ENSIMÄINEN RAKKAUTENI

Kirj.

Ivan Turgenev

Suomensi

Siiri Hannikainen

Isäntä soitti ja käski korjaamaan pois illallisen jätteet.

— No niin, se on siis päätetty asia, — sanoi hän istuutuen mukavammin nojatuoliinsa ja sytyttäen sikarin. Jokainen meistä kertoo ensimäisen rakkautensa historian. Te saatte alkaa, Sergej Nikolajevitsh.

Sergej Nikolajevitsh, pyylevä, vaaleaverinen, pulleaposkinen mies, katsahti ensin isäntään ja kohotti sitten katseensa kattoa kohti. Minulla ei ole koskaan ollut ensimäistä rakkautta, — sanoi hän lopuksi: — minä aloin suoraan toisesta.

— Kuinka niin?

— Aivan yksinkertaisesti. Olin kahdeksantoistavuotias, kun minä ensi kerran aloin tavoitella erään aika miellyttävän neitosen suosiota, mutta minä seurustelin hänen kanssaan niinkuin ei asia olisi ollut minulle mitään uutta, aivan samoin kuin minä sittemmin seurustelin toisten naisten kanssa. Suoraan sanoen, ensimäisen ja viimeisen kerran minä rakastuin kuuden vuotiaana omaan hoitajaani, — mutta siitähän on jo hyvin kauan. Yksityisseikat meidän suhteessamme ovat jo häipyneet muististani, ja vaikkapa minä ne muistaisinkin, niin ketäpä ne voisivat huvittaa?

— No, mitä me sitten teemme? — alkoi isäntä. — Minun ensimäisessä rakkaudessani on myöskin hyvin vähän mielenkiintoista. Minä en ollut rakastunut kehenkään, ennenkuin tutustuin Anna Ivanovnaan, nykyiseen vaimooni — ja meillä kävi kaikki hyvin, kuin voideltuna — isät kihlasivat meidät, me rakastuimme hyvin pian toisiimme ja menimme tuota pikaa naimisiin. Minun satuni on siis parilla sanalla kerrottu, ja minun täytyy myöntää, että herättäessäni tämän kysymyksen minä, hyvät ystävät, ajattelin etupäässä teitä, en tahdo sanoa vanhoja, mutta ei enää juuri aivan nuoriakaan vanhojapoikia...

— Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, Vladimir Petrovitsh?

— Minun ensimäinen rakkauteni ei, totta kyllä, kuulu aivan tavallisiin, — vastasi vähän epäröiden Vladimir Petrovitsh, noin nelikymmenvuotias mustatukkainen mies.

— Ahaa! — virkkoivat isäntä ja Sergej Nikolajevitsh yhteen ääneen. — Sitä parempi... — kertokaa.

— Olkoon menneeksi... tai ei, en minä rupea kertomaan, en ole mikään kertojamestari. Minun tapani on kertoa joko lyhyesti ja kuivasti, tai sitten laajasti ja epätodenmukaisesti, mutta jos haluatte, niin minä kirjoitan paperille kaikki mitä muistan ja luen sitten teille.

Ystävykset eivät ensin aikoneet suostua siihen, mutta Vladimir Petrovitsh pysyi päätöksessään. Kun he neljäntoista päivän kuluttua taas tapasivat toisensa, oli Vladimir Petrovitsh todellakin pitänyt lupauksensa.

Näin oli hän kirjoittanut vihkoonsa:

Olin silloin kuudentoista vuotias. Tapaus sattui kesällä v. 1833. Asuin Moskovassa vanhempieni luona. He olivat vuokranneet huvilan lähellä Kalugan tullia vastapäätä Neskutshnij-puistoa. Minä valmistauduin yliopistoon, mutta työskentelin hyvin veltosti, kiirehtimättä.

Kukaan ei rajoittanut vapauttani. Minä tein mitä tahdoin, etenkin sen jälkeen kun minut oli jättänyt viimeinen ranskalainen kotiopettajani, joka ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen, että hän oli pudonnut »kuin pommi» (_comme une bombe_) Venäjälle, ja niin loikoili hän päivät päästään vuoteellaan, tyytymätön ilme kasvoillaan. Isä kohteli minua välinpitämättömällä lempeydellä, äiti taas ei kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota, vaikka minä olinkin ainoa lapsi: muut huolet täyttivät hänen ajatuksensa. Minun isäni, joka oli vielä nuori ja hyvin komean näköinen, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin järkisyistä; äiti oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Äitini vietti hyvin surullista elämää; yhtenään hän kiivasteli, oli mustasukkainen ja vihoissaan — vaikkakaan ei isän läsnäollessa. Äiti pelkäsi häntä, ja hänen käytöksessään olikin jotain pelottavan jyrkkää, kylmää ja poistyöntävää. Minä en muuten koskaan ole nähnyt rauhallisempaa, itsetietoisempaa ja itsenäisempää ihmistä, kuin isäni oli.

En unohda milloinkaan ensimäisiä huvilassa viettämiäni viikkoja. Sää oli mitä ihanin. Me muutimme kaupungista toukokuun 9 päivänä, juuri Nikolain päivänä. Minä kävelin — joko huvilamme puistossa, tai tullin takana. Otin mukaani jonkun kirjan — esimerkiksi Kaidanovin kurssikirjan — mutta harvoin minä sitä aukaisin, sensijaan lausuin ääneen runoja, joita muistin paljon ulkoa; veri kierteli suonissani, sydän uinaili niin suloisesti ja viehkeästi. Alinomaa minä odottelin, pelkäsin jotakin, ihmettelin kaikkea ja seurasin kaikkea, mielikuvitus leikitteli ja liiteli nopeasti aina samojen kuvien ympärillä kuten tornipääskyset aamun valjetessa liitelevät kirkontornin ympärillä; minä kuljeskelin mietteissäni, olin suruissani, vieläpä itkinkin; mutta läpi surun ja kyyneltenkin, jotka aiheutuivat jostakin suruisasta laulusta tai illan ihanuudesta, pisti esiin keväisen nurmikon tavoin iloinen, nuoren heräävän elämän tunne.

Minulla oli ratsuhevonen, jonka aina itse valjastin, ja sillä minä yksinäni ratsastin jonnekin kauas, annoin mennä täyttä laukkaa ja kuvittelin olevani ritari turnajaisissa — kuinka iloisesti tuuli humisi korvissani! — tai nostaen kasvoni taivasta kohden join sen loistavaa valoa avoimeen sieluuni.

Muistelen, ettei naisen kuva, naisen rakkaus siihen aikaan juuri koskaan määrätyin piirtein tunkeutunut mieleeni, mutta kaikessa, mitä ajattelin, kaikessa, mitä tunsin, piili puoliksi tajuttu, arkaileva tunne jostakin uudesta, sanomattoman suloisesta, naisellisesta...

Tämä tunne, tämä odotus täytti koko olemukseni, minä hengitin sitä, se kiersi suonissani joka veripisarassa... sen oli määrä kohta toteutua.

Meidän huvilanamme oli puinen herraskartano, jossa oli pylväskäytävät ja kaksi matalaa siipirakennusta. Vasemmanpuolisessa oli pieni tehdas halpahintaisten seinäpaperien valmistamista varten. Minä kävin siellä silloin tällöin katsomassa, kuinka kymmenkunta laihaa, pörrötukkaista poikaa likaisissa puseroissaan ja kuihtunein kasvoin yhtenään hyppäsi puiselle telineelle, joka painoi puristimen nelikulmaisia laattoja ja sillätavoin he hentojen ruumiittensa painolla saivat aikaan kirjavien kuvioiden painumisen paperille.

Oikeanpuolinen siipirakennus seisoi tyhjänä ja oli vuokrattavana. Eräänä päivänä — noin kolmen viikon kuluttua toukokuun 9 päivästä avautuivat tuon sivurakennuksen akkunaluukut ja akkunassa näyttäytyivät naisen kasvot — jokin perhe oli siis muuttanut sinne asumaan. Muistelen, että äiti silloin samana päivänä päivällisen aikaan tiedusteli palvelijalta, ketä meidän uudet naapurimme olivat, ja kuultuaan ruhtinatar Sasekinan nimen, mutisi vähän kummastellen: vai ruhtinatar... mutta lisäsi sitten: — varmaan joku köyhä.

— Kolmella ajurilla tulivat — huomautti palvelija kunnioittavasti ruokaa tarjotessaan: — ei heillä ole omia vaunuja, ja huonekalutkin ovat mitättömiä.

— Vai niin, — virkahti äiti, — mutta kuitenkin se on parempi kuin —

Isä katsoi kylmästi häneen; hän vaikeni.

Silminnähtävästi ei ruhtinatar Sasekin voinut olla mikään rikas ihminen: hänen vuokraamansa siipirakennus oli niin kehno, pieni ja matala, etteivät vähänkin varoissaan olevat ihmiset olisi suostuneet siinä asumaan. Muuten, minulta meni silloin kaikki ohi korvien. Ruhtinaallinen arvonimi ei vaikuttanut minuun vähääkään: minä olin äskettäin lukenut Schillerin »Rosvot».

Minulla oli tapana joka ilta kuljeskella pyssy olalla puistossamme ja vaania variksia. Näitä varovaisia, saaliinhimoisia lintuja kohtaan minä olin jo kauan tuntenut vastenmielisyyttä. Yllämainittuna päivänä minä myöskin läksin puistoon — ja kierreltyäni turhaan kaikki käytävät (varikset tunsivat minut ja rääkyivät vain kaukaa pilkallisesti) lähestyin sattumalta matalaa aitaa, joka eroitti varsinaisesti meille kuuluvan alueen kapeasta puistikosta, joka oli oikeanpuolisen siipirakennuksen takana ja kuului siihen. Minä kuljin pää alaspainuneena. Yht'äkkiä kuulin ääniä, katsahdin aidan yli — ja jähmetyin. Eteeni avautui ihmeellinen näky.

Muutaman askeleen päässä minusta, nurmikolla, vihreitten vattupensasten välissä seisoi kookas, ryhdikäs tyttö raidallisessa, vaaleanpunaisessa puvussa, valkoinen huivi päässä; hänen ympärillään seisoi neljä nuorta miestä ja hän löi vuorotellen heitä kutakin otsaan niillä pienillä harmailla kukkasilla, joiden nimeä minä en tiedä, mutta jotka jokainen lapsi hyvin tuntee: nämä kukkaset muodostavat pienen pussin, joka halkeaa paukahtaen, kun sitä lyö jotain kovaa esinettä vasten. Nuoret miehet asettivat niin halukkaasti otsansa hänen eteensä, ja tytön liikkeissä (minä näin hänet sivusta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, pilkallista ja herttaista, että minä olin vähällä huudahtaa hämmästyksestä ja mielihyvästä ja varmaan olisin heti antanut kaikkeni, jos vain nuo ihastuttavat sormet olisivat lyöneet minuakin otsaan. Pyssyni putosi maahan, minä unohdin kaiken muun, minä ahmin katseillani tuota komeata vartaloa, ja kaulaa, ja kauniita käsiä, ja vähän epäjärjestyksessä olevia vaaleita hiuksia valkoisen huivin alla, ja puoliksi avonaisia, älykkäitä silmiä ja silmäripsiä, ja pehmoista poskea niiden alla...

— Nuori mies, kuulkaas nuori mies, — kuului yht'äkkiä jonkun ääni vierelläni — onko luvallista katsella tuolla tavoin vieraita neitosia!

Minä vavahdin ja jäykistyin. Minun rinnallani aidan toisella puolen seisoi joku mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, musta tukka, ja katseli minuun pilkallisesti. Samassa hetkessä tyttökin käännähti minuun päin. Minä näin suuret, harmaat silmät ja ilmehikkäät kasvot — ja nuo kasvot alkoivat äkkiä värähdellä, nauraa, valkoiset hampaat välähtivät, kulmakarvat somasti kohosivat. Minä punastuin, sieppasin maasta pyssyni ja juoksin raikkaan, mutta ei ilkeän naurun minua seuratessa huoneeseeni, heittäysin vuoteelleni ja peitin kasvot käsilläni. Sydämeni löi kiivaasti; minä häpesin ja olin samalla riemuissani: minä tunsin ennenaavistamatonta mielenliikutusta.

Levättyäni minä kampasin tukkani, puhdistin itseni ja laskeusin alas juomaan teetä. Nuoren tytön kuva väikkyi edessäni; sydämeni ei enää lyönyt niin kiivaasti, ja minut valtasi omituinen, miellyttävä tunne.

— Mikä sinun on? — kysäsi äkkiä isäni. Oletko ampunut variksen?

Minä olisin tahtonut kertoa hänelle kaikki, mutta hillitsin itseni ja hymyilin vain itsekseni. Nukkumaan ruvetessani minä ties mistä syystä aloin hypellä yhdellä jalalla. Sitten minä rasvasin tukkani hiusvoiteella, paneuduin vuoteeseen ja nukuin kuin tukki koko yön. Aamun sarastaessa heräsin hetkiseksi, kohotin päätäni, katsahdin ihastuneena ympärilleni ja nukahdin uudelleen.

»Kuinkahan voisin tehdä tuttavuutta hänen kanssaan?» oli ensimäinen ajatukseni herätessäni aamulla. Jo ennen aamuteen juontia minä menin puutarhaan, mutta en mennyt kovin lähelle aitausta enkä myös nähnyt ketään. Teen juonnin jälkeen kuljeskelin muutaman kerran edes takaisin huvilan edustalla ja katselin kauempaa akkunoihin. Olin näkevinäni uutimien takana _hänen_ kasvonsa ja säikähtäen juoksin heti pois. »Mutta pitäähän minun kuitenkin tutustua häneen» — ajattelin käyskennellessäni levottomasti hiekkaisella tasangolla, joka avautuu Neskutshnin edustalla... Mutta kuinka? Siinäpä kysymys. Minä muistuttelin mieleeni pienimmätkin yksityiskohdat eilisestä kohtauksesta ja muistin jostakin syystä erikoisen selvästi, kuinka hän oli nauranut minulle.

Mutta sill'aikaa kun minä kuljeskelin ja tein suunnitelmia, oli kohtalo jo pitänyt huolen minusta.

Minun poissaollessani oli äitini uudelta naapuriltamme saanut harmaalle paperille kirjoitetun kirjeen, joka oli suljettu mustanruskealla lakalla, jota käytetään vain postiosoituksissa sekä halpahintaisten viinipullojen korkeissa. Tässä kirjeessä, joka oli kyhätty huonolla käsialalla ja kieliopillisesti väärin, pyysi ruhtinatar äitiäni olemaan suosiollinen hänelle. Äitini, ruhtinattaren sanojen mukaan, oli hyvä tuttava eräitten vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa, joista riippui hänen ja hänen lastensa kohtalo, hänellä kun näet oli hyvin tärkeitä oikeusjuttuja. »Minä kännyn teitän tykönne, kuten aatelisnainen toisen atelisnaisen tykö ja siksi minä niin mieleläni käytän tän tilaisuuten.» Lopuksi hän pyysi äidiltäni lupaa saada käydä hänen luonaan.

Minä tapasin äidin huonolla tuulella: isä ei ollut kotona, eikä hän voinut neuvotella kenenkään kanssa. Oli tietenkin mahdotonta olla vastaamatta »aatelisnaiselle» ja vieläpä ruhtinattarelle; mutta miten tuli vastata — siinä oli äitini neuvoton. Kirjoittaa kirjelippu ranskankielellä ei näyttänyt hänestä olevan paikallaan, ja venäläisessä oikokirjoituksessa ei äitini itsekään ollut erikoisen varma — hän tiesi sen — eikä tahtonut siinä paljastaa itseään. Hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä tulin kotiin, ja käski minun heti mennä ruhtinattaren luo ja suusanallisesti selittää hänelle, että äitini muka aina on valmis voimiensa mukaan osoittamaan palvelustaan hänen ylhäisyydelleen ja pyytää häntä luokseen kello yhden tienoissa päivällä.

Salaisten toiveitteni odottamattoman nopea täyttyminen minua sekä ilahdutti että säikäytti; mutta minä en kuitenkaan päästänyt näkyviin hämmästystäni, vaan kiiruhdin huoneeseeni panemaan ylleni uuden kaulaliinan ja oikean takin — kotona minun vielä piti pitää alaskäännettyjä paidankauluksia ja lyhyttä nuttua, mikä seikka minua suuresti harmitti.

Kun minä astuin sivurakennuksen ahtaaseen ja epäsiistiin eteiseen, värisin tahtomattani koko ruumiillani. Minä tapasin vanhan, harmaatukkaisen palvelijan, jolla oli tummat, kuparinväriset kasvot, vihaiset silmät ja niin syvät rypyt otsallaan ja ohimoillaan, etten sellaisia ole vielä koskaan elämässäni nähnyt. Hänellä oli kädessään lautasella sillinruoto ja töytäisten jalallaan ovea, joka vei toiseen huoneeseen, hän sanoi käheällä äänellä:

— Mitäs on asiaa?

— Onko ruhtinatar Sasekin kotona? — kysyin minä.

— Vonifatij! — kuului oven takaa vihainen naisen ääni.

Palvelija käänsi sanaa sanomatta minulle selkänsä ja silloin näin hänen kovin kuluneen takkinsa selkämyksen, jossa riippui vain yksi kauhtunut vaakunanappi. Hän laski lautasen lattialle ja meni pois.

— Kävitkö sinä poliisivirastossa? — toisti sama naisääni.

Palvelija mumisi jotain.

— Mitä?... Tuliko joku? — kuului taaskin... Naapurin nuori herra? — No pyydä hänet sisään.

— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen, — sanoi palvelija ilmestyen jälleen eteeni ja nostaen lautasen lattialta. Minä kohensin pukuani ja astuin »vierashuoneeseen».

Se oli pienenlainen eikä erikoisen siisti mitättömine, ikäänkuin kiireellä kokoonhaalittuine huonekaluineen. Akkunan luona nojatuolissa, jonka käsinoja oli rikki, istui noin viisikymmenvuotias, rumannäköinen, sileätukkainen nainen. Hänellä oli päällään kulunut vihreä puku sekä hartioilla kirjava, neulottu pitkä huivi. Hänen pienet, mustat silmänsä katsoivat minuun läpitunkevasti.

Astuin hänen luokseen ja kumarsin.

— Minulla lienee kunnia puhutella ruhtinatar Sasekinia?

— Minä olen ruhtinatar Sasekin, ja te olette varmaan herra W:n poika?

— Aivan niin! Minä tulen äitini pyynnöstä.

— Istukaa, olkaa hyvä! Vonifatij, missä ovat avaimeni?

Minä ilmoitin ruhtinatar Sasekinille äitini vastauksen hänen kirjeeseensä. — Hän kuunteli minua naputellen paksuilla, punaisilla sormillaan ikkunalautaan, ja kun minä lopetin, katsahti hän vielä kerran minuun.

— Se on hyvä; kyllä minä varmasti tulen, — sanoi hän lopuksi. — Mutta kylläpä te olette nuori vielä. Kuinka vanha te oikein olette, saanko kysyä?

— Kuudentoista vuotias, — vastasin, tahtomattani epäröiden.

Ruhtinatar veti taskustaan joitakin täyteenkirjoitettuja, likaisia papereita, piti niitä aivan nenänsä edessä ja alkoi niitä järjestellä.

— Se on onnellinen ikä, — sanoi hän äkkiä ruveten keinumaan tuolissaan. — Minä pyydän, olkaa kuin kotonanne! Minulla on hyvin vaatimatonta.

— »Liiankin vaatimatonta», ajattelin minä silmäillessäni hänen vastenmielistä olemustaan.

Siinä hetkessä avautui yht'äkkiä vierashuoneen toinen ovi ja kynnykselle ilmestyi sama tyttö, jonka edellisenä iltana olin nähnyt puutarhassa. Hän nosti kätensä ja hänen kasvoillaan värähti pilkallinen hymy.

— Kas tässä on minun tyttäreni! sanoi ruhtinatar osoittaen häntä kyynäspäällään. — Sinotshka, tässä on meidän naapurimme, herra W:n poika.

— Mikä teidän nimenne on, saanko kysyä?

- Vladimir, — äännähdin minä liikutettuna ja nousin ylös.

- Entäs isännimeltä?

— Petrovitsh.

— Meillä oli tuttu poliisimestari, jonka nimi myös oli Vladimir Petrovitsh. Vonifatij! älä hae avaimiani, ne ovat taskussani.

Nuori tyttö pani päänsä kallelleen ja katseli minuun yhä pilkallisesti hymyillen.

— Minä olen jo nähnyt herra Voldemarin, alkoi hän. (Hänen äänensä hopeankirkas kaiku pani kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini.) — Sallitteko minun siten nimittää teitä?

— Olkaa hyvä — änkytin minä.

— Missä niin? — kysyi ruhtinatar.

Tytär ei vastannut mitään äidilleen.

— Onko teillä jotain tehtävää juuri nyt? sanoi hän yhä edelleen katsellen minua.

— Ei, ei mitään.

— Tahtoisitteko auttaa minua kerimään vähän villalankaa? Tulkaa tänne, minun luokseni.

Hän nyökkäsi minulle päällään ja lähti vierashuoneesta. Minä seurasin häntä.

Siinä huoneessa, johon nyt menimme, olivat huonekalut vähän parempia ja varsin aistikkaasti järjestetyt. Muuten en minä sillä hetkellä huomannut juuri mitään: minä liikuin kuin unessa ja tunsin koko olemuksessani sanomattoman onnellisuuden tunteen.

Nuori ruhtinatar istuutui, otti esille punaisen lankavyyhdin ja osoittaen minulle tuolia vastapäätä itseään, avasi huolellisesti vyyhdin sekä pani sen minun käsiini. Tämän kaiken hän teki ääneti, jonkunlaisella huvittavalla hitaudella, yhä vain sama valoisa, veitikkamainen hymy puoliksi avoimilla huulillaan. Hän alkoi keriä lankaa kokoontaitetulle kortille, ja yht'äkkiä loi hän minuun niin säteilevän kirkkaan katseen, että minä tahtomattani jouduin hämilleni. Kun hänen melkein suljetut silmänsä avautuivat täydelleen, muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan: niille levisi kuin valon kajastus.

— Mitä te ajattelitte minusta eilen, herra Voldemar? — kysyi hän vähän ajan kuluttua. — Te varmaankin tuomitsitte minua kovin!

— Minä... ruhtinatar... en minä mitään ajatellut... kuinka minä voisin — vastasin minä hämilläni.

— Kuulkaas, — sanoi hän. Te ette vielä tunne minua: minä olen hyvin kummallinen; minä tahdon, että minulle aina puhuttaisiin totta. Minä kuulin, että te olette kuudentoista vuotias, mutta minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäyksi: te näette, että minä olen paljon vanhempi teitä ja siksi teidän tulee aina puhua minulle totta... ja totella minua, — lisäsi hän vielä. — Katsokaa minuun! Miksi te ette katso minuun?

Minä jouduin yhä enemmän hämilleni, mutta kohotin kuitenkin katseeni häntä kohti. Hän hymyili, mutta ei kuten äsken, vaan toisin, hyväntahtoisemmin. — Katsokaa minuun, — sanoi hän hiljaisella äänellä, ei se ole minulle vastenmielistä... Minä pidän teidän kasvoistanne; minusta tuntuu siltä, että meistä tulee ystävykset! Pidättekö te minusta? — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Ruhtinatar... — aloin minä.

— Ensiksikin, kutsukaa minua Sinaida Aleksandrovnaksi ja toiseksi — mikä ihmeen tapa on lapsilla — (hän oikaisi): nuorilla ihmisillä — olla puhumatta suoraan sitä, mitä tuntevat? Se on kyllä hyvä aikaihmisille. Pidättehän te minusta?

Vaikka minusta olikin hauskaa, että hän niin avomielisesti puheli kanssani, olin minä kuitenkin vähän loukkaantunut. Minä tahdoin osoittaa hänelle, ettei hän ole tekemisissä minkään poikasen kanssa, ja koettaen tekeytyä mahdollisimman huolettomaksi ja vakavaksi, sanoin: — Tietysti te miellytätte minua suuresti Sinaida Aleksandrovna; enhän minä tahdo sitä salata.

Hän hiukan pudisti päätään.

— Onko teillä kotiopettaja? — kysyi hän yht'äkkiä.

— Ei, minulla ei pitkiin aikoihin ole ollut kotiopettajaa.

Minä valehtelin: ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan siitä kun olin eronnut ranskalaisestani.

— Ai niin, minähän näen, että te olette jo täysikasvuinen.

Hän löi minua kevyesti sormille.

— Pitäkää kädet suorina! — Ja hän ryhtyi ahkerasti kerimään lankaa.

Minä käytin hyväkseni sitä, ettei hän nostanut katsettaan, ja aloin tarkastella häntä, ensin salavihkaa, sitten aina yhä rohkeammin. Hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä suloisemmilta kuin edellisenä iltana: kaikki niissä oli niin hienoa, älykästä ja herttaista.

Hän istui selin akkunaan, jonka edessä oli valkoiset verhot. Niiden läpi tunkeutuvat auringon säteet loivat pehmeätä valoa hänen tuuheille kullankeltaisille hiuksilleen, hänen neitseelliselle kaulalleen, alaspainuneille olkapäilleen ja hänen hennolle rinnalleen. — Minä katselin häntä — ja kuinka kalliiksi ja läheiseksi hän kävikään minulle. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan hänet tuntenut ja niinkuin en olisi tätä ennen mitään kokenut, en mitään tiennyt...

Hänellä oli yllään tumma, jo vähän kulunut puku ja esiliina — kuinka mielelläni minä olisin halunnut silitellä tuon esiliinan ja puvun jokaista laskosta! Hänen kengänkärkensä pistivät esiin hameen alta ja minä olisin ollut valmis kunnioittaen kumartumaan niiden puoleen...

— Kas tässä minä nyt istun häntä vastapäätä — ajattelin minä — olen tutustunut häneen... Jumalani, mikä onni! Minä olin aivan hypähtää tuoliltani pelkästä ihastuksesta, mutta istuin kuitenkin paikallani ja heiluttelin vain vähän jalkojani kuten lapsi, joka tyytyväisenä nakertelee namusiaan.

Minun oli hyvä olla, kuin kalan vedessä, enkä olisi ikinäni tahtonut lähteä pois siitä huoneesta.

Hänen silmäkulmansa kohosivat hiljaa, ja taasen loistivat edessäni hänen säteilevät silmänsä ja hän hymyili jälleen.

— Kuinka te katselette minua — sanoi hän hitaasti heristäen sormellaan.

Minä punastuin... »Hän ymmärtää kaikki, hän näkee kaikki», välähti ajatuksissani. »Ja kuinkapa hän ei ymmärtäisi ja näkisi kaikkea.»

Yht'äkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua kolkutusta — sapeli kilahteli.

— Siina! huusi vanha ruhtinatar huoneesta. Belooserov toi sinulle pienen kissanpojan.

— Kissanpojan! — huudahti Sinaida ja nousten silmänräpäyksessä tuoliltaan heitti hän kerän polvilleni ja juoksi pois.

Minä nousin myöskin ja pantuani lankavyyhdin kerineen akkunalle astuin vierashuoneeseen ja jäin neuvotonna seisomaan. Keskellä lattiaa makasi, käpälät harallaan, kirjava kissanpoikanen; Sinaida oli polvillaan sen edessä ja nosteli varovasti sen pikku päätä. Vanhan ruhtinattaren vieressä seisoi vaaleaverinen, kiharatukkainen nuori mies, husaari, jolla oli punakat posket ja ulkonevat silmät.

— Onpa se soma! — huudahti Sinaida kerran toisensa perästä. — Sen silmät eivät ole harmaat, vaan vihreät, ja miten suuret korvat sillä sitten on! Kiitoksia teille Viktor Jegoritsh! Te olette niin hyvä.

Husaari, jonka minä tunsin yhdeksi edellisenä iltana näkemistäni nuorista miehistä, hymyili ja kumarsi, jolloin kannukset kilahtivat ja renkaat sapelin pitimessä helähtivät.

— Te suvaitsitte eilen sanoa, että haluaisitte saada kirjavan kissanpojan, jolla olisi suuret korvat... Kas siinä se nyt on. Teidän sananne on minun lakini. — Ja hän kumarsi taas.

Kissanpoikanen vingahti heikosti ja alkoi nuuskia lattiaa.

— Sen on nälkä! — huudahti Sinaida. — Vonifatij, Sonja! tuokaa maitoa.

Sisäkkö, yllään vanha keltainen puku ja kauhtunut, pieni huivi kaulallaan astui sisään maitolautanen kädessä ja asetti sen kissanpojan eteen, joka säpsähti, pörhisti itseään ja alkoi latkia.

— Voi miten sillä on pieni punertava kieli, — huomautti Sinaida, taivuttaen päätään miltei lattiaan asti ja katsellen sitä sivulta päin.

Kissanpoika söi itsensä kylläiseksi ja alkoi kehrätä leikitellen käpälillään. Sinaida nousi ylös ja kääntyen sisäkön puoleen sanoi välinpitämättömästi: — vie se pois!

— Kissanpojasta — kätönen — sanoi husaari hymyillen ja suoristi samalla kookasta, uuteen sotilaspukuun tiukasti puristettua vartaloaan.

— Molemmat, — sanoi Sinaida ja ojensi hänelle kätensä.

Sillä aikaa kun hän suuteli niitä, katseli Sinaida hänen olkansa yli minuun.

Minä seisoin liikkumatta samalla paikalla, enkä tiennyt pitikö minun nauraa, sanoa jotakin, vai vaieta yhä edelleen. Mutta yht'äkkiä näin minä avoimesta eteisen ovesta meidän palvelijamme Feodorin. Hän viittaili minulle.

Minä astuin koneellisesti hänen luokseen.

— Mitä sinä tahdot? — kysyin häneltä.

— Teidän äitinne lähetti minut, — kuiskasi hän. Hän on pahoillaan, kun te ette ole tuonut vastausta hänelle.

— Olenko minä sitten ollut jo kauan täällä?

— Toista tuntia.

— Toista tuntia! toistin minä tahtomattani ja palasin vierashuoneeseen alkaen hyvästellä.

— Minnekäs nyt? — sanoi nuori ruhtinatar katsoen husaarin selän yli.

— Minun pitää mennä kotiin nyt... Minä saan siis sanoa äidilleni, lisäsin, kääntyen vanhan ruhtinattaren puoleen, — että te tulette meille kahta käydessä.

— Niin, sanokaa niin!

Ruhtinatar otti nopeasti esiin nuuskarasiansa ja haisteli sitä niin äänekkäästi, että minä aivan vavahdin. — Sanokaa juuri niin, —- toisti hän rykäisten ja katsellen minua vetisillä silmillään.

Minä kumarsin vielä kerran, käännyin ja läksin huoneesta tuntien selässäni vastenmielisen tunteen, jonka nuori mies aina saa tietäessään, että hänen jälkeensä katsotaan.

— Mutta muistakaakin, herra Voldemar, pistäytyä meillä uudelleen, — huusi Sinaida alkaen taas nauraa.

— Mitähän hän aina nauraa? arvelin minä itsekseni palatessani kotiin Feodorin seuraamana, joka ei puhunut minulle mitään, kulki vain minun jäljessäni tyytymättömän näköisenä. Äitini torui minua ja oli kovin ihmeissään minun pitkästä poissaolostani. Mitähän minä olin niin kauan voinut tehdä ruhtinattaren luona? Minä en vastannut hänelle mitään, vaan läksin omaan huoneeseeni. Yht'äkkiä minun tuli hyvin ikävä. Vaivoin sain pidätetyksi kyyneleeni... Olin mustasukkainen husaarille.

Ruhtinatar kävi lupauksensa mukaan äitini luona, mutta ei miellyttänyt häntä. Minä en ollut läsnä heidän keskustelussaan, mutta ruokapöydässä äitini kertoi isälle, että ruhtinatar Sasekin näytti hänestä olevan _une femme très vulgaire_, että hän oli väsyttänyt äidin pyynnöillään että äitini puhuisi hänen puolestaan ruhtinas Sergeille, että hänellä oli kaikennäköisiä oikeusjuttuja — _de vilaines affaires d'argent_ — ja että hän kaikesta päättäen oli vehkeilyihin taipuvainen ihminen. Äiti lisäsi kuitenkin, että hän oli pyytänyt ruhtinattaren tyttärineen huomenna päivälliselle (kuultuani sanan: »tyttärineen», minä painoin pääni alas), — sillä olihan hän joka tapauksessa meidän naapurimme ja hänellä oli hyvä nimi.

Isäni kertoi nyt, että hän luuli muistavansa tämän ruhtinattaren; että hän oli nuoruudessaan tuntenut ruhtinas Sasekin-vainaan, hienosti sivistyneen, mutta pintapuolisen ja tyhjänpäiväisen ihmisen. Seurassa kulki hän nimellä »le Parisien» pitkäaikaisen Pariisissa oleskelunsa vuoksi. Hän oli ollut hyvin rikas, mutta oli pelissä hävittänyt kaiken ©maisuutensa — ja sitten ties mistä syystä — kenties rahojen vuoksi oli nainut erään hallintovirkamiehen tyttären, — olisi hän muuten voinut paremminkin valita, — lisäsi isäni kylmästi hymähtäen, — sen jälkeen oli hän antautunut keinotteluihin ja menettänyt kaiken omaisuutensa.

— Kunpahan hän vain ei pyytäisi rahoja lainaksi, — huomautti äitini.

— Se on hyvin mahdollista, — virkahti isäni rauhallisesti. — Puhuuko hän ranskaa?

— Hyvin huonosti.

— Hm. Mutta sehän on aivan yhdentekevää. Sinä sanoit muistaakseni, että olet pyytänyt myöskin hänen tytärtään tulemaan; minulle on joku vakuuttanut, että hän on hyvin herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Vai niin, sittepä hän ei ole äitiinsä.

— Eikä isäänsäkään, — sanoi isäni. Hän oli myöskin sivistynyt, mutta silti hyvin tyhmä.

Äitini huokasi ja jäi mietteisiinsä.

Isäni vaikeni. Minun oli ollut hyvin vaikea olla tämän keskustelun aikana.

Päivällisen jälkeen minä lähdin puistoon, mutta ilman pyssyä. Minä olin lujasti päättänyt olla lähestymättä >Sasekinien puutarhaa», mutta vastustamaton voima veti minua sinne — eikä turhaan. Olin tuskin ehtinyt lähestyä aitausta, kun jo näin Sinaidan. Tällä kertaa hän oli yksin. Hän piti kädessään kirjaa ja kulki verkalleen tietä pitkin huomaamatta minua.

Minä aijoin ensin antaa hänen kulkea ohitseni, mutta sitte muutin mieltäni ja rykäsin. Hän käännähti, mutta ei pysähtynyt, silitti kädellään pyöreän olkihattunsa leveätä, sinistä nauhaa, katsahti minuun, hymyili hiljaa ja kiinnitti jälleen katseensa kirjaan.

Minä otin hatun päästäni, seisoin hetkisen neuvotonna ja lähdin sitten pois raskain mielin.

— _Que suisje pour elle?_ — ajattelin minä Luoja ties minkätähden — ranskaksi. Silloin kuulin yht'äkkiä tutut askeleet takanani — käännähdin ja näin isäni astuvan kevein, nopein askelin jäljessäni.

— Onko tuo ruhtinattaren tytär? kysyi hän minulta.

— On.

— Tunnetko sinä hänet?

— Kyllä, näin hänet tänä aamuna ruhtinattaren luona.

Isäni pysähtyi hetkiseksi, mutta kääntyi yht'äkkiä kantapäillään ja lähti takasinpäin. Kun hän kulki Sinaidan ohi, tervehti hän kohteliaasti. Ruhtinatar vastasi hänen tervehdykseensä vähän hämmästyneenä ja laski kirjansa alas. Minä näin, kuinka hän seurasi isääni silmillään. Minun isäni pukeutui aina hyvin hyvästi, erikoisella maulla ja samalla hyvin yksinkertaisesti; mutta hänen vartalonsa ei minusta koskaan ollut näyttänyt niin komealta kuin nyt, eikä hänen harmaa hattunsa koskaan ollut istunut sen sirommin hänen hiukan harmahtavilla hiuksillaan.

Minä aijoin lähestyä Sinaidaa, mutta hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan nosti kirjan taas kasvojensa eteen ja lähti astelemaan poispäin.

Koko sen illan ja seuraavan aamun tunsin itseni alakuloiseksi ja haluttomaksi. Muistelen, että koetin tehdä työtä ja otin käteeni Kaidanovin, mutta turhaan koetin seurata kuuluisan oppikirjan lauseita ja ajatuksia. Kymmenen kertaa peräkkäin luin minä sanat: »Julius Caesar oli kuuluisa sotaisesta urhoollisuudestaan», mutta minä en ymmärtänyt mitään ja heitin kirjan lopulta käsistäni.

Ennen päivällistä hieroin taas hiusvoidetta tukkaani ja puin ylleni takin sekä kaulaliinan.

— Mitä tuo nyt on? — kysyi äitini. — Sinä et ole vielä ylioppilas ja Luoja ties läpäisetkö ollenkaan tutkinnossasi. Ja eihän siitä ole niin kauan kun koulunuttusi ommeltiin sinulle? Ei sitä niin vain heitetä pois.

— Mutta tuleehan vieraita, — sopersin minä miltei epätoivoisesti.

— Tyhmyyksiä! Mitä vieraita ne ovat!

Täytyi totella. Kävin vaihtamassa takin koulunuttuuni, mutta kaulaliinaa en heittänyt pois.

Puoli tuntia ennen päivällistä ilmestyi ruhtinatar tyttärineen meille. Vanha ruhtinatar oli vihreän, minulle jo ennestään tutun puvun päälle heittänyt keltaisen liinan ja päähänsä hän oli pannut vanhanaikuisen myssyn, jossa oli tulipunaiset nauhat. Hän alkoi heti puhua vekseleistään, huokailla ja valitella köyhyyttään, eikä yleensä ollenkaan kainostellut — hän nuuskasi yhtä äänekkäästi ja kääntyili alinomaa tuolillaan aivan samoin kuin kotonaankin. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan olevansa ruhtinatar. Sinaida sitävastoin käyttäytyi hyvin hillitysti, melkeinpä ylväästi, kuten ruhtinatar ainakin. Hänen kasvoillaan näkyi totisuus ja kylmä arvokkaisuus — minä en tuntenut häntä enää samaksi, en hänen katseitaan, en hymyään, vaikka hän tässä uudessa hahmossaankin näytti minusta kovin ihastuttavalta.

Hänellä oli yllään ohut sinikuvioinen musliinipuku. Hänen hiuksensa valuivat englantilaiseen tapaan pitkinä kiharoina pitkin kasvoja; sellainen kampaus sopi erinomaisen hyvin hänen kasvojensa kylmään ilmeeseen. — Minun isäni istui hänen rinnallaan päivällisen aikana ja seurusteli hänen kanssaan tuolla hienolla ja viehättävän rauhallisella tavalla, joka oli hänelle niin ominaista. Isäni katseli häntä tuostakin — ja ruhtinatar katsahti myös silloin tällöin häneen, mutta hänen katseessaan oli jotain omituista, melkeinpä vihamielistä. Heidän keskustelunsa kävi ranskankielellä ja minä muistelen, että minua hämmästytti Sinaidan puhdas ääntämistapa.

Vanha ruhtinatar ei pöydässäkään ollenkaan kainostellut, söi paljon ja kehui ruokia. Äitini oli nähtävästi häneen väsynyt ja vastaili hänelle jonkunlaisella alakuloisella välinpitämättömyydellä; isä rypisti silloin tällöin silmäkulmiaan. Sinaidaan ei äitini liioin ollut mieltynyt.

- Tuollainen ylpeä tyttö, — sanoi äitini seuraavana päivänä. — Ja mistä hän oikeastaan luulee voivansa ylpeillä — _avec sa mine de grisette!_

— Sinä et varmaankaan koskaan ole nähnyt »grisettejä», — huomautti isäni.

— En, Luojan kiitos!

— Niin tietysti... Luojan kiitos... mutta kuinka sinä siis voit sillä tavoin puhua?

Minuun ei Sinaida kiinnittänyt kerrassaan mitään huomiota koko aikana. Heti päivällisen jälkeen ruhtinatar alkoi hyvästellä.

— Minä luotan teidän suojelukseenne, Maria Nikolajevna ja Pjotr Vasilitsh, — sanoi hän äidille ja isälle.

— Mikäs tässä auttaa! Olihan ne ajat ennen paremmat, mutta ne ovat nyt menneet. Olenhan minäkin tässä »vapaasukuinen» — lisäsi hän tympäisevästi nauraen, — mutta mitä iloa on siitä kunniasta, kun ei ole mitä suuhunsa panisi!

Isäni kumarsi hänelle kohteliaasti ja saattoi häntä eteisen ovelle saakka. Minä seisoin siinä myöskin lyhyessä nutussani, katse maahan luotuna, kuin kuolemaan tuomitulla. Sinaidan käytös minua kohtaan oli masentanut minut kokonaan. Kuinka suuri olikaan sitten hämmästykseni, kun hän mennessään minun ohitseni kuiskasi, entinen hyväilevä ilme kasvoillaan:

— Tulkaa meille tänä iltana kello kahdeksan — mutta varmaan, kuuletteko!...

Minä ehdin vain ojentaa käteni — mutta hän meni jo pois heittäen samalla valkoisen huivin päähänsä.

Lyönnilleen kello kahdeksan astuin — takki päälläni ja tukka pystyyn kammattuna — ruhtinattaren hallussa olevan sivurakennuksen eteiseen. Palvelija katsoi nyrpeästi minuun ja nousi haluttomasti penkiltä. Vierashuoneesta kuului iloisia ääniä. Minä avasin oven, mutta peräydyin hämmästyneenä takaisin. Tuolilla keskellä huonetta seisoi ruhtinatar pitäen edessään miestenhattua; tuolin ympärillä seisoi viisi herraa, koettaen pistää kätensä hattuun, jota hän piti korkealla ilmassa pudistellen sitä. Nähdessään minut, hän huudahti: — odottakaa, odottakaa! Täällä on uusi vieras; pitää hänellekin antaa lippu — ja hypäten kevyesti alas tuolilta, otti hän minua takin hihasta kiinni.

— Mennään nyt, — sanoi hän, — mitä te siinä seisotte? Hyvät herrat, sallikaa minun esitellä: tämä on herra Voldemar, meidän naapurimme poika. Ja nämä — lisäsi hän kääntyen minun puoleeni ja osoittaen kutakin erikseen, ovat: kreivi Majevskij, tohtori Lushin, runoilija Maidanov, entinen kapteeni Nirmatskij ja Belooserov, husaari, jonka te jo olette tavannut. Rakastakaa ja kunnioittakaa toisianne.

Minä olin siihen määrin hämilläni, etten edes tervehtinyt ketään kunnollisesti. Tohtori Lushinissa minä tunsin saman tummaverisen herrasmiehen, joka niin säälimättömästi oli nolannut minut puutarhassa; toiset olivat minulle tuntemattomia.

— Kreivi! — jatkoi Sinaida, — kirjoittakaa herra Voldemarille lippu.

— Se ei ole oikein, — sanoi kreivi hiukan puolaksi murtaen. Hän oli hyvin kaunis, komeilevasti puettu tumma mies, jolla oli ilmehikkäät, ruskeat silmät, pieni, siro nenä ja ohuet viikset pienen suun yläpuolella. — Eihän hän ole ottanut osaa meidän panttileikkiimme.

— Ei, se ei ole oikein, toistivat Belooserov ja entinen kapteeni yht'aikaa. Jälkimäinen oli noin nelikymmenvuotias mies, rumuuteen asti rokonarpinen, kiharatukkainen kuin neekeri, vähän kumaraharteinen ja vääräsäärinen. Yllään hänellä oli napittamaton sotilastakki ilman olkalappuja.

— Kirjoittakaa lippu, sanon minä, — toisti ruhtinatar. — Mitä niskoittelua tuo nyt on? Herra Voldemar on tänään ensimäistä kertaa kanssamme ja siksi ei laki vielä koske häntä. Ei mitään vastustelua! kirjoittakaa vain, minä tahdon sitä!

Kreivi kohautti olkapäitään, mutta kumarsi kuitenkin myöntymykseksi päätään, otti kynän valkoiseen, sormusten koristamaan käteensä, repäsi palan paperia ja alkoi kirjoittaa siihen.

— Sallikaa minun kuitenkin selittää herra Voldemarille, miten asia on, — alkoi Lushin pilkallisella äänellä, — hänhän on aivan ymmällä. Katsokaas, nuori mies, me leikimme panttileikkiä. Ruhtinattaren on täytynyt jättää pantti ja sillä, joka nyt sattuu nostamaan onnenlipun, on oikeus suudella hänen kättään. Ymmärsittekö, mitä minä teille sanoin?

Minä katsahdin vain häneen ja seisoin siinä yhä edelleen kuin huumaantuneena. Sinaida hyppäsi uudelleen tuolille ja alkoi taas pudistella hattua. Nuoret miehet asettuivat taas hänen ympärilleen ja minä menin toisten mukana.

— Maidanov, — sanoi ruhtinatar kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli laihat kasvot, pienet, kapeat silmät ja hyvin pitkä, musta tukka. — Teidän tulee runoilijana olla jalomielinen ja luovuttaa lippunne herra Voldemarille, että hänellä olisi kaksi mahdollisuutta yhden asemesta.

Mutta Maidanov pudisti kieltävästi päätään ja heilautti pitkää tukkaansa.

Kaikkein viimeiseksi pistin minä käteni hattuun, otin lipun ja avasin sen... Jumalani, mitä tunsinkaan, nähdessäni siinä sanan: suutelo!

— Suutelo! — huudahdin tahtomattani.

— Hei! hän on voittanut, — huusi ruhtinatar. — Kuinka minä olenkaan iloinen.

Hän hypähti alas tuolilta ja katsahti minuun niin säteilevän iloisesti, että pelkäsin sydämeni halkeavan rinnassani. — Oletteko te iloinen — kysäisi hän minulta.

— Minäkö?... — sopersin minä.

— Myykää minulle lippunne, särähti yht'äkkiä Belooserovin ääni aivan korvani juuressa. — Annan teille siitä sata ruplaa.

Minä vastasin husaarille sellaisella pahaaennustavalla katseella, että Sinaida alkoi taputtaa käsiään ja Lushin huudahti: hyvä, hyvä!

— Mutta, lisäsi hän, — minun tulee seremoniamestarina pitää huolta siitä, että sääntöjä tarkasti noudatetaan. Herra Voldemar, notkistakaa toista polveanne. Sellainen on laki meillä.

Sinaida asettui eteeni, pani päänsä hiukan kallelleen ikäänkuin paremmin pitääkseen minua silmällä ja ojensi minulle kätensä. Maailma musteni silmissäni. Yritin laskeutua toiselle polvelleni, mutta putosin molemmille ja kosketin niin kömpelösti huulillani Sinaidan sormia, että hänen kyntensä raapaisivat nenänpäätäni.

— Hyvin! huudahti Lushin ja auttoi minua nousemaan.

Panttileikki jatkui. Sinaida asetti minut istumaan viereensä. Millaisia rangaistuksia hän osasikaan keksiä! Muun muassa piti hänen esittää kuvapatsasta — ja silloin valitsi hän ruman Nirmatskin jalustakseen. Sinaida komensi hänet makaamaan lattialle ja painamaan kasvot rintaa vasten. Nauru ei hetkeksikään lakannut. Minulle, joka olin kasvanut yksinäisyydessä, säädyllisessä aateliskodissa, nousi tämä kaikki suorastaan päähän — tämä melu ja hälinä, tämä hillitön, miltei säädytön iloisuus ja tämä outo seurustelutapa vierasten ihmisten kanssa.

Minä olin kuin liiasta viinin juonnista huumaantunut. Minä aloin nauraa ja meluta vielä äänekkäämmin kuin muut, niin että vanha ruhtinatarkin, joka oli istunut viereisessä huoneessa erään hänen kanssaan neuvottelemaan tulleen virkamiehen kanssa Iverslein tullilta, tuli minua katsomaan. Mutta minä tunsin itseni niin onnelliseksi, että kaikki ympärilläni oli minulle yhdentekevää, enkä minä välittänyt rahtuakaan kenenkään pilkasta ja kieroista katseista.

Sinaida suosi minua yhä edelleen eikä päästänyt minua hetkeksikään viereltään. Yhtä panttia lunastettaessa piti minun istua hänen kanssaan saman silkkihuivin alla: minun piti kertoa hänelle »salaisuuteni». Muistan, kuinka meidän päämme yht'äkkiä tapasivat toisensa, tässä tukahuttavassa, puolittain läpinäkyvässä, tuoksuvassa pimeydessä, kuinka hänen silmänsä pimeässä loistivat lähelläni ja kuinka hänen puoliavoimet huulensa kuumasti hengittivät, kuinka hampaat välkkyivät, ja kuinka hänen hiuksensa kutittivat ja polttivat minua. Minä olin ääneti. Hän hymyili salaperäisesti ja veikeästi ja kysäsi lopulta: no saanko minä tietää sen nyt, mutta minä vain punastuin ja nauroin, käänsin pääni pois ja saatoin tuskin hengittää.

Me väsyimme lopulta panttileikkiin ja aloimme leikkiä sormuksen piilottamista. Jumalani, millaista iloa tunsin saadessani hajamielisyyteni tähden häneltä aikamoisen iskun sormilleni ja kuinka minä sitten tahallani koetin näyttää hajamieliseltä — mutta hänpä kiusasi minua eikä koskenutkaan enää käsiäni.

Mitähän kaikkea me vielä keksimmekään sinä iltana! Me soitimme pianoa ja lauloimme ja tanssimme ja pystytimme mustalaisleirin: Nirmatskij puettiin karhuksi ja sai juoda suolavettä. Kreivi Majevskij näytteli meille korttikonsteja ja lopetti sillä, että sekoitettuaan hyvästi kortit, jakoi ne »whistiä» varten siten, että sai itse kaikki valtit, jolloin Lushin sanoi: saan kunnian onnitella teitä. Maidanov lausui meille otteita runoelmastaan »Murhaaja», (silloin elettiin paraillaan romantiikan kukoistuksen ajassa) jonka hän aikoi julaista mustissa kansissa veripunaisin otsikkokirjaimin varustettuna. Iverskij-tullin kanslistilta varastettiin hattu polvilta ja hänet pakotettiin tanssimaan kasakkatanssi saadakseen sen takaisin. Vanhalle ukko Vonifatille »rustattiin» pitsimyssy päähän ja nuori ruhtinatar laittoi herrainhatun päähänsä... Kaikkia hullutuksia ei voi luetellakaan. Belooserov yksin pysytteli vain enimmäkseen nurkassa synkkänä ja vihaisena... Silloin tällöin syöksähti veri hänen kasvoilleen ja näytti siltä, että hän tuossa paikassa ryntää meidän kimppuumme ja hajoittaa meidät sinne tänne kuin lastut, mutta kun Sinaida katsahti häneen ja heristi hänelle sormellaan, vetäytyi hän taasen nurkkaansa.

Lopulta me kuitenkin väsyimme. Yksinpä vanha ruhtinatarkin, joka omien sanojensa mukaan ei juuri häiriintynyt huudoista ja melusta, tunsi nyt väsymystä ja halusi lepoa. Kellon kahtatoista käydessä tarjottiin illallinen, jona oli palanen vanhaa, kuivaa juustoa ja jonkunlaisia, hakatulla sianlihalla täytettyjä kylmiä piirakaisia, jotka minusta olivat maukkaampia kuin mitkään pasteijat. Viiniä oli vain yksi pullo ja sekin hyvin omituisen näköinen: tummavärinen, paksukaulainen, ja siinä olevasta viinistä lähti hyvin kummallinen haju. Muuten sitä ei kukaan edes maistanutkaan.

Minä jätin sivurakennuksen väsyneenä ja näännyksiin asti onnellisena. Sanoessaan minulle hyvästi puristi Sinaida kovasti kättäni ja hymyili minulle taas salaperäisellä tavallaan.

Yöilma lehahti vastaani raskaana ja kosteana; ukkonen tuntui olevan tulossa; mustat pilvet suurenivat ja matelivat taivasta pitkin alituisesti muuttaen utuista muotoaan. Hiljainen tuuli humisi levottomasti tummissa puidenlatvoissa ja jossain kaukana taivaanrannan takana jyrähteli ukkonen vihaisesti yksinäisyydessään.

Minä pääsin huoneeseeni taka-oven kautta. Palvelijani nukkui lattialla ja minun täytyi hypätä hänen ylitseen. Hän heräsi, näki minut ja kertoi, että äitini oli taas suuttunut minuun ja oli aikonut lähettää minua noutamaan, mutta että isä oli sen estänyt. (Minä en ollut vielä koskaan ennen paneutunut vuoteeseeni sanomatta äidilleni hyvää yötä ja pyytämättä hänen siunaustaan. Mutta tässä ei nyt mikään auttanut!)

Sanoin palvelijalleni, että itse riisuutuisin, ja — sammutin kynttilän. Mutta minä en riisuutunut, enkä edes paneutunut pitkäkseni.

Istuuduin tuolille ja istuin siinä kauan kuin lumottuna. Se, mitä tunsin, oli niin uutta ja niin suloista... Minä istuin siinä liikkumatta ja hiljaa, tuskin katsellen eteeni ja hengitin aivan kevyesti ja hitaasti. Silloin tällöin naurahdin puoliääneen itsekseni muistellessani illan tapahtumia, väliin taas sisäisesti värisin ajatellessani, että olen ehkä rakastunut, että tämä nyt on rakkautta. Sinaidan kasvot väikkyivät edessäni pimeässä, eivätkä tahtoneet häipyä näkyvistäni; hänen huulensa hymyilivät minulle taas niin salaperäisesti, silmät katselivat minuun vähän sivusta, kysyvästi, haaveksivasti ja lempeästi... aivan kuin sillä hetkellä, jolloin olin hänestä eronnut. Vihdoin minä nousin, astelin varpaillani vuoteeni luo, ja paneuduin sille varovasti, riisuutumatta ikäänkuin peläten varomattomalla liikkeellä karkoittavani tunteet, jotka täyttivät mieleni.

Minä paneuduin pitkäkseni, mutta en edes ummistanut silmiäni. Kohta panin merkille, että huoneeseeni tuontuostakin tunkeutui heikkoja valosäteitä... Nousin ylös ja katsoin akkunaan. Akkunaristikot erottuivat selvään salaperäisesti ja heikosti välkähtelevistä laseista. Ukkonen — ajattelin itsekseni — ja se oli todellakin ukkonen, mutta se kulki hyvin kaukana, niin ettei jyrinääkään kuulunut; ainoastaan heikkoja pitkästi haarautuneita salamoita välähteli taivaalla, taikka oikeammin värähteli ja vetäytyi yhteen kuten kuolevan linnun siivet.

Minä nousin ylös, menin akkunan ääreen ja seisoin siinä aamuun asti... Salamat eivät hetkeksikään lakanneet, ne olivat kuten kansa sanoo, »elotulia». Minä katselin hiljaista, hiekkaista kenttää, Neskutshnij-puiston tummaa massaa, ja kaukaisten rakennusten kellertäviä päätyjä, jotka myöskin näyttivät vavahtavan jokaisen välähdyksen keralla. Minä katselin lakkaamatta ulos enkä voinut irtautua paikaltani: nuo äänettömät salamat, hillityt välähdykset, tuntuivat niin hyvin vastaavan niitä äänettömiä, salaisia liikkeitä, jotka väreilivät sisimmässäni.

Päivä alkoi sarastaa. Aamurusko levisi taivaalle purppuraisina pilvinä.

Auringon lähestyessä kävivät salamat kalpeammiksi ja lyhyemmiksi; ne leimahtelivat yhä harvempaan ja harvempaan ja häipyivät lopulta kokonaan nousevan päivän valtavaan ja ylivoimaiseen valoon.

Minun sisimmästäni häipyivät myös salamat. Tunsin suurta väsymystä ja rauhaa... Sinaidan kuva väikkyi yhä edelleen kirkkaana sielussani, mutta nyt rauhallisempana: niinkuin rämesuolta lentoon nousee joutsen, nousi se yläpuolelle ympäristönsä kaikkia epämiellyttäviä olentoja ja vaipuessani uneen minä ajatuksissani vielä viimeisen kerran polvistuin sen eteen luottamuksen ja kunnioituksen tuntein...

Oi, te avoimet tunteet, herkän sielun pehmeät soinnut, hyvyys ja nöyryys, ensimäisen rakkauden salaperäinen tenho, — missä te olette, missä te olette?

Kun minä seuraavana aamuna menin alas juomaan teetä, torui äitini minua — vähemmän kuitenkin, kuin olin odottanut, — ja pakotti minut kertomaan, miten olin kuluttanut edellisen illan. Minä vastasin hänelle muutamin sanoin jättäen pois paljon yksityiskohtia ja koettaen kaikelle antaa aivan viattoman leiman.

— Mutta kuitenkaan ne ihmiset eivät ole _comme il faut_, — huomautti äitini, ja sinun on aivan turhaa kovin usein hankkiutua heidän luokseen. Valmistaudu sensijaan tutkintoosi ja koeta tehdä jotain hyödyllistä.

Kun minä tiesin äitini huolenpidon tehtävistäni rajoittuvan noihin muutamiin sanoihin, en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä. Mutta teenjuonnin jälkeen otti isäni minua käsipuolesta ja lähtien yhdessä minun kanssani puutarhaan, pani hän minut kertomaan kaikki mitä olin nähnyt Sasekinien luona.

Omituinen vaikutus oli isälläni minuun — ja omituiset olivat meidän välimme. Hän ei juuri ollenkaan huolehtinut kasvatuksestani, mutta ei koskaan loukannut minua; hän kunnioitti vapauttani — hän oli vielä lisäksi kohtelias minulle, jos niin saa sanoa, mutta hän ei koskaan päästänyt minua lähelleen. Minä rakastin häntä, minä ihailin häntä, hän oli minusta miehen esikuva — ja, Jumalani, kuinka läheisesti minä olisinkaan kiintynyt häneen, jollen aina olisi tuntenut hänen poistyöntävää kättään! Mutta kun hän tahtoi, osasi hän miltei silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla, yhdellä liikkeellä herättää minussa rajattoman luottamuksen itseensä. Minun sieluni avautui — minä juttelin hänen kanssaan, kuten järkevän ystävän kanssa, kuten hyväntahtoisen opettajan kanssa... Mutta sitten hän taas hylkäsi minut — ja hänen kätensä sysäsi minut pois, lempeästi ja ystävällisesti — mutta kuitenkin varmasti.

Joskus tapasi hänet jonkunlainen hilpeä iloisuus ja silloin oli hän valmis telmimään minun kanssani kuin nuori poika (hän piti kaikenlaisista voimakkaista ruumiillisista liikkeistä). Kerran — mutta vain kerran — hyväili hän minua niin hellästi, että olin vähällä itkeä... Mutta hänen iloisuutensa samoin kuin hellyytensäkin hävisivät aina jäljettömiin — ja se, mitä välillämme sellaisissa tilaisuuksissa oli tapahtunut, ei antanut minulle mitään toiveita tulevaisuuden varalle — oli kuin olisin kaiken vain unessa nähnyt. Useasti, katsellessani hänen kauniita, viisaita, eloisia kasvojaan, vapisi sydämeni liikutuksesta ja koko olemustani tuntui vetävän hänen puoleensa... mutta hän ikäänkuin tunsi, mitä rinnassani liikkui, ja saattoi sivumennessään taputtaa minua poskelle, tai meni pois, tai ryhtyi johonkin työhön, tai tuli yht'äkkiä jäykäksi — kuten vain hän voi tulla — ja silloin vetäydyin minä heti takaisin ja sulkeuduin myös itseeni.

Hänen harvat hellyydenosoituksensa minua kohtaan eivät koskaan aiheutuneet minun äänettömistä, mutta silti hyvin ymmärrettävistä rukouksistani, vaan ne tulivat aina odottamatta. Kun minä näin jälkeenpäin olen harkinnut isäni luonnetta, olen tullut siihen päätökseen, että sekä minä, että yleensä koko perhe-elämä oli hänelle yhdentekevää; oli jotain muuta, mille hän pani arvoa ja mistä hän sai täyden tyydytyksen. »Ota itse mitä voit, mutta älä antaudu toisten käsiin; kuulua vain omalle itselleen — siinä elämisen koko taito» — sanoi hän minulle kerran. Erään toisen kerran rupesin minä nuorena demokraattina hänen läsnäollessaan puhumaan vapaudesta (hän oli sinä päivänä kuten minä sanoin »hyvä»; silloin voi hänen kanssaan puhella mistä tahansa).

— Vapaus, — toisti isäni, mutta tiedätkö sinä, mikä voi antaa ihmiselle vapauden?

— Mikä?

— Tahto, oma tahto, ja se antaa myös valtaa, joka on parempaa kuin vapaus. Opi tahtomaan — ja sinä saat vapautta ja valtaa.

Isäni tahtoi ennenkaikkea elää — ja hän eli... Kenties hän tunsi, ettei saisi kauan nauttia »elämisen taidosta»: hän kuoli neljänkymmenen kahden vuotiaana.

Kerroin tarkasti käyntini Sasekinien luona. Hän kuunteli minua puolittain tarkkaavaisena, puolittain hajamielisenä, istuen penkillä ja piirrellen ratsupiiskallaan kuvioita santaan. Hän naurahteli harvakseen, katseli minua huvitettuna ja kiusoitteli minua lyhyillä kysymyksillä ja huomautuksilla. Minä en aluksi voinut edes lausua Sinaidan nimeä, mutta en sitten enää voinut pidättäytyä, vaan aloin ylistellä häntä. Isä yhä edelleen hymyili. Mutta sitten hän kävi miettiväksi, oikaisihe ja nousi seisomaan.

Muistui mieleeni, että hän oli kotoa lähtiessä käskenyt valjastamaan ratsuhevosen. Hän oli erinomainen ratsastaja — ja osasi paljon aikaisemmin kuin herra Rary kesyttää viilejä hevosia.

— Lähdenkö minä kanssasi, isä? — kysyin minä.

— Et, — vastasi hän ja hänen kasvoilleen tuli tavallinen, välinpitämätön ilme. — Mene yksin, jos haluat, mutta sano kuskille, etten minä lähde.

Hän kääntyi minuun selin ja asteli nopeasti pois. Seurasin häntä katseillani — hän katosi portin taakse, ja minä näin hänen hattunsa liikkuvan aitausta pitkin. Hän meni Sasekinien luo.

Hän oli heidän luonaan noin tunnin verran ja lähti sitten heti kaupunkiin eikä palannut sieltä ennenkuin iltapuolella.

Päivällisen jälkeen menin minä itse Sasekinien luo. Vierashuoneessa tapasin vain vanhan ruhtinattaren. Nähtyään minut, raapi hän sukkapuikolla päätään myssyn alta ja kysäisi minulta, voisinko minä kirjoittaa puhtaaksi hänelle erään hakemuksen.

— Hyvin mielelläni, — vastasin ja istuuduin tuolin nurkalle.

— Mutta teidän pitää kirjoittaa vähän suuremmilla kirjaimilla, — sanoi ruhtinatar ojentaen minulle tahraisen paperiarkin; ja etteköhän te voisi tehdä sitä jo tänään, poikaseni?

— Kyllä, minä teen sen tänään.

Viereisen huoneen ovi avautui raolleen ja oviaukossa näyttäytyivät Sinaidan kasvot — kalpeat, miettiväiset, hiukset huolimattomasti taaksepäin heitettyinä; hän katseli minua hetkisen kylmästi ja sulki sitten taas hiljaa oven.

— Siina, — kuule Siina! — sanoi vanhus.

Sinaida ei vastannut.

Minä otin vanhuksen anomuksen, riensin kotiin ja istuin koko illan sitä puhtaaksikirjoittaen.

Siitä päivästä alkoi minun hurmaukseni. Minä muistelen tunteneeni jotenkin samaa kuin täytyy tuntea sen, joka astuu uuteen toimeen: minä olin lakannut olemasta nuori poika; minä olin rakastunut. Minä sanoin hurmaukseni alkaneen siitä päivästä; voisin lisätä, että samasta päivästä alkoivat myös kärsimykseni. Minä olin nääntyä ikävästä Sinaidan poissaollessa; en voinut ryhtyä mihinkään, kaikki liukui käsistäni ja päiväkaudet ajattelin yksinomaan häntä. Eikä minun ollut juuri helpompi olla hänen läsnäollessaankaan. Tietoisena omasta mitättömyydestäni, olin minä mustasukkaisen tuittupäinen ja tottelin orjamaisesti Sinaidaa... Ja kuitenkin veti vastustamaton voima minua hänen luokseen ja joka kerran astuin minä hänen huoneensa kynnyksen yli ihmeellisin onnen tuntein.

Sinaida huomasi heti, että olin häneen rakastunut, enkä minä sitä ajatellutkaan salata. Häntä huvitti minun rakastumiseni ja hän piinasi minua tehden pilaa ja vuoroin hemmotellen minua. On varmaankin suloista olla toisen ihmisen suurimpien ilojen ja syvimpien surujen ainoana lähteenä, niiden rajattomana ja syyntakeettomana aiheena — ja minä olin kuin vahaa Sinaidan käsissä.

Muuten en minä ollut ainoa, joka olin Sinaidaan rakastunut. Kaikki miehet, jotka kävivät hänen kodissaan, olivat samoin silmittömästi häneen rakastuneita — ja hän piti heitä kaikkia vankinaan — jalkojensa juuressa. Hänestä oli huvittavaa herättää heissä vuoroin toiveita, vuoroin epätietoisuutta, leikitellä mielin määrin heidän kanssaan (hän nimitti sitä: koputella ihmisiä vastakkain) — eivätkä he koskaan yrittäneetkään tehdä vastarintaa, vaan noudattivat sokeasti hänen tahtoaan. Koko hänen eloisassa ja kauniissa olemuksessaan oli jonkunlainen lumoava yhdistelmä viekkautta ja huolettomuutta, teennäisyyttä ja luontevuutta, rauhaa ja eloisuutta; kaikessa mitä hän teki ja sanoi, jokaisessa hänen liikkeessään oli jotain sanomattoman viehättävää, kaikesta pisti esiin omintakeinen, leikittelevä voima. Hänen kasvonilmeensä vaihteli alinomaa, leikitteli myöskin; siinä kuvastui melkein samalla kertaa pilkallisuutta, syvää miettiväisyyttä ja intohimoa. Mitä erilaisimmat tunteet, kevyet ja hetkelliset, väikkyivät hänen silmissään ja huulillaan kuten pilvien varjot aurinkoisena, tuulisena päivänä.

Jokainen hänen ihailijoistaan oli välttämätön hänelle. Belooserov, jota hän joskus nimitti »minun villipetoni» ja joskus vain yksinkertaisesti »minun» — olisi mielellään mennyt tuleen hänen edestään. Kun hän ei voinut henkisen etevämmyytensä ja muitten etujensa perusteella mitään toivoa, kehoitti hän Sinaidaa alinomaa menemään naimisiin kanssaan, huomauttaen, että toiset vain leikittelevät. Maidanov taas värähytteli runollista puolta hänen luonteessaan. Verrattain kylmäluonteisena ihmisenä, kuten melkein kaikki kirjailijat, koetteli hän kuitenkin alinomaa uskotella Sinaidalle ja kenties itselleenkin, että hän jumaloi häntä, ylisteli häntä loppumattomissa runoissaan ja luki niitä hänelle puoleksi teennäisellä, puoleksi todellisella ihastuksella. Sinaida tunsi myötätuntoa häntä kohtaan, mutta kuitenkin mielellään härnäili häntä. Sinaida ei luottanut paljoa hänen lahjoihinsa ja kuunneltuaan hänen tunteenpurkauksiaan pakotti hänet lukemaan Pushkinia, jotta, kuten hän sanoi, »ilma puhdistuisi».

Pilkallinen ja puheissaan usein myrkyllinen tohtori Lushin tunsi hänet paremmin kuin toiset — ja rakasti häntä enemmän kuin kukaan muu heistä, vaikkakin hän moitiskeli Sinaidaa edessä ja selän takana. Sinaida kunnioitti häntä, mutta ei kuitenkaan antanut hänelle perään — ja silloin tällöin antoi hänen jonkunlaisella vahingonilolla ja tyytyväisyydellä tuntea, että tohtorikin oli hänen käsissään. »Minä olen keimailija, minä olen sydämetön, minä olen taiteilijaluonne», — sanoi hän hänelle kerran minun läsnäolossani — »no hyvä on! mutta antakaapas minulle kätenne, kun minä siihen pistän nuppineulalla, niin te tulette häpeämään tämän nuoren miehen edessä. Se tekee kipeätä, mutta te, herra totuudenrakastaja, suvaitsette nauraa kuitenkin.» Lushin punastui, kääntyi pois, puraisi huultaan, mutta ojensi hänelle sitten kätensä. Sinaida pisti häntä ja hän alkoi todellakin nauraa... ja Sinaida nauroi myös pistäen häntä aika syvään katsellen häntä silmiin, joita toinen turhaan koetti kääntää poispäin.

Kaikkein vähimmin minä ymmärsin Sinaidan suhdetta kreivi Malevskiin. Hän oli komeannäköinen ja järkevä maailmanmies, mutta jotakin kieroa, jotain epäilyttävää huomasin hänessä minäkin, kuusitoistavuotias poika, ja ihmettelin, ettei Sinaida sitä huomannut. Tai kenties hän huomasikin tämän kierouden, mutta ei välittänyt siitä. Huono kasvatus, omituiset tuttavuudet ja tavat, äidin alinomainen läheisyys, köyhyys ja epäjärjestys kodissa, kaikki, alkaen vapaudesta, jota nuori tyttö nautti, aina tietoisuuteen, että on ympäröiviä ihmisiä ylempänä, kehitti hänessä omituisen, puolittain halveksivan välinpitämättömyyden ja huolettomuuden. Jos esimerkiksi Vonifatij tuli sanomaan, ettei kotona ollut sokeria, tahi tuli esille jokin juorujuttu, tahi vieraat riitaantuivat — pudisti hän vain päätään ja sanoi: tyhmyyksiä! — eikä sen enempää välittänyt koko asiasta.

Minulla sitävastoin alkoi veret kiehua joka kerran kun Malevskij viekkaasti kuin kettu ruumistaan keinutellen lähestyi häntä ja mukavasti hänen tuolinsa selkämykseen nojaten alkoi supattaa hänen korvaansa itsetyytyväinen ja teeskentelevä ilme kasvoillaan — ja Sinaida kuunteli häntä tarkkaavaisesti kädet ristissä rinnoilla ja hymyilevänä tai päätään pudistellen.

— Mitä, iloa teillä on tuon Malevskin seurasta? kysäisin häneltä kerran.

— Voi, hänellä on niin kauniit viikset, — vastasi hän. Mutta sitähän te ette ymmärrä.

— Ettehän te vain luule, että minä olen häneen rakastunut, — sanoi hän minulle toisen kerran. — Ei, en minä voi sellaisia ihmisiä rakastaa, joihin minun pitää katsoa ylhäältä alaspäin. Minä tarvitsen miestä, joka voi minut kukistaa. Mutta sellaista ei osu minun tielleni, Jumala on laupias! Minä en joudu kenenkään kynsiin, en ikinä!

— Te ette siis koskaan tule ketään rakastamaan?

— Mutta entäs te? Enkö minä muka teitä rakasta? — sanoi hän ja löi minua nenään hansikkaallaan.

Niin, Sinaida teki paljon pilaa minusta. Kolmen viikon kuluessa minä näin hänet joka päivä — ja mitä kaikkea hän tekikään minun kustannuksellani! Meillä hän kävi harvoin, enkä minä sitä ollenkaan surrut, sillä meillä kotona hän esiintyi aina maailmannaisena, ruhtinattarena — ja silloin minä kartoin häntä. Minä pelkäsin paljastavani itseni äidilleni, joka ei yhtään pitänyt Sinaidasta ja aina seurasi meitä epäluulolla. Isää minä en niinkään pelännyt: hän ei ollut ollenkaan huomaavinaan minua ja Sinaidan kanssa hän puheli hyvin vähän, mutta aina hyvin järkevästi ja merkitsevästi.

Minä jätin työnteon, lukemisen — jopa ratsastamisenkin. Kuten jalastaan kiinnisidottu kovakuoriainen liikuskelin minä alinomaa minulle rakkaaksi käyneen sivurakennuksen lähettyvillä. Ja olisinpa mielelläni oleskellut siellä aina, mutta se ei käynyt päinsä, sillä äitini oli siitä vihainen ja Sinaida itsekin ajoi minut joskus pois. Sellaisissa tapauksissa sulkeuduin minä huoneeseeni tai kävelin puiston perimmäiseen päähän, istahdin siellä korkean, kivisen kasvihuoneen raunioille, jalat riippuen kadullepäin olevan muurin reunalla. Siellä saatoin minä sitten istua tuntikausia tuijottaen eteeni mitään näkemättä. Minun lähelläni pölyisten nokkosten ympärillä lenteli valkoisia perhosia; rohkea varpunen istahti vähän matkan päähän särkyneelle punaiselle tiilikivelle ja viserteli lakkaamatta käännellen itseään pyrstö levällään; epäluuloiset varikset vaakkuivat tuontuostakin, istuen korkealla koivun latvassa auringon ja tuulen hiljaa leikitellessä koivun latvoissa. Donin luostarin kellojen kaiku kuului ajoittaisin rauhallisena ja surunvoittoisena, — ja minä istuin, katselin, kuuntelin, ja sisimpäni täytti jokin outo tunne, johon liittyi kaikki: suru ja ilo, tulevaisuuden aavistus, elämänhalu ja elämän pelko. Mutta silloin en minä siitä mitään ymmärtänyt, enkä minä olisi osannut antaa mitään nimeä sille, mitä mielessäni liikkui — tahi olisin kutsunut kaikkea samalla nimellä — Sinaida.

Ja Sinaida leikitteli yhä edelleen kanssani, kuten kissa hiiren kanssa. Hän joko keimaili edessäni — ja minä olin suunniltani ihastuksesta — tahi työnsi hän yht'äkkiä minut luotaan — enkä minä uskaltanut lähestyä häntä, en uskaltanut katsahtaa häneen.

Muistan kuinka hän jo muutamia päiviä peräkkäin oli ollut hyvin kylmä minulle. Minä kävin alakuloiseksi ja hiivin arastellen heidän luokseen sivurakennukseen, koettaen pysytellä vanhan ruhtinattaren läheisyydessä, huolimatta siitä, että hän juuri siihen aikaan oli hyvin kiukkuinen ja riidanhaluinen; hänen vekseliasiansa olivat huonossa kunnossa ja hänen luonaan oli jo kahdesti käynyt kaupunginvouti.

Kerran kuljin puutarhassa tutun aidan ohi — ja näin Sinaidan, joka nojaten molemmilla käsillään maata vasten istui liikkumatonna nurmikolla. Minä aioin varovasti poistua, mutta hän kohotti yht'äkkiä päätään ja antoi minulle käskevän merkin. Minä pysähdyin heti, mutta en aluksi ymmärtänyt häntä. Hän uudisti merkkinsä. Minä hyppäsin heti aidan yli ja juoksin iloisesti hänen luokseen, mutta hän pysähdytti minut katseellaan ja osoitti minulle käytävää parin askeleen päässä itsestään. Hämilläni, tietämättä mitä piti tehdä, laskeusin polvilleni käytävän reunalle. Hän oli niin kalpea, niin katkera suru, niin syvä väsymys kuvastui hänen joka piirteessään, että sydämeni kutistui kokoon ja minä tahtomattani kuiskasin: mikä teidän on?

Sinaida ojensi kätensä, katkaisi jonkun ruohon, puraisi sitä ja heitti sen sitten kauas luotaan.

— Rakastatteko te minua? — kysyi hän lopuksi. — Niinkö?

Minä en vastannut mitään, — ja miksipä sitä olisin tehnytkään.

— Niin, — sanoi hän katsellen minua totuttuun tapaansa. — Se on niin. Aivan samanlaiset silmät, — lisäsi hän vaipuen mietteisiinsä ja peittäen kasvot käsillään. — Kaikki on minulle käynyt vastenmieliseksi, — kuiskasi hän, menisin vaikka maailman ääriin, en voi tätä kestää... Ja mikä minua odottaa edessäpäin!... Voi, tämä on niin raskasta... niin raskasta.

— Minkätähden? — kysäisin arasti.

Sinaida ei vastannut minulle, kohautti vain olkapäitään. Minä seisoin yhä polvillani ja katselin häneen alakuloisena. Jokainen hänen sanansa aivan viilsi sydäntäni. Sinä hetkenä olisin ollut valmis antamaan koko elämäni siitä, ettei hän vain olisi surrut. Minä katselin häntä, ja vaikka en ymmärtänytkään, minkätähden hänen oli vaikeata, minä kuitenkin elävästi kuvittelin mielessäni, miten hän äkkiä näännyttävän surun valtaamana oli juossut puutarhaan — ja sitten kaatunut kuin iskettynä nurmikolle.

Ympärillä oli valoisaa ja vihreätä; tuuli humisi puiden oksilla, silloin tällöin liikutellen vattupensaan pitkää oksaa Sinaidan pään päällä. Jossakin kujersivat kyyhkyset — ja ampiaiset surisivat lennellen harvassa heinässä. Ylhäällä loisti sininen taivas — ja minun oli niin raskas olla.

— Lausukaa minulle joitakin runoja, — sanoi puoliääneen Sinaida ja nojasi kyynärpäähänsä. Minä niin mielelläni kuulen teidän lausuvan runoja. Te laulatte lausuessanne, mutta se ei tee mitään, se on niin nuorekasta. Lausukaa minulle »Grusian kukkuloilla». — Mutta istukaa ensin.

Minä istuuduin ja lausuin »Grusian kukkuloilla».

— »Ja lempimätt' ei olla voi», — toisti Sinaida. Kas juuri sen vuoksi on runous niin ihanaa: se kertoo meille siitä, mitä ei ole, mikä ei ole vain parempaa kuin olevainen, vaan lähempänä totuuttakin. Ja lempimätt' ei olla voi — ja vaikka tahtoisikin, niin ei voi! —- Hän vaikeni jälleen, sitten pudisti yht'äkkiä itseään ja nousi.

— Mennään. Maidanov istuu äidin luona. Hän toi minulle runoelmansa, mutta minä lähdin pois. Hänkin on nyt nyrpeissään... mutta mitäs siitä! Kerran saatte te tietää kaikki... mutta älkää olko minulle vihainen!

Sinaida puristi lujasti kättäni ja lähti juoksemaan edellä. Me palasimme sivurakennukseen. Maidanov ryhtyi lukemaan meille juuri painosta ilmestynyttä runoaan »Murhaaja», mutta minä en kuunnellut häntä. Hän luki laulavalla äänellä nelijakoisia jambejaan, rytmit seurasivat toisiaan ja soivat kalseasti ja ontosti, mutta minä katselin vain Sinaidaa ja koetin saada selville hänen viimeisten sanojensa sisältöä.

huudahti äkkiä nenä-äänellään Maidanov — ja minun ja Sinaidan katseet yhtyivät. Hän painoi silmänsä alas ja punastui hiukan. Minä huomasin sen ja jähmetyin säikähdyksestä. Olin jo ennenkin ollut mustasukkainen hänen tähtensä, mutta vasta sinä hetkenä välähti mieleeni ajatus, että hän on rakastunut. »Jumalani! hän rakastaa!»

Siitä hetkestä alkoi minun todellinen tuskani. Minä vaivasin päätäni, ajattelin ja aprikoin, — ja seurasin lakkaamatta Sinaidaa, vaikkakin mahdollisimman salaa. Hänessä tapahtui muutos — se oli päivänselvää. Hän teki yksin pitkiä kävelymatkoja. Usein hän ei ollenkaan näyttäytynyt edes vieraille, vaan istui tuntikausia omassa kamarissaan, mikä ei ennen koskaan tapahtunut. Minä tulin aivan odottamatta hyvin tarkkanäköiseksi — ainakin itse luulin niin. Onkohan se hän tai tuo? kyselin itseltäni kulkien ajatuksissani toisesta hänen ihailijastaan toiseen. Kreivi Malevskij näytti minusta vaarallisemmalta kuin muut (vaikka minä Sinaidan tähden häpesin sitä itsellenikin tunnustaa).

Minun tarkkanäköisyyteni ei ulottunut nenääni pitemmälle eikä minun salaperäisyyteni nähtävästi ketään pettänyt; ainakin tohtori Lushin pian minut paljasti. Hänkin oli muuten viime aikoina muuttunut: hän oli laihtunut, nauroi tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta omituisen kuivasti, ilkeästi ja lyhyesti, entinen kevyt pilkallisuus ja kyynillisyys oli vaihtunut hermostuneeseen ärtyväisyyteen.

— Mitä te alinomaa kuljeskelette täällä, nuori mies, — sanoi hän minulle kerran jäätyään kanssani kahden Sasekinien vierashuoneeseen. (Talon tytär ei ollut vielä palannut kävelyltään ja yläkerroksesta kuului vanhan ruhtinattaren kimeä ääni hänen riidellessään palvelijansa kanssa.) — Teidän pitäisi lukea, tehdä työtä — niin kauan kuin olette nuori — mutta mitä te teette?

— Te ette voi tietää, teenkö minä työtä kotona vai enkö, — vastasin hänelle ylpeästi, mutta kuitenkin vähän hämilläni.

— Tekö tekisitte työtä — ei teillä ole työnteko mielessä nyt. Mutta en tahdo väitellä... teidän iässänne se kyllä on luonnollista. Mutta teidän valintanne on kovin epäonnistunut. Ettekö te todellakaan huomaa, mikä talo tämä on?

— Minä en ymmärrä teitä, — huomautin minä.

— Ette ymmärrä? Sitä pahempi teille. Minä katson velvollisuudekseni varoittaa teitä. Meidänlaisemme vanhatpojat voivat kyllä käydä täällä: mitäpä meille tulisi. Me olemme karaistuja, meitä ei mikään vahingoita, mutta teillä on vielä arka iho. Ilma täällä on teille vahingollinen — uskokaa minua, te voitte saada tartunnan.

— Kuinka niin?

— Niinpä vain. Oletteko nyt terve? Oletteko te normaalitilassa? Onkohan se, mitä nyt tunnette, sopivaa, hyödyllistä teille?

— Mitä minä sitten tunnen? — sanoin minä — mutta myönsin itsekseni kuitenkin tohtorin olevan oikeassa.

— Voi teitä, nuori mies, — jatkoi tohtori sellaisella ilmeellä, kuin olisi noissa neljässä sanassa ollut jotain minua loukkaavaa: — kuinka te luulette voivanne teeskennellä, teillähän on Luojan kiitos vielä heti kasvoilla se, mikä mielessä liikkuu. Mutta mitäpä tässä viisastellaan. En minä tänne itsekään tulisi, jollen... (tohtori puri hampaansa yhteen)... jollen olisi samanlainen tyhmyri. Mutta sitä minä vain ihmettelen kuinka te, järkevä mies, ette huomaa, mitä ympärillänne tapahtuu.

— Mutta mitä sitten tapahtuu? — kysäisin minä heristäen korviani.

Tohtori katsoi minuun säälivästi naurahtaen.

— Kyllä minäkin olen, — virkahti hän kuin itsekseen, — mitä minun tarvitsee siitä hänelle puhua. Sanalla sanoen, — lisäsi hän korottaen ääntään, — toistan vieläkin: täkäläinen ilmapiiri on teille turmiollinen. Teidän on täällä mieluisa oleskella, mutta mitäs siitä, kasvihuoneessa on myöskin miellyttävä tuoksu, mutta ei siellä elää voi. Kuulkaahan, ryhtykääpäs taas tutkimaan Kaidanovia.

Vanha ruhtinatar tuli vierashuoneeseen ja alkoi valitella tohtorille hammaskipuaan. Vähän myöhemmin tuli myös Sinaida.

— Kuulkaas, tohtori, — sanoi vanha ruhtinatar, — torukaapas te Sinaidaa vähäsen. Päivät päästään juo hän vettä, jossa on jääpalasia; eihän se voi olla terveellistä hänen heikolle rinnalleen.

— Miksi te niin teette? — kysyi Lushin.

— Mitäs pahaa siitä voisi koitua?

— Mitä? Te voitte vilustua ja kuolla.

— Niinkö? Aivanko varmaan? No mitäs siitä, sehän meillä kaikilla on edessä!

— Vai niin! — mumisi tohtori.

Vanha ruhtinatar meni pois.

— Vai niin, — toisti Sinaida. — Onko eläminen sitten niin kovin hauskaa? Katsokaapa vain ympärillenne... Mitäs sanotte? Vai luuletteko, etten minä mitään ymmärrä enkä tunne. Jos jääveden juominen tuottaa minulle huvia, niin kuinka te todellakin voitte vakuuttaa minulle, ettei tällaista elämää kuin minun on, hennoisi panna vaaralle alttiiksi jonkun mielihalun vuoksi — minä en edes puhukaan onnesta.

— No niin, — huomautti Lushin, oikullisuus ja riippumattomuus... ne kaksi sanaa ilmaisevat täydellisesti teidän luonteenne.

Sinaida alkoi hermostuneesti nauraa.

— Tiedonantonne on myöhästynyt, hyvä tohtori. Te teette huonosti huomiotanne; jäätte jälelle. — Pistäkää silmälasit nenällenne. — Ei minulla nyt ole oikutteluihin aikaa. Teidän ja itseni kiusotteleminen... kuinka se onkaan hauskaa. Ja mitä taas tulee itsenäisyyteen... Herra Voldemar, — lisäsi yht'äkkiä Sinaida ja polkasi jalkaansa, — älkää tekeytykö noin surullisen näköiseksi. Minä en voi sietää että minua surkutellaan. — Hän poistui nopeasti huoneesta.

— Tämä ilmapiiri on teille vahingollinen, nuori mies — hyvin vahingollinen, — sanoi vielä kerran Lushin.

Saman päivän iltana kokoontuivat Sasekinien luo tavalliset vieraat, ja niiden joukossa olin minäkin.

Keskustelu johtui Maidanovin runoelmaan. Sinaida ylisteli sitä avomielisesti. — Mutta tiedättekö mitä? sanoi Sinaida hänelle: — jos minä olisin runoilija — minä valikoisin toisia aiheita. Ehkä se on kaikki vain joutavaa, — mutta minun mieleeni tulee toisinaan niin kummallisia ajatuksia, varsinkin silloin, kun en saa unta, aamun valjetessa, kun taivas alkaa käydä ruusunpunaiseksi ja harmaaksi. — Minä esimerkiksi — mutta te ehkä nauratte minulle?

— Ei, ei! — huusimme me kaikki yhteen ääneen.

— Minä kuvaisin, — jatkoi hän pannen kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten katseensa sivulle, — joukon nuoria tyttöjä, yöllä, suuressa venheessä tyynellä joella. Kuu loistaa, ja he istuvat kaikki valkeissa puvuissa valkokukkaiset seppeleet päässä ja laulavat jotain hymniä tai sentapaista.

— Ymmärrän, ymmärrän, jatkakaa, — sanoi Maidanov merkitsevästi ja haaveksivasti.

— Äkkiä kuuluu naurua, melua, soihtuja rannalla. Se on Bacchus jumalan joukko, joka tulee nauraen, huutaen... Teidän asianne olisi maalata tämä kuva, herra runoilija... minä tahtoisin vain, että soihdut olisivat punaiset ja että niistä lähtisi paljon savua ja että Bacchuspapitarten silmät loistaisivat seppelten alta ja seppeleitten tulisi olla tummia. Älkää myöskään unohtako tiikerin nahkoja ja pikareita — ja kultaa, paljon kultaa!

— Mutta missä kullan pitäisi olla? — kysyi Maidanov heittäen sileän tukkansa ohimoilta taaksepäin ja laajentaen sieraimiaan.

— Missä? olkapäillä, käsissä, jaloissa, kaikkialla. Ennenaikaan kuuluvat naiset pitäneen kultasormuksia nilkoissaan. Bacchuksen joukko kutsuu tyttöjä venheestä luokseen. Tytöt lakkaavat laulamasta hymniään — he eivät voi sitä jatkaa — mutta he eivät liiku paikoiltaan; virta kuljettaa heitä rantaa kohti, ja kas silloin yht'äkkiä nousee yksi heistä hitaasti seisomaan... Tämä pitää kuvata oikein kauniisti: kuinka hän hiljaa kohottautuu kuun loisteessa ja kuinka hänen ystävättärensä peljästyvät... Hän on astunut venheen laidan yli... Bacchuksen joukot ympäröivät hänet, vievät hänet pois, pimeyteen... Kuvatkaa kuinka kaikki siinä sekoittuu savuun. Kuuluu vain heidän valituksensa — ja hänen seppeleensä on yksin jäänyt rannalle.

Sinaida vaikeni (oi, hän on rakastunut! — ajattelin taaskin).

— Onko siinä kaikki? — kysäsi Maidanov.

— Kaikki, — vastasi Sinaida.

— Se ei voi olla kokonaisen runoelman aiheena, — huomautti tärkeästi Maidanov, — mutta lyyrillistä runoa varten voin kyllä teidän aihettanne käyttää.

— Romanttisessa tyylissä? kysyi Malevskij.

— Tietysti romanttisessa, Byronilaisessa.

— Minun mielestäni Hugo on parempi kuin Byron, — sanoi nuori kreivi huolettomasti; hän on mielenkiintoisempi.

— Hugo on ensiluokkainen kirjailija, — huomautti Maidanov, ja minun ystäväni Tonkoshejev on espanjalaisessa romaanissaan »El Trobador»...

— Ahaa, se on se kirja jossa kysymysmerkit ovat ylösalaisin? — keskeytti Sinaida.

— Niin, espanjalaisilla on sellainen tapa.

— Minä aijoin sanoa, että Tonkoshejev...

— No, nyt te taas alatte kiistellä klassiikasta ja romantiikasta, — toistamiseen keskeytti Sinaida. Ruvetkaamme mieluummin leikkimään...

— Panttisille? — kysäsi Lushin.

— Ei, se on niin ikävää, vaan vertailuleikkiä. (Tämän leikin oli Sinaida itse keksinyt; mainittiin jokin esine, sitten koetti jokainen verrata sitä johonkin, ja se, joka keksi parhaimman yhtäläisyyden, sai palkinnon.)

Hän meni akkunan luo. Aurinko oli juuri laskenut; korkealla taivaalla leijaili vielä pitkiä, punertavia pilviä.

— Mitä nuo pilvet muistuttavat? — kysyi Sinaida ja odottamatta meidän vastaustamme sanoi: — minusta ne ovat niiden purppurapurjeitten näköisiä, jotka Kleopatralla oli kultaisessa laivassaan, jolla hän purjehti Antoniosta vastaan. Muistatteko, Maidanov, — te kerroitte minulle siitä äskettäin.

Kuten Polonius Hamletissa, päättelimme me kaikki, että pilvet muistuttivat todellakin niitä purjeita, ja ettei kukaan meistä voi keksiä sen parempaa vertausta.

— Ja kuinka vanha oli Antonius silloin? — kysyi Sinaida.

— Joka tapauksessa hän oli vielä nuori mies, — huomautti Malevskij.

— Niin, nuori, — toisti Maidanov vakuuttavalla äänellä.

— Anteeksi, — huudahti Lushin, — hän oli yli neljänkymmenen.

— Yli neljänkymmenen, — toisti Sinaida katsahtaen häneen nopeasti.

Kohta sen jälkeen minä menin kotiin.

— »Hän rakastaa», kuiskasivat huuleni hiljaa... »Mutta ketä?»

Päivät kuluivat. Sinaida kävi yhä kummallisemmaksi, yhä käsittämättömämmäksi. Kerran menin hänen luokseen ja tapasin hänet istumassa olkituolilla pää painuneena pöydän terävää särmää vasten. Hän ojentautui... hänen kasvonsa olivat aivan kyynelten vallassa.

— Kas tekö siinä! — sanoi hän katkerasti hymyillen. — Tulkaas tänne.

Minä astuin hänen luokseen; hän laski kätensä pääni päälle ja tarttuen sitten yht'äkkiä tukkaani kiinni, alkoi pudistella sitä.

— Koskee... — pääsi minulta lopuksi.

— Vai koskee! Mutta eikös minuun sitten koske, eikö? — toisti hän. — Voi mitä minä olen tehnyt! — huudahti hän äkkiä, huomatessaan kiskaisseensa tukon hiuksia päästäni.

— Mitä minä tosiaankin olen tehnyt? Herra Voldemar raukka!

Hän suori varovasti irtonaiset hiukset, kiersi niitä sitten sormensa ympäri ja käänsi renkaaksi.

— Minä pistän teidän hiuksenne medaljonkiini ja kannan niitä kaulallani — sanoi hän kyynelten kimaltaessa hänen silmissään. — Kenties se teitä vähän lohduttaa... ja nyt hyvästi!

Minä palasin kotiin, jossa oli sattunut ikävyyksiä. Äiti soimasi isääni jostakin, ja isäni tapansa mukaan vaikeni kylmänkohteliaasti — ja lähti pian pois kotoa. Minä en voinut kuulla, mistä äitini puhui, enkä siitä juuri välittänytkään; muistan vain sen, että hän keskustelunsa jälkeen isäni kanssa kutsui minut huoneeseensa ja ilmaisi syvän paheksumisensa minun tiheitten käyntieni johdosta ruhtinattaren luona, joka hänen sanojensa mukaan _une femme capable de tout_.

Minä suutelin hänen kättään (sen minä tein aina, kun halusin lopettaa keskustelun) — ja menin huoneeseeni.

Sinaidan kyyneleet olivat saaneet minut kokonaan pois suunniltani: minä en todellakaan tiennyt, mitä minun piti ajatella, ja olin itsekin, valmis itkemään: minä olin sittenkin vielä lapsi, huolimatta kuudestatoista ikävuodestani.

Minä en enää epäillyt Malevskfa, vaikkakin Belooserov kävi päivä päivältä yhä uhkaavamman näköiseksi ja katseli ovelaa kreiviä jotenkin samoin kuin susi lammasta. Enkä minä yleensä enää ajatellut ketään enkä mitään.

Minä vaivuin unelmiini ja hain aina yksinäisiä paikkoja. Erittäinkin olin mieltynyt kasvihuoneen raunioihin. Tavallisimmin kiipesin ylös korkealle muurille, istahdin siihen ja tunsin itseni niin onnettomaksi, hyljätyksi ja alakuloiseksi, että itsekin oikein säälin itseäni.

Kuinka ihania ja lohdullisia olivatkaan minulle nämä hetket, ja kuinka suurta nautintoa tuottivatkaan minulle surulliset ajatukseni!

Niinpä istuin eräänä päivänä tapani mukaan muurilla, katselin kauas eteeni ja kuuntelin kellojen soittoa... yht'äkkiä tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini — se ei johtunut tuulen henkäyksestä eikä vilusta, vaan ikäänkuin olisin tuntenut jonkun olennon läheisyyden. Katsahdin alas. Siellä kulki tietä pitkin Sinaida, ohut, harmahtava puku päällään ja punainen päivänvarjo olalla. Hän huomasi minut, pysähtyi ja kääntäen olkihattunsa lievettä ylöspäin katsahti minuun samettisilmillään.

— Mitä te siellä teette, niin korkealla? — kysyi hän minulta omituisesti hymyillen. — Kuulkaas, te vakuutatte alinomaa rakastavanne minua — hypätkääpä tänne tielle, jos te todellakin rakastatte minua.

Sinaida oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun minä jo lensin alas sellaisella vauhdilla, kuin joku oli töykännyt minua takaapäin. Seinä oli noin kahden sylen korkuinen. Minä putosin tosin jaloilleni maahan, mutta tärähdys oli niin voimakas, etten minä voinut pysyä pystyssä, vaan kaaduin ja menetin hetkiseksi tajuntani. Kun taas tulin tuntoihini, tunsin minä silmiäni avaamatta Sinaidan olevan vierelläni.

— Rakas poikani, — puhui hän kumartuen ylitseni — ja hänen äänessään oli huolestunutta hellyyttä, — kuinka sinä voit sen tehdä, kuinka sinä voit totella... mutta minähän rakastan sinua... nouse.

Hänen rintansa kohoili lähellä omaani, hänen kätensä sivelivät tukkaani, ja yht'äkkiä — mitä tapahtuikaan! — hänen pehmoiset, raikkaat huulensa alkoivat kosketella suudelmilla koko minun kasvojani... ne hipaisivat huuliani... Mutta siinä Sinaida varmaankin kasvojeni ilmeestä huomasi, että olin jo tullut tajuihini, vaikka en vieläkään avannut silmiäni — ja nousten nopeasti ylös sanoi hän: — No nouskaahan ylös, veijari; mitä te siinä tomussa makaatte? — Nousin ylös. — Antakaa minulle päivänvarjoni, — sanoi Sinaida, — kas kuinka kauas minä olen sen heittänyt; älkääkä katsoko minuun noin... mitä tyhmyyksiä se on? Sattuiko teihin? Taisittepa polttaa itsenne nokkospensaissa. Johan minä teille sanoin kerran, että älkää katsoko minuun... Mutta eihän hän ymmärrä mitään, ei vastaa, — lisäsi hän ikäänkuin itsekseen... — Menkää kotiin, herra Voldemar, puhdistakaa itsenne älkääkä kulkeko perässäni — muuten minä suutun enkä enää koskaan...

Hän ei sanonut ajatustaan loppuun ja riensi nopeasti pois.

Minä istuuduin tienreunalle... jalat eivät minua kannattaneet. Nokkoset olivat polttaneet käteni, selkää pakotti ja päätä pyörrytti, mutta se autuaallinen tunne, minkä silloin tunsin, ei ole enää koskaan jälkeenpäin toistunut. Se tuntui ensin suloisena lamautumisena kaikissa jäsenissäni, mutta vaihtui sitten rajuksi iloisuudeksi, joka ilmeni iloisissa hypyissä ja huudahduksissa. Minä olin tosiaankin vielä aivan lapsi.

Minä olin niin iloinen ja ylpeä koko sen päivän, tunsin niin selvästi Sinaidan suutelot kasvoillani, niin suurella riemulla muistelin jokaista hänen sanaansa, nautin niin suuresti odottamattomasta onnestani, että se alkoi itseänikin jo pelottaa, eikä minua haluttanut edes nähdä häntä, joka oli näitten uusien tunteitteni aiheuttaja. Minusta näytti siltä kuin en enää voisi vaatia mitään muuta elämältä, että nyt pitäisi minun vain »vielä viimeisen kerran vetää syvään henkeäni ja kuolla». Lähtiessäni seuraavana päivänä sivurakennukseen, tunsin suurta hämmennystä, jota turhaan koetin peittää ujon huolettomuuden naamarin alle, mikä hyvin sopii miehelle, joka tahtoo näyttää, että hän osaa säilyttää salaisuuden. Sinaida otti minut vastaan hyvin rauhallisena, ilman pienintäkään jälkeä mistään mielenliikutuksesta. Hän torui vain minua sormellaan ja kysäsi, eikö minulla ollut mitään mustelmia. Koko minun ujo huolettomuuteni ja salaperäisyyteni katosivat silmänräpäyksessä ja samalla myös nolouteni. En ollut tietenkään odottanut mitään erikoista, mutta Sinaidan rauhallisuus vaikutti minuun kuin olisin saanut kylmää vettä niskaani.

Minä tunsin olevani lapsi hänen silmissään — ja se tuntui minusta niin äärettömän raskaalta! Sinaida kulki edestakaisin huoneessa, ja joka kerran, kun hän katsoi minuun, välähti hänen kasvoillaan valoisa hymy; mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, minä näin sen selvästi... »Puhuisinko itse eilisestä asiasta, — ajattelin, — kysyisinkö häneltä, mihin hän niin kiiruhti, saadakseni lopullisesti tietää...» mutta luovuin kohta tuumastani ja istahdin nurkkaani.

Belooserov astui sisään, ja minä tulin hyvin iloiseksi hänet nähdessäni.

— En minä löytänyt teille rauhallista ratsuhevosta, — sanoi hän tyytymättömänä. Freitag sanoo kyllä voivansa vastata yhdestä, joka hänellä on, mutta minä en oikein usko sitä. Pelkään.

— Mitäs te pelkäätte, — kysäsi Sinaida, — saanko kysyä?

— Mitä? Ettehän te osaa ratsastaa. Luoja ties mitä voi tapahtua! Ja minkä mielijohteen te nyt taas olette saanut päähänne?

— Sehän on minun asiani, herraseni. Siinä tapauksessa minä pyydän Pjotr Vasiljevitshiä... (Se oli isäni nimi. Minua hämmästytti, että hän niin kevyesti ja vapaasti mainitsi sen, ikäänkuin hän olisi ollut vakuutettu isäni tahtovan palvella häntä.)

— Vai niin, — virkkoi Belooserov. — Vai hänen kanssaan te aijotte ratsastaa.

— Hänen tai jonkun muun kanssa — sehän on teille yhdentekevää. Mutta ei vain teidän kanssanne.

— Ei vain minun kanssani, — toisti Belooserov. — Kuten tahdotte. No niin, minä hankin teille hevosen.

— Mutta katsokaa vain, ettei se ole mikään vanha kaakki. Minä ilmoitan teille jo edeltäpäin, että aijon nelistää.

— Kernaasti minun puolestani... Mutta kenenkä kanssa? Malevskin seurassako te sitten lähdette?

— Miksipä ei vaikka hänenkin kanssaan? Mutta rauhoittukaa nyt, — lisäsi hän, — älkääkä pyöritelkö noin silmiänne. Kyllä minä otan teidätkin mukaan. Tiedättehän te, että Malevskij nyt on minulle yhtä paljon kuin — hyh! —

Hän pudisti päätään.

— Te sanotte sen vain lohduttaaksenne minua, — mutisi Belooserov.

Sinaida siristi silmiään. — Lohduttaako se teitä. Oo... oo... oo... soturi! — sanoi hän lopuksi ikäänkuin löytämättä muuta sanaa. Entäs te, herra Voldemar, lähtisittekö te kanssamme?

— En mielelläni... suuressa seurassa... — mumisin minä kohottamatta katsettani.

— Teistä on hauskempaa kahden kesken? No niin, vapaalle vapaus, autuaalle paratiisi [Venäl. sananlasku] — sanoi hän huoaten. Menkäähän nyt Belooserov hankkimaan hevosta. Tarvitsen sen huomenna.

— Kyllä; mutta mistä otetaan rahat? — sekaantui vanha ruhtinatar puheeseen.

Sinaida rypisti kulmakarvojaan.

— En minä niitä teiltä pyydä; Belooserov kyllä lainaa minulle.

— Uskoo, uskoo... murahti ruhtinatar — ja huusi yht'äkkiä täyttä kurkkua! — Dunjashka!

— Maman, olenhan minä antanut teille soittokellon, — huomautti tytär.

— Dunjashka! — toisti ruhtinatar.

Belooserov kumarsi ja poistui. Minä lähdin hänen mukanaan. Sinaida ei pidätellyt minua.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös, taitoin itselleni kepin ja lähdin tullin taakse kävelemään. Koetin siten haihduttaa huoleni.

Oli ihana päivä, valoisa, eikä liian lämmin. Vieno, raikas tuuli humisi ilmassa, pannen kaiken hiljaa huojumaan. Minä kuljeskelin kauan metsissä ja kallioilla. En tuntenut itseäni onnelliseksi, olin lähtenyt kotoa antautuakseni alakuloisuuteni valtaan, — mutta nuoruus, kaunis, raikas ilma ja se nautinto, minkä reipas kävely ja vuoroin lojuminen pehmeällä nurmikolla tuottavat, saivat voiton; unohtumattomien sanojen ja suutelojen muisto heräsi taas sielussani. Minusta oli mieluista ajatella, ettei Sinaida voinut olla antamatta tunnustusta minun päättäväisyydelleni ja rohkeudelleni... »Pitäköön hän vain muita minua parempana», — ajattelin. »Mutta he sanovat vain, mitä he tahtoisivat tehdä hänen edestään, kun minä sitävastoin jo tein! Ja mitä minä vielä voisinkaan tehdä hänen edestään!»

Mielikuvitukseni alkoi leikitellä. — Aloin kuvitella, kuinka minä tulen pelastamaan hänet hänen vihamiestensä käsistä, kuinka minä, ylt'yleensä veren tahraamana, olen pelastava hänet vankilasta, ja kuinka sitten kuolen hänen jalkojensa juuressa. Johtui mieleeni kuva, joka riippui vierashuoneemme seinällä — Malek-Adel kuljettaen pois Mathildaa — ja samassa innostuin katselemaan suurta, kirjavaa tikkaa, joka touhuissaan nousi ylös kapeata koivunrunkoa myöten ja levottomasti katseli vuoroin oikealle ja vasemmalle, kuten soittaja kontrabassonsa kaulan takaa.

Sitten aloin laulaa »Ei valkeat lumet», siirtyen senjälkeen siihen aikaan yleisesti tunnettuun romanssiin: »Sua odotan, kun länsituuli huminoi»; sitten aloin ääneen lausua Jermakin puhetta tähdille Homjakovih murhenäytelmästä; koetinpa itsekin kyhätä kokoon jonkin tunteellisen runon, vieläpä ajattelin valmiiksi säkeen, johon koko runon piti loppua: »Oh, Sinaida, Sinaida!» Mutta siitä ei tullut mitään. Sillävälin alkoi lähestyä päivällisaika. Laskeuduin alas laaksoon, jonka läpi kapea hiekkatie johti kaupunkiin. Lähdin kulkemaan sitä pitkin.

Takaapäin alkoi kuulua hevosten kavioiden hiljaista kapsetta. Minä käännähdin, pysähdyin tahtomattani ja otin hatun päästäni: näin isäni ja Sinaidan. He ratsastivat rinnan. Isä puhui hänelle jotakin kumartuen koko vartalollaan hänen puoleensa ja nojaten kädellään hevosen kaulaan. Hän hymyili. Sinaida kuunteli häntä ääneti, katse alas luotuna ja huulet yhteen puristettuina. Aluksi näin heidät kahden. Mutta muutaman hetken perästä tuli tienkäänteestä esiin Belooserov husaaripuvussa, tulisen, mustan ratsun selässä. Mainio hevonen, pudisteli päätään, pärskytteli ja hyppeli; ratsastaja tyynnytteli ja kannusti sitä. Minä väistyin syrjään. Isäni kokosi suitset ja ojentausi satulassaan. Sinaida kohotti hitaasti katseensa häntä kohti — ja molemmat lähtivät ajamaan laukkaa. Bjelooserov kiiruhti heidän perästään, helistellen sapeliaan.

Isä on punainen kuin krapu, — ajattelin itsekseni, — ja Sinaida... Miksi on hän niin kalpea? Hän on ratsastanut koko aamun — ja on kalpea?

Minä lisäsin vauhtiani ja jouduin kotiin juuri ennen päivällistä. Isäni istui siellä jo pukuaan muuttaneena ja peseytyneenä äidin tuolin vieressä ja luki hänelle tasaisella ja soinnukkaalla äänellään Journal des Debatin nurkkanovellia; mutta äiti kuunteli häntä hajamielisenä ja nähtyään minut kysyi hän missä olin ollut koko päivän ja lisäsi, ettei hän pitänyt siitä, että kuljeskellaan päivät pitkät ties missä ja Luoja ties kenen kanssa. Mutta minäpä olenkin kävellyt yksinäni, ajattelin vastata hänelle, mutta katsahdin isääni ja vaikenin tietämättä itsekään oikein minkätähden.

Seuraavien viiden kuuden päivän kuluessa minä tuskin näinkään Sinaidaa; hän ilmoitti olevansa sairas, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt sivurakennuksen vakinaisia vierailijoita ilmestymästä sinne — päivystämään kuten he sanoivat — kaikkia muita paitsi Maidanovia, joka kävi alakuloiseksi ja ikävystyi heti kun vaan hän ei saanut intoilla. Belooserov istui synkkänä nurkassa takki kaulaan asti napitettuna ja kasvot punaisina. Kreivi Malevskin kasvoilla väikkyi alinomaa vastenmielinen hymy; hän oli todellakin joutunut Sinaidan epäsuosioon ja oli erinomaisen huomaavainen vanhaa ruhtinatarta kohtaan, vieläpä hän ajoi hänen kanssaan vuokravaunuissa kenraalikuvernöörin luo. Siitä matkasta ei muuten ollut mitään tuloksia ja Malevskille siitä koitui vielä lisäksi ikävyyksiä: häntä oli muistutettu jostakin jutusta parin liikenneupseerin kanssa, ja hän oli puolustuksekseen ollut pakotettu sanomaan, että oli silloin ollut vielä nuori ja kokematon.

Lushin kävi parikin kertaa päivässä, mutta viipyi vain vähän aikaa; minä pelkäsin häntä vähän meidän viimeisen keskustelumme jälkeen ja kuitenkin tunsin samalla todellista kiintymystä häneen. Kerran lähti hän kävelemään kanssani Neskutshnij-puistoon, oli hyvin ystävällinen ja rakastettava, selitti minulle eri ruohojen ja kukkien nimiä ja ominaisuuksia ja yht'äkkiä sanoa tokaisi aivan odottamatta lyöden kädellä otsaansa: ja minä tyhmeliini luulin, että hän on keimailija! Itsensä uhraaminen toisten hyväksi näyttää tuottavan nautintoa muutamille.

— Mitä te sillä aiotte sanoa? — kysyin minä.

— Teille minä en tahdo sanoa mitään, — vastasi Lushin lyhyesti.

Minua Sinaida vältteli... en voinut olla panematta merkille että minun läsnäoloni vaivasi häntä. Hän kääntyi tahtomattaan pois minusta... tahtomattaan; se juuri oli katkeraa. Mutta sille ei voinut mitään ja minä koetin välttää joutumasta hänen näkyvilleen ja vain kauempaa pidin häntä silmällä, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut minulle. Hänessä tapahtui jokin käsittämätön muutos; hänen kasvonsa, jopa hänen koko olemuksensa muuttui. Erikoisesti hämmästytti minua hänessä tapahtunut muutos eräänä lämpimänä hiljaisena iltana. Istuin matalalla penkillä tuuhean seljapensaan alla. Pidin paljon siitä paikasta; sieltä näkyi Sinaidan kamarin akkuna. Istuin siinä; pääni päällä varjoisassa lehdistössä lenteli levottomana pieni lintunen; harmaa kissa hiipi varovaisesti puutarhaan ja ensimäiset turilaat surisivat raskaasti vielä läpikuultavassa vaikkakaan ei enää valoisassa ilmassa.

Minä istuin ja katselin akkunaan ja odottelin, eikö se aukenisi, ja todellakin — se aukeni ja siinä näyttäytyi Sinaida. Hänellä oli yllään valkoinen puku — ja hän itsekin, hänen kasvonsa, olkapäänsä, kätensä olivat aivan lumivalkoiset. Hän seisoi kauan liikkumatonna ja hänen silmänsä katselivat kauan ja suoraan yhteenvedettyjen kulmakarvojen alta. Sellaista katsetta en ollut ennen hänellä huomannut. Sitten puristi hän kätensä lujasti yhteen, vei ne huulilleen, otsalleen — ja yht'äkkiä heitti hän hiukset korviltaan, pudisti niitä ja nyökäyttäen sitten päättävästi päätään alaspäin sulki akkunan.

Kolme päivää myöhemmin tapasi hän minut puutarhassa. Aioin vetäytyä syrjään, mutta hän itse pysähdytti minut.

— Antakaa minulle kätenne, — sanoi hän minulle entisellä lempeällä tavallaan, — me emme ole pitkiin aikoihin jutelleet keskenämme.

Katsahdin häneen. Hänen silmänsä loistivat vienosti ja kasvot hymyilivät kuin sumun läpi.

— Oletteko te yhä edelleen sairas? — kysyin häneltä.

— En, nyt on kaikki ohi, — sanoi hän ja repäisi pensaasta pienen, punaisen ruusun. — Olen vähän väsynyt, mutta sekin menee ohi.

— Ja tuletteko te taas samaksi kuin ennen? — kysyin.

Sinaida vei ruusun kasvoilleen — ja minusta näytti, kuin olisi punaisten lehtien hohde levinnyt hänen poskilleen.

— Olenko minä sitten muuttunut? — kysyi hän minulta.

— Kyllä te olette muuttunut, — vastasin puoliääneen.

— Minä olen ollut kylmä teitä kohtaan — tiedän sen, — alkoi Sinaida, — mutta teidän ei olisi pitänyt kiinnittää siihen mitään huomiota:.. En voinut olla toisin... Ja mitäpä siitä kannattaisi puhua!

— Te ette tahdo, että minä rakastaisin teitä — siinä kaikki! — huudahdin minä synkkänä, tahtomattani kiivastuen.

— Kyllä, rakastakaa minua, mutta toisin kuin ennen.

— Kuinka sitten?

— Olkaamme ystäviä! — Sinaida antoi minun haistella ruusuaan. — Kuulkaahan, minähän olen paljon vanhempi teitä, — minähän voisin olla teidän tätinänne... tai jos ei tätinä, niin ainakin vanhempana siskonanne. Ja te...

— Minä olen teidän silmissänne lapsi, — keskeytin hänet.

— No niin, lapsi, mutta rakas, hyvä, viisas lapsi, josta minä oikein paljon pidän. Tiedättekö mitä? Minä nimitän teidät tästä päivästä lähtien paashikseni; ja teidän ei pidä unohtaa, että paashit eivät saa poistua haltijattarensa luota. Kas tässä on uuden toimenne merkki — lisäsi hän, pistäen ruusun takkini napinläpeen: — merkki meidän suosiostamme teitä kohtaan.

— Minä olen teiltä ennen saanut toisia suosionosoituksia, — mumisin minä.

— Ahaa! sanoi Sinaida ja katseli minua sivusta. — Millainen muisti hänellä on! No niin, olen minä nytkin valmis... Ja kumartuen puoleeni, painoi hän otsalleni puhtaan, rauhallisen suudelman. Minä katsoin vain häneen — mutta hän kääntyi pois ja sanottuaan: — seuratkaa minua, paashini, — lähti sivurakennukseen päin. Minä seurasin häntä — enkä käsittänyt mitään. »Onko mahdollista, — ajattelin minä, — onko tämä lempeä, järkevä tyttö se sama Sinaida, jonka minä olen tuntenut?» Hänen käyntinsäkin näytti minusta hiljaisemmalta, koko hänen vartalonsa kookkaammalta ja ryhdikkäämmältä...

Millä uudella voimalla rakkauden liekki alkoikaan kyteä minussa!

Päivällisen jälkeen kokoontuivat vieraat taas sivurakennukseen — ja ruhtinatar oli nyt myöskin mukana.

Koko seura oli koolla samoin kuin ensimäisenä, minulle unohtumattomana iltana: yksimpä Nirmatskijkin oli saapunut. Maidanov tuli sillä kertaa ennen muita — hän toi uusia runoja. Alkoivat taas panttileikit, mutta ilman entisiä kummallisia päähänpistoja, ilman hulluttelua ja melua — mustalaiselementti oli hävinnyt. Sinaida näytti antavan uuden leiman meidän seurallemme. Minä istuin paashin oikeudella hänen vieressään. Hän ehdotti muun muassa, että sen, jonka pantti tulisi esille, pitäisi kertoa unensa, mutta se leikki ei ollut paljon mistään kotoisin. Unet olivat joko ikäviä (Belooserov oli unissaan syöttänyt vesiliskoja hevoselleen, jolla oli ollut puinen pää) tahi tekaistuja ja mitättömiä. Maidanov esitti meille kokonaisen novellin: siinä oli sekä hautakammioita ja enkeleitä lyyryineen, että puhuvia kukkia ja kaukaa kaikuvia ääniä. Sinaida ei antanut hänen lopettaa. »Koska tässä kerran on ruvettu sepustelemaan, — sanoi hän, — niin kertokoon sitten jokainen jotain omasta päästään.» Belooserov oli taaskin se, jonka piti alkaa.

Nuori husaari joutui hämilleen. — En minä osaa mitään keksiä! — huudahti hän.

— Mitä joutavia! keskeytti Sinaida. — Kuvitelkaa esimerkiksi, että olette naimisissa, ja kertokaa meille, kuinka te kuluttaisitte aikaanne vaimonne kanssa. Sulkisitteko te hänet lukon taa?

— Niin minä tekisin.

— Ja itse istuisitte hänen kanssaan?

— Välttämättä istuisin itse hänen kanssaan.

— Mainiota. Mutta jospa hän siihen kyllästyisi ja pettäisi teidät?

— Minä surmaisin hänet.

— Mutta jospa hän karkaisi?

— Minä saavuttaisin hänet ja surmaisin sittenkin.

— No niin. Mutta otaksukaamme, että minä olisin teidän vaimonne, mitä te silloin tekisitte?

Belooserov vaikeni hetken. — Minä surmaisin itseni..

Sinaida nauroi. — Minä näen, että teidän laulunne on lyhyt!

Toinen pantti oli Sinaidan. Hän nosti katseensa ylöspäin ja jäi miettimään. — Kuulkaapas, — alkoi hän vihdoin, — mitä minä olen ajatellut... Kuvitelkaa itsellenne mahtava palatsi, kesäinen yö ja ilmeelliset tanssiaiset. Tanssiaiset pitää nuori ruhtinatar. Kaikkialla on kultaa, marmoria, kristallia, silkkiä, valoja, jalokiviä, kukkia, hyviä tuoksuja ja kaikkea mahdollista loistoa.

— Pidättekö te loistosta? — keskeytti hänet Lushin.

— Loisto on kaunista, — huomautti Sinaida — ja minä pidän kaikesta kauniista.

— Enemmänkö kuin ihanuudesta? — kysyi hän.

— Se on jo liian viisasta, sitä en ymmärrä. Älkää sekoittako minua. No niin, juhla on suurenmoinen. Vieraita on paljon, he ovat kaikki nuoria, kauniita, urhoollisia, kaikki hulluuteen saakka rakastuneita ruhtinattareen.

— Eikö naisia ole vieraiden joukossa? — kysyi Malevskij.

— Ei — tai odottakaas — on.

— Kaikki rumia?

— Ei, vaan ihastuttavia. Mutta miehet ovat kaikki rakastuneet ruhtinattareen. Hän on pitkä ja ryhdikäs; hänellä on pieni kultainen diadeemi mustilla hiuksillaan.

Katsoin Sinaidaan — ja sinä hetkenä näytti hän minusta olevan niin paljon ylempänä meitä muita, hänen valkealta otsaltaan, hänen liikkumattomilta silmäkulmiltaan tuntui säteilevän sellainen valoisa äly ja sellainen voima, että minä ajattelin: »sinä itse olet se ruhtinatar!»

— Kaikki tunkeilevat hänen ympärillään, jatkoi Sinaida, — kaikki kilvan häntä imartelevat.

— Ja hän pitää imartelusta? kysyi Lushin.

— Kylläpä te olette sietämätön! aina keskeytätte... kuka ei pitäisi imartelusta?

— Vielä yksi, viimeinen kysymys, — huomautti Malevskij: — onko ruhtinattarella miestä?

— En minä sitä edes ajatellutkaan. Ei — mitä hän miehellä tekisi?

— Niin tietysti, — huomautti Malevskij, — mitäs hän miehellä tekisi.

— _Silence!_ — huudahti Maidanov, joka puhui huonosti ranskaa.

— _Merci_, — sanoi hänelle Sinaida. — No niin, ruhtinatar kuuntelee imartelua, hän kuuntelee soittoa, mutta ei katso kehenkään vieraaseen. Kuusi akkunaa on avattuna ylhäältä alas asti, katosta lattiaan, ja niiden takaa näkyy tumma taivas kirkkaine tähtineen, ja pimeä puutarha suurine puineen. Ruhtinatar katsoo puutarhaan. Siellä on puiden luona suihkulähde: se häämöttää pimeässä pitkänä, pitkänä kuin haamu. Ruhtinatar kuulee läpi puheen ja soiton hälinän veden hiljaisen solinan. Hän katsoo ulos ja miettii: te olette herrat kaikki jaloja, viisaita, rikkaita, te olette ympäröineet minut, te panette arvoa jokaiselle minun sanalleni, te olette kaikki valmiit kuolemaan jalkojeni juuressa, minä hallitsen teitä... mutta tuolla suihkulähteen äärellä seisoo ja odottaa minua hän, jota minä rakastan, joka hallitsee minua. Hänellä ei ole yllään kallisarvoista pukua, eikä kalliita kiviä, ei kukaan häntä tunne, mutta hän odottaa minua ja uskoo minun tulevan — ja minä tulen, ei ole sellaista mahtia, mikä voisi minua pidättää, silloin kun minä haluan mennä hänen luokseen ja jäädä hänen luokseen ja kadota hänen kanssaan sinne puiston pimeyteen, puitten huminaan, suihkulähteen solinaan...

Sinaida vaikeni.

— Oliko se mielikuvitusta? kysyi Malevskij ivallisesti.

Sinaida ei edes katsonut häneen.

— Mutta mitä me, hyvät herrat, olisimme tehneet, — alkoi yht'äkkiä Lushin, — jos me olisimme olleet noiden vieraitten joukossa ja olisimme tienneet tuosta onnenpojasta suihkulähteen luona?

— Odottakaa, odottakaa, — keskeytti Sinaida: — minä sanon teille itse, mitä itsekukin teistä olisi tehnyt. Te, Belooserov, olisitte vaatinut hänet kaksintaisteluun; te, Maidanov, olisitte kirjoittanut hänestä epigrammin... Muuten, ei — te ette osaa kirjoittaa epigrammeja; te olisitte kirjoittanut pitkän runon Barbier’n tyyliin hänestä ja antanut painaa tuotteenne »Telegraf'iin». Te, Nirmatskij, olisitte ottanut häneltä rahaa lainaksi — ei, vaan te olisitte lainannut hänelle korkoa vastaan; ja te, tohtori... — Hän pysähtyi... Kas sitäpä minä en tiedäkään, mitä te olisitte tehnyt.

— Henkilääkärinä ollen, — vastasi Lushin, — minä olisin neuvonut ruhtinatarta olemaan pitämättä tanssiaisia, kun ei hän kerran vieraistaan välitä.

— Kenties te olisitte ollut oikeassa. Entäs te, kreivi...

— Niin, minäkö? — kysyi Malevskij ilkeä hymy huulillaan.

— Te olisitte tarjonnut hänelle myrkytetyn karamellin.

Malevskin kasvot vääntyivät hiukan ja niihin tuli hetkiseksi juutalaisilme, mutta sitte hän heti purskahti nauruun.

— Mitä taas teihin tulee, Voldemar... — jatkoi Sinaida, mutta johan se riittääkin; leikkikäämme jotain muuta.

— Herra Voldemar, ruhtinattaren paashina, olisi kannattanut hänen laahustetaan, kun hän olisi lähtenyt juoksemaan puutarhaan, — huomautti Malevskij myrkyllisesti.

Minä kiivastuin, mutta Sinaida laski nopeasti kätensä minun Olalleni ja nousten seisomaan, virkkoi hiukan väräjävällä äänellä: — Minä en ole koskaan antanut teidän ylhäisyydellenne oikeutta olla hävytön ja siksi pyydän teitä poistumaan. Hän osoitti ovea kohti.

— Suokaa anteeksi, ruhtinatar, — änkytti Malevskij ja kävi aivan kalpeaksi.

— Ruhtinatar on oikeassa, — huudahti Belooserov nousten myös seisomaan.

— Minä en todellakaan mitenkään odottanut, — jatkoi Malevskij: — minun sanoissani ei ymmärtääkseni ollut mitään sellaista... minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä... Suokaa minulle anteeksi.

Sinaida heitti häneen kylmän katseen ja naurahti kylmästi.

— Jääkää sitten, — sanoi hän halveksivasti viitaten kädellään. — Me vihastuimme turhaan herra Voldemarin kanssa. Teistä on hauskaa pistellä hiukan — olkoon menneeksi.

— Suokaa anteeksi, — toisti Malevskij vielä kerran. Ja minä muistelin Sinaidan kädenliikettä ja ajattelin, ettei oikea kuningatar olisi arvokkaammin osannut osoittaa ilkimykselle ovea.

Tämän pienen välikohtauksen jälkeen jatkui panttileikki enää vain vähän aikaa. Kaikki tunsivat olonsa hiukan epämukavaksi, eikä ehkä yksistään sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Omituinen, painostava tunne oli vallannut koko seuran ja jokainen huomasi sen ei vain itsessään, mutta myöskin toisissa. Maidanov luki meille runojaan — ja Malevskij kehui niitä liioitetulla innostuksella. — Kas, kuinka hän nyt koettaa tekeytyä hyväksi, — kuiskasi minulle Lushin.

Me hajaannuimme pian. Sinaida vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; vanha ruhtinatar lähetti sanan, että hänellä on päänsärkyä; Nirmatskij alkoi valitella reumatismiaan.

Minä en voinut pitkään aikaan nukkua, minua ihmetytti Sinaidan kertomus. — Sisältyiköhän siihen jokin viittaus? — kyselin itseltäni: — ja mitä, ketä hän tarkoitti? Ja jos se tosiaankin oli niin, kuinka sen voisi ratkaista? Ei, ei, se on mahdotonta — kuiskailin minä kääntäen milloin toisen, milloin toisen polttavan poskeni tyynyä vasten. Mutta minä muistelin Sinaidan kasvojen ilmettä hänen kertoessaan, minä muistelin huudahdusta, joka Lushinilta oli päässyt Neskutshnij-puistossa, ajoittaisia muutoksia Sinaidan käytöksessä minua kohtaan — minä aivan hukuin arvailuihin.

»Kuka se on?» Ne kolme sanaa aivankuin seisoivat silmieni edessä pimeydessä. Tuntui siltä, kuin olisi matala, tuhoatuottava pilvi leijaillut pääni päällä — ja minä tunsin sen painon ja odotin joka hetki sen purkautumista. Paljoon olin minä tottunut viime aikoina, paljon olin nähnyt Sasekinien luona; säännöttömyys heidän kodissaan, kynttilänpätkät, katkonaiset veitset ja haarukat, nyreä Vonifatij, huolimattomasti puettu sisäkkö, vanhan ruhtinattaren sivistymätön käytös — koko tuo ihmeellinen elämä ei enää hämmästyttänyt minua... Mutta siihen, mitä nyt hämärästi aavistin Sinaidassa, en voinut tottua... Seikkailijatar — oli äitini kerran hänestä sanonut. Seikkailijatar — hän, minun epäjumalani, minun pyhimpäni! Tämä nimitys poltti minua, minä koetin paeta sitä piilottaen pääni tyynyihin, minä harmittelin, ja samalla kertaa, mihin olisin suostunutkaan, mitä olisin antanutkaan saadessani olla sinä onnenpoikana suihkulähteellä!...

Veri kiehui minussa. »Puisto... suihkulähde...» — ajattelin... »Minäpä menen puistoon.» Pukeuduin nopeasti ja livistin talosta. Yö oli pimeä, lehdet puissa tuskin liikahtelivat; taivaalta leijaili vähäinen viileys, kasvitarhasta leuhahti vastaan dillin tuoksu. Minä kuljin läpi kaikki käytävät; askelteni heikko kaiku sekä kiihoitti että rohkaisi minua; minä pysähtelin, odotin ja kuuntelin, miten sydämeni löi — kovasti ja kiihkeästi. Vihdoin minä lähestyin aitausta ja nojasin kapeaan seipääseen. Yht'äkkiä — vai oliko se vain mielikuvitusta? — muutaman askeleen päässä minusta vilahti naisolento... Minä katsoin tarkasti pimeyteen — ja pidätin henkeäni. Mitä se on? Kuulenko askeleita — vai sydämenikö se taas lyö niin kovasti? — Kuka täällä? — äänsin tuskin kuuluvasti. Mitä taas? Tukahdutettua naurua? Tai lehtien rapinaa... Tai huokaus aivan korvan juuressa? Minua alkoi pelottaa... — Kuka täällä? — toistin vielä hiljempää.

Ilma värähteli hetkisen; taivaalla välähti punainen juova — tähti lensi alas. — Sinaida? — aioin minä kysyä, mutta ääni kuoli huulillani. Ja yht'äkkiä kävi kaikki äänettömäksi ympärillä, kuten usein tapahtuu keskellä yötä... Yksinpä heinäsirkatkin olivat lakanneet sirkuttamasta — jossakin vain akkuna narahti. Minä seisoin kauan ja palasin sitte huoneeseeni, jäähtyneelle vuoteelleni. Tunsin omituista mielenliikutusta: kuin olisin mennyt tapaamaan kohtaukseen — mutta turhaan, ja nähnyt sivulta vieraan onnen.

Seuraavana päivänä näin minä Sinaidan vain vilahdukselta: hän ajoi hevosella jonnekin yhdessä vanhan ruhtinattaren kanssa. Sen sijaan näin Lushinin, joka muuten tuskin tervehti minua, ja Malevskin. Nuori kreivi tervehti ja ryhtyi ystävällisesti keskusteluun kanssani. Kaikista sivurakennuksen vieraista oli hän ainoa, joka oli osannut hankkiutua meidän kotiimme, ja äitini oli häneen hyvin mieltynyt. Isäni sitä vastoin ei pitänyt hänestä ja kohteli häntä aivan loukkaavan kohteliaasti.

— _Ah, monsieur le page_, — alkoi Malevskij, — on oikein hauska nähdä teitä. Mitä tekee teidän ihana kuningattarenne?

Hänen raikkaat, kauniit kasvonsa olivat minulle niin vastenmieliset sinä hetkenä — ja hän katsoi minuun niin halveksivan leikkisästi, etten minä ollenkaan viitsinyt vastata.

— Oletteko te yhä vihoissanne? — jatkoi hän. — Se on aivan turhaa. Enhän minä teitä paashiksi nimittänyt ja paashit pysyttelevät pääasiallisesti kuningattarensa läheisyydessä. Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että te täytätte huonosti velvollisuutenne.

— Kuinka niin?

— Paashien tulee olla erottamattomia valtijattarestaan; paashien tulee tietää kaikki, mitä he tekevät, vieläpä tulee heidän pitää heitä silmällä, — lisäsi hän, alentaen ääntään, — yöllä ja päivällä.

— Mitä te tahdotte sanoa?

— Mitäkö tahdon sanoa? Mielestäni minä puhun hyvin selvästi. Päivällä — ja yöllä. Päivällä vielä niin ja näin, päivällä on valoisaa ja kaikki ihmiset liikkeellä; mutta yöllä — kuinka helposti silloin voi sattua jokin onnettomuus. Kehoittaisin teitä olemaan nukkumatta öisin ja pitämään vaarin — joka hetki. Muistatteko — puistossa, yöllä, suihkulähteen luona — kas siellä tulee vartioida. Te tulette kiittämään minua neuvosta.

Malevskij alkoi nauraa ja käänsi minulle selkänsä. Hän ei luultavasti kiinnittänyt erikoisempaa huomiota siihen, mitä sanoi minulle; hän oli kuuluisa taidostaan, että osasi vetää ihmisiä nenästä, ja eritoten loisti hän tällä taidollaan naamiaisissa, ja hänen menestystään lisäsi se melkein itsetiedoton kierous, jonka läpitunkema koko hänen olemuksensa oli.

Hän tahtoi vain kiusoitella minua, mutta jokainen hänen sanansa valoi kuin myrkkyä minun suoniini. Veri tunkeutui päähäni.

»Niinkö on asiat!» — sanoin minä itsekseni. — »Hyvä! Eipä minua siis suotta vetänytkään puistoon päin. Mutta se ei saa tapahtua!» — huudahdin minä ääneen ja löin nyrkillä rintaani, väikkyen minä oikein tiennytkään, mikä ei saisi tapahtua.

Itseköhän Malevskij aikoo tulla puistoon, — ajattelin minä, — vai joku muu — (puutarhan aitaus oli hyvin matala, eikä kiipeäminen sen yli tuottanut minkäänlaista vaikeutta) — mutta varokoon itseänsä hän, joka joutuu minun käsiini! En kehoita ketään tulemaan lähelleni! Minä näytän koko maailmalle ja hänelle, uskottomalle — minä nimitin häntä todellakin uskottomaksi — että minä osaan kostaa.

Palasin huoneeseeni, otin kirjoituspöytäni laatikosta äskettäin ostetun englantilaisen veitsen, koettelin sen teräviä teriä, ja pistin sen sitten taskuuni kylmän päättäväisesti ikäänkuin ei se olisi ollut minulle mitään uutta ja outoa. Sydämeni oli täynnä vihaa; kuljeskelin koko päivän kulmakarvat rypyssä ja huulet yhteen puristettuina; kävelin edestakaisin puristaen kädessäni lämmennyttä veistä ja edeltäpäin valmistautuen johonkin hirveään. Nämä uudet, oudot tunteet kiinnittivät siihen määrin huomiotani ja hurmasivat minua, että minä ajattelin hyvin vähän itse Sinaidaa. Lakkaamatta tuli mieleeni Pushkinin nuori mustalainen Aleko: »Mihin kaunis nuorukainen? Lepää...» ja sitten: »Sinähän olet aivan veren tahraama!... Voi mitä sinä olet tehnyt... En mitään!» Miten kylmästi hymyillen minä toistin tuon: en mitään.

Isä ei ollut kotona; mutta äitini, joka jo jonkun aikaa oli ollut alinomaisessa kiihtymystilassa, huomasi minun onnettomuuttaennustavan ulkonäköni ja sanoi minulle illallispöydässä: — Mitä sinä murjotat kuin olisit voisi myönyt ja rahasi hukannut? — Minä hymyilin vain alentuvasti ja ajattelin itsekseni: »Jospa hän vain tietäisi.» Kello löi 11; minä menin huoneeseeni, mutta en riisuutunut; odottelin puoliyötä; viimein löi kello 12.

»Hetki on lyönyt!» kuiskasin minä hampaitteni välistä ja napittaen takkini ylös asti, vieläpä käärien hihat ylös läksin puistoon.

Minä olin jo edeltäpäin valinnut paikan, missä aioin vartioida. Puiston päässä, siellä, missä meidän alueen Sasekinien alueesta erottava aitaus nojasi yhteiseen seinään, kasvoi yksinäinen kuusi. Seisoen sen matalien, tuuheiden oksien alla voin minä hyvin nähdä, mikäli öinen pimeys sen salli, mitä ympärillä tapahtui; siinä kiemurteli vieressä pieni polku, joka minusta aina oli näyttänyt hyvin salaperäiseltä: se kiemurteli käärmeen tavoin pitkin aitausta, jossa tällä kohtaa oli jälkiä siitä, että sen yli oli usein kiivetty, ja johti pyöreään, paksuista akasiapuista tehtyyn huvimajaan. Minä hiivin kuusen luo, nojauduin sen runkoa vasten ja aloin odotella.

Yö oli yhtä hiljainen kuin edellinenkin; mutta taivaalla oli vähemmän pilviä — ja pensaitten vieläpä suurempien kukkienkin ääriviivat näkyivät selvemmin. Odotuksen ensi hetket olivat painostavia, melkeinpä pelottavia. Minä olin valmistunut kaikkeen ja mietin vain itsekseni, kuinka minun olisi meneteltävä. Huutaisinkohan minä: »Minne matka? Seis! Tunnusta tai — kuole!» Tai syöksyisinkö ilman muuta esiin... Jokainen ääni, jokainen risahdus, jokainen suhahdus tuntui minusta merkitsevältä ja harvinaiselta... Minä valmistauduin... Nojauduin eteenpäin... Mutta kului puoli tuntia, kului tunti: kiihtyneet tunteeni alkoivat hieman asettua; salainen epäilys siitä, että teen turhaan tämän kaiken, että olen jo vähän naurettava, että Malevskij laski leikkiä, alkoi vähitellen tunkeutua mieleeni. Minä jätin piilopaikkani ja kiersin koko puiston. Aivankuin tarkoituksella, ei missään kuulunut pienintäkään ääntä, kaikkialla oli rauhallista; yksinpä koirammekin nukkui keräksi kääriytyneenä portin luona. Minä kiipesin kasvihuoneen raunioille, näin edessäni tasaisen ruohokentän, muistin kohtaukseni Sinaidan kanssa ja vaivuin mietteisiini.

Yht'äkkiä säpsähdin... kuulin avautuvan oven narinaa, sitten katkaistun oksan kevyen risahduksen. Kahdella hyppäyksellä laskeusin alas raunioilta — ja jähmetyin paikalleni. Nopeita, kevyitä, mutta varovaisia askeleita kuului selvästi puistossa. Ne lähestyivät minua. »Siinä hän on... Siinä hän on vihdoinkin!» kuului ääni sisässäni.

Suonenvedonfapaisesti kiskaisin veitsen taskustani, avasin sen — punaisia kipinöitä alkoi väikkyä silmieni edessä, pelosta ja vihasta nousivat hiukset pystyyn päässäni... Askeleet suuntautuivat aivan minua kohti minä nojasin eteenpäin, kurkotin itseäni niitä vastaan... Eräs mies tuli näkyviin... Luojani — se oh isäni!

Tunsin hänet heti, vaikka hän oli kääriytynyt tummaan vaippaan ja vetänyt hatun kasvoilleen. Varpailaan kulki hän ohitseni. Hän ei huomannut minua, vaikk'ei minua mikään estänyt näkymästä: mutta minä kyyristyin niin kokoon, että taisin olla aivan maan tasalla. Mustasukkainen, murhaan valmis Othello oli äkkiä muuttunut koulupojaksi... Minä pelästyin siihen määrin isäni odottamatonta ilmestymistä, etten ensi hetkessä edes huomannut, mistä hän tuli ja mihin hävisi. Vasta sitten kun hän oli kadonnut näkyvistäni, minä ajattelin: »Minkähäntähden isäni kuljeskelee puistossa keskellä yötä?»

Pelästyksestä olin pudottanut veitsen nurmikkoon, mutta en edes ryhtynyt sitä hakemaan: minua hävetti kovasti. Minä tulin yht'äkkiä aivan selväksi.

Kotiin palatessani minä kuitenkin käväisin penkilläni seljapensaan alla ja katsahdin Sinaidan makuukamarin akkunaan. Pienet, vähän kuperat akkunalasit häämöittivät hämärästi öiseltä taivaalta lankeavassa valossa. Yht'äkkiä niiden väri muuttui... Niiden takana, minä näin sen, näin selvästi — laskeutui varovasti ja hiljaa alas vaalea rullaverho, laskeutui akkunalaudalle saakka, ja jäi siihen.

— Mitäs se on? - sanoin ääneen, melkein tahtomattani, kun jälleen olin huoneessani. — Uniko, sattumako, vai... Ajatukset, jotka yht'äkkiä olivat pälkähtäneet päähäni, olivat niin uusia ja omituisia, etten minä uskaltanut edes ajatella niitä loppuun.

Noustessani ylös seuraavana päivänä, oli pääni kipeä. Eilinen mielenliikutus oli poissa. Sen sijaan oli tullut painostava epäilys ja jonkinlainen ennenkuulumaton alakuloisuus — ikäänkuin jotain minussa olisi kuollut.

— Mitäs te katselette kuin kaniini, jolta on otettu puolet aivoista pois? — sanoi Lushin tavatessaan minut.

Aamiaista syödessä katselin salaa vuoroin isääni vuoroin äitiäni; isä oli tapansa mukaan rauhallinen, äiti taas kuten tavallista, kiihdyksissä. Minä odottelin, eikö isäni rupeaisi juttelemaan kanssani, kuten joskus sattui. Mutta hän ei edes hyväillyt minua jokapäiväisellä, kylmällä hyväilyllään.

»Kerronkohan kaikki Sinaidalle» — ajattelin minä... »Nythän on kaikki yhdentekevää, kaikki on loppunut välillämme.»

Minä lähdin hänen luokseen, mutta en saanut puhutuksi hänelle mitään, enpä edes saanut häntä kunnolleen tavata, niinkuin olisin tahtonut. Ruhtinattaren poika, noin kahdentoistavuotias kadetti, oli tullut Pietarista loma-ajakseen kotiin ja Sinaida uskoi veljensä heti minun huostaani.

— Kas tässä on teille toveri, rakas Volodja (ensimäistä kertaa kutsui hän minua sillä nimellä). Hänen nimensä on myös Volodja. Olkaa hyvä ja pitäkää hänestä; hän on vielä vähän ujo, mutta hänellä on hyvä sydän. Näyttäkää hänelle Neskutshnij-puisto, kävelkää hänen kanssaan, ottakaa hänet siipienne suojaan. Eikös totta, te teette sen? tehän olette niin hyvä! —

Hän laski hellästi molemmat kätensä olkapäilleni — ja minä jouduin aivan hämilleni. Tuon pojan läsnäolo teki minutkin pojaksi jälleen. Minä katsoin äänetönnä kadettiin, joka taas vuorostaan tuijotti minuun. Sinaida purskahti nauramaan ja töykkäsi meidät toisiamme vastaan.

— Mutta syleilkää toki, lapset! —

Me syleilimme.

— Tahdotteko lähteä kanssani puistoon? — kysyin kadetilta.

— Kyllä mielelläni, — vastasi hän käheällä, oikealla kadetin äänellä.

Sinaida alkoi taas nauraa... En ollut vielä kertaakaan ennen nähnyt hänen kasvoillaan sellaista punaa. Me lähdimme kadetin kanssa puistoon. Siellä oli vanha kiikku, jonka kapealle laudalle minä panin hänet istumaan, ja aloin sitten kiikuttaa häntä. Hän istui hievahtamatta uudessa, paksuverkaisessa univormussaan leveine kultaisine nauhakoristeineen ja piti lujasti nuorista kiinni.

— Mutta avatkaahan toki kauluksenne, — sanoin hänelle.

— Ei tee mitään, me olemme niin tottuneet siihen, — sanoi hän ja rykäisi.

Hän oli sisarensa näköinen. Etenkin silmät muistuttivat hänen silmiään. Minusta oli mieluista osoittaa ystävyyttäni hänen veljelleen, mutta samalla kalvoi mieltäni entinen suru. »Nyt minä tosiaankin olen lapsi», ajattelin, »ja eilen...»

Minä muistin, mihin olin edellisenä iltana pudottanut veitsen, ja hain sen käsiini. Kadetti pyysi sitä lainaksi, katkaisi paksun putken, leikkasi siitä pillin ja alkoi viheltää. Othello vihelsi myöskin.

Mutta kuinka hän itkikään iltasella tuo sama Othello Sinaidan sylissä kun tämä löydettyään hänet puiston nurkasta kysyi häneltä, miksi hän on niin suruissaan.

Minun kyyneleeni tulvahtivat niin voimakkaasti, että hän aivan säikähti.

— Mikä teidän on, Volodja! — toisteli hän, ja nähdessään, etten minä vastaa enkä lakkaa itkemästä, aikoi hän suudella kosteata poskeani. Mutta minä käännyin pois ja kuiskasin nyyhkyttäen:

— Minä tiedän kaikki... Minkätähden te leikittelitte kanssani?... Mitä varten te tarvitsitte minun rakkauttani?

— Minä olen menetellyt väärin teitä kohtaan, Volodja... — sanoi Sinaida. — Voi, minä olen kovin syyllinen teidän edessänne... — lisäsi hän ja puristi kätensä yhteen. — Miten paljon minussa onkaan huonoa, pimeätä, syntistä... Mutta nyt minä en leiki teidän kanssanne, minä rakastan teitä — mutta te ette edes aavistakaan, miksi ja miten... Mutta mitä te oikeastaan tiedätte?

Mitä minä osasin hänelle sanoa? Hän seisoi edessäni ja katsoi minuun — ja minä olin kokonaan hänen vallassaan, päästä jalkoihin asti, kun hän vain katsoikin minuun... Neljännestunnin kuluttua minä jo juoksin kilpaa kadetin ja Sinaidan kanssa, minä en itkenyt enää, vaan nauroin niin että kyyneleet tipahtelivat turvonneista silmistäni, kaulassani oli kaulanauhan asemesta sidottuna Sinaidan hiusnauha, ja minä huusin riemusta, kun onnistuin saamaan hänet kiinni vyötäisistä. Hän teki minun kanssani, mitä ikinä tahtoi.

Minä joutuisin suureen pulaan, jos minut pakotettaisiin tarkasti kertomaan kaikki, mitä tapahtui minulle viikon kuluessa yöllisen tarkastusmatkani jälkeen. Se oli ihmeellistä, kuumeista aikaa, jonkunlainen kaaos, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset, epäilykset, toiveet, ilot ja kärsimykset pyörivät kuin vihurin ajamina; minä pelkäsin katsahtaa sisimpääni, jos kuusitoistavuotias nuorukainen yleensä voi sen tehdä, pelkäsin tilintekoa itseni kanssa; minä koetin vain niin nopeasti kuin mahdollista saada päivän kulumaan iltaan ja sitten nukuin yöt — lapsen huoleton mieli oli siinä apunani. En tahtonut tietää, rakastetaanko minua, enkä tahtonut myöntää itselleni, ettei minua rakasteta; isää minä kartoin — mutta Sinaidaa en voinut karttaa. Minä paloin kuin tulessa hänen läsnäollessaan... mutta mitäpä minun tarvitsi tietää, mikä tuli se oli, joka poltti ja kulutti minua, kun kerran minusta oli ihanaa palaa ja sulaa! Minä antauduin kaikille vaikutuksilleni ja petin itseäni, kääntyen pois muistoistani ja sulkien silmäni siltä, mitä aavistin olevan edessäni... Tämä piina ei luultavasti olisi voinut kauan jatkua... Salaman isku katkaisi kaikki yhdellä kertaa ja heitti minut uudelle radalle.

Palattuani kerran kotiin päivälliselle verrattain pitkältä kävelymatkalta, sain kummakseni kuulla, että saisin syödä yksin, että isä oli ulkona ja äitini pahoinvoipa; hän ei tahtonut syödä mitään ja oli sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijain kasvojenilmeestä huomasin, että oli tapahtunut jotain tavatonta... En uskaltanut heiltä mitään kysellä, mutta minulla oli heidän joukossaan ystävä, nuori Filip, innokas runouden ihailija ja sitäpaitsi kitaran soittaja. Käännyin hänen puoleensa. Häneltä sain kuulla että isän ja äidin välillä oli sattunut kauhea kohtaus (palvelijattarien huoneeseen oli kuulunut kaikki; paljon oli tosin sanottu ranskankielellä — mutta sisäkkö Masha, joka oli viisi vuotta asunut erään parisilaisen ompelijattaren luona, ymmärsi kaikki); että äitini oli soimannut isää uskottomuudesta, tuttavuudesta naapurin neidin kanssa, että isä oli aluksi puolustautunut, mutta sitten kiivastunut ja vuorostaan sanonut hänelle jonkun kovan sanan jotain muka »hänen iästään», josta äiti oli ruvennut itkemään; että äiti oli myöskin huomauttanut vekselistä, joka oli muka annettu vanhalle ruhtinattarelle, ja oli kovasti häntä soimannut ja nuorta neitiä samoin ja että silloin oli isä häntä uhannut. »Ja koko tämä onnettomuus» — jatkoi Filip — »johtui nimettömästä kirjeestä; mutta kuka sen on kirjoittanut, on tietymätöntä; kuinka sellainen asia muuten olisi tullutkaan päivänvaloon?»

— Onko sitten tosiaan ollut jotain tekeillä? — sain minä vaivoin sanotuksi, tuntien samalla kuinka jalkani ja käteni kävivät jääkylmiksi ja kuinka sisimmässäni alkoi värähdellä.

Filip vilkutti silmäänsä merkitsevästi.

— On. Sellaisia asioita ei voi salata; kuinka teidän isänne koettikin olla varovainen — mutta pitäähän esimerkiksi joskus vuokrata vaunut tai jotain muuta... eihän sitä voi tulla toimeen ilman vieraitten ihmisten apua.

Laitoin pois Filipin ja heittäysin vuoteelleni. Minä en itkenyt enkä antautunut epätoivon valtaan; en kysynyt itseltäni, koska ja kuinka kaikki oli tapahtunut; en ihmetellyt sitä, etten ennemmin, jo kauan sitten ollut aavistanut... en edes soimannut isääni... Se mitä olin saanut tietää, meni yli voimieni; tämä odottamaton asiain selviäminen musersi minut... Kaikki oli lopussa. Kaikki minun kukkani olivat kerralla katkaistut ja viruivat nyt ympärilläni sinne tänne heiteltyinä ja maahan poljettuina.

Seuraavana päivänä äiti ilmoitti muuttavansa kaupunkiin. Aamulla isä meni hänen huoneeseensa ja istui kauan hänen kanssaan kahden. Ei kukaan kuullut, mitä hän puhui, mutta äiti ei itkenyt enää; hän rauhoittui ja pyysi jo ruokaakin — mutta ei kuitenkaan näyttäytynyt, eikä muuttanut päätöstään. Minä muistelen, että kävelin koko päivän, mutta en mennyt puistoon, enkä kertaakaan edes katsahtanut sivurakennukseen.

Iltasella sain olla omituisen tapauksen todistajana. Isäni toi kreivi Malevskin käsipuolesta salin läpi eteiseen ja palvelijan läsnäollessa sanoi hänelle kylmästi: »Muutamia päiviä sitten osoitettiin teidän ylhäisyyttänne ovelle eräässä talossa; minä en nyt halua ryhtyä mihinkään selvittelyihin kanssanne, mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että jos te vielä kerran tulette luokseni, heitän minä teidät akkunasta ulos. Minua ei teidän käsialanne miellytä.» Kreivi kumarsi, puri hammastaan ja poistui.

Alettiin valmistella muuttoa kaupunkiin Arbat-kadulle, missä meillä oli talo. Nähtävästi ei isä itsekään enää kauemmaksi halunnut jäädä huvilaan; mutta hän oli luultavasti saanut pyydetyksi äitiä välttämään häväistystä. Kaikki tehtiin hiljaa, kiiruhtamatta, vieläpä lähetti äitini terveisensä vanhalle ruhtinattarelle valittaen, ettei hän pahoinvointinsa vuoksi voi tavata häntä ennen poislähtöään.

Minä kuljeskelin ympäri kuin huumaantuneena, toivoen yksinomaan sitä, että tämä kaikki pian päättyisi. Yhtä ajatusta en vain saanut päästäni: kuinka voi hän, nuori tyttö — ja vielä lisäksi ruhtinatar, menetellä siten, tietäessään, ettei isäni ollut vapaa, ja kun hänellä olisi ollut mahdollisuus mennä naimisiin esimerkiksi vaikka Belooserovln kanssa? Mitä hän oikeastaan toivoi? Eikö hän pelännyt turmelevansa koko tulevaisuuttaan? Niin, ajattelin minä, kas se on rakkautta, se on intohimoa, se on antautumista... ja mieleeni muistuivat Lushinin sanat: itsensä uhraaminen tuottaa nautintoa muutamille ihmisille.

Kerran näin jotain valkoista vilahtavan yhdessä sivurakennuksen akkunassa... »Onkohan ne Sinaidan kasvot?» ajattelin minä, ja ne olivat todellakin siinä. En kestänyt enää. En voinut erota hänestä, sanomatta hänelle viimeistä kertaa hyvästi. Odotin sopivaa tilaisuutta ja läksin sivurakennukseen.

Vierashuoneessa vastaanotti vanha ruhtinatar minut tavallisella kömpelöllä ja ikävällä tavallaan.

— Mistäs se johtuu, poikaseni, että teikäläiset näin aikaisin muuttavat kaupunkiin? — sanoi hän pistäen nuuskaa molempiin sieraimiinsa. Minä katsahdin häneen ja minun tuli helpompi olla. Sana »vekseli», jonka Filip oli maininnut, oli vaivannut minua. Hän ei aavistanut mitään... ainakin minusta silloin näytti siltä. Sinaida tuli viereisestä huoneesta, mustassa puvussa, kalpeana, hiukset hajallaan. Hän otti ääneti minua kädestä ja vei omaan huoneeseensa.

— Minä kuulin teidän äänenne, — alkoi hän, — ja tulin heti. Oliko teidän niin helppoa jättää meidät, tuhma poika?

— Tulin sanomaan teille hyvästi, — vastasin minä, — luultavasti ainaiseksi. Te olette kenties kuullut, että me matkustamme pois.

Sinaida katsoi tutkivasti minuun.

— Kyllä, olen kuullut. Kiitos kun tulitte. Minä jo ajattelin, etten näe teitä enää. Älkää muistelko minua pahalla. Minä olen joskus kiusannut teitä; mutta minä en kuitenkaan ole sellainen, miksi te minua luulette.

Hän kääntyi pois ja nojasi akkunaan.

— Ei, minä en ole sellainen. Minä tiedän, että te ajattelette pahaa minusta.

— Minäkö?

— Niin juuri te!

— Minäkö? — toistin minä alakuloisena ja sydämeni alkoi väristä kuin ennenkin, voittamattoman, kuvaamattoman taikavoiman vaikutuksesta. — Minä? Uskokaa, Sinaida Aleksandrovna, että mitä tahansa te teettekin, kuinka ikinä te olette piinanneetkin minua, minä olen sittenkin rakastava ja kunnioittava teitä, niin kauan kuin elän.

Hän käännähti nopeasti minuun päin ja levittäen kätensä otti pääni käsiensä väliin ja suuteli minua pitkään ja intohimoisesti. Luoja tietää, kenelle tuo pitkä jäähyväissuudelma oikeastaan oli tarkoitettu, mutta minä nautin ahnaasti sen suloudesta. Minä tiesin, ettei se enää koskaan uudistu. Hyvästi, hyvästi, toistin minä...

Hän riistäytyi irti ja meni pois. Minä poistuin myös. En kykene selittämään tunnettani, jolla jätin Sinaidan. En toivoisi sen koskaan uudistuvan; mutta kuitenkin tuntisin itseni onnettomaksi, jollen olisi saanut sitä kokea.

Me muutimme kaupunkiin. Kesti kauan, ennenkuin minä voin irtautua entisyydestä ja ryhtyä työhöni. Haavani meni hitaasti umpeen. Omituista kyllä, en minä isääni kohtaan tuntenut mitään katkeruutta. Päinvastoin hän ikäänkuin vieläkin kasvoi silmissäni... Selittäkööt sieluntutkijat sen, miten parhaiten tahtovat.

Kerran kuljin bulevardia pitkin ja kuvaamattomaksi ilokseni tapasin Lushinin. Pidin hänestä hänen suoran ja teeskentelemättömän luonteensa vuoksi, ja vielä lisäksi sen tähden, että hän herätti minussa eloon kalliita muistoja.

— Ahaa! — sanoi hän ja rypisti kulmiaan. Tekö se olette, nuori mies! Näyttäkääpä itseänne. Te olette yhä vielä keltainen, mutta silmissä ei kuitenkaan enää ole entistä velttoutta. Tehän olette aivan miehen näköinen, ettekä minkään sylikoiran. Se on hyvä. Teettekö te työtä nykyisin, vai mitä?

Minä huokasin. En tahtonut valehdella ja totuutta taas häpesin tunnustaa.

— No niin, kyllä minä ymmärrän, — jatkoi Lushin. Pääasia on, että elää normaali-ihmisenä eikä antaudu liiaksi mielihalujensa valtaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Mihin virta vieneekin, on se aina paha. Ihmisen pitää seisoa omilla jaloillaan, vaikkei olisikaan muuta kuin kivi jalkojen alla. Minä yskin, niinkuin kuulette... ja Belooserov — oletteko kuullut sen?

— Mitä sitten? En.

— On kadonnut tietymättömiin; sanotaan hänen menneen Kaukaasiaan. Se on opiksi teille, nuori mies. Ja kaikki johtuu vain siitä, ettei ajoissa ymmärretä riistäytyä irti, katkoa verkkoa. Mutta te taisitte selviytyä onnellisesti. Varokaa, ettette uudelleen joudu satimeen. Hyvästi.

— En joudu, ajattelin minä... en näe häntä enää; mutta minun oli kuitenkin sallittu vielä kerran nähdä Sinaida.

Isälläni oli tapana joka päivä ratsastaa. Hänellä oli mainio englantilainen hevonen, kapeakaulainen, pitkäjalkainen, kestävä ja virma. Sen nimi oli Elektrik. Kukaan muu ei sillä uskaltanut ratsastaa kuin isä. Kerran tuli isäni huoneeseeni, hyvin hyvällä tuulella, jollaisena en ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Hän hankkiutui ratsastamaan ja oli jo kiinnittänyt kannukset jalkaansa.

Minä pyysin päästä mukaan.

— Hyppää sinä ennemmin pukkia, — vastasi isä, — et sinä kuitenkaan lippaallasi voi seurata minua.

— Kyllä; minä panen myös kannukset jalkaani.

— No, tule sitten.

Me läksimme matkaan... Minulla oli pienehkö, paksukarvainen, vahvajalkainen ja vikuri hevonen. Se sai tosin nelistää täyttä laukkaa, kun Elektrik juoksi ravia, mutta minä en kuitenkaan jäänyt jälkeen. Minä en ole koskaan nähnyt isäni veroista ratsastajaa; hän istui niin kauniisti ja huolettoman mukavasti ratsun selässä, että hevonenkin näytti sen aivan tuntevan ja ylpeilevän hänestä. Me ratsastimme bulevardien läpi, kävimme Neitsytkentällä, jossa hyppäsimme muutamien aitojen yli (aluksi minä pelkäsin hyppäämistä, mutta isä halveksi pelkureita — ja minä voitin pelkoni), sitten ratsastimme kaksi kertaa Moskva-joen yli ja minä luulin jo, että palaisimme kotiin, varsinkin kun isänikin huomautti, että minun hevoseni oli väsynyt, kun hän yht'äkkiä kääntyi sivuun Krimin kahluupaikalta ja lähti ratsastamaan pitkin rantaa. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Kun me vihdoin saavumme erään korkean hirsikasan luo, hypähti hän nopeasti ratsunsa selästä, käski minun tehdä samoin ja antaen minulle oman hevosensa suitset, sanoi hän, että minä odottaisin häntä siinä hirsien luona, ja lähti itse astumaan pientä poikkikatua häviten näkyvistäni. Minä aloin kävellä edestakaisin pitkin rantaa, taluttaen hevosia perässäni ja toruen Elektrikiä, joka alinomaa nykäsi päätään, pudisteli itseään, pärskyi ja puhisi, ja niinpian kuin minä pysähdyin, kaapi se vuoroin toisella vuoroin toisella kaviollaan maata tai puri minun hevostani kaulaan, sanalla sanoen, käyttäytyi kuin hemmoteltu _pur sang_.

Isä viipyi kauan. Joelta huokui vastenmielistä sumua, hieno vihmasade alkoi hiljaa valua ripotellen pieniä mustia pilkkuja harmaille hirsille, joiden vierellä minä kuljeskelin ja jotka alkoivat minusta vähitellen näyttää kovin ikäviltä.

Minulle rupesi jo tulemaan ikävä, mutta isääni ei vain kuulunut. Jokin suomalaissyntyinen poliisi, myöskin aivan harmaa, päässä suuri vanha, ruukunmuotoinen sarkalakki ja piilukirves kainalossa (mitähän poliisin tarvitsi juuri silloin oleskella Moskva-joen rannalla) lähestyi minua ja kääntäen minuun päin vanhat, ryppyiset kasvonsa, sanoi:

— Mitä te täällä teette hevosten kanssa, nuori herra? Antakaas minulle suitset, niin minä pitelen niitä.

Minä en vastannut hänelle. Hän pyysi minulta tupakkaa. Päästäkseni hänestä erilleni (olin hyvin kärsimätön) otin muutaman askeleen sinnepäin mihin isäni oli kadonnut; kuljin sitte kadun päähän asti, käännyin kulman ohi ja pysähdyin äkkiä. Noin neljänkymmenen askeleen päässä minusta kadulla, erään puurakennuksen avonaisen akkunan edessä, seisoi isäni selin minuun. Hän nojasi rinnallaan akkunanpieleen. Akkunan ääressä puolittain uutimen peitossa istui tummapukuinen nainen jutellen isäni kanssa. Nainen oli Sinaida.

Minä seisoin kuin kivettyneenä. Sitä minä en tosiaankaan ollut odottanut. Ensimäinen aikomukseni oli paeta. »Jos isäni katsahtaa taaksensa, — ajattelin, — olen minä hukassa...» Mutta omituinen tunne, voimakkaampi kuin uteliaisuuden tunne ja vieläpä voimakkaampi kateutta ja pelkoakin pysähdytti minut. Aloin lähemmin tarkastella noita kahta ja koetin kuunnella. Isäni tuntui vaativan jotakin, johon Sinaida ei tahtonut suostua. Näen vieläkin edessäni hänen kasvonsa — surulliset, vakavat ja kauniit, ja niissä näkyi sanoin kuvaamaton antautumisen, surun, rakkauden ja jonkunlaisen epätoivon ilme, — en löydä siihen muuta sanaa. Hän vastaili yksikantaan ja lyhyesti, eikä nostanut katsettaan, hymyili ainoastaan — alistuvasti mutta samalla päättävästi. Tuosta ainoasta hymystä minä tunsin entisen Sinaidani.

Isäni kohautti olkapäitään ja kohensi hattua päässään, mikä seikka aina ilmaisi hänessä kärsimättömyyttä... Sitte kuului sanat: Teidän täytyy erota tuosta... Sinaida ojentautui suoraksi ja ojensi kätensä... silloin tapahtui jotain aivan uskomatonta: Isäni kohotti äkkiä piiskan, jolla oli pudistanut tomua takistaan — ja minä kuulin kovan läimäyksen osuvan tuolle kyynärpäähän asti paljaalle kädelle. Vaivoin sain pidätetyksi huudahduksen. Sinaida vavahti, katsoi ääneti isään ja vieden hitaasti kätensä huulilleen painoi suudelman punertavalle viirulle kädessään. Isäni heitti syrjään piiskansa ja juosten nopeasti rappuja ylös katosi rakennukseen...

Sinaida käännähti, levitti kätensä, taivutti päänsä taaksepäin ja katosi myös akkunasta.

Pelästyksestä ja kauhusta aivan ymmälläni peräydyin minä takaisin, juoksin läpi poikkikadun ja palasin joenrantaan. En voinut käsittää mitään. Tiesin, että isäni, joka tavallisesti oli hyvin kylmä ja pidättyväinen, joskus voi saada ankaria raivokohtauksia... mutta sittenkään en minä voinut ymmärtää sitä, mitä olin nähnyt... Mutta siinä samalla tunsin myöskin, ett'en minä koskaan elämässäni voisi unohtaa tuota Sinaidan liikettä, katsetta, hymyä, ja että hänen kuvansa, tuo uusi kuva, joka aivan odottamatta oli astunut eteeni, oli ainaiseksi syöpynyt mieleeni. Katselin ajatuksiinsa vaipuneena joelle, enkä huomannut, että kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Häntä lyödään, ajattelin minä, lyödään... lyödään...

— No mitäs sinä mietiskelet — annappas hevoseni! — kuulin isäni sanovan takanani.

Ojensin koneellisesti hänelle suitset. Hän hypähti Elektrikin selkään... viluinen hevonen nousi takajaloilleen ja hyppäsi puolitoista syltä eteenpäin... mutta isäni taltutti sen pian; hän työnsi kannukset sen sivuihin ja löi sitä nyrkillä kaulaan... Eipäs pitänyt olla piiskaa, mumisi hän itsekseen.

Minä muistin äskeisen piiskanlyönnin ja vavahdin.

— Mihinkäs sinä sen olet pannut? — kysäisin isältä vähän ajan kuluttua.

Isäni ei vastannut, vaan ratsasti edelle. Tavoitin hänet. Tahdoin välttämättä nähdä hänen kasvonsa.

— Tuliko sinulle ikävä yksin ollessasi? — sanoi hän hampaittensa välistä.

— Hiukan. Mihinkä sinä pudotit piiskasi? — kysyin häneltä taas.

Isäni katsahti nopeasti minuun. — Minä pudotin sen, — virkkoi hän, — heitin sen pois. — Hän vaipui mietteisiinsä ja painoi päänsä alas... ja siinä minä ensimäisen ja milteipä viimeisen kerran näin, miten paljon hellyyttä ja sääliä hänen ankarat piirteensä voivat ilmaista.

Hän lähti taas laukkaamaan, enkä minä voinut häntä enää saavuttaa; tulin kotiin neljännestuntia myöhemmin kuin hän.

»Kas se on rakkautta», ajattelin itsekseni vielä kerran istuen yöllä työpöytäni ääressä, jolle nyt taas alkoi ilmestyä kirjoja ja vihkoja, — »se on intohimoa!... Kuinka voi kärsivällisesti ottaa vastaan iskun... vaikkapa kaikkein rakkaimmankaan olennon kädestä!... Ja kuitenkin näkyy se olevan mahdollista, jos rakastaa... Ja minä... minä kun kuvittelin...»

Viimeisenä kuukautena olin kovasti vanhentunut — ja minun rakkauteni kaikkine intoiluineen ja kärsimyksineen näytti minusta itsestäni niin pieneltä ja lapselliselta ja sisällyksettömältä verrattuna siihen toiseen, minulle tuntemattomaan, jota minä tuskin osasin aavistaa ja joka minua pelotti, kuten tuntemattomat, kauniit mutta ankarat kasvot, joita turhaan koetat tarkastella puolipimeässä...

Sinä samana yönä näin minä omituisen ja kammottavan unen. Olin tulevinani matalaan, pimeään huoneeseen... Isäni seisoi siellä ratsupiiska kädessä ja polki jalkaa; nurkassa kyyrötti Sinaida ja — ei kädessä — vaan otsalla oli hänellä punainen viiru... Mutta heidän kummankin takana seisoi Belooserov ylt'yleensä veren tahraamana avaten kalpeat huulensa ja uhaten vihaisella äänellä isääni.

Kaksi kuukautta myöhemmin tulin minä yliopistoon ja puolen vuoden kuluttua kuoli isäni halvaukseen Pietarissa, jonne me juuri äskettäin olimme muuttaneet. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän saanut Moskovasta kirjeen, joka oli kovasti kiihdyttänyt häntä... Hän oli pyytänyt jotain äidiltäni ja olipa vielä itkenytkin, hän, minun isäni! Saman päivän aamuna, jolloin hän sai halvauksen, oli hän alkanut ranskankielellä kirjoittaa kirjettä minulle: Poikani, — kirjoitti hän, — kavahda naisen rakkautta, kavahda sitä onnea, sitä myrkkyä...

Hänen kuolemansa jälkeen lähetti äiti huomattavan suuren rahasumman Moskovaan.

Kului noin neljä vuotta. Olin juuri päässyt yliopistosta, enkä vielä oikein tiennyt, mihin minun piti ryhtyä, mille alalle antautua. Kuljeskelin ympäri ilman mitään työtä.

Eräänä kauniina iltana tapasin teatterissa Maidanovin. Hän oli ehtinyt mennä naimisiin ja astua virkaan; mutta minä en huomannut muuten hänessä mitään muutosta. Hän innostui yhä edelleen aivan syyttä suotta ja yhtä pian saattoi hän taas käydä alakuloiseksi ja surumieliseksi.

— Tiedätte kai, sanoi hän minulle muun muassa, — että rouva Dolskij on täällä.

— Kuka rouva Dolskij?

— Oletteko te unohtanut? Entinen ruhtinatar Sasekin, johon me kaikki olimme ihastuneet, te tietysti myös. Muistattehan, huvilassa, Neskutshnin lähellä?

— Onko hän naimisissa Dolskin kanssa?

— On.

— Ja hän on täällä teatterissa?

— Ei vaan täällä Pietarissa. Hän tuli tänne muutamia päiviä sitten ja aikoo lähteä ulkomaille.

— Ja mikä on hänen miehensä?

— Komea mies ja hyvin rikas. Oli minun virkatoverini Moskovassa. Ymmärrättehän... sen jutun jälkeen... tottakai te hyvin tiedätte kaiken... (Maidanov hymyili merkitsevästi) ei hänen ollut helppo päästä naimisiin. Siitä oli ollut seurauksia... Mutta hänen järjellään ei mikään ole mahdotonta. Menkää hänen luokseen jonakin päivänä, hänestä olisi varmaan hauskaa nähdä teitä jälleen. Hän on käynyt vielä entistä kauniimmaksi.

Maidanov antoi minulle Sinaidan osoitteen. Hän asui hotelli Demuth’issa.

Vanhat muistot heräsivät minussa... Minä päätin heti seuraavana päivänä käydä tervehtimässä entistä ihastustani. Mutta sattui jotain esteitä; kului viikko, toinenkin, ja kun minä sitten vihdoinkin menin hotelli Demuth’iin ja kysyin rouva Dolskij’ta, sain tietää, että hän oli neljä päivää sitten kuollut aivan äkkiä lapsivuoteeseen.

Tunsin kuin piston sydämessäni. Ajatus, että olisin saanut nähdä hänet, enkä ollut mennyt hänen luokseen ja etten nyt enää milloinkaan saa häntä nähdä — tuo katkera ajatus kalvoi minua torjumattoman soimauksen voimalla.

— Kuoli? — toistin minä, katsellen tylsästi ovenvartijaan; sitten palasin hiljaa ulos ja lähdin astelemaan, tietämättä itsekään, minne.

Koko entisyyteni oli yht'äkkiä taas sukeltanut esiin ja asettunut sieluni silmien eteen. Tähänkö siis päättyi, tätäkö kohtaloa kohti oli kiiruhtaen ja intoellen rientänyt tuo nuori, tulinen, säkenöivä elämä? Ajattelin sitä kaikkea, kuvailin mielessäni noita rakkaita piirteitä, silmiä, kiharoita, — ahtaassa arkussa, kosteassa, maanalaisessa pimeydessä — siinä, ei kaukana minusta, vielä elossa olevasta, ja kenties vain muutaman askeleen päässä isästäni...

Ajattelin sitä kaikkea ja muistin Pushkinin sanat:

Oi nuoruus, nuoruus! Sinä et huolehdi mistään; sinulla on ikäänkuin kaikki maailman aarteet hallussasi, yksinpä surukin sinua viihdyttää, ja huoletkin sinua kaunistavat; sinä olet itsetietoinen ja rohkea, sinä sanot: minä yksin elän — katsokaa! Ja kuitenkin sinun päiväsi rientävät ja häviävät jäljettömiin ja kaikki sinussa sulaa kuin vaha auringossa, kuin lumi... Ja kenties koko sinun ihanuutesi salaisuus piilee — ei siinä että sinä voit kaikki tehdä — vaan siinä, että voit ajatella voivasi tehdä kaikki, juuri siinä, että sinä lasket tuulen vietäviksi voimia, joita et osaisi mihinkään muuhun käyttää, — siinä, että jokainen meistä todenteolla pitää itseään tuhlaajana, tosissaan uskoo täydellä syyllä voivansa sanoa: mitä olisinkaan minä voinut saada aikaan, jollen olisi tuhlannut voimiani turhaan!

Niin oli minunkin laitani... Mitä minä toivoinkaan, mitä odotinkaan, miten ihanan tulevaisuuden näinkään edessäni, kun saatoin tuskin kertaakaan huoaten, tuskin vähintäkään surua tuntien muistella ensimäisen rakkauteni esiinloihdittua ilmestystä.

Mutta, mitä toteutui kaikesta siitä, mitä olin toivonut! Ja vielä nytkin, kun jo illan varjot alkavat laskehtia elämäni yli — mitä virkistävämpää, kalliimpaa on minulle jäänytkään kuin muistot tuosta nopeasti ohikiitäneestä aikaisesta kevätpilvestä?

Mutta minä soimaan itseäni turhaan. Silloinkaan, tuona huolettomana nuoruuden aikana, en minä sulkenut korviani suruisalta ääneltä, joka usein huusi minua ja valtavasti kaikui vastaani haudan toiselta puolen. Muistan, että muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin saanut tiedon Sinaidan kuolemasta, veti vastustamaton voima minua olemaan saapuvilla erään meidän talossamme asuvan köyhän vaimon kuolinvuoteella. Rääsyihin käärittynä, maaten kovilla laudoilla, säkki pään alla kuoli hän raskaan ja tuskallisen kuoleman. Koko hänen elämänsä oli kulunut ankarassa taistelussa jokapäiväistä puutetta vastaan; ei hän nähnyt mitään iloa, ei saanut maistaa onnen suloutta — ja olisi luullut hänen iloitsevan kuolemasta, sen tuomasta vapautuksesta ja levosta. Ja kuitenkin — niin kauan kuin vanha ruumis vielä voi tehdä vastarintaa, niinkauan kuin rinta vielä vaivoin saattoi kohoilla sen päällä lepäävän kylmän käden alla, niinkauan kuin viimeiset voimat vielä riittivät, — vanhus lakkaamatta teki ristinmerkkejä ja toisteli alinomaa: Herra anna syntini anteeksi, — ja vasta sitten, kun hän menetti tajuntansa, katosi hänen silmistään kuolemanpelon ja kauhun ilme...

Minä muistan, että siinä vanhan naisen kuolinvuoteen ääressä valtasi minut pelko Sinaidan tähden ja minä tunsin suurta halua rukoilla hänen puolestaan, isäni puolesta — ja itseni puolesta.

V. 1860.