The Project Gutenberg eBook of Meri ja nainen, by Erkki West

Eräänä kauniina päivänä meille saapui paksu käsikirjoituspinkka ja erään kirjallisuudenharrastajan allekirjoittama kirje, joka sisälsi seuraavaa:

»Rannikkokaupungin kasvattina oli lapsuuteni suurimpia huveja ikätoverieni seurassa pinkertää satamaan ottamaan vastaan jokaista saapuvaa laivaa. Meillä oli omatekoinen maailmanjärjestyksemme, jossa laiva vastasi taivasta ja messipoika oli se keruubi, joksi pääsemistä meidän siivollinen käytöksemme tarkoitti. Vain kaikkein rohkeimmat ja kunnianhimoisimmat uskalsivat mielessään hautoa sellaista aatetta kuin kohoamista itse Isä Jumalaksi — kapteeniksi.

»Voi niitä aikoja, jolloin siivon käytöksen lupausta vastaan saatiin istua salin nurkassa ja kuunnella kapteenisetää, joka isän kanssa totilasin ääressä jutteli noista kaikista ihmeellisistä asioista, noista vieraista satamista, joiden oudot nimet nostivat mieleen epämääräisiä, mutta varmasti hurmaavia kuvia!

»Sittemmin olen yhteiskunnallisessa arvoasteikossa noussut niin korkealle, että olen päässyt nurkastani ja saanut kunnian itse istuutua herra kapteenia vastapäätä. Ja mielessäni on aina itänyt ajatus, että toistenkin ihmisten pitäisi saada kurkistaa tuohon ihmeelliseen maailmaan, jota hallitsevat ankarat lait — kuitenkin hiukan toiset kuin meitä muita — jossa näyttämönvaihdokset tapahtuvat niin tiheään ja jossa mystiikka on olennaisena tekijänä — lyhyesti: siihen maailmaan, jonka runsaat tapahtumat on valokuvattu vanhan kipparin aivoihin ja jonka sisäinen olemus versoo hänen sielustaan.

»Olen useata merikapteenia koettanut houkutella kynään, mutta he ovat vain hymähtäneet ystävällisesti ja aloittaneet uuden, entistä repäisevämmän jutun. Vihdoin tutustuin kapteeni Westiin, myrskynharmaaseen merikarhuun, joka tosin murahti ehdotukselleni, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin pisti käteeni käsikirjoitustukun sanoen: 'Siinä on. Ja lisää tulee, jos tarvitaan. Katso nyt'.»

Minä katsoin ja hämmästyksekseni havaitsin saaneeni kokonaisen romaanin — en huomannut asiakseni ruveta syvemmälti kaivamaan tätä korutonta, selvää tyyliä, josta kirjallisena herkkusuuna nautin — ja nyt lähetän sen teille.

»Tämä matka priki 'Delfinellä' viisikymmentä vuotta sitten on tehnyt minulle sanomattoman hyvää. Ja olen varma, että sen vaikutus muihin ihmisiin on yhtä virkistävä, sillä kaikista mahdollisista epätodennäköisyyksistä huolimatta harvalla matkalla ihmistä seuraa niin väkevä todellisuudentuntu.»

Tällainen oli kirje. Jätämme nyt tuon käsikirjoituspinkan kunkin lukijan omakohtaisesti katseltavaksi.

MERI JA NAINEN.

Komea oli minusta priki »Delfine», kun sen ensikertaa näin Haikon selällä lähellä Porvoota. Se oli trondhjemilainen alus, mutta Glasgow oli sen synnyinkaupunki, sillä siellä se oli liukunut telakaltaan Clyde-virtaan ja siellä se oli ristitty. Siihen maailman aikaan — noin viisikymmentä vuotta sitten — juuri Clyden rantojen telakoilla rakennettiin maailman hienoimmat laivat. Delfine oli tehty intialaisesta teakpuusta, joka on parasta laivanrakennusainetta. Se on hyvin kovaa eikä siis helposti mätäne. Tämä puulaji on tietysti sangen kallista, ja siksi Delfine oli vielä vanhanakin arvokas.

Uljas oli priki Delfine, ja useamman kuin yhden kerran minä seisoin rannalla sitä ihailemassa. Se kellui niin hivelevän keveästi ja oli rungoltaan kuin nuori solakka nainen. Iältään vanhanpuoleisena se tosin oli ehtinyt »lossata» monet lastit, viimeiseksi Riosta tulleen kahvin ja keinutteli tyytyväisenä pohjalastiaan.

Sattuma tutustutti minut lähemmin ihailuni esineeseen. Olin näet kävelyllä nuoren pitkänhuiskean merimies Löflundin kanssa, kun Snäckenströmin talon luona, lähellä Porvoon jokea, kohtasimme lyhyen, tanakan, herraskaiselta vivahtavan miehen. Hän oli Oskar Bäck, Delfinen kapteeni.

— Tahdotteko hyyryn priki Delfineen, pojat, niin pääsette Norjaan,
Espanjaan ja Brasiliaan? sanoi kapteeni meille.

Minä, joka olin päättänyt niin pian kuin suinkin lähteä merille jatkamaan purjehdusharjoitustani, mikäli mahdollista ulkomaalaisessa laivassa, olin heti valmis ja vastasin:

Löflund, jota meripoikain kesken sanottiin Kangas-Fiian pojaksi, koska hänen äitinsä myi kangasta Porvoon torilla, sanoi ensin haluavansa mennä äitinsä kanssa asiasta neuvottelemaan.

Lähdin siis kapteeni Bäckin seurassa merimieshuoneeseen, minne vähän myöhemmin Löflundkin saapui. Siellä »mönsträttiin» sitten kaksi suomalaista meripoikaa, ja he joutuivat nyt Norjan lipun suojeluksen alaisiksi.

Delfine purjehti ensin Helsinkiin, jossa otettiin lankkulasti, ja sieltä norjalaiseen kaupunkiin Kristiansandiin. Siellä mönsträttiin laivaan ensimmäinen perämies, kokki ja kaksi matruusia. Sitäpaitsi saimme sieltä laivaan kaksi naisihmistä, nimittäin kapteenin rouvan ja tyttären. Kapteenin rouva oli nuori, vasta puolivälissä kolmattakymmentä. Hän oli tuota pitkähköä, kapeakasvoista tyyppiä, jonka usein tapaa germaanilaisten naisten keskuudesta. Kastanjanruskea tukka aaltoili toisella puolen otsaa melkein teräsharmaitten silmien tasalle. Viisivuotiaasta Magda-tytöstä saattoi arvata, että hänestä vielä kehittyisi kauniin äitinsä kuva. Hipiä heillä molemmilla oli kuin mansikkamaito, ja mieluisilta kuin Brasilian banaanit he tuntuivat meistä Delfinen miehistä: äiti kuin ihana kypsä etelän hedelmä, tyttönen kuin raakilo. Heti alusta me miehet, kuten sanottu, miellyimme heihin. Nuori, kaunis kapteeninrouva toimitti laivaan tultuaan miehistölle pienet kahvikekkerit, joissa kahvin ja leivän lisäksi tarjottiin ryyppy akvaviittiä, norjalaista viinaa. Kun miehet olivat saapuneet laivaan, olimme valmiit jatkamaan matkaa Espanjaan.

Ilmakin näytti lupaavalta, sillä puuvenprammi-tuuli puhalsi koillisesta. Kun ankkurinhiivaus oli alkanut miesten laulaessa vanhaa ankkurinhiivauslaulua »Det skall byggas ett skepp uti norden», saapui äkkiarvaamatta laivaan sanantuoja, joka antoi kapteenille sähkösanoman. Luettuaan sen ukko Bäck raivostui. Hän kiskaisi lakin päästään, heitti sen laivan kanteen, sylkäisi siihen ja alkoi sitä polkea. Hänen katkonaisesta kiroilustaan saimme tietää, että Sörensen, laivan omistaja, oli käskenyt heti purjehtia Trondhjemiin. Ymmärsimme kyllä suotuisaan säähän nähden kapteenin suuttumuksen, mutta suurin osa miehistöä iloitsi, sillä olihan hauskaa vielä poiketa kotimaahan. Kauniiseen rouvaan ei määräys näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Ankkuri hiivattiin ja purjeet, toinen toisensa jälkeen, nostettiin.

Ihana koillistuuli puhalsi ja ellei tuota Trondhjemiin palaamiskäskyä olisi tullut, olisi meillä ollut hyvä myötäinen yli koko Pohjanmeren aina Englannin kanaaliin saakka. Mutta kun matkan määrä muutettiin, oli asianlaita toinen. Nyt saatiin melkoisesti prässätä, muutella purjeiden suuntaa, ja luovia ennenkuin päästiin Trondhjemin vuonoon. Matkaa siis kesti, mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin vihdoin olimme tuossa vanhassa Ruotsin ja Norjan unioniajan kruunauskaupungissa, jonka kuuluisassa tuomiokirkossa vielä nykyjäänkin Norjan kuninkaat kruunataan. Delfine laski ankkuriin Trondhjemin väylälle.

Valtiopäivämies ja konsuli Sörensen tuli veneellä laivaamme. Hän oli oikea sen ajan norjalaisen vanhan-herran perikuva: nelikulmainen pää tuntui melkein liian isolta lyhyenlännälle vartalolle, mutta jyhkeä, sileäksi ajeltu leuka, joka pisti esiin kahden valtavan poskipartatupsun välistä, todisti, että hänessä yhä oli miestä ajamaan tahtonsa läpi. Hän oli salaperäisen näköinen, ja pistävät vilkkuvat silmät tuntuivat tunkeutuvan joka soppeen, kun hän kyseli laivan asioita, etenkin sen merikelpoisuutta. Hän ei sanallakaan maininnut syytä, miksi Delfinen oli täytynyt muuttaa matkansa suunta ja saapua Trondhjemiin, eikä ukko Bäck myöskään uskaltanut sitä urkkia. Koko laivaväki töllisteli häntä kuin suurta kysymysmerkkiä. Arvailtiin sinne ja tänne: olikohan ehkä kapteeni Bäckille annettu potkut ja mistä syystä?

Päivät kuluivat. Joka ilta kuuden jälkeen sai miehistö mennä maihin. Minäkin kävin miltei joka päivä kaupungilla, sillä pääsin kapteenskan soutajaksi. Pikku Magda vietiin isoäitinsä, rouva Störrupin luo ja jäi päiviksi sinne. Soudellessani Kirsten-rouvan kanssa tutustuin kaupungin ympäristöön ja väestöön.

Trondhjemin luonto on kaunis ja suurenmoinen, mutta samalla synkkä. Ihmisetkin siellä ovat toisenlaisia kuin muualla. Heidän surunsa oli mustana ja synkkänäkin täydellisesti hillittyä. Heidän ilonsa taas ei ollut, niinkuin monien muiden, äänekästä ja räikeää, vaan sellaista kuin atleetin, joka voittajana palaa areenalta, tyyntä ja tyytyväistä, vaikkakin kömpelöä. Trondhjemin miehet olivat naisiin verraten rumanpuoleisia. He joivat mielellään mainiota akvaviittiänsä, joka teki heidät kerskuviksi ja toraileviksi sekä tappelunhaluisiksi. Tappelussa siellä ei käytetty, niinkuin meillä, puukkoja, vaan »norjalaisia kalloja»; miehet ja vieläpä naisetkin, varsinkin jos oli rakkausasiat kyseessä, ryntäsivät päät vastakkain toisiansa vastaan, aivankuin pässit puskiessaan. Tästä syntyi paukkina niinkuin keilaradalla.

Trondhjemin naiset taas olivat yleensä kauniita. Heidän joukostaan tapasi suuriakin kaunottaria, sellaisia kuin kapteeninrouva Kirsten Bäck. Norjalainen nainen eroaa ruotsalaisesta esimerkiksi siinä, että edellinen juoksee miesten perässä, jälkimmäisen perässä taas juoksevat miehet. Kaikki oli kuitenkin suhteellista siellä, kuten muuallakin.

Trondhjem oli siihen aikaan täydellinen merimieskaupunki. Asukkaista oli kolme neljäsosaa naisia ja yksi neljännes miehiä, viimeksimainitut kun olivat ulkona joko merimiehinä tai kalastajina. Kaupungin naisväestön muodostivat suurimmaksi osaksi kapteenien, perämiesten ja tavallisten pikipöksyjen vaimot ja tyttäret, siis kaikki elivät meren armoilla.

Trondhjemissä muodostui nyt yleiseksi puheenaiheeksi, etenkin merimiespiireissä, priki Delfinen odottamaton kotiintulo. Ihmeteltiin, kuinka se täysilastissa, joka aiottiin viedä Espanjaan, laiskana viikoittain lepäili väylällä. Kallis ja pitkä lepohetki sille ja miehistölle suotiin, mutta mitäpä se kehenkään kuului, olihan Sörensen rikas, arveltiin.

Samaa asiaa pohdimme mekin Kirsten-rouvan kanssa soudellessamme Trondhjemin selän rannoilla huvilasta toiseen. Minusta olivat nämä souturetket erittäin hauskoja, sillä me keskustelimme vapaasti keskenämme kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Kirsten-rouva oli jo ehtinyt kertoa minulle yhtä ja toista menneisyydestäänkin. Minua rupesi jo kiusaamaan hänen pyytämätön luottamuksensa, ja niinpä kerran, kun hän taas aikoi jatkaa kertomustaan, minä keskeytin hänet:

— Kapteenska on hyvä eikä jatka. En ole utelias ja lienee parasta, etten mitään tiedä.

— West, sinä olet pyynnöstäni kertonut minulle itsestäsi ja menneisyydestäsi. Sinä olet hyvän kodin lapsi ja sivistynyt ihminen ja sellaisia tapaa laivoilla harvassa.

Hän sinutteli, sillä norjalaisissa aluksissa oli päällystö ja miehistö kuin samaa perhettä. Arvoero ei ollut läheskään niin suuri kuin muiden maiden laivoissa, ja miehistön ruokakin oli miltei samaa kuin päällystön.

Miehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin rouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä tuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki siinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.

II.

Kirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi suruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, lukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup taklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin laivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain rungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen vihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa Trondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos Störrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän jättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.

Kun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut kotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä eroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi hänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui tarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua saikin voimansa takaisin.

Viikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin, tuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen kanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta, joka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat ilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan mitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille; senpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.

He kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä keskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen ja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä heidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:

— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse minua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne, joka oli Trondhjemin paras mies.

Hildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He kulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta. Kun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia — Mörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän huutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut. Häntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet takaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin kiivetä Spögeklackenille.

— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi
Kirsten. Mutta Halvor vastasi:

— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat eksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä päästä Spögeklackenin huipulle.

Suurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin näännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli kantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis Spögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon puhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn haltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin. Heidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:

— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle paikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa Spögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä minuutissa olemme perillä.

Kirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan näännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.

— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön sylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja rupesi huutamaan apua:

— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä hänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta. — Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu etäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä. Katselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem ja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.

Kirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan rauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin oli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi putosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin alemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman päässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se putosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.

— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa todella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu turvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa Ebbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka kaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä on otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään takaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi louhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö valoisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä ette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.

Tyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut vastenmieliseltä — tuli mitä tuli.

He tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin käsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He istuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja nukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko luolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld tärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa Halvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja peloittavaa jyrinää jatkui.

— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua. Huomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me voimme lähteä sinne.

Ja Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn laatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja portviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut, istuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka hirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui. Siinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä asioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko Telma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.

Halvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti, pitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi kauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa, vaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni ja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään Spögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä otsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut muuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa, johon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli vikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin, lehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu kuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän vastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään. Hengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä leikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi Kirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni tunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia kertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.

He kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia Lontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten pyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head — seisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan sisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu. Alttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta alttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu lordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko sulkea ne.

Kun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko paistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli illalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan, ettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.

— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina kulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän teitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.

(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta
Kirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi.
Mutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi
Halvorkin ja oli iloinen.»)

Sitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö enää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster Abbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä puri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin Trondhjemiin.

III.

Me palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa oli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin puolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty loisti huonosti.

— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin tunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.

— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää
Westin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.

Löflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai minulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.

— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi kipparin rouvan soutupojaksi!

Sillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä nostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä kiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä minulle:

— Kapteeni, minun niinkutsuttu mieheni, on maissa, ja ensimmäinen perämies on saanut luvan lähteä Mockerevin majakalle sanomaan hyvästit morsiamelleen, majakkamestarin tyttärelle. Toisen perämiehen hytistä ei kuulu mitään, siis hänkin on luultavasti poissa. Ota kuitenkin selkoa Löflundilta, onko viimeksimainittu maissa. Jos hänkin on poistunut, niin tule tänne, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Kapteenska on hyvä ja tulee kompassihuoneen luo, kun kuulette minun yskähtävän, vastasin ja lähdin ottamaan selkoa asioista.

Löflund, joka juuri oli saanut puhdistetun ankkurilyhdyn sytytetyksi ja vedetyksi paikoilleen, tuli minua vastaan tyyrpuurin puoleisessa ruffin kulmassa.

— Kuulehan West, sanoi hän, — tahtoisitko olla hyvä ja pitää minun vahtivuoroni? Olen vähän väsynyt ja sairas. Kyllä minä sitten taas toiste teen sinulle palveluksen.

— Ei minun oikeastaan pitäisi tehdä sinulle palvelusta, kun olet niin hävytön. Olen sitäpaitsi itsekin väsynyt, soudettuani kaiken päivää. Sinähän et ole tehnyt muuta kuin palmikoinut plattinkia.

Mutta Löflund yhä jatkoi pyytämistään sanoen, että kun vahtivuoroni jo alkaa puolen tunnin kuluttua, niin enkö voisi yhtä hyvin ottaa sitä heti. Lupasin kysyä asiasta toiselta perämieheltä, jos hän on valveilla. — Hän ei ole laivassa, vastasi Löflund.

— Kiitos! Jos sinulla on nälkä, niin keittiössä on hyvää turskalaatikkoa. Sitä oli päivälliseksi.

Kun olin tullut vakuutetuksi, ettei kajuutassa ollut muita kuin Kirsten ja että miehet jo kuorsasivat kanssissa, menin kompassihuoneen luo.

— Olet viipynyt kauan, West. Voimmeko me nyt kenenkään näkemättä ja kuulematta jutella?

— Olen. Uskallatko jättää vahdinpidon vähäksi aikaa, niin menemme minun hyttiini?

— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät.
Kello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.

Menin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt ja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota kaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin soittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli yli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon soittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli vierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta kuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa olimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen jälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin hetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan laivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin kauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen valo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien tähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani havahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä tunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia hakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan kanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? — Katseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä nukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan aikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo poistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.

Kun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää skandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin joutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».

Ei vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin häntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet ja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja tunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan apteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia, ja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen tunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet ja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.

Laiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla puoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta. Menin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden lasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti rauhalliselta, menin Kirstenin luo.

— En tahdo enää kuulla mitään. — Olin lisäämäisilläni: »Minä viis veisaan teidän rakkausjutuillenne. Kertokaa ennen vaikka meren kaloille», mutta nähdessäni nuo kauniit, kalpeat kasvot tyynyllä en hennonut. Lisäsin vain:

— Miksi niin välttämättä tahdotte kertoa minulle? Hän hymyili hiukan vastatessaan:

— Olet kovin nuori, West. Mutta ehkä juuri siksi minä tahdon kertoa. Pääasia on, että sinä kuuntelet, tai minä kostan ja usko pois, että minä osaan kostaa.

— Hyvä, odottakaa vähän, käyn kannella ja otan selvää tilanteesta ja samalla soitan kaksi lasia, koska kello on kohta yksi.

— Pieni, rakas lapseni! Halvorin lapsi! Halvor kosi minua, mutta hänen isänsä pani vastaan. Ja sinä olet nähnyt hänen isänsä. Silloin Halvor päätti lähteä valtameren toiselle puolelle. Hän ja kaikki yleensä luulivat, ettei vanhalla Sörensenillä ollut enää jäljellä pitkää elonaikaa. Lääkärit arvelivat, että häntä vaivasi syöpä. Sörensen oli isältään ja isoisältään perinyt suuret rikkautensa ja Halvor ja Hildur olivat ainoat perilliset. Sitten kun vanhus oli mennyt manalle, piti Halvorin palata takaisin kotiin.

Päivää ennen Halvorin lähtöä menimme, hän ja minä, Mockereviin. Tahdoimme olla kahden, ennenkuin eroaisimme. Silloin tosin kuvittelimme eron aivan lyhyeksi. Noustuamme maihin ja kiinnitettyämme purjeveneen kiipesimme kalliolle. Istuimme käsi kädessä kauan aikaa. Halvor silitti päätäni ja suuteli kyyneleisiä kasvojani ja sanoi viimein: »Pese, pieni Kirsten, kyynelet kasvoiltasi, tuossa vuoren kolossa on sadevettä.» Kun olin sen tehnyt ja vähän rauhoittunut, tartuin Halvorin kaulaan, ja me vannoimme toisillemme uskollisuusvalan, jonka piti kestää koko elinaikamme. Sanoin: »Kuule Halvor, minähän se kosin, eikö niin?» — »Niin, rakkaani ja kiitos, että sen teit», vastasi hän. — »Ja olemmehan ehdottomasti päättäneet mennä naimisiin?» — »Olemme, rakkaani, jos vain saamme elää.» — »Siksi, omani, meidän täytyy vihkiytyä, niin kauan kun tiedämme elävämme.» — »Jos olisi tässä Pappi, niin voisimme heti antaa vihkiä itsemme; ehkä huomenna ennen lähtöäni saamme siihen tilaisuuden.» — »Mutta, Halvor», sanoin minä, »onhan meillä tässä suuri mahtava meri, joka meitä köyhiä norjalaisia elättää, olkoon se meidän pappimme ja todistajamme!» — »Olkoon niinkuin tahdot, armaani», vastasi Halvor. Kun sitten auringon laskettua läksimme Mockerevista, olimme mies ja vaimo.

Kirsten-rouvan kertomus katkesi taas vähäksi aikaa, sillä kelloni oli puoli kaksi ja minun täytyi kiirehtiä kannelle. Löin kolme lasia ja sain naapurilaivalta vastaukseksi kolme lasia. Koska kaikki näytti rauhalliselta, menin jälleen Kirstenin luokse.

Kirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit, vierivät poskia pitkin.

— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin. Halvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä rakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.

— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli saanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana Trondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja minä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät», sanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.» Minun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä. »Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi, taklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän tahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä, kuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna lähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille, että te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»

Seuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme aamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle englantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja minä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti ankkurin ja purjehti Skotlantiin.

— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet soittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.

Kun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja minä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi kertomistaan:

— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa, pienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja eräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka voimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta saavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla määräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti päällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin istumaan.

Oli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen sekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle kauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla puolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia, rapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni siellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän näitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia ja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän oli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille. No niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on, arvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.

Kun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin avannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua vastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä riittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli järjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni Bäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei hän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen, sunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa ja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen jälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan vastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa Trondhjemiin.

Seuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund ja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck saapuivat veneeseen.

Laivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa noutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo oli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.

Kirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan katseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.

— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven ja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund ja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme kajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten toraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.

Me menimme kokkapuolelle. Meteli kasvoi ja viimein kajuutan ovi lensi auki. Kirsten pakeni ulos, kasvot verissä, Sörensenin takaa-ajamana, joka muistutti jotakin henkitoreissaan olevaa saatanaa. Tuuhea poskiparta ja harmaa tukka olivat aivan takkuiset ja silmät paloivat villisti.

— Kirottu taklausmestarin tytär, niin totta kuin piru on kotoisin helvetistä, niin totta minä nyt tapan sinut!

Hän sieppasi kannelta tammipuisen kangen, kiertopelispaalin, kohotti sen ja oli juuri iskemäisillään Kirsteniä päähän. Silmänräpäys, ja nainen olisi ollut verisenä mäskinä. Nopeana kuin salama minä syöksähdin Kirstenin paikalle; hän lensi pitkäkseen vasten laivan reelinkiä, ja minä sain iskun käsivarsiini, jotka olin asettanut pääni suojaksi. Väännettyäni kangen tuon riehuvan pirun käsistä tartuin hänen kurkkuunsa. Silmissäni näkyi punaista.

— Annan teille niin paljon aikaa, että ehditte rukoilla Jumalalta armoa tulevaa elämäänne varten ja sitten…

Sörensen, joka oli oikea norjalainen, löi nyt viimeisen valttinsa pöytään. Hän koetti puskea norjalaisella kallollaan. Minä vain lisäsin puristusta.

Sörensen seisoi nyt kumarruksissa, ähkien ja valmiina hiukan hengähdettyään uudelleen karkaamaan Kirstenin kimppuun. Kun hän taas tavoitteli kankea, painoin minä hiljakseen hänet maahan selälleen ja pitelin häntä siinä. Hiukan rauhoituttuaan hän sanoi:

— Minulla ei ole täällä enää mitään sanomista eikä tekemistä; saattakaa minut heti maihin.

Hän nousi seisoalleen ja lähestyi Kirsteniä, mutta minä astuin väliin. Sörensen sanoi aivan muuttuneella äänellä ja ikäänkuin vuosikymmenen vanhentuneena:

— Kiitän, nuori suomalainen. Ilman teitä olisin raivohulluudessani tappanut tuon naisen ja ilman häntä te olisitte tappanut minut. Tahdon vielä sanoa rouva Bäckille muutaman sanan. — Rakastan teitä, Kirsten, ja olisin tahtonut antaa teille Halvor-vainajan sukunimen. Luulin voivani pakottaa teidät niinkuin ennenkin — parasta lienee, etten jatka. Annatteko anteeksi sekä tämän että sen, mikä Skotlannissa tapahtui? Tästälähin koetan hyvittää kaikki, jos suostutte pyyntööni.

— Annan anteeksi, jos lupaatte, että saan olla rauhassa. Muuta hyvitystä en huoli teiltä.

Kun vanhuspiru oli pessyt kasvonsa ja kätensä ja levännyt jonkin aikaa, sousimme Löflundin kanssa, hänet, Bäckin ja Kirstenin maihin. Bäck saattoi Sörensenin kotiin ja meni sitten laittamaan laivan papereita lähtövalmiiksi. Kirsten läksi äitinsä luo. Vasta iltamyöhään sousimme Löflundin kanssa kapteenin takaisin laivaan.

Seuraavana aamuna saapuivat Delfinen muut miehet isolla venheellä tuoden mukanaan ruokatavaraa. Puolenpäivän aikaan istuin veneessä Trondhjemin kalarannassa odottamassa Kirsteniä ja Magdaa. Kaksi naista käveli edestakaisin rannalla vähän matkan päässä veneestä. Toinen heistä teki eleitä käsillään ja puhui kovasti Oskar Bäckista. Toinen kielteli häntä puhumasta niin äänekkäästi. Mutta toinen vain jatkoi kiihtyneenä: »Minä en välitä, vaikka muutkin kuulevat. Hän on ollut minun rakastajani jo ennen kuin meni naimisiin ja on luvannut ottaa eron vaimostaan. Hän myy hänet Sörensenille viidestäkymmenestä tuhannesta kruunusta ja ennestään hänellä on saman verta. Sitten me menemme yhteen.» — »Mistä hän on saanut niin paljon rahaa?» kysyi toinen. »Eiväthän ne laivurien palkat niin suuria ole.» — »Salakuljetuksella. Delfinen peräpiikkiin mahtuu enemmän kuin sata säkkiä kahvia. Ne hän myy täällä tai muissa satamissa, mihin laiva vie kahvilastia. Laivan piikissä peräpuolella on nytkin muutamia kymmeniä kahvisäkkejä, joita hän ei saanut kaupaksi Suomessa eikä ole uskaltanut myydä täälläkään. Noita kahvisäkkejä hän silloin tällöin saa palkkioksi kahvilastin lähettäjältä Riosta.»

Neljän aikaan tulivat Kirsten, Magda ja rouva Störrup rantaan. Viimeksimainittu jäi kyynelet silmissä heiluttamaan nenäliinaansa veneessä poistuville.

Tultuamme laivaan kapteeni nöyrästi ja kohteliaasti tervehti Kirsteniä. Kokki oli säästänyt minulle hernekeittoa, jossa oli runsaasti silavaa. Sainpa vielä ruuan lisäksi ryypyn akvaviittiä, ja elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Vielä oli yksi yö vietettävä Trondhjemissa ja sitten lähdettäisiin tuulen ja meren valtaan.

Minulla oli ensimmäinen ankkurivahti. Kun kävelin kannella poltellen piippua, tuli Kirsten luokseni.

— Nyt tiedämme siis sen suuren salaisuuden. Vanha piru on rakastunut minuun ja lupasi minulle kultaa lapiokaupalla, jos ottaisin hänet. Bäckille hän niinikään olisi antanut paljon rahaa, jos vain kauppa olisi syntynyt. Nyt tiedämme, miksi priki määrättiin poikkeamaan Trondhjemiin. Kiitos sulle, rakas poika, kaikesta. Olet kahdesti pelastanut henkeni, ensikerran, kun aioin hypätä mereen ja toisen kerran, kun Sörensen oli kangella lyödä pääni halki. Sinun tähtesi olen täällä ja aion suojella sinua; minulla kun on suuri sananvalta Delfinessä. Hyvää yötä. Lapseni kuuluu kaipaavan minua.

IV.

Koitti lähtöpäivän aamu Trondhjemissa. Delfinen miehet seisoivat kello kuusi kannella, ja kun »orteli» oli annettu, alkoi ankkurin hiivaus. Laivan molemmat ankkurit olivat pohjassa. Sellainen oli oikeastaan tarpeetonta ja tuotti meille paljon vaivaa, kettingit kun olivat kiertyneet toistensa ympäri. Ilma oli ihana, tuuli suotuisa ja merimiehet hyvällä tuulella. Monta ankkurinhiivauslaulua kerittiin laulaa, ennenkuin kettingit näyttivät »ylös-alas», kohtisuoraa pohjaan. Vihdoin olivat purjeet hissatut ja skootatut ja me sanoimme hyvästit komeille tuntureille. Kun illalla viimeinen ateria oli syöty, virittivät norjalaiset kansallislaulunsa »Ja vi elsker dette landet». — Kuulin sen silloin ensimmäisen kerran.

Taivas oli tähtikirkas ja kirkkain kaikista tähdistä Pohjantähti. Vaikka se onkin arvoltaan toisen luokan tähti, loisti se nyt ensiluokkaisiakin tähtiä kirkkaammin. Sanoin tästä jotakin Kirstenille, joka seisoi vieressäni ruoterin luona. Hän kysyi minkätähden.

Kello oli jo kahdeksan, löin siis laivan peräkelloon kahdeksan lasia ja sain kokkakellosta vastaukseksi kahdeksan lasia. Toinen mies tuli ruoriin, peränpitoon. Nostin lakkia Kirstenille ja lähdin kanssiin. Olin joutunut siihen merivahtiin, jolla oli vapaavahti kello kahdeksasta kahteentoista.

Pistettyäni piippuun ja sytytettyäni sen läksin hetkiseksi kokkapenkereelle tähystäjän luo. Siinä virassa oli nyt Johansen, laivan vanha timpermanni. Ensin juttelimme ilmasta ja tuulesta, sitten jouduimme suorastaan autuuden asioihin.

— Tuntuu niin kummalliselta ja oudolta. Vaimoni sanoi, kun jätettiin hyvästit: »En luule, että enää tavataan tässä syntisessä maailmassa. Pysy Jumalaa pelkääväisenä, että kohdataan tuolla ylhäällä taivaassa.»

— Loruja, sittenhän ei täällä alhaalla olisi mitään muuta kuin itkua.
Hyvää yötä, Johansen.

Tuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli Dogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi niiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme molemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi Landsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit, viimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut nimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä Atlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.

Delfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten, kyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei ollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan rahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa ei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa, joka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi pitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi. Lisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se ensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku. Suureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla, kun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut kauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä näkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San Fransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan kantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei tullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap Hornin seuduilla.

Kun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden trawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi silmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet poikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat pyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa, taikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa välissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme vauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon saalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja: silliä, makrillia, turskaa.

Kanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten matka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa ja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden lastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin paljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan juuri sinne päästäessä.

— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko hyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.

— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin.
Silloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.

— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä
Suomessa!

Kokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein olivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.

Tuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme, ettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt tervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut paapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että olisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka parast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan tahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.

Tehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan tyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan ja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä tuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta yht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto, täyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan entistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että kirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin paapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta komentosanat: »Purjeita pärjäämään!»

Etuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä oli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen jälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa prammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen kuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet reivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat meillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.

Tuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta, ajaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani parastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan lahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat korkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää. Nakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.

Merineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti mereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa ilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa vyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti voinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös laivan reelingit saattaneet särkyä.

Miesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset kapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme kaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko laivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut pelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan raskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.

Siitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin lakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt auttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään? Aioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä oikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa päästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin, kävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan keskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin veden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin siinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin olemaan sukelluksissa.

Nyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin, sen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut kaikkien yhteinen ajatus.

Kun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta jättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni vihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa paikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen kiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota luonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan nurkalle ja kuulin silloin:

— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West, tuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu merestä vettä.

Onni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä niinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet seisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi. Laivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä sen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan, jottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän kätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä. Laivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata, kun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei siis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot sitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta. Kompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West, mene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin pieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat läpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet pysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet yrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta. Lapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä tahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt mitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan, ruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka sisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.

— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut tuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista oven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan salonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään pelastumisen toivoa?

— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin. Minä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme pohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin…

Samassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan salonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin Kirstenin Magdan viereen:

— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa, laivan kannessa!

Tämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut kajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston vantteihin.

Palasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain lattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella lapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla kuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan barometriin: se teki nousua.

— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se kävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan. Magda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.

— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää. Jos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden laiva näin kovasti heittelee.

Myrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se asettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi hieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen ja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet vetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian autettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon nousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin satamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa ylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden unionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset laivat lipunnostolla.

Tämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat patterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa Espanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain laivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret puhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los tres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen kuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan Espanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän jossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä lavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least, kaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät hevoset.

Seuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas lankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne olivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä soudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:

— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä
saakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi.
Tai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan… Sanohan jotakin,
Magda.

— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu rantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.

— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme lähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.

— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli
Kirsten ohjelman.

Venevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa. Hedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan. Kun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita tavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan ravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta vähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä Espanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon heitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua niitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois, ja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza Demida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita tapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan ne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä kaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein yönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja viiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin. Sysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja valoisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka. Plazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla heikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan mystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu pensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa ja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.

— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi
Lakeford ja Hildur tulevat tänne.

— Niin, miltä kannalta asian ottaa. Nuoren Lakefordin isä kuoli kohta sen jälkeen — muistathan tuon yön Ebbeforsissa. Lakeford, joka silloin peri suuren omaisuuden ja isänsä arvon, lähti heti Englantiin ja vei Hildurin mukanaan. Hän saattoi Hildurin johonkin walesilaiseen kaupunkiin ja läksi sitten isänsä hautajaisiin Lakefordin linnaan. Kun testamentti avattiin, niin tavattiin siinä määräys, että Jamesin — nuoren Lakefordin — oli naitava lady, joka syntyperältään olisi hänen arvoisensa. Vainaja toivoi erikoisesti, että hänen poikansa ottaisi vaimokseen lady Emely Ethelstonen, joka oli jotakin sukua Lakefordeille.

Sitten James palasi Hildurin luo, joka luonnollisesti levottomana oli odottanut tietoja kohtalostaan. Kuultuaan testamentin määräyksistä Hildur kehoitti häntä kosimaan lady Emelyä. Lordi teki niin, ja kuuden kuukauden kuluttua vietettiin häät. Sitten nuori pari matkusti Lontooseen, jonne lady Lakeford jäi asumaan ja lordi kiirehti Hildurin luo. Sitten vain tavarat kokoon, ja he lähtivät »Seastarilla», lordin huvilaivalla, purjehtimaan kaiken maailman vesiä. — Mutta nyt on jo aika lähteä, sillä tulee kovin pimeä. En totisesti voinut muuta kuin pudistella päätäni.

VI.

Niin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen, näimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty meidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni, oli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa Gustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo valmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon, ja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo suostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan. Päivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä Gustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän konsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin välttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni Bäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi tietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi Delfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja vaihdon tulisi tapahtua yöllä.

Menin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta unta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello yksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan kantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis tarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi käynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää seikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta tuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan kelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään Magdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa. Seisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin ja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi taulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello oli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä sieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani soittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa äiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.

Jo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä Hildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä päivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla veneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin kanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin kapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä takaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti myös käydä mönsträyksessä.

Kun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia, joka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi yht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa tiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.

— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies, jonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään meidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.

Kapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän sanoi:

— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän täältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän inhoittavaan yritykseesi?

— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin.

— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää
Delfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.

Samassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin kokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi. Seuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin kirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä vain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli veneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.

— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu kovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt kapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan kapteenille itselleen matkapassin.

Lankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin. Gustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva lähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön vastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli häipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä parkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni, jonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa, oli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa puolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat ainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien muidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen miehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten lähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin» surunvalituskäynnille.

Kolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen liput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten alusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään. Pienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin, liput viipottivat puolitangossa.

Seuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen perämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa he läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin vene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat kuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että jotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin, palasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat lastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli niukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.

Kapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään illalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä keskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti. Kun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa kajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.» Niinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja tänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat kannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset alkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta, joka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla lapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan oma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi minut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.

— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin lähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen kapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän toinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan Delfinen toisen perämiehen toimi.

Olin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin perämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun tilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt sairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän iltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa kanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.

Seuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle. Espanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti saaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu saatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti Pontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili sumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja vastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja, kaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta: »Lavanto, lavanto!»

Hirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut sanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta viimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta, missä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin tuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan rannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät ennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.

Kello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä tellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet olivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen määräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut aikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista nyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin ei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun tuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.

— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti peräsintä ja minä airoja.

— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat hänet.

Kun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin vene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa veneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari ainakin.

— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin koetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.

Poliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä huoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.

Mitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin korkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli myöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi kiikarilla katsella merelle päin.

— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan esitelmän siitä.

— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan heidän piti saapua.

Hotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme vuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti, että menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme hetkisen hän sanoi:

— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että Hildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo aikoja sitten olla täällä.

— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton päästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.

Odotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi, että meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli aivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan myrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen tuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen pois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin rouvalle sähkösanoma.

Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna
'Seastarilla'. Hildur.»

Päätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan. Lavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti vahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto, lavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan; täytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.

— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä kotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.

Koetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa kuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.

— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä kotiin Magdan luo, lapseni luo.

— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja huusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää soutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja sieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita. Valitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta Delfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta, minkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai maksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen tarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi. Kirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle pohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini. Ellei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä lounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan, mutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata syltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten joutui istumaan vedessä.

— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo vaarallista.

— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän vastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.

— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt alkoi peloittaa.

Kun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme nyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle niin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri ensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne päin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä takaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään. Ainoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut paljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki. Käänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle. Nyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten vedessä.

Kirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!» ja »Caramba!»

Toisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä palmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni ranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa jälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä sen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään. Joskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta oli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin aikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä veneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä, jolloin käärepaperi irtautui.

— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet, tehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!

Kirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani, mutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja lupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä käskettyä.

Lavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten taas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt vedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja komensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli tarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene paremmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän puolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen se oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla siunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle. Vene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja veden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle, toisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi hukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta vene aina pysyisi aallon suunnassa.

Heti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä vaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei niin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti, sanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä tavallinen puhe ei kuulunut:

— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen peräpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.

Ainoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä huomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää veneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme helposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin likelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset soutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On vielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta toivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli vaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut siihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa olevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.

Kokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin huomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin puolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä tuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi lähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut veneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas laiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua ja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista köydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai toinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain toisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se toivo!

Kuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme. Me olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas veneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta voimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin ponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:

— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot. Auta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta maailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta kärsimyksemme pian. Amen.

Sitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä. Espanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he tekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»

Minäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu kaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät enää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi onneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta höyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän kulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos vene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta laskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria — kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa niissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja päällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.

Miehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat kahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi väsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen päälleen.

— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua! huusin niin paljon kuin kurkusta läksi.

Kirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta istumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa veneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos kuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli huomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka kahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni meitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara tarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä heittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin ympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla laivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli kantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.

Meidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin laivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa. Kullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin kuivamaan konehuoneeseen.

VII.

Saatuani kuivat vaatteet ylleni läksin kannelle. Delfinen vene makasi upoksissa ja ajelehti merelle. Alkoi jo pimetä, myrsky yltyi. Suuri höyrylaivamme, joka, niinkuin siihen aikaan oli tapana, oli mastoilla ja purjeilla varustettu siltä varalta, että koneisto joutuisi epäkuntoon, keinui, nostaen milloin perää, milloin kokkaa aallokosta. Se oli kahden ankkurin varassa, ja kettinkiä lisättiin parhaillaan enemmän ulos. Pannujen alla oli tuli, ja potkuri pyöri eteenpäin silloin tällöin, kun ankkurikettingit aallon ja tuulen painostuksesta jäykkenivät. Miehistö piti merivahtia ja komentosillalla käveli kaksi upseeria. Laivamme nimi oli »Vittorio» ja viereisen, joka kooltaan ja näöltään oli samanlainen, oli »Habana». Ne olivat Espanjan sotalaivaston rahtilaivoja ja kuljettivat sotilaita ja sotatarpeita emämaan ja siirtomaiden välillä. Nämä laivat olivat hyvän matkaa satamaselän ulkopuolella; sen vuoksi sekin aallokko, joka pitkin rannikkoa puski aavalta mereltä, keinutti niitä.

Lähdin sitten katsomaan, miten Kirsten jaksoi. Hän makasi mukavassa hytissään sairaanhoitajattaren puvussa.

Samalla koputettiin oveen, ja steewartti astui hyttiin, tiedustellen tahtoisimmeko syödä illallista upseerimessissä vaiko yksin.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kutsumaan meitä ruualle. Seurasimme häntä hienosti kalustettuun kabinettiin, jossa pöytä oli katettuna.

— Komentaja lähettää tervehdyksensä ja käskee kysyä, kuinka rouva jaksaa.

Steewartti kumarsi ja lähti. Söimme hyvän aterian. Saatoin sitten Kirstenin hyttiinsä ja toivotin hyvää yötä. Hän pyysi, että kävisin ennen nukkumaan menoa vielä hänen luonaan. Lähdin ensin komentosillalle juttelemaan vahtiupseerin kanssa. Lavanton voima oli yltynyt ja potkuri pyöri kaiken aikaa hiljaa eteenpäin, helpottaakseen ankkureita ja kettinkejä.

Kotvan kuluttua kuljin Kirstenin hytin ohi ja koputin oveen. Vastausta ei kuulunut. Kun astuin sisään, näin hänen raskaasti nukkuvan. Aioin jo jättää hytin ja hiipiä pois, kun huomasin, että häntä rupesi ahdistamaan ja hän koetti huutaa:

— West! Jumalan kiitos, että tulit. Kapteeni Bäck koetti upottaa minut — meidät molemmat. Näin unta, että veneemme vajosi. Kun olin jo veden pinnan alla, tunsin, että sinä otit kiinni kädestäni vetääksesi minut ylös. Mutta samassa tuli Bäck, tempasi kätesi irti ranteestani ja alkoi painaa minua syvemmälle. Samassa heräsin ja näin sinut.

— Teillä on aina outoja unia. Minä huomasin, että olitte hädässä ja sen vuoksi herätin.

— Älkää siitä huolehtiko, pankaa nyt vain silmänne kiinni, että saatte nukutuksi ja voimistutte.

Istuin Kirstenin luona, kunnes hän laski käteni irti ja nukahti. Käväisin hytissäni, sytytin sikarin ja menin kannelle. Lavanto antoi nyt parastaan: suunnattomat hyökyaallot ryntäsivät vasten laivan kokkaa, koettaen tuulen avustamina irroittaa ankkurikoukkuja pohjasta tai katkaista ankkurien kettinkejä. Mutta turhaan. Potkuri pyöri kaiken aikaa eteenpäin, vuoroin kovasti, vuoroin hiljaa, sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Aaltojen harjat tosin halkesivat puskiessaan terävää laivan keulaa vasten, mutta niiden sirpaleet lensivät kosken lailla yli kokkaäyrään. Kuului kahdeksan lasia. Soittokellon ääni ei nyt ollut heleä eikä kovakaan, se tuli kuin hyvin kaukaa, aivan kuin olisi puuvasaralla lyöty rautakankeen. Habanan vastaus kahdeksan lasia kuului paljon paremmin, vaikka se oli sataviisikymmentä syltä meistä, sillä myötätuuli toi sen lyönnit kuuluviimme. Menin sitten makuulle ja nukuin hyvin sikeästi.

Seuraavana aamuna kello seitsemän havahduin, sillä kuulin, että koputettiin oveen. Messipoika astui hyttiin ja toi vaatteemme, jotka oli pesty, kuivattu ja silitetty. Peseydyin ja pukeuduin huolellisesti. Sitten menin Karstenille viemään hänen vaatteensa.

Tultuani käytävään tapasin steewartin, joka pyysi minut kahville messiin — upseerien ruokailuhuoneeseen. Upseerien kanssa joimme runsaasti hyvää kahvia ja keskustelimme lavantosta. He olivat iloiset ja onnelliset siitä, että olivat voineet pelastaa meidät ja kertoivat puhutelleensa soutumiehiämme, jotka olivat sitä mieltä, että pelastuminen olisi ollut mahdoton ilman kauniin rouvan hartaita rukouksia.

Kirsten joi kahvia hytissään, kun tulin. Läksimme sitten yhdessä kannelle katselemaan jumalanilmaa. Meri kohotti rintaansa kuumeisesti ja ärjyi vimmatusti.

— Ylihuomenna pitäisi »Seastarin» saapua tänne, mutta sehän on mahdotonta tämmöisessä ilmassa, sanoi Kirsten.

— Aivan mahdotonta se ei ole, mutta erittäin vaikeaa ja vaarallista, yksin »Seastarillakin», joka tietysti on ollut sekä tuulessa että tyvenessä. Lordi ja Hildur, oltuansa yhdessä viisi vuotta, kai rakastavat myrskyä enemmän kuin paratiisin leppoisuutta.

Steewartti ilmoitti nyt aamiaisen odottavan. Komentaja itse, piikkipartainen, ahavoitunut herra, tuli ruokasalin eteisessä vastaan, suuteli Kirstenin kättä ja tarjoten käsivartensa saattoi hänet pöytään, niinkuin kavaljeerin ja erittäinkin espanjalaisen kavaljeerin tulee. Luulen, että häntä kadutti, kun oli kutsunut myös minut omaan pöytäänsä — hän katsoi, mielestäni, minuun ynseästi, mutta oli kuitenkin kohtelias signoran »henkivartijalle».

Aluksi hän puhui herkeämättä, eikä antanut muille suunvuoroa. Komentajan mielestä oli ollut ratkaisevaa sekä hänelle että Vittoriolle, että kohtalo oli määrännyt laivan ankkuroitavaksi juuri tälle paikalle. Hän uskoi, että tästä lähtien häntä seuraisi parempi onni kuin tähän saakka. Hän kertoi myöskin ensimmäisen kerran istuvansa pöydässä napapiirin luona syntyneiden ihmisten seurassa ja pyysi saada niin paljon kuin mahdollista tietoja elämästä ja tavoista pohjolassa.

Ensin keskustelu kävi vaivalloisesti, komentaja kun ei ollut erittäin kielitaitoinen, mutta upseeriensa avulla, jotka olivat päällikköään paljon terävämpiä, juttu pian luisti kuin rasvattu. Kylmän ilmanalan ihmiset olivat kaiketi hitaita sekä liikkeiltään että ajatuksiltaan, koska pakkanen tietysti jäykistää jäsenet ja hyydyttää aivot? Hän iski silmää Kirstenille, joka koetti salata kiukustunutta ilmettään.

On huomattava, että espanjalaisen sotalaivan komentaja joskus saattoi olla heikkolahjainen, kun korkeat virat uskottiin vain vanhoista ylimyssuvuista polveutuneille aitoespanjalaisille, ja nämä olivat useinkin ruumiillisesti ja henkisesti rappeutuneita. Ajat ovat toiset kuin siihen aikaan, jolloin Pyreneitten niemimaan valtioiden laivat pitivät luutaa suurmastonsa huipussa.

Espanjalais-amerikkalaisessa sodassa, jossa amiraali Cervera toimi Espanjan laivaston komentajana, saatiin nähdä, minkälaisiin typeryyksiin sukuperäamiraali voi tehdä itsensä syypääksi. Hän vei laivastonsa Santiago de Cuban mutkaan kapean salmen kautta, luullen olevansa siellä turvassa. Amerikan laivasto makasi ulkopuolella, odotellen espanjalaisten laivastoa, jonka ennemmin tai myöhemmin piti madella ulos kapeasta salmesta, niinkuin metsäsika ryömii luolastaan. Kun espanjalaiset alkoivat liikehtiä, niin amerikkalaiset tukkivat salmen suun upottamalla laivan salmen kapeimpaan paikkaan. Sen jälkeen amerikkalaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin pommittaa Espanjan laivat upoksiin. Ja tunnusmerkillistä espanjalaisen luonteelle on, että kun sähkösanoma espanjalaisen laivaston häviöstä saapui Madridiin, niin Cortes — eduskunta — kokoutui ja sen presidentti ilmoitti surusanoman saliin kertyneelle kansalle: »Viimeinen toivomme on pettänyt meidät. Laivastomme on ammuttu upoksiin. Cuba, Antillien helmi, tuo hedelmällinen, mineraalirikas saari ei ole enää omamme. Mutta, kansalaiset! Espanjan kunnia on pelastettu.»

Vittorion komentajalla oli oma käsityksensä Skandinavian niemimaasta ja kansasta; Suomenmaasta hän tuskin tiesi mitään. Mietittyään jonkin aikaa hän hoksasi, että Venäjän Suomi-nimisessä maakunnassa oli pohjoisessa Arkangelsk ja etelässä Helsingfors. Näistä kaupungeista, joiden ympäristössä kasvaa paljon honkia ja kuusia, tuovat venäläiset laivat lautoja ja lankkuja Espanjaan. Täältä ne vievät suolaa kotimaahansa. Norjasta hän tiesi sen verran, että tästä maasta tuodaan paljon kuivattua turskakalaa Espanjaan paaston ajaksi. Ruotsin ja Suomen viennin hän käsitti suunnilleen yhtä suureksi. Kansan sivistyksestä hän arveli, että noin kuusi prosenttia väestöstä on lukutaitoista. En jaksanut enää pysyä nahoissani.

En ehtinyt sanoa sen enempää, sillä Kirsten purskahti nauruun, ja upseerit olivat tukehtumaisillaan hillitessään hilpeyttään. He nousivat pöydästä nauruaan pidätellen ja syyttivät virkavelvollisuuksia kannella. Komentaja katseli vähän aikaa äkäisin silmin Kirsteniä ja minua, eikä niin ollen huomannut upseeriensa sopimatonta käytöstä. Kirsten ja minä nousimme sitten kiittäen pöydästä ja läksimme kannelle. Ensimmäinen upseeri, katseltuaan ensin, oliko komentaja lähettyvillä, tuli luokseni ja sanoi:

— Hyvä, että nolasitte tuon miehen. Koska hän on meidän päällikkömme, emme voi täällä laivassa häntä vastustaa, mutta maissa kun ollaan, hän saa kuulla totuuksia. Hän on hyvä purjehtija ja merenkävijä, mutta siinä onkin kaikki. Hänen isänsä oli ylpeä veitikka ja kuningas Amadeon hyvä ystävä.

Kun miehistön päivällisaika läheni, alkoi koko laiva hajuta espanjalaiselta, sillä ruuanlaitossa käytetään melkein aina oliiviöljyä, sipulia ja espanjalaisia vihanneksia. Seurasin ensimmäistä upseeria hänen kiertotarkastukselleen keittiöön ja miesten asuntoihin. Järjestysvaisto näytti espanjalaisilta puuttuvan kokonaan. Kaikki hajusi ja näytti »degolta». Degoiksi anglosaksilaiset merimiehet sanoivat niitä tovereitaan, jotka ovat kotoisin Pyrenean niemimaalta, Italiasta, Kreikasta, Itävallasta ja Etelä-Ranskasta, ja ylenkatsovat niitä. He ovat laiskoja, velttoja, likaisia ja epäluotettavia. Degot käyttävät, niinkuin suomalaisetkin, veistä tappeluaseena. Edellisten veitsi »basleijari» on suuri, jälkimmäisten »puukko» pieni. Suomalainen lyö puukollaan, mutta dego ei ainoastaan lyö, hän myös heittää asettaan hyvin taitavasti. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa laivoissa oli tapana katkaista suomalaisten ja dego-merimiesten puukkojen kärjet.

Palattuamme jälleen kannelle menimme komentajan kutsusta ruokasaliin, jossa hän ja Kirsten odottivat. Pöydässä oli manzanilla-viiniä ja öljyssä keitettyjä oliiveita — pahanmakuisia molemmat pohjoismaalaisen mielestä. Manzanilla on kirkasta ja väriltään keltaista, mietoa viiniä. Oliivit keitetään oliiviöljyssä. Siihen aikaan käytettiin Espanjassa aamupäivisin kahvin asemesta manzanillaa ja oliiveja. Steewartti täytti lasit ja lähti pois.

— Kyllä tämä sekoitus maistuu vielä hyvältäkin, kun siihen totutte.
Maljanne! sanoi komentaja ja joi lasinsa pohjaan.

Me, Kirsten ja minä, ainoastaan kostutimme huuliamme, mutta emme voineet pakottautua panemaan suuhumme öljymarjaa, niinkuin tapana oli joka kulauksen jälkeen.

— Ei näy hoidokeilleni manzanilla kelpaavan. Komentaja soitti pöydällä olevaa kelloa — siihen aikaanhan ei ollut sähkökelloja.

— Vai muskatellia, sehän on ala-arvoista, imelää, melkein alkoholitonta rusinaviiniä, jota me lähetämme pohjoisiin maihin naisten juotavaksi. Entä mitä hedelmiä?

Appelsiineja ja muskatellia tuotiin. Jonkin ajan kuluttua, vedettyään nahkaansa melkoisen määrän lempiviiniään, komentaja kävi kielitaitoisemmaksi.

— Onneksenne, rouva! sanoi hän englanniksi. Kirsten kiitti. Sitten isäntämme kääntyi lasi kädessään minun puoleeni ja esitti maljani samalla kielellä. Mietin vähän aikaa, ennenkuin vastasin; sitten muistui mieleeni eräs onnentoivotuslause: »Salutem sempeternam!» Se naula veti. Komendööri nousi seisoalleen, lasi kädessään.

Ensimmäinen upseeri ja Kirsten nousivat, ja viimeksi muistin minäkin nousta seisomaan, kun komentaja juhlallisesti joi pohjaan Skandinavian ja Suomen sekä sen molempien kaupunkien, Helsingin ja Arkangelskin, maljan.

Sananvaihto taukosi hetkeksi ja komentaja istui aatoksissaan. Viimein hän kääntyi Kirstenin ja minun puoleeni.

— Olen oppinut paljon tässä lyhyessä hetkessä. Alan luulla, ettemme vanhassa Espanjassa seuraa oikein aikaamme. Tässä istuu ihana merenneito ja hänen aseenkantajansa ja ritarinsa. Merenneitohan on kuolematon, ainakaan hän ei voi hukkua veteen, omaan elementtiinsä. Samoin on laita hänen aseenkantajansa. Ehkä ovat molemmat istuttuaan jollakin oman merensä kalliolla ja huomattuaan veden siellä liian kylmäksi hypänneet aaltoihin ja uineet tänne antamaan meille opetuksia. — Puhutteko tekin latinaa, rouva Bäck?

Ennenkuin Kirsten avasi suunsa vastatakseen komentajan kysymykseen, ennätin sanoa hänelle, että hän olisi vaiti; minä puhun hänen puolestaan.

— Teidän runollinen kohteliaisuutenne on pannut rouva Bäckin hieman hämilleen ja hän on, uituaan pitkän matkan Atlannin aalloissa, väsynyt, vaikka onkin merenneito. Sentähden lienee parasta, että hän heti menee hyttiinsä lepäämään. Tulen takaisin, kun olen saattanut hänet. Laiva keinuu taas niin rajusti, ettei hän voi mennä yksi.

Ajattelin vähän aikaa, uskaltaisinko koettaa. Jos en osannut paljon minä, niin ei taitanut osata sen enempää komentajakaan.

— Vai pappi, luterilainen pappi. Yhdentekevää, samaa Jumalaa ja Vapahtajaahan hänkin palvelee. Kuinka te jouduitte merimieheksi; varmaankin karkasitte kodistanne?

— Kummallista. Espanjassa merimiehen pojasta tulee merimies, ja jos papilla olisi poika, niin hänestä tulisi pappi.

Komentaja, joka taas oli vaipunut mietteisiinsä, ponnahti ylös ja tilasi itselleen manzanillaa. Me muut saimme valita mieleistämme juomaa. Upseerit halusivat jamaikarommitotia sitruunan kera, Kirsten ja minä taas muskatellia.

— Kauniin ilman malja! sanoi komentaja kohottaen lasiansa; ja kun hänen »barometrinsa» oli hieman noussut, hän käski upseeriensa ottaa soittokoneet esille.

Ennen pitkää oli kaikilla soittimensa ja konsertti alkoi. Jokainen lauloi omalla säestyksellään pätkän, ja sitten seurasi yhteissoitto. Kitarat, sitrat ja mandoliinit antoivat parastaan. Muun muassa soitettiin Metran kaunis »Vals Española», jonka silloin kuulin ensikerran. Komentajalla oli kaunis ja suuri ääni. Ehkä kuului asiaan, että päälliköllä, jonka äänen tulee kaikua laivassa läpi myrskyn, pitää olla luja ääni. Kirsten lauloi suloisella äänellään: »Der aander en tindrende sommerluft», pianon säestyksellä ja minä: »Oi kehtomme, sä Pohjanmaa». Näin olimme kaikki antaneet näytteen kotimaamme lauluista. Vihdoin ehdotin, että jo menisimme nukkumaan.

— Ei vielä, syödään ensin illallista. Meillä ei ole herkkuja tarjota, kun ei linnan laiva ole voinut tuoda tuoretta lihaa eikä vihanneksia, mutta onhan meillä säilykkeitä ja kuivattuja vihanneksia, ja lisäksi mestarikokki, joka laittaa vaikka »kivestä leivän».

Saatiin hyvä illallinen; sen paras herkku oli lapskoussi, jonka vertaista tuskin olin syönyt. Kukapa merimies ei tuntisi lapskoussia ja mitä se on! Sille voisi myös antaa nimen »mixtum compositum», sillä se valmistetaan niin, että kaikenlaiset ruuaksi kelpaavat ainekset sekoitetaan yhteen. Mies se, joka parhaiten osaa sekoittaa.

— Mitähän, jos siirtyisitte Espanjan sotalaivastoon, senjor toinen perämies?

— En osaa espanjan kieltä, olen luterilainen ja etelätuuli työntää minua pohjoista napapiiriä kohden. Kun praktiikkani on täysi, niin jatkan meriopintojani Englannissa, Norjassa tai kotimaassani.

— Ehkä teillä on Pohjolassa punaposkinen, lumivalkea tyttö, joka vetää sinne?

— Muistakaa, että Espanjassakin on tyttöjä, ja tyttöjä, joiden luonne paremmin soveltuu teille. Mutta luonne kuin luonne, erinimelliset navat vetävät yhteen ja samannimelliset työntävät eroon.

— Olemme jo tainneet laskea tarpeeksi leikkiä! Hyvää yötä, herra komentaja ja herrat upseerit.

Kun saatoin Kirstenin hänen hyttiinsä, hän sanoi: — Pidä varasi, ettet joudu tuon herran satimeen.

— Hyvää yötä, Kirsten! Toivon, että ilma huomenna on niin asettunut, että pääsemme Delfineen.

— Istu vähän aikaa luonani. Millä tavalla täältä päästään pois? Kuinkahan lapseni jaksaa? Ylihuomenna pitäisi Hildurin ja lordin saapua tänne, mutta kaiketi se on mahdotonta tämmöisellä ilmalla. Sano minulle totuus, enkö ole vanhentunut ja käynyt rumaksi?

— Loruja, mikä sinut olisi vanhentanut ja rumentanut, Kirsten-lapsi?
Nuku rauhassa.

VIII.

Seuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto teki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan. »Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin lasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin rikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä köysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.

Kello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla erään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti satamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin kaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin sivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen harjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva taisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli siis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta koolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli ensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli tähystäjä.

— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei luotsiakaan saa, sanoin minä.

— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida tänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.

— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama, sanoi komentaja.

— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee perille, huomautin minä.

Me katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli elämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat vähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten sekin katosi.

— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän aikaa vaiti.

— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet ovat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan poistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa se taas aamulla koettaa päästä sisään.

Lavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman kanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen kolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä, jolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli kyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan tavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli rintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan monta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi puhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet paistoivat.

— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni ei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi näköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme tähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein päämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!

Kun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois, purskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.

Viimein sai hän huuliltaan sanan: »Seastar.» Luulin hänen taas hourailevan ja riensin pyytämään vartioupseerilta rauhoittavaa lääkettä. Kun tulin takaisin, oli Kirsten jo rauhoittunut. Hän pyyhki pois kyynelensä, otti minua kädestä ja sanoi:

— Se oli Seastar. Nyt minulle selvisi, että öiset signaalivalot varmasti olivat Seastarin; senhän piti silloin saapua Cadiziin. Jos se vielä ui aalloilla, niin toivon, että rukoukseni auttavat sen tai ainakin Hildurin ja lordin perille.

— Kuinka voit ajatella, että Seastarin ihmiset pelastuvat, jos laiva itse hukkuu?

— Minä ajattelen näistä asioista omalla tavallani, mutta en voi sitä selittää sinulle. Hildurin ja lordin täytyy ennemmin tai myöhemmin muuttaa laivaa ja elämän suuntaa. Ehkä aika nyt on tullut.

IX.

Olin jo kannella, kun aamu sarasti. Vartioupseeri istui messissä kahvia juomassa.

Juotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin puhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan veden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla sanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi kyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin kiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta huomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi hiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken aikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin nähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen ja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta kuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki asukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme venettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan, jos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota, ennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että uppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.

— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos kuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka laskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.

Uppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry oli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui köysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan miestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja toisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa veneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä minä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne ennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten ja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta aiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat valmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että hukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki »Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan päinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut pyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.

Vene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan kohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi airoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista kohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta oli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme venettä.

Hylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan. Aallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut pelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin reilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset pitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka sekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset silmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen muista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun, vaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja käsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi Lakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden käsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien tätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet Hilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille, hypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan veneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur, joka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen. Siinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä ja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja. Minun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja viisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.

— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois onneton. Uskallatteko?

— Lähdettekö vai ette, kysyin ja vedin revolverin esiin. — Lähdemme, myönsivät niskoittelijat ja tekivät ristinmerkin.

Veneeni ja hylky olivat kulkeneet hyvän matkaa merelle päin. Hildurin pelastaminen, onnistui tai ei, veisi aikaa, ja sekin vaara oli vielä tarjona, ettemme jaksaisi vastatuulessa ja aallokossa soutaa takaisin.

Ohjasin veneen suoraan veden peittämälle kannelle hylyn takaa, paapuurin puolelta, siltä kohdalta, jossa reelinki oli poissa. Hyppäsimme sitten kaikki veneestä, paitsi kamarineitsyttä ja kajuuttavahtia. Miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä, pidellen venettä suorassa, sillä välin kun minä kannoin Hildurin sinne. Kun vene työnnettiin jälleen mereen hylyn kannelta, ryyppäsi sen perä vettä. Nyt ei saanut hetkeäkään viivytellä hylyn vieressä. Soudimme pois henkemme edestä samalla kuin ammensimme vettä veneestä.

Vesi saatiin ajetuksi pois, mutta vene eteni kovan vasta-aallokon työntämänä hitaasti merelle; tuulen voima oli sittenkin suurempi kuin soutajain. Lavanto kyllä heikkeni, mutta veneemme oli joutunut noin kilometrin päähän Vittoriosta. Ponnistellessa emme tulleet katsoneeksi hylkyyn päin eikä meillä siihen ollut haluakaan. Yht'äkkiä Hildur voihkasi: »Seastar!» Kun katsoimme sinne päin, näkyi enää vilahdukselta hylyn savutorvea ja mastoja — Seastar oli mennyttä.

— Mikä hyöty tästä pelastuksesta oli? Me menemme saman tien kuin
Seastarkin, vaikeroi Hildur.

Pieni höyrylaiva, linnan laiva, joka oli saapunut tuomaan Vittoriolle ruokavaroja, laski meitä kohti myötätuulessa hyvää vauhtia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin se oli valjaissa ja alkoi hinata meitä pois Atlannin vallasta. Kesti tunnin verran, ennenkuin päästiin Vittorioon. Kova aallokko teki vastarintaa. Pieni höyrylaiva ja vene pääsivät tukalasti vasta-aallon harjalle. Vaikka kuljettiin hyvin hitaasti, pyrki meri kokan kautta sisään; vettä täytyi ajaa kaiken aikaa pois. Ellei linnan laiva olisi näin kreivin aikaan tuonut ruokavaroja Vittoriolle ja Habanalle, olisimme tosiaankin menneet samaa tietä kuin Seastar.

Olimme nyt kaikki Vittoriossa, Seastarista kahdeksantoista ja Delfinestä neljä, yhteensä kaksikymmentäkaksi henkeä. Hildur oli tällä hetkellä laivan päähenkilö. Espanjalaiset seisoivat kädet ristissä, kun hänet nostettiin veneestä, ikäänkuin hän olisi ollut elävä pyhimys. Kirsten, joka jo oli Vittoriossa kotiutunut, antoi määräykset.

— Konjakkia ja lämpöisiä vaatteita, komensi Kirsten. Niitä olikin heti saatavissa. Komentaja oli käskenyt viemään kaikenlaisia vaatteita, liinaisia ja villaisia, konehuoneeseen lämpiämään. Lordi Lakeford näytti vähän väsyneeltä ja nololta. Pieni kamarineitsyt ja kajuuttapoika olivat kalpeita ja viluisia, mutta silti pirteitä. Haaksirikkoutuneen laivan päällystö ja miehet olivat verraten hyvässä kunnossa, etenkin sen jälkeen kuin olivat saaneet juomaa ja ruokaa sekä ennen kaikkea kuivat, lämpöiset vaatteet yllensä. Saatuaan sairaanhoitajan puvun kamarineitsyt meni kabinettiin molempien naisten luo.

Komentaja kutsui minut hyttiinsä, jossa lordi istui viskylasinsa ääressä. Pöydällä oli sitäpaitsi konjakkia ja manzanillaa. Komentaja kohotti lasinsa:

— Olen sanomattoman iloinen ja kiitän Jumalaa, että olen saanut pelastaa teidät, Mylord, ja kaikki teidän väkenne, niinkuin neljä päivää sitten pelastin nämä vieraani — hän kääntyi minuun päin — hirvittävästä kuolemasta.

Lordi ei virkkanut tähän mitään, puhdisteli vain piippuaan ja pisti siihen tupakkaa, jonka jälkeen koetti sytytellä sitä, vaikka turhaan, sillä tupakka ei ottanut palaakseen. Piippu ja kuminen vedenpitävä tupakkapussi olivat ainoat, mitkä hän oli pelastanut. Tupakka oli jotakuinkin kuivaa, mutta piippu vielä kostea, oltuaan lordin läpimärän takin taskussa. Vähän ennen pelastajien saapumista uppoavaan Seastariin hän oli koettanut sytyttää piippuaan.

— Mylord voi olla ihan vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme Myladyn viihtymiseksi ja myös pienestä, kauniista kamarineitsyestä pidämme huolen, sanoi komentaja.

— Norjattaret hoitavat toisiansa, mutta Butterflylle voitte toimittaa pari konjakkaria, hän on heikko, sanoi lordi.

— Te voitte, senjor toinen perämies, olla varma, että saatte mitalin ihmishengen pelastamisesta, sillä olittehan urhoollinen ja rohkea. Mylady oli hieman itsepäinen ja — mutta korkeasukuisethan ovat aina…

— Minä menen kiiruhtamaan linnan laivan lähtöä; sen mukana voitte lähettää sähkösanomanne.

Naiset, lordi ja Seastarin miehistö jäivät Vittorioon, mutta minä ja jätkät lähdimme linnan laivalla Cadiziin. Laiva jätti minut Delfineen. Meidän oli jo luultu hukkuneen. Edellisenä päivänä oli käyty prikistä kaupungissa, mutta siellä ei tiedetty mitään kohtalostamme. Oli myös vähän arveltu, että mahdollisesti olisimme pelastuneet johonkin kaukana ankkurissa olevaan laivaan. Magdaa oli ensin ollut vaikea lohduttaa. Kapteeni Bäckiä ei asia kuulunut liikuttaneen. Laivan miehistö, etenkin kokki, oli onnellinen pelastumisestamme.

Useat väylällä seisseet laivat olivat joutuneet tuuliajolle, Delfine niiden joukossa. Se oli kulkenut vähän matkaa, mutta seisahtunut sitten, kun ankkurien koukut, kynnettyään meren pohjaa, tarttuivat sinisaveen. Suolaproomuja ei näkynyt laivojen vieressä. Espanjalaiset eivät olleet uskaltaneet yrittääkään tänne sen jälkeen kun kaksi niistä oli uponnut aivan laivojen sivulla. Sellaista lavantoa ei oltu nähty miesmuistiin.

— Piru, kun sinä, West, narrasit minut tähän laivaan! huudahti Löflund minut nähdessään. — Illalla voit kertoa, millaista espanjalaisten laivassa oli.

Päivälliseksi oli kajuuttaherroille laitettu lihasoppaa ja piirakkaa, ja miehistölle hernekeittoa ja tuoretta silavaa. Koska söin mieluummin viimeksi mainittua ruokaa, aterioin miesten kanssissa Magda sylissäni. Löflund sanoi:

— Tule sinä, pieni Magda, »Löölundin» syliin, jossa olet istunut viimeiset neljä päivää, kun mammasi on istunut Westin sylissä lavanton keinussa.

— Kita kiinni, hävytön penikka, muuten tulee tästä, sanoi timpermanni, heristäen nyrkkiään Löflundin nenän alla. — Jollei meillä täällä laivassa olisi hyvää kapteenskaa, niin elämä olisi täällä toisenlaista. Ei täällä saataisi pannukakkuja eikä ylimääräisiä ruoka-annoksia, jos ukko Bäckilla olisi määräämisvalta.

— Tässä on enemmän hernesoppaa, oikein paksua ja hyvää ja »plenty» riskisti lihaa. Saako olla, toinen perämies?

Lapsi pääsi karkuun ja juoksi kanssista. Minä kerroin syödessäni lyhyesti, mitä oli tapahtunut sillä välin, kun Kirsten-rouvan kanssa vierailimme Vittoriossa.

— Mitä tulee veneen särkymiseen, sanoi Löflund, — niin laskitte varomattomasti laivan sivuun, eihän tuuli ja laine vielä silloin käyneet niin rajuina.

— Sanoitko Kangas-Fiian poika, senkin turskansyöjä. Tästä saat — ja samalla lensi hernekeitolla täytetty pilkkumi, joka oli tähdätty kokin naamaa kohden, tämän käsivarsille, jotka hän oli ehtinyt nostaa silmäinsä suojaksi.

Kokki seisoi muutaman sekunnin ajatuksissaan; sitten hän kysyi, ovatko kaikki jo saaneet tarpeeksi. Ja ennenkuin hän oli ennättänyt saada vastausta kysymykseensä, hän pani hernekattilan Löflundin päähän. Onneksi ei keitto kuitenkaan enää ollut kuumaa. Kun timpermanni nosti pois kattilan, purskahtivat kaikki nauruun. Hernekeiton tahrimat miehet alkoivat nyt hieroa tappelua kanssissa, mutta siirtyivät timpermannin kehoituksesta sittemmin kanssin etupuolelle. Siellä he tappelivat kumpikin maansa tavalla, suomalainen nyrkeillä ja jaloilla, norjalainen hampaillaan ja päällään, puskien kuin pässi. Kapteeni kertoi minulle sen ikävän uutisen, että Delfine oli saanut pahan vuodon. Hän ja ensimmäinen perämies aikoivat tämän johdosta keskustella timpermannin kanssa.

— Mitä siitä timpermannin kanssa keskustelette. Jos laiva peloittavasti vuotaa, mistä vielä on otettava tarkka tieto, niin sähköttäkää laivan omistajalle.

Löflund ja kokki olivat juuri tehneet väliaikaisen rauhan ja istuivat molemmat kantäkillä.

— Parasta on, kun heti lähden sähköttämään. Pankaa vene vesille ja kaksi miestä veneeseen, sanoi kapteeni.

Tappelupukarit saivat peseytyä ja lähteä kapteenia viemään maihin. Pari tuntia he viipyivät kaupungilla ja palasivat, kun kapteeni oli saanut kyselyynsä vastauksen.

Menin kokkapuolelle ja ilmoitin, ettei äsken laivaan mätettyä suolaa tarvitse tasoittaa. Tähän vastasi timpermanni, jolla oli tapana ajaa miehistön asiaa, että olisi hyvä heti mättää suolaa kokkaan päin.

— Ei, suolaan ei kosketa, sen sijaan hiivataan ankkurien kettinkiä sisään ja sitten pumpataan laivasta vesi pois.

— Niin, kyllä tässä saadaan pumpata yöt päivät, jahka se nyt tulee täyteen lastiin ja purjeet päälle, sanoivat kaikki miehet yhdestä suusta.

— Eikä meidän tarvitse pelätä keltaruttoa, sillä Rio Janeiroa ei tulla näkemään, sanoi timpermanni.

— Me uppoamme, kun on ensimmäinen myrsky merellä. Delfine sai liian paljon voimistella Biskajassa maha täynnä. Nyt, kun se on saanut raskaan lastin, alkavat seuraukset tuntua ja näkyä. Kun lavanto runteli arvoisaa rouvaa, saimme yhtenä päivänä pumpata kaksi kertaa. Eukko puhui totta silloin, kun läksin, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.

— Ja minunkin piti mönsträtä tähän uivaan ruumisarkkuun, valitti
Löflund.

Kun ankkurikettinkiä hiivattiin, ei kukaan ollut laulutuulella; kettinki nousi miesten vaietessa. Kun kettinkiä oli nostettu niin paljon kuin uskallettiin, alettiin pumpata. Vettä oli laivassa paljon, vaikka se edellisenä päivänä oli tyhjennetty.

— Kyllä meidän täytyy tehdä protesti, kun aiotaan näin vuotavalla laivalla lähteä merelle, sanoivat kaikki miehet.

Kun vesi viimein oli saatu pois, siirtyivät he kanssin etupuolelle keskustelemaan.

— Hiivataan vielä vähän kettinkiä, saahan sen taas ulos, jos rupeaa tuulemaan, minä sanoin.

— Laiva viedään tokkaan korjattavaksi heti, kun suola on saatu pois, sanoin minä.

XI.

Pieni höyrylaiva, täpö täynnä väkeä, näkyi laskevan Delfineä kohden. Ilmoitin tästä kapteenille, joka istui salongissa ensimmäisen perämiehen kanssa. He keskustelivat vilkkaasti ja näkyivät olevat erinomaisen hyvällä tuulella. Kirjepaperit ja kotelot raivattiin pois kiireesti ja molemmat ällistyivät. Laiva laski jo paraatiportaitten kohdalle ja Kirsten, joka oli seisonut ensimmäisenä kokassa, juoksi portaita ylös. Kapteeni ehti nostaa hänet kannelle, aikoen suudella hänen kättään, mutta Kirsten veti sen pois. Sitten hän polvistui kannella syleilemään Magdaa. Äiti itki ja lapsi huusi ilosta.

»Rakas Halvorin lapsi!» Muistaessani ne sanat ajattelin vanhaa sananpartta: älä taita ruusuja toisen puutarhasta.

— Kuinkahan on hyttini laita? Tule, West, auttamaan, että saan Magdan kuntoon! Vien hänet kanssani kaupunkiin.

Ja minä tottelin. Tietysti tottelin! Menimme Kirstenin hyttiin, jossa kaikki oli huiskin haiskin.

Sitten hän hävisi, mutta tuli heti takaisin, mukanaan molemmat Seastarin naiset, Hildur ja kamarineitsyt, jota viimeksi mainittua lordi sanoi Butterflyksi. Pieni hytti oli nyt täynnä ihmisiä.

— Ei tarvitse, vastasi tuo vaalea kaunotar, kietoen käsivarret kaulaani ja painaen kyyneltyneet poskensa poskeani vasten. En päässyt irti syleilystä, ennenkuin kaaduimme istumaan sohvalle, minä hänen syliinsä. Pieni Butterfly suuteli käsiäni.

— West, parasta kun menet ulos, ei sinua täällä nyt tarvita! sanoi
Kirsten.

Magda juoksi vähän ajan kuluttua kannelle ja kertoi, että äiti ja Hildur-täti riitelevät ja että äiti oli koettanut lyödä Hildur-tätiä. Kannella oli paljon ihmisiä. Lordi istui kajuutanikkunan päällä ja imi piippuaan, niinkuin ei mitään sen kummempaa olisi tapahtunut. Häntä ei näkynyt vähääkään liikuttaneen se seikka, että Seastar oli mennyt meren pohjaan, ollen vähällä viedä hänet, Hildurin, Butterflyn ja huvilaivan koko miehistön mukanaan.

Keskellä hälinää ja epäröintiä saapui eräs Vittorion kahdeksan miehen soutama parkassi, tuoden sähkösanomaa lordille. Hän aukaisi sen laiskasti ja luki. Sitten hän veti povitaskustaan paksun kumilompakon, josta otti englantilaisen setelin ja ojensi sen yhtä laiskasti parkassin päällikölle. Kapteeni Bäck, joka hermostuneesti käveli peräkannella, antoi minulle määräyksen heti lähteä Pontalisiin viemään sanaa, että tyhjiä proomuja lähetettäisiin noutamaan Delfinen suolalastia. Kun astuin veneeseen, jossa soutumiehet jo odottivat, tuli naisväkikin kannelle. Tämän jälkeen kaikki Seastarin väki sekä Kirsten ja Magda lähtivät linnan laivalla kaupunkiin. Olin päässyt jo hyvän matkaa, kun linnan laiva ajoi ohitseni. Kirsten ei katsonut sinne päinkään, mutta lordi nosti lakkiaan ja Hildur sekä Magda heiluttivat liinojaan. Seuraavana aamuna palasin Pontalisista ja samana päivänä tuli jo kaksi tyhjää proomua purkamaan suolaa. Viikon kuluttua oli laiva tyhjä ja hinattu tokan sivuun odottamaan vuoroaan. Tämä tokka oli veden päällä uiva laite, jonka voi kuljettaa paikasta toiseen. Saattoi kulua viikkoja, vieläpä kuukausia, ennenkuin Delfinen vuoro tuli.

XII.

Espanjassa ei tuntunut olevan työnhalua enempää kuin kiirettäkään. Sörensen oli ilmoittanut, että työn tulee olla hienoa ja hyvää, maksoi mitä maksoi. Miehistö maleksi työttömänä, mutta ajan kuluksi pantiin »plattinkia», jolla taklaasin kulumiselle arat paikat suojattiin. Laivasta oli poistettu koko taklaasi, ainoastaan alamastot seisoivat paikoillaan. Kun laivan runko ulkoa ja sisältä oli korjattu, piti taklauksen uudestaan alkaa. Entistä taklausainetta ei saanut käyttää, kaiken piti olla uutta ja parasta, mitä saada voi. Kapteeni Bäck oli huonolla tuulella. Miehet ansaitsivat, mutta laiva, eli oikeastaan kapteeni, ei tänä aikana ansainnut muuta kuin kuukausipalkkansa.

— Olen ehdottanut Sörensenille, että laiva myytäisiin hinnalla millä hyvänsä ja sen korjausrahoilla ostettaisiin uusi samankokoinen ja -arvoinen kuin Delfine, sanoi Bäck eräänä päivänä minulle.

— Hän käski minun mennä helvettiin, jos vielä uskallan sellaista ehdottaa.

— Ette näy muistavan, että Delfine on rakennettu teakpuusta ja tietävän, että se jo pari kertaa on ansainnut hintansa Norjan kruunuissa. Herra Sörensen voi jo varojensa puolesta pitää prikiä vaikkapa vain muistona.

— Suu poikki, herra toinen perämies. Ette näy muistavan sitäkään, että minä vielä olen priki Delfinen päällikkö. Olette pistänyt nenänne asioihin, jotka eivät kuulu teille. Mitä tekemistä teillä on tuonkin naisen kanssa, joka on minun vihitty vaimoni?

— Tietäkää huutia, kapteeni Bäck! Muistatteko kuinka Trondhjemissa kauppasitte Kirsteniä vanhalle Sörensenille viidestäkymmenestä tuhannesta ja kuinka seisoitte kädet ristissä aivan levollisena, kun Sörensen jo oli kohottanut tammikangen iskeäkseen Kirstenin kuoliaaksi? Teitä kaiveli ja kaivelee vieläkin, että viime hetkessä pääsin väliin. Ymmärrän teidät vallan hyvin. Jos Delfine olisi tieltä poissa ja te saisitte toisen laivan kuljetettavaksenne, niin silloin salakuljetus vasta kukoistaisi. Mutta muistakaa, ettei kahvilastia Riossa uskota kaikille köyhille norjalaisille rotille, sellainen annetaan vain Sörensenin kaltaisille miehille. Eikä muiden kuin Sörensenin laivassa sallittaisikaan salakuljetusta.

— Kirottu suomalainen, kyllä minä vielä kostan teille, että olette hyväillyt minun vihittyä vaimoani.

— En välitä, viitsittepä eli ei. Tiedättehän sen naisen Trondhjemissa, jonka kanssa aiotte mennä naimisiin, sitten kun olette salakuljetuksella ansainnut muutamia kymmeniä tuhansia lisää, sen naisen, jonka kahden lapsen isä olette. Kaiketi olette selvillä siitä, että Kirsten milloin hyvänsä voi päästä eroon teistä?

— Voin. Minä kelpaan vieraaksimieheksi silloin kun tarvitaan, ja toinen on Delfinessä.

— Sitä en sano, ennenkuin tarvitaan. Tiedätte nyt siis, että molemmat vieraatmiehet ovat lähellä. Kaikki se kahvi, minkä olette salakuljettanut Delfinen peräpiikissä, on pykälä, joka riistää teiltä oikeuden kuljettaa kahvilastia norjalaisessa laivassa, ja saman pykälän perusteella on teillä vapaa asunto Norjan vankilassa.

— West, oletteko koko ajan siitä kun lähdimme Trondhjemistä tietänyt kaiken?

— Jos voitte ja tahdotte pitää suunne kiinni, niin palkitsen teitä kuninkaallisesti.

— Kiitoksia. Minun puolestani saatte olla ja tehdä kuten tahdotte Delfinessä ja juosta Kirstenin kanssa niin paljon kuin — anteeksi, lasken vain leikkiä…

Juttu jäi siihen, ja hyvä oli, sillä toinen jätkistä tuli suoraa päätä luokseni ja antoi minulle kirjeen.

Lordi Lakeford pyysi minua heti kirjeen tuojan opastamana tulemaan luoksensa Villa Castaan, jonka hän epämääräiseksi ajaksi oli vuokrannut.

Jätkän odottaessa peseydyin ja pukeuduin kirkkovaatteisiin ja sitten lähdin Villa Castaan.

Pian pääsinkin perille. Lordi seisoi huvilan parvekkeella piippu hampaissa. Hän tuli alas vastaani ja puristi kättäni.

— Sen mukaan kuin minulle on kerrottu ja itsekin olen huomannut, te toimitte ja ajattelette nopeasti kuin salama. Sellaista miestä juuri nyt tarvitaan. Olkaa niin hyvä, mennään kuistille.

— Teidän pitää tulla minun kanssani tänään seitsemän junalla Sevillaan. Siellä on jahti, jonka aion ostaa Seastarin sijaan. Alus, jonka omistaa markiisi Anneboult, on rakennettu vuosi sitten Ranskassa. Se on suuruudeltaan, nopeudeltaan ja nykyajan mukavuuksiltaan mieleiseni, jos piirustukset, jotka ovat tuolla pöydälläni, pitävät paikkansa. Eikä ole hinnallakaan pilattu, koska markiisin raha-asiat Monacossa joutuivat hieman hunningolle.

— Your healt! — Tietysti tulette mukaani, tahtoisin teidän arvosteluanne, jatkoi hän.

Villa Casta sijaitsi lähellä rantaa Cadizin ja Pontalisin välillä. Valtamaantie kulki huvilan ja sataman välitse. Rannassa oli vene, jonka omistivat yhdessä molemmat jätkät — tunnemme heidät jo ennestään ja toistaiseksi kutsumme nimillä »vaaleaverinen» ja »tummaverinen». Omistajat istuivat rantakivillä, poltellen omatekoisia Sikaareja. Vaaleaverinen oli tuonut minulle lordin kirjeen. Lordi ja minä läksimme sitten jätkien soutamina kaupunkiin ja edelleen seitsemän junalla kohti sen kuuluisan parturin kaupunkia. Tämä oli ensimmäinen rautatiematkani Espanjassa ja senvuoksi sangen mielenkiintoinen. Sevilla, Cordova ja Cadiz ovat mainittavimmat kaupungit Andalusian alatasangolla. Guadalquivir, suurenlainen joki, virtaa tasaisesti läpi yllämainitun maakunnan, laskien ruskean-harmaan vetensä Atlantin valtamereen. Mainittua jokea pääsee, tai pääsi ainakin siihen aikaan, pienemmillä aluksilla Sevillaan ja vieläpä Cordovaan asti. Muuten on Andalusia vuorista seutua.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin katselemaan muistorikasta kaupunkia. Leikkautin tukkani kuuluisassa parturiliikkeessä, jossa — tämä väite menee hotellin ovenvartijan laskuun — »Sevillan parturi» oli aikoinaan työskennellyt. Sitten kertoi sama ovenvartija, kaunis ja komea keski-iän jo jättänyt mies, jolla nähtävästi ennen oli ollut paremmat päivät, että lordi ja madame pari vuotta sitten olivat asuneet tässä hotellissa, jossa ulkomaalainen hienosto Sevillassa vieraillessaan asuu. Lordi, hän sanoi, on hieno ja rikas mies, joka antaa rahojen luistaa eikä kitsaile juomarahoissa.

— Oletteko lordin palveluksessa tai muuten tekemisissä hänen kanssaan? Anteeksi, että kysyn. Lordi, joka asuu tuossa kolmen huoneen huoneustossa teidän huoneenne vieressä, käski illalla minun pitää hyvää huolta teistä. Hän tilasi eilen aamupäivällä huoneet.

— En ole hänen palveluksessaan, enkä ole hänestä riippuvainen. Hän vain pyysi minua tulemaan kanssaan Sevillaan.

Hän vei minut hotellin toiseen päähän pitkää käytävää myöten. Sen päässä ei ollut seinää, vaan leveä kaksipuolinen ovi. Ovenvartija otti avainnipun taskustaan, valitsi avaimen ja avasi oven. Pieni ihana puutarha, jossa suihkulähde solisi, avautui eteemme.

— Katsokaahan tänne; tässä näette saranat, joihin sovitetaan ovet milloin huoneiston asukas niin tahtoo. Tämä laite oli noin seitsemän kyynärän päässä puutarhaovesta.

Mainitun laitteen ja puutarhaoven välissä oli oikealla kädellä komea kaksipuolinen ovi, jonka ovenvartija myös avasi.

— Huomaattehan nyt, ettei tänne voi: päästä muualta kuin puutarhan puolelta, kun väliovet ovat paikoillaan. Puutarhasta, jota ympäröi muuri, johtaa rautainen portti ulos.

— Ettekö uskalla tulla sisemmäksi? Luulette varmaan niinkuin moni muukin, että tämä on loukku. Sellaisia ovat miehet, naisen saa menemään vaikka mihin.

Hän naurahti hyväntahtoisesti ja kohteliaasti, niinkuin osaa vain aito andalusialainen, meni sisään ja toi sieltä kaksi markiisille osoitettua kirjettä sekä aukaisemattoman Black and White-laatikon, jonka osoitelapussa oli lordi Lakefordin nimi.

Astuin sisään ja sanoin, että me pohjoismaalaiset olemme vähän varovaisia, etenkin vanhassa Sevillassa, jossa vielä on omia keskiaikaisia traditioita. Sevillahan oli pääkaupunkina, silloin kuin maurit hallitsivat. Ovenvartija, joka kaikesta päättäen ennen oli ollut herrasmies, mutta jonka onni näytti menneen, osoitti hyväntahtoisesti hymyillen Komeata tuolia.

Markiisin huoneisto, johon kuului kaksi huonetta, oli vanhanaikainen ja sisustettu sanomattoman kallisarvoisilla huonekaluilla, tauluilla ja loistoesineillä. Huolimatta iästään olivat ne mainion hyvin säilyneitä.

— Tässä huoneistossa, kertoi ovenvartija, — asui kerran kuningas Amadeo kaksi vuorokautta. Satuin silloin olemaan saman katon alla, vaikken hotellin palvelijana..

— Näihin on laskettu vain korkeasukuisia, rikkaita henkilöitä, hän lisäsi. — Aikaa meillä on riittävästi, lordi ei nouse ennen kahtatoista. Olkaa hyvä ja istukaa rauhassa, käyn antamassa vain määräyksen apulaiselleni, että hän hoitaa virkaani niin kauan kuin kerron teille jutun, joka kuitenkaan ei saa mennä sen pitemmälle. Onko teillä aikaa kuunnella?

— On, vastasin, vaikka minua ihmetyttikin, mitä salaisuuksia hänellä mahtoi olla minulle uskottavana.

— Tyttäreni Elisabeth Esmeralda, kuninkaallisen oopperan laulajatar ja primadonna, katseli kerran härkätaistelua Madridissa. Härkätaistelu ei tällöin ollut aivan tavallinen, sillä pääsymaksut olivat koroitetut kaksinkertaisiksi, ja maan kuuluisin toreadori esiintyi Andalusian vihaisimmiksi tunnettuja härkiä vastaan. Teatteri oli täpö täynnä. Ylhäisiä ja korkeasukuisiakaan katselijoita ei puuttunut, ja kuningas oli yksi niistä. Luonnollisesti oli myöskin Madridin ylhäisin, rikkain ja kaunein naisväki edustettuna, puhumattakaan naistaiteilijoista. Tuo kuuluisa toreadori haavoittui kuolettavasti, ja kun härkä sitten oli pistetty kuoliaaksi ja haavoittunut aiottiin viedä pois, syöksyi tyttäreni ja eräs toinen nuori nainen, vastoin kuninkaan kieltoa, areenalle kuolevan toreadorin luo. Luultavasti ette, senjor, tunne espanjalaisen naisen kuumaa verta ja tulista luonnetta. Naisparat syleilivät ja suutelivat kuolevaa ja alkoivat vihdoin mustasukkaisuuden kiihdyttäminä, unohtaen kuoleman pyhyyden, tapella tikareineen, joita espanjalaiset naiset usein kätkettyinä kantavat. Tyttärelleni tuntematon nuori nainen, joka oli äskettäin Espanjaan tulleen miljoonamiehen tytär, iski tikarinsa tyttäreni rintaan. Tikari ei tosin osunut sydämeen, mutta haava oli kuitenkin hengenvaarallinen. Kun hurjistunut nainen oli työntänyt tikarinsa Elisabethin rintaan, juoksi hän pakoon, mutta sai kuolettavan haavan kaulaansa Elisabethin heittämästä tikarista, joka katkaisi valtimon. Rikas meksikolaisneito vietiin sairaalaan ja tyttäreni vankilaan. Molemmat vuotivat kovasti verta, eikä luultu kummankaan pelastuvan. Kun haavoittuneet oli viety pois ja saatu toinen toreadori kaatuneen sijaan, alkoi näytäntö uudestaan. Ainoastaan kuningas lähti pois teatterista. Meksikolainen neito kuoli yöllä verenvuotoon. Kansa raivostui. Ne, jotka ennen olivat ihailleet Elisabethia ja olleet valmiit heittäytymään hänen jalkojensa juureen, asettuivat jyrkästi häntä vastustamaan. Ihmisjoukot seisoivat vankilan ulkopuolella vaatien, että viimeinen veripisara puristettaisiin hänestä ja hänen kirottu henkensä pian sammuisi. Vankilassa ei tehty mitään tyttäreni hengen pelastamiseksi, vaan odotettiin ja toivottiin, että loppu pian tulisi ja kansa sen kuultuaan rauhoittuisi. Mutta kansa-raukan, poloisen oman kansani tietämättä teki kuitenkin eräs ihminen voitavansa. Se oli markiisi Anneboult, joka oli härkätaistelussa itse nähnyt, mitä tapahtui ja sitten seurannut asiain kulkua. Hän tunsi erään taitavan ranskalaisen lääkärin Toledossa. Huolimatta siitä, että Elisabeth otaksuttavasti ennättäisi kuolla ennen kuin apu ehtisi, hän umpimähkää sähkötti mainitulle lääkärille: Tulkaa heti Madridiin Calle major 87.

Lääkäri saapui muutaman tunnin kuluttua ja ystävät menivät heti yhdessä vankilaan. Heidät laskettiin kyllä vankilan kansliaan, mutta pääsy Elisabethin luo tuntui mahdottomalta. Markiisi, joka oli varannut mukaansa melkoisen summan pesetoja, kysyi, paljonko maksaisi, jos he pääsisivät Elisabeth Esmeraldan luo heti.

Markiisi lupasi kaksituhatta pesetaa sisäänpääsystä ja vielä tuhat, jos Elisabeth jäisi henkiin. Kukaan muu lääkäri ei saisi tulla sairaan luo. Tämä lääkäri, joka oli hänen mukanaan, tulisi olemaan kaiken aikaa vankilassa ja hänelle olisi annettava kaikki apu, minkä hän tarvitsee sairasta hoitaessaan. »Ja sitäpaitsi», sanoi markiisi, »minun pitää päästä tänne, milloin vain tahdon, olipa yö tai päivä».

»Summa on aivan liian pieni», sanoi vankilanjohtaja, minunhan täytyy lahjoa sairaalan palveluskunta, poliisit sekä muita vielä, ja sitäpaitsi joudun itse vaaraan».

Markiisi pani rahat pöydälle. Kun he tulivat Elisabethin luo, oli hän kuolemaisillaan. Mutta lääkäri antoi vahvistavaa lääkettä, ja tyttäreni parani sen verran, että hänet neljän päivän kuluttua voitiin siirtää erääseen luostarisairaalaan markiisin takausta vastaan. Tavallisessa sairaalassa ei olisi ollut turvassa viranomaisilta, mutta luostarin ovet eivät avaudu kuninkaallekaan. Kun Elisabeth parani, rupesivat viranomaiset vaatimaan häntä pois, pannakseen tytön vankilaan. Markiisi vetosi nyt asianomaisen kardinaalin apuun ja tämä kääntyi Pyhän Isän puoleen. Roomasta tulikin armahdus: Elisabeth pääsi kaikista maallisista huolista ja vaaroista sillä ehdolla, että tekee luostarivalan ja jää luostarin muurien sisäpuolelle. Hän on nyt noviisi, mutta ei lupaa ikinä tehdä luostarivalaa. — Minun täytyy jättää kesken, koska kahdentoista aikana keskustelen lordin kanssa asioista, joista tekin ehkä saatte kuulla. Kaiketi ymmärrätte nyt, mihin markiisi tarvitsee rahaa. Tapahtuma, josta kerroin, on maksanut paljon sekä hänelle että minulle. Minä, joka olen omistanut tämän hotellin, olen nyt sen ovenvartija — en pakosta, sillä onhan minulla vielä — mutta — muodon vuoksi, siksi kunnes ajat muuttuvat.

Kun istuin hotellin ruokasalissa odottamassa tilaamaani aamiaista, astui lordi huoneeseen.

— Oikeaa puhetta. Pohjalasti on hyvään tarpeeseen, ennenkuin lähdemme ulapalle; voimme vielä tulla tekemisiin lavanton jätteiden kanssa.

Syötyä menimme ulos ja jouduimme pian aasien, hedelmien, pyrenealaisten soittokoneitten, kauniiden nuorten naisten ja hävyttömien poikaviikareitten sekaan. Roskaväki, joka huomasi, että olimme muukalaisia, tyrkytti tavaroitaan ja tunki ympärillämme niin, ettemme voineet liikkua. Saimme kiittää onneamme, ettei ruhomme musertunut. Lordi, joka seisoi rauhallisesti nojaten kuormamuulia vastaan ja koettaen sytyttää sammunutta piippuaan, sanoi:

Eräs kitarakauppias vaati häntä ostamaan kitaran. Lordi ei välittänyt miehestä sen enempää, sytytteli vain piippuaan. Silloin kauppias kopautti häntä päähän soittokoneellaan, joka tietysti meni pirstaleiksi.

— Väistykää, maan madot, tehkää heti tietä englantilaisille grandsenjoreille! kiljui kitarakauppias. Ja kansa väistyi hurraten. Kun kävelimme kohden rantaa, sanoi lordi hiukan huolestuneesti:

Olin jo sen verran oppinut tuntemaan tämän nuorenmiehen harrastuksia, ettei huolestunut sävy ollut mikään yllätys.

— Kyllä saatte, hotellin ovenvartija näytti minulle laatikon, jossa on teidän osoitteenne. Markiisi, joka kai tuntee teidät, on hankkinut sen.

Saavuttuamme rantaan, lordi alkoi kysellä soutukyytiä ja sanoi, että meidän on saatava tieto veden korkeudesta ja päästävä markiisin huvilaivaan. Vähän aikaa seisottuamme saapui luoksemme kaksi miestä, joiden vaatteet, kädet ja etenkin kasvot olivat paksussa noessa. Tukkakin oli nokinen ja riippui silmillä.

— On kyllä; tulkaa veneellemme, se on vähän matkan päässä täältä, vastasivat miehet.

— Ehkä; olemme juuri purkaneet hiililastin. Tässä on kyllä poliisilaitoksen antama todistus siitä, että olemme luotettavia soutajia Sevillan satama-alueella.

— Tervetuloa, mylord, olen jo odottanut teitä. Markiisin pitäisi tulla kotiin tänä päivänä.

Sitten aloimme katsella ja tutkia laivaa. Ensin kierrettiin veneellä sen ympäri, sitten tarkastettiin konehuoneet koneineen ja viimeksi hytit ja salongit. Kun tulimme peräsalongin eteiseen, kajahti sisältä nauru meitä vastaan.

He olivat tulleet laivaan vähää ennen meitä, lähdettyään Cadizista aamujunalla. Aina tarmokkaita naisia!

Lordin kanssa lähdin huvilaivan veneellä maihin. Norjattaret jäivät alukseen. Hotellissa ovenvartija kertoi, että markiisi oli saapunut ja kysynyt lordia.

— Olen kuullut, että täällä on viskyä minun käytettäväkseni, sanoi lordi.

Veteen sekoitettu visky juotiin hotellin puutarhassa, minne markiisi kohta tuli. Hän tervehti kohteliaasti lordia, mutta antoi ylhäisesti minun vain koskettaa sormenpäitään. Vaikeata nykyaikana kuvitella, millainen kylmyys saattoi uhota tuollaisesta vanhan kansan aatelismiehestä, joka laski sukupuunsa jostakin enemmän tai vähemmän hämäräperäisestä hallitsijasta.

Lordi ja markiisi jättivät minut istumaan ja katosivat pitkäksi aikaa.
Kun he palasivat, sanoi viime mainittu:

Ovenvartija astui myös esiin, vilkaistuaan ympärilleen, olisiko katsojia lähellä. Hän oli nyt luopunut palvelijan haahmosta ja esiintyi itsetietoisena caballerona, herrasmiehenä.

Kun en heti kiinnittänyt huomiota hänen pyyntöönsä, katsoi lordi minuun merkitsevästi kuin sanoakseen: lähtekää vain hänen kanssaan.

— Istukaa, pyydän. Minulla oli aikomuksena kertoa teille tuon jutun viimeinen osa. Mutta asia on kehittynyt niin pitkälle, että kertomisen täytyy jäädä.

— Siellä istuu tyttäreni, noviisi Elisabeth. Hän koettaa pimeän tultua, eli oikeastaan kuun noustua, kajuuttapojan puvussa päästä lordi Lakefordin huvipurteen, joka sitten heti on valmis nostamaan ankkurin. Markiisi ja minä olemme päättäneet pyytää teitä auttamaan häntä. Matka laivaan on tosin vähän vaarallinen, mutta nyt on hänellä ainoa tilaisuus koettaa päästä pakenemaan. Mitä arvelette?

— Muistakaa eräs seikka. Kello kuusi tänä iltana alkaa Grandoferia. Ettekö ole huomannut, että kaupungin kadut ja torit ovat täynnä ihmisiä ja iloa. Ihmisvilinässä ei kukaan huomaa, että englantilaiseen merimiespukuun puettu poika onkin tyttö. Tiedätte kai, mikä juhla Grandoferia on?

— Se oli ennen kirkkojuhla, nyt se on vain tavallinen ilo- eli kansanjuhla, jota pidetään joka vuosi vuorotellen jossakin Espanjan kaupungissa ja joka kestää kolme vuorokautta. Toinen etu on täysikuu, vaikka pelkäätte sen valoa. Vesi on nyt korkeimmillaan, niinkuin aina täysikuun aikana Guadalquivirillä. Siis pääsee hyvin kulkemaan eikä pohjaan tarttumisesta ole pelkoa.

En luvannut vielä mitään, vaan lähdin vähäksi aikaa ulos katuelämää katsomaan.

Takimmaisessa huoneessa rukoili Elisabeth, kädet ristissä polvillaan Madonnan kuvan edessä. Astuttuani sisään, hän nousi ja ojensi kätensä minua kohden.

Astuin lordin huoneeseen ja tapasin siellä lordin ja markiisin. Kerroin heille, miten olin päättänyt tehdä. Sen jälkeen selitin asian myöskin senjor Esmeraldalle, ja sitten lähdimme rantaan, sekä edelleen huvilaivaan laivaveneellä. Kaikki laivaan kuuluvat henkilöt olivat kotona. Ranskan lippu liehui perätangossa, mutta kohta se oli vedettävä alas viimeisen kerran. Englannin lippu odotti jo kokoonkäärittynä tangon vieressä. Kun lordi vielä vähän aikaa oli keskustellut markiisin kanssa, siirtyivät molemmat kannelle ja lordi antoi merkin. Koko laivaväen läsnäollessa vedettiin Ranskan valtakunnan lippu alas ja »Union Jack» kohosi sen tilalle. Laivan uudet ristiäiset juotiin Englannin lipun liehuessa. Markiisi kohotti samppanjalasinsa ja joi »Polestarin» kunniaksi. Sitten minä lähdin yksin pienellä tukevalla veneellä kaupungin rantaan ja suoraa päätä hotelliin. Aurinko oli laskenut ja täysikuu paistoi, kun annoin senjor Esmeraldalle paketin, joka sisälsi Elisabethille vietäviä vaatteita. Sitten tilasin ruokaa ja viiniä, ja syötyäni istuin hetkisen puistoparvekkeella, johon kuu alkoi valaa loistettaan.

Pian saapui sinne Esmeralda, pyytäen minua lähtemään. Elisabeth oli, valittuaan parhaiten sopivat vaatteet, pukeutunut merimieheksi. En ikinä ole nähnyt viehättävämpää meripoikaa. Vain kengät olivat liian suuret. Vasempaan takinhihaan neulottiin valkea tähti — kajuuttapojan merkki — ja lakkiin liimattiin kullatusta paperista leikatuista kirjaimista »Polestar». Kun tukka vielä oli leikattu ja pään ympäri kiedottu kääre, joka merkitsi, että pää oli kipeä, oli luostarineito muuttunut tarkoitusta vastaavaksi merimieheksi. Puoli yhdentoista aikaan syleilivät isä ja tytär toisiaan, ja sitten tapahtui pikainen lähtö. Pieni vene odotti joen rannassa, johon sen olin kytkenyt, levitettyäni vielä Englannin lipun perätuhdolle. Ei kukaan ollut koskenut siihen. Espanjan ritarillisen kansan köyhälistö voi kerjätä, muttei varastaa — vaikka tietysti ammattivarkaita siellä on niinkuin kaikissa muissakin maissa.

Paljon kansaa, nuorta ja vanhaa, seisoi rannassa, puuhaten veneinensä tai muuten töllistellen. Irroitettuani veneemme astuimme siihen, kajuuttavahti kokkaan ja minä perään. Luostarineito, joka nähtävästi ei ollut koskaan pidellyt airoja, käsitteli niitä kömpelösti ja pudottelikin, heikko kun oli. Kuinkahan tässä käy, ajattelin. Viimein hän istuutui tuhdolle airot kädessä, aikoen ruveta soutamaan, mutta korjasi sitä ennen käärettä päässään. »Malo» (pahoin tehty), huomautti kaksi lähellä seisovaa poliisia. »Malo», huudettiin väkijoukosta. Minä nousin seisomaan, raapasin päätäni ja komensin kajuuttavahdin perään istumaan. Tämä miltei ryömi, päätään pidellen, perätuhdolle. Itse asetuin kokkaan, tartuin airoihin ja rupesin reippaasti soutamaan. »Buono» (hyvä), sanoivat poliisit. »Buono», huusi kansa. »Mucho Buono», ihastui eräs kaunis, hyvin puettu senjorita, kun olin jo vähän matkaa laiturista. Vastasin tähän nostamalla lakkiani. Kansa rannalla huusi: »Viva Britannia!» huiskuttaen hattuja ja soittokoneita.

Guadalquivirillä vilisi soutuveneitä jos jonkin mallisia, niiden joukossa vanhanaikaisia, ehkä satavuotisia, joita oli hyvin hoidettu ja joita käytettiin ainoastaan Grandoferian aikana. Nyt, vanhan kirkkojuhlan ensimmäisenä päivänä vallitsi kuitenkin keskellä meluavaa iloa vakavaa juhlallisuuttakin. Veneitten joukossa nähtiin poliisiveneitä, pappien veneitä ja pelastusveneitä. Ehtimiseen tapahtui vaarattomia yhteentörmäyksiä, jotka aiheuttivat vain ilohuudahduksia ja naurua. Kulku oli hidasta, sillä väylä oli miltei tukossa. Jokaisessa veneessä loisti värillisiä lyhtyjä. Kun olimme päässeet pahimmasta tungoksesta, saavutti meidät noin keskivaiheilla kaupungin ja Polestarin välillä isonlainen vene. »Seisahtukaa!» huudettiin veneestä. Minä herkesin soutamasta, ja luostarineito voihkasi hiljaa: »Jeesus, Maria, poliisivene!» tehden samalla ristinmerkin.

Hän totteli ja painoi kädellään päätään, jota muka kovasti pakotti. —
Mihin olette menossa? kuului veneestä.

Veneet olivat lähekkäin, mutta eivät kuitenkaan kiinni toisissaan. Nyt kohotti äänensä poliisiveneessä istuva pappi:

— Nykyaikana ei voi olla tarpeeksi varovainen. Ihmiset, etenkin luterilaiset konnat, varastavat ja tekevät kaikenlaista pahaa. He ryöstävät noviiseja, vieläpä nunniakin luostareistamme. Äskettäin tapahtui Madridissa sellaista. Tarkoitan sitä noviisia, laulajatarta, joka tuon pakanallisen kardinaalin avulla pelastui. Kurja naisraukka tulee kyllä poltettavaksi roviolla, vaikka sellaista ei ole pitkään aikaan tapahtunutkaan, niin laillista kuin se onkin. Huhu kertoo, että hän on karannut luostarista. Parasta, että otamme mukaamme nuo seikkailijat.

— Älkää pistäkö sormianne tänne, ellette tahdo joutua tekemisiin Englannin hallituksen kanssa, mutta jos typeryydessänne teette meille väkivaltaa, saatte tästä.

— Ellette heti siirry loitommalle, niin painan liipasinta. Pappi teki ristinmerkin.

— Jumalan äidin nimessä, soutakaa niin paljon kuin jaksatte, komensi hän hätäisesti.

Määräysten mukaan ei Grandoferian aikana kukaan saanut olla varustettu ampuma-aseilla eikä muilla, eivät papit eivätkä poliisit. Joka rikkoi tätä määräystä vastaan, sai istua vankilassa. Poliisi huusi meille, että heidän on saatettava meidät laivaan, nähdäkseen olimmeko puhuneet totta.

Sitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi alkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta nousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli vastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä eteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan koko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian tulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen jälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan kannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti pääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi kohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.

Poliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin kone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas mereen päin.

Koska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi laskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta tekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen matalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina voi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan ehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa seuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja Butterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan. Markiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi loitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli alussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan, ettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin pääsi tasapainoonsa.

XIII.

Oli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli oli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa ja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö, lukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi konehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa nojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja mattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin kuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa. Virtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun pakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä nousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita vastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi meidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne tervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda koskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Suljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni kylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin joulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran, nousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt kokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien kanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää jouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit, hevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli aikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli ollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa olin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami, häntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli lopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei minua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira. Kun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle ei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois elävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että suuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.

Kello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen kahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten soittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu virallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti. Kello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin oli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa. Niin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin ulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle tokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.

Menin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne. Vastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa ei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen kauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin, siellähän on hyvä olla, hän arveli.

Tiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa tieltä.

— Espanjalaiset nostavat laivan tokkaan ja korjaavat sen englantilaisen insinöörin valvonnan alaisina kaikin puolin. Vanhalta Sörenseniltä sain kirjeen tänään; hän ei ole ollut terve viime aikoina, kertoi kapteeni. — Ja sen voi hyvin arvatakin, kun ajattelee kaikkia niitä typeryyksiä, joita hän on tehnyt, niinkuin tämän laivan korjauskin. Mutta ei maksa puhua sen enempää — tehän olette ukon kanssa samaa mieltä. No niin — ja huomennahan on jouluaatto.

— Tänäänkö se on? Ei tässä muista enää ajanjuoksuakaan, kun on niin pirun paljon touhua ja vielä enemmän harmia.

Eräästä stavangerilaisesta laivasta, joka keinui satamaselällä, saapui kirjeentuoja. Kapteeni käski merimiehen odottaa ja rupesi lukemaan kirjettä. Sitten hän pistäytyi kajuuttaan laatimaan vastausta. Kirje oli saattanut hänet erinomaisen hyvälle tuulelle. Hän toivotti minulle hyvää joulua ja kysäisi sitten:

— En tiedä varmaan. Viettäisin sen mieluummin täällä omien miesten kanssa.

Polestarista ei enää näkynyt savua. Pistäydyinkin ensin siellä. Kirsten oli käynyt Villa Castassa ja tuonut Magdan ja Butterflyn. Oli päätetty viettää jouluyö Cadizissa. Lordi Lakeford sanoi nähdessään minut siellä:

— Tietysti vietätte jouluillan täällä, sillä aamulla varhain lähdemme
Biarritziin.

— En, mylord, en voi viettää jouluaattoa Polestarissa enkä tulla
Biarritziin.

— Olen muuttanut mieltä. Aion viettää joulua miesten kanssa, sillä kapteeni ja ensimmäinen perämies menevät erääseen norjalaiseen laivaan vieraiksi.

— Kuulkaas, herra West. Olen aikonut ehdottaa, että ottaisitte toisen perämiehen toimen Polestarissa.

— Täältähän voisitte heti siirtyä Englannin sotalaivastoon minun suositukseni avulla. Olen kymmenen kuukauden kuluttua parlamentin ylähuoneen jäsen.

Kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta, sanoin hyvästit molemmille aatelismiehille ja pyysin heitä viemään terveiseni naisille. Olisin oikeastaan tahtonut toivottaa onnea senjorita Elisabethille, sillä häntä en luultavasti enää tulisi tapaamaan. Magda, joka oli leikkinyt nukkiensa kanssa, hävisi yht'äkkiä. Samalla minäkin lähdin kannelle mennäkseni veneeseen.

— Senjor Piloto, senjor West! kuului samassa Elisabethin ääni. —
Ettehän aio lähteä, ennenkuin saan viimeisen kerran kiittää teitä.

XIV.

Oli jo pimeä, kun tulin prikiin. Delfine-parka, oletpa sinä kurjan näköinen, ajattelin itsekseni. Taklaasista ei ollut jäljellä muuta kuin alamastot, jotka seisoa törröttivät tyhjinä. Kansi oli täynnä raakapuita, tankoja, vantti- ja partuunitouveja, vanhoja köysiä ja kaikenlaista muuta rojua, mikä tulee näkyviin, kun purjelaiva riisutaan alastomaksi. Paraatiporrasta ei tietysti ollut. Laivaan päästiin vain nuoratikkaita myöten, jotka niitä pitkin noustessa keikkuivat sinne tänne. Ensimmäiseksi näin kokin. Hän tuli vastaan kuin vanha tosi ystävä ainakin. Puristin lämpimästi hänen kättään.

— Laivassa ei ole ketään päällysmiehistä. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät joulua viettämään tuonne stavangerilaiseen. Anteeksi, että täällä on tämän näköistä. Arvelimme, että joulusiivous on turha, kun kapteeni ja ensimmäinen perämies ovat poissa kotoa hankkimassa joulukohmeloa, Emme tietäneet, että toinen perämies tulee tänne. Kanssin kyllä olemme puhdistaneet, selitti kokki.

— On, ja hyvää ruokaa ja paljon ruokaa ja sitäpaitsi tupla viiniransuuni. Eikä meitä ole työllä tapettu, mutta…

— Suomalainen Löflund on vähän sairas. Hän sai selkäänsä, kun alkoi tapansa mukaan parjata kapteenskaa selän takana. Silloin timpermanni suuttui ja antoi hänelle kunnollisen joululöylyn.

— Vai niin, sanoin ja menin kanssiin, jossa kaikki muut, paitsi
Löflund, istuivat kirkkovaatteissaan.

Tervehdittyäni heitä toivotin pojille hyvää joulua, johon timpermanni vastasi:

— Samaa toivotamme teille. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät tuonne stavangerilaiseen viettämään Vapahtajamme syntymäpäivää. Mitenkähän sitten sitä viettänevät, huokasi hän, pannen kätensä ristiin.

Timpermanni oli jumalinen mies, muttei ehdottomasti raitis. Hänellä oli tapana sanoa: »Jumala lukee synniksi, jos joku juo niin paljon, että oksentaa, tai syö niin paljon, että halkeaa.»

— Delfinessa nyt istutaan ja vietetään viimeistä joulua tässä maailmassa. Keltarutto korjaa meidät melkein kaikki Riossa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Ikävä vain, ettei tule haudatuksi siunattuun maahan, vaan poltetuksi sammuttamattomalla kalkilla. Mutta kalliiksi, kovin kalliiksi tulisi haudan kaivaminen tällaiselle miesjoukolle.

Nuoremmat matruusit olivat perinpohjin väsyneet tähän timpermannin alituiseen jeremiaadiin. — »Antakaa nyt meille edes joulurauha, timpermanni», pyysi eräs heistä ja siihen pyyntöön yhtyivät kaikki.

Koska priki oli kokasta kiinnitetty tokkaan ja peräkeulasta tiktaaliin, ei etustaagissa tarvittu lyhtyä. Joulun kunniaksi sytytimme kolme lyhtyä palamaan: yhden laivan peräpuoleen, yhden keskilaivaan ja yhden kokkaan, niin korkealle, että ne näkyivät satamaselälle muihin laivoihin. Kokki hyöri keittiössä, räiskyttäen rasvaa. Nälkäisten merimiesten sieraimia kutittava tuoksu levisi laivaan, ja hiljainen tuuli vei sen pitkälle, ehkä Pontalisiin asti, jossa asui paljon köyhää kansaa. Aamupäivällä oli laivaan lähetetty paljon ruokaa: tuoretta lihaa, läskiä, monenlaisia vihanneksia, suuri savustettu kinkku, vehnäjauhoja, riisiryyniä, kapakalaa, suuri korillinen hedelmiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sörensen oli kirjoittanut ja määrännyt, että joulua on vietettävä komeasti. Menin kajuuttaani, jossa vallitsi suuri epäjärjestys. Kaksi miehistä alkoi heti siivota ja järjestää. Salongissa lämmitettiin heti iso kamiina kivihiilillä kuumaksi. Ovet avattiin, jotta lämmin pääsi joka komeroon. Vielä puhdistettiin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen hytitkin. Kosteanlaiset makuuvaatteet kuivattiin. Kirstenin hytti siivottiin, — kaikkein huolellisimmin. Hänhän oli laivan hyvä hengetär ja merimiesten jumaloitu kuningatar. Suuret lamput paloivat kajuutassa, levittäen lämpöä ja öljyn hajua. Jouluilta olikin erinomaisen kylmä.

— Hänhän makaa purjehytissä sikahumalassa. Saatuaan timpermannilta joulukylvyn, hän joi oman ja timpermanninkin viiniannoksen, mutta kyllä hänestä mies tulee, kun hiukan selviää. Hän uhkaa karata laivasta timpermannin mukana, elleivät he saa mönsträtä irti laivasta, joka on veden päällä uiva helvetti.

— Eivät ole. Kapteeni ja ensimmäinen perämies viettävät joulua stavangerilaisessa.

Menin reelingin luo, nostin lakkiani ja kysyin, tarvitsiko rouva Bäck jotakin. Hän selitti tahtovansa tulla laivaan. Koetin vakuuttaa, että oli kovin hankalaa naisten päästä, kun ei ole paraatirappua.

— On vaikea pitää sitä paikoillaan, kun kaikki on mullin mallin laivassa. Sitäpaitsi ei tänne oikeastaan voi ottaa vastaan naisia ja lapsia, kun laiva on näin korjattavana. Ja niinkuin tiedätte, minä tulin tänne pari tuntia sitten. Jos tarvitsette jotakin, koetan hakea teille.

Heitin köysiportaat yli reelingin, hyppäsin veneeseen ja tartuin kylmästi minulle ojennettuun käteen. Se oli sekin kylmä. Tervehdin sitten Magdaa ja lausuin iloni siitä, että lapsi oli tullut. Tyttönen oli myös iloissaan ja pyysi, että nostaisin hänet laivaan. Magda hinattiinkin suuressa hedelmäkorissa ja hänen ärtyisä äitinsä pursimiestuolissa kannelle.

— On, sen jälkeen kun toinen perämies tuli laivaan ja viritti oikean jouluhengen, vastasivat pojat.

Kirsten pyysi sitten, että laatikot ja korit nostettaisiin veneestä kannelle. Soutumiehille laski hän veneeseen kaksikymmentä pesetaa, toivottaen heille hyvää joulua.

Kirsten oli Polestarin veneellä lapsensa kanssa mennyt ostoksille kaupungille, josta reippaat jätkät toivat hänet Delfineen. Käytyään tarkastuksella, ensin kajuutassa ja sitten laivan muissa osissa hän sanoi:

— Toinen perämies, minusta tuntuu, kuin olisin kotona vanhassa, rakkaassa Norjassa.

Jungmanni oli rouvan tarkastusmatkalla taluttanut Magdaa kädestä, ettei pienokainen lankeaisi kannella olevaan törkyyn, joka nyt tosin oli koottu järjestettyihin kasoihin. Hän seurasi emäntäänsä kajuuttaan ja oli hänen avustajanaan. Jonkin ajan kuluttua kyseli Kirsten minulta, saisimmeko jouluruokaa ja mihin aikaan.

Jungmanni sai poistua. Kirsten talutti Magdan keittiöön ja antoi kokille määräyksen kattaa joulupöydän kaikille salonkiin.

Kun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas ensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman laivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle lyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi Kirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö, toinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen veisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma oli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki olivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone oli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi Gundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:

— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon kuin jaksatte, vastasi Kirsten.

Magda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen jotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän taas katseli ja laski.

Kapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen, ymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.

— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. —
Onkohan kukaan toinenkaan teistä?

— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä, sanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla, Kristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.

— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja. Hän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta lorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset, varoitti timpermanni.

— Puhukaa pois, mitä tahdotte. Minä olen kutsunut teidät luokseni ja toivoisin, että teistä tuntuisi, niinkuin olisitte kotonanne Norjassa, missä vapaasti saatte jutella omaistenne kanssa.

Puhe taukosi pitkäksi ajaksi. Kukin istui mietteissään. Kaikki ne, joilla oli koti, hyvä ystävä, sukulainen taikka lemmitty, lähettivät hengessä tervehdyksen, toivoen sen menevän perille. Pursimies, joka tähän saakka oli vaiennut, kysyi, saisiko jo ottaa viina-annoksen pöytään maisteltavaksi.

— Ei, siihen en suostu. Onhan tässä hedelmiä, marmelaadia ja muuta hyvää. Tyytykää siihen, mitä on pöydässä. Juomme sitten ruuan jälkeen teetä kannella, määräsi kapteenska.

Aterian jälkeen vanhemmat miehet siivosivat salongin ja kannen, sillä välin kuin nuoremmat pesivät astiat. Keskikannelle tehtiin laudoista pöytä, johon pantiin puhdas valkea pöytäliina, teekupit ja kannut. Kantäkit saivat olla sohvina. Teetä juotaessa tuli joulupukki-kokki. Kukin mies sai kapteenskalta komean villapuseron ja lakin. Tällaiset puserot ja lakit sopivat kaikille, sillä ne oli tehty venyvästä trikookankaasta. Magda sai suuren nuken ja trikoopuvun. Nehän ovat tyttölasten tavallisia lahjoja. Timpermanni piti miesten ja omasta puolestaan laivan emännälle puheen, joka pääasiassa koski keltaruttoa Riossa. Hän sanoi aikovansa hypätä mereen, ennenkuin laiva ennättää perille, sillä parempihan on kuolla veteen ja joutua haikalan ruuaksi, kuin tulla poltetuksi kalkissa. Hulluhan on ihminen, joka menee keltaruton kitaan vapaaehtoisesti. »En ainakaan minä lähde ja tuskinpa muutkaan Delfinen miehistä. Olemme näin päättäneet kuultuamme, ettei kapteenskakaan mene Keltahelvettiin.»

— Niinkö? Sitten minä ja me kaikki menemme Delfinellä vaikka kuumimpaan helvettiin.

Sitten rupesivat kirkonkellot soimaan Cadizissa. Maaseudulta ja Pontalisista kuului myös kellojen kaiku. Puoliyön hetki oli siis lähellä. Kuu, joka kaksi vuorokautta oli ollut täysi, loisti vielä aivan virheettömänä.

Cadizin katedraalin kello rupesi yht'äkkiä soimaan kovasti ja nopeasti, minkä jälkeen se ja muut kirkonkellot vaikenivat. Kello oli siis kaksitoista. Heti tämän jälkeen lyötiin meillä ja kaikissa muissakin laivoissa kahdeksan lasia. Nyt oli Delfinen virallinen joulujuhla vietetty.

— Jätetäänkö lyhdyt palamaan ja pidetäänkö yövahti? kysyi pursimies. Täällä ei ole pidetty yövahtia, koska laiva on kiinnitetty telakkaan, joka huolehtii siitä. Tällä kertaa ei telakalla kuulu eikä näy ketään.

— Palakoot lyhdyt, mutta vahtia ei tarvitse pitää. Olen kannella lopun yötä, sillä hyttini ja makuuvaatteeni ovat kosteat.

Kävelin etu- ja keskikannella edestakaisin. Löflund kuorsasi purjehytissä, siis hänellä ei ollut hätää. Minulla oli nälkä, niinkuin tavallisesti juhla-aterioiden jälkeen.

Jouluillallisemme oli niin komea, etten ennen enkä sen jälkeenkään ole purjelaivoissa niin komeata nähnyt, en merimiehenä enkä kapteeninakaan. Nälkä johtui siitä, että aterian aikana olin ollut pöydässä kuin viides pyörä vaunussa, eikä ruoka sen vuoksi maistunutkaan minulle. Toista olisi ollut kanssissa miesten kanssa, niinkuin ensin olin suunnitellut. Kirsten ilmestyi.

Salonki oli siistitty ja lämmin, tuli paloi kamiinassa ja lamppu pöydällä. Näyttämön muutos, ajattelin itsekseni.

— Nyt on jouluaamu Pohjolassa, ja minusta tuntuu kuin me olisimme kahden siellä. Ei, älkää keskeyttäkö! Ensin näyttelen minä ja sitten tulee teidän vuoronne. Olkaa niinkuin olisitte kulissien takana. Sellaista ei saa enää jatkua, mitä eilen ja pitemmän aikaa on tapahtunut. Nyt jouluaamuna kuvittelemme olevamme Pohjolassa, emmekä täällä laivassa. Delfine on sairas ja odottaa sairaalan eteisessä vuoroaan. Lukekaa tuota kirjaa; siinä on paljon oppimista. Sen on kirjoittanut erään merikapteenin vaimo. Sillä välin minä panen ruokaa pöytään, meillä on molemmilla nälkä.

Pöytään tuli paljon hyvää joulu-aamuruokaa, semmoista, jota syödään Pohjolassa ennen joulukirkkoon lähtöä. Kirsten kaatoi norjalaista viinaa kahteen lasiin.

Kun menin keittiöön, oli kokki siellä täydessä touhussa. Miesten piti saada joulu-aamukahvit. Hän lennätti kahvikattilan miesten kanssiin. Istuessani kokin vieressä keittiössä, kysyi tämä, kun aloimme tyhjentää neljättä kahvimukia, tahtoisinko kuulla Delfinellä viime aikoina vietetystä elämästä. Kehoitin häntä kertomaan.

— Melkein joka yö täällä on naisia peräkaartin luona. Yksi niistä, jota sanotaan ensimmäisen perämiehen sisareksi, on oleskellut laivassa päiväkausia. Hän on norjatar ja myy vihanneksia ja hedelmiä Kolmen kuninkaan kujalla. Aikoinaan se nainen on ollut kaunis eikä ole vieläkään ruma. Varieteelaulajattarenakin hän on elänyt Cadizissa muutamia vuosia. Usein näillä yölinnuilla on käärö mantiljan alla, kun laivasta lähtevät. Soutumiehenä niillä on ollut joku jätkä, joka ei ole noussut laivaan, vaan odotellut ja nukkunutkin veneessään.

Kello oli kuusi, jouluaamu sarasti ja kirkonkellot soivat. Käskin kokin keittää hyvää kahvia ja viedä se salongin pöydälle.

— Hyväähän kahvi on ollutkin Delfinessä. Ei ole ollut puutetta, kapteeni antoi jouluksi puoli ämpärillistä omasta varastostaan. Panen oikein runsaasti, kunhan olen kunnolla puhdistanut pannun.

Kun joimme salongissa kahvia Kirstenin kanssa, sanoi hän olevansa iloinen, että sai viettää joulunsa Delfinessä. Hän kertoi nähneensä unta…

Kuului äkkiä veneen töytäys laivan sivua vastaan. Kokki toi Magdan sisään ja kiiruhti reelingin luo. Luulimme kapteenin ja ensimmäisen perämiehen tulevan kotiin, minkä vuoksi minäkin menin ottamaan tulijoita vastaan.

— Heittäkää köysiportaat reelingin yli, että tässä pääsee laivaan, huusi naishenkilön käheä ääni.

Kokki aikoi juuri noudattaa huutajan kehoitusta, mutta katsahti sitä ennen minuun kysyvästi.

— Valehtelet, he ovat varmasti laivassa, mutta makaavat joulukohmelossa. Heitä heti porras tänne, tai opetan sinut puhumaan totta.

— Jos kapteeni ja veljeni ensimmäinen perämies nukkuvat, mokomat muulit, niin nukkukoot. Mene heti ruokakellarin kautta peräpiikkiin ja täytä tämä kori kahvilla; ennen minä en lähde pois.

Silloin nainen alkoi pommittaa meitä appelsiineilla ja munilla, joista yksi lensi vasten kokin kasvoja. Keittiön luona seisoi täysinäinen likavesiämpäri, jonka kokki puolestaan tyhjensi naisen niskaan. Hän näki nyt parhaaksi lähteä, mutta lupasi tulla takaisin illalla tai yöllä.

Kun olimme pukeutuneet maihinmenoa varten ja kokki jo hommasi venettä kuntoon, ilmoitti Löflund, joka pestynä ja siistittynä seisoi keskikannella, että kapteeni ja ensimmäinen perämies tulevat. Timpermanni katsoi lähestyvää venettä valittaen, että enteet näyttävät huonoilta, kun vuoden suurin juhla on häväisty.

— Kas, Löölund, huudahti Magda, joka oli juossut paikalle. — Hyvää huomenta, Löölund! Kuinka jaksat?

— Niin, kapteenska hyvä, näin unta, että helvetissä oli yksi enkeli.
Muuten elämä siellä olisi ollut pirullisempaa kuin Delfinessä.

Stavangerilaisen vene laski laivan sivuun, köysiportaat heitettiin yli reelingin ja laivaan nousi neljä »merisikaa». Tervehdin kapteenia ja ensimmäistä perämiestä, stavangerilaisia en ollut näkevinäni. Bäck sammalsi:

— Nyt pidetään hauskaa, toinen perämies. Onkohan täällä mitään jouluruokaa jäljellä? Olemme nälkäisiä kuin suomalaiset sudet.

Ilmoitin, että olin lähdössä maihin. Tätä piti kapteeni mahdottomana, sillä tarvittaisiinhan laivassa komennon pitäjä. Kun kerroin, että olin valvonut koko yön, ja halusin nyt jättää komennon heille, vastasi hän:

— Onpas tuo pirua, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi laskea teitä maihin nyt.

Samassa ilmestyi kapteenska näyttämölle. Hän oli hienosti puettu, kaunis ja ylhäisen näköinen. Kapteeni hämmästyi. Hän teki nöyrän ja ehkä liian syvän kumarruksen, kompastuen suinpäin rouvansa jalkoihin. Tämä hypähti notkeasti syrjään ja heitti ylpeän ja ylenkatseellisen silmäyksen Bäckiin, kun mies ryömi pois tieltä.

— Herra toinen perämies on hyvä ja menee vaikka helvettiin — anteeksi, en tarkoita pahaa — vaimoni kanssa. Minä koetan pitää komentoa laivassa.

Annettuani miehistölle määräyksiä, lähdin Kirstenin ja Magdan kanssa — kokki soutumiehenä — kaupunkiin.

XV.

Cadizin tuomiokirkon alla on maanalainen kirkko, samanlainen kuin päätemppelikin. Pääsy sinne on kielletty muulloin kuin suurina kirkkojuhlina. Päätimme mennä katsomaan jumalanpalvelusta, joka pidetään sen kirkon pyhille asukkaille kaikkine juhlamenoineen. Siihen kuuluu ihanaa hengellistä laulua ja soittoa kuuluisilla maanalaisen kirkon uruilla. Yksi kirkon suurimmista nähtävyyksistä on sarkofaagi, jossa lasikannen alla nukkuu palsamoituina kaksi nuorta, kuvankaunista naista rinnatusten, toinen sinisessä, toinen keltaisessa silkkipuvussa. Se oli todella kaunis näky. Kirkosta menimme Kolmen kuninkaan hotelliin kahvia juomaan. Sieltä lähdimme kahden laiskan hevosen vetämillä vuokravaunuilla Villa Castaan, jonne saavuimme vasta pimeän tultua.

— Nyt on joulu lopussa, puhkesi Kirsten puhumaan, — emmekä ole enää vanhassa Norjassa, kun jätimme Delfinen oman onnensa varaan. Ikävää oli lähteä Delfinestä, mutta elämä siellä on mahdotonta tuon kauhean ihmisen tähden. Juomatovereista tosin olisimme pian päässeet, eivätkä he toiste olisi pistäneet nenäänsä meille, mutta tuo kauhea Bäck.

Läksin tapaamaan vanhaa vahtimiestä, joka asui eri rakennuksessa. Hän kertoi tyttärensä olevan joulukirkossa, mutta pian palaavan. Ukko tarjoutui auttamaan meitä siinä, missä voi, ja läksi kellariin. Vähän ajan kuluttua hän toi muutamia säilykepurkkeja ja pullon viiniä. Sitten hän laittoi tulen hallin kamiinaan, täytettyään sen kivihiilillä. Kun olimme syöneet, Kirsten lämmitti makuuvaatteet Magdalle ja pani hänet nukkumaan. Ukko jäi ratoksemme keittiöön. Kirsten kertoi vanhukselle, että häntä peloittaa asuminen täällä yksinäisessä huvilassa. Kun siinä keskustelimme, huomasimme, että kaksi miestä läheni taloa. He aikoivat nousta kuistille, mutta jatkoivat hiljaa ja varovasti kulkuansa keittiön oven luo.

— Varmaankin he tietäessään, ettei lordi ole kotona, oikaisevat huvila-alueen kautta Pontaliseen, mutta voi heillä kyllä olla asiaakin huvilanvahdille tai hänen tyttärelleen.

Kun menin kuistille, ei miehiä näkynyt eikä kuulunut. Ukko astui samassa sisään ilmoittaen, että keittiön oven takana on kaksi miestä, jotka haluavat puhutella senjora Kirsteniä.

— Käskekää heidän mennä kuistin portaiden luo, sanoin, ja menin tapaamaan miehiä.

— Ettekö tunne meitä, senjor toinen perämies? Näimme teidät kuolleiden kirkossa ja puhuttelimme sitten kokkia, joka kertoi, että menette yöksi Villa Castaan. Koska tämä paikka on näinä öinä vähän rauhaton, tulimme tänne turvaksenne.

Toinen vanhoista ystävistä, jätkistä, unohti näytellä espanjalaista ja rupesi puhumaan englantia.

— Odottakaa täällä vähän aikaa, niin kerron tulostanne rouva
Kirstenille.

Kirsten tuli hiukan totiseksi, kuultuaan jätkien yöllisestä käynnistä. Vakuutin hänelle, ettei meidän tarvitse pelätä näitä miehiä. He tietävät hyvin, ettei täällä ole suuria rahoja. Päinvastoin he ovat meidän ystäviämme, jotka ovat uskaltaneet henkensä edestämme.

— Hyvää iltaa, vanhat ystävät, tervehti Kirsten. — Me olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa.

— Iltaa, rouva, niin mekin olemme. Kun se vaarallinen, mutta hauska seikkailu Vittorion luona tuli tunnetuksi, ei meillä ole ollut työn puutetta, sanoi valkoverinen.

— Jos olisitte oikeauskoinen katolinen, senjora, tulisi teistä kuolemanne jälkeen pyhimys, sanoi mustaverinen.

— Muistatteko, sir, nähneenne minut muualla, kuin Cadizissa? kysyi valkoverinen hyvällä englanninkielellä.

— Gibraltarissa, jonka muurien sisällä synnyin. Isäni oli linnoituksen lääkäri ja tietysti englantilainen, äitini espanjatar. Isä elää vielä, mutta äiti on kai kuollut. Suoritettuani lainopillisen tutkintoni Oxfordissa lähdin Yhdysvaltoihin ja perustin asianajotoimiston. Kauan en saanut asua siellä, sillä asianhaarat pakottivat minut yht'äkkiä lähtemään seudulta.

Valkoverinen oli paljastettuaan entisyytensä muuttunut nöyrästä, kohteliaasta jätkästä itsetietoiseksi herrasmieheksi.

— Ammuin erään roiston, pelastaakseni ystäväni kuolettavasta
laukauksesta. Minun onnistui päästä pakoon, ja elän täällä jätkänä.
Olen tyytyväinen olooni, etenkin kun olen saanut hyvän työtoverin.
Mahdollisesti minulle vielä koituu paremmatkin päivät.

— Tilapäisessä rahapulassa, mutisi vaaleaverinen itsekseen. — Ette, rouva Bäck, tällä hetkellä emme ole ammattisoutajia emmekä jätkiä.

Pimeys ja valo alkoivat taistella herruudesta. Vieraamme lähtivät pois. Minä istuin hallissa, koettaen pitää vireillä ikuista tulta. Kirstenin ja Magdan makuuhuoneen ovi oli auki. Peitin viltillä nukkuvan äidin lapsineen ja panin viimeiset hiilet kamiinaan, jonka jälkeen vaivuin uneen puusohvalle. Kun heräsin ukon koputukseen, oli pääni alla tyyny ja päälläni viltti. Ukolla oli korillinen kivihiiliä muassaan; hän täytti kamiinan ja sytytti hiilet. Tytär Margerita saapui nyt myös keittiöön, ja ennen pitkää olikin kahviaamiainen pöydässä.

XVI.

Tapanin jälkeisenä aamuna menin Delfineen, jota parhaillaan nostettiin telakalle. Kapteeni seisoi kajuutan katolla ja oli komentavinaan, vaikkei hänen käskyjään kukaan ottanut kuuleviin korviin; telakan hallintohan piti huolen ja vastasi laivasta eikä sen päällystöllä eikä miehistöllä ollut muuta tekemistä kuin pysyä laivassa ja katsella. Kun laiva oli saatu sisään, tuettu ja portit pantu kiinni, rupesi pumppauskone käymään. Yöllä tyhjennettiin telakka, ja seuraavana aamuna oli meillä tilaisuus seisoa sen pohjalla ja katsella laivan rungon vedenalaista osaa. Laivan miehistö murisi, kun ei ollut saanut keittoruokaa; laivassa ei näet valkeanvaaran vuoksi voinut tehdä tulta sen ollessa telakalla. Koetin lohduttaa miehiä sillä, että parin päivän perästä kielto mahdollisesti peruutettaisiin, ja se peruutettiinkin. Suursyömäri Gundersen manasi, ettei hän koskaan ennen ole ollut sellaisessa nälkälaivassa. Kokki nauroi ja oli mielissään. Timpermanni ja pursimies arvelivat, ettei nyt naisväkikään pääse laivaan, eikä päällystökään, lisäsi Löflund. Hyvästelin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen ja ilmoitin lähteväni Villa Castaan.

Villa Castassa ei näkynyt ketään. Viimein vahtiukko ilmestyi näkyviini ilmoittaen, että senjora ja pieni senjorita olivat menneet kaupungille. Margerita oli kuitenkin keittiössä lämmittämässä.

Ilma oli kolea ja raaka. Huvila-alueen puut olivat lehdettömät, lukuunottamatta pinjoja, jotka, kuten meillä Pohjolassa havupuut, viheriöivät alati. En viitsinyt jäädä sinne yksin, vaan lähdin kävelemään Pontalisiin päin. Kuljettuani vähän matkaa tuli pitkä, meluava jono vastaani. Kuului kaikenlaisia ääniä, ihmisten, elukoiden ja soittokoneiden. Arvasin heti, että jollen ajoissa väisty tieltä, ei minun käy hyvin. Ennätin hypätä syvän ojan yli, kun jo tiheän roikan etukaarti marssi ohitseni. Ensimmäisinä tuli kerjäläisiä, joita johti heidän päämiehensä kerjäläiskuningas, sitten tuli ammattiylioppilaita, joilla oli nauhoista riippuvia kitaroita tai mandoliineja, joita he soittivat, laulaen kukin omaa nuottiaan, sitten aaseja ja muuleja, mustalaisia, naisia ja miehiä, ja viimeiseksi karhunkuljettaja, joka rautaisessa riimunvarressa talutti puolijuoksua suurta ruskeata karhuansa. Yht'äkkiä rupesivat kaikki aasien ja muulien säestäessä huutamaan täyttä kurkkua. Karhu oli päässyt irti kuljettajansa kädestä, ja siitä tämä melu ja hälinä. Karhumies huusi niin paljon kuin jaksoi:

Mutta kulkue teki tietä pirulle ja kiitti onneansa, kun pääsi pois alta. Moni kaatui suin päin ojaan, mutta oli silti mielissään; olihan sekin parempi kuin joutua karhun kouriin. Viimein karhu, jonka kintereillä jo karhunkuljettaja oli, hätääntyi, sotkeutui riimunvarteen ja kaatui. Ihmisjoukon hätähuudot muuttuivat nyt ilohuudoiksi ja karhun lyhyt vapaus vankeudeksi. Kuljettaja piiskasi rautaketjulla karhua, joka mölisi kauheasti; ja mitä tuskallisemmaksi mölinä kävi; sitä suuremmaksi väkijoukon ilo.

Niin meni päivä toisensa jälkeen, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut Polestarin lähdöstä. Olin joka toinen päivä käväissyt veneellä katsomassa Delfineä. Korjaustyö telakalla oli sujunut hitaasti, sillä siellä tehtiin huolellista työtä. Eräänä päivänä lähdimme, Kirsten, Magda ja minä, jätkien veneellä kaupunkiin. Ulkopuolisella satamaselällä tuli huvilaivan tapainen kaunis alus, jonka mastossa liehui Englannin lippu. Se näytti lähenevän satamaa.

— Olette ehkä oikeassa, vastasin. — Mutta onko nyt välttämätöntä mennä kaupunkiin?

— Onpa hyvinkin. Odotan kirjettä äidiltäni, mutta voimmehan jättää matkamme huomiseksikin.

Käännyimme takaisin Villa Castaan, ja soutajat jäivät sinne yöksi, voidakseen heti aamulla viedä meidät kaupunkiin. Istuimme taas huvilassa lämpöisen kamiinan ääressä. Margerita kantoi sisään teevehkeet. Espanjattareksi oli hän omituisen punainen poskiltaan ja hermostunut.

— Kun ei vain olisi kadottanut sydäntään, tuo tyttö. Olen ollut huomaavinani, että toinen soutajistamme, mustaverinen, on asettanut koukkujaan kalaveteen, arvelin.

— Mahdotonta, sanoin minä, ei sitä vielä näy pitkään aikaan. Vasta aamulla se näkyy ja silloinkin vain sirppinä.

— Katso, West, mikä tuolla sitten loistaa? Parvekkeen edusta oli valaistu. Arvasin heti, mitä se tiesi. Hildur juoksi ylös portaita kahden Polestarin matruusin saattamana. Näillä oli lyhdyt käsissä.

Hildurin tervehdys oli lyhyt ja hermostunut. Hän paiskautui päällysvaatteineen korituoliin istumaan.

— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, istukaa vain ja kuunnelkaa. Saavuin tänne muutama tunti sitten. Lakeford ei ole mukana; hän lähti pikakyytiä Lontooseen. Hänen asianajajansa sähköttivät hänet sinne, sillä lady Emmely on suostunut antamaan avioeron, jota James jo aikaisemmin oli pyytänyt. Ehkä asia jo on selvä ja avioero valmis. Kahden viikon kuluttua hän on täällä ja sitten… Siitä luostarineidosta meillä oli paljon vaivaa. Jouluaamuna, kun nostimme ankkurin, pyrki laivaan eräs siviilipukuinen herrasmies, joka tiedusteli, oliko siellä Madridin luostarista karannut noviisi. Sillä välin kuin se herra seisoi veneessä ja jutteli markiisin ja Jamesin kanssa, minä juoksin ja piilotin tytön. Kun mies oli näyttänyt valtakirjansa, sai hän nousta laivaan, mutta ei löytänyt mitään. Luostarineito ja markiisi hermostuivat kuitenkin niin, että aikoivat, sivuuttaessamme merellä amerikkalaisen lastihöyrylaivan, joka näytti kulkevan lounaista kohden, puhutella sen päällystöä. Lordi sentään ei suostunut siihen. Kun tulimme Biarritziin, niin James nousi heti maihin ja vei luostarineidon ja markiisin mukanaan Englannin lähetystöön. Hänen palatessaan laivaan, etsittiin sieltä Elisabethia parhaillaan. Protestanttisessa maassa ei se olisi tullut kysymykseenkään. Espanja ja Ranska vetivät yhtä köyttä näissä asioissa. Seuraavana päivänä he siirtyivät englantilaiseen parkkilaivaan, johon olivat mönsträtyt, markiisi ruokavarojen hoitajaksi ja luostarineito keittäjäksi. Laiva lähti samana päivänä Etelä-Amerikkaan.

Hildur lähetti pois Polestarin miehet ja jäi Villa Castaan. Seuraavana päivänä menin Delfineen, jossa Löflund kertoi, että poliisi oli ollut siellä etsimässä sitä henkilöä, joka lordi Lakefordin kanssa oli käynyt Sevillassa pahanteossa. Kysäisin, mitä he poliisille sanoivat. Timpermanni oli puhunut poliisin kanssa, mutta hän ei sattunut olemaan laivassa. Löflund kehoitti minua menemään parempaan suojapaikkaan kuin Villa Casta oli. Nähtävästi oli hän ilmoittanut asuinpaikkani, sillä kun tulin Villa Castaan, odotti minua siellä siviilipoliisi. Hildur purki suuttumustaan, mutta Kirsten ja Magda istuivat hiljaa itkien. Ajattelin hetkisen asiaa ja tuumin: »Hullu tässä tunnustakoon.»

— Te olette Sevillassa auttanut erään noviisin pakenemaan lordi
Lakefordin huvilaivaan. Hän on karannut eräästä Madridin luostarista.
Tunnustatteko? alkoi poliisi.

— Kyllä seuraan, mutta huomautan teille samassa, että minua suojelevat Norjan ja Englannin liput, jotka ovat ystävällisissä suhteissa toisiinsa.

Polkaisten jalkaansa lattiaan Hildur käski poliisin mennä tiehensä.
Kirsten taas tarttui kiinni käteeni ja sanoi itkien:

— Sinun täytyy kait mennä, rukoilen puolestasi. Muista, ettet puhu liikoja. Ole ennemmin ovela ja kohtelias. Mutta liiallinen nöyryys ja myöntyväisyys eivät nekään sovellu.

Poliisi ja poliisivankilan viranomaiset olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia. »Saakohan täällä tupakoida ja annetaanko täällä ruokaa», kysyin itsekseni vankikopin seiniä tarkastaessani. Taskustani löysin kolme sigariittaa; ne poltin kymmenessä minuutissa.

Vanginvartija ilmestyi näkyviini tiedustellen, olinko tupakoinut. Selitin, että jo olin polttanut, mitä minulla oli ja kysyin saanko ruokaa.

Tuumiskelin sitten, minkälaatuisen rangaistuksen saan, jos syyllisyyteni tulee näytetyksi toteen. Ja sehän on helppo asia Pyreneitten niemimaalla. Kumpikohan on suurempi rikos: auttaa murhaajaa pakenemaan vai varastaa noviisi luostarista? Teloittavatkohan espanjalaiset pahantekijöitään hirttämällä vaiko giljotiinilla? Nämä seikat eivät kuitenkaan minua sen enempää vaivanneet. Mielestäni oli Kirstenin ja Hildurin velvollisuus lähettää minulle ruokaa ja tupakkaa nyt heti, sillä nälkäkuolema käy pitkälliseksi. Mahtaakohan lordi nyt mennä lailliseen avioliittoon Hildurin kanssa, kun on päässyt eroon Emmely Ethelstonesta? — Saa nähdä, sallitaanko tässä maailmassa vielä kerran täyttää vatsansa hernekeitolla? Näenköhän enää milloinkaan Kirsteniä!

Näitä tuumiessani minulle tuotiin ruokaa. Vehnäleipä — vastaleivottu ja hyvänmakuinen — tarpeeksi suuri tyydyttämään espanjalaista, mutta ei suomalaista merimiestä, kalakeittoa, joka oli tehty haikalan sukuun kuuluvasta maukkaasta kalasta. Keitossa oli espanjalaisen tavan mukaan ylenmäärin sipulia. Palan paineeksi oli manzanillaa; pidin sitä erityisenä huomaavaisuutena.

— Kyllä kelpaa, sehän on väkevää ja huojentaa huolia. Voinko saada vielä pari samanlaista vehnäleipää, että pääsisin edes pohjalastiin?

Maksoin etukäteen kymmenen senttiä ja sain leivät. Syötyäni nukuin makeasti kovalla penkillä ja heräsin, kun kopin ovi aukeni ja sisään astui näöltään minun ikäiseni, hyvin puettu espanjalainen herrasmies. Miellyttävän näköinen — silmissä vain villi kiilto.

— Olin juuri pääsemäisilläni pakoon. Ympärilläni oli noin satalukuinen kansalaismuuri, joka luuli minun jo livahtaneen, mutta erehtyi. Jouduin poliisin huostaan, joka toi minut takaisin tänne. Anteeksi, että häiritsen, en ole tehnyt mitään, joka olisi laitonta. Olen vain sanonut mielipiteenäni, että kuningas olisi ammuttava. Mitä te sitten olette tehnyt?

— Niinhän se onkin. Teidät on tänne vaivattu syyttä niinkuin minutkin. Tässä maassa, synnyinmaassani, ei ole näköjään suvaitsevaisuutta eikä ritarillisuutta. Ehkä saan esittää itseni: Don Antonio Castigan, Alibantesta. Isäni oli englantilainen. Olisin valmis itkemään, kun ajattelen, että ritarillisuus ei enää ole muuta kuin sanantapa.

— Älkää saattako vertani kuohumaan, senjor, viisasteluillanne. Olen espanjalainen aatelismies Kun viittaatte Don Quijoteen, tarkoitatte, että me täällä vanhassa Espanjassa olemme leikkikaluritareita Sanon teille, senjor pohjoismaalainen, että jos senjor Cervantes palaisi elävänä tänne, niin lynkkaisin hänet. Te typerät pohjoismaalaiset, jotka elätte hylkeen rasvalla, luulette Cervantesta suureksi kirjailijaksi sen tähden, että hän kirjoitti Don Quijoten.

— Jos minulla olisi ase, niin vaatisin teidät kaksintaisteluun, sivistymätön napaseutulainen.

Nousin pystyyn ja selitin, ettei minullakaan ollut asetta, sillä ase otettiin tänne tullessa pois, mutta ovathan kädet ja jalat jäljellä tappelua varten. Ja siinä samassa Don antoi minulle tuntuvan korvapuustin. Käden käänteessä tartuin vastustajani ruhoon ja painoin hänet lattiaan. Hän alkoi valittaa, että jalka nyrjähti ja pyysi ylös. Hän pääsikin, mutta jalka nyrjähti taas. Kesken kahakkaa aukeni kurkistusluukku ovessa, ja vahti tirkisti sisään.

— Täällähän tapellaan, mutta puhutaan siitä toiste. Eräs henkilö tahtoo tavata teitä, senjor.

Näin luukun reiästä Kirstenin seisovan oven takana. Sanoin vahdille, että haluaisin puhua kahden kesken senjoran kanssa.

Ovi aukeni, Antonio Castigan poistui, ja Kirsten astui sisään.
Tiedustelin, kuinka hän oli päässyt tänne.

— Rahallahan pääsee. Toin sinulle sigariittoja ja käskin vahdin toimittaa hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä mahdollisesti voit tarvita. Samalla kysyin viranomaisilta, kuinka suuren rangaistuksen voit saada, jos rikos, josta sinua syytetään, tulee todistetuksi. Vuoden vaiheilla vankilaa, arvelivat he. Mutta ole nyt levollinen, teemme kaiken voitavamme.

Kahden päivän kuluttua otettiin juttu esille. Eräs minulle tuntematon mies oli vapaaehtoisesti saapunut kuulusteluun. Hän vannoi nähneensä minut erään kalpean, sairaannäköisen nuorukaisen kanssa menevän ensimmäisen päivän iltana Sevillan satamarannasta lordi Lakefordin huvilaivaan, joka oli ankkuroitu Guadalquivirillä. Seuralaiseni oli mies eikä nainen. Hän oli ollut ylimääräisenä poliisina, joita sellaisten juhlien ajaksi asetetaan, ja itse tutkinut ja kuulustellut meitä. Tämän lisäksi hän vielä näytti Sevillan satamaviranomaisten antaman määräystodistuksen.

— Olin kintereillänne koko ajan Sevillassa. Katselin miestä tarkoin, mutta häntä oli mahdoton tuntea. Ehdotin, että poikkeaisimme Kolmen kuninkaan kapakkaan juomaan kupin kahvia ja pienen konjakkarin leikin lopettajaisiksi.

Ravintolan suuressa salissa seisoivat Hildur, Kirsten ja Magda kerjäläisjoukon ympäröiminä. Kun lähestyimme norjattaria, kävivät kerjäläiset hiljaisiksi.

— West! kuinka olet täällä? Olimme juuri aikeissa tulla vankilaan sinua tapaamaan!

— Tämän miehen ansiosta olen nyt vapaa. Hän on vannonut, ettei luostarineito olekaan nainen, vaan mies. Esittäisin hänet, jos vain tietäisin hänen nimensä.

Olimme kaikki ylen hämmästyneitä ja puhkesimme nauruun. Kysyimme, kuinka hän uskalsi julkisessa paikassa näytellä silmänkääntäjää.

— Se on hyvin tavallista täällä, vastasi hän ja lähti ulos, pyytäen meitä odottamaan.

Kun parikymmentä minuuttia oli kulunut, astui ovesta sisään poliisi ja seisahtui keskelle lattiaa. Aluksi ihmettelimme, mitä hän töllisteli, mutta sitten huudahti Kirsten:

— Voi, kun et lähtenyt aikaisemmin täältä, ehkä vaaleaverinen on liitossa poliisin kanssa!

Kirsten tarttui käteeni ja Hildur nousi uhkaavan näköisenä, kun poliisi lähestyi.

— Sevillan poliisi! kuiskasin miehen korvaan, niin että norjattaret kuulivat ja puristin hänen kättään.

Poliisi kertoi, että hän jo Oxfordissa oli hämmästyttänyt mimiikallaan ja naamioimistaidollaan sekä professoreja että ylioppilaita.

XVII.

Delfine oli päässyt tokasta ja makasi ankkurissa vanhalla paikallaan; tyhjä proomu, taklatessa tarpeellinen, oli kiinnitettynä viereen.

— Viiniä ja naisia. Eräs pieni, mustasilmäinen putosi laivan ja tokan seinän väliin. Se tosin ei ollut mikään ihme, mutta kummallisempaa oli, ettei hän loukkaantunut. Ja ensimmäisen perämiehen sisar, jota myös kutsutaan »hedelmäkeskukseksi», on kokonaan muuttanut mieltään. Ilmeisesti hän nykyjään vakoilee kapteenia ja ensimmäistä perämiestä — ehkä on tehnyt sitä alunpitäenkin. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin harvoin. Herrat näkisivät mieluummin, että hän pysyisi kokonaan poissa, mutta koettavat kuitenkin näyttää iloisilta, kun hän tulee laivaan. — Tuolla saapuu vene, kapteeni perässä ja Löflund airoissa.

— Hyvää päivää, toinen perämies, meille nousee tässä kova työ, kun koko priki tulee uusittavaksi. Muutaman päivän perästä saapuvat rikaajat, ja silloin työ alkaa. Tällä kertaa ei meillä ole mitään tekemistä. Näittehän, kuinka hieno laivan runko on. Pohja uudelleen kuparoituna kiiltää kuin aurinko. Voi sanoa, että se on kuin kylvystä noussut merenneito. Ja kyllä se nyt kulkee kilpaa delfiinien kanssa, niin kauan kuin pohja on vapaana noista kirotuista hanhenkauloista. Nyt voi muutamina päivinä ottaa elämän keveästi, eikä tarvitse aina ahertaa. Kylläpä sitä on ollutkin hommaa viime aikoina. Mitä Delfinen korjaukseen tulee, niin olitte ihan oikeassa. Se on nyt parempi kuin uusi. — Missähän on ensimmäinen perämies? Tulkaa alas, ensimmäinen perämies, sieltä märssistä, eihän teidän velvollisuuksiinne kuulu työskennellä yläilmoissa. Merkillisen ahkera ihminen, tuo, aina sen pitää olla työssä. Ei ymmärrä säästää itseään vähääkään. — Pistäydytäänpä minun hytissäni. — Herrat ovat hyvät ja istuvat kojun laidalle. Kun Delfine taas monista ajoin on päässyt omaan elementtiinsä, niin pitää tässä katsoa, löytäisinkö jotakin suuhun pantavaa, jotta voisimme juoda tämän vanhan kahvimamman maljan. Missä helvetissä viinapullo on? Eihän sitä löydäkään, kun sitä niin harvoin käyttää.

— Eilenhän kapteeni ja ensimmäinen perämies sen joivat loppuun, vastasi kokki.

— Saakeli soikoon, ei silti, että minä sitä kaipaan, mutta… Pääasia on, että me kaikki kolme tästä lähtien tekisimme työtä yhdessä, niinkuin hyvät ystävät, eikä toinen perämies uskoisi laivamiesten valheellisia puheita.

— Hyvä, kapteeni Bäck. Koska täällä ei ole mitään tekemistä, niin lähden taas.

Kun yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa menimme Delfinen veneellä kaupunkiin, kysyi hän, aionko mennä Lacaven kutsuihin. Sanoin, etten tiedä mistään kutsuista, sillä ei kapteeni ollut niistä maininnut.

— Vai ei Bäck ole kertonut teille niistä mitään? Kolmen päivän perästä on Lacaven kutsut Kolmen kuninkaan hotellissa. Se kauppaliike — myy viiniä kaikkiin Euroopan maihin, kai tiedätte — on kutsunut täällä olevien pohjoismaisten laivojen kapteenit rouvineen sekä perämiehet Kolmeen kuninkaaseen. Tietysti sinne tulee espanjalaisiakin.

Kun illalla saavuin Villa Castaan, kysyivät norjattaret, olenko kuullut
Lacaven tanssiaisista. Kerroin kuulleeni niistä vasta tänään.

— Tietysti menemme niihin kaikki. Sellaista tilaisuutta ei toiste tule. Saamme tutustua espanjalaisiin ja nähdä, kuinka he pitävät lystiä, sanoi Hildur.

— Minusta olisi hyvin hauskaa päästä sinne, mutta se on mahdotonta; en omista parempia vaatteita kuin nämä, eikä ole enää aikaa teettää, sanoin.

— Aikaa on vaikka kuinka ja varoja myös, sanoi Hildur. — Älkää olko ylpeä, West, sallikaa minun tästä puoleen hoitaa raha-asianne. Älkää keskeyttäkö minua — voin antaa teille vähintäin puolet siitä, mitä omistan.

— Vai puolet siitä, mitä omistat — ehkä myös puolet sydämestäsi, pisteli Kirsten.

— Annan vaikka koko sydämeni, jos siksi tulee. Tässä on. Olen saanut lordilta niin paljon rahaa, että puolet siitä riittää elinajakseni, ja niin vähän rakkautta, että lavanto Seasterin upotessa puhalsi sen pois.

Ja tuon vaalean kaunottaren ääni värähti niin haikeasti, että itsekseni päätin tehdä minkä voin, paikatakseni hänen särkyneet suhteensa.

Päätimme sitten lähteä pukuja hankkimaan. Tiedustelimme hotelli
Castilia Nuovan ovenvartijalta hyvää räätäliliikettä.

— Kyllähän täällä on kaksikin yhtä hyvää liikettä, mutta suosittelen sitä, jota ulkomaalaiset käyttävät, kreikkalaista Filemon Daveiosta. Hänen isänsä teki puvun kuningas Amadeolle, joka oli niin tyytyväinen tähän pukuunsa, että antoi ritarimerkin räätälille.

Kun sitten tanssiaispäivänä saavuimme vanhaan hotelliimme, odotti siellä Filemon Daveios, mukanaan uusi pukuni. Määräaikana lähdimme juhlaan.

Kolmen Kuninkaan suuri halli oli muuttunut tanssisaliksi, jonka yhteen nurkkaan oli rakennettu soittolava. Seiniä kaunistivat pohjoismaiden liput ja kansainväliset signaaliviirit, puhumattakaan värillisistä lyhdyistä. Suurissa salin viereisissä huoneissa, joiden leveät ovet olivat auki, näki jos jotakin: lehtimajoja, virvoitusjuoma- ja hedelmäkioskeja; siellä oli erityinen viinihuonekin. Ja lopuksi mainittakoon varsin tärkeä huone, perimmäinen, johon kapteenit ja perämiehet saattoivat vetäytyä, jos heidän kylmähkö luonteensa espanjalaisen viinin vaikutuksesta joutui kiehumapisteeseen. Humalaisia ei yleensä suvaita Espanjassa — eräs sen maan monia hyviä puolia.

Kun saavuimme juhlaan, olivat kaikki jo tulleet ja soittokunta asettui parhaillaan lavalle. Soittokunnan muodostivat kerjäläismustalaiset, jotka olivat vaeltaneet karhunkuljettajan ja hänen karhunsa kulkueessa, ja joista jo aikaisemmin kerroin. Nyt ei heitä ollut tuntea samoiksi ihmisiksi. He olivat puhtaita, tukat siistittyjä ja esiintyivät loistavissa puvuissa, niin miehet kuin naisetkin. Kauniita, miellyttäviä senjoritoja liikkui lattialla, ja juhlaa oli tullut kunnioittamaan kaksi kuuluisaa toreadoria Madridista, ylellisen hienon herrasmiehen asuun puettuina. Päähenkilöitä — kapteeneja, perämiehiä ja heidän rouviaan — oli runsaasti.

Kesken kaiken melu hiljeni ja ne, jotka istuivat salin seinään kiinnitetyillä sohvilla, nousivat seisaalleen. Sisään astui viinikuningas José Cristoffer Lacave. Hän oli komea ja kaunis, päätä pitempi kaikkia muita, suoraselkäinen ja voimakkaan näköinen. Hänen tukkansa ja kulmakarvansa olivat tuuheat, valkoiset ja hyvin hoidetut. Posket olivat sileiksi ajellut. Iältään oli hän 75-vuotias ja kotoisin Madeiran saarelta, missä isänsä ensimmäisenä rupesi viljelemään viiniköynnöstä suuren palon jälkeen, joka hävitti kasvullisuuden koko saarelta.

Eivät ainoastaan ulkomaalaiset, vaan myöskin kaupunkilaiset vieraat, joilla harvoin oli tilaisuus nähdä Grando senjoria, tunsivat pienuutensa hänen rinnallaan. Tuo suuri mies esiintyi kuninkaallisesti, mutta samalla vaatimattomasti ja ystävällisesti, kätellessään vieraitaan ja lausuessaan heidät tervetulleiksi. Tuon jättiläisen kädenpuristuksen jälkeen tuntui kuninkaallinen kädenpuristus varmaan mitättömältä. Kun viinikuningas oli tervehtinyt vieraitaan, istahti hän seinäsohvalle. Nuori, tumma ja tulinen senjorita tuli nyt hänen viereensä seisomaan ja jäi siihen. Salissa kysyttiin ja kuiskailtiin. Pian tiedettiin, että tyttö oli viinikuninkaan läheinen sukulainen ja perillinen. Hän oli syntynyt Ferro-saarella, jonka yli ennen kulki maapallon ensimmäinen puolipäiväpiiri. Sittemmin hän vanhempiensa kuoleman jälkeen joutui Madeiraan sukulaisten luo ja oleskeli nyt Grando senjorin toivomuksesta hänen kodissaan. Vanhus, joka jumaloi tätä villiä tyttöä ja tuskin tiesi keinoja, millä suojella häntä kaikenkaltaisilta vaaroilta, soi hänelle kuitenkin täyden vapauden. Espanjalaisen tytön täytyy saada riehua aikansa. Nuoruusvuodet eivät ole monet, eivätkä pitkät. Kun espanjalainen naimaton nainen on täyttänyt kolmekymmentä vuotta, hän tuoksuu pomeranssin kuorelta. Kun keski-eurooppalainen tai pohjoismaalainen naimaton nainen on täyttänyt viisikymmentä vuotta, hän tuoksuu lavendelilta.

Soittolavalla näkyi liikettä; jotakin oli tekeillä. Tulinen mustalaistyttö nousi seisomaan, helisti tamburiiniaan ja teki rajun pyörähdyksen, sellaisen, johon ainoastaan espanjalainen mustalaistyttö pystyy. Se oli espanjalainen fanfaari. Vanha viinikuningas nousi seisomaan; kuin sähkötärähdyksen saatuaan nousivat myös vieraat varpailleen, kurkoitellen ja katsellen ympärilleen. Vanha viinikuningas piti lyhyen puheen. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, toivoen, että nämä viihtyisivät muutaman kiitävän hetken hänen kattonsa alla. Hän puhui hyvän viinin hyvistä ominaisuuksista ja hyvästä vaikutuksesta, mutta myös pahasta vaikutuksesta, jos sitä väärin käytetään. Hän pyysi pohjoismaisia vieraitaan viemään kotimaahansa hänen kiitoksensa ja tervehdyksensä. Sitten hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja valmistautui lähtemään. Pieni perijätär, kietoen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja vanhus vastasi taputtamalla tytön poskea ja viitaten kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Hoida hyvin vieraita!» Kun viinikuningas astui ovesta kadulle, teki kansa, kerjäläisetkin, kunnioittaen hänelle tietä. Yksi ainoa kerjäläinen mankui almua, mutta muut vetivät hänetkin pois. Espanjassa oli siihen aikaan tapana, vieläpä pakollistakin, että varakkaat antoivat jonkin määrätyn summan kerjäläisille. Valtio otti, riippuen henkilön varallisuudesta tai arvosta myös määrätyn prosentin, joka tosin oli verrattain pieni. Henkilö, joka oli köyhä, mutta omisti arvonimen, sai maksaa veroa, ellei tahtonut kadottaa sitä. Kunta ei vaatinut mitään taikka hyvin vähän. Kerjäläiset nauttivat verosta, jonka itse määräsivät. Sellainen oli kirjoittamaton laki.

Estella Lacave, pieni perijätär, otti nyt emännyyden huolekseen. Kun viinikuningas oli sulkenut oven, niin Estella kutsui kapellimestarin puheilleen. Tämä nousi, määräyksen saatuaan, kohotti tahtipuikkonsa ja espanjalaisen valssin säveleet täyttivät tanssisalin. Yksi toreadoreista, kuuluisa Don Basco, jonka suonissa juoksi ruhtinaallista verta, ja jonka puolesta Espanjan ylhäisaatelisten naiset olivat valmiit uhraamaan henkensä, astui Estellan eteen ja suuteli hänen mäntillänsä lievettä, sanoen:

Toreadori seisoi hetken paikallaan ja heitti tulisen, kipinöivän katseen tyttöön. Tämä katse olisi musertanut monta ylhäistä espanjatarta. Sen edessä olisivat mannermaalla syntyneet senjoritat luoneet alas katseensa, mutta saarelaistytön edessä toreadorin katse painui maahan, ja hän hävisi tovereineen. Valssi, joka vähäksi ajaksi oli tauonnut, alkoi uudestaan. Se oli jo alusta navakkaa, mutta kiihtyi vähitellen myrskyksi. Eräs nuori komea merikapteeni pyöritteli vuoroin Kirsteniä, vuoroin Hilduria. Kun oli pyöritty monenlaista valssia, hyppien ja laahustaen myötätuuleen ja vastatuuleen, tuli viimeiseksi myrskyvalssin vuoro. Siihen ottivat osaa kaikki vanhatkin merenkävijät innokkaina kuin nuorukaiset. Vihdoin olivat vieraat saaneet tarpeeksensa ja siirtyivät tanssin huumaamina läähättäen ja päätään pidellen sisähuoneisiin. Ruotsalainen merikapteenikin jätti norjattarien vanaveden ja lähti muiden mukana »pohjaamaan itseään». Kapteeni Bäck ja Delfinen ensimmäinen perämies olivat jo saaneet pohjalastinsa. He olivat rohkeimmillaan. Salista kuului taas soittoa.

— Same I do, vastasi ensimmäinen perämies. Kun nämä herrat alkoivat keskenään puhua englantia, niin voi olla varma siitä, että he olivat ihanassa nousuhumalassa. Scotish oli, niinkuin mainitut herrat luulivat kuulleensa, täydessä vauhdissa, kun he astuivat salin ovesta sisään.

— Voi kauhistus, tulevatko nuo pyytämään meitä tanssiin, kun niin vilkuvat tänne päin? sanoi Kirsten.

Merikarhut katselivat ympärilleen vähän aikaa. Sitten he koppasivat kumpainenkin muitta mutkitta senjoritan kainaloonsa ja tanssi alkoi. Tanssi kävi hyvin, varsinkin senjälkeen, kun senjoritat oppivat tuntemaan sen mutkat. Merikarhut nostivat neitonsa korkealle ilmaan, ottaen hänet taas vastaan vahvoin käsivarsin, niinkuin tässä tanssissa tehdään. Norjalaiset tanssivat ja lepäsivät vuoron perään. Vähitellen tuli saliin tupakka- ja juomasuojista enemmän meriväkeä, mutta pulskaa ruotsalaista kapteenia ei näkynyt. Tanssin kauan Estella Lacaven kanssa, kunnes Kirsten huusi minut luokseen. Kiitettyämme kaunista, tummaa perijätärtä, lähdimme viinikuninkaan kemuista.

Kutsujen aikana oli lordi Lakeford palannut Englannista. Tapasin hänet, kun olin lähdössä Delfineen. Hän oli ollut yötä Castilia Nuovassa ja seisoi nyt valmiina hotellin eteisessä lähteäkseen Polestariin.

— Hyvää huomenta, mylord, olen menossa Delfineen. Hildur ja Kirsten ovat myös täällä. Olimme illalla Lacaven kutsuissa Kolmen Kuninkaan hotellissa.

— En ehdi odottaa heidän heräämistään, sillä minun täytyy heti lähteä Polestariin. Lähtekää mukaan Polestariin veneellä. Te poikkeatte luonani ja jatkatte sieltä Delfineen.

Polestarissa lordi kertoi, sytytettyään piippunsa ja maistettuaan grogiaan, Englannin matkastaan. Hän oli muuten erinomaisen hyvällä tuulella.

— En viivy kauan täällä, täytyy palata Englantiin. Tulevaisuuteni vaatii. Olen nyt vapaa virallisesta vaimostani, ikävä kyllä. Vasta nyt tunnen hänet. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan pois kaikki, mitä hänelle lain mukaan oli tuleva, kun vain sai takaisin tyttönimensä. Jos suvaitsette, vaivaan teitä alasalonkiin.

Huvilaivan kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat jo siellä. Pöydällä oli joukko alkuperäisiä asiakirjoja jäljennöksineen. Ensimmäinen perämies luki ensinmainitut paperit ääneen, minun seuratessani viimeksi mainittuja. Sen jälkeen laivan kapteeni ja minä kirjoitimme nimemme alle.

XVIII.

Olimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema hiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se joulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty viemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja toi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen kuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen hopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi ja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan minua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset hyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana katsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului kuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli yksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella kuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.

Kohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan toinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi luostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan. Asemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen hattuun ja punaiseen liinaan.»

Aamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla tovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne lordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa lordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:

— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule rukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä lordin kivettynyt sydän.

Oli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin jotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä vuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella kuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella rannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului hiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin henkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni kävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi pois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta lavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja rukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla kuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja sitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani rantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen soutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä vastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat heti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi istumaan halliin.

— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava vesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä. Espanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri, joka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä puhuttavankaan.

Sairas toimitettiin heti kääreisiin. Kun tulin halliin, pyysi lordi minua viemään kirjeen rantaan, missä Polestarin vene miehineen odotti. Puolentoista tunnin kuluttua palasi vene ja Butterfly saapui, tuoden kääreitä ja lääkkeitä. Menin sairaan toivomuksesta hänen luokseen. Hän makasi vuoteessa, jonka ääreen pääsi molemmilta puolilta, toinen käsi Kirstenin kädessä.

— West, tule tänne, että saan sinua kiittää kaikesta. Pidä kiinni tästä kädestäni, älä anna kenenkään muun koskea siihen. Nyt minun on hyvä olla, en pelkää lavantoa.

Lääkäri tuli sisään ja määräsi, että kääreitä oli muutettava. Tunnin kuluttua hän käski minut sairaan luo ja poistui itse. Hildur näytti olevan täydessä tajussa. Hän ojensi meille kätensä.

— Pitäkää minua molemmista käsistä. West, tahdotko rukoilla puolestani, en itse jaksa. Kirsten kertoo sinulle sitten, kun olen poissa. Kutsukaa lääkäri tänne.

Lääkärin tultua sairas vähän aikaa lepäsi. Sitten hän viittasi lääkäriä ja kamarineitsyttä tulemaan likemmäksi.

Tämän sanottuaan hän ummisti silmänsä. Lääkäri koetti valtimoa ja käski antaa sairaan nyt nukkua; sitten muutettaisiin jälleen kääreitä. Kun Hildur jonkin ajan kuluttua aukaisi silmänsä, niin kääreet muutettiinkin. Lähtiessäni huoneesta hän sanoi:

Palatessani ei sairaan luona ollut muita kuin Kirsten, joka istui vuoteen vierellä, Hildurin käsi kädessään. Istahdin vuoteen toiselle puolelle.

Kun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin vaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen kätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja liikkumattomina.

Hildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa muuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut, koska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä tavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja malttia.

Sairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että olisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui sitten sisään.

Arvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä vuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi yhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa myöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme huvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa Delfineen ja lähteä sillä Rioon.

— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein mahdottomaksi, lisäsi Kirsten.

— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon ja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista sekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa, ehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.

Tuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä ja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti kamiinan viereen.

— Olen käynyt katsomassa kaikkia nukkuvia, he ovat sikeässä unessa ja voivat hyvin. Hildur suorastaan kuorsaa, joka on hyvän merkki. Olemme siis kahden täällä. Kuulehan West! Minä rakastan sinua ja tahdon sinut omakseni.

— Pieni Kirsten, olet valvonut liian paljon näinä aikoina. Sinun on heti mentävä nukkumaan.

— Älä häiritse minua. Tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, vaikka se olisikin viimeinen kerta. Älä usko, että Hildur sinua rakastaa. Tuolla suudelmalla ei ole suurempaa merkitystä kuin kuumehoureisen testamentillakaan. Rupean uskomaan, että tuo intohimoinen suudelma oli suorastaan Hildurin pelastus. Sanoit kerran, että rakastat minua ja että sen vuoksi sinun on pakko lähteä Delfinestä ja Villa Castasta — muistathan? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin. Magdan jätän äitini luo, jos hänestä on haittaa. Toivon ja uskon, että nyt vihdoin ymmärrät minua.

XIX.

Delfinen taklaus ja korjaus edistyi edistymistään. Mestari ja työmiehet olivat reipasta ja taitavaa väkeä. Kun eräänä aamuna tulin Villa Castaan, olivat norjattaret maihinnousupuvuissa.

— Meillä oli aikomus tulla Delfineen sinua hakemaan ja sitten lähteä kaupunkiin.

— Kuinka vain Hildur tahtoo, sanoi Kirsten. — Minun äänivaltani kai pian loppuu.

— Ole huoleti, Kirsten, me olemme sisaruksia. Mikä on minun, se on myöskin sinun.

Lähdettiin rantaan. Hildur nousi Delfinen ja Kirsten vakavan ja alakuloisen näköisenä jätkien veneeseen. Minunhan muodon vuoksi täytyi mennä laivan veneellä. Löflundilla, joka toimi yhtenä soutajista, kareili ivallinen hymy huulilla.

— Olemme menossa Norjan konsulinvirastoon, kertoivat naiset, kun olimme tulleet Castilia Nuovaan, ja Kirsten jatkoi:

— Tänä päivänä toivon sen solmun aukeavan, joka sidottiin Grangemounthissa. Olenhan kertonut, West, siitä päivästä, elämäni kauneimmasta päivästä, jolloin minut pakotettiin vihille Oskar Bäckin kanssa. Olen hiljaisuudessa, puhumatta asiasta sinulle, hankkinut todistuksia. Jumala on minua auttanut niin pitkälle, että kuulustelu tänään voi alkaa, ja rukoilen, että Hän minua auttaa loppuun saakka. Norjan konsulin käskystä Bäck saapuu konsulinvirastoon tänään kello kaksi.

Huomautin, että Delfinen koko miehistö kelpaisi todistamaan, ja etenkin yksi heistä, mutta eniten tiesin ehkä kuitenkin itse. Hildur tiesi myös erään entisen laulajattaren, joka oli kotoisin Norjasta, mutta aikoja sitten asettunut hedelmä- ja vihanneskauppiaaksi, niinikään tulevan sinne. Hänellä kuului olevan paljon kerrottavaa.

Kun tulimme konsulinvirastoon, istui Oskar Bäck jo siellä, ja kohta saapui myös laulajatar, jota Delfinen miehet kutsuivat »hedelmäkeskukseksi».

Konsuli puolestaan katsoi voivansa hieroa sovintoa puolisoitten välillä. Mutta kun laulajatar oli kertonut, mitä elämää Delfinessä oli vietetty, ja laivan miehistö todistanut hänen kertomuksensa oikeaksi, sanoi kapteeni Bäck olevansa valmis antamaan vaimolleen avioeron määrätyillä ehdoilla. Päätettiin, että asia ratkaistaisiin kello kuusi illalla, jolloin kaikkien nyt läsnäolleiden sekä norjalaisen asianajajan tuli olla saapuvilla.

Kun sovittuun aikaan taas kokoonnuttiin konsulinvirastoon, sai asianajaja sen lisäksi, mitä laulajatar aikaisemmin oli kertonut, kuulla, että kapteeni Bäck oli salakuljettanut ja myynyt suuret määrät kahvia, ja päälle päätteeksi hän sai tietää hänen trondhjemilaisesta »siviiliperheestään».

— Jos herra toinen perämies on hyvä eikä ilmoita kotikaupungissa yleiselle syyttäjälle kahviruljanssistani, virkkoi Bäck, — niin olen valmis heti antamaan vaimolleni eron. Tietysti vaadin ja pyydän muitakin täällä olevia vaikenemaan.

Kirstenkin pyysi kaikkia suostumaan miehensä anomukseen ja kunnian kautta lupaamaan, etteivät ilmoita kenellekään tuosta kahvin salakuljetuksesta.

— Jos kapteeni Bäck heti allekirjoittaa täydellisen suostumuksen avioeroon, niin lupaamme kaikki pitää suumme kiinni kahviasiassa, sanoi asianajaja.

Kapteeni allekirjoitti, mitä häneltä vaadittiin, kiitti ja lähti.
Asianajaja otti huostaansa loput.

Tultuamme Villa Castaan oli siellä kaksi Kirstenille osoitettua kirjettä Trondhjemista. Toinen oli Sörenseniltä ja toinen rouva Störrupilta. Edellinen oli kirjoitettu yhteisesti Kirstenille ja Hildurille. Ukko ilmoitti tyttärilleen, että kapteeni Bäck, jonka koiruudet olivat tulleet hänen korviinsa, ei enää jää Delfinen päälliköksi. Myöskin Bäck oli saanut siitä tiedon. Vanhus kertoi huhun tietäneen, että Hildurin ja lordin rakkaus olisi »lauhtunut» ja toivoi sen loppuvan tykkänään. Hän kehoitti Kirsteniä heti hakemaan eroa Bäckista. Priki Delfine on kohta valmis ja uuden veroinen.

»Lopuksi ilmoitan, että tänä päivänä tekemälläni lahjakirjalla olen luovuttanut rakkaan prikini Delfinen rakkaalle toiselle tyttärelleni Kirsten Störrupille, joka saa ottaa vastaan laivan samana päivänä, jolloin tämä kirje hänelle saapuu. Kaikki laivan korjauksesta johtuvat laskut suoritetaan Norjan konsulinviraston kautta, joten priki joutuu Kirstenille velattomana. Tämän lisäksi saa hän nostaa mainitusta virastosta 20 000 kruunua. Ensimmäinen tyttäreni älköön kadehtiko Kirsteniä. Hildurhan perii koko omaisuuteni, jollei poikani Halvor nouse kuolleista. Jos niinkin tapahtuisi, jää hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Toivon näkeväni teidät vielä tässä maailmassa.

Rouva Störrup taas kirjoitti muun muassa, että hänen miesvainajansa metsät puutavaran hintojen kohottua enemmän kuin toisen verran, olivat melkoisessa hinnassa. Hän kertoi vielä, että Trondhjemissa liikkui huhu, joka tiesi Sörensenin lahjoittaneen Madgalle Delfinen. Tätä tosin ei uskonut kukaan; vaikka eihän tuo paljonkaan merkitsisi pohjattoman rikkaan Sörensenin rahoissa. Ukko Sörensen, jolla ei ollut tapana avata kirkon ovia, käy nyt joka pyhä Herran huoneessa.

»Kun hän jouluaattona oli kirkkomaalla laskemassa seppelettä vaimonsa haudalle, hän oli pannut myös Kirstenin isän haudalle seppeleen. Huhun mukaan Sörensen aikoo rakennuttaa säternilleen sanatorion. Syleile Magdaa, Hilduria ja tuota suomalaista nuorukaista, jos hän vielä on Delfinessä.

Huhut Delfinellä kyllä tiesivät kertoa, että suuria muutoksia oli tulossa. Ei kukaan kuitenkaan rohjennut uskoa, että priki yhdellä iskulla saisi uuden päällystön ja uuden isännän. Norjattaret syleilivät toisiaan ja itkivät hiljaa, mutta kyyneleet olivat ilon kyyneleitä. Kirjeet luettiin moneen kertaan. Hiivin ulos, menin Margeritan luo ja pyysin hänen keittämään kahvia. Sitten peseydyin ja pukeuduin mahdollisimman huolellisesti. Kun astuin sisään, tuli myös Margerita kahvitarjottimineen. Norjattaret istuivat äänettöminä, katseet maahan luotuina.

— West! Sinäkö taas olet valanut öljyä aaltoilevaan veteen? sanoi
Kirsten.

Lähdin Delfineen. Kun tulin sinne, olivat siellä kapteeni Bäck ja ensimmäinen perämies kokoamassa kamsujaan. Nähdessään minut Bäck alkoi kertoa:

— Olen saanut päällikön paikan tuossa kuunarissa ja Delfinen nykyinen ensimmäinen perämies tulee siihen ensimmäiseksi perämieheksi. Tänään mönsträtään siihen ja irti tästä. Tahdotteko olla hyvä ja antaa kahvisäkit henkilölle, joka tulee illalla pimeän tultua niitä hakemaan. Hän meni sitten kanssiin ja hyvästeli miehiä. Puristettuaan kättäni hän lisäsi:

— Kyllä vielä tavataan sekä täällä että Riossa. Kuunarin päällikön paikka on melkein yhtä hyvä kuin tämän laivan.

Delfinen miehet soutivat Bäckin tämän uuteen kotiin. Kun iso vene, jolla Bäck oli viety, palasi, lähetin ensimmäisen perämiehen kahden miehen soutamalla veneellä kuunariin. Hänellä ei ollut enemmän tavaroita kuin tavallisella merimiesparalla: kirstu ja öljytty säkki, siinä kaikki.

Delfinessä oli paljon puhdistettavaa ja järjestettävää. Kun salonki ja hytit olivat pestyt, pantiin tulta kamiinaan. Kapteenin ja ensimmäisen perämiehen makuuvaatteet heitettiin mereen. Oli ostettu joukko vilttejä ja muita makuuvaatteita. Uudet otettiin käytäntöön ja ne vanhoista, joilla vielä oli vähän arvoa, käärittiin risaisiin purjeisiin ja pantiin alas laivan etupiikkiin. Koska ilmapuntari oli äkkiä ruvennut laskemaan, pudotettiin paapuurin ankkuri ja tyyrpuurin ankkurille annettiin enemmän kettinkiä. Päivän kunniaksi sai miehistö lopettaa työnsä kello neljä. Viimeinen työ oli ollut laivan pumppaus.

Tämä olikin totta: ei tippaakaan vettä lähtenyt. Kuudelta asetin kansivahdin. Sitä oli viime aikoina pidetty huolimattomasti. Odottelin saattajia veneineen takaisin, mutta heitä ei kuulunut. Rupesin jo pelkäämään, että ensimmäinen perämies oli antanut miehille viinaa, sillä soutajina olivat pursimies ja nuorempi matruusi, suursyömäri ja -juomari.

— Jollei venettä kohta näy, niin se ei tulekaan tänään, ja ties milloin, sanoin.

— Tuuli on jo kova, ja lavanto voi yllättää ennen aamua, mutta viimeistään huomenna.

— Vedä ylös ankkurilyhty, Löflund, ison taakin alle myöskin, niin näkevät paremmin, sillä vastalaine roiskii vettä heidän silmiinsä.

Kompassihuoneen kello löi kuusi. Käskin kansivahdin, joka astui ulos kanssista vahdin pitoon, lyödä neljä lasia. Kun neljä lasia oli kulunut, huusi vahti:

— Vene näkyy tulevan Delfineä kohti, peräpuolelta vähän paapuuriin päin.

Katseltuani kiikarilla näinkin, että se oli tuo odotettu vene. Seisoin kompassihuoneen luona niinkuin niin monta kertaa ennen ja ajattelin Kirsteniä, jonka kanssa olin ollut niin monissa seikkailuissa. Köydet hakkasivat taklaasia. Se oli varma myrskyn merkki. Veden pinnalle oli ilmestynyt juovia; hirmumyrsky ei ollut kaukana. Katselin taas venettä. Se läheni hyvin hitaasti ja vastalaineet löivät sen kokkaan, roiskien vettä veneeseen silloin tällöin.

— Siinähän on kaksi venettä perätysten. Meidän veneemme hinaa toista venettä. Ensimmäisessä istuu nainen ja toisen veneen perässä kaksi naista, lapsi välissään, selitin timpermannille.

— Voi, noita ajattelemattomia naisia, he eivät pelkää merta! No niin, kuinkas sitä voisi pelätä, jota rakastaa, arveli timpermanni.

— Luuppi esille ja neljä miestä siihen, komensin. — Pane, kokki, ohutta lujaa köyttä ja niin monta pelastusrengasta kuin löydät veneeseen.

Pian olin veneitten luona ja huomasin, ettei niillä vielä ollut mainittavaa hätää, se vain, etteivät päässeet eteenpäin. Laivan veneessä, joka oli ensimmäisenä, istui Hildur ja takimmaisessa, jätkien soutamassa, Kirsten, Butterfly ja Magda. Luuppi valjastettiin veneiden eteen, jotka täten hinattiin laivan luo. Jätkät laskettelivat heti veneineen myötäaallokossa hyvää kyytiä takaisin kohti satamaa.

Salongin kamiinassa paloi tuli ja kokki lisäsi hiiliä. Avonaisista ovista virtasi lämpöä koko kajuuttaan, elähdyttäen, ikäänkuin tervetuliaisiksi, sen asukasten, etenkin uuden laivanomistajan sekä sielua että ruumista. — Delfinessä ei oltu pitkään aikaan pidetty rukousta. Alus oli maannut sairaalassa. Sitä oli leikattu, pistelty, laastaroitu ja sitten oli annettu pahanmakuista väkevää rohtoa. Sen salongeissa ja hyteissä oli meluttu ja irstailtu.

Kun Kirstenin ilonhuumaus vähän ajan kuluttua oli mennyt ohi, jäi hän ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.

— Meidän täytyy, niinkuin Napoleon sanoi, heti ruveta rakentamaan sitä, mikä on revitty. Aiothan pitää rukouksen tänä iltana, West?

Delfinen kellosta kuului nyt kahdeksan lasia, pitkän ajan jälkeen. Muista laivoista, toisesta toisensa perään, kuului samaten kahdeksan lasia. Oli lauantai-ilta ja kello kahdeksan.

Miehet kokoontuivat kanssiin. Minä lähdin Kirstenin hyttiin. Hän oli polvillaan, kädet ristissä, Hildur, Butterfly ja Magda vierellään. Odotin, kunnes hän nousi.

Iltarukouksen jälkeen oli juhlaillallinen miehistölle kanssissa. Tuuli
yltyi, jonka vuoksi annoimme enemmän kettinkiä molemmille ankkureille.
Ilmapuntari laski. Kohta on lavanto täydessä voimassaan, ajattelin.
Seisoimme vanhassa paikassamme kompassihuoneen luona, Kirsten ja minä.

— Luulen. Mutta ethän sinä, Kirsten, ennen ole tällaisia kysymyksiä tehnyt.

— Aina tuo Hildur riippuu minussa, valitti Kirsten. — West, rakastatko
Delfineä? Jos niin on, voit saada sen omaksesi.

— Lähdeppäs nyt Kirsten nukkumaan, täällä tulee sinulle liian kylmä, koetin selittää.

Delfinen soittokellosta kuului kuusi lasia. Kello oli yksitoista. Yhdestä ainoasta laivasta kuului kuusi lasia. Tuuli oli liian kova, joten ei muitten taivain kellonääni voinut tunkea sen läpi. Delfine teki väliin pieniä »ylihaalauksia».

Sitten tiedusteli Kirsten, oliko meillä tarpeeksi pohjalastia; ja kun vastasin, että meillä on kaksi proomullista suolaa, epäili hän, ettei se riittäisi, sillä hän oli kuullut tarvittavan vähintäin kolme proomullista.

— Meillähän ei ole ylhäällä pramrmtankoja ja niihin kuuluvia prammi- ja puuvenprammiraakoja. Se merkitsee, että kaksi suolaproomullista vastaa viittä proomullista tankojen ja niiden raakojen ollessa ylhäällä. On muuten hyvin hauskaa, että olet tiedonhaluinen näissäkin asioissa, pieni Kirsten. Lavanton toiminnan aikana, jota kestää vähintäin kolme vuorokautta, on meillä aikaa pohtia sekä teknillisiä että leikillisiä kysymyksiä.

Norjattaret olivat kannella, puettuina lämpöisiin vaatteisiin, koko yön. Tuulen voima kasvoi kaiken aikaa.

Oli timpermannin vahtivuoro, hän tuli juuri kanssista. Kello oli kaksi, koska äskettäin oli soitettu neljä lasia. Kirsten meni vahdin luo.

— Taidamme sittenkin olla liikkeessä, myönsi timpermanni, jonkin aikaa katseltuaan.

— Ei Delfine kulje vastatuuleen, pieni Kirsten, vaan tuo valo tulee myötätuulta lähemmäksi meitä.

— Emme voi tehdä mitään. Olen kauan jo huomannut, että se ajelehtii tänne päin.

Äkkiä lakkasi valo lähenemästä, laivan ankkurin koukut olivat kai tarttuneet kiinni. Päivän koittaessa laiva, jonka huomattiin olevan kapteeni Bäckin kuunari, taas alkoi lähetä.

— Nyt näen selvästi, että tuo kuunari ajelehtii tänne päin, sanoi
Hildur.

— Olit oikeassa, West, se tulee ihan päällemme, huolestui Kirsten. —
Mitä nyt tehdään?

Kuunari tuli hiljaa, perä edellä, päällemme. Se keinui ja kallisteli, tyhjä kun oli, sivulta toiselle, niin että luuli sen menevän nurin. Delfinen raakapuut prässättiin tiukasti paapuuriin, etteivät kävisi kiinni kuunarin raakoihin, jos sen sivu koskettaisi laivamme kylkeä. Mutta tästäkään ei olisi ollut apua, sillä se näytti tulevan suoraan perä edellä meidän kokkaamme kohti. Olisihan se voinut perä edellä tulla keskelle meidän jompaakumpaa sivuammekin, sillä laivamme ei ollut aina samassa linjassa kuunarin kanssa, vaan käänteli puolelta toiselle, kun ankkurikettinkiä oli paljon ulkona. Kun kuunari oli vain kolme laivan pituutta meistä, hävisi naisväki kajuuttaan. Delfine teki nyt käännöksen tyyrpuurin puolelle ja kuunari luisui sen paapuurin puolelta ohitse. Ihme oli, etteivät kuunarin ankkurit tarttuneet kiinni meidän kettinkeihimme; silloin olisi piru ollut merrassa. Vähän ajan kuluttua Hildur pisti päänsä ulos kajuutan ovesta.

Seisoimme kaikki laivan asukkaat katsellen, kuinka kuunari-parka läheni rantatyrskyjä.

Myöhemmin kuulimme kuitenkin, ettei kukaan sen miehistöstä ollut hukkunut eikä vahingoittunut.

— Se on kotoisin Kristiansandista ja sen päällikkönä on kapteeni Oskar Bäck. Me kaikki kannella olijat näimme hänet, kun kuunari ihan läheltä kulki ohitsemme. Sitäpaitsi tiesimme, että hän heti sai päällikön paikan tuossa haaksirikkoutuneessa laivassa. Meidän veneellämmehän sekä kapteeni että ensimmäinen perämies saatettiin kuunariin.

— On kauheata, että kapteeni Bäckille on käynyt niin pahasti. Häntä en tosin voinut sietää, mutta tunnustan mielelläni, että hän ulkonaisesti kohteli minua hienosti ja hyvin. Mitäpä, jos antaisin hänelle muutamia tuhansia kruunuja, että hän pääsisi elämän alkuun, sanoi Kirsten.

— Se on turhaa! Hänellä on rahaa, enemmän kuin osaatte aavistaakaan, selitin minä.

— Oma syynsä, miksei pitänyt laivastaan parempaa huolta, yhtyi puheeseen Hildur.

Lavanto oli nyt rajuimmillaan. Nähtyämme kuunarin kovan kohtalon, rupesimme ajattelemaan omaa laivaamme. Olin varma siitä, että kettingit kestäisivät. Ei siis mitään hätää, jos vain meren pohja oli sitä laatua, että ankkurien koukut upposivat juurta myöten ja pysyivät paikoillaan. Panin luotauspainon onttoon talia, laskin sen pohjaan ja nostelin sitä edestakaisin. Vedettyäni painon ylös, huomasin siihen tarttuneen sinisavea.

Miesten kanssissa juotiin kahvia ja keskusteltiin. Ei kukaan puhunut enää keltarutosta. Arveltiin näet, että kulkutaudin aika jo on ohi, kun pääsemme Rioon. Laivan korjaus oli kestänyt niin kauan ja vieläkin meni viikkoja, ennenkuin päästäisiin lähtemään. Timpermannilla oli vielä suuri pakka Mossroos-nimistä tupakkaa.

— Puhdistakaa pojat piippunne, niin minä uuden laivanomistajan, lauantain ja sunnuntain kunniaksi aukaisen tämän.

Piippujen tuprutessa ja kärytessä — Mossroos ei tuoksunut, se haisi — keskusteltiin laivan tulevasta kapteenista ja ensimmäisestä perämiehestä.

— Hänhän on niin itara ja varovainen, ettei uskalla pitää tarpeeksi purjeita pienimmässäkään tuulessa.

— Sittenhän ei tarvitse pelätä, että tullaan liian aikaisin perille. Hän on tosin varovainen, mutta eihän se mikään vika ole. Kuuluu muuten olevan hyväntahtoinen ja rauhallinen mies, eikä rasita alaisiansa joutavan päiväisillä töillä, kertoi joku.

— Minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan teistä, vakuutti eräs miehistä. — Hän on ensiksikin rikas ja se on pahan merkki. Hän ei ole ollut merillä vuosikausiin, vaan elänyt koroillaan, ja sitten on hän sellainen pelkuri, että istuu kajuutassa, kun vähänkin tuulee. Sellainen se Holgersen on. Minun kanssani ei kannata kiistellä.

— Hän olisi omiaan tähän laivaan. Sittenpähän saisi joku näistä matameista itselleen miehen, sanoi Löflund.

— Suu poikki, mieshän lähentelee kuuttakymmentä. Kopistakaa piippunne tyhjiksi, niin saatte vielä piipullisen tästä; ei tätä joka päivä tarjota. — Ikävä, että kapteeni Bäck kadotti kuunarin, vaikka jäihän henki jäljelle ja paljon rahaa.

— Kuunarilla ei taida olla hätääkään, se on ruvennut nousemaan pystyyn. Niemen kärki suojelee sitä, ja se makaa pehmeällä hiekalla. Sitäpaitsi lavanton suunta on hiukan muuttunut, arveli pursimies.

— Lavanto ei muuta suuntaansa. Se on yhtä kova ja totinen kuin Jumalan sana, mutta virta muuttaa suuntaansa niinkuin väärä profeetta jaaritustaan.

— Kas, tuossahan Englannin mamsseli tulee, taluttaen Magdaa — niin arvasinhan sen — nurin menivät. Kuka käskee tulla kannelle?

— Se on minun syyni, käskin Magdan pyytää setä toista perämiestä kahville, sanoi Kirsten, joka myös oli saapunut paikalle ja juoksi lapsen avuksi.

Kahvia juodessamme salongissa Hildur selitti saaneensa tarpeensa lordista. Hän ei enää aikonut jalallaan astua Polestariin.

— Niin sain, Kirsten. Hän kertoi, että nyt saatuaan eron Emmely Ethelstonesta, hän ymmärtää paremmin entistä virallista vaimoaan. Hänen rakkautensa minuun on näin ollen lauhtunut, mutta se kyllä taas kohoaa entiselleen. »Emmehän me englantilaiset jalosukuiset ole yhtä kiihkeitä kuin mannermaalaiset rakkaudessamme emmekä muissakaan hullutteluissamme. Rakkauden hulluttelu on tuiki tuntematonta brittiläiselle ylimykselle.» Lordi on myös sanonut joskus, että hän milloin hyvänsä on valmis menemään naimisiin kanssani, ellen vaadi liian kuumaa rakkautta; sellainen ei sovi todelliselle lordille ja ladylle. — No niin, mutta mitä tästä. Sanohan ketä olet ajatellut kapteeniksi, Kirsten?

— Siinähän meillä onkin mies, innostuivat molemmat. Vanhanpuoleinen kyllä, mutta vielä hyvissä voimissa, rehellinen, varakas, hienosti sivistynyt ja merikapteeniksi tavattoman oppinut. Ja sitten vielä vanha, hyvä tuttava. Monta kertaa olimme lapsina hänen laivassaan ulkomaan tuliaisilla.

— Sinäpä sen sanoit. Eddi-parka, jolla on kaunis ja hyvä vaimo ja lapset elätettävänä, on ollut suuressa puutteessa pitkän aikaa. Heti kun lavanto jättää meidät ja pääsemme liikkumaan, sähkötän molemmille ehdokkaille. Eddi tulee varmasti ja mahdollisesti Hans Holgersen myös.

— Sittenhän olisimme jo kuunarin vieressä, vastasin. Menimme kokkaäyräälle, jonka yli aalto tavantakaa löi, kastellen meidät läpimäriksi.

— Katso ankkurikettinkejä, Kirsten, ne riippuvat mutkalla kaiken aikaa. Eivät kovimmatkaan hyökyaallot saa niitä oikenemaan suuren painonsa vuoksi. Nykäykset eivät niitä katkaise, sillä ne ovat uusitut ja joustavat. Mutta mene nyt muuttamaan vaatteesi, ettet vilustu.

Kirsten liikkui niinkuin vanha tottunut merimies kannella. Pieni Butterfly makasi merikipeänä ja Hildurillakin oli meritaudin oireita, vaikkei hän tahtonut myöntää sitä. Kun kuukausien tyynessäolon perästä äkkiä tulee ankara merituuditus, on siitä seurauksena muutamille pieni ohimenevä meritauti. Kirsten ja Magda eivät tunteneet tätä ainakaan tällä kertaa. Ruokahalu oli hyvä ja tuuli vielä parempi. Kun kävelee oman laivansa kannella, ei tautikaan pysty. Vahinko vain, ettei siihen aikaan — ja tuskinpa vielä nytkään — nainen saanut olla merikapteenina. Kirsten olisi voinut olla maailman ensimmäinen laivapäällikkö, vaikka hän samalla oli todellinen nainen.

Odotellessamme uutta kapteenia ja ensimmäistä perämiestä vietimme tyyniä ja rauhallisia päiviä, mutta tätä rauhallisuutta riitti vain kanssiin, jossa miehistö lekotteli ja lihoi — salongin puolella kävi aina välistä sellainen myrsky, että olisin mieluummin ollut lavanton kynsissä kuin sen.

Eräänä päivänä lordi Lakeford ilmestyi piippuineen laivaan ja sai Hildurilta varsin kylmän vastaanoton. Puolesta päivästä iltamyöhään he keskustelivat, mutta yhtä kylmästi Hildur taas sanoi jäähyväiset. En ymmärtänyt tuota jääkimpaletta — vaikka ehkäpä hän hoiti peliään viisaastikin.

Hildur hoiteli kuitenkin omat asiansa sekoittamatta erikoisesti minua niihin, mutta toisin oli Kirstenin laita. Mehän muistamme Butterflyn, »Perhosen», tuon kauniin englannittaren, joka oli Seasterissa ollut Hildurin seuraneitinä ja sitten seurannut meitä Delfineen. Näin niin usein hänet itkettyneenä, että luonteeni pakosta — minun on aina ollut vaikea katsella kärsiviä ihmisiä — kysyin mikä häntä vaivasi. Hän valitti joutuneensa ojasta allikkoon: Seastarissa Hildurin mustasukkaisuus oli tehnyt hänen elämänsä tukalaksi, Delfinessä Kirsten valmisteli hänelle kuumat paikat. »Ettekö näe, että hän rakastaa teitä ja on aivan hullu teidän takianne», nyyhkytti Butterfly. Jos Kirstenin puuskaukset olisivat rajoittuneet muutamaan kopeaan sanaan, jonka minäkin olin sattunut kuulemaan, niin Butterfly ei olisi paljon välittänyt; mutta ne olivat pitkin matkaa purkautuneet tuhansiin pikkuhäijyyksiin, joiden latelemisessa naiset ovat mestareita ja joita mies kuullessaan tuskin ymmärtää. Mutta lopulta syntyi oikea tulivuorenpurkaus, joka pakotti minut toimittamaan Butterflyn pois Delfinestä.

Lordin käynnin jälkeisenä päivänä läksivät kaikki naiset maihin ja minä heidän mukanaan. Kirsten ja Hildur menivät Castilia Nuovaan, minä taas hankkimaan suolaa. Toimitettuani asiani näyttelin Butterflylle ja Magdalle kaupunkia, ja Kolmen kuninkaan umpikujassa kohtasimme saman karhun, jonka olin nähnyt Pontalisiin johtavalla tiellä. Karhunkuljettaja komensi elukkaansa tanssimaan, mutta tämä ei ollut tanssituulella.

Eräs nainen, vihanneskauppias, toi kapakasta tintoa, punaviiniä, Espanjan väkevintä. Nähdessään sen nalle rupesi irvistelemään — kaiketi nauroi — ja silitteli toisella kämmenellään vatsaansa. Karhumies koetti selittää sille, että se saa viinin vasta tanssittuaan, mutta eläin kieltäytyi ymmärtämästä, ja lopulta viini oli annettava etumaksuksi. Saatuaan kannun kämmentensä väliin karhu ensin haisteli sen sisältöä, nosti sitten nenänsä kohti taivasta ja kulautti viinin muutamassa siemauksessa kurkkuunsa. Sitten se istahti tuumimaan.

Karhunkuljettajan seurueeseen kuului myös viehkeä mustalaistyttö, sama joka Lacaven pidoissa oli niin mestarillisesti helistellyt tamburiinia. Hän kokoili kolehtia ja sitäpaitsi möi pitsejä ja mantilloja. Butterfly ihastui erääseen tuollaiseen hartiahuiviin, ja minä ostin sen hänelle. Magda sai nuken. Sitten läksimme pois, ennenkuin karhu tulisi aivan hutikkaan.

Seuraavana päivänä norjattaret palasivat laivaan, ja silloin syntyi oikea ylösnousemus! Kirsten oli hyvillään nähdessään Magdan nuken, mutta sitten hänen silmänsä sattuivat Butterflyn pitsimantillaan ja Magda kiiruhti selittämään, että setä toinen perämies on senkin ostanut. Silloin pääsi Barrabas irti! En viitsi toistaa hänen sanojaan, mutta pyhästi päätin toimittaa Butterflyn Delfinestä mahdollisimman pian ja hyvässä lykyssä seurata itse perässä.

Pieni Butterfly, jota Hildur oli mustasukkaisuudessaan loukannut, pääsi Itä-Intiasta palaavalla höyrylaivalla Englantiin. Eräs tytön korkeasukuinen ja -arvoinen sukulainen, joka oli häntä kauan etsiskellyt, löysi hänet äkkiarvaamatta suureksi ilokseen. Hän vei nyt Maryn loistavaan tulevaisuuteen.

Liikuttava oli Butterflyn lähtö, mutta liikuttavin kaikesta hänen hyvästijättönsä kylmälle Hildurille. Hän tarttui tätä käteen ja suuteli sitä.

— Neiti Sörensen, te joka olette ollut emäntäni! Kiitän teitä nöyrimmästi menneistä vuosista. Antakaa anteeksi, etten ole aina ollut kuin olisi pitänyt.

Tytön ylvään nöyrästi väräjävä ääni olisi tunkeutunut harmaaseen kallioonkin. Ja Hildur oli kumminkin vain ihminen. Hän purskahti itkuun ja kiitti Butterflytä, että oli saanut kovan sydämensä pehmitetyksi.

Vittorion luuppi, joka oli tullut Butterflytä hakemaan, laski aironsa veteen ja läksi. Nenäliinat heiluivat, niin kauan kuin se oli näkyvissä. Meri oli kevättuulella ja lavanto pysyi kotonaan Saharassa.

XX.

Delfine on nyt valmis lähtemään. Sillä on täysi lasti suolaa ja viiniä. Päästyään sairaalasta on se yhtä vankka ja terve kuin uusi alus ainakin. Tänä iltana yhdentoista junassa saapuvat kapteeni ja ensimmäinen perämies, ja huomenna sanomme hyvästit vanhalle Espanjalle.

Vieraat tulivat puoliyön aikaan. Kirsten ja Hildur ottivat heidät vastaan, jonka jälkeen Kirsten esitti heidät minulle. He olivat mönstränneet Trondhjemissa ja siis valmiit ottamaan vastaan komennon. Kun yhteinen illallinen oli syöty, käski kapteeni minua seuraamaan itseään. — Miksi olette jättänyt laivan vain yhden ankkurin varaan?

Kas vain, ajattelin itsekseni, tahdot heti näyttää, että olet kapteeni.
Mutta otetaanpa luonto pois. Siksi vastasin:

— Te olette nyt laivan päällikkö, mutta ennenkuin astuitte laivaan, olin minä sen päällikkö, enkä siis ole edesvastuussa teille siitä, mitä täällä on tapahtunut ennen teidän päällikkyyttänne.

— Taidatte olla oikeassa, mutta eikö teidänkin mielestänne olisi syytä laskea myös toinen ankkuri?

— Se olisi turhaa. Nythän on melkein tyven ja huomenna, eli oikeastaan tänäänhän lähdemme. Pian ankkurin saa alas, jos rupeaa tuulemaan.

— Hullu mies! Hän ei ole näköjään koskaan ennen ollut merellä. Onkohan meidän pakko lähteä tuon kanssa, vai voimmeko mönsträtä irti?

— Kyllä voimme mönsträtä irti, jos tahdomme, sillä laiva on saanut uuden omistajan ja uuden päällikön. Mutta se tuskin lienee tarpeellista. Kapteeni Holgersen ei ole pitkiin aikoihin purjehtinut merillä ja on siitä syystä näin alussa vähän puusta pudonnut, mutta kyllä hän kohta tottuu. Onhan hän vanha merimies.

— Tahtoisitteko, herra West, päästä eroon Delfinestä? Cadizissa on minulla tuttu, joka lähtisi mukaani ja te saisitte hänen paikkansa.

Kirsten sattui kuulemaan kapteenin ehdotuksen, ja hänen toisinaan kuohahtava luontonsa oli vähällä aiheuttaa uuden kapteenin vaihdoksen. Mutta Holgersen oli peräti sävyisä mies.

Kun kapteeni Holgersen varhain aamulla oli lähdössä maihin selvittämään
laivaa lähtövapaaksi, seisoi miehistö »suurmaston etupuolella».
Pursimies ilmoitti miehistön ja omasta puolestaan, että he nojautuen
Norjan voimassa olevaan merilakiin tahtovat mönsträtä irti.

— En tunne nyt norjalaisiani, vastasi kapteeni, — luulin teitä rehellisiksi miehiksi. Mutta tapahtukoon niin kuin tahdotte. Maihin menostani ei siis tule mitään tällä kertaa, eihän merelle voi lähteä ilman miehistöä.

— Mutta konsulinvirastoon voi mennä, huomautti Kirsten. — Toimita West, iso vene vesille. Kaikki ne, jotka haluavat erota Delfinestä, kootkoot tavaransa ja sitten konsulinvirastoon, jossa saavat erotodistuksensa ja palkkansa. Mene sinä West myöskin sinne. Ota miesten tilikirjat ja Englannin puntia mukaasi. He saavat palkkansa joko punnissa tai pesetoissa, miten vain haluavat, ja toivottavasti minun ei enää tarvitse heitä nähdä.

Kun pukeuduttuani tulin kannelle, seisoivat muut miehet kanssin etupuolella keskustelemassa, paitsi timpermanni, joka yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa paikkasi isoveneen pohjassa olevaa rakoa.

— Mikäs isoa-venettä vaivaa, senhän pitäisi olla hyvässä kunnossa? kysyin.

— Hyvässä kunnossa se muuten onkin, vastasi timpermanni, mutta kölisijan tyyrpuurin puolelle on ilmestynyt rako. Eikä tätä kai nyt tarvitakaan. Miehet tuntuvat muuttaneen mieltä. Kaikkivaltias Jumala on taas niinkuin monta kertaa ennenkin ajanut pois perkeleen, joka oli mennyt sikolaumaan — ja timpermanni pani kätensä ristiin.

Tämän tehtyään hän nousi kannelle isosta-veneestä, joka seisoi presenningeillä peitetyn ja meren hyökkäyksiä vastaan tiivistetyn keskiluukun päällä, ja meni miesjoukon luo.

Keskustelu oli jo päättynyt, mutta alkoi uudellen. Sitä johti nyt timpermanni. Seuraus oli, että koko joukko, timpermanni etunenässä, marssi pyytämään Kirsten-rouvalta anteeksi. Ja he saivatkin.

Läksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi kahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki Sörensenin itaruuden uhreja.

Miesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta palava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt minua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi kädessä Kirstenin kanssa.

Kirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna 18—. Alamme nostaa ankkuria.

Ankkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi ylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis irti Euroopastakin.

— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli hitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.

Mutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua puhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean puoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi miehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin kajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona, tuli Kirsten luokseni.

— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja herätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.

— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan alas äitinsä luo.

Hän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli lokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo ehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan ja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen perämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.

Tuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka tahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta sylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.

Ei ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi Stroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin olleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että Hildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa, kantoi uhrinsa merenjumalalle.

Kun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen perämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin sen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on merimiehen suurimpia syntejä.

Ilma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla taivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan tarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli Kirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.

— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan peräkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta ruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen, parhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe kuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa paikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin sylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se käyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin oli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan meritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.

— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä sinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti Kirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.

XXI.

Kello kuusi illalla määrättiin ja muodostettiin merivahti. Se tapahtui seuraavalla tavalla: kapteeni ja ensimmäinen perämies seisoivat, kapteeni tyyrpuurin ja ensimmäinen perämies paapuurin puolella, keskikannella. Miehistö odotti ryhmässä ison maston vieressä. Kapteeni valitsi joukosta yhden miehen ja kutsui hänet luokseen. Sitten sai vuorostaan ensimmäinen perämies valita miehen, jonka kutsui luokseen. Valitsemista kesti niin kauan kuin miehiä riitti. Kumpikin sai yhtä monta miestä. Siten muodostuivat tyyrpuurin ja paapuurin vahti. Edellisen päällikkö oli kapteeni ja jälkimmäisen ensimmäinen perämies. Näin tuli laivassa olemaan sekä päivällä että yöllä aina puolet laivan miehistä kannella ja puolet vapaana. Kapteenin vahdin hoitajana oli toinen perämies, joten kapteeni itse nukkui yöllä. Kokki oli myös onnellinen siinä suhteessa, että sai nukkua koko yönsä. Kirsten itse oli mönsträtty kajuuttavahdiksi ja Hildur kokin apulaiseksi. Täten vältettiin passivaikeudet satamissa.

Ensimmäinen merivahdin pito oli kello kahdeksasta illalla — ja sen alkoi tyyrpuurin vahti, jonka päälliköksi kapteenin sijasta tulin minä. Kun kello oli kaksitoista yöllä, otti ensimmäinen perämies miehistöineen vahdin ja piti sitä kello neljään aamulla. Merivahti on neljä tuntia, joista tulee kahdeksan lasia. Vahdin muuton perästä tulee, kun on puolen tuntia kulunut, yksi lasi, bing, tunnin kuluttua kaksi lasia bing-bing, puolentoista tunnin kuluttua kolme lasia bingbing-bing, kahden tunnin kuluttua neljä lasia bingbing-bingbing ja niin edelleen.

Seuraavana päivänä kello puoli kahdentoista aikana seisoimme sekstanti kädessä kiikaroimassa auringon korkeimmilleen tulon hetkeä, ja pääsimme laskemaan leveysasteemme, saaden oikean ajan. Kun kello oli kaksitoista, alkoi tähtitieteellinen vuorokautemme. Jäljestä puolen päivän, kun auringon tuntikulma siihen soveltui, laskimme ensimmäisen tähtitieteellisen pituutemme. Aamupäivällä noin kymmenen paikkeilla sekä klo 4 i.p. on auringon korkeusmittaus edullisin pituuden laskemista varten.

Mainittakoon vielä muutama sana niistä henkilöistä, joiden kanssa aina jouduin tekemisiin laivan johdossa. Kapteeni Hans Holgersen, kuudenkymmenen vanha naimaton mies, oli ruumiinrakenteeltaan pitkä ja laiha, vaan ei silti mikään luuranko. Hän oli vaaleanlainen ja parraton, tukkansa vaalean ruskea. Holgersen oli hyvänluontoinen ja kaikin puolin mukava mies. Kirjatiedoissa hän oli tavallisia virkatovereitaan paljon edellä, ja etevä teoreetikko merenkulkutieteessä. Mutta häneltä puuttui kykyä johtaa laivaa, ja purjeiden käyttämisessä ja hoidossa hän oli kerrassaan lapsi. Senvuoksi hän kokonaan jätti tyyrpuurin vahdin minun huostaani. Hän oli kuitenkin mukana aina kun tehtiin tähtitieteelliset laskelmat ja määrättiin suunta. Hän nukkui mielellään yönsä ja otti sitäpaitsi aamu- ja iltapäivällä pienen virkistävän »huokauksen». Kaunista ilmaa hän rakasti, istuen silloin tuntikausia katselemassa taivaanrantaa, — kävelemisestä hän ei pitänyt. Mutta rumaa ilmaa hän vihasi kuin paholaista. Hän antoi muiden olla rauhassa ja tahtoi itsekin olla. Siitä syystä laivan miehistö piti hänestä ja kutsui häntä rauhan mieheksi. Hän tapasi sanoa, että myrsky on epämiellyttävää. Tämän laatuisista kapteeneista sanottiin merimiespiireissä, että he olivat ryömineet sisään kajuutan akkunasta.

Sitten Eddi Stroom, ensimmäinen perämies. Hän oli 35-vuoden ikäinen, nainut mies, pituudeltaan keskinkertainen, lihavanpuoleinen, punaverinen, tummatukkainen ja -viiksinen. Puolueettoman naisen, oli tämä sitten naitu tai naimaton, silmissä Eddi oli kaunis mies. Hän oli hyväsydäminen ja leikillinen herra, ja milloin tahansa valmis hyppäämään vaikka mereen naisen tai toverin puolesta. Hän nukkui mielellään ja sikeästi, niinkuin kapteenikin, mutta oli silti valmis, kun herätettiin, heti pukeutumaan ja seisomaan paikallaan. Eddi Stroomin vaimo oli kaunis, jalo ja ylhäissukuinen ja hänellä oli ollut ylhäisiä ja rikkaita kosijoita. Heillä oli useita lapsia, mutta matkan varrella Eddin hyvässä ja suurenmoisessa sydämessä oli tilaa muillekin. Eddi Stroom oli hyvä merimies ja navigatööri. Kun laskelmat oli tehty ja me kaikki kolme erikseen laskimme latituudin ja longituudin, sai hän tavallisesti laskelmansa ensimmäisenä valmiiksi; mutta se oli usein väärä, koska hän hätiköi.

Cadizissa mönsträtyistä espanjalaisista jätkistä, jotka ovat olleet tärkeitä tekijöitä tässä kertomuksessa ja jotka siis hyvin tunnemme, mainittakoon vain, että heitä arkipuheessa kutsuttiin kuten ennenkin »vaaleaksi» ja »tummaksi».

Eddi Stroom, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, hoiti paapuurin ja minä tyyrpuurin vahtia. Me yhdessä viitotimme Delfinen tien yli syvyyksien.

Oltuamme jonkin aikaa matkalla, alkoi vasta oikea merielämä. Siihen kuului ruoka-aineiden pilaantuminen ja veden mädäntyminen sekä pahin kaikesta: veden väheneminen.

— Olisihan se vesi riittänyt, jos Jumala olisi sitä antanut taivaasta ja jos ei naisväki olisi pessyt liinavaatteitaan liian usein.

Itse asiassa olivat he pyykkiä pestessään hyvin säästäväisiä. Tuopillisella vettä pestiin jo paljon. Huuhtominen tapahtui siten, että vaatekappale sai laahata laivan perässä. Mutta se oli ajoissa otettava laivaan, muuten siitä ei ollut paljon jäljellä. Vettä ei voinut juoda ilman että siihen pantiin jokunen tippa etikkaa. Tästä vedestä tuli kuitenkin mainiota hernekeittoa, sillä se pehmitti herneet ja poisti eltaantuneesta läskistä katkeran maun. Muista ruoka-aineista on paras olla mainitsematta. Jokainenhan arvaa niiden hajun ja maun.

Ilmapuntari nousi ja laski; sen viisari seisoi myös jonkin ajan tekemättä suurempia hyppyjä oikeaan tai vasempaan. Kun se alkoi laskea, luulimme saavamme — sadetta, mutta erehdys. Tuulta se oli tietänyt.

— On tämä merielämä väliin tukalaa, sanoi Kirsten kerran, kun seisoimme kokkaäyräällä ja katselimme pyöriäisten iloista leikkiä. — Kohta on meidän ruvettava pyydystämään noita: syöhän niitäkin paremman puutteessa. Kumma, ettei vielä ole näkynyt kaloja.

— Kyllä saamme pian kalojakin. Delfinen pohja on täynnä hanhenkaulan alkuja. Kun ne tulevat täysikasvuisiksi, niin kulkunopeutemme vähenee melkoisesti, ja on nyt jo vähentynyt. Siihen on myöskin se syynä, että Delfine raskaan lastinsa vuoksi ui liian syvässä. Vähempi olisi riittänyt. Kalat ja muut merielävät seuraavat laivoja, joiden vedenalainen osa on täynnä noita epämiellyttäviä parasiitteja.

— Onhan meri-elämässä vastahakoisuuksia ja harmeja, kärsimyksiä ja hengenkin vaaraa, mutta juuri se on todellista meri-elämää. Meri ottaa ja meri antaa. Ylistetty olkoon meri!

Kirstenin tapaisen vanhan merimiessuvun jälkeläisen suhde mereen on kuin jonkinlaista uskontoa — tai kukaties filosofiaa. — Minä jatkoin luentoani:

— Jollemme kohta saa sadetta, emme saa sitä pitkään aikaan, sillä pian tulemme koillispasaadiin. Pasaadivyöhykkeessä ei sada. Vasta pari kolme astetta ekvaattorista pohjoiseen alkaa vaihtelevaisen ilman vyöhyke. Sitä kestää yhtä monta astetta etelään ekvaattorista. Tässä vyöhykkeessä sataa paljon. Sitten alkaa kaakkoispasaadi, jossa sade niinikään on harvinaista.

Ennen auringonlaskua samana päivänä katselin ilmapuntaria. Se oli yht'äkkiä laskenut paljon. Mahtaakohan tuo taas merkitä tuulta? ajattelin itsekseni.

— Purjeiden jiikaus- ja raakojen laskuköydet kuntoon heti! huusin miehistölle.

Lyötiin kahdeksan lasia — kello oli kahdeksan, ensimmäinen perämies tuli kannelle.

Onpa se veitikka laskenut. Kaiketi saamme hirmumyrskyn tänä yönä, sanoi
Eddi, kun palasi kannelle.

Menin hyttiini, puhdistin piippuni, täytin ja sytytin sen. Katsoin taas ilmapuntarin kujeita; se näytti yhä laskevan. Kun Eddin vahti kello kaksitoista oli ohi, ja minä otin vastaan vahtini, ei mitään muutosta ilmaan nähden ollut tapahtunut. Kapteeni Holgersen oli kerran näyttäytynyt, valittaen, että jalkoja särki kauheasti.

Samassa kuin yksi lasi lyötiin — kello oli silloin puoli yksi yöllä — leimahti salama lounaassa.

— Onko jotakin tekeillä? Olen levoton; mitä Hildur siellä kannella kärkkyy, taikka olisinko nähnyt unta.

— Ei siellä ole näkynyt Hilduria. Saamme kohta jumalanilman, joko myrskyn tai ukkosen, ehkä molemmat yhdellä kertaa. Älä pelkää, kun kuulet melua. Rupeamme vähentämään purjeita. Ensin pramipurjeet; puuvenpramit on jo aikaisemmin otettu pois.

Ei ollut vähääkään tuulta, mutta louna tuuditteli prikiä. Se käänteli sinne tänne. Kun alus ei liiku eteenpäin, niin ei ruoterista ole apua, käänsi sen mihin tahansa.

Taivaan rannalla lounaskolkassa oli ruvennut salamoimaan. Siellä oli sysimusta seinä, jossa liikkui tulisia viivoja ristiin rastiin.

Tämä oli kuulunut sekä kanssiin että kajuuttaan, ilman että ovesta tarvitsi huutaa miehiä ulos. Kohta kaikki saapuivat kannelle.

Kun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso staakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin ylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva tottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa hirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen läheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella, katsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta tehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet…

Kun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni, ja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli päämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen puutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta ja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen ääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen ja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista vesimassaa.

Kapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta, pakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti valon.

Sinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet täytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin olivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan. Ei tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen pesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet viedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja sadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät ja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja huuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt, alkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut tuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka paikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin naiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta niin usein kuin tahtoi.

Nyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja tuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme. Suolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti ja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi kanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä tämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin puolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia ja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä prosenttia.

Olimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina puhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä. Harvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei tarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee muutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin rajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja eteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23° 27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus ekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon kuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset merimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on tavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus vaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin kokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain moniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin suuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen kaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen makuinenkin.

Mitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät tavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat ne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki usein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli olla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut olemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin staakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä pyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua, rasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli kolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja pieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet. En ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin tällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne olivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri laadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin valas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä harppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty, oli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti se miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty tavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin takia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan. Usein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa kuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan perää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä puoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan takaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin, viitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän. Pyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu kuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä yksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa, etenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan laivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa niitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein parasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain lensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne lensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne syöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään kuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet — suuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.

Elämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti englanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä. Tähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia. Kapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille opetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse tietäneet.

Eräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu ylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään niin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto henkensä.

XXII.

Eräänä päivänä seisoin Kirstenin kanssa kannella, antaen hänelle tavanmukaista opetusta purjehdustieteessä. Hän kuunteli innokkaasti, mutta pian kumminkin eksyimme muistelemaan Cadizin seikkailuja.

— En tiedä, sanoi Kirsten, miten minusta tuntuu niin varmalta, että vielä kohtaamme monta niistä ihmisistä. Kun ihmisellä on merimiesverta suonissaan, niin aavistuksilleen ei mahda mitään.

— Ei tuo ole mikään järjetön aavistus, vastasin. - Pian sinä suoritat kapteenintutkinnon ja vielä monta kertaa lastaat Cadizissa.

— Kiitän nöyrimmästi, mutta minulle ei sovi niinsanotun »lippukipparin» virka.

— Saadaan nähdä. Muistatko muuten sitä »vaaleaveristä»? Eddi Stroom kurkisti kajuutan peräovesta. Kuitenkin nähtyään, että seisoin käsikoukussa Kirstenin kanssa, vetäytyi hän takaisin.

— Herra Stroom, miksette nuku, teillähän on vapaavahti. Kyllä toinen perämies, jolla on vahti, päällikkyyden hoitaa! huusi Kirsten.

— Anteeksi, aioin vaan katsella tähtitaivasta. Pohjantähteä ei näy enää ensi yönä. Vaimoni ja minä katselemme tuota tähteä. Katseemme yhtyy siinä.

— Puhutte roskaa. Pohjantähti näkyy vielä muutamia päiviä. Sitäpaitsi me pidämme kyllä huolen tähtitaivaasta. Eddi hävisi.

— Tuo mokoma puhuu Pohjantähdestä ja katseiden yhtymisestä, vaikka juoksee Hildurin perässä, minkä ehtii. Hän käy liian hienosti puettuna ollakseen merellä ja tuhlaa suunnattomasti vettä. Onkohan sitä paljonkaan jäljellä?

— Älä pelkää. Kohta olemme vaihtelevien tuulien vyöhykkeessä; siellä saamme paljon vettä.

Tuuli rupesi tyyntymään ja kääntyi aivan yht'äkkiä suoraan vastakkaiseksi. Lopulta se tyyntyi kokonaan. Laiva alkoi keinua kovasti. Se heittelehti puolelta toiselle, niin että väliin pisti skantäkin veden alle.

— Kyllä se kohta asettuu, kunhan vain lonka lakkaa käymästä. Tuo pilvi tuolla panee merenpinnan tasaiseksi.

Paksu musta pilvi tulikin päällemme ja alkoi antaa vettä kaatamalla. Oli mahdotonta heti ruveta vettä keräämään, koska laiva kallisteli niin, että vesi koskena kulki yhdeltä puolelta toiselle. Tunnin kuluttua lonka lakkasi käymästä ja meren pinta tuli tasaiseksi. Nyt kerättiin taas vettä. Oli turhaa koskea prasseihin ja väännellä raakoja edestakaisin, sillä olimme lähellä ekvaattoria, 1°30' sen pohjoispuolella.

Jonkin aikaa myöhemmin seisoimme Kirstenin kanssa, katsellen kaukaa vedentuloa.

— Minua niin peloittaa, sanoi hän. — Olen monena yönä nähnyt samaa unta, se on ollut jatkuvaa. Ensimmäisenä yönä näin unen ensi osan ja viime yönä sen viimeisen osan. Mutta nyt en muista mitään muuta kuin että olin tekemisissä kirkon kanssa.

On hirvittävä ilma, luulisi maailmanlopun olevan käsissä. Se ilma, mikä meillä oli vähää ennen kuin tulimme pasaadiin, oli leikkiä tämän rinnalla. Kaikkien raakojen päässä palaa lakkaamatta tuli, jonka väri vaihtelee. Valkoista, punaista, keltaista, sinistä ja vihreää tulta vaihtuu, mutta toisinaan yhtyvät kaikki värit, spectraalianalyysi toisin sanoen. Se on kaunista, mutta hirveätä katsella. Jonkin kerran tuli lakkaa, silloin vallitsee synkkä pimeys. Mutta heti taas on kaikki tulessa. Ei voi erottaa käykö ukkonen, sillä niin kovasti vesi lyö laivan kanteen, kattoihin ja mereen. Tätä kestää melkein koko yön. Ei ole vähääkään tuulta. Kapteeni Holgersen seisoo keskikannella pidellen kiinni ison veneen laidasta, joka on niin kuin muutkin veneet täynnä vettä. Kun laiva joskus vähän kallistuu, loiskahtaa vesi, joka on veneen laitojen tasalla, kannelle. Tuntuu siltä kuin tiinullinen vettä läiskähtäisi maahan. Tekee mieli uskoa, että taivas lopulta kaataa kaikki vetensä päällemme ja upottaa meidät. Näyttää siltä kuin vedenpaisumus ja helvetti olisivat yhteistoiminnassa. Pujahdan pikimmältäni kajuuttaan nähdäkseni, miltä siellä näyttää. Salongin lamppu on sammunut, sillä vuotava katto on laskenut vettä sen päälle. Luulisi, että katto romahtaa alas, niin kova on jytinä.

Vihdoinkin loppuu yö ja tummanharmaa päivä koittaa sen sijalle. Sade hellittää vähän ja vähitellen loppuu tulituskin.

— Sitä on jo koeteltu, mutta se on mahdotonta. Vesi on kastellut sydämet ja öljyyn on mennyt vettä.

— Ne ovat myös epäkunnossa. Meidän päällemme ei kuitenkaan pääse nyt kukaan purjehtimaan, emmekä me toisten laivojen päälle, kun ei ole tuulta.

— West! kuului nyt Eddi Stroomin ääni. — Mene rouva Kirstenin luo, hän kysyy sinua.

Kirsten makasi silmät auki, Magda vieressään. Hildur istui tuolilla vuoteen luona. Hän käski Hilduria poistumaan ja ojensi kätensä.

— Missä olet ollut koko yön? Hän on istunut täällä, se, joka on tahtonut syöstä minut Sokeritopalta alas. Tiedätkö Sokeritopan, sen korkean ihanan vuoren, joka on Rion satamaan johtavan salmen luona. Olen kuullut siitä niin monta kertomusta, mutta nyt vasta olen sen nähnyt.

Kirsten ummisti silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta hengitti raskaasti ja vaikeasti. Minun täytyi toisinaan nostaa hänet istualleen, ettei hän tukehtuisi. Taas rupesi satamaan ja salamoimaan. Tämä oli oikeata ukonilmaa, ukonilmaa kauheinta laatua, eikä pelkkää ilotulitusta kuten yöllä. Väliin sade kuitenkin lakkasi ja jyrinää kuului salamoiden välissä. Kun hytti oli kirkkaimmassa salaman valaistuksessa ja jyrinä kovimmillaan havahtui Kirsten ja nousi istumaan, sanomatta sanaakaan. Vasta kun ukonilma oli tauonnut, hän rupesi puhumaan.

— Älä lähde pois. Saat kuulla. Olen ollut kaiken yötä unien maailmassa, nähnyt ja kuullut paljon kaunista, mutta myös hirvittävää. Muistan selvästi viime yön unet. Ne muodostavat nyt yhden ainoan kokonaisuuden. Kerron sen sinulle niin kauan kuin muistan. Minä tulin Delfinellä Sokeritopan salmeen, joka johtaa Rion satamaan, missä monet suuret ja pienet laivat ovat ankkurissa. Tiedäthän, että Sokeritoppavuori näkyy kauaksi merelle, samoin kuin eräs toinenkin huomiota herättävä vuori. Sitä kutsutaan »Isonenäiseksi», koska se mereltä katsottuna näyttää mieheltä, joka makaa selällään rannikon suunnassa, katsoen kaakkoa kohti, ja näytellen isoa kotkannenäänsä. Olimme päässeet tuon kapean salmen kapeimmalle kohdalle, kun Delfine tarttui pohjaan kiinni. Katselin ympärilleni, mitä nyt olisi tehtävä, jotta pääsisimme irti ja pääsemmekö ollenkaan. Mikä oli syynä siihen, että Delfine, joka on pienenlainen laiva ja ennen täydessä lastissa uinut salmen läpi, nyt tarttui kiinni? Ajattelin myös, että joku teistä kolmesta laivanpäällysmiehestä, mahdollisesti kaikki kolme, olitte syypäitä onnettomuuteen. Lopulta syytin itseäni. Minkätähden annoin ottaa niin paljon lastia, että laiva painui näinkin syvälle. En löytänyt ketään ihmistä laivasta, vaikka etsin kaikki paikat. Rupesin hädässäni huutamaan apua, mutta turhaan. Nostin katseeni taivasta kohden ja pyysin Jumalalta apua. Mutta taivasta en nähnyt, vaan sensijaan helvetin, palavan helvetin. Rukoilin, että Jumala, ellei hänellä ihanassa taivaassaan ollut paikkaa minulle vaivaiselle syntiselle, edes antaisi minun kuolla helvetin tulessa silmänräpäyksessä, jottei tarvitsisi kauemmin kärsiä. Helvetillinen näky katosi. Istuin laivan keskikannella suurluukun laidalla, ja minua paleli. Taivas oli tähtikirkas. Etsin silmilläni tuota ihanaa Etelän-ristiä, joka näkyy vain eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta turhaan. Sen sijaan näin Pohjantähden, Stella polariksen. Ihmeellistä, kuinka se, joka on circum polaris-tähti voi näkyä ekvaattorine eteläpuolella. Sanoin itsekseni: Ihana Pohjantähti! Kuinka sinä, joka näyt vain maapallon pohjoispuoliskolla ja loistat kirkkaimmin yllämme Pohjolassa, olet eksynyt tänne? Silloin kuului astraaliääni, se tuli Pohjantähdestä: »Pieni Kirsten! jos menit mihin tahansa, niin Stella polaris sinua aina seuraa. Tahdon sanoa sinulle, että kotisi on Pohjolassa, siellä sinä menestyt. Jos painat juuresi etelän maaperään, niin ne kuihtuvat. Minä, Stella polaris, näin sinun hätäsi ja tuskasi. Näin, että etelän tulipunainen helvetti tahtoi polttaa sinut tuhaksi. Tulin avuksesi, enkä aio jättää sinua, vaan vien sinut Pohjolaan takaisin. Siellä olet syntynyt ja kasvanut ja siellä kuolet. Kun lepäät haudassasi, loistan joka yö rauhaa pienelle Kirstenille.» Sitten kävelin tähtikirkkaassa yössä edestakaisin Delfinen kannella; minua ei enää vähääkään peloittanut, en tuntenut olevani yksin. Olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Olin valmis kuolemaan, missä tahansa, mieluimmin kuitenkin Pohjolassa. Pohjantähti oli luvannut pitää »kansivahtia», silloin kun minulla on ikuinen vapaavahti.

— Älä lähde, uneni ei ole lopussa. Laivan tyyrpuurin puolella rupesi valkenemaan, ja Sokeritopan alaosa oli jo täydessä valossa. Pian näkyi jo vuoren huippu. Vuoren puoleisesta rannasta saapui vene, jossa seisoi mies; muuta väkeä ei veneessä näkynyt. Vene kulki itsestään, ilman purjeita ja ilman soutua.

Nuori kaunis mies, yllään englantilainen turistipuku, nousi laivaan ja vene pysyi liikkumattomana laivan sivulla. Me esittelimme itsemme toisillemme: Kirsten Störrup, lordi Birkenhead.

— Anteeksi, mylord, eräs lordi Birkenhead koetti kuusi tai seitsemän vuotta sitten kiivetä Sokeritopalle, mutta putosi alas ja menetti henkensä.

— Se on hyvin yksinkertaista; minä olen hänen haamunsa. Ei ole kenenkään onnistunut päästä Sokeritopan huipulle. Minä olen siis sen haltija, kunnes joku onnistuu pääsemään korkeammalle kuin minä. Asun täällä yksinäni, mutta on minulla naapurikin ja hyvä ystävä, jota sanotaan »Suurinenäiseksi».

— Älkää pelätkö, minähän vain haluan auttaa teitä täältä pois. Prikihän on saatava karilta.

— Ei muuten kuin nostamalla, pyydetään apua »Suurinenäiseltä», sanoi haamu, joka osasi vähän naapurinsa kieltä.

Sitten astuimme kajuuttaan ja lordi lausui muutamia sanoja, joita en minä eivätkä muutkaan nykyajan ihmiset enää ymmärrä, sillä »Suurinenäinen» oli vanha mies. Kun ovi oli saatu kiinni, rupesi prikin runko ja taklaasi rutisemaan ja natisemaan ja pohja raappasi salmen pohjaa. Sitten mentiin läpi ilman, jonka jälkeen tuntui väkevä tärähdys. Kaikki tuo oli tapahtunut vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Astuimme ulos kajuutasta.

— Hyvä on, että hän nosti meidät tänne saakka. Nyt voin sanoa, ettei kukaan ole ollut korkeammalla kuin minä, eikä pääsekään korkeammalle.

Näköala levisi vapaana yli ihanan Rion ja sen ympäristöjen, mutta kaikki näytti kuolleelta.

— Herra Jumala, kuinka pääsemme alas täältä! huudahdin. Jos sinä vain olisit ollut mukana, olisin tyytynyt tähänkin lepopaikkaan. Mutta haamulordi ja Suurinenäinen eivät olleet erittäin hauskaa seuraa. Kuule, mahtaakohan haamu tarkoittaa pahaa? Niin, haamulordi veti minut nyt taas kajuuttaan, vakuuttaen, että me kyllä pääsisimme alas. Sitten sulki hän kajuutan oven sanoen: Vanhus Suurnenäinen on rumanpuoleinen ja häpeää etenkin nenänsä kokoa.

Kun haamulordi vielä oli lausunut muutaman sanan, tuntui ja kuului taasen ratinaa ja natinaa ja sitten kova loiskahdus. Suurinenäinen oli laskenut prikin vähän varomattomasti veteen. Nyt ei haamulordia enää näkynyt missään. Menin kannelle. Priki oli siirretty salmesta vähän matkaa kaupunkiin päin. Olin taas yksin. Kun katselin salmen läpi aavalle merelle, näkyi sieltä tulevan tyhjä vene. Pian oli se laivan sivulla. Sen eteen oli valjastettu: keskelle tumlari ja tumlarin molemmille puolille pyöriäinen. Molemmilla pyöriäisillä oli harpuunin haava, joka oli parantumaisillaan. Astuin veneeseen. Se vei minut Neekerirantaan. Veneessä oli istunut kolme näkymätöntä olentoa. Noustuani maalle, eivät ne enää olleet näkymättömiä, vaan auttoivat minut ylös rantasillalle. Tunsinkin nuo olennot! Ne olivat: Halvor, sinä ja eräs nainen, eli oikeastaan teidän haamunne, jotka olivat pukeutuneet entisiin ruumiisiinne. Kävelimme nyt Santa Marian tuomiokirkkoa kohden. En välittänyt Halvorin enkä tuon toisen haamusta. Olihan Halvor jo aikoja sitten kuollut eikä naisen haamu minua liikuttanut. Kävelin sinun rinnallasi.

Tuomiokirkossa istui keisari Don Pedro valtaistuimellaan, joka oli siirretty sinne. Nainen polvistui keisarin eteen ja kysyi, kuuluiko Halvor hänelle vaiko minulle.

Kun katsoin ympärilleni, seisoi Delfinen laivaväki aivan lähellä meitä.
Laskin heidät: siinä he kaikki olivat.

Yht'äkkiä huudettiin: kirkko palaa! Kohta oli se täydessä tulessa ja tuli kuumotti kovasti. Jotkut kuitenkin löysivät piilopaikan ja säilyivät palohaavoilta. Päästyämme ulos, laskin taas olimmeko kaikki Delfinen asukkaat jäljellä. Laskin moneen kertaan, mutta en nähnyt kaikkia. Monta oli poissa. Ei ollut jäljellä kuin kapteeni Holgersen, Hildur, Magda, kokki, Nelson-valkeaverinen, sinä ja minä. Sellainen oli uni, jonka nyt olen nähnyt kolmena yönä perätysten.

Pääsimme vihdoinkin tuon kiusallisen ekvaattorin yli, joka aina antaa tyyntä, sadetta, salamaa ja vaihtelevaa tuulta. Olimme jo kymmenen astetta sen eteläpuolella ja jäljellä oli siis kolmetoista sille leveyspiirille, jolla Rio osapuilleen sijaitsee, nimittäin kauriin käännepiirille.

Vapunpäivänä näkyi auringon noustessa maa ensimmäisen kerran. Olikin jo kaksi kuukautta siitä kuin näimme sen viimeisen kerran, nimittäin Cape Frion, josta rannikko alkaa kulkea länttä kohti.

Laivan suunta muutettiin nyt. Perämiehelle annettu määräys kuului: länsi, yksi viiva etelään. Sokeritoppa ja Suurinenä tulivat vähitellen näkyviin kaikessa komeudessaan auringon valaistuksessa. Päästyämme kauniin, kapean Sokeritoppasalmen läpi, jossa pieni palmusaari toimii väylämerkkinä, oli edessämme ehkä maailman kaunein paikka ja maisema.

Ankkuroituamme nousi kapteeni heti mennäkseen maihin virallisille toimituksille. Palattuaan takaisin, hän kertoi, että keltarutto riehui pahimmillaan. Sen aika ei siis ollut ohi, kuten oli luultu.

Seuraavana aamuna varhain näkyi monessa laivassa lippu ylhäällä etumaston huipussa. Se merkitsi, että pelätty vieras edellisenä yönä oli tullut laivaan.

Kaksi pientä höyrylaivaa — sairaalalaivoja — risteili pitkin päivää satamaselällä, alituisesti vieden sairaita keltakuumesairaalaan, joka sijaitsi puolen tunnin päässä satamaselän pohjoisrannalla, ihanassa aarniometsässä.

Sairaalan päärakennus, komea kuin linna, sijaitsi palmujen ja muiden troopillisten puiden ympäröimänä matalalla kummulla. Rannasta, laivasillalta johtivat mukavat leveät kiviportaat tänne. Hautuumaalle, joka sekin sijaitsi merenrannalla, oli puoli virstaa. Täällä makasi hiekassa paljon merimiehiä monesta eri maasta ja uusia muutti sinne joka päivä nukkumaan viimeistä untaan. Mainitussa suuressa sairaalassa, johon mahtui satoja potilaita, oli kaikki maksutonta.

XXIII.

Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin, ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan, kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen kasvot voivat vaaleta.

— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse kukaan.

— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni pysyn.

— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään mieltäni muuta.

Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja
Hildur olivat jo valmiina.

— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee kohta.

— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut ajatelleeksi tuota.

Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi. Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli lohduton.

— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi
Kirsten.

— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.

Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme delfineläistä hävisi ihmisvilinään.

Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa, ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida keltakuoleman kaamea varjo.

Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens' uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.

Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin. Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.

Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset pitivät Dulcineasta ja hän heistä.

— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.
Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.

Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen merimiehen.

— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä, kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.

XXIV.

Päiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä kaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee pistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka perii jonkun — varmasti!

Alakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi lahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen oli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme kerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua tapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi oli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin Eddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä heräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet vihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.

Näimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston huipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin kiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista alas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin purjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli ensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan peräpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle, joka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.

Laivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten johti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt suomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen ollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen ja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme kaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu peitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään, sanoi hän:

— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.

Salaman nopeasti lensi päähämme sama ajatus. Minä kiirehdin Eddin hyttiin, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän havahtui. Kasvot olivat tulipunaiset ja hän hengitti läähättämällä.

Hain apteekkikaapista kuumemittarin ja panin sen hänen kainaloonsa. Yli neljäkymmentä astetta. Kirsten kuuli »yli neljäkymmentä» ja juoksi heti Eddin luo.

— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni ja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.

Sairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin alle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja hytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme. Oli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli turhaa työtä.

Nyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin Norjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta kapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa kaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki joutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme, joka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme purjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten ei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut montakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää vaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita ottamaan vastaan, mitä tulisi.

Ei kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet muistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten tulee nyt olla miehiä eikä naisia.

Neljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli Löflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei prikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme ikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme räjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä. Olisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt räjähdyttämiskykynsä?

Rupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut tarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai olisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei enää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä elukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua korkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä, sillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme oli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja ostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme. Vesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista lähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain neljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.

Niin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä kauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin tahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen kanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.

— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on ruumiissani.

Vein hänet hyttiinsä, riisuin kengät hänen jaloistaan ja pistin kuumemittarin kainaloon. Kuume oli korkea.

— Älä kauhistu, kaikkien on kuoltava ennemmin tai myöhemmin. Minä lähden huomenna ja sinä ehkä ylihuomenna, lohdutti Kirsten. — Tapaamme toisemme hyvin pian siellä.

— Sairaalan laiva tulee, sanoi kokki, avaten oven kello kahdeksan aikaan aamulla.

Lankesin polvilleni ja pyysin, että Jumala ottaisi minun henkeni ja säästäisi Kirstenin. Minua ei kukaan kaipaa, mutta monet kaipaavat häntä. Delfine kuitenkin enemmän kuin kukaan muu.

Lääkäri tuli sisään, katsoen ystävällisesti ja liikutettuna tuota näkyä. Tutkittuaan sairasta, hän käski neekerien nostaa hänet alas laivaan.

Autoin vaatteita Kirstenin päälle, sain takin ylleni ja lakin päähäni sekä vein hänet sitten sylissäni laivaan.

Tultuamme rantaan, kannoin hänet portaita ylös, eikä hän paljoa painanut. Asetin hänet odotussalissa olevalle vuoteelle.

XXV.

On yö sairaalassa. Kahdeksan päivää on kulunut siitä, kun minut tuotiin tänne ja yhdeksän Kirstenin tuonnista. Jos joku voi pysyä hengissä neljä päivää sairastumisen jälkeen, on parantumisen toiveita. Tulkki, joka toisinaan käy luonani, on kertonut, että Eddi Stroom kuoli kolmantena päivänä ja että Delfinen miehistöstä ei ole enää elossa ketään. Kirstenin kohtalosta hän ei tietänyt mitään, sillä hän ei päässyt naisosastolle. Siellä luonnollisesti palveli naisia sairaanhoitajina. Naispotilaita ei ollut monta, koska naisia harvoin on purjelaivoissa. Tulkki otaksui, että Kirsten eli, koska ei mitään ollut kuulunut hänestä.

Kerran heräsin siihen, että joku liikkui läheisyydessäni. Katselin ympärilleni ja näin, että katolinen pappi oli polvillaan vuoteeni vieressä. Kuumehoureissani luulin, että minut aiottiin siirtää kuolemaan toiseen huoneeseen ja että pappi sitä ennen siunasi minut. Sairaat, jotka ovat kuolemaisillaan, viedään eri huoneeseen, »kuoleman saliin», jotteivät huudoillaan häiritse ja peloita muita sairaita. Sitäpaitsi muuttuvat kuolevan kasvot ja koko ruumis keltaisiksi, mistä taudin nimikin, keltarutto, johtuu.

— Älkää pelätkö, sanoi pater hyvällä englanninkielellä. Minä olen tullut tänne erään norjalaisen keltaruttoa potevan naisen pyynnöstä, joka makaa sairaalarakennuksen toisessa päässä. Hän käski minun ottaa selvää voinnistanne ja rukoilla Jumalaa, että Hän antaisi teidän tulla terveeksi. Hän on hyvä uskovainen ihminen ja minä luulen, että Jumala antaa hänen jäädä eloon, vaikka hän onkin protestantti. Teitä ei ollut vaikea löytää, tehän olette venäläinen, siis kreikkalaiskatolinen, kuten sänkynne kohdalla riippuvaan tauluun on kirjoitettu. Olemme siis tavallamme uskonveljiä, vaikka meidän roomalaiskatolisten uskonto on puhtaampaa kuin teidän.

Ainoa, minkä muistan ensimmäisestä sairaalassa oloni päivästä on, että minulle annettiin puoli kahvikupillista risiiniöljyä, ja että sen jälkeen heräsin tuskallisiin poltteisiin. Rinnalleni ja samoin molemmille pohkeilleni oli pantu »Espanjan kärpänen». Kun tämä repäistiin pois, lähti nahka mukana. Kun tästä aiheutunut kipu oli ohi, nukuin heti. Mutta pian tunsin toisen kivun, joka ei ollut lievempi ensimmäistä, ehkä ankarampi. Aloe-nesteeseen kastettu rätti pantiin nyt nahattomalle rinnalle ja pohkeelle. Kipu ei kestänyt kauan, sillä menin taas tajuttomaksi; enkä tietänyt vuorokausiin tästä maailmasta mitään. Jonkin kerran tajusin hämärästi, että viereisestä sängystä kannettiin pois kuolevia tai kuolleita ja uusia sairaita tuotiin sijaan.

— Kyllä teistä tulee terve, jos vain syötte. Lääkäri on sanonut, että kuume vähenee. Toista on norjalaisen naisen. Ellei kuume huomenna rupea alenemaan, niin hän kuolee.

Lääkäri ja mies, joka kantoi ruokatarjotinta, portugalilainen, tulivat nyt viereeni. Neekerit eivät saaneet olla kantamassa ruokaa.

Ellei pater olisi kertonut Kirstenin heikkoudesta, olisin ehkä voinut nauttia ruokaa. Seuraavana päivänä olin huonompi. Pater tuli taas luokseni, hymy huulillaan.

— Rukoukseni ja hänen tahtonsa jäädä eloon, ovat auttaneet. Hän on nyt paljon terveempi kuin eilen.

Pater lähti, ja minä vaivuin virkistävään uneen, jota kesti hämärään asti. Havahduin siihen, että pater, lääkäri ja portugalilainen tarjottimineen taas tulivat.

Sairaiden luku väheni päivä päivältä. Keltaruton selkä oli taittunut. Eräänä aamuna sanoi lääkäri, kun oli koettanut valtimoani ja katsellut kuumemittaria:

— Ei ole enää kuumetta. Tänään pääsette paranevien osastolle, jossa saatte olla kauan, sillä olette kuin luuta ja nahkaa.

Siellä, isossa, siistissä huoneessa rupesi ruoka jo vähän maistumaan ja voimiakin karttui sen verran, että pysyi pystyssä muiden avutta. Meitä oli kuusi toipilasta. Kävelimme toisiamme tukien läheisessä metsässä ja uskalsimme joskus pitemmällekin. Metsässä vilisi lintuja ja apinoita. Jos tahtoi nähdä Etelä-Amerikan nelijalkaisia metsän asukkaita, ei tarvinnut mennä kauas. Vyötiäinen, muurahaisnieliäinen ja piikkisika ovat siellä hyvin tavallisia. Niitä toivat metsästäjät usein nähtäväksi sairaalaan. Apinat ja papukaijat olivat ihan tavallisia kaupungin lähellä olevissa metsissä. Niitä myytiin Riossa lintutorilla, jossa ei kaupattu ensinkään muuta tavaraa kuin lintuja.

Kerran tapasin toisen haudankaivajista — heitä oli kaksi. Menimme yhdessä hautuumaalle, joka sijaitsi meren rannalla. Se oli suurenlainen tasainen maa-alue, johon mahtui paljon merimiehiä. Ei se ollut mikään ylänkö, mutta kuitenkin niin korkealla meren pinnasta, ettei nousuvesi ylettynyt kastelemaan vainajia.

— Täällä, sanoi haudankaivaja ja vei minut eristettyyn yksinäiseen kolkkaan.

— He ovat kaikki yhdessä pitkässä veljeshaudassa eikä teidän tarvitse pelätä, että tänne vuosikausiin haudataan muita, sillä tähän hiekkakenttään mahtuu monta.

Kuinkahan mahtaa Kirstenin laita olla? Kun ei vain makaisi hänkin täällä muiden joukossa. Miksen ole saanut tavata häntä?

Annoin haudankaivajalle yhden milreisin ja poistuin kuoleman kentältä.
Eteisessä tapasin paterin.

— Minä vaadin, että heti laskette minut norjalaisen rouvan luo, sanoin tiukasti.

— Se on, nuori ystävä, mahdotonta. Minä puolestani kyllä laskisin teidät hänen luokseen, mutta sairaalan lääkäri panee vastaan. Tapaattehan hänet kohta Riossa.

Päätin huomispäivänä lähteä tieheni, vaikka olinkin luuta ja nahkaa. Norjan konsulin kautta toivoin saavani viranomaisilta todistuksen, jonka avulla saisin Kirstenin ulos vankilastaan. En nukkunut seuraavana yönä vähääkään. Kun aamulla ilmoitin englantilaiselle lääkärille aikovani lähteä, sanoi hän, että olin lapsellinen.

— Ettehän, Mr. West, pysy pystyssäkään. Älkää lähtekö, ennenkuin saatte vähän enemmän voimia.

— Lähden ensimmäisellä laivalla, mutta käyn iltapäivällä sanomassa hyvästit ja kiittämässä teitä, tohtori.

Norjan konsulinvirastossa sain kuulla, että Delfine oli kaksi päivää sitten jättänyt Rion. Sillä oli kahvilasti Trondhjemiin. Ainoat sen entisestä miehistöstä olivat kapteeni Holgersen ja kokki. Konsulinvirastossa oli joukko kirjeitä niille merimiehille, jotka nyt makasivat hiekassa; muiden muassa merimies Janne Löflundille. Käskin konsulin palauttaa kirjeen leskirouva Serafia Löflundille Porvooseen. Konsulin tuli myös ilmoittaa hänelle poikansa kuolemasta ja toimittaa Janne Löflundin palkkarahat hänen äidilleen. Hildur ja Magda olivat vielä Buono Sanitassa, mutta kapteeni Holgersen oli, saatuaan haalituksi miehistön, lähtenyt Delfinellä. Kysyin, onko kapteeni Holgersen jättänyt laivan rahaa konsulinvirastoon ja ovatko miesten tilikirjat täällä, sillä tarvitsin palkkarahani. Ei hän ollut muistanut sellaisia vähäpätöisyyksiä.

— Rahaa saatte niin paljon kuin tahdotte. Neiti Sörensen on jättänyt tänne 500 puntaa. Onko rouva Störrup hengissä?

— Minä lastautin laivan ja lähetin sen Trondhjemiin hyvillä rahti-ehdoilla, selitti konsuli.

— Kuulkaa, konsuli! Olkaa hyvä ja toimittakaa minulle heti todistus lääkintähallituksesta, että saan pois rouva Störrupin sairaalasta.

Odottaessani Dulcinean kioskin luona sairaalalaivan lähtöä, join hyvää kahvia ensimmäisen kerran siitä kuin olin lähtenyt Delfinestä. Dulcinea oli käskenyt keittää parasta auringon alla. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut sitten kun viimeksi tavattiin.

— Kuolema on kyllä vastenmielinen vieras. Mutta tovereillesi, jotka ovat saaneet kuolla kuuman auringon alla, on kiirastuli viileämpi. Niille, jotka kuolevat kylmässä Pohjolassa, se tuntuu kuumalta. Niin viisaasti on Jumala asettanut.

Tultuani sairaalaan, ihmeteltiin siellä, että minut oli laskettu sairaalalaivaan ja edelleen tänne.

— Päästäkää minut heti norjalaisen rouvan luo, aion viedä hänet vielä tänään pois.

— Se muuttaa asian. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, senjor. Hyvä on, että tulitte nyt, kun pater on kaupungissa; hän olisi mahdollisesti jaarituksillaan voinut viivyttää senjoran lähtöä.

Tulimme Kirstenin huoneeseen. Hän istui mustiin puettuna ja näytti ihmiseltä, jonka ajatukset ovat toisessa maailmassa. Ristiinnaulitun kuva oli pöydällä ja huone teki synkän vaikutuksen.

— Meidän on pidettävä kiirettä, sillä pater voi olla täällä tunnin kuluttua, kuiskasi päämies.

— Olet siis viimeinkin tullut minua noutamaan? Miksi et tullut, kun olit elossa? Samantekevä, minä olen kohta valmis seuraamaan henkeäsi. Missä pater viipyy? Ellen olisi vielä kiinni, jos kohta hyvin heikoilla siteillä, tässä ajallisessa elämässä, seuraisin heti sinua. Mihin he ovat haudanneet sinut? Kyllä tiedän, tuonne rantaan, hiekkatasangolle, muiden viereen. Kohta minäkin makaan rinnallasi. Sitten olemme erottamattomasti yhdessä.

— Käskekää sairaanhoitajatar tänne. Sairaanhoitajatar tuli, tehden ristinmerkin.

— Se merkitsee sitä, että laitatte senjoran heti lähtövalmiiksi tästä kuoleman pesästä. Musta puku ensiksi pois ja omat vaatteet päälle, jos ne ovat puhdistetut.

— Jeesus, Maria, teen parastani, senjor. Parissakymmenessä minuutissa oli Kirsten valmis lähtemään.

Kun olimme saaneet mielenvikaisen, heikon Kirsten-paran rantaan, oli laivakin lähtövalmis.

— Minä vastaan seurauksista ja tässähän on todistus. Olin onnellinen saatuani Kirstenin ajoissa pois tuosta kuoleman pesästä. Pian hän varmaan olisi kuollut katolisena, ja pater olisi saanut taivaallisen palkinnon. Hän oli valehdellut Kirstenille, että olin kuollut oikeauskoisena.

Tulimme Neekerirantaan, mutta en tietänyt, mihin saisin sairaan sijoitetuksi ensi hätään. Rupesi jo hämärtämään ja Dulcinea kaarteineen pani paraikaa kokoon kamsujaan. Autoin laivankuljettajan kanssa Kirstenin kioskin vieressä olevalle penkille.

Dulcinea itse sattui näkemään, että jotakin oli tekeillä ja tuli luoksemme.

— Minä arvaan kaikki. Tässä siis on hän, jonka kohtalosta olet ollut niin huolissasi. Mitä nyt aiot tehdä? Mihin viet hänet? Hotelleihin on vaikea päästä.

— Mihinkähän minä joudun yöksi, laiva ei enää tänä iltana mene sairaalaan, valitteli sisar.

— Niin, eihän minulla ole hätää, Jumala on aina uskovaisen kanssa, kuuluipa hän sitten mihin uskoon tahansa.

— Nyt tiedän, mihin voitte saada hänet. Magdalenasairaala on Rua Misericordian viimeisessä päässä, sinne kyllä voitte saada hänet ensi aluksi. Minä tulen mukaanne, tunnen hyvin emännöitsijän, sanoi Dulcinea.

Kerrottuani Dulcinealle asian arkaluontoisuuden, hän pani kätensä puuskaan ja rupesi tuumimaan.

— Nyt tiedän, mitä tehdään. Teidän on vain toteltava minua. Muuli
Kastor rattaineen näkyy tulevan.

Sitä ajoi Dulcinean isä. Sen piti vetää kioskin tavarat ja talouskapineet Dulcinean pieneen »haciendaan», maataloon, joka sijaitsi mäen takana, etelään päin kaupungista, kolmen virstan päässä.

Kirsten nostettiin rattaille ja me pääsimme kuin pääsimmekin kunnialla mainittuun haciendaan.

Seuraavana aamuna, kun aurinko jo oli noussut, mutta jolloin ei sitä vielä näkynyt, koska se oli pienen vuoren takana, olin jo remmissä ja tarkastuksella. Puolimusta poikanaskali, joka opasti minua, kertoi, että talossa oli yksi »hevonen» — muuli Kastor — kuusi lehmää ja satakunta siipieläintä, joista toinen puoli kanoja, toinen kalkkunoita. Talossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä ja oli sen työvoimana: neljä miestä, poikanaskali siihen luettuna, ja kolme naista, mustia ja puolimustia. Huvila eli päärakennus oli valkoinen, ovenpielet ja ikkunalaudat vihreät. Työmiehet ja elukat asuivat hyvän matkaa huvilasta. Kukkia ja puita kasvoi huvilan ympärillä. Olisi luullut huvilan omistajaa varakkaaksi portugalilaiseksi senjoriksi. Ukko Cascada, Dulcinean isä, tuli ulos, nosti panamahattuaan ja meni kaivon luo, jonne myös muut mustat ja puolimustat miehet kokoontuivat peseytymään. He riisuutuivat alastomiksi, pesivät itsensä kokonaan saippualla ja vedellä ja valoivat vettä toistensa päälle, jonka jälkeen antoivat miedon pasaadituulen ja auringon säteitten kuivata ruumiinsa. Miesten mentyä näkyvistä tulivat naiset ja tekivät saman tempun. Haciendan kaivo oli ihannelaite. Etelän puolisilta vuorilta juoksi lirisevä puro, joka toi tänne kylmää vettä. Sen vieressä olevaan altaaseen laskettiin vesi, jossa se pian tuli lämpöiseksi. Allas voitiin tyhjentää, siinä kun oli myös tyhjennysaukko, ja täyttää mielen mukaan.

Juodessamme kahvia verannalla, hän kertoi, että Kirsten näytti pirteältä. Hän oli nukkunut hyvin, kertoi sisar.

Eräältä vieraisille tulleelta brasilialaiselta kuulin Dulcinean tarinan. Kuusi vuotta aikaisemmin tämä brasilialainen oli joutunut neekerien vihoihin, sillä hän oli ilmiantanut heistä erään, joka oli tehnyt väkivaltaa valkoiselle naiselle; rahvas oli väkivallantekijän lynkännyt.

— Jouduin eräänä päivänä, kertoi brasilialainen, Rua Negrolla muutamaan pihaan, jossa joukko neekereitä, miehiä ja naisia, innokkaasti keskusteli. Neekerit hyökkäsivät senjorita Cascadan isän johtamina kimppuuni ja kaatoivat minut nurin. Kaksi heistä piteli kiinni ja kolmas, Cascada, potki ja löi minua bambukepillä päähän. Huomasin äkkiä neekerien joukossa syntyneen metelin. He koettivat pidättää suurta, voimakasta nuorta naista, mutta turhaan. Se oli viisitoistavuotias Alba Cascada, meidän Dulcineamme. Hän ryntäsi joukon läpi, jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle. Päästyään takaapäin isäänsä kiinni, paiskasi hän tämän nurin kuin kintaan. Sitten hän laskeutui vatsalleen päälleni ja suojeli minua jatkuvilta potkuilta ja kepinlyönneiltä, jotka nyt tulivat hänen osakseen. Koko neekerijoukko jatkoi Cascadan aloitetta. Ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin olisimme, Alba ja minä, olleet hengettömiä, ellei poliisipatrulli parahiksi olisi saapunut. Tämä ampui heti kaksi neekeriä ja rauhoitti siten muut mustat.

Etelä-Amerikassa ja Meksikossa ei siihen aikaan ollut tapana ampua varoituslaukauksia; siellä ammuttiin heti maaliin.

Signorita Cascada palveli aluksi Magdalena-sairaalan neekeriosastolla sairaanhoitajattarena. Sittemmin hän kävi sairaanhoitajakoulun. Sitäpaitsi hän oli jonkin aikaa hengellisessä seminaarissa.

Kirsten sai täällä hyvää hoitoa, parempaa kuin missään sairaalassa.
Tapasin hänet useasti päivässä.

— West! Olemme olleet sairaita. En tahdo katsoa peiliin, etkä sinä saa katsella minua ennenkuin voimistun ja olen entiselläni. Anna minulle kätesi. — Jaksaisitkohan hakea Magdan ja Hildurin tänne? —

Aurinko on juuri nousemaisillaan. Lieneeköhän maailmassa kauniimpaa kolkkaa kuin tämä pieni Monte Sanitan eli Buonasanitan kylä? Se sijaitsee ylänteellä, mihin keltarutto harvoin pääsee raivoamaan. Pohjoisessa näkyy hyvällä kiikarilla Rion kirkontornit. Kaaressa idästä länteen on ihana eteläinen Atlantin valtameri — siellä puhaltaa kaakkoispasaadi niin voimakkaasti, ettei keltaruttomoskiitto pääse lentämään tänne.

Edellisenä iltana kysyin Cascadalta, millä tavalla parhaiten pääsee
Buono Sanitaan.

— Vai Kastarilla — sillä toki ei pääse pitemmälle kuin kioskiin viemään kahvikapineita, sanoi Dulcinea.

Puolimusta poika Tobias hankki nyt hevosen rattaineen ja ajomiehineen. Lähdettyäni haciendasta kello kolmen aikaan, pääsin tänne pilkkopimeässä.

Seison nyt kylän merenpuoleisessa laidassa, katsellen kaikkea Rio Janeiron tarjoamaa ihanuutta. Aurinko, asuttujen ja asumattomien maailmain vaitijatar on jo noussut merestä. Sokeritopalta, tuolta komealta vuorenkukkulalta, josta on olemassa monta legendaa, saattaa erinomaisesti tarkata, miten majesteetillisena hallitsijatar nousee merikylvystään. Jo kohoaa kultainen auringonpyörä esiin kohtisuorasta vuoren seinästä. Se on nyt alkanut vaelluksensa idästä länteen, sukeltaakseen jälleen yöksi mereen.

Kun olimme tarpeeksemme ihailleet satumaista näkyä, ajoimme täyttä vauhtia huvilakaupunkiin. En tiennyt, missä Magda ja Hildur asuivat enkä edes, olivatko he Buono Sanitassa. Voisihan koettaa poiketa talosta taloon kysymässä, ajattelin. Kylä ei ollut suuri: kaksi- tahi kolmekymmentä huvilaa. Liikkeellä oli ainoastaan eräs mies aaseineen, kuljettaen banaaneja juhtansa selässä. Kylä nukkui siis vielä, tai olivat sen asukkaat muuttaneet pois. En tahtonut herättää nukkuvia. He varmaan olivat väsyneitä liiasta nukkumisesta. — Kuuman vyöhykkeen ihmiset nukkuvat itsensä usein väsyksiin.

Kylän toisesta päästä rupesi viimein kuulumaan kukon laulua. Se lauloi harvaan ja käheästi: oli sekin vielä pöpperöinen, aurinko ei kai ollut sille tarpeeksi korkealla.

Kuljimme kiekumista kohti ja tulimme kukon kotipihaan. Pihassa hääri kukon ympärillä kanoja poikasineen. Niitä ruokki pieni tyttönen.

— Hän kähertää hiuksiaan. Lähdemme tänään kaupunkiin ja sitten lähdemme kotiin Norjaan. Minä olen nyt Hildur-tädin tyttö, kun — — —

— Ei sinun oma mammasi ole kuollut. Hän on Riossa ja lähetti minut hakemaan teitä molempia.

— En minä olekaan sinun tyttösi. Ei minun oma mammani ole kuollut! huusi Magda Hildurille.

— Näenkö näyn vai elätkö sinä! puhkesi hän sitten puhumaan. — Ja Kirsten elää! Sinä siunattu West! Aina sinä tuot hyviä uutisia. Aina sinä tahdot auttaa ja osaat auttaa kaikkia, jotka ovat avun tarpeessa. Heikoksi ja huonoksi olet käynyt sittenkun viimeksi tapasimme, mutta kestänethän, että puristan ja syleilen sinua varovasti.

— Sanomalehdissähän kerrottiin, että norjalaisen priki Delfinen koko henkilökunta, paitsi meitä, on kuollut sairaalassa. Näiden huviloiden omistaja, muuan saksalainen, oli kääntänyt uutisen. Voimmeko vielä tänään nähdä Kirstenin? kysyi Hildur sitten.

Sanoin kyytimiehelle, että lähdemme kolmen tunnin kuluttua. Hildur laittautui matkakuntoon ja tilasi aikaisen päivällisen.

Viikko on kulunut siitä, kun Magda ja Hildur tulivat haciendaan. Hildur ja Dulcinea palvelevat kilvan Kristeniä, joka päivä päivältä virkistyy. Hän ei enää epäile, että minä elän.

Viime aikoina ei ole alituisesti tarvinnut syödä kanoja ja kananpoikia eikä tuoretta lihaa vihanneksineen ja hedelmineen, puhumattakaan noista iankaikkisista banaaneista, joita syödään sekä raakoina että keitettyinä ja paistettuina. Usein on ollut turskalaatikkoa, norjalaisten herkkuruokaa. Se on tuonut mieleen vanhan ja köyhän, mutta ylpeän Norjan. Norjasta ja Lofoteneilta tuodaan näet paaston ajaksi paljon kuivattua ja suolattua turskaa Etelä-Amerikan valtioihin. Tätä on Dulcinea hankkinut meille vierasvaraisuutensa osoitukseksi.

Elämä Rio de Janeirossa alkoi taasen elpyä. Pyrenealainen kansa unohtaa pian surunsa. Nähdessään pienen pilvenhattaran taivaalla ennustavan sadetta, on pyrenealainen aivan epätoivon vallassa. Jos aurinko sensijaan sateisena päivänä pilkistää pilvien välistä, on ilo heti rajaton.

Kaupungin oopperan avaamista oli odotettu jännityksellä. Violettaa ei oltu saatu »Traviataan».

Nyt oli ooppera avannut ovensa. Kuin taivaasta oli pudonnut laululintu. Oli »Traviatan» ensi-ilta. Liput olivat loppuunmyydyt. Norjan konsulilta sain pari lippua annettaviksi haciendassa asuville delfineläisille. Kirsten ei voinut lähteä, sillä hän ei vielä ollut täysin toipunut, ja niinpä minä lähdin Hildurin kanssa.

— Olen nähnyt tuon diivan aikaisemmin, mutta en muista missä. Hänen äänensä on minulle tuttu.

— Anteeksi, pieni Kirsten, että viivyimme niin kauan; sinähän olet valvonut koko yön.

— Vähät minä valvomisesta, vastasi Kirsten. — Nythän olet selvästi osoittanut, ettet ole mikään henki tahi aave, koska olet alkanut keikkua Hildurin kanssa!

Seuraavana aamuna kävin Norjan konsulinvirastossa tiedustelemassa kirjeitä. Minulle ilmoitettiin, että Euroopan postin tuo parin päivän päästä höyrylaiva »Xerxes» Habanasta.

— Tunti sitten kävi täällä lordi Lakeford. Hän pyysi ilmoittamaan ensimmäiselle Delfinen miehelle, jonka tapaisimme, että hän tulisi Englannin lähetystöön kohtaamaan lordia.

Lähetystöön tullessani seisoi lordi selin oveen, keskustellen ministerin kanssa.

En ollut milloinkaan nähnyt lordin tekevän täysikäännöstä näin nopeasti, ja tuskin kenenkään muunkaan.

Hän riensi heti luokseni ja vei minut ulos, muistamatta edes sanoa ministerille hyvästiä.

— Te elätte siis vielä. Mennään heti Polestariin. Neekerirannassa, missä Polestarin luuppi odotti, tapasin Dulcinean.

— Älkää kertoko, jos ennen minua ehditte kotiin, että näitte minun lähtevän rannasta englantilaisella luupilla. Korkeintaan voitte sanoa nähneenne minut Neekerirannassa. Kertokaa myös, ettei kirjeitä ole tullut. Euroopan posti saapuu parin päivän perästä. Luultavasti palaan huomenna haciendaan, selittelin Dulcinealle.

— Tervetuloa Polestariin, sanoi hän, kun olimme laivan kannella. — Lähettäkää vene Neekerirantaan; sen tulee olla siellä kello puoli II ja tuoda laivaan »hänet». Ymmärrättehän? sanoi lordi laivan kapteenille.

Lordi puhdisti piippunsa, täytti ja sytytti sen. Sitten hän tilasi »Black and Whitea», otti »täräyksen» ja pyysi minua kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme.

— Ei tuntenut. Luuli kuitenkin nähneensä hänet ennen, mutta ei muistanut missä.

— Ei ole kumma, ettei hän tuntenut. Luostarineitoparka ei ole nyt niin kaunis kuin ennen; hänellä on ollut vastoinkäymisiä ja hän on kärsinyt puutetta. Kun tulin Polestarilla Kingstoniin oli hän siellä. Markiisi Anneboult ja hän lähtivät, kuten muistatte, Länsi-Intiaan. Pari päivää ennen Kingstoniin saapumista maan markiisi äkkiä kuoli sydänhalvaukseen ja hänet haudattiin sinne. Luostarineito elätti itseään varieteelaulajattarena. Minä tunsin hänet, istuessani eräänä iltana teatterissa, jossa hän lauloi. Kun näytös oli lopussa, menin hänen luoksensa ja kutsuin hänet Polestariin. Se tapahtui viime tingassa. Tyttöparka ansaitsi tuskin niin paljon, että sai kunnollista ruokaa, asunnosta ja vaatteista puhumattakaan. Hänen ei enää tarvinnut lähteä teatteriin, vaan hän jäi laivaan.

Kun Riosta lähetettiin virallinen tieto, ettei keltarutto enää raivonnut, nostin ankkurin ja lähdin tänne, luostarineito mukanani.

— Sallikaa minun kysyä, mylord, miksi tulitte tänne? Eihän Rio Janeiro kuulunut matkaohjelmaanne.

— Eihän se kuulunut. Maljanne, mr. West! Tulin Hildur Sörensenin vuoksi. — Tiedättehän, että entisen vaimoni ja minun välillä oli erimielisyyksiä — ei kuitenkaan raha-asioista. Kuukausi sen jälkeen kuin olimme saaneet eron, aioimme mennä kihloihin ja uudelleen naimisiin. Vaimoni asui tätinsä luona toistaiseksi, ja minä oleskelin erään entisen yliopistotoverini luona, joka oli vuokrannut Emmelyn tädin maatalon. Tämä talo sijaitsi lähellä sitä taloa, jossa Emmely asui. Sillä tavoin tulin usein olemaan Emmelyn luona. Luulin Emmelyn rakastavan minua. Minä välitin hänestä tuskin ollenkaan. Vanha laki säätää, että aatelismies, joka nai aatelittoman naisen, menettää äänioikeutensa parlamentin ylähuoneessa.

Kun ystäväni, jonka luona asuin, huomasi, mitä oli tekeillä, sai hän minut ajattelemaan järkevästi. Lainoppineena hän huomautti, että tuo pykälä aikoja sitten oli kumottu. Päätimme siis, Emmely ja minä, asioiden näin ollen erota ja sanoimme toisillemme jäähyväiset ystävinä. Oikeastaan olen täällä nyt kosimismatkalla. Aion pyytää Hildur-neitiä vaimokseni, vaikkakin luulen saavani rukkaset.

Seuraavana aamuna menimme kaikki kolme maihin. Neekerirannassa sanoimme toisillemme näkemiin. Senjorita Esmeralda lähti teatteritalolle ja minä konsulivirastoon. Lordi, joka kerrankin näytti hermostuneelta eikä englantilaiselta lordilta, sanoi olevansa kahden vaiheilla, mennäkö Englannin lähetystöön vaiko laivanvarustajan luo tilaamaan kivihiiliä Polestaria varten.

Kun olimme lähdössä Neekerirannasta, näkyi merellä suuri höyrylaiva, suunnaten tiensä satamaan. Laivalla oli Brasilian lippu puolitangossa. Se ankkuroi lähelle Neekerirantaa.

— »Xerxes!» Pianpa se on ennättänyt tänne. Ei ole säästänyt kivihiiliään. Se on kulkenut Habanan ja Rion välin pari päivää nopeammin kuin tavallista. Sinne meidän on heti lähdettävä — huomautti muuan tullinuuskija virkatoverilleen.

Kun muutaman tunnin kuluttua otaksuin postin saapuneen konsulinvirastoon, menin sinne.

— Tässä on delfineläisille kolme kirjettä, ne tulivat juuri
Xerxes-laivalla, sanoi konsuli.

Koska tunsin olevani väsynyt ja vatsani huusi ruokaa, vuokrasin muulin ja rämisevät rattaat, joilla hyvin hiljaa, hitaammin kuin käyden, ajoin haciendaa kohti. Matkan puolivälissä tulivat Kirsten, »sisar» ja Magda vastaani.

— Kirjeitä! huusin ja nousin alas rämiseviltä rattailta. — Tässä on puoli milreisiä sinulle, aja kotiin syöttämään nälkäistä, huonoa »burikkaasi», sanoin kyytimiehelleni.

Istuuduimme kaikki suurelle litteälle kivelle. Kirsten luki molemmat kirjeensä ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän virkkoi, hymy huulilla ja vähän leikillisesti:

— Tuolta he vihdoinkin tulevat, lisäsi hän. Hildur ja lordi lähenivät meitä käsikoukussa. Istuimme kaikki vähän aikaa suurella kivellä. Hildur naurahti luettuaan kirjeensä:

— Ebbeforsissa on ollut useita englantilaisia forellin onkijoita. Ebbeforsin forellit ja Trondhjemin tytöt näyttävät olevan korkeassa kurssissa. Saat, James, minulta Ebbeforsin huomenlahjaksi.

Lordi otti esille piippunsa ja laittoi sen polttokuntoon. Kun savu alkoi tupruta, veti hän suunsa hymyyn:

— Kun seremoniat Lakefordin linnassa ovat ohi, vien lady Lakefordin heti Ebbeforsiin ongelle.

Kirsten itki ilosta; se oli hänen onnentoivotuksensa. Hildur vain hymyili ja lordin piippu sammui vähäväliä.

Me kaikki, jotka muutamia tunteja sitten istuimme suurella kivellä, istumme nyt Polestarin peräkannella pursikangaskaton alla.

On jo ilta. Aurinko ei tosin vielä ole uponnut mereen, vaikkei se enää näy meille, koska se piilee Suurinenäisen takana.

Hildur ja lordi ovat unelmissaan; he rakentelevat ennen rakennettuja sekä uusia tuulentupia. Eivät he kaipaa meitä, emmekä me heitä tällä hetkellä. Katseemme ja ajatuksemme ovat suunnatut sinne, missä näkyy palmujen ympäröimä kuoleman linna ja hiekka.

Päivä on päättynyt. Hämärä on lyhyt käännepiirien vyöhykkeessä. Yö alkaa. Kuu, joka jonkin aikaa on ollut taivaanrannan yläpuolella, tulee yht'äkkiä näkyviin Sokeritopan seinästä.

— Täysikuu — mitähän sillä nyt on kertomista? kysyy Kirsten kuin itsekseen.

— Löflund katselee meitä kuusta, sanoo Magda, joka on kuullut miesten kertovan, että ne merimiehet, jotka kuolevat mereen, muuttuvat myrskypääskysiksi. Nämä sitten lentelevät myrskyllä laivan ympärillä. Mutta ne merimiehet, jotka kuolevat maalla, joutuvat kuuhun.

Elisabeth Esmeralda saapui — suuri yllätys muille paitsi lordille ja minulle. Mutta sitten tuli minunkin vuoroni hämmästyä. Lordi havahtui — tai oli havahtuvinaan — ja pyysi anteeksi, ettei ollut muistanut esittää erästä vanhaa tuttavaa. Hän käski steewardin pyytää Mr. Nelsonin kannelle. Pian saapuikin uljasryhtinen iltapukuun puettu herrasmies. Naiset vastasivat hiukan oudoksuen hänen kohteliaan tuttavalliseen kumarrukseensa, mutta Magda huusi:

Me pääsimme ikäänkuin lumouksesta. Siinä totisesti seisoi meidän entinen vaaleaverinen jätkämme. Yksinkertainen selitys oli se, että lordi oli pestannut vaaleaverisen Polestariin ja päässyt miehen menneisyydestä selville.

Syötyämme illallisen ja juotuamme vähän viiniä, lordi ehdotti, että joukolla laulettaisiin »Home, sweet Home». Sen jälkeen luostarineito ja Nelson lauloivat yhdessä englantilaisia ja espanjalaisia lauluja.

— Tehän vasta laulaja olette, Mr. Nelson, sanoi lordi, ja tilasi »Black and Whiteä».

— West! Minä menen nyt nukkumaan, kun olen huomannut, että Nelsonista ja luostarineidosta tulee vielä pari. Kuu vaeltakoon yksinään kuin Jerusalemin suutari — sanoi Kirsten.

Hildur, joka nyt oli emäntänä Polestarissa, saattoi Kirstenin tämän hyttiin.

Koitti seuraavan päivän aamu. Ei oltu paljon nukuttu, lukuunottamatta
Kirsteniä ja Magdaa, jotka väittävät nukkuneensa kuin porsaat.

Luostarineito ja Nelson olivat äänettömästi laulaneet duettoja eikä lordin ollut tarvinnut sytyttää piippuaan, vestaali kun oli pitänyt sen palamassa kaiken aikaa.

— On aika lähteä, sanoivat Hildur ja lordi. Lähdimme kahdella veneellä »kuolemanhuvilan» laituria kohti. Pater seisoi sattumalta rannalla.

»Sisar» laskeutui kädet ristissä polvilleen, ja me miehet kumarsimme syvään, paljastaen päämme. Pater tuli »sisaren» luo ja viittasi häntä nousemaan.

— Syntisi, tyttäreni, oli suuri. Se oli alleviivattuna merkitty syntisten kirjaan. Mutta älä itke, lapseni, olen kaikkivaltiaan Jumalan käskystä pyyhkinyt syntisi pois.

Sitten pater kääntyi Kirstenin puoleen ja ilmoitti, että hänellä, saatuaan tiedon olinpaikastamme, oli aikomus tulla haciendaan kiittämään meitä siitä suuresta lahjasta kirkon hyväksi, jonka hän oli vastaanottanut.

»Sisarelle» hän sanoi, että tämä saa olla senjoran luona, miten kauan tahansa.

— Minulla onkin aikomus viedä »sisar» kanssani, kun piakkoin lähdemme täältä, ilmoitti Kirsten.

— Koetin parhaassa tarkoituksessa käännyttää teidät, senjora, oikeauskoiseksi. Toimin liian kovakouraisesti. — Kaikkivaltias oli joka tapauksessa määrännyt toisin. Tahdon siis alistua. Jos niin kävisi, että sisar jouduttuaan kylmään Pohjolaan, taas lankeaa syntiin, vieläpä kaikista suurimpiin, toisin sanoen: luopuu uskostaan, niin olen minä puolestani ennakolta antanut sen hänelle anteeksi.

Menimme hiekalle. Haudankaivaja tuli paterin toimesta mukaamme. Hän
näytti meille paikan, missä delfineläiset lepäsivät veljeshaudassa.
Delfinen silloinen väliaikainen päällikkö oli toimittanut hautauksen ja
Kirsten veisannut virren.

Määräsimme paikan, mihin taulu, joka meidän tänään piti tuoda
Polestarilta, oli asetettava.

Pernanbuco sijaitsee 8°4' etelään ekvaattorista. Mainittu kaupunki on eteläisin, sitten Parahyba ja viimeisenä Natal, niistä kolmesta rannikkokaupungista, jotka sijaitsevat Etelä-Amerikan mantereen itäisimmässä osassa. Parahyba on Cap Blanca niemessä, Etelä-Amerikan itäisimmässä kärjessä. Voi kuitenkin sanoa, että Pernanbuco sijaitsee kauimpana idässä, koska longituudi-erotus sen ja Parahyban välillä on hyvin pieni. Niille, jotka purjehtivat Riosta Europpaan, on Pernanbuco aivan matkan varrella.

Tänne oli priki Delfine poikennut kahdeksan päivää sen jälkeen kun se läksi Riosta — ei merihädän eikä muunkaan vaurion vuoksi, vaan siitä syystä, että sen miehistö oli liian heikko hoitamaan laivaa. Miehistö oli näet koottu keltaruttosairaalasta päässeistä merimiehistä. Miehet olivat niin heikkoja, etteivät saaneet purjeita kokoon, kun laiva saapui Pernanbucoon.

Kapteeni Holgersen ja kokki, jotka eivät olleet sairastaneet keltaruttoa, olivat ylettömän rasittuneet heidän osalleen langenneesta työstä. Jollei olisi ollut erinomaisen kaunis ilma, olisi laiva varmaan tuhoutunut.

Kun ankkurit olivat lasketut, lähtivät kapteeni Holgersen ja kokki maihin. Norjan konsulinviraston asiamies neuvoi heitä keskustelemaan amerikkalaisen Mr. Smithin kanssa. John Smith asui huvilassa kolmen virstan päässä kaupungista. Tänne ajoi kapteeni, saapuen huvilalle juuri kun Mr. Smith vaimoineen oli lähdössä kaupunkiin. Kolme satuloitua hevosta, joita ratsunihti piteli, seisoi pihamaalla. Holgersenin esitettyä asiansa sanoi Smith: »All right, seuratkaa meitä kaupunkiin», ja nousi ratsun selkään. Sitten hyppäsi nuorenpuoleinen kaunis puoli-intiaaninainen toisen ratsun selkään. Ratsunihti seurasi isäntäväkeänsä kolmannella hevosella.

Kun Holgersen rämisevillä rattailla saapui Smithin konttorin edustalle, olivat rouva ja herra Smith jo ennättäneet vaihtaa ratsupukunsa kävelypukuihin.

— Olkaa hyvä ja antakaa miehistöllenne heti määräys mennä auttamaan norjalaisen priki Delfinen sairasta miehistöä, sanoi Smith. — Sitten keskustelemme teidän asiastanne.

— Ensimmäiseksi on sairas miehistönne, kapteeni Holgersen, saatava sairaalaan. Siellä sen otaksuttavasti täytyy levätä vähintäin kuukauden. Sairaalat ovat nykyisin aivan täynnä, mutta koetan tehdä parhaani.

John Smith, joka ei ollut kukaan muu kuin Halvor Sörensen, oli heti selvillä siitä, että Delfine oli hänen isänsä laiva ja Kirsten, jonka Holgersen otaksui kuolleeksi, hänen entinen Kirsteninsä.

— Tuo heti tänne meidän molempien ratsut! hän huusi ratsunihdille. —
Odottakaa täällä, kapteeni Holgersen.

Hypättyään ratsunsa selkään hän ratsunihdin seuraamana lähti tuulispäänä kaupunkia kohti.

Rouva Smith, yllään hieno, vaikkei loistava kävelypuku, tuli konttorin kuistille.

— Te olette kapteeni Holgersen, tuon norjalaisen prikiparan päällikkö. Minä olen Mr. Smithin vaimo. Teemme mitä voimme puolestanne, etenkin kun mieheni on syntyjään norjalainen.

Kapteeni Holgersen sai sen käsityksen, että Smithit olivat varakkaita ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa.

Omituiset olivat Halvor Sörensenin elämänvaiheet olleet. Hän oli kaksintaistelussa ampunut korkea-arvoisen puoli-intiaanin, joka palveli Yhdysvaltojen poliisilaitoksessa. Otaksuttiin Halvorin myös jääneen kuolleena tantereelle. Hänet löysi kuitenkin metsästä tuon ammutun puoli-intiaanin tytär ja vei haavoitetun vanhan intiaaninaisen avulla tämän mökkiin, Kalliovuoriston läntisellä rinteellä, parin mailin päässä Pacific-rautatien rakennuslinjasta.

Halvorin parannuttua menivät nuoret erämaan lain ja perintötavan mukaisesti naimisiin ja alkoivat vaeltaa etelää kohti. Meksikossa heidät vihki eräs katolinen pappi, antaen heille vihki-atestin. Sitten jatkoivat he matkaansa, kärsien nälkää ja vaaroja, tapellen sekä ihmisten että petojen kanssa, kunnes vuoden kuluttua vaelluksensa alkamisesta saapuivat Pernanbucoon. Täällä pysähtyi hetkeksi elämänpyörä, ruveten sitten vinhasti pyörimään vastakkaiseen suuntaan.

Brasiliassa oli siihen aikaan suuria mahdollisuuksia sille, joka vain piti silmänsä ja korvansa auki. Smithin ja hänen vaimonsa elämänpyörä, joka koko vuoden oli pyörinyt »takapakkia», on, käännyttyään vasemmalta oikealle ja lisäten vauhtiaan vuosi vuodelta, pyörinyt myötäpäivään neljä lyhyttä vuotta.

XXIV.

Polestar ottaa hiiliä sivullaan olevasta proomusta. Sen toisella sivulla on yksi sairaalan laivoista. Tämän perätangossa ei enää ole Punaisen Ristin lippua, vaan Brasilian kansallislippu. Lääkintäviranomaiset vuokraavat laivansa halvasta hinnasta kenelle tahansa. Laiva on tuonut Polestariin elossa olevat delfineläiset, paitsi kapteeni Holgersenia ja kokkia, jotka lähtivät Delfinellä. Sitäpaitsi se on tuonut Elisabeth Esmeraldan, »sisaren» ja Dulcinean, joka viimemainittu saattaa rakkaita pois lähteviä ystäviään.

Eronhetki haciendassa oli liikuttava. Cascada, puolimusta poika ja muuli Castor rattaineen saattoivat joukkueen Dulcinean kioskille. Täällä juotiin lähtökahvit, Dulcinean parasta kahvia. Jäähyväiset sanottua mentiin Polestariin. Ankkuri on nostettu. Laiva kulkee hiljaa eteenpäin. Dulcinea huiskuttaa liinallaan sairaalalaivasta ja me vastaamme. Kun Polestar jo on hiekan kohdalla, pysäytetään koneet. Lippu lasketaan kolme kertaa perätysten alas viimeiseksi jäähyväisiksi tovereille.

Laiva lähtee eteenpäin ja pysähtyy kuuden päivän kuluttua
Pernanbucossa, missä se ottaa hiiliä.

Kuljemme läpi kauniin kapean Sokeritoppasalmen ja pari tuntia senjälkeen sanomme jäähyväiset Sokeritopalle ja Suurinenäiselle, jotka vähitellen häviävät näköpiiristämme.

Kaksi onnellista paria katselee kohti pohjoista taivaanrantaa. Maata ei näy enää. Luostarineidon ja Nelsonin piti jäädä St. Tomas saarelle, joka silloin oli Tanskan hallussa. Hildur ja lordi ajattelivat tulevia häitään Lakefordin linnassa. Kun ankkuri oli laskettu Pernanbucon satamaselälle, lähdimme heti kahdella veneellä maihin. Kymmenkunta purjelaivaa näkyi täällä olevan ankkuroituna.

Katselin uteliaasti kaupunkiin päin, kiinnittämättä huomiotani laivoihin, joiden ohi kuljimme. Sivuuttaessamme erään niistä, nostettiin siellä Norjan lippu. Laiva ei ollut mikään muu kuin Delfine.

— Herra Jumala, näenkö taas unta! huudahti Kirsten ja heittäytyi taaksepäin Hildurin syliin.

Annoin kokille merkin, että hän tulisi meitä vastaanottamaan ja suuntasin veneen Delfinen portaiden luo.

Nousimme kaikki prikiin, jossa ei ollut muita kuin kokki. Laiva oli puhdas sekä ulkoa että sisältä. Sen taklaus oli hyvässä järjestyksessä, purjeet hyvin kiedotut ja kannella olevat köydet somassa kierteessä.

— Kapteeni on maissa ja tulee vasta illalla laivaan, herrasväki on hyvä ja käy sisään, sanoi kokki, avaten salongin oven.

Kirstenin hytti herätti huomiota. Pöydällä oli hänen valokuvansa ja tuoreita kukkia vedessä.

— Sinä rakas kokki kulta! — muuta ei Delfinen omistajatar saanut kyyneltulvalta sanotuksi.

Hän istuutui hyttinsä sohvalle Hildurin ja »sisaren» viereen. Me muut kävimme laivaa tarkastamassa. Keski- ja etuluukku olivat auki, jotta kahvilasti saisi raitista ilmaa.

— Kahvia, hyvää maitoa ja hyvää nuorta leipää tarjoaa Delfine vierailleen, puheli Kirsten.

Kaikki naiset vuoroin itkivät ja nauroivat. Magda istui kokin sylissä ja lordin piippu tahtoi alituiseen sammua.

Kokki selosti lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Delfinen lähdettyä Riosta. Hän kertoi sitäpaitsi, että kapteeni Holgersen oli muuttunut tykkänään toiseksi mieheksi. Hän oli nyt puuhaava ja toimelias.

— Mistä sinä, kokki, noita kauniita vuorililjoja olet saanut? kysyi
Kirsten.

— Niitä tuo joka aamu eräs herttainen rouva Smith, kun hän miehensä kanssa tulee huvilastaan kaupunkiin. Ruokatavarakauppias kuljettaa ne sitten tänne pantaviksi valokuvanne viereen.

— Nyt meidän on lähdettävä toimittamaan hiiliproomu Polestariin, jotta pääsemme jatkamaan matkaamme viimeistään ylihuomenna, määräsi Kirsten. — Minä, Magda, West ja »sisar» emme lähde Delfinestä, senhän ymmärrätte. Senvuoksi kiitän teitä, lordi Lakeford ja sinua Hildur, mutta myöskin senjorita Esmeraldaa ja Mr. Nelsonia kaikesta.

Lippu on liehunut Delfinen kahvelissa viimeiset kolme päivää kello kahdeksasta aamulla auringon laskuun.

— Annetaan Norjan lipun liehua, nyt kun kerran ollaan Norjassa. Onpa siitä aikaa, kun viimeksi saimme katsella sitä. Se oli Riossa. Joka kerta kuitenkin, kun se vedettiin liehumaan, ennusti se surua, ennustakoon nyt iloa. Ei kuitenkaan iloa ilman surua; nythän lähdemme Polestariin sanomaan jäähyväisiä. Näin tuumi Kirsten, astuessamme »luuppiin». Kirsten istui perätuhdolla, pitäen perää ja kokki ja minä soudimme. Matka ei ollut pitkä Delfinestä Polestariin. Kapteeni Holgersen ja Magda jäivät prikiin.

Ankkurin »hiivaus» oli käynnissä, kun nousimme Polestariin. Kun täällä oli vähän itketty ja syleilty, soudimme vähän matkaa tieltä pois. Polestarin potkuri rupesi sotkemaan vettä, laiva alkoi kulkea eteenpäin ja sen lippu, laskeutui kolme kertaa. Holgersen vastasi Delfinen lipulla.

Olemme maanneet neljä viikkoa Pernanbucossa. Täällä ei ole hätää mitään, päinvastoin. Kirsten tietää nyt koko jutun Halvorista ja hänen vaimostaan. Samaten tietävät viimeksimainitut Kirstenin olevan Delfinellä. Rouva Smith lähettää joka aamu kukkia Kirstenille ja Kirsten suutelee niitä. Mr. Smith hoitelee parhaansa mukaan Delfinen maallisia asioita. Kahden päivän perästä on Delfinen miehistö laivassa. Siihen kuuluu muutamia niistä, jotka tulivat prikillä Pernanbucoon. Suurin osa Riossa mönsträtyistä on kuollut sairaalassa pelkästä heikkoudesta. Näiden sijaan on viimein saatu uusia miehiä. Ensimmäistä perämiestä ei sen sijaan ole, jonkavuoksi minä kohoan ensimmäiseksi perämieheksi ja kapteeni Holgersenin täytyy itse hoitaa vahtivuoronsa.

Koitti lähtöpäivän aamu. Kirsten oli pirteä kuin delfiini, vaikkei yhtä pyöreä. Hän oli tullut ruskeaksi kuin intiaani. Juuri kun aioimme ruveta hiivaamaan ankkurikettinkiä sisään, saapui sivullemme komea neljän miehen soutama luuppi, jonka perää piti nainen.

— Antakaa paraatirapun olla paikoillaan, sanoin kahdelle miehelle, jotka olivat aikeissa ruveta nostamaan sitä laivaan.

— Saanko tavata Mrs. Störrupia? kysyi Mrs Smith — tulija oli nimittäin hän — astuen kannelle.

Kirsten painoi kädellään rintaansa; tuntui siltä kuin hän olisi saanut tikarinpiston.

— Olkaa hyvä, lausui hän toinnuttuaan ja siirsi nojatuolia Halvorin vaimolle.

Tämä ei istuutunut, vaan laskeutui polvilleen Kirstenin eteen. Kirsten auttoi pystyyn kauniin puoli-intiaaninaisen.

— Antakaa minulle anteeksi, rakas rouva, että olen tullut teidän ja Halvorin väliin. Eilen illalla vasta kuulin häneltä, miten asian laita on. Myöskin hän on viaton. Vaikka jumaloin John Smithiä, olen valmis jättämään hänet ja pakenemaan aarniometsiin.

— Pitäkää te, rakas rouva, John Smith. Älkää koskaan jättäkö häntä. Te olette kumpikin toistenne rakkauden arvoiset. —

Pian kynti raskaassa kahvilastissa oleva priki hitaasti syvää vakoa Atlantiin. Matka edistyi silti nopeasti. Eräänä päivänä olimme tulleet niin pitkälle — hyvän matkan päähän päiväntasaajasta pohjoiseen — että saatoin sanoa Kirstenille:

— Ennen kello 12 ensi yönä, ellei kulkunopeutemme vähene, saamme nähdä Pohjantähden. Se on silloin vielä hyvin alhaalla, ainoastaan muutamia asteita taivaanrannan yläpuolella.

Kun kuusi lasia oli lyöty kello 10 illalla, aloimme kiikarilla etsiä tuota kaivattua tähteä. Puolen tunnin kuluttua näimmekin sen, mutta jälleen puolen tunnin kuluttua se oli hävinnyt näköpiiristä.

Saatoin Kirstenin hyttiin. Täällä hän lankesi polvilleen, kiittäen Jumalaa ja myöskin Pohjantähteä, joka Sokeritopan luona oli luvannut saattaa hänet läpi elämän ja viedä hänet kotiin Pohjolaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERI JA NAINEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.