NOVELLEJA

Kirj.

Gottfried Keller

Suomentanut

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1908.

SISÄLLYS:

JURO JUKKA.
  Kokoelmasta 'Die Leute von Seldwyla'.
MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.
  Kokoelmasta 'Die Leute von Seldwyla'.
POLOINEN PARONITAR.
  Kokoelmasta 'Sinngedicht'.
EUGENIA.
  Kokoelmasta 'Sieben Legenden'.
PYHÄ NEITSYT JA NUNNA.
  Kokoelmasta 'Sieben Legenden'.

JURO JUKKA.

Rauhallisella paikalla laitakaupungilla lähellä Seldvylan muuria eleli erään Seldvylalaisen leski, jonka mies jo aikoja sitten oli jättänyt maat ja mannut ja lepäsi nyt maan mullassa. Hän ei suinkaan ollut huonoimpia miehiä, päinvastoin oli hän tuntenut voimakasta halua olla säännöllinen ja vakaa mies ja ne hairahdukset, joita hän nuorempana ei ollut voinut välttää, vaivasivat häntä kovasti. Ja kun hänen voimansa päivät olivat ohi ja hänen yleisen tavan mukaan täytyi väistyä tosi työn ja teon tantereita, näytti koko elämä hänestä ilkeältä unelta ja petokselta ja hän alkoi riutua ja kuoli pian.

Leskelleen jätti hän jälkeensä pienen rappeutuneen talon, perunamaan portinpieleen ja kaksi lasta, pojan ja tyttären. Kehräämällä ansaitsi leski maidon ja voin keittääkseen perunansa, joita hän viljeli, ja pieni leskenapu, jonka vaivaishoidon esimies vuosittain suoritti, sitten kun hän joka kerta oli jonkun viikon käyttänyt sitä omissa asioissaan, riitti juuri vaatetukseen ja muutamiin muihin pieniin tarpeisiin. Tätä apurahaa odotettiin aina mitä kipeimmin, sillä lasten vaatepahaset olivat juuri tuota pitennettyä maksuaikaa ennen menneet kokonaan voipytyn pohjan ilmestyminen oli yhtä säännöllinen vuotuinen näky kuin minkäkin taivaallisen ilmiön ja muutti se aina tämän perheen rauhallisen ja hiljaisen tyytyväisyyden todelliseksi tyytymättömyydeksi. Lapset kiusasivat äitiään pyytäen runsaampaa ja parempaa ravintoa, sillä he luulivat ymmärtämättömyydessään äidin voivan sitä heille antaa, hän kun oli heidän kaikkensa, heidän ainoa turvansa ja esivaltansa. Äitikin oli tyytymätön, joko sentähden etteivät lapset saaneet enempää ymmärrystä tai siksi etteivät he saaneet enemmän syötävää, tai myös molemmista syistä.

Lapsissa ilmenivät erilaiset luonteenominaisuudet. Poika oli vähäinen nelitoistavuotias nulikka, jolla oli harmaat silmät ja vakavat kasvonpiirteet. Hän loikoi aamusin kauvan vuoteella, luki sitten vähän rikkonaista historian ja maantieteen lukukirjaa ja kapusi joka ilta kesät talvet vuorelle katselemaan auringonlaskua, joka oli ainoa tapaus mikä loistollaan ja juhlallisuudellaan saattoi häntä miellyttää. Se näytti olevan hänelle kuin kauppiaille puolipäivän aika pörssissä, sillä hän palasi aina vaihtelevalla tuulella näiltä retkiltään, ja milloin hän oli saanut nähdä heleän punan tai keltasen pilven, joka oli ollut kuin suuri ja juhlallinen veressä ja tulessa taisteleva sotajoukko, silloin oli hän tositeolla tyytyväinen.

Silloin tällöin, kuitenkin harvoin, kirjotteli hän paperipalalle omituisia viiruja ja lukuja, ja paperiliuskansa pani hän pieneen kimppuun, jota piti pieni, taitetusta kultapaperista tehty vihkonen, jossa paperin valkeat puolet olivat täytetyt kaikenlaisilla viivoilla, kuvioilla ja pisteillä, joiden seassa näkyi savupilviä ja lentäviä pommeja. Tätä kirjasta katseli hän usein suurella tyytyväisyydellä ja teki uusia piirustuksia entisten lisäksi, enimmäkseen siihen aikaan kuin perunamaa kukki. Hän makasi silloin kukoistavassa ruohossa sinisen taivaan alla ja kun hän oli tarkastellut yhtä kirjotettua vihkosen sivua, katseli hän aina kolme kertaa pitemmän ajan sitä vastassa olevaa kiiltävää kultaista sivua, jossa auringonsäteet taittuivat. Muuten oli hän itsepäinen ja jurottamiseen taipuva poika pahanen, joka ei koskaan nauranut eikä yleensä jumalan luomassa maailmassa mitään tehnyt eikä oppinut.

Hänen sisarensa oli kuvankaunis lapsi. Hänellä oli pitkä ja tuuhea ruskea tukka, suuret ruskeat silmät ja lumivalkea ihonväri. Tämä tyttönen oli sävyisä ja hiljainen, oli useimmiten hyvällä tuulella ja nurisi paljon harvemmin kuin veljensä. Hänellä oli kirkas laulunääni ja hän lauloi kuin satakieli. Ja kuitenkin, vaikka hän yleensä oli paljon ystävällisempi ja rakastettavampi kuin veljensä, antoi äiti jälkimäiselle etusijan ja suosi häntä sellaisenaan, sillä poika herätti äidissä sääliä, hän kun ei mitään oppinut ja hänelle kun saattoi kaikesta päättäen vielä käydä maailmassa hyvinkin huonosti, kun taas tyttönen äidin mielestä ei juuri mitään tarvinnut ja jo senkin puolesta voi helpommin tulla toimeen.

Tytön täytyi lakkaamatta kehrätä, jotta poika saisi sitä enemmän syödäkseen ja voisi täydessä toimettomuudessa vartoa tulevaa onnettomuuttaan. Poika piti tätä luonnollisena asiana ja käyttäytyi kuin intiaani, joka antaa vaimojen tehdä työn, eikä hänen sisarensakaan pannut sitä pahakseen vaan luuli, että niin tulikin olla.

Ainoan korvauksen ja koston sai tyttö niillä suututtavilla vallattomuuksilla, joita hän syönnin aikana viekkaasti ja rohkeasti harjotti. Äiti keitti jokaiseksi päivälliseksi paksua perunapuuroa, johon hän kaatoi lihavaa maitoa tai ruskeata voisulaa. Tämän voipuuron söivät he kaikki yhdessä samasta vadista läkkilusikoineen ja kukin kaivoi itselleen syvennyksen perunavuoreen. Poika, joka muun omituisuuden ohella osotti syöntiasioissa taipumusta sotilaalliseen tarkkuuteen ja piti tarkoin huolta siitä, ettei kukaan saanut enemmän eikä vähemmän kuin mitä hänelle oikeudella oli tuleva, katsoi aina tarkkaan, että maito ja ruskea voisula, joka virtasi vadin laidoilla, tasan juoksi kuhunkin kaivokseen. Sisar sitävastoin, joka oli paljon leikillisempi, koetti, heti kun hänen lahtensa olivat kuivuneet, kaikenlaisten taidokkaiden sulkujen ja kanavien kautta ohjata makean purosen omalle puolelleen, ja kuinka huolellisesti veli sitä koettikin vastustaa rakentaen hänkin yhtä taidokkaita sulkulaitoksia ja tukkien huolellisesti petollisen aukeaman, missä sellainen alkoi näkyä, osasi sisar kuitenkin aina avata salaisen voisuonen tai hyökkäsi suorastaan julkisodassa hymyilevin silmin lusikoineen veljen täyteläiseen kaivokseen. Silloin heitti poika aina lusikan luotaan, valitti ja ja jurotti, kunnes äiti käänsi vadin laidalleen ja antoi voinsa valua lastensa kanavien sokkeloihin ja sulkulaitoksiin.

Niin eli pieni perhe päivän toisensa jälkeen ilman että muuta muutosta tapahtui kuin että lapset kasvoivat. Ei sattunut heille mitään tilaisuutta puuttua maailman menoon ja päästä huomatumpaan asemaan ja heidän yhteiselämänsä alkoi heistä tuntua entistä raskaammalta ja painostavammalta. Jukka poika ei tehnyt eikä oppinut edelleenkään mitään muuta kuin hyvin kehitetyn ja taidokkaan tavan jurottaa ja sillä kiusasi hän äitiään, sisartaan ja itseään. Se oli hänelle säännöllisenä ja mieluisana työnä, jossa hän ahkerasti viljeli joutilaita sielunkykyjään panemalla toimeen satoja pieniä kotoisia murhenäytelmiä, joissa hän aina mestarillisen uskottavasti osasi näytellä vääryyttä kärsineen osaa. Ester sisar sai sentähden runsaasti syytä itkuun, jonka takaa hänen iloisen luonteensa auringonsäteet pian taas paistoivat esiin. Tämä välinpitämättömyys suututti ja loukkasi taasen Jukkaa, niin että hän jurotti sitä kauvemmin ja itkikin salaa kuvitellen vääryyttä kärsineensä.

Kuitenkin varttuivat tästä elämäntavasta merkillisesti hänen terveytensä ja voimansa ja kun hän tunsi sen jäsenissään avarsi hän vaikutuspiiriään ja samosi tukeva puunjuuri tai karanko kädessään maita ja metsiä etsien tilaisuutta kunnon vääryyden harjottamiseen tai kärsimiseen. Ja kohta kun hän luuli sellaisen löytäneensä, pieksi hän vastustajansa pahanpäiväisesti ja tässä toimessa hankki ja kehitti hän itselleen sellaisen kätevyyden, kestävyyden ja hienon tahdin sekä vihollisen vainuamisessa ja löytämisessä että taistelussa hänen kanssaan, että hän joko voitti itseään paljon voimakkaampia poikasia, vieläpä kokonaisia joukkojakin, tai ainakin pääsi ehein nahoin heidän kynsistään.

Kun hän palasi sellaiselta seikkailulta, maistui hänelle ruoka kahta vertaa paremmalta ja hänen omaisensa iloitsivat siitä. Eräänä päivänä oli hänelle kuitenkin käynyt niin, että hän, sen sijaan että olisi voittanut, sai surkeasti selkäänsä, ja kun hän häpeissään ja vihoissaan tuli kotia, ei Ester, joka koko päivän oli kehrännyt, ollut voinut vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan anastaa ja syödä osan Jukan varalle säästetystä ateriasta ja lisäksi vielä, kuten Jukasta näytti, oli hän vienyt juuri parhaan osan. Suruissaan ja harmissaan, tuskin pidättäen kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä, katseli hän vähäistä kylmää ruuanjäännöstä, sillä aikaa kun sisar, joka taasen istui rukkinsa takana, nauroi sydämensä pohjasta.

Tämä oli liikaa ja nyt täytyi jotain erinomaista tapahtua. Koskematta ruokaan meni Jukka nälkäisenä huoneesensa ja kun hänen äitinsä aamusella tuli häntä herättämään eineelle oli hän kadonnut eikä ollut mistään löydettävissä. Päivä kului hänen palaamattaan takaisin, ja toinen ja kolmaskin päivä. Äiti ja Ester joutuivat suureen tuskaan ja hätään; he näkivät hyvin, että hän oli lähtenyt pitemmälle retkelle, sillä hän oli ottanut kaiken omaisuutensa mukaansa. He itkivät ja valittivat lakkaamatta, kun kaikki etsimiset osottautuivat turhiksi eikä hänestä oltu löydetty jälkeäkään, ja kun puoli vuotta oli kulunut Jukan katoamisesta, mukautuivat he surullisin mielin kohtaloonsa, joka nyt näytti heistä kaksin verroin yksinäiseltä ja kurjalta.

Kuinka pitkältä tuntuukaan viikko, niin, yksi ainoa päiväkin hänestä, joka ei tiedä missä ne, joita hän rakastaa, elävät ja oleskelevat, sitä suuremmalla syyllä jos lisäksi ympärillään vallitsee sellainen hiljaisuus ettei pieninkään hiiskaus heidän nimistään kuulu, ja kuitenkin tiedetään heidän siellä jossakin olevan ja hengittävän.

Niin kului äidiltä ja Esteriltä viisi vuotta, kymmenen vuotta, viisitoista vuotta, päivä toisensa perään eivätkä he tienneet elikö heidän Jukkansa vai oliko hän kuollut. Se oli pitkä ja perusteellinen jurotus-aika, ja Esteristä, joka oli kasvanut sorjaksi neidiksi, teki se sievästi kauniin vanhanpiian, joka jäi äitinsä luokse yhtä paljon lapsen uskollisuudesta kuin uteliaisuudesta, sillä hän tahtoi olla kotona sinä hetkenä, kun veli vihdoinkin ilmestyisi, nähdäkseen kuinka se tapahtui. Sillä hän oli hyväsydäminen nainen ja uskoi lujasti, että hänen veljensä vielä kerran palaisi ja antaisi jotain kunnollista naurun aihetta. Muutoin ei hänestä tuntunut vaikealta jäädä naimattomaksi, sillä hän oli kyllin viisas nähdäkseen, ettei Seldvylalaisten joukossa ollut monta, jotka olisivat voineet tarjota pysyvämpää onnea, jotavastoin hän äitinsä kanssa pienissä oloissaan eläen tuli hyvin toimeen ja oli ilman huolia. Sillä nyt oli heiltä yksi vankka syöjä poissa ja itse eivät he puolestaan paljon tarvinneet.

Olipa sitten kerran kirkas ja kaunis kesäilta, keskellä viikkoa, tuollainen ilta, jona ei juuri mitään merkillistä ajatella ja ihmiset pienissä kaupungeissa tekevät ahkerasti työtä. Täysvaraiset Seldvylalaiset olivat jok’ainoa vetäytyneet auringon laskussa puiden varjostamalle keilaradalle kaupungin portin ulkopuolelle tai istuivat he kaupungin viileissä ravintoloissa. Mutta konkurssintehneet ja vanhukset takoivat, neuloivat, suutaroivat, liimasivat ja näpertelivät voimiensa takaa käyttääkseen hyväkseen päivän pituutta ja voidakseen viettää iltansa tyytyväisyydellä ja kaikessa rauhassa. Siltä paikalta, missä leski asui, ei voinut nähdä muuta kuin hiljaiset ja kesäiset auringonsäteet katukivityksellä. Avoimissa ikkunoissa työskentelivät vanhukset ja leikkivät lapset. Kukoistavan rosmariinitarhan takana istui leski laudalla kutoen ja hänen vieressään Ester kehräten. Oli jo kulunut kappale iltapäivää, mutta vielä oli naapuristossa kaikki hiljaa. Silloin arveli suutari todenmukaisesti ajan olevan käsissä alkaa pienen huoahdushetken ja hän aivasteli niin ääneen ja hartaasti, että kaikki ikkunat tärisivät ja vastapäätä asuva kirjansitoja — joka oikeastaan ei mikään kirjansitoja ollut, vaan tyhjäntoimittaja, joka ajankuluksi liimaili paperikoteloita ja oli ovelleen ripustanut päivänpolttaman lasilaatikon, jossa oli auringon lämpimästä kouristunut lakkatanko — huudahti: terveydeksi! ja kaikki naapurit nauroivat. Toinen toisensa perästä pisti päänsä ulos ikkunasta, jotkut tulivat ovellekin ja tarjosivat toisilleen nuuskaa ja niin oli merkki annettu pienen iltapakinan alkamiseen ja iloisille naurunpuuskille iltapäiväkahvin ääressä, joka jo joka talosta sikuriin sekotettuna tuoksui. Nämä ihmiset olivat oppineet pääsemään vähästä pilapuheen alkuun. Tuli siihen vielä iloa lisäämään muukalainen posetiivinsoittaja ihka uusine posetiivineen. Tämä oli suuri harvinaisuus, sillä Sveitsillä ei ole kotimaisia posetiivinsoittajia. Hän soitti laulun kaukaisesta maasta ja sen ihmeistä, laulun, jonka ihmiset yksimielisesti pitivät kauniina ja joka houkutteli kyyneleet varsinkin lesken silmiin, hän kun ajatteli Jukkaansa, joka nyt oli useita vuosia ollut kateissa. Suutari antoi miehelle pienen rahan, soittaja lähti tiehensä ja katu kävi jälleen hiljaiseksi. Mutta ei viipynyt kauvan, ennen kuin paikalle ilmestyi toinen maankiertäjä, jolla oli mukanaan häkissä suuri outo lintu, jota hän ehtimiseen häkin varpojen läpi kepillä ahdisti selittäen yleisölle, että tämä lintu ei surussaan suonut itselleen mitään lepoa. Se oli amerikkalainen kotka; ja ne kaukaiset maat, joiden yli lintu vapaudessaan oli lennellyt, tulivat lesken mieleen ja tekivät hänet sitä surullisemmaksi, kun hän ei lainkaan tiennyt mitä maita ne olivat, yhtä vähän kuin hän tiesi missä hänen poikansa nyt oli. Nähdäkseen lintua oli naapurien pitänyt tulla kadulle, ja kun mies oli lähtenyt, muodostui heistä joukkio, joka töllisteli ilmaan ja tähyili uusia ihmeitä tuleviksi, sillä he olivat nyt kerran saaneet halun viettää lopun päivästä joutilaina.

Heidän toivomuksensa tulikin täytetyksi, sillä ei viipynyt kauvan, ennen kuin mitä ihmeellisin ilveilyjoukkue lähestyi suurella melulla kaupungin koko lapsilauman seuraamana. Suuri kameeli astui huojuen katua kantaen selässään useita apinoita: isoa karhua talutettiin suupieliin pujotetusta renkaasta; kaksi kolme miestä täydensi seurueen, sanalla sanoen täydellinen sirkus teki tuloaan ja karhu tanssi ja teki hullunkurisia temppujaan, muristen silloin tällöin äreästi, niin että rauhalliset kaupunkilaiset jo peljästyivät ja katselivat kaukaa ja varovasti tuota raivoavaa eläintä. Ester nauroi ääneen ja oli huvitettu karhun vallattomuudesta ja sen itsetietoisesta käynnistä keppineen, itsetyytyväisen näköisestä kameelista ja apinoista. Äiti sitävastoin itkeä tuhersi, sillä tuo vihainen karhu säälitti häntä ja hänen täytyi taaskin ajatella kadonnutta poikaansa.

Kun vihdoin tämäkin matkue oli kadonnut näkyvistä ja kaikki kävi jälleen hiljaiseksi ja kun kadulle kerääntyneet naapurit olivat vetäytyneet asunnoihinsa viettämään iltaansa, sanoi Ester: "Minusta tuntuu kuin tulisi Jukka varmaan tänään, kun niin paljon ihmeellisiä asioita on tapahtunut ja sellaisia kameeleja, apinoita ja karhuja on tänne ilmestynyt!" Äiti suuttui, kun tytär ikäänkuin asetti Jukka-paran noiden petojen rinnalle, ja siten teki hänestä pilkkaa, mutta sisimmässään ei äiti voinut kieltää itsekin tulleensa samaa ajatelleeksi. Mutta hän sanoi huoaten: "Minä en ole näkevä sitä päivää, jona hän palaa".

Hänen tätä sanoessaan tapahtui tämän päivän suurin ihme, sillä avonaiset matkavaunut, joissa oli kuskin lisäksi ylimääräinen palvelija, vierivät mahtavasti tälle hiljaiselle paikalle, jota ilta-aurinko vielä puolittain valaisi. Vaunuissa istui mies, jolla oli päässään samanlainen lakki kuin ranskalaisilla upseereilla, ja samanlainen leuka- ja poskiparta sekä kokonaan auringon polttamat kasvot, joissa lisäksi oli jälkiä luodeista ja sapeliniskuista. Hän oli kääriytynyt sellaiseen kauhtanaan, jonkalaisia ranskalaisilla sotilailla on tapana tuoda mukanansa Afrikasta ja jalkainsa ympärillä oli hänellä tavattoman suuri leijonantalja, joka venyi vaunujen pohjalla. Istuimella hänen edessään oli hänen miekkansa ja puolipitkä arabialainen piippu sekä muutamia muita oudon näköisiä esineitä.

Huolimatta kasvojensa vakavasta ilmeestä tähysi tämä mies ympärilleen ja etsi jotakin taloa kadun varrella ikäänkuin hän olisi vasta herännyt raskaasta unesta. Melkein lentämällä hyppäsi hän vaunuista, jotka olivat pysähtyneet keskelle katua, kuitenkin otti hän mukaansa miekan ja jalopeurantaljan ja astui sitten varmoin askelin lesken taloa kohden ikäänkuin hän vastikään olisi sieltä lähtenytkin. Äiti ja Ester katselivat vierasta ihmetellen ja uteliaina ja kuuntelivat hänen askeleitaan, kun hän astui portaita ylös; sillä vaikka he juurikään olivat puhuneet Jukasta ei heillä tällä hetkellä ollut aavistustakaan siitä, että se oli hän, ja heidän ajatuksensa olivat äkkiä herätetyn uteliaisuuden vaikutuksesta kimmonneet kauvas hänestä. Mutta äkkiä tunsivat he hänet siitä tavasta, jolla hän hyppäsi ylimäisten portaiden yli tarttuen samalla oven salpaan, sitten kun hän nuolen tavoin oli työntänyt ulkona riippuvan avaimen lukkoon, mikä muutoin aina oli ollut hänen tapansa, jota hän joutilaisuudessa kehittyneellä järjestyksen rakkaudella oli säännöllisesti noudattanut. Äiti ja Ester kirkasivat kovaan ja jäivät kuin naulattuina tuoliensa viereen seisomaan katsoen suu avoinna aukenevaan oveen. Ovella seisoi Jukka kuin muukalainen, vakavana ja jäykkänä kuin ainakin vieraan maan sotilas; ainoastaan silmissä huomasi kummallista räpytystä. Äiti sitävastoin vapisi hänet nähdessään eikä tiennyt kuinka menetellä ja itse Esterkin tunsi olevansa ensi kerran elämässään kokonaan hämillään eikä uskaltanut liikkua paikaltaan. Tätä kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan; herra eversti, se oli tuhlaajapojan arvo ja asema, otti kohteliaasti ja kunnioituksella, jota elämän kova koulu oli hänelle opettanut, heti lakin päästään, jota ei entisinä aikoina ollut tupaan astuessaan koskaan tehnyt; sanomaton ystävällisyys, niin ainakin tuntui hänen äidistään ja sisarestaan, jotka eivät koskaan olleet häntä ystävällisenä nähneet, levisi hänen pelättäville, vielä varsin nuorekkaille sotilaan kasvoilleen ja paljasti lumivalkeat hammasrivit näkyviin, kun hän riensi naisten luo ja sulki molemmat esiin puhkeavalla sydämentuskalla syliinsä.

Jos äiti oli ensin omituisesti vavissut sotilaallisen ja luulonsa mukaan vieläkin ynseäluontoisen poikansa edessä, vapisi hän nyt ujosta onnellisuudesta, kun hän tunsi lepäävänsä kotia palanneen poikansa käsivarsilla. Jo pojan lakinotto hänen astuessaan tupaan ja omituinen ystävällisyys hänen kasvoillaan, jollaista ainoastaan liikutus ja katumus voivat saada aikaan, olivat äidin mieltä kuin taikavoimalla liikuttaneet. Sillä ennen kuin poikanen oli seitsemänkään vuotta vanha, oli hän alkanut vetäytyä pois äidin syleilyistä ja verhoutua katkeraan tylyyteen ja ynseyteen, koskettamatta äitiään edes kädellään, puhumattakaan siitä, että hän lukemattomia kertoja lähti nukkumaan hyvää yötä toivottamatta. Sentähden tuntui tämä nyt äidistä niin käsittämättömältä ja ihmeelliseltä hetkeltä, jossa tuntui olevan koko elämä, hän kun nyt kolmenkymmenen vuoden päästä ensi kerran tunsi poikansa syleilevän äitiään. Myöskin Esteristä näytti veljensä muuttunut käytöstapa niin vakavalta, ettei hän, joka jurottajalle oli nauranut tuhansia kertoja, saanut nyt naurulleen sijaa, vaan meni kirkkaat kyyneleet silmissään istumaan tuolilleen ja katseli sieltä lakkaamatta veljeään.

Jukka oli ensimäinen, joka jonkun ajan kuluttua tuli entiselleen ja hyvän sotilaan tavoin toimitti käänteen ja ylimenon siten, että lähti noutamaan kapineitaan. Äiti ja Ester tahtoivat auttaa häntä siinä; mutta hän vei heidät hellästi takaisin tuoleilleen ja salli ainoastaan Esterin tulla vaunujen luo ja ottaa niistä joitakin keveitä esineitä. Tätä tehdessään sai Ester takaisin entisen leikkisän tuulensa eikä hän voinut kauvemmin pidättää itseään, vaan tarttui leijonantaljaan ja vetäen sen hännästä maahan ja riuhtoen sitä edes takaisin nauroi hän katketakseen ja huusi väliin: "Mikä turkki tämäkin on? Mikä tavaton hirviö?"

"Tämä oli", sanoi Jukka potkaisten taljaa jalallaan, "vielä kolme kuukautta sitten elävä leijona, jonka minä tapoin. Tämä velikulta on ollut opettajani ja neuvojani ja kahdessatoista tunnissa antoi se minulle sellaisen läksytyksen, että minä mies poloinen sen jälkeen kerta kaikkiaan heitin juroilemiseni ja ynseyteni. Muistoksi siitä kuletan tätä taljaa aina mukanani. Se olikin kaunis juttu!" lisäsi hän huokaisten.

Otaksuen, että omaisillaan, jos hän heidät elossa tapaisi, ei missään tapauksessa olisi kotona mitään arvokkaampaa syötävää tai juotavaa, oli hän ostanut ajaessaan viimeisen suuremman kaupungin läpi kopan hyvää viiniä sekä kopan erilaisia herkullisia ruoka-aineita, jottei Seldvylassa tulisi mitään juoksemista ja hän saattaisi äitinsä ja sisarensa keralla syödä iltasensa kaikessa rauhassa. Äidin tarvitsi vain kattaa pöytä ja Jukka purki kopastaan paistettuja kanoja, makeata hillopiirakkaa ja käärön hienoja leivoksia. Ja vielä muutakin. Matkalla oli hän muistellut, kuinka hämärästi aikoinaan kurja rasvalamppu oli palanut ja kuinka usein hän oli suuttunut sen surkeaan valoon, minkä avulla hän tuskin oli voinut hoidella piirustuksiaan, huolimatta siitä että äiti, jolla sentään oli vanhemmat silmät, aina työnsi lampun hänen nenänsä eteen, suureksi huviksi Esterille, joka koetti käyttää kaikkia tilaisuuksia saadakseen keinotelluksi valon veljeltään. Kerrankin oli hän vihoissaan sammuttanut koko lampun, ja kun äiti oli sen suruissaan jälleen sytyttänyt, puhalsi Ester sen nauraen uudelleen sammuksiin, jolloin hän oli särjetyin sydämin lähtenyt vuoteelleen. Tämä ja monta muuta seikkaa oli tiellä johtunut hänen mieleensä ja samalla kun epätietoisuus siitä, saisiko hän enää nähdä omaisensa elossa, ahdisti ja masensi häntä, oli hän ostanut muutamia vahakynttilöitä, ja sytytti nyt niistä kaksi palamaan, niin etteivät naiset voineet kyllin ihmetellä kaikkea tätä komeutta.

Niin syntyivät lesken tuvassa kuin pienet häät, kuitenkin paljon hiljaisemmat tavallisia häitä, ja Jukka käytti kynttiläin kirkasta valoa katsellakseen äitinsä ja sisarensa vanhentuneita kasvoja ja niiden tarkasteleminen liikutti häntä enemmän kuin kaikki vaarat, joita hän oli katsonut silmiin. Hän vaipui syviin mietteisiin ihmisestä ja ihmiselämästä ja ajatteli, kuinka juuri meidän pienet omituisuutemme, ystävällinen tai tyly luonteenlaatu, eivät ainoastaan ratkaisevasti vaikuta omaan onneemme ja kohtaloomme vaan myöskin niiden, jotka elävät lähellämme, ja miten voimme toisten ihmisten silmissä tulla vikapäiksi heidän onnettomuuteensa ilman että siitä itse mitään tiedämme, sillä emmehän itse ohjaa tunteitamme. Näissä mietiskelyissä häiritsivät häntä kuitenkin naapurit, jotka eivät enää voineet uteliaisuuttaan hillitä, vaan tunkeutuivat tupaan toinen toisensa perästä, nähdäkseen tuota outoa otusta, sillä kaupungilla oli jo ylt’ympäri levinnyt huhu että kadonnut Jukka oli jälleen ilmestynyt ja vieläpä ranskalaisena kenraalina nelivaljakolla ajaen.

Tämä oli hyvin ihmeellinen juttu ravintoloihin kokoontuneille Seldvylalaisille, niinhyvin nuoremmille kuin vanhemmille, ja he raappivat sentähden neuvottomina korvallistaan. Oli kokonaan vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, että joku Seldvylassa esiintyi kuin taivaasta pudonneena mahtimiehenä ja kenraalina ja lisäksi siinä iässä, jossa Seldvylassa tavallisesti alettiin olla aikamiehiä. Mitä aikoi hän nyt ruveta tekemään? Mahtaisikohan hän todellakin jäädä paikkakunnalle tuollaisena ylhäisenä herrana koko iäkseen? Ja kuinka oli hän päässyt alkuun? Missä hitossa oli tuo mitättömän näköinen ja ujo nuorukainen maleksinut nämä pitkät vuodet ja kuinka oli hän tullut toimeen? Tämä kysymys pani liikkeelle kaikkien mielet eivätkä he löytäneet avainta arvotuksen selittämiseen, sillä heidän ihmis- ja sieluntuntemuksensa oli liian pieni käsittämään, että juuri hänen tyly ja jörö luonteensa, joka hänelle itselleen ja hänen omaisilleen oli tuottanut niin paljon surua, oli suojellut häntä kaikilta viettelyksiltä, niinkuin väkevä etikka säilyttää lihapalan turmeltumattomana, ja auttanut häntä hänen onnenaikansa yli, joka seldvylalaisille usein juuri toi turmion mukanaan. Epäiltiinpä jo koko huhun todenperäisyyttä ja jotta varmuutta saataisiin asiaan, lähetettiin muutamia vanhoja konkurssintehneitä lesken luo, niin että Jukka näki itsensä kauttaaltaan uteliaiden ja hyväntahtoisten vararikkolaisten ympäröimänä, niinkuin muinaisajan sankari manalassa ohitse kulkevien haamujen keskellä.

Hän sytytti nyt turkkilaisen piippunsa, joka täytti huoneen itämaisen tupakin hyvällä tuoksulla; varjot eli konkurssintehneet hiiviskelivät entistä uteliaampina savupilvessä sinne tänne ja Ester ja äiti kummastelivat kummastelemistaan sitä kevyttä ja ystävällistä tapaa, jolla Jukka kohteli näitä ihmisiä, ja lopuksi sitä taitavuutta, jolla hän hajotti väenpaljouden, kun aika näytti sitä hänestä vaativan.

Ilo, joka johtuu perheonnesta ja hauskasta tapahtumasta sukulaisten kesken, tekee aina ihmiset pitkällistenkin kärsimysten jälkeen nuoriksi ja virkeiksi, sen sijaan että se väsyttäisi, niinkuin ison maailman huvitukset, ja niin ei vanha äitikään tuntenut vielä vähintäkään väsymystä eikä unentarvetta, yhtä vähän kuin lapsensakaan, ja hyvän viinin lämmittäminä, jota he tyytyväisinä olivat nauttineet, toivoivat äiti ja tytär vielä saavansa jotakin kuulla Jukan vaiheista.

"Perinpohjin", alkoi Jukka, "en nyt voi ruveta surullista tarinaani kertomaan, mutta kaiketi saan vielä tilaisuuden jutella yksityiskohtaisemmin vaiheistani. Tänään aijon kertoa vain muutamia yksityisiä piirteitä retkiltäni, niiden päättymisestä ja paluumatkastani, kaikki jatkoa muinaiselle paolleni. Kun silloin niin nurjalla tavalla kotoa lähdin, olin täynnäni leppymätöntä katkeruutta ja pahaa mieltä; en kuitenkaan teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan, tätä seutua, tätä toimetonta kaupunkia ja omaa nuoruuttani kohtaan. Vasta jälestäpäin on kaikki tämä minulle selvinnyt. Kun aina, etenkin syönnin aikana, tulin pahalle päälle ja aloin jurottaa, oli siihen salaisena syynä kalvava tunto siitä, etten itse ansainnut ruokaani, minä kun en mitään oppinut enkä mitään tehnyt; eikä minua yleensä täällä mikään kiihottanut työskentelemään, joten ei ollut mitään toivoa siitäkään, että vielä tapojani muuttaisin. Kaikki, mitä näin muiden tekevän, tuntui minusta kurjalta ja turhalta; yksin teidän alituinen kehräämisennekin, joka valmisti minulle tilaisuuden olla joutilaana, tuotti minulle päänkipua. Niin karkasin täältä eräänä yönä sydän täynnä katkeraa tuskaa ja juoksin aamuun asti ainakin seitsemän tuntia yhtämittaa. Auringon noustessa tapasin ihmisiä, jotka olivat suurella niityllä heinää tekemässä; sanaakaan sanomatta tai mitään kysymättä asetin reppuni pientarelle, tartuin haravaan ja hankoon ja raadoin kuin vimmattu muiden mukana; ja työtäni tein lisäksi suurella taidolla, sillä olin täällä maleksiessani tarkoin pannut merkille kaikkien niiden menettelytavat ja liikkeet, joiden näin työtä tekevän, ja olinpa usein sitä tehdessäni ajatellut, kuinka he sitä tai tätä työkalua käsittelivät taitamattomasti ja kuinka käsien oikeastaan pitäisi aivan toisella tavalla liikkua, jos tahtoisi olla oikea työntekijä.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä minuun eikä kukaan estänyt minua työstäni ja kun he rupesivat syömään aamiaistaan, tarjosivat he siitä minullekin. Sen olin työlläni ansainnut ja niin työskentelin edelleen päivälliseen saakka, jonka senkin söin suurella ruokahalulla. Mutta nyt ällistyivät talonpojat vielä enemmän ja alkoivat hämillään naureskella, sillä nyt minä, sen sijaan että olisin uudelleen tarttunut heinähankoon, pyyhkäisin suuni, tempasin äkkiä reppuni käteeni ja lähdin sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaani. Tiheään ja viileään metsään paneusin maata ja nukuin iltahämärään saakka; sitten karkasin ylös, astuin ulos metsästä ja tähysin taivaalle, jonne tähdet alkoivat syttyä. Tähtien aseman tunteminen kuului niihin vähäisiin taitoihin, joita olin laiskotellessani oppinut ja kun olin huomannut tähtien kulussa varman järjestyksen ja säntillisyyden, olivat ne minua aina miellyttäneet, sitä enemmän, kun eivät nuo loistavat olennot näyttäneet harjottavan sellaista täsmällisyyttä päiväpalkan tai perunaliemen edestä, vaan tekivät kaikkiaan vain sen, mitä eivät voineet olla tekemättä, ikäänkuin huvikseen. Koska osasin ulkoa maantieteen oppikirjamme, tunsin, niin puutteellinen kuin kirjamme olikin, myöskin maapallon ulkomuodon, ja niin taisin hyvin ohjata kulkuni ja päätin heti samota pohjoiseen läpi koko Saksan kunnes tulin meren rannalle. Niin juoksin koko yön tai runsaat kahdeksan tuntia ja tulin auringon nousussa asumattomalle ja syrjäiselle paikalle Reinin varrella. Heti sattui silmiini viljalla lastattu laiva, joka töytäsi matalikolle, jossa osa lastia joutui veden varaan. Koska laivassa oli vain kolme miestä eikä aamuvarhaisessa yksinäisellä seudulla näkynyt olevan etäämpääkään apua odotettavissa, olin minä sangen tervetullut, kun heti aloin auttaa laivamiehiä lastin kantamisessa rannalle ja laivan irrottamisessa matalikolta. Kastuneen viljan puistimme säkeistä laudoille kuivamaan auringon paisteeseen ja kohentelimme sitä ahkerasti, ja lopuksi lastasimme aluksen uudelleen. Tätä kesti kuitenkin suurimman osan päivää ja minä sain tilaisuuden sitä tehdessä jakamaan laivamiesten kanssa useampia oivallisia aterioita; niin, kun olimme työmme tehneet, antoivat he minulle vähän rahaakin ja veivät minut toivoni mukaan mukanansa olleella pienellä venheellä joen toiselle rannalle.

Toisella puolen jouduin suureen vuoriseen metsään, jossa nukuin yöhön saakka, jolloin taasen sain jalat alleni ja juoksin päivän koittoon asti. Sanalla sanoen: tällä tavoin saavuin pitemmässä kuin kahden kuukauden ajassa Hampuriin, jolla matkalla, suuria ihmisten kanssa puhumatta, tein aina työtä, missä sitä sattui olemaan ja läksin matkaani kohta kun olin saanut kylläni lähteäkseni taas yön selkään taivaltamaan. Minun käytökseni ihmetytti aina suuresti ihmisiä, ja jos he alkoivat näyttää vastahakoisilta tai uteliailta, olin heti tipotiessäni. Välttelin kaupunkeja ja hain työtä aukeilla kedoilla, vuoriseuduissa ja metsissä, missä asuu vain alkuperäistä ja yksinkertaista väkeä ja niin matkustelin todella perin patriarkaalisella tavalla. En nähnyt missään jälkeäkään niiden maiden hallituskomennosta, joiden läpi juoksin, ja ainoa ajatukseni oli päästä kustakin paikasta kerjäämättä ja tarvitsematta jäädä kenellekään kiitollisuuden velkaan välttämättömästä ravinnostani, mutta muutoin tein mitä minua halutti, lepäsin milloin mieli teki ja kuljeskelin taas, kun sen parhaaksi näin. Myöhemmin opin noudattamaan ankaraa itseni yläpuolella olevaa järjestystä, ja samoin kuin olin yht’äkkiä oppinut tekemään työtä, opin senkin heti ilman suurempia ponnistuksia, kun minulle kerran kävi selväksi sen välttämättömyys.

Muuten tuntui minusta tämä elämä vapaassa ilmassa, alituisesti työtä vaihdellen, hyvästi syöden ja rauhallisesti nukkuen erinomaiselta ja minun jäseneni voimistuivat siitä niin, että saavuin voimakkaana ja työhön pystyvänä miehenä suureen kauppakaupunkiin Hampuriin, missä heti riensin satamaan ja liityin merimiehiin, joita siellä oli ihan vilisemällä laivojaan lastaamassa. Olin erittäin työteliäs ja tarkkaavainen olematta silti turhanpäisen utelias, en puhunut sanaakaan enkä edes vetänyt suutani nauruun. Niin jouduin kohta noiden yksitotisten merikarhujen suosioon ja heidän keskuudessaan olin viikkokauden, minkä jälkeen he saattoivat minut englantilaiseen kauppalaivaan, jonka kapteeni otti minut vastaan sillä ehdolla, että auttaisin häntä matkan varrella hänen yksityisessä työssään. Tämä työ oli kaikenlaisten pyssyjen ja pistoolien kokoonpanemista ja sovittelemista vanhoista käytetyistä osista, joita kapteeni osti suuret määrät joka kerta kun laiva laski ankkurinsa vanhan maailman rannikolle. Ne olivat harvinaisia ja sangen eriskummallisia ampuma-aseita, joita hän kuumeentapaisella kiihkolla liitteli yhteen ja sitten tilaisuuden sattuessa vaihtoi raakalaisten luona arvokkaisiin rauhan esineihin ja rehevän luonnon tuotteihin. Minä tein ahkerasti työtäni, harjaannuin siihen vähitellen ja pian olin kauttaaltaan öljyn, rasvan ja viilajauhon peitossa kuin ainakin innostunut pyssyseppä, ja kun joku pistoolintapainen oli saatu pysymään koossa, koetettiin sen kelpoisuutta vahvalla ruutipanoksella; kun se oli tehty, annettiin ase semmoisenaan kaukaisten saarimaiden puna- tai mustaihoisille asukkaille. Tällä kertaa kävi hänen matkansa kuitenkin vain New Yorkiin ja sieltä Englantiin takaisin, missä minä, pyssyntekoon jo kyllin harjaantuneena, hänestä luovuin ja annoin värvätä itseni sotaväkeen, jonka oli määrä lähteä Itä-Intiaan.

New Yorkissa olin pikimältään käväissyt maissa ja katsellut muutamia tunteja Amerikan elämää, jonka olisi luullut minua erikoisesti miellyttävän, siellä kun jokainen teki mitä tahtoi, vaihtaen mielensä mukaan toimialaa, aina sen mukaan kuin parhaaksi näki, häpeämättä mitään työtä tai pitämättä toista työalaa toista parempana. En kuitenkaan tiedä mistä se johtui, että pian taasen palasin laivaan, ja jouduin niin, sen sijaan että olisin jäänyt uuteen maailmaan, ikivanhaan Intiaan, ja lisäksi siivona punatakkisena englantilaisena sotamiehenä. Enkä voi sanoa, että se uusi elämäntapani, joka alkoi sillä suurella linjalaivalla, millä rykmenttimme kulki, olisi ollut minulle vastenmielinen. Jo se seikka, että meitä kaikkia, niin monta kuin meitä oli, ravittiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä ja mitan mukaan, niin että jokainen sai annoksensa yhtä varmaan kuin tähdet kulkivat taivaalla, eikä kukaan saanut toistaan enemmän eikä vähemmän, vaan kullakin oli oma varma osansa, miellytti minua suuresti, etenkin kun ei mistään tarvinnut ketään kiittää, vaan kaikki lankesi kuin itsestään meidän hyvin järjestetylle olemuksellemme. Vaikka meidän nahkapoikain pitikin jo laivalla opetella temppuja ja harjotella joka päivä, miellytti tuokin työ kuitenkin minua tavattomasti, meidän kun ei tarvinnut harjotella käyttämään pajonettia oppiaksemme sillä perunoita seivästämään, vaan teimme sen vain huvin vuoksi, ilman että se oli missään yhteydessä syömisen kanssa. Sekä harjotuksissa että syödessään tuli vaan olla täsmällinen ja huomaavainen eikä sen lisäksi tarvinnut mistään välittää. Matkani toisena päivänä näin sotamiehen, joka oli tehnyt itsensä syypääksi järjestysrikoksiin ja lisäksi murissut esimiehelleen, saavan selkäänsä. Heti päättelin itsekseni, ettei minulle saanut sellaista tapahtua, ja tässä päätöksessäni tuli juro luonteeni minulle suureksi avuksi, se kun teki minulle varsin helpoksi äänettömän täsmällisyyden ja tarkkaavaisuuden noudattamisen ja yleensäkin kaikkinaisen järjestyksen seuraamisen.

Niin tuli minusta kuuliainen ja kunnollinen sotamies; minulle tuotti iloa käsittää oikein määräykset ja tehdä niin, kuin oli tehtäväksi säädetty, ja kun se minulle onnistui, tunsin itseni jotenkin tyytyväiseksi, ilman että nytkään tuhlasin sanoja enemmän kuin ennen. Ainoastaan silloin tällöin laskin pientä pilaa tai tein jonkun koirankujeen, mikä antoi minulle täydellisen sotilaan leiman ja esti toisia minua loukkaamasta. Ja niin oli tuskin vuottakaan kulunut tuossa vieraassa maassa, kun jo rupesin ylenemään ja aluksi pääsin hyvinarvoiseksi aliupseeriksi. Vuosien kuluessa tuli minusta koko mahtimies, minä työskentelin pääasiassa rykmentinpäällikön virkahuoneessa ja sain asiain hoidossa hyvän maineen, samalla kun työssäni opin ilman suurempaa päänvaivaa kirjottamisen ja laskemisen välttämättömät taidot. Kaikki kävi kuin höylällä vetäen ja minusta tuntui kuin voisin olla itseeni tyytyväinen siinä saadessani ilman huolia ja vaivoja elellä lämpimän sinisen taivaan alla; sillä kaikki työni kävi kuin itsestään, niin etten tuntenut mitään erotusta siinä, olinko palveluksessa vai kävelinkö jouten. Syöminen ei enää ollut minulle niin tärkeä asia enkä pitänyt suurta väliä siitä milloin ja mitä minä söin. Kaksi kertaa lähetin tällä ajalla teille kirjeen sekä osan säästövaroistani; mutta kumpikin laiva joutui ihmeellistä kyllä miehineen päivineen meren pohjaan, ja minä luovuin koko ajatuksesta, suutuin ja päätin, että palaisin niin pian kuin suinkin kotia ja käyttäisin siellä saavuttamaani kokemusta ja työkykyä. Sillä arvelin siten tuovani jotain parempaa Seldvylaan kuin jos lähettäisin sinne kokonaisen miljoonan ja kuvittelin jo mielessäni, kuinka kohtelisin narreja ja tyhjäntoimittajia milloin niitä sattuisi tielleni.

Kuitenkin jäivät nämä tuumani toteutumatta, sillä minun piti vielä kokea sellaisia asioita ja luonteessani piti tapahtua sellainen muutos ja mullistus, että minulta peräti hävisi halu kohdella huonosti lähimmäisiäni. Päällikkö oli omistanut minut kokonaan itselleen ja minun täytyi viettää melkein kaiken aikani hänen luonaan. Hän oli merkillinen, noin viidenkymmenen korvissa oleva mies, jonka puoliso eli Irlannissa jossakin vanhassa tornissa ja kerrottiin hänen olevan vielä omituisemman kuin miehensä. Kun he elivät yhdessä, olivat he lakkaamatta olleet toistensa kimpussa kuin kaksi vihaista kissaa ja kumpaakin heitä vaivasi se hullu ajatus, että he muka olivat pettyneet toistensa suhteen, vaikka he olivat kuin toisiaan varten luodut. Mutta he olivat terveitä ja iloisia ja viihtyivät hyvin tuossa harhaluulossaan, jota ilman he eivät olisi saaneet aikaansa kulumaan, ja kun he olivat kaukana toisistaan, pitivät he liikuttavalla tavalla huolta toisistaan. Ainoa tytär, Lydia nimeltään, eli taas enimmäkseen isänsä tykönä ja oli hänelle nöyrä ja kuuliainen ja naisena tunsi tytär hellempää osanottoa isäänsä kuin äitiänsä kohtaan, vaikka he molemmat olivat yhtä vähän tai yhtä paljon syypäät tuohon muka onnettomaan väliin.

Päällikkö oli rakentanut loistavan ja tilavan asunnon kaupungin ulkopuolelle palmujen, kypressien ynnä muiden puulajien varjostamaan laaksoon. Näiden puiden alle keveän valkean päärakennuksen ympärille oli järjestelty kasvitarhoja, joissa oli ympäri vuoden vereksiä ruokakasveja ja muitakin kukkia, joita ukko tahtoi nähdä aivan talonsa vieressä; niitä oli siellä niin paljon, sekä tulipunaisia että valkeita kukkia, että ne ihan hehkuivat puiden varjossa. Kun ei minulle sotaväessä enää ollut mitään työtä, sain osalleni uskottuna sotilaallisena luottamusmiehenä pitää nämä kukkatarhat kunnossa sekä lisäksi, jotten kovin veltostuisi, käydä everstin kanssa metsällä. Niin tuli minusta taitava metsämies. Heti talon takana alkoi asumaton ja hedelmätön seutu, joka lopulta muuttui kokonaan karuksi vuorimaaksi, missä ei asustanut ainoastaan vaarattomia eläinlaumoja vaan aika-ajoin raivoisa tiikerikin. Aina kun sellainen teki olemassa-olonsa tunnetuksi, pantiin toimeen suuri sotaretki sitä vastaan ja näissä tilaisuuksissa opin tuntemaan vaaran, ennen kuin vielä olin taistellut ihmisten kanssa. Mutta jollei mitään muuta ollut tehtävää, täytyi minun pelata shakkia vanhan herran kanssa ja siten korvata hänelle hänen tyttärensä, jolla ei ollut mitään halua eikä taitoa siihen, vaan pelasi pelin lapsellisesti eikä sen tähden voinut ukkoa tyydyttää. Minä taasen harjaannuin niin pian siihen, että saatoin panna hänet ahtaalle, vaikka en halunnutkaan häneltä useammin voittoa riistää, ja jolleivät toiset seikat olisi kiinnittäneet mieltäni, olisin ennen pitkää tullut ukkoa etevämmäksikin.

Näin oli minusta tullut mitä merkillisin otus maailmassa; minä astelin arvokkaana ja äänettömänä palmujen varjossa punaisessa univormussani, kevyt ruokokeppi kädessäni ja päässäni valkea huivi suojana auringon paahdetta vastaan. Olin sotilas, taloudenhoitaja, puutarhuri, metsästäjä, kestiystävä ja ajankuluttaja, joka oli ihmeellisintä siihen nähden, etten puhunut sanakaan. Sillä vaikkakaan en enää jurottanut vaan olin elämääni kutakuinkin tyytyväinen, olin niin tottunut olemaan vaiti, ettei kieltäni enää mikään saanut liikkeelle muu kuin komentosanan jako tai taitamattoman sotamiehen sadattelu. Tällä tavoin palvelin päällikköäni, pysyen hänen luonaan viisi vuotta, jona aikana toinen päivä oli tyyten toisensa kaltainen. Vapaa-aikoina sain tehdä mitä itse halusin. Käytin sen lukeakseni useampaan kertaan ne kaksitoista kirjaa, jotka vanhalla herralla oli, ja niistä opin kustakin, ne kun olivat kaikki paksunlaisia nidoksia, tuntemaan palan maailmaa. Minusta oli tullut hiljainen, innokas kirjatoukka, joka itse muodosti itselleen viisautensa, minkä käyttökuntoisuudesta ei kuitenkaan ollut mitään takeita, niinkuin sittemmin sain kokea; sillä vaikka olinkin paljon nähnyt ja elänyt, oli se kuitenkin kaikki palottaista ja paljon oli kokonaan jäänyt kokemuspiirini ulkopuolelle.

Päällikköni nimitettiin lopulta koko sen maakunnan kuvernööriksi, missä olimme majailleet. Hän halusi pitää minut lähistössään ja sai aikaan minun siirtoni siitä rykmentistä, joka taasen palasi Englantiin, siihen, joka tuli sen sijalle, ja niin sain taasen tilaisuuden niinhyvin sotilaana kuin muissa toimissani pysyä hänen luonaan, mikä olikin mieleeni; sillä sen kautta pääsin varsin itsenäiseen asemaan eikä minulla ollut muuta käskijää kuin lippuni.

Samoihin aikoihin tuli tytärkin irlantilaisesta tornistaan elääkseen tästä pitäen isänsä, maaherran, luona. Hän oli soreavartaloinen, sangen kaunis naisihminen; mutta hän ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli henkilö, joka toimi oman sievän päänsä mukaan ja teki sen vaikutuksen, ettei sille, joka häneen kerran rakastuisi, olisi missä muualla hyvänsä korvausta eikä lohdutusta tarjolla, sillä tuo tyttö oli niin harvinaisen kokonainen ja itsenäinen personallisuus. Tämän jalon itsenäisyyden rinnalla saattoi hänessä huomata yksinkertaista lapsellisuutta ja luonteen hyvyyttä sekä hillitöntä iloisuutta, joka, yhdistyneenä päättäväisyyteen ja täsmällisyyteen, antaa ihmiselle todellisen ylemmyyden leiman silloinkin kun tuo kaikki riippuu vain synnynnäisestä luonteenlaadusta. Hän oli sen lisäksi sivistynyt, sillä tuollaisten luonteiden tapaan oli hän viettänyt lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa opetellen kaikkea mitä suinkin oppia sopi, ja niin osasi hän melkein kaikkia uusia kieliä, ilman että sitä hänestä sen koommin huomasi, joten eivät oppimattomatkaan miehet joutuneet hänen rinnallaan siihen ikävään asemaan, että olisivat näyttäneet tietävän vähemmän kuin tuo koristekasvin tapainen nuori neitonen. Yleensä esiintyi hänen terve ja valistunut järkensä etupäässä siinä, että hän eteensä sattuneista vähemmistä tai suuremmista esineistä, tapauksista ja asioista päätteli kaikin puolin sattuvasti ja sitä tehdessään olivat hänen ajatuksensa ja sanansa yhtä rakastettavan yksinkertaiset ja varmat kuin hänen äänensä ja hänen ruumiinsa liikunnot. Ja tämän kaiken lisäksi oli hän, kuten sanottu, niin lapsellisen avomielinen, ettei osannut pelata edeltäpäin harkittua suunnitelmaa kysyvää shakkipeliä ja kuitenkin istui hän mitä suurimmalla kärsivällisyydellä shakkilaudan ääressä antaen isänsä tavantakaa yllättää hänet siirroillaan. Minusta tuntui kodikkaalta ja hauskalta olo hänen läheisyydessään ja ehtimiseen tulin ajatelleeksi, että hän oli oikea naisen esikuva, jonka veroista ei ollut toista koko maailmassa. Hänen kauniit vaaleat kiharansa ja tummansiniset silmänsä, jotka melkein aina katselivat eteensä suoraan ja vakavasti, tekivät nekin vaikutuksensa. Vielä häikäisevämpi kuin hänen kauneutensa oli hänen naisellinen kainoutensa ja siveytensä, jotka olivat ainokaista laatuaan. Hän oli sanalla sanoen personallisuus. Tarkotan, että hän näytti siltä, taikka oikeastaan, Jumala sen tietää, eikö hän sellainen lopulta ollutkin ja eikö syy ollut minun, että sitten petyin hänen suhteensa ja että hän tuntui pelkältä korealta kuorelta, lyhyesti —"

Tässä kohden unohti Jukka jatkaa kertomustaan, sillä hän vaipui raskasmielisiin muisteloihin ja hänen kasvonsa saivat hyvin epäsotilaallisen, melkeinpä yksinkertaisen ilmeen. Molemmat vahakynttilät olivat palaneet yli puolivälin, äiti ja sisar olivat antaneet päänsä painua alas, ja nyökyttivät nyt mitään näkemättä tai kuulematta unisina päitään, sillä jo silloin kun Jukka oli alkanut kertomuksen armaastaan, kuten he luulivat, oli heitä alkanut nukuttaa ja nyt teki uni todella heille sen kepposen, että he molemmat nukahtivat. Kaikeksi onneksi lukijan uteliaisuudelle ei eversti sitä huomannut, sillä hän oli yleensä unohtanut, kenelle hän puhui, ja jatkoi, kohottamatta alasluotuja silmiään, nukkuville naisille kertomustaan, kuin ainakin se, joka oltuaan kauvan ääneti, lopultakin käyttää tilaisuutta keventääkseen sydäntään.

"En ollut", jatkoi hän, "näihin asti ketään naista lähemmin tuntenut ja ymmärsin ja tiesin heistä suunnilleen yhtä paljon kuin sarvikuono kitaran soitosta. Ei silti, etten olisi kernaasti ennenkin heitä katsellut, kun vaan saatoin huomaamatta ja vaivatta heitä tähystellä; mutta olisi ollut kokonaan vastoin luonnettani antautua heidän kanssaan vähimpäänkään sananvaihtoon, minusta kun aina tuntui, kuin ei naisilla olisi ollut yhtään järjellistä, selvää ja oikeaa sanaa sanottavana, kuin eivät he voisi kuudenkaan sanan aikana pysyä hyvässä järjestyksessä asiassa, vaan että heidän tapansa oli, heti kun he olivat saaneet sanotuksi jotain asiallista ja kelvollista, lausua joku suuri mielettömyys mikä oli olevinaan naisellista viehkeyttä ja sukkeluutta, mutta joka itse asiassa johtui heidän sekavuudestaan; tämä oli mielestäni heissä sitä harmillisempaa, kun he tekivät sitä puolittain tieten ja siinä tarkotuksessa, että he voisivat mukavammin toimia tämän sekasorron turvissa. Sen tähden jurotin ja äkäilin aina kaikille naisille enkä katsonut heidän ansaitsevan rehellistä silmäystäkään. Intiassa, jossa olin olooni tyytyväisempi enkä heitäkään enää vihannut, oli paljon naisväkeä, sekä intialaista että myöskin englantilaista, sillä useilla kauppiailla, upseereilla ja sotilailla oli perheet mukanaan. Kuitenkaan eivät nämä intialaisnaiset, jotka olivat kauniita kuin kukat ja puheissaan makeat kuin sokeri, olleet minusta muita parempia eivätkä he minua vähääkään liikuttaneet, sillä kauneus ja hyvyys ilman suolaa ja terästä tuntuivat minusta ikäviltä, ja minusta oli tuskallista ajatella, ettei tuollainen nainen, jos hän olisi minun, voisi mitenkään pitää puoliaan minun huonoja tuuliani vastaan. Europpalaiset naiset taasen, joita siellä näin ja jotka pääasiassa olivat kotoisin Isosta-Britanniasta, näyttivät kyllä puolustuskuntoisilta, mutta he eivät olleet niin hyviä, ja jos he sitä olisivatkin olleet, harjottivat he hyvyyttään ja armeliaisuuttaan kuin halpaa käsityötä; itse jaloa naisellisuuttaankin, jonka nojalla nämä itserakkaat ja ylhäiset naiset tekivät niin paljon hyvää, hoitivat he pikemmin makkarankauppiaiden kuin naisten tavoin. Jokainen punnitsi tarkkaan pienet antimensa ja sitten käärittiin se turhamaisuuden paperitötteröön. Muuten tuntui minusta kuin olisi näiden itämaisten kaunottarien ja ei-kaunottarien elämässä ollut syvällä yksi yhteinen piirre, aikamme yleinen sairaus, jonka he olivat voineet saada vain meidän suvultamme, meiltä herroilta europpalaisilta, mutta joka heissä näytti kehittyneen kaksinkertaiseksi pahaksi. Me elämme surkeata aikaa, kun suvut vaihtavat tautejaan ja jakavat toisilleen heikkouksiaan. Tämä oli minun valistumaton ja synkkä ajatukseni naisista ja se määräsi suhteeni heihin; sen ohjaamana kuljin tietäni sen enempää mistään välittämättä."

Kun nyt kaunis Lydia tuli luoksemme ja minä sain päivät päästään olla hänen läheisyydessään, sai koko viisauteni ankaran iskun ja särkyi sirpaleiksi. Minusta tuntui alun pitäen hyvältä, kun hän oli läheisyydessäni, enkä tiennyt, kuinka olisin käyttänyt hyväkseni hänen läsnäoloaan. Olin suuresti ihmeissäni, etten tuntenut äkää enkä halveksumista tuota olentoa kohtaan enkä myöskään tuota halua syrjästä ja salaa häntä tarkastella, jota olin ennen tuntenut naisia kohtaan; minä päinvastoin iloitsin julkisesti hänen olennostaan ja katselin häntä, olematta silti julkea, vapaasti ja ujostelematta suoraan silmiin, milloin hän vaan ilmestyi läheisyyteeni. Tämä kävi minulle sitä helpommin päinsä, kun en halpana sotilaana tarvinnut sanoa hänelle sanaakaan, jollei minulta jotain kysytty; minun oli menetteleminen vain kuten kunnollisen ja vakavan aliupseerin asemaan sopi. Vaikeneminen olikin, varsinkin naisten läheisyydessä, tullut minun toiseksi luonnokseni pitkällisen alakuloisuuteni aikana, niin etten nyt olisi parhaalla tahdollanikaan voinut siitä tehdä poikkeusta, jos se muutoin tähän neitiin nähden olisi sopinutkin. Kuitenkin tunsin suurta ja harvinaista hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, olin sydämessäni sangen hyvä hänelle ja muutin hänen tähtensä huonot ajatukseni naisista sekä arvelin itsekseni, etteivät he sentään mahtaneet niin huonoja ollakaan, ja siitä pitäen saivat he tämän yhden tähden suuremman armon minun silmissäni. Olin sangen iloinen, kun Lydia oli saapuvilla tai kun sain tilaisuuden päästä sinne, missä hän sattui olemaan; kuitenkaan en ottanut askeltakaan yli sen mikä kuului asiain luonnolliseen menoon. En edes katsonut häneen enkä mennyt ilman todellista ja järjellistä syytä hänen luokseen, jos hän sattui olemaan samassa huoneessa; yleensä tunsin itsessäni sellaista tyyneyttä kuin viileä merivesi, kun ei tuulenhenkäystäkään käy ja päivä paistaa veden pinnalle.

Tällaista suhdetta kesti noin puolen vuoden taikka vuoden ajan, taikka hiukan enemmänkin, en muista enää tarkoin; ajanlaskuni siltä kaudelta on kokonaan sekaantunut ja koko tuo aika väikkyy mielessäni kuin yksi ainoa unelmien täyttämä kesäpäivä. Tämän suhteemme alkuosan aikana kävi kaikki hyvin ja rauhallisesti. Neidillä, vaikkakin hänen piti usein nähdä minut, ei ollut erittäin paljo tekemistä eikä puhumista kanssani, mutta kun hän sen teki, oli hän erittäin ystävällinen; hänellä oli silloin aina lapsellisen avoin hymy kauniilla kasvoillaan ja vastalahjaksi olin minä rehellisen näköinen enkä vetänyt suutani hymyyn sanoessani: "sangen hyvin, neiti!" tai väittäessäni vastaan, milloin hän erehtyi, mikä kuitenkin tapahtui harvoin. Milloin hän taas ei ollut saapuvilla ja minä olin yksinäni, ajattelin kyllä häntä usein, mutta en lainkaan kuin rakastunut, vaan kuin hyvä ystävä tai sukulainen, joka vilpittömästi piti hänestä huolen, toivoi hänelle kaikkea menestystä ja joka tilaisuudessa ajatteli hänen parastaan. Tuskin lienee minussa, jos muistan oikein, tapahtunut pienintäkään muuta muutosta kuin se, että olin tästä puolin pidätetympi kuvernööriin nähden, että esiinnyin enemmän sotamiehenä, joka ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Muissakin toimissani säilytin suuremman riippumattomuuden ilmeen, minä kun en ollutkaan kuvernööriin palkollisen suhteessa, sillä varsinainen työni oli hänen virastossaan ja siitä maksettiin minulle palkka. Kaiken muun minkä tein, tein hyvänä luottamusmiehenä ja joskus, kun tilaisuus siihen sattui, söin ja joinkin kuvernöörin kanssa. Ja niin olin, kuten jo sanottu, täydellisesti tyyni ja tyytyväinen, mikä kuitenkin ilmeni minussa vain minun luonteelleni ominaisella tavalla.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun minä työskentelin tuuheiden palmupuiden varjossa, että Lydia tuli lyhyessä ajassa kolme kertaa luokseni, ilman että hänellä oli siellä mitään toimitettavaa. Ensi kerralla istuutui hän kumossa olevalle kopalle ja söi pienen rasiallisen punaisia kirsikoita lakkaamatta minulle pakinoiden ja pakottaen minutkin puhumaan. Toisella kerralla tuli hän ja asetti kopan aivan lähelle sitä ruusupensasta, jota juuri puhdistin, sijottui taasen istumaan kopalle ja alkoi ommella valkeata silkkinauhaa siroon yömyssyyn, tai mikä se lie ollut; sillä selvään en sitä voinut nähdä, minä kun tällä kertaa tuskin katsoin häneen ja otin hänestä muutenkin varsin vähän vaaria, sillä olin hieman hämilläni. Hän lähti pian ja tuli kolmannen kerran kantaen kädessään hienoa taiteellisesti kaunistettua kiinalaista kärsivällisyyspeliä, asetti vanhan kopan vähän kauemmaksi, istuutui sille selin minuun ja alkoi hiljalleen ottaa selkoa pelistä. Nyt katselin lakkaamatta häneen, kunnes hän, pistäen pelin taskuunsa, äkkiä nousi seisaalleen ja harvinaisen kaunista säveltä hyräillen läksi pois minuun katsomatta. Tämä kaikki tuntui minusta hieman ihmeelliseltä, ja sieluni nyrpisti kaikessa hiljaisuudessa nenäänsä tälle tapaukselle. Mutta siitä hetkestä lähtien olin rakastunut Lydiaan.

Mitä ihmeellisimmän ja suloisimman mielenliikutuksen valtaamana jätin puuni silleen, noudin kaksipiippuisen pyssyni ja samoilin koko iltapäivän avarassa metsässä. Useita otuksia näin kyllä tielläni, mutta unohdin niitä ampua; sillä juuri kun aioin tähdätä, johtui mieleeni tuon naisihmisen menettely ja otus katosi näkyvistä.

Mitä hän sinusta tahtoo, ajattelin, ja mitä tuo kaikki merkitsee? Mutta sillä aikaa kun mietin sinne tänne, syntyi minussa jo salaa suuri kiitollisuus kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, joka siinä saattoi piillä, samalla kun järjestysaistini ja tieto oman personani mitättömyydestä ja vähäisestä viehätysvoimasta ankarasti kinasi kaikenlaisia utukuvia vastaan. Kun en tällä kertaa tullut hullua viisaammaksi, kääntyivät ajatukseni äkkiä siihen selityskeinoon, että tämä näköjään niin suloinen ja siveellinen neiti lopulta olikin ihan yksinkertaisesti kevytmielinen ja turmeltunut olento, joka antautuisi tekemisiin kenen kanssa hyvänsä eikä halveksisi tilaisuutta alottaa halvan aliupseerinkin kanssa huonoa juttua. Tämä kirottu ajatus tuotti minulle sellaista tuskaa ja tapasi minut niin äkkiä, että raivoissani ammuin kuoliaaksi tavattoman suuren ja äreän metsäkarjun, joka juuri syöksyi esiin korkeiden vuoriyrttien seasta. Minun luotini osui melkein samassa silmänräpäyksessä sen otsaan kuin tuo katala ajatus minun päähäni, ja minusta tuntui jo, kuin olisi tuon petoeläimen kohtalo ollut kadehdittava minun asemaani verraten. Istuin pedon kuolleelle ruumiille; silmäini ohi väikkyi neidon sorja vartalo ja näin selvästi ne kolme kertaa, jolloin hän tuli luokseni, näin jokaisen hänen liikkeensä ja muistin joka sanan, jonka hän oli puhunut. Tämä suloinen muisto täytti ajatuksissani ihmeellisellä tavalla koko sen ajan, jonka olin ollut hänen läheisyydessään, myöskin sen, jolloin olin vielä ollut täydellisesti levollinen. Samoin kuin aivan selkeällä säällä sateen edellä voi nähdä kaukaisiltakin vuorilla useita yksityisiä esineitä, joita ei muulloin voi huomata, ja samoin kuin hiljaisena yönä kuulee kaukaisen kellon lyönnin, samoin havaitsin minä nyt ihmeekseni hänen jokaisen liikkeensä ja toimensa tuolta ajalta, jokaisen eri esiintymisensä tietämättäni painuneen muistooni, ja melkeinpä jokaisen hänen sanansa, vähäpätöisimmänkin ja merkityksettömimmänkin, olin kuulevinani selvästi kaikuvan korvissani tässä erämaan hiljaisuudessa. Ne olivat kaikki ikäänkuin salassa uinuneet povessani ja tämänpäiväinen kohtaukseni tytön kanssa oli niin sanoakseni vetänyt sulun niiden edestä tai sytyttänyt tulen kuivaan lyhteeseen. Näissä mietteissäni unohdin jälleen kehnon vihani ja aloin kaivella hyvää muistiani, enkä jättänyt huomioonottamatta pienintäkään piirrettä siitä kuvasta, jonka olin Lydiasta saanut. Tällä tavoin unohdin taasen aikeeni matkustaa kotiin ja antauduin suloisten houreitteni valtaan; kuitenkaan en enää voinut olla tytön läheisyydessä yhtä vapaa ja levollinen kuin ennen, ja kun en osannut keksiä mitään parempaa, kartoin niin paljon kuin suinkin hänen seuraansa askaroidakseni hänellä sitä enemmän ajatuksissa. Niin kului kolme tai neljä viikkoa ilman että mitään muuta tapahtui kuin että minä huomasin hänen kaikessa varovaisuudessaankin, jota hän tästä lähtien noudatti, käyttävän hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen tai sanoakseen jotakin minulle mieleistä, rupesipa hän kokonaan puhumaan minun suullani, käyttämään minun lausetapojani ja arvostelemaan asioita samaan tapaan kuin minäkin. Tämä ei alussa näyttänyt minusta mitenkään kummalliselta, koska ennenkin mielihyvällä olin ollut huomaavinani hänellä olevan aivan samat mielipiteet kuin itselläni; hän nauroi samoille asioille, joille minunkin täytyi nauraa, ja suuttui milloin minäkin näin olevan syytä suuttua. Mutta lopulta tuli se niin ilmeiseksi, että hän koetti elää mieliksi minulle, joka tuskin puhuin hänelle sanaakaan, eikä niinkuin vallaton teeskentelijä, vaan kuin yksinkertainen viaton lapsi, niin että jouduin kokonaan hämilleni enkä enää tiennyt, miten minun piti menetellä. Silloin keksin itseäni parantaakseni tehokkaan keinon vanhassa hyvin esitetyssä jurotustaidossani ja paadutin itseni kokonaan siihen, vaikka se ei juuri hauskaa ollutkaan. Nyt näytti hän käyvän todella alakuloiseksi ja murheelliseksi, äänettömäksi ja araksi, mikä hänen muutoin niin iloisessa ja vapaassa olennossaan teki erinomaisen viehättävän vaikutuksen, juuri sentähden, ettei naisten yleensä, kuinka vähäpätöisiä he sitten lienevätkin, näe esiintyvän niin pelokkaina ja ujoina. Päinvastoin luulevat he, ettei mikään sovellu heille niin hyvin kuin tavaton varmuus ja julkeus. Kun nyt muun lisäksi vanha kuvernööri päästi ilmoille minulle käsittämättömän ja vähemmän miellyttävän luonteensa ja alkoi pistellä ja ivailla hokien ainakin kymmenen kertaa päivässä: "Totta tosiaan, Lydia, sinä olet rakastunut Jukkaan!" niin kävi asema minulle kovin tuskalliseksi, sillä pidin tällaista huonoa pilaa hänen tyttäreensä nähden kömpelönä ja mauttomana ja itseeni nähden tunnottomana ja raakana, ja usein olin aikeissa sanoa hänelle sen suoraan ja heittää hiton haltuun koko miehen. Jälkimäinen aikeeni toteutuikin siihen nähden, että aloin vetäytyä kuoreeni, elää kokonaan omaa elämää. Lydia kävi hiljaiseksi, niin jopa kävi hän kalpean ja kärsivänkin näköiseksi, mikä minua suuresti suretti, ilman että ymmärsin, miten asia olisi parannettavissa. Mutta kun hän huolimatta minun käytöksestäni uudelleen alkoi kulkea jälessäni ja hankkia itselleen tekemistä siellä, missä minä satuin oleskelemaan, jouduin epätoivoon ja epätoivossani rupesin pitämään yllä katkonaista ja merkityksetöntä pakinaa hänen kanssaan. Emme keskustelleet ollenkaan mistään, annoimme vaan toisillemme sekavia ja kurjia viittauksia, ikäänkuin olisimme molemmat olleet vähämielisiä. Mutta me emme kumpikaan näyttäneet sitä huomaavan, vaan hymyilimme toisillemme kuin lapset. Unhotin kaiken muun ja olin iloinen pakinoidessani hänen kanssaan. Mutta tämä onni ei kestänyt monta minuuttia, sillä levollisuuden ja järkevyyden puutteessa kadotimme kohta keskustelumme juonen ja aloimme näyttää kahden lapsen kaltaiselta, joilta on auennut helminauha ja jotka surumielin näkevät helmien putoavan maahan ja joutuvan hukkaan. Siten kului taasen viikkokausia, ennen kuin uudelleen antauduimme enempään kanssakäymiseen, enkä minä suinkaan ottanut ensi askelta, sillä olin päättänyt pysyä huoneessani ja olla tekemättä minkäänlaisia tyhmyyksiä näiden hiukan omituisten ihmisten kesken. Satoja kertoja puuhailin lähtöä sieltä, mutta aika liukui niin nopeasti käsistäni, että minun aina täytyi lykätä tuumani toimeenpano. Minun ajatukseni olivat kokonaan kiintyneet suhteesemme ja sentähden kävikin minun hullusti.

Kuvernöörin kirjat olin lukenut kannesta kanteen enkä enää voinut niistä mitään oppia. Lydia, joka näki minun usein lukevan, käytti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi minulle luettavaksi omia kirjojaan. Niiden joukossa oli paksu nide kuin käsiraamattu ja sangen hengellisen näköinen, se kun oli sidottu mustiin kullalla koristettuihin nahkakansiin. Mutta siinä olikin pelkkiä murhe- ja huvinäytelmiä, painettuina hienoilla englantilaisilla kirjasimilla. Kirjaa kutsuttiin Shakespeareksi, jonka kirjottama se oli ja jonka pää oli kuvattu sen kansilehdelle. Tämä viettelevä väärä profeetta vei minut koreasti satimeen. Hän kuvailee nimittäin maailmaa joka puolelta ja totuudenmukaisesti, mutta vain sellaisena, jollaisena se yleensä kaikissa ihmisissä esiintyy, jotka niin hyvässä kuin pahassa seuraavat vain sisäistä olemustaan ja taipumustaan kukin luonnonlaatunsa mukaan ja jotka sitä tehdessään ovat kristallinkuultavia kuin kirkkain vesi. Kun huonot kirjamiehet vallitsevat keskinkertaisuuden ja värittömän puolinaisuuden maailmaa ja vievät heikkoja päitä harhaan ja täyttävät ne mielettömillä houreilla, niin tämä kirjailija sitä vastoin esittää maailmaa kokonaisena ja ehyenä, se on sellaisena kuin sen tulisi olla, ja siten saattaa hän järkevät harhaan, jos he maailmasta luulevat tämän todellisen elämän löytävänsä. Niin saattaa kyllä tapahtua tässä matoisessa maailmassa, mutta ei koskaan siellä, missä me olemme, eikä silloin kun me elämme.

On olemassa vieläkin yllin kyllin pahanilkisiä naisia, mutta he eivät kävele öisin niin kauniisti kuin lady Macbeth eivätkä hiero yhteen niin pelokkaasti pieniä käsiään kuin hän. Ne myrkynsekottajat, joita me tapaamme, ovat röyhkeitä ja rohkeita, mutta eivät kirjota omaa elämäntarinaansa eivätkä perusta rihkamakauppaa, kun ovat rangaistuksensa kärsineet. Vieläkin on olemassa ihmisiä, jotka ovat olevinaan Hamleteja, ja kerskailevat siitä, ilman että heillä on aavistustakaan todellisen Hamletin suurista sydämen aarteista. Täällä on murhaaja ilman Macbethin pirullista ja kuitenkin inhimillistä miehuutta ja tuolla Richard Kolmas ilman hänen sukkeluuttaan ja kaunopuheisuuttaan. Täällä on Borgia, joka ei ole kaunis, tuolla toinen, joka ei ole lahjakas, tuolla kolmas, joka on henkevä mutta ei viisas ja ymmärtää kyllä tehdä ihmisiä onnettomiksi, mutta ei itseään onnelliseksi. Meidän Shylockimme leikkaisivat kyllä viipaleen lihaamme, mutta he eivät uskaltaisi sitä julkisesti myydä eivätkä meidän aikaisemme Venetian kauppiaat saattaisi asemaansa jonkun tyhjäntoimittaja-ystävän tähden vaaraan, mutta kyllä typerän osakekeinottelun takia, eivätkä he häviön jälkeen pidä läheskään niin synkkämielisiä puheita, vaan näyttävät vain nolon näköisiltä. Kuitenkin on, kuten sanottu, sellaisiakin henkilöitä maailmassa, mutta ei niin kauniisti vierekkäin kuin noissa runoelmissa. Milloinkaan ei tapaa niin täydellistä konnaa täyskuntoisessa miehessä eikä niin täydellistä narria nerokkaassa hulluttelijassa, että heistä voisi saada kunnollisen murhenäytelmän tai hyvän komedian.

Mutta minä luin nyt kaiket yöt tätä kirjaa ja vajosin siihen kokonaan, sillä se näytti minusta perusteellisesti ja asiallisesti kirjotetulta ja minusta tuntui sellainen teos yhtä uudelta kuin arvokkaaltakin. Kun nyt kaikki siinä esitetään oivallisena, todellisena ja eheänä ja minä sitä kaikkea pidin todellisuuden maailmana, niin luotin Lydian johdattamana ehdottomasti tähän runoilijaan, etenkin hänen naiskuvauksiinsa, ja arvelin, että minä nyt löytäisin valon ja selvityksen sekavalle epäilykselleni ja tuskalleni.

Hyvä, ajattelin, nähdessäni nuo kauniit kuvat Desdemonasta, Helenasta, Imogeneesta ja muista naisista, jotka naisellisen itsetyytyväisinä kulkivat kaikenkaltaisten tarhapöllöjen jälessä ja riippuivat heissä kiinni ajattelemattomina kuin viattomat lapset, hyvinä ja uskollisina kuin sankarit, nuhteettomina ja luotettavina kuin taivaan tähdet: hyvä! tässä on meidän suhteemme kuvattuna! Sillä arvelin että Lydia oli juuri tuollainen luja, kaunis ja kauvaskantava naishaaksi, joka heittää ankkurinsa vain kerran ja silloin tutkimattomaan syvyyteen ja joka hyvin tietää mitä tekee. Tämä ajatus nousi minussa kuin loistavan kirkas päivä, ja sen valossa muistin nyt tuon kauniin olennon jokaisen liikkeen ja sanan, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän minun silmissäni kohosi kaiken sen yläpuolelle, mitä tuo kelpo runoilija oli keksinyt, kun näin hänen ikäänkuin elävän runoelman käyvän ympäri päivän valossa, lihana ja verenä, hänen, jolla oli todelliset sydämen lyönnit ja todellinen niska täynnä kultaisia kiharoita.

Salaperäinen arvotus oli nyt saanut selityksensä eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin antautua Shakespearen kanssa kilvan runoiltuun autuuteen ja vaivalla tukea vähäpätöistä ja vähän viehättävää personaani pysymään pystyssä tässä kohtalon tai kuninkaallisen jalomielisen naisen minulle valmistamassa onnenkeikauksessa, ja sadoittain suunnitelmia ja aikeita liittyi kohta ihanaan ilmalinnaani. Sillä rajattomalla kiitollisuudella ja kunnioituksella, jota tällöin rakastettuani kohtaan tunsin, oli juurensa suureksi osaksi minun liehakoidussa itserakkaudessani. Minun selitystapani oli ainoa, joka näytti minusta mahdolliselta pakottamatta minua halveksimaan ja surkuttelemaan tuota rakasta olentoa, ja se syvä kunnioitus, jota häntä kohtaan tunsin, oli tullut minulle elämäntarpeeksi ja sydämeni vapisi hänen edessään niin kuin ei koskaan ennen kenenkään ihmisen tai minkään villipedon edessä.

Niin samoilin minä puolen vuotta ympäri kuin unissakävijä, yhtä täynnäni unelmia kuin omenapuu hedelmiä, tulematta askeltakaan edemmäksi suhteessani Lydiaan. Minä pelkäsin pienintäkin tapahtumaa kuin kunnon kristitty kuolemaa, jota hän vavisten kammoo, vaikkakin hän tietää sen avulla pääsevänsä ijäiseen autuuteen. Mutta aivoissani oli varsin kirjavaa, tositapahtumat ja mitä hirvittävimmät luulottelut, kaikki mitä ihanimmassa sopusoinnussa kukoistivat siellä toistensa vieressä. Minä laiminlöin tehtäväni enkä enää kelvannut mihinkään. Enimmän suututti minua se, että minun täytyi ukon kanssa pelata tuntikaudet shakkia, jota tehdessäni olin pakotettu kiinnittämään huomioni peliin, ja vain hetken loma-ajan raskaille lemmenajatuksilleni sain, kun peli oli loppunut ja nastoja jälleen asetettiin paikoilleen. Minä annoinkin sentähden niin pian kuin suinkin, ilman että sallin sen erikoisesti pistää silmiin, tehdä itseni "matiksi" ja työskentelin sitten niin kauan kuninkaan ja kuningattaren, juoksijan, hevosen ja talonpojan asettamisessa paikoilleen ja siirtelin torneja niin kauvan sinne tänne, että kuvernööri jo arveli minun tulleen lapseksi uudelleen ja huvikseni leikkivän nastojen kanssa.

Lopulta uhkasi kuitenkin koko elämäni liueta toimettomaan uneksimiseen ja minä olin vaarassa joutua hullujenhuoneen asukkaaksi. Sen lisäksi olin, huolimatta kaikista kultaisista unelmistani, sanomattoman alakuloinen ja surullinen, ja todellisuus tuntui minusta, kuten aina siltä, joka on kokonaan unelmiensa vallassa, perin jäähdyttävältä ja kylmäkiskoiselta. Todellisen elämän ihania ruusuja ympäröi aina suojeleva oasvarustus. Mitä ystävällisempi ja helpommin lähestyvä Lydia oli, sitä epävarmemmaksi ja epäilevämmäksi kävin minä, koska itsestäni tunsin, kuinka vaikeata on tuntea todellista rakkautta, nimittämättä sitä kokonaan oikealla nimellään. Ainoastaan silloin, kun hän näytti ankaralta, surulliselta ja kärsivältä, sain jonkinlaisen aiheen järjelliseen toivoon, mutta se vaivasi minua sitten sitä kovemmin, enkä pitänyt itseäni sen arvoisena, että hän olisi minuuttiakaan minun tähteni kärsinyt, minun, joka olisin mielelläni laskenut pääni maahan hänen tallattavakseen. Sitten suututti minua sekin, että hän tahtoi minua näyttämään rakastuneelta narrimaiselta räätäliltä, vaikka en sitä lainkaan ollut, ja minä tavallani olin jo päättänytkin häntä miellyttääkseni muuttua lauhkeammaksi. Lyhyesti, olin joutumaisillani kokonaan sekaannuksiin, en osannut enää toimittaa mitään tehtävää oikeassa järjestyksessä sekä olin vaarassa tulla alennetuksi sotamieheksi taikka kokonaan erotetuksi, jollen tahtonut liehakoivana onnenonkijana, joka ei enää kelpaa mihinkään, takertua iäksi päiviksi kuvernöörin taloon.

Kun sitten englantilaiset joutuivat arveluttavaan vihollisuuteen intialaiskansojen kanssa ja niitä vastaan alkoi sotaretki, joka myöhemmin kävi hyvin veriseksi, tein nopeasti päätökseni ja astuin uudelleen komppaniaani kunnon aliupseerina otettuani eron kuvernööristä. Tämä ei tahtonut ottaa eroani kuuleviin korviinsa, vaan rukoili, pyysi ja mairitteli minua jäämään, tehden siinä samaa kuin kaikki sellaiset ihmiset, jotka luulevat muiden ruumiineen sieluineen päivineen olevan heidän käytettävissään kuluttamassa heille aikaa ja pitämässä huolta heidän mukavuudestaan. Lydia tuskin näyttäytyikään kolmeen neljään päivään, jolloin lähdöstäni oli puhetta. Ja kun se tapahtui, ei hän lainkaan luonut katsettaan minuun tai heitti vain lyhyen, ja kuten minusta näytti, vihaisen silmäyksen, mutta ainoastaan silmät olivat vihaisen näköiset, sillä hänen kulkunsa ja muut liikkeensä olivat niin hiljaiset, jalot ja hillityt, että hänen kaunis vihansa oikein raateli sydäntäni. Sain myöskin kuulla, että hän tuli aamuisin hyvin myöhään makuuhuoneestaan ja että hänellä oli päänsärkyä. Se viittasi siihen, ettei hän öisin nukkunut, ja kun minä viime päivänä sattumalta näin hänet ikkunassa, olin huomaavinani, että hänen silmänsä olivat itkettyneen näköiset; hän vetäytyikin minun kulkiessani ohitse nopeasti ikkunasta. Kaikesta huolimatta astelin minä tyynesti jäykillä vääpelinaskeleillani ja toimitin asiani kuntoon katsomatta oikealle tai vasemmalle. Iltapuoleen lähdin renkipojan kanssa käymään vielä kerran istutusmaan halki neuvoakseni häntä sen hoidossa ja tehdäkseni hänestä, niin hyvin kuin se kävi päinsä, väliaikaisen puutarhurin siksi kunnes otollisempi henkilö ilmaantuisi. Seisoimme juuri minun kasvattamassani kauniissa ruusumetsässä, puut ulottuivat juuri kasvoihin saakka ja olivat niin tiheässä, että ruusut hosuivat puutarhassa kulkijaa nenään, mikä oli varsinkin kuvernööristä erittäin hauskaa, hänen kun ei tarvinnut kumartua ruusua taittamaan. Minun jakaessani neuvoja pojalle, tuli Lydia sinne ja lähetti apulaiseni jollekin asialle sekä viipyi, kaiken aikaa lähtöä tehden ja muutamia ruusuja poimien, luonani sen ajan kuin poika oli poissa. Minä puistelin hetken ruusunoksaa ja kun käännyin ympäri näin kyyneleiden putoilevan tytön silmistä. Minun oli vaikeata itseäni hillitä, mutta teeskentelin, etten ollut mitään nähnyt ja kiiruhdin paikalta. Mutta tuskin olin kulkenut kymmentä askelta, kun kuulin ja tunsin, kuinka hän, väliin juosten, väliin taasen seisahtuen tuli perässäni. Sitä tapahtui pitkän matkan. Minä en voinut tätä enää kestää, käännyin äkkiä ympäri ja sanoin hänelle, hänen ollessa tuskin kolmea askelta minusta: "Minkätähden kuljette jälessäni, neiti?"

Hän jäi seisomaan paikoilleen kuin käärmettä säikähtänyt ja kävi, samalla kun hän loi katseensa maahan, tulipunaiseksi kasvoiltaan; sitten muuttui hän kalpeaksi ja vapisi koko ruumiissaan, luoden samalla sanaakaan sanomatta suuret siniset silmänsä minuun. Viimein sanoi hän äänellä, jossa ilmeni loukattu ylpeys ja kevyt surumielisyys: "Luulenpa saavani omalla maallani liikkua, missä tahdon!"

"Se on tietty", mutisin puoliääneen ja kuljin eteenpäin. Hän oli nyt minun kohdallani ja kulki rinnatusten kanssani. Mutta minä astuin, voimakkaasti liikutettu kun olin, pitkin, ripein askelin, niin että hän huolimatta voimanponnistuksistaan ainoastaan vaivoin saattoi minua seurata, ja kuitenkin teki hän sen. Minä katselin häneen jonkun kerran syrjästä ja näin, että hänen silmänsä taaskin täyttyivät kyynelillä, samalla kun ne surullisen alakuloisina olivat tähdätyt maahan. Minunkin kasvojani poltteli ja minunkin silmäni kävivät kosteiksi. Asema oli nyt kehittynyt huippukohtaansa, niin että minä olin tekemäisilläni joko tyhmyyden tai sydämettömän teon, vaikka en ollut aikonut kumpaakaan. Kuitenkin ajattelin siinä hänen vieressään astellessani kurjassa sydämessäni: Jos tuo nainen sinua rakastaa ja jos sinä joskus kunniallisella tavalla onnistut voittamaan hänen kätensä, niin pitääkin sinun häntä palvella kuolemaan saakka uskollisena, olipa sitten että hän olisi vaikka itse piru!

Samalla tulimme paikalle, missä kasvoi parikymmentä oranssipuuta, jotka täyttivät ilman hyvänhajuisella tuoksullaan, kun tuuli puistutteli siroja ja kauniita puunrunkoja. On kuin tuntisin vielä nytkin niiden huumaavan tuoksun, kun sitä ajattelen; varmaankin teki se saman vaikutuksen myöskin minun rinnallani kulkevaan olentoon, niin että hän kuvitteli intohimonsa, joka itse asiassa oli rakkautta häneen itseensä, olevan rakkautta mieheen, sillä hän istuutui rahille oranssipuiden alle ja laski kauniin päänsä käsiinsä. Kultaiset kiharat valahtivat alas ja runsaat kyyneleet virtasivat sormien välitse.

Minä seisahduin hänen eteensä ja sanoin aralla äänellä: "Mitä te tahdotte, mikä teidän on, neiti Lydia?"

"Mitä te tahdotte!" vastasi hän. "Onko koskaan ketään kaunista ja hienoa naista tällä tavalla rääkätty ja kidutettu! Mistä raakalaismaasta olettekaan kotoisin? Minkälainen puupalikka teillä on sydämen asemasta!"

"Miten minä sitten kidutan ja rääkkään?" kysyin kokonaan hämilläni. Sillä olipa että hänellä oli hyvä sydän, niin ei tuollainen puhe tuntunut minusta olevan paikallaan.

"Te olette raaka ja röyhkeä mies!" sanoi hän luomatta katsettaan maasta.

Nyt en enää voinut pidättää itseäni vaan sanoin: "Te ette puhuisi noin, neiti, jos te tietäisitte kuinka vähän raaka ja röyhkeä sydämeni on teitä kohtaan! Juuri minun kohteliaisuuteni ja alamainen mieleni ovat syynä siihen, että —"

Kun minä lopetin, katsoi hän taas minua kohti ja kasvoillaan tuskallisen rukoileva hymyily kysyi hän: "Kuinka?" Ja sitä tehdessään loi hän minuun katseen, joka vei viimeisenkin arveluistani. Minä, joka en luullut voivani langeta koskaan rakastamani naisen jalkoihin, koska pidin sellaista hulluutena ja teeskentelynä, minä samanen en tiennyt nyt mistä se tuli, että yht'äkkiä ryömin hänen edessään ja kokonaan tunteideni vallassa kätkin pääni hänen hameensa laskoksiin, joita kuumin kyynelin kostuttelin. Hän sysäsi minut kohta luotansa ja käski minun nousta maasta. Kun sen olin tehnyt, hymyili hän entistä sydämellisemmin ja kauniimmin, ja minä huudahdin: "Niinpä tahdon teille sen sanoa j.n.e." ja kerroin hänelle koko tarinani sellaisella kaunopuheliaisuudella, jollaiseen en ennen arvellut kykenevänikään. Hän kuunteli uteliaasti kertomustani, enkä minä siitä unohtanut mitään alusta tuohon hetkeen saakka, vaan loin hänestä yltäkylläisestä sydämestäni kuvan, joka eli minun sielussani, ja kerroin, kuinka olin yli puolen vuoden ajan uutterasti ja uskollisesti sitä sommitellut ja täydentänyt. Hän hymyili itsekseen, loi silmänsä alas ja kuunteli tyytyväisyydellä, nojaten poskensa käteen, ja hän näytti nyt siinä istuessaan entistä enemmän onnelliselta lapselta, jolle on annettu toivottu leikkikalu; hän sai kuulla, ettei mitään hänen hyveistään, viehätyksestään ja sanoistaan ollut mennyt minulta hukkaan. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi, ystävällisesti punastuen, mutta samalla itsetyytyväisellä varmuudella: "Minä kiitän teitä, ystäväni, teidän sydämellisestä taipumuksestanne! Uskokaa minua, minua surettaa suuresti, että te olette minun tähteni saanut kärsiä niin paljon tuskaa ja surua. Te olette oikea mies ja minun täytyy teitä kunnioittaa siitä, että olette kykeneväinen kauniiseen ja syvään tunteeseen!"

Tämä tyyni puhe putosi kuin jääpala kuumaan vereeni; kuitenkin ajattelin antaa hänelle sydämestäni anteeksi, jos hän tahtoisi tekeytyä kainoksi ja sievisteleväksi, ja mukautua kaikkeen, mitä ikinä sitten hänen päähänsä saattoi pistää.

Vastasin hänelle kuitenkin murheellisena: "Välipä minusta, kaunis Lydia. Mitä merkitsee kaikki, mitä minä kärsin, olen kärsinyt ja tulen vielä kärsimään yhdenkin ikävän ja tuskallisen minuutin rinnalla, jonka olen teille tuottanut? Miten voin minä arvoton poloinen sitä korvata tai jälleen hyväksi tehdä?"

"Niin", sanoi hän, yhä katsoen maahan ja yhä vielä hymyillen, vaikkakin hiukan toisella tavalla, "niin, minun täytyy myöntää, että teidän tyly ja jäykkä käytöksenne on tuottanut minulle harmia, jopa suruakin, sillä en ollut sellaiseen tottunut, sitä vähemmän, kun itse kaikkialla, minne tulin, osotin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Teidän näköjään karkea kylmäkiskoisuutenne on minua kauheasti suututtanut, sen vakuutan teille, ja vielä enemmän, kun isäni ja minä olemme teistä paljon pitäneet. Sitä rakkaampaa on minulle nyt huomata, että teillä sentään on hiukan tuntoa, ja ettei minun enää tarvitse epäillä omaa arvoani, sillä minua loukkasi enimmän juuri epäilys omasta arvostani, omasta personastani, joka jo alkoi nousta ankaraan kapinaan. Muuten, hyvä ystävä, en tunne mitään rakkautta teitä yhtä vähän kuin ketään muutakaan kohtaan, ja minä toivon, että te kaikkine ihastuksinenne ja kohteliaisuuksinenne, jota nyt olette osottanut, mukaudutte siihen mikä on välttämätöntä, olematta minulle vihainen."

Jos luulette, että tämän suoran tunnustuksen jälkeen raukesin neuvotonna tyhjiin hänen edessään, niin olette erehtyneet. Sydämeni oli vavissut naisen edessä, jota luulin hyväksi ja rakastettavaksi, mutta tuon kavalan ja itserakkaan pedon edessä vapisin yhtä vähän kuin olin tottunut vapisemaan tiikerien ja käärmeiden edessä. Päinvastoin, sen sijaan että olisin joutunut hämilleni ja epätoivoon enkä olisi hennonut luopua harhaluulostani, niinkuin usein tuollaisissa tapauksissa sattuu, olin äkkiä niin kylmän järkevä kuin ainoastaan se mies voi olla, jota on häpeällisesti parjattu ja loukattu, taikka niinkuin metsämies, joka ajaessaan takaa jaloa ja arkaa metsäkaurista näkeekin edessään hurjan villisian. Omituinen ilmeinen kylmyyden väristys valtasi minut nähdessäni tuon kaunottaren silmieni edessä. Se oli vielä kauneuden lumousta.

Jollen olisi ollut niin päivän paahtama kuin olin, olisin tällä hetkellä näyttänyt yhtä valkealta kuin oranssin kukat pääni päällä, kun hänelle lyhyen vaitiolon jälkeen vastasin: "Siis säilyttääksenne korkeaa käsitystänne personallisesta viehätyksestänne oli teille mahdollista tuhlata kaikkia rakkauden ja kiintymyksen merkkejä? Tätä tarkotusta varten kuljitte perässäni kuin viaton lapsi, joka hakee äitiään, puhuitte aina minulle mieliksi, kävitte kalpean ja kärsivän näköiseksi, vuodatitte kyyneliä ja olitte niin hilpeän iloinen, milloin puhuin sanankin teidän kanssanne?"

"Jos minun käytökseni on tuollaiselta näyttänyt", puhui hän yhä itsetyytyväisen näköisenä, "niin lienee se sellaista ollut. Te olette nyt pahoillanne, turhamainen mies, ettette sittenkään ole ollut noin kaihoisan ja rajattoman naisellisen kiintymyksen esine ja etten minä ole ollut sellainen kaipauksesta määkivä karitsa, jona olette itserakkaudessanne minua pitänyt!"

"En ole ollut itserakas, neitiseni", vastasin minä. "Ja sitäpaitsi, jos itse Kristus tunsi moninkertaista rakkautta ihmisiä kohtaan ja jos ihmiskunta on aina tuntenut korkeimman onnensa olevan siinä, että se on voinut olla tämän jumalaisen rakkauden arvoinen, ja on aina sitä etsinyt, niin miksi pitäisi minun hävetä sitä, että luulin itse olevani samanlaisen rakkauden esine? Tietäkää, neiti Lydia, minä lasken sen itselleni kunniaksi, että jouduin teidän viehätyksenne orjaksi, että ennemmin uskoin turmeltumattoman mielen yksinkertaiseen rakkauteen ja hyvyyteen nähdessäni siitä niin selviä merkkejä kuin että turmeltuneen tavoin siinä kaikessa olisin vainunnut vain tyhmää narripeliä. Sillä tyhmä on tämä teidän juttunne! Mitä tukea antaa se teidän itserakkaudellenne, kun olette käyttänyt sellaisia keinoja voittaaksenne halvoista sotilaista halvimman, te, kaunis ja ylhäinen englantilainen neiti?"

"Mitä tukea ja takeita?" vastasi Lydia, joka nyt vaaleni ja joutui hämilleen, "ah, teidän rakkautenne, jonka olen vihdoinkin pakottanut teidät ilmaisemaan! Ettehän toki kieltäne, ettette olisi ollut rakastunut ja minullehan juuri kerroitte, kuinka teitä miellytin? Miksi ette jöröydessänne antanut siitä pienintäkään merkkiä, niinkuin kehnoimmallekin ja vaatimattomimmallekin miehelle sopii, olipa hän sitten vaikka lammaspaimen, niin olisi koko tämä narripeli, joksi te sitä nimitätte, meiltä säästynyt ja minä olisin ollut tyytyväinen!"

"Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, kaunokaiseni", vastasin minä, "niin olisitte sillä voittanut enemmän. Te näytätte unohtaneen, että ihastukseni nyt muuttuu aivan toiseksi tunteeksi, katkeruudeksi."

"Se ei merkitse mitään", sanoi hän, "minä tiedän nyt kerta kaikkiaan, että olen teidät hurmannut ja että asun veressänne! Olen kuullut kertomuksenne ja tullut vakuutetuksi vallotuksestani. Kaikki muu on yhdentekevää. Niin käy tässä maailmassa, hyvä herraseni, ja niin rangaistaan niitä, jotka tekevät rikoksen kuningatar Kauneuden valtakunnassa!"

"Se valtakuntapa näyttääkin olevan mustalaisliiton kaltainen. Kuinka voitte kiinnittää hattuunne sulan, jonka olette varastanut kuin halvin maantierosvo, vastoin oikean omistajan tahtoa?"

Hän vastasi: "Tällä alalla, hyvä herra omistaja, luetaan rosvous varkaalle kunniaksi, ja teidän vihanne todistaa vain, kuinka syvään olen teihin satuttanut".

Niin riitelimme runsaan puolen tunnin ajan tuoksuavassa oranssilehdossa käyttäen mitä katkerimpia ja tylyimpiä sanoja ja minä koetin turhaan tehdä hänelle selväksi, ettei tämä salassa punottu rakkausjuttu lainkaan voinut olla hänelle sen arvoinen kuin hän sitä piti. Minun todisteluni ei tapahtunut ainoastaan loukatusta ylpeydestä ja tyhmyydestä, vaan oli sen pohjalla halu herättää hänessä edes rahtunen tunnetta hänen menettelytapansa vääryydestä ja epäsiveellisyydestä. Mutta turhaan! Hän ei ottanut ymmärtääkseen, että rakkaus ainoastaan silloin syttyy täyteen ja hillittömään liekkiin, kun sillä on toivon mahdollisuus, ja että jälkimäisen tunnoton teeskentely aina on ja jää epäsiveelliseksi teoksi, sitä tunnottomammaksi, kun petetty on yksinkertaisen luottava ja rehellinen. Aina palasi hän siihen tosiasiaan, että olin tehnyt rakkaudentunnustuksen ja hän, jolla muutoin tuntui olevan niin terve arvostelukyky, heitteli nyt mielettömiä, pikkumaisia ja sopimattomia lauseita muka todistuskappaleina sekaisin ja osotti sillä olevansa todellinen lapsi. Koko sinä vuonna, jonka olimme yhdessä olleet, en ollut puhunut niin paljon hänen kanssaan kuin tämän riidan aikana ja minä sain nähdä — oi taivaan Herra! — että hän oli suurisuuntainen nainen, jolla oli kaikki todellisen naisen liikkeet ja tuntomerkit ja ennen kaikkea kamarineitsyen aivot — sellaisen, jollaisia sittemmin näin tusinoittain Pariisin pikkuteattereissa! Tämän kinan kestäessä ahmin kuitenkin häntä yhä silmilläni, ja hänen käsittämätön ja perusteeton, niin personalliselta näyttävä kauneutensa vaivasi sydäntäni yhtä paljon kuin meidän sanasotamme. Mutta kun hän lopulta alkoi puhua aivan järjettömästi ja häpeämättömästi, huusin minä hänelle, samalla puhjeten katkeriin kyyneliin: "Oi neitiseni, te olette suurin aasi, minkä milloinkaan olen nähnyt!"

Hän pudisti suuttuneena kiharaista päätään ja hänen muutoin niin kauniin suunsa ympärille ilmestyi raivostunut ja ruma piirre. Sen piti kai esittää pilkallista hymyä, mutta se todisti suurta hämillejoutumista.

"Niin", sanoin minä pyyhkien nyrkilläni kyyneleitäni, "ainoastaan me miehet voimme muutoin olla aaseja, se on meidän etuoikeutemme, ja kun teitä siksi kutsun on se eräänlainen kunnian- ja arvonosotus teitä kohtaan. Jos olisitte vähänkin vähäpätöisempi kuin olette, niin kutsuisin teitä aivan yksinkertaisesti kehnoksi hanheksi."

Nämä sanat sanottuani käännyin vihdoinkin ja lähdin kulkemaan pois, sen koommin taakseni katsomatta, mutta sydämessäni asui tunne siitä, että nyt olin ijäksi päiviksi jättänyt kaiken sen todellisen onnen, mikä minulle elämässäni lieneekin aiottu, ja että tästä hetkestä oli minun hurskas uskoni mokomiin olennoihin tipotiessään.

"Tässä on nyt seuraus onnettomasta juroudestasi!" sanoin itselleni. "Jos alunpitäen olisit hetkisen ystävällisesti puhellut hänen kanssaan, niin ei sinulta olisi jäänyt salaan, minkä hengen lapsia hän on, eikä sinua olisi niin karkeasti vedetty nenästä. Hyvästi ijäksi, kaunis ilmalinnani!"

Ottaessani sitten sekavin mielin kuvernööriltä jäähyväiset, katsoi tämä minuun hilpeän veitikkamaisesti ja iski silmää. Huomasin, että hän tunsi juttuni ja että hän oli jo ennakolta jotain aavistanut ja tunsi nyt jonkinlaista vahingoniloa. Kun hän muutoin oli rehellinen ja kunnollinen mies, ei hänen hilpeytensä voinut muuta olla kuin samaa iloa, jota jokainen poroporvari tuntee julmastakin pilanteosta. Entisinä aikoina huvittelivat suuret herrat sillä, että juottivat narrejaan, kääpiöitään ja muita alamaisiaan juovuksiin ja sitten valoivat vettä heidän päälleen taikka heitä muutoin rääkkäsivät. Nykypäivinä ei tuo huvitus enää ole sivistyneiden herraimme mieleen; sen sijaan huvittelevat he panemalla toimeen kaikenlaisia pieniä häiriöitä, ja kuta vähemmän sellaiset poroporvarit itse ovat kykeneviä suureen ja syvään intohimoon, sitä voimakkaammin tuntevat he tarvetta enemmän tai vähemmän halpamaisilla keinoilla herättää sitä niissä, joita he pitävät soveliaina menemään heidän sydämettömästi asettamiinsa hiirensatimiin. Kun nyt ei kuvernöörikään pitänyt arvolleen sopimattomana käyttää omaa tytärtään mokomana syöttinä, niin ei minulla puolestani ollut siihen enää mitään lisättävänä, vaan otin, odottamatta kuormavankkureita, jotka myöhemmin lähtivät samaan määräpaikkaan, itsepäisesti raskaan laukkuni ja muskettini selkääni ja vein pienen pääarmeijasta jälkeenjääneen sotilasparven yön halki rykmenttiin, mikä oli lähtenyt jo varhain edellisenä aamuna.

Vaivaloisen ja sitkeän marssin jälkeen äkkäsin joutuneeni kokonaan uuteen maailmaan, kun taistelut olivat alkaneet ja itäintialaisen armeijan joukot ottelivat hurjien vuoristoheimojen kanssa indobrittiläisen valtakunnan äärimmäisillä rajoilla. Muutamat komppaniat meidän joukostamme olivat alinomaa eturinnassa. Mutta eräänä päivänä joutuivat meidän miehemme tykkänään saarroksiin, me tapasimme itsemme rosvonnäköisten ratsumiesten, elefanttien ja kirjavasti maalattujen ja kullattujen vaunujen keskeltä, joissa viimemainituissa istui hiljaisia ja kauniita intialaisia nimiruhtinaita, joita heidän hurjat sotapäällikkönsä nukkeina kuljettivat mukana. Meidän kaikki upseerimme kaatuivat tuona päivänä ja joukkomme suli puoleen entisestään. Koska pysyin uskollisesti paikoillani ja tein muutamia urhoollisuuden näytteitä, saavutin komppanian ensimäisen luutnantin arvon ja aseman ja sotaretken päätyttyä olin korotettu kapteeniksi.

Kapteenina sain toimekseni kahden vuoden aikana noin sadanviidenkymmenen miehen keralla vartioida pientä raja-seutua, joka oli vallotettu alueemme täydennykseksi. Olin tällä ajalla ylin valtijas tässä pakanallisessa maankolkassa. Olin nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut, epäluuloinen koko maailmaa kohtaan ja ankara virantoimituksissani olematta silti pahanilkinen tai oikeudeton. Minun päätehtäväni oli perustaa kristillinen poliisilaitos ja suojella lähetyssaarnaajiamme heidän toimissaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä huolenani oli estää intialaisten vaimojen polttamista heidän miestensä kuoltua, ja kun alkuasukkailla oli oikea kiihko rikkoa englantilaisia lainmääräyksiä ja paistaa toisiaan elävältä aviollisen uskollisuuden kunniaksi, niin täytyi meidän alinomaa olla jalkeilla sitä estääksemme. He olivat siitä nyreissään ja tyytymättömiä kuin jos hallitus olisi heiltä kieltänyt luvallisen huvituksen. Kerran olivat he eräässä kaukaisessa kylässä viekkaasti ja salaa saaneet asian niin pitkälle, että rovio jo paloi ilmitulessa, kun minä hengästyneenä ratsastin paikalle ja hajotin väkijoukon. Roviolla makasi vanhan kuivettuneen ukkorähjän ruumis, joka jo haisi hiukan käryltä. Mutta hänen rinnallaan lepäsi kuvankaunis tuskin kuusitoistavuotias tyttönen, joka hymyssä suin hopeankirkkaalla äänellä lauloi rukoustaan. Onneksi ei tuli vielä ollut poloiseen tarttunut, niin että minä juuri ehdin hevosen selästä hypättyäni tarttua hänen sievään jalkaansa ja vetää hänet alas halkopinolta. Hän riuhtoi kuitenkin kuin riivattu ja tahtoi kaikin mokomin tulla poltetuksi yhdessä vanhan ukkorähjän kanssa, niin että minulla oli täysi työ häntä kiinni pitäessäni ja hillitessäni. Tavallisesti eivät leskipoloiset paljon tällaisesta pelastuksesta voittaneet, sillä he joutuivat omaistensa silmissä äärettömän häpeän ja halveksunnan alaisiksi eikä hallitus puolestaan pannut rikkaa ristiin tehdäkseen heille heidän pelastetun elämänsä kärsittäväksi. Tämän pienen lesken tulevaisuudesta onnistui minun kuitenkin pitää huoli siten, että hankin hänelle myötäjäiset ja naitin hänet kastetulle hindulaiselle, joka palveli väessämme, ja tälle pysyikin pelastettu uskollisena.

Mutta tämä kummallinen tapaus pani ajatukseni liikkeelle ja herätti minussakin toivon päästä nauttimaan tuollaista ehdotonta uskollisuutta, ja kun ei minulla ollut ketään naista tätä mielitekoani tyydyttämässä, vajosin kokonaan vienoon kaipaukseen saada itse olla noin uskollinen, ja samalla aloin tulisesti ikävöidä Lydiaa. Kun minulla nyt oli upseerin arvo ja hyvät tulevaisuuden toiveet, ei minusta näyttänyt mahdottomalta sittenkin vallottaa tuota kaunotarta, jos hän vielä oli saatavissa, ja mielettömässä toivossa vahvisti minua sekin seikka, että hän oli nähnyt niin paljon vaivaa pannakseen pääni pyörälle. Jotain arvoa lienee sinulla sentään, ajattelin, ollut hänen silmissään, muuten ei hän varmaankaan olisi pitänyt sinusta niin paljon lukua. Tuumasta toimeen. Olin saanut päähäni hulluuden naida Lydia, jos hän minusta huolisi, sellaisena kuin hän oli, hänen personallisen kauneutensa tähden, jolla ei ollut vertaistaan, olla hänelle rajattoman uskollinen ja nöyrä, pitää hänen oikkujaan ja huonoja ominaisuuksiaan hyveinä ja nauttia niistäkin kuin parhaista herkuista. Niin, minä haaveilin niin paljon, että hänen vikansa, yksinpä hänen silloin tällöin ilmenevä tyhmyytensäkin muuttuivat kalliimmiksi kaikkia maallisia hyvyyksiä, ja tuhansissa eri muunnoksissa vääntelin ja kääntelin mielessäni tätä seikkaa ja kuvailin itselleni elämää, jossa viisas ja neuvokas aviomies osasi muuttaa rakastettavan rouvansa oikut ja puutteellisuudet joka päivä ja joka hetki sieväksi ja hupaiseksi leikiksi ja kullata hänen tyhmyytensä rakkauden ja uskollisuuden loistolla, niin että rouva saisi hymyillen lukea nekin ansiokseen. Herra ties, mistä sain noin toimeliaan mielikuvituksen, arvatenkin taas tuosta onnettomasta Shakespearesta, jonka tuo pieni noita oli minulle antanut ja jolla hän oli minut kaksin kerroin myrkyttänyt. Sitä vain ihmettelin, oliko hän koskaan itse hartaudella sitä lukenut!

Lyhyesti, kun unelmani taasen olivat saaneet minut valtaansa ja kun pian sain vapautusta toimestani rajan vartijana, otin virkaloman ja matkustin päätäpahkaa kuvernöörin luo. Hän vietti aikaansa vanhaan tapaan ja otti minut ystävällisesti vastaan, myöskin hänen tyttärensä oli edelleen hänen luonaan ja kohteli hänkin minua ystävällisemmin kuin olin odottanut. Tuskin olin hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan jonkun sanan, kun jo olin kokonaan hänen vallassaan ja minun tuumani sai siten uutta yllykettä. Minusta tuntui, etten voisi enää koskaan olla iloinen, jollen saisi sitä toteutumaan.

Mutta hän harrasti nyt vallotustyötään kuumeenomaisella kiihkolla, julkisesti ja mitä suurisuuntaisemmin. Hän oli suin päin joutunut onnettoman itserakkautensa uhriksi. Häntä ympäröi nyt joukko jotenkin raakoja ja turhamaisia upseereja, jotka tekivät hänelle oikeata hovipalvelusta ja sanoivat hänelle vain sellaisia asioita, joita hän mielellään halusi kuulla, välittämättä siitä kuinka tosia ne olivat. Siinä oli kokonainen parvi narrimaisia ja sisällyksettömiä olentoja, joiden rohkeimmatkin houkkiomaisuudet otettiin vastaan mitä rakastettavimmalla tavalla, kunhan ne vaan osottivat palvelevaa mieltä ja pitivät yllä tuon onnettoman uskoa itseensä. Olipa hän aikansa kuluksi hurmannut yhden rummuttajaparankin, joka nyt haltioissaan kuljeskeli ympäri ja kaikkialla asettui kaunottaren tielle; ja suutarin, joka teki hänen kenkänsä, oli hän saattanut niin hulluksi, että tämä hänelle kenkiä tuodessaan aina etehisessä otti esille harjan ja pienen peilin ja silitteli huolella päätänsä kuin kissa, sillä hän odotti aina että nyt jotakin varmaan tapahtuisi. Kun suutarin nähtiin tulevan piiloutui koko joukko nähdäkseen tuon poloisen tekevän hupaisia valmistuksiaan. Ihmeellisintä oli, ettei kukaan suuttunut Lydian menettelystä ja ettei häneltä siis sen enempää odotettu, vaan pidettiin hänen käytöstään hänen arvonsa mukaisena, joten minä siis olin ainoa, jolla oli hänestä jaloja ajatuksia sydämessäni. Kaikki nuo hovinarrit, joita minä halveksin, mutta jotka ottivat tytön sellaisena kuin hän oli, näyttivät sentähden viisaammilta kuin minä syvällisine rakkauksineni. Ei, hän on kuitenkin, ajattelin mielessäni, sellainen, joksi olen häntä kuvitellut, ja juuri sentähden että nuo kaikki muut ovat pässinpäitä, ovat he niin julkeita häntä kohtaan eivätkä tiedä, mitä hänessä on ja mitä hänessä voisi olla. Ja levottomana odotin tilaisuutta saadakseni asettaa hänen eteensä peilin, jossa hän näkisi paremman kuvansa ilman kaikkea sitä arvotonta lisää, mikä oli häneen tarttunut. Mutta ulkonainen siivous ja arvokkaisuus, josta en parhaalla tahdollakaan voinut luopua, tekivät minulle mahdottomaksi heittäytyä tuohon apinaparveen tai ottaa pienintäkään askelta Lydiaa kohti. Kävin hajamieliseksi ja kärsimättömäksi, otin yht’äkkiä eron Intian armeijasta lähteäkseni kotimatkalle ja unohtaakseni tuon onnettoman naisen.

"Niin tulin Pariisiin ja viivyin siellä muutamia viikkoja. Kun siellä näin paljon kauniita ja älykkäitä naisia, ajattelin, että paras keino saada onneton lemmenjuttuni unohtumaan olisi tirkistellä kauniisiin naisten kasvoihin ja sen tähden kuljeskelin teatterista teatteriin ja muualle, missä heidän oli tapa oleskella; annoinpa viedä itseni muutamiin hyviin perheisiin ja seuroihinkin. Niinpä näinkin useita siroja vartaloja jaloine liikkeineen ja piirteineen ja silmiä, joissa älykkäät ajatukset kuvastuivat, mutta kaikki mitä näin, toi vaan mieleeni Lydian ja oli hänelle eduksi. En voinut häntä unohtaa ja niin olin edelleen häneen onnettomasti rakastunut. Minussa liikkui mitä salaperäisin ja ihmeellisin tunne, kun häntä ajattelin. Minusta tuntui kuin olisi maailmassa välttämättömästi täytynyt olla nainen, jolla oli täsmälleen Lydian ulkomuoto ja käytös, lyhyesti nainen, jolla oli hänen paremmat puolensa, mutta myöskin hänen muut puolensa sellaisina kuin minä niitä kuvittelin, ja minusta näytti mahdottomalta ennen päästä rauhaan kuin olin löytänyt tällaisen todellisen Lydian. Taikka tuntui minusta kuin olisi velvollisuuteni ollut etsiä oikea sielu tuohon puolieräiseen olentoon. Sanalla sanoen, tulin jälleen sairaaksi kaipauksesta häneen, ja kun ei käynyt päinsä palata takaisin Intiaan, etsin uutta auringonhellettä, vaaroja ja toimintaa ja antauduin ranskalais-afrikalaisen armeijan palvelukseen. Matkustin heti Algeriaan ja olin pian tämän maan äärimmäisillä rajoilla, missä temmelsin auringonpaahteessa hehkuvalla hiekalla ja taistelin kabylien kanssa."

Tällä hetkellä sattui juuri nukkuva Ester, ainainen kiusantekijä, uneksimaan, että hän putosi portailta päälleen, ja tätä uneksiessaan kolisteli hän tuolillaan. Nyt katsahti kertoja ympärilleen ja huomasi kuulijainsa nukahtaneen. Samassa huomasi hän vasta heille kertoneensakin ainoastaan lemmentarinansa, häpeili sitä ja toivoi, etteivät he olisi mitään kuulleet. Hän herätti naiset ja pyysi heitä menemään levolle ja itsekin etsi hän vuoteensa ja pitkään, mutta rauhallisesti huokaisten nukkui hän sille. Hän venyi vuoteellaan yhtä kauvan kuin muinoin laiskana ja toimettomana poikasena, niin että äidin täytyi tulla häntä herättämään. Kun he sitten kaikki istuivat aamiaispöydässä ja joivat kahvia, puhui hän kertomustaan jatkaen:

"Jollette olisi nukkuneet, olisitte saaneet kuulla, miten minä Itä-Intiassa olin muuttumaisillani juropäästä erittäin sävyisäksi ja ystävälliseksi mieheksi erään kauniin naisihmisen takia, mutta kuinka jurouteni tekikin minulle pahan kepposen, se kun esti minua pääsemästä lähemmin tuntemaan tuota naista ja sai minut sokeasti häneen rakastumaan; kuinka sitten tulin petetyksi ja lähdin uutena jurottajana Intiasta Afrikaan ranskalaisten palvelukseen pudottaakseni siellä turbaanipäiden hupaisia tornimaisia olkihattuja ja halkaistakseni heidän kallojaan, jota viimemainittua teinkin niin suurella innolla, että pääsin kohoamaan myöskin Ranskan armeijassa ja tulin everstiksi ja olen sitä yhä edelleen.

Olin taasen yhtä harvapuheinen ja yksivakainen kuin koskaan ennen ja ainoat iloni olivat velvollisuuksieni täyttäminen ja leijonanajo. Jälkimäistä harjotin ihan yksinäni, lähtien aina jalkaisin, ottamatta mukaani muuta asetta kuin hyvän pyssyn, etsimään petoa, jonka löydettyä sitten oli tarjolla vain kaksi mahdollisuutta, joko osata hyvin, tai joutua itse surman suuhun. Tämän suuren vaaran alinomainen uudistaminen ja lopullisen harhalaukauksen mahdollisuus sopi hyvin luonteelleni eikä mikään ollut minusta hauskempaa kuin harhailla ypöyksin päivänpaahtamilla ylängöillä väkevän ja hurjan pedon jälessä, joka sekin oli minut huomannut ja alkoi saman jurottelun minun kanssani kuin minä hänen kanssaan. Olipa sitten kerran noin neljä kuukautta takaperin paikkakunnalla nähty tavattoman suuri jalopeura, tämä samanen, jonka vuodan näette tässä; se harventeli beduinien karjoja, ilman että sen kimppuun oli voitu päästä, sillä se näytti olevan perin kavala veitikka. Se teki joka päivä pitkiä matkoja ristiin rastiin, niin että minä, jonka tapana oli metsästellä jalan, sain kauan aikaa sitä etsiskellä, ennen kuin sain sen näköpiiriini. Kun olin nähnyt sen jo pari kolme kertaa pääsemättä ampumamatkalle, oppi se minut tuntemaan ja huomasi hyvin, että minulla oli jotain kaunaa sitä kohtaan. Se alkoi kauheasti karjua ja vetäytyi pakosalle kohdatakseen taas minut jossain toisessa paikassa; ja niin kiertelimme toisiamme useita päiviä kuin kaksi vihaista kissaa, minä äänettömänä kuin hauta, ja leijona tavantakaa hurjasti ärjäisten.

Eräänä päivänä olin lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua ja valinnut ennen kulkemattoman suunnan, koska leijona edellisenä päivänä oli liikuskellut päinvastaisella taholla ja tehnyt siellä epäonnistuneen ryöstöyrityksen; siihen nähden että sen seudun asukkaat olivat karjoineen vetäytyneet pakosalle, arvelin, että nälkäinen erämaan herra viime yönä lienee valinnut toisen suunnan, niinkuin sitten todella olikin tapahtunut. Auringon noustessa astelin verkalleen kukkulaista kullankeltaista ketoa, jonka nousut heittivät pitkiä taivaansinisiä varjoja kellertävälle maalle. Taivas oli tummansininen kuin Lydian silmät, jotka äkkiarvaamatta tulivat mieleeni; kaukaisuudessa häämöttivät siniset vuoret, joille se arabialainen kaupunki oli rakennettu, missä minä asuin, ja toisella suunnalla näkyi taivaanrannalla metsää ja vihreitä kosteikkoja, joista voi mustana pilvenä erottaa beduinien teltoista nousevan savunkin. Kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus eikä yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Minä astuin kuilun partaalle, joka ulettui yli koko tämän vuoriseudun, eikä ollut nähtävissä ennen kuin kulkija oli saapunut sen reunalle. Sen pohjalla juoksi viileä ja kirkas puro ja sillä kohdalla, missä minä seisoin olivat puron reunat kokonaan kukoistavien oleanderi-pensaiden vallassa. Ei voinut mitään kauniimpaa nähdä kuin näiden pensaiden kirkas vihreys ja niiden tuhannet ruusunpunaiset kukkaset sekä niiden siimeksessä juokseva kuultava vesi. Näköalan kauneus herätti minussa eloon monivuotisen kaipuuni ja minä unohdin, miksi täällä samoilin. Halusin tunkeutua oleanderien läpi juomaan purosta ja tässä hullussa aiheessani laskin pyssyni maahan ja kapusin vikkelänä rinnettä alas puron reunalle, missä heittäysin pitkälleni ja join purosta, kastelin kasvoni ja ajattelin kaikkea tätä tehdessäni kaunista Lydiaa. Vaivasin päätäni mietiskelemällä, missä hän oleskelee, missä hän kuljeskelee ja kuinka hänen yleensä on käynyt. Silloin kuulin aivan läheltäni leijonan lyhyen karjahduksen, joka pani maan tärisemään. Kuin salaman lyömä kapsahdin seisaalleni ja aloin kavuta rinnettä ylös, mutta jäin kuin naulattu paikoilleni nähdessäni tuon suuren pedon tuskin kymmenen askeleen päässä minusta juuri pyssyni kohdalla. Ja samaan asentoon kuin olin seisahtunut jäin seisomaan silmät kiinnitettyinä petoon. Heti minut nähtyään kyyristäysi se maahan valmistautuen hyökkäykseen, juuri kaksipiippuisen pyssyni päältä, joka makasi poikkipäin sen vatsan alla, ja jos olisin vähänkin liikahtanut, olisi peto heti tehnyt loikkauksensa ja repinyt minut armotta palasiksi. Mutta minä seisoin järkkymättä paikoillani pitkät ajat, kääntämättä silmiäni siitä ja ilman että sekään hetkeksikään hellitti pitämästä minua silmällä. Se heittäytyi mukavasti maahan ja tarkasteli siitä minua. Aurinko kohosi korkeammalle, ja kun kauhea kuumuuskin alkoi minua vaivata, kului aikani hitaasti kuin helvetin iäisyys. Herra ties, mitä kaikkea aivoissani liikkui; minä kiroilin Lydiaa, jonka pelkkä ajatteleminen oli saattanut minut tähän pulaan, minä kun hänen tähtensä unohdin aseeni maahan. Tuhat kertaa aioin jo tehdä kaikesta lopun ja syöstä pedon kimppuun paljain käsin; mutta rakkaus elämään vei aina voiton ja minä seista jurottelin siinä kuin kiveksi muuttunut Lotin vaimo tai auringonkellon viisari; minun varjoni kiersi tunti tunnilta ympäri, pieneni jo aivan lyhyeksi ja alkoi taasen pidentyä. Tämä oli katkerin jurotus, johon milloinkaan olen antautunut, ja lupailin ja vannoin mielessäni, että, jos tästä vaarasta pelastuisin, tulisin sävyisemmäksi ja ystävällisemmäksi, matkustaisin kotia ja tekisin elämän itselleni ja muille niin mieluisaksi kuin mahdollista. Hiki valui virtana ruumiistani, minä vapisin tuskallisesta ponnistuksestani pysytellä yhdessä kohdin liikkumattomana, sillä jos liikutin vain kuivettuneita huulianikin, niin nousi leijona jo puolittain kohoksi, heilutti takaruumistaan ja murisi, niin että taas nopeasti suljin suuni ja purin hammasta. Kun minun näin täytyi minuutti minuutilta kulutella aikaani, katosi vähitellen minusta kaikki viha ja katkeruus itse leijonaakin kohtaan, ja kuta heikommaksi minä kävin, sitä kärsivällisemmäksi tulin samalla kantamaan rohkeasti kaikki kärsimykseni. En olisi kuitenkaan, kun päivä jo alkoi kääntyä loppuunsa, jaksanut kauvan kestää, jollei äkkiä odottamaton apu olisi ilmestynyt. Leijona ja minä olimme niin toistemme lumoissa, ettei kumpikaan meistä huomannut kahta sotamiestä, jotka tulivat leijonan takaa ja olivat jo siitä korkeintaan kolmenkymmenen askeleen päässä. He olivat päivän töiden päätyttyä lähetetyt minua hakemaan. Heillä oli ordonanssikiväärinsä olkapäillään ja minä näin niiden välkynnän kuin taivaallisen armon auringon hohteen samaan aikaan kuin vihollisenikin kuuli sotilasten askeleet erämaan hiljaisuudessa. Miehet olivat jo kaukaa huomanneet aseman ja lähestyivät niin hiljaa kuin suinkin. Äkkiä huusivat he: "Leijona! Apua everstille!" Leijona kääntyi heitä kohti, hyökkäsi ylös, avasi raivoten kitansa, vimmoissaan kuin itse piru, ja näytti hetken ajan olevan epätietoinen, kenen kimppuun ensin hyökkäisi. Mutta kun molemmat sotamiehet reippaina ranskalaisina arvelematta hyökkäsivät sen kimppuun, loikkasi se niitä kohti. Samassa silmänräpäyksessä makasikin jo toinen heistä pedon käpälän alla, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei toinen samalla hetkellä olisi, laukaistuaan pyssynsä petoa kohti, upottanut painettinsa puolikymmentä kertaa sen kupeeseen. Mutta hänenkin tuhonsa olisi jo ollut lähellä ellen minä vihdoin olisi päässyt pyssyni luo ja laukaissut taistelupaikalle juosten enemmittä arveluitta molemmat panokset pedon korvaan. Leijona ojentui suoraksi maahan, mutta karkasi kohta taasen ylös ja täytyi vielä laukaista sitä kohti joku laukaus, ennenkuin se jälleen kaatui ja lopuksi saimme lyödä kaikki kolme pyssynperämme pirstaleiksi sen kalloon, ennen kuin se heitti sitkeän henkensä. Kukaan meistä ei, ihmeellistä kyllä, ollut saanut mitään vammoja, ei hänkään, joka oli maannut leijonan alla, lukuunottamatta revittyä nuttuaan ja muutamia kelpo naarmuja hartioissa. Niin päättyi tämä asia onnellisesti tällä kertaa ja me olimme vihdoinkin kaataneet kauvan etsityn pedon. Nautittuani vähän viiniä ja leipää sain taasen entisen rohkeuteni ja minä naureskelin kuin hupsu sotilasteni kanssa, jotka suuresti ihmettelivät everstinsä ystävällisyyttä ja puheliaisuutta.

Vielä samalla viikolla panin lupaukseni täytäntöön, jätin erohakemukseni ja nyt olen täällä."

Tämmöinen oli kertomus Jukan elämästä ja vaelluksesta ja hänen omaisensa ihmettelivät suuresti hänen ajatuksiaan ja hänen tekojaan. Hän jätti äitinsä ja sisarensa keralla Seldvylan ja asettui kanttoonin pääkaupunkiin, missä hänellä oli tilaisuutta kokemuksineen ja tietoineen tulla maalleen hyödylliseksi mieheksi, ja hänestä tulikin työkuntonsa ja järkkymättömän levollisen ystävällisyytensä tähden kunnioitettu ja rakastettu kansalainen; sillä hän ei enää koskaan osottanut taipumusta entiseen käytöstapaansa.

Esteriä ja äitiä harmitti vaan se, etteivät he olleet kuulleet tarinaa Lydiasta, ja he pyytelivät Jukkaa sitä heille kertomaan. Mutta hän sanoi, että he olisivat sen saaneet kuulla, elleivät olisi nukkuneet; hän oli sen kerran kertonut eikä sitä enää milloinkaan tekisi, se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän jollekin tästä lemmenjutustaan oli kertonut, ja sillä hyvä. Lopputulos tästä hänen kertomuksestaan oli se, että hän vieraalla maalla oli naisen ja petoeläimen kautta vapautunut tavakseen tulleesta jurottelusta.

Hänen äitinsä ja sisarensa pyysivät saada tietää ainakin sen naisen nimen, joka heille kaukaisen syntyperänsä tähden oli niin kokonaan outo, ja utelivat alinomaa: "Mutta mikä oli edes hänen nimensä?" Mutta Jukka vastasi yhtä taipumattomana:

"Olisitte olleet tarkkaavaisia! En lausu sitä nimeä enää!" Ja hän piti sanansa. Kukaan ei kuullut hänen enää sitä nimeä lausuvan, ja hän näytti itsekin sen lopulta unohtaneen.

MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.

Tämä kertomus olisi turhanpäiväistä jäljittelyä, ellei sen perustana olisi tositapaus todistamassa, kuinka syvälle ihmiselämään jokainen niistä taruista on juurtunut, joille vanhojen suurten mestarien teokset ovat rakennetut. Sellaisten tarujen lukumäärä ei ole suuren suuri, mutta tavantakaa esiintyvät ne uudelleen eri asussa ja pakottamalla pakottavat huomion niissä pysymään.

Sen kauniin virran varrella, joka puolen tunnin matkan päässä juoksee Seldvylan ohi, kohoaa laaja tiheään asuttu joentörmä, jonka takana on viljava tasanko. Kaukana sen laidassa on kylä, jossa on monta suurta talonpoikaistilaa ja kauniilla rinteellä on jo vuosia vierivieressä ollut kolme muhkeaa pellonkaistaletta kuin kolme jättiläisvannetta. Aurinkoisena syyskuunaamuna kynti kaksi talonpoikaa kumpaakin laitimaista näistä pelloista; keskimäinen näytti jo pitemmän aikaa olleen viljelemättömänä kesantona, sillä sen peittivät kivet ja rehevät rikkaruohot ja kokonainen maailma siivellisiä pikkueläviä leijui kaikessa rauhassa sen yllä. Talonpojat, jotka kumpikin puolellaan kulkivat auransa jälessä, olivat pitkiä, jänteviä, noin neljänkymmenen ikäisiä miehiä. Saattoi heti nähdä, että he olivat vakiintuneita, hyvästi toimeentulevia talonpoikia. Heillä oli lyhyet polvihousut sitkeästä palttinasta, jonka jokainen poimu pysyi muuttumattomana ja pani heidän säärensä näyttämään kuin kivestä veistetyiltä. Kun he jonkun esteen kohdatessaan tarttuivat kiinteämmin auraan, lepattivat heidän kankeat paidanhihansa pienimmästäkin tärähdyksestä, sillä aikaa kuin miehet kasvot vakavina, päivänpaisteessa hiukan silmiään räpytellen, tyynesti mittailivat vakoja tai vilkaisivat ympärilleen, kun joku kaukainen ääni häiritsi seudun hiljaisuutta. Hitaasti ja eräänlaisella luontaisella notkeudella siirtelivät he jalkansa toisen edelle, kumpikin sanaakaan sanomatta, paitsi silloin kun he antoivat neuvoja rengeilleen, jotka ajoivat komeita hevosia. Kauvempaa katsoen olivat he aivan toistensa näköiset; he esiintyivät paikkakunnan alkuperäisessä asussa ja ensi silmänräpäykseltä ei heitä olisi toisistaan muusta erottanut kuin siitä, että toisella riippui myssynnipukka etupuolella, kun toinen taasen oli heittänyt sen olkansa yli. Tämän eron huomasikin heissä helposti kun he kyntäessään sattuivat kulkemaan eri suuntiin; sillä kun he mäen päällä tulivat toisiaan vastaan, löi sitä, joka kulki rivakkaa itätuulta vasten, päähineen lieve selkään, kun se toisella, joka kulki myötätuuleen, pyrki eteenpäin. Sattuipa väliin niinkin, että heidän koreat myssynsä liehuivat pystysuorassa taivasta kohden kuin kaksi liekkiä. Niin kyntivät he molemmat kaikessa hiljaisuudessa ja hauska oli heitä nähdä tyynessä ja kullanhohteisessa syyskuun maisemassa, kun he mäellä kulkivat toistensa sivuitse ja sitten toisistaan vähitellen ja yhtämittaisesti etenivät, kunnes kumpikin katosi mäenrinteen taakse kuin laskeva tähti, jälleen tullakseen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Jos he vaossaan tapasivat jonkun kiven, viskasivat he sen voimakkaalla heitolla välillä olevalle kesannolle, mikä temppu kuitenkin tapahtui verraten harvoin, sillä viljelemätön pellonkaistale oli jo saanut osalleen kaikki kivet, jotka naapuripelloissa oli tavattu. Niin oli pitkä aamurupeama jo osaksi kulunut, kun kylästä päin pienet sirot ajoneuvot lähestyivät, tuskin vielä huomattavat mäenrinnettä ylös kavutessaan. Ne olivat pienet, vihreäksi maalatut vaunut, joissa molempien kyntäjäin lasten, pojan ja pienen tyttöpahasen, oli tapana tehdä yhteinen aamupäiväretkensä. Kummankin vieressä oli kaunis liinaan kääritty leipä, viinikannu ja lasit sekä yhtä ja toista muutakin, mitä hellät emännät olivat lähettäneet työteliäille miehilleen; sitäpaitsi oli vaunuissa muodottomiksi purtuja omenia ja pääryniä, joita lapset olivat matkansa varrella käsitelleet, sekä ihkasen alaston yksijalkainen maalikasvoinen nukke, joka istui leipien välissä mukavasti kuin mikäkin hieno neiti. Vaunut pysähtyivät monen jyräyksen ja keskeytyksen jälkeen mäelle nuoren lehmuspensaan varjoon, joka oli pellon laidassa, ja nyt vasta saattoi matkustajia lähemmin tarkastella. Poika oli seitsemän vuotias, tyttö viiden, molemmat terveitä ja iloisia, eikä heissä ollut mitään muuta silmiinpistävää kuin että molemmilla oli sangen kauniit silmät ja että tytöllä sen lisäksi oli ruskeahko ihonväri ja hyvin kihara tumma tukka, joka teki hänet tulisen ja hellämielisen näköiseksi. Kyntäjät olivat taas saapuneet mäelle, antoivat hevosille jotain syötävää, jättivät aurat keskeneräiseen vakoon ja lähtivät hyvinä naapureina yhteiselle aterialle, nyt vasta toisiaan ensi kerran tervehtien; sillä tähän asti eivät he olleet sanaakaan vaihtaneet.

Kun nyt miehet hyvällä ruokahalulla söivät aamiaistaan ja sitä hyvänsuovasti lapsillekin jakoivat, jotka eivät koko syönnin aikana liikkuneet paikoiltaan, antoivat he katseensa liukua milloin lähelle, milloin etäämmälle ja näkivät pienen kaupungin kohoavan vuorella savun keskeltä. Runsas päivällinen, jonka seldvylalaiset joka päivä itselleen valmistivat, sai aikaan tavallisesti kattojen yli kauvas näkyvän savupilven, joka kodikkaasti liehui Seldvylan vuorilla.

"Seldvylan ryysyporvarit keittävät taas herkkujaan!" sanoi Manz, toinen talonpojista, ja toinen, Marti, vastasi: "Eilen oli eräs heistä minun luonani tästä pellosta puhumassa". "Piirineuvostostako? minunkin luonani ovat he käyneet!" sanoi Manz. "Vai niin? ja kaiketikin ovat he arvelleet, että sinä käyttäisit maan hyväksesi ja maksaisit herroille vuokran?" "Niin, kunnes tulee ratkaistuksi, kenelle pelto kuuluu ja mitä sille on tehtävä. Mutta minä olen kauniisti kieltäytynyt, sillä olen ajatellut tuon kesannon toisin käytettäväksi ja sanoin heille, että heidän pitäisi myödä pelto ja kumota sopimus, siksi kunnes löydetään sille oikea omistaja, mikä kaiketi ei tule koskaan tapahtumaan, sillä asia, joka on joutunut Seldvylan kansliaan, saa kyllä odotella aikaansa ja sitäpaitsi on juttu vaikeasti ratkaistavissa. Nuo lumppuporvarit haluaisivat niin kernaasti saada vuokrarahat kalutakseen, sekä sitten koko myyntisumman samaan tarkotukseen; mutta mepä pidämme varamme ja estämme hintaa kohoamasta liian korkealle, sillä tiedämmehän hyvin, mikä tässä on kysymyksessä ja kenelle maa kuuluu!"

"Aivan niin ajattelin minäkin ja olen asianajaja-hirtehiselle antanut samanlaisen vastauksen!"

He olivat hetken ajan ääneti, sitten alkoi Manz uudelleen: "Vahinko kuitenkin, että tuon hyvän maan täytyy noin joutilaana maata, vaikeata on sitä nähdäkin, ja nyt on se semmoisenaan ollut jo kaksikymmentä vuotta ilman että yksikään ristinsielu on sitä kysynyt, sillä tässä kylässä ei ole ainoatakaan, jolla olisi siihen nähden joitakin oikeuksia, eikä kukaan tiedä mihin maan ääreen rumpalivainajan lapset ovat joutuneet."

"Hm!" sanoi Marti, "siinäpä se asia onkin! joka kerta kun katselen sitä mustaa viulunvinguttajaa, jonka näkee milloin vetelehtivän kaikenlaisten maleksijain kanssa milloin soittelevan kylän karkeloissa, niin voisinpa vannoa, että hän on rumpalin pojanpoika, jolla ei ole aavistustakaan siitä, että hän on pellonomistaja. Mutta mitäpä hän sillä tekisikään? Kuukauden päivät juopottelisi ja sitten olisi kaikki taas kuin ennen! Ja sitäpaitsi, kukapa menisi siihen suuntaan edes viittailemaan, kun ei asiasta kuitenkaan mitään varmaa tiedetä!"

"Siitä voisi syntyä kaunis juttu!" vastasi Manz. "Meillä on kyllin vaivaa koettaessamme kieltää tuolta hirtehiseltä kotipaikkaoikeutta kunnassamme, missä hän on meidän kiusanamme. Koska hänen vanhempansa kerran ovat lähteneet maailmanrantaa kiertämään, niin pysyköön hänkin siellä ja vingutelkoon joutoväelle viuluaan. Mitenkä herran nimessä me voisimme tietää, että hän on rumpalin pojanpoika? Mitä minuun tulee, vaikka luulenkin tarkalleen tuntevani vanhusvainajan noissa tummissa kasvoissa, sanon suoraan: erehtyminen on inhimillistä, ja pieninkin paperipala tai kastetodistuksen laita saisi minut paremmin vakuutetuksi kuin kymmenet syntiset ihmiskasvot!"

"Se on totta se", sanoi Marti, "hän tosin sanoo olevansa syytön siihen, ettei häntä ole kastettu. Mutta pitäisikö kirkkomme kastekiven olla kuljetettava ja olisiko sitä laahattava metsissä mokomien kulkurien jälessä? Eipä suinkaan, se on paikallansa kirkossa, ja senpätähden juuri ovat ne paarit kuljetettavat, jotka riippuvat kirkkomuurin kupeella. Onpa kylässämme jo kyllälti väkeä ja pianaikaa tarvitsemme kaksi koulumestaria!"

Tähän loppui sekä ateria että keskustelu ja miehet nousivat taas lopettaakseen aamupäivän työn. Lapset taasen, jotka olivat päättäneet lähteä kotia vasta yhtaikaa kuin heidän isänsäkin, sijottivat vaununsa nuoren lehmuksen alle ja lähtivät sitten partioretkelle autiolle kesannolle, jonka villiintyneet rikkaruohot, pensastot ja kiviröykkiöt tarjosivat mitä merkillisintä ja harvinaisinta nähtävää. Käyskenneltyään jonkun aikaa tämän viheriän erämaan keskellä käsi kädessä ja huviteltuaan itseään heittämällä ojennetut kätensä korkeiden ohdakepensaiden yli, asettuivat he viimein pensaan varjoon ja tyttö alkoi verhota nukkeaan rikkaruohojen lehdillä, kunnes se sai ylleen kauniin vihreän ja rääsyisen nutun; yksinäinen punainen unikukka, joka vielä kedolla kukki, pantiin nukelle päähineeksi ja sidottiin ruoholla kiinni ja niin näytti tuo pieni ihmispahanen noita-akalta, etenkin kun se oli vielä saanut vyön ja kaulanauhan punaisista marjoista. Sitten asetettiin se korkealle orjantappurapensaan nenään, missä sitä jonkun aikaa yhdessä ihailtiin, kunnes poika oli sitä kyllikseen katsellut ja heitti sen alas kivellä. Mutta siten joutui sen puku epäjärjestykseen ja tyttö riisui sen kohta kaunistaakseen sen uudelleen; mutta kun nukke oli jälleen alasti, niin että sillä oli vain punainen päähine päässä, tempasi raju poika seuralaiseltaan hänen leikkikalunsa ja viskasi sen korkealle ilmaan. Tyttö juoksi valittaen sitä tavottaakseen, mutta poika sai nuken ennen käteensä ja heitti sen uudelleen ilmaan ja sillä tavalla jatkoi hän pitkän aikaa tytön turhaan tapaillessa leikkikalua. Mutta pojan käsissä viottui nukke, vieläpä ainoan jalkansa polvesta, josta alkoi pienestä reiästä vuotaa leseitä. Tuskin oli kiusantekijä tämän huomannut, kun hän kävi aivan äänettömäksi ja alkoi suu innostuksesta avoinna kynsillään suurentaa reikää saadakseen selville mistä leseet tulivat. Pojan hiljaisuus tuntui tytöstä varsin epäilyttävältä ja hän tuli lähemmäksi saadakseen selville pojan häijynilkiset hankkeet. "Katsohan!" huusi poika heiluttaen nuken jalkaa tytön nenän edessä, niin että siitä leseet lentelivät hänen silmilleen ja kun tyttö rukoillen ja huutaen kurottautui nukkea kohti, juoksi poika tiehensä eikä levännyt ennen kuin jalka riippui onttona ja tyhjänä kuin mikäkin kotelo. Sitten heitti hän rääkätyn lelun luotaan ja asettui hyvin röyhkeään ja huolettomaan asentoon, kun tyttö itkien heittäytyi nukkensa yli ja kätki sen esiliinaansa. Tyttö otti sen jälleen esille ja tarkasteli sitä surumielisesti ja nähtyään sen säären alkoi hän taas ääneen valittaa, sillä sääripahanen riippui kokonaan erillään muusta ruumiista melkein samaan tapaan kuin salamanderin häntä. Kun hän noin katkerasti itki, alkoi pahantekijän mieli käydä synkäksi ja hän seisoi tuskissaan ja katuen valittajan edessä; mutta kun tyttö hänet huomasi, herkesi hän kohta itkemästä ja löi häntä jonkun kerran nukella, jolloin poika teeskenteli iskun häneen kovastikin koskeneen ja kirkaisi "ai!" niin luonnollisella äänellä, että tyttö tunsi itsensä taas tyydytetyksi ja rupesi pojan kanssa yhdessä repimistä ja hävitystä jatkamaan. He kaivoivat reiän reiän viereen rääkätyn ruumiiseen ja juoksuttivat nukesta ulos kaiken täytteen, mikä sitten huolellisesti koottiin yhteen läjään tasaiselle kivelle ja tarkkaavaisesti tutkittiin. Ainoa mikä nukella oli eheänä säilynyt oli pää ja se veti nyt lasten huomion puoleensa; he erottivat sen huolellisesti tyhjennetystä ruumiista ja kurkistivat uteliaina sen onttoon sisustaan. Nähtyään pään ihmeellisen onttouden ja samalla leseet kivellä, oli heidän läheisin ja luonnollisin päähänpistonsa täyttää pää leseillä ja kohta olivat lasten pienet sormet ahkerassa toimessa sulloen leseitä nuken päähän, joten se nyt ensi kerran elämässään sai jotakin kalloonsa. Poika näytti sitä kuitenkin pitävän vain kuolleena tietona, koskapa hän, saatuaan suuren sinisen kärpäsen käsiinsä, huusi tytölle, pitäen surisevaa hyönteistä kuperain kämmentensä välissä, että tämä tyhjentäisi nuken pään. Kun se oli tehty, pantiin kärpänen pään sisään ja aukko tukittiin ruoholla. Lapset pitivät päätä korvansa juuressa ja panivat sen sitten sievästi kivelle; kun sillä yhä vielä oli punainen unikukka-myssynsä, näytti se nyt siinä suristessaan viisaalta tietäjänpäältä ja lapset kuuntelivat kyykyllään syvässä hiljaisuudessa sen ilmotuksia ja tarinoita. Mutta jokainen profeetta herättää pelkoa ja kiittämättömyys on hänen palkkansa; se pieni elämä, joka liikkui tuossa pääpahasessa, kiihotti lapsissa inhimillistä julmuutta ja he päättivät haudata pään. He kaivoivat haudan ja panivat pään siihen lainkaan kysymättä vangitun kärpäsen mieltä ja rakensivat irtonaisista kivistä haudalle komean muistomerkin. Sen jälkeen tunsivat he omantunnon soimausta siitä että olivat luontokappaleen elävältä haudanneet ja he etenivät pitkän matkan päähän tuosta kammottavasta paikasta. Tyttö heittäytyi selälleen kentälle viheriöiden ruohojen keskelle, sillä hän oli väsynyt, ja alkoi yksikantaisella äänellä lauleskella joitakin sanoja, niitä alituisesti toistaen, ja poika oli polvillaan vieressä ja säesti parhaansa mukaan, tietämättä oikein laskeutuisiko pitkälleen, sillä hänkin oli kovin veltto ja väsynyt. Aurinko paistoi suoraan laulavan tytön avonaiseen suuhun, valaisi hänen häikäisevän valkeat hampaansa ja teki hänen pyöreät purppuraiset huulensa läpikuultaviksi. Poika näki hampaat ja pitäen tytön päätä käsissään sekä tarkastellen hampaita, huusi hän: "Arvaas, kuinka monta hammasta on ihmisellä?" Tyttö oli hetken ääneti, ikäänkuin hän olisi tarkkaan mietiskellyt ja sanoi sitten arviokaupalla: "Sata!" "Eipä, vaan kolmekymmentäkaksi", huudahti poika, "odotappas kun luen vielä kerran!" Niin laski hän tyttösen hampaat ja kun ei saanut niistä kolmeakymmentäkahta, alkoi hän alusta. Tyttö pysytteli kauvan aikaa hiljaa, mutta kun innokas laskija ei tuntunut koskaan tulevan loppuun laskussaan, ponnahti hän ylös ja huudahti: "Nyt tahdon minä laskea sinun hampaasi!" Nyt laskeutui poika pitkälleen ruohikkoon, tyttö hänen päälleen, poika aukaisi suunsa, tyttö otti hänen päänsä käsiinsä ja alkoi laskea: Yksi, kaksi, seitsemän, viisi, kaksi, yksi; pikku kaunotar ei vielä osannut laskea. Poika oikaisi hänen erehdyksensä ja antoi neuvoja, kuinka hänen tuli lukea, ja niin alkoi tyttö lukemattomia kertoja alusta, ja tämä leikki huvitti tyttöä enemmän kuin mikään, jota he tänään olivat yrittäneet. Mutta lopulta vaipui tyttö kokonaan nuoren laskennonopettajan rinnoille, ja molemmat lapset nukahtivat kirkkaassa keskipäivän auringonpaisteessa.

Sillä aikaa olivat isät kyntäneet loppuun peltonsa ja muuttaneet ne tuoreelta tuoksuaviksi ruskeiksi kentiksi. Kun toisen renki tultuaan viimeisen vaon päähän tahtoi pysäyttää, huusi hänen isäntänsä: "Miksi pysäytät hevosen? Käännä se vielä kerran!" "Olemmehan kyntäneet loppuun?" sanoi renki. "Pidä sinä suusi kiinni ja tee kuten käsken", ärjyi isäntä. Ja he kääntyivät ja kyntivät aimo vaon keskimäiseen, omistajaa vailla olevaan peltoon, niin että ruohot ja kivet lentelivät ilmassa. Kyntäjä ei kuitenkaan pysäyttänyt niiden tähden, hän kai ajatteli, että siihen on aikaa vastakin, ja teki tänään sentähden vain tärkeimmän puolen työstä. Niin edistyi kyntö rivakasti mäentörmää pitkin loivassa kaaressa ja kun oli tultu mäelle ja suloinen tuulenhenki uudelleen heitti olan taakse miehen myssynnipukan, nähtiin toinenkin kyntämässä, tuulen heilutellessa eteenpäin hänen päähinettään, ja hänkin uursi suuria vakoja naapuripeltoon, niin että turpeet lentelivät auran tieltä. Kumpikin näki hyvin mitä toinen teki mutta ei ollut näkevinään ja he katosivat jälleen toistensa näkyvistä, samoinkuin tähtisikermä kulkee toisensa ohi ja vaipuu ympyriäisen maapallon taakse. Niin käyvät kohtalon sukkulatkin toistensa ohi ja "mitä kutoo ne, ei kenkään tiedä!"

* * * * *

Elonkorjuu seurasi toistaan ja jokainen seuraava näki lapset suurempina ja kauniimpina ja isännättömän pellon entistään kapeampana naapurusten leveämmäksi tulleiden välissä. Jokaiselta kynnöltä menetti se vaon puolelta ja toiselta, ilman että siitä oli sanaakaan sanottu ja ilman että yksikään ihmissilmä oli tätä omankädenoikeutta huomannut. Kivet kasaantuivat yhä kapeammalle alalle ja ne muodostivat jo aimo röykkiön koko pellon pituudelta ja rikkaruoho kasvoi kesannolla jo niin korkeaksi, että lapset, vaikkakin entisestään kasvaneet, eivät voineet eri puolilla peltopalstaa kulkiessaan toisiaan nähdä. He eivät enää käyneetkään yhdessä kedolla, sillä kymmenvuotias Salomo tai Sali, kuten häntä kutsuttiin, pysytteli jo suurten poikain ja aikamiesten seurassa; ja ruskeatukkaisen Vrenchenin, vaikka olikin tulinen tyttö, täytyi aina käydä oman sukupuolensa turvissa, sillä muutoin olisivat toiset häntä pilkanneet poikatytöksi. Elonleikkuun aikana, jolloin kaikki olivat pelloilla, käyttivät he kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja kapusivat sen kiviröykkiön yli, joka heidät erotti, toisiaan tavatakseen. Vaikka he eivät enää muutoin seurustelleetkaan toistensa kanssa näyttivät he säilyttäneen tämän jokavuotisen tavan sitä huolellisemmin, kun heidän isänsä alueiden rajat eivät muualla missään sattuneet yhteen.

Kuitenkin oli pelto lopultakin myötävä ja sen isännättömyys kerta kaikkiaan lopetettava. Huutokauppa tapahtui itse paikalla, jonne saapui vain muutamia joutomiehiä lukuunottamatta talonpoikia Manzia ja Martia, sillä kenelläkään ei ollut halua lunastaa itselleen tuota epäilyttävää maapalaa ja joutua naapurusten väliin. Sillä vaikkakin naapurukset kuuluivatkin kylän parhaiden talonpoikain lukuun eivätkä olleet mitään muuta tehneet kuin sitä, mitä kaksi kolmannesta muistakin olisi samoissa oloissa tehnyt, katseltiin nyt kuitenkin merkitsevästi vaieten heidän menettelyään eikä kukaan tahtonut joutua heidän väliinsä kavennettuine peltopalstoineen. Useimmat ihmiset ovat valmiit ja taipuvaiset käyttämään tilaisuutta vääryydentekoon, jos semmoinen osuu heidän nenänsä eteen; mutta niinpian kuin joku on vääryyttä harjottanut, iloitsevat toiset siitä, ettei viettelys ole heitä kohdannut, ja kohtelevat vääryydentekijää inholla, ikäänkuin rikoksellista, jonka jumalat ovat ikiajoiksi häpeällä merkinneet, vaikka heillä itsellään kihoo vesi suuhun ajatellessa, mitä etuja hän on itselleen hankkinut. Manz ja Marti olivat niinmuodoin ainoat, jotka tositeolla tekivät tarjouksia; melkoisen ylitarjouksen kautta joutui pelto Manzille, jonka omaksi se vasaraniskulla merkittiin. Virkailijat ja paikalle kerääntynyt joutoväki jättivät pellon; naapurukset, joilla vielä oli pellollaan jotain toimitettavaa, tapasivat kotimatkalla toisensa, jolloin Marti sanoi: "Kaiketikin sinä nyt yhdistät maasi, uuden ja vanhan, ja jaat ne sitten kahteen yhtä suureen osaan? Niin olisin minä ainakin tehnyt, jos olisi pelto langennut minun osalleni". "Niin teenkin", vastasi Manz, "sillä yhtenä peltona olisi maa liian suuri. Mutta mitä minun pitikään sanoman: Olen huomannut, että sinä hiljattain tämän pellon alapäästä, joka nyt kuuluu minulle, olet ajanut viistoon ja itsellesi leikannut aimo kolmikulman. Olet ehkä tehnyt sen siinä mielessä että saisit koko pellon haltuusi ja silloinhan se olisikin ollut kuin omasi. Mutta kun se nyt on minun omaisuuttani, niin varmaankin myönnät, ettei minun sovi sallia sellaista omankädenoikeutta eikä sinulla liene mitään sitä vastaan, että raja taasen saatetaan entiselleen! Riitaisuuksia ei siitä voine syntyä!"

Marti vastasi yhtä kylmäverisesti kuin Manz oli puhunut: "Enpä minäkään näe, mistä tässä riitaa syntyisi! Oletpa tiemmä ostanut pellon sellaisena kuin se tuossa on, olemme sitä kaikin tarkastelleet eikä se tällä ajalla ole hituistakaan muuttunut!"

"Joutavia!" sanoi Manz, "mikä ennen on tapahtunut, se jääköön silleen! Mutta liika on aina liikaa ja kaikella pitää olla määränsä; nämä kolme peltoa ovat muinaisista ajoista olleet vierivieressä kuin viivottimella vedetyt; ja onhan merkillistä pilaa sinun puoleltasi, että sellaisen naurettavan ja eriskummallisen viillekkeen tahtoisit siitä lohkaista ja me kumpikin saisimme lisätyötä siitä kaarevasta nipukasta. Se on hävitettävä!"

Marti nauroi ja sanoi: "Pelkäätpä toden totta merkillisesti ihmisten naurua! Asia on kuitenkin helposti korjattavissa; minua ei tuo mutka lainkaan häiritse; jos se sinua kiusaa, hyvä, oikaiskaamme se, mutta ei minun puolelleni, siitä voin mennä takaukseen, jos haluat!"

"Kylläpä sinä leikkiä lasket", sanoi Manz, "mutka oikaistaan ja vieläpä sinun puolellesi, siitä voit panna pääsi pantiksi!"

"Sepä nähdään", sanoi Marti ja miehet loittonivat eri suunnille toisiinsa vilkaisematta; he tähysivät molemmat eri tahoille taivaan sinistä lakea, ikäänkuin he olisivat siellä jotakin merkillistä nähneet, joka kysyi kaikkia heidän hengenvoimiaan.

Jo seuraavana päivänä lähetti Manz renkipojan, palkkalaistytön ja oman poikansa Salin rikkaruohoja kitkemään, jotta kivien poistaminen sitten kävisi sitä helpommin. Hän oli poikennut entisistä tavoistaan siinä, että oli vastoin äidin tahtoa lähettänyt yksitoistavuotiaan poikansa työhön, vaikkei tämä vielä lainkaan ollut työhön tottunut. Näytti siltä, kun hän vakavilla ja käskevillä sanoilla kehotti poikaansa lähtemään työhön, kuin olisi hän ankaruudella omaa vertaan kohtaan tahtonut lieventää sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt, ja jonka seuraukset vähitellen olivat tulevat näkyviin. Lähetetty pikkuväki kitkikin mielellään rikkaruohoa ja repi maasta kaikenkaltaiset pensaat ja loiskasvit, joita vuosien kuluessa oli peltoon kasvanut. Sillä kun tämä oli harvinaista ja rajua työtä, missä ei tarvinnut noudattaa mitään sääntöä eikä järjestystä, tuntui koko työnteko huvitukselta. Kuivat risut koottiin kasaan ja poltettiin suurella riemulla, niin että liekki loimusi korkealle ja nuori väki hyppeli kuin riivattu tulen ympärillä. Tämä oli viimeinen ilojuhla tuolla kovanonnen pellolla ja Martin tytärkin, nuori Vrenchen, tuli mukaan ja hääräsi reippaasti toisten kanssa. Tilaisuuden harvinaisuus ja hilpeä mieliala antoivat aihetta muistella lapsuudenkisoja ja nuoret olivatkin varsin onnelliset ja iloiset nuotionsa ääressä. Toisiakin lapsia kerääntyi paikalle ja niin oli vähitellen koolla rattoisa seura; Sali koetti kuitenkin aina pysytellä Vrenchenin vieressä ja osasipa tyttökin tyytyväisesti hymyillen aina keikahtaa hänen luokseen ja molemmista pikkuolennoista tuntui kuin ei tämän ihanan päivän olisi tarvinnut koskaan päättyä. Kuitenkin saapui vanha Manz iltapuoleen paikalle nähdäkseen, mitä nuori väki oli saanut aikaan, ja vaikka he olivat tehneet työnsä loppuun, torui hän kuitenkin heitä mokomasta iloisuudesta ja hajotti seuran. Samaan aikaan ilmestyi Martikin pellolleen ja huomattuaan tyttärensä vihelsi hän tälle kimakasti ja käskevästi sormien välistä, niin että tyttö kiiruhti pelästyneenä isänsä luo, joka antoi hänelle, tietämättä miksi, muutamia korvatillikoita; niin menivät molemmat lapset murheellisina ja itkeä nyyhkytellen kotia eivätkä he kuitenkaan tienneet, miksi he nyt olivat niin apealla mielellä yhtä vähän kuin he tiesivät syytä äskeiseen iloisuuteensa. Isäin raakuus, itsessään aivan uutta, oli näille viattomille olennoille kokonaan käsittämätöntä eikä se sentähden voinut heihin syvemmin koskea.

Seuraavina päivinä oli jo kovempaa työtä, johon tarvittiin miesväkeä, sillä silloin ajatti Manz kivet pellolta. Siitä työstä ei näyttänytkään loppua tulevan, sillä tuntuipa siltä kuin olisivat kaikki maailman kivet siihen keräytyneet. Manz ei kuitenkaan ajattanut niitä kokonaan pellolta pois, vaan sijotti jokaisen kuorman riidanalaiselle kolmikulmalle, jonka Marti jo oli huolellisesti kyntänyt. Manz oli jo ennen vetänyt suoran viivan peltojen rajaksi ja kasasi nyt väliin jääneelle maatilkulle kaikki kivet, joita he molemmat olivat ikimuistoisista ajoista kesannolle heittäneet, niin että niistä syntyi mahtava pyramiidi, jonka poiskuljettaminen kyllä jäisi hänen kilpailijaltaan tekemättä, arveli Manz. Marti taasen ei ollut tätä lainkaan odottanut; hän luuli toisen vanhan tavan mukaan käyvän auralla työhön käsiksi ja oli sentähden odottanut, kunnes näkisi hänen lähtevän auroineen pellolle. Vasta kun työ jo oli melkein lopussa sai hän kuulla siitä komeasta muistomerkistä, jonka Manz oli pellolle pystyttänyt, hyökkäsi paikalle, näki hävityksen, kiiruhti takaisin ja toi mukanaan kunnan esimiehen panemaan vastalauseensa kivien kasaamista vastaan ja virallisesti ottamaan maapalan takavarikkoon; ja tästä päivästä käräjöivät nuo molemmat talonpojat eivätkä ennen levänneet kuin molemmat olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Molempien näiden ennen niin järkevien miesten ajatuskyky oli käynyt kovin rajotetuksi ja heidän oikeudentuntonsa oli niin alkeellinen kuin ajatella saattaa, sillä kumpikaan ei voinut eikä tahtonut käsittää, kuinka toinen saattoi olla niin tuiki kiero ja välttämättömästi riidellä itselleen tuota kysymyksessä olevaa vähäpätöistä pellonpalaa. Manzilla kehittyi lisäksi omituinen kiihko suoriin ja yhtäsuuntaisiin viivoihin ja hän tunsi itsensä tositeolla loukatuksi sen järjettömän itsepintaisuuden takia, jolla Marti suojeli itselleen tuota hullunkurista ja harmillista maatilkkua. Siitä olivat kuitenkin molemmat yhtä syvästi vakuutetut, että toisen, tehdessään noin julkeata vääryyttä, täytyi pitää toista halveksittavana pöllöpäänä, koska mokomata menettelyä uskalletaan yleensä harjottaa vain kurjaa vaivaista kohtaan, mutta ei tolkukasta, rehtiä ja puoltansa pitävää talonpoikaa kohtaan, ja kumpikin huomasi kunniansa pahasti kärsineen sekä suistui päätäpahkaa käräjöimis-himoon ja sitä seuraavaan lankeemukseen. Tästä pitäen oli heidän elämänsä kuin kahden mielipuolen, jotka taistellen pimeässä kapealla virtaa myöten kulkevalla lautalla, hosuvat ilmaan, satuttavat itsensä ja suistuvat veteen, luullen tehneensä vastustajalleen suurenkin tuhon. Kun heidän asiansa oli niin mutkikasta laatua, joutuivat he kaikenlaisten keinottelijain käsiin, jotka kiihottivat tavattomaan touhuun heidän turmeltuneet mielikuvituksensa, mitkä askaroivat mitä vähäpätöisimmillä pikkuasioilla. Varsinkin oli tämä juttu Seldvylan kaupungin keinottelijoille mieluinen pala ja tuota pikaa oli kummallakin riitapukarilla ympärillään lauma välittäjiä, apulaisia ja neuvonantajia, jotka kaikki sadoilla eri tavoilla osasivat itselleen keinotella heidän rahojaan. Sillä tuo maatilkku kiviröykkiöineen, joilla taasen nokkoset ja orjantappurat kukoistivat, oli vain ensimäinen alku ja perustus sille taistelulle, joka oli saattava nuo molemmat viisikymmenvuotiaat luopumaan entisistä tottumuksistaan, tavoistaan, periaatteistaan ja pyrkimyksistään. Mitä enemmän rahaa he menettivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat, ja kuta vähemmän heillä sitä oli, sitä tarmokkaammin he pyrkivät tulemaan rikkaiksi, siten kukistaaksen vastustajansa. He antoivat houkutella itsensä kaikenlaisiin huijauksiin ja ottivat aina vuosi vuodelta osaa kaikkiin ulkomaisiin arpajaisiin, joihin Seldvylassa tukuttain kaupiteltiin arpoja. Mutta he eivät voittaneet taaleriakaan; sensijaan kuulivat he vain puhuttavan muiden ihmisten voitoista ja kuinka he itse olivat voittamaisillaan ja näin oli tämä heidän intohimonsa tullut heille ehtymättömäksi rahaviemäriksi. Toisinaan tekivät seldvylalaiset senkin kepposen, että panivat nämä kaksi talonpoikaa heidän tietämättään osakkaiksi samaan arpaan, niin että kumpikin heistä rakensi toivonsa toisen perinpohjaisesta kukistamisesta saman arvan varaan. He viettivät puolet ajastaan Seldvylassa, jossa kumpaisellakin oli kapakkapahasessa pääkortteerinsa ja siellä he antoivat panna päänsä pyörälle ja vietellä itseään mitä kurjimpiin kulutuksiin ja nautinnoihin, joiden kestäessä molempien sydämet kuitenkin salaa vuosivat verta. Ja niinpä nämä miehet, jotka oikeastaan kiivailivat vain siitä, ettei heitä pidettäisi pässinpäinä, nyt tositeolla sellaisina esiintyivät ja joka mies heitä nyt sellaisina pitikin. Toisen puolen ajastaan vetelehtivät he kotona taikka kävivät työssä, jolloin he järjettömällä kiiruulla ja hoputuksella, jolla he koettivat korvata sitä mikä oli laiminlyöty, karkottivat työstään jokaisen kunnollisen ja luotettavan työmiehen. Niin meni heidän varallisuutensa huimaa vauhtia alaspäin, ja ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut olivat he velkaantuneet korvia myöten ja seisoivat nyt kuin haikarat vain yhdellä jalalla talojensa kynnyksellä, josta jokainen tuulenhenkäys uhkasi pyyhkäistä heidät maantielle. Mutta kuinka heidän kävikään, kasvoi heidän keskeinen vihansa päivä päivältä, sillä kumpikin piti toista turmionsa syynä, verivihollisenaan ja mielettömänä vastustajanaan, jonka piru oli vartavasten lähettänyt maailmaan toisen tuhoksi. He sylkäisivät, jos kaukaakin sattuivat toisensa näkemään, ja kummankin perheen jäsenet, vaimot, lapset ja palvelusväki olivat ankaran rangaistuksen uhalla kielletyt vaihtamasta sanaakaan toisen perheen jäsenten kanssa. Heidän vaimonsa kulkivat kukin tietään tässä yleisessä rappeutumisessa. Martin vaimo, joka oli hyväluontoinen, ei kestänyt asiain kurjaa menoa, vaan suri itsensä kuoliaaksi ennenkuin tyttärensä oli viidentoista ikäinen. Manzin vaimo sitävastoin mukautui uuteen elämäntapaan; ja kehittyäkseen huonoksi aviopuolisoksi ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin päästää valloilleen muutamia naisellisia heikkouksia, jotka häneen jo ennemmin olivat tarttuneet, ja antaa niiden kehittyä paheiksi. Hänen ahneutensa muuttui kiihkeäksi nautinnonhimoksi, hänen kielenkerkeytensä peräti kieroksi ja valheelliseksi liehakoinniksi ja teeskentelyksi, niin että hän aina sanoi kokonaan toista kuin ajatteli, käänteli kaikki toiseksi ja kuvaili omalle miehellensäkin korppia valkeaksi; hänen alkuperäinen avosydämisyyteensä, joka ennen oli iloinnut viattomasta lavertelusta, muuttui nyt paatuneeksi häikäilemättömyydeksi, ja hän veti julkeasti miestänsä nenästä, sen sijaan että olisi ottanut osaa hänen vastoinkäymisiinsä; jos mies menetteli hullusti, teki hän asiat vieläkin sekavammiksi eikä yleensä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä kohotakseen kunniaan ja kukkeuteen tuon häviävän talon emäntänä.

Asiain näin ollen oli lapsipoloisten tila mitä tukalin, sillä eiväthän he voineet toivoa mitään hyvää tulevaisuudelta eivätkä iloita parhaasta nuoruudesta, kun heidän ympärillään oli pelkkää toraa ja surua. Vrenchenin asema oli selvästi vielä tukalampi kuin Salin, koska hänen äitinsä oli kuollut ja hän siis oli yksin autioksi käyneessä talossa alttiina villiytyneen isän hirmuvallalle. Täytettyään kuusitoista vuotta oli hän pitkäkasvuinen, kaunis tyttö; hänen tummanruskea tukkansa valui vallattomina kiharoina melkein hänen tulisiin ruskeihin silmiinsä saakka, tummanpunainen veri kuulsi tummanruskeiden kasvojen poskipäissä ja loisti heleänä punana terveillä huulilla, jonka vertaisia harvoin saa nähdä ja jotka antoivat tälle tummaveriselle lapselle omituisen harvinaisen ulkonäön. Tulinen elämänhalu ja iloisuus värähteli tämän nuoren olennon jokaisessa hermossa; hän naureskeli ja oli aina valmis pilaan ja leikkiin, jos sää suinkin antoi myöten, se on, jollei häntä oltu liiaksi kiusattu ja jollei suru käynyt ylivoimaiseksi. Mutta niin oli usein asianlaita; sillä hänellä ei ollut kannettavanaan ainoastaan murhe kotinsa yhäti kasvavasta häviöstä, vaan hänen täytyi myöskin pitää huolta itsestään ja kokikin hän pukeutua niin säännöllisesti ja siististi kuin hänen oli mahdollista saamatta siihen isältään pienintäkään rahallista apua. Niin oli Vrenchenillä suuri huoli pitäessään viehättävää olentoaan edes jonkinlaisessa asussa, hankkiessaan itselleen vaatimattomimmankin pyhäpuvun tai kokoellessaan joitakin kirjavia, halpoja kaulaliinoja. Sentähden olikin hänen levoton nuori verensä kaikin tavoin tyyntynyt ja hiljennyt eikä se ainakaan voinut joutua ylpeydenhengen valtaan. Sitäpaitsi oli hän järkensä puolesta kehittynyt nähdessään äitinsä kärsimykset ja kuoleman, ja tämä surullinen muisto lisäsi sitä iestä, joka painoi tätä iloista ja tulista olentoa, niin että nyt näytti kovin miellyttävältä ja rakastettavan ajattelemattomalta, jos tämä hyvä lapsi kaikesta huolimatta jonakin iloisena hetkenä riemastui ja koetti hymyillä.

Salin asema ei ensi katsannolta näyttänyt yhtä huonolta; hänestä oli tullut uljas, voimakas nuorukainen, joka osasi pitää puoliaan ja jonka ulkonainen olemus jo teki mahdottomaksi kaiken huonon kohtelun. Hän näki kyllä vanhempainsa kurjan taloudenhoidon ja luuli muistavansa, etteivät asiat olleet aina sillä kannalla olleet; olipa hänellä säilynyt muistossa aikaisempi kuva isästä hyvinvoipana, järkevänä, rauhallisena maamiehenä, samasta isästä, jonka hän näki edessään harmaapäisenä narrina, käräjäpukarina ja tyhjäntoimittajana, joka meluten ja kopeillen kulki hulluja, mielettömiä teitään ja jonka jokainen askel vei taaksepäin kuin äyriäisen. Jos tämä poikaa suututti ja herätti hänessä häpeätä ja pelkoa siitä kuinka asiat päättyisivät, niin lievensi hänen suruaan se hellä huolenpito, jota äiti häntä kohtaan osotti. Sillä saadakseen kaikessa rauhassa harjottaa hulluuttaan ja voittaakseen itselleen liittolaisen sekä myöskin tyydyttääkseen turhamaisuuttaan, antoi hän Salin saada mitä ikinä hän toivoi, puetti hänet siististi ja komeasti sekä auttoi häntä kaikessa mitä hän huvikseen yritteli. Poika otti tämän kaiken vastaan osottamatta suurempaa kiitollisuutta äitiään kohtaan, joka alinomaa lörpötteli ja naureskeli; ja hän teki ilman suurempaa halua huolimattomasti ja ajattelemattomasti mitä hänen mieleensä johtui, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, sillä häneen ei vielä ollut vanhempiensa huono esimerkki vaikuttanut, vaan hän tunsi nuorekkaassa mielessään vaistomaista tarvetta olla suora, tasainen ja kunnollinen. Hän oli hyvin sen näköinen kuin hänen isänsä siinä iässä oli ollut, ja isä kunnioittikin tämäntähden vaistomaisesti poikaansa, jossa hänen sekaantunut omatuntonsa ja katkeroitunut muistinsa ihaillen näki oman nuoruutensa. Vapaudestaan huolimatta ei Sali kuitenkaan ollut tyytyväinen elämäänsä, vaan tunsi hyvin, ettei hän mitään kunnollista tehnyt eikä mitään kunnollista oppinutkaan, sillä Manzin talossa ei pitkään aikaan ollut puhettakaan yhtämittaisesta ja säännöllisestä työstä. Hänen parhaana lohdutuksenaan oli sentähden ylpeillä riippumattomuudestaan ja tähänastisesta nuhteettomuudestaan, ja tässä ylpeilyssään antoi hän kuin uhalla päivän kulua toisensa jälkeen kääntämättä silmiään tulevaisuutta kohti.

Ainoa pakko, jonka alle hänen oli alistuminen, oli isän vihollisuus kaikkea kohtaan, joka kantoi Martin nimeä tai hänestä muistutti. Kuitenkaan ei hän Martista muuta tiennyt kuin että tämä oli tuottanut häneen isälleen vahinkoa ja että hänen talossaan oltiin yhtä vihamielisiä heitä kohtaan, eikä Salin sentähden ollut vaikeata olla näkemättä niinhyvin Martia kuin hänen tytärtään ja omasta puolestaan näytellä tulevaa, joskin hiukan laimeaa vihamiestä. Vrenchen sitävastoin, jonka täytyi kärsiä enemmän kuin Salin ja joka kotonaan oli paljon suuremmassa määrässä jätetty omiin koteihinsa, tunsi vähemmän halua suoranaiseen vihollisuuteen ja luuli hyvin puetun ja näköään onnellisemman Salin häntä halveksivan; sentähden karttoi hän Salia, ja jos hän joskus osui hänen läheisyyteensä, riensi hän kiiruusti pois, ilman että Sali näki vaivaa edes luoda katsetta hänen jälkeensä. Niin tapahtui, ettei Sali nähnyt pariin vuoteen tyttöä läheltä eikä enää tiennyt miltä tämä nyt kasvaneena näytti. Kuitenkin kummastutti häntä usein suhde naapuriin, ja kun tuli puhe Martista, ajatteli hän aina väkisinkin tämän tytärtä, jonka nykyistä ulkomuotoa hän ei tarkalleen voinut mieleensä palauttaa, mutta jonka muisto hänelle ei suinkaan ollut vastenmielinen.

Manz oli näistä kahdesta vihamiehestä ensimäinen, joka ei voinut enää pysyä pystyssä vaan täytyi luopua kodistaan ja konnustaan. Tämän ennätyksen saavutti Manz kilpailijansa edellä sen kautta että hänellä oli vaimo, joka oli häntä häviöön avustanut, ja poika, joka kulutti osaltaan hänkin, kun Marti sitävastoin oli ainoana menettäjänä horjuvassa valtakunnassaan ja hänen tyttärensä sai raataa voimiensa mukaan, mutta ei kuluttaa mitään. Manz ei tiennyt muuta neuvoa kuin seurata seldvylalaisten ystäväinsä kehotusta ja muuttaa kaupunkiin kapakoitsijaksi. On aina surullista nähdä entisen maamiehen, joka on pellollaan harmaantunut, muuttavan omaisuutensa rippeiden kera kaupunkiin siellä perustaakseen kapakan tai ravintolan ja muuttuvan hädässään ystävälliseksi ja nöyräksi kapakanisännäksi, sillä välin kun hänen mielensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kun Manzin väki muutti majaa, näkivät ihmiset vasta, kuinka rutiköyhäksi hän oli tullut, sillä kuormiin sälytettiin pelkkiä vanhoja rikkonaisia huonekaluja, joista saattoi nähdä, ettei niitä oltu vuosikausiin uusittu. Manzin vaimo pukeutui tästä huolimatta parhaimpaansa kiivetäkseen rojukuormalle, ja hänen kasvonsa loistivat toivosta hänen ajatellessaan, että hän tulevaisena kaupunkilaisrouvana voisi halveksien katsella alas kylän asukkaihin, jotka säälien aidan takaa seurailivat tuota surkeaa muuttoa. Sillä hän kuvitteli mielessään suloisuudellaan ja viisaudellaan lumoavansa koko kaupungin, ja mitä hänen yksinkertainen miehensä ei voisi tehdä, sen olisi kyllä hän tekevä, kun hän vaan kerran istui komean ravintolan emäntänä. Mutta ravintola osottautuikin ahtaan syrjäkadun viheliäiseksi nurkkakapakaksi, jossa toinen kapakoitsija oli juuri joutunut häviöön ja jonka seldvylalaiset vuokrasivat Manzille, koska hänellä vielä oli muutamia satoja taaleria menetettävänä. He möivät hänelle myöskin pari tynnyriä väljähtynyttä viiniä ja ravintolan taloustarpeet, joihin kuului tusina valkeita halpoja pulloja, yhtä monta lasia ja muutamia honkaisia pöytiä ja lavitsoja, jotka aikoinaan olivat veripunaisiksi maalatut, mutta nyt pahanpäiväisesti kuluneet. Ikkunan päällä narisi koukussa rautainen vanne, jonka sisällä läkkikäsi kaatoi punaviiniä pienestä pullosta lasiin. Sitäpaitsi riippui kuiva rautapalmu oven päällä. Tämän kaiken sai Manz vuokrakaupassa. Muutoin ei hän itse ollutkaan niin hyvällä päällä kuin hänen vaimonsa, vaan hoputteli pahaa aavistaen ja kiukkuisena laihoja hevosia, jotka oli lainannut talon uudelta isännältä. Viimeinen nahjusteleva renkipoika, joka hänellä oli ollut, oli joitakin viikkoja sitten lähtenyt talosta. Näin maansa ja mantunsa jättäessään näki Manz hyvin, kuinka Marti ivallisena ja vahingoniloisena oli asettunut askaroimaan tien oheen, ja hän kirosi hänet ja piti häntä onnettomuutensa ainoana alkuna ja syynä. Mutta Sali, niinpian kuin kuorma oli saatu matkaan, kiiruhti askeleitaan, riensi edelle ja kulki yksin syrjätietä kaupunkiin.

"Tässä sitä nyt olemme!" sanoi Manz pysähdyttäessään kuorman kapakkapahasen edustalle. Vaimo hämmästyi, sillä talo oli todellakin surullisen muotoinen. Väki tunkeili ikkunoissa ja talojen edustalla nähdäkseen uuden talonpoikaisen kapakanisännän ja oli seldvylalaisille luontaisella ylevyydellään sääliväisen pilkallisen näköistä. Vihaisena ja kyyneleet silmissä kapusi Manzin vaimo kuormalta alas ja juoksi, edeltäpäin kieltään terottaen, sisälle, pysyen siellä ylpeästi koko päivän, sillä häntä hävetti rapistunut huonekalusto ja risainen vuode, joita juuri purettiin kuormasta. Salikin häpeili, mutta hänen täytyi olla auttamassa ja tehdä isänsä kanssa omituinen varustus kadulle, jossa konkurssintehneen entisen kapakoitsijan lapset juoksentelivat ja tekivät pilaa ryysyisestä maalaisväestä. Mutta sisällä kapakassa näytti vielä kurjemmalta, siellä muistutti kaikki todellista ryöväriluolaa. Seinät olivat huonosti valkaistua kosteaa muurisavea; lukuunottamatta pientä ja epäystävällistä vierastupaa muinoin veripunaisine pöytineen, oli siellä vielä pari pahasta huonetta, ja kaikkialle oli edeltäjä jättänyt toivottoman siivottomuuden ja likaisuuden.

Sellainen oli alku ja samanlaista oli jatkokin. Ensimäisinä viikkoina, etenkin iltasin, täyttyi tosin siellä täällä joku pöytä uteliaista, jotka tulivat katsomaan maalaiskapakoitsijaa ja hänen komentoaan. Isännässä ei heillä ollut paljon katsottavaa, sillä Manz oli töykeä, kuiva, epäystävällinen ja surumielinen eikä tiennyt miten milloinkin menetellä eikä edes tahtonut tietää. Hän täytti hitaasti ja kömpelösti tuopit, asetti ne kärtyisesti vieraiden eteen ja yritti jotain sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Sitä innokkaammin heittäytyi hänen vaimonsa kapakan hyörinään ja olikin vieraiden huviksi, mutta aivan toisella tavalla kuin hän itse luuli. Tämä lihavahko emäntä oli laatinut itselleen omituisen puvun, jossa hän luuli olevansa vastustamaton. Liinaisen valkean maalaisröijyn päällä oli hänellä vanhat liivit vihreästä silkistä, pumpulinen esiliina ja pahanen valkea kaulus. Harventuneesta tukastaan oli hän ohimoilleen kiertänyt hullunkurisia kiharoita ja niskaansa oli hän pistänyt korkean kamman. Näin varustettuna leijui hän edestakaisin teeskennellyn viehkeästi, nipisti suunsa suloiseen hymyyn, sipsutti pöytien väliä lasia tai juustolautasta kantaen ja sanoi hymyillen: "Kas niin! Kas niin! Oivallista, mainiota, herraseni!" ja muuta samanlaista puutaheinää; sillä vaikka hän muutoin olikin liukaskielinen, ei hän nyt kuitenkaan osannut sanoa mitään järkevää, kun oli vieras eikä tuntenut paikkakunnan ihmisiä. Ne seldvylalaiset huonointa lajia, jotka siellä vetelehtivät, pitelivät kättä suun edessä ja olivat kuolla nauruunsa. He tyrkkivät toisiaan jalkoihin ja sanoivat: "Voi sun vietävä! Kuinka suloinen olento!" "Kuinka taivaallinen!" sanoi toinen, "kannattaapa, lempo vie, tänne tulla, mokomaa emme ole pitkään aikaan nähneet." Hänen miehensä näki synkin katsein tuon kujeilun ja sysäsi vaimoaan kylkeen sanoen: "Sinä vanha lehmä! Mitä peliä sinä pidät!" "Älä häiritse minua", sanoi vaimo loukkautuneena, "sinä vanha kuhnuri! etkö näe miten minä voimieni mukaan puuhaan ja pidän ihmisille seuraa? He ovat kuitenkin vain sinun kaltaisiasi ryysyläisiä! Mutta jahka saan rauhassa toimia, niin hankinpa tänne pian hienompaa väkeä!" Koko kapakkaa valaisi vain yksi tai kaksi hienoa talikynttilää. Sali ei sietänyt katsella tätä menoa, vaan meni kyökkiin, istui lieden ääreen ja itki isäänsä ja äitiään.

Vieraat saivat kuitenkin pian kyllänsä tästä näytelmästä, jota tuo kunnon emäntä oli heille toimittanut, ja pysyivät visusti poissa siellä missä he saattoivat rauhassa naureskella uuden kapakan ihmeelliselle komennolle; ainoastaan silloin tällöin ilmestyi sinne yksinäinen vieras, joka joi lasinsa ja tuijotti tylsästi seiniin, tai tuli poikkeustilassa kokonainen joukkokunta, jotka jonkun aikaa kiusasivat noita ihmisparkoja hälinällä ja melulla. Heidän elämänsä kävi kiusallisen kolkoksi ahtaassa luolassa, jossa he tuskin aurinkoa näkivät, ja Manz, jolla ennen oli ollut tapana vetelehtiä päiväkausia kaupungissa, tunsi elämänsä nyt tuiki ikäväksi. Ajatellessaan avaraa ketoa, tuijotti hän synkeästi kattoon tai lattiaan ja juoksenteli ahtaissa ovissa edestakaisin, kunnes naapurit rupesivat töllistelemään kapakoitsija-pahusta, kuten häntä jo kutsuttiin. Ei viipynyt enää kauvan ennenkuin he olivat rutiköyhät eivätkä omistaneet tämän taivaallista; heidän täytyi, saadakseen jotain syödäkseen, odottaa kunnes joku tuli ja nautti jonkun kolikon edestä vielä jälellä olevaa viiniä, ja jos vieras pyysi makkaraa tai jotain muuta sellaista, oli heillä tavallisesti mitä suurin vaiva ja huoli sen hankkimisesta. Kohta oli heillä viiniäkin ainoastaan yhdessä pullossa, jonka he salaa antoivat täyttää toisessa kapakassa, ja niin täytyi heidän pitää ravintolaa ilman viiniä ja leipää ja olla tyytyväisiä, vaikkeivät saaneet edes kunnollisesti syödä. He olivat melkein hyvillään, jollei kukaan tullut, ja niin he värjöttivät yksin kapakassaan voimatta kunnolla elää tai kuolla. Kun kapakan emäntä oli tehnyt tämän surullisen huomion, otti hän yltään vihreän liivinsä ja teki vielä kerran kokokäänteen, antaen nyt, kuten ennemmin vikojen, muutamien naisellisten hyveiden tulla näkyviin ja enemmän kehittyä, nyt kun hätä uhkasi hänen miestään. Hän koetti olla kärsivällinen ja yritti tukea miestään sekä ohjata poikaansa hyveen tiellä; hän hääräsi joka paikassa ja oli harjottavinaan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä, joka ei tosin pitkälle ulottunut eikä paljon parantanut, mutta joka kuitenkin oli parempi tyhjää ja auttoi ainakin ajan kulumaan, mikä muutoin olisikin käynyt tukalan pitkäksi. Osasipa hän nyt surkeissa oloissa antaa monta neuvoa, parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos neuvo petti, otti hän tyynesti vastaan miesten torat, lyhyesti sanoen, hän teki nyt vanhoilla päivillään kaiken, mikä olisi enemmän hyödyttänyt, jos hän olisi sen ennen tehnyt.

Hankkiakseen edes jotakin syötävää heittäytyivät isä ja poika kalastelemaan, s.o. onkimaan joesta, mihin jokaisella oli lupa. Tätä pitivätkin konkurssintehneet seldvylalaiset yhtenä päätehtävänään. Kauniilla ilmalla, kun kala mielellään söi, saattoi heitä nähdä tusinoittain kuleksivan onkivapa ja kalalippo kainalossa, ja joen rantaa kävellessä tapasi aina vähän päässä jonkun istua kököttämässä vapoineen; kenellä oli ruskea porvaritakki yllään ja paljaat jalat pistettyinä veteen, kuka seisoi vanhalla puunrungolla sinisessä suipossa hännystakissaan, hattukulu toisella korvallaan; kauvempana saattoi nähdä jonkun onkivan rikkonaisessa isoruutuisessa yönutussaan, koska hänellä ei enää muuta ollut, vapa toisessa ja pitkä piippu toisessa kädessä; ja jos poikkesi erääseen joenpolvekkeeseen, sai nähdä vanhan kaljupäisen möhömahan seisovan kivellä ja onkivan. Viimemainitulla oli, huolimatta siitä että hän seisoi vedessä, jalat niin mustat, että saattoi luulla hänen jättäneen saappaat jalkaansa. Jokaisella oli vieressä pieni koppa tai lipas, jossa onkilierot kiemuroivat. Niitä kaivelivat he väliaikoina maasta. Jos taivas vetäytyi pilveen ja ilma kävi viileäksi, ennustaen sadetta, silloin näki lukuisimmin näiden olentojen seisoskelevan virran rannalla, liikkumattomina kuin mitkäkin pyhimysten tai profeettain kuvapatsaat. Välinpitämättöminä kulkivat maalaiset karjoineen ja kuormineen heidän ohitsensa ja laivamiehet eivät jokea laskiessaan edes katsoneet heihin, kun he hiljakseen murisivat laivan synnyttämästä häiriöstä.

Jos joku olisi Manzille kaksitoista vuotta sitten, kun hän kauniine parihevosineen kynteli mäellä joentörmän yläpuolella, ennustanut, että hänkin kerran tulisi liittymään noiden hullunkuristen pyhimysten-kuvien joukkoon ja kalastamaan heidän tavallaan, niin olisi ennustaja varmaan saanut kuulla kunniansa. Nytkin kiiruhti hän heidän ohitsensa heidän selkänsä taitse ja riensi joenrantaa ylöspäin, ikäänkuin joku Manalan yksinäinen henki, joka hakee kadotukselleen mukavata ja syrjäistä paikkaa pimeiltä vesillä. Seisoskelemaan onkivapa kädessä ei hänellä eikä hänen pojallaan ollut kärsivällisyyttä, ja he muistivat, kuinka talonpojat monella muulla tavalla pyytävät kaloja, jos ovat kyllin rohkeita, etenkin käsin puroista, sentähden olivat he ottaneet onget mukaansa vain näön vuoksi ja kuleskelivat puron reunoja ylöspäin, missä he tiesivät olevan kalliita ja hyviä forelleja.

Maalle jääneen Martinkin kävi tällä välin yhä huonommin ja hänkin pitkästyi niin aikaansa, että heittäytyi, sensijaan että olisi työskennellyt laiminlyödyllä pellolla, kalastelemaan ja hääräsi päivät päästään vedessä. Vrenchenin täytyi häntä kaiken aikaa seurata ja kantaa sankoa ja kalastusvehkeitä pitkin kosteita niittyrantoja purojen ja kaikenlaisten lätäkköjen poikki, sateessa ja auringonhelteessä, sillä aikaa kun välttämättömimmätkin työt kotona saivat odottaa tekijäänsä. Sillä heitä lukuunottamatta ei siellä enää ollut ristinsielua eikä tarvinnutkaan olla, sillä Marti oli jo menettänyt enimmät maansa ja omisti enää vain muutamia peltotilkkuja, joita hän tyttärineen veltosti hoiteli, taikka jätti kokonaan hoitamattakin.

Sattuipa kerran, että hän, kulkiessaan eräänä iltana jotenkin syvän ja vuolaan puron rantaa, jossa forelleja runsaasti vilisi, sillä taivas oli pilvessä, odottamatta kohtasi vihamiehensä Manzin, joka tuli häntä vastaan puron toista rantaa. Hänet nähdessään heräsi Martissa kauhea viha ja ylenkatse; he eivät olleet moneen vuoteen tavanneet toisiaan niin läheltä, lukuunottamatta oikeustuvan aidotettuja penkkejä, joissa he eivät saaneet toisiaan haukkua, minkätähden Marti nyt ärjyi vimmoissaan: "Mitä sinä täällä teet, koira? Etkö voi pysytellä luolassasi, sinä Seldvylan ryysyporvari?"

"Pian sinne tulet sinäkin, senkin lurjus!" huusi Manz. "Kalastelemaanpa jo olet sinäkin ruvennut, joten ei sitä sinun tarvinne enää pitkälti odottaa!"

"Suu poikki, hirtehinen!" ärjyi Marti, kun puro tässä kohden heikonsi hänen ääntään, "sinä olet syössyt minut onnettomuuteen!" Ja kun äkkiä pensaatkin puron rannalla alkoivat kovasti tohista alkavan ukonilman käsissä, täytyi Manzin ärjäistä vielä voimakkaammalla äänellä: "Jospa niin olisikin, niin iloitsisinpa siitä suuresti, sinä kurja heittiö!" "Koira!" huusi Marti toiselta puolen ja Manz vastaan toiselta: "Voi sinua tyhmää vasikkaa!"

Ja Marti juoksi kuin tiikeri pitkin purontörmää koettaen päästä toiselle puolelle. Syy siihen, että hän oli heistä raivoisampi, oli se, että hän luuli Manzilla kapakanisäntänä olevan ainakin kyllälti syötävää ja juotavaa ja niinollen varsin mukavan elämän, jotavastoin hänellä itsellään rapistuneessa talossaan kävi aika kylläkin pitkäksi. Manz kuljeskeli sillä aikaa vihoissaan hänkin puron toisella puolen; ja hänen takanaan hänen poikansa, joka huolimatta kuunnella tuota vastenmielistä sanasotaa, uteliaasti ja ihastuksella tähysti toisella puolen olevaa Vrencheniä, joka kulki isänsä jälessä, häpeissään katsellen maahan, niin että ruskeat kiharansa valahtivat kasvoille. Hänellä oli puinen kalasanko toisessa kädessä, toisessa kantoi hän sukkiaan ja hameensa helmat oli hän kosteuden takia käärinyt ylös. Mutta Salin kulkiessa toisella puolen puroa oli hän kainosti antanut niiden valua alas ja oli sentähden nyt kolmikertaisesti pulassa, kun hänen täytyi samalla kertaa kantaa kapistuksiaan ja pitää ylhäällä hamettaan sekä harmikseen kuunnella miesten ilkeätä toraa. Jos hän olisi nostanut silmänsä maasta, olisi hän nähnyt, ettei Sali enää näyttänyt keikarimaiselta eikä kopealta, vaan päinvastoin varsin surulliselta hänkin. Vrenchenin katsellessa häpeissään ja hämillään maahan ja Salin yhtämittaa tähystäissä tuota kaikessa alennuksessaankin sorjaa ja viehättävää olentoa, joka niin ujostellen ja alakuloisena asteli tietään, eivät he kumpikaan huomanneet, että heidän isänsä olivat käyneet äänettömiksi ja riensivät nyt kiihtyneellä raivolla puisille portaille, jotka vähän matkan päässä johtivat puron yli ja jotka jo olivat näkyvissä. Samassa alkoi salamoida, ja hämärä, synkkä vesimaisema valaistui oudolla tavalla; tummanharmaista pilvistä kuului kumea jyrinä ja alkoi pudota raskaita pisaroita, kun raivostuneet miehet yhtaikaa hyökkäsivät kaidalle, heidän askeltensa alla notkuvalle sillalle, kävivät toisiinsa käsiksi ja nyrkeillään iskivät toisiansa vihasta ja raivosta vaalenneihin ja vapiseviin kasvoihin. Ei ole lainkaan hauskaa eikä kaunista, kun kaksi muutoin rehtimiestä keskellä tuntematonta väkijoukkoa joutuu semmoiseen tilaan, että he ylpeydestä, pikaisuudesta tai itsepuolustukseksi alkavat toisiaan rusikoida; mutta se on kuitenkin lapsen viatonta leikkiä verrattuna siihen syvään kurjuuteen, mikä pääsee vallalle kahdessa vanhassa miehessä, jotka tuntevat toisensa ja ovat jo kauvan tunteneet, silloin kun he koko sydämensä kyllyydestä ja kauvan hautuneella raivolla käyvät toisiinsa käsiksi ja iskevät toisiaan nyrkeillään. Näin tekivät nyt nämä harmaantuneet miehet; noin viisikymmentä vuotta sitten olivat he poikasina viimeisen kerran tapelleet, mutta viidenkymmenen vuoden aikana eivät he olleet kädelläkään toisiinsa kajonneet, lukuunottamatta sitä, että hyvinvointinsa päivinä joskus olivat tervehtiessään lyöneet kättä, mutta sitäkin olivat he, jäykkiä ja yksivakaisia kun olivat, tehneet verrattain harvoin. Pari kolme iskua annettuaan jättivät he nyrkkitaistelun ja kävivät hiljalleen vavisten painisille, voihkien silloin tällöin ja raivoisasti hammasta purren sekä koettaen heittää toisensa heikkojen kaidepuiden yli veteen. Nyt olivat lapsetkin saapuneet paikalle ja näkivät tuon kauhean kohtauksen. Sali hyppäsi isänsä luo auttaakseen häntä kokonaan tuhoamaan vihatun vastustajansa, joka muutoinkin näytti heikommalta ja oli jo sortumaisillaan. Mutta Vrenchenkin juoksi paikalle heittäen luotaan kaikki kannettavansa ja päästäen pitkän tuskanhuudahduksen kietoi hän kätensä isänsä ympäri häntä suojatakseen, vaikka hän täten olikin tälle vain esteeksi ja haitaksi. Kyyneleet juoksivat hänen silmistään ja hän katsoi rukoillen Salia, joka juuri oli aikeissa tarttua hänen isäänsä hänet täydellisesti tuhotakseen. Vaistomaisesti laski hän kuitenkin kätensä oman isänsä olkapäille ja koetti häntä voimakkaalla otteella irrottaa vihamiehestään ja samalla rauhottaa, niin että taistelu hetkeksi taukosi taikka oikeammin koko joukko laahautui läähättäen edestakaisin voimatta kokonaan erota eri suunnille. Näin olivat nuoret, tunkeutumalla vanhusten väliin, joutuneet aivan lähelle toisiaan ja samassa hetkessä valaisi pilvenhalkeama, joka päästi heleän iltaruskon näkyviin, tytön lähellä olevat kasvot, ja Sali näki nyt nuo hänelle niin tutut ja kuitenkin niin muuttuneet ja entistään kauniimmat kasvonpiirteet. Vrenchenkin huomasi pojan hämmästyksen ja hymyili hiukan kauhunsa ja kyyneleidensä keskeltä. Isänsä ponnistusten havahduttamana rohkaisi Sali itsensä ja erotti hänet hartailla rukouksillaan ja päättäväisellä käytöksellään lopulta tykkänään erilleen vihollisestaan. Molemmat vanhukset läähättivät kovasti ja alkoivat uudelleen panetella toisiaan ja meluta, kääntyen kulkemaan eri suunnille; mutta heidän lapsensa hengittivät tuskin ollenkaan, he olivat hiljaa kuin hauta. He ojensivat erotessaan vanhusten huomaamatta nopeasti toisilleen kätensä, jotka olivat vedestä ja kaloista kosteat ja kylmät.

Riitaveljesten erottua eri tahoille sulkeutuivat pilvet taas, ilma pimeni pimenemistään ja vesi valui virtanaan alas. Manz asteli poikansa edellä pimeätä ja kosteata polkua, molemmat kädet taskussa ja selkä kumartuneena sadetulvan alla, väristen ja hampaitaan kalistellen ja vuodatellen salaa partaansa kyyneleitä, jotka saivat valua alas omia aikojaan, jottei hän niitä pyyhkiessään olisi ilmaissut itkevänsä. Mutta hänen poikansa ei ollut mitään huomannut, hän kulki tietään hautoen onnellisia kuvia. Hän ei nähnyt sadetta eikä myrskyä, ei pimeyttä eikä kurjuutta; kaikki oli hänestä kevyttä, kirkasta ja lämmintä sisällisesti ja ulkonaisesti, ja hän tunsi olevansa rikas ja turvattu kuin kuninkaanpoika. Hän näki yhä edelleen noiden häntä lähellä olleiden kauniiden kasvojen sekunnin kestäneen hymyilyn ja vastasi siihen nyt vasta, runsaan puolentunnin kuluttua. Hän hymyili täynnä rakkautta yöhön ja sateeseen noita armaita kasvoja vastaan, jotka hän oli joka paikassa pimeydessä näkevinään, ja hän uskoi, että Vrenchenin täytyi nähdä hänen hymyilynsä ja tuntea se sielussaan.

* * * * *

Hänen isänsä oli seuraavana päivänä kuin rikkiraadeltu eikä lähtenyt minnekään kotoaan. Koko eilinen kohtaus ja monivuotinen kurjuus sai tänään uuden, selvemmän muodon ja täytti uhkaavana kapakkapahasen painostavan ilman. Mies ja hänen vaimonsa häälyivät molemmat raukeina ja arkoina kuin aaveet, vaelsivat tuvasta kamariin, sieltä keittiöön ja sieltä uudelleen tupaan, missä ei ollut ainuttakaan vierasta. Lopuksi vaipuivat he kukin nurkkaansa ja alkoivat koko päivän kestävän velton, puolikuolleen kinailun ja kiistelyn, jonka kestäessä he joskus nukkuivat ja heräsivät taas rauhattomien unien ahdistamina, mitkä johtuivat heidän huonoista omistatunnoistaan. Sali vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään tuosta kaikesta, sillä hän ajatteli vain Vrencheniä. Hänestä tuntui, että hän oli äärettömän rikas ja että hän nyt tunsi niin paljon kaunista ja hyvää, hän kun saattoi selvästi palauttaa mieleensä, mitä hän eilen oli nähnyt. Tämä tieto oli hänestä kuin taivaasta pudonnut ja se saattoi hänet kokonaan haltioihinsa; ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän oikeastaan jo ennenkin tiennyt ja tuntenut sen, joka nyt teki hänet niin ihmeen onnelliseksi. Sillä mikään ei ole sen rikkauden ja tutkimattoman onnen kaltainen, joka astuu mieleen niin kirkkaana ja selkeänä ja jolle on annettu oma nimensäkin, millä ei ole sama sointu kuin muilla nimillä.

Sali ei tuntenut olevansa tänään väsynyt eikä onneton, ei köyhä eikä toivoa vailla; hän ei tehnyt muuta kuin kuvitteli mielessään Vrenchenin kasvoja ja olentoa hetken toisensa perästä. Mutta noin hävisi hänen muistostaan melkein kokonaan Vrenchenin kuva, se on, hän sommitteli sen lopulta itse, tietämättä kuitenkaan enää miltä Vrenchen todellisuudessa näytti; hänellä oli kyllä mielessään yleinen kuva hänestä, mutta jos hän tahtoi sitä tarkemmin kuvailla, ei hän sitä voinutkaan tehdä. Hän näki yhä edelleen tytön kuvan kuin jos olisi seisonut hänen edessään ja tunsi siitä suloista vaikutusta, ja kuitenkin näki hän sen vain siten kuin kerran nähtyä nähdään; hän oli sen vallassa mutta ei sitä kuitenkaan piirre piirteeltä tuntenut. Hän muisti kyllä suureksi mielihyväkseen tarkalleen kasvojenjuonteet, jotka tyttösellä kerran oli ollut, vaan ei oikeastaan niitä, jotka hän eilen oli nähnyt. Jollei hän olisi enää toiste saanut Vrencheniä nähdä, olisi hänen muistovoimansa auttanut häntä sommittelemaan kokoon tytön kuvan, niin ettei siitä olisi mitään puuttunut. Mutta nyt kielsivät ne harmillisen itsepintaisesti häneltä apunsa, kun hänen silmänsä halasivat oikeutettua tyydytystään. Ja iltapäivällä, kun aurinko kuumasti ja kirkkaasti paistoi tummain rakennusten yläkertoihin, lähti Sali kulkemaan kaupungista kohti vanhaa kotiaan, joka nyt tuntui hänestä taivaalliselta Jerusalemilta, kaksinetoista loistavine portteineen, ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, kun hän sitä lähestyi.

Tiellä tapasi hän Vrenchenin isän, joka siis oli matkalla kaupunkiin. Hän näytti hyvin raivostuneelta ja kiihkoiselta, hänen harmaaksi käynyttä partaansa ei oltu viikkokausiin ajettu ja hänen ulkomuotonsa muistutti suuresti hunningolle joutunut maamiestä, joka on menettänyt maansa ja nyt menee toisille kiusaa tekemään. Kuitenkaan ei Sali, heidän sivuuttaessa toisensa, katsonut häneen enää vihaisesti, vaan pelokkaasti ja arasti, ikäänkuin hänen elämänsä olisi ollut tuon miehen kädessä ja hän olisi sitä mieluummin häneltä rukoillut kuin väkisin ottanut. Marti taasen mittasi Salia ilkeämielisellä katseella kiireestä kantapäähän ja meni menojaan. Tämä kohtaus oli Salille hyväksi, sillä nyt, nähdessään vanhuksen jättäneen kylän, selveni hänelle, mitä hän oikeastaan kylästä etsi, ja hän hiipi vanhastaan tuttuja polkuja kauvas ympäri kylää ja sen ruohoa kasvavia katuja, kunnes seisoi Martin maatilan edustalla. Moneen vuoteen ei hän ollut tätä seutua näin läheltä nähnyt, sillä heidän vielä asuessaan maallakin esti molemminpuolinen vihamielisyys naapureita lähestymästä toistensa tiluksia. Sentähden oli hän suuresti ihmeissään ja kummissaan sen häviön johdosta, jonka hän edessään näki, saman, jonka todistajana hän isänsäkin kodissa oli ollut. Marti oli pantannut pellonpalan toisensa jälkeen eikä hänellä enää ollut muuta kuin talo pihoineen ja hiukan ryytimaata sen vieressä sekä pelto mäentörmällä, jota hän itsepintaisesti koetti vielä pitää hallussaan.

Säännöllisestä maanviljelyksestä ei enää ollut puhettakaan, ja pellolle, joka aikoinaan viljan kypsyessä oli kantanut niin kauniita ja tasaisia tähkiä, oli nyt heitetty kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista laatikoista ja rikkonaisista säkeistä, ja vain siellä täällä kasvoi nauriita, ryytejä sekä vähän perunaa, niin että pelto muistutti perin huonosti hoidettua kaalimaata — mainio kuva osottamaan, minkälaista on elämä kädestä suuhun. Tuosta sai kourallisen nauriita, jos nälkä ahdisti, eikä ollut muuta tarjolla, tuosta keitoksen perunoita tai kaaliksia, ja kaikki muu sai kukoistaa tai kuihtua mielensä mukaan. Täällä sai jokainen juoksennella niinkuin halusi, ja koko leveä kaunis pellonkaistale muistutti nyt sitä isännätöntä kesantoa, josta naapurusten riitaisuudet olivat saaneet alkunsa. Sentähden ei ollut koko talossa jälkeäkään pellonviljelyksestä. Talli oli tyhjä, sen ovi riippui ainoastaan yhdestä saranasta ja lukemattomat hämähäkit, kesän mittaan puolikasvuisiksi päässeet, kutoivat auringon säteissä loistavia verkkojaan oviaukolle. Avonaisessa ladossa, jonne kerran anteliaan maan tuotteet oli koottu, riippui huonoja kalastusvehkeitä, todistaen talossa tavaksi tulleesta vesillä maleksimisesta; pihalla ei näkynyt kanaa, ei kyyhkystä, ei kissaa eikä koiraa; ainoastaan lähde antoi itsestään elonmerkkejä, mutta sekään ei juossut enää torvesta, vaan pulppusi maan tasalla olevasta raosta ja muodosti kaikkialle pieniä lätäköltä, jotka erinomaisesti kuvasivat tätä yleistä kurjuutta. Sillä vaikka isä vähällä työllä olisi voinut tukkia vuodon ja asettaa torven paikoilleen, täytyi Vrenchenin nyt suurella vaivalla urkkia puhdasta vettä tästä vuotavasta kaivosta sekä pestä vaatteensa mataloissa pihalle syntyneissä lammikoissa, koska pesukaukalo oli rapistunut ja halkeillut. Talokin oli yhtä surkean näköinen; ikkunat olivat monin paikoin rikki ja paperilla paikatut, mutta ne olivat kuitenkin hauskimman näköiset tässä yleisessä häviössä, sillä ne olivat, särkyneetkin, kirkkaan kiiltäviksi pestyt, niin että ne loistivat kuin Vrenchenin silmät, jotka saivat tytön köyhyydessä korvata kaiken muun loiston. Ja samoin kuin Vrenchenin kiharat hiukset ja punakeltaiset karttunihuivit sopeutuivat yhteen hänen silmiensä kanssa, samoin olivat sopusoinnussa noihin kimalleleviin ikkunoihin vihreät villiintyneet kasvit, jotka vapaudessaan kasvoivat talon ympärillä, kokonainen pieni metsä huojuvia papuja ja punakeltaisia tuoksuavia kultaorvokkeja. Pavut kiertelivät ensimäistä eteen sattunutta esinettä, missä haravanvartta, missä luutaa, missä sotatapparaa, kuten erästä arvonmerkkiä nimitettiin, jota Vrenchenin isoisä vahtimestarina oli kantanut, mutta joka nyt muun puutteessa oli sijotettu paputarhaan sekin; toisaalla kapusivat pavut lahonneita tikapuita, jotka ylimuistoisista ajoista nojasivat rakennusta vastaan, ja riippuivat tikapuilta alas kirkkaiden ikkunain yli kuin Vrenchenin kiharat hänen silmillään. Tämä enemmän runollinen kuin toimelias talo oli vähän erillään muista, niin ettei sillä ollut mitään läheistä naapuria, ja nyt ei siinä näkynyt yhtään sielua liikkuvan. Sali nojasi sentähden kaikessa turvallisuudessa vanhan aitan seinään ja katsoi uteliain silmin noin kolmenkymmenen askeleen päästä tuota autiota taloa. Pitkän aikaa seisoi hän niin nojaten ja taloon tähystellen, kun Vrenchen ilmestyi oven suuhun ja katsoi pitkään ulos, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet yhteen esineeseen kiinteästi suunnatut. Sali ei liikahtanut paikaltaan eikä kääntänyt silmiään tytöstä. Kun Vrenchen viimein sattumalta katsahti aitalle päin huomasi hän seisojan. He katselivat hetken toisiaan, ikäänkuin olisivat nähneet oudon luonnonilmiön edessään, kunnes Sali lopulta ojentui suoraksi ja astui hitaasti pihan yli Vrencheniä kohti. Kun hän oli tullut tytön luo, ojensi tämä hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Sali!"

Poika tempasi hänen kätensä ja katsoi häntä pitkään silmiin. Kyyneleet valahtivat Vrenchenin silmiin, hänen kasvonsa kävivät pojan katseista tulipunaisiksi ja hän kysyi: "Mitä sinä täältä tahdot?" "Ainoastaan nähdä sinut", vastasi Sali. "Emmekö voi taasen tulla hyviksi ystäviksi?" "Ja meidän vanhempamme?" kysyi Vrenchen kääntäen sivulle itkuisia kasvojaan, hänellä kun eivät kädet olleet vapaat niitä peittämään. "Onko syy meidän siihen, mitä he ovat tehneet ja mitä heistä on tullut?" sanoi Sali. "Ehkä voimme parantaa vielä kaiken kurjuuden, jos me kaksi pidämme yhtä ja oikein rakastamme toisiamme!" "Siitä ei tule mitään", vastasi Vrenchen syvällä huokauksella, "mene Jumalan nimessä täältä, Sali!" "Oletko yksin", kysyi Sali, "enkö voisi hetkeksi tulla sisään?" "Isä sanoi menneensä kaupunkiin sinun isääsi hätyyttelemään; mutta sisälle et voi tulla, sillä myöhemmin et ehkä pääse täältä niin huomaamatta lähtemään kuin nyt! Vielä on kaikki hiljaa eikä ketään näy tiellä, minä pyydän, lähde jo!" "En, niin en lähde! Olen sinua eilisillasta lakkaamatta ajatellut, en lähde pois, meidän on puhuttava keskenämme ainakin puoli tuntia tai tunti, se on tekevä meille hyvää!" Vrenchen mietti tuokion ja sanoi sitten: "Menen illansuussa pellollemme, sinä tiedät mille, sillä meillähän on vain yksi ainoa jälellä, ja noudan sieltä kaaliksia. Tiedän, ettei siellä ole ketään, sillä väki on toisaalla viljanleikkuussa; jos tahdot, niin tule sinne, mutta mene nyt ja varo, ettei kukaan sinua näe! Sillä vaikka kukaan ihminen ei enää seurustele meidän kanssamme, niin puhuttaisiin siitä kuitenkin niin paljon, että se tulisi pian isäni korviin."

He päästivät nyt toistensa kädet, mutta tarttuivat niihin taas uudestaan ja kumpikin kysyi yhtaikaa: "Kuinka onkaan sinun ollut?" Mutta vastauksen asemasta tekivät he uudelleen saman kysymyksen ja vastaus oli luettavana ainoastaan heidän paljon sanovista silmistään, sillä he, kuten rakastavat tavallisesti, eivät enää voineet pitää yllä keskustelua, ja sanaakaan sanomatta erkanivat he puolittain onnellisina, puolittain surullisina toisistaan. "Mene sinä vaan heti pellolle, minä tulen sinne kohta!" huusi Vrenchen vielä lähtijän jälkeen.

Niin lähti Sali nyt tuolle hiljaiselle, kauniille mäelle, jonka ylitse kaksi peltoa kulki, ja loistava kesäkuun aurinko, valkeat vaeltavat pilvet, mitkä kiitivät kypsän aaltoilevan viljapellon yli, välkkyvä sininen virta, joka vieri mäen juurella — kaikki tämä täytti hänen rintansa ensi kerran monen pitkän vuoden jälkeen onnen ja tyytyväisyyden tunteella sen murheen sijasta, joka häntä ennen oli ahdistanut, ja hän heittäytyi pitkälleen ohran läpikuultavaan puolivarjoon juuri siinä, missä Martin ruokkoamaton pelto alkoi, ja tähysteli sanomattoman onnellisena taivaalle.

Vaikka ei kulunut edes neljännestuntia Vrenchenin tuloon ja vaikka Sali sillä aikaa ajatteli vain onneaan ja sen nimeä, seisoi tyttö kuitenkin tullessaan niin äkkiä ja niin odottamattomana hänen edessään, hymyillen hänelle. Riemuiten karkasi hän pystyyn ja huudahti: "Vrenchenini!" ja tyttö vuorostaan ojensi pojalle molemmat kätensä ja käsitysten kulkivat he kahisevan ohrapellon laitaa joelle päin ja sieltä takaisin puhumatta juuri sanaakaan; tämän kävelynsä uudistivat he kolme neljä kertaa hiljaisina, onnellisina ja levollisina, joten tämäkin pari muistutti tähtisikeröä, joka kulki mäen auringonpuoleista rinnettä ylös ja toista alas, kuten muinoin heidän yksivakaiset isänsä auroineen. Mutta kun he sattumalta nostivat silmänsä ruiskaunoista, joihin ne olivat kiintyneet, näkivät he edessään toisen synkän tähden, mustan miehen, joka heidän tietämättään oli äkkiä ilmestynyt heidän eteensä. Hän lienee makoillut ohrapellossa. Vrenchen säpsähti ja Sali huudahti hämmästyneenä hänkin: "Musta soittoniekka!" Mies kantoi viulua ja käyrää kainalossaan ja oli todella mustan näköinen; paitsi sitä, että hänellä oli musta huopahattu ja että hän kantoi ruosteista kattilaa, oli hänen tukkansa pikimusta, samoin kuin hänen ajamaton partansakin; kasvot ja kädet olivat niinikään mustuneet, hän kun toimitti kaikenlaista käsityötä, enimmäkseen tosin kattilanpaikkaamista, mutta autteli myöskin hiilenpolttajia ja tervankeittäjiä metsässä ja piti viulua aina muassaan vain hyvän tavan vuoksi, siltä varalta että sattuisi joskus talonpoikain ilonpitoon. Sali ja Vrenchen hiipivät äänettöminä hänen jälessään luullen, että hän lähtisi pellolta taakseen katsomatta, ja niin näyttikin tapahtuvan, sillä hän ei tuntunut heitä lainkaan huomanneen. Mutta ikäänkuin salaperäinen lumous olisi sitonut heidät tuohon mieheen, he eivät uskaltaneet poiketa kaltaiselta polulta, vaan seurasivat ehdottomasti tuota mieronkiertäjää pellon päähän saakka, missä kiviraunio, muistuttaen tapahtuneesta vääryydenteosta, yhä vielä peitti riidanalaisen pellonnurkan. Lukemattomat unikukat ja orjantappurat peittivät sen, jonka vuoksi kiviröykkiö oli tulipunainen tähän vuodenaikaan. Äkkiä hypähti musta viuluniekka yhdellä loikkauksella punapeitteiselle röykkiölle, kääntyi ja katseli taakseen. Nuoret pysähtyivät ja katsoivat hämillään mustaan hirtehiseen; hänen ohitsensa eivät he voineet kulkea, sillä se tie vei kylään, eivätkä he voineet kääntyä ympäri ihan hänen silmäinsä edessä. Hän katsoi heihin tuikeasti ja huusi: "Minä tunnen teidät, teidän isänne ovat ryöstäneet minulta tämän maan! Minua ilahuttaa nähdä, kuinka hyvin teidän on käynyt ja saanen vielä nähdä teidät minun edelläni kulkevan kaiken maailman tietä! Katsokaahan minuun, te varpustenpojat! Kuinka teitä minun nenäni miellyttää, häh?" Hänellä oli todella kauhea nenä, joka törrötti kuin suuri kulmamitta hänen kangistuneista mustista kasvoistaan, taikka oikeammin oli se tukevan puupalikan kaltainen, joka oli viskattu noihin kasvoihin, ja sen alapuolella oli pieni pyöreä reikä suuna, joka kummallisesti vetäytyi kokoon ja kutistui ja josta alinomaa kuului läähätystä, vihellystä ja kitinää. Lisäksi oli hänen pieni huopahattunsa oudossa asennossa ja muodoltaan samoin kummallinen, se kun ei ollut pyöreä eikä kulmikas, vaan näytti muuttavan joka hetki asuaan, vaikka se ei liikkunutkaan paikaltaan. Miehen silmistä ei näkynyt paljon muuta kuin valkuaiset, sillä silmäterät olivat alituisessa ja nuolennopeassa liikkeessä ja juoksivat ristiin kuin jänikset. "Katsokaas minuun", jatkoi hän, "isänne tuntevat minut kyllä ja jokainen tässä kylässä tietää kuka minä olen, kunhan hän vaan näkee minun nenäni. He ovat vuosimääriä julistaneet, että joku määrä rahaa on jäänyt perintönä tästä pellosta; minä olen parikymmentä kertaa ilmottautunut, mutta minulla ei ole kaste- eikä kotipaikkatodistusta, ja minun kodittomat ystäväni, jotka ovat nähneet minun syntymäni, eivät kelpaa todistajiksi, ja niin on valvonta-aika jo kauvan sitten kulunut umpeen ja minä olen menettänyt kalliit rahat, joilla olisin voinut matkustaa ulkomaille! Olen rukoillut isiänne, että he todistaisivat minun puolestani, sillä heidän täytyy omientuntojensa mukaan pitää minua oikeana perillisenä; mutta he ovat ajaneet minut talostaan ja nyt ovat he itse joutuneet pirun ansaan! Mutta hiisi vieköön, sehän on maailman meno, minulle on se voinut olla parhaiksi. Tahdonpa soittaa teille, jos milloin haluatte tanssia!" Tämän sanottuaan hyppäsi hän kiveltä ja lähti kulkemaan kylään päin, missä iltapuoleen oli vietettävä korjuujuhlaa, jolloin talonpojilla aina oli jotain hyvää tarjona. Kun hän oli mennyt, istuutuivat rakastuneet hyvin alakuloisina ja surullisina kiville; he ottivat kätensä toistensa käsistä ja tukivat niitä vasten murheellisia päitään. Viuluniekan ilmestyminen ja hänen sanansa olivat temmanneet heidät siitä onnellisesta unohduksesta, jonka vallassa he olivat kävelleet edestakaisin kuin kaksi lasta. Heidän taasen tuntiessaan allaan kurjuutensa kovan perustan, himmeni heidän iloinen luottamuksensa elämään ja heidän mielensä muuttui raskaaksi kuin kivi.

Äkkiä johtui Vrenchenin mieleen viuluniekan omituinen ulkomuoto ja hänen nenänsä ja hänen täytyi purskahtaa ääneen nauramaan. Hän huudahti: "Se mies poloinen on todella hassunkurisen näköinen. Mikä nenä!" ja mitä viehättävin ja vilpittömin iloisuus kuvastui tytön kasvoilla, ikäänkuin hän olisi odottanut juuri viuluniekan nenää haihduttamaan surun raskaita pilviä. Sali katsahti Vrencheniin ja näki hänen iloisuutensa. Tyttö unohti kuitenkin pian alkuperäisen syyn iloonsa ja nauroi nyt täydestä sydämestä Salille vasten silmiä. Sali taasen hämillään ja kummastellen tuijotti vasten tahtoansakin samalla tapaa kuin nälkäänäkevä katsoo kaunista nisuleipää ja huudahti: "Jumalani, Vrenchen, kuinka kaunis sinä olet!" Vrenchen nauroi vain vielä enemmän ja päästi soinnukkaasti kurkustaan joitakin lyhyitä kiljahduksia, jotka tuntuivat Sali parasta satakielen laululta. "Sinä noita", huudahti hän, "mistä olet tuon oppinut? Mitä pirun temppuja sinä taidatkaan?" "Hyvä Jumala", sanoi Vrenchen, "eivät ne mitään pirun kujeita ole! Kuinka kauvan olenkaan toivonut saavani kerran sydämestäni nauraa! Tosin on minun täytynyt yksinäni ollessani jollekin nauraa, mutta ei se ole ollut oikeata naurua; mutta nyt saanen ikuisesti hymyillä ja nauraa, aina kun sinut näen, ja sitä toivon saavani aina tehdä! Pidäthän sinäkin pikkusen minusta?" "Oi Vrenchen", sanoi nuorukainen ja katsoi tyttöä hellästi ja uskollisesti silmiin, "en ole vielä katsonut kehenkään tyttöön, minusta on aina tuntunut, kuin täytyisi minun rakastaa vain sinua, ja tahtomattani ja tietämättäni olet sinä aina ollut mielessäni!" "Ja sinä minun mielessäni", sanoi Vrenchen, "ja paljon enemmän kuin minä sinun; sillä etpä ole sinä minuun edes katsonut etkä tiennyt, minkä näköiseksi olen tullut, kun minä sitä vastoin olen sinua usein kaukaa ja joskus salaa läheltäkin tarkastanut ja tiennyt aina minkä näköinen olit. Muistatko vielä, kuinka usein me lapsina tänne tulimme? Muistatko vielä meidän vaunuja? Olimme silloin pieniä ja kuinka kauvan siitä nyt on! Luulisinpä meillä jo olevan ikää aika tavalla." "Kuinka vanha sinä olet nyt", kysyi Sali täynnänsä suloista mielihyvää, "luulisin sinun olevan seitsemäntoista vuotias." "Olen seitsemäntoista ja puolen vuoden ikäinen!" vastasi Vrenchen, "ja kuinka vanha sinä olet? Tiedänpä jo, olet kohta kaksikymmentä?" "Mistä sen tiedät?" kysyi Sali. "Sitäpä en sano." "Et tahdo sitä sanoa?" "En." "Etkö todellakaan?" "En, en!" "Sinun pitää sanoa!" "Tahdotko minua johonkin pakottaa?" "Sen saamme nähdä!" Tämä yksinkertainen pakina antoi Salille aiheen ahdistaa tuota kaunista tyttöä kömpelöin hyväilyin, joiden piti muka olla rangaistusta. Tyttö taasen jatkoi itseään puolustaakseen itsepäisesti tyhjää sanakiistaa, joka turhanpäiväisyydestään huolimatta tuntui molemmista sukkelalta ja mieluiselta, kunnes Sali sai kyllin rohkeutta ottaakseen tytön kädet vangiksi ja painaakseen hänet nurmikolle unikukkien sekaan. Siinä hän nyt makasi räpytellen silmiään auringonpaisteessa; hänen kasvonsa hehkuivat kuin purppura, ja hänen suunsa oli puoliavoin sallien kahden valkean hammasrivin kuultaa esiin. Hienosti ja kauniisti yhtyivät tummat kulmakarvat toisiinsa, ja nuori rinta kohosi ja laski voimakkaasti neljän käden alla, jotka sen päällä kävivät sotaa keskenään. Sali ei tiennyt ilonsa rajoja nähdessään tuon solakan ihanan olennon edessään ja tietäessään omakseen sen, mikä hänestä tuntui kokonaiselta kuningaskunnalta.

"Sinulla on vielä jälellä kaikki kauniit hampaasi", nauroi Sali.
"Muistatko vielä, kuinka usein niitä kerran laskimme?"

"Eihän ne enää samat ole, sinä lapsi", sanoi Vrenchen, "ne ovat aikoja sitte pudonneet!"

Sali tahtoi nyt yksinkertaisuudessaan uudistaa vanhan leikin ja laskea nuo loistavat hammashelmet. Mutta Vrenchen sulki äkkiä punaisen suunsa, nousi istualleen ja alkoi sitoa orjantappuroista seppelettä, jonka hän sitten pani päähänsä. Seppele oli täyteläisen leveä ja se teki ruskettuneen tytön satumaisen viehättävän näköiseksi, ja niin oli köyhällä Salilla omanaan se, josta rikkaat olisivat kalliisti maksaneet, jos se maalarin maalaamana edes olisi riippunut heidän seinällään. Tyttö kapsahti äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Taivas, kuinka kuuma täällä on! Istummehan tässä kuin houkkiot ja annamme paahtaa itsemme! Tule, rakkaani, istukaamme tuonne korkeaan ohraan!"

He luikahtivat peltoon keveästi ja hiljaa, jättämättä tuskin mitään jälkeä, ja rakentelivat itselleen ahtaan luolan kultaiseen viljaan, joka ulottui heidän päittensä yli heidän istuessa, niin että he näkivät vain tumman sinisen taivaan yllään eivätkä mitään muuta koko maailmasta. He syleilivät ja suutelivat toisiaan vähäväliä, siksi kunnes hetkeksi väsyivät, niinkuin kahden rakastavaisen suutelot usein tuokioksi tai pariksi taukoavat ja antavat kesken riemun yltäkylläisyyttä aavistaa kaiken katoavaisuutta. He kuulivat leivosten laulavan korkealla ilmassa ja etsivät niitä tarkoilla silmillään, ja kun he luulivat näkevänsä vilahdukselta jonkun välähtävän aurinkoa vasten, kuin äkkiä siniselle taivaalle nousevan ja laskevan tähden, suutelivat he taasen palkinnoksi toisiaan ja koettivat voittaa ja pettää toisensa niin hyvin kuin voivat. "Näetkös, tuolla taasen välähti yksi!" kuiskasi Sali ja Vrenchen vastasi yhtä hiljaa: "Kuulen sen kyllä, mutta en näe sitä." "No pidäpäs nyt varasi, näetkö tuon valkean pilven? Vähän oikealle siitä!" Ja molemmat tähysivät innokkaasti taivaille ja aukaisivat suunsa kuin peltokanan pojat pesässään, ollen heti valmiina antamaan toisilleen suuta kun olivat näkevinään leivon.

Äkkiä lopetti Vrenchen tämän leikin ja sanoi: "Se on siis varma asia, että kummallakin meistä nyt on armaansa. Eikö sinustakin tunnu niin?" "Kyllä, niin minustakin tuntuu", sanoi Sali. "Miten miellyttää sinua armaasi", kysyi Vrenchen, "minkälainen hän on ja mitä voit hänestä kertoa?" "Hän on hyvin siro olento, hänellä on kaksi ruskeata silmää, punainen suu, ja hän juoksee kahdella jalalla; mutta hänen mieltään tunnen vähemmän kuin Rooman paavia. Mitäs voit sinä armaastasi kertoa?" "Hänellä on kaksi sinistä silmää, vallaton suu ja kaksi kelvotonta voimakasta kättä; mutta hänen ajatuksensa ovat minulle tuntemattomat kuin Turkin keisari!" "Se on totta", sanoi Sali, "että tunnemme toisiamme vähemmän kuin jos emme olisi koskaan toisiamme nähneet, niin vieraaksi on meidät tehnyt tämä aika, jonka kuluessa olemme kasvaneet suuriksi. Mitä kaikkea onkaan sinun aivoissasi liikkunut, rakas lapseni?" "Ah, eipä suuria. Kaikenkaltaisia hassutuksia on siellä liikkunut, mutta minun on aina käynyt niin surullisesti, ettei niistä koskaan ole totta tullut." "Tyttö parkani," sanoi Sali. "Mutta luulenpa sinussa olevan vähän veitikkaa, eikö totta?" "Sen saat vähitellen kokea, kunhan vain minua oikein rakastat." "Kun kerran tulet minun vaimokseni?"

Vrenchen vavahti viime sanoja kuullessaan ja painautui syvemmälle Salin syliin suudellen häntä jälleen pitkään ja sydämellisesti. Samalla tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja molemmat kävivät äkkiä surullisiksi, sillä heidän mieleensä tuli heidän toivoton tulevaisuutensa ja heidän vanhempiensa vihamielisyys. Vrenchen huokasi ja virkkoi: "Tule, minun täytyy lähteä."

Ja niin he nousivat ja lähtivät käsi kädessä ohrapellosta, kun he äkkiä näkivät Vrenchenin isän uhkaavana edessään. Työttömän elämänsä synnyttämällä pikkumaisella epäluulolla oli tämä kohdattuaan Salin vaivannut päätään sillä, mitä hän mahtoi kylästä hakea ja muistellen eilistä kohtausta pääsi hän, yhä kävellä tallustellen kaupunkiin päin, oikealle tolalle. Tuskin oli epäilyksensä herännyt kun hän täynnänsä kiukkua ja häijyä mieltä kääntyi takaisin keskellä Seldvylan katua ja riensi taasen kylää kohti, missä hän turhaan etsiskeli tytärtään huoneista ja talon ympäristöstä. Kasvavalla uteliaisuudella riensi hän pellolle, ja kun hän siellä näki Vrenchenin vasun, tähysteli hän juuri naapurin ohraan, kun lapset peljästyneinä siitä nousivat.

He seisoivat kuin kivettyneet, ja Martikin seisoi alussa liikkumatonna paikoillaan ja katseli heitä häijynilkein katsein kalpeana kuin lyijy. Sitten nosti hän kauhean melun haukkuen heitä voimainsa takaa ja hyökkäsipä jo julmistuneena nuorukaisen kimppuunkin tuhotakseen hänet. Sali väistyi syrjään ja peräytyi muutaman askelen peljästyneenä miehen raivosta, mutta hyökkäsi pian taas esiin, kun hän näki vanhuksen hänen sijastaan tarttuvan vapisevaan tyttöön ja antavan tälle sellaisen korvapuustin, että punainen seppel lensi päästä ja tytön hiukset kiertyivät isän käden ympärille, joten häntä uhkasi uusi rääkkäys. Enempää arvelematta tempasi Sali kiven ja löi sillä vanhusta päähän yhtä paljon raivostuneena Vrenchenin puolesta kuin kostonhimosta. Marti horjui hiukan ja kaatui sitten tainnuksiin kiviröykkiölle vetäen surkeasti valittavan Vrenchenin mukanaan. Sali vapautti hänen hiuksensa pyörtyneen kädestä ja nosti hänet seisaalleen. Itse jäi hän seisomaan kuin kuvapatsas, neuvotonna ja tyrmistyneenä. Tyttö, nähdessään kuolleen tavoin makaavan isänsä, vei kätensä vaalenneille kasvoilleen, puisti päätään ja sanoi: "Oletko sinä hänet tappanut?" Sali nyökäytti äänetönnä päätään ja Vrenchen huudahti: "Oi Jumalani, hän on isäni, tuo onneton mies!" ja mielipuolen tavoin heittäytyi hän maassa makaavan yli nostaen hänen päätään, josta ei enää kuitenkaan verta juossut. Hän laski sen jälleen alas. Sali laskeutui Martin toiselle puolen ja molemmat katselivat äänettöminä kuin hauta ja kädet hervottomina riippuen noita elottomia kasvoja. Jotakin sanoakseen puhui vihdoin Sali: "Ei hän toki vielä liene kuollut. Ei se niin äkkiä tapahdu." Vrenchen otti orjantappuran lehden ja asetti sen isänsä vaalenneille huulille. Lehti liikkui heikosti.

"Hän hengittää vielä", huudahti tyttö, "juokse nyt kylään noutamaan apua." Kun Sali nousi seisaalleen ja alkoi juosta, ojensi Vrenchen häntä kohti kätensä ja huusi hänen jälkeensä: "Mutta elä palaja tänne enää eläkä kerro kuinka onnettomuus on tapahtunut; minä aion myöskin siitä asiasta vaieta, niin ettei minulta saada mitään tietää." Tytön kasvot, jotka olivat kääntyneet onnetonta ja neuvotonta nuorukaista kohti, olivat tuskallisten kyynelten vallassa. "Tule, suutele minua vielä kerran! Ei, mene, lähde, lähde! Se on iäksi lopussa, me emme voi yhtyä!"

Ja tyttö sysäsi luotaan nuorukaisen, joka lähti sokeasti totellen juoksemaan kylään. Hän kohtasi poikasen, joka ei häntä tuntenut; tälle jätti hän toimeksi antaa sanan lähinnä oleville ihmisille ja selitti tarkoin, missä apu oli tarpeen. Sitten lähti hän pois epätoivon vallassa ja harhaili koko yön metsässä. Aamusella hiipi hän pellolle urkkiakseen kuinka Martin oli käynyt ja kuuli ihmisten puhelevan keskenään, että Marti vielä eli, mutta että he eivät tienneet mitään muuta tästä oudosta asiasta, sillä kenkään ei tiennyt, kuka hänelle oli iskun antanut. Vasta nyt palasi hän kaupunkiin ja sulkeutui pimeään kurjaan kotiinsa.

Vrenchen pysyi sanassaan; häneltä ei saatu mitään muuta tietää kuin että hän oli löytänyt isänsä siinä tilassa, ja kun Marti jo toisena päivänä oli paljon parempi, tosin vieläkin tajutonna, ja kun sen lisäksi ei ollut ketään kantajaa, niin tyydyttiin siihen otaksumaan, että hän oli ollut juovuksissa ja satuttanut itsensä kiveen, ja asian annettiin jäädä silleen. Vrenchen hoiti häntä eikä jättänyt häntä muulloin kuin silloin kun hänen täytyi mennä noutamaan tohtorin määräämiä lääkkeitä tai keittämään itselleen jotain huonoa keitosta. Hän eli melkein tyhjästä, vaikka hän valvoikin yöt päivät eikä kukaan häntä hänen tehtävissään avustanut. Viipyi melkein kuusi viikkoa ennenkuin sairas tuli täydelleen tajuihinsa, vaikkakin hän jo sitä ennen söi ja koko reippaasti liikuskeli vuoteellaan. Mutta hän ei tullut entiselleen, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin näkyi kaikesta hänen puheestaan, että hän oli tullut heikkomieliseksi ja vielä mitä omituisimmalla tavalla. Hän muisti vain hämärästi entisiä aikoja kuin jotakin perin lystillistä, joka ei häntä enää liikuttanut, naureskeli alituisesti kuin houkkio ja oli muutenkin hyvällä päällä. Vielä vuoteessa maatessaan keksi hän kaikenlaisia hulluja ja mielettömiä väitteitä ja sanansutkauksia, väänteli kasvojaan ja veti mustan villaisen yömyssyn silmilleen, niin että hän näytti ruumiilta paarivaipan alla. Kalpeana ja laihtuneena kuunteli Vrenchen häntä kärsivällisesti, vuodattaen kyyneleitä mielipuolen hulluudelle, joka tyttö parkaa kiusasi vielä enemmän kuin isän entinen pahanilkisyys. Mutta kun vanhus teki jotain perin hullunkurista, niin täytyi tytön keskellä suruaankin ääneen nauraa, sillä hänen masennettu luonteensa oli aina valmis puhkeamaan ilmi-iloon niinkuin jännitetty jousi; mutta hetkellistä iloa seurasi aina sitä syvempi suru. Mutta kun vanhus voi nousta vuoteesta, oli hänen kanssaan vielä vaikeampi tulla toimeen, hän ei tehnyt muuta kuin hulluuksia, naureskeli, kuljeskeli talossa ylt’ympäri, istuutui auringon paisteeseen, pisti kielensä ulos suusta tai piti pitkiä puheita papumaalle.

Mutta samoihin aikoihin hänen vähäisen omaisuutensa jäännökset loppuivat, ja asiat olivat nyt kehittyneet niin pitkälle, että hänen talonsa ja viimeinen aikoja sitten pantattu peltonsa joutuivat oikeudellista tietä myytäviksi. Sillä talonpoika, joka oli ostanut Manzin kaksi peltoa, käytti hyväkseen Martin täydellistä saamattomuutta ja sairautta ja saattoi vanhan riidan kiistanalaisesta kivikkomaasta pikaiseen loppuun. Marti menetti jutun ja karkotettiin maaltaan, hän kun ei tylsämielisyydessään voinut seurata riidan menoa. Huutokauppa tapahtui ja seurakunta toimitti Martin yleiseen mielenvikaisten hoitolaan. Tämä laitos oli maakunnan pääkaupungissa. Tervettä ja ruokahaluista mielipuolta ravittiin ensin hyvästi, sitten sijotettiin hän härkien vetämiin vankkureihin, erään köyhän talonpojan matkaan, joka teki retken kaupunkiin myödäkseen säkillisen tai pari säkillistä perunoita. Vrenchen nousi isänsä viereen ajoneuvoihin seuratakseen häntä tällä viimeisellä matkalla elävänä haudattujen tyyssijaan. Tämä oli surullinen ja katkera matka, mutta Vrenchen hoiteli huolellisesti isäänsä ja valvoi tarkkaan, ettei häneltä mitään puuttunut, hän ei edes silmäillyt ympärilleen eikä tullut kärsimättömäksi, kun mielipuolen ilveet herättivät ihmisten huomiota ja kun joutoväki juoksi heidän vankkuriensa jälessä. Vihdoin saapuivat he kaupungissa avaraan rakennukseen, missä pitkissä käytävissä, pihalla ja sievässä puutarhassa joukko samannäköisiä olentoja liikuskeli, kaikki puettuina valkeihin mekkoihin, päässä kovat nahkalakit. Martikin puettiin Vrenchenin nähden samanlaiseen pukuun ja hän iloitsi siitä kuin lapsi ja tanssi sinne tänne lauleskellen. "Jumala tervehtii teitä, te arvon herrat!" huusi hän uusille kumppaneilleen. "Teillä on täällä komea talo! Mene sinä kotiin, pikku Vrenchen, ja sano äidille, etten enää koskaan tule kotia; täällä on minun, Jumala nähköön, hyvä olla. Hihhei! Pensaissa juoksee siili, olen kuullut sen haukkuvan! Älä sinä tyttäreni suutele vanhaa miestä, suutele sinä vain nuoria poikakultia! Kaikki vedet virtaavat Reiniin, sinä luumusilmä! Joko lähdet, Vrenchen? Sinähän näytät kalpealta kuin kuolema ja kuitenkin on minun käynyt niin hyvin! Kettu huutaa kedolla: huhuu, huhuu! Hänen sydämensä on niin surullinen. Huhuu!" Vartija käski hänen olemaan hiljaa ja vei hänet keveään työhön; Vrenchen lähti ajoneuvoilleen. Hän istuutui vankkureille ja otti esille leipäpalan ja söi sen; sitten nukkui hän kunnes talonpoika tuli takaisin ja lähti hänen kanssaan paluumatkalle. He saapuivat vasta yöllä perille. Vrenchen lähti taloon, missä oli syntynyt, mutta jossa enää voi viipyä vain kaksi päivää, ja hän oli nyt ensi kerran elämässään siellä ypöyksin. Hän teki tulen keittääkseen kahvia niistä jäännöksistä, joita vielä oli tallella, ja istuutui liedelle mieli apeana. Hän oli ikävissään ja huolissaan sen johdosta, ettei hän ollut nähnyt Salia enempää kuin yhden ainoan kerran, ja hän ajatteli ainoastaan häntä. Suru ja huoli katkeroittivat hänen kaipuunsa ja tekivät sen vielä raskaammaksi. Niin istui hän mietteissään ja nojasi päätänsä käsiään vasten, kun joku astui sisään avoimesta ovesta.

"Sali!" huudahti Vrenchen nousten paikoiltaan ja langeten nuorukaisen kaulaan. Sitten katsoivat he molemmat peljästyneinä toisiaan, huudahtaen: "Kuinka surkealta sinä näytätkään!" Sali oli yhtä kalpean ja kuihtuneen näköinen kuin Vrenchenkin. Unohtaen kaiken muun veti tyttö nuorukaisen vierellensä liedelle ja kysyi: "Oletko ollut sairas tai onko sinunkin käynyt huonosti?" Sali vastasi: "En ole ollut sairas muusta kuin ikävästä sinuun. Meillä käy kaikki taas loistavasti; isäni pitää kapakkaa oudolle roistoväelle ja mikäli voin huomata, on hänestä tullut varkaiden uskottu. Sentähden on ravintolamme taasen väkeä täynnä, kuinka kauvan sitä sitten kestäneekin. Äiti häärää mukana surkuteltavasta halusta nähdä edes jotakin talossaan ja luulee jonkunlaisen silmälläpidon kautta voivansa lieventää tätä surkeutta. Minusta ei vähääkään välitetä, enkä sitä paljon murehdi, sillä voin ainoastaan ajatella sinua yötä päivää. Kun kaikenlaisilla maankiertäjillä on tapana poiketa meille, olemme joka päivä saaneet kuulla miten teidän on käynyt, ja siitä on isäni iloinnut kuin pieni lapsi. Että isäsi on tänään viety hoitolaan, senkin saimme jo kuulla. Arvelin, että olisit yksin ja tulin sinua tapaamaan."

Vrenchen kertoi Salille kaikesta mikä hänen mieltään painoi ja mistä hän kärsi, mutta teki sen niin keveästi ja varmasti kuin jos olisi kertonut suuresta onnesta, sillä niihin määrin tuotti hänelle iloa nähdä Sali vieressään. Hän keitti sillä välin tuopillisen lämmintä kahvia, jonka hän pakotti rakastettunsa juomaan kanssansa.

"Siis ylihuomenna täytyy sinun täältä lähteä", sanoi Sali. "Miten käykään, taivaan nimessä, silloin meidän!" "Sitä en tiedä", vastasi Vrenchen, "minun täytyy lähteä ulos maailmalle palvelusta etsimään. Mutta minä en voi tulla toimeen ilman sinua, etkä sinä kuitenkaan voi koskaan tulla omakseni, joskaan ei meidän välillämme olisi mitään muuta kuin että sinä olet lyönyt isääni ja vienyt häneltä järjen. Se olisi huono peruskivi meidän avioliitollemme eikä se jättäisi meitä kumpaakaan koskaan rauhaan." Sali huokasi ja sanoi: "Minäkin olen satoja kertoja ajatellut ruveta sotamieheksi tai rengiksi johonkin vieraaseen paikkakuntaan, mutta en ole voinut lähteä niin kauvan kuin sinä olet täällä — ja kun sinä olet lähtenyt, silloin olen minä mennyt mies!" "Minä luulen, että onnettomuuteni tekee rakkauteni sinuun lujemmaksi ja tuskallisemmaksi, niin että se tulee elämän ja kuoleman asiaksi. Minulla ei sellaisesta ole ollut aavistusta!"

Vrenchen katsoi sydämellisesti hymyillen häneen. He nojautuivat molemmat seinää vasten eivätkä enää puhuneet sanaakaan, vaan antautuivat äänettöminä onnentunteensa valtaan, joka nosti heidät kaikkien huolien yläpuolelle. He tiesivät niin varmasti pitävänsä toisistaan ja olevansa toisilleen rakkaat. Ja he nukahtivat molemmat rauhallisesti liedelle, jossa ei ollut tyynyjä eikä päänalaisia, ja nukkuivat tyynesti ja hiljaa kuin kaksi lasta kehdossa.

Aamu koitti jo, kun Sali heräsi. Hän koetti herättää tytön niin hellävaroin kuin voi, mutta tämä ei tahtonut herätä, vaan vaipui takaisin unen valtoihin. Silloin suuteli nuorukainen häntä tulisesti suulle. Vrenchen hypähti ylös, aukaisi silmänsä kokonaan ja huudahti Salin nähdessään: "Herra Jumala! uneksin juuri sinusta. Näin sellaista unta, että me tanssimme häissämme kauvan aikaa. Ja me olimme niin onnelliset ja niin kauniisti koristetut eikä meiltä mitään puuttunut. Sitten tahdoimme suudella toisiamme, me sitä oikein himoitsimme, mutta joku esti meitä siitä aina. Ja nyt olet sinä itse sen estänyt! Mutta kuinka hauska, että olet nyt täällä!" Tulisesti lankesi hän Salin kaulaan ja suuteli häntä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla. "Ja minkälaista unta olet sinä nähnyt?" kysyi tyttö ja siveli nuorukaisen poskia. "Minä olin kulkevinani loppumatonta tietä metsän lävitse ja sinä olit aina kaukana edelläni; joskus katsoit taaksesi minuun, viittasit minulle kädelläsi ja hymyilit ja silloin olin kuin taivaassa. Siinä kaikki."

He astuivat avoimelle kyökin ovelle, joka vei suoraan pihalle, ja naurahtivat katsoessaan toisiaan kasvoihin. Sillä Vrenchenin oikea poski ja Salin vasen, jotka maatessa olivat toisiaan vasten, olivat painuneet ihan punaisiksi, kun taas toisten vaaleus viileän yöilman vaikutuksesta oli käynyt vielä enemmän silmiinpistäväksi. He hieroivat hellästi toistensa kalvenneita poskia tehdäkseen nekin punaisiksi. Raikas aamuilma, kasteessa välkkyvän seudun tyyneys, varhainen aamunkajastus tekivät heidät iloisiksi ja huolettomiksi ja varsinkin Vrenchenin näytti vallanneen herttainen suruttomuuden henki.

"Huomeniltana täytyy minun siis lähteä tästä talosta", sanoi hän, "hakemaan toista kattoa pääni päälle. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä kerran, yhden ainoan kerran, pitää oikein hauskaa sinun kanssasi; tahtoisin oikein sydämeni halusta tanssia sinun kanssasi jossakin, sillä minun mielestäni ei lähde tanssi yöllisessä unessani." "Kaikissa tapauksissa tahdon sinua saattaa ja nähdä mihin joudut", sanoi Sali, "ja tanssia haluaisin minäkin mielelläni kanssasi, sinä herttainen lapsi! Mutta missä?" "Huomenna ovat markkinat kahdessa paikassa, jotka eivät ole kovin kaukana täältä", vastasi Vrenchen. "Siellä ei meitä juuri tunneta eikä meistä välitetä. Odotan sinua tuolla rannalla ja sitten voimme lähteä matkaan iloitsemaan sinne minne mielimme, kerran, ainoan kerran! Mutta meillä ei ole lainkaan rahaa! Sittenhän ei tuumastamme voikaan tulla mitään". "Ole huoleti", sanoi Sali, "aion tuoda sitä tullessani!" "Mutta ethän isältäsi niitä — niitä, varastettuja?" "En, ole rauhassa! Minulla on vielä jälellä hopeinen kelloni. Sen tahdon myödä." "En voi sinua kieltää sitä tekemästä", sanoi Vrenchen punastuen, "sillä luulenpa, että kuolisin, jos en saisi huomenna tanssia kanssasi." "Olisikin parasta, jos me molemmat voisimme kuolla", sanoi Sali. Ja he syleilivät toisiaan suruisesti jäähyväisiksi ja erotessaan nauroivat he kuitenkin iloisesti ajatellen huomista päivää. "Mutta milloin sinä tulet?" huusi Vrenchen vielä. "Viimeistään yhdentoista aikaan päivällä", vastasi Sali. "Sitten syömme kahden kesken kunnollisen päivällisen." "Hyvä, hyvä, tule, armaani, jo puoli yhdentoista aikaan!"

Kun Sali jo oli menossa huusi tyttö hänet vielä takaisin ja hänen kasvonsa osottivat nyt äkillistä epätoivoa. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään", sanoi hän katkerasti itkien, "minulla ei ole mitään sunnuntaikenkiä; jo eilen piti minun ottaa nämä kenkärojut jalkaani lähtiessäni kaupunkiin. En voi itselleni toisia hankkia." Sali seisoi neuvotonna ja hämillään. "Jollei sinulla muita ole, täytyy sinun tulla noissa!" "En, en, sitten en voi tanssia!" "No sitten täytyy meidän ostaa uudet." "Missä, millä?" "Oh, Seldvylassa on kenkäkauppoja yllin kyllin! Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan rahaa." "Mutta minä en voi tulla kanssasi kiertämään Seldvylaa eikähän rahat riitä kenkienkin ostamiseen." "Niiden täytyy! Ostan kengät ja tuon ne huomenna mukanani." "Sinä houkkio, eiväthän ne minulle sovi, jos sinä ostat!" "Anna siis minulle mukaan joku vanha kenkäsi, taikka odotas, minä otan mitan, sehän ei liene mikään mahdottomuus!" "Otat mitan? Todellakin, sitä en ole tullut ajatelleeksi! Tule, tule, minä etsin sinulle nuoranpalan!"

Hän asettui jälleen liedelle istumaan, nosti hiukan hamettaan ja veti kengän jalastaan, jota eilisestä matkasta saakka valkea sukka verhosi. Sali laskeutui polvilleen ja otti mitan niin hyvin kuin taisi, mittaillen nuorallaan siroa jalkaa pitkin ja poikin ja tehden huolellisesti solmut "Mokomakin suutari!" sanoi Vrenchen ja katseli naureskellen ja punastuen alas Saliin. Nuorukainenkin kävi punaiseksi ja piti tytön jalkaa käsissään kauvemmin kuin välttämätöntä olisi ollut, niin että Vrenchen kävi vieläkin punaisemmaksi. Vielä kerran syleili ja suuteli tyttö hämillään olevaa Salia ja päästi hänet sitten menemään.

Tultuaan kaupunkiin vei Sali heti kellonsa kellosepälle, joka antoi hänelle siitä kuusi seitsemän guldenia; hopeisista peristä annettiin myöskin muutamia guldenia ja Sali piti nyt itseään koko rikkaana, sillä suureksi tultuaan ei hänellä ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa samalla kertaa. Jospa nyt vaan tämä päivä kuluisi ja sunnuntai koittaisi ja hän saisi rahoillaan odottamansa onnen, ajatteli hän; sillä vaikka ylihuomen tulisikin synkkänä ja tuntemattomana, niin oli kuitenkin huominen sitä ihanampi ja loistavampi. Hän sai aikansa kutakuinkin kulumaan hakiessaan Vrenchenille kenkäparia ja tämä tuntui hänestä hauskimmalta työltä, mitä milloinkaan oli tehnyt Hän kulki suutarilta suutarille, näytätti itselleen kaikki kaupoissa olevat naisten kengät ja osti viimein keveän ja hienon kenkäparin, niin siron, ettei Vrenchenillä vielä koskaan ollut sellaista ollut. Hän kätki kengät liivinsä alle eikä laskenut niitä koko päivänä luotansa; hän otti ne mukaansa vuoteeseenkin ja asetti ne päänalusensa alle. Kun hän oli tänään nähnyt tytön ja tiesi huomenna taas näkevänsä, nukkui hän sitkeästi ja rauhallisesti, mutta oli jo varhain aamulla jalkeilla ja alkoi kulunutta sunnuntaipukuaan laittaa kuntoon niin hyvin kuin taisi. Äiti huomasi tämän ja hän kysyi ihmetellen, mitä hänellä oli tekeillä, hän kun ei pitkään aikaan ollut niin huolellisesti pukeutunut. Hän tahtoi lähteä maita kulkemaan ja jotakin toimittamaan, vastasi Sali, muutoin tulisi hän sairaaksi tässä talossa.

"Onpa se ihmeellistä maankiertämistä", murisi isä. "Anna hänen vaan mennä!" sanoi puolestaan äiti. "Se tekee hänelle hyvää, hänhän näyttääkin niin kurjalta." "Onko sinulla rahaa kuljeksia? Mistäpä sinulla sitä olisi?" kysyi vanhus. "En tarvitse mitään", sanoi Sali. "Tuossa on sinulle guldeni", jatkoi isä ja heitti rahan pojan eteen. "Voit mennä kylän ravintolaan ja syödä siellä jotain, niin ettei luultaisi meidän olevan niin rutiköyhiä." "En mene kylään enkä tarvitse rahaanne, pitäkää se itse!" "Mikä on tarjottu, se on annettu, mutta olisipa vahinko, jos vielä joutuisit tarvitsemaankin, senkin visapää!" huudahti Manz ja työnsi guldenin takaisin taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa, joka ei tiennyt, miksi hän tänään oli poikansa tähden niin surullinen ja liikutettu, toi hänelle suuren mustan milanolaisen punajuovaisen kaulahuivin, jota itse oli vain harvoin käyttänyt ja jota Sali jo ennen oli halunnut. Poika sitoi huivin kaulaansa ja antoi pitkien kulmien häälyä vapaina; myöskin asetti hän ensi kerran paitansa kauluksen, jota tähän saakka oli pitänyt alas käännettynä, rohkeasti ja miehevästi pystöön, niin että se maalaisen kopeasti ulettui korvien yli, ja lähti, kengät nuttunsa povitaskussa, jo puoli seitsemän aikaan matkaan. Tuvasta lähtiessään tunsi hän kummallisen halun ojentaa isälle ja äidille kätensä jäähyväisiksi ja kadulle tultuaan kääntyi hän vielä katsomaan kotiaan. "Luulenpa sittenkin", sanoi Manz, "pojan kuljeskelevan jonkun naisen jälessä. Se meiltä vielä puuttui!" Vaimo sanoi: "Suokoon jumala, että hän löytäisi onnensa, se tekisi poikaparalle hyvää!" "Ah", huudahti Manz, "siinäpä se asia onkin. Hän on todellakin saavuttava taivaisen onnen, jos hän vaan löytäisi sinun kaltaisesi suukovun! Se tekisi poikaparalle hyvää, tietysti!"

Sali suuntasi ensin askelensa jokea kohti, jossa aikoi odottaa Vrenchenin tuloa, mutta tiellä muutti hän mieltään ja hän kääntyi suoraan kylään noutaakseen Vrenchenin kotoa, koska hänestä tuntui odotus puoli yhteentoista liian pitkältä. "Mitä me ihmisistä välitämme!" ajatteli hän. "Kukaan ei meitä auta, ja minä olen kunnian mies, jolla ei ole mitään peljättävää!"

Niin astui hän odottamatta Vrenchenin tupaan ja ihmeekseen tapasi hän tytön jo täydellisesti pukeutuneena ja somistettuna istumassa ja odottelemassa sovittua aikaa. Ainoastaan kengät puuttuivat. Sali jäi suu avoinna seisomaan tuvan keskelle nähdessään tytön, sillä niin kummalta näytti hän pojasta. Hänellä oli yllään vain yksinkertainen sinivärinen liinainen puku, mutta se oli uusi ja sopi hyvin hänen solakalle vartalolleen. Sen päällä oli hänellä huivi lumivalkeasta musliinista ja siinä olikin koko varustus. Ruskea kiharainen tukka oli sangen taidokkaasti järjestetty, ja muutoin niin vallattomat suortuvat olivat sievästi järjestyksessä ympäri päätä. Kun ei Vrenchen moneen viikkoon ollut juuri liikkunut huoneesta, olivat hänen kasvonsa käyneet kalpeiksi ja kuultaviksi, johon surullakin oli osansa; mutta tähän kalpeuteen valoi nyt rakkaus ja ilo hellän punan. Rinnalla oli hänellä kaunis kukkavihko rosmariineistä, ruusuista ja muhkeista astereista. Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja hengitti hiljalleen raikasta aamuilmaa. Nähdessään Salin tulevan ojensi hän hänelle molemmat sirot käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin asti, ja huudahti: "Olipa hauska, että tulit nyt jo tänne! Mutta onko sinulla kengät mukanasi? Varmaankin? Nyt en nouse ennen kuin minulla on ne jalassani!"

Sali veti kaivatut kengät taskustaan ja ojensi ne tuolle kauniille tytölle, joka otti ne halukkaasti vastaan. Vrenchen heitti vanhat luotaan, veti uudet jalkaansa, ja ne sopivatkin hänelle erittäin hyvin. Nyt vasta nousi hän tuolilta, pyörähteli uusissa kengissään ja kulki innokkaasti jonkun kerran tuvan halki ja poikki. Hän kohotti hiukan pitkää sinistä hamettaan ja katseli mielihyvällä punaisia villalankoja, jotka kaunistivat kenkiä, sillä aikaa kun Sali lakkaamatta tarkasteli hänen siroa, viehättävää vartaloaan, joka liikehti niin miellyttävissä asennoissa tuossa hänen edessään.

"Sinä tarkastelet kukkavihkoani?" kysyi Vrenchen. "Enkö olekin laittanut siitä kauniin? Tiedätkös, nämä ovat viimeiset kukat, jotka olen löytänyt tästä yleisestä autiudesta. Toisessa paikassa oli vielä jälellä ruusu, toisessa asteri, ja tuossa kun ne nyt ovat kauniissa kimpussa, ei niistä voisi aavistaa, että ne ovat kerätyt häviön keskeltä. Onpa jo aika minun lähteä tästä talosta, ei kukkaakaan enää puutarhassa ja koko talokin on jo tyhjä!"

Sali katsoi ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että kaikki irtaimisto, joka vielä eilen oli ollut jälellä, oli viety pois. "Vrenchen-parka", sanoi hän, "ovatko he jo sinulta kaiken vieneet?" "Eilen", vastasi tyttö, "ottivat he kaikki, mikä irtainta oli, ja jättivät minulle tuskin muuta kuin vuoteeni. Mutta senkin olen myönyt ja nyt on minullakin rahaa, katsos!" ja hän otti muutamia uusia kirkkaita taalarinkappaleita hameensa taskusta ja näytti niitä Salille. "Niillä", jatkoi hän, "sanoi vaivaisvouti, joka myöskin oli täällä, minun pitävän lähteä kaupunkiin palvelusta hakemaan ja neuvoi minua jo tänään matkalle." "Eipä ole tuoliakaan enää mitään", sanoi Sali kurkistettuaan keittiöön. "En näe siellä halkoa, en kattilaa, en veistä. Etkö ole tänään vielä syönyt aamiaista?" "En mitään!" sanoi Vrenchen. "Olisin voinut jotain itselleni noutaa, mutta ajattelin, että mieluummin tahdon olla nälkäinen, jotta voisin syödä oikein paljo sinun kanssasi, sillä minä iloitsen siitä niin sanomattomasti. Et voi uskoa, kuinka iloinen olen!" "Jos uskaltaisin sinuun edes koskea", sanoi Sali, "niin näyttäisin kuinka minun laitani on, sinä ihana olento!" "Sinä olet oikeassa, sinä turmelisit kokonaan minun varustukseni ja jos hiukan armahdamme kukkiani tekee se hyvää minun pääraukallenikin, jonka tavallisesti saatat epäjärjestykseen!" "Tule sitten, lähtekäämme täältä!" "Meidän täytyy vielä odottaa, kunnes minun vuoteeni on noudettu; sitten suljen tämän tyhjän talon enkä enää tänne palaa. Pienen tavaramyttyni annan säilytettäväksi vaimolle, joka on ostanut vuoteeni."

He istuutuivat vastatusten odottamaan. Kohta tulikin talonpojanvaimo, korskea ja suulas emäntä, jolla oli renkipoika mukanaan vuoteen kantamista varten. Kun hän näki Vrenchenin rakastetun ja tytön itsensä niin siistittynä, jäi häneltä suu ja silmät selälleen ja pannen kädet puuskaan huusi hän: "Katsos vaan Vrencheniä! Sinähän olet jo hyvällä tiellä. Täällä on sinulla jo vieras ja itse olet puettu kuin prinsessa." "Niin, mutta", sanoi Vrenchen ystävällisesti hymyillen, "tiedättekö myöskin kuka hän on?" "Kyllä maar, Sali Manz, minun tietääkseni. Vuoret ja laaksot eivät yhdy, sanotaan, mutta ihmiset! Mutta ole varuillasi, lapsi, ja muista, kuinka teidän vanhempainne on käynyt!" "Ah, asiat ovat muuttuneet ja kaikki on taasen parhain päin", jatkoi Vrenchen hymyillen ja ystävällisen puheliaasti, "nähkääs, Sali on sulhaseni!" "Sulhasesi! mitä sanotkaan!" "Kyllä, ja hän on rikas herra, hän on voittanut satatuhatta guldenia arpajaisissa. Ajatelkaas sitä, rouva!"

Talonpojan vaimo hypähti ilmaan, löi kauhistuneena kätensä yhteen ja huusi: "Sa-sa-satatuhatta guldenia!" "Satatuhatta guldenia", vakuutti Vrenchen vakavana. "Herra Jumala, se ei voi olla totta, sinä narraat minua, lapsi!" "No niin, uskokaa jos tahdotte!" "Mutta jos se on totta ja sinä menet naimisiin hänen kanssaan, mitä aiotte tehdä rahoillanne? Aiotko todellakin ruveta ylhäiseksi rouvaksi?" "Se on tietty, kolmen viikon sisään ovat häämme." "Heitä nyt tuo puhe, sinä olet hävytön valehtelija!" "Hän on jo ostanut Seldvylan kauneimman talon suurine puutarhoineen ja viinimäkineen. Teidänkin pitää käydä minua tervehtimässä, heti kun olemme saaneet talomme kuntoon, luotan siihen!" "Sinä peijakkaan lapsi, mikä oletkin!" "Saattepa nähdä, kuinka kaunista siellä on! Kunnon kahvia aion laittaa ja tarjoanpa teille vielä munakakkua voin ja hunajan keralla!" "Oh, sinä veitikka, luota siihen, että minä tulen!" huudahti vaimo riemastunein kasvoin ja vesi kihosi hänen suuhunsa. "Mutta jos tulette päivällisen aikaan ja olette torilla väsynyt, niin on teille aina tarjona voimakas lihaliemi ja lasi viiniä." "Oh, nepä vasta herkkuja!" "Ja hiukan sokerileivosta ja vehnästä rakkaille lapsillenne." "Tehän viette pääni kokonaan pyörälle!" "Sievä kaulaliina tahi silkinpalanen tahi kaunis nauha hameeseenne tahi kappale kangasta uusiksi liiveiksi pitäisi myöskin löytymän, jos kahdenkesken kaivamme laatikoitani ja lippaitani." Vaimo kääntyi kantapäillään ympäri ja puisteli tyytyväisenä hamettaan. "Ja jos teidän miehenne tahtoisi tehdä edullisen maanoston tai karjakaupan eikä hänellä olisi siihen rahaa, niin tiedätte, minne teidän tulee kolkuttaa. Rakas Salini on oleva iloinen saadessaan sijottaa osan käteisiä rahojaan luotettaviin ja kiitollisiin käsiin. Minulla itsellänikin tulee olemaan säästövaroja, joilla voin auttaa uskollista ystävää."

Nyt ei vaimo enää voinut itseään hillitä, vaan sanoi liikutettuna: "Olen aina sanonut, että sinä olet kunnollinen, hyvä ja kaunis lapsi! Herra suokoon, että sinulle kävisi hyvin aina ja iankaikkisesti, ja siunatkoon sinua siitä, mitä hyvää minulle teet!" "Niinpä vaadinkin minä, että ajattelette hyvää minusta." "No sitäpä todellakin voit vaatia." "Ja että te aina tuotte tavaroitanne, hedelmiänne, perunoitanne, vihanneksianne ensin minulle tarjolle, ennenkuin menette torille, jotta voin olla varma siitä, että saan olla tekemisissä oikean talonpoikaisemännän kanssa, johon voin luottaa. Minä puolestani maksan teille tavaroistanne suurimmalla ilolla sen minkä kuka toinen hyvänsä, te tunnette minut. Niin, en tiedä mitään kauniimpaa kuin jos varakas kaupunkilaisrouva, jonka neuvottomana täytyy istua kotonaan ja kuitenkin on niin monen asian tarpeessa, ja rehellinen kunnon maalaisemäntä, kokenut kaikissa tärkeissä ja hyödyllisissä asioissa, ovat hyviä ja pysyväisiä ystävyksiä! Siitä koituu heille hyötyä sadoissa eri tapauksissa, ilossa ja surussa, ristiäisissä ja häissä, lapsia kouluttaessa, ripille laskettaessa, oppiin ohjattaessa ja vieraisiin vietäessä. Kadon ja vesitulvan sattuessa, tulipaloissa ja raesateissa, joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" "Joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" säesti kunnon emäntä huoaten ja pyyhki kyyneleitä silmistään nuttunsa liepeihin. "Kuinka ymmärtäväinen ja syvämielinen morsian sinä oletkin, niin, jollei sinulle käy hyvin, niin ei maailmassa ole mitään oikeutta! Kaunis, suloinen, viisas ja neuvokas sinä olet, työteliäs ja taitava kaikissa toimissasi! Ei kukaan ole sinua hienompi eikä parempi, ei tässä kylässä eikä sen ulkopuolella ja joka sinut saa, hän varmaan tuntee olevansa taivaanvaltakunnassa taikka on hän lurjus ja joutuu tekemisiin minun kanssani. Niin kuules, Sali, olepas vain kohtelias minun Vrenchenilleni taikka näytän sinulle ihmeitä, sinä onnenpoika, joka saat taittaa tuollaisen ruusun!"

"Niin, ottakaa nyt vielä tämä myttyni, kuten olette luvannut, ja pitäkää se luonanne, kunnes noudatan sen teiltä. Ehkä tulen itsekin vaunuissa sitä noutamaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Lasillista maitoa ette varmaankaan silloin minulta kieltäne ja itse tuon mukanani jonkun kauniin mantelitortun." "Tuhat tulimmaista tuota lasta, anna tänne myttysi!"

Vrenchen pani kokoonkääritylle vuoteelle, jota talonpojan vaimo jo kantoi päänsä päällä, pitkän säkin, johon hän oli sullonut kaiken maallisen omaisuutensa, niin että emäntä parka jäi seisomaan huojuva torni pään päällä. "Tämä käy sentään melkein liian raskaaksi kantaa yhdellä kertaa", sanoi hän, "enkö voisi tuoda nyyttyäsi toisella kertaa?" "Ette, ette, meidän täytyy aivan heti lähteä, sillä meillä on pitkä matka edessämme ylhäisten sukulaisten luo, jotka ovat ilmaisseet itsensä vasta kun olemme tulleet rikkaiksi. Tiedättehän, miten tavallisesti käy:" "Kyllä, kyllä! Niinpä varjelkoon sinua Jumala ja ajattele minuakin rikkaudessasi!"

Emäntä lähti liikkeelle nyyttytornineen, pitäen sitä vaivalla tasapainossa, ja hänen takanaan kulki hänen renkipoikansa, joka oli asettunut Vrenchenin kerran kirjavaksi maalatun sängyn alle ja nojasi päänsä sen tähdillä kirjattuun katokseen ja tarttui, kuin muinen Simson, voimalla kahteen etumaiseen somasti koristettuun patsaaseen, jotka kannattivat sängyn katosta. Kun Vrenchen Saliin nojaten katseli menijöitä ja näki tuon puiden lomitse vaeltavan temppelin, sanoi hän: "Tulisipa tuosta sängystä sievä puutarhamaja tai lehtikoju, jos asettaisi sen puutarhaan ja sijottasi sen sisään pöydän ja penkin ja kylväisi humaloita sen ympärille. Tahtoisitko istua siellä minun kanssani, Sali?" "Kyllä, Vrenchen-tyttöseni, varsinkin kun humalat olisivat kasvaneet pitkiksi!" "Mitä seisomme vielä tässä", sanoi Vrenchen. "Mikään ei meitä enää täällä pidätä." "Tule siis sulkemaan talo!" "Kenelle jätämme avaimen?" Vrenchen katsoi ympärilleen. "Ripustakaamme se tuohon tapparaan, se on ollut tässä talossa enemmän kuin sata vuotta, niin olen kuullut isäni usein kertovan, ja seisoo nyt tuossa talon viimeisenä vartijana."

He ripustivat ruostuneen avaimen vanhan aseen ruostuneeseen sakaraan, jonka ympärille pavut olivat kietoutuneet, ja lähtivät talosta. Mutta Vrenchen kävi vaaleaksi ja peitti hetkeksi silmänsä, niin että Salin täytyi häntä ohjata, kunnes he pääsivät kymmenkunnan askeleen päähän. Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen. "Mihin menemme nyt ensiksi?" kysyi hän. "Me teemme kunnollisen kävelyretken maalle", vastasi Sali, "ja huvittelemme siten koko päivän ja iltapuolella löydämme kyllä tanssipaikan." "Hyvä", sanoi Vrenchen, "koko päivän oleskelemme yhdessä ja menemme mihin mieli tekee. Mutta nyt on minun jo nälkä, heti juomme naapurikylässä kahvit." "Se on tietty", vastasi Sali, "mutta kiiruhtakaamme jo tästä kylästä!"

Kohta olivatkin he aukealla kedolla ja kulkivat hiljaa rinnatusten viljelysmaiden halki. Oli kaunis syyskuun pyhäaamu, taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä, mäkiä ja metsiä verhosi ohut sumukerros, joka teki seudun salaperäisemmäksi ja juhlallisemmaksi, ja joka taholta kaikuivat kirkonkellot, toiselta suunnalta rikkaan paikkakunnan soinnukas ja syvä ääni, toiselta suunnalta pienen köyhän kylän kaksi lavertelevaa kellopahasta. Rakastava pari ei ajatellut päivän loppua, vaan antautui kokonaan korkean sanattoman ilon valtaan, saadessaan siististi puettuina ja vapaina kuin kaksi onnellista, jotka laillisesti ovat toistensa omat, tänä sunnuntaipäivänä vaeltaa luonnon helmassa. Jokainen pyhäpäivän hiljaisuudessa kajahtava ääni tai kaukainen huuto kaikui väristen heidän sieluissaan; sillä rakkaus on kello, joka kaukaisimmatkin ja vähäpätöisimmätkin seikat kaiuttaa uudelleen ja muuttaa ne salaperäiseksi soitannoksi. Vaikka he olivat nälkäisiä, tuntui heistä puolentunnin matka lähimpään kylään kuin kissan hyppäykseltä, ja hitaasti astuivat he kylän rajalla olevaan ravintolaan. Sali tilasi hyvän aamiaisen, ja sillä aikaa kun sitä valmistettiin, katselivat he ääneti vakavaa ja ystävällistä isäntäväkeään suuressa ja puhtaassa vierastuvassa. Isäntä oli myöskin leipuri, ja vastaleivotun leivän tuoksu tuntui suloisesti yli koko talon. Kaikenlaisia leipiä kannettiin täysinäisissä vasuissa tupaan, sillä kirkonmenojen jälkeen noutivat kyläläiset täältä nisuleipänsä tai saivat lientä eineekseen. Emäntä, kohtelias ja siisti rouva, puhdisti huolellisesti ja iloisesti lapsiaan, ja niin pian kuin joku heistä tuli valmiiksi, tuli hän tuttavallisesti juosten Vrenchenin luo, näytteli hänelle tavaroitaan ja jutteli kaikesta mikä hänellä oli sydämellä. Kun hyvähajuinen väkevä kahvi tuotiin, istuutuivat rakastavaiset ujoina pöytään, ikäänkuin he olisivat olleet kutsuvieraita. He rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja alkoivat kuiskutella varovasti mutta onnellisina keskenään. Ah, kuinka maistuikin kukoistavasta Vrenchenistä hyvä kahvi, lihava kerma, verekset, vielä lämpimät leivät, suloinen voi ja hunaja, munakaakku ja mitä kaikkea herkkua siinä olikin! He maistelivat kaikkea, ja Sali katseli lakkaamatta tyttöä, joka söi niin halukkaasti kuin jos hän olisi paastonnut kokonaisen vuoden. Sen lisäksi iloitsi Vrenchen ravintolan hienosta kalustosta ja hopeisista lusikoista. Emäntä näytti pitävän heitä nuorena säädyllisenä parina, jota täytyi kunnollisesti palvella, ja istahti itsekin lavertelemaan heidän kanssaan ja kumpikin antoi hänelle ymmärtäväisiä vastauksia, jotka emäntää miellyttivät. Kunnon Vrenchen tuli niin kummalliselle mielelle, ettei hän tiennyt pitikö hänen ennemmin lähteä armaansa kanssa samoilemaan ketoja ja metsiä taikka jäädä vieraanvaraiseen tupaan, voidakseen edes hetken ajan uneksia tässä hyvinvoivassa talossa olevansa kotonaan. Sali teki kuitenkin hänen valintansa helpommaksi kehottamalla suoraan ja kiireesti lähtöön, ikäänkuin heillä olisi ollut edessään joku määrätty tärkeä matka. Emäntä ja isäntä saattoivat heidät talon edustalle ja ottivat heiltä mitä ystävällisimmät jäähyväiset, huolimatta heidän silminnähtävästä köyhyydestään, mieltyneinä heidän hyvään käytökseensä, ja nuo molemmat nuoret köyhät ihmislapset erkanivat isäntäväestään mitä kohteliaimmin ja lähtivät sydämessään kunnollisuus ja rehellisyys jatkamaan matkaansa.

Mutta vielä sittenkin kun he jälleen olivat tulleet vapaaseen luontoon ja tuntikausia käyskennelleet tammimetsässä, kulkivat he yhä samalla tavalla toistensa rinnalla suloisiin unelmiin vaipuneina, ikäänkuin he eivät olisi lähteneet riidan ja kaikkinaisen kurjuuden hävittämistä kodeista, vaan olisivat kunnon ihmisten lapsia, jotka kulkivat iloisissa tulevaisuuden toiveissa. Vrenchen antoi päänsä syvämietteisenä painua kukitetulle rinnalle ja kulki, käsillään huolellisesti hoitaen hamettaan, kosteata liukasta metsäpolkua. Sali sitävastoin astui suorana kuin salko reippaasti ja mietteissään, silmät kiinnitettyinä tukeviin tammenrunkoihin kuin maamiehen, joka punnitsee mielessään, minkä puun hän kaataisi. Lopultakin heräsivät he turhista unelmistaan, katsahtivat toisiinsa ja huomasivat, että he yhä kulkivat samalla tapaa kuin lähtiessään ravintolasta, hämmentyivät ja laskivat punastuen päänsä alas. Mutta nuoruus ja vakavuus sopivat huonosti yhteen, metsä oli vihreä, taivas sininen ja he olivat yksin avarassa maailmassa, ja he antautuivat jälleen suloisten unelmiensa valtaan. Kuitenkaan eivät he enää kauan olleet yksin, sillä kauniilla metsäpoluilla alkoi vilistä huvittelevaa nuortaväkeä sekä yksinäisiä pareja, jotka ääneen iloiten kuluttivat aikaansa kirkonmenojen jälkeen. Sillä maalaiskansalla yhtä hyvin kuin kaupunkilaisilla on valitut kävely- ja huvittelupaikkansa metsissä, ainoastaan sillä eroituksella, ettei niiden ylläpito maksa mitään ja että ne ovat vielä kauniimmat; he eivät kävele ainoastaan sunnuntaisin kukoistavien ja viljavien peltojen halki, vaan tekevät usein pitkiä matkoja metsiä ja vihreitä rinteitä pitkin, istuutuvat milloin kauniille kauvasnäkyvälle mäelle, milloin metsänreunaan, kaiuttavat laulujaan ja nauttivat täysin siemauksin kauniista villistä luonnosta. He eivät tätä tee vanhasta tavasta, vaan huvikseen, ja he tajuavatkin hyvin luontoa muultakin kuin hyödyn kannalta. Tavantakaa taittavat he itselleen jonkun vihreän oksan, nuoret pojat niin hyvin kuin vanhat äidit, jotka hakevat nuoruutensa tuttuja teitä, ja vieläpä kankeat, parhaassa miehuudenijässä olevat maamiehetkin leikkaavat mielellään metsän halki kulkiessaan suoran vesan ja karsivat lehdet pois, niin että päähän jää vain pieni terttu. Sellaisia vesoja kantavat he kädessään kuin valtikkaa. Tullessaan virka- tai kansliahuoneeseen asettavat he vesansa nöyrästi nurkkaan, mutta eivät milloinkaan unohda, edes vakavimmankaan asiantoimituksen jälkeen, ottaa sitä matkaansa ja viedä sitä kotia, jossa vain nuorimman perillisen on lupa se kokonaan hävittää.

Sali ja Vrenchen, nähdessään niin paljon kävelijöitä, nauroivat mielessään ja iloitsivat siitä, että hekin esiintyivät parina. Mutta pian pujahtivat he kaitaisemmalle metsäpolulle ja katosivat kaukaiseen yksinäisyyteen. He pysähtyivät missä heitä huvitti, riensivät eteenpäin ja lepäsivät taas, ja samoinkuin taivas oli ilman pilviä, oli heidän mielensä tällä hetkellä suruja vailla; he unohtivat mistä olivat lähteneet ja minne olivat matkalla, mutta olivat kaiken aikaa niin hienotunteisia toisiaan kohtaan, ettei huolimatta Vrenchenin vallattomasta mielestä hänen yksinkertainen pukunsa vähääkään rutistunut, vaan pysyi siinä kunnossa, jossa se aamulla oli ollut. Sali ei käyttäytynyt tällä matkalla kuin maalaisnuorukainen tai ravintolanpitäjän poika, vaan kuin hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, ja olipa melkein naurettavaa nähdä, kuinka hellästi ja kunnioittaen hän katseli iloista ja suloista Vrencheniänsä. Näiden kahden ihmislapsen oli määrä tänä ainoana päivänä, joka heille enää oli suotu, käydä läpi kaikki rakkauden asteet ja vaihteet, samalla kertaa johtaa mieleensä menneen kunniakkaamman ajan muistot ja aavistaa kohtalokkaan tulevaisuutensa, joka oli vievä heidän elämänsä.

Niin kulkivat he, kunnes he taas tulivat nälkäisiksi ja ilostuen näkivät he vuorenkummulta loistavan kylän edessään, jossa saattoivat syödä päivällistä. He kulkivat nopeasti alas, mutta astuivat tätäkin ravintolaa kohti yhtä ujoina kuin olivat edellisestä eronneet. He eivät tavanneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Vrenchen ei ollutkaan viime vuosina lainkaan esiintynyt ihmisten ilmoilla, kaikkein vähimmin kotikylänsä ulkopuolella. He näyttivät syrjäisestä kunnialliselta tyytyväiseltä parilta, joka oli jollakin tärkeällä matkalla. He menivät kylän ensimäiseen ravintolaan, jossa Sali tilasi runsaan aterian. Heille katettiin erityinen pöytä oikein sunnuntai-tapaan, ja he istuivat taasen hiljaisina ja ujoina ja katselivat kauniisti kirjailtuja pähkinäpuisia seiniä, maalaistapaan varustettua mutta kiiltävää ja hyvin järjestettyä ruokakaappia, joka sekin oli pähkinäpuusta, ja kirkkaan valkeita ikkunauutimia. Emäntä tuli tuttavallisesti heidän luoksensa ja asetti lasin vereksiä kukkia heidän eteensä. "Siksi kunnes keitto tulee, sanoi hän", "voitte, jos se huvittaa, sillä välin ravita silmiänne kukilla. Kaikesta päättäen, jos on lupa olla utelias, olette te nuori pariskunta, joka varmaankin on matkalla kaupunkiin vihille?" Vrenchen kävi punaiseksi eikä uskaltanut korottaa katsettaan, Salikaan ei vastannut mitään, ja emäntä jatkoi: "No, olettehan molemmat kylläkin vielä nuoria, mutta, sanotaan, nuorena nainut elää kauvan, ja te näytätte kauniilta ja kelpo ihmisiltä, joilla ei ole syytä piilotella itseään. Säännölliset ihmiset voivat niin nuorina yhteen tullessaan saada jotakin aikaan, kun he vaan ovat ahkeroita ja uskollisia. Ja sitä täytyykin olla, sillä kuka tietää minkälaiset päivät ovat edessä. Ei silti, etteivät ne voisi olla suloisia ja kauniitakin, kunhan vaan osaa asiansa oikein järjestää. Elkää panko pahaksenne, mutta minua huvittaa teitä katsella, niin soma pari te olette!"

Palvelijatar toi keiton, ja kun hän kuuli osan emännän puheesta ja olisi itse niin mielellään halunnut päästä naimisiin, katsoi hän kierosti Vrencheniin, joka muka oli tuolla hänen mielestään niin kadehdittavalla matkalla. Viereisessä huoneessa päästi tuo epämiellyttävä olento huonon tuulensa ilmoille ja sanoi emännälle, joka myöskin siellä askaroi, niin kovaan, että se kuului vierastupaan saakka: "On tuokin kaunis pari, joka menee päätäpahkaa kaupunkiin vihille, ilman ystäviä, ilman myötäjäisiä ja ilman muuta tulevaisuuden toivoa kuin kurjuutta ja kerjuuta. Mikähän siitäkin tulee, kun tuollaiset ihmisraukat menevät naimisiin, jotka eivät osaa tämän taivaallista. Oikein käy säälikseni tuo nuori kaunis poika, joka näyttää niin pahasti pikeyteneen mokomaankin hempukkaan!" "Sst! oletko hiljaa, senkin suupaltti", sanoi emäntä. "Tuollaista en salli! He ovat varmaankin kaksi kelpo ihmistä tuolta vuorilta, tehtailta; puutteellisesti ovat he puetut, mutta siististi, ja jos he vaan pitävät toisistaan ja ovat työteliäitä, pääsevät he varmaankin pitemmälle kuin sinä ilkeine suinesi. Saat luultavasti kauvankin odottaa, ennenkuin sinusta kukaan huolii, jollet tule siivommaksi, sinä äkäpussi!"

Niin tuli Vrenchenin osalle kaikki se, mikä yleensä sattuu morsiamelle hänen häämatkallaan: ymmärtäväisen emännän hyväntahtoinen pakina ja rohkaisu, naimahaluisen ilkeämielisen piian kateus, hän kun ylisti ja surkutteli tytön rakastettua, ja herkullinen päivällinen tämän rakastetun rinnalla. Hänen kasvonsa hehkuivat kuin punainen neilikka, hänen sydämensä tykytti kovasti; mutta siitä huolimatta söi ja joi hän hyvällä halulla, ja oli palvelevaa tarjoilijatarta kohtaan sitä kohteliaampi, mutta ei voinut kuitenkaan olla vähäväliä hellästi Saliin katsomatta ja kuiskaamatta suloisia sanoja hänelle, niin että hänenkin päänsä kävi pyörälle. He istuivat kauvan ja mukavasti pöydässä, ikäänkuin he tahallaan olisivat viivytelleet pelosta taasen herätä suloisista mielikuvistaan. Emäntä toi jälkiruuaksi makeita leivoksia, ja Sali tilasi lisäksi hienoa ja väkevää viiniä, joka tulisena virtasi Vrenchenin suonissa, kun hän sitä vähän maistoi; mutta hän piti varansa, maistoi vain silloin tällöin ja istui muuten pöydässä ujona ja arkana kuin todellinen morsian. Osaksi näytteli hän tätä osaa veitikkamaisuudesta ja halusta koettaa, miltä tuntui olla morsiamena, osaksi oli hänen mielensä todella sellainen ja hänen sydämensä tahtoi haljeta levottomuudesta ja palavasta rakkaudesta, niin että hänen lopulta kävi tukahduttavaksi istua neljän seinän sisällä ja hän pyysi Salia lähtemään. Oli kuin olisivat he kammoksuneet kulkea kahden kaukana valtatieltä, sillä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta lähtivät he kulkemaan valtatietä ihmisjoukon keskellä eivätkä katsoneet oikeaan eivätkä vasempaan. Mutta kun he olivat tulleet kylän päähän ja olivat astumassa toiseen, missä kirkkojuhlaa paraikaa vietettiin, tarttui Vrenchen Salin käsivarteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Sali, miksi emme tahtoisi saada toisiamme ja olla onnelliset!" "En tiedä minäkään, miksi emme tahtoisi!" vastasi Sali ja kiinnitti silmänsä lempeään syysaurinkoon, joka paistoi ketojen yli, ja hänen täytyi sitä tehdessään siristää kokoon silmiään ja kasvojaan. He seisahtuivat suudellakseen; mutta samassa tuli väkeä paikalle ja he jättivätkin sen tekemättä ja jatkoivat matkaansa. Suuri kirkonkylä, missä juhlaa vietettiin, kajahti yleisestä ilosta; muhkeasta kestikievarista kaikui tahdikas tanssimusiikki, sillä kylän nuoriväki oli alkanut tanssin jo puolelta päivin, ja kievarin edustalla olivat pienet markkinat; pöydillä oli tarjolla makeisia ja leivoksia ja parissa kojussa leikkikaluja ja koruja, joiden ääressä lapset ja muukin kansa tunkeilivat, toistaiseksi vielä tyytyväisinä siihen, mitä saivat silmin nähdä. Sali ja Vrenchenkin astuivat näiden kauneuksien luo ja antoivat silmiensä liukua niiden yli; kummallakin oli käsi taskussa ja molemmat tahtoivat he toisilleen jotakin lahjottaa, he kun olivat nyt ensi kertaa markkinoilla. Sali osti suurta taloa esittävän makeiskakun; se oli sokerisulatuksella valkaistu ja varustettu vihreällä katolla, missä istui valkealta kyyhkysiä ja piipun nenässä komeili amoriini kuin mikäkin nokikolari; avonaisen ikkunan ääressä syleilivät ja suutelivat toisiaan oikein imelästi kaksi pulleaposkista ihmislasta, joilla oli ihmeellisen pienet suut, sillä käytännöllinen maalari oli yhdellä vetäisyllä tehnyt kaksi suuta, jotka katosivat toisiinsa. Mustat pilkut esittivät iloisia silmiä. Ruusunpunaisen oven päällä oli luettavana seuraavat värsyt:

"Käy tupahani, armas! Mut tiedä kuitenkin: tääll’ aika lasketahan' vain yksin suudelmin."

    Ja armas lausui: "Rakkain,
    et mua saa väistymään.
    Sen tiedän varmaan: sulta
    saan onnen yksinään.

    Ja siks oon tullutkin ma,
    jos tunnustaa sen saan!"
    "Siis sisään tupahani
    käy armas astumaan!"

Sinihännystakkinen herra ja sangen korkeapovinen nainen pyysivät tällä tavoin toisiaan astumaan tupaan, he olivat maalatut kumpikin puolellensa ovea. Vrenchen taasen lahjotti Salille sydämen, jonka toiselle puolen kiinnitetyssä paperilipussa oli sanat:

    Tään syömen kuoren alla on kaunis manteli.
    Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!

Ja toisella puolen:

Kun syönyt olet tämän, sa muista sananen: kun sammuu silmät, sammu ei palo sydämen!

He lukivat innokkaasti näitä värsyjä eikä ole koskaan mitään riimitettyä runoa tai painotuotetta pidetty kauniimpana ja suuremmassa arvossa kuin näitä piparikakkuriimejä. He pitivät sitä mitä lukivat ikäänkuin erityisesti heitä varten kirjotettuna, sillä niin hyvin näytti se soveltuvan heihin itseensä.

"Ah", huokasi Vrenchen, "sinä olet lahjottanut minulle talon! Minä olen sinulle myöskin antanut sellaisen ja vieläpä todellisen, sillä meidän sydämemme on nyt meidän tupamme, jossa asumme, ja me kannamme kuin simpukat kotimme mukanamme. Muuta ei meillä olekaan!" "Niinpä olemmekin kaksi simpukkaa, joista kumpikin kantaa toisensa tupaa", sanoi Sali ja Vrenchen jatkoi: "Siispä emme saa toisistamme erota, jotta kumpikin voisi pysyä tupansa lähistöllä!" Heidän tietämättään muodostivat he puheessaan samanlaisia sukkeluuksia kuin he olivat nähneet noissa monenmuotoisiksi laadituissa leivoksissa, ja he jatkoivat tämän yksinkertaisen ja äitelän lemmenkirjallisuuden lukemista, joka oli levitettynä heidän edessään ja varsinkin oli kiinnitetty moneen tapaan kaunistettuihin isompiin ja pienempiin sydämiin. Kaikki tuntui heistä kauniilta ja tavattoman sattuvalta. Kun Vrenchen luki kullatusta sydämestä, jolla oli lyyran tapaan kielet: "Ma syöntä vertaan kitaraan, se soi kun siihen kosketaan", tuli hän niin musikaaliselle mielelle, että oli kuulevinaan oman sydämensä soittavan. Siellä oli myöskin Napoleonin kuva, jonka senkin täytyi kantaa imelää rakkausriimiä, sillä siihen oli painettu sanat: "Ei urhoa ollut vertaistaan, oli terästä miekka, syön savea vaan; on armaallain vain ruusunen, mut syön kuin teräs uskollinen!"

Heidän ollessaan kiintyneinä tähän lukemiseen koetti kumpikin käyttää tilaisuutta tehdäkseen salaisen ostoksen. Sali osti Vrenchenille kullatun sormuksen, jossa oli vihreä lasinpala, ja Vrenchen taas osti mustan pukinsarvesta tehdyn sormuksen, johon oli kiinnitetty kullattu orvokki. Nähtävästi tahtoivat he kumpikin täten antaa toisilleen niukan kihlajaismerkin.

Mutta kun he kumpikin olivat vaipuneina näiden esineiden tutkimiseen, eivät he huomanneet, että vähitellen kokoontui kansaa heidän ympärilleen, ja että heitä tarkasti ja uteliaasti katseltiin. Sillä kun useita nuorukaisia ja tyttöjä heidän kylästään oli täällä, olivat he tulleet tunnetuiksi ja kaikki seisoivat nyt jonkun matkan päässä heidän ympärillään ja katsoivat ihmetellen tuota siististi puettua paria, joka hartaassa keskenäisessä seurustelussa näytti unohtaneen koko maailman. "Kas vaan", kuiskailtiin, "siinähän on todellakin Martin Vrenchen ja ravintoloitsijan Sali kaupungista! Ovatpa he somasti toisensa löytäneet ja tehneet liiton! Ja mikä sydämellinen ystävyys heidän välillään vallitsee, katsokaahan vaan! Mihinkähän lienevätkin matkalla?" Tämä katsojain ihmettely oli omituinen sekotus onnettomuuden surkuttelemista, vanhempain rappion ja kehnouden halveksimista ja kateutta nuoren parin onnea ja yksimielisyyttä kohtaan. Sali ja Vrenchen olivatkin toisiinsa rakastuneet harvinaisella ja melkeinpä ylimyksellisellä tavalla, ja ehdottomassa antautumisessaan ja itsensä unohtamisessaan tuntuivat he heitä ympäröivästä raa’asta kansasta yhtä vierailta kuin unohduksessaan. Kun he sitten lopulta havahtuivat ja katsoivat ympärilleen, näkivät he ympärillään vain ällisteleviä kasvoja joka taholla. Kukaan ei heitä tervehtinyt, eivätkä he tienneet pitäisikö heidän ketään tervehtiä. Tämä tylyys ja epäystävällisyys oli molemmin puolin enemmän neuvottomuuden synnyttämä kuin tarkotusperäinen. Vrenchenistä tuntui asema tukalalta ja kuumalta, hän kävi vuoroin kalpeaksi vuoroin punaiseksi. Sali tarttui hänen käteensä ja vei tyttöparan pois. Vrenchen seurasi häntä tottelevaisesti kantaen piparikakkutaloa kädessään, vaikka kievarista kuului hauska soiton räminä ja tyttö olisi niin mielellään halunnut tanssia.

"Täällä emme voi tanssia", sanoi Sali, kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän. "Täällä saisimme me vähän iloa, kuten näimme." "Niin kyllä", sanoi Vrenchen surullisesti, "niinpä lieneekin parasta, että jätämme ilonpidon sikseen ja minä alan etsiä palvelusta." "Ei", huudahti Sali, "sinun täytyy kerran tanssia, sitä vartenhan minä olen tuonut kengätkin sinulle! Menkäämme sinne missä köyhä väki huvittelee, siihen mekin nyt kuulumme, se ei varmaankaan ole meitä halveksiva. Paratiisipuistossa tanssitaan myöskin aina silloin kun täällä on kirkkojuhlat, sillä se kuuluu samaan seurakuntaan. Lähtekäämme sinne, siellä voit sinä hätätilassa yöpyäkin." Vrencheniä kammoksutti ajatella yöpymistä vieraassa paikassa; kuitenkin seurasi hän tahdottomasti Salia, joka nyt oli hänen kaikkensa koko maailmassa. Paratiisipuisto oli kauniilla paikalla sijaitseva ravintola yksinäisellä vuorenkunnaalla, josta oli laaja näköala yli seudun, vaan jossa tällaisina juhlapäivinä ainoastaan köyhempi kansa, pientilallisten ja palkkalaisten lapset kokoontuivat samoinkuin kaikenlaiset maankiertäjätkin. Sata vuotta sitten oli rikas erakko rakentanut sen itselleen huvilaksi; hänen jälkeensä ei kukaan tahtonut siinä asua, ja kun ei sitä muuhunkaan saattanut käyttää, joutui tämä kummallinen talo rappiolle ja tuli lopulta kapakoitsijan käsiin, joka siinä piti liikettään. Nimensä ja omituisen rakennustapansa oli talo saanut pitää. Siinä oli vain maakerros, minkä päälle oli rakennettu avonainen lava, jonka kattoa kannatti neljältä kulmalta rapistuneet hietakiviset kuvat, jotka esittivät neljää pääenkeliä. Katon räystäällä istui ylt’yleensä pieniä soittavia enkeleitä, joilla oli isot päät ja vatsat, soittoneuvoina triangelit, viulut, huilut, symbaalit ja tamburiinit, kaikki nämäkin hietakivestä, ja enkelien soittoneuvot olivat alkuaan olleet kullatut. Katon sisäpuoli samoin kuin lavan aitaus ja talon seinät olivat peitetyt haalistuneilla seinämaalauksilla, jotka esittivät iloisia enkeliparvia ja laulavia ja tanssivia pyhimyksiä. Mutta kaikki oli kulunutta ja epäselvää kuin unessa ja sitäpaitsi rehevien viiniköynnösten peitossa, ja sinertäviä tuleentuneita rypäleitä riippui kaikkialla pitkin seinustaa. Talon ympärillä kasvoi villiintyneitä kastanjapuita ja okaisia ja vahvoja ruusupensaita, jotka viihtyivät siinä omassa hoidossaan samoinkuin syreenipensaatkin. Kun Sali ja Vrenchen saapuivat paikalle, näkivät he jo kaukaa parven liikehtivän avoimen katoksen alla ja talon ympärillä hääri ja hyöri joukko iloisia juhlavieraita. Vrenchen, joka pelokkaana ja alakuloisena kantoi piparikakkutaloaan, oli vanhojen maalausten pyhän kirkkoäidin kaltainen, joka kantaa kädessään sen kirkon tai luostarin mallia, jonka hän on perustanut. Mutta siitä pyhästä kirkonvihkimisestä, joka oli hänen mielessään, ei voinut tulla mitään. Mutta kun hän kuuli sen riemuisen soiton, joka kaikui lavalta, unohti hän surunsa eikä enää kaivannut muuta kuin saada tanssia Salin kanssa. He tunkeutuivat juhlayleisön välitse, joka istui talon edustalla ja tuvassa, ryysyistä väkeä Seldvylasta, joka oli lähtenyt huokealle matkalle maaseudulle, köyhää kansaa kaikilta maanääriltä, astuivat portaita ylös ja pian pyörivät he valssin tahdissa kääntämättä tanssiessaan katsettaan toisistaan. Vasta kun valssi oli loppunut katsoivat he ympärilleen, Vrenchen oli puristanut talonsa rikki ja alkoi juuri sitä surkutella, kun hän hämmästyi perin, nähdessään mustan viuluniekan ihan lähellään. Hän istui rahilla, joka oli asetettu pöydälle, ja oli mustan näköinen kuten aina ennenkin. Päivän kunniaksi oli hän pistänyt vihreän kuusenoksan hattuunsa. Hänen jaloissaan pöydällä oli pullo punaista viiniä ja lasi, joita hän ei potkinut kumoon, vaikka hän lakkaamatta löi soittaessaan tahtia jalallaan. Hänen vieressään istui kaunis mutta surullisen näköinen nuorukainen, jolla oli torvi, ja kyttyräselkä mies seisoi bassoviulun ääressä. Salikin säpsähti nähdessään viuluniekan, mutta tämä tervehti häntä mitä ystävällisimmin ja huudahti: "Tiesinpä että saisin teille vielä kerran soittaa! Niin, pitäkää nyt hauskaa, ystäväni, siten teette minulle iloni" Ja hän tarjosi Salille täysinäisen viinilasin ja Sali joi sen hänelle mieliksi. Kun viuluniekka näki, kuinka peljästynyt Vrenchen oli, koetti hän puhutella häntä ystävällisesti ja laski sievää pilaakin, joka sai tytön nauramaan. Näin tuli Vrenchen taasen paremmalle tuulelle, ja nyt ilostuivat he molemmat siitä, että heillä täällä oli edes yksi tuttava, ja etenkin siitä, että he silminnähtävästi olivat soittajan erikoisessa suosiossa. He tanssivat yhtämittaa unohtaen itsensä ja koko maailman yleisessä hyörinässä, melussa ja laulussa, joka kuului talon ulkopuolellekin ja kaikui takaisin vuorilta kauvas yli seudun, joka ylt’yleensä lepäsi syysillan hopeisen usvan peitossa. He tanssivat hämärään saakka, jolloin suurin osa iloisista juhlavieraista meluten ja pauhaten hajaantui eri suunnille. Jälelle jäivät vain varsinaiset maankiertäjät, joilla ei ollut mitään kotia ja jotka tahtoivat hauskan päivän perästä viettää hauskan yönkin. Heidän joukossaan oli useita, jotka näyttivät olevan hyvät tuttavat viuluniekan kanssa, ja he näyttivät muuten oudon näköisiltä kirjavissa puvuissaan. Erittäinkin pisti silmiin muuan nuori poikanen, jolla oli yllään vihreä manchesternuttu ja päässään rikkinäinen olkihattu, jonka ympärille hän oli sitonut seppeleen pihlajankukkia. Hän kuljetti mukanaan vallatonta tyttöä, jolla oli yllään tummanpunainen, valkoisella kirjailtu karttuunipuku ja päänsä ympäri oli hän solminut tuleentuneen viinipensaan oksan, josta kaksi sinistä rypälettä riippui kummallakin ohimolla. Tämä pari oli kaikista hurjin, tanssi ja lauloi väsymättä ja oli samalla kertaa joka nurkassa. Siellä oli myöskin solakka kaunis tyttö, jolla oli musta haalistunut silkkipuku ja päässä valkea liina, jonka nurkka valui alas selälle. Liinassa oli punaisia kudottuja juovia ja oli se hyvä pellavainen käsi- tai pyyhinliina. Sen alta loisti kaksi heleänsinistä silmää. Kaulassa ja rinnalla riippui hänellä kuuskertainen säikeeseen pistetyistä pihlajanmarjoista tehty ketju, joka korvasi kauniimmatkin korallihelmet. Tämä olento tanssi kaiken aikaa yksinään ja kieltäytyi itsepintaisesti tanssimasta kenenkään nuorenmiehen kanssa. Siitä huolimatta liikkui hän solakkana ja notkeana ympäri lavan ja hymyili joka kerta, kun hän kiertäessään tuli surullisen torvenpuhaltajan kohdalle, joka taasen aina käänsi päänsä pois. Siellä oli vielä muitakin iloisia naisia suojelijoineen, kaikki kuluneissa puvuissa, mutta iloisia ja mitä parhaassa sovussa keskenään. Vaikka oli tullut pilkkosen pimeä, ei isäntä suostunut sytyttämään lyhtyjä, sillä hän väitti niiden sammuvan tuulessa ja sitäpaitsi piti täysikuun pian nousta ja siitä hyvästä, mitä tämä herrasväki hänelle tuotti, oli kuunvalo riittävä. Tämä ilmotus otettiin mielihyvällä vastaan; koko seurue asettui tämän eriskummallisen tanssisalin seinuksille tähyämään kuun nousua, jonka puna jo näkyi taivaanrannalla. Ja niin pian kuin kuu oli noussut ja heittänyt valonsa Paratiisitalon lavalle, alkoivat he kuun valossa uudelleen tanssia ja tekivät sitä yhtä säädyllisesti ja sydämensä halusta kuin jos olisivat karkeloineet sadan vahakynttilän valossa. Tämä harvinainen valaistus teki kaikki tutummiksi keskenään ja niin eivät Sali ja Vrenchenkään voineet olla heittäytymättä yleiseen iloon ja tanssimatta muidenkin kanssa. Mutta aina, kun he olivat hetken ajan olleet erossa, riensivät he toistensa luo ja tunsivat sellaista tapaamisen iloa, kuin jos he olisivat vuosikausia toisiaan etsineet ja nyt vasta kohdanneet. Sali oli tympeän ja kyllästyneen näköinen tanssiessaan jonkun toisen kanssa ja käänsi aina päänsä Vrencheniä kohden, joka taasen ei katsonut häneen ohitse pyöriessään, vaan oli punainen kuin ruusu ja onnellisen näköinen, kenen kanssa hyvänsä hän sitten tanssikin. "Oletko mustasukkainen, Sali?" kysyi hän Salilta, kun soittajat väsyttyään lakkasivat soittamasta. "Jumala varjelkoon", sanoi Sali "enpä tiedä, kuinka siksi voisin tulla!" "Minkätähden olet sitten niin pahoillasi, kun minä tanssin toisten kanssa?" "En sitä sure, vaan sitä että minun täytyy tanssia toisten kanssa. En voi sietää toisia tyttöjä, on kuin pitäisin puupalaa kainalossani, kun tanssin jonkun muun kuin sinun kanssasi. Ja sinä, kuinka on sinun laitasi?" "Ah, minä olen kaiken aikaa kuin taivaissa, kun vaan saan tanssia ja tiedän, että sinä olet saapuvilla! Mutta luulen, että kohta kuolisin, jos sinä lähtisit pois ja jättäisit minut tänne!"

He olivat tulleet alas lavalta ja seisoivat talon edustalla. Vrenchen löi molemmat kätensä Salin kaulan ympäri, nojasi solakan värisevän ruumiinsa häntä vasten, painoi hehkuvat, kuumista kyynelistä kosteat poskensa hänen kasvojansa vasten ja sanoi huoaten: "Me emme voi tulla yhteen ja kuitenkaan en voi sinua jättää, en silmänräpäykseksikään, en hetkeksikään." Sali syleili häntä, puristi hänet rintaansa vasten ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Hänen sekaantuneet ajatuksensa tapailivat jotakin keinoa, mutta hän ei keksinyt mitään. Jos köyhyys ja syntyperän toivottomuus olisikin ollut voitettavissa, niin ei kuitenkaan soveltunut hänen nuoruudelleen ja kokemattomalle kiihkeälle rakkaudelleen antautua sellaisen pitkällisen koetuksen alaiseksi. Ja sittenkin olisi vielä ollut esteenä Vrenchenin isä, jonka hän oli koko eliniäksi tehnyt onnettomaksi. Tunne siitä, että ainoastaan läpeensä lujalle pohjalle rakennettu avioliitto saattoi olla onnellinen, oli hänessä yhtä elävä kuin Vrenchenissä; näissä omaan varaansa jätetyissä olennoissa eli tämä viimeinen kipinä siitä kunniasta, joka oli heidän kodeissaan muinoin kytenyt ja jonka heidän isänsä melkein tietämättään olivat hävittäneet, he kun, juuri tätä kunniaa omaisuuttaan kartuttamalla lisätäkseen, olivat ajattelemattomasti, mutta oikeudella, kuten he itselleen kuvittelivat, anastaneet tietymättömiin hävinneen ihmisen omaisuuden. Sellaista tapahtuu luultavasti joka päivä; mutta joskus ohjaa kohtalo muille varotukseksi asiat siten, että kaksi mokomaa kotinsa kunnian ja omaisuuden kartuttajaa sattuu yhteen, ja silloin repivät he auttamattomasti toisensa palasiksi ja syövät sukupuuttoon kuin petoeläimet. Sillä eivät ainoastaan kruunupäät valtakuntansa kartuttajat tee virheitä laskuissaan, vaan myöskin matalissa majoissa sattuu sellaisia erehdyksiä ja vallottajat joutuvat aivan vastaiselle äärelle kuin aikomuksensa oli, ja kunniankilpi muuttuu häpeätauluksi. Mutta Sali ja Vrenchen olivat kuitenkin varhaisempina lapsuusvuosinaan nähneet kotinsa kunnian ja muistivat vielä, kuinka hyvin kasvatettuja lapsia he olivat olleet ja kuinka heidän isänsä olivat näyttäneet ihan toisilta miehiltä, vakavilta ja kunnioitetuilta. Sitten olivat he kauvan aikaa toisistaan erotettuina, ja kun he taas toisensa tapasivat, näkivät he heti toisissaan kotinsa kadonneen onnen, ja kumpikin kiintyi sentähden sitä lujemmin toiseensa. He olisivat niin kernaasti olleet iloiset ja onnelliset, mutta ainoastaan hyvällä pohjalla ja perustuksella, ja se näytti heistä saavuttamattomalta, samalla kuin heidän kuohuva verensä olisi mieluummiten halunnut heti yhtyä. "Nyt on yö", huudahti Vrenchen, "ja meidän pitää erota!" "Minunko pitäisi lähteä kotiin ja jättää sinut tänne yksin", vastasi Sali, "en, sitä en voi tehdä!" "Huomenna koittaa uusi päivä, joka ei meille ole hituistakaan parempi."

"Minä annan teille hyvän neuvon, te hupakot", puhui kimeä ääni heidän takanaan ja viuluniekka astui esiin. "Siinä te nyt seisotte", sanoi hän "ette tiedä minne mennä ja tahtoisitte toisenne niin mielellänne. Tulkaa minun ja hyväin ystäväini kanssa vuorille, siellä ette tarvitse pappia, ette rahaa, ette kunniaa, ette muuta mitään kuin hyvän tahtonne! Ei ole niinkään huonosti meidän luonamme, terveellistä ilmaa on tarpeeksi ja syötävääkin, jos on ahkera; vihreät metsät ovat kotimme, joissa toisiamme rakastamme miten mielimme, ja talveksi rakennamme itsellemme hauskat luolat tai ryömimme talonpoikain lämpimiin heiniin. Siis lyhyet tuumat, pitäkää pian häänne ja tulkaa meidän kanssamme, silloin pääsette kaikista murheista ja saatte toisenne ajaksi ja iankaikkisuudeksi, niin kauvaksi aikaa kuin teitä huvittaa ainakin; sillä vanhaksi elätte te meidän vapaassa elämässämme, sen saatte uskoa! Älkää luulko, että minä tahdon teille kostaa mitä vanhempanne ovat minulle tehneet! En. Tosin tuottaa minulle tyydytystä nähdä teidän tulleen siihen, missä nyt olette; mutta enempää en halua, ja tahdonpa teitä auttaa ja palvella, jos minua seuraatte." Hän sanoi tämän todellakin teeskentelemättömällä ja ystävällisellä äänellä. "No, miettikää nyt, ja seuratkaa minua, jos olen antanut teille hyvän neuvon! Antakaa palttua maailmalle ja ottakaa toisenne älkääkä kysykö siihen keneltäkään lupaa! Ajatelkaa iloista häävuodetta metsän syvyydessä tai heinäladossa, jos metsä tuntuu teistä kylmältä!" Tämän sanottuaan lähti hän sisälle. Vrenchen vapisi Salin käsivarren varassa ja viimemainittu sanoi: "Mitä sinä siitä ajattelet? Minusta tuntuu siltä kuin ei olisi hullumpaa heittää koko maailma hiiteen ja rakastaa ilman rajoja ja esteitä!" Hänen puheensa oli kuitenkin enemmän epätoivoista pilaa kuin täyttä totta. Vrenchen vastasi hänelle hellästi häntä suudellen: "En, sinne en tahdo lähteä, sillä silloin ei asia menisi minun mieleni mukaan. Tuo nuori torvensoittaja ja silkkihameinen nainen kuuluvat hekin sillä tavalla toisilleen, ja sanotaan heidän paljonkin rakastaneen toisiaan. Nyt kuuluu tyttö viime viikolla olleen uskoton torvensoittajalle, joka sitä kovasti suree ja on sentähden niin murheellinen ja äkeissään hänelle ja muille, jotka hänelle nauravat. Tyttö on nyt tekevinään katumusta siten että tanssii yksinään eikä puhu kenenkään kanssa ja hymyilee vain torviniekalle. Soittaja poloisesta näkee kuitenkin, että hän vielä tänään on tekevä sovinnon tytön kanssa. Mutta siellä missä asiat ovat tuolla tolalla en minä tahtoisi olla, sillä en koskaan haluaisi olla sinulle uskoton, vaikka minun pitäisi kokea mitä hyvänsä omistaakseni sinut!" Näin puhuessaan värisi Vrenchen parka vielä ankarammin nojautuessaan Salin rintaa vasten; sillä päivällisestä lähtien, jolloin ravintolan emäntä oli pitänyt häntä morsiamena ja hän ilman vastalauseita oli suostunut semmoisena esiintymään, kummitteli morsion onni hänen mielessään, ja mitä toivottomampi hän oli sitä kiihkeämmäksi ja hillittömämmäksi kävi hänen mielihalunsa. Yhtä huono oli Salin laita, sillä soittajan pakina, kuinka vähän hän sitä olikin kuulevinaan, oli pannut hänen päänsä pyörälle, ja hän sanoi neuvottomana ja änkyttävällä äänellä: "Tule sisään, meidän täytyy joka tapauksessa vielä jotain syödä ja juoda."

He astuivat sisään vierastupaan, jossa ei enää ollut ketään muita kuin pieni joukko kodittomia, jotka istuivat jo pöydän ääressä ja nauttivat niukkaa ateriaansa. "Tuossa tulee meidän morsiusparimme", huudahti soittaja, "pitäkää nyt iloa ja ottakaa toisenne!" Heidät pakotettiin istumaan pöytään ja he ottivatkin siinä itselleen paikan siten paetakseen itseään; he olivat iloisia siitä, että olivat ihmisten parissa. Sali tilasi viiniä ja runsaamman aterian ja suuret ilot alkoivat. Äkeä torvensoittaja oli sopinut uskottoman tyttösensä kanssa ja molemmat nauttivat he nyt täysin siemauksin lemmen ihanuutta; toinen hurja pari lauloi ja joi eikä säästänyt toisiltaan rakkauden osotuksia ja viuluniekka ja kyttyräselkä melusivat ja remusivat sydämensä halusta. Sali ja Vrenchen pysyivät hiljaa ja pitivät toisiaan vyötäisistä. Äkkiä kehotti viuluniekka läsnäolijoita olemaan hiljaa ja piti iloisen toimituksen, joka oli esittävinään vihkimistä. Salin ja Vrenchenin täytyi ottaa toisiaan kädestä ja koko seurue tuli rivissä heidän tykönsä toivottamaan heille onnea ja tervehtimään heitä tervetulleiksi heidän liittoonsa. He antoivat tämän tapahtua sanomatta sanaakaan ja pitivät sitä pelkkänä pilana, vaikkakin vuoroin kylmät vuoroin kuumat väreet heitä puistuttivat.

Tuo pieni seurue tuli yhä äänekkäämmäksi ja meluisemmaksi väkevän viinin virratessa tulisena heidän suonissaan, kunnes viuluniekka äkkiä kehotti lähtöön. "Meillä on pitkä matka", huudahti hän, "ja puoliyö on jo ohi. Ylös! me toimitamme morsiusparille juhlasaaton ja minä kuljen soittaen edellä, niin että se joltakin näyttää!" Neuvottomuudessaan eivät Sali ja Vrenchen tienneet mitä tehdä, vaan sallivat sen tapahtua. He saivat kulkea etumaisina ja kaksi muuta paria muodosti saattojoukon, joka päättyi kyttyräselkään bassoviuluineen. Musta mies kulki edellä ja soitti viuluaan kuin riivattu mäkeä alas kuljettaissa, ja toiset nauroivat, lauloivat ja juoksivat perässä. Näin vaelsi tuo mieletön öinen joukkue hiljaisten ketojen kautta Salin ja Vrenchenin kotikylän ohi, jonka asukkaat jo nukkuivat sikeästi.

Tultuaan kotikylänsä hiljaisille kaduille ja käydessänsä vanhempiensa menetettyjen talojen ohi valtasi heidät hurjan tuskallinen mieliala, ja he tanssivat muiden kanssa kilpaa, suutelivat toisiaan, nauroivat ja itkivät. He tanssivat vielä kun soittaja ohjasi heidät sille kunnaalle, jossa nuo kolme peltoa olivat, ja mäen päällä hankasi musta mies viuluaan entistä hurjemmin, hyppi ja tanssi kuin kummitus. Hänen seuralaisensa eivät olleet häntä huonommat hurjassa vallattomuudessa, niin että täydellinen hornan seurue näytti sijottuneen tälle hiljaiselle mäelle; kyttyräselkäkin hyppeli läähättäen kuormineen eikä kukaan näyttänyt enää toisestaan välittävän. Sali tarttui Vrencheniä lujasti käsivarteen ja pakotti hänet seisomaan alallaan; hän oli ensimäisenä tullut järkiinsä. Sali suuteli tyttöä, jotta tämä olisi hiljaa, intohimoisesti suulle, Vrenchen kun oli kokonaan unohtanut itsensä ja lauloi kovaan ääneen. Tyttö ymmärsi pian nuorukaisen tarkoituksen, ja he jäivät seisomaan hiljaa ja kuunnellen, kunnes heidän riemuinen hääsaattonsa oli syöksynyt peltoa alas, ja osaamatta heitä kaivata, kadonnut joen törmälle. Mutta viulu, tyttöjen nauru ja poikien pilapuheet kaikuivat vielä kauvan yön helmasta, kunnes lopulta melu lakkasi ja kaikki kävi hiljaiseksi.

"Noista olemme päässeet eroon", sanoi Sali, "mutta kuinka pääsemme itsestämme? Kuinka voimme toisistamme erota?"

Vrenchen ei voinut vastata, hän lepäsi syvään hengittäen Salin kaulassa. "Eikö ole parasta, että vien sinut kylään ja herätämme siellä ihmisiä, jotka ottavat sinut luokseen? Huomenna voit lähteä tiehesi ja varmaankin on sinun käyvä hyvin, sinä pääset kaikkialla eteenpäin!"

"Tulla toimeen ilman sinua!"

"Sinun täytyy unohtaa minut!"

"Sitä en tee koskaan! Voisitko sinä sitten sen tehdä?"

"Se ei kuulu tähän, rakkaani!" sanoi Sali ja siveli hänen kuumia poskiaan, sillä aikaa kun tyttö lepäsi intohimoisesti painautuneena hänen rinnallaan. "Nyt on kysymys sinusta. Sinä olet vielä niin nuori ja sinulle voi vielä kaikkialla minne joudutkin käydä hyvin!"

"Entä sinulle, sinä vanha mies?"

"Tule", sanoi Sali ja veti hänet mukanaan. Mutta he kulkivat vain muutaman askelen pysähtyen taas toisiaan syleilemään ja hyväilemään. Yleinen hiljaisuus lauloi ja soitti heidän sieluissaan; ei kuulunut muuta kuin virran hiljainen ja raukea kohina.

"Kuinka kaunista on kaikkialla ympärillämme! Kuuletko tuon kohinan, joka on kuin laulua ja kellojen soittoa?"

"Se on vesi, joka kohisee. Muuten on kaikki hiljaa."

"Ei, se on jotain muutakin, se kaikuu täältä, tuolta, joka paikasta!"

"Minä luulen, että me kuulemme oman veremme kohinan korvissamme!"

He kuuntelivat hetkisen tätä kuviteltua tai todellista kohinaa, joka johtui heidän ympärillään vallitsevasta suuresta hiljaisuudesta tai kenties sai alkunsa kuunvalon lumoavasta vaikutuksesta, joka ylt'ympäri lainehti laaksonpohjassa makaavan sumumeren yllä. Äkkiä juolahti jokin seikka Vrenchenin mieleen; hän haki jotain poveltaan ja sanoi: "Olen vielä ostanut sinulle jotain, jonka aion sinulle antaa!" Ja hän ojensi Salille yksinkertaisen sormuksen ja pisti sen hänen sormeensa. Salikin otti esille sormuksen ja pisti sen Vrenchenin käteen sanoen: "Meillä on siis molemmilla ollut sama ajatus!" Vrenchen piti kättään ylhäällä kalpeassa kuunvalossa ja tarkasteli sormusta. "Oh, kuinka kaunis sormus", sanoi hän hymyillen. "Nyt olemme siis kuitenkin kihlatut ja vihityt, sinä olet minun mieheni ja minä sinun vaimosi; kuvitelkaamme edes hetken ajan niin olevan, ainakin niin kauan kuin tuo sumupilvi on kulkenut kuun ohi tahi me olemme laskeneet kahteentoista! Suutele minua kaksitoista kertaa!"

Sali rakasti varmaan yhtä voimakkaasti kuin Vrenchenkin, mutta avioliittokysymys ei kuitenkaan ollut hänellä yhtä kiihkeästi mielessä, se ei ollut hänelle sellainen järkkymätön ja ehdoton joko-tahi, kuin Vrenchenille, joka kykeni käsittämään vain tämän ainoan seikan ja intohimonsa kiihkossa näki siinä joko elämän tai kuoleman. Mutta äkkiä vaikeni asia nuorukaiselle ja tytön naisellinen tunne herätti hänessä raivoisan ja kiihkeän mielihalun, ja hehkuva kirkkaus valaisi hänen sielunsa. Niin intohimoisesti kuin hän olikin tyttöä syleillyt ja hyväillyt, teki hän sen nyt paljon myrskyisemmällä tavalla ja tytölle satoi suudelmia. Vrenchen tunsi omasta kiihkostaan huolimatta heti tämän muutoksen ja ankara pudistus kävi koko hänen ruumiinsa läpitse, mutta ennenkuin sumupilvi oli kulkenut kuun ohi, valtasi hänetkin sama intohimo. Kiihkeässä hyväilyssä ja syleilyssä sattuivat heidän sormuksilla kaunistetut kätensä yhteen ja tarttuivat lujasti toisiinsa ikäänkuin vaistomaisesti toimittaakseen päätökseen vihkimisen. Salin sydän jyskytti toisinaan kuin vasaralla lyöden, toisinaan oli se taas aivan hiljaa. Hän hengitti syvään ja sanoi hiljaa: "Yksi keino meillä on, Vrenchen; me pidämme häät heti ja eroamme sitten maailmasta — tuolla on syvä vesi — siellä ei meitä kukaan enää erota ja me olemme kuuluneet toisillemme — lyhemmänkö vai pitemmän ajan, se on meille silloin yhdentekevä." —

Vrenchen vastasi heti: "Sali — mitä sinä nyt sanot, olen minä jo kauvan itsekseni ajatellut, nimittäin, että me voisimme kuolla ja silloin kaikki olisi ohi — vanno siis minulle, että tahdot sen tehdä minun kanssani!"

"Se on melkein kuin tehty, nyt ei sinua kukaan vie minulta paitsi kuolema", huudahti Sali haltioissaan. Vrenchen hengitti syvään ja ilon kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi keveästi kuin lintu kedon yli alas joelle. Sali kiiruhti hänen jälessään, sillä hän luuli, että tyttö tahtoi häntä paeta, Vrenchen taasen luuli Salin tahtovan pidättää häntä. Niin juoksivat he perätysten ja Vrenchen nauroi kuin lapsi, joka ei tahdo antaa ottaa kiinni itseään. "Joko sinä kadut?" kysyivät he toisiltaan tultuaan joen rannalle ja saavutettuaan toisensa. "En, iloitsen siitä yhä enemmän!" vastasivat he kumpikin.

Kaikista huolista vapaina juoksivat he joentörmää pitkin ja voittivat vauhdissa kiitävän vedenkin, niin kiihkeästi etsivät he paikkaa, johon voisivat pysähtyä; sillä heidän intohimonsa näki vain sen autuuden riemun, joka oli heidän yhtymisessään, eikä heillä ollut mitään muuta ajatusta paitsi tätä ainoata. Mitä sen jälkeen tuli, kuolema ja hävitys, oli heille tyhjän arvoinen, ja he ajattelivat sitä vähemmän kuin kevytmielinen ihminen, joka on menettänyt viimeisenkin omaisuutensa, ajattelee millä hän huomenna elää.

"Kukkani menevät minun edelläni", huudahti Vrenchen, "katso, ne ovat kaikki virrassa lakastumassa." Hän otti ne rinnaltaan ja heitti veteen ja lauloi kovalla äänellä: "Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!"

"Seis", huusi Sali, "tässä on morsiusvuoteesi!"

He olivat tulleet ajotielle, joka vei kylästä joenrantaan, ja tällä kohdalla oli maallenousupaikka. Siinä oli iso heinillä lastattu alus rantaan kytkettynä. Hurjalla mielellä alkoi Sali heti irrottaa aluksen vahvoja köysiä, jolloin Vrenchen tarttui nauraen hänen käsivarteensa ja huudahti: "Mitä aiot tehdä? Varastaisimmeko siunatuksi lopuksi talonpojilta heidän heinälaivansa?" "Tämä olkoon myötäjäiset, jotka he meille antavat, uiva vuode, sellainen, jollaista ei vielä kenelläkään morsiamella ole ollut! Sitäpaitsi saavat he omaisuutensa takaisin tuolla alhaalla, jonne se kuitenkin joutuu, eivätkä he saa tietää mitä sillä on tehty. Katsos, se liikkuu jo ja tahtoo matkalle!"

Laiva oli muutaman askelen päässä rannasta syvemmällä vedellä. Sali nosti Vrenchenin käsivarsiensa varassa korkealle ilmaan ja astui veteen laivaa kohden; mutta tyttö hyväili häntä kiivaasti ja räpisteli kuin kala, niin että pojan oli vaikea pysyä pystyssä juoksevassa vedessä. Vrenchen koetti saada kasvonsa ja kätensä kastetuksi veteen ja huusi: "Minä tahdon myöskin koettaa miltä kylmä vesi tuntuu! Muistatko vielä, kuinka kylmät ja kosteat kätemme olivat, kun ojensimme ne ensi kerran toisillemme? Me saimme silloin kaloja, nyt olemme itse pian kaloja, suuria, kauniita kaloja!" "Pysy hiljaa, sinä rakas kiusankappale", sanoi Sali, jolla oli täysi työ pysytellä seisaallaan telmivän rakastettunsa ja aaltojen välissä, "muuten vievät aallot minut mukanaan!" Hän nosti kannettavansa laivaan ja hypähti sinne itse jälessä; sitten asetti hän tytön korkealle hyvänhajuiselle heinälastille ja kiipesi sinne itsekin, ja kun he olivat päässeet sinne liukui alus hiljalleen virran keskiuomaan ja ui hitaasti kääntyen laaksoa kohti.

Joki kulki välistä korkeiden tummien metsien läpi, jotka heittivät varjonsa sen yli, välistä aukeiden maisemien kautta, välistä hiljaisen kylän, välistä yksinäisten mökkien ohi; milloin tuli se suvantopaikkaan, niin että se muistutti tyyntä järveä, ja alus pysyi melkein paikoillaan, milloin hyökkäsi se kallioiden välistä ja jätti nopeasti nukkuvat rannat jälkeensä; ja kun aamurusko syttyi, sukelsi kaupunkikin tornineen esiin hopeanharmaan virran äyräiltä. Laskeva kuu, punertava kuin kulta, heitti loistavan valojuovan virtaan, ja tätä juovaa pitkin liukui laiva hiljalleen alas jokea. Kun se oli tullut lähelle kaupunkia, liukui hallaisena syysaamuna kaksi kalpeaa olentoa, jotka olivat kietoutuneet lujaan syleilyyn, tumman aluksen haamusta kylmään virtaan.

Alus osui jonkun ajan päästä vahingoittumattomana laivasiltaan ja pysähtyi siihen. Kun myöhemmin kaupungin alapuolelta löydettiin kaksi ruumista, ja kun niiden alkuperä oli saatu selville, saatiin sanomissa lukea: Kaksi nuorta ihmistä, rutiköyhän häviöön joutuneen perheen lasta, joiden vanhemmat olivat toistensa leppymättömiä vihamiehiä, on hakenut aalloissa surmansa, sitten kun he koko iltapäivän olivat keskenään hartaasti tanssineet ja huvitelleet eräissä kirkkojuhlissa. Tämä tapaus on luultavasti yhteydessä niiltä seuduin peräisin olevan heinälaivan kanssa, joka ilman laivaväkeä on saapunut kaupunkiimme, ja otaksutaan nuoren parin ottaneen laivan viettääksen sillä epätoivoisia ja jumalattomia häitään. Tässäkin esimerkki levenevästä tapainturmeluksesta ja villiytyneestä intohimosta.

POLOINEN PARONITAR

Brandolf, nuori oikeusopin tutkija, riensi porraskäytävää ylös talon ensimäiseen kerrokseen, missä eräs hänelle tuttu perhe asui, ja siinä ajatuksissaan loikatessaan astuimelta toiselle oli hän vähällä kaataa naisihmisen, joka keskellä portaita istuen kiillotti veitsiä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi veitsellä pistetty kantapäähän; hän katsahti taakseen ja näki allaan vihasta punaiset kasvot, jotka, mikäli hän saattoi alasvedetyn pääliinan tähden huomata, olivat nuorehkon naisen, jota hän piti palvelijattarena. Vihoissaan ja suutuksissaan katseli nainen alas työhönsä, ja Brandolf astui sydämessään loukattuna tuttavansa asuntoon. Siellä tarkasteli hän saappaansa korkoa ja huomasi, että sen kantapään nahkaan oli todella syntynyt pieni naarmu.

"Kuinka surkeita olemmekin, me ihmiset!" huudahti hän. "Joka päivä puhumme me rakkaudesta ja ihmisyydestä ja joka päivä loukkaamme teillä, portaissa ja käytävissä jotakin lähimäistämme! Tosin emme tahallamme; mutta täytyypä minun itselleni tunnustaa: jos tuo nainen olisi atlaspuvussa istunut portailla, niin olisinpa varmaan hänet huomannut! Kunnia tuolle veitsiä kiillottavalle, puolustuskuntoiselle olennolle, joka on ainakin painanut kostavan tutkaimensa kantapäähäni, ja hyvä sekin, ettei se ollut mikään Akilleenkantapää."

Hän kertoi tuttavilleen pienen kohtauksensa. Kaikki huudahtivat: "Se oli paronitar!" ja perheenisä lisäsi: "Rakas Brandolf! tällä kertaa on teidän humaaninen omatuntonne vienyt teidät harhaan! Tuo nainen porraskäytävässä on todellinen paronitar, joka pelkästä ilkeydestä, estääkseen siten kulkua porraskäytävässä, ja itaruudesta, hän kun ei henno käyttää omia huoneitaan siihen tarkotukseen, sotkee ja kiillottelee yleisessä porraskäytävässä eikä sen ohella aatelisessa ylpeydessään meitä porvarillisia tervehdi eikä edes luo katsettaan meihin!"

Ihmeissään tästä kummallisesta selityksestä uteli Brandolf lähemmin paronittaresta. Hän oli muutamia viikkoja sitten muuttanut taloon kerroksen toisella puolen olevaan pienempään huoneustoon ja oli heti kiinnittänyt ovelle loisteliaan nimensä sekä samalla ripustanut ikkunaan ilmotuksen, jossa hän tarjosi vuokralle kalustetun huoneuston. Joitakin vuokralaisia oli siinä jo asunutkin, mutta kukaan ei ollut voinut kestää paria päivää pitempää aikaa, kun he jo olivat maksettuaan melkoisen laskun paenneet tiehensä. Se joka joutui mokoman vuokraajan satimeen, ei saanut omassa huoneessaan tupakoida, ei maata upealla sohvalla, ei kulkea koluten huoneessaan, vaan hänen täytyi ottaa saappaat jaloistaan säästääkseen mattoja; hän ei saanut yönutussa eikä edes paidanhihoissa oleilla ikkunan ääressä, jottei hän siten häpäisisi tätä vapaaherrallista asuntoa, ja sen lisäksi oli hän kuin avuton vanki, sillä paronittarella ei ollut mitään palvelusväkeä, vaan teki hän itse kaikki tehtävät ja kieltäytyi jyrkästi jokaisesta palveluksesta, mikä ei suorastaan kuulunut hänen velvollisuuksissa. Joka aamu asetti hän vuokralaisensa huoneeseen pullon puhdasta vettä ja täytti iltasin vesiastian, mutta muutoin ei hän suostunut tuomaan lasiakaan, vaikka hänen vuokralaisensa olisi janoon nääntynyt. Kaiken tämän teki hän epäystävällisin sanoin tai ei puhunut ollenkaan mitään. Kukaan ei tuntenut hänen perhesuhteitaan eikä mistä hän oli tullut; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja kun hänen taloudelliset toimensa pakottivat hänet menemään kaivolle ja pihalle piikain ja palvelusväen keskuuteen, kulki hän heidän keskellään äänetönnä kuin joku pahahenki.

Lyhyesti, kaikki olivat yksimielisiä siitä, että hän oli ilkeämielinen paholainen, joka piti epäystävällistä ja outoa peliään omaksi edukseen ja oli muka laskenut, että hän menettelynsä kautta saisi aikaan sen, että hänen vuokralaisensa alituisesti vaihtuivat ja hän siten sai tilaisuuden maksattaa heillä useita pieniä, liioteltuja laskuja ja kiskoa heiltä ylimääräisiä vuokrarahoja, jos he ennen määräaikaa muuttivat tiehensä. Tämä suunnitelma, jos se oli totuuden kanssa yhtäpitävä, ei ollutkaan huono, sillä talo oli kauniin liikekadun varrella, joka houkutteli aina uusia varakkaita muukalaisia vuokraamaan paronittaren huoneen, mistä he kuitenkin pian luopuivat ja jättivät sijansa toisille.

Kun tämä kuvailu, monen merkillisen pikkupiirteen höystämänä, oli päättynyt, tunsi Brandolf pikemmin salaista sääliä tuota pahaa paronitarta kohtaan kuin vihaa tai halveksumista, ja kun hänen tuttavansa pilalla kysyivät, eikö hän tahtoisi tulla heidän naapurikseen ja asettua asumaan tuon merkillisen paronittaren luo, vastasi hän vakavasti: "Miksi en? Olisipa hauska päästä hänen sisimmän olentonsa perille ja vääntää hänen päänsä paikoilleen!"

Mutta kun hän näki, ettei talon emäntä pitänyt enemmistä puheista tässä asiassa, vaikeni hän. Kadulle tullessaan johti vuokrailmotus, joka taas oli ikkunassa, uudelleen paronittaren hänen mieleensä.

Brandolf ei voinut lainkaan käsittää, kuinka yleensä saattoi pahanilkisten ja tyhmien ihmisten tähden joutua selkkauksiin' ja ikävyyksiin. Niin hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava kuin hän pohjaltaan olikin, tunsi hän kuitenkin aina oikeata kaipuuta saada torailla kaikenlaisten riitapukarien kanssa ja osottaa heille heidän hulluutensa. Kun hän kuuli puhuttavan vääryydestä, suututtivat häntä enemmän ne, jotka sitä kärsivät, kuin ne, jotka sitä harjottivat, koska hänen mielestään jälkimäiset eivät milloinkaan pääse sokeudestaan, jollei heille tehdä vastakynttä. Vain avoimen väkivallan jätti hän silleen, se kun itse merkitsi itsensä eikä sentähden tarvinnut mitään huomautusta esiintyäkseen täydessä surkeudessaan ja tuhotakseen itse itsensä. Hän ymmärsi hyvin inhimillisiä olosuhteita ja luotti niin suuresti inhimillisyyteen jokaisessa ihmisessä, että uskalsi yrittää kaikkein jöröimmässäkin herättää eloon tämän perikuvan tai ainakin saada syntiseen tietoisuuden siitä, että hänet jo oli opittu tuntemaan sekä että hän tapaisi voittajansa. Mutta — olipa että se johtui siitä, että kiukuttelijat jo kaukaa vainusivat hänen voitollisen varmuutensa, tai ihmislasten yhteisestä kohtalosta, joka harvoin antaa meidän toivojemme toteutua — niin ei Brandolfille tarjoutunut yhtään kunnon tilaisuutta, ja missä ikinä joku pahanilkinen olento kukoisti, sinne tuli hän aina liian myöhään ehtiäkseen taittaa toivomansa kukkasen.

Sentähden kulki hän paronittaren oven ohi kuin suljetun paratiisin sivu, jonne hän täydestä sydämestään ikävöi taistelemaan sitä vartioivien lohikäärmeiden kanssa.

Kun hänen tuttavansa perhe lapsineen palvelijoineen päivineen lähti syyskuussa matkalle Italiaan viettämään talvea, tunsi Brandolf, vaunujen verkalleen talonemännän silmälläpidon alaisina pois vieriessä, ettei hänellä tässä talossa ollut oikeastaan enää mitään tekemistä ja että hänen asiansa olisi ollut lähteä siivosti kotiinsa. Mutta hän astuikin porraskäytävää ylös, soitti paronittaren ovelle, ja pyysi nähdä hänen huoneitaan. Paronitar tunsi hänet heti siksi mieheksi, joka oli häntä portaissa töytäissyt, ja naapuriväen jokapäiväiseksi vieraaksi. Epäluuloisesti ja suurin silmin katsoi hän häneen puhumatta sanaakaan ja piti käsin ovesta, ikäänkuin hän olisi tahtonut lyödä sen kiinni toisen nenän edessä; kuitenkaan ei hän sitä uskaltanut tehdä, vaan laski Brandolfin, annettuaan hänelle lyhyen vastauksen, sisään.

Happamen kohteliaasti vei paronitar hänet huoneita katsomaan; ne olivat erittäin siististi ja kauniisti sisustettuja, ja Brandolf selitti lyhyen tarkastelun jälkeen, jonka hän teki enemmän näön vuoksi, että hän oli halukas vuokraamaan tämän huoneuston ja että hän jo seuraavana päivänä muuttaisi siihen asumaan. Ilman vähintäkään ilonilmausta kumarsi paronitar hiukan. Brandolf ei muutoin nytkään hänestä paljoa nähnyt, sillä hänellä oli huivi käärittynä suojuksen tavoin pään ja kaulan ympäri ja sitä paitsi oli hänellä yllään harmaa päällysvaate, joka saattoi yhtä hyvin olla viitta kuin kotipuku. Brandolf riensi ilmottamaan isäntäväelleen muutostaan. Nämä surivat sitä kovin, sillä heillä ei ollut koskaan ollut niin rakastettavaa vuokralaista, ja kun he itse olivat säännöllistä ja hyväluontoista väkeä, tuntui heistä Brandolfin muutto kaksinkerroin selittämättömältä. He saattoivat selittää sen ainoastaan siten, että Brandolfilla varakkaana ja oppineena herrana oli omat mielitekonsa eikä mitään suruja, ja että hän sentähden voi mielin määrin seurata päähänpistojaan.

Vasta kun Brandolf oli muuttanut kapineensa uuteen asuntoonsa ja sinne sijottautunut, veti hänen huomionsa puoleensa näiden huoneiden tavallisten vuokrahuoneiden sisustuksesta suuresti eroava kalustus. Hänellä oli hallussaan kolme kadunpuoleista huonetta. Niiden sisustus näytti järjestetyn koko perheen yhteisen neuvottelun mukaan ja kaikki kalusto oli kallisarvoisesta aineksesta. Lattia oli kauttaaltaan kirjavien mattojen peitossa, joita muutamin paikoin oli kaksinkerroin; jokaisessa huoneessa oli kirjotuspöytä, hienoja kaappeja, ylellisyyskaluja, pelipöytiä ja peilejä, sohvia ja pehmeitä patjatuoleja loppumattomiin; komeat uutimet verhosivat ikkunoita ja yksin seinilläkin tunkeili joukko tauluja, vaskipiirroksia ja muuta sellaista, ikäänkuin olisi jonkun muuttaneen perheen kaikki seinäkoristeet olleet siinä huutokauppaa varten näytteillä. Jos tämän kautta näiden muutoin isonlaisten huoneiden koko jo näytti suuresti pienentyneen, niin kävi asia vielä arveluttavammaksi nurkkiin asetettujen hyllyjen tähden, joille oli kasattu suuri määrä maalattuja ja kullattuja porsliinikaluja ja hienonhienoja lasikoruja, mitkä vapisivat kuin haavanlehdet jokaisesta voimakkaammasta askeleesta. Kaikille näille korutavaroille oli maalattu tai kaiverrettu sama vaakuna, mikä myöskin komeili ulko-ovella paronitar Hedvig von Lohausen-nimen yläpuolella. Myöhemmin maata pannessaan huomasi Brandolf, että samainen vapaaherra-vaakuna oli kudottu myöskin ylen loisteliaan vuoteen liinoihin, mikä näytti olevan toinen puolisko muinaisista morsiusvuoteista. Kaikki kapineet näissä kolmessa täyteen sullotussa huoneessa olivat mitä moitteettomimmassa kunnossa eikä missään voinut nähdä tomuhiutaletta, ja Brandolfista näytti jo siltä, kuin olisi vuokralainen vain määrätty kaiken tämän ihanuuden vartijaksi ja kuin saisi hän pian tomupyyhkimen ja viuhkan käteensä. Sillä sen, joka noiden huoneiden kunnossapidosta huolehti, tuli todennäköisesti asua noissa huoneissa. Mutta on heti sanottava, ettei niin lainkaan ollut asianlaita; puhdistus pantiin aina toimeen vuokralaisen poissaollessa, ikäänkuin sen olisi tehnyt joku näkymätön henki, ja lasi- ja porsliinikapineet olivat aina yhtä varmasti paikoillaan kuin jos ei ihmiskäsi olisi niihin koskaan kajonnut ja kuitenkaan ei niillä voinut keksiä pienintä tomuhiutalettakaan.

Nyt alkoi Brandolf tarkkaavasti odotella emännän huonoja tapoja ja tottumuksia alkaakseen ihmisyyden nimessä sotaretken niitä vastaan. Mutta hänen huono onnensa näytti täälläkin hänet tapaavan: vihollinen, joka varmaankin aavisti uuden vastustajansa voiman, pysyi salassa. Brandolf ei edes voinut tupakinsavulla ajaa vihollista luolastaan, sillä hän ei polttanut, ja kun hän vartavasten osti itselleen sellaisen pienen piipun, jota muurarit käyttävät työtä tehdessään, sekä vähän huonoa tupakkia ja toi saaliinsa kotia ja sytytti piipun, täytyi hänen jo kolme savua vedettyään heittää se ikkunasta ulos, niin pahalta se maistui. Mattoja ja patjoja ei myöskään käynyt päinsä liata, sillä hän ei ollut sellaiseen tottunut; niin ei hänellä ollut enää muuta neuvoa kuin avata ikkuna ja siten saada aikaan vetoa. Lisäksi puki hän ylleen flanellijakun, pani päähänsä mustasta silkistä tehdyn myssyn ja asettui niin leveästi ikkunaan kuin mahdollista. Ei viipynytkään kauan, ennenkuin vapaaherratar von Lohausen ilmaantui avoimeen oveen, mainitsi katumelun tähden tavallista korkeammalla äänellä vuokralaistaan nimeltä, ja kun tämä katsoi taakseen, osotti hänelle suurta hevoskärpästä, joka lentäen kierteli huonetta. Naapurissa on hevostalli, huomautti paronitar lyhyesti. Kohta otti Brandolf myssyn päästään, ajoi kärpäsen huoneesta ja sulki ikkunan. Sitten pani hän myssyn uudelleen päähänsä, mutta otti sen taas pois huomatessaan, että nainen seisoi vielä huoneessa ja näytti katselevan häntä hänen puuhassaan heikolla mielihyvällä. Niin, mikäli paronittaren totisista ja surullisista kasvoista oli näkyvissä, saattoi niissä melkein huomata kirkkaan iloisuuden välähdyksen, joka kuitenkin pian katosi, samoinkuin itse rouvakin.

Toistaiseksi ei Brandolf tiennyt, millä nyt alottaa; hän kääriytyi kauniiseen työnuttuunsa, pani jakkunsa ja myssynsä paikoilleen ja istui sohvaan. Istuessaan keksi hän seinässä vihreistä ja kultaisista lasihelmistä tehdyn soittonuoran ja veti siitä kohta voimalla. Kuin tuulispää ilmestyi paronitar harmaassa puvussaan ja pää entiseen tapaan huivin verhoamana. Brandolf pyysi lähettää sanan räätälilleen, joka asui kaukana monen kadun päässä. Paronitar punasti; hänen täytyi itse lähteä, sillä hänellä ei ollut palvelijaa, jonka olisi voinut lähettää. Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kysyi hän, oliko asialla kiire vai saisiko se ehkä jäädä iltapäivään. Brandolf selitti, että asia oli kiireellinen, sillä hän tahtoi ompeluttaa irti menneen napin takkiinsa, jota juuri tänään aikoi käyttää. Paronitar katsoi häneen syrjästä ja oli jo aikeissa lyödä oven kiinni, mutta kääntyi vielä kerran ja kysyi, eikö hän voisi ommella nappia. "Epäilemättä, jos olette niin ystävällinen", sanoi Brandolf, "nappi riippuu vielä yhdestä säikeestä takissa. Mutta enpä voi teiltä sitä pyytää!"

"Onko parempi juosta puoli tuntia pitkin katuja?" vastasi hän ja meni noutamaan pienen vanhan neulakorin, jossa oli neulatyyny ja muutamia lankarullia. Brandolf ojensi hänelle takin ja hänen ylhäinen emäntänsä ompeli kapein sorminensa napin kiinni. Kun hänen työnsä tähden täytyi olla kirkkaammassa valossa, näki Brandolf nyt ensi kerran selvemmin osan hänen kasvoistaan, pyöreän hienon posken, pienen varmapiirteisen suun ja sen yläpuolella hiukan terävähkön nenän; syvään työn yli painuneet silmät jäivät näkymättömiin päähineen varjoon. Mutta se mikä oli näkyvissä oli läpikuultavan valkeaa ja muistutti vanhojen saksalaisten kuvien nunnanpäitä, joiden esikuvina aina oli joku hiukan riutunut ja samalla huolien painama nainen.

Kuitenkaan ei jäänyt paljon aikaa havainnontekoihin, sillä hän oli kädenkäänteessä valmis ja kadonnut.

Näin oli Brandolf päässyt ensimäisen päivänsä päähän ja samalla tavalla kului useita viikkoja ilman että sattui mitään, joka olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden puuttua asiain menoon. Hänen täytyi sentähden tyytyä odottamiseen, tarkkaamiseen ja arvailemiseen; sillä jokin salaisuus tämän kaiken takana piili, vaikkakin paronitarta oli liiaksi pahanilkisyydestä paneteltu. Ensiksikin pani Brandolf merkille, että se osa asuntoa, jossa paronitar asui, oli luoksepääsemätön ja sulettu; hänellä oli hallussaan kyökki, yksi-ikkunainen kapea kamari ja toinen pieni huone. Niissä oleskeli hän kaiket ajat ypöyksinään, sillä lukuunottamatta leipuripoikaa ei hänen luonaan näyttänyt käyvän ristinsielua. Yhden ainoan kerran oli Brandolf tilaisuudessa heittämään pikaisen silmäyksen kyökkiin, jossa näkyi suuri paljous kauniita keittokaluja; mutta mistään ei voinut päättää että siellä olisi koskaan pidetty tulta tai keitetty. Koskaan ei sieltä kuulunut tulen rätinää tai puun pauketta tai lihan ja vihannesten hakkuuta taikka paistuvien makkarain surinaa voisulassa. Millä eli paronitar? Tässä alkoi uteliaalle vuokralaiselle asia selvetä: varmaankaan ei millään! Hän näkee nälkää — sillä aikaa kuin minä kulutan aikaa etsien syytä hänen suruunsa! Kappale kurjuutta, köyhä paronitar, joka on joutunut yksin maailmaan, ties minkä kohtalon oikun kautta!

Brandolf ei nauttinut asunnossaan muuta kuin aamuisin kahvia parin tuoreen sämpylän keralla, josta hän tavallisesti jätti toisen tarjottimelle. Eräänä päivänä luuli hän sitten huomanneensa että rouva Hedvig von Lohausen noutaessaan pois tarjottimen, katsahti ahnaasti lautaseen, nähdäkseen oliko toinen sämpylä jälellä, ja riensi nopeasti tiehensä. Hänen silmänsä oli loistanut kuin tähti. Brandolfin täytyi asettua ikkunan eteen tullakseen ajatustensa herraksi. Mitä on ihminen, puheli hän itsekseen, mitä on mies ja nainen! Hehkuvin silmin pitää heidän tavotella ravintoaan kuin metsän petojen!

Hän ei ollut koskaan tuota katsetta ennen nähnyt. Mutta kuinka kaunis ja loistava olikaan hänen silmänsä ollut!

Eräänlaisella julmuudella jatkoi hän huomiontekojaan; erään kerran pisti hän jälelle jääneen sämpylän taskuunsa ja vei sen mukanaan; toisen kerran jätti hän vain puoli sämpylää ja kolmannen kerran molemmat, ja aina luuli hän paronittaren alas- tai ylösluoduista silmistä, nopeammasta tai hitaammasta käynnistä keksineensä kokeensa vaikutuksen ja tuli viimein vakuutetuksi siitä, ettei tuo naispoloinen syönyt sanottavasti muuta kuin mitä hänen eineestään jäi jälelle, pari lasillista maitoa ja puoli sämpylää taikka koko sämpylän.

Nyt tuli Brandolfin muuttaa menettelyään; hänen tuli etsiä tilaisuutta ruokkiakseen hiukan villikissaa, kuten hän nimitti paronitarta hänen luoksepääsemättömyytensä tähden, vaikkapa vastoin hänen tahtoaankin, mutta hänen oli meneteltävä varovasti ja harkinnalla. Hän ilmotti, ettei hän enää viitsinyt lähteä kotoaan myöhemmälle eineelle, jota hänen oli tapana nauttia muualla, ja tilasi joka aamu kotiinsa aterian, johon kuului munia, sianlihaa, voita ja sämpylöitä. Tästä jätti hän suurimman osan jälelle siinä toivossa, että tuo poloinen kirkonhiiri käyttäisi sitä hyväkseen. Se tapahtuikin ehkä jonkun päivän aikana; mutta sitten näytti paronitar jotain vainunneen, kävi epäluuloiseksi ja huomautti eräänä päivänä Brandolfille, että tämän pitäisi tilata vähemmän tai jollakin tavalla käyttää sitä, mikä jää jälelle, eikä hän lopulta kajonnut edes niihin sämpylöihin, jotka Brandolf jätti. Nyt oli Brandolf taas neuvoton.

Eräänä päivänä, kun hän palasi kaupungilta kotiansa, kohtasi hän paronittaren eteisessä puhuttelemassa vihanneskaupustelijaa, jolla oli myytävänä kärryissään komea neilikkakasvi, mikä huolimatta myöhästyneestä syksystä kukoisti täynnä tulipunaisia neilikoita. Paronitar taivutti kasvin latvaa kädellään ja kätki nopeasti kasvonsa kukkiin, ilmeisesti haluten itselleen kukkasta; hän kysyi epäröiden sen hintaa, puisti päätään, laski kukanlatvan kädestään ja kiiruhti nopeasti tiehensä. Brandolf osti kohta kasvin toivoen saavuttavansa paronittaren ja voivansa taivuttaa hänet ottamaan sen vastaan, mutta tämä oli jo ehtinyt kadota luolaansa, ja Brandolf vei neilikan huoneeseensa sekä asetti sen pienelle pöydälle ikkunan ääreen, missä hänellä myös oli tuoli, jossa hänen oli tapana istua ja lukea. Huolellisesti asetti hän kuitenkin pöytää säästääkseen nelitaitteisen nidoksen kukkaruukun alle.

Myöhemmin lähti hän taasen tiehensä aterialle, ja kun oli alkanut sataa, otti hän jalkaansa kummikalossit. Sentähden olivat hänen askeleensa kuulumattomat, kun hän jonkun ajan kuluttua palasi ja astui huoneeseensa. Avoimen oven kynnyksellä seisten näki hän rouvan istuvan tuolilla neilikan edessä tomuviuhka kädessään. Hän nojautui väsyneenä tuolin selkämystä vasten ja oli nukahtanut kädet ynnä tomuviuhka sylissään. Hiljaa sulki Brandolf oven ja hiipi sohvalle, mistä hän ristissä käsin tarkkaavasti katseli nukkuvaa naista. Ei voinut sanoa, että hänen kasvonsa kuvastivat juuri erityisemmin surua, pikemmin heijastivat ne kaiken elämänilon ja toivon puutetta. Vain suljetuissa silmäripsissä näkyi kaksi kyyneltä, jotka siinä kuivuivat ilman liikatunteilua kuin kaksi huomaamatta kadotettua helmeä.

Sitä liikutetummaksi tuli Brandolf tästä näystä; mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän ahdisti hänen sydäntään; hän toivoi, että hän olisi voinut kutsua tuon tuntemattoman onnettoman kohtaloa omakseen, ikäänkuin se olisi ollut joku ihanasti kukkiva omenapuunoksa tai joku kalleus. Hänessä oli koko elämänsä ajan ollut jotain narrimaista, jos yleensä voi sanoa narrimaiseksi sitä, mitä kuka hyvänsä ei tee toisen jälessä.

Äkkiä liikahti nukkuja kuin pahan unen ahdistama ja heräsi. Hämillään silmäili hän ympärilleen ja kun hän huomasi huoneessa miehen osanottavine kasvonilmeineen, hypähti hän tuolilta ja pyysi entistä paljon lempeämmin sanoin anteeksi käytöstään. Vieläpä hän lisäksi selitti, että neilikat olivat hänen lempikukkiaan ja ettei hän ollut voinut vastustaa kiusausta viipyä hetken niiden ääressä, jolloin hän oli nukahtanut. Hän kertoi ennen hoitaneensa enemmän kuin sataa tuollaista kasvia, joista toinen oli toistaan kauniimpi ja joista kullakin oli oma värinsä.

"Saanko tarjota tämän teille, rouva paronitar?" sanoi Brandolf, joka oli kohta noussut seisomaan. "Olen sen ostanut sentähden, että näin teidän tuolla alhaalla ottavan sen käteenne ja sitä mielihyvällä katselevan."

Mutta kaunis sää oli jo ohi. Punastuen puisti paronitar päätään. "Minun luonani on liian vähän valoa sille", sanoi hän, "täällä on sen parempi!" Ikäänkuin hän olisi katunut, että oli puhunut liian paljon, tervehti hän lyhyesti, lähti tiehensä sekä suvaitsi seuraavina päivinä tuskin näyttäytyä.

Viimein toi hän kuukausilaskun, joka oli kirjotettu harmaalle paperiliuskalle. Brandolf jätti tahallaan sen lähemmin tarkastamatta; sydämessään toivoen, että se olisi hyvin korkea, maksoi hän summan, mikä kuitenkaan ei millään tavalla noussut yli sen määrän, johon Brandolf oli tottunut. Kun Brandolf laski rouvalle rahat, seisoi tämä omituinen emäntä asennossa, joka pikemmin oli nöyrä kuin uhkaava, ikäänkuin hän olisi odottanut tavallista vuokran irtisanomista. Mutta itsekseen päättäen kerrankin keksiä valoa tähän salaisuuteen, antoi hän rouvan lähteä ilman että hän mitenkään osotti haluavansa muuttaa. Uteliaana tutki Brandolf sitten paperiliuskaa saadakseen selville, miten oli laita paronittaren laskutaidon, ja hän huomasi, ettei siinä ollut penniäkään yli määrän; sen sijaan oli joka kerta kun hän einettä syödessään oli jättänyt toisen sämpylöistä jälelle, vain toinen merkitty laskuun. Nyt ei Brandolf enää paljon ymmärtänyt koko juttua, vielä vähemmän kun hän iltapuoleen, mennessään ulos, ensi kerran kuuli kyökistä hiljaista pauketta kuin palavista puista ja tunsi hyvästi kiehuneen jauhovellin tuoksun, ja häntä halutti kummasti saada nauttia sitä hänkin. Nyt oli hän vakuutettu, että paronitar nyt vasta ensi kerran keitti itselleen lämmintä ruokaa. Hän tekee, ajatteli Brandolf, sitä kerran kuukaudessa, kun vuokralainen maksaa laskun, samalla tavalla kuin työmiehellä maksupäivänä on tapana käydä ravintolassa.

Ja itse asiassa ei seuraavana päivänä enää näkynyt mitään merkkiä eilisestä keittämisestä.

Lokakuun puolivälissä joutui Brandolf paronittaren kanssa lähempään keskusteluun, samanlaiseen kuin kerran neilikoista. Rouva huomautti Brandolfille, että talvi saattoi tulla minä päivänä hyvänsä ja tehdä tarpeelliseksi uunien lämmittämisen, ja kysyi pitäisikö hänen tilata puita ja kuinka paljon. Brandolf mainitsi niin suuren määrän, että sillä saattoi lämmittää kaikki huoneuston uunit ja pitää iloista takkavalkeaa aina toukokuuhun saakka. Samalla antoi hän rouvalle pankkiosotuksen, pyytäen häntä huolehtimaan kaikesta, mikä oli tarpeen, puiden ostamisesta ja särkemisestä; rouva otti pankkiosotuksen ja toimitti asian suurella huolella ja ymmärryksellä. Ei viipynyt kahdeksaa päivää, ennenkuin alkoi tuiskuta, ja nyt täytyi yksinäisyyttä rakastavan emännän useammin näyttäytyä, hän kun itse sytytti tulet vuokralaisensa kolmeen uuniin sekä kantoi niihin tarvittavat puut. Hänen kasvonsa ja kätensä nokeutuivat tässä työssä ja hän oli pian täydellisen tuhkimuksen näköinen.

Mutta jos Brandolf oli luullut, että hän lämmittäisi hiukan myöskin omia huoneitaan, niin oli hän siinä erehtynyt, sillä yhtä vähän kuin kesän aikaan saattoi Brandolf huomata, että niissä olisi poltettu puita. Ja kuitenkin oli kylmyys jo käynyt varsin kovaksi; mutta paronitar, toimitettuaan puiden oston vuokralaisensa puolesta, oleskeli yksin kylmissä huoneissaan ja teki siellä Jumala ties mitä. Hän kävi silmin nähden kalpeammaksi, hoikemmaksi ja väsyneemmäksi ja näytti siltä kuin hän olisi päivä päivältä aina suuremmalla vaivalla haalinut sisälle puukantamuksen. Se kuristi Brandolfin sydäntä, vaikka hän muutoin olikin niin reipas ja huoleton mies. Mutta jokaisen kokeen saada häntä puhumaan ja ottamaan vastaan apua torjui nainen itsepintaisesti luotansa, ikäänkuin hän ehdon tahdoin olisi aikonut raastaa itsensä kuoliaaksi. Brandolf oli puolestaan yhtä itsepäinen ja odotteli vain sopivaa tilaisuutta, joka ei voinut olla pian ilmestymättä.

Kuitenkin kävi aika hänelle hiukan pitkäksi. Hänen leskeksi jäänyt isänsä oli suuri tilanomistaja ja sangen rikas mies, joka toivoi, että ainoa poikansa olisi asunut hänen luonaan ja ottanut haltuunsa tilojen hoidon. Toiselta puolen oli poika huomattava juriidinen kyky, jota ylhäältäpäin oli kehotettu tavottelemaan valtion virkoja. Hän olikin tullut pääkaupunkiin perehtyäkseen enemmän virkamiehen alaan ja kerrankin ratkaistakseen suuntaan tai toiseen, ainakin joksikin aikaa.

Työskennellen joka päivä vapaaehtoisena jonkun tunnin ministeristössä ja ollen muutoin hiukan mukavuuteen tottunut äidinpoika, soi hän itselleen yllin kyllin aikaa vaaliaan varten. Kuitenkin sai hän uuden aiheen kiiruhtaa, sillä häntä oli ajateltu erääseen toimeen, joka olisi vaatinut häntä oleskelemaan syrjäisessä maankolkassa. Itse puolestaan ei hän taas olisi tahtonut luopua asunnossaan alottamansa jutun ratkaisusta, ja isä ahdisti myös vanhalla vaatimuksellaan. Asian tällä kannalla ollen makasi Brandolf eräänä aamuna vuoteessa tavallista kauvemmin ja mietiskeli, mitä hänen pitäisi tehdä. Lopulta tuli hän siihen päätökseen, että hän vallan hyvin voisi käyttää juriidisia tietojaan ja hänelle tarjottua virka-asemaa hyväkseen kootakseen kaikessa hiljaisuudessa tarvittavat tiedot paronittaren menneisyydestä ja nykyisyydestä ja tilaisuuden mukaan hankkiakseen tuolle hyljätylle naiselle paremman aseman, taikka sitten karkottaakseen hänet kokonaan mielestään ja jättääkseen koko jutun sikseen.

Tällä mielellä pukeutui hän ja kiiruhti toiseen huoneeseen nauttimaan aamukahvinsa päästäkseen sitten heti matkaan. Mutta huolimatta siitä että aamu oli jo kulunut pitkälle ei kahvitarjotinta näkynytkään vanhalla paikalla; huoneet olivat kylmillään, sillä yhteenkään uuniin ei oltu tehty tulta. Ihmeissään aukaisi hän oven eteiseen ja kuunteli; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän veti kauniista kellonuorasta, mutta kaikki jäi edelleen kuolonhiljaiseksi. Huolissaan astui hän käytävän toiseen päähän, kunnes tuli kyökin ovelle ja koputti sille, ensin hiljaa, sitten voimakkaammin, saamatta mitään vastausta. Hän aukaisi oven, kulki keittiön läpi toiselle ovelle, joka vei paronittaren asuinhuoneeseen. Sille koputteli hän taasen varovasti ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin keskeytymättömän kiivaan hengityksen ja ajottaisia valituksia. Silloin aukaisi hän tämänkin oven ja astui pimeään ja synkkään huoneeseen, jonka paljaat seinät olivat kylmyydestä niin kosteat, että ne tihkuivat vettä; pihalle päin olevan ikkunan peitti yksinkertainen valkea uudin sekä tiheä kerros jääkukkia. Kurjalla vuoteella, jonka muodostivat olkisäkki, karkea liina ja surkean ohut peite, makasi paronitar. Kapea, hieno vartalo kuvastui peitteen läpi, kalpea pää lepäsi huonolla tyynyllä ja kostea pähkinänruskea tukka ympäröi sekavissa kiemuroissa kasvoja, jotka avoimin silmin tuijottivat kosteaan peitteeseen. Hänellä oli yllään ohut flanellipuku; käsivarret ja kädet, jotka lepäsivät peitolla, värisivät kuitenkin kylmästä ja kuumeesta ja koko muukin ruumis vapisi silminnähtävästi peitteen alla. Säikähtyneenä astui Brandolf vuoteen viereen ja puhutteli sairasta; tämä käänsikin silmänsä häntä kohti, mutta ei näyttänyt häntä tuntevan; kuitenkin pyysi sairas heikolla äänellä heti vettä. Brandolf juoksi kohta kyökkiin, löysi siellä vettä ja täytti lasin. Hänen täytyi kohottaa sairaan päätä, jotta tämä voisi viedä lasin suuhunsa; kaksin käsin piteli paronitar Brandolfin kädestä ja lasista lujasti kiinni ja joi ahnaasti veden. Sitten laski hän päänsä taasen alas, katseli hetken tuota vierasta miestä ja sulki sitten silmänsä.

"Ettekö tunne minua? Kuinka teidän on?" sanoi Brandolf ja etsi paronittaren ohkasesta ja valkeasta kädestä valtimoa, jonka pikainen lyönti helposti tuntuikin ihon läpi. Kun sairas ei vastannut eikä avannut edes silmiään, riensi Brandolf talonmiehen luo, joka asui maakerroksessa ja käski tämän vaimon mennä sairaan luo pitämään hänestä huolen, sillä aikaa kun hän itse meni hakemaan lääkäriä. Hän lähtikin heti matkaan; hän oli tuttu erään sairashuoneen esimiehen kanssa ja etsi nyt häntä hänen aamupäiväisestä toimestaan. Lääkäri lopetti niin nopeasti kuin mahdollista välttämättömät tehtävänsä ja ajoi sitten viipymättä ystävänsä kanssa vaunuissa viimemainitun asuntoon. "Sinä olet valinnut itsellesi omituisen emännän", puhui lääkäri leikkiä laskien, "jos hän kaiken päälliseksi kuolee, saat sinä laskuusi hoitokustannukset, hautauksen ja hautakiven ennen kuin muutat muualle!"

"Ei, ei", huudahti Brandolf, "hän ei saa kuolla! Minä olen kerran saanut nähdä hänen onnettoman kohtalonsa ja olen nyt kuin heikko nainen, jonka lapsi on sairastunut!"

Hän kertoi lääkärille, niin paljon kuin tietä riitti, paronittaren elämäntavoista. Lääkäri pudisti päätään ihmetellen. "Lohausen!" sanoi hän, "jospa tietäisin, milloin olen tuon nimen ennen kuullut! Joka tapauksessa, katsokaamme, mitä voimme hänen hyväkseen tehdä!"

"Mikä pahanpäiväinen luola!" huudahti hän astuessaan siihen kosteaan, kylmään ja pimeään huoneeseen, jossa sairas makasi. Paronitar oli nyt tiedoton eikä ollut talonmiehen vaimon sanojen mukaan liikkunut sen jälkeen kuin Brandolf oli lähtenyt. Lyhyen tarkastelun jälkeen selitti lääkäri, että tässä oli kysymyksessä joku vaikeampi hengenvaarallinen tauti. "Ennen kaikkea täytyy hänen pois täältä", sanoi hän, "oikeaan vuoteeseen ja terveeseen ilmaan! Minun sairassaleissani löydämme hänelle helposti sijan, jos toimitamme hänet sinne; yksityis-huoneet ovat tosin kyllä kaikki tällä hetkellä käytännössä."

"Me emme voi antaa tämän ihmisaran naisen herätä tajuntaan vieraassa paikassa ja outojen ihmisten ympäröimänä", sanoi Brandolf, joka ei tahtonut laskea talosta huolenpitonsa esinettä. "Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "on tässä nähtävästi kysymyksessä häpeällä ja katkeruudella salattu köyhyys, ja on meidän siihen nähden oltava hienotunteisia. Minä voin vallan hyvin luopua laitimaisesta huoneestani; toimittakaamme hänet sinne, hankkikaamme hänelle tilapäinen sairaanhoitajatar ja sulkekaamme minun huoneisiini vievä ovi, niin emme kumpikaan ole toisellemme haitaksi. Kun meillä vain ensiksi olisi vuode!"

"Olen kurkistanut tähän viereiseen huoneeseen", jutteli talonmiehen leski, "ja näin siellä vierekkäin täydellisen kauniin sängyn osat. Taivas tietäköön, miksi tämä ihmeellinen nainen nukkuu tuollaisella kerjäläisvuoteella, kun hänellä on hallussaan niin hyvä vuode!"

"Sen voin minä sanoa", puhui Brandolf, "hän tekee sen säästääkseen parempaa vuodetta voidakseen hätätilassa vuokrata huoneustonsa kahdelle vuokralaiselle. Niin paljon olen nähnyt, että hän kaiketi on koko elämänsä ajan tottunut kieltäytymään, ehkä ei hyvyydestä, vaan sentähden että se hänestä on ollut välttämätöntä. Sillä tuo pieni ja hento nainen tuossa peitteen alla on tinkimätön vaatimuksissaan itseään ja muita kohtaan."

Lääkäri keskeytti hänet sanoen: "Niinpä tahdon heti itse lähteä hakemaan erään hyvän hoitajattaren, jonka tunnen, ja lähetän hänet tänne." Sen jälkeen lähti hän vaunuissaan luvattuaan antaa sairaanhoitajattarelle tarpeelliset määräykset. Myöskin talonmiehen vaimon täytyi lähteä omille asioilleen ja Brandolf jäi siten istumaan yksin kuumesairaan vuoteen ääreen, kunnes hoitajatar talonmiehen vaimon saattamana saapui koreineen ja kamppeineen. Ensiksi pantiin parempi huone kuntoon ja sijotettiin siihen hyvä vuode, jonka jälkeen paronitar kannettiin sinne. Kun molemmat naiset eivät kunnolla tahtoneet voida muuttoa toimittaa, otti Brandolf kursailematta sairaan tuhkimuksen peittoon käärittynä käsivarrelleen ja kantoi hänet hellävaroin, kuin jos hän olisi ollut hauras onnenunelma, toiseen huoneeseen ja jätti hänet sitten naisten huostaan. Hän antoi kummallekin tarvittavat rahat, jotta he voisivat hankkia mitä välttämätöntä oli, ja kehotti heitä pitämään sairaasta hyvää huolta. Itseään varten tilasi hän niinikään erityisen siivoojattaren, joka tuli aamuisin ja oli saapuvilla koko päivän, joten muuten niin hiljaisessa keittiössä kerrankin oli liikettä ja elämää.

Enemmän kuin kahden viikon ajan pysyi sairas tiedotonna ja lääkäri vakuutti monet kerrat, että tuossa hennossa ruumiissa täytyi piillä voimakas luonto, jos sairas parantuisi. Se tapahtui kuitenkin; kuumehoureet lakkasivat ja eräänä päivänä katseli hän hiljaa ja rauhallisesti ympärilleen. Hän näki kauniin huoneen ja siinä oman kalustonsa, ystävälliset hoitajattaret ja hauskan tohtorin, joka lohduttavin kasvonilmein ja sanoin astui hänen vuoteensa luo; mutta hän ei kysellyt mitään, vaan jättäytyi hiljaiseen rauhaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä rikkoa. Vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä alkoi hän kysellä, mitä hänelle oli tehty ja kuka hänestä oli pitänyt huolta. Kun hän kuuli vuokralaisena sen tehneen, vaikeni hän taas ja makasi kauvan hiljaisissa mietteissä; mutta hänen uhkamielisyytensä näytti murtuneen ja tuo tieto tuntui häntä enemmän elähyttävän kuin huolettavan.

Kun Brandolf kuuli onnellisesta käänteestä, oli hän hyvin tyytyväinen ja hän tunsi suunnilleen samanlaista mielihyvää kuin lapsi, jolla on kotonaan rakas vieras ja jolla kaikenlaiset suloiset ja ihmeelliset seikkailut kummittelevat mielessä. "Kuinka vähän tarvitseekaan ihminen", ajatteli hän sydämessään, "valmistaakseen itselleen hauskan kepposen, ja kuinka paljon hyviä tilaisuuksia tarjoutuukaan aina tien varrella, kun vaan niitä osaa nähdä!"

Sillä välin oli kaupungilla levinnyt tieto Brandolfin hoitamasta sairastuneesta aatelisesta vuokraemännästä ja huhu tuli niihinkin piireihin, joissa Brandolf seurusteli, eikä tämä kulkupuhe häntä mitenkään vaivannut. Hän naureskeli vain itse sitä, että hän oli tullut taloon taltuttaakseen vihaisen lohikäärmeen ja saikin nyt toimia sairaan- ja köyhänhoitajana. Kulkupuheiden kautta sai Brandolf tietää pari niukkaa piirrettä hoidokkaansa entisyydestä. Naapurivaltiossa eläneen ja kuolleen vapaaherra von Lohausenin tyttärenä oli hän mennyt naimisiin ratsumestari von Schwendtnerin kanssa, mutta oli kolmivuotisen onnettoman avion jälkeen hänestä eronnut, jonka perästä Schwendtner oli joutunut huonoon asemaan. Brandolf tunsi kohta kummallista mustasukkaisuutta tuota tuntematonta kohtaan ja suurta rangaistuksen halua, aavistamatta, että hänen vielä täytyisi pitää miehestä huoli, kun tämä oli joutuva hänen käsiinsä.

Edelleen noin kahdeksan päivän kuluttua oli paronitar jo ratkaisevasti parantumisen tiellä, jollei mitään odottamattomuuksia sattuisi. Brandolf paloi halusta saada nähdä tuota pelastamaansa olentoa, ja antoikin hoitajattaren suoraan kysyä, ottaisiko rouva paronitar hänet vastaan. Sillä hän tahtoi myöskin kohteliaisuuden kautta vaikuttaa sairaan tilan paranemiseen ja hyvittää sen, mitä tämä palvelevana emäntänä hänen mielestään oli saanut kärsiä. Lyhyesti, hän tahtoi, että kaikki kävisi parhaalla ja hienoimmalla tavalla niin kauvan kuin hänellä oli asia käsissään.

Kun hän sai sanan, että sairas odotti hänen käyntiään, puki hän ylleen vieraspuvun ja veti hansikkaat käteensä astuessaan sairaan huoneeseen.

Hän hämmästyi aika tavalla nähdessään paronittaren makaavan sirosti järjestetyssä vuoteessa, ja tuskin tunsi hänet entiseksi: hän oli puettu puhtaihin valkoisiin liinavaatteihin ja hänen kasvonsa olivat henkevän kalpeat ja taitavasti järjestetyn tukan ympäröimät. Paronitar loi vakavasti silmänsä tulijaan, joka istuutui hoitajattaren vuoteen viereen asettamalle tuolille. Sairaan katse oli samalla kertaa hajamielisenä ja tarkkaavana kiintynyt Brandolfin kasvoihin ja näytti niitä uteliaana tutkivan, sillä aikaa kun jälkimäinen kysyi sairaan tilaa ja lausui ilonsa hänen paranemisestaan.

"Teidän ystävänne, hyvä herra tohtori", sanoi hän hiljaa, "luulee minun parantuvan."

"Hän on siitä vakuutettu ja minä myös, sillä hän ymmärtää kyllä asiani" vastasi Brandolf, ja paronitar jatkoi: "Teillä on ollut huono onni asuntoa valitessanne! Sen sijaan että olisitte, niinkuin asiaan olisi kuulunut, tullut palvelluksi, on teidän täytynyt pitää huolta emännästänne, jota ette lainkaan tunne!"

"En olisi voinut valita asuntoani paremmin", vastasi Brandolf selvästi näkyvällä mielihyvällä; "tehkää nyt meille mieliksi ja antakaa itseänne vielä edelleen kärsivällisesti hoitaa älkääkä vaivatko itseänne millään! Eikö totta, te lupaatte sen?"

Brandolf piti sairasta teeskentelemättömästi ja tuttavallisesti kädestä ja tämä puolestaan ojensi hänelle melkein aineettoman kalpean ja heikon kätensä, joka painoi niin kovin vähän. Samalla muodostui hänen vakavan suunsa ympärille harvinainen, äärettömän liikuttava hymyily kuin lapselle, joka ensi kerran oppii nauramisen taidon. Mutta hänen hymyilynsä oli muuttumaisilla nyyhkytykseksi. Brandolf ahmi janoisin silmin tämän pienen häipyvän näyn; mutta kun hän muisti, ettei hän saanut kauvan läsnäolollaan kiihottaa sairasta, puristi hän keveästi tämän kättä ja jätti hyvästit.

Mutta hän lähti huoneesta itsensäkin tähden, sillä hän kaipasi vapaaseen ilmaan hyräilemään ilolaulua, jonka hän jo alkoi vetäessään päälleen nuttua ja painaessaan lakin päähänsä lähteäkseen puoliselle. Iloisesti tervehti hän jokapäiväisiä pöytäkumppaneitaan ja sai herrat heti hyvälle tuulelle tilatessaan pullon tuoksuavaa reininviiniä. Toinen toisensa jälkeen seurasi esimerkkiä; syntyi yleinen iloisuus ilman että kukaan tiesi, mistä se oli saanut alkunsa. Lopulta keksittiin Brandolf sen alkuunpanijaksi ja asetettiin ahtaalle.

"Ah", sanoi hän, "minun kissallani on poikia, ja kun tänään otin yhden niistä käteeni, aukenivat siltä silmät samalla hetkellä ja minä näin sen kanssa maailman ensi kerran."

Herrat puistivat hymyillen päätään mokomalle jutulle; mutta Brandolf kävi jo samana iltapäivänä sangen tarkkanäköiseksi; sillä kun hän tuli työnhaluisena virastoonsa, jossa hän sai tutkittavakseen erään maaseudulla asuvan korkeamman lainviranomaisen asiakirjoja, työskenteli hän niin tyynen kirkkaalla mielellä, että toimitti ankaran arvostelun, jonka johdosta tuo kaukainen mies tuli sangen levottomaksi, sai nuhteita ja lopuksi eronkin, kaikki tuon kissanpojan vuoksi, jonka näön ilmestymisen päivää Brandolf oli viettänyt.

Seuraavana päivänä uudisti Brandolf käyntinsä ja toi paronittarelle muutamia hienovärisiä ruusuja, jotka hän oli kokoillut erään puutarhurin kasvihuoneesta. Sairas piti niitä peitteellä lepäävässä kädessään. Tällaista kohteliaisuutta ei häntä kohtaan vielä oltu osotettu eikä hän ehkä sellaista ollut kaivannutkaan. Se oli sentähden ikäänkuin hänen ensimäinen kokemuksensa uudelleen alkavassa elämässään, ja sen mukaan kuin hänen vielä heikko sydämenlyöntinsä sen salli, levisi heikko puna, samanlainen kuin kädessään olevien ruusujen, hänen kalpeille poskilleen. Samaan aikaan ilmestyi oikea hymyilykin hänen kasvoilleen, sekin ensimäinen hänen uudessa elämässään. Hän johti mieleen vanhan sananparren, joka kuuluu: Sa punaruusuks muuttaa voit liljat valkoiset; jok’ kalpee neitsyt purppuroi, kun häntä suutelet! Suutelemisesta ei tässä nyt kuitenkaan ollut puhetta.

Brandolf piti joka päivä huolta, ettei sairaalta puuttunut jotain silmiä tai suuta virkistävää, aina sen mukaan kuin lääkäri antoi luvan, eikä sairaskaan vastustellut, hän kun tiesi sairaudestaan jo pian paranevansa. Noin viikon kuluttua ilmotti hoitajatar, että paronitar oli jo noussut vuoteesta ja odotteli Brandolfia nojatuolissaan. Hänellä oli yllään vaatimaton vanha silkkileninki ja päässään oli hänellä musta pitsihuivi; saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi osottaa kunniaa vieraalleen. Hän katseli lempeän vakavasti Brandolfiin, kun tämä onnea toivottaen astui sisään ja paronittaren viittauksesta istuutui.

"Kun kerran pistin teitä veitsellä kengänanturaan", sanoi hän, "en ajatellut, että tulisin vielä kerran näin istumaan teitä vastapäätä!"

"Se oli sangen rakastettava pisto; sillä se on alkusyy meidän hyvään ystävyyteemme ja sitä ilman en minä varmaankaan olisi milloinkaan tullut vuokralaiseksenne", vastasi Brandolf, "sillä minä tulin teitä siitä rankaisemaan."

"Olettepa todella keränneet hiiliä pääni ympäri", sanoi paronitar, "te, joka nähtävästi olette pelastanut elämäni! Mutta te joudutte vielä pelastetunkin elämäni tähden kärsimään. Olen huomannut, etten voi tulla toimeen tähänastisella itsenäisellä tavalla ja olen sentähden aikonut päästä jonnekin taloudenhoitajaksi tai johonkin muuhun samanlaiseen toimeen. Olen hoitajattaren ja talonmiehen vaimon avulla ottanut niin tarkkaan kuin mahdollista selvän menojen suuruudesta, ja maksaakseni niistä syntyvän laskun sekä hankkiakseni tarpeelliset varat lähintä tulevaisuutta varten olen päättänyt myödä huonekalustoni, kaikki mitä minulla on jälellä, niin pian kuin vaan olen täydellisesti entiselläni. Sentähden täytyy minun pyytää teitä luopumaan nykyisestä asunnostanne samalla kun toivon, ettette pyynnöstäni pahastu. Mutta sitä ette varmaankaan tee, sillä te olette ensimäinen kunnon mies, joka tielleni on sattunut, ja minä suren sitä, että niin pian teidät menetän!"

"Se menetys ei ole teille niin helposti onnistuva!" huudahti Brandolf temmaten hänen kätensä ja pitäen sitä omassaan. "Sillä teidän päätöksenne sopii mainiosti yhteen sen suunnitelman kanssa, jonka olen teitä varten laatinut! Luuletteko, että noin ilman muuta sallimme teidän jäädä turvattomaan yksinäisyyteenne?"

"Ah, Jumalani", sanoi paronitar ja alkoi itkeä, "en ole tottunut noin ystävällisiin sanoihin, ne murtavat sydämeni!"

"Ei, ne tekevät teidät terveeksi!" jatkoi Brandolf, "kuunnelkaa nyt ystävällisesti minua! Isäni elää vanhana leskimiehenä tiloillaan ja hänen täytyy vielä jonkun aikaa odotella minua kotia. Meidän hoitajattaremme on puoli vuotta sitten kuollut ja isäni kaipaa tiloilleen naisellista silmälläpitäjää. Suostukaa sentähden lähtemään hänen luoksensa, niin pian kuin olette täysissä voimissanne, ja käyttäkää tätä tilaisuutta niin kauvan kuin se teitä huvittaa tai kunnes teille ilmenee joku toivotumpi tilaisuus! Että te olisitte meille hyödyksi, siitä olen vakuutettu; sillä pidän sitä kieltäytymisen taitoa, jota olette täällä harjottanut, vain pohjaltaan terveen taloudellisen vaiston sairaana ilmenemismuotona, ja minä tiedän, että te pitäisitte palvelusväestänne hyvän huolen. Enkö olekin oikeassa?"

Hänen kätensä vapisi, kun hän hiljaa sanoi: "Tuntuu todella hyvältä kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, eikä minun, jumalankiitos, tarvitse kieltäytyä!"

Näin puhuessaan katsoi hän Brandolfiin, silmissä sydämellisen kiitollisuuden ilme, niin että jälkimäisen rinta paisui tästä uudesta rakastettavasta näystä.

"On siis päätetty, että tulette?" kysyi Brandolf nopeasti ja toinen vastasi: "Minulla ei ole voimia torjua luotani teidän tarjoustanne, mutta teidän täytyy kuitenkin sitä ennen kuulla, kuka olen ja mistä olen peräisin."

"Huomenna pakinoimme enemmän, eihän asialla ole kiire", huudahti Brandolf huolenpitonsa innossa, kun hän huomasi, että paronitar oli liikutettu ja väsynyt, ja nousi päättävästi seisaalleen, huolimatta siitä, että hän varsin vastenmielisesti luopui paronittaren kädestä.

Sitä terveemmältä näytti paronitar seuraavana päivänä. Hän nousi nojatuolistaan ja astui lyhyin askelin Brandolfia kohti tämän tullessa. Toinen pakotti hänet kuitenkin jälleen istumaan.

"Olen nukkunut hyvin koko yön", sanoi paronitar, "ja olen nukkuessanikin tuntenut hyvinvointini, ikäänkuin olisin ollut tietoinen siitä."

"Se on oikein!" vastasi Brandolf puutarhurin mielihyvällä, kun tämä näkee kuihtuvan myrttipuun virkoavan ja puhkeavan ylt’ympäri vihreihin lehviin. Sillä ihmetellen näki hän, kuinka viehättävän ilmeen nuo kasvot voivat saada tyytyväisyyden ja huolettomuuden tilassa. Brandolf otti käteensä pienen peilin, joka oli hänen läheisyydessään, ja piti sitä rouvan edessä sanoen: "Katsokaahan vaan tänne!"

"Mitä!" huudahti paronitar hiukan säikähtäen, kun oli katsonut peiliin eikä siellä huomannut mitään erityistä.

"Tarkotin vaan huomauttaa, kuinka kaunis te olette!"

"Minä? En ole koskaan ollut mikään kaunotar, ja nythän olen juuri palannut haudan partaalta!"

"Ette kaunotar, mutta jotain parempaa!"

Hänen verensä läikehti jo hiukan voimakkaammin hänen poskilleen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, mitä Brandolf oli tarkottanut, vaan otti vaieten peilin hänen kädestään; mutta sisäisestä uteliaisuudesta loi hän silmänsä maahan miettien, mitähän kaunotarta parempaa ja kuitenkin peilissä näkyvää toinen oli mahtanut tarkottaa. Brandolf huomasi hänen silmäluomiensa alla tuon miettivän ilmeen; hän näki, että oli sanonut paronittarelle taaskin jotain, johon tämä ei ollut tottunut, ja kun se ei näyttänyt olevan hänelle epämieluista, salli Brandolf hänen hetken kaikessa hiljaisuudessa asiaa aprikoida, kunnes hän taasen kohotti silmänsä. Huoneen läpi kulki enkeli, kuten on tapana sanoa. Estääkseen itseään joutumasta hämilleen puhkesi paronitar puhumaan: "Olen nyt niin rauhallinen mieleltäni, että luulen voivani teille haitatta lyhyesti kertoa elämästäni; minulla ei olekaan paljon kerrottavaa.

Te näette minussa jälkeläisen suvusta, joka sitten vuosisadan on elänyt yksinomaan naisten myötäjäisillä ilman minkäänlaista työtä tai ansiota, kunnes viimein mitta täyttyi. Eräs tämän suvun naisjäsenistä, isoäitini, sai nähdä kaiken omaisuutensa häviävän. Olen hänet itse tuntenut ja nähnyt, miten isoisäni kaikessa mukavuudessa kulutti hänen omaisuuttaan, sillä aikaa kuin heidän poikansa kasvoi ja tuli naimaikään. Tälle hankki isoäitini ystäväpiiristään itsesäilytysvaistonsa ajamana rikkaan perijättären, jolle tiedettiin vuosien kuluessa vielä joutuvan lisää rikkautta, niin että se ihmisellisesti katsoen oli erittäin edullinen naimiskauppa. Hän kuoli kuitenkin varsin nuorena, synnytettyään maailmaan kaksi poikaa, ja kun isoäiti arveli kahden tyhjäntoimittajan ilmestyneen sukuun entisten lisäksi, ei hän levännyt, ennen kuin oli toiselle pojista, isälleni, hankkinut toisen perijättären, joka sitten minulle antoi elämän. Mutta elin vielä niin kauvan, että sain kuulla isoäidin ennen kuolemaansa kiroavan huolenpitoaan, jonka kautta hän oli syössyt kaksi nuorta naista turmioon.

Isä kulutti rahaa alituisilla matkoilla, hänen kun ei koskaan ollut hyvä kotona. Ajan oloon sai hän päähänsä toisen hulluuden, hän kun alkoi seurustella kevytmielisten naisten kanssa, joille antoi kaiken rahan ja muun mikä saattoi rahasta käydä. Yksinpä viljan ja viinin, puun ja polttoturpeen antoi hän viedä talosta noille naisille, jotka puolestaan ottivat kaiken vastaan. Kasvavat pojat halveksivat häntä sentähden, mutta oppivat pian hänen tapansa ja ryöstivät taloa hekin käsirahoikseen. Kukaan ei heitä voinut kasvattaa eikä opettaa, ja kun he olivat tulleet lailliseen ikään, pakenivat he sotapalvelusta, vaikka olivatkin suuria ja terveitä miehiä. Isä vihasi heitä ja himoitsi sitä perintöä, mikä heitä vielä äidin puolelta odotti, saadakseen poikiensa luonnollisena holhojana ainakin pariksi vuodeksi omaisuuden käsiinsä. Mutta pojat tulivatkin täysikäisiksi, ennenkuin tuo odotettu tapaus sattui; ja silloin yhdistivät he omaisuutensa ja lähtivät kahden matkaan ulos avaraan maailmaan saadakseen noudattaa mielihalujaan, eivätkä he jättäneet penniäkään jälkeensä. He riippuivat kiinni toisissaan kuin takkiaiset ja tekevät sitä kaiketi vieläkin, jos elävät; sillä kukaan ei tiedä, missä he ovat.

Isä tuli sairaaksi ja kuoli, ja nyt eli äitini yksin minun kanssani köyhtyneellä Lohausenin tilalla. Jo vuosia sitten oli hän koettanut pelastaa, mitä pelastettavissa oli, ja nyt taisteli hän kuin sotilas häviötä vastaan. Häneltä opin elämään melkein kuin tyhjästä ja säästämään. Pysyimme muutamien palvelijain kanssa talossa, vaikka se jo oli pahasti velkaantunut. Varhain ja myöhään oli äiti asiain johdossa; mutta eräänä kostean-kylmänä syksyaamuna, kun hän vaelteli istutuksilla valvoakseen itse hedelmien korjuuta, sai hän taudin, johon hän muutamien päivien kuluttua kuoli.

Nyt olin yksin, mutta en kauvan aikaa. Viimeinen perintö, joka meidän onnettoman sukumme osalle tuli, lankesi minulle, kokonaista kaksisataa tuhatta taalaria. Niiden mukana ilmestyivät äkkiä veljetkin, näköjään hyvissä varoissa, mutta tavoiltaan varsin villiytyneinä. He toivat mukanaan ratsumestari Schwendtnerin, siron ja vakavan miehen, jolla näytti heihin olevan hyvä vaikutus ja joka piti heitä jonkunverran kurissa, kun he hurjistelivat yli rajojen. Hän oli neuvoineen aina saapuvilla loukkaamatta silti talon tapoja. Palvelijat olivat iloisia kuullessaan taitavan miehen jakavan heille käskyjään, sillä he eivät itsestään ymmärtäneet paljon. Kuitenkin oli kaikessa jotakin salaperäistä, joka minua kammotti ja teki minut levottomaksi. Kaiketi juuri tämän pelkoni ja turvattomuuteni tähden jouduin ratsumestarin kosintaan vastaamaan myöntävästi ja tulin siten hänen uhrikseen; menin naimisiin kokonaan sokaistuna tuntematta miestä kohtaan mitään hellempiä tunteita, ja silloin alkoi kärsimysteni kausi.

Sillä kaikki oli ollut edeltäpäin suunniteltua peliä. Omaisuuteni keinoteltiin minun hallustani, en tiedä millä tavalla, ja sijotettiin muka hyvään talteen erääseen pääkaupungin pankkiin. Veljet katosivat taasen saatuaan sielunmyyntinsä palkan ja pidätettyään itselleen oikeuden myöhemmin vielä ottaa ryöstöön osaa. Kolme vuotta vietin sitten kidutuksen ja alennuksen tilassa. Veljiä en ole sen koommin nähnyt. Mieheni oli aina tai melkein aina kotoa poissa. Eräänä päivänä tuli hän puolijuopuneen miesseuran kanssa vaunuineen hevosineen tilalle ja käski panna hyvän kestityksen toimeen. Minä tein voitavani, sillä aikaa kuin miehet ammuskelivat pistooleineen. Minulla oli vuoteessa sairas lapsi, jota poikkesin hetkeksi katsomaan; se oli kauvan valitettuaan vihdoinkin nukahtanut. Silloin tuli Schwendtner pistooli kädessä ja käski minun tuoda "hänen poikansa" seuralle nähtäväksi. Huomautin hänelle, että lapsi-parka nukkui. Mutta hän huusi: Tahdonpa sinulle näyttää, kuinka sotilaan poika herätetään! ja laukaisi pistoolin lapsen kasvojen editse, niin että kuula osui aivan lähelle seinään. Lapsi säikähti pahanpäiväisesti ja sai kauheita suonenvetokohtauksia; kolmen päivän kuluttua oli lapsi kuollut. Mutta tuona päivänä pakotti mieshirviö minut istumaan vieraiden kanssa ruokapöytään. Päästäkseni rauhaan istuin jonkun hetken ja silloin sätti hän minua koko seuran kuullen niin kunniattomasti kuin ainoastaan omatunnoton ihminen voi vaimoaan sättiä. Minä nousin pöydästä ja kuljin horjuen suonenvedossa kärsivän lapseni luo.

Koko seurue lähti kuitenkin pian samaa tietä kuin oli tullutkin. Kohta sen jälkeen kuoli, kuten sanottu, lapseni; hautasin sen kaikessa hiljaisuudessa antamatta miehelleni mitään tietoja siitä ja jätin sitten koko tilan, jonka nimi minulle valitettavasti vielä on jäänyt. Myömällä äidiltä perityt koruni sain varoja palkatakseni asianajajan, joka vapautti minut miehestäni ja teki pesäeron, mikä päättyi siten, etten saanut osalleni taaleriakaan omaisuudestani. Kaikki meni minulta hukkaan, vaikkakaan se ei ollut voinut kulua niin lyhyessä ajassa. Schwendtner erotettiin jonkun aikaa sen jälkeen upseerikunnasta ja sanotaan hänen sittemmin kuljeskelleen veljieni kanssa soittoniekkoina maita mantereita. Lopuksi kerrotaan heidän kaikkien joutuneen linnaan. Lohausenin tila myötiin enkä minä saanut muuta kuin huonekaluston, jonka avulla olen, kuten olette nähnyt, koettanut tulla toimeen huoneiden vuokraajana, vaikkakin huonolla menestyksellä. Kaksi vuotta olen asunut tässä kaupungissa, jota en milloinkaan ole voinut kärsiä, muuttaen talosta toiseen, aina pelon ahdistamana, etten voisi maksaa vuokraa. Niin on keskellä kirkkainta päivää tapahtunut se ihme, että heikko nainen on saanut melkein nääntyä nälkään, sillä aikaa kuin kolme vahvaa miestä jumalaties missä kuluttivat hänen laillisen perintönsä. Sillä varmaankin ovat he osan siitä kätkeneet talteen, niin kuin varkaatkin osaavat kätkeä saaliinsa, ja perivät sen kuritushuoneesta päästyään."

Tässä keskeytti hän kertomuksensa, ei sen tähden, että se vielä olisi ollut lopussa, vaan sen takia, että Brandolf kävi levottomaksi ja hänen silmänsä alkoivat palaa suuttumuksesta. Kuitenkin hillitsi hän pian kohoavan vihansa ja masensi raivonsa, jota hän tunsi roistoväkeä kohtaan, jottei toipuva rouva olisi hänkin joutunut saman intohimon valtaan, nyt kun hän juuri oli päässyt kertomasta onnettomasta elämäntarinastaan kuin heräävä pahasta unesta.

"Tuo on nyt ohi, eikä enää palaja!" sanoi Brandolf levollisesti ja tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi siveli, sillä Brandolf alkoi jo pitää paronitarta kuin voitettua kalleutta tai hänelle uskottua omaisuutta, josta hän on vastuussa ja jota hän sentähden ei laskenut käsistään. Niin alkoi hiljaa ja rauhallisesti uusi elämä, kunnes lääkäri aurinkoisena maaliskuun päivänä selitti paronittaren jo parantuneen ja voivan vaaratta lähteä matkalle.

Nyt myötiin kaikki talouskapineet, ennen muita lukemattomilla vaakunoilla varustetut porsliiniesineet; ainoastaan sen, joka saattoi olla jonakin muistona äidistä, piti paronitar itselleen, mutta kaiken muun tahtoi hän hävittää muististaan.

Myöskin antoi hän muuttaa vaatimattoman pukuvarastonsa uudempaan, etsi Brandolfin pyynnöstä tämän isälle siistin kamarineitsyen ja lähti viimein, lukemattomien onnentoivotusten saattamana, kamarineitsyen kanssa matkaan sitä maakuntaa kohti, missä Brandolfin isä, joka oli häntä vastaanottaakseen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin, asui.

Brandolf taasen lähti toiseen maankolkkaan, missä hän oli ottanut toimekseen muutaman kuukauden ajan hoitaa väliaikaisesti tärkeänlaista virkaa ja selvitellä eräitä sekaannuksiin joutuneita asioita. Tahdottiin tämän toimen kautta koetella hänen voimiaan tulevia tehtäviä varten; mutta Brandolf oli mielessään päättänyt palata tämän toimen täytettyään takaisin vapauteensa.

Ei kulunut monta viikkoa, ennen kuin vanhalta herralta, Brandolfin isältä, alkoi tulla kirjeitä, jotka olivat täynnänsä ylistystä rouva Hedvig von Lohausenille ja kiitosta asiain nykyiselle hoidolle. Oli kuin hänellä olisi ollut joukko haltioita palveluksessaan, niin nopeaan ja hyvässä järjestyksessä kävi kaikki hänen tultuaan; hänen kättensä töillä oli todellinen siunaus, ja liikuttavaa oli nähdä, millä hiljaisella ilolla hän johti talon töitä. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan liikkui hän, minkäänlaista melua pitämättä, paikasta toiseen, ja rakastettavalta näytti, kun hän toisinaan soi itselleen hetken levon, enemmän sentähden että toisetkin saisivat hiukan henkäistä kuin itse levätäkseen. Myöskin sisäkkö oli toimeensa varsin sovelias ja kyökki oli käynyt vallan mainioksi, lyhyesti, herra isä oli kuin taivaassa ja tunsi nuorentuneensa. Kertoipa hän melkein ajatelleen sitäkin hulluutta, että menisi naimisiin, pitääkseen tuon erinomaisen naisen kaiket ajat luonaan.

Viimein tuli isältä kirje, jossa hän kirjotti todenteolla ajatelleensa avioliittoa ja tulleensa siihen tulokseen, että pojan pitäisi panna se toimeen. Sillä niin hellästi kuin rouva von Lohausen pitikin isästä huolta, oli hänen sydämensä kuitenkin kiintynyt poikaan, sen saattoi selvästi nähdä. Koskaan ei rouva pojasta puhunut; mutta kun tämän nimi mainittiin, punastui hän aina vähän kuin nuori tyttö, jota hän kapeine ja hienoine vartaloineen muistuttikin. Sentähden toivoi isä, että Brandolf uskaltaisi tämän teon; isä ei puolestaan voinut toivoa itselleen parempaa miniää.

Brandolf vastasi mielellään suostuvansa. Hän rakasti Hedvigiä suojattinaan kuin jos tämä olisi ollut hänen lapsensa; mutta hän saattoi häntä rakastaa myöskin vaimona ja siten sitoa hänet silkkisellä siteellä, niin ettei hän enää päässyt hänen käsistään. Kuitenkin pyysi hän isää kosimaan puolestaan ja ottamaan vastaan ne rukkaset, jotka rouva joka tapauksessa muka tulisi antamaan.

Siihen vastasi isä, että hän oli kohta tehnyt työtä käskettyä ja saanut heti myöntävän vastauksen. Se oli tapahtunut tiellä suureen kasvitarhaan, jonka hän oli saattanut erinomaiseen kuntoon. Hän oli ollut niin rehellinen ja avomielinen, ettei hän sekuntiakaan voinut epäröidä, vaan oli heti ojentanut isälle molemmat kätensä samalla kun hänen kasvonsa olivat saaneet ihmeellisen antautuvan ja sielukkaan ilmeen. Niin, niin, kirjotteli isä, se pieni noita ei ollut ainoastaan hyödyllinen vaan myös sangen suloinen ja niin edespäin.

Nyt alkoi Brandolf lähetellä valitulleen pieniä kirjelippuja ja suuria lahjoja. Paronitar vastaili myöskin lyhyesti, mutta hänen kirjeidensä kirjaimet vapisivat siitä tunteesta, joka niissä liikkui. Kihlauksen päivä sovitettiin toukokuuhun ja sukulaiset ja ystävät kutsuttiin sitä viettämään. Talonemäntänä oli Hedvigillä ilo tehdä juhlaa varten tarvittavat valmistukset, vaikka hän itse oli morsian. Brandolfin tullessa meni hän yksin häntä vastaan; he olivat sen niin edeltäpäin sopineet. Brandolf astui hänen kanssaan yksinäisen kukkivan kedon poikki, jonka keskelle tultuaan Brandolf valkeiden omenapuiden oksien alla painoi morsiamensa lujasti rintaansa vasten ja tämä puolestaan lankesi hänen kaulaansa. Tässä ei ole enää muuta sanottavaa kuin että he saivat molemmat tuntea sitä suurta ilon ja surun vaihtelua, josta meidän nykyaikaiset Shylockimme pitävät niin tarkkaa laskua.

Kun Brandolfin täytyi syyspuoleen saakka olla toimessaan ja kun hän ei tahtonut enää häiden jälkeen jäädä virkaan, päätettiin viettää häät viininkorjuun aikana, ja siten yhdistettiin siihen myöskin luonnon juhla ja annettiin sen kautta tämän paljon kärsineen taloudenhoitajan ja morsiamen häille eräänlainen symbolinen muoto. Myöskään ei häämatkasta ollut puhetta vaan päätettiin alkaa avioelämä syksyn työtouhulla.

Keskikesällä matkusti Brandolf vielä kotia pariksi päiväksi; opittuaan tuntemaan morsiamensa tuimana talvisaikana ja mentyään kihloihin hänen kanssaan keväällä, tahtoi hän nähdä hänet myöskin kesän loistossa, ennenkuin syksy saapuisi. Hedvig oli jo täydellisesti voimistunut, mutta oli vielä miettiväinen ja hiljainen, ja se kirkas lemmenilo, mikä hänessä hehkui, oli saman näkymättömän käden vaalima kuin ne kultaiset tähkät, jotka tuhansissa lyhteissä makasivat sidottuina pellolla. Kahden avaran keltaisen pellonkaistaleen välille oli istutettu rivi vanhoja tammia, joiden varjot muodostivat voimakkaan vastakohdan ketojen ja poutapilvien häikäisevän valon rinnalla; kirkas puro juoksi niinikään puiden varjossa. Täällä piti Hedvig majaa; hän huolehti suuren työläisparven ravitsemisesta, ja jokainen tahtoi syödä täällä; myöskin vanha herra oli tullut ulos. Ja vaikka kaikki miellyttävästi tunsivat Hedvigin läsnäolon, oli kuitenkin kuin hän ei olisi ollut siellä. Syönnin jälkeen jäi hän yksikseen läpinäkyvän puutarhan laitaan, jonka puunrunkojen lomasta kaikkialla saattoi nähdä peltojen yli. Hän meni solmimaan elonkorjuu-seppeleitä ja Brandolf teki hänelle seuraa. Yksinkertaisessa kesäpuvussaan, kantaen kaulassaan ohutta kultaketjua, joka kannatti kelloa, näytti hän kuin vapaan ilman tyttäreltä, joka elää vain nykyisyydessä muistamatta menneisyyttä tai tulevaisuutta.

"Oletko jo ennen elänyt jotain sellaista kuin tällä hetkellä?" kysyi
Brandolf tuttavallisesti seuraten hänen askarteluaan.

"En", vastasi Hedvig, "minulla ei ole mitään muistoa! Minulle on kaikki uutta ja sentähden niin iloista ja ohitsekiitävää. Minusta tuntuu kuin en olisi ennen koskaan elänytkään."

Paluumatkallaan virantoimitukseensa kohtasi sade Brandolfin ja hänen täytyi sentähden useamman kerran poiketa majataloihin. Niin joutui hän monen peninkulman päässä lähtöpaikastaan erääseen kestikievariin, jonka suuri vierastupa oli täynnä kaikenlaisia matkustajia. Niiden joukossa oli kolme pitkää karheapartaista ja huonosti puettua miestä, joilla oli mukanaan vanhat ränsistyneet soittokoneet. Brandolf huomasi, kuinka miehet aina sen mukaan kuin uusia miehiä astui tupaan karkotettiin paloviinalaseineen pöydästä pöytään ja ajettiin viimein kokonaan vierastuvasta. Muristen, mutta vastarintaa tekemättä, menivät he pihalle, asettuivat siellä puukatoksen alle ja ottivat esiin soittoneuvonsa, nähtävästi kostaakseen. He nostivatkin niin kauhean melun, että väkeä tuli ulos tuvasta pyytämään, että he vaikenisivat. Eräs hyväntahtoinen rihkamakauppias keräili muutamia kuparilantteja noille onnettomille ja antoi heille tämän pienen palkkion, jonka jälkeen he lopettivat melunsa ja kyyristyivät pihan nurkkaukseen odottelemaan sateen lakkaamista. Brandolf kysyi eräältä palvelijalta, mitä surkeita pelimanneja nuo olivat. "Niin", vastasi poika, "he eivät suinkaan ole mitään toivottua ja rakastettua väkeä. Noita kahta hiukan lyhempää sanotaan Lohauseniksi ja tuon pisimmän nimi on Schwendtner. Huhu tietää kertoa, että he olivat muinoin rikkaita junkkareita, jotka ovat joutuneet kuritushuoneeseen."

Hedvig olikin itse asiassa erehtynyt otaksuessaan, että osa häneltä ryöstetystä omaisuudesta olisi vielä roistojen hallussa. Nämä olivat suunnitelleet ruveta harjoittamaan rahoillaan koronkiskomista ja olivat siten alottaneet toimintansa, mutta rahat joutuivatkin vääriin käsiin ja nuo kolme lurjusta tulivat perinpohjin nyletyiksi. Tästä suuttuneina koettivat he suurenmoisella vekselinväärennyksellä parantaa asemaansa ja päästä taasen jaloilleen. Mutta se epäonnistui ja heidät sulettiin vuodeksi linnaan ja saivat he pukea vanginvaatteet yllensä. Kun he pääsivät vapaiksi, olivat he rutiköyhät; yksin heidän siistit pukunsa ja silkkiset nuttunsa oli varas myönyt ja heidän täytyi verhota itsensä niillä vaatimattomilla rääsyillä, joita hyväntahtoiset ihmiset heille antoivat. Niin eivät he enää voineet esiintyä soittajina edes kunniallisissa ravintoloissa ja luisuivat siten aina alaspäin retkeillessään pitkin maanteitä. Nyt eivät he enää voineet lainkaan elää toisistaan erossa; jos he milloin koettivat lähteä eri suunnille tullakseen siten paremmin toimeen, olivat he kahden viikon päästä taasen jo varmasti yhdessä. Pitkä ratsumestari Schwendtner oli nuoruudenpäivinään oppinut soittamaan viulua ja osasi vielä hät’hätää sillä jotain vingutella. Molemmat Lohausenit olivat poikasina soittaneet torvea ja huilua, mutta olivat jo varhain jättäneet kaiken työnteon muille.

Näistä ihanteellisista nuoruudenharrastuksistaan saivat he tekosyyn solmia kestävän ystävyysliiton ja lähteä kiertämään maita mantereita leivän tähden ja seikkailun halusta.

Brandolf, joka istui kestikievarin ikkunan ääressä ja tarkasteli sateen rummuttaessa ikkunaan pihan yli noita kolmea harmaata veljestä, ei voinut olla epätietoinen siitä, keitä hän näki edessään. Pelko ja suru morsiamen tähden oli tämän vastenmielisen kohtauksen ensimäinen vaikutus. Hedvig ei voinut aavistaa, että hänen huono kohtalonsa oli näin lähellä häntä. Sitten nousi Brandolfissa voimakas suuttumus ja hän tunsi halua noutaa ajurin piiskan ja lähteä sillä ruoskimaan noita kolmea miestä. Mutta kuta kauvemmin hän katsoi sitä lempeämmäksi kävi hänen mielensä ja lopulta valtasi hänet hilpeä tyytyväisyys, kun hän näki miten huonosti noiden toverusten oli käynyt. Hän näki Schwendtner-paran kerran toisensa jälkeen pyyhkivän punertuneita silmiään ja käsittelevän läpikastuneita kenkiään, joihin hän työnsi palan koivuntuohta, minkä löysi puuvajan edustalta, sillä aikaa kuin Lohausenit ottivat evässäkistä muutamia leivänkannikoita ja alkoivat niitä pureksia sekä senjälkeen, löydettyään pihan liasta sikarinpätkän, puhdistivat sen ja sitä vuoroin polttelivat; sillä veljesrakkaus näytti heissä yhä säilyneen.

Noin puolen tunnin jälkeen, jonka kestäessä sade valui virtanaan, oli Brandolfin mielessä kypsynyt enemmän hupainen kuin väkivaltainen kosto- ja vapautussuunnitelma, jonka ydinkohta oli se, että tuon kolmiapilaan pitäisi omalla tavallaan olla läsnä häissä. Ja viipymättä ryhtyi hän sitä toteuttamaan.

Hänellä oli kotitalosta mukanaan kekseliäs ja uskollinen renki, Jochel, joka oli ollut hänen kasvinkumppaninsa ja jonka kanssa hän muinoin oli pannut toimeen monta narrinkujetta. Tämän Jochelin kutsui hän nyt syrjäiseen paikkaan ja pyysi häntä panemaan merkille nuo kolme soittoniekkaa ja seuraamaan heidän jälkiään, liittymään sopivalla hetkellä jonkun tekosyyn nojalla heihin ja houkuttelemaan heidät voiton ja ihanan tulevaisuuden lupauksilla tilan läheisyyteen. Sillä oli tärkeätä, että he häiden ja viininkorjuujuhlan aikana olisivat käsillä, tietämättä mitä talossa tapahtui.

Kunnon Jochel onnistuikin niin hyvin, että hän aivan oikein saattoi miehet sovittuun aikaan talon läheisyyteen, missä hän jo etukäteen kestitsi heitä muutamalla ruukulla viiniä ja miehet taas puolestaan tarjoilivat hänelle lasin paloviinaa.

Näin viettivät he suloisessa sopusoinnussa aikansa, sillä he luulivat todenteolla saavansa näytellä jotain hyvin tärkeätä osaa pähkähullun tilanomistajan luona ja heidän intonsa kohosi sävelissä kauvas yli metsän, jonka takana he piileilivät. Viininkorjuu oli jo alkanut ja läheni loppuaan. Lukuunottamatta talon omaa työväkeä oli pitoihin kutsuttu useita iloisia maalaispoikia ja tyttöjä, herrasperheet kyökkäreistä, rengeistä ja muista palkollisista lähtien; osa varsinaisista juhlavieraista oli jo saapunut, mutta vielä odotettiin hyvää tanssimusiikkia.

Tuli sitten suuri juhlapäivä kultaisen ja lempeän lokakuunauringon saattamana, joka nosti maasta utuharson toisensa jälkeen ja jälleen hajotti ne, kunnes koko seutu, puut ja kukkulat kiilsivät lämpimässä väriloistossa ja taivaanranta kajasteli salaperäisen sinisenä ikäänkuin onnellista tulevaisuutta luvaten. Päärakennuksessa tapahtui aamupäivällä vihkiminen, jonka aikana hieno soittokunta soitteli avointen ikkunain ääressä. Sitten seurasi häävieraiden juhla-ateria, jonka kestäessä viininkorjaajat ja juhlaan kutsuttu maalaisväki aterioitsi ulkona ja syötyään ryhtyi reippaan soiton kaikuessa karkeloon. Iltapuoleen, kun aurinko yhä rakastettavampana kulki alas rataansa, panivat viininkorjaajat toimeen suuren kulkueen, jota varten nuo kolme maankiertäjääkin oli varattu. Kulkueen muodostivat melkein yksinomaan viininkorjaajat ja -pusertajat, jotka kaikenlaisissa valepuvuissa ja työaseitaan kolistellen soittokunnan kulkiessa edellä samosivat herrasväen ohi, joka seisoi puiston laitaan pystytetyllä lavalla, keskellään muratista valmistetussa suojassa morsian ja sulhanen.

Kulkue näyttikin varsin hauskalta samotessaan korkeiden puiden alitse, ja Brandolf oli pitänyt huolta, että siihen tuli väriä ja vaihtelua thyrsussauvojen, kulkusrumpujen, satyrinnaamarien ja etenkin sievien lastenpukujen kautta, jotka kuvasivat viinin kukoistusaikaa. Kokonaisuus tulkitsi iloa hyvästä viinivuodesta; kulkueen loppupää oli sitävastoin omistettu huonon viinivuoden tuottamalle harmille. Sitä esitti kolme pirua: happamuuden, vetisyyden ja kestämättömyyden pahat henget, joita kuletettiin hännästä takaperin ja jotka saivat soitollansa esittää huonon viinin surkeutta ja kurjuutta.

Pirujen osa oli juuri uskottu kolmelle maankiertäjälle. Heille oli avoimesti esitetty, kaiken epäluulon poistamiseksi, heidän osiensa laatu. He tiesivät myöskin, että tässä olivat häät kysymyksessä, mutta Jochel oli niin suurella varmuudella ilmottanut valheellisesti morsiamen nimen, etteivät he aavistaneetkaan oikeata asemaansa. Kuitenkin tahtoi heidän syntyperänsä ja aatelinen verensä nousta kapinaan, kun pirujen puvut puettiin heidän ylleen ja heidät koristeltiin kaikenlaisilla helyillä. Heidät verhottiin nimittäin harmaan ja mustan kirjavaan vuohennahkaan, heidän kasvonsa mustattiin ja asetettiin vuohensarvet heidän päihinsä. Kunkin takapuoleen kiinnitettiin hyvin lujaan lehmänhäntä ja solmittiin kaikki kolme häntää yhteen sekä jatkettiin niitä köydellä; tähän köyteen tarttui nyt molemmin puolin kaksikymmentä voimakasta nuorukaista tynnyrintekijän puvussa ja viinilehväseppeleet otsallaan ja he vetivät kolmea pirua selittäin kaikkien nähtäviksi. Kuten sanottu, eivät nämä heti tahtoneet tuohon peliin suostua, mutta ne viisi taaleria, jotka kullekin luvattiin palkaksi, voittivat kaiken vastustuksen.

Niin tulivat he esiin hyppien ja kompuroiden, sillä he eivät saaneet hetkeäkään olla paikoillaan; takanaan kuulivat he viininkorjaajien laulun, soiton ja rummunpärinän tietämättä, mihin he olivat tulossa; he kuulivat tien ohessa seisovan kansan huudon ja naurun ja näkivät viimein rivissä juhlapukuiset häävieraat, jotka taputtivat heille käsiään ja huutaen tulkitsivat mielihyväänsä. Hikipisarat nokisella otsallaan vingutti herra ratsumestari von Schwendtner viuluaan ja Lohausenit puhaltelivat haljenneita huilujaan, kunnes he tietämättään olivat saapuneet murattisuojan eteen, missä morsian seisoi, rakastettavan näköisenä liehuvassa harsossaan ja ilta-auringossa, joka välkkyi hänen timanttikoruissaan. Jochel, joka kulki nuoran päässä, käski hetkeksi heittää vetämisen, jotta sarvipäät saivat hetken seisoa. Kaikki kolme tunsivat heti entisen vaimon ja sisaren; mutta he luulivat uneksivansa. He antoivat soittoneuvojensa vaipua alas ja katselivat kuin mielipuolet morsiameen, joka heille hymyillen nyökytti päätään; sillä hän ei tiennyt, kenet hän näki edessään, vaan luuli, että nuokin olennot olivat päättäneet viettää hänen muistopäiväänsä tuolla hullunkurisella pilalla. Mutta Brandolf taputti lujaan käsiään ja huusi: "Aivan niin, miehet, aivan niin!"

Kuin uneksien tarttuivat he sarviinsa ja sitten häntiinsä, joista tunsivat olevansa kahlitut; ja he tähysivät uudelleen ylös petetyn sisaren ja puolison lumottuun kuvaan; mutta heidän huono omatuntonsa ei sallinut heidän avata suutaan, ja ennen kuin he ehtivät enempää aprikoida, antoi Jochel jo vetää köydestä, niin että heidän täytyi taasen jatkaa takaperoista kulkuansa. Joukkue kulki talon ympäri, jonka takabalkongilla kaupungin soittokunta sitä tervehti. Sitten samosi se taasen puutarhaan ja kulki uudelleen herrasväen ohi. Taaskin annettiin noiden kolmen julmurin seistä hetken morsiamen edessä ja sitten saivat he kompuroida eteenpäin melun ja ilon käydessä yhä äänekkäämmäksi ja huumaavammaksi. Mutta Brandolf antoi viittauksen, ja kolmannen kerran uudistettiin näytös. Paholais-parat huomasivat, että heitä uudelleen tahdottiin viedä esiin ja he koettivat puolestaan väkivallalla riuhtaista itsensä irti. Sillä rappiotilastaan huolimatta tunsivat he entisten aikain ylpeydellä joutuneensa petoksen ja pilkan uhriksi. Mutta köyden lahjomaton kestävyys piti heidät kahleissa ja he seisoivat uudelleen morsiamen edessä ja tähyilivät uudelleen ylös häneen. He kiristivät hampaitaan ja puristivat käsiään nyrkkiin. Silloin heitti Brandolf heille muutamia luisdoreja kullekin paperiin käärittynä, ja salaman nopeudella heittäytyivät he niiden yli kuin kolme apinaa, joille heitetään makeisia. Heistä näytti kuitenkin todennäköiseltä, ettei heitä tunnettu.

Brandolf viittasi taaskin kädellään, Jochel tarttui köyteen ja ystävykset katosivat vihdoinkin. Mutta heitä ei päästetty vieläkään vapaiksi eikä viety muun kansan sekaan, joka uudelleen lähti kemuihin ja tansseihin, vaan ohjasi Jochel heidät ja tynnyrintekijät syrjäiseen ravintolapaikkaan kestitäkseen siellä erittäin tätä pirunväkeä. Nyt täytyi sarvipäiden kulkea edellä ja soitella ja tynnyrintekijät tulivat jälessä pitäen kiinni köydestä. Sillä välin alkoi hämärtää ja kun tämä ihmeellinen seurue vihdoin saapui anniskelupaikkaan, nähtiin herraskartanon seutuvilla kauniin ilotulituksen kohoavan ilmaan. Pirut päästettiin nyt vasta vapaiksi, mutta voimakkaat nuorukaiset ympäröivät heidät samassa ja Jochel pysyi alituisesti heidän rinnallaan, niin etteivät he saaneet pienintäkään tilaisuutta vaihtaa sanaakaan keskenään. Kuitenkin antautuivat he, sisäisen alennuksensa unohtaen, syömään ja juomaan siitä runsaasta pöydästä, joka heille oli katettu, ja sitä jatkettiin, kunnes joku avasi ikkunan ja viittasi herraskartanoon päin, jonka kaikki ikkunat loistivat valosta, sillä aikaa kun komea tanssimusiikki hiljaisessa yöilmassa kajahti selvästi vaikka hillittynä yli seudun.

Talon yläpuolella paloivat kauniit tähdet, mikä kuitenkaan ei voinut piruja vähintäkään liikuttaa; sillä jos heillä olisi ollut tunnetta sellaista kohtaan, eivät he nyt olisi täällä olleet. Ainoastaan viulujen hento ja ylhäinen ääni haavotti heidän sydämiään, se kun muistutti heitä paremmista ajoista ja heidän sitä kuullessaan täytyi ajatella sisarta ja puolisoa, joka nyt leijui tanssissa.

Tätä sisäistä tuskaansa vaimentaakseen antautuivat he hillittömästi nauttimaan väkijuomia, joita Jochel heille anteliaasti tarjoili. Kun hän piti heitä kyllin juopuneina alkoi hän heitä ärsyttää ja kiihottaa vihaan; toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja repivät piruja hännästä, ja siten syntyivät yleiset pieksäjäiset ja tappelu.

Tällä hetkellä ilmestyi kaksi santarmia, jotka olivat talossa tätä odottamassa, ja ennenkuin neljännestunti oli kulunut, istui kolme maankiertäjää sidottuna kuormavankkureissa ja kaksi tuntia myöhemmin piirin pääkaupungin vankitornin pimeydessä. Heidän ei kuitenkaan käynyt aivan huonosti. Päinvastoin kutsuttiin heidät aamulla esiin ja heiltä kysyttiin, tahtoivatko he päällysvaatteilla ja liinaisilla, matkarahalla ja tarpeellisilla papereilla varustettuina, poliisin silmänpidon alaisina muuttaa Uuteen Maailmaan, ja kolme päivää myöhemmin matkustivat he jo, poliisipalvelijan, jolla oli mukanaan rahat ja passit, saattamana merisatamaan. Poliisipalvelija jätti heidät vasta sillä hetkellä, kun laiva nosti ankkurinsa.

Hedvig sai kuulla koko tapahtuman eräänä päivänä, kun hän, vuoden vanhaa poikaa sylissään kantaen, lausui pelkonsa siitä, että hänen poikansa joskus voisi joutua pahojen enojensa käsiin tai inhottavan Schwendtnerin tuttavuuteen. Vasta nyt kertoi hänen miehensä sen pilan, jonka hän oli näiden enojen kustannuksella itselleen suonut. Kauhistuneena katseli Hedvig häneen, painaen lapsensa, ikäänkuin suojaan tuntemattomia vaaroja vastaan, rintaansa vasten; mutta Brandolf lohdutti häntä ja sai hänet levolliseksi ilmottamalla saaneensa tietää, että nuo kolme maankiertäjää olivat Amerikkaan tultuaan kuin muuttuneina heti eronneet toisistaan. Niin, tämä ero oli sitten saanut aikaan mitä ihmeellisimpiä seurauksia; jokainen noista kolmesta ystävyksestä oli Amerikan kirjavassa ihmispyörteessä päässyt varmalle pohjalle ja saavuttanut oman vaatimattoman asemansa. Eräs heistä oli hiljainen oluenkaupustelija Newyorkin läheisyydessä, toinen oli koulunpitäjänä Texasissa ja kolmas saarnamiehenä pienessä uskonnollisessa laitoksessa.

Brandolfin isä eli kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden ikään ja vakuutti, että hän sai siitä kiittää yksinomaan sitä elämäniloa, joka säteili hänen rouva miniänsä hiljaisesta ja terveestä olennosta. Niin erilainen voi olla sen maaperän kiitollisuus, johon ihmissielu istutetaan.

Eugenia.

Vaimon ei pidä miehen asetta kantaman, eikä myös miehen pukeman yllensä vaimon vaatteita; sillä jokainen kuin sen tekee, on Herralle sinun Jumalalles kauhistus.

5. Moos. Kirj. 22, 5.

Kun naisten kunnianhimo jättää kauneuden, viehkeyden ja naisellisuuden ja pyrkii muille aloille, päättyy asia tavallisesti sillä, että he lopuksi pukeutuvat miesten vaatteihin ja alkavat niissä esiintyä.

Halu näytellä miestä ilmenee jo kristinuskon ensimäisen aikakauden hurskaassa legendamaailmassa ja useammalla kuin yhdellä sen ajan pyhistä naisista oli kiihkeä halu vapautua kodin tavoista ja seuraelämästä.

Sellaisen esimerkin tarjoo m.m. hieno roomalaisneiti Eugenia, jonka seikkailu kuitenkin päättyi tavalla, joka ei ole harvinainen, siten nim., että hänen, jouduttuaan pahaan pulaan miehisten rakkausjuttujensa tähden, täytyi turvautua luonnollisen sukupuolensa tarjoamiin apukeinoihin pälkähästä pelastuakseen.

Hän oli ylhäisen roomalaisen tytär. Hänen isänsä asui perheineen Aleksandriassa, missä oli niin kosolta filosofeja ja kaikenlaisia oppineita. Niin sai Eugeniakin erittäin huolellisen kasvatuksen ja hän mieltyi itse tieteeseen niihin määrin, että hän, kohta kun oli lapsenikänsä kuluttanut, kulki jokaisen filosofin, skolastin ja puhujan koulussa, kuin ylioppilas, jota tehdessään hänellä aina oli mukanaan kaksi siroa ikäistänsä poikasta. He olivat hänen isänsä vapautetun orjan poikia, jotka olivat kasvatetut hänen rinnallaan ja joiden täytyi ottaa osaa kaikkiin hänen opintoihinsa.

Ajan mukaan tuli tytöstä mitä ihanin neiti, ja hänen lapsuudentoverinsa, jotka molemmat, ihmeellistä kyllä, olivat nimeltään Hyazinthus, kasvoivat niinikään solakoiksi nuorukaisiksi, ja missä rakastettava Eugenia oli nähtävissä, siellä nähtiin myöskin aina hänen molemmilla puolillaan kummatkin Hyazinthukset solakoina ja soreina kulkevan hänen takanaan, sillä aikaa kuin heidän herrattarensa heihin selin kääntyneenä väitteli heidän kanssaan.

Ei ole yhdelläkään sinisukalla ollut kahta sopivampaa seuralaista, milloinkaan ei heillä ollut muuta mielipidettä kuin Eugeniallakin ja aina olivat he tietämisessä hänestä tuumaa jälessä, niin että hänellä aina oli oikeus puolellaan eikä hänen milloinkaan tarvinnut peljätä sanovansa jotain ymmärtämättömämpää kuin seurakumppaninsa.

Kaikki Aleksandrian kirjatoukat tekivät elegioja ja mieterunoja tästä runollisesta ilmiöstä ja kummankin Hyazinthin täytyi huolellisesti kirjottaa nämä värsyt kultaiselle taululle ja kantaa niitä hänen takanaan.

Joka puolelta vuodelta kävi hän vain kauniimmaksi ja oppineemmaksi, ja hän samoili jo kaikessa rauhassa uusplatonilaisen opin salaperäisiä ja eksyttäviä puistikolta, kun nuori prokonsuli Aquilinus häneen rakastui ja pyysi hänen isältään häntä vaimokseen. Mutta isä kunnioitti ja pelkäsi tytärtään niihin määrin, ettei hän roomalaisesta isänoikeudesta huolimatta uskaltanut tehdä tyttärelleen mitään ehdotuksia, vaan kehotti kosijaa itse toimimaan, vaikkakaan hänelle kukaan vävy ei ollut tervetulleempi kuin Aquilinus.

Mutta Eugeniakin oli jo ehtinyt salaa iskeä silmänsä Aquilinukseen, sillä tämä oli uljain, arvossapidetyin ja ritarillisin mies Aleksandriassa ja sitäpaitsi pidettiin häntä sekä henkevänä että hyväsydämisenä miehenä.

Kuitenkin otti hän vastaan rakastuneen konsulin rauhallisesti ja arvokkaasti, pergamenttikääröjen ympäröimänä ja Hyazinthien seistessä nojatuolin molemmin puolin. Toisella heistä oli yllään taivaansininen puku, toisella ruusunpunainen ja Eugenialla itsellään lumivalkea, ja heitä saattoi yhtä kernaasti luulla kolmeksi kauniiksi ja hennoksi pojaksi kuin kukoistavaksi neitoseksi.

Tämän tuomioistuimen eteen astui nyt miehekäs Aquilinus pukeutuneena yksinkertaiseen arvokkaaseen togaan. Hän olisi mieluimmiten halunnut tunnustaa rakkautensa yksinkertaisella ja sydämellisellä tavalla. Mutta kun hän näki, ettei Eugenia lähettänyt pois nuorukaisia, istuutui hän tuolille hänen eteensä ja esitti pyyntönsä harvoin ja miehekkäin sanoin, jota tehdessään hänen täytyi itseään tyynnytellä, sillä hän katseli päätään kääntämättä Eugeniaa ja näki tämän suuren ja rakastettavan sulon.

Eugenia hymyili tuskin huomattavasti eikä edes punastunut, sillä hänen tieteenharrastuksensa ja henkinen sivistyksensä olivat opettaneet hänet hillitsemään kaikki tavallisen elämän hennommat liikutukset. Hän otti sentähden ylleen vakavan, syvämielisen katsannon ja vastasi: "Sinun toivomuksesi saada minut vaimoksesi, oi Aquilinus, on minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, mutta ei voi saada minua kuitenkaan menettelemään epäviisaasti; ja ajattelematonta olisi, jos me, toisiamme koettelematta, seuraisimme ensimäistä raakaa pyydettä. Ensimäinen ehto, joka tulevan puolisoni tulee täyttää, on se, että hän ymmärtää ja kunnioittaa minun henkisiä harrastuksiani ja pyrkimyksiäni ja ottaa niihin osaa. Niin ole tervetullut luokseni kilpailussa näiden nuoruudentoverieni kanssa, minun kerallani tutkimaan korkeimpia asioita. Silloin ei meiltä ole puuttuva tilaisuutta oppia näkemään olemmeko toisillemme luodut vai emmekö, ja jonkun aikaa kestäneen yhteisen henkisen harrastuksen jälkeen tunnemme toisemme niin tarkkaan kuin kahden jumalanluoman sopii, jotka eivät halua vaeltaa pimeydessä, vaan valossa."

Aquilinuksen sisässä alkoi jo salaa kuohua, mutta hän vastasi tähän korkealentoiseen puheeseen ylpeän rauhallisesti: "Jollen sinua tuntisi, Eugenia, en olisi sinua vaimokseni pyytänyt, ja minut tuntee suuri Rooma yhtä hyvin kuin tämä maakunta! Jollei sinun tietosi nyt jo riitä sinulle sanomaan mikä minä olen, niin pelkään, ettei se koskaan tule riittämään. Enkä minä ole tullut tänne uudelleen koulua käydäkseni vaan noutaakseni itselleni aviopuolison; ja mitä näihin kahteen poikaseen tulee, niin olisi, jos minulle soisit kätesi, ensimäinen toivomukseni, että heidät vihdoinkin laskisit luotasi ja antaisit heidät vanhemmilleen takaisin, jotta he voisivat heitä avustaa ja olla heille hyödyksi. Nyt pyydän, että annat minulle vastauksen, et oppineena, vaan todellisena naisena."

Nyt oli jo kaunis filosofi kuitenkin käynyt punaiseksi kuin purppurainen neilikka ja hän vastasi sykähtelevin sydämin. "Vastaukseni on pian annettu, sillä huomaan sinun sanoistasi, ettet minua rakasta, oi Aquilinus! Se olisikin minulle yhdentekevää, jollei olisi loukkaavaa valehdella jalosukuisen roomalaisen tyttärelle."

"Minä en valehtele milloinkaan", sanoi Aquilinus kylmästi. "Jääkää hyvästi!"

Eugenia käänsi päänsä pois vastaamatta tähän tervehdykseen, ja Aquilinus astui hitaasti talosta kotiansa kohti. Eugenia aikoi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ottaa esille kirjansa, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään ja Hyazinthien täytyi lukea hänelle ääneen, sillä aikaa kuin hän täynnänsä tulista suuttumusta ajatuksineen retkeili omilla teillään.

Sillä vaikka hän tähän päivään saakka oli pitänyt konsulia sinä miehenä, jonka hän mieluimmiten ottaisi puolisokseen, jos hänen kerran täytyi joku ottaa, niin oli konsuli nyt tullut hänelle ylipääsemättömäksi loukkauskiveksi.

Aquilinus puolestaan hoiti kaikessa rauhassa tehtäviään ja suri salaa omaa hulluuttaan, joka ei sallinut hänen unohtaa tuota koulumestarimaista kaunotarta.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, joiden aikana Eugeniasta tuli jos mahdollista vielä merkillisempi ja todella loistava personallisuus, ja Hyazintheistäkin oli tullut kaksi vahvaa parrakasta nuorukaista. Vaikkakin joka suunnalla alettiin tätä kummallista menoa kaiheksia ja vaikka ihailevien epigrammien asemasta ruvettiin sepittämään ivallisia pilkkarunoja, ei Eugenia kuitenkaan saanut luopuneeksi henkivartijoistaan; sillä vielähän eli Aquilinus, joka oli tahtonut kieltää häntä niitä pitämästä. Aquilinus kulki levollisena tietään eikä näyttänyt enää sen koommin immestä välittävän, mutta hän ei katsonut ketään muutakaan naista, eikä enää kuultu hänen suunnittelevan muutakaan kosintaa, niin että häntäkin alettiin soimata siitä, että hän, korkea virkamies, edelleen eleli naimatonna.

Sitä enemmän varoi itsepäinen Eugenia lähettämästä luotaan pahennusta herättäneitä nuorukaisiaan, koska se saattaisi näyttää sovinnon merkiltä. Sitä paitsi viehätti häntä yleisen tavan ja julkisen mielipiteen uhalla tehdä tiliä teoistaan vain itselleen ja säilyttää näissä oloissa, jotka olisivat muille naisille olleet vaarallisia, jopa sietämättömiä, sydämessään tietoisuuden puhtaasta elämästä.

Tällaiset tavallisuudesta poikkeamiset olivat niihin aikoihin ilmassa.

Kuitenkaan ei Eugenia tuntenut itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi; hänen seuralaisensa saivat filosofoida läpi taivaan, maan ja helvetin tullakseen taas äkkiä keskeytetyksi ja saadakseen tuntikaudet samoilla herrattarensa kanssa maita ja metsiä. Eräänä aamuna tahtoi hän ajaa maatilalle; hän ohjasi itse vaunuja ja oli mitä herttaisimmalla tuulella. Taivaalla loisti kirkas kevätpäivä ja ilma oli täynnä balsamintuoksuja. Hyazinthitkin iloitsivat Eugenian iloisuudelle. Niin ajoivat he pienen esikaupungin läpi, missä kristittyjen oli sallittu pitää jumalanpalvelustaan. He viettivät juuri pyhäpäivää; munkkiluostarin kirkosta kaikui hurskas laulu ja Eugenia pidätti hevosia kuunnellakseen ja hänen korviinsa sattuivat psalmin sanat: "Niinkuin naarashirvi vesilähteelle niin ikävöi minun sieluni, o Herra, sinun tykösi! Minun sieluni kaipaa elävää Jumalaa!"

Näiden sanojen kaikuessa, hartaiden ja nöyrien äänten laulamana, kävi hänen konstikas olentonsa äkkiä yksinkertaiseksi, hänen sydämeensä oli satutettu ja se näytti nyt tietävän mitä tahtoi, ja verkalleen sanaakaan puhumatta ajoi Eugenia edelleen maatilalle. Siellä pukeutui hän miesten vaatteihin, viittasi Hyazinthit luoksensa ja jätti maakartanon tapaamatta ketään palvelusväestä. Ja hän palasi takaisin luostarin luo, kolkutti portille ja esitti abotille itsensä ja seuralaisensa kolmena nuorena miehenä, jotka pyysivät tulla otetuiksi munkeiksi luostariin, erota maailmasta ja elää Jumalalle. Hän oli ottanut kaikesta niin hyvän selon ja osasi vastata niin täsmällisesti abotin tutkaileviin kysymyksiin, että abotti otti heidät kaikki kolme, joita hän piti hienoina ja ylhäisinä nuorukaisina, luostariin ja antoi heidän pukea ylleen hengellisen puvun.

Eugenia oli kaunis enkelimäinen munkki, ja oli nimeltään Veli Eugenius, ja Hyazinthitkin näkivät pyytämättään tulleensa muutetuiksi munkeiksi, he kun olivat jo aikoja sitten tottuneet menettelemään kaikessa naisellisen esikuvansa tahdon mukaan. Kuitenkaan ei munkkielämä ollut heistä hullumpaa, sillä he saivat nyt viettää päivänsä verrattomasti rauhallisemmin eikä heidän tarvinnut enää mitään tutkia ja he olivat muuten jo ennestään tottuneet mukautumaan kuuliaiseen elämäntapaan.

Veli Eugenius sitävastoin ei levähtänyt, vaan hänestä tuli kuuluisa munkki, jonka kasvot olivat kalpeat kuin marmori, jonka silmät hehkuivat ja jonka käytös oli kuin arkkienkelin. Hän käänti useita pakanoita, hoiti sairaita ja köyhiä, syventyi jumalansanaan, saarnasi äänellä, joka oli kultaisen kellon ja tuli abotin kuoltua valituksi hänen seuraajakseen. Niin oli nyt hento Eugenia seitsemänkymmenen munkin, pienen ja suuren, päämies.

Hänen näin pysyessä seuralaisineen kadonneena, oli hänen isänsä kysyttänyt orakelilta, mitä hänen tyttärestään oli tullut, ja tämä oli ilmottanut, että jumalat olivat vieneet Eugenian ja asettaneet hänet tähdeksi taivaalle. Pakanalliset papit tahtoivat täten kristityille osottaa heidänkin tahollaan tapahtuvan ihmeitä, tietämättä että juuri kristityillä oli heidän lintunsa satimessa. Jopa viitattiin erääseen tähteen, jolla oli kaksi pienempää rinnalla kulkijaa, muka uutena tähtikuvana, ja aleksandrialaiset seisoivat kaduilla ja talojensa harjoilla ja katselivat korkeuteen, ja moni, joka kerran oli nähnyt tytön katuja kulkevan ja muisti hänen kauneutensa, tositeolla rakastui tuohon tähteen ja kurkisti siihen kostein silmin, sen rauhallisena kulkiessa taivaan tummaa sineä.

Myöskin Aquilinus tähysi taivaisiin, mutta hän pudisti päätään eikä hän tahtonut saada selvyyttä asiassa. Sitä lujemmin uskoi kadonneen isä orakelin selitykseen ja tunsi itsensä siitä aika tavalla mairitelluksi sekä osasi pappien avulla järjestää niin, että Eugenialle pystytettiin kuvapatsas ja että hänelle osotettiin jumalallista kunnioitusta. Aquilinus, jonka viran puolesta täytyi antaa suostumuksensa, teki sen sillä ehdolla, että kuva tulisi aivan kadonneen näköiseksi; se oli helposti tehtävissä, sillä hänestä oli olemassa suuri joukko veistoksia ja rintakuvia, ja niin asetettiin hänen marmorinen kuvapatsaansa Minervan temppelin esisaliin, ja kelpasi se yhtä hyvin jumalien kuin ihmistenkin nähtäväksi, sillä se oli, huolimatta täydellisestä yhdennäköisyydestä kadonneen kanssa, ihanneteos sekä pään ja ruumiin asennon että vaatetuksen laskoksien puolesta.

Luostarin seitsemänkymmentä munkkia oli, saatuaan tietää tästä uutuudesta, kovasti suutuksissa sen voiton johdosta, joka täten oli pakanallisella taholla saatu, uuden jumalankuvan pystyttämisestä ja kuolevaisen naisen julkeasta palvelemisesta. Kiivaimmin panettelivat he naista itseään muka maankulkijana ja petollisena ilveilijänä ja he melusivat päivällisen aikaan aivan tavattomasti. Hyazinthit, joista oli tullut kaksi nöyrää pientä pappismiestä ja jotka pitivät abotin salaisuuden haudattuna povessaan, katselivat tätä merkitsevästi, mutta hän viittasi heitä olemaan vaiti ja panetteli ja melusi hänkin muiden mukana rankaisuksi entiselle pakanalliselle ja syntiselle itselleen.

Mutta keskiyön aikaan nousi Eugenia vuoteeltaan, otti käteensä vahvan vasaran ja lähti hiljaa luostarista särkemään omaa kuvaansa. Helposti löysi hän loistavan marmorisen kaupunginosan, missä temppeli ja yleiset rakennukset sijaitsivat ja missä hän itsekin oli viettänyt nuoruutensa ajan. Ketään ei näkynyt liikkeellä tässä mykässä kivisessä kaupungissa; juuri kun nuori munkki astui ylös temppelin portaita, kohosi kuu yli kaupungin pimennon ja heitti päivänheleän valon temppelin etusalin pylväskäytäviin. Silloin näki Eugenia kuvansa; valkean kuin vastapudonnut lumi, ihmeellisen ihanan ja kauniin, olkapäät sirosti alasvaluvan vaipan peitossa, silmät täynnä pyhää intoa uneksien kaukaisuuteen tähyilevinä ja suu keveässä hymyssä.

Uteliaana astui kuvan luo kristitty nainen vasara kohotettuna kädessään; mutta suloinen vavistus värisytti hänen sydäntään, kun hän näki kuvan koko loistossaan; vasara vaipui alas ja hän iloitsi sydämessään nähdessään edessään oman muinaisen olentonsa. Katkera kaipuu valtasi hänet sitten, hänestä tuntui kuin olisi hän karkotettu kauniimmasta maailmasta ja kuin hän nyt ilottomana varjona harhailisi tyhjyydessä; sillä vaikka taiteilija oli kuvasta tehnyt ihannekuvan, esitti se juuri sentähden Eugenian alkuperäisintä sisintä olemusta, jonka hänen tieteelliset harrastuksensa olivat kätkeneet näkyvistä, ja hän tunsi nyt eräänlaista ylevää turhamaisuutta tuntiessaan siinä paremman itsensä kuunvalon lumoavassa loistossa. Hänen oli, kuin olisi hän, puhuaksemme uudenaikaiseen tapaan, pelannut väärillä korteilla.

Äkkiä kuului reippaita miehenaskelia; Eugenia kätkeytyi vaistomaisesti pylvään varjoon ja näki Aquilinuksen korkean vartalon astuvan esiin. Eugenia näki, kuinka hän asettui patsaan eteen, katseli sitä kauvan ja lopulta laski kätensä sen kaulaan painaakseen keveän suutelon marmorisille huulille. Sitten kääriytyi hän mantteliinsa ja kulki hitaasti pois katsoen useamman kerran taakseen hohtavaa kuvaa. Eugenia vapisi niin, että hän itse sen huomasi; suuttuneena astui hän uudelleen kuvan eteen vasara koholla tehdäksen lopun tästä synnillisestä pilasta; mutta sen sijaan että hän olisi lyönyt rikki sen kauniin pään, painoi hänkin, kyyneliin puhjeten, suudelman sen huulille ja kiiruhti pois, sillä hän kuuli yövahdin askelten lähestyvän. Aaltoilevin povin hiipi hän kammioonsa eikä nukkunut sinä yönä ennenkuin auringon noustessa, ja aamurukouksen aikana uneksi hän nopeassa vaihtelussa asioista, jotka olivat rukouksesta sangen kaukana.

Munkit kunnioittivat abotin unta pitäen sitä hartauden harjottelusta johtuvan yövalvonnan seurauksena. Mutta lopulta näkivät he itsensä pakotetuiksi murtautumaan Eugenian makuukammioon, sillä hänelle oli tarjolla aivan erikoinen tehtävä. Muuan ylhäinen leski, jonka kerrottiin makaavan sairaana kristillisen avun tarpeessa, oli lähettänyt häntä noutamaan pyytääkseen abotti Eugeniuksen hengellistä puolestapuhumista ja neuvoa, hän kun jo kauvan aikaa sitten oli oppinut kunnioittamaan hänen toimintaansa ja hänen olentoaan. Munkit eivät tahtoneet menettää tätä tilaisuutta vallotukseen, mikä kirkolle täten oli tarjolla, ja herättivät Eugenian. Puolittain hämmennyksissä ja posket punottavampina kuin pitkään aikaan tätä ennen lähti hän matkaan, mietiskellen enemmän aamuista untaan ja viimeöistä pylväskäytävää kuin sitä tehtävää, joka oli hänen suoritettavanaan. Hän astui pakanallisen lesken taloon ja vietiin hänen huoneeseensa sekä jätettiin siellä kahden kesken hänen kanssaan. Kaunis, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen makasi leposohvalla pitkänään, mutta ei sairaana ja vaivaisena, vaan ylpeydestä ja elämänhalusta loistavana. Tuskin saattoi hän pysyä hiljaa ja rauhallisena, kunnes luuloteltu munkki oli hänen toimestaan istunut aivan hänen lähelleen; sitten tarttui hän munkin molempiin valkeihin käsiin, painoi päänsä niiden yli ja peitti ne suudelmilla. Eugenia, jonka ajatukset olivat muualla, ei ollut huomannut naisen kevytmielistä ulkonäköä vaan piti hänen menettelyään nöyryyden ja hengellisen antautumisen merkkinä eikä häntä sentähden estellyt. Tästä rohkaistuneena kääri pakananainen käsivartensa Eugenian kaulaan, luullen syleilevänsä nuorta ja kaunista munkkia. Lyhyesti, ennen kuin Eugenia tiesi tämän taivaallista tunsi hän itseään intohimoisesti puristettavan ja suunsa peitettävän rajuilla suudelmilla. Hämmästyneenä havahtui hän vihdoin hajamielisyydestään, mutta kului aikaa, ennen kuin hänen onnistui päästä irti tuosta hurjasta syleilystä ja nousta seisaalleen.

Mutta silloin alkoi pakanallisen saatanan kieli liikkua; myrskyisin sanoin ilmotti pakanatar luulotellulle abotille rakkautensa ja kaipuunsa ja koetti kaikin tavoin hänelle todistella, että hänen kauneutensa ja nuoruutensa velvollisuus oli tyydyttää hänen kaipuunsa, ja että hän juuri sentähden oli noudattanut hänet tänne. Sen ohella teki hän uusia hyökkäyksiä ja suloisia viettelyksiä, niin että Eugenian oli vaikea torjua hänet luotaan, mutta lopulta abotti kuitenkin rohkaisi mielensä ja luki hänelle lakia hehkuvin silmin sekä ilmotti hänelle niin voimakkain manauksin kuin munkille on mahdollista, että jumalansana jo tunsi hänen huonon tuumansa epäonnistumisen, saman jota Potifarin vaimo ja niin moni muu oli yrittänyt. Pakananainen hyökkäsi kuin tiikeri Eugenian kimppuun, sulki hänet vielä kerran syliinsä kuin rautaisin käsivarsin, veti hänet mukanansa vuoteeseen ja päästi samalla sellaisen kiljunnan, että palvelijattaret syöksyivät joka taholta huoneeseen.

"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän, "tämä mies tahtoo tehdä minulle väkivaltaa", ja samassa laski hän vapaaksi Eugenian, joka peloissaan ja säikähdyksissään kavahti jalkeille.

Ohi juoksevat naiset alkoivat pian kirkua vielä kauheammin kuin heidän emäntänsä ja huusivat mieshenkilöitäkin paikalle. Eugenia ei säikähdyksestä saanut sanaa suustaan, vaan pakeni talosta täynnänsä häpeää ja inhoa joukon melun ja sadatusten seuraamana.

Nyt ei pirullinen leski kammonut juosta oikopäätä suuren kansajoukon seuraamana konsuli Aquilinuksen luo muka valittamaan munkin häpeällisestä menettelystä. Hän kertoi, kuinka munkki oli pyhänä miehenä tullut hänen taloonsa tungetellen ensin käännytyshankkeineen ja sitten, niiden epäonnistuttua, yrittäen riistää häneltä hänen kunniansa. Kun koko hänen seurueensa todisti hänen puheensa todeksi, antoi vihastunut Aquilinus sotaväen heti ottaa luostarin haltuunsa ja tuoda abotin ja munkin hänen luokseen, jotta hän saisi tuomita.

"Näinkö te alatte toimintanne, te kurjat teeskentelijät?" puhui hän heille ankaralla äänellä. "Oletteko jo niin röyhkeitä, että te, joiden olemassaolo hädin tuskin suvaitaan, loukkaatte meidän naistemme kunniaa ja hiivitte ympäri kuin raivoisat sudet? Onko teidän mestarinne, jota minä kunnioitan enemmän kuin teitä, te valehtelijat, opettanut tai sallinut sellaista? Ei suinkaan! Te olette kurjia raukkoja, jotka olette ottaneet itsellenne väärän nimen voidaksenne kaikessa rauhassa palvella pahetta! Puolustautukaa, jos voitte, syytöstä vastaan!"

Häpeämätön leski uudisti nyt, ulkokullaisten huokausten ja kyynelten keskeyttämänä, valheellisen kertomuksensa. Kun hän oli lopettanut ja jälleen sievästi kääriytynyt viittaansa, katselivat munkit pelolla toisiaan ja abottiaan, jonka viattomuutta he eivät epäilleet, ja he korottivat yhteisesti äänensä torjuakseen valheellista syytöstä. Mutta sekä lesken palvelijat että useat naapurit ja ohikulkijat, jotka olivat nähneet abotin häpeissään ja peloissaan pakenevan talosta ja jotka siis pitivät häntä syyllisenä, todistivat nyt toinen toisensa perästä ja äänekkäästi tehdystä häpeällisestä teosta niin että munkki-parkain puhe hukkui kokonaan tähän yleiseen kirkunaan.

He katselivat nyt epäluulolla abottiinsa ja hänen nuoruutensa tuntui monelle harmaaparralle heidän keskuudessaan antavan epäilyksiä. He huusivat, että jos hän oli syyllinen, niin olisi Jumala hänet rankaiseva, niin kuin hekin nyt antoivat hänet maallisen tuomarin käsiin.

Kaikkien katseet suuntautuivat nyt Eugeniaan, joka seisoi yksin ihmisjoukon keskellä. Hän oli maannut itkien kammiossaan, kun häntä ja munkkeja tultiin noutamaan ja oli nyt kaiken aikaa seisonut alas luoduin silmin ja munkkikaapu syvään pään yli vedettynä sekä oli mitä surkeimmassa tilassa; jos hän säilytti syntyperänsä ja sukupuolensa salaisuuden, niin täytyi hänen alistua väärän syytöksen alle, ja jos hän ne tunnustaisi, niin nousisi myrsky luostaria vastaan voimakkaampana kuin ennen ja sitä uhkaisi varma perikato, sillä luostari, jolla abottina oli kaunis nuori nainen, saisi luonnollisesti osakseen pahansuovan pakanamaailman pilkan ja halveksunnan. Tätä pelkoa ja epävarmuutta ei hän olisi tuntenut, jos hänellä, munkkikielellä puhuen, olisi ollut puhdas sydän; mutta sitten viime yön oli epätietoisuus saanut sijan hänen mielessään, ja onneton kohtaus synnillisen lesken kanssa oli saattanut hänet vielä enemmän sekaannuksiin, niin ettei hänellä enää ollut rohkeutta esiintyä päättäväisesti.

Mutta kun Aquilinus vaati häntä puhumaan, muisti hän tämän rakkauden ja luottaen siihen keksi hän pakotien. Hiljaisella ja nöyrällä äänellä vakuutti hän olevansa syytön ja sanoi tahtovansa näyttää sen konsulille toteen, jos hän saisi puhua kahdenkesken hänen kanssaan. Hänen äänensä sointu liikutti Aquilinusta, ilman että tämä tiesi minkä tähden, ja hän suostui puhumaan kahdenkesken syytetyn kanssa. Hän antoi viedä hänet talonsa sisimäisiin huoneisiin ja meni sinne hänen kanssaan. Nyt loi Eugenia silmänsä häneen, heitti päähineen niskaan ja sanoi: "Minä olen Eugenia, jota kerran olet pyytänyt vaimoksesi!"

Heti tunsi Aquilinus hänet ja oli vakuutettu hänen sanojensa totuudesta; mutta samassa hänessä heräsi voimakas suuttumus ja mustasukkaisuus, kun hän tapasi kadonneen lemmittynsä naisena, joka koko ajan oli elellyt salaa seitsemänkymmenen munkin parissa. Hän teki sentähden itselleen väkivaltaa ja uskotteli Eugenialle, samalla kun hän häntä tutkien tarkasteli, ettei hän lainkaan uskonut hänen sanojaan, ja puhui: "Sinä olet todella kevytmielisen neitsyen näköinen. Mutta se ei minua liikuta; olen vaan halukas tietämään, mitä olet leskelle tehnyt."

Eugenia kertoi vavisten ja arkaillen koko tapahtuman, ja Aquilinus huomasi kertomuksen koko laadusta syytöksen valheellisuuden ja kehnouden, mutta vastasi kylmäverisyyttä teeskennellen: "Ja millä tavalla olet sinä sitten, jos olet Eugenia, tullut munkiksi, missä tarkotuksessa ja kuinka on se ollut mahdollista?"

Hänen näin puhuessaan punastui Eugenia ja loi silmänsä hämmentyneenä maahan; kuitenkaan ei hänestä tuntunut vastenmieliseltä olla täällä ja taas pitkästä ajasta puhua vanhalle hyvälle tuttavalleen itsestään ja elämästään; sentähden ei hän vitkastellutkaan, vaan kertoi yksinkertaisin sanoin kaiken mitä hänelle sitten hänen katoamisensa oli tapahtunut, mutta Hyazintheistä ei hän ihmeellistä kyllä puhunut sanaakaan. Kertomus miellytti Aquilinusta ja hänelle kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi salata jälleen löydetyltä kaunottarelta mieltymystään. Kuitenkin hillitsi hän itsensä ja päätti vastaisen kohtelunsa varalle ottaa selvää, oliko hänellä myöskin mitä siveyteen ja tapojen puhtauteen tulee entinen Eugenia edessään.

Hän sanoi sentähden: "Kaikki tuo on hyvin kerrottua tarua, kuitenkaan en pidä sitä tyttöä, joka sinä nyt sanot olevasi, omituisuudestaan huolimatta, mahdollisena tuollaisiin sopimattomiin seikkailuihin; ainakin olisi todellinen Eugenia pitänyt edullisempana ruveta nunnaksi. Sillä miksi hyödyksi tai hurskaudeksi voi taivaan nimessä munkkikaapu ja elämä seitsemänkymmenen munkin parissa olla oppineimmallekaan ja hurskaimmallekaan naiselle? Sentähden pidän sinua yhä edelleen parrattomana miehen lurjuksena, johon en lainkaan usko. Sitäpaitsi on mainitsemani Eugenia selitetty jumalaiseksi ja tähdissä asuvaksi, hänen kuvansa seisoo pyhitettynä temppelissä, ja sinun käy huonosti, jos edelleen pysyt kiinni synnillisessä väitteessäsi."

"Tuota kuvaa on eräs mies viime yönä suudellut!" vastasi Eugenia hiljaisella äänellä ja katsoi merkitsevästi hämmästyneeseen Aquilinukseen, joka puolestaan tuijotti häneen kuin johonkin yliluonnollisilla ominaisuuksilla varustettuun. "Kuinka voi sama mies kiduttaa henkilöä, jonka mukaan kuva on tehty?"

Mutta Aquilinus voitti hämmennyksensä, oli kuin hän ei olisi noita sanoja kuullut, ja jatkoi kylmästi ja ankarasti: "Lyhyesti sanoen, kristittyjen munkkipoloisten tähden, jotka minusta näyttävät viattomilta, en voi enkä tahdo uskoa, että sinä olet nainen! Valmistau tuomittavaksi, sillä sinun selityksesi eivät ole minua tyydyttäneet!"

Silloin huudahti Eugenia: "Siispä auttakoon minua Jumala!" ja repäisi munkkipukunsa kahtia, kalpeana kuin valkea ruusu ja lyyhistyen kokoon häpeästä ja epätoivosta. Mutta Aquilinus otti hänet käsivarsillensa, painoi hänet rintaansa vasten, kääri vaippaansa ja kyyneleet putoilivat hänen silmistään tytön kauniille päälle. Aquilinus huomasi hyvin, että Eugenia edelleen oli kunniallinen nainen. Hän kantoi hänet lähimpään huoneeseen, missä oli rikkaasti varustettu vierasvuode, laski hänet siihen hellävaroin ja peitti hänet purppuraisella peitolla poskiin saakka. Sitten suuteli hän häntä suulle kolme tai neljä kertaa, lähti ulos ja sulki oven jälessään. Sen jälkeen otti hän käteensä vielä lämpimän munkinkaapun, joka makasi lattialla, ja lähti taasen ulos valtavan kansanjoukon luo sekä puhui sille: "On tapahtunut ihme. Te munkit olette viattomia ja voitte palata takaisin luostariinne. Teidän abottinne oli paha henki, joka tahtoi teitä turmella ja vietellä. Ottakaa tämä hänen kaapunsa ja ripustakaa se johonkin muistoksi hänestä; sillä muutettuaan minun silmieni edessä ihmeellisellä tavalla muotoaan, raukesi hän tyhjiin ja katosi näkymättömiin! Mutta tämä nainen, joka käytti hyväkseen tätä pahaa henkeä teitä turmellakseen, on epäluulonalainen noituudesta ja on heitettävä vankeuteen. Menkää nyt kotia näine hyvinenne ja olkaa tyytyväiset!"

Kaikki hämmästyivät tätä puhetta ja katselivat peloissaan pahan hengen kaapua. Leski puolestaan kalpeni ja peitti kasvonsa sekä paljasti siten huonon omantuntonsa. Kunnon munkit iloitsivat voitostaan ja lähtivät matkaan tyhjän kaapunsa kanssa aavistamatta, minkä suloisen olennon se oli sisäänsä kätkenyt. Leski vietiin vankeuteen; Aquilinus kutsui uskollisimmat palvelijansa tykönsä sekä lähti heidän kanssaan kiertelemään kaupungin kauppiasten luona ostaen kantamuksen kallisarvoisia naisten vaatteita. Ne toimitti orja niin nopeasti ja salaa kuin suinkin taloon.

Hiljaa astui konsuli siihen huoneeseen, missä Eugenia oli, istuutui hänen vuoteensa reunalle ja näki, että hän nukkui aivan tyynenä niinkuin ainakin joku joka lepää vaikeiden ponnistusten jälkeen. Hänen täytyi hymyillä Eugenian mustalle leikatulle munkinpäälle ja siveli keveällä kädellä hänen lyhyttä paksua tukkaansa. Silloin tämä heräsi ja avasi silmänsä.

"Tahdotko nyt vihdoin tulla vaimokseni?" kysyi Aquilinus, johon kysymykseen Eugenia ei vastannut myöntäen eikä kieltäen vaan värisi vain hiljaa purppuraisen peitteen alla, johon hän oli kääriytynyt.

Sitten toi Aquilinus hänen vuoteensa viereen kaikki ne vaatteet ja kalleudet, mitä hieno rouva niihin aikoihin tarvitsi pukeutuakseen kiireestä kantapäähän, ja jätti hänet yksin.

Auringonlaskun jälkeen samana päivänä ajoi hän Eugenian keralla, ainoastaan muutamain uskottujen saattamana, eräälle maakartanoistaan, joka oli yksinäisellä viehättävällä paikalla tuuheiden puiden varjossa.

Maakartanossa toimitettiin vihkiminen mitä suurimmassa hiljaisuudessa, ja vaikka oli kulunut näin paljon aikaa, ennenkuin he tulivat yhteen, ei heistä kuitenkaan tuntunut mikään aika hukkaan kuluneelta, päin vastoin tunsivat he mitä vilpittömintä kiitollisuutta siitä onnesta, jonka he olivat toisilleen valmistaneet. Aquilinus omisti päivät työlleen ja ajoi iltasella nopeimmilla hevosillaan puolisonsa luo. Myrskyisinä ja sateisina päivinä rakasti hän joskus kiiruhtaa tavallista varemmin maakartanoon Eugeniaa ilahuttaakseen.

Eugenia ryhtyi puolestaan sen enemmittä mutkitta samalla perusteellisuudella, jota hän oli osottanut filosofiassa ja uskonnollisessa lihankidutuksessa, harrastamaan aviollista rakkautta ja uskollisuutta. Mutta kun hänen hiuksensa olivat saaneet tavallisen pituuden, vei Aquilinus hänet, keksien jonkun nerokkaan tarinan selitykseksi, takaisin Aleksandriaan, saattoi hänet hänen hämmästyneiden vanhempiensa luo ja vietti loistavat häät.

Isä tosin ällistyi suuresti tavatessaan kuolemattoman jumalattaren ja taivaallisen tähtikuvan asemasta rakastuneen maallisen aviorouvan, ja näki kaipuulla vihityn muistopatsaan vietävän temppelistä; mutta kuitenkin kiitettävästi kyllä painoi enemmän ilo tyttären takaisin paluusta, isä kun sai hänet nyt kauniimpana ja rakastettavampana kuin koskaan ennen. Marmoripatsaan asetti Aquilinus talonsa kauneimpaan huoneeseen; mutta hän varoi sitä enää suutelemasta, hänellä kun nyt oli alkuperäinen taideteos lämminverisenä luonaan.

Kun Eugenia sitten oli tarpeeksi oppinut tuntemaan avioelämää, suuntasi hän kasvatuksensa puolisonsa käännyttämiseen kristinuskoon, jota hän edelleen tunnusti, eikä hän levännyt ennenkuin Aquilinus julkisesti liittyi hänen uskoonsa. Legenda tietää vielä kertoa, kuinka koko perhe sitten muutti Roomaan siihen aikaan, jolloin kristillisvihamielinen Valerianus oli noussut hallitukseen, ja kuinka Eugenia tuli kuuluksi uskonsankariksi ja marttyyriksi ja vasta silloin oikein osotti suurta hengenvoimaansa.

Hänen vaikutuksensa Aquilinukseen oli tullut niin suureksi, että hän saattoi ottaa hengelliset Hyazinthinsakin mukaansa Aleksandriasta Roomaan, missä hekin voittivat marttyrikruunun. Heidän esirukouksensa lienevät hyödyksi etenkin ahkeroille koulutytöille, jotka ovat jääneet luvuissaan toisista jälelle.

PYHÄ NEITSYT JA NUNNA.

Kuka antaa minulle kyyhkyn siivet, jotta voisin lentää pois ja löytäisin levon.

(Ps. 55. 7.)

Luostari oli korkealla vuorella ja sen muurit loistivat kauvas yli seudun. Mutta sen sisällä oli naisia, enemmän tai vähemmän kauniita, jotka kaikki ankaria sääntöjä seuraten palvelivat Herraa ja hänen neitseellistä äitiään.

Kauneimman nunnan nimi oli Beatrix ja hänelle oli uskottu lukkarintoimi. Ollen erittäin siro vartaloltaan, teki hän mitä kauneimmalla tavalla tehtävänsä, piti huolta kuorosta ja alttarista, kulki sakaristossa ja soitteli kelloja ennen aamuruskon syttymistä ja iltatähden noustessa.

Mutta hän katseli myöskin usein kostein katsein kauvas sinertävälle kedolle; hän näki aseiden kiiltävän, kuuli metsästä jahtimiehen torventoitotuksen ja miesten huutoja, ja hänen sydämensä täyttyi kaipuusta maailmaan.

Kun hän ei enää voinut ikäväänsä kukistaa, nousi hän kerran vuoteeltaan kuutamoisena kesäkuun yönä, pani jalkaansa uudet lujat kengät ja astui matkavalmiina alttarin luo. "Olen sinua jo useat vuodet uskollisena palvellut", sanoi hän Neitsyt Marialle, "mutta ota nyt takaisin avaimesi, sillä minä en voi enää kestää sydämeni paloa!" Ja hän laski avaimensa alttarille ja lähti luostarista. Hän astui alas vuoren yksinäistä rinnettä laaksoon ja saapui siellä tammimetsän keskellä tienhaaraan, missä hän, epätietoisena, mille suunnalle kääntyisi, laskeutui lähteen ääreen, joka oli ohikulkevia varten hakattu kiveen ja varustettu istuimella. Siinä istui hän, kunnes aurinko nousi, ja hän tuli märäksi laskeutuvasta kasteesta.

Sitten kohosi päivä puidenlatvojen yli ja sen ensimäiset säteet sattuivat metsätiellä muhkeaan ritariin, joka tuli täysissä varustuksissaan ypöyksin ratsastaen. Nunna tähyili häneen kauniine silmineen niin hyvin kuin voi eikä jättänyt mitään tarkkaamatta tästä miehekkäästä ilmestyksestä; mutta hän pysyi niin hiljaa, ettei ritari olisi häntä nähnyt, jollei kaivon vedenkohina olisi sattunut hänen korviinsa ja kääntänyt hänen silmiänsä sinne päin. Kohta kurkottausi hän lähteelle päin, nousi hevosensa seljästä sitä juottaakseen, sekä tervehti sitä tehdessään kunnioittavasti nunnaa. Ritari oli ristiretkeilijä, joka oltuaan kauvan poissa palasi nyt yksinään kotia menetettyään kaiken väkensä.

Huolimatta kunnioituksestaan ei ritari voinut kääntää silmiään Beatrixin kauneudesta, eikä nunnakaan puolestaan välttänyt sotilaan katsetta, vaan tarkasteli häntä niinkuin alussakin; sillä siinähän hänellä nyt oli edessään melkoisen suuri osa sitä maailmaa, jota hän jo niin kauvan oli kaikessa hiljaisuudessa ikävöinyt. Kuitenkin loi hän äkkiä kainostellen silmänsä maahan. Lopulta kysyi ritari, minne hän oli matkalla ja saattoiko hän häntä jotenkin palvella. Ritarin sanojen kaiku havahdutti nunnan; hän katsoi kuitenkin ritaria silmiin, ja hänen katseidensa huumaamana tunnusti hän karanneensa luostarista saadakseen nähdä maailmaa, mutta sanoi jo pelkäävänsä ja olevansa kokonaan neuvoton siitä mihin nyt kääntyä.

Ritari, joka ei ollut mikään jöröjukka, nauroi sydämensä pohjasta ja tarjoutui saattamaan hänet toistaiseksi jollekin hyvälle tielle, jos hän uskoisi itsensä hänen seuraansa. Hänen linnansa, lisäsi ritari, ei ollut kauvempana kuin päivänmatkan päässä täältä; siellä voisi hän, jos hänellä siihen on halua, turvassa tehdä valmistuksiaan ja vasta järkevän harkinnan jälkeen lähteä avaraan ja ihanaan maailmaan.

Vastaamatta, mutta kuitenkin vastustamatta antoi Beatrix, edelleen hiukan vavisten, nostaa itsensä hevosen selkään; ritari hyppäsi hänen jälessään, ja punastuva nunna edessään ratsasti hän iloisesti halki metsien ja ketojen.

Kahden- tai kolmensadan hevosenpituuden matkan istui Beatrix suorana ja tähyili lakkaamatta etäisyyteen sekä piti kättään sydäntään vasten. Mutta pian olivat hänen kasvonsa kääntyneet ritarin rintaa kohti ja ne ottivat vastaan ne suudelmat, jotka sotaherra suulle painoi; ja vielä noin kolmensadan askeleen päässä vastasi nunna niihin niin kiihkeästi, kuin jos hän ei milloinkaan olisi soitellut luostarinkelloja. Näin ollen eivät he nähneet mitään siitä maasta ja valosta, jonka läpi he ajoivat, ja nunna, joka oli niin kaivannut avaraan maailmaan, sulki nyt silmänsä sen edessä rajottuen vain siihen pieneen alaan, jonka hevonen saattoi kantaa selässään.

Wonnebold, ritari, ajatteli tuskin hänkään isänsä linnaa, kun hän jo näki sen tornien kuunvalossa loistavan edessään. Mutta linnan ympärillä oli hiljaista ja vielä hiljaisempaa oli siellä sisällä eikä mistään näkynyt valoa tuikkivan. Wonneboldin isä ja äiti olivat kuolleet ja kaikki palvelusväki oli lähtenyt linnasta lukuunottamatta ikivanhaa linnanvoutia, joka koputuksen jälkeen ilmestyi lyhtyineen ja oli melkein kuolla ilosta nähdessään ritarin vaivalla avatun portin edessä. Kuitenkin oli vanhus, iästään huolimatta, yksin pitänyt linnan asuttavassa kunnossa ja ritarin makuuhuone oli kaiken aikaa ollut valmis siltä varalta, että hän voisi heti levätä matkansa jälkeen milloin hyvänsä hän palaisi. Siellä lepäsi nyt Beatrix hänen kanssaan ja tyydytti sydämensä kaipuun.

Kumpikaan ei enää ajatellut toisestaan erota ja Wonnebold avasi äitinsä lippaat. Beatrix pukeutui hänen loistaviin pukuihinsa ja koruihinsa, ja niin elivät he edelleen ilossa ja riemussa. Beatrixilla ei ollut mitään oikeuksia eikä nimeä ja hänen rakastettunsa kohteli häntä orjattarenaan, mutta ei hän muuta toivonutkaan.

Kerran poikkesi eräs vieras paroni linnaan, joka taasen oli täynnä palvelusväkeä, ja hänen kunniakseen pidettiin komeat kemut. Lopuksi rupesivat herrat noppapelille, jonka kestäessä linnanherra voitti niin paljon ja alinomaa, että hän onnensa huumauksessa ja ylenmääräisessä luottamuksessa siihen uskalsi peliin parhaansa mitä hänellä oli, nimittäin kauniin Beatrixin pukuineen päivineen vanhaa yksinäistä vuorilinnaa vastaan, jonka hänen vastustajansa hymyillen asetti peliin.

Beatrix, joka oli halulla seurannut peliä, kalpeni, eikä syyttä; sillä seuraava heitto jätti jo uhmailijan pulaan ja lahjotti paronille voiton.

Tämä ei vitkastellut, vaan lähti heti liikkeelle suloisine voittoineen ja seurueineen; tuskin sai Beatrix aikaa kätkeä onnettoman nopan povelleen, kun hänen jo täytyi kyyneliä vuodattaen seurata armotonta voittajaa.

Kun pieni seurue oli hetken aikaa ratsastanut, saapui se kauniiseen nuoreen metsikköön, jonka halki juoksi kirkas puro. Kuin kevyt, vihreä silkkinen telttavaate leijuivat hennot lehvät korkeudessa kuin hopeisten solakoiden lipputankojen kannattamana; ja kesäpäivä loisti metsän yllä. Täällä tahtoi paroni saaliineen levätä. Hän käski väkensä kulkea kappaleen matkaa eteenpäin ja laskeutui Beatrixin keralla alas vihreälle nurmikolle sekä koetti hyväilyillä saada hänet suostumaan itseensä.

Mutta Beatrix oikaisi itsensä ylpeänä ja heittäen leimuavan katseen paroniin sanoi hän, että tämä kyllä oli voittanut hänen olentonsa, mutta ei hänen sydäntään, joka ei ollut voitettavissa vanhaa linnarähjää vastaan. Jos hän oli mies, pitäisi hänen uskaltaa jotain enemmän sen puolesta. Jos paroni uskaltaisi henkensä peliin, suostuisi hän heittämään noppaa sydämestään, joka kuuluisi paronille, jos hän voittaisi, ikuisiksi ajoiksi; mutta jos hän itse voittaisi, niin olisi paronin henki hänen käsissään ja hän saisi taasen täyden vapautensa.

Tämän sanoi hän täydellä todella ja katsoi sitä sanoessaan paroniin niin ihmeellisesti, että tämän sydän nyt vasta alkoi jyskyttää ja hän katseli hämillään Beatrixia. Entistään kauniimmalta näytti hän paronin silmissä, kun hän hiljaisella äänellä, kysyvin katsein jatkoi: "Kuka tahtoisi rakastaa ilman vastarakkautta ja kuinka voi nainen rakastaa miestä, jonka rohkeudesta hän ei ole vakuutettu? Antakaa minulle miekkanne, ottakaa noppa käteenne ja uskaltakaa heitto, niin olemme me kuuluvat toisillemme kuin kaksi rakastavaista!" Ja hän painoi samalla povessaan lämminneen norsunluisen nopan paronin käteen. Hurmaantuneena antoi tämä Beatrixille miekkansa perineen ja heitti kohta yksitoista silmää yhdellä heitolla.

Sen jälkeen tarttui Beatrix noppaan, puisteli sitä, salaa huokaisten pyhän Marian, Jumalan äidin, puoleen, voimakkaasti ontossa kädessään ja heitti kaksitoista silmää, joilla hän siis voitti.

"Minä lahjotan teille elämänne!" sanoi hän, kumarsi juhlallisesti paronille, kokosi hameenliepeensä yhteen, otti miekan kainaloonsa ja riensi nopeaan siihen suuntaan, josta oli tullut. Mutta kun hän oli päässyt hämmästyneen herran silmien edestä, ei hän, varovainen kun oli, kulkenut enää samaan suuntaan, vaan kiersi metsikön, astui siihen uudelleen ja kätkeytyi tuskin viidenkymmenen askeleen päähän paronista puunrunkojen taakse, jotka toisiinsa kietoutuneina riittivät tällä etäisyydellä hät’hätää kätkemään neuvokkaan naisen. Hän pysyi aivan hiljaa; vain yksi päivänsäde lankesi hänen kaulallaan olevaan jalokiveen, niin että se hänen tietämättään välkkyi puiden läpi. Paronikin näki sen loisteen ja katseli sitä hajamielisyydessään hetken. Mutta hän piti sitä kiiluvana kastepisarana eikä kiinnittänyt siihen enempää huomiota.

Lopulta havahtui hän kuitenkin tylsyydestään ja puhalsi voimakkaasti jahtitorveensa. Kun hänen väkensä oli saapunut paikalle, hyppäsi hän hevosensa selkään ja lähti ajamaan paennutta takaa saadakseen hänet uudelleen haltuunsa. Kului runsas tunti ennenkuin ratsastajat palasivat ja samosivat hiljalleen ja nyreissään tammimetsän läpi, tällä kertaa siellä viipymättä. Niin pian kuin Beatrix piilopaikastaan näki tien olevan vapaan, nousi hän ja lähti kulkemaan kotia kohti säästelemättä hienoja kenkiään.

Wonnebold oli sillävälin viettänyt varsin tukalan päivän katumuksen ja vihan vallassa ja hän tunsi häpeävänsä sitä, että oli niin kevytmielisesti menettänyt rakastettunsa, samalla kuin hänelle kävi selväksi, kuinka suuresti hän tietämättään oli häntä rakastanut ja että hän tuskin saattoi elää ilman häntä. Kun Beatrix sitten äkkiä seisoi hänen edessään, levitti Wonnebold, ennenkuin hän vielä ehti lausua julki hämmästyksensä, käsivartensa häntä kohti ja Beatrix puolestaan riensi ritarin syliin ilman valituksia ja nuhteita. Wonnebold nauroi ääneen kuullessaan rakastettunsa kertomuksen hänen sotajuonestaan ja hänen uskollisuutensa liikutti ritaria, sillä paroni oli sangen komea ja kaunis nuoriherra.

Uusien onnettomien sattumien varalta teki Wonnebold kauniin Beatrixin oikeaksi puolisokseen kaikkien säätyveljiensä ja omaistensakin silmissä, niin että hänestä nyt tuli oikea ritarinrouva, joka etsi vertaistaan niin hyvin metsästysretkillä, pidoissa ja tansseissa kuin alamaisten silmällä-pidossa ja kirkon herrainistuimilla.

Vuodet vierivät vaihdellen toinen toisensa jälkeen, ja kun kaksitoista syksyn satoa oli korjattu, oli hän synnyttänyt puolisolleen kahdeksan poikaa, jotka kasvoivat kuin nuoret hirvet.

Kun vanhin oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, nousi Beatrix eräänä syysyönä Wonneboldinsa vierestä tämän tietämättä, laski huolellisesti kaiken maallisen omaisuutensa niihin lippaihin, joista hän kerran oli sen ottanut, sulki lippaansa ja asetti avaimet nukkuvan puolisonsa viereen. Sitten astui hän paljain jaloin poikiensa vuoteiden ääreen ja suuteli keveästi kutakin heistä; lopuksi meni hän uudelleen miehensä vuoteen luo, suuteli häntäkin, ja nyt vasta leikkasi hän pitkän tukkansa, puki taas ylleen tumman nunnanpuvun, jonka hän oli huolellisesti säilyttänyt, ja niin jätti hän salaa linnan ja vaelsi syysyön vinkuvassa tuulessa ja pudonneiden lehtien kahistessa jalkain alla siihen luostariin, josta hän muinoin oli paennut. Lepäämättä nypläsi hän sormin rukousnauhaansa ja ajatteli mennyttä elämäänsä.

Niin kulki hän lakkaamatta, kunnes hän seisoi uudelleen luostarinportin edessä. Hänen koputettuaan tuli vanhentunut portinvartijatar hänelle avaamaan ja tervehti häntä tyynesti nimeltä, ikäänkuin Beatrix olisi ollut poissa vain puolentunnin ajan. Beatrix kulki nunnan ohi kirkkoon, heittäytyi polvilleen pyhän Neitsyen alttarin eteen ja Maria alkoi puhua hänelle sanoen: "Oletpa viipynyt poissa jo pitkän ajan, tyttäreni! Olen kaiken aikaa hoitanut sinun lukkarintointasi; mutta nyt olen iloinen, että olet täällä ja otat jälleen avaimet haltuusi."

Neitseen kuva kumartui hiukan ja ojensi avaimet Beatrixille, joka tästä suuresta ihmeestä iloisesti hämmästyi. Hän ryhtyi heti toimittamaan virkaansa, ja kun kello soi päivälliselle, lähti hän ruokapöytään. Useat nunnista olivat tulleet vanhoiksi, toiset olivat kuolleet, toisia oli tullut sijalle ja toinen abbedissa istui ylinnä pöydässä; mutta kukaan ei huomannut, mitä Beatrixille, joka istui tavalliselle paikalleen, oli tapahtunut; sillä Neitsyt Maria oli nunnan omassa hahmossa esiintynyt kaiken ajan hän sijassaan.

Kun sitten noin kymmenen vuotta oli kulunut, viettivät nunnat suurta juhlaa ja sopivat, että kukin heistä antaisi Jumalan Äidille jonkun lahjan ja että kukin valitsisi sen hienoimman vaistonsa mukaan. Niin kutoi eräs kalliin kirkkolipun, toinen alttaripeitteen, kolmas messupuvun. Eräs heistä runoili latinalaisen kiitoslaulun, toinen sävelsi sen, kolmas piirsi ja kirjotti rukouskirjan. Se joka ei mitään muuta osannut tehdä kutoi Kristuslapselle uuden paidan ja kyökkärisisar leipoi hänelle vadillisen hedelmätorttuja. Ainoastaan Beatrix ei ollut tehnyt mitään valmistuksia, sillä hän oli hiukan väsynyt ja eli ajatuksineen enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä.

Kun juhlapäivä sitten vaikeni eikä hän tuonut esiin mitään lahjaa, kummastelivat toiset nunnat suuresti ja nuhtelivat häntä siitä, niin että hän suruissaan asettui syrjään, kun kukilla kaunistetussa kirkossa kaikki nuo kauniit lahjat asetettiin alttarin eteen nunnien kiertäessä juhlakulussa kirkon ympäri, kellojen soidessa ja vihkisavun noustessa pilvenä ilmaan.

Samaan aikaan kun nunnat juuri alkoivat laulaa ja soittaa, ratsasti vanha ritarismies kahdeksan kuvankauniin asestetun nuorukaisen keralla tietä pitkin, kaikki uljaiden hevosten selässä, ja yhtä monen ratsastavan knaapin seuraamana. He olivat Wonnebold poikineen, joita viimemainittuja heidän isänsä saattoi valtakunnan armeijaan.

Huomattuaan kirkossa vietettävän juhlamessua, käski Wonnebold poikiensa nousta ratsailta ja astui heidän kanssaan sisään, rukoillakseen hartaudessa pyhää Neitsyttä. Kaikki katselivat hämmästyksissään tuota ihanaa näkyä, kun uljas vanhus polvistui kahdeksan nuoren sotilaan keralla, jotka näyttivät kuin haarniskoiduilta enkeleiltä, ja nunnat sotkeutuivat lauluissaan niin, että he hetkeksi taukosivat. Mutta Beatrix tunsi lapsensa ja puolisonsa, huudahti ääneen ja kiiruhti heidän luokseen, ja ilmaisten itsensä paljasti hän heille salaisuutensa ja kertoi siitä suuresta ihmeestä, joka hänelle oli tapahtunut.

Nyt täytyi kaikkien tunnustaa, että hän oli tänään tuonut Neitseelle rikkaimman lahjan, ja siitä, että se oli otettu vastaan, todisti kahdeksan nuorta tammenlehväseppeltä, jotka äkkiä ilmestyivät nuorukaisten päihin, taivaan kuningattaren näkymättömän käden painamina.