The Project Gutenberg eBook of Pekan naimapuuhat

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Pekan naimapuuhat

Pilakuvaus

Author: Aira

Release date: June 5, 2023 [eBook #70915]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Arvi A. Karisto

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PEKAN NAIMAPUUHAT ***
PEKAN NAIMAPUUHAT

Pilakuvaus

Kirj.

AIRA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SHENKILÖT:

 PASTORI.
 PEKKA, vanhanpuoleinen, hyvin yksinkertainen työmies.
 ANNI, palvelustyttö.
 RISTO, puhemies.

ENSIMMÄINEN KUVAUS.

NÄYTTÄMÖ: Pastorin virkahuone.

PASTORI: (Istuu pöydän takana kirja kädessä.)

RISTO: (Tulee.) Hyvää päivää! (Kumartaa syvään.)

PASTORI: Hyvää päivää! Mitäs Risto nyt?

RISTO: No se tämä Pietari Kalikka ja Anni Kananen aikovat avioliittoon.
He ovat täällä.

PASTORI: Käske tulla tänne.

RISTO: (Ovelta.) Tulkaa nyt tänne. (Pekka ja Anni tulevat. Pekka koskettaa kädellään hattuaan, vaan ei ota pois. Anni hiijaa; sanovat yht'aikaa:) Hyvää päivää!

PASTORI: Hyvää päivää! Vai olette nyt niin tärkeän askeleen aikeissa ottaa. (Avaa kirkonkirjan, kääntelee lehtiä.)

PEKKA: No kun se minullakin uusi tupa valmistuu näinä päivinä.

ANNI: Ja tällä kun ei edes ole lehmän lypsäjää omasta taasta.

PASTORI: Minun täytyy vähän teitä luettaa ensin. Pietari Eliaksenpoika
Kalikka, tule lukemaan.

PEKKA: (Lähenee pöytää, pureksii mälliä suupielessään ja pyyhkäisee otsaansa hihallaan.)

PASTORI: Lue tuosta.

PEKKA: A—ä.

PASTORI: A se on toinenkin kirjain.

PEKKA: A—a sano aa—ä.

PASTORI: Ei kelpaa, uudelleen.

PEKKA: A—aa sano aa pitkä aa, a—m.

PASTORI: Siihen jäi kirjain välille.

PEKKA: Niin, tuoko? (Osoittaa sormellaan.) Ei hyvä pastori, sitä minä en muista.

ANNI: (Hiipii pastorin taakse, kurkistaa kirjaan.) Ei hyvä pastori deetä kaikki tunne, enemmän kun geetäkään. Hyvätkin lukijat d:n ja g:n yli hyppäävät niinkuin Pekkakin.

PASTORI: No, Pekka, d — jatka.

PEKKA: (Pyyhkii kasvojaan.) Aa—aa.

ANNI: (Kuiskaa.) Aadam. Sano Aadam.

PEKKA: (Kovasti.) Sano Aadam.

ANNI: (Kuiskaa.) Aadam sanoi: minä kuulin.

PASTORI: Pekka parka, sinä et lukutaidosta mitään tiedä. Sinä et osaa lukea.

RISTO: Kyllä tämä kotona vähin lukee, mutta taisi peljästyä nyt pastorin edessä.

PEKKA: Aatami sanoi minä kuulin.

PASTORI: No jopa se vähän käypi. Jatka Pekka.

PEKKA: I—i.

PASTORI: S se on.

PEKKA: S se on.

ANNI: (Kuiskaa.) Sinun äänesi.

PEKKA: Sinun äänesi.

PASTORI: Koetappa tavuttain tuosta.

PEKKA: K—u—k.

ANNI: (Kuiskaa.) Ku…

PEKKA: Kuk…

PASTORI: Ei.

PEKKA: Aa.

ANNI: (Kuiskaa.) Ka…

PEKKA: (Kovasti.) Kah.

ANNI: (Hiljaa.) Kuka sinulle sanoi…

PEKKA: Kukko sinulle sanoi.

PASTORI: Kukko! Ei kukko puhele. Kukko laulaa.

ANNI: Sano kuka sinulle.

PEKKA: Sano kuka sinulle kukko.

PASTORI: Sinä et osaa tavuttainkaan. Ja, Anni, hiljaa, ei tässä viekkaus auta.

PEKKA: En hyvä pastori minä tavuttainkaan osaa, enkä tunne deetä enkä geetä. Ja tuskin niitä moni muukaan meidän kylässä tuntee.

PASTORI: Lueppas sinä Anni tuosta.

ANNI: (Hengellisellä äänellä ja nuotilla.) Abrahamilla oli sangen paljo karjaa, hopeaa ja kultaa, vaan ei heitä vetänyt maa yhdessä asumaan.

PASTORI: Riittää. Lue ulkoa. Mitä vanha Aatami merkitsee?

ANNI: (Koneellisesti laskee kuin koskesta.) Että se vanha Pietari.

PASTORI: Pietari! Aatami se on.

ANNI: Että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta pitää upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä uusi ihminen nouseman ylös.

PASTORI: Riittää. Hyvä on.

RISTO: Kyllä se Annilta sujuu ja kyllä Pekkakin kotona lukee.

PASTORI: Pekka, lue ensimäinen käsky.

PEKKA: Ensimäinen käsky. (Yskii, aivastelee, niistää nenäänsä kädellään, pyyhältää kättään kengän varteen, menee uunin luo sylkemään, tulee takaisin.) Ensimäinen käsky.

PASTORI: Niin Pekka, miten se ensimäinen käsky kuuluu?

ÄÄNI OVELTA: Rouva pyysi jos pastori olisi hyvä ja tulisi täällä käymään.

PASTORI: Jaha, jaha. (Menee.)

PEKKA: Tule sinä Anni minulle vain palvelukseen. Kun mökki valmistuu niin pitää toki mökin lämmittäjä ja puuron keittäjä olla.

ANNI: En tule, mutta rakas Pekka, minä opetan sinulle nyt tässä odotellessa ensimäisen käskyn.

PEKKA: Opeta pian, opeta.

ANNI: Jopa pastori sinua kiitteli sisäluvusta.

RISTO: Jos opettaisi Pekkaa lukemaan muutamia kuukausia ja tulisi sitten pastorin luokse toisen kerran, taitaisi olla parempi.

PEKKA: Jottako oikein hyväksi lukijaksi (puree mälliä) koettaisi minua saada. Siitä ei mitään tule ja siihen minä en suostu. "Ei vanhasta tule konkaria". Minä vaikka ennen olen ilman (polkee jalkaa) akkaa. Minä tässä pahimpaan kiipeliin jouduin! Voi pahuus tätä peliä!

ANNI: Etkö sinä Pekka-rukka osaa mitään ulkoa, virren värsyä tahi jotain muuta.

PEKKA: (Iloisesti.) Osaan, osaan. (Lukee hengellisellä nuotilla.) "Kaikk' kuin maa päällään kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan". — Sen äiti opetti minulle.

ANNI: (Suloisella äänellä.) Se on hyvä, ei sitä paljon tarvitsekaan. Ja sen sanon, ettei pastori ainakaan voi Pekkaa moittia, ettei virrenvärssy käy hyvin.

RISTO: Kyllä se meni hartaasti ja hengellisellä äänellä.

PASTORI: (Tulee, istuu.) No Pekka.

RISTO: Jos kysyisi jotain virrenvärssyä Pekalta ulkoa, ehkenpä osaisi.

PASTORI: Osaako Pekka jonkun virrenvärsyn ulkoa?

PEKKA: Kaikk' kuin maa päällään kantaa, nyt lepoon itsens antaa ja raukee nukkumaan.

ANNI: (Iloisella luottamuksella.) Eikö pastori nyt panisi kuulutuksiin, kun Pekka osasi virrenvärssyn?

PASTORI: Häpeä pyytääkin tuollaisen osaamisen tähden. Minä en anna vaimoa, täytyy osata sisältä ja ulkoa, sitten vasta.

PEKKA: Ei hyvä pastori minun lukemisestani mitään tule, mutta jos pastori rupeaisi niin hyväksi että ilman lukutaitoa päästäisi naimisiin. Kyllä moni on eukon saanut vaikka ei osaa iitä ässästä eroittaa.

RISTO: Jos pastori olisi niin hyväntahtoinen. Se on Pekallakin kovin tukalaa toimeen tulla naisen avutta, kun mökki valmistuu. Sitten on lehmä, sika ja muuta taloutta; eikä ole mitään omintakeista työhön tarttujaa.

PEKKA: (Surullisella äänellä.) Lehmä! Mutta porsas, se se minun sisälmyksiäni kivistää, kun hoitajan puutteessa nälkäänsä vinkuu!

PASTORI: Kuka niitä on tähän asti hoitanut?

RISTO: Pekka on asunut talossa ja emäntä on tehnyt Pekan talossa askareet. Mutta nyt Pekka muuttaa Korvenkulmalle ja sieltä on lähimpään ihmisasuntoon kolme pitkää virstaa.

PASTORI: Ei naimisesta nyt mitään tule, mutta kun Pekka oppii lukemaan, tulkaa sitten.

ANNI: (Itkien.) Voi hyvänen aika, (pitää esiliinaa silmiensä edessä) pastori kulta, noin armottomaksi en teitä luullut. Rovasti-vainaa päästi kaikki solkenaan. Oli sanonut: "en minä tahdo avioliiton ihanuutta lähimmäisiltäni estää." Tottahan pastorikin, minä vaikka parainta palttinaa pastorille paitakankaan annan; tahi läskiä ainakin siankinkun. Ei Tervasuon isäntä eikä emäntäkään iitä tunne, vaikka tiellä vastaan tulisi. Mutta rovasti oli vaan päästänyt vihille.

RISTO: Niitä on paljon sellaisia pariskuntia tässä seurakunnassa.

ANNI: Kun Pekka raukka on ikänsä Reinikan salolla tervaa polttanut, niin mitä häneltä voipi vaatia.

PASTORI: Vanhaan aikaan on sellaisia päästetty avioliittoon, mutta nyt on uusi laki ja uusi aika, ei nyt enää pääse.

ANNI: (Itkien esiliinaansa.) Ei toki hyvä pastori, minä vaikka itse luen Pekan puolesta ja pastorin sopisi kirjoittaa se kirkonkirjaan Pekan ansioksi.

PASTORI: Minäkö kirjottaisin sinun lukutaitosi Pekan ansioksi! Silloin olisin vääryyden harjoittaja. Tässä ei auta itku eikä valitus tällä kertaa, mutta tulkaa sitten kun Pekka oppii lukemaan.

ANNI: (Itkee.) Ettehän kuitenkaan noin ankara liene. Tuon vertainen vääryys ei pastorin syntinä mitään haittaa, ei taivaassa eikä maan päällä.

PEKKA: (Itkuun pullahtaa.) Nyt se naiminen jäi! Kunhan saisin edes nais-palvelijan! — Hyvästi pastori! Tule pois Anni!

ANNI: Vielä hyvästi! — Ei ole pastori rovastin veroinen, kova ja armoton on mies.

ÄÄNI OVELTA: Jos pastori tulisi saliin, eräs herra tahtoisi kiiruimmiten puhutella.

PASTORI: Jahah. (Menee.)

PEKKA: Anni, Anni, ei tässä uppiniskaisuus ja kovakorvaisuus mitään auta.

RISTO: Niin, se on turhaa kamppailla ja pulikoida. Tämäpä nyt oli ikävää, kun et sinä Pekka riepu opetellut paremmin lukemaan, kun kerta emäntää meinasit.

ANNI: Ei Pekan mieltä saa pahoittaa, hän on ilmankin surullinen. Eikä se ole Pekan vika, vaan vanhempiensa, kun eivät ole lapsena opettaneet lukemaan.

PEKKA: Ei sitä, hyvä Risto, nyt tämän tähden viitsi opetella lukemaan. Ja kun vielä tämä pastori vaatii teet ja keet! Kuka niitä kaikkia jaksaa oppia! Enkä minä akkaa meinannut ottaakaan, mutta kun se tupa alkoi valmistua, niin siinä eräänä päivänä juolahti mieleeni että jospa olisi oma puolisokin.

ANNI: Eihän se Pekka ole morsianta ennemmin meinannutkaan.

PEKKA: No se nyt oli sillä tavalla, että kun minä keskiviikkona menin kylälle, tuli tämä minua vastaan leip'lapio olalla niin se löi kohta luontoani ja oli olevinaan kuin leipätaikina silmäini edessä, siinä uudessa tuvassani — ja ikäänkuin Anni olisi jo häärännyt siinä taikinapytyn ääressä ja happaman haju ihan kuin olisi jo leimahtanut nenääni. Sitten kun porsas iloissaan juoksee vikittää tämän perässä ja vinkuu minkä jaksaa, silloin jytkähytti pahasti sydäntäni.

ANNI: Kyllä sillä Pekalla on mielikuvitus, hyvä on ajatusjuoksu.

PEKKA: Niin, minä ajattelin: noin se minunkin porsaani voisi Annin perässä juosta vikittää ja Anni sitten ruokkisi. Silloin tuuma vihurina lensi päässäni, kyllä tuosta tulisi kaunis ja toimekas akk… (itkee) morsian piti sanoakseni.

RISTO: Sitä ei tiedä milloin ja missä kukin omansa löytää.

PEKKA: Sitten kun tämä yht'äkkiä kyyristyi vesiheiniä porsaalle nyhtämään ja porsas sen ympärillä niin somasti vikisi, niin silloin tiesin: tuossa se on Korvenkulman emäntä jos vaan tykkää tulla. Siinä syöpi porsas heiniä ja tämä sitten hyreksii:

    "Sä etkös tahdo mulle tulla,
    Vaikka pieni ompi tupa mulla,
    Vaikk'ei ole rikkautta,
    Niin on toki rakkautta."

ANNI: Niin minä lauloin. Mistä se viisu lienee päähäni pälkähtänytkin.

PEKKA: Silloin tämä riähkä kävi minulle niin mielen päälle, jotta en kuontunut muuta tekemään, kun tätä miettimään. Se talonpossu tykkäsi tästä niin kovin.

ANNI: Ja minä kun ihmettelin ja arvelin, että mitähän tuo mies tuossa miettii ja suu auki tollottaa.

RISTO: Sepä se onkin varma merkki, kun suu unohtuu auki, niin ajatukset silloin ovat takertuneet johonkin naiseen, niinkuin kärpänen tervaan.

PEKKA: Sitten kun possu alkoi vesiheiniä syödä ja tämä rupesi vaatteita pesemään lähteen reunalla, menin minä yli aidan tämän luokse tarinoimaan. Laskin leikkiä ja irvistelin: olisi minullakin pestäviä vaatteita, vaan ei ole pesijää. Eikä oikein sovellu yhteen uusi tupa ja likaiset vaatteet. Tule sinä Anni pesemään, sanoin.

ANNI: Ja minä kun silloin märällä vaatteella läiskähytin tätä vasten naamaa, jotta lämmin lipeä roihusi pitkin vaatteita ja sanoin: "tuosta saat kuonoosi!"

PEKKA: Ja sinä nauroit niin makeasti ja katselit peijakkaan viekkaasti minuun. Silloin arvasin että kyllä se tuo Anni tykkää minusta kun noin viitsii leikitellä.

ANNI: Oikein arvattu! Sinä olitkin sellainen miellyttävä värniskä silloin, ettei kukaan olisi ollut tykkäämättä.

PEKKA: Sittenkun menin kotiini, en saanut rauhaa, en päivin en öisin. Sokea Miina näki murheeni ja sanoi: "Nyt on isännässä muutos tapahtunut, koska laulelee vaan pienestä tuvasta. On tainnut jo rakkaus iskeä haavan rintaasi."

ANNI: (Suloisesti, ääni värähdellen.) Niin, se on kuin ihana unelma!

PEKKA: Tämän kaiken minä sitten jo torstaina kävin vartavasten Annille haastamassa.

ANNI: (Hellällä äänellä.) Niin, se on kuin ihana unelma! Noin Pekka minulle puheli saunanorsilla, kun minä puita uuniin sytyttelin.

PEKKA: (Itkien.) Niin se oli, mutta nyt se on mennyt kaikki tyhjään!

ANNI: Elä itke, Pekka, (Hyväilee Pekan käsiä) minä opetan sinun lukemaan, kyllä sinä opit!

PEKKA: Opetatko oikein tunnollisesti?

ANNI: Opetan, opetan. Vielä nyt kysyt! Sinä osaat jo virrenvärssyn ihan hyvin. Ensin opetan ulkoa käskyt, isämeidän, uskontunnustuksen ja Herran siunauksen. Luulisi sen ulkoluvuksi riittävän, kun on kerta ripille päässyt.

RISTO: No kyllä luulisi.

PEKKA: Kyllä sinä rakas Anni olet sentään hyvä! Koitetaan nyt, koitetaan, eiköpähän tuota sen verran opi, kun parastaan tekee. — Hohhoo sentään. Kovan takana se akan otto pitää ihmisellä olla!

(Hankkiutuvat lähtemään.)

ESIRIPPU.

TOINEN KUVAUS.

NÄYTTÄMÖ: Sama kuin edellä.

PASTORI: (Seisoo kirja kädessä. Pekka ja Anni morsiuspuvussa vihillä, polvillaan.)

RISTO: (Veisaa vanhalla nuotilla vapisevalla äänellä, venyttävästä)

    Vihollinen karkot' kauvas
    'Suo meidän myös olla rauhas
    Aut' että me niin eläisim,
    Että me vaarat välttäisimme.

(Venyttää pitkään loppusäettä.)

PEKKA: (Menee veisuun aikana polvillaan kontaten uunin luokse, sylkee, niistää nenäänsä kädellään, pyyhkii sormensa saapasvarteen; palaa samaten takaisin. Kun veisuu loppuu nousevat kaikki ylös. Yht'aikaa:) Hyvästi! Hyvästi pastori! (Menevät.)

PEKKA: (Mennessään.) Hyvästi vaan ja kiitoksia nyt hyvin paljo, hyvä pastori! Tulipas siitä vaan tosi lopultakin, he, he, hee!

LOPPU.

TEATTERI SIVEELLISENÄ LAITOKSENA.

Kirj. Friedrich Schiller, Viipuru 1876.

Yleinen, vastustamaton taipumus uuteen ja erinomaiseen, jokaisen halu tuntemaan itsensä liikutetuksi on, Sulzellin väitteen mukaan, teatterin synnyttänyt. Uupuneena jalommista hengen ponnistuksista, väsyneenä yksitoikkoisen, usein rasittavankin työ-alansa askareista ja kyllästynyt aineelliseen nautintoon, täytyy ihmisen mielessään tuntea jonkunlaista tyhjyyttä, joka hänen alinomaista vaikutushaluansa vastustelee. Yhtä soveltumatonna eläimen kannalla kauan elämään, kuin ymmärryksen ylevämpää työtä lakkaamatta jatkamaan, kaipaeli luontomme semmoista välitilaa, joka yhdistäisi nämä vastakkaisuudet, lievittäisi ankaraa mielen jännitystä suloiseksi sopusoinnuksi ja helpoittaisi vuoroittelevaa muuttumista tilasta toiseen. Tätä vaikuttaa ylipäätään ainoastaan kaunotaiteellinen aisti eli kauneuden-tunto. Mutta koska viisas lainsäätäjä on velvollinen kahdesta vaikuttimesta jalompaa valitsemaan, niin hän ei tyydy siihen, että on saattanut kansansa taipumukset vahingoittumattomiksi, vaan hän käyttää niitä mahdollisuuden mukaan korkeampien tarkoitusten välikappaleiksi koettaen niistä tehdä onnen lähteitä, ja siksipä valitsee hän ennen kaikkia teatterin, joka toimintoa haluavaiselle hengelle avaa äärettömän alan, antaa jokaiselle sielunvoimalle ravintoa, liiaksi ainoatakaan jännittämättä, ja yhdistää ymmärryksen ja järjen viljelemisen ylevimpään ajan-vietteesen.

Joka ensiksi huomautti siitä, että valtion vakavin tue on uskonto — jota paitsi laitkin kadoittavat voimansa, hän on tietämättänsä puolustanut teatteria sen kenties ylevimmältä kannalta. Juuri tämä riittämättömyys, tämä valtiollisten lakien epävakaisuus, joka tekee uskonnon valtiolle välttämättömäksi, määrää samalla teatterin siveellistä vaikutusvoimaa. Laki, tahtoi hän sanoa, teroittaa velvollisuuksia ainoastaan kieltämällä — uskonto vaatii todellisia toimia. Laki ainoastaan ehkäisee yhteiskunnan elämää häiritseviä vaikutuksia — uskonto sitä vastaan velvoittaa semmoisiinkin toimiin, jotka sitä edistävät. Edellinen hallitsee ainoastaan tahdon näkyväisiä ilmauksia, teot yksistänsä ovat sen käskylle alttiina — jälkimäinen levittää tuomiovaltansa aina sydämen salaisimpiin sopukoihin, seuraten ajatuksia niiden alkulähteesen saakka. Lait ovat imartelevaisia ja muuttuvaisia, kuten ihmisten luonteet ja lumot — uskonto sitä vastaan sitoo ankarasti ja ijäti. Mutta jos nyt otaksuisimmekin asian laidan semmoiseksi, jommoisena se ei kuitenkaan ole, — jos myönnyttäisimme uskonnolle semmoisen vallan jokaisen ihmisen sydämessä, voikohan se sen sittenkään täydelliseksi muodostaa? Uskonto (eroitan tässä sen jumalallisen ja valtiollisen puolen) vaikuttaa ylipään enemmän aistin-alaiseen kansanluokkaan — ehkäpä juuri aistillisuuden kautta niin tenhokkaasti. Jos tämän siltä riistämme, on se voimaton ja minkä kautta vaikuttaa teatteri? Suurimmalle osalle ihmiskuntaa ei uskonto ole enää mistään arvosta, jos kuvaannollisuus ja vertaukset siltä poistetaan, tahi jos riistämme pois sen kuvaukset taivaasta ja helvetistä — ja paljaita mielikuvituksiahan nuo kuitenkin ovatkin, arvoituksia ilman selitystä, hirmukuvia ja viehätyksiä kaukaisuudesta. Mikä tue siis uskonnolle ja laille, jos ne liittyvät teatterin kanssa yhteen, jossa on havainto ja elävä nykyisyys, jossa pahat ja hyvät tavat, onnellisuus ja kurjuus, hulluus ja viisaus tuhansina selvinä ja todellisina kuvina tulevat toinen toisensa perästä näkyviin, jossa sallimus selittää arvoituksiaan, kehittelee vyyhtiään meidän nähden, jossa ihmissydän himojen kidutuspenkillä tunnustaa vienompiakin tunteitaan, naamarit putoavat, poskimaali haihtuu ja totuus tuomitsee, lahjomattomia kuin Ithadamantus.

Teatterin tuomiovalta alkaa, missä maailmallisten lakien voima päättyy. Kun rehellisyys kullan sokaisemana puheitten palveluksessa mässäilee, kun mahtavain ilkityöt pilkkaavat sen voimattomuutta ja ihmispelko sitoo esivallan kädet, silloin ottaa teatteri miekan ja vaa'an haltuunsa, kutsuen paheita peljättävän tuomioistuimensa eteen. Mielikuvitteen ja historian, entisyyden ja tulevaisuuden kaikki vallat ovat sen viittaukselle alttiina. Runouden kaikkivaltias ääni kutsuu esille ammoin mullaksi maatuneita riettaita pahantekiöitä uudistamaan ilkeätä elämäänsä opiksi kauhistuvalle jälkimaailmalle. Voimattomina, kuten ontevan peilin luomat kuvat, vaeltavat vuosisatojen peljätykset silmiemme ohitse, ja kauhistuen kiroamme heidän muistoansa. Kun ei enää siveysoppia opeteta, ei uskontoa uskota eikä lakiakaan ole olemassa, on meitä vielä Medea kauhistava, palatsin portaita alas kun hän astua horjuelee, lapsen murhattuansa. Jokainen tuntee terveellistä kauhistusta, kiittäen mielessään hyvää omaatuntoansa, kun Lady Macbeth, hirveänä unissa kävelijänä, pesee käsiään ja koettaa kaikilla Arabian hyvillä hajuilla poistaa pahaa veren lemua. Yhtä varmaan, kuin silmin-nähtävä kuvaus vaikuttaa kuollutta puristavia ja laimeata kertomusta voimakkaammin, yhtä varmaan vaikuttaa teatterikin syvemmin ja kestävämmästi kuin siveysoppi ja laki. Mutta tässä se ainoastaan auttaa maallista oikeutta, vaan onpa sillä toinen, paljoa laveampikin ala avoinna. Tuhansia paheita, joiden edellinen sallii olla rankaisematta, tämä rankaisee; tuhansia hyviä tapoja, joista toinen ei virka mitään, käskee teatteri noudattaa. Tässä se kulkee viisauden ja uskonnon jälkiä. Näiden puhtaista lähteistä ammentaa se opetuksiaan ja esikuviansa, pukien ankaran velvollisuuden ihanaan, viehättävään asuun. Niillä ihanilla tunteilla, päätöksillä, tuskilla se täyttää rintamme, mitä taivaallisia perikuvia asettaakaan se meidän harrastuksillemme! — Kun Augustus, lempeäluontoinen, jalo kuin ne jumalat, joita hän kunnioitti, ojentaa kätensä petturille Chinalle, joka jo luuli lukevansa kuolemantuomion hänen huulillaan, ja sanoo: "olkaamme ystäviä, China! —" kukapa katsojista ei sellaisella hetkellä, ollakseen jalon roomalaisen kaltainen, mielellänsä tahtoisi puristaa verivihollisensa kättä? Kun Franz von Sickingen matkatessaan ruhtinasta kurittamaan ja taistelemaan vieraan oikeuden puolesta, äkkiarvaamatta taaksensa katsahtaen näkee savun nousevan linnastaan, johon hänen vaimonsa ja lapsensa jäivät avuttomiksi, ja hän — sanaansa pitääkseen, jatkaa matkaansa — kuinka suuri on silloin ihminen — kuinka pieni ja halpa tuo peljätty, vastustamaton sallimus!

Yhtä miellyttävinä kuin hyvät avut näkymällä kuvautuvat, yhtä ilkeiksi paheet sen pelottavassa peilissä näyttäivät. Kun avuton heikkomielinen Lear kuningas tuona myrskyisenä yönä turhaan kolkuttaa tyttärensä asunnon ovea, repii valkeita hiuksiaan, ripotellen niitä tuuleen, kertoo raivostuneille elementeille, miten julma hänen oma Regan on ollut, ja kun hän lopulta tuskan vimmassa puhkeaa näihin kauhistaviin sanoihin: "minä olen antanut teille kaikki!" kuinka inhottavalta näkyy meistä kiittämättömyys silloin, miten juhlallisesti vannommekaan lapsellista kunnioitusta ja rakkautta!

Vaan vieläkin avarammalle ulontaa teatteri vaikutuspiirinsä. Missä uskonto ja laki pitävät ihmistunteiden tarkastamista itsilleen halventavana, siinä työskentelee teatteri vielä sivistykseksemme. Yhteiskunnan menestystä haittaavat yhtä usein hullumaisuudet kuin rikoksetkin. Kokemus, yhtä vanha kuin maailmakin, opettaa, että ihmiselämässä usein suurimmat tapaukset riippuvat hienoimmista, vähimmin huomattavista asianhaaroista ja että meitä, tekojen syitä tutkiessamme, kymmenin kerroin naurattaa, ennenkun kerrankaan kauhistumme. Luetteloni pahanilkisistä ihmisistä lyhenee päivä päivältä ja hullujen lukumäärä kasvaa kasvamistaan. Kun jonkun sukupolven koko siveellinen turmelus on alkuansa yhdestä ja samasta lähteestä, kun kaikki rajattomiksi kypsyneet paheet, mitkä sitä ikänänsä häväisevät, ovat ainoastaan jonkun ominaisuuden eri muotoja tahi korkeampia asteita, jota ominaisuutta kaikki lopulta yksimielisesti nauramme ja rakastamme, niin miks'ei luonto toisessakin sukupolvessa samoin kehkeytyisi? Minä tiedän vaan yhden ainoan salaisen keinon, jolla estäisi ihmisiä pahenemasta, ja se on varjella hänen sydäntänsä heikkouksista. Tätä vaikutusta voimme odottaa paljon teatterilta. Se se on, joka hullujen edessä pitää peiliä ja saattaa niiden tuhansia eri ilmiöitä terveellisen pilkan voimalla häpeämään. Mitä se edellisen mukaan liikuttaen ja kauhistuttaen vaikutti, saa se täällä (kenties pikemmin ja varmemmin) pilalla ja ilkulla aikaan. Jos tahtoisimme arvostella huvi- ja murhenäytelmiä niiden vaikutuksen suuruuden mukaan, niin ehkäpä kokemus antaisi edellisille etusijan. Pilkan ja halveksimisen loukkaava vaikutus ihmisen ylpeyteen on tuntuvampi, kuin inhon herättämä mielipaha omassatunnossa. Meidän pelkurimaisuutemme piileksen sitä, mikä kauhistaa, mutta juuri sama pelkurimaisuus antaa meidät pilkan tutkaimille alttiiksi. Narrien parantelemiseen vaaditaan omituista hienompaa aistia, jota ei missään niin paljon kuin näyttämöllä harjoiteta. Kenties annamme jollekin ystävällemme luvan hätyyttämään tapojamme ja sydäntämme, mutta vaivalla suomme hänelle ainoankaan pilkkanaurun anteeksi. Rikoksemme sallivat tarkastajan ja tuomarin, pahat tapamme tuskin todistajaakaan. — Teatteri yksin saattaa leikkiä laskea heikkouksistamme, koska se säästää arkatuntoisuuttamme, eikä huoli siitä, kuka tässä oikea narri on. Punastumatta näemme naamarimme putoavan ja olemme mielessämme kiitolliset tuosta lempeästä muistutuksesta.

Vaan teatterin suuri vaikutus ei ole tähän vielä läheskään päättynyt. Enempi kuin mikään muu valtion julkinen laitos, on teatteri käytännöllisen viisauden koulu, kansallisen elämän opas ynnä pettämätön avain ihmissydämen salaisimpiin pohjukoihin. Myönnän tosin, että itserakkaus ja omantunnon paatumus useinkin tekevät mitättömiksi sen parhaimmatkin vaikutukset, että vielä tuhannet paheet häpeämättä julkeavat rehennellä sen peilin edessä, tuhannet hyvät tunteet kimmoavat voimattomina takaisin katsojain kylmiltä sydämiltä, luulenpa vielä lisäksi, ettei Molièren Harpago vielä ole yhtään koronkiskuria parantanut, että itsemurhaaja Beverley lienee harvoja virkaveljistään palauttanut hirveästä pelin-himosta, ettei Karl Moor'in kamala ryövärihistoria tee maantiellä kulkemista paljoa turvallisemmaksi — mutta jos supistammekin tätä teatterin suurta vaikutusta, jos olisimme kyllin kohtuuttomat sitä kokonaan kieltämäänkin — kuinka äärettömän paljo voimaa sillä kuitenkin vielä on jälellä! Jos ei se paheitten määrää voi lopettaa eikä vähentääkään, niin saattaahan se kuitenkin meitä niitä tuntemaan. — Näiden riettaiden, näitten hullujen kanssahan on meidän eläminen. Meidän täytyy heitä välttää taikka vastustaa; meidän pitää heidät hävittää taikka sorrumme itse. Mutta nyt he eivät enää voi äkkiarvaamatta karata päällemme. Me olemme valmiit heidän hankkeitaan vastustamaan. Teatteri on meille ilmoittanut salaisuuden, miten voimme heidät huomata ja tehdä vain ilmoittamattomiksi. Sepä riisti ulkokullatulta taidokkaan naamarin, näyttäen meille verkot, joihin kavaluus ja viekkaus olivat meitä kietoa. Se tuopi ilmiin petoksen ja vääryyden niiden mutkikkaista sokkeloista, paljastaen näitä hirvityksiä päivän valolle. Mahdollista on, ettei kuoleva Saara himojen orjaa peljätäkään, etteivät rangaistun viettelyksen kuvat voi hänen hehkuansa kylmettää ja että joku juonikas vehkeilijätär mielii todenperään tämän vaikutusta vastustaa — onpa kuitenkin onnellista, että pahaa aavistamaton vilpittömyys jo tuntee hänen kujeensa, että teatteri opetti epäilemään hänen valojaan ja vapisemaan hänen hyväilyksistänsä.

Ei ainoastaan ihmisiä ja ihmisluonnetta, vaan kohtaloakin saattaa teatteri meidät tarkkaamaan, opettaen meille tuota suurta onneemme tyytymisen taitoa. Elämämme juoksussa on sattumuksella ja suunnitelmalla yhdenarvoinen osa; jälkimäistä me ohjaamme, edellisen alaisiksi täytyy meidän ehdottomasti antautua. Kylliksi siis voittoa meillä, kun välttämättömät kohtaukset eivät tapaa meitä hämmästyneinä, koska rohkeutemme ja neromme ovat semmoisissa ennestään harjaantuneet ja sydämemme on karaistu iskua vastaan. Teatteri esittää meille ihmisellisten tuskain moninaisia kohtauksia. Taitavasti se vie meidät outoihin ahdistuksiin ja palkitsee meitä hetkellisestä tuskastamme suloisilla kyyneleillä ynnä oivallisella rohkeuden ja kokemuksen kasvaimella. Siinä seuraamme hyljättyä Anadnea Naxon läpi, laskeumalla hänen kanssaan Ugolinon nälkätorniin ja astumme hirveälle mestauslavalle kuuntelemaan hänen seurassaan kuolon juhlallista hetkeä. Siinä kuulemme luonnon julkisesti ja vastustamattomasti todeksi vakuuttavan, mitä sielumme hiljaisena aavistuksena tunsi. Toverin holvissa petetty lemmikki tuntee kuningattarensa suosion itseltään kadonneeksi. — Nyt, kun kuolema on silmäin edessä, kadottaa tuskaantunut Moor koko kavalan sonatillisen viisautensa. Ijankaikkisuus laskee erään vainajan ilmoittamaan salaisuuksia, joit'ei kenkään elävä voi tuntea, ja huoleton pahantekijä kadottaa viimeisetkin kauheat juonensa, kun jo hautakin rupeaa kielittelemään.

Mutta teatteri ei ainoastaan saata meitä tuntemaan ihmisten kohtaloita, vaan se opettaa meitä vielä kohtuullisiksi onnettomia kohtaan ja lempeiksi heitä tuomitessamme. Ainoastaan koko hänen tuskansa syvyyden mitattuamme, saamme lausua hänestä päätöksen. Ei liene ilkeämpää rikosta kuin varkaan — vaan tuomitessammekin vuodatamme sääliväisyyden kyyneleen, kun näemme sen hirveän ahdistuksen, jonka vallassa Edvard Ruhberg täytti tekonsa! — Itsemurhaa inhoamme yleisesti rikoksena; mutta kun näemme, miten Marialle raivoisan isän uhkauksilla kiusattuna, rakkauden ahdistamana ja luostari-muurien hirmuisuutta peljäten tyhjentää myrkkymaljan, kukapa meistä silloin tahtoisi tuomita nurjan perusaatteen surkuteltavaksi uhriksi joutuneen? Ihmisyys ja kärsivällisyys alkavat kohota aikamme vallitseviksi perusaatteiksi; niiden säteet ovat tunkeuneet aina oikeussaleihin ja vielä edemmäksi — meidän ruhtinastemmekin sydämiin. Kuinka suuri osu tästä taivaallisesta työstä lieneekään luettava teatterin ansioksi? Sehän saattaa ihmiset ihmisen tuntemaan ja ilmaisee sen salaisen konehiston, joka käyttää hänen toimiansa.

On eräs omituinen ihmisluokka, jolla on suurempi syy kiittää teatteria, kuin kellään muulla. Siellähän maailman suuret saavut kuulla, mitä eivät koskaan tahi ani harvoin kuulevat — totuuden; täällä he näkevät, mitä eivät koskaan muuten näe — ihmisen.

Niin suuret ja moninaiset ovat hyvän teatterin ansiot siveellisestä valistuksesta; eivätkä ne ole pienemmät koko ymmärryksen kehityksenkään suhteen. Näillä korkeammillakin aloilla osaa vasta mielevä järjen mies ja innokas isänmaan rakastaja sitä oikein hyödykseen käyttää. Hän silmäilee ihmiskuntaa, verraten kansat keskenään sekä vuosisadat toistensa kanssa ja havaitsee, miten suurempi kansanluokka on vaipunut ennakkoluulojen ja arvelujen kahleisin, jotka aina vastustavat sen onnellisuutta — miten totuuden puhtaammat säteet valaisevat ainoastaan muutamia yksityisiä, jotka ovat tuon pienen voiton kenties koko elämänsä kustannuksella ostaneet. Millä tavalla voi viisas lainsäätäjä tehdä koko kansan niistä osalliseksi?

Teatteri on yhteinen valtasuoni, johon kansan ajattelevista, paremmista jäsenistä virtailee viisauden valo, leviten sieltä suloisina säteinä koko yhteiskuntaan. Oikeampi käsitystapa, valistuneemmat periaatteet, puhtaampi tunto virtaavat siitä koko kansan suoniin; raakuuden, pimeän taikauskon sumu hajoaa, voittavaa valoa pakenee yö. Näistä monista paremman teatterin oivallisista hedelmistä tahdon ainoastaan kahteen viitata. Kuinka yleisesti on muutamina viimeisinä vuosina ruvettu sietämään eri uskontoja ja kirkkokuntia. — Jo ennenkun juutalainen Nathan ja Saladin sarasenilainen saattoivat meidät häpeämään, saarnaten sitä taivaallista oppia, ettei tyytyväisyys Jumalassa riipu yksistään siitit, mitä me arvelemme hänestä — jo ennenkun Joseph II vastusti hurskaan vihan peljättävää lohikäärmettä, istutti teatteri ihmisyyttä ja laupeutta meidän sydämiimme, kammoittavat kuvaukset pappein pakanallisesta julmuudesta opettivat meitä uskonnollista vihaa välttämään — ja tämänpä kauhean kuvastimen edessä pesi kristillisyys itsensä puhtaaksi häpeäpilkuistansa. Yhtä onnellisella seurauksella voisi teatteri vastustaa kasvatuksellisiakin erhetyksiä; on vielä odotettavana näytelmäkappale, jolla olisi sisältönä tämä merkillinen aine. Mikään seikka ei ole seurauksiltansa valtiolle tärkeämpi kuin tämä, ja kuitenkaan ei yksikään ole niin alttiiksi annettu, niin rajattomasti hairausten ja kansalaisten kevytmielisyyden saaliiksi jätetty. Ainoastaan teatteri voipi oikein liikuttavasi! kuvailla meille leväperäisen kasvatuksen surkuteltavia uhria; siinä isämme oppisivat luopumaan itsepintaisista menetystavoistansa, äitimme järjellisemmin lapsiansa rakastamaan. Väärät käsitykset eksyttävät parhaimmankin kasvattajan sydämen; paljoa pahempi sitä, jos he vielä menetystavallansa rehentelevät ja perusohjeittensa mukaisesti saattavat heikot kasvajansa, ihmisrakkauden laitoksissa ja ansarissa perikatoon.

Samalla menestyksellä voi teatteri — jospa tämän tajuaisivat ruhtinaat ja valtion esimiehet — ojentaa kansan harhaluulot hallituksen ja hallitsijan suhteen. Lainsäätävä valta puhuu siinä vertauksissa alamaisille, puhdistaen itsensä heidän syytöksistään jo ennenkun ne ilmi tulevatkaan ja tukahduttaen heidän epäilyksensä varsin huomaamattomasti. Yksin teollisuus ja keksintö-aistikin vilkastuisivat teatterin vaikutuksesta, kun vaan runoilijat pitäisivät velvollisuutenaan olla isänmaanystäviä ja valtio alentaisi itsensä heitä kuulemaan.

En voi mitenkään olla huomauttamatta siitä, miten mahtavasti hyvä vakinainen teatteri vaikuttaa kansallishenkeen. Kansallishengeksi nimitän jonkun kansan mielipiteitten ja taipumusten yhtäläisyyttä ja sopusointua niissä asioissa, joista toinen kansa ajattelee ja tuntee eri tavalla. Ainoastaan teatterin on mahdollista tämmöistä yksimielisyyttä synnyttää suuremmassa määrässä, koska se liikkuu kaikilla ihmistiedon eri aloilla, näyttää elämän erilaiset asemat ja valaisee sydämen syvimpiä kammioita; koska se yhdistää itseensä kaikki säädyt ja kansan-luokat, vaikuttaen siten suoranaisesti ymmärrykseen ja sydämeen. Jos kaikissa teatteri-kappaleissa vallitsisi sama pääjuoni, jos runoilijamme olisivat keskenään yksimieliset ja yhdistyisivät vahvaan liittoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi — jos heitä kirjoittaessaan johtaisi ankara valinta ja he käyttäisivät kynäänsä ainoastaan kansallisten asiain esittämiseen — sanalla sanoen, jos näkisimme sen päivän, jolloin meillä olisi kansallisteatteri, silloin me olisimme oikea kansa. Mikä sitoi kreikkalaiset niin vahvasti toisiinsa? Mikä veti kansaa niin vastustamattomasti teatteriin? Ei mikään muu kuin näytettävän kappaleen isänmaallinen sisältö, kreikkalainen henki, yli kaiken käyvä harras osanotto valtion toimiin, teatterista lähtevä korkeampi ihmisyys.

Teatterilla on vielä eräs ansio, jonka sitä mieluummin otan puheeksi, koska arvelen, että vastustajat jo ilman sitä ovat voitetut. Mitä tähän asti on sanottu sen todistukseksi, että näytelmälaitos suuresti vaikuttaa tapoihin ja sivistykseen, oli epäiltävää — vaan että se kaikista ylellisyyden keksinnöistä, kaikista seuraelämän huvituksista ansaitsee etusijan, ovat itse sen vastustajatkin myöntäneet. Mutta tämän suhteen toimittaa se enemmänkin kuin tavallisesti luulemme.

Luonnollisesti ihmiset eivät kestä lakkaamatta ja ijäti askareittensa piinapenkillä, aistimien kiihoitus kuolee, saatuansa tyydytystä. Ylenmäärin aineellisilla nautinnoilla ravittuna, väsyneenä pitkästä ahkeroimisesta, alinomaisen vaikutushalun kiihoittamana haluaa ihminen korkeampaa, valittua virkistystä, taikka vaipuu hän hillittömänä raakoihin huvituksiin, jotka jouduttavat hänen turmiotansa ja rikkovat yhteiskunnan rauhaa. Hurjaa mässäämistä, turmelevia peliä, tuhansia joutilaisuuden siittämiä mielettömyyksiä ei voi välttää, ellei lainsäätäjä tiedä ohjata kansansa taipumusta. Virkamies, jalosti uhrattuaan elämänsä valtiolle, on vaarassa joutua surkean ikävä-taudin valtaan — oppinut alentuu tylsistyneeksi pedantiksi, alhaiso eläimeksi. Teatteri on silloin laitos, jossa hauskuus liittyy opetukseen, lepo ahkeroimiseen, ajanviete kehitykseen, joss'ei yhtä sielun voimaa jännitetä toisten kustannuksella, eikä huvitus kokonaisuuden sopua häiritse. Kun murhe kalvaa sydäntä, kun alakuloisuus myrkyttää yksinäisiä hetkiämme, kun maailma askareillensa näyttää meistä inhoittavalta, kun tuhannet paheet painavat mieltämme, uhaten työtä tehdessämme tukehduttaa tunteellisuuttamme, silloin ottaa teatteri meitä vastaan — siinä teko-maailmassa uneksimme todellisen pois, palajamme taas omaan itseemme, tunteellisuutemme herää, terveelliset kiihkot järkyttävät nukkuvaa luontoamme, saattaen veren suonissamme kuohahtamaan. Tässä kurja, toisen surua itkien, samalla lievittää omaansakin. — Ilosta hurmautunut selviää ja huoleton huolestuu. Tunteellinen vennokas karaistuu mieheksi, tunteet elähdyttävät täällä julmurinkin raakaa mieltä ensikerran. Ja vihdoin, mikä loistava voitto sinulle, luonto! — sinulle, niin usein maahan tallatulle, niin usein jälleen nousseelle! — kun ihmiset kaikista maista ja ilman-aloista ja säädyistä, riisuttuansa kaikki teeskentelyn ja muodin kahleet, vapautetuina kaikista kohtalon ahdistuksista ja veljistyneinä kaikkia yhdistävän myötätuntoisuuden kautta sekä yhdeksi sukukunnaksi jälleen kokouneet, unhoittavat itsensä ja maailman ja lähestyvät taivaallista alkuperäänsä. Jokainen yksityinen nauttii kaikkein riemusta, mikä voimakkaana ja jalostuneena sadoista silmistä häneen loistelee, ja hänen rintaansa kohoittaa yksi ainoa tunne — hän tuntee olevansa ihminen.