The Project Gutenberg eBook of Kullan voima
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kullan voima
        Kertomus

Author: Arthur Conan Doyle

Release date: July 25, 2023 [eBook #71269]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Arvi A. Karisto, 1907

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA ***





KULLAN VOIMA

Kertomus


Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE


Suomennos





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.



SISÄLLYS:

    I. Kaksoisarvoitus.
   II. Uusi tilanomistaja.
  III. Ihmeellinen talo.
   IV. Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen.
    V. Lauran pyyntö.
   VI. Harvinainen vieras.
  VII. Kullan voima.
 VIII. Biljoneerin suunnitelmia.
   IX. Salaperäiset vaunut.
    X. Suuri salaisuus.
   XI. Kemiallinen näyte.
  XII. Eräs perhekohtaus.
 XIII. Yöllinen seikkailu.
  XIV. Turmio leviää.
   XV. Suurin salaisuus.




I.

Kaksoisarvoitus.


"Minä pelkään, että hän ei tule", sanoi Laura Mc Intyre lohduttomalla
äänellä.

"Minkätähden ei?"

"Oh, katsele ilmaa, se on vallan hirveä."

Hänen niin sanoessaan löi lumipyörre tohisten ja rapisten ikkunaan,
joka oli verhottu kodikkailla punaisilla akuttimilla, ja kiivas
tuulenpuuska puski ulvoen ja sihisten puutarhaa ympäröivien suurien
valkearunkoisten jalavien oksien kautta.

Robert Mc Intyre nousi luonnoksensa äärestä, jossa oli askaroinut, ja
ottaen yhden lampuista käteensä hän kurkisti ulos puutarhaan. Näkyi
selvästi, kuinka lehdettömien puitten rungot taipuivat ja tutisivat
lumituiskussa. Hänen sisarensa istui tulen luona ja katsoi veljen
lampun valossa selväpiirteisesti näkyvää profiilia. Ne olivat kauniit
kasvot, nuoret, iloiset ja puhdaspiirteiset, ylöskammattu tukka
taipuen kiharoiksi tavalla, jota pidetään taiteilijasielun merkkinä.
Oli jotakin hienoa noissa hiukan kokoonvedetyissä silmissä, sievissä,
kultareunustaisissa silmälaseissa ja mustassa samettinutussa, jonka
olkapään kohdalle valo täytenä lankesi. Ainoastaan suun seudussa oli
jotain — vivahdus raakuutta, mahdollisuus heikkouteen — joka muutamien
silmissä, ja niiden joukossa myöskin siskon, häiritsi hänen kasvojensa
kauneutta ja miellyttäväisyyttä. Mutta jos ajatellaan, kuten hän itse
tapasi sanoa, että polo kuolevainen on loppumattoman esi-isäjoukon
jokaisen huonon piirteen, jokaisen ruumiillisen vajavaisuuden
perillinen, niin täytyy totisesti sen olla onnen kultapoika, jonka
muotoon luonto ei ole merkinnyt mitään vanhaa perhesyntiä.

Ja siihen nähden oli tuo säälimätön velkoja todella mennyt niin
pitkälle, että oli merkinnyt saatavansa nuoreen naiseen itseenkin,
vaikka hänellä kasvojen ylemmän osan verraton kauneus esti huomaamasta
jokaista heikkoa kohtaa alemmassa. Hän oli tummempi kuin veljensä
— niin tumma, että hänen runsaat, kiharaiset hiuksensa näyttivät
mustilta, kunnes valo lankesi viistoon niille. Hienot, hiukan
juonikkaat kasvonpiirteet, sievästi merkityt kulmakarvat ja miettivät,
mutta kuitenkin leikilliset silmät olivat täydellistä lajissaan, ja
sentään siinä kaikessa oli jotakin toivomisen varaa. Tuntui kuin olisi
ollut jokin virhe piirteissä tai ilmeessä, ja kun lähemmin tutki
asiaa, osottausihe siksi pieni mutka ja jotakin velttoa alahuulessa;
vähäpätöistä itsessään, mutta kylliksi kuitenkin muuttaakseen kauniit
kasvot vain koreiksi. Hyvin alakuloiselta ja vähän suuttuneelta hän
näytti siinä istuessaan taapäin nojautuneena nojatuolissaan kasa
loistavaa silkkiä ja hollantilaista kangasta polvillaan ja kädet
yhdessä pään yläpuolella, niin että valkeat kyynärvarret näkyivät ja
hieman sieroittuneet kyynäspäät pistivät esiin kummallekin puolelle.

"Minä tiedän ettei hän tule", toisti hän.

"Lorua, Laura! Varmasti tulee hän. Merimies, pelkäisikö hän ilmaa?"

"Ahah!" Hän kohotti sormeansa ja riemuitseva hymyily leikki hänen
kasvoillaan sitten jälleen kuollakseen epävarmaksi, pettyneeksi
katseeksi. "Se on vain isä", mutisi hän.

Etehisestä kuului laahustavia askeleita ja pieni, laiha mies
likaantunein kengin tuli ryhdittömästi käyden huoneeseen. Mr Mc
Intyre vanhempi oli kalvas, luihu katseinen mies, jolla oli punainen
ohut parta, korkea ja vähän harmaansekainen tukka ja alakuloiset,
kuoppaiset kasvot. Huono terveys ja vastoinkäymiset elämässä olivat
yhdessä lyöneet leimansa häneen. Kymmenen vuotta varemmin oli hän
ollut Birminghamin rikkaimpia asetehtailijoita, mutta suuri joukko
onnettomuuksia yrityksissä oli ottanut hänen suuren varallisuutensa ja
vihdoin pakoittanut hänen tekemään vararikon. Hänen vaimonsa kuolema
juuri sinä päivänä, jolloin hän oli julistettu maksukyvyttömäksi, oli
kukkuroinut onnettomuudenpikarin, ja sen jälkeen oli hän kuljeskellut,
tylsä, puolihämmentynyt ilme ohuissa, kalpeissa kasvoissaan todisteena
sielusta, joka oli tärviöllä. Niin perinpohjainen oli hänen häviönsä
ollut, että perhe olisi sortunut suurimpaan köyhyyteen, jollei eräs
eno, joka oli koonnut itselleen omaisuuden Austraaliassa, olisi
testamentissaan määrännyt lasten hyväksi kaksisataa puntaa vuodessa.
Panemalla yhteen ansionsa ja vuokraamalla asunnon Tamfieldin
rauhalliselta maalaispaikkakunnalta, joka oli noin neljäntoista
penikulman päässä suuresta piirikuntakaupungista, he edelleen
saattoivat elää kutakuinkin mukavasti. Mutta muutos oli yhtäkaikki
katkera heistä kaikista, Roobertista, joka oli pakotettu luopumaan
taiteelliselle maulleen niin mieluisasta loistosta ja käyttämään
taidetta, siihen asti mieluisinta keppihevostaan, keinona ansaitakseen
ja tullakseen toimeen, ja vielä enemmän Laurasta, joka vääntelehti
vanhain ystäväinsä sääliväisyyttä ja piti Tamfieldin lehtokujat ja
kedot sietämättömän ikävinä hälisevässä Edgbaston'issa vietetyn elämän
jälkeen.

Heidän huoliansa raskautti lisäksi isän käytöstapa. Hänen elämänsä
oli nyt yksi ainoa jatkuva valitus vastoinkäymisestä, ja hän etsi
lohdutusta kokemilleen onnettomuuksille milloin rukouskirjasta, milloin
paloviinapullosta.

Yksi vetovoima kuitenkin kiinnitti Lauraa Tamfieldiin, mutta sen oli
hän nyt menettämäisillään.

Pienen talonpoikaiskylän valitsemisen olinpaikaksi oli ratkaissut
se seikka, että perheen vanha ystävä, hänen korkea-arvoisuutensa
John Spurling oli nimitetty papiksi sinne. Hector Spurling, vanhin
poika, kaksi kuukautta vanhempi Lauraa, oli ollut kihloissa tämän
kanssa useita vuosia ja he olivat juuri menemäisillään naimisiin, kun
äkillinen aineellinen sortumus tuhosi heidän suunnitelmansa.

Alaluutnanttina laivastossa oli hänellä paraikaa loma ja tuskin
iltaakaan kului, ettei hän tullut pappilasta Elmdeneen, jossa Mc
Intyre't asuivat. Mutta sinä päivänä olivat he saaneet häneltä
kirjelipun, että hänet oikopäätä oli kutsuttu palvelukseen määräyksellä
olla laivassaan Portsmouthissa seuraavana iltana. Hän pistäytyi sentään
edes vain puoleksi tunniksi sanoakseen hyvästit.

"No, missä on Hector"? kysyi mr. Mc Intyre vilkuillen joka taholle.

"Hän ei ole tullut, isä. Miten voit luulla, että hän tulisi tällaisella
ilmalla! Varmaankin on kohta jalkaa paksulta lunta pappilan aukealla."

"Ei tullut, mitä sanot", uikutti vanha mies heittäytyen sohvalle. "Jaa,
jaa, se vielä puuttui, että hän ja hänen isänsä jättäisivät meidät;
silloin olisi mitta täysi".

"Kuinka saatat edes ajatella sellaista isä", huudahti Laura
suuttuneena. "He kun ovat olleet uskollisia kuin kulta. Mitä he
arvelisivat, jos kuulisivat sinua"!

"Minä luulen, Roobert", sanoi hän, panematta huomiota tyttären
muistutuksiin, "että minä tahdon saada pienen kulauksen, ainoastaan
kaikkein pienimmän pikkukulauksen konjakkia. Niin paljon kuin
sormustimeen mahtuu, sillä luulen ihan todella kylmettyneeni
lumimyrskyn aikana tänään."

Roobert edelleen väliä pitämättä piirusteli luonnoskirjaansa, mutta
Laura katsahti ylös työstään.

"Pelkään, ettei ole lainkaan konjakkia kotona, isä", hän sanoi.

"Laura, Laura!" Hän ravisti päätään enemmän surullisesti kuin
vihaisesti. "Sinä et ole enää lapsi, Laura, sinä olet nainen ja sinulla
on talous hoidettavanasi, Laura. Me luotamme sinuun. Me uskomme itsemme
kokonaan sinun huostaasi. Mutta sinä annat veliraukkasi kaivata
konjakkia, puhumattakaan minusta, sinun isästäsi. Suuri Jumala, Laura,
mitä olisi äitisi sanonut? Ajattele onnettomuutta, ajattele äkillistä
pahoinvointia, ajattele apoplektista kohtausta, Laura. Se on hyvin
suuri vas— hyvin suuri vastuu — hyvin suuri vaara, jonka alaiseksi
meidät heität."

"Minua ei liikuta sellaiset halvauskohtaukset", sanoi Roobert lyhyesti,
"niin ettei Lauran tarvitse pitää konjakkia kotona minua varten".

"Se on korvaamaton lääkkeenä, Roobert. Sitä on käytettävä oikein,
ymmärrätkö sinä, ei väärinkäytettävä. Siinä on koko salaisuus. Mutta
minä menen alas 'Kolmeen kyyhkyseen' puoleksi tunniksi".

"Rakas isä", huudahti nuori mies, "eihän isän pidä mennä ulos
tällaisena iltana. Jos isän pitää saada konjakkia, niin käyhän päinsä
lähettää Saara, tai minä menen itse, tai —".

Pam! pieni kokoonmytistetty paperilappu tuli siskon tuolilta suoraan
alas luonnoskirjalle hänen eteensä. Hän suoristi sen ja piti sitä valoa
vasten.

"Herran tähden anna hänen mennä", oli kirjoitettu paperille.

"No, pukeudu ainakin lämpimästi" jatkoi hän, ilmaisten äkillisen
rintamamuutoksensa miesmäisellä kömpelyydellä, joka pelästytti sisarta.
"Kenties ei olekaan niin kylmä, kuin näyttää. Sinä et voi eksyä, se on
edes hyvä, ja eihän ole mentävä enempää kuin sata askelta".

Kovin harmitellen ja sureskellen tyttärensä puuttuvaa toimekkuutta
vanha Mc Intyre pujottausihe päällystakkiinsa ja kääri kaulahuivin
pitkän, ohuen kaulansa ympärille. Tuima ja kylmä tuulenhengähdys pani
lampunliekin loimottamaan, kun hän avasi eteisen oven. Hänen molemmat
lapsensa kuuntelivat askeleiden tohisevaa ääntä ukon vitkalleen
rämpiessä alas pitkin puutarhan koukeroista käytävää?

"Hän tulee pahemmaksi — hän käy sietämättömämmäksi", sanoi Roobert
vihdoin. "Meidän ei olisi pitänyt päästää häntä ulos; hän ehkä tekee
itsensä naurun alaiseksi".

"Mutta onhan viimeinen ilta jolloin Hector tulee", huomautti Laura.
"Olisi ollut hirveätä, jos he olisivat tavanneet toisensa ja hän olisi
huomannut jotakin. Sen vuoksi minä toivoin että hän menisi".

"No, sitten meni hän juuri paraiksi", veli sanoa tokasi, "sillä minä
kuulen portin avattavan, ja — näetkö?"

Hänen puhuessaan kuului iloinen huudahdus ulkoa ja luja koputus
ikkunaan. Roobert meni avaamaan ja päästi sisälle nuoren
korkeavartaloisen miehen, jonka musta nukkanuttu oli aivan
kimaltelevien lumikristallein peitossa. Ääneen nauraen ravisti hän
itseään kuin newfoundlantilaiskoira ja löi pois lumen saappaistaan,
ennenkun astui sisälle pieneen valaistuun huoneeseen.

Hector Spurlingin ammatti oli kirjoitettu hänen kasvojensa jokaiseen
piirteeseen. Puhtaaksi ajeltu huuli ja leuka, pieni poskiparta, suora,
päättäväisyyttä ilmaiseva suu ja ahavoittuneet kasvot, kaikki tuo puhui
kuninkaallisesta laivastosta.

Viisikymmentä sellaista muotoa saa nähdä joka ilta vuoden läpeensä
pöydän ympärillä upseerien yhdistyksessä kuninkaallisen laivaston
kolleegiossa Portsmouthsin laivaveistämöllä — kasvoja, jotka ovat
tavallisesti toistensa näköisiä enemmän kuin useinkaan veljen ja
veljen. Ne ovat kaikki valetut samaan muotoon, tuloksia järjestelmästä,
joka opettaa varhaista itseluottamusta, rohkeutta ja miehekkyyttä,
kaiken kaikkiaan kaunis tyyppi, vähemmän hienostunut ja vähemmän
henkevä ehkä kuin heidän veljiensä maalla, mutta täynnä totuutta,
tarmoa ja sankaruutta. Hänen vartalonsa oli suora, pitkä ja hyvin
muodostunut, silmät terävät, harmaat, käytöstapa varma ja reipas, kuin
miehen, joka on tottunut sekä käskemään että tottelemaan.

"Saithan toki lähettämäni lipun", sanoi hän astuessaan huoneeseen.
"Minun täytyy mennä pois jälleen, Laura. Eikö se ole helkkarinmoista?
Vanha Smithers tarvitsee väkeä ja tahtoo, että minun pitää heti tulla".

Hän istahti tytön viereen ja laski ruskean kouransa hänen valkean
kätensä päälle. "Mutta siitä ei synny pitkää matkaa tällä kerralla",
hän jatkoi. "On kysymys lentävästä toimituksesta. — Madeira, Gibraltar,
Lissabon ja kotiin. Minua ei lainkaan kummastuta, jos tulemme kotiin
maaliskuussa."

"Minusta tuntuu, kuin olisi vain pari päivää siitä, kun tulit", vastasi
tyttö.

"Pieni rakas! Mutta se ei tule pitkäksi. Pidä huolta hänestä hyvin,
Roobert, ollessani poissa. Ja kun tulen takaisin, Laura, niin se
on viimeinen kerta, muista se! Lemmon raha-asiat! On paljon niitä,
jotka tulevat aikoihin vähemmällä. Meillä ei tarvitse olla taloa.
Mitä me sillä tekisimme? Soutseassa saa vuokrata kelpo huoneita
kahdella punnalla viikossa. Mc Dongell, meidän laivakasöörimme, on nyt
juuri mennyt naimisiin ja hän maksaa vain kolmekymmentä shillingiä.
Pelkäisitkö sitä, Laura?"

"En suinkaan vähääkään!"

"Kelpo isäukkoni on niin tavattoman varovainen. Odota, odota, odota,
huutaa hän alinomaa. Minä sanon, että hänellä olisi pitänyt olla virka
raskaassa tykistössä! Mutta minä puhun hänen kanssaan vielä tänä
iltana. Saadaan nähdä eikö se onnistu. Ja sinun pitää puhua isäsi
kanssa. Roobert saa luvan auttaa sinua. Tässä sinulle niiden satamien
nimet, joissa tulemme käymään, ja päivämäärä, milloin se tapahtuu.
Laita niin, että saan kirjeen, mihin tulen."

Hän otti palan paperia nuttunsa taskusta, mutta sen sijaan, että olisi
antanut sen nuorelle naiselle, tuijotti hän siihen tuijottamistaan
suurimman kummastuksen kuvastuessa kasvoillaan.

"Nyt on kumma", huudahti hän. "Katso Roobert, miksi kutsut sinä tätä?"

"Pidä sitä valoa päin. No, sehän on englantilainen viidenkymmen punnan
pankkiosoitus. Ei mitään erinomaista, mikäli minä voin nähdä."

"Päinvastoin! Se on hullunkurisinta, mitä milloinkaan minulle on
tapahtunut. Minä en lainkaan käsitä sitä".

"Kuule Hector", huudahti neiti Mc Intyre kehoittavasti "Minullekin on
sattunut jotakin hullunkurista tänään. Lyön vetoa parin sormikkaita,
että minun seikkailuni oli oudompi kuin sinun, vaikka minulla ei
olekaan niin oivallista näytettävää lopuksi".

"Anna kuulua, sitä minäkin, mutta Roobert olkoon tuomari".

"Esittäkää asianne". Nuori taiteilija sulki luonnoskirjansa ja nojasi
päätään kädellään tekeytyen juhlalliseksi. "Naiset ensiksi! Aloita,
Laura, vaikka minä luulen tuntevani sinun seikkailusi jo osaksi".

"Se tapahtui aamulla, Hector", alkoi tyttö. "Oh, se on totta, tapaus
saattaa sinut aivan raivoisaksi. Sen minä unohdin. Mutta kuitenkin, älä
ole siitä milläsikään, se poika raukka oli varmaankin ihan hupsu".

"Mistä hitosta on kysymys", huudahti nuori upseeri ja siirti katseensa
pankkiosotuksesta kihlattuunsa.

"Oi, se on varsin viatonta, ja sentään täytyy sinun myöntää, että
se oli hyvin kummallista. Minä olin mennyt ulos kävelemään, mutta
kun alkoi sataa lunta, etsin suojaa katoksessa, jonka työmiehet ovat
rakentaneet tämänpuoleiseen päähän suurta taloa. Väki on mennyt pois,
kuten tiedät, ja sanotaan että uusi omistaja tulee huomenna, mutta
vaja on vielä paikoillaan. Istuin jonkun tavaralaatikon päällä, kun
eräs mies tuli tietä ja pysähtyi saman katoksen alle. Se oli tyyni
mies kalpein kasvoin, hyvin pitkä ja laiha, luullakseni vähän yli
kolmenkymmenen vuoden, yksinkertaisesti puettu, mutta kasvojen ilme
ja käytös olivat gentlemannin. Hän teki pari kysymystä kylästä ja
väestöstä, joihin minä luonnollisesti vastasin, kunnes yks, kaks,
aloimme jutella mitä hupaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla mitä
mistäkin. Aika kului niin nopeasti, että aivan unohdin lumisateen,
kunnes hän sanoi, että se hetkeksi oli tauonnut. Kun silloin käännyin
mennäkseni, mitä luuletkaan hänen tehneen. Hän astui askeleen minua
kohden, katsoi surullisesti ja miettiväisesti minua kasvoihin ja
sanoi: 'Tahtoisin ihmeekseni tietää, voisitteko pitää minusta, jos
minä olisin köyhä?' Eikö se ollut kummallista? Minä pelästyin niin,
että syöksyin ulos katoksesta ja kiirehdin tieheni, ennenkuin hän ehti
sanoa sanaakaan. Mutta tiedätkö, Hector, ei sinun tarvitse näyttää niin
raivostuneelta sen vuoksi, sillä kun nyt ajattelen asiaa ja muistan
hänen äänensä ja käyttäytymisensä, olen varma, ettei hän tarkoittanut
mitään pahaa. Hän ajatteli ylevästi, ilman pienintäkään aikomusta
loukata minua. Minä olen vakuutettu siitä, että mies raukka oli hullu".

"Hm! Hänen hulluudessaan oli kuitenkin johdonmukaisuutta", huomautti
veli.

"Olisi ollut johdonmukaisinta, että olisin saanut potkaista häntä",
sanoi luutnantti kiivaana. "Eläissäni en ole kuullut mitään niin
häpeämätöntä".

"No, sanoinhan, että raivostuisit". Tyttö laski valkoisen kätensä hänen
karkean merimiesnuttunsa hihalle. "Eihän se ollut mitään. Enhän minä
milloinkaan tule uudestaan näkemään tuota onnetonta miestä. Hän oli
nähtävästi vieras tällä paikkakunnalla. Se oli minun pieni seikkailuni,
anna meidän nyt kuulla sinun".

Nuori mies antoi pankkiosoituksen liukua peukalon ja etusormen välissä
pyyhkäisten toisella kädellä otsaansa ikäänkuin muistellaksensa jotakin.

"Sen täytyy olla hullunkurinen erehdys", sanoi hän. "Minun on
koetettava oikaista se. Mutta en tiedä, kuinka menettelisin. Lähdin
alas kylään pappilasta, kun jo oli hämärä, ja kohtasin miehen
vaunuissa, jotka olivat joutuneet tukalaan asemaan. Yksi pyörä oli
pudonnut alas lumen peittämän ojan reunalta, ja korkealla tiellä
seisovat vaunut olivat pahasti kallellaan ylihangan puolelle, niin että
mies oli luisua alas istuimelta.

"Autoin hänet tietysti tienpuolelle ja sain pian pyöränkin ylös
ojasta. Oli aivan pimeä, ja otaksun, että ihminen luuli minua
talonpoikaislurjukseksi, sillä me emme vaihtaneet viittä sanaa. Kun
hän ajoi edelleen, pisti hän tämän käteeni. Oli aivan sattuma, etten
heittänyt pois sitä, sillä tuntiessani, että se oli kokoonrypistetty
paperilappu, kuvittelin mielessäni, että se varmaankin oli jonkun
kauppiaan osoitekortti tai jotakin sellaista. Onneksi pistin sen
kuitenkin taskuuni, josta se tuli käteeni etsiessäni merkitsemääni
luetteloa satamista, joihin matkalla tulemme poikkeamaan. Nyt tiedätte
asiasta yhtä paljon kuin minäkin."

Veli ja sisar tuijottivat kummastuksissaan mustan ja valkean kirjavaan,
rypistettyyn pankkiosoitukseen.

"No, sinun tuntemattoman matkamiehesi on täytynyt olla vähintääkin itse
Monte Christo tai Rothschild", sanoi Roobert. "Luvalla sanoen, Laura,
olen sitä mieltä, että sinä olet menettänyt vedon".

"Oi, minä olen hyvin tyytyväinen menettäissäni sen. En koskaan ole
kuullut moista onnensattumaa. Olisi mieltäkiinnittävää tuntea se mies".

"Mutta enhän saata ottaa vastaan hänen rahojaan", sanoi Hector Spurling
katsoen hiukan tuskallisesti pankkiosoitukseen. "Vähän juomarahoja
saattaa käydä päinsä, mutta täytyy olla jokin raja. Sitäpaitsi se on
erehdys. Ja kuitenkin täytyi olla tarkoitus antaa minulle jotakin
suurta, sillä hän ei voinut erehtyä pankkiosoituksen ja rahalantin
välillä. Saan luvan kuuluttaa suosiollista herraa".

"Se olisi melkein synti", huomautti Roobert. "Minun täytyy sanoa, etten
ajattele asiaa aivan samoin kuin sinä".

"Niin, minusta tuntuu todellakin, kuin käyttäytyisit kuin Don Quixote,
Hector", sanoi Laura Mc Intyre. "Miksi ei ottaa sitä vastaan samalla
mielellä, kuin se on lahjotettu? Sinä teit oudolle palveluksen, — ehkä
suuremman palveluksen, kuin tiedätkään — ja hän antoi sinulle tuon
pieneksi muistoksi tapauksesta. Minä en näe pienintäkään syytä, miksi
et voisi sitä pitää".

"No jaa", sanoi nuori merimies neuvotonna nauraen, "mutta se ei
kuitenkaan ole aivan oikein — minä en saattaisi kertoa tätä juttua
yhdistyksessä".

"Mutta joka tapauksessa sinun pitää matkustaa huomenna", huomautti
Roobert. "Sinulla ei ole aikaa tiedustella tuota salaperäistä
Kroisusta. Saat kun saatkin katsoa asiaa sen parhaalta puolelta".

"Hyvä, kas tässä, Laura, pane se ompelukoriisi", huudahti Hector
Spurling. "Sinä saat olla minun pankkiirini, ja jos oikea omistaja
tulee tietooni lähetän hänet sinun luoksesi. Jollei niin tapahdu,
arvelen, että meidän on pidettävä pankkiosotusta jonkinlaisena
hätävarana, vaikka minun täytyy sanoa, etten ole siitä oikein
mielissäni."

Hän nousi ja heitti osoituksen ruskeaan koriin, joka oli Lauran
vieressä värikkäine villalankoineen. "Nyt, rakastettu, pitää minun
nostaa ankkuri, sillä lupasin ukolle olla kotona kello yhdeksäksi.
Tällä kerralla emme tule kauvan olemaan erossa, Laura, ja tämä on
viimeinen kerta. Hyvästi, Roobert, voi hyvin!"

"Hyvästi, Hector! _Bon voyage_!"

Nuori taiteilija viipyi paikallaan pöydän luona sisaren saattaessa
rakastettuansa ovelle. Eteisen hämärässä valossa voi hän nähdä heidän
vartalonsa ja kuulla heidän sanansa.

"Ensi kerralla, kultaseni?"

"Niin, ensi kerralla, Hector."

"Eikä mikään voi eroittaa meitä?"

"Ei mikään."

"Ei koko maailmassa?"

"Ei mikään."

Roobert sulki oven. Silmänräpäystä myöhemmin ilmoitti ulkoa kuuluva
ovenkolahdus ja nopeat, lumessa kohisevat askeleet, että vieras oli
mennyt.




II.

Uusi tilanomistaja.


Lumisade oli lakannut, mutta viikon ajan oli vallinnut ankara pakkanen
pitäen maaseutua rautakahleissaan.

Tiet natisivat hevosten kavioiden alla, ojat ja purot olivat jään
peitossa.

Laaja, mäkinen maisema näytti hauskalta punaisine tiilitaloineen
kirkasta taustaa vastaan, ja harmaat savupylväät kohosivat suorina ylös
tyyneen ilmaan. Taivas oli selkeä, vaaleansininen, ja aamuaurinko,
joka häämötti Birminghamin etäisten usvahuntujen läpi, levitti avarain
lumiaukioitten yli hillityn hehkun, joka oli omiansa ilahuttamaan
taiteilijan silmää.

Se ilahutti todella miestä, joka silloin aamulla katseli seutua
Tamfieldin loivan kukkulan huipulta.

Roobert Mc Intyre seisoi nojaten käsivarsiaan rauta-aitiota vastaan,
leveäreunainen hattu vedettynä silmien yli ja lyhyt ruusupuinen piippu
suussa, katsellen hitaasti ympärilleen, kasvoilla hajamielinen ilme,
kuten konsanaan sillä, joka täysin siemauksin nauttii luonnosta.

Pohjoisessa hänen edessään oli Tamfieldin kylä punaisine muureineen,
harmaine kattoineen ja muutamine siellä täällä olevine puuryhmineen,
ja hänen oma pieni Elmdenensä oli vähän piilossa leveän, valkean,
kiertelevän Birminghamin tien varrella. Kun hän vitkaan vei katseensa
toiselle suunnalle, näki hän siellä suunnattoman kivirakennuksen,
valkoisen ja puhtaan, kuin olisi se lähtenyt rakennusmestarin kädestä.
Korkea torni kohosi toisessa päässä, ja sadat ikkunat hohtivat
punaisina aamuauringon paisteessa.

Hiukan erillään siitä oli toinen, pienempi, nelikulmainen, matalalla
oleva rakennus suuri savupiippu keskellä, josta korkea savupatsas kuin
höyhentöyhtö nousi pakkasen kuulastamassa ilmassa.

Koko suunnaton rakennusryhmä seisoi omalla pohjallaan kelvollisen
muurin ja istutetun mäntyaidan ympäröimänä, joka aikaa myöten
tulisi näyttämään komealta. Ulkoportin luona olevat suuret ko'ot
tarve-ainejätteitä, rivit suojuksia työmiehille ja suunnattomat
röykkiöt rakennustelineissä käytettyjä lankkuja todistivat, että
rakennustyö vastikään oli saatu valmiiksi.

Roobert Mc Intyre katseli uteliaana suuremmoista rakennusta. Se oli
kauvan ollut salaperäisyytenä ja puheen aiheena koko seudussa. Tuskin
vuosi oli kulunut siitä, kun huhu oli levinnyt, että joku miljoneeri
oli ostanut kappaleen maata, jolle hän aikoi rakentaa herraskartanon.
Sitten oli työskennelty päivät ja yöt, kunnes kaikki nyt pikkuseikkoja
myöten oli valmiina lyhemmässä ajassa, kuin mitä menee monen ainoastaan
kuusihuoneisen huvilan rakentamiseen.

Joka aamu oli kaksi pitkää ylimääräistä junaa saapunut Birminghamista
tuoden koko armeijan työväkeä, joiden sijalle illalla saapui toinen
miehistö jatkamaan työtä läpi yön kahdentoista suunnattoman sähkölampun
valossa. Työmiesten lukua näytti rajoittavan ainoastaan tila, missä
heitä voitiin käyttää.

Pitkät jonot vaunuja veivät valkeata Portlandista tuotua kiveä
tavaralastaamolta rautatieaseman luota rakennuspaikalle. Sadat uutterat
kädet kuljettivat kivet hakattuina ja muodostettuina varsinaisille
muurareille, jotka hilasivat ne ylös höyryvipujen avulla rakennuksen
yhä kohoaville seinille, jossa heidän toverinsa heti sovittivat ne
paikoilleen ja kiinnittivät sementillä. Päivä päivältä yleni rakennus,
pilareiden, koristeiden ja kuvanveistoteosten yhä ilmestyessä kuin
loihdittuna.

Eikä työ rajoittunut päärakennukseen. Suuri sivurakennus kohosi
samanaikuisesti, kokonaisia laumoja kalpeita miehiä saapui Lontoosta
monimutkaisine koneineen, suunnattomine sylintereineen, hiuluineen
ja kaabeleineen, jotka he asettivat tuohon erilliseen rakennukseen.
Suuri savupiippu, joka kohosi rakennuksen keskeltä, ja nuo omituiset
laitteet tuntuivat osoittavan, että se oli määrätty työskentely- tai
liikehuoneustoksi. Sillä huhu kävi, että se, joka oli välttämätöntä
köyhälle, oli tämän rikkaan miehen keppihevonen, ja että häntä huvitti
omin käsin askarrella kemikalioiden ja sulatusuunien kera.

Tuskin oli toista kerrosta alettu rakentaa, kun puusepät, peltisepät ja
kalustonhankkijat olivat täydessä toimessa alakerrassa toteuttamassa
tuhansia omituisia ja kalleita suunnitelmia omistajan viihtymykseksi ja
mukavuudeksi.

Omituisia juttuja kerrottiin ylt'ympäri seudussa ja vieläpä itse
Birminghamissakin siitä suunnattomasta loistosta ja siitä suoranaisesta
kulunkien ylenkatsomisesta, mikä oli omituista kaikille noille
hommille. Mikään summa ei näyttänyt liian suurelta maksettavaksi mitä
vähäpätöisimmästäkään pikkuseikasta, jolla voisi poistaa tai vähentää
joitakuita elämän pieniä vastahakoisuuksia.

Vaunuja ja taas vaunuja mitä kalleimpine huonekaluineen oli vyörynyt
töllistelevän kyläväestön keskitse. Kallisarvoisia nahkoja,
loistovärisiä mattoja, harvinaisia vaippoja, norsunluuta, ebenholtsia
ja metalliteoksia; jokainen silmäys niihin aarrevarastoihin antoi
aihetta uusiin kertomuksiin.

Ja kun vihdoin kaikki oli järjestetty, saapui nelikymmenhenkinen
palvelijakunta, mikä osoitti itse omistajan, mr Raffles Haw'in pikaista
tuloa.

Ei ihme niin ollen, että Robert Mc Intyre jokseenkin uteliaasti
silmäili suurta taloa ja huomasi savupiippujen tupruavan, ikkunoiden
olevan verhoilla varustetut ja muut merkit, jotka osoittivat, että
omistaja oli saapunut.

Pitkä rivi kasvihuoneita loisti kuin järvi toiselta puolelta, ja
niiden takana olivat suunnattomat talli- ja ulkohuonerakennukset.
Viisikymmentä hevosta oli viikko sitten viety Tamfieldin läpi, niin
että jos tilat olivatkin suuret, eivät ne kuitenkaan olleet suuremmat,
kuin oli tarpeen.

Kuka ja mikä oli tuo mies, joka syyti pois rahoja niin tuhlaavalla
kädellä? Hänen nimensä oli outo. Birmingham oli yhtä tietämätön kuin
Tamfield hänen alkuperästään ja hänen rikkautensa lähteistä. Roobert Mc
Intyre mietiskeli pää pyörällä sitä probleemia, seisoen siinä nojallaan
porttia vastaan, puhallellen sinertäviä savupilviä hiljaiseen,
kirkkaaseen ilmaan.

Äkisti osuivat hänen silmänsä tummaan vartaloon, joka tuli ulos
puutarhan portista ja läheni pitkin kierteistä tietä. Muutamassa
minuutissa saapui se kylliksi ylös hänen nähdäkseen hyvin tutut kasvot,
joita reunusti alhaalta jäykkä kaulus ja yläpuolelta englantilaisen
papin pehmeä, musta hattu.

"Hyvää huomenta, hra Spurling."

"Ah, hyvää huomenta, Roobert. Mitä kuuluu? Menettekö samaa tietä, kuin
minä? Miten tiet ovat liukkaat!"

Hänen pyöreät, ystävälliset kasvonsa säteilivät hyväntahtoisuutta, ja
hän teki pieniä hypähdyksiä käydessään, niinkuin se, jonka on vaikea
pysytellä paikoillaan iloissaan.

"Oletteko kuullut jotakin Hectorista?"

"Ihan todella. Hän lähti Spitheadista keskiviikkona ja ajattelee
kirjoittaa Madeirasta. Mutta Te saatte tavallisesti tuoreempia tietoja
Elmdenestä, kuin minä.

"Minä en tiedä, onko Laura saanut kirjettä. Oletteko ollut
tervehtimässä tulokasta?"

"Olen, tulen juuri hänen luotaan."

"Onko tämä Raffles Haw nainut?"

"Ei, hän on nuorimies. Eikä hänellä tunnu olevan sukulaisiakaan, mikäli
saatoin ymmärtää. Hän asuu yksinään lukuisine palvelijajoukkoineen.
Mitä erinomaisimmin varustettu rakennus! Se sai minut ajattelemaan
tuhatta ja yhtä yötä."

"Ja herra itse? Millainen tuntui hän olevan?"

"Hän on enkeli, suorastaan enkeli. En ole eläissäni koskaan nähnyt
enkä kuullut sellaista hyvyyttä. Hän on tehnyt minut onnellisimmaksi
ihmiseksi."

Papin silmät säteilivät liikutuksesta ja hän niisti äänekkäästi
nenäänsä suureen, punaiseen nenäliinaansa.

Roobert Mc Intyre tarkasteli häntä ihmetellen.

"Kuulen Teitä ihastuneena", hän sanoi. "Saanko luvan kysyä, mitä hän on
tehnyt?"

"Menin sopimuksen mukaan ylös hänen luokseen aamulla. Olen kirjoittanut
ja pyytänyt saada tervehtiä. Puhuin hänen kanssaan pitäjästä ja sen
tarpeista, pitkällisistä ponnistuksistani saadakseni kirkon eteläisen
osan korjatuksi, ja meidän vaivaloisista hommistamme auttaaksemme
puutteellisia pitäjäläisiäni tänä kovana talvena. Puhuessani ei hän
lausunut sanaakaan, vaan istui ilmeettömin kasvoin, kuin ei olisi minua
kuunnellutkaan. Kun olin lopettanut, tarttui hän kynään."

"Paljonko tarvitaan kirkon perinpohjaiseen korjaamiseen", kysyi hän.

"Tuhat puntaa", vastasin, "mutta olemme jo keskenämme itse saaneet
kokoon kolmesataa. Sqvire on hyvin anteliaasti lahjoittanut
viisikymmentä puntaa."

"Hyvä", hän sanoi, "ja miten on köyhien laita? Montako perhettä niitä
on?"

"Noin kolmesataa", vastasin.

"Ja hiilet maksavat, luulen, yhden punnan tonni", sanoi hän. "Kolme
tonnia riittänee jälellä olevaksi talveksi. Sitä paitsi voidaan saada
pari varsin hyvää peitettä kahdella punnalla. Se tekee viisi puntaa
perhettä kohden ja seitsemän sataa kirkolle." Hän pisti kynänsä
mustetolppoon, ja niin totta kuin elän, Roobert, kirjoitti hän siinä
paikassa pankkiosoituksen kahdelletuhannelle kahdellesadalle punnalle.
En tiedä, mitä sanoin, olin aivan huumaantunut, tuskin voin sammaltaa
muutamia sanoja kiitokseksi. Kaikki huoleni ovat kohotetut hartioiltani
yhdessä silmänräpäyksessä, ja totisesti, Roobert, tuskin saatan sitä
uskoa".

"Hänen täytyy olla hyvin hyväätekeväinen mies."

"Suunnattomasti! Ja niin vaatimaton sitten. Olisi voinut luulla, että
minä olisin tehnyt hänelle palveluksen ja hän ollut almunanoja. Minun
täytyi ajatella sanoja, jotka saivat lesken sydämen sykkimään ilosta,
sen saatan vakuuttaa. Tuletteko mukana pappilaan?"

"Ei minä kiitän, herra Spurling. Minun täytyy mennä kotiin aloittamaan
uutta tauluani. Se on viiden jalan pituinen kangas — roomalaisten
maihinnousu Kentissä. Minun täytyy kerran vielä koettaa päästä
akatemiaan. Hyvästi."

Hän kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa tietä alaspäin papin
poiketessa tielle, joka vei hänen kotiinsa.

Roobert Mc Intyre oli muuttanut suuren, tyhjän huoneen Elmdenen
yläkerroksessa atelieeriksi ja sinne vetäysi hän aamiaisen jälkeen. Oli
hyvä, että hänellä oli joku olopaikka itselleen, sillä isä ei puhunut
paljon muusta kuin pääkirjoistaan ja laskuistaan, ja Laura oli tullut
hiukan äreäksi ja nurisevaksi sen jälkeen kuin oli kadonnut hänen ainoa
vetovoimansa Tamfieldista.

Huone oli alaston ja synkkä ilman seinäpapereita ja mattoja, mutta
hauska tuli räiskyi kamiinissa, ja kaksi suurta ikkunaa varasi
taiteilijalle tarpeeksi valoa. Hänen maalaustelineensä seisoi keskellä
huonetta ja sille oli asetettu suuri kangas; kaksi viimeistä koetta,
"Tuomas Canterburylaisen murha" ja "Magna chartan allekirjoittaminen",
olivat seinän vierellä nojallaan.

Roobert oli heikko suurille aiheille ja leveille vaikutuksille. Jos
hänen kunnianhimonsa olikin suurempi kuin kykynsä, niin oli hänellä
kuitenkin vielä kiintymyksessään taiteeseen ja kärsivällisyydessään
vastoinkäymisissä edellytykset kehittyä taitavaksi maalariksi. Kahdesti
olivat hänen taulunsa tehneet matkan kaupunkiin, kahdesti olivat ne
tulleet hänelle takaisin, niin että kauniit kullatut puitteet, jotka
olivat tehneet syvän loven hänen kukkaroonsa, alkoivat saada merkkejä
palveluksistaan.

Huolimatta niiden nöyryyttävästä seurasta Roobert kuitenkin kääntyi
uuteen työhönsä kaikella sillä innolla, minkä vakaumus lopullisesta
myötäkäymisestä voi antaa.

Mutta sinä päivänä hän ei voinut työskennellä. Turhaan siveli
hän taustaa johonkin kohtaan ja veteli ääriviivoja roomalaisten
airolaivojen pitkille kaarille. Mitä hän tahtoikaan tehdä, hänen
ajatuksensa irtaantuivat työstä kiintyäkseen aamuiseen haasteluun papin
kanssa.

Hänen mielikuvituksensa oli sidottu kun hän ajatteli tuota
eriskummallista miestä, joka eli erakkona kokonaisen lauman keskellä
ja jolla kuitenkin oli niin suuri valta, että yhdellä kynänvedolta voi
muuttaa surun iloksi ja tehdä toiseksi tilan koko pitäjässä.

Tapaus viidenkymmenen punnan pankkiosoituksen yhteydessä tuli
takaisin hänen mieleensä. Ihan varmaan oli Hector Spurling joutunut
tekemisiin Raffles Haw'in kanssa. Ei saattanut olla kahta miestä
samassa seurakunnassa, joille sellainen summa oli niin vähäpätöinen,
että se ohimennen heitettiin palkinnoksi mitättömästä avunteosta.
Luonnollisesti oli se Raffles Haw; ja hänen sisarellaan oli hallussaan
pankkiosoitus määräyksineen, että hän sen antaisi omistajalle, jos tämä
tulisi tietoon.

Hän heitti pois värilautansa, meni alas arkihuoneesen ja kertoi
Lauralle ja isälleen aamuisesta kohtauksestaan papin kanssa ja
vakuutuksestaan, että uusi tilanomistaja oli se mies, jota Hector etsi.

"Katsos vain", sanoi vanha Mc Intyre. "Kuinka kuuluvat ne yhteen,
Laura? Sitä en minä ymmärrä. Mitä tietävät naiset rahoista ja
afääreistä? Anna sinä pankkiosoitus minulle ja minä olen vapauttava
sinut kaikesta vastuunalaisuudesta. Minä pidän kokonaan huolta asiasta.

"Se on mahdotonta, isä", sanoi Laura päättävästi. "Minä en ajattelekaan
antaa sitä pois itseltäni".

"Sellaisessako ajassa me elämme", huusi ukko ja kohotti vastaanlausuen
käsiään. "Sinä unohdat velvollisuutesi päivä päivältä yhä enemmän,
Laura. Ne rahat olisivat hyödyksi minulle — hyödyksi, ymmärrätkö sinä.
Ne tulisivat olemaan kulmakivenä siinä suunnattomassa liikkeessä,
jonka minä jälleen panen pystyyn. Minä tulen käyttämään ne, Laura — ja
minä maksan sinulle korkoa — neljä, sanokaamme vaikka neljä ja puoli
prosenttia — ja sinä voit saada ne takaisin milloin hyvänsä. Ja minä
annan sinulle takuuden — takuuden — kunniasanalla."

"Se on aivan mahdotonta, isä", vastasi tytär kylmästi. "Ne eivät ole
minun rahojani. Hector pyysi minua niitä säilyttämään. Hän pyysi, että
olisin hänen pankkiirinsa. Ei ole minun vallassani lainata niitä pois.
Ja mitä tulee sinun ajatukseesi, Roobert, niin, olipa se oikein tai
väärin, minä olen varma siitä, etten anna rahoja herra Haw'ille enkä
kenellekään muulle ilman Hectorin nimenomaista käskyä."

"Sinä teet aivan oikein siinä, ettet anna niitä herra Haw'ille",
huudahti ukko nyökäyttäen hyväksyvästi päätään monta kertaa. "Minä en
sallisi niiden joutuvan pois perheestä."

"Hyvä; minä ajattelin vain sanoa teille arveluni."

Roobert otti hattunsa ja meni ulos päästäkseen kuulemasta väittelyä
isänsä ja sisarensa välillä, sillä näytti siltä, kuin he olisivat
aikoneet sitä jatkaa. Hänen taiteilijasielunsa kärsi moisista
pikkumaisista ja ikävistä sananväänteistä, ja hän koetti raittiissa
ilmassa ja avaraa maisemaa katsellen rauhoittaa tunteitaan.

Itaruus ei ollut hänen heikkouksiaan ja isän alituinen pakina rahoista
herätti hänessä inhoa ja vastenmielisyyttä.

Roobert kulki hitaasti mielitietään, joka koukerteli yli kukkulan, ja
hänen ajatuksensa vaelsivat roomalaisten maahantulosta salaperäiseen
miljoneeriin. Silloin huomasi hän edessäpäin pitkän, laihan miehen,
joka piippu suussa koetti sytyttää tulitikkua lakkinsa suojassa.
Mies oli puettu karkeaan merimiesviittaan ja hänellä oli kasvoissaan
ja käsissään noen ja savun jälkiä. Tupakoitsijain välillä vallitsee
jonkinlainen yhtenäisyydentunne, joka voittaa kaikki yhteiskunnalliset
arvoeroitukset, jonka tähden Roobertkin pysähtyi ja ojensi
tulitikkulaatikkonsa rikkitikkuineen.

"Pitäisikö olla tulta?" sanoi hän.

"Kiitoksia". Mies otti esille tulitikun, raappasi ja kumartui sitä
kohden.

Hänellä oli kapeat, kalpeat kasvot, iso, vanukkeinen parta ja hyvin
terävä kyömynenä. Suorat, paksut kulmakarvat, jotka melkein yhtyivät,
antoivat kasvoille päättävää ja lujaa luonnetta todistavan näön.
Nähtävästi hän oli jokin työnjohtaja, mahdollisesti joku niistä, joilla
oli ollut tekemistä uuden talonrakentamisessa. Siinä oli mahdollisuus
saada jotakin selvikettä niihin kysymyksiin, jotka olivat herättäneet
hänen uteliaisuuttaan. Roobert odotti, kunnes mies oli sytyttänyt
piippunsa, ja kävi sitten edelleen hänen rinnallaan.

"Oletteko menossa uudelle rakennukselle?" kysyi hän.

"Olen."

Miehen ääni oli kylmä ja hänen käytöksensä pidätetty.

"Ehkä teillä oli tehtävää siellä, kun sitä rakennettiin?"

"Kyllä, minulla oli sormi mukana pelissä."

"Sanotaan, että sen sisusta on aivan ihmeellinen. Siitä on tavattomasti
puhuttu paikkakunnalla. Onko kaikki niin upeaa, kuin sanotaan?"

"Tosiaankin minä sen tiedän. Minä en ole kuullut, mitä puhutaan."

Hänen käytöksensä oli kaikkea muuta kuin kehoittavaa ja Roobertista
tuntui, kuin olisi outo toisinaan tarkastanut häntä syrjästäpäin,
epäluuloinen katse terävissä, harmaissa silmissään.

Mutta juuri siksi, että hän oli niin varova ja poisvetäyvä, näytti
paljon enemmän uskottavalta, että hän voisi antaa tietoja, jos vain
keksisi tavan, jolla saisi hänet sen tekemään.

"Kas, tuolla se on", huomautti hän, kun he tulivat kukkulan
korkeimmalle kohdalle ja taas katselivat suurta rakennusta. "Jaa, kyllä
se lienee suunnattoman upea ja kallisarvoinen, mutta minä puolestani
asuisin kuitenkin mieluummin omassa pienessä kamarissani tuolla
alhaalla kylässä."

Työmies veti muutamia vakavia savuja piipustaan.

"Te ette niin muodoin suuresti ihaile rikkauksia", hän sanoi.

"En. En toivoisi olevani rahtuakaan rikkaampi kuin olen. Luonnollisesti
tahtoisin mielelläni saada myydyiksi taulujani. Täytyyhän elää. Mutta
sen enempää en pyydä. Uskallan väittää, että minä, köyhä taiteilija,
tai te, joka työskentelette jokapäiväisen leivän edestä, olemme
onnellisempia kuin tuon suuren palatsin omistaja."

"Se on todellakin hyvin mahdollista", vastasi toinen paljon
suopeammalla äänellä.

"Taiteessa", sanoi Roobert, jota keskustelu alkoi lämmittää, "on
palkintonsa itsessään. Mitä rahalla ostettavissa olevia suorastaan
ruumiillisia, nautintoja, voisi verratakaan siihen tyydytyksen
värähdykseen, jota tuntee silloin, kun oivaltaa idean johonkin uuteen,
johonkin kauniiseen, ja jokapäiväiseen iloon, kun näkee luomansa
kasvavan käsissään, kunnes se on edessä täydellisenä kokonaisuutena?
Taiteineni ja ilman rikkauksia olen minä onnellinen. Ilman taidettani
tuntisin tyhjyyttä, jota eivät mitkään aarteet poistaisi. Mutta minä en
todellakaan tiedä, miksi tästä kaikesta teille puhelen."

Työmies oli pysähtynyt ja katsoi häneen vakavasti syvimmän
mielenkiinnon ilmetessä hänen savun mustaamilla kasvonpiirteillään.

"Minua ilahuttaa kovin se, mitä sanotte", hän virkki. "On hupaista
tietää, että kultaisen vasikan palvelus ei ole aivan yleistä, ja että
edes muutamia on olemassa, jotka kohoutuvat sen yläpuolelle. Tahdotteko
ojentaa minulle kätenne?"

Se oli vähän kummastuttava pyyntö, mutta Roobert tapasi hiukan
ylvästellä rahvaanomaisuudestaan ja siitä, että niin helposti saattoi
tulla ystäväksi kaikenlaisten ja kaikensäätyisten ihmisten kanssa. Hän
puristi sydämellisesti tilapäisen tuttavansa kättä.

"Te näytitte vähän uteliaalta tähän taloon nähden. Minä tunnen sen
sangen hyvin ja voisin mahdollisesti näyttää teille yhtä ja toista
vähäpätöistä, joka voisi huvittaa teitä. Täällä on portti. Tahdotteko
käydä sisälle kanssani?"

Se oli siis todellakin mahdollista. Roobert suostui halukkaasti ja
kävi ylös koukertelevaa ajotietä istutettujen mäntyjen välitse.
Mutta nähdessään siivottoman oppaansa oikaisevan suoraan yli leveän
hiekoitetun alueen pääkäytävää kohden tunsi hän joutuneensa väärään
paikkaan.

"Ei millään ehdolla pääkäytävän kautta", kuiskasi hän ottaen
seuralaistaan kädestä. "Mahdollisesti herra Raffles Haw ei pitäisi
siitä?"

"Ei mitään vaaraa siitä luullakseni", sanoi toinen rauhallisesti
hymyillen. "Minun nimeni on Raffles Haw".




III.

Ihmeellinen talo.


Tuon varsin odottamattoman selvityksen johdosta kuvastui Roobert Mc
Intyren kasvoissa mitä suurin hämmästys.

Hetkisen luuli hän seuralaisensa tekevän pilaa, mutta se huoleton
varmuus, jolla tämä nousi ylös portaita, ja se syvä kunnioitus, jota
osottaen komeanauhainen portinvartia eteisessä avasi hänelle oven,
todisti, että kaikki oli silkkaa totuutta. Raffles Haw katsahti
taakseen ja myhäili hiukan itsekseen huomatessaan nuoren taiteilijan
olevan tavattomasti hämillään.

"Suokaa anteeksi, etten aikaisemmin sanonut sitä", sanoi hän
ystävällisesti, laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Jos olisitte
tuntenut minut, ette olisi puhuneet yhtä vapaasti, ja silloin en
minä olisi ollut tilaisuudessa oppia tuntemaan teidän tosiarvoanne.
Te tuskin esimerkiksi olisitte olleet niin avosydäminen puhuessanne
rikkaudesta, jos olisitte tietäneet, että puhuitte talonomistajan kera."

"Luulen etten koskaan eläissäni ole ollut näin hämmästynyt", sanoi
Roobert.

"Luonnollisesti. Miten olisitte voinut luulla minua miksikään
muuksi kuin työmieheksi. Ja minä olen työmies. Kemia on yksi minun
ajanvietteistäni, ja vietän joka päivä monta tuntia laboratoriossani
tuolla. Olin juuri äsken lopettanut työskentelyn tänään, ja kun olin
hengittänyt sisääni kokolailla kaasuja, arvelin, että pieni kävely
pitkin maantietä ja jokunen savu piipustani ei tekisi minulle pahaa.
Niin satuin kohtaamaan teidät, ja pelkään, että pukuni liiankin hyvin
sopi yhteen mustuneiden kasvojeni kanssa. Mutta luulen tuntevani teidät
nimeltä. Eikö se ole Roobert Mc Intyre?"

"Kyllä, vaikka minä en käsitä, miten olette sen joutuneet tietämään?"

"No, luonnollisesti otin vähäiseksi vaivakseni saada tietää jotakin
naapureistani. Olin kuullut, että täällä asui sen niminen taiteilija,
ja otaksun että taiteilijoita ei ole varsin lukuisasti Tamfieldissa.
Mutta mitä pidätte te rakennuksen arkkitehtuurista? Toivon että se ei
loukkaa teidän harjaantunutta aistianne?"

"Se on todella ihmeellinen — hämmästyttävä. Teillä on tavaton silmä
huomaamaan vaikutuksia."

"Oh, minulla ei ole mitään aistia, ei vähintäkään aistia. En eroita
hyvää pahasta. Tuskin on hienostumattomampaa siinä suhteessa kun minä.
Mutta sain Lontoon ensimäisen arkkitehdin tänne ja toisen yhtä hyvän
Wienistä. He selvittivät asian keskenään."

He seisoivat aivan sivuovien sisäpuolella suunnattomalla
bisoninnahka-matolla. Heidän edessään oli iso, nelikulmainen piha,
joka oli laskettu monivärisillä marmorilaatoilla arapialaisen tavan
mukaan. Keskeltä hakatusta nefriitistä valmistetusta korkeasta
suihkulähteestä nousi ilmaan viisi korkeata, ohutta vesisuihkua, joista
neljä kaatui ulospäin yksi pihan jokaiseen kulmaan, pudoten siellä
suuriin marmorialtaisiin, viidennen syöstessä suoraan ylös suunnattoman
korkealle pudotakseen alas keskisäiliöön takaisin. Pihan joka sivulla
kasvoi upea, korkea hoikkarunkoinen palmu, levittäen riippuvalehtistä,
vehreää latvustansa hyvinkin viisikymmentä jalkaa heidän päittensä
yläpuolella.

Ylt'ympäri kulki maurilainen, nefriitistä ja kirjavasta marmorista
rakennettu holvikäytävä; raskaat, punaisimman purpuran väriset uutimet
kätkivät ovet väliinsä. Suoraan edestä, oikealta ja vasemmalta veivät
leveät, kallisarvoisilla, paksuilla smyrnalaisilla matoilla peitetyt
portaat ylempiin kerroksiin, jotka olivat yltympäri keskellä olevaa
pihaa. Ilma katolla oli lämmin ja kuitenkin raitis, kuin toukokuun ilma
Englannissa.

"Se on Alhambran jäljittelyä", virkkoi Raffles Haw. "Palmut ovat
kauniit. Ne kohoavat ylös läpi koko rakennuksen altapäin maasta, niiden
juuret ovat ympäröidyt kuumilla vesitorvilla. Ne tuntuvat viihtyvän
varsin hyvin."

"Miten erinomaisen hienoa messinkityötä", huudahti Roobert, katsellen
ihmetellen kiiltävää ja tavattoman hienoa metalliverkko-aitiota, joka
koristi maurilaisten kaarien välillä olevia huoneita.

"Se on kylläkin varsin sievää. Mutta se ei ole messinkiä. Messinki
ei ole kyllin sitkeätä, että sitä voitaisiin saada niin hienoksi. Se
on kultaa. Mutta tulkaa nyt tätä tietä. Älkää pahastuko, että pyydän
odottamaan siksi, kuin olen saanut noen pois kasvoistani."

Hän meni edellä pihan vasemmalla sivulla olevaa ovea kohden, joka
Roobertin hämmästykseksi vitkalleen käännähti saranoillaan heidän
lähetessään.

"Se on pieni parannus, jonka minä olen keksinyt", virkkoi talon isäntä.
"Kun tullaan oven eteen, vapautuu eräs vieteri lattialautojen painosta,
ja siitä seuraa, että saranat kääntyvät. Tehkää hyvin ja astukaa
sisään. Tämä on minun oma pieni pyhäkköni, joka on kalustettu oman
makuni mukaan."

Jos Roobert odotti saavansa nähdä uuden näytteen rikkautta ja loistoa,
niin hän pettyi pahasti, sillä nyt hän havaitsi avarassa, mutta melkein
tyhjässä huoneessa pienen rautasängyn yhdessä kulmassa, siellä täällä
joitakuita puutuoleja, tumman maton ja suuren pöydän, joka oli täynnään
kirjoja, pulloja ja kaikellaisia "jätteitä", joita karttuu ahkeran,
mutta huolimattoman ihmisen ympärille. Tarjoten vieraallensa tuolin
otti Raffles Haw takin yltään, kietoi ylös karkean villapaitansa hihat
ja alkoi kastella ja hieroa itseään lämpimällä vedellä, jota juoksi
seinässä olevasta hanasta.

"Te näette miten yksinkertainen minun makuni on", huomautti hän
kuivatessaan vettävaluvia kasvojaan ja hiuksiaan pyyheliinalla. "Tämä
on ainoa huone koko talossa, jossa kaikki on oikein minun mieleni
mukaisesti. Täällä minä viihdyn. Täällä voin lukea ja rauhassa poltella
piippuani. Kaikki ylellisyys on minusta vastenmielistä."

"Sitä ei todellakaan uskoisi", huomautti Roobert.

"Minä vakuutan, että se on totta. Katsokaas, teidänkin rikkauksia
halveksivien mielipiteittenne mukaan, jotka varmaankin ovat hyvin
järkeviä ja teille kunniaksi, täytyy teidän myöntää, että jos
ihminen sattuu olemaan suunnattoman — hyvä, sanokaamme huomattavan
— rahasumman omistaja, niin on hänen velvollisuutensa päästää rahat
liikkeeseen, niin että ihmiskunta hyötyisi niistä. Nähkääs, siinä on
minun loisteliaiden yritysteni salaisuus. Minun pitää ponnistaa koko
terävänäköisyyteni päättääkseni keinoistani ja johtaakseni samalla
rahat laillisia teitä. On esimerkiksi sanken helppoo lahjoittaa
rahoja ja epäilemättä voisin käyttää tarpeettomat varani tai osan
ylellisyydestäni sillä tavalla, mutta en tahdo antaa almuja enkä tehdä
vahinkoa suoranaisella anteliaisuudella. Minun täytyy jossakin muodossa
saada vastiketta siitä, mitä annan ulos. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, vaikka todellakin on harvinaista kuulla ihmisen
valittavan vaikeutta varojensa kuluttamisessa."

"Vakuutan että se on minusta vakava vaikeus. Mutta olen keksinyt
suunitelmia — joitakuita varsin oivallisia suunitelmia. Tahdotteko
pestä kätenne? Hyvä, ehkä teitä haluttaisi katsella taloa. Tulkaa tähän
huoneen kulmaan ja istukaa tuolle tuolille. Juuri noin. Nyt istun minä
tähän ja niin olemme valmiit lähtemään."

Huoneen kulmaus, jossa he istuivat, oli maalattu noin kuuden jalan
pituudelta joka puolelle tummasti suklaanruskeaksi ja oli varustettu
kahdella punasella, seinästä ulkonevalla istuimella, jotka olivat aivan
vastakohtaiset huoneen muille yksinkertaisille varustuksille.

"Tämä", virkkoi Raffles Haw, "on elevaattori, vaikka se on niin
tiiviisti sovitettu huoneeseen, että liikekohtia olisi vaikea
huomatakkaan, jos värit eivät olisi erilaiset. Se on laitettu
käymään sekä vaakasuoraan että pystysuoraan. Tämä rivi nappeja
osoittaa eri huoneita. Täällä on merkittynä kuten näette 'Ruokasali',
'Tupakkahuone', 'Biljaardihuone', 'kirjasto' j.n.e. Minä näytän teille,
kuinka se kulkee ylöspäin. Nyt painan tätä nappia, johon on merkitty
'Keittiö'."

Tuntui tuskin huomattava liikahdus, kevyt hankaus, ja Roobert havaitsi,
ilman että oli liikkunut paikaltaan, että huone oli kadonnut. Sen
sijaan oli heidän edessänsä suuri, kaarenmuotoinen tammiovi.

"Se on keittiön ovi" virkkoi Raffles Haw. "Minulla on keittiö
ylinnä talossa. En siedä ruoanhöyryjä. Olemme tulleet ylöspäin
kahdeksankymmentä jalkaa puolessatoista sekunnissa. Nyt painan jälleen
nappia ja niin olemme taas minun huoneessani".

Roobert Mc Intyre tuijotti häneen hölmistyneenä.

"Tieteen ihmeet ovat suuremmat, kuin taikuuden", lausui hän.

"Se on vain pieni, soma koneisto. Nyt koetamme kulkea vaakasuoraan.

"Minä painan 'Ruokasalinappia' ja niin olemme me siellä kuten näette.
Käykää ovelle, se aukenee edessänne".

Roobert teki neuvon mukaan, ja huomasi tovereineen olevansa avarassa,
korkeassa huoneessa, samalla kuin elevaattori heidän painostaan
vapautuneena lennähti takaisin alkuperäiselle paikallensa.

Hän tirkisteli ympärilleen seiniä koristaviin suuriin maalauksiin.
Hänen jalkansa vaipuivat pehmeään, kallisarvoiseen mattoon, kuin olisi
hän keträluihin asti vajoten käynyt sammalpeitteistä vallia.

"Totisesti, totisesti, tuolla näen Raphaelin siveltimen jälkiä",
huudahti hän viitaten erääseen tauluun edessään.

"Jaa, se on Raphaelilta, ja luulen sen olevan yhden hänen parhaita
maalauksiaan. Minua huvitti erinomaisesti tarjota enemmän kuin Ranskan
hallitus. He halusivat saada sitä Louvreen, mutta huutokaupassa voittaa
se, jolla on tukevin kukkaro".

"Ja tämän 'Catilinan vangitsemisen' täytyy olla Rubens'in tekoa.
On mahdotonta erehtyä hänen upeisiin miehiinsä ja ilkeännäköisiin
naisiinsa nähden".

"Jaa, se on Rubens'ilta. Ne kaksi muuta ovat Velasqvez'ilta ja
Tenier'iltä, kauniita näytteitä espanjalaisesta ja hollantilaisesta
koulusta. Täällä on minulla vain vanhoja mestareita. Uudenaikaiset
ovat biljaardihuoneessa. Kalusto täällä on hiukan omituinen. Itse
asiassa kuvittelen mielessäni, että se on ainoa laatuaan. Se on
tehty ebenholtsista ja sarvivalaan sarvista. Se tuotti kalastajalle
varsin paljon päänvaivaa, sillä niiden tarveaineiden saanti on
jokseenkin rajoitettua. Kummallista kyllä oli Kiinan keisari tilannut
jotenkin suuren määrän sarvivalaan sarvia korjatakseen erään vanhan
pagoodin, jonka ympäri oli rakennettu aita sellaisista, mutta tarjosin
markkinoilla enemmän kuin hän ja hänen taivaallisen majesteettinsa
täytyi odottaa. Täällä kulmauksessa on myös elevaattori, mutta
emme huoli nyt siitä. Tehkää hyvin ja menkää tästä ovesta. Tämä on
biljaardihuone", jatkoi hän ja he siirtyivät viereiseen huoneeseen.
"Kuten näette on minulla muutamia arvokkaita nykyaikaisia maalauksia
seinillä. Täällä on yksi Corot'ilta, kaksi Meissonier'iltä, yksi
Bouquerau'lta, yksi Millais'elta, yksi Orchardsson'ilta ja kaksi Alma
Tademakselta. Oikeastaan minusta tuntuu vastenmieliseltä ripustaa
tauluja näille leikatuille tammiseinille. Näettekö noita lintuja,
jotka hyppivät ja laulavat oksilla. Eikö todella näytä, kuin ne oikein
liikkuisivat ja visertelisivät?"

"Se on suuremmoista. En milloinkaan ole nähnyt niin erinomaista työtä.
Mutta miksi kutsutte tätä biljaardihuoneeksi, mr Haw? En näe lainkaan
biljaardia".

"Oh, biljaardi on niin kömpelö ja epäkäytännöllinen huonekalu. Se
on aina tiellä, paitsi juuri silloin kun sitä halutaan käyttää.
Biljaardi on tuon kiilloitetusta, vaahterasta tehdyn nelikulmion alla,
jonka näette lattiassa tuossa. Nyt asetan jalkani tälle vieterille.
Näettekös?"

Hänen niin sanoessaan kohosi lattian keskusta ja mitä kaunein,
kilpikonnan kuorella katettu biljaardi kohosi neljän jalan korkeuteen.
Hän painoi toiseen vieteriin, ja lautapelipöytä näyttäysihe samalla
tavalla. "Te saatte pelipöytiä tai mitä tahdotte asettamalla vipuja
liikkeeseen", hän huomautti. "Mutta nämähän ovat vähäpätöisyyksiä. Ehkä
on museossa jotakin, joka saattaa enemmän kiinnittää mieltänne."

Hän osotti tietä toiseen huoneeseen, joka oli varustettu antiikkiseen
tapaan mitä kalleimmilla ja harvinaisimmilla kudontatöillä verhotuilla
kaluilla. Lattia oli laskettu erivärisistä marmorilevyistä, siellä
täällä oli pieniä mattoja mitä kallisarvoisimmista turkiksista.

Huonekaluja ei ollut paljon, vaan joukko pieniä mustallapuulla ja
hopealla silattuja, hienoilla maalauksilla koristettuja kuppeja oli
asetettu ympäri huonetta.

"Kenties on liikaa sanoa tätä museoksi", virkkoi Raffles Haw. "Täällä
on vain muutamia loistavia pikkuesineitä, joita olen poiminut sieltä
täältä. Jalokivet ovat vahva puoleni. Luulen että niiden puolesta voin
kilpailla kenen yksityisen keräilijän kanssa tahansa koko maailmassa.
Pidän niitä lukittuina, sillä parhaimmatkin palvelijat voivat joutua
kiusaukseen."

Hän otti hopea-avaimen kellonvitjoistaan ja alkoi aukoa ja vedellä
ulos laatikoita. Ihastuksen ja ihmetyksen huudahdus pääsi Roobert
Mc Intyreltä, kun hän näki kotelon toisensa perään täynnä upeimpia
jalokiviä. Rubiinien syvä, tyyni puna, smaragdien kirkas, hohtava
vehreä, terävästi salamoivat timantit, beryllien monet vaihtelevat
värivivahdukset, ametystit, onyxit, katinsilmät, agastit ja
karneolit ikäänkuin täyttivät huoneen epämääräisellä, monivärisellä,
kimmeltelevällä loistolla. Pitkiä kappaleita kaunista sinistä lapis
lazulia, komeita verikiviä, heleitä ja punaisia ja valkosia koralleja,
kourallisittain hohtavia helmiä kaateli omistaja esiin, kuin koulupoika
huolimattomasti viskelee marmoripallosia taskustaan.

"Tämä ei ole hullumpi", hän sanoi, kohottaen suurta, helottavaa,
keltaista, päänsä kokoista möhkälettä. "Se on tosiaankin kaunis
kappale meripihkaa. Sen lähetti asioitsiani Itämereltä. Se painaa
kaksikymmentäkahdeksan naulaa. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan,
niin kauniista kappaleesta. Minulla ei ole varsin suuria briljantteja
— ei ole suuria kaupan — mutta kokoelmani on ylipäänsä hyvä. Siroja
leikkikapineita, vai kuinka?"

Hän otti molemmat kätensä täyteen smaragdeja eräästä laatikosta ja
antoi niiden sitten hiljalleen valua takaisin kassaan.

"Suuri Jumala" huudahti Roobert nähdessään laatikon toisensa perästä.
"Sehän on jo sinänsä suunnaton omaisuus. Satatuhatta puntaa tuskin
riittäisi hinnaksi niin suuremmoisesta kokoelmasta."

"Luulen, ettette kelpaa arvostelemaan jalokiviä", sanoi Raffles
Haw nauraen. "Tämän yhden ainoan laatikon sisällystä ei voitaisi
ostaa nimittämällänne summalla. Minulla on tässä muistiin pantuna
tähän päivään asti kaikki, mitä olen kuluttanut kokoelmiini, mutta
minulla on asioitsijoita liikkeellä, jotka luultavasti lähimpinä
viikkoina tulevat toimittamaan minulle huomattavia lisiä. Mutta asiain
nykyisillään ollessa olen antanut rahoja — katsokaamme — helmistä
neljäkymmentätuhatta, smaragdeista seitsemän kertaa viisikymmentä
tuhatta, rubineista kahdeksan kertaa neljäkymmentä, briljanteista
yhdeksän kertaa kaksikymmentä, Onyxeista — minulla on muutamia hyvin
kauneita onyxeja — kaksi kertaa kolmekymmentä. Mutta jalokiviä,
agaatteja — hm! Jaa, karttuu vähän yli neljän miljoonan seitsemänsadan
neljänkymmenen tuhannen. Uskallan sanoa viisi miljoonaa, sillä en ole
ottanut laskuun epätasaisia rahoja.

"Herra varjelkoon", huudahti nuori taiteilija tuijottavin silmin.

"Tunnen ikäänkuin jonkinlaista vastuunalaisuutta tässä suhteessa.
Näettekös hiominen, kiillottaminen, jalokivien koko kauppaan
valmistaminen on kerrassaan rikkaudesta riippuvaa teollisuutta. Jos
me emme tue sitä, täytyy sen hävitä, joka olisi samaa, kuin että
suuri joukko ihmisiä joutuisi puutteeseen. Samoin on laita hienojen
kultatöiden, jollaisia näitte ulkona. Rikkaudella on velvollisuutensa
ja näiden ammattien elähyttäminen on yksi tärkeimmistä. Tässä on kaunis
rubiini. Se on Birmasta ja on viides järjestyksessä suuruuden puolesta,
mitä on olemassa. Luulenpa että se olisi lähinnä suurin, jollei se
olisi hiottu, mutta hiominen vähentää kokoa luonnollisesti aika lailla."

Hän otti välkkyvän, punaisen, melkein pähkinän kokoisen kiven pidellen
sitä hetkisen peukalon ja etusormen välissä, jonka jälkeen hän
välinpitämättömästi heitti sen takaisin laatikkoon.

"Tulkaa tupakkahuoneeseen", hän virkkoi, "tarvitsette hiukan
virkistymistä, sillä on tapana sanoa, ettei ole maailmassa
väsyttävämpää kuin museoissa käynti."




IV.

Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen.


Huone, johon ällistynyt Roobert sen jälkeen saapui, oli ehkä
loistavammin, joskaan ei juuri niin kallisarvoisesi sisustettu, kuin
hänen ennen näkemänsä Bordeaux-värisiä, nukkapäällystäisiä, mataloita
divaaneja oli taiteellisesti näennäisessä epäjärjestyksessä huoneessa
sammalenvärisellä itämaalaisella matolla. Mukavia lepotuoleja, taapäin
nojaavia sohvia, ameriikkalaisia kiikkutuoleja, kaikkia oli vara
valita. Huoneen toinen pää oli varustettu lasiseinällä ja näkyi olevan
komeaan kasvihuoneeseen päin. Toisessa päässä oli paljon kaikellaisia
vasta ilmestyneitä aikakauskirjoja ja sanomalehtiä kullatuissa
pitimissään. Ripustimissa kahden puolen majolikakamiinia oli pitkä rivi
piippuja, joita oli kaikista seuduista ja kaikilta kansakunnilta —
englantilaisia kirsikkapuupiippuja, ranskalaisia ruusupuusta tehtyjä,
saksalaisia porsliinipesäisiä, leikattuja merenvahasta valmistettuja,
hyvänhajuisia seetripuisia piippuja, itämaisia nargileoja, turkkilaisia
tchibuk-piippuja ja suuria kultapäisiä hookah'eja. Oikeaan ja vasempaan
oli pieniä lippaita ulottuen kolminkertaisessa rivissä yli huoneen
pitkin sen pituutta; norsunluuhun niiden kannessa oli merkitty eri
tupakkalajien nimet. Niiden yläpuolella oli suurempia, kiilloitetuista
tammesta tehtyjä laatikoita sikareineen ja paperosseineen.

"Koetelkaa tätä damaskolaista divania", sanoi huoneen isäntä
heittäytyen kiikkutuoliin. "Se on sulttaanin kalustonhankkijalta.
Turkkilaiset osaavat antaa arvoa mukavuuksille, voin sanoa. Olen
innokas polttaja, herra Mc Intyre. Tauluista esimerkiksi en mitään
ymmärrä, kuten kyllä pian näette. Mutta tupakasta saattaisin ehkä sanoa
jotakin. Katsokaa näitä" — hän otti esille muutamia pitkiä, sirosti
kierrettyjä, miedonvärisiä sikareja — "nämä ovat todella erinomaisia.
Koettakaa niitä, tehkää hyvin."

Roobert sytytti tarjotun sikarin ja heittäytyi mukavasti taapäin
nojalleen patjojen väliin, sinisten, balsaminhajuisten savupilvien
läpi tarkastellen tuota tavatonta, tahraiseen viittaan puettua
miestä, joka haasteli miljooneista, kuin joku toinen puhuu muutamista
punnista. Kalvakkaine kasvoineen, surullisine, alakuloisine ilmeineen
ja kumaroine olkapäineen näytti hän siltä, kuin hänen kultansa olisi
häntä painanut. Oli kuin koko hänen olemuksessaan olisi ollut äänetön
anteeksipyyntö, hiljainen iltarukous, joka sangen vähän sopi yhteen sen
suunnattoman vallan kanssa, joka hänellä oli.

Roobertista oli koko tämä haaveellinen tapaus ollut erittäin
mieltäkiinnittävä ja hauska. Hänen taiteilijaluontonsa leimahti
eloisaksi siinä täydellisen loiston ja mukavuuden ilmakehässä ja
hänessä vallitsi tyytyväisyyden ja suorastaan aistillisen mielihyvän
tunne, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut.

"Saapiko olla kahvia tai reiniläistä viiniä tai tokay'ilaista tai
jotakin väkevämpää", kysyi Raffles Haw ojentaen kätensä kohden
esinettä, joka oli hyvin avatun pianon näköinen ja ulkoni seinästä.
"Voin suositella tokay-viiniäni. Saan sitä Itävallan keisarin
hankkijalta, vaikka uskallan sanoa saavani parasta lajia."

Hän painoi kahdesti yhteen tangettiin ja istui sitten hiljaa ja
odottaen. Kuuluvasti paukahtaen lennähti kymmenen sekunnin kuluttua
muuan vetoluukku auki ja pieni tarjotin, jolla oli kaksi pitkää
venetialaista lasia, tuli näkyviin.

"Se tekee aito hyvin tehtävänsä", virkkoi Raffles Haw. "Se on aivan
uusi keksintö, mikäli tiedän. Täällä näette erilaisten viinien ja
muiden nimet painettuina tangetteihin. Painamalla tangettiin suljen
sähkövirran, joka vaikuttaa, että hana kellarissa alapuolella avautuu
niin pitkäksi ajaksi, kuin tarvitaan sen alla alituisesti seisovan
lasin täyttämiseen. Lasi tietysti seisoo pyörivällä levyllä, niin
että aina on yksi paikalla. Lasit kulkevat sitten ylös ilmatorvea
myöten, joka joutuu liikkeeseen viinin aiheuttaman lisääntyneen painon
vaikutuksesta. Se on pieni oivallinen ajatus. Mutta pelkään rasittavani
teitä kaikellaisilla pikku keksinnöilläni. Minun oikkujani on kehittää
koneisto huippuunsa."

"Päinvastoin minä ihmettelen ja ihailen", sanoi Roobert lämpimästi.
"On kuin äkkiä olisin joutunut meidän vanhasta proosallisesta
Englannistamme johonkin loihduttuun palatsiin, neron hengetärten
kotiin. En olisi koskaan voinut uskoa, että maassamme löytyisi
sellaista keinojen tarkoituksiin sovelluttamista, niin täydellistä
valtaa kaikkien yksityiskohtain yli, että se voisi auttaa poistamaan
elämältä joitakuita sen pieniä vaivaloisuuksia."

"Minulla on vielä jotakin teille näytettävää", huomautti Raffles Haw,
"mutta viivähtäkäämme täällä hetkinen, sillä tahtoisin sanoa teille
jotakin. Mitä pidätte sikarista?"

"Erinomainen."

"Se kierrettiin Louisiassa orjuuden ajoilla. Nyt ei koskaan saada
sellaisia. Mies, jolla niitä oli, ei tuntenut niiden arvoa. Hän möi ne
muutamasta shillingistä kappaleen. Nyt pyydän, että tahtoisitte tehdä
minulle palveluksen, herra Mc Intyre."

"Suurimmalla mielihyvällä."

"Te näette nyt kutakuinkin, miten minun laitani on. Olen kokonaan
outo täällä. Varakkaitten säätyluokkien kanssa minulla ei ole
paljon yhteistä. En ole vähääkään seuramies. En tunne lainkaan
yhteiskunnallista kunnianhimoa. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti."

"Toiselta puolelta on kokemukseni maailmasta ollut se, että on perin
vaikeata päästä ystäväksi köyhemmän ihmisen kanssa — tarkoitan
sellaisen kanssa, joka haluaa jollakin tavalla lisätä tulojansa.
Sellainen ajattelee enin rikkauttani ja vähin minua itseäni. Olen
koettanut sitä, ymmärrättekö, ja tiedän sen." Hän vaikeni ja antoi
sormiensa lipua pitkin harvaa partaansa.

Roobert Mc Intyre nyökkäsi osoittaaksensa ymmärtävänsä hänen tilansa.

"Nyt te tajuatte", hän jatkoi, "että kun minun luontoni pitää minua
etäällä rikkaista ja epäluuloisuuteni niistä, jotka eivät ole rikkaita,
niin tulee asemani kovin yksinäiseksi. Ei silti, että olisin huolissani
erillisen elämän vuoksi, siihen olen tottunut. Mutta se rajoittaa
toimintapiiriäni. Minulta aivan puuttuu luotettavia keinoja voidakseni
tietää, milloin ja missä voisin olla hyödyksi. Olen jo tänään ilokseni
kohdannut erään miehen, tämän pitäjän papin joka tuntuu olevan
läpeensä omaavoittoa pyytämätön ja luotettava. Hän on tuleva yhdeksi
yhdistysniveleeksi minun ja ulkomaailman välillä. Nyt kysyn teiltä,
tahtoisitteko te tulla toiseksi?"

"Suurimmalla mielihyvällä", virkkoi Roobert innoissaan.

Ehdotus täytti hänen sydämmensä ilolla, sillä se tuntui tavallansa
saattavan hänet julkiseen yhteyteen tuon paratiisinmoisen talon kanssa.
Mr Haw ei olisi voinut pyytää mitään, joka olisi enemmän ollut hänestä
mieluista.

"Olin niin onnellinen keskustelusta teidän kanssanne havaitessani,
kuinka korkealla te olette siinä suhteessa ja kuinka täydellisesti omaa
etua pyytämätön te olette. Havaitsitte kenties kuinka lyhytsanainen ja
melkein epäystävällinen teitä kohtaan alussa olin. Minulla on ollut
syytä pelätä ja epäillä kaikkia tilapäisiä tuttavuuksia. Liian usein on
käynyt seivästi ilmi, että ne ovat olleet jo ennakolta huolellisesti
suunniteltuja toisessa tai toisessa halvassa tarkoituksessa. Suuri
Jumala, millaisia historioita voisin kertoa teille! Erästä naista
ajoi härkä — panin henkeni vaaraan pelastaakseni hänet ja sain sitten
tietää, että kaikki oli äidin toimeenpanema näytelmä halusta tulla
tutuksi vaikuttavalla tavalla, ja että härkä oli vuokrattu tunniksi.
Mutta en tahdo järkyttää teidän uskoanne ihmisluontoon. Minä puolestani
olen saanut joitakuita kovia kolauksia. Ehkä katson liian epäluuloisin
silmin kaikkea, mikä tulee lähelleni. Sitä tarpeellisempaa on, että
saan jonkun neuvonantajan, johon voin luottaa."

"Jos vain tahdotte sanoa minulle, missä minun ajatukseni saattaisi olla
teille hyödyksi, niin tuntisin itseni onnelliseksi", sanoi Roobert.
"Sukuni on kotoisin Birminghamista, mutta tunnen kuitenkin useimmat
ihmiset täällä, ja tiedän miten heidän laitansa on."

"Juuri sitä tarvitsenkin tietää. Rahat voivat olla suureksi hyödyksi,
mutta ne saattavat myös paljon vahingoittaa. Minä tulen kysymään teiltä
neuvoa, jos muuten epäilen. Se on totta, yhden kysymyksen tahdon tehdä
teille yksin tein. Voitteko sanoa, kuka on nuori nainen, jolla on hyvin
tumma tukka, harmaat silmät ja hienosti muodostuneet kasvot? Hän oli
sinisessä, astrakaninahkaisella kauluksella ja hihansuilla varustetussa
puvussa."

Roobert hymyili sydämmessään.

"Sen puvun tunnen varsin hyvin", hän sanoi. "Te olette kuvailleet
sisareni Lauran."

"Teidän sisarenne! Todellako? Niinpä niin, teissä on jotakin
yhtäläisyyttä, nyt kun olen saanut silmäni auki sitä huomaamaan. Näin
hänet eräänä päivänä ja ihmettelin, kuka hän olisi. Hän asuu varmaan
teidän kanssanne?"

"Aivan oikein, isäni, hän ja minä asumme yhdessä Elmdenessä."

"Siellä toivon saada tehdä tuttavuutta heidän kanssaan. Te olette
lopettaneet sikarinne. Ottakaa uusi tai koettakaa piippua. Minulla
on täällä useimmat tupakkalajit. Lippaat täytetään joka maanantaina
ja lauvantaina lähetetään, mitä silloin on jälellä, vanhuksille
köyhäintaloon; sillä tavalla onnistun aina pitämään tuoretta tavaraa.
Hyvä, jollette halua nauttia enää mitään, niin ehkä tahtoisitte
nähdä parisen kohtaa. Tällä sivulla on varushuone ja sen toisella
puolella kirjasto. Kirjakokoelmani on rajoitettu; minulla on nahdisti
satatuhatta nidosta. Mutta joukossa on harvinaisia teoksia. Minulla on
länsigöötiläinen raamattu viidenneltä vuosisadalta, jonka melkein uskon
ainoaksi laatuaan.

"Sitten on eräs Biblia Pauperum vuodelta 1430, eräs mulperipuun
lehdille kirjoitettu käsikirjoitus ensimäiseen Mooseksen kirjaan
luultavasti toiselta vuosisadalta, 'Tristan ja Isolde' kahdeksannelta
vuosisadalta ja parisataa vanhaa goottilaista munkkikäsikirjoitusta,
joiden joukossa sangen kauniita kappaleita Schöfferiltä ja Fustilta.
Niitä voitte huviksenne katsella jonakin sateisena päivänä, kun teillä
ei ole parempaa tekemistä. Mutta minä olen keksinyt jotakin, joka on
yhteydessä tämän tupakkahuoneen kanssa, ja joka ehkä huvittaisi teitä.
Sytyttäkää nyt uusi sikari ja tulkaa sitten istumaan viereeni tälle
chaiselonguelle huoneen perälle".

Kysymyksessä oleva sohva oli komerossa, jota kolmelta sivulta
ja yläpuolelta ympäröi täysin kirkas, läpinäkyvä kristalli.
Heidän istuttuaan vetäisi talon herra eräästä nuorasta, jolloin
kristalliluukku putosi alas heidän taakseen, niin että he joka puolelta
joutuivat sulkeuksiin suureen kaappiin, jonka seinät olivat puhdasta
ja niin hienoksi hiottua lasia, että sen olemassaolon hyvin helposti
saattoi unohtaa.

Joukko kullatuita, kristallikädensijoilla varustettuja nuoria riippui
alas pieneen huoneeseen näyttäen olevan yhteydessä ulkopuolella olevan
pitkän, loistavan aition kanssa.

"No, missä nyt haluaisitte poltella sikarianne", sanoi Raffles Haw
vakavat silmänsä loistaen. "Matkustammeko Intiaan vai Egyptiin vai
Kiinaan tai minne haluatte?"

"Etelä-Amerikkaan", sanoi Roobert.

Tuntui jokin räpsähtävän, sorisevan ja liikkuvan. Nuori taiteilija
katseli hämmästyksissään ympärilleen. Minne hän katsoikaan, joka
puolella oli sanajalkoja, korkeita kuin puut, ja palmuja pitkine,
riippuvine köynnöskasvineen, ja joukottain säteileviä orkideeoja.
Tupakkahuone, talo, Englanti, kaikki oli kadonnut ja hän istui
divaanilla Amazon-joen aarniometsän sydämessä.

Se ei ollut näköhäiriö eikä silmänkääntäjätemppu. Hän saattoi nähdä
kuuman höyryn kohoovan troopillisesta pikkumetsästä, raskaat pisarat,
jotka putoilivat suunnattomista viheriäisistä lehdistä, vieläpä juomut
ja lustot karkeassa kuoressa, joka takeltui runkoihin. Juuri hänen sitä
kaikkea katsellessaan kiertäysi viheriä, täplikäs käärme äänettömästi
hänen päänsä yläpuolella olevan oksan ympäri ja loistavasulkainen
papukaija lennähti äkisti lehdikon läpi kadoten puiden runkojen
joukkoon. Roobert katseli hämmästyksestä mykkänä ja kääntyi vidoin
isäntänsä puoleen uteliain ja samalla rahtusen pelokkain kasvoin.

"Ihmiset ovat olleet kummissaan vähemmänkin vuoksi, eikö totta",
huudahti Raffles Haw sydämmellisesti nauraen. "Oletteko saaneet
kylliksi Amazonjoesta? Mitä sanotte pienestä lepohetkestä Egyptissä?"

Taasen sorina, nopea vilahdus jostakin ohijäävästä esineestä, ja
silmänräpäyksessä levisi heidän ympärillään suunnaton erämaa niin
pitkälle kuin silmä kantoi. Etualalla yleni ilmaan ylähälle ryhmä
palmuja, joukko ryhmyisiä, kaktuksentapaisia kasveja juurillaan.
Toisella puolella kohosi korkea, epätasainen, harmaa muistopatsas,
joka jalustalta oli hakattu jättiläiskuoriaisen muotoiseksi. Joukko
sisiliskoja leikitteli vanhan, hakatun kiven pinnalla. Takana levisi
keltainen hieta siintävään etäisyyteen, jossa utuinen kangastus
näyttäysihe näköpiirin rajalla.

"Herra Haw, en käsitä tätä!"

Roobert tarttui kiinni sohvan selustimeen ja tuijotti hölmistyneenä
ympärilleen.

"Vaikutus on todella hämmästyttävä, eikö totta? Tämä egyptiläinen
erämaa on minun lempipaikkani tahtoessani poltella hiljaisesti
mietiskellen. On omituista, että tupakka on tullut eloisasta,
käytännöllisestä lännestä. Se tuntuisi paremmin sopivan toimettomalle,
uneliaalle idälle. Mutta ehkä vaihtelun vuoksi pitäisitte pikku
pistäymisestä Kiinaan?"

"Ei tänään", vastasi Roobert vieden käden otsalleen. "Tunnen itseni
vähän sekanaiseksi kaikista näistä ihmeistä, luulenpa todella niiden
käyneen hermolleni. Sitäpaitsi on aika minun palata proosalliseen
Elmdeneeni, jos vain voin löytää tien ulos tästä erämaasta, johon
olette minut siirtäneet. Mutta tahtoisitteko rauhoittaa mieltäni, herra
Haw, selittämällä miten tämä kaikki on mahdollista?"

"Se on pelkkää leikittelyä, monimutkaisesti laitettua leikkiä, ei
mitään muuta. Sallikaa selittääni. Minulla on pitkä jono hyvin suuria
kasvihuoneita, jotka alkavat toisesta päästä tupakkahuonetta. Eri
kasvihuoneet ovat eri tavalla lämpimiä ja kosteita, niin että niissä
tarkoilleen saadaan aikaan Egyptin, Kiinan tai muiden maiden ilmasto.
Näettekös, meidän kristallikaappimme on raitiovaunu, joka kulkee pitkin
terässylinteriä mitä pienimmällä hankauksella. Vetämällä toisesta
tai toisesta nuorasta määrään, kuinka kauas on mentävä, ja liike
tapahtuu, kuten olette nähneet, hämmästyttävällä vauhdilla. Vaikutus
kasvihuoneissani tulee täydellisemmäksi sen kautta, että katon alati
salaa pilvi, joka todella on ihmeteltävästi maalattu ja että sinne on
viety lintuja ja muita eläimiä, jotka tuntuvat viihtyvän teennäisessä
lämmössä yhtä hyvin kuin luonnollisessa".

"Se selittää kuvan Etelä-Amerikasta, mutta ei egyptiläistä".

"Ei, se on todella sangen kekseliäästi laitettu. Sain taitavimman
miehen Ranskasta, tai ainakin sen joka parhaiten käsittää,
miten saadaan aikaan suuria vaikutuksia, maalaamaan tuonne tuon
ympyränmuotoisen taustan. Te ymmärrätte, palmut, kaktukset, obeliski
j.n.e. ovat täysin todellisia, ja samoin on hiekka noin viidenkymmenen
sylen mitalta, ja lyönpä vetoa terävänäköisimmän miehen kanssa
koko Englannissa, että hän ei osaa sanoa, mistä petos alkaa. Se on
tavallinen pyörömaalaustapa, jonka vaikutus useinkin varsin huonosti
onnistuu, mutta tämä on tehty mitä täydellisimmästi. Oliko jotakin
muuta?"

"Kristallikaappi? Mihin se on tarkoitettu?"

"Suojaamaan vieraitani lämmön vaihdosten vaikutuksilta. Tekisinpä
heille huonon palveluksen, jos veisin heidät takaisin tupakkahuoneeseen
läpihiestyneinä ja vilustuttaisin heidät ankarasti. Kristallikaappi
myös on pidettävä jonkun verran lämpimänä, muuten höyry hiostaisi lasin
ja pilaisi näköalan. Mutta pitääkö teidän tosiaankin mennä? No, sitten
ollaan jälleen tupakkahuoneessa. Toivon, ettei käyntinne läheskään ole
ainoa ja viimeinen. Jos saan luvan käydä Elmdenessä, on se minusta
hupaista. Tätä tietä, museon kautta".

Kun Roobert Mc Intyre tuli ulos suuren talon balsamisesta,
hyvänhajuisesta ilmasta englantilaisen talvi-illan tuimaan, kylmään,
purevaan säähän, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut poissa pitkällä
matkalla vieraissa maissa.

Aikaa mitataan paraiten aistimuksilla, ja niin eloisat ja uudet olivat
hänen havaintonsa olleet, että hänestä tuntui, kun olisi monta viikkoa
kulunut keskustelusta nokisen, oudon miehen kera tiellä. Hän kulki
eteenpäin aivan pyörällä päästään koko sielu huumauksissa ajatellen
omituisen tuntemattoman rajattomia rikkauksia ja määrittelemätöntä
valtaa.

Pieneltä, rämältä ja matalalta tuntui hänestä Elmdene, kun hän lähestyi
sitä, ja hän astui sen kynnyksen yli täynnä rauhatonta tyytymättömyyttä
itseensä ja ympäristöönsä.




V.

Lauran pyyntö.


Samana iltana illallisen jälkeen kertoi Roobert Mc Intyre isälleen ja
sisarelleen kaikesta, mitä oli nähnyt. Se täytti niin hänen mielensä,
että hänestä tuntui kevennykseltä saada kertoa siitä muille.

Niin, hän pikemmin itsensä tähden kuin muiden kuvaili eloisasti
kaikki ihmeet, mitä oli nähnyt: tuon rikkauksien yltäkylläisyyden,
nuo kuninkaalliset aarrekamarit jalokivineen, kultineen, marmorineen,
erinomaiset keksinnöt, tuhlaavaisuuden ja joka kohdassa ilmenevän
täydellisen rahojen halveksimisen. Kokonaisen tunnin hän hehkuvin
sanoin kertoili näkemistänsä ihmeistä, ja lopetti jokseenkin ylpeästi
mainiten Raffles Haw'in hänelle tekemän pyynnön ja täydellisen
luottamuksen, jota hän osoitti häntä kohtaan.

Hänen sanoillaan oli sangen erilainen vaikutus, kumpaankin kuulijaan.
Vanha Mc Intyre nojasi taapäin tuolissaan katkera hymy huulillaan,
kapeat kasvot vääntyneinä tuhansiin poimuihin ja silmät loistaen
kateutta ja ahneutta. Hänen laiha, keltainen kätensä lepäsi pöydällä
niin lujasti nyrkkiin puristettuna, että rystöt hohtivat valkoisina
lampunvalossa.

Laura taas oli kumarruksissa eteenpäin, huulet avoimina imien veljen
jokaisen sanan, hehkuva puna poskillaan. Milloin toiseen, milloin
toiseen katsoessaan tuntui Roobertista, ettei hän koskaan ollut nähnyt
isäänsä niin ilkeänä eikä sisartansa niin kauniina.

"Kuka sitten on tuo ihminen", kysyi ukko pitemmän vaitiolon jälkeen.
"Toivon vaan, että hän on saanut sen kaiken kunniallisella tavalla.
Viisi miljoonaa jalokivissä, sanot. Jumala varjelkoon! Ja valmis
lahjoittamaan pois niitä, mutta arkailee antaa almuja. Sano sinä
hänelle, Roobert, että sinä tiedät tapauksen, jossa on varsin arvokasta
ottaa vastaan almu".

"Mutta, hyvät ihmiset, kuka voi hän olla, Roobert", huudahti Laura.
"Haw ei saata olla hänen oikea nimensä. Hänen täytyy olla valepukuinen
prinssi tai ehkä joku maanpaossa oleva kuningas. Oi miten halusta
tahtoisin nähdä nuo timantit ja smaragdit. Minä luulen aina, että
smaragdit pukevat tummia henkilöitä paraiten. Sinun pitää kertoa
uudestaan kaikki siitä museosta".

"Minä luulen hänen olevan sen, mikä hän sanoi olevansa", vastasi
veli. "Hänen käytöksensä on tyyntä ja korutonta kuin tavallisen
keskisäätyisen englantilaisen. Ei siinä ollut mitään erikoista
pintakiiltoa, mikäli minä saatoin havaita. Hän tiesi vähän yhtä ja
toista kirjoista ja tauluista, juuri tarpeeksi ymmärtääkseen niiden
arvon, mutta ei enempää. Ei, minä ajattelen, että hän on saman
säätyinen mies kuin me, mutta on tavalla tai toisella saanut periä
suunnattoman omaisuuden. On tietysti vaikea sanoani mitään, mutta
kuitenkin uskoisin, että sitä, mitä tänään olen nähnyt — rakennukset,
maalaukset, jalokivet, kirjat j.n.e. — olisi mahdoton saada alle
kahdenkymmenen miljoonan, ja olenpa varma, että arvioni on liian pieni".

"Olen tuntenut ainoastaan yhden Haw'in" sanoi vanha Mc Intyre
rummuttaen pöytää, "hän oli esimies patruunahylsytehtaassani. Mutta hän
oli vanhahko, naimaton mies. Hyvä on, minä toivon, että hän on saanut
ne kunniallisella tavalla. Toivon, että rahat ovat puhtaita".

"Ja ajattele, ajattele, hän tulee tänne meidän luo", huudahti Laura
ja taputti käsiään. "Oi, milloin luulet hänen tulevan, Roobert? Anna
kaikin mokomin minun tietää se ennakolta. Luuletko hänen tulevan
huomenna?"

"Sitä en todellakaan tiedä".

"Oh, miten hauska on saada nähdä häntä. En tiedä, milloin olisin ollut
niin huvitettu".

"Katso, täällä on sinulle kirje", huomautti Roobert. "Ja Hectorilta
lisäksi, sen näen ulkomaalaisesta postimerkistä. Miten voi hän?"

"Oh, se tuli nyt juuri. En ole vielä avannut sitä. Sanoakseni totuuden
olen niin ollut kiihtynyt sinun puheisiisi, että olen kokonaan
unhoittanut sen. Vanha Hector-raukka! Se on Madeirasta". Hän silmäsi
mitä nopeimmin nuoren merimiehen rohkealla koulupojankäsialalla
huolimattomasti kirjoittamat neljä sivua. "Hän voi hyvin", virkkoi hän.
"Heillä oli myrskyistä matkalla sinne, mutta, mutta nyt voi hän hyvin.
Hän luulee, että he palaavat maaliskuussa. Mutta ajattelen juuri,
tuleeko sinun uusi ystäväsi huomenna — tuo lumotun linnan ritari".

"Tuskinpa niin pian luullakseni".

"Haluaisikohan hän sijoittaa vähän rahoja", puhui isä. "Älä unohda
Roobert sanoa hänelle, kuinka hyvät liikesuhteet nyt vallitsevat
aseiden kaupassa. Kokemuksellani ja muutaman tuhannen punnan pääomalla
voisin hankkia hänelle kolmekymmentä prosenttia yhtä helposti kuin
pankki. Kun kaikki ympäri käy, täytyy hänen kuitenkin asettaa rahojansa
johonkin yritykseen. Eihän hän saata haudata niitä kaikkia kirjoihin
ja jalokiviin. Olen varma siitä, että voisin hankkia hänelle parhaan
koron."

"On ehkä kauvan siihen, kun hän tulee tänne, isä", sanoi Roobert
kylmästi, "ja kun hän tulee, luulen, etten saata käyttää hänen
ystävyyttään keinona sinun harrastustesi edistämiseksi".

"Me olemme hänen vertaisiaan, isä", huudahti Laura kiivaasti. "Aijotko
tehdä meidät hänen edessään kerjäläisten kaltaisiksi. Hän luulisi, että
me suosimme häntä ainoastaan hänen rahojensa tähden. Minua ihmetyttää,
että voit ajatellakaan sellaista".

"Jos minä en olisi ajatellut sellaista, niin ihmettelen, mistä neiti
olisi saanut kasvatuksensa", matki vanhus suuttuneesti; ja Roobert
hiipi hiljaisesti ylös huoneeseensa, jonne hän maalauksiensa keskelle
yhä kuuli karkean ja heleän äänen, toisten alhaalla jatkaessa alituista
perherutinaansa.

Yhä nurjemmalta tuntui hänestä ympäristö, yhä arvokkaammalta se lepo,
joka rahalla oli saatavissa.

Aamiainen oli tuskin syöty seuraavana aamuna eikä Roobert ollut vielä
lähtenyt työhönsä, kun heikko koputus kuului ovelta, ja siellä seisoi
Raffles Haw matolla ulkopuolella. Roobert meni ulos ja toivotti hänet
sangen ystävällisesti tervetulleeksi.

"Pyydän anteeksi, että tulen näin varahin", sanoi hän, "mutta kävelen
usein hiukan aamiaisen perästä". Hänessä ei nyt ollut merkkejä
työstään, vaan hän oli pulska ja hieno mustassa puvussaan ja tukka oli
huolellisesti harjattu.

"Te puhuitte eilen työstänne. Ehkä te, vaikka onkin aikaista,
sallisitte minun nähdä atelierianne?"

"Varsin mielelläni, tehkää niin hyvin, herra Haw", huudahti
Roobert aivan haltioissaan sellaisesta huomiosta moisen anteliaan
taiteensuosijan puolelta. "Olen enemmän kuin onnellinen saadessani
näyttää teille niitä vähäpätöisiä töitä, joita valmistelen, vaikkakin
olen melkein arka ajatellessani, miten perehtynyt te olette suuriin
mestareihin. Sallikaa minun esitellä: isäni ja sisareni Laura".

Vanha Mc Intyre kumarsi syvään ja hieroi käsiään, mutta nuori neiti
huudahti hämmästyksissään ja tuijotti avosuin miljoonamieheen. Haw meni
ja puristi tyynesti hänen kättään.

"Minä ajattelin, että se olitte te", sanoi hän. "Olen jo tavannut
sisarenne, herra Mc Intyre, ensi päivänä, tänne tultuani. Me etsimme
suojaa lumimyrskyltä eräässä vajassa ja kulutimme aikaa pienellä,
hupaisella keskustelulla!

"En vähääkään aavistanut puhuvani herraskartanon omistajan kera", sanoi
Laura hiukan hämillään. "Niin hauskaa on tämä kaikki!"

"Usein ajattelin, kuka lienee puhetoverini ollut, mutta vasta eilen
sain sen tietää. Miten kodikkaasti te asutte täällä. Täällä on
varmaankin erinomaisen kaunista kesällä. Jollei olisi tuota kukkulaa
tuolla, voisi nähdä minun ikkunoistani suoraan tänne".

"Niin ja silloin voisimme me nähdä kaikki teidän kauniit istutuksenne",
sanoi Laura, joka seisoi hänen vieressään ikkunassa. "Viimeksi eilen
minä toivoin, että kukkula olisi poissa".

"Todellako? Suurimmalla mielihyvällä siirrätän sen pois, jos te niin
haluatte".

"Varjele", huudahti Laura. "Mihin sen sitten asettaisitte?"

"Oh, senhän voisi viedä rautateitse mihin tahansa, Siinä ei olisi
suuriakaan hommia. Muutama tuhat miestä soveliain konein ja pari
kukkulan luo johdettua kiskojonoa, ja se olisi poissa parissa
kuukaudessa".

"Entä pappi-polon talo?" kysäsi Laura nauraen.

"Oi, siitä ei olisi suurta vaaraa. Me voisimme hankkia hänelle toisen,
ehkä paljon mukavamman kuin tämä. Veljenne voi sanoa teille, että olen
oikea asiantuntija, kun on kysymyksessä talon rakentaminen. Mutta,
vakavasti puhuen, jos se teidän mielestänne olisi parannus, katson,
mitä voidaan tehdä".

"Ei millään muotoa, herra Haw. Mitä kylässä minusta sanottaisiin,
jos kehoittaisin sellaiseen tekoon. Kukkulahan on ainoa, joka antaa
Tamfieldille rahtusen omituisuutta. Olisi suurinta itsekkyyttä uhrata
se Elmdenen näköalan parantamiseksi".

"Tämä on oikea pieni soppelo, herra Haw", puuttui haasteluun vanha Mc
Intyre. Luulen että pian olette tukehtua täällä tullessanne suuresta
palatsistanne, josta poikani on kertonut niin paljon ihmeellistä. Mutta
meillä ei ole ollut näin aina, herra Haw. Niin vähäpätöinen kuin nyt
olenkin, oli kuitenkin aika, jolloin voin kirjoittaa yhtä monta numeroa
shekkiin, kuin kuka muu asetehtailija tahansa Birminghamissa. Se oli —".

"Rakas vanha tyytymätön isä", huudahti Laura, kietoen hyväillen kätensä
hänen ympärilleen. Vanhus päästi pienen kimakan kirkaisun ja hänen
kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta hän koetti salata sen tehdyllä
yskällä.

"Menemmekö portaita ylös", sanoi Roobert nopeasti, innokkaasti koettaen
johtaa vieraan huomiota pois kotikohtauksesta. "Huoneeni on oikea
atelieri, sillä se on heti kattotuolien alla. Minä näytän tietä, jos
tahdotte tehdä niin hyvin ja seurata".

Jättäen Lauran ja Mc Intyren menivät he peräkkäin ylös työhuoneeseen.

Mr Haw seisoi kauvan "Magna chartan allekirjoittamisen" ja "Thomas
Becket’in murhan" edessä, siristäen silmiään ja hermostuneesti
hypistellen partaansa, Roobertin seisoessa vieressä levottomana
odottaen.

"Ja mitä maksavat nämä kaksi?" Raffles Haw vihdoin kysyi.

"Määräsin niille sata puntaa kummallekin, kun lähetin ne Lontooseen".

"Silloin on parasta, mitä voin toivoa teille, että se päivä tulisi,
jolloin ilolla maksaisitte kymmenkertaisesti sen summan saadaksenne
ne takaisin jälleen. Olen vakuutettu, että teillä on suuria
mahdollisuuksia ja näen että ryhmityksessä ja suunnittelun rohkeudessa
jo olette ehtineet pitkälle. Mutta teidän piirustuksenne on, anteeksi,
että sanon, hiukan kovaa, ja teidän värityksenne ehkä liian ohutta.
Nyt teen sopimuksen teidän kanssanne, herra Mc Intyre, jos suostutte
siihen. Tiedän, että rahat eivät teitä viehätä, mutta, kuten ensi
kohtauksessamme sanoitte, täytyy kuitenkin elää. Ostan nämä kaksi
taulua teiltä ehdolla, että milloin tahansa voitte saada ne takaisin
maksamalla saman summan".

"Te olette liiaksi hyvä". Roobert ei tiennyt oikein ollako ihastunut
saadessaan taulunsa myödyiksi, vaiko mielipahoillansa ostajan
kummallisesta arvostelusta.

"Saanko kirjoittaa shekin samalla", sanoi Raffles Haw. "Täällä on
kynä ja mustetta. Lähetän pari palvelijaa noutamaan ne iltapäivällä.
Säilytän ne teille. Kun kerran tulette kuuluisaksi, ovat ne arvokkaita
näytteitä teidän aikaisemmasta työstänne".

"Tunnen itseni sangen kiitolliseksi, herra Haw", sanoi nuori taiteilija
pannessaan pankkiosoitteen lompakkoonsa.

Hän vilkasi siihen kääntäessään sitä kokoon, toivoen heikosti, että
tuo siekailematon mies ehkä olisi arvioinnut taulut korkeammin
kuin hän oli sanonut. Mutta numerot olivat oikein. Roobert alkoi
hämärästi käsittää, että rahojen halveksimisesta oli niin haittaa
kuin etuakin, jonka käsityksen hän muuten oli antanut itsestään vain
joillakuilla tilapäisillä sanoilla, ja nekin olivat johtuneet pikemmin
isän ajatustavan vastustamisesta kuin hänen omasta todellisesta
vakaumuksestaan.

"Toivon, neiti Mc Intyre", sanoi Raffles Haw, kun taas olivat tulleet
jokapäiväiseen huoneeseen, "että kunnioitatte minua tulemalla katsomaan
kokoilemiani pieniä eriskummallisuuksia. Teidän veljenne varmaankin
saattaa teitä. Tai ehkä vanha herra Me Intyre haluaisi tulla mukaan".

"Minua suuresti ihastuttaa saada tulla sinne, herra Haw", sanoi Laura,
hymyillen suloisimmasti, "vaikka suurin osa ajastani nykyään menee
huolehtiessani köyhiä, jotka kärsivät kylmyyttä". Roobert kohotti
kulmakarvojansa, sillä ensi kertaa hän kuuli puhuttavan sisarensa
armeliaisuustoiminnasta, mutta mr Raffles Haw nyökäytti päätään
hyväksyvästi.

"Roobert kertoi teidän ihmeellisistä kasvihuoneistanne. Todella
toivoisin voivani muuttaa sinne koko seurakunnan, että he saisivat
oikein lämmitellä".

"Mikään ei olisi helpompaa, mutta pelkään, että heille tuntuisi liian
vaikealta tultuaan ulos sieltä takaisin. Minulla on eräs rakennus, joka
juuri nyt on valmistunut. Veljenne ei ole sitä vielä nähnyt, mutta
luulen, että se on paras kaikista. Se kuvaa intialaista suistomaata ja
on tarpeeksi kuuma".

"Kuinka minä ikävöin nähdä sitä", huudahti Laura ja löi käsiään yhteen.
"Koko ikäni olen aina uneksinut saada nähdä Intian. Olen lukenut siitä
niin paljon, temppeleistä, metsistä, suurista virroista ja tiikereistä.
Te tuskin uskotte, mutta minä en ole koskaan nähnyt tiikeriä muuten
kuin maalauksessa".

"Se voidaan helposti auttaa", sanoi Raffles Haw rauhallisella
tavallaan. "Huvittaisiko teitä nähdä tiikeri?"

"Oh, hirmuisesti".

"Minä lähetän tänne yhden. Sallikaa minun katsoa, kello on nyt
kaksitoista. Voin sähköittää Liverpooliin kello yksi. Siellä on mies,
joka myö villieläimiä. Luulisin sen voivan olla täällä huomisaamuna
varhain. No hyvä, toivon saavani nähdä teidät kaikki ennen pitkää. Olen
viipynyt melkein liian kauvan, sillä olen säntillinen mies ja olen aina
määrätyt tunnit laboratoriossa".

Hän kätteli jokaista ystävällisesti hyvästiksi ja virittäen piippunsa
kynnyksellä, lähti menemään.

"No, mitä pidätte hänestä", kysyi Roobert heidän katsellessaan menijää.

"Yhtä hyvin voisi uskoa sellaisen rahamäärän lapselle kun hänelle",
huudahti ukko. "Voin oikein pahoin kuullessani hänen puhuvan kukkulan
muuttamisesta, tiikerien ostamisesta ja moisista hullutuksista, kun on
olemassa kunniallisia ihmisiä ilman tointa ja suuria yrityksiä, jotka
odottamalla odottavat hiukan pääomaa. Se on epäkristillistä — se on
minun ajatukseni".

"Minusta hän on ihastuttava, Roobert", sanoi Laura. "Muista, että
sinä olet luvannut ottaa meidät mukaasi herraskartanoon. Ja näyttää
todellakin siltä, kuin hän toivoisi meidän tulevan pian. Etkö usko
meidän voivan mennä iltapäivällä".

"Se tuskin käy päinsä, Laura. Jätä asia minun haltuuni, minä pidän
huolta kaikesta. Ja nyt minun täytyy tehdä työtä, sillä päivää on niin
lyhyeltä näinä talvikuukausina".

Kun Roobert Mc Intyre sinä iltana oli mennyt levolle ja oli
nukkumaisillaan, tunsi hän käden koskevan olkapäähänsä, ja kun
hän nousi ylös, näki hän sisarensa verhottuna johonkin valkoiseen
poimupukuun, saali olkapäiden yli heitettynä seisovan vieressään kuun
valossa.

"Rakas Roobert", kuiskasi hän kumartuen hänen puoleensa, "oli eräs
asia, jota aijon sinulta pyytää, mutta isä oli aina tiellä! Tahdothan
tehdä minulle mieliksi Roobert, eikö totta?"

"Luonnollisesti, Laura. Mistä on kysymys?"

"Minua suututtaa, jos joku puhuu minusta tai minun asioistani. Jos
Raffles Haw sanoo minulle jotakin minusta tai kysyy jotakin, niin ole
hyvä äläkä mainitse mitään Hectorista. Ethän tee sitä, Roobert, eikö
totta, pikku siskosi tähden".

"En, jollet sitä halua".

"Oi miten sinä olet hyvä, rakas veli!"

Ja hän kumartui ja suuteli häntä hellästi.

Oli harvinaista, että Laura osoitti jotakin liikutusta, ja veli mietti
sitä unisena, kuten hän oli, kunnes taas uupui keskeytettyyn uneensa.




VI.

Harvinainen vieras.


Mc Intyren perheen jäsenet istuivat aamiaispöydässä aamulla Raffles
Haw'in ensimäisen käynnin jälkeen, kun heitä hämmästytti kylätieltä
kuuluva moniääninen melu.

Lähemmäksi tuli hälinä, ja äkisti kavahti kaksi hevosta näkyviin
puutarhan aidan taa korskuen ja polkien korvat takaluimussa ja silmät
yhäti viistoillen johonkin hirmuiseen, joka oli niiden takana. Kaksi
miestä laahusti huutaen ja pidätellen ohjaksissa ja kolmas syöksyi
ylös koukeroista puutarhatietä. Ennenkuin Mc Intyret ennättivät
käsittää aseman, tölmäsi palvelustyttö Mary huoneeseen kauhu pyöreillä,
pisamaisilla kasvoillaan. "Neiti", kirkui hän, "teidän tiikerinne on
tullut".

"Suuri Jumala", huudahti Roobert syösten ovelle puolillaan oleva
teekuppi kädessä. "Tämä menee liian pitkälle. Täällä on meillä iso,
hyppivä tiikeri kärryillä rautahäkissä ja koko kylän väestö avosuin
perässä".

"Ihan täysi hullu", huusi vanha Mc Intyre. Näinhän sen hänen
silmistään. Nyt on hän maksanut niin paljon tuon pedon vuoksi, että
minä olisin sillä hyvin autettu jaloilleni jälleen. Onko kuultu mitään
hullumpaa? Sano ajajalle, että hän vie sen poliisiasemalle".

"Ei tule koskaan kysymykseen, isä", sanoi Laura nousten arvokkaasti ja
kietoen saalin hartioilleen. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa
hehkuivat ja hän käyttäysi kuin kuningatar riemukulussa.

Roobertin huomio, kun hän siinä seisoi teekuppi kädessä, kääntyi
omituisesta vieraasta kauniiseen sisareensa.

"Tämän on Raffles Haw tehnyt ystävyydestä minua kohtaan", sanoi Laura
ylpeänä mennen ovea kohden. "Minä pidän sen suurena kohteliaisuutena
hänen puoleltansa. Minä menen varmasti ulos katsomaan sitä".

"Tehkää hyvin ja tulkaa ulos, sir", sanoi ajaja näyttäytyen ovella,
"töin tuskin voimme pidellä hevosia".

"No, menkäämme ulos kaikki", ehdotti Roobert. He menivät puutarhan
aidan luo ja katselivat sen yli, koko kylän väen, koululapsista
vanhoihin vaivaistalon harmaapäisiin ukkoihin asti, seistessä ympärillä
mykkinä hämmästyksestä.

Tiikeri, pitkä, notkea, häijyn näköinen eläin, jolla oli loistavat
viheriät silmät, kääntelihe vilhuna ahtaassa häkissään piesten kylkiään
hännällään ja hieroen kuonoansa ristikkoa vasten.

"Mitä määräyksiä teille on annettu", kysyi Roobert ajajalta.

"Se tuli suoraan Liverpoolista ylimääräisellä junalla, ja juna odottaa
tuolla Tamfieldin luona valmiina viemään sen takaisin. Jos olisi ollut
itse kuningatar kysymyksessä, ei rautatiehenkilökunta olisi osoittanut
suurempaa arvonantoa. Me viemme sen takaisin, kun olemme saaneet siitä
kylliksi. Se on ollut peijakkaan paha kuljetettava, sir, meidän kätemme
ovat menneet aivan sijoiltaan pidellessämme hevosia".

"Niin miellyttävä, kaunis eläin", huudahti Laura. "Niin notkea ja
ihastuttava. En käsitä, kuinka voidaan pelätä noin siroa eläintä".

"Jaa sen minä sanon teille, neiti", sanoi ajaja ja nosti korvalakkiaan,
"eikö se tunkenut käpäläänsä ristikon välistä seisoessamme asemalla,
ja jollen olisi vetänyt pois toveriani Billiä, niin loppu siinä olisi
ollut hänelle. Se oli niin ja näin että hän pelastui, ma sanon!"

"En koskaan ole nähnyt mitään niin hauskaa", jatkoi Laura ikäänkuin ei
olisi kuullut ajajan huomautuksia. "Minusta on ollut hyvin hupaista
saadessani nähdä sen, ja minä toivon että sanot sen mr Haw'ille,
Roobert, tavatessasi hänet".

"Hevoset ovat kovin levottomia", sanoi veli. "Jos olet katsellut
kylliksesi, Laura, niin olisi ehkä paras antaa niiden mennä".

Laura nyökkäsi kuningattarenmoisella tavalla, jonka hän äsken oli
ottanut. Roobert huusi ajajalle, että he saisivat lähteä, tämä hyppäsi
kärryille, hänen toverinsa päästivät hevoset, ja pois rämisivät kärryt
häkkeineen puolen Tamfieldin väestöstä suotta pyrkiessä perästä.

"Eikö ole ihmeellistä, mitä rahoilla saadaan aikaan", huomautti Laura,
kun he eteisessä kolistelivat lumen kengistään. "Näyttää siltä, kuin ei
olisi mitään toivomusta, jota Raffles Haw ei voisi täyttää".

"Ei mitään toivomusta sinulla, tarkoitat", tokasi hänen isänsä. "Toinen
asia on, kun on kysymyksessä vanha, ruma ukko, joka on uuvuttanut
itsensä työssä lastensa hyväksi. Koskaan ennen en ole nähnyt kenenkään
rakastuvan noin ensi näkemältä".

"Kuinka saatat puhua niin tyhmästi, isä", huudahti Laura, mutta hänen
silmänsä salamoivat ja hänen hampaansa välkkyivät, kuin ei hän lainkaan
olisi pahastunut huomautuksesta.

"Jumalan tähden, varo itseäsi, Laura", sanoi Roobert. "En ole tullut
ajatelleeksi sitä ennemmin, mutta totisesti se näyttää siltä. Sinä
tiedät, mikä asemasi on. Raffles Haw'in kanssa ei käy leikitteleminen".

"Sinä rakas, vanha poika", virkki Laura laskien kätensä hänen olalleen,
"mitä tiedät sinä sellaisista? Kaikki, mitä sinulla on tekemistä, on
siinä, että valmistat taulusi ja muistat mitä eilen illalla minulle
lupasit".

"Mitä se oli?" kysäsi vanha Mc Intyre epäluuloisesti.

"Älä huoli siitä, isä. Mutta jos unohdat sen, Roobert, niin en anna
sinulle anteeksi, en elämässäni".




VII.

Kullan voima.


On helppo arvata, että mikäli viikot kuluivat, sikäli salaperäisen
tilanomistajan nimi kiiti ympäri rauhallista maaseutua ja maine hänestä
levisi aina Warwickshiren ja Staffordshiren etäisempiin soppiin ja
komeroihin. Birminghamissa toisaalla ja Coventryssä ja Leamingtonissa
toisaalla puhuttiin hänen suunnattomista rikkauksistaan, hänen
tavattomista päähänpistoistaan ja erinomaisesta elämästä, jota hän
vietti. Hänen nimensä lensi suusta suuhun, ja tuhansia ponnistuksia
tehtiin sen selville saamiseksi, kuka ja mikä hän oli. Mutta kaikista
vaivannäöistä huolimatta olivat uutistenurkkijat kykenemättömiä saamaan
hituistakaan tietoa hänen entisyydestään tai muodostamaan itsellensä
edes minkäänlaista käsitystä hänen rikkauksiensa salaperäisistä
lähteistä.

Ei ollut ihme, että kaikellaisia arveluita tehtiin asiasta, sillä
tuskin päivääkään kului ilman uusia todisteita hänen valtansa
loppumattomuudesta ja sydämenhyvyydestään. Papin, Robertin ja muiden
kautta oli hän oppinut paljon tuntemaan kuntalaisten elämää, ja
usein tapahtui, että milloin mikin työssä äärimmilleen rasittunut ja
uupunut perheenisä jonakuna kauniina aamuna löysi kädestään pienen
lipun, jonka sisältö karkoitti kaikki hänen huolensa. Eräänä päivänä
annettiin vuorilla varustettu merimiesnuttu ja pari hyviä, lujatekoisia
saappaita jokaiselle köyhäintalon ukolle. Toisella kerralla annettiin
miss Swirelle, joka oli ylhäinen, mutta köyhyyteen joutunut nainen ja
enensi elinkorkoaan käsitöillä, uuden uutukainen ensiluokan neulomakone
vanhan, kuluneen käsikoneen sijaan, joka oli niin rasittava hänen
reumatismilleen.

Kalpea opettaja, joka oli viettänyt vuosikaudet toisensa perään
keskeymättä taistellen Tamfieldin nuorison kovapäisyyttä ja laiskuutta
vastaan, sai eräänä aamuna postin kautta kiertopiletin kahden kuukauden
matkaa varten Etelä-Europaan hotellikuponkineen ja kaiken kaikkineen.
John Hackert, maatilanvuokraaja, oli viiden pitkän, huonosatoisen,
vuoden jälkeen, joiden yli hän oli päässyt sitkeydellään, vihdoin
kuudentena joutunut vararikkoon ja ulosmittaajat olivat jo talossa,
kun kunnianarvoisa pappi ehätti paikalle heiluttaen pankkiosoitusta
päänsä päällä ja sanoen hänelle, että se ei ainoastaan riittänyt hänen
velkojensa peitteeksi, vaan vieläpä teki hänelle mahdolliseksi ostaa
parannetut viljelyskoneet ja siten päästä vastaiseksi turvalliseen
asemaan.

Melkein loihtuinen tunnelma valtasi rahvaan, kun he katselivat suurta
palatsia auringon kimmeltäissä suunnattomien kasvihuoneitten katoilla,
tai ehkä vielä enemmän säteilevien sähkövalojen yöllä lähettäessä
valkeata hohdettansa lukemattomien ikkunarivien läpitse. Heistä tuntui,
kuin jonkinlainen kaitselmus olisi asunut tuossa suuressa palatsissa,
näkymättömänä, mutta itse nähden kaikki, rajattomana vallaltaan sekä
hyvyydeltään, yhä valmiina auttamaan ja tukemaan heitä.

Raffles Haw itse pysyi alati kaikkien hyvientöittensä takana; papin ja
Roobertin hallussa oli hupaisa työ toteuttaa hänen määräyksensä köyhien
ja kärsivien parissa.

Ainoastaan kerran esiintyi hän omassa persoonassaan, ja se tapahtui
siinä kuuluisassa tilaisuudessa, jolloin hän pelasti Garnaweg-veljesten
hyvin tunnetun pankin Birminghamissa.

Veljekset Louis ja Rupert Garnaweg olivat läpeensä kunniallisia ja
oikeinajattelevia miehiä. He olivat perustaneet pankkiliikkeen,
jolla oli haaraosastonsa jokaisessa pienessä kaupungissa neljässä
kreivikunnassa. Heidän Lontoossa olevan asioitsijansa vararikko oli
äkkiä tuottanut heille suuria häviöitä, ja kun huhu siitä levisi,
aiheutti se odottamattoman ja levottomuutta herättävän ryntäyksen
heidän konttooreihinsa. Itsepäisiä sähkösanomia, jotka pyysivät kultaa,
tulvasi kaikista heidän neljästäkymmenestä haaraosastostaan, samalla
kun pääkonttoori oli ahdinkoon täynnä levottomia tallettajia, jotka
kaikki kurottivat säästökirjojaan ja vaativat rahojaan.

Urhoollisesti pitivät veljekset konttoriapulaisineen hymyillen ryhtinsä
kiiltävän pöydän takana pikatietojen ja sähkösanomien sadellessa
joka taholta vetääkseen puoleensa kaikki pankin saatavissa olevat
vararahastot.

Koko päivän aaltosi virta konttoorin kautta, ja kun kello löi neljä
ja ovet suljettiin siksi päiväksi, oli katu vielä tungokseen asti
täynnä odottavaa joukkoa, vaikka kultaa oli tuskin tuhat puntaa jälellä
kellareissa.

"Se on vain viivytystä Louis", sanoi Rupert-veli epätoivoissaan
viimeisen kirjurin mentyä konttorista, kun he vihdoinkin saattoivat
antaa hymyn kadota kalpeilta kasvoiltaan.

"Noita luukkuja ei koskaan enää avata" huudahti veli Louis, ja leväten
toistensa sylissä puhkesivat he äkisti nyyhkytyksiin — ei omien
huoliensa tähden, vaan sen kurjuuden vuoksi, joka oli kohtaava heille
luottamuksensa antaneita henkilöitä.

Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei sille löydy toivoa, joka vain antaa
maailman tietää murheistaan?

Samana iltana sai rouva Spurling kirjeen vanhalta koulutoveriltaan
Louis Garnaweg'in rouvalta, jossa tämä haasteli huolensa ja toiveensa
ja koko heidän surullisen tarinansa.

Nopeasti lensi tieto pappilasta herraskartanoon. Varhain seuraavana
aamuna tuli mr Raffles Haw iso musta matkalaukku kädessä ja
pyysi tavata Englannin pankin haaraosaston kasööriä kesken hänen
aamiaissyöntinsä ja sai hänet avaamaan ovensa ennen konttoriaikaa.

Puoli yhdeksän aikaan oli joukkoa alkanut tunkeilla Garnawegien
edustalla, kun outo mies, kalpea ja laiha, kantaen tukevaa
matkalaukkua, itsepäisestä pyynnöstään päästettiin sisälle pankin
vastaanottohuoneeseen.

"Ei maksa vaivaa sir", sanoi vanhempi veli nöyrästi heidän siinä
seisoessaan kehoittamassa toisiaan urhoollisesti käymään onnettomuutta
päin. "Me emme voi tehdä enempää. Meillä on vain vähäpätöinen määrä
jäljellä ja olisi väärin muita kohtaan, että nyt maksaisimme teille.
Voimme ainoastaan toivoa, että kun aktiiviset tallettajamme ovat
saaneet rahansa, ei kukaan, paitsi me itse, tule menettämään mitään".

"En tule ottamaan ulos rahoja, vaan päinvastoin panemaan sisälle",
sanoi Raffles Haw nöyrällä, anteeksipyytävällä tavallaan. "Minulla
on täällä laukussani viisisataatuhatta puntaa englantilaisissa
pankkiseteleissä. Jos tahtoisitte olla niin hyvä ja merkitä hyväkseni
summan, olisin kiitollinen".

"Mutta taivaan Jumala sir", sammalsi Rupert Garnaweg, "ettekö ole
kuulleet? Ettekö ole nähneet? Sitten emme voi sallia teidän tekevän
sellaista silmät ummessa, emmehän saata Louis?"

"Emme tietystikään. Emme voi suositella pankkiamme tällä hetkellä,
sillä täällä on rynnäkkö rahojen kimppuun, eikä kukaan tiedä, kuinka
pitkälle se voi mennä".

"Ai, ai", sanoi Raffles Haw. "Jos rynnäkkö jatkuu, pitää teidän
sähköittää minulle, ja minä teen pienen lisäyksen laskuuni. Tehkää
hyvin ja lähettäkää minulle kuitti postissa. Hyvästi, hyvät herrat!"

Hän poistui kumartaen, ennenkuin hämmästyneet pankkiherrat edes
ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, ja ennenkuin he edes olivat siirtäneet
silmänsä suunnattomasta, mustasta matkalaukusta ja pöydälle jätetystä
nimikortista.

Suoritukset eivät tulleet tuhoisiksi sinä päivänä Birminghamissa,
ja Garnawegin pankki on pystyssä vielä tänään, nauttien hyvin
ansaitsemaansa menestystä.

Sellaisilla teoilla teki Raffles Haw itsensä tunnetuksi koko
sisämaassa, ja kuitenkaan ei hän kaikesta auliudestaan huolimatta ollut
se mies, jota kävi pettäminen.

Turhaan kumarteli työkykyinen kerjäläinen hätien portillaan, turhaan
sepusteli petturi tuhannet tarunomaiset onnettomuutensa paperille.

Esittäessään herraskartanossa jonkun kertomuksen hädästä ja huolista
kummastui Roobert usein erakon nopeata havaintokykyä, kuinka
täsmällisesti hän saattoi havaita joka virheen kertomuksessa ja
osoittaa jokaisen kohdan, jossa oli väärä sointu. Jos ihminen oli
kyllin vankka auttaakseen itse itseään, tai sellainen, ettei apu olisi
häntä hyödyttänyt, silloin hän turhaan kääntyi tilanomistajan puoleen.
Turhaan esimerkiksi vanha Mc Intyre yhtenään oli miljoneerin tiellä
koettaen tuhansin elein ja ilmein selvittää hänelle, miten ankarasti
kohtalo oli häntä runnellut ja kuinka hänen mennyt suuruutensa helposti
voitaisiin palauttaa. Raffles Haw kuunteli kohteliaasti, kumarsi,
hymyili, mutta ei milloinkaan näyttänyt vähintäkään halua jälleen
asettaa äreätä asetehtailijaa hänen kunniajalustalleen.

Mutta jos erakon rikkaudet houkuttelivat puoleensa kerjäläisiä läheltä
ja kaukaa, niin kuin lampunvalo vetää koiperhosia, niin oli niillä
sama vetovoima myöskin erääseen toiseen, paljon vaarallisempaan
ihmisluokkaan.

Eriskummallisia, julmia naamoja nähtiin kylätiellä, haamuja, jotka
lähtivät ulos saaliinhakuun, havaittiin öiseen aikaan hiiviskelevän
mäntyistutuksilla ja varoituksia saapui kaupungin ja kreivikunnan
poliisivirastoilta, että pahamaineisten henkilöitten oli nähty
lunastavan matkalippuja Tamfieldiin.

Mutta jos, kuten Raffles Haw sanoi, tuskin mikään rajoitti rikkauksien
valtaa, niin antoivat ne hänelle kyvyn myöskin suojella itseänsä, jonka
yksi ja toinen sai harmikseen havaita.

"Haluaisitteko tulla kartanoon", sanoi hän eräänä aamuna kurkistaessaan
ovesta Elmdenen arkihuoneeseen. "Minulla on siellä jotakin, joka ehkä
huvittaisi". Hän oli nyt ystävällisissä väleissä Elmdenessä eikä
montaakaan päivää kulunut ilman että hän ja Mc Intyret näkivät toisensa.

He seurasivat häntä mielellään kaikki kolme, sillä sellainen kutsumus
tiesi tavallisesti jotakin aivan erinomaista, jota hänellä oli heille
tarjottavana.

"Olen näyttänyt teille tiikerin", virkkoi hän Lauralle viedessään
heidät ruokasaliin. "Nyt näytän teille jotakin yhtä vaarallista, vaikka
ei läheskään niin kaunista".

Huoneen toisessa päässä oli peililaite, jonka huipussa oli iso, pyöreä
lasi terävässä kulmassa.

"Katsokaa tuonne ylempään lasiin", sanoi Raffles Haw.

"Siunatkoon! niin hirmuisia miehiä", huudahti Laura. "Niitä on kaksi
enkä tiedä sanoa kumpi niistä näyttää pahemmalta".

"Mutta, totisesti, missä he ovat?" kysyi Roobert. "Näyttää siltä, kuin
he istuisivat jonkinlaisen kellarin lattialla".

"Sangen vaarallisia naamoja" sanoi vanhus. "Minä neuvoisin vakavasti
teitä lähettämään noutamaan poliisia".

"Sen olen tehnyt, mutta on melkein liikaa viedä heitä vankilaan,
sillä itse asiassa ovat lie jo varsin mukavassa vankilassa. Kuitenkin
ajattelen, että laki saa tehdä tehtävänsä".

"Ja keitä he ovat, ja kuinka he ovat joutuneet tänne? Sanokaa meille,
herra Haw".

Laura Mc Intyrellä oli sangen mielistelevä tapa, joka vaikutti
vastustamattomasti, kun hän lisäksi oli kaunis kuin kuningatar.

"En tiedä siitä enempää kuin tekään. He eivät olleet siellä eilen
illalla. Otaksun sen vuoksi varmuudella voitavan väittää heidän
joutuneen sinne yöllä, varsinkin kun palvelijani tullessaan löysivät
ikkunan avattuna täällä alhaalla. Mitä tulee heidän luonteesensa ja
aikomuksiinsa, niin luulisin sen olevan kyllin selvästi kirjoitettuna
heidän kasvoihinsa. Oikein kaunis pari, vai mitä arvelette?"

"Mutta en lainkaan käsitä, missä he ovat", sanoi Roobert ja
tirkisteli peiliin. Toinen heistä puskee päätään seinään. Ei, hän on
kumarruksissa, niin että toinen voi asettua hänen selkäänsä. Nyt hän on
ylhäällä ja valo lankeaa hänen kasvoihinsa. Mikä villiytynyt lurjuksen
naama! Haluaisin piirustaa sen. Se olisi hyvä luonnos tauluun, jota
ajattelin "Hirmuhallituksen ajalta".

"Olen napannut heidät patentin saaneella varasloukullani", virkkoi
Haw. "Nämä ovat ensimäiset lintuni, mutta eivät varmaankaan viimeiset.
Nyt tahdon näyttää teille, kuinka laite työskentelee. Se on aivan
uusi keksintö. Tämä lattia on nyt täysin pitävä, mutta joka ilta
muutan sen pudotusluukuksi. Se tapahtuu yht'aikaisesti kaikissa
huoneissa alakerrassa erään koneiston avulla, joka on yhteydessä
niiden kanssa. Jos silloin astutaan kolme, neljä askelta eteenpäin
ovelta tai ikkunalta, niin kääntyy se osa lattiata alas saranoilla, ja
mies luisuu alas pehmitettyyn holviin, jossa hän saa raivota, kunnes
hänet päästetään ulos. Keskilattialla on luja kohta, johon huonekalut
nostetaan yöksi. Lattia menee heti taas entiselleen, niinpian kuin
murtovaras on poissa painamasta, ja hän saa istuskella kellarissa
minun katsellessani häntä tämän yksinkertaisen peililaitteen avulla.
Ajattelin, että teitä huvittaisi nähdä vankejani ennenkuin jätän ne
konstaapelille, jonka nyt näen tulevan puistokäytävää pitkin".

"Varas-raukat", sanoi Laura. "Ei ihme, että he näyttävät niin puusta
pudonneilta, herra Haw, sillä luultavasti he eivät tiedä, missä ovat
tai kuinka ovat sinne tulleet. Olen oikein iloinen tietäissäni, että te
niin hyvin ymmärrätte suojella itseänne, sillä usein olen ajatellut,
että teidän turvallisuutenne on epävarma".

"Ihanko todella", sanoi Raffles Haw hymyillen hänelle. "Luulen taloni
olevan kylläkin suojatun sisäänmurtoja vastaan. Kuitenkin voitaisiin
yhtä ikkunaa käyttää sisäänkäytävänä; se on keskimäinen kolmesta
laboratoriossani. Olen asettanut sen niin syystä, että totuuden
sanoakseni, itsessäni on yökulkijan vikaa, ja kun minua huvittaa
kuljeskella tähtien valossa, tahdon mieluummin mennä ja tulla kenenkään
huomaamatta. Mutta olisipa paikalle osattua, että varas sattuisi
käyttämään juuri sitä yhtä varmaa sisäänpääsötietä sadasta, mutta
jospa niinkin sattuisi, luultavasti joutuisi hän kuitenkin loukkuun.
Täällä on konstaapeli, mutta te ette saa mennä, sillä minulla on vielä
jotakin näytettävää pienessä valtakunnassani. Tehkää hyvin ja käykää
biljaardihuoneeseen, minä tulen luoksenne silmänräpäyksen kuluttua."




VIII.

Biljoneerin suunnitelmia.


Sen aamun ja monta muuta vietti Laura herraskartanossa katsellen museon
aarteita, leikkien kallisarvoisilla leikkikaluilla, joita Raffles Haw
oli kokoillut, tai kulkien kristallikaapissa tupakkahuoneesta lähtien
pitkin upeita kasvihuoneita.

Haw tavallisesti kulki vakavana hänen rinnallaan hänen liehuessaan
perhosen tavoin paikasta toiseen. Hän kiinnitti salaisesti häneen
huomionsa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi hänen ihastuksestaan. Ainoa
ilo, minkä rikkaudet hänelle tuottivat, oli se, että hän havaitsi
muiden olevan huvitettuja niistä.

Hänen huomaavaisuutensa Lauraa kohtaan oli nyt tullut niin selväksi,
että tuskin saattoi erehtyä sen suhteen. Hänen kasvonsa kirkastuivat
huomattavasti Lauran läsnäolosta, eikä hän milloinkaan väsynyt
keksimästä uutta ja uutta hämmästyttääkseen häntä.

Joka aamu, ennenkuin Mc Intyret olivat vielä ylhäälläkään, toi
palvelija herraskartanosta kimpun harvinaisen kauniita kukkia
aamiaispöydän koristeeksi. Lauran pieninkin pyyntö, oli se miten
fantastinen tahansa, täytettiin heti, mikäli se rahoilla ja
ihmisnerolla oli täytettävissä.

Kun pakkanen jatkui, tukittiin joki ja muutettiin suunnastaan, niin
että se tulvi kahden niityn yli ainoastaan luistinradan hankkimiseksi
hänelle. Lauhan ilman ollessa saapui joka iltapäivä kuomureki kauniin,
loistavan hevosen vetämänä, siltä varalta että neiti Mc Intyre olisi
halunnut lähteä ajelemaan. Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, että hän oli
valloittanut herraskartanon erakon kiintymyksen.

Laura puolestaan näytteli osaansa ihmeteltävästi. Naisellisella
taipuvaisuudella omisti hän hänen ihanteensa ja katseli maailmaa hänen
silmillään. Hän puhui vain köyhäinhuoneista ja kansankirjastoista,
armeliaisuustoimista ja kaikellaisista parannuksista. Milloinkaan ei
Haw mitään suunnitelmaa tehnyt ilman, että neiti Mc Intyre siihen osasi
liittää jonkin sivuseikan, jonka kautta se tuli täydellisemmäksi ja
tehokkaammaksi. Haw uskoi vihdoinkin tavanneensa sielun täydellisesti
oman sielunsa mukaisen. Siinä olisi seuralainen, joka ei ainoastaan
voisi seurata häntä, vaan myös johtaa häntä sillä tiellä, jonka hän oli
valinnut. Roobert ei enempää kuin isänsäkään voinut olla huomaamatta,
mitä tapahtui, mutta jälkimäiselle ei mikään saattanut olla
tervetulleempi, kuin sukulaisuusside, joka edes epäsuorasti yhdistäisi
hänet niin suunnattoman rikkaaseen mieheen.

Kultapussien tenhovoima vaikutti myöskin Roobertiin pannen
vastaväitteet jähmettymään hänen huulilleen. Oli sangen suloista
pidellä noita rikkauksia, joskin vain asiamiehenäkin. Miksi tekisi tai
sanoisi hän mitään, joka häiritsisi heidän jokapäiväistä, onnellista
yhdessäoloansa. Sehän oli hänen sisarensa asia eikä hänen, ja mitä
Hector Spurlingiin tuli, niin sai hän kestää tappionsa, kuten niin moni
muu oli saanut tehdä. Ilminähtävästi oli paras olla tekemättä siihen
asiaan nähden mitään sinne tai tänne.

Mutta Roobertista itsestään tuntui työnsä ja ympäristönsä yhä
vastenmieliseltä. Hänen mieltymyksensä taiteeseen oli vähentynyt
senjälkeen kuin hän oli oppinut tuntemaan Raffles Haw'in. Oli niin
vaikeata työskennellä ja orjailla ansaitakseen mitättömän rahasumman,
kun itse asiassa oli tarpeen vain sana, ja sillä sai rahoja yllin
kyllin. Tosin ei hän ollut pyytänyt mitään, mutta suuria summia kulki
alituisesti hänen kättensä läpi niille, jotka tarvitsivat, ja jos hän
nyt itse olisi tarvinnut, niin varmaankaan hänen ystävänsä ei olisi
moittinut häntä siitä.

Siten jäivät roomalaiset galeerilaivat pelkiksi epämääräisiksi
ääriviivoiksi suurelle kankaalle Roobertin kuluttaissa päivänsä
joko herraskartanon komeassa kirjastossa tai samoillessa ympäri
seutua kuuntelemassa kertomuksia surusta ja kurjuudesta palatakseen
pelastavana enkelinä tuoden Raffles Haw'in avun tarvitseville.

Se ei ollut kunnianhimoista elämää, vaan se oli elämää, joka sopi
erinomaisesti hänen heikolle, kevytmieliselle luonteelleen.

Roobert oli huomannut että miljoneeri usein oli hyvin alakuloinen, ja
sentähden pisti joskus hänen päähänsä ajatus, että ne suunnattomat
summat, joita hän käytti, mahdollisesti olivat tuntuvasti vähentäneet
hänen pääomaansa, ja hän oli huolissaan tulevaisuudesta. Hänen
hajamielisyytensä, hänen synkkä otsansa ja kumarainen päänsä puhuivat
huolien rasittamasta sielusta; ainoastaan Lauran läsnäolo tuntui
vapauttavan hänet salaisesta levottomuudestaan.

Viideksi tunniksi päivässä sulkeutui hän laboratorioonsa ja askaroitsi
mieliharrastuksissaan, mutta niin omituinen oli hän, ettei kukaan,
ei ainoakaan palvelija, ei Laura tai Roobert saanut astua yli sen
rakennuksen kynnyksen. Joka päivä katosi hän sen oven taa, useita
tunteja myöhemmin näyttäytyäkseen kalpeana ja väsyneenä. Koneiden
jyminä ja savu, joka tuprusi ylös korkeasta savupiipusta, osoittivat,
miten suurellaisia ne työt olivat, joita hän toimitti ypö yksinään.

"Enkö voisi auttaa teitä jollakin tavalla", kysyi Roobert kun he eräänä
päivänä aamiaisen jälkeen istuivat tupakkahuoneessa. "Ihan varmaan te
rasitatte itseänne liiaksi. Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä ja
tunnen myös hiukan kemiaa".

"Todellako", sanoi Raffles Haw kohottaen kulmakarvojaan. Sitä en
osannut aavistaa; on hyvin harvinaista nähdä yhdistettyinä tieteellisiä
ja taiteellisia taipumuksia".

"Ei juuri saata sanoa, että kummatkaan olisivat mainittavasti
kehittyneet minussa. Olen käynyt läpi kurssin kemiassa ja kaksi vuotta
työskennellyt laboratoriossa Sir Josiah Mason'in laitoksessa".

"Olen iloissani kuullessani teitä", vastasi Raffles Haw painokkaasti.
"Se saattaa olla tärkeätä meille. On paljon mahdollista — niin, itse
asiassa melkein varmaa, että tulen ottamaan vastaan teidän tarjouksenne
ja opettamaan teille muutamia metoodejani, jotka, se täytyy sanoani,
poikkeavat tuntuvasti ortodoxisen koulun menettelytavoista. Aika ei
kuitenkaan vielä ole tullut. Mitä sinulla on, Jonas?"

"Kirje, sir".

Pöytäpalvelija toi kirjeen hopeaisella tarjottimella. Haw mursi sinetin
ja silmäsi sisältöä.

"Ai, ai! Se on lady Morseleyltä, kutsumus maaherran tanssiaisiin.
En voi ottaa sitä vastaan. He ovat sangen ystävällisiä, mutta
toivoisin todellakin, että minut jätettäisiin rauhaan. Hyvä, Jones.
Minä kirjoitan vastauksen. Tiedättekö, Roobert, olen toisinaan kovin
onneton".

Hän oli alkanut kutsua nuorta taiteilijaa ristinimeltä, olletikin
tuttavallisempina hetkisiä.

"Olen toisinaan pelännyt, että niin olisi laita", sanoi toinen
osanottavasti. "Mutta se kuulostaa omituiselta, te kun olette nuori,
terve ja kyvykäs nauttimaan ja sen lisäksi miljoneeri".

"Oh, Roobert", huudahti Haw heittäytyen taapäin tuolillaan ja
puhallellen paksuja, sinisiä savupyörylöitä piipustaan. "Te olette
koskettaneet suoraan huolteni syyhyn. Jos olisin miljoneeri, silloin
ehkä olisin onnellinen, mutta voi, minä en ole miljoneeri!"

"Taivaan Jumala", huokasi Roobert.

Jäinen puistatus tunki hänen läpitsensä, sillä hän ajatteli sen olevan
esipuhetta tulevaan tunnustukseen edessäolevasta vararikosta, ja että
koko tuo loistelias elämä, kaikki kiihoitus, komeus ja vaihtelu olisi
luhistuva tyhjiin.

"Ette miljoneeri?" sammalsi hän.

"Ei, Roobert; minä olen biljoneeri — ehkä ainoa maailmassa. Juuri se
painaa mieltäni, juuri siitä syystä toisinaan olen onneton. Tunnen,
että minun täytyy käyttää rahojani, että velvollisuuteni on panna niitä
liikkeeseen — mutta on niin vaikeata, ettei samalla epäonnistuisi; kun
tarkoittaa tehdä hyvää, voi tehdä suorastaan vahinkoa. Tunnen syvästi
edesvastuuni. Se masentaa minut. Onko minulla halua elää tätä hauskaa
elämää, kun on olemassa miljooneja, joita voisin auttaa, pelastaa, jos
vain minulla olisi tietoa heistä".

Roobert päästi syvän helpotuksen huokauksen.

"Ehkä otatte velvollisuutenne liian vakavasti", sanoi hän.
"Kaikki tietävät teidän tekevän määrättömästi hyvää. Mitä voitte
pyytää enempää. Jos todellakin haluaisitte laajentaa vielä
hyväntekeväisyyttänne, niin onhan järjestettyjä armeliaisuusyhdistyksiä
kaikkialla, jotka ihastuisivat teidän avustanne".

"Minä olen hankkinut tietooni kaksisataaseitsemänkymmentä sellaista
yhdistystä", vastasi Haw. "Saatte joskus katsoa läpi nimiluettelon
niistä siltä varalta, että mahdollisesti voisitte esittää joitakuita
lisää. Lähetän vuotuisen avustuksen jokaiselle niistä. Luulen ettei ole
paljoa lisämahdollisuuksia sillä taholla.

"No hyvä, te olette tehneet velvollisuutenne, ja enemmän kuin sen. Minä
teidän sijastanne asettuisin rauhaan ja viettäisin onnellista elämää
miettimättä enempää sitä asiaa".

"Niin en minä voisi tehdä", vastasi Haw totisena. "En ole määrätty
yksin omistamaan niin suunnatonta valtaa ainoastaan elääkseni
onnellista elämää. Minun on mahdoton sitä uskoa. No Roobert, ettekö voi
ponnistaa kekseliäisyyttänne ja oivaltaa jonkun keinon, miten mies,
jolla on — sanokaamme lyhyesti — loppumattomat rikkaudet, mitenkä hän
antaisi ihmiskunnan hyötyä siitä, vahingoittamatta samalla kenenkään
itsenäisyyttä ja tekemättä millään tavalla sillä pahaa."

"Jaa, kun sitä oikein ajattelee, on se todella hyvin vaikea tehtävä",
sanoi Roobert.

"Nyt haluan esittää muutamia suunnitelmia, ja toivoisin teidän
lausuvan mielipiteenne niistä. Ajatelkaamme nyt, että tuo mies ostaisi
neljä neliöpenikulmaa maata täältä Staffordshirestä ja rakennuttaisi
siihen siistin kaupungin, jossa olisi ainoastaan pieniä kodikkaita
taloja, jokaisessa neljä huonetta, yksinkertaisia ja kalustettuja,
puoteineen j.n.e. mutta ei yhtään väkijuoma-anniskelua. Ajatelkaamme
edelleen, että hän tarjoaisi yhden talon vapaasti jokaiselle
varattomalle, jokaiselle irtolaiselle, jokaiselle kykenemättömälle
ja työttömälle Suurbritanniassa. Antakaamme hänen sitten, koottuaan
heidät sinne tarpeellisen tarkastuksen alaisina, käyttää heitä johonkin
suunnattomaan työhön, joka kestäisi monta vuotta, ja joka olisi
pysyväksi, todelliseksi hyödyksi ihmiskunnalle. Hän antaa heille hyvän
päiväpalkan, pitää heidän työaikansa kohtuullisen pitkänä ja heidän
vapaa-aikansa mieluisena. Eikö hän silloin tee hyvää heille kaikille ja
samalla koko ihmiskunnalle?"

"Mutta minkälaisen työn keksitte, joka niin pitkäksi ajaksi antaisi
tehtävää sellaiselle suunnattomalle työmiesjoukolle, ilman että samalla
joutuisitte kilpailemaan jonkun varsinaisen ammatin kera? Jos se tulisi
tapahtumaan, olisi kaikki vain kurjuuden siirtämistä toisen ihmisluokan
hartioilta toiselle.

"Aivan niin. Minun ei pitäisi kilpailla kenenkään kanssa. Ajattelin,
että sopisi kaivattaa tunneli maan läpi, joten saataisiin aikaan nopea
yhteys vastassa olevan maanpuoliskon kanssa. Kun olisi tultu tiettyyn
syvyyteen — mitenkä syvälle, se on mieltäkiinnittävä matemaatinen
probleemi — tulisi painovoiman keskus olemaan alapuolella sivussa päin
kulkulinjasta, jos nimittäin ei olisi kaivettu suoraan sitä kohden, ja
silloin voitaisiin asettaa alas kiskot ja rakentaa tunneli aivan kuin
tasaisella maalla".

Silloin sävähytti Roobert Mc Intyreä ensi kerran se ajatus, että hänen
isänsä satunnaiset sanat olivat olleet oikeat, ja että hänellä oli
edessään hullu. Suuret rikkaudet olivat varmaankin panneet pyöräile
miehen pään ja tehneet hänet päähänpistoja hautovaksi: Hän nyökkäsi
hyväksyvästi, samoin kuin myönnytään lapsen oikkuihin.

"Se olisi kyllä mainiota", sanoi hän. "Mutta olen kuullut, että
maan sisus on sula, ja sen mukaan teidän työmiestenne pitäisi olla
salamantereita".

"Myöhemmät tieteelliset mielipiteet ovat luopuneet siitä, että maa
olisi niin kuuma", vastasi Raffles Haw. "Totta ja varma on, että
kohotettu lämpömäärä hiilenpolttimoissa johtuu ilmanpaineesta. Maassa
on kaasuja, jotka voidaan sytyttää, ja siellä on palamaan syttyviä
aineita, kuten näemme tulivuorista, mutta jos sellaisia sattuisi tielle
kaivettaissa, niin voitaisiin yksinkertaisesti johtaa virta tai pari
alas aukkoon ja siten päästäisiin siitä vaikeudesta".

"Mutta kaikki kävisi hullusti, jos tunnelin toinen pää sattuisi
avautumaan Suuren Valtameren alle", sanoi Roobert pidätellen
naurunhaluaan.

"Olen teettänyt kustannusarvion ja suunnitelmat aikamme parhailla
insinööreillä — ranskalaisilla, englantilaisilla ja amerikalaisilla.
Tunnelin aukeamiskohta voitaisiin määrätä matemaattisella tarkkuudella
ihan pisteen päälle. Salkku tuolla kulmassa on täynnä läpileikkauksia,
piirustuksia ja laskuja. Minulla on asiamiehiä, jotka ostavat minulle
maata, ja jos kaikki käy hyvin, voidaan aloittaa työt syksyllä. Toinen
aikeeni on kaivauttaa kanavia".

"Oh, silloin tulisitte kilpailemaan rautateitten kanssa".

"Ette ymmärrä minua oikein. Aijon kaivauttaa kanavia jokaisen
maakannaksen poikki, missä vain sellainen yhdystie helpoittaisi
kauppaa. Kun niissä ei kannettaisi lainkaan maksua läpikulkevilta
laivoilta, olisi niiden kaivauttaminen luullakseni varsin hienosti
ajateltu tapa auttaa ihmiskuntaa".

"Ja mihin, jos saan luvan kysyä, aijotte rakennuttaa kanavia", kysyi
Roobert.

"Minulla on maailman kartta", vastasi Haw nousten ja ottaen kartan
hyllyltä. "Näettekö sinisiä lyijykynäviivoja? Niihin kohtiin olen
ajatellut kaivauttaa kanavia. Luonnollisesti olisi minun alotettava
sillä, joka selvästi on minun velvollisuuteni: Panamakanavalla".

"Luonnollisesti". Miehen mielettömyys tuli yhä selvemmin ilmi, ja
kuitenkin oli niin paljon järkevyyttä ja johdonmukaisuutta hänen
puheessaan, että Roobert vastoin tahtoansakin tunsi halua saada selvää
hänen suunnitelmistaan.

"Kysymyksessä on ollut maakannas Korintin luona. Se sentään on
pikkuasia niin aineelliselta kuin insinööritieteen kannalta. Edelleen
ehdotan suoran vesitien aikaansaamista Kielin luo Itämeren ja
Pohjanmeren välille; se helpoittaisi liikettä Saksan ja Venäjän välillä.

"Toinen silmiin pistävä parannus olisi yhdistää Forth ja Clyde
vuonot, niin että Leith tulee välittömään yhteyteen irlantilaisen ja
amerikalaisen liikenteen kanssa. Näettekö tätä sinistä viivaa?"

"Kyllä näen".

"Tästä teemme pienen läpileikkauksen. Se tulee ulottumaan Oulusta
Vienan Kemiin ja yhdistämään Valkeanmeren ja Pohjanlahden. Mielestäni
meidän ei sovi pitää silmällä ainoastaan omaa saartamme. Meidän tulee
olla kosmopoliitteja pienine töinemme. Meidän on koetettava hankkia
kunnon arkangelilaisille parempi kauppatie, jota myöten voivat
kuljettaa turkiksiansa ja taliansa".

"Mutta kanava tulee jäätymään".

"Kuudeksi kuukaudeksi vuodessa, kyllä. Mutta se on kuitenkin jotain.
Sitten voimme tehdä jotakin itämaitten hyväksi. Ei sovi unohtaa syrjään
itämaita".

"Se olisikin todella väärin", sanoi Roobert, joka oli herkkä huomaamaan
asiassa hullunkurisia puolia. Mutta Raffles Haw istui hyvin vakavana ja
piirusteli viivoja ja pisteitä karttaan sinisellä kynällään.

"Tässä on kohta, jossa voimme tehdä hyvää. Jos kaivatamme kanavan
Battemista Kura-jokeen, elvytämme kaupan Kaspian merellä ja saatamme
kaikki siihen päättyvät joet yhteyteen meren kanssa. Te näette että
niiden alue on tavattoman laaja. Sitten luulen, että voisimme tehdä
pienen kaivoksen Beirutista Välimeren rannalta Eufratin lähteille ja
niin päästä Persian lahdelle. Kas siinä pari kanavaa, jotka varmaankin
edistäisivät ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi kokonaisuudeksi".

"Teidän suunnitelmanne ovat todella hämmästyttäviä", sanoi Roobert
epätietoisena nauraisiko vaiko olisi hämillään. "Te taukoatte olemasta
ihminen ja tulette sen sijaan yhdeksi suurista luonnonvoimista, jotka
muuttavat, muodostavat ja parantavat maailmaa".

"Juuri siltä kannalta katson asiaa. Senpä vuoksi juuri niin syvästi
tunnen edesvastuuni".

"Mutta tehtyänne kaiken sen, voitte todellakin levätä. Se on
suuremmoinen ohjelma".

"Päinvastoin. Olen isänmaan ystävä ja tahtoisin tehdä jotain, jonka
johdosta nimeni ansaitsisi tulla merkityksi maani vuosikirjoihin.
Se saisi kuitenkin mieluummin tapahtua kuoltuani, sillä julkisuus
ja kunnianosoitukset missä muodossa tahansa ovat minusta sangen
vastenmielisiä. Olen senvuoksi asettanut kahdeksansataa miljoonaa
varmaan talteen, joka tarkoin selitetään jälkisäädöksessäni ja ne rahat
tahdon tarjota valtiovelan suoritukseksi. En mitenkään voi havaita,
että jotakuta vahingoittaisi se, että se lakkaisi olemasta".

Roobert oli aivan ällistynyt ja mykistynyt tuon omituisen miehen
hämmästyttävistä puheista.

"Sitten voimme puhua maanpinnan lämmittämisestä. Siinä on avara työala
parannuksille. Ehkä olette lukeneet suunnattomista viljasadoista, jotka
on saatu Jerseyssä sen kautta, että on laskettu kuumia vesiputkia
maahan. Vuodentulo tulee kolmen, jopa neljänkertaiseksi. Tahtoisin
tehdä kokeen suuremmassa määrässä. Mahdollisesti voisimme saada
Man-saaren lämmitys- ja pumppuamis-asemapaikaksi. Päätorvet kulkisivat
Englantiin, Irlantiin ja Skotlantiin, joissa ne heti jakaantuisivat
pienempiin torviin, kunnes lopulta muodostaisivat torviverkon
kaikkialla kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Torvi yardia kohden
riittäisi täydellisesti tarkoitukseen".

"Pelkään, että vesi", keskeytti Roobert, "joka kuumana lähtisi
Man-saarelta, kadottaisi runsaasti lämmöstänsä, ennenkuin se ehtisi
Caithnessiin esimerkiksi".

"Se ei tuota mitään vaikeuksia. Muutamien penikulmien päähän
toisistaan rakennetaan lämmitysuuni pitämään yllä lämpömäärää. Niin,
olette kuulleet muutamista aikeistani, Roobert, ja minä tulen kyllä
tarvitsemaan omaavoittoa pyytämättömien miesten apua, sellaisten
kuin te olette. Mutta kas miten päivä paistaa, miten kaunis on
maisema! Maailma on sangen kaunis, ja minä tahtoisin jättää sen vähän
onnellisempana kuin se oli siihen tullessani. Lähtekäämme yhdessä
kävelemään, niin voitte jutella minulle, jos olisi joitakin muita
mahdollisuuksia vielä, joissa apuni olisi hyödyksi".




IX.

Salaperäiset vaunut.


Niin paljon kuin Raffles Haw'in rikkauksista olikin hyvää, vaikuttivat
ne epäilemättä muutamissa suhteissa pahaa. Pelkästään niiden
ajatteleminen teki monet levottomiksi ja vaikutti haitallisesti
useihin. Niin oli varsinkin vanhan asetehtailijan laita. Tuo vanha,
nuriseva, ahnas ukko oli tullut katkeraksi, mietiskeleväksi ja
vaaralliseksi. Kun hän, niin sanoaksemme, näki rikkauden virran viikko
viikolta juoksevan oman talonsa kautta, voimatta pikku puroistakaan
siitä poikkeuttaa omaksi hyödykseen, tuli hän entistään ahneemmaksi ja
itarammaksi.

Vähemmän kuin ennen puheli hän kärsimistään "vääryyksistä", mutta
mietiskeli enemmän ja saattoi tunnittain seisoa Tamfieldin kukkulalla
katselemassa alhaalla olevaa palatsia, niinkuin janoa kärsivä katselee
kangastusta erämaassa.

Hän on nähnyt vaivaa, tarkastellut ja nuuskinut, kunnes yhdessä ja
toisessa suhteessa tiesi enemmän kuin sekä poika että tytär.

"Luulen ettet vielä tiedä, mistä ystäväsi saa rahansa", sanoa tokasi
hän eräänä aamuna Roobertille heidän yhdessä kävellessään kylässä.

"En, isä, sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan, että hän käyttää niitä
erinomaisen hyvin".

"Hyvin", kähisi ukko. "Todellakin, saneen hyvin! Hän on auttanut
jokaista irtolaista, renttua ja heittiötä koko paikkakunnalla, mutta
hän ei tahdo antaa puntaakaan parasta varmuutta vastaan lainaksi
auttaakseen kunniallista liikemiestä taistelussa onnettomuutta vastaan".

"Rakas isä, siitä asiasta en todellakaan voi lausua mitään arvostelua",
sanoi Roobert. "Olen jo useammin kuin kerran lausunut sinulle
mielipiteeni. Mr Haw'in tarkoitus on auttaa niitä, jotka kärsivät
puutetta. Meitä pitää hän vertaisinaan, eikä saattaisi tulla hänen
mieleensä ottaa meitä hoiviinsa tai kohdella meitä niin, kuin emme itse
voisi pitää huolta itsestämme. Olisi nöyryyttävää ottaa vastaan hänen
rahojansa".

"Puh! Onhan sitäpaitsi kysymys vain lainasta ja sitähän tapahtuu joka
päivä liikealalla. Kuinka voit puhua niin tyhmästi Roobert?"

Varhain päivällä, jolloin tämä tapahtui, voi kuitenkin poika isänsä
äreästä, riidanhaluisesta käytöstavasta nähdä, että hän oli juonut. Se
oli tullut hänelle tavaksi viime aikoina; harvoin oli hän enää täysin
selvä.

"Mr Raffles Haw voi itse paraiten tietää, mitä tekee siinä suhteessa",
sanoi Roobert kylmästi. "Kun hän ansaitsee rahansa, saanee hän
käyttääkin niitä, miten parhaiten haluaa".

"Ja millä tavalla ansaitsee hän niitä? Sitä sinä et tiedä, Roobert.
Sinä et tiedä, vaikka auttaisit ja yllyttäisit häntä rikokseen
avustaissasi häntä tuhlailemisessa. Onko koskaan kuultu sellaisia
rikkauksia ansaitun kunniallisesti? Ei, sanon minä. Ja sanon senkin,
että kultamöhkäleillä ei ole hänen edessään enemmän arvoa kuin
kivihiilillä kaivostyömiesten silmissä. Hän voisi rakentaa koko talon
pelkästä kullasta ilman sen enempiä mutkia".

"Tiedän, että hän on hyvin rikas, isä. Luulen kuitenkin hänen toisinaan
liioittelevan ja antavan mielikuvituksensa viedä häntä harhaan. Olen
kuullut hänen puhuvan suunnitelmista, joita maailman rikkaimman miehen
olisi mahdoton toteuttaa".

"Älä anna pettää itseäsi, poikani. Vanha isä raukkasi ei ole niin
typerä, ei, vaikka hän on vain vanha, kunniallinen, aineelliseen
ahdinkoon joutunut kauppias".

Hän katsoi vinosti poikaansa ja iski silmää mitä ilkeimmästi irvistäen.
"Minä haistan heti, missä on rahoja. Täällä löytyy rahoja, ja niin että
riittää. Hän on maailman rikkain mies, se on minun luuloni, vaikka
sanomatta jääköön, miten hän on siksi tullut. Minä en ole vielä aivan
sokea, Roobert. Oletko nähnyt kuormavaunuja, jotka tulevat joka viikko?"

"Vaunuja, jotka tulevat kerran viikossa?"

"Niin, Roobert. Näetkö, voin kertoa sinulle vielä yhtä ja toista uutta.
Ne tulevat juuri tänä aamuna. Joka lauvantai-aamu voit nähdä niiden
tulevan. No, niin totta kuin elän, tuolla ne tulevat esille tien
mutkasta."

Roobert katsahti taakseen ja näki suurten, ruskeiden kuormavaunujen
kahden vankan hevosen vetäminä vitkalleen vyöryvän herraskartanoa
kohden. Hevosten ponnistuksista ja vaunujen verkkaisesta kulusta
päättäen täytyi niiden sisällyksen olla hyvin raskaan.

"Odota nyt tässä", huudahti vanha Mc Intyre temmaten poikaansa
käsivarresta laihoilla sormillaan. "Odota tässä, kunnes ne menevät ohi.
Sitten pitäkäämme silmällä, mihin ne menevät".

He seisoivat tien vieressä, kunnes vaunut olivat heidän kohdallaan.
Ne olivat kolmelta sivulta peitetyt tervavaatteella, mutta takaapäin
saattoi vilahdukselta nähdä, mitä kuorma sisälsi. Mikäli Roobert
saattoi havaita, oli kuormana suuri joukko yhdenmuotoisia noin kaksi
jalkaa pitkiä ja kuusi tuumaa paksuja paketteja, jotka olivat asetetut
sopusuhtaisesti toinen toisensa päälle. Jokainen paketti oli kääritty
karkeaan säkkikankaaseen.

"Mitä nyt luulet?" kysyi vanha Mc Intyre riemuiten, kuorman kulkiessa
ohi.

"Mikä on tarkoituksesi sitten, isä?"

"Minä olen pitänyt tätä silmällä, Roobert. Olen pitänyt vaaria joka
lauvantai ja ollut tilaisuudessa katselemaan sitä lähemmin. Muistatko
sen päivän, jolloin tuuli kaatoi jalavan ja tie oli tukossa, kunnes puu
ehdittiin sahata poikki? Se tapahtui juuri lauvantaina, ja kuorma sai
pysähtyä, kunnes tie oli selvä. Silloin olin minä paikalla ja pidin
vaaria. Hiivin kuorman taa ja tartuin yhteen pakettiin. Ne ovat hyvin
pieniä, eikö totta? Ja kuitenkin vahva mies tuskin jaksaisi nostaa
niitä. Ne ovat raskaita, Roobert, raskaita ja kovia, kuin metalli. Minä
sanon sen sinulle, poika, nuo vaunut ovat lastatut kullalla!"

"Kullalla!"

"Suurilla kultaharkoilla, Roobert. Mutta tule mukaan istutuksille, niin
saamme nähdä, mihin ne menevät".

He kävivät puistoveräjän kautta vaunujen perässä ja kulkivat sitten
mäntyjen välissä, kunnes tulivat paikalle, josta oli laaja näköala.
Kuorma ei pysähtynyt päärakennuksen eteen, vaan suurella savupiipulla
varustetun laboratorion portille.

Joukko palvelijoita ja tallirenkejä seisoi valmiina rientäen purkamaan
kuormaa ja kantamaan paketteja sisään portista.

Ensi kertaa näki Roobert jonkun muun kuin itse isännän astuvan sinne
sisälle. Nyt häntä ei näkynyt, ja puolen tunnin kuluttua oli vaunujen
sisusta varmassa tallessa ja hevoset palasivat tyhjin kärryin nopeasti
pois.

"En käsitä tätä isä", sanoi Roobert mietteissään, kun he palasivat.
"Edellyttäen että otaksumisesi olisi oikea, kuka lähettäisi hänelle
niin suuria määriä kultaa ja mistä tulisi se?"

"Ha, ha, on kuin onkin ukko viisain", hymisi hänen seuralaisensa. "Minä
olen katsonut niitä korteista. Se on aivan selvää. Heitä on kaksi,
ymmärrätkö. Toinen hankkii kullan. Saman tekevä, miten, toivokaamme,
että se tapahtuu kunniallisella tavalla. Voimme esimerkiksi ajatella,
että he ovat löytäneet tyhjentymättömän kultakaivoksen, josta voi
ammentaa kultaa kuin kaivosta. No, jaa, hän lähettää sen tälle, jolla
on uuninsa ja kemikalionsa. Hän puhdistaa ja siistii sen ja laittaa sen
myyntikelpoiseksi. Se on minun selvitykseni, Roobert.

"No, onko ukko oikeassa, mitä arvelet?"

"Jos olisi niin laita, isä, niin täytyisi kulta lähettää takaisin
jälleen".

"Aivan niin, Roobert, mutta vain vähin erin. Ha, ha, minä olen pitänyt
silmäni auki, näetkös. Joka ilta lähetetään sitä asemalle pienillä
kärryillä, ja se menee Lontooseen klo 7.40 lähtevässä junassa. Ei
harkoissa enää, vaan raudalla silatuissa laatikoissa. Minä olen nähnyt
ne, poika, ja minä olen pidellyt niitä näillä omilla käsilläni".

"Hyvä", sanoi nuori mies mietiskelevästä, "ehkä olet oikeassa. On
mahdollista, että olet oikeassa."

Isän ja pojan aprikoidessa hänen salaisuuksiaan oli Raffles Haw
pistäynyt Elmdeneen, jossa Laura istui tulen edessä lukien sanomalehteä.

"Oi, miten ikävää", sanoi hän, heittäen luotaan lehden. "Kaikki ovat
poissa, paitsi minä, mutta olen varma, etteivät he viivy kauvan. Odotan
Rooberttia joka silmänräpäys".

"Tahtoisin puhutella teitä yksinänne", vastasi Raffles Haw tyynesti.
"Olkaa hyvä ja istukaa ja jutelkaamme hetkisen".

Laura palasi paikalleen punottavin poskin ja kiivaasti hengittäen. Hän
käänsi pois kasvonsa ja tuijotti tuleen, mutta loiste hänen silmissään
ei ollut tulen liekkien kajastusta.

"Muistatteko ensi kertaa, jolloin tapasimme toisemme, neiti Mc Intyre",
kysyi Raffles Haw seisoen matolla muurin edessä ja katsellen hänen
tummaa tukkaansa ja valkean kaulan kaunista kaarevuutta.

"Kuin eilisen tapauksen", vastasi Laura vienolla, verhotulla äänellänsä.

"Sitten varmaankin muistatte ne rohkeat sanat, jotka sanoin silloin
erotessamme. Tein hyvin tyhmästi. Olkaa varma siitä, että olin kovin
pahoillani ajatellessani peloittaneeni teitä tai tehneeni teidät
levottomaksi, mutta olen elänyt niin kauvan yksinäni, että olen
oppinut ruman tavan ajatella ääneen. Teidän äänenne, teidän kasvonne,
teidän käytöksenne, kaikki oli minun ihanteeni mukaan niin tosi
naisellista, rakastettavaa, uskollista ja miellyttävää, että en voinut
olla ajattelematta, voisinko, jos olisin varaton, toivoa saavuttavani
sellaisen naisen kiintymyksen".

"Teidän hyvä arvostelunne, herra Raffles Haw, ilahuttaa minua paljon",
sanoi Laura. "Vakuutan teille, etten lainkaan pelästynyt, ja ettei
tarvitse pyytää anteeksi sitä, mikä itsessään oli vain kohteliaisuutta".

"Sen jälkeen olen havainnut kaiken, mitä silloin kasvoistanne luin,
olevan totta. Että teidän sielunne todella on tosi naisen, täynnä
jaloimpia ja suloisimpia ominaisuuksia, mihin ihmisluonto konsa
saattaa kohota. Te tiedätte, että olen rikas mies, mutta toivon, että
karkoitatte sen ajatuksen sielustanne. Luuletteko sen nojalla, mitä
tunnette luonteestani, voivanne tulla onnelliseksi vaimonani, Laura?"

Neiti ei vastannut, vaan istui pää poispäin käännettynä katsellen
tuleen loistavin silmin. Pienellä jalallaan, joka pisti esiin hameen
palteen alta, löi hän hiljaa mattoon.

"On aivan oikeuden mukaista, että saatte tietää vähän enemmän minusta,
ennenkuin teette päätöksenne. Minulla on siinä suhteessa vain vähän
kerrottavaa. Vanhempia minulla ei ole, ja mikäli tiedän, olen ilman
omaisia maailmassa. Isäni oli arvossa pidetty lääkäri eräässä kylässä
Walesissa, ja hän halusi kasvatuttaa minut samaan ammattiin. Mutta
ennenkuin ehdin suorittaa tutkintoni, kuoli hän, jättäen minulle pienen
vuosirahan jälkeensä. Olin kovin mieltynyt kaikkeen, mikä kuuluu
kemiaan ja sähköön, ja sensijaan että olisin jatkanut lääkeopillisia
lukuja, antausin kokonaan mielitieteilleni ja rakennutin vihdoin
laboratorion, jossa omin päin voin jatkaa tutkimuksiani".

"Jotenkin siihen aikaan tulin suuren rahasumman omistajaksi, niin
suuren, että tunsin suunnatonta vastuunalaisuutta sen sopivasta
käyttämisestä. Vähän mietittyäni päätin rakentaa suuren talon johonkin
rauhalliseen seutuun maalle lähelle suurta keskuspaikkaa, jossa
saattaisin olla yhteydessä maailman kanssa ja kuitenkin levossa ja
rauhassa kypsyttää ne suunnitelmat, joita mielessäni asui. Kohtalo
tahtoi, että valitsin olinpaikakseni Tamfieldin. Nyt on jälellä vain
toteuttaa suunnitelmiani ja koettaa vapauttaa maa jostakin sitä
rasittavasta kurjuudesta ja puutteellisuudesta. Nyt kysyn teiltä,
Laura, haluatteko jakaa kohtaloni ja auttaa minua elämäntyössäni, joka
minua odottaa?"

Laura katsoi häneen, hänen jäntevään vartaloonsa hänen kalpeihin
kasvoihinsa, hänen teräviin, mutta kuitenkin lempeihin silmiinsä.
Katsellessaan hänestä jollakin tavalla tuntui, kuin olisi siinä
vieressä ollut Hector Spurlingin varjo, hänen miehekkäät piirteensä
hänen jalomuotoinen, lujaa tarmoa ilmaiseva suunsa, hänen kunnialliset
silmänsä.

Nyt, itse voiton hetkellä, muisti hän selvästi, kuinka tämä hädän
aikana oli lujasti seisonut heidän rinnallaan, ja kuinka hän oli
rakastanut köyhää tyttöä yhtä kiintyneesti kuin omaisuuden perijätärtä.
Viimeisen syleilynkin ovella tuolla muisti hän, ja hän oli tuntevinaan
hänen lämpimien huuliensa painuvan omiinsa.

"Se on suuri kunnia minulle, herra Haw". sammalsi hän, "mutta se tuli
niin odottamatta. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella. En tiedä, mitä
sanoisin".

"Älkää salliko minun kiiruhtaa päätöstänne", Haw vakavasti sanoi.
"Pyydän teitä ainoastaan juurtajaksain ajattelemaan asiaa. Tulen
takaisin kuulemaan vastaustanne. Milloin saan tulla? Illallako?".

"Niin, tulkaa illalla".

"Ja nyt hyvästi! Uskokaa minua, olen saanut teistä vielä ylevämmän
ajatuksen sen johdosta, että epäröitte. Elän toivossa".

Hän kohotti neidin käden huuliaan vasten ja jätti hänet yksikseen
ajatuksineen.

Ja minkälaiset ne ajatukset olivat, se ei kauvan ollut salassa. Yhä
hämärämmäksi ja hämärämmäksi tulivat merimiehen etäiset kasvot, yhä
selvemmäksi kuva suunnattomasta palatsista, kuningattarenmoisesta
vallasta, timanteista, kullasta, loistavasta tulevaisuudesta. Tuo
kaikki oli hänen jaloissaan odottaen, että hän ottaisi sen ylös. Kuinka
oli mahdollista, että hän oli saattanut epäröidä edes minuuttiakaan.

Hän nousi, meni pöydän luo ja otti esille arkin paperia ja kirjekuoren.
Jälkimäiseen kirjoitti hän osoitteeksi:

 "Luutnantti Spurling

 H.M.S. Active, Gibraltar".

Kirje tuotti hänelle vähän päänvaivaa, mutta vihdoin sai hän sen
mielensä mukaiseksi.

 "Rakas Hector", kirjoitti hän — "olen vakuutettu, ettei isäsi koskaan
 ole oikein hyväksynyt kihlaustamme, muuten hän ei olisi estellyt
 naimisiinmenoamme. Olen myöskin varma siitä, että isäraukkani
 jouduttua onnettomuuteen ainoastaan kunnian ja velvollisuudentunto
 on pitänyt sinut minuun kiintyneenä ja että olisi arvaamattoman
 paljon parempi sinulle, ettet minua milloinkaan olisi nähnyt. Minä en
 jaksa kestää, Hector, sitä ajatusta, että sinä teet tulevaisuutesi
 epävarmaksi minun tähteni, ja kun perin pohjin olen ajatellut asiaa,
 olen päättänyt katkaista nuoruudenliittomme, niin että sinä nyt
 kokonaan olet vapaa. Mahdollisesti menettelyni sinusta nyt tuntuu
 epäystävälliseltä, mutta olen vakuutettu, rakas Hector, että sinä,
 tultuasi amiraaliksi ja kuuluisaksi mieheksi, muistat tätä ja
 olet sitä mieltä, että olen osoittautunut sinut tosi ystäväksesi,
 ehkäisemällä sinut väärästä askeleesta urasi alussa.

 Mitä minuun tulee, niin, meninpä sitten naimisiin tai en, olen
 päättänyt omistaa jälellä olevan osan elämääni hyväntekeväisyydelle,
 koettaen jos mahdollista jättää maailman onnellisempana, kuin se oli
 siihen tullessani. Isäsi voi hyvin ja saarnasi meille erinomaisesti
 viime pyhänä. Liitän mukaan pankkiosoituksen, jota pyysit minun
 tallettamaan sinulle.

 Hyvästi ainiaaksi, rakas Hector, ja usko minua sanoessani, että mitä
 tapahtuneekin, aina olen oleva tosi ystäväsi.

                                           Laura Mc Intyre".

Hän oli tuskin sinetöinyt kirjeen, kun isä ja veli tulivat takaisin.

Laura sulki oven heidän tultuaan ja kumarsi hiukan.

"Odotan rakkaiden omaisteni onnitteluja", hän pystypäin sanoi. "Raffles
Haw on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen".

"Onko hän, mitä puhutkaan?" huudahti ukko, "Ja sinä sanoit —".

"Minä odotan häntä, kunnes hän tulee uudestaan".

"Ja mitä aiot vastata?"

"Otan vastaan hänen tarjouksensa".

"Sinä olet aina ollut kiltti tyttö, Laura", sanoi vanha Mc Intyre ja
nousi varpailleen suudellakseen tytärtänsä.

"Mutta Laura, Laura, kuinka käy Hektorin", Roobert lempeästi nuhdellen
kysyi.

"Oh, minä olen kirjoittanut hänelle", vastasi huolimattomasti sisar.
"Ole niin hyvä ja vie tämä kirje postiin puolestani".




X.

Suuri salaisuus.


Ja niin tuli Laura Mc Intyre asianmukaisesti kihloihin Raffles Haw'in
kanssa, ja vanha Mc Intyre näytti vielä ahneemmalta nyt, kun hän
tunsi tulleensa askeleen lähemmäksi rikkauden lähdettä, ja Roobert
huoli työstään vähemmän kuin koskaan ennen, kiinnittämättä enää edes
ainoatakaan ajatusta suureen tauluunsa, joka tomuttuneena yhä oli
entisellään maalaustelineellä.

Haw lahjoitti Lauralle kihlasormuksen vanhasta kullasta, jossa oli
suuri, salamoiva timantti. Kuitenkaan ei asiasta puhuttu enempää, sillä
Haw'in tarkoitus oli, että kaikki kävisi mahdollisimman hiljaisesti.

Melkein joka illan vietti hän Elmdenessä, jossa Lauran kera
tavallisesti teki mitä suunnattomimpia hyväntekeväisyyssuunnitelmia
tulevaisuutta varten. Kartta edessään tapasivat nuo kaksi nuorta
ihmistä sanalla sanoen liihotella kautta maailman, esittäen ehdotuksia,
tehden keksintöjä ja suunnitellen parannuksia.

"Jumala tyttöä varjelkoon", sanoi vanha Mc Intyre pojalleen; hän puhuu
luonnostaan, kuin olisi syntynyt miljoneeriksi. Ehkei hän, kun ensin
tulee naiduksi, sitten enää ole niin halukas heittämään rahoja kaikkiin
hullutuksiin, joita Raffles Haw sattuu keksimään".

"Laura on kovin muuttunut", vastasi Roobert, "hän on tullut paljon
vakavammaksi viime aikoina".

"Saa nähdä vain", myhäili ukko. "Hän on kiltti tyttö, Laura, ja kyllä
hän tietää, mitä tekee. Hän ei ole sellainen tyttö, joka antaa vanhan
isänsä käydä paljain jaloin, jos voi auttaa häntä".

"Niin, se on todella oivallista" lisäsi hän katkerasti. "Tässä
on tyttäreni menemässä naimisiin miehen kera, joka ei pane arvoa
kullalle enempää, kuin minä panin arvoa vanhalle romulle, ja tässä
on minulla poika, joka juoksee ympäri paikkakuntaa mukanansa niin
paljon rahoja kuin itse haluaa, ja tekee hyvää jokaiselle lurjukselle
Staffordshiressä, ja tässä on heidän vanha isänsä, joka on rakastanut
heitä ja hoitanut heitä, ja kasvattanut heidät, ja nyt hänellä
toisinaan ei ole sen vertaa rahaa, että saisi rahtusen konjakkia.
Ajattelen, tokkopa teidän rakas äitiraukkanne olisi ollut hyvillään
tällaisesta".

"Tarvitseehan sinun ainoastaan sanoa, mitä haluat".

"Niin, ikäänkuin olisin viisivuotias lapsi. Mutta sen sanon sinulle,
minä tahdon oikeutta, ja jollen voi saada sitä tavalla, niin tottapa
saanen toisella. En salli kohdella itseäni kuin olisin nolla. Ja vielä
yksi asia, jos minä olen oleva tuon miehen appi, niin tahdon saada
hänestä täyden selon ja ensisijassa hänen rahoistaan.

"Tosin olemme me köyhiä, mutta me olemme kunniallisia kuitenkin. Nyt
menen herrastaloon ja pyydän selitystä". Hän otti hattunsa ja poistui
ovelle.

"Ei ei, isä", huudahti Roobert tarttuen hänen käsivarteensa.
"Jätä se asia. Mc Haw on äkkipikainen. Hän ei pitäisi siitä että
tiedusteltaisiin hänen olosuhteitaan. Siitä saattaisi koitua vakavia
seurauksia. Minä pyydän, älä mene".

"Jaa, en minä anna menetellä kanssani sillä tavalla", kähisi ukko, joka
oli juonut paljon. Minä teen, kuten haluan, nyt ja vast’edes". Hän
tempasi kättään vapautuakseen poikansa otteesta.

"Et saa mennä ainakaan Lauran tietämättä. Minä kutsun hänet sisälle,
niin saamme kuulla, mitä hän ajattelee".

"Oh, minä en pidä kohtauksista", sanoi Mc Intyre äreästi ja taukosi
riuhtomasta. Hän pelkäsi tytärtään, ja hänen pahimmillaan ollessa
riitti pelkkä Lauran nimen mainitseminen pitämään häntä aisoissa.

"Sitäpaitsi", sanoi Roobert, "en vähintäkään epäile, ettei Raffles Haw
pitäisi tarpeellisena antaa meille selvitystä, ennenkun asia pitemmälle
kehittyy. Hänen täytyy ymmärtää, että meillä nyt on oikeus vaatia
häneltä luottamusta".

Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun ovelle koputettiin, ja mies,
josta oli puhuttu, astui sisään.

"Hyvää huomenta, herra Mc Intyre", sanoi hän. "Roobert, tahtoisitteko
tulla kanssani luokseni? Haluaisin keskustella kanssanne asioista".
Hän näytti totiselta, ikäänkuin olisi ollut aikeissa toteuttaa jonkun
ennalta tehdyn päätöksen.

He menivät palatsille vaihtamatta montakaan sanaa kummaltakaan
puolelta. Raffles Haw oli vaipunut ajatuksiinsa. Roobert oli
hermostunut ja jännityksessään odotuksesta, sillä hän tiesi jotakin
tärkeätä olevan kysymyksessä.

Talvi oli jo melkein ohitse ja ensimäiset nuoret vesat alkoivat työntyä
vihreänä esiin englantilaisen huhtikuun sateessa ja tuulessa. Lumi oli
poissa, mutta maaseutu oli kolkko ja autio, kostean vetisistä niityistä
nousevan sumun verhoama.

"Apropos, Roobert", Raffles Haw äkisti virkki heidän kulkiessaan
puistokujaa. "Oletteko lähettäneet suuren roomalaisen taulunne
Lontooseen?"

"En ole sitä vielä lopettanut".

"Mutta tiedän, että työskentelette nopeasti. Sen täytyy pian kait olla
valmis".

"Ei, pelkään, ettei se ole paljoa edistynyt sen jälkeen, kun sen
näitte. Paitsi muuta valaistuskaan ei ole ollut hyvä".

Raffles Haw ei sanonut mitään, mutta tuskallinen ilme vilahti hänen
kasvoilleen. Heidän saavuttuaan kartanolle osoitti hän tien museon
kautta. Kaksi isoa metallilaatikkoa oli lattialla.

"Olen saanut pienen lisäyksen jalokivikokoelmaani", huomautti hän
mennessään niiden ohi. "Ne saapuivat vasta eilen illalla, enkä ole
vielä ehtinyt avata niitä, mutta kirjeistä ja merkeistä voin päättää,
että lähetys sisältää joitakuita oivallisia kappaleita. Voisimme
järjestää ne jälkeen puolen päivän, jos haluaisitte auttaa minua.
Menkäämme nyt tupakkahuoneeseen".

Hän heittäysi sohvalle ja viittasi Rooberttia istumaan vastapäätä
olevaan nojatuoliin.

"Sytyttäkää sikari", kehotti hän. "Painakaa vieteriin siellä, jos
haluatte jotakin virvoketta. Nyt, rakas Roobert, myöntäkää kaikkein
ensiksi, että te usein olette luulleet minua hulluksi".

Syytös meni niin suoraan asiaan ja oli niin totuuden mukainen, että
nuori taiteilija epäröi, tuskin tietäen mitä vastasi.

"Hyvä ystäväni, en moiti teitä. Se oli luonnollisin asia maailmassa.
Minä puolestani olisin pitänyt höperönä jokaista, joka olisi puhunut
minulle, miten minä olen puhunut teille. Mutta siitä huolimatta,
Roobert, olette te väärässä, minä en nimittäin koskaan ole esittänyt
teille keskustellessamme ainoatakaan aijetta, jonka toteuttaminenkin
ei olisi vallassani. Sanon teille täydellä todella tulojeni riippuvan
ainoastaan tahdostani, ja että kaikki pankkiirit ja raharuhtinaat
yhteensä eivät voisi saada kokoon summia, joita minä voin vaivatta
hankkia".

"Olen nähnyt sangen vakuuttavia todistuksia teidän suunnattomasta
rikkaudestanne", sanoi Roobert.

"Ja te olette tietysti utelias tietämään, mistä moinen rikkaus tulee.
Hyvä, saatan sanoa teille erään seikan. Rahat ovat aivan puhtaita.
En ole varastanut, en pettänyt, en kiskonut enkä keinotellut, en
saattanut ketään vararikkoon tulemalla niiden omistajaksi. Olen lukenut
teidän isänne silmistä, Roobert, hänen arvostelevan minua väärin siinä
asiassa. Hyvä, kaiketi ei voida häntä moittia.

"Ehkä minäkin voisin hautoa pahoja ajatuksia, jos olisin hänen
sijassaan. Mutta siitäpä syystä nyt annan selvikettä teille, Roobert,
enkä hänelle. Te ainakin olette luottaneet minuun ja teillä on
oikeus saada tietää kaikki, mikä minua koskee, ennenkuin tulen
sukulaiseksenne. Myöskin Laura on luottanut minuun, ja tiedän hänen
vast’edeskin sen tekevän".

"En tahtoisi tunkea salaisuuksiinne, herra Haw", sanoi Roobert, "mutta
luonnollisesti en kiellä, että tuntisin itseni ylpeäksi ja pitäisin
itselleni kunniana sen, että te tahtoisitte osoittaa minulle sellaista
luottamusta".

"Ja sitä tahdon. En täydellisesti. En usko, että eläissäni sanon teille
kaikki. Mutta olen jättävä jälkeeni selityksiä, niin että te siinä
tapauksessa, että kuolen, kykenette täydentämään työni. Olen sanova
teille, mistä löydätte ne selvitykset. Siihen asti saatte te tyytyä
tuntemaan ne vaikutukset, joita saan aikaan, ilman että tiedätte
jokaista yksityiskohtaa välikappaleisiin nähden".

Roobert ojentausihen tuolillaan ja keskitti kaiken huomionsa isäntänsä
sanoihin, Haw'in istuessa totisena, kumarapäin, kuten mies, joka tietää
lausumiensa sanojen arvon.

"Te tiedätte jo", hän huomautti, "että olen kauvan ja innokkaasti
tutkinut kemiaa".

"Sen olette sanonut minulle".

"Aloitin opintoni erään kuuluisan englantilaisen kemistin johdolla,
jatkoin niitä Ranskan taitavimman kemistin luona, ja päätin ne Saksan
mainehikkaimmassa laboratoriossa.

"En ollut rikas, mutta isäni oli jättänyt minulle niin paljon, että
olisin voinut elää mukavasti, mutta kun elin säästeliäästi, sain kokoon
rahasumman, joka teki minulle mahdolliseksi täydentää opintoni mitä
perinpohjaisimmalla tavalla.

"Palattuani Englantiin rakensin itselleni laboratorion erääseen
rauhalliseen seutuun, jossa voin työskennellä keskeymättä ilman
häiriötä. Siellä alotin sarjan tutkimuksia, jotka pian veivät minut
sellaisille tieteen aloille, ettei koskaan kukaan niistä mainehikkaista
miehistä, joiden opetusta olin nauttinut, ollut sinne tunkeutunut.

"Te sanotte, Roobert, jossain määrin tuntevanne kemiaa, niin ollen
olette helpommin ymmärtävä, mitä sanon. Kemia on suuressa määrin
kokemukseen perustuva tiede; satunnainen koe voi siinä viedä suurempiin
tuloksiin, kuin mitä nykyisin apuneuvoin voitaisiin saavuttaa
tarkempienkaan tutkimusten, terävimpäinkään johtopäätösten avulla.
Tärkeimmät kemialliset keksinnöt ensimäisestä lasin valmistuksesta aina
sokerin puhdistamistapaan asti ovat onnellisen sattuman tuloksia, ja
ne olisi yhtähyvin saattanut tehdä ken tahansa hutilus, kuin oppinut
tiedemies.

"No hyvä, sellaista sattumaa saan minäkin kiittää omasta suuresta
keksinnöstäni — ehkä suurimmasta, mitä maailmassa on tehty — vaikka
minulla on se kunnia, että annoin aiheen ajatukselle, joka sen tuotti.
Olen usein mietiskellyt sitä vaikutusta, jonka sähkövirrat saavat
aikaan aineissa, joita kohden ne pitkän ajan ovat suunnattuina. En
tarkoita tässä sellaisia heikkoja virtoja, kuin sananlennätinlangoissa
kulkevat, vaan puhun mahdollisimman voimakkaaksi kehitetystä sähköstä.

"Sitä silmällä pitäen panin toimeen sarjan kokeita. Havaitsin
juokseviin aineisiin tai aineyhdistyksiin suunnatulla voimalla olevan
hajoittavan vaikutuksen. Tunnettu koe veden jakamisesta sähkön avulla
on teille luonnollisesti tuttu. Mutta havaitsin lisäksi, että vaikutus
oli aivan huomattava myöskin kiinteisiin alkuaineisiin. Perusaineen
paino vähentyi vitkalleen ilman havaittavaa muutosta kokoomuksessa.
Toivon teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan".

"Täydellisesti", sanoi Roobert, jonka mieltä kovin kiinnitti isännän
selitys.

"Kokeilin monilla eri alkuaineilla ja yhä samalla tuloksella. Aina
aiheutti tunnin ajan vaikuttava sähkövirta aivan ilmeisen painon
vähennyksen. Teoriani tällä asteella johtui siihen, että sähkövirta
aiheutti ainehiukkasten eroittamisen, ja että määrätty luku
ainehiukkasia irtaantui kappaleesta hienon hienona pölynä haihtuen sen
ympärille, joten seurasi painon väheneminen niiden poistuttua. Olin
kokonaan otaksunut sellaisen muutoksen tapahtuvan, kunnes omituinen
sattuma kokonaan muutti mielipiteeni.

"Eräänä lauvantai-iltana olin kiinnittänyt vismuttitangon ruuvipenkkiin
ja molemmin puolin asettanut sen sähkölangan yhteyteen saadakseni
selville, miten virta vaikuttaisi siihen. Olin kokeillut useilla eri
metalleilla toisella toisensa perään, antaen virran vaikuttaa niihin
yhdestä kahteen tuntiin. Olin paraiksi saanut kaikki järjestykseen
ja johdot kuntoon, kun odottamatta sain sähkösanoman, että John
Stillingflect, eräs vanha kemisti Lontoossa, joka oli ollut sangen hyvä
ystäväni, oli vaarallisesti sairastunut ja sitten lausunut toivovansa
saada nähdä minua.

"Viimeinen juna oli lähtevä kahdenkymmenen minuutin perästä ja asuin
täsmälleen penikulman (engl.) päässä asemalta. Sulloin muutamia
tarpeellisia esineitä matkalaukkuun, suljin laboratorioni ja riensin
kuin hengen edestä, ehtiäkseni matkaan.

"Vasta Lontooseen tultuani muistin unohtaneeni sähkövirran, ja että
se niinollen vaikuttaisi vismuttitankoon siksi kuin patteri olisi
tyhjentynyt. Se oli minusta kuitenkin pieni seikka enkä enempää asiaa
ajatellut.

"Viivyin Lontoossa tiistai-iltaan, ja vasta torstaiaamuna palasin
työhöni. Avatessani laboratorion oven muistin kesken jääneen
kokeeni, ja se ajatus pisti päähäni, että vismuttitankoni silloin
kaiken todennäköisyyden nojalla täytyisi olla kokonaan haihtunut ja
hajaantunut alkuhiukkasiinsa. Asian oikea laita oli minulle aivan
edeltä arvaamaton.

"Lähestyttyäni pöytää näinkin metallitangon kadonneeksi ja
ruuvialasimen tyhjäksi. Sen huomattuani olin ryhtyä johonkin muuhun,
mutta silloin havaitsin alasimen alaisen pöydän olevan täynnä jotakin
hopeamaista ainetta, joka oli siinä pieninä erillisinä pisaroina
ja yhtyneenä suuremmiksi kellukoiksi. Muistin aivan selvästi, että
olin puhdistanut pöydän ennen kokeen aloittamista, niin että aine
oli jollakin tavalla tullut siihen sen jälkeen, kun olin matkustanut
Lontooseen. Se herätti suurimmassa määrässä mielenkiintoani; hyvin
huolellisesti kokosin kaiken astiaan ja tutkin aineen tarkoin. Ei
ollut epäilemistäkään, mitä se oli. Se oli puhtainta elohopeaa, joka
tutkimuksessa ei osoittanut jälkeäkään vismutista.

"Heti älysin, että sattuma oli sallinut tehdäni mitä arvokkaimman
kemiallisen keksinnön. Jos vismutti määrätyin edellytyksin asetettiin
sähkön vaikutuksen alaiseksi, alkaisi sen paino vähetä ja vihdoin se
muuttuisi elohopeaksi. Olin purkanut rajamuurin kahden alkuaineen
väliltä.

"Mutta prosessin täytyi olla yleislaatuisen. Se osoittautuisi
luultavasti yleiseksi laiksi eikä vain yksityiseksi tapaukseksi. Se
vismutti muuttui elohopeaksi, minkä muutoksen alaiseksi joutuisi
elohopea?

"En voinut ajatella lepoa ennenkuin olin ratkaissut kysymyksen.
Uudistin käytetyt patterit ja annoin virran kulkea elohopea-astian
kautta. Kuusitoista tuntia istuin pitäen silmällä metallia, ottaen
vaarin, kuinka se vähitellen näytti ikäänkuin tulevan kiinteämmäksi,
menetti hopeanhohtonsa sekä muuttui tummaksi ja himmeäksi. Kun
vihdoin otin sen ylös pihdeillä ja laskin sen pöydälle, oli se
kokonaan menettänyt elohopean ominaisuudet ja ilmiselvästi muuttunut
joksikin toiseksi metalliksi. Muutamat yksinkertaiset kokeet riittivät
osoittamaan minulle, että se uusi metalli on platina.

"Kemistin oli helppo havaita se laki, jota noudattaen nämä muutokset
keskinäiseen järjestykseensä nähden olivat tapahtuneet. Kenties te
voitte nähdä niiden välillä vallitsevan suhteen, Roobert?"

"Ei, minun täytyy sanoa, etten sitä oivalla".

Roobert oli kuunnellut tuota omituista selitystä avosuin, silmät
pystyssä.

"Osoitan teille, mitä se on. Vismutti on raskain kaikista metalleista.
Sen atoomipaino on 210. Seuraava järjestyksessä on lyijy 207, ja sitten
tulee elohopea, jonka atoomipaino on 200. Mahdollisesti oli sähkövirta
sinä pitkänä aikana, jonka viivyin poissa, muuttanut vismutin lyijyksi
ja lyijyn vuorostaan elohopeaksi. Platinan ominaispaino taasen on
197,5, josta seurasi, että juuri sen vuorostaan täytyi muodostua
jatkuvan sähkövirran vaikutuksesta. Onko seikka nyt teille selvä?"

"Aivan selvä".

"Ja niin johduin aatteeseen, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun
ja teki minut aivan sekapäiseksi jännityksestä. Seuraava metalli
järjestyksessä on kulta. Sen atoomipaino on 197. Nyt muistin ja käsitin
ensikerran, minkä tähden vanhojen alkemistien sanottiin aina käyttäneen
lyijyä ja elohopeaa kokeisiinsa.

"Mielenliikutuksesta vapisevin sormin asetin taas johdot järjestykseen
ja runsaan tunnin kuluttua — sillä prosessin pituus suhteutui yhä
samoin kuin eri metallit — oli edessäni rosoinen metallimöhkäle, joka
kaikissa kokeissa osoittausihe kullaksi.

"Niin, Roobert, tämä on pitkä kertomus, mutta luulen teidän myöntävän,
että sen tärkeys oikeuttaa minua menemään näin paljon yksityiskohtiin".

"Sittenkun olin tullut vakuutetuksi siitä, että todella olin
valmistanut kultaa, leikkasin pienen möhkäleen keskeltä kahtia. Toisen
puoliskon lähetin eräälle kultasepälle, joka myöskin hioi jalokiviä,
ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä metallin laadusta. Toisella
puoliskolla jatkoin koesarjaani ja muutin sen järjestelmällisin astein
läpi koko metallien pitkän joukon hopeasta sinkiksi ja magnesiumiksi,
kunnes olin muuttanut sen lithiumiksi, joka on kevein kaikista
metalleista".

"Ja mitä tuli sitten siitä", kysyi Roobert.

"Se mikä sitten seurasi, on varmaankin kemisteille mieltäkiinnittävin
kohta keksinnöstäni. Lithiumi muuttui hienoksi, harmaaksi jauhoksi,
joka ei enää muuttunut miksikään, vaikka sitä miten olisi käsitellyt
sähköllä. Ja se tomupa juuri on kaikkien aineiden perusaine, kaikkien
alkuaineiden äiti, se on lyhyesti sanoen se aine, jonka olemassaolon
mahdollisuuden eräs tunnettu kemiantutkija äskettäin on esittänyt,
antaen sille nimen protyli. Olen siis keksinyt tuon tärkeän lain
metallien muuttuvaisuudesta sähkön kautta, ja olen ensimäinen, joka on
todistanut protylin olemassaolon niin, että kaikkienkin muullaisten
suunnitelmaini rauetessa tyhjiin, voin olla kuitenkin vakuutettu siitä,
että nimeni on elävä kemian tutkijain joukossa.

"Nyt minulla ei ole enää paljoa kerrottavaa. Sain kultakappaleen
takaisin ystävältäni kultasepältä, ja hän varmensi ajatukseni sen
luonnosta ja laadusta. Keksin pian erityisiä menetelmiä, joiden avulla
prosessin voi tehdä yksinkertaisemmaksi ja erittäinkin muodostelman
tavallisesta sähkövirrasta, joka oli paljoa tehokkaampi.

"Valmistettuani riittävästi kultaa, möin sen summasta, jolla sitten
saatoin hankkia parannettuja tarvekaluja ja voimakkaampia pattereita.
Sitten laajensin hommiani, kunnes vihdoin pääsin niin pitkälle, että
saatoin rakennuttaa tämän talon ja järjestää kuntoon laboratorion,
jossa voin työskennellä suuremmassa määrässä. Kuten ennen olen sanonut,
sen voin nyt todeksi toistaa, nimittäin että tulojeni suuruus riippuu
ainoastaan tahdostani".

"Se on ihmeellistä", ähkäsi Roobert. "Se on kuin lumotaru. Mutta
tehtyänne sen suuren keksinnön te välttämättä tunsitte suurta
houkutusta ilmoittaa siitä toisille".

"Sitä todellakin ajattelin. Punnitsin asiaa joka puolelta. Selvästi
oivalsin, että jos keksintöni tulisi tunnetuksi, riistäisi se heti
niin sanotuilta jaloilta metalleilta kaiken niiden erikoisen arvon.
Joku muu aine — sanokaamme merenpihka tai norsunluu — olisi silloin
täytynyt valita maksuvälineeksi vaihtokaupassa, ja kulta olisi tullut
halvemmaksi kuin kupari, koska se on raskaampaa eikä kuitenkaan niin
kovaa. Kukaan ei silloin minun ajatukseni mukaan olisi tullut siitä sen
onnellisemmaksi. Jos sen sijaan säilytin salaisuuteni sitä viisaasti
hyödykseni käyttäen, saatoin tulla yhdeksi ihmiskunnan suurimmista
hyväntekijöistä. Ne olivat tärkeimmät syyt, ja saanen sanoa, että ne
eivät olleet halpamaisia syitä, jotka saivat minun tekemään tänään
ensikerran rikkomani päätöksen".

"Mutta teidän salaisuutenne on varmassa tallessa takanani", huudahti
Roobert. "Minun huuleni tulevat olemaan suljetut, kunnes te sallitte
minun puhua".

"Jollen olisi tiennyt voivani luottaa teihin, ette koskaan olisi
saanut sitä kuulla. Ja nyt, rakas Roobert, emme enää puhele teoriasta,
käytäntö on paljon mieltäkiinnittävämpää. Jos tahdotte tehdä hyvin
ja seurata minua laboratorioon, annan teidän olla mukana tässä
jälkimäisessä".




XI.

Kemiallinen näyte.


Raffles Haw osoitti tietä pääkäytävän kautta, ja astuttuaan yli
hiekoitetun ajotien avasi hän laboratorion oven, saman, jonka kautta Mc
Intyret olivat nähneet kuormavaunuissa tuodut paketit vietävän sisälle.
Kun he olivat tulleet oven sisäpuolelle, näki Roobert, ettei vielä oltu
itse rakennuksessa, vaan ainoastaan suuressa autiossa etuhuoneessa.
Sen seinustoille oli ladottu ne esineet, jotka olivat herättäneet
hänen uteliaisuuttaan ja saaneet hänen isänsä arveluihinsa. Ne olivat
nyt kadottaneet kaiken salaperäisyytensä, sillä toisten vielä ollessa
karkean verhovaatteensa peitossa, oli tämä toisilta poistettu, ja
paketit osoittautuivat isoiksi lyijyharkoiksi.

"Tuossa näette raaka-aineeni", sanoi Raffles Haw välinpitämättömästi,
samalla kun viittasi pinoihin. "Joka lauvantai saapuu sitä kuorma,
joka riittää viikoksi, mutta meidän on pitennettävä työaika
kaksinkertaiseksi Lauran ja minun mentyä naimisiin, kun alamme
toteuttaa suuria suunnitelmiamme. Minun täytyy olla hyvin tarkka
lyijyn laatuun nähden, sillä jos lyijy ei ole aivan puhdasta, ei
luonnollisesti kultakaan tule täysin hyvää".

Raskas rautaovi johti sisempään huoneeseen. Hän avasi sen, mutta
ainoastaan viedäkseen seuralaisensa toiselle samallaiselle ovelle, joka
oli noin viiden jalan päässä.

"Tästä otetaan lattia kokonaan pois yöksi", huomautti hän. "Luulen
tästä lukitusta huoneesta palvelijain kesken puhuttavan paljon, ja
minun täytyy olla varuillani, jos sattuisi joku heistä tulemaan liian
uteliaaksi".

Sisemmän oven kautta he tulivat laboratorioon, joka oli korkea, tilava,
valkoiseksi maalattu, lasikatolla varustettu huone. Toisessa päässä oli
sulatusuuni ja sen vieressä höyrypannu, jonka rautainen suupelti oli
suljettu, mutta hehkuva, punainen lieska näkyi liitosten kautta, ja
kumea jyrinä kuului kautta rakennuksen.

Molemmilla sivuilla oli lukemattomia, riveihin asetettuja Leydenin
pulloja, patteri patterin päällä, ja niiden yläpuolella Voltan
sähköjaksoja. Ympärilleen katsellessaan näki Roobert suunnattomia
vauhtipyöriä, yhdistettyjä teräslankaverkkoja, alustelineitä,
koetinkauhoja, pulloja, astemittareita, Bunsenin paahtimia,
posliini-isolaattoreita ja mitä tahansa, mikä saattaa olla tarpeen
kemiallisessa ja sähköopillisessa työhuoneessa.

"Tulkaa nyt tänne", sanoi Raffles Haw, tehden tietä metallikasojen,
palaneiden röykkiöiden, tavaralaatikoiden ja tiiviisti suljettujen
happoja sisältävien astioiden välitse. "Te olette ensimäinen, itseäni
lukuunottamatta, joka on astunut jalallaan tänne, sen jälkeen
kun rakentajatyömiehet täältä lähtivät. Väkeni kantavat lyijyn
etuhuoneeseen, mutta kukaan ei tule sen etemmäksi. Uuni voidaan
puhdistaa ja hoitaa ulkoapäin. Yksi mies on aina siinä työssä. Katsokaa
nyt tänne".

Hän tempasi auki oven vastaiselta puolelta ja antoi nuorelle
taiteilijalle merkin astua sisään. Tämä seisoi hiljaa toinen jalka
kynnyksellä ja tuijotti hämmästyksissään ympärille. Huoneen, joka
lienee ollut kolmisenkymmentä neliöjalkaa laaja, lattia ja seinät
olivat kullan peitossa. Isoja, tulikiven muotoisia harkkoja oli
läjissä lattialla ja seinille oli niitä joka puolelle ladottu
tiiviisiin pinoihin, jotka ulottuivat aina kattoon asti, yksi ainoa
tuota ikkunatonta huonetta valaiseva sähkölamppu heitti himmeän,
tummankeltaisen hohteen suunnattomiin kasoihin jaloa metallia ja antoi
kultaiselle lattialle punertavan loisteen.

"Tämä on minun aarrekammioni", sanoi omistaja. "Kuten näette on
minulla nykyisin suuri varasto. Tuotanto on ollut vientiä suurempi. Te
ymmärrätte minulla nyt olevan toisia ja tärkeämpiä velvollisuuksia kuin
tehdä kultaa. Täällä säilytän valmiin tavaran, kunnes saan tilaisuutta
lähettää sen pois. Melkein joka ilta tavallisesti lähetän Lontooseen
laatikollisen. Seitsemäntoista asioitsijaa pitää huolta myömisestä.
Jokainen heistä luulee olevansa ainoa, ja he jokainen ovat kuolla
uteliaisuudesta saadakseen tietää, mistä minä saan niin mahdottomasti
puhdasta kultaa. He sanovat sen olevan puhtaimpaa mitä konsanaan
tavataan markkinoilla. Yleisesti pidetään minua luullakseni jonkun
uuden etelä-afrikalaisen kaivoksen asiamiehenä, jonka olemassaoloa
omistajat haluavat pitää salassa. Miten korkealle arvoisitte tässä
huoneessa olevan kultaa? Sen arvon täytyy olla sangen suuren, sillä
siinä on koko viikon työ".

"Siitä tulee epäilemättä satumaisen suuri summa", sanoi Robert
tarkastellen keltaisia kasoja. "Sanonko sataviisikymmentätuhatta
puntaa?"

"Eihän toki, kyllä saatte sanoa paljon enemmän", huudahti Raffles Haw
nauraen. Katsokaamme. Jos ajattelemme 3,10 unssia kohden, joka on lähes
kymmenen shillingiä liian vähän saamme sen alhaisen arvion mukaan
viisikymmentäkuusi puntaa naulasta. Jokainen noista harkoista painaa
kolmekymmentäkuusi naulaa, joka tekee rahassa kaksituhatta puntaa
ja vähän päälle. Huoneen kolmella seinällä on jokaisella viisisataa
harkkoa, neljännellä, jossa on ovi, ei ole muuta kuin kolmesataa,
lattialla on ainakin kaksisataa, niin että pyöreissä luvuissa voimme
sanoa kaksituhatta harkkoa. Toisin sanoen tekisi se välittäjä pienen,
hyvän kaupan, joka saisi haltuunsa tämän huoneen sisustan neljällä
miljoonalla punnalla".

"Ja se on viikon työ", sopersi Roobert. "Se panee pääni pyörälle".

"Nyt te saattanette ymmärtää minua, kun sanon ettei yhdenkään niistä
suunnitelmista, joita yhtaikaisesti aijon ruveta toteuttamaan, tarvitse
viivästyä varojen puutteen vuoksi. Tulkaa nyt laboratorioon katsomaan
menettelytapaani".

Työhuoneen keskellä oli ikäänkuin hyvin suuri ruuvipenkki, joka
oli varustettu kahdella kuparinvärisellä metallilevyllä ja isolla
teräsruuvilla, jolla levyt voi pusertaa yhteen. Lukemattomia, toisesta
päästään suuriin dynamokoneisiin kiinnitettyjä metallilankoja juoksi
levyjen läpi. Alla oli lasijalusta, joka keskeltä, oli onteva, kuin
pitkä kaukalo.

"Pian olette oivaltava kaiken", sanoi Raffles Haw riisuen takkinsa ja
pukeutuen tahraantuneeseen liinaiseen nuttuun. "Ensin täytyy meidän
vähän enentää kuumuutta".

Hän painoi koko voimallaan suurta puhalluspurjetta ja pian kuului
isompi kohina uunista.

"Kas noin, mitä suurempi kuumuus, sitä voimakkaampi sähkövirta ja
sitä nopeammin käy työmme. Nyt tarvitsemme lyijyä! Olkaa niin hyvä ja
auttakaa minua kantamisessa".

He kantoivat tusinan lyijyharkkoja lattialla lasitelineelle, ja
asetettuaan levyt paikoilleen molemmin puolin ruuvasi Haw ruuvipenkin
kiinni, niin että ne pysyivät paikallaan.

"Ennen muinoin tämä tavallisesti oli pitkällinen processi", huomautti
hän, "mutta nyt käy se hyvin pian, kun minulla on työssä erinomaiset
apuneuvot. Nyt on jäljellä vain sähkövirran edistäminen ja niin se
alkaa".

Hän tarttui pitkään, lasiseen vipuun, joka kohosi metallilankojen
välistä, ja veti sen alas. Kuului tuima paukahdus, jota seurasi
voimakas, rätisevä ääni. Suuria tulikipunoita räiskähteli johdoista,
ja lyijymöhkäleen ympäröi kultasäteinen kaarikehys, joka sähisi ja
paukahteli, kuin olisi pistoolilla ammuttu taajaan. Ilmassa tuntui
omituinen, hapan ozoonituoksu.

"Se on summattoman suuri voima", virkkoi Raffles Haw tarkastaen ilmiötä
kello kädessä.

"Se muuttaisi jokaisen orgaanisen aineen heti protyliksi. Koneistosta
pitää olla täysin selvillä, sillä pieninkin erehdys voisi
tuottaa arvaamattoman vahingon työskentelijälle. Tässä pidellään
jättiläismäisiä voimia. Mutta näettekö, lyijy alkaa muuttua".

Hopeanhohtavia ikäänkuin kastepisaroita alkoi todellakin ilmestyä
tumman lyijymöhkäleen pinnalle putoillen siitä metallinsoinnahtavalla
äänellä lasikaukaloon. Vähitellen suli lyijy kuin jääpuikko auringon
paisteessa, sähköjohdot liittyivät siihen yhä tiukasti sikäli kuin
se suli kokoon, kunnes yhtyivät keskustassa kaiken kiinteän metallin
muututtua elohopeaksi. Kaksi pienempää johtoa työnnettiin elohopeaan,
joka vähitellen käpertyi kokoon ja tiivistyi, kunnes tuli aivan
kiinteäksi, kellertäväksi, hiukan messingille vivahtavaksi kappaleeksi.

"Se, mikä nyt on uurnassa, on platinaa", huomautti Raffles Haw. "Nyt
on se otettava kaukalosta ja kiinnitettävä jälleen suurten johtojen
yhteyteen. Katsokaa, nyt yhdistämme virran taas. Näettekö, miten se
vähitellen ottaa tummemman värin. Nyt luulen sen olevan valmista".

Hän veti ylös vivun, irroitti sähköjohdot, ja heidän edessään oli
tusina tiilikiven muotoisia kappaleita, jotka eivät olleet mitään muuta
kuin punaisinta, hohtavinta kultaa.

"Näettekö, laskumme mukaan on aamutyömme arvo kaksisataa neljäkymmentä
tuhatta puntaa, ja siihen ei ole mennyt aikaa enemmän kuin
kaksikymmentä minuuttia", huomautti alkemisti, ottaen ylös uudet harkot
ja heittäen ne toisten joukkoon.

"Uhratkaamme yksi niistä erääseen kokeeseen", sanoi hän antaen
viimeisen olla lasi-isolaattorilla paikallaan. "Se olisi maailman
silmissä kallisarvoinen koe, koska se maksaa kaksituhatta puntaa, mutta
meidän kannaltamme katsoen on se, kuten näette, toinen asia. Nyt me
käymme läpi koko metallien sarjan".

Ensimäisenä kaikista ihmisistä, paitsi keksijää itseään, näki
Roobert, miten kultainen möhkäle, kun johdot taas oli yhdistetty,
nopeasti asteettain muuttui bariumiksi, tinaksi, hopeaksi, kupariksi,
raudaksi. Hän näki pitkien, valkeiden sähkösäteiden muuttuvan
karmosiininpunaiseksi strontiumissa, purppuranpunaisiksi potaskassa,
keltaisiksi magnesiumissa.

Ja vihdoin, hyvinkin sadan muunnoksen jälkeen, hajaantui kaikki
hänen silmiensä edessä, ja lasipöydällä oli jäljellä vain pieni kasa
irtonaista, harmaata tomua.

"Tämä on protyliä", sanoi Haw tunnustellen sitä sormillaan.
"Tulevaisuuden kemistit ehkä hajoittavat sen vielä pienempiin
aineosiin, mutta minulle on se Ultima Thule".

"Ja nyt Roobert", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "olen näyttänyt
teille kylliksi saadakseni teidät tajuamaan järjestelmääni. Tämä
on suuri salaisuus. Se on salaisuus, joka tuntijalleen tuottaa
suunnattoman vallan, jollaista yhdelläkään ihmisellä ei koskaan ole
ollut sitten maailman luomisen. Sydämeni ylin toive on voitu käyttää
tätä salaisuutta hyvään ja vannon teille Roobert Mc Intyre, että jos
luulisin sen johtavan johonkin muuhun kuin hyvään, luopuisin siitä
ikiajoiksi. En käyttäisi sitä silloin omaksi hyödykseni, eikä liioin
kukaan toinen ihminen kuulisi sitä huuliltani. Sen vannon kaiken pyhän
nimessä".

Hänen silmänsä salamoivat kun hän puhui, ja hänen äänensä värisi
mielenliikutuksesta. Kalpeana ja väsyneenä siinä seisoessaan
sähköjohtojensa ja tislauslaitteittensa keskellä oli kuitenkin jotakin
majesteetillista tuossa miehessä, joka kaikesta hämmästyttävästä
myötäkäymisestään huolimatta voi säilyttää siveellisen tunteensa
puhtaana kullan kimmellyksestä. Heikkoluonteinen Roobert ei koskaan
ennen ollut niin elävästi käsittänyt, mikä voima kuvastui noissa
ohuissa, kiinteissä huulissa ja noissa vakavissa silmissä.

"Teidän käsissänne, herra Haw, se ei varmaankaan vaikuta muuta kuin
hyvää", sanoi hän.

"Toivon sitä. Pyydän ja rukoilen, että se ei vaikuttaisi toisin. Olen
ilmaissut teille, Roobert, mitä en olisi ilmaissut omalle veljelleni,
jos minulla olisi veli ollut, ja olen tehnyt sen, koska uskon ja
toivon, että te olette mies, joka tämän vallan mahdollisena perijänä
ette käyttäisi sitä itsekkäisiin tarkoituksiin. Mutta nytkään en ole
sanonut teille kaikkea. Olen jättänyt ilmoittamatta yhden seikan, ja
sitä että saa tietää ennen kuin kuoltuani. Mutta katsokaa tätä arkkua,
Roobert".

Hän vei hänet kookkaan, raudoitetun arkun luo, joka oli eräässä
nurkassa, avasi sen ja otti esille pienen norsunluisen lippaan.

"Tämä", virkkoi hän, "sisältää paperin, josta olette saava selvän
kaikesta, mitä vielä ette ymmärrä. Tapahtuipa minulle niin ollen mitä
tahansa, aina te voitte periä minun valtani, ja jatkaa suunnitelmaini
toteuttamista, seuraamalla siihen kirjoitettua ohjausta. Ja nyt", hän
jatkoi, laskien lippaan takaisin arkkuun, "aijon usein pyytää apuanne,
mutta luulen, etten tarvitse tehdä sitä tänään. Olen jo liian paljon
käyttänyt aikaanne. Jos menette takaisin Elmdeneen, pyydän teitä
sanomaan Lauralle, että tulen sinne iltapäivällä".




XII.

Eräs perhekohtaus.


Niin selkeni se suuri salaisuus ja Roobert meni kotiin aivan
huumautuneena ja veren kiivaasti sykkiessä suonissaan. Herraskartanoon
mennessään oli hän tuntenut vilun väristyksiä kosteassa tuulessa,
katsellessaan sumun verhoomaa maisemaa. Palatessa olivat ne hänestä
kaukana. Hän näki ajatuksissaan kaikki päivänpaisteisena ja häntä
halutti laulaa ja tanssia kulkiessaan eteenpäin pitkin lokaista,
ajettua kylätietä.

Ihmeellinen oli Raffles Haw'in osalle tullut kohtalo, mutta itse
asiassa ei ollut vähäpätöisempi se, joka oli hänelle itselleen
sattunut. Hän oli osallinen alkemistin salaisuudesta ja oli perivä
suuremman kuin kuninkaallisen rikkauden, saava vallan, joka
tavallisesti on vain yksivaltiaille omituista. Se oli todellakin
kohtalo! Tuhannet kullanhohtavat näyt vastaisesta elämästä häämöittivät
hänelle, ja mielikuvituksessaan näki hän jo itsensä kohotetuksi
korkealle ihmiskunnan yläpuolelle tuhansien ihmisten polvistuessa hänen
eteensä pyytämään apua tai kiittämään häntä hyvistä teoista.

Miten vähäpätöiseltä tuntui hänestä nyt tuo huonosti hoidettu puutarha
koukeroisine pensaineen ja kummituksenmoisine jalavineen! Miten
huonolta sileä tiilikivipääty viheriöine puuparvekkeineen! Se oli aina
loukannut hänen taiteellista makuansa, mutta nyt oli sen rumuus vielä
silmiinpistävämpi.

Myöskin yksinkertainen huone ameriikkalaisella nahalla peitettyine
tuoleineen, tumma matto lattialla ja tilkutettu kamiinivaippa olivat
hänestä vastenmielisiä. Ainoa kaunis, mitä siellä oli, ja mihin hänen
silmänsä mielihyvällä voivat kiintyä, oli hänen sisarensa, istuessaan
siinä taapäin nojautuneena tuolissaan tulen edessä, kalpeat kauniit
kasvot jyrkästi piirtyen tummaa taustaa vastaan.

"Tiedätkö, Roobert", sanoi hän katsahtaen veljeen pitkien, mustien
silmäripsiensä alta, "isä tulee sietämättömäksi. Minun on täytynyt
puhua hänelle vakavasti ja selittää hänelle, että menen naimisiin
itseni tähden enkä hänen tähtensä".

"Missä on hän?"

"Sitä en tiedä. Epäilemättä 'Kolmessa kyyhkysessä'. Siellä hän nyt
viettää enimmän aikansa. Hän syöksi tiehensä aivan raivoissaan ja puhui
paljon tyhmyyksiä avioliittosopimuksesta ja kuulutusten kieltämisestä
j.n.e. Hänen mielestään avioliittosopimus tuntuu olevan sopimus, joka
on tehtävä morsiamen isän hyödyksi. Kun hän edes rauhoittuisi, että
nähtäisiin, mitä voitaisiin tehdä hänen hyväkseen".

"Luulen, Laura", sanoi Roobert totisena, "että meidän täytyy pitää
silmällä häntä. Olen viime aikoina huomannut hänen suuresti muuttuneen.
En usko, että hänen laitansa olisi aivan oikein. Pitää kysyä neuvoa
lääkäreiltä. Mutta minä olen ollut herraskartanossa nyt aamulla".

"Oletko? Oletko nähnyt Raffleksen? Lähettikö hän jonkin sanan minulle?"

"Hän sanoi tulevansa tänne lopetettuansa työnsä".

"Mutta kuinka on laitasi, Roobert", huudahti Laura, naisen tavallisella
nopealla, vaistomaisella käsityksellä huomaten jotakin erikoista. "Sinä
olet niin kiihtynyt, silmäsi loistavat, ja olet todella sangen hyvän
näköinen. Raffles on kertonut sinulle jotain! Mitä se oli? Oh, minä
tiedän. Hän on sanonut sinulle, mistä hän saa rahansa, eikö totta?"

"No jaa, kyllä. Hän on osaksi uskonut minulle sen. Toivotan sinulle
onnea Laura, kaikesta sydämmestäni, sillä sinä tulet mahtavan rikkaaksi
naiseksi".

"Niin omituiselta tuntuu että hän on tullut meidän luoksemme, jotka
olemme niin köyhiä. Siitä saamme kiittää sinua, rakas vanha Roobert,
sillä jollei hän olisi kiintynyt sinuun, ei hän milloinkaan olisi
tullut Elmdeneen eikä mieltynyt siellä johonkuhun toiseen".

"Eikö mitä", vastasi Roobert istuen sisaren viereen ja ystävällisesti
taputtaen hänen kättään. "Se oli kiintymys ensi näkemältä. Hän piti
sinusta ennenkuin koskaan oli kuullut nimeäsi. Hän kysyi minulta sinua
tavatessaan minut ensikerran".

"Mutta kerro minulle hänen rahoistaan Roobert". sanoi sisko. "Hän ei
ole vielä sanonut minulle mitään ja olen niin utelias. Kuinka on hän
saanut ne? Hän ei ole perinyt isältään, sen hän on sanonut minulle.
Hänen isänsähän oli vain maalaislääkäri. Miten hän sai ne?"

"Olen luvannut säilyttää salaisuuden. Hän tahtoo itse sanoa sen
sinulle".

"Oi, mutta sano minulle vain, arvaanko oikein. Hän on saanut ne
joltakin enolta, vai kuinka? No hyvä, joltakin ystävältä sitten? Tai on
hän ottanut patentin jollakin erinomaiselle keksinnölle? Tai onko hän
löytänyt kultakaivoksen? Tai öljylähteen? Oi, sano minulle, Roobert!"

"Minä en todellakaan saa", huudahti veli nauraen. "Mutta minun ei
ole hyvä puhua enemmän kanssasi. Olet liian ovela. Olen todellakin
vastuunalainen tässä, ja sitäpaitsi täytyy minun alkaa työskennellä".

"Miten epäystävällinen olet", sanoi Laura pahoillaan. "Mutta minun
täytyy laittautua valmiiksi. Matkustan Birminghamiin junassa k:lo 1.20".

"Birminghamiin?"

"Niin, minulla on sata asiaa toimitettavana. Sieltä saa kaikkea.
Te miehet unohdatte aina pikku seikat Raffles toivoo, että häät
vietetään noin neljäntoista päivän kuluttua. Ne pidetään luonnollisesti
hiljaisesti. Mutta kuitenkin tarvitaan yhtä ja toista".

"Niin pian", sanoi Roobert ajatuksissaan. "No, ehkä on parasta siten".

"Ehdottomasti, Roobert. Eikö olisi hirveätä, jos Hector tulisi takaisin
ja saisi aikaan kohtauksen? Kunhan vain ensiksi olen naimisissa, en
välittäisi siitä. Miksi siitä välittäisin? Mutta Raffles tietysti ei
tiedä mitään hänestä, ja se olisi kamalaa, että he kohtaisivat toisensa.

"Se täytyy estää, maksoi mitä maksoi".

"Oh, minä en kestä sitä ajatusta. Hector raukka! Mutta mitä voin tehdä?
Tiedät, että se oli vain nuoruuden mieltymys. Ja kuinka voisin evätä
tällaisen tarjouksen? Velvollisuuteni omaisiani kohtaan oli ottaa se
vastaan, eikö totta?"

"Olit todellakin vaikeassa ristiriidassa, kovin vaikeassa", veli
vastasi. "Mutta kaikki tulee kyllä hyväksi eikä ole epäilemistäkään,
ettei Hectorkin vielä vastaisuudessa katsoisi asiaa samalta kannalta.
Tietääkö kirkkoherra Spurling kihlauksestasi?"

"Ei! Hän oli täällä eilen ja puheli Hectorista, mutta mitenkään en
saanut sitä sanotuksi. Meidät vihitään Birminghamissa erityisesti, niin
ettei ole mitään syytä, miksi hänen tarvitsisi sitä tietää. Mutta nyt
minun täytyy rientää, muuten, myöhästyn junasta".

Sisaren lähdettyä Roobert meni atelieeriinsa, ja valmistettuaan
muutamia värejä värilaudalle hän seisoi hetken sivellin kädessä ison,
tyhjän kankaan edessä.

Miten hyödyttömältä hänestä se työ nyt tuntui. Mikä oli sillä
tarkoitus? Työskentelikö hän ansaitakseen rahoja? Niitähän hän voi
saada pelkästään pyytämällä ja pyytämättäkin, mikäli hän saattoi
oivaltaa. Oliko hänen työnsä tarkoituksena saada aikaan jotakin
kaunista? Olihan hänen taiteensa kovin puutteellista. Raffles Haw oli
sen sanonut, ja hän tiesi, että jos hän miten huolellisesti maalasi
taulun, kenties se ei olisi hyvä, ja saattoihan hän rahalla ostaa
milloin tahansa kauniita ja erinomaisia tauluja. Miksi hän sitten
työskenteli? Sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hän viskasi siveltimen
pois, ja viritettyään piippunsa lähti takaisin alas rappusia.

Hänen isänsä seisoi tulen edessä, surkealla tuulella, sen näki selvään
punaisista kasvoista ja rypistetystä otsasta.

"No, Roobert", hän alkoi, "varmaankin olet tavallisuuden mukaan
viettänyt aamusi miettien salahankkeita isääsi vastaan?"

"Mitä tarkoitat, isä?"

"Tarkoitan sitä, mitä sanon. Mitä ovat ne muuta, kuin salahankkeita,
kun kolme henkilöä — sinä, Laura ja Raffles Haw — tissuttelee ja
tassuttelee ja sopii kohtaamisista sanomatta minulle sanaakaan? Mitäpä
minä tietäisin teidän aikeistanne?"

"En voi ilmaista salaisuuksia, jotka eivät ole omiani, isä".

"Mutta yhtä kaikki tahdon minäkin nyt sanoa sanan puolestani.
Salaisuuksia tai ei, sinä saat nähdä, että Lauralla on isä, joka ei
anna sysätä itseään syrjään. Olkoon, että olen kokenut menestystä
ja vastoinkäymistä maailmassa, minä en kuitenkaan ole vajonnut niin
syvälle, että olisin nolla omassa kodissani. Mitä tulee minun osakseni
tässä kauniissa naimiskaupassa?"

"Mitäkö tulee sinun osaksesi? Eikö Lauran onni ja menestys ole sinulle
kylliksi".

"Jos tuo mies todella rakastaisi Lauraa, osoittaisi hän hänen isälleen
asianmukaista arvonantoa. Viimeksi eilen pyysin häneltä lainaa,
alennuin todellakin pyytämään sitä — minä, joka olin aivan vähällä
päästä pormestariksi Birminghamissa! Ja hän kielsi sen jyrkästi!"

"Oi, isä, miten saatoit antautua sellaiseen nöyryytykseen?".

"Kielsi sen jyrkästi" huudahti vanha mies vihaisesti. "Se oli hänen
periaatteitaan vastaan, — onko kuultu moista hulluutta! Mutta minä
olen maksava hänelle sen kaiken, saadaan nähdä, enkö sitä tee. Tiedän
yhtä ja toista hänestä. Miksi kutsutaan häntä 'Kolmessa kyyhkysessä?'
Vääränrahantekijäksi —juuri niin — mieheksi, joka tekee vääriä rahoja.
Miksi hänelle muuten saapuisi tänne niin paljon metallia, ja miksi
röyhyäisi tuo suuri savupiippu kaiken päivää".

"Etkö voi antaa hänen olla rauhassa", vaikeroi Roobert. "Sinä et
näy ajattelevan muuta kuin hänen rahojaan. Vaikka hänellä ei olisi
äyriäkään, olisi hän yhtä hyvin hyväsydämminen, oivallinen ihminen".

Vanha Mc Intyre päästi helakan naurun.

"Kuinka hauska on kuulla sinun saarnaavan", hän sanoi. "Ilman
äyriäkään, hui hai. Luuletko todellakin, että seisoisit varpaillasi
hänen edessään, jos hän olisi köyhä? Luuletko että Laura olisi edes
katsonut häneen? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän ottaa hänet
vain rahojen vuoksi".

Roobert päästi hämmästyksen huudahduksen. Sillä alkemisti seisoi ovella
kalpeana ja äänetönnä, katsoen toisesta toiseen tutkivin silmäyksin.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Tarkoitukseni ei ollut kuunnella, mutta
en voi auttaa sitä, että olen kuullut keskustelunne. Mitä tulee teihin,
herra Mc Intyre, niin luulen teidän puhuneen vain omasta pahasta
sydämmestänne. En tahdo välittää sanoistanne. Roobert on oivallinen
ystäväni. Myöskin Laura pitää minusta minun itseni tähden. Te ette
onnistu horjuttamaan minussa sitä uskoa. Mutta teidän kanssanne, herra
Mc Intyre, minulla ei ole mitään tekemistä, ja lienee sen vuoksi
parasta, että molemmat olemme siitä selvillä".

Hän kumarsi ja poistui, ennenkuin kukaan ehti sanoa sanaakaan.

"Voi, näetkö nyt", Roobert vihdoin sanoi". Mitä nyt olet tehnyt, sitä
ei voi saada tekemättömäksi".

"Minä olen maksava hänelle", kirkui ukko mielettömänä, pudistellen
nyrkkiään ikkunan edessä tumman pitkän, etääntyvän vartalon jälkeen.

"Odota vain, Roobert, saadaan nähdä, sopiiko vanhan isäsi kanssa
leikitteleminen".




XIII.

Yöllinen seikkailu.


Sanaakaan ei sanottu Lauralle, kun hän palasi, hänen poissaollessaan
sattuneesta tapauksesta. Hän oli mitä iloisimmalla tuulella ja puheli
hilpeästi ostoksistaan ja puuhistaan, ihmetellen silloin tällöin,
miksei Raffles Haw tullut. Vihdoin illan saavuttua, kun ei mitään
kuulunut, tuli hän levottomaksi.

"Mitä on syynä, ettei hän tule", sanoi hän. "Ensikerran kihlauksemme
jälkeen en ole nähnyt häntä; en ole nähnyt häntä koko päivänä".

Roobert katsoi ulos ikkunasta.

"On myrskyinen ilta ja sataa navakasti", huomautti hän. "Minä en häntä
lainkaan odota".

"Hector raukka, hän tuli ennen, satoipa lunta tai vettä tai olipa
kaunis ilma. Mutta hänhän oli merimies. Sellaisista hän ei välittänyt.
Mutta eihän Raffles vaan liene sairas?"

"Hän voi varsin hyvin nähdessäni hänet aamulla", vastasi veli, ja
huoneessa oli taas kaikki hiljaista, sade vain rapisi ikkunoita vastaan
ja tuuli viuhui jalavien oksissa.

Vanha Mc Intyre oli istunut eräässä nurkassa suurimman osan päivästä
pureskellen kynsiään, tuijotellen tuleen, mietiskelevä, ilkeä ilme
juonteisilla kasvoillaan. Vastoin tapaansa hän ei mennyt ravintolaan,
vaan lähti aikaisin levolle sanomatta sanaakaan lapsilleen.

Laura ja Roobert viipyivät vielä hetken ja istuivat jutellen kamiinin
edessä. Laura kertoi tuhansista ihmeellisistä asioista, joita
pantaisiin toimeen hänen tultuaan valtiattareksi herraskartanoon. Hänen
puhelunsa liikkui vähemmän hyväntekeväisyydessä, kun hänen tuleva
miehensä ei ollut läsnä, eikä Roobert saattanut olla huomaamatta, että
ajoneuvot; puvut, vastaanotot ja ulkomaamatkat saivat osakseen kaiken
sen innon, jonka hän ennen oli kuullut kohdistuvan armeliaisuuskoteihin
ja yleishyödyllisiin harrastuksiin.

"Luulen harmaiden hevosten olevan kauneimpia", Laura sanoi. "Ruskeat
ovat kauniit kyllä myös, mutta harmaat ovat sentään kaikkein komeimmat.
Me voisimme tulla toimeen pitämällä brougham-vaunut ja neljän
istuttavat kuomivaunut ja ehkä korkeat metsästysvaunut Rafflekselle.
Hänen vaunuhuoneensa on täynnä, mutta hän ei käytä niitä koskaan, ja
olen vakuutettu siitä, että hänen viisikymmentä hevostansa kuolisivat
liikunnonpuutteesta tai lihoisivat kuin strassburgilaishanhet, jos
odottaisivat hänen ajavan tahi ratsastavan niillä.

"Minä otaksun että edelleenkin tulette asumaan täällä" sanoi veli.

"Meillä pitää olla talo myöskin Lontoossa voidaksemme oleskella
siellä sesongin aikana. Nyt en pidä väliä enkä huoli tehdä mitään
vaatimuksia, mutta myöhemmin se on toista. Olen varma, että Raffles
tekee mielikseni, kun pyydän. On kyllä sangen hyvä, että Raffles sanoo
olevansa välinpitämätön kiitoksista ja kunnianosoituksista, mutta minä
tahtoisin tietää, mitä maksaa olla ihmiskunnan hyväntekijä saamatta
siitä rahtustakaan hyvikettä. Olen varma siitä, että jos hän panee
toimeen puoltakaan siitä, mitä hän puhuu, niin tehdään hänet paariksi —
Tamfieldin lordiksi, ehkä — ja silloin tulen minä luonnollisesti lady
Tamfieldiksi, mitä sanotaan siitä Roobert?"

Hän niiasi syvään veljensä edessä ja hypelöi niskaansa, kuin olisi
ollut syntynyt kantamaan kruunua. "Isän täytyy saada eläke", sanoi hän
heti perään. "Hän saa määrätyn summan vuodessa ehdolla, että pysyy
syrjässä. Mitä tulee sinuun, Bob, niin en tiedä, mitä sinun eduksesi
olemme tekevä, mutta jos se on tehtävissä rahoilla, olet sinä tuleva
kuninkaallisen akatemian presidentiksi".

Oli myöhä, kun he lakkasivat rakentamasta ilmalinnojaan ja vetäytyivät
makuuhuoneisiinsa. Mutta Roobertin aivot olivat liikkeessä, hän ei
saattanut nukkua. Päivän tapahtumat olisivat riittäneet viemään unen
vankemmankin ihmisen silmistä. Ensin salaisuuden perille pääseminen
aamulla, eriskummalliset asiat, joille hän oli ollut todistajana
laboratoriossa ja hänelle tiedoksi uskottu tavaton keksintö.

Sitten iltapäivällä hänellä oli ollut keskustelu isänsä kera, väittely
ja Raffles Hawin odottamaton ilmestyminen. Vihdoin oli haastelu sisaren
kanssa kiihoittanut hänen mielikuvitustansa ja karkoittanut unen hänen
silmistään.

Turhaan hän vuoteellaan kääntelehti ja vääntelehti tai käyskenteli
huoneessa. Hän ei ollut vain valveilla, vaan niin tavattomasti
valveilla, että hänen jokainen hermonsa oli jännityksessä ja kaikki
aistimet tavattoman herkät.

Mitä hän tekisi saadakseen edes hiukan nukkua?

Hän muisti, että oli hiukan konjakkia alakerrassa, karahvissa, ja
ajatteli lasin sitä, ehkä vaikuttavan rauhoittavasti.

Avattuaan huoneensa oven kuuli hän äkkiä hitaita hiiviskeleviä
askeleita rappusista. Hänen oma lamppunsa oli sammutettu ja kuitenkin
havaitsi hän heikon hohteen jostakin valosta, joka liikkui, ja pitkä,
tumma varjo väikkyi alhaalla seinässä. Liikkumatta seisoi Roobert
ja kuunteli tarkasti. Nyt kuului ääni etehisestä, ja hän kuuli
heikon kitinän, kun avainta hiljaa väännettiin lukossa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tuntui kylmä ilmanveto, valo sammui ja kova paukaus
ilmoitti, että ovi suljettiin ulkopuolelta.

Roobert seisoi hämmästyksissään. Ken oli tuo yökulkija? Sen täytyy olla
hänen isänsä. Mutta mikä sai hänet menemään ulos kello kolme aamulla?
Ja sellaisena aamuna lisäksi! Joka tuulenpuuska pieksi sadetta ikkunaan
kuin murskatakseen sen. Ruudut helisivät ja puut ulkopuolella ryskyivät
ja suhisivat myrskyn tempoessa niiden oksia. Mikä voi saada isän
lähtemään ulos sellaisena yönä?

Nopeasti raapasi Roobert tulta ja sytytti lamppunsa. Isän huone oli
hänen huoneensa vastapäätä ja ovi oli ravollaan. Hän avasi sen ja
katseli ympärilleen. Huone oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Ainoa tuoli
oli ikkunan luona, ja siinä vanhus siis oli istunut lähtöönsä saakka.
Ei näkynyt edes kirjaa tai sanomalehteä tai muuta, jonka kera hän olisi
aikaansa kuluttanut istuessaan — ei mitään muuta kuin partaveitsen
teroitushihna, joka oli ikkunalaudalla.

Aavistus käsillä olevasta onnettomuudesta täytti Roobertin sydämen.
Isän yömatka merkitsi jotakin pahaa. Hän ajatteli hänen mietiskelemiään
edellisenä päivänä, hänen synkeyttään, hänen katkeria uhkauksiaan.
Niin, jotakin oli hullusti siinä kaikessa. Mutta kenties hän vielä
ajoissa ehtisi estämään sen. Ei hyödyttänyt tehdä Lauraa levottomaksi.
Hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asiassa.

Roobert pukeusi kiireesti, heitti päällystakin hartioilleen, sieppasi
lakkinsa ja keppinsä rientäen isänsä jälkeen.

Kyläkadulla tuuli niin tuimasti, että hänen täytyi kääntää kylkensä
eteen päästäkseen eteenpäin. Se kävi kuitenkin helpommin laatuun
sittekuin hän oli päässyt ohi lehtokujan käänteen. Korkea valli ja aita
suojasivat häntä toiselta puolelta. Mutta tie oli liejuinen ja satoi
rankasti. Ei sieluakaan ollut liikkeessä, mutta hänen ei tarvinnut
kysellä mitään, hän tiesi, mihin isä oli mennyt, yhtä varmasti kuin
olisi sen nähnyt. Lehtokujan rautaportti oli raollaan, ja Roobert
ponnisteli edelleen hiekoitettua kärrytietä vettätiukkuvien mäntyjen
välissä.

Mikä olisi isän aikomus saavuttuaan herraskartanoon? Halusiko hän
vain nuuskia siellä, tähystellä ja vakoilla, vai aikoiko hän herättää
tilanomistajan väitelläkseen hänen kanssaan vääryyksistään? Vai oliko
mahdollista että harvinainen yömatka johtui jostakin mustemmasta ja
vielä enemmän onnettomuutta tuottavasta aikomuksesta?

Roobertin mieleen tuli äkisti teroitushihna ja hän läähätti
kauhistuksesta. Mitä oli vanhuksella sen kanssa tekemistä? Hän alkoi
juosta ja kiiti eteenpäin kunnes tuli herrastalon portille.

Jumalan kiitos, siellä oli kaikki hiljaista! Hän seisoi jykevän portin
edessä kuunnellen tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta kuin sade ja tuuli.
Missä oli sitten isä? Jos hän olisi tahtonut päästä sisään huoneisiin,
niin ei hän voinut yrittää sitä niinkään ikkunan kautta, sillä hän
oli ollut läsnä Raffles Hawin selittäissä käytäntöön panemiaan
varovaisuustoimenpiteitä.

Silloin tuli äkkiä uusi ajatus Roobertin päähän. Yksi ikkunoista oli
jätetty suojelematta. Raffles oli ollut kylliksi varomaton sanoakseen
sen. Se oli laboratorion keskimäinen ikkuna. Kun hän niin selvästi sen
muisti, muisti sen luonnollisesti myöskin isä. Siinä oli vaarallinen
kohta.

Ja niin pian kun hän oli kääntynyt kulmasta, havaitsi hän otaksumisensa
oikeaksi. Laboratoriossa paloi sähkölamppu, ja kolmen suuren ikkunan
hopeamaiset neliöt loistivat kirkkaasti pimeässä. Keskimäinen oli
auki, ja juuri kun hän katsoi sinne, näki hän mustan, apinamaisen
vartalon hyppäävän ikkunalaudalta ja katoavan huoneesen. Ainoastaan
silmänräpäyksen ajan näkyivät tumman muodon ääriviivat toisella
puolella olevaa kirkasta valoa vastaan, mutta se riitti Roobert'ille
ilmaisemaan, että se oli hänen isänsä.

Varpaillaan hän hiipi avoimen ikkunan luo ja kurkisti sisään. Omituinen
näky kohtasi hänen silmiään.

Lasipöydällä huoneessa oli ehkä puolitusinaa edellisenä iltana
valmistettuja suuria kultaharkkoja, joita ei vielä oltu ehditty korjata
varastohuoneeseen. Vanhus oli heittäytynyt niiden päälle, kuin mies,
joka anastaa itselleen täysin oikeutetun omaisuutensa.

Hän oli poikittain pöydällä syleillen kultaharkkoja, painaen poskiaan
niitä vasten, muristen ja myhäillen itsekseen. Kirkkaassa, tyynessä
valaistuksessa, jättiläismäisten vauhtipyörien ja eriskummallisten
koneiden keskellä näytti tuo pieni, tumma olento, joka kiinteästi
takertui harkkoihin, sekä surkuteltavalta että kamalalta.

Ainakin viisi minuuttia seisoi Roobert pimeässä ja sateessa, ja katseli
eriskummallista näkyä, isän koko aikana tuskin muuta liikahtaissa kuin
vielä lähemmältä syleilläkseen kultaa ja taputellakseen sitä käsillään.

Roobert ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun hänen silmänsä
suuntausivat pääkuvasta johonkin muuhun, joka sai hänet heikosti
hämmästyksestä huudahtamaan; tuulen ulvonnassa ei se toki mihinkään
kuulunut.

Raffles Haw seisoi huoneen yhdessä nurkassa. Mistä hän oli tullut,
sitä Roobert ei voinut sanoa, mutta hän oli varma, ettei hän ollut
siellä hänen ensin katsoessaan sisään. Haw seisoi hiljaa puettuna
pitkään tummaan aamunuttuun, kädet ristissä rinnalla ja katkera
hymyily kalpeilla kasvoillaan. Vanha Mc Intyre lienee huomannut hänet
samassa silmänräpäyksessä, sillä hän päästi kirouksen ja takertui
vielä takkelammin aarteeseensa, viistoillen talon herraa vilkuin,
pahanilkisin silmäyksin.

"Onko todellakin tultu näin pitkälle", Haw vihdoin sanoi astuen
askeleen eteenpäin. "Onko herra Mc Intyre todellakin vajonnut niin
syvälle, että tavallisen murtovarkaan tapaan hiipii huoneeseeni
keskellä yötä. Te tiesitte, että tuo ikkuna oli vaaraton. Muistan
sanoneeni sen. Mutta en sanonut teille, mitä muita keinoja minulla
oli, saadakseni tiedon jonkun voron tunkeutuessa tänne. Mutta että te
saatoitta tulla, te!"

Vanha asetehtailija ei koettanutkaan puolustautua, vaan murisi käheästi
joitakuita sanoja pidellen yhä kiinni aarteestaan.

"Rakastan tytärtänne", sanoi Raffles Haw, "ja hänen tähtensä olen
antamatta teitä ilmi. Teidän halveksittava ja alhainen salaisuutenne
on varmasti pysyvä vain minun tietonani, yksikään korva ei ole kuuleva
tämän yön tapahtumasta. En tahdo, kuten voisin, herättää väkeäni ja
käskeä hakemaan poliisia. Mutta teidän on jätettävä huoneeni sanaakaan
sanomatta. Minulla ei ole teille muuta sanomista. Menkää, kuten olette
tullut!"

Hän astui taas askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä ikäänkuin
temmatakseen vanhan miehen pois kultaharkoilta. Tämä pisti kätensä
povitaskuunsa ja heittäytyi kimeästi, mielettömästi kirkaisten
alkemistin kimppuun. Niin äkkiarvaamatta ja kiivaasti kävi se, että Haw
ei ehtinyt olla varuillaan. Laiha käsi tarttui hänen kurkkuunsa, ja
partaveitsen terä välähti ilmassa.

Iskiessä ase onneksi osui erääseen huonetta risteilevistä monista
metallilangoista ja lentäen vanhan miehen kädestä putosi se kilahtaen
kivilattialle.

Mutta aseetonnakin oli hän vielä vaarallinen. Hirmuisella, äärettömällä
tarmolla töytäsi hän tilanomistajan taapäin, ja tultuaan erään penkin
lähelle kaatuivat he molemmat sen ylitse, Mc Intyre päällimmäiseksi.
Toisella kädellään piti hän yhä alkemistiä kurkusta, ja tämän olisi
käynyt pahoin, jollei Roobert olisi kiivennyt sisään ikkunasta ja
raastanut isäänsä irti hänestä.

Haw'in avulla sai hän pidellyksi ukon ja sidotuksi pitkän kaulahuivin
hänen käsiensä ympärille.

Vanhus oli hirveä nähdä, sillä hänen kasvonsa värähtelivät suonenvedon
tapaisesti, silmät olivat pullistuneet päästä ja huulet valuivat
vaahtoa.

Haw nojasi läähättäen pöytään pitäen kättään kylkeään vastaan.

"Te täällä, Roobert", huohotti hän. "Eikö se ole hirveätä? Kuinka
tulitte te tänne?

"Seurasin hänen jäljessään. Kuulin hänen lähtevän ulos".

"Hän aikoi varastaa minulta ja olisi murhannut minut. Mutta hän on
varmaan hullu, ihan hullu?"

Siitä ei tarvinnut epäillä. Ukko, joka oli noussut istuvaan asentoon,
purskahti äkkiä käheään, kaikuvaan nauruun heilutellen ruumistaan
edestakaisin ja katsellen ylös kiiluvin, pahansuovin silmin. Molemmat
ymmärsivät selvästi, että hänen järkensä, joka oli heikontunut saman
ajatuksen alituisesta hautomisesta, nyt vihdoin oli aivan löyhtynyt.
Hänen kolkko, aiheeton iloisuutensa oli melkein kamalampaa, kuin
äskeinen raivonsa.

"Miten menettelemme hänen kanssaan?" kysyi Haw. "Emme voi viedä häntä
Elmdeneen, se olisi liian kova isku Lauralle".

"Me voimme kääntyä lääkärin puoleen heti päivän valjettua. Emmekö
saattaisi säilyttää häntä täällä siihen asti? Jos veisimme hänet
kotiin, kohtaisi ehkä joku meidät tiellä, ja silloin syntyisi
häväistysjuttu".

"Nyt tiedän. Me viemme hänet yhteen verhotuista holveista, jossa hän ei
kykene vahingoittamaan itseään eikä muita. Tarttukaa toisesta kädestä,
minä otan toisesta".

Puoliksi taluttaen, puoliksi laahaten onnistui heidän viedä vanha
tehtailija pois hänen onnettomuutensa näyttämöltä ja sijoittaa hänet
jälellä olevaksi osaksi yötä varmaan paikkaan.

Kello viisi aamulla lähti Roobert keveillä ajopeleillä matkaan
neuvotellakseen lääkärin kera asiasta, ja Raffles Haw käyskeli
sill'aikaa edestakaisin palatsimaisessa talossaan huolestuneen
näköisenä ja raskain sydämin.




XIV.

Turmio leviää.


Laura tuskin piti isänsä poisviemistä suurenakaan onnettomuutena. Hän
ei saanut tietää mitään siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Roobert vain
ilmoitti hänelle aamiaispöydässä lääkärin neuvon mukaan pitävänsä
parhaana, että hänet joksikin ajaksi asetettaisiin vartioitavaksi.
Lauralle se tieto ei ollut odottamaton, sillä hän oli itse usein
valittanut vanhuksen yhä lisääntyviä päähänpistoja. Ainakaan ei hänen
ruokahalunsa aamiaispöydässä siitä kärsinyt mitä kahviin ja kananmuniin
tuli, tai estänyt häntä puhelemasta edessäolevista haistaan.

Mutta toisin oli Raffles Haw'in laita. Tapaus koski häneen syvästi.
Hän oli usein peljännyt rahojensa vaikuttavan turmiollisesti, ja
nyt ne olivat hänen omien silmiensä edessä olleet syynä rikokseen
ja mielenvikaisuuteen. Turhaan koetti hän tukahuttaa tunteitaan ja
saada itseänsä siihen käsitykseen, että vanhan Mc Intyren kohtaus oli
jotakin, jolla oli syynsä itsessään, mutta ei yhteyttä hänen ja hänen
rikkautensa kanssa.

Hän muisti, millainen mies oli ollut, kun hän hänet ensin tuli
tuntemaan, riidanhaluinen, itsepäinen, mutta ilman varsinaisia paheita.
Hän ajatteli hänessä viikko viikolta tapahtunutta muutosta, hänen
ahnasta silmäystään, pahansuopaa käytöstapaansa, hänen eleitään ja
salaviittauksiaan, jotka ainoastaan päivää ennen olivat päättyneet
nimenomaiseen pyyntöön saada rahoja. Oli liian ilminähtävää, että
hänessä oli tapahtunut asteettainen kehitys, joka johti suoraan
kauhistavaan kohtaukseen laboratoriossa. Hänen rahansa olivat
tuottaneet kirousta, missä hän oli luullut niiden tuottavan siunausta.

Mr Spurling, pappi, tuli hänen luokseen aamiaisen jälkeen, kuultuaan
huhuja onnettomasta tapahtumasta. Haw'ille teki hyvää keskustella
hänen kanssaan, sillä vanhan papin iloinen, tyyni käytöstapa vaikutti
edullisesti hänen omaan synkeään ja mietiskelevään mielialaansa.

"Ai, ai", virkkoi pappi, "se oli pahoin, sangen pahoin! Mielenvikainen,
sanotte, ja luultavasti parantumaton. Oi voi, huomasin kyllä hänen
muuttuneen viimeisinä viikkoina. Näytti kuin olisi hänellä ollut jotain
huolta. Ja kuinka on Roobert Mc Intyren laita?

"Hän voi hyvin. Hän oli täällä aamulla ukon saadessa kohtauksen".

"Haa! Nuorimies on muuttunut. Minä näen, että hänessä on tapahtunut
muutos. Anteeksi, herra Haw, jos sanon muutamia vakaita sanoja
antaakseni teille neuvon. Huolimatta siitä, että olen hengellinen, olen
kyllä vanha ollakseni teidän isänne. Te olette sangen rikas mies, ja te
käytätte rikkauttanne jalosti — niin, sir, jalosti. Luulen ettei yksi
tuhannesta tekisi, kuten te teette. Mutta eikö teistä toisinaan tunnu
siltä kuin rahanne vaikuttaisivat turmelevasti ympäristöönne?"

"Olen todellakin välisti sitä peljännyt".

"Älkäämme puhuko ukko Mc Intyrestä. Tuskin kenties on oikein mainita
häntä tämän yhteydessä. Mutta tässä on meillä Roobert. Hän tapasi olla
niin kiintynyt taiteeseensa, hän oli niin innostunut tauluihinsa.
Milloin tapasikaan hänet, koskivat hänen ensimmäiset sanansa aina
hänen aiheitaan tai viimeisessä maalauksessa saavuttamaansa edistystä.
Hän oli kunnianhimoinen, ahkera ja itseensä luottava. Nyt ei hän tee
suorastaan mitään. Tiedän varmasti, että on kaksi kuukautta siitä, kun
hänellä viimeksi oli sivellin kädessään. Hän on työteliäästä nuoresta
miehestä muuttunut tyhjäntoimittajaksi ja vieläkin pahemmin, loiseksi,
pelkään minä. Suokaa anteeksi, että puhun niin suoraan".

Raffles Haw ei virkkanut sanaakaan, mutta levitti käsiänsä kuin
tuskassa.

"Ja sitten voin mainita yhtä ja toista kyläläisistä", jatkoi
hengenmies. "Teidän hyväntekeväisyytenne siinä suhteessa on ollut
ehkä hiukan liiallista. He tuntuvat tulleen haluttomammiksi töihinsä
ja luottavat vähemmän itseensä. Esimerkiksi nyt vanha Blatton. Tuuli
vei tässä eräänä päivänä katon hänen läävästään. Hän on ollut aina
tarmokas ja neuvokas mies. Kolmisen kuukautta takaperin hän olisi
ottanut tikapuut ja parissa päivässä laittanut katon kuntoon. Mutta
nyt istui hän tyynesti alas ja hykersi käsiään ja kirjoitti kirjeen
asiasta, koska hän tiesi, että te saisitte kuulla siitä ja teettäisitte
kaikki ehommaksi entistään. Ja entäs Ellary-ukko! No, hän nyt tosin
on aina ollut köyhä, mutta hän oli ainakin siksi työtelijäs, ettei
pahimpaan hätään joutunut. Mutta nyt, ei rahtuakaan ukko puuhaa, vaan
savuttelee piippuaan ja juoruaa aamusta iltaan. Ja pahinta on, ettei se
vahingoita ainoastaan avunsaajia, vaan vaikuttaa turmiollisesti myös
niihin, jotka eivät ole mitään saaneet. He ovat väsyneitä ja happamia,
ikäänkuin toiset olisivat saaneet jotakin, johon heillä olisi yhtä
hyvä oikeus. Se on todellakin mennyt niin pitkälle, että olen katsonut
velvollisuudekseni puhua siitä. Minä puolestani olen saanut tässä
uusia kokemuksia. Usein on minun täytynyt moittia seurakuntalaisiani
hyväntekeväisyyden puutteesta, mutta kuka olisi luullut olevan
tavattavissa jonkun, joka on liiaksi armelias. Se on jalo vika".

"Kiitän sydämmestäni teitä siitä, mitä olette puhunut", vastasi Raffles
puristaen kunnianarvoisan papin kättä. "Minä olen uudestaan tarkoin
punnitseva menettelytapaani siinä suhteessa".

Hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja liikkumattomina, kunnes vieras oli
mennyt, mutta sitten meni hän erityiseen huoneeseensa, ja heittäytyen
vuoteelle puhkesi nyyhkytyksiin ja peitti kasvonsa tyynyihin. Kaikista
Englannin asukkaista oli rikkain sinä päivänä onnettomin.

Millä tavalla voisi hän käyttää hyvin suunnatonta valtaansa? Jokainen
hänen yrittämänsä hyvätyö muuttui kiroukseksi. Hänen tarkoituksensa
olivat niin hyvät, mutta tulokset niin turmiolliset. Oli kuin
hänen sielunsa olisi ollut jonkin tarttuvan ruton myrkyttämä, joka
saastutti jokaisen, ken vain tuli hänen vaikutuspiiriinsä. Hänen hyvää
tarkoittavat ja huolellisesti mietityt armeliaisuusharrastuksensa
olivat pilanneet koko maalaisväestön. Ja kun niin näkyi käyvän pienessä
mitassa, mitan saattoi hän tietää, olisiko parempaa seuraava hänen
aikomistaan suurista suunnitelmista? Jos ei hänen käynyt maksaa
muutamien yksinkertaisten talonpoikain velkoja rikkomatta kaiken
pohjana olevia, tärkeitä syitten ja seurausten lakeja, mitä hyvää oli
hänellä silloin odotettavissa täyttäessään kokonaisten kansakuntien
aarreaitat tai käydessään käsiksi kaupan ja liikkeen monimutkaisiin
suhteisiin tai näytellessään kaitselmusta suurten kansanpaljouksien
edessä?

Hän värisi kauhusta mielikuvituksessaan nähdessään, kuinka suunnattoman
vaikeita probleemeja hänellä oli edessään, probleemeja, joitten
ratkaisussa tapahtuvaa virhettä oli mahdoton korjata kaikilla hänen
rahoillaan. Kaitselmuksen tie oli suora ja oikea tie. Ja sentään aikoi
hän, puolisokea olento, tarttua asioiden järjestykseen koettaakseen
muuttaa ja parantaa niitä. Olisiko hän osoittautuva hyväntekijäksi?
Eikö häntä pikemmin täytyisi sanoa pahimmaksi turmion tuottajaksi, jota
maa oli päällänsä kantanut?

Mutta pian hän taas tuli rauhallisemmaksi, nousi ylös ja pesi kasvonsa
sekä polttavan otsansa.

Kun kaikki kävi ympäri, niin eikö kuitenkin ollut olemassa yksi ala,
jossa rahoja voitiin käyttää hyödyllisesti? Eihän hän tahtonut muuttaa
luonnon teitä, vaan paljoa enemmän ihmisten teitä. Kaitselmuspa ei
ollut määrännyt, että ihmiset eläisivät puolinälissään ja ahdettuina
kolkkoihin luoliin. Sehän johtui vain keinotekoisista elämänehdoista ja
oli kaiketi keinotekoisesti korjattavissakin. Mikseivät hänen aikeensa
yhtä hyvin menestyisi ja tekisi maailmaa paremmaksi hänen keksintönsä
kautta?

Eikä toki sekään ollut totta, että hän olisi vaikuttanut turmelevasti
kaikkiin, joiden kera oli tullut tekemisiin. Esimerkiksi Lauraan:
kuka tunsi hänet paremmin, kuin Laura, ja hänpä oli kuitenkin aina
niin hyvä, niin rakastettava, niin rehellinen. Laura ainakaan ei
ollut menettänyt sillä, että oli oppinut hänet tuntemaan. Ja hän
menisi heti tervehtimään häntä. Miten rauhoittavaa olisi kuulla hänen
ääntänsä, kuulla hänen sanovan muutamia osaaottavia sanoja sinä elämän
synkeimpänä hetkenä.

Myrsky oli tyyntynyt, lauha tuuli puhalsi, lähestyvä kevät tuntui
ilmassa. Hän hengitti sisäänsä havupuitten hyvänhajuista tuoksua
käydessään alas kiertelevää ajotietä; vähitellen loiveni hänen
edessään avara lakeus, täynnä talonpoikaistaloja ja pieniä, punaisia
tupia; aamuauringon vinot säteet lankesivat harmaille katoille ja
kimalteleville ikkunoille. Hänen sydämensä kutistui ajatellessaan
kaikkia noita ihmisiä, heidän monellaisia huoliaan, pieniä,
vähäpätöisiä surujaan, pyrkimyksiään ja toiveitaan, heidän henkeä
kuolettavia murehtimisiaan. Miten voisi hän auttaa heitä? Kuinka
menettelisi hän nostaakseen kuorman heidän hartioiltaan, estämättä
kumminkaan heitä heidän elämäntarkoituksessaan? Sillä yhä selvemmin hän
tajusi, että kaikki jalostuminen tapahtuu surujen kautta, ja että se
elämä, joka ei jalosta, on elämää ilman päämäärää.

Laura oli yksinään arkihuoneessa Elmdenessä, sillä Roobert oli lähtenyt
saamaan lisää ohjeita isään nähden.

Sulhasen astuessa sisään hypähti hän ylös ja riensi häntä vastaan
siroin, lapsellisin liikkein.

"Oi, Raffles", huudahti hän, "tiesin että tulit. Eikö ole hirveästi
isän laita?

"Älä ole suruissasi, rakkahin", vastasi lempeästi Raffles. "Ehkei
kuitenkaan ole aivan pahoin laita".

"Mutta kaikki on tapahtunut ennen kuin minä heräsin, minä en tiennyt
lainkaan mitään, ennen kuin aamiaisaikana. He varmaankin lähtivät sinun
luoksesi tavattoman varhain".

"Jaa, se oli todella hyvin varhain".

"Mikä sinun on, Raffles", huudahti Laura katsoen häntä ylös kasvoihin.
"Sinä näytät niin surulliselta ja väsyneeltä".

"Olen ollut vähän huonolla tuulella. Asia on sellainen, Laura, että
minulla on tänä aamuna ollut pitkä keskustelu mr Spurlingin kera".

Tyttö pelästyi ja kalpeni aina huulia myöten. Pitkä keskustelu mr
Spurlingin kera! Merkitsikö se, että Raffles Haw oli saanut tietää
hänen salaisuutensa?

"No, entä sitten", huokasi hän.

"Hän ilmoitti minulle, että hyvät työni ovat aikaansaaneet enemmän
pahaa kuin hyvää, ja että minulla itse asiassa on ollut huono vaikutus
jokaiseen, joka on joutunut kosketuksiin kanssani. Hän sanoi sen mitä
hienoimmalla tavalla, mutta ajatus oli se joka tapauksessa".

"Oh, siinäkö kaikki", virkkoi Laura helpotuksesta huoaten. "Älä
mitenkään välitä siitä, mitä mr Spurling sanoo. Nepä vasta ovat
tyhmyyksiä. Kaikki tietävät, että on tusinoittain henkilöitä kaikkialla
paikkakunnalla, jotka olisivat joutuneet tukalaan tilaan ja tulleet
ajetuiksi taloistaan ja tiloiltaan, jos sinä et olisi auttanut heitä.
Kuinka olisi heille ollut haittaa yhteydestä sinun kanssasi? Minä ihan
ihmettelen, että mr Spurling voi loruilla moisia typeryyksiä!"

"Miten edistyy Roobertin maalaus?"

"Oh, hän laiskottelee hiukan tilapäisesti. Hän ei ole kajonnut siihen
pitkään aikaan; mutta miksi tiedustelet sitä? Nyt sinulla on taas tuo
ryppy otsallasi. Pois se, sir!"

Hän silitti kurtun pois pienellä valkoisella kädellään.

"Hyvä, missään tapauksessa en usko, että ihan kaikki olisivat
tulleet huonommiksi", sanoi Haw katsoen alas Lauraan, "yksi ainakin
löytyy, joka on tahraton, yksi, joka on hyvä, puhdas ja rehellinen,
ja joka rakastaisi minua yhtä paljon, vaikka olisin köyhä mies ja
työskentelisin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Tekisithän sinä sen,
Laura, vai kuinka?

"Sinä hupsu poika! Tietysti sen tekisin".

"Miten omituista kuitenkin, että niin on. Että sinä, ainoa nainen,
jota koskaan olen rakastanut, olisit se ainoa, jossa minäkin olisin
herättänyt rakkauden, vapaan voitonhimosta ja omanvoitonpyynnöstä.
Minä uskon että kaitselmus hyvin yksinkertaisesti on lähettänyt sinut
minulle palauttaakseen uskoni ihmisyyteen. Miten maailma sentään
olisi kolkko ilman naisen rakkautta. Kun aamulla kaikki ympärilläni
oli synkkää, silloin, Laura, käännyin sinun ja sinun rakkautesi
puoleen niinkuin ainoaan maailmassa, johon saatoin luottaa. Kaikki
muu tuntui minusta haihtuvalta, epävarmalta, toisen tai toisen halvan
tarkoitusperän vaikuttamalta. Sinuun, ainoastaan sinuun minä saatoin
luottaa".

"Ja minä sinuun, rakas Raffles! En koskaan ollut tietänyt, mitä rakkaus
on, ennenkuin opin tuntemaan sinut".

Hän astui askeleen häntä kohden ojennetuin käsin, ja lempi loisti
hänen joka piirteestään, kun Raffles äkkiä näki värin katoavan hänen
kasvoiltaan ja tavattoman kauhun kuvastuvan hänen silmistään. Sillä
Lauran kalpeat, jäykistyvät kasvot olivat avoimeen oveen päin, hänen
itsensä vastapäätä seisten, voimatta tietää, mikä häntä pelotti.

"Hector", voihkasi hän kuivin huulin.

Nopeita askeleita kuului eteisestä, ja sorea, ahavoitunut nuori mies
tuli rientäen huoneeseen ja kohotti tytön käsivarsilleen kuin höyhenen.

"Rakastettu", sanoi hän, "minä tiesin odottamatta hämmästyttäväni
sinua. Tulin yöjunassa suoraan Plymouthista. Ja minulla on lomaa
pitkiksi ajoiksi ja aikaa niin että piisaa pitää häät. Eikö se ole
hauskaa Laura!"

Hän pyöri ympäri hänen kanssaan hillittömästi iloissaan. Mutta
kääntyessään ympäri näki hän äkkiä kalpean ja äänettömän vieraan,
joka seisoi ovella. Hector punastui korviaan myöten ja teki kömpelön
merimiehen kumarruksen, yhä edelleen pitäen Lauran kylmää, tunnotonta
kättä kädessään.

"Pyydän anteeksi, sir — en huomannut teitä", sanoi hän. "Antakaa
anteeksi, että käyttäydyin kuin hullu, mutta jos olisitte ollut
palveluksessa, tietäisitte, mitä merkitsee päästä kurin alta laivasta
ja olla vapaa mies. Neiti Mc Intyre voi sanoa teille, että olemme
olleet tuttuja lapsuudesta asti, ja että menemme naimisiin — sanonko —
kuukauden kuluessa, toivoakseni; ehkä jo ymmärrämme toisiamme varsin
hyvin".

Raffles Haw seisoi edelleen kylmänä ja liikkumattomana. Hän oli kuin
huumeessa siitä, mitä näki ja kuuli. Laura vetäysi pois Hectorista ja
koetti irroittaa kättään hänen otteestaan.

"Etkö saanut kirjettäni Gibraltarissa", hän kysyi.

"Me emme käyneet Gibraltarissa. Meidät komennettiin kotiin sähköteitse
Madeirasta. Herrat amiraalikunnassa eivät koskaan itsekään tiedä, mitä
tahtovat. Mutta mitä välittäisin kirjeestäsi Laura, kun voin nähdä
sinut ja puhua kanssasi? Sinä et ole esitellyt minua ystävällesi tässä".

"Sananen, sir", puuttui puheeseen Raffles Haw väräjävin äänin.
"Ymmärränkö teidät oikein? Sallikaa minun tulla vakuutetuksi, että
se ei ole erehdys. Sanotteko olevanne kihloissa ja pian menevänne
naimisiin neiti Mc Intyren kanssa?"

"Niin, luonnollisesti. Olen juuri palannut neljän kuukauden
risteilyltä, ja aijon mennä naimisiin, ennenkuin taas nostan ankkurin".

"Neljän kuukauden", huudahti Haw. "Niin juuri neljä kuukautta on siitä,
kun saavuin tänne. Vielä viimeinen kysymys, sir. Tiesikö Roobert Mc
Intyre kihlauksestanne?"

"Josko Bob tiesi siitä? Se on selvä. Minähän jätin Lauran hänen
huostaansa lähtiessäni. Mutta mitä tämä kaikki on? Mikä sinun on,
Laura? Miksi olet niin kalpea ja äänetön? Ja — tuhat tulimmaista! Mikä
teitä vaivaa, sir? Mies on pyörtymäisillään!"

"_All right_", oihkasi Haw nojaten ovenpieleen.

Hän oli valkea kuin palttina ja painoi kädellään lujasti kylkeensä,
kuin tuntien äkillistä kipua. Silmänräpäyksen horjui hän sinne tänne
aivan tahdottomana, sitten kääntyi hän käheästi kirkaisten ja pakeni
avoimesta ovesta.

"Mies raukka", virkkoi Hector ja tuijotti kummastuneena hänen
jälkeensä. "Hänen näkyi olevan vaikea olla. Mutta mitä tämä kaikki
tarkoittaa, Laura?"

Hänen kasvonsa synkistyivät ja huulet pusertuivat lujasti yhteen.

Laura ei ollut lausunut sanaakaan, oli seisonut vain paikoillaan
ilmeettömästi katsellen eteensä. Nyt riuhtasi hän itsensä irti ja
heittäytyen sohvalle kasvot tyynyjä vasten alkoi kiivaasti nyyhkyttää.

"Se merkitsee että olet saattanut minut turmioon", puhkesi hän
sanomaan. "Että sinä olet turmellut — turmellut — turmellut minut! Etkö
voinut jättää meitä rauhaan? Vain muutamia päiviä vielä, ja me olisimme
olleet pelastetut! Ja sinä et koskaan saanut minun kirjettäni!"

"No, mitä sisälsi se kirje sitten?" kysyi nuori mies kylmästi, seisten
ja katsellen häntä kädet ristissä rinnalla.

"Se olisi ilmoittanut sinulle, että minä annoin sinulle vapautesi.
Minä rakastan Raffles Hawia ja olisin tullut hänen vaimokseen. Ooh,
Hector, minä vihaan sinua ja olen vihaava sinua niin kauvan kuin elän,
sillä sinä olet tunkeutunut minun ja sen ainoan onnen väliin, mikä
milloinkaan on minua kohdannut! Jätä minut, ja toivon, ettet koskaan
enää astu tämän kynnyksen yli!"

"Onko se viimeinen sanasi, Laura?

"Viimeinen, minkä sinulle milloinkaan tulen sanomaan".

"Niinpä hyvästi sitten. Olen tervehtivä isääsi, ja sitten matkustan
oikopäätä Plymouthiin".

Hän odotti silmänräpäyksen, toivoen vastausta, ja poistui sitten
surullisen näköisenä huoneesta.




XV.

Suurin salaisuus.


Myöhään illalla kuului kova koputus Elmdenen ovelle.

Laura oli oleskellut huoneessaan koko päivän, ja Roobert, joka oli
pahalla tuulella, poltteli paraillaan piippuaan, kun hänen ajatuksensa
siten tulivat kovasti ja äkkiä keskeytetyiksi. Ulkorappusilla
seisoi Jones, herraskartanon vahvajäseninen pöydänkattaja, lakitta,
pelästyneen näköisenä, märkänä niin että sadepisarat loistivat lampun
valossa hänen sileältä, paljaalta päälaeltaan.

"Pyydän anteeksi, herra Mc Intyre, mutta olkaa hyvä ja tulkaa ylös
herraskartanoon", läähätti hän. "Olemme kaikki levottomia herran
vuoksi".

Roobert sieppasi hattunsa ja syöksyi tiehensä, pelästyneen
pöydänkattajan juostessa hänen rinnallaan.

Se oli ollut onneton päivä, täynnä mielenliikutusta. Nuoren taiteilijan
sydän oli raskas, ja hänen tajunnassaan oli aavistus jostakin
tapahtuneesta onnettomuudesta.

"Mikä teidän isäntäänne vaivaa?" kysyi hän hiljentäen askeleitaan.

"Emme tiedä, sir, mutta emme saa mitään vastausta koputtaissamme
laboratorion oveen. Hänen täytyy olla siellä sisällä, sillä ovi on
salvattu sisäpuolelta. Se on kovasti pelästyttänyt meitä kaikkia, sir.
Ja miten hän on ollut rauhaton koko päivän".

"Mitä merkitsee se?"

"Ja, sir, hän tuli kotiin aamulla, kuin olisi hän ollut järjiltään,
puheli itsekseen ja silmät tuijottivat niin, että oli oikein kamalata
nähdä herra raukkaa. Niin käveli hän pitkät ajat edestakaisin
käytävässä, ei katsonutkaan edes ruokaan, meni vihdoin museoon ja
kokosi yhteen kaikki jalokivensä ja arvoesineensä ja kantoi ne
laboratorioon. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä emme tiedä, sir,
mutta uuni kohisee, ja hänen suuri, paksu savutorvensa syöksee savua,
kuin joku Birminghamin tehdas. Yön tultua voimme valossa nähdä, kuinka
hän työskenteli ja raatoi, kuin vimmattu. Päivällistäkään ei hän
syönyt, ei laisinkaan, työtä vain teki, yhä vain työtä. Nyt on kaikki
hiljaista, ja muuri on kylmä, eikä savua enää tuprua, mutta me emme saa
mitään vastausta, sir, ja niin me rupesimme pelkäämään ja Miller on
mennyt noutamaan poliisia ja minä juoksin teitä hakemaan".

He saapuivat kartanolle, juuri kun lakeija lopetti selityksensä,
ja siellä seisoi laboratorion ulko-ovella ryhmä tallirenkejä ja
palvelijoita, Tamfieldista vastikään saapuneen poliisikonstaapelin
pitäessä isoa, pyöreätä silmäänsä avaimenreijällä ja koettaissa katsoa
sisään.

"Avain on puolikierteessä", sanoi hän. "Minä en voi muuta nähdä, kuin
lampun".

"Täällä on herra Mc Intyre", huudahti puolitusinaa ääniä Roobertin
lähestyessä.

"Meidän täytyy murtaa ovi, sir", sanoi konstaapeli. "Me emme saa
vastausta, ja jonkin täytyy olla hullusti".

Kaksi, kolme kertaa heittäysivät he yhdistetyin voimin koko painollaan
ovea vastaan, jonka lukko antoi perään ja vihdoin aukeni kovalla
paukahduksella; sitten menivät kaikki porttikäytävään. Sisäovi oli
raollaan ja laboratorio oli auki heidän edessään.

Keskellä oli suunnaton läjä harmaata, hienoa tomua, joka ulottui
puoliväliin kattoon asti. Lähellä vieressä oli toinen paljon pienempi
koko jonkinlaista loistavaa, kimmeltelevää pölyä, joka hohti kirkkaasti
sähkölampun säteilevässä valossa. Yltympärillä oli oikea sekamelska
rikkilyötyjä pulloja, murskattuja lasiastioita, särjettyjä työkaluja ja
sikin sokin kasattuja, käyristettyjä ja mustia metallilankoja. Ja siinä
keskellä hävityksen kauhistusta, tuolillaan taapäin nojallaan, kädet
ristissä polvella, lepäävässä asennossa kuin onnellisesti päätetyn
ankaran työn jälkeen, istui Raffles Haw, talon herra, maailman rikkain
mies, kalman kalpea väri kasvoillaan.

Hän istui niin mukavasti ja luonnollisesti ja niin tyyni oli ilme hänen
kasvoillaan, että kun he nostivat hänet ylös ja liikuttivat hänen
kylmiä, jäykkiä jäseniänsä, eivät he ymmärtäneet hänen todella menneen
pois.

Kunnioittavasti ja hiljaa kantoivat he hänet hänen huoneeseensa, sillä
kaikki, jotka olivat hänen palveluksessaan, rakastivat häntä. Roobert
ja poliisikonstaapeli viipyivät laboratoriossa. Nuori mies käveli
ympäri kuin unissaan ja ihmetteli yleistä hävitystä, iso leveäpäinen
vasara oli lattialla; sillä oli Raffles Haw nähtävästi särkenyt kaikki
koneensa, ensin sähkökoneittensa avulla muutettuaan protyliksi kaiken
varastossa olleen kullan.

Aarrekammiossa, joka niin oli häikäissyt Rooberttia, oli nyt ainoastaan
neljä autiota seinää, kimmeltelevän tomun laboratorion lattialla
puhuessa upean jalokivikokoelman kohtalosta, kokoelman, joka yksinään
vastasi kuninkaallista omaisuutta. Koko koneistosta ei yksikään
osa ollut jäänyt eheäksi, vieläpä lasipöytäkin oli lyöty kolmeksi
kappaleeksi. Raffles Haw oli sinä päivänä todellakin suorittanut
suunnattoman työn.

Äkisti tuli Roobertin mieleen raudoitetun arkun lippaaseen säilöön
pantu salaisuus. Se opettaisi hänelle viimeisen, tärkeän renkaan, joka
tekisi täydelliseksi hänen tietonsa kullan valmistamisessa. Oliko se
vielä siellä?

Aivan vapisten hän avasi suuren arkun ja otti esiin norsunluulippaan.
Se oli lukittu, mutta avain oli lukon reijässä. Hän kiersi sen ympäri
ja avasi kannen. Siellä oli valkea paperiliuska, johon hänen oma
nimensä oli kirjoitettu päälle. Vapisevin sormin hän kiersi auki
paperin. Oliko hän Eldoradon aarteiden perillinen, vai oliko hänen
kohtalonsa edelleenkin oleva köyhän taiteilijan? Liuska oli päivätty
samana päivänä ja kirjoitus siinä oli seuraava:

 "Hyvä Roobert! Minun salaisuuteni ei koskaan enää ole käytettävä.
 En voi ilmaista Teille, kuinka hartaasti kiitän taivasta siitä,
 etten sitä kokonaan uskonut Teille, sillä silloin olisin jättänyt
 käsiinne perinnön, joka olisi tuottanut kurjuutta sekä itsellenne
 että muille. Mitä tulee minuun, minulla tuskin on ollut onnellista
 hetkeä keksittyäni sen. Olisin voinut kestää, jos olisin nähnyt
 saavani aikaan jotakin hyvää, mutta voi! ainoa tulos kokeistani on
 ollut se, että olen tehnyt uutterasti työntekijöistä vetelehtijöitä,
 tyytyväisistä miehistä ahnaita loiseläjiä, ja pahinta kaikista
 todellisista, puhtaista naisista ulkokullattuja ja pettureita.
 Kun tämä on ollut tulos toimistani pienessä mitassa, niin en voi
 toivoa parempaa, jos todellakin toteuttaisin usein keskustelemamme
 suunnitelmat. Kaikki elämäni aikomukset ovat rauenneet tyhjiin. Käyn
 takaisin entiseen tiedemiehen elämääni. Siinä en saata ainakaan tehdä
 vahinkoa, jollen hyötyäkään tekisi.

 Toivon, että kaikki kartanossa jäljellä olevat arvoesineet myödään ja
 tulot jaetaan kaikkien Birminghamin hyväntekeväisyyslaitosten kesken.
 Matkustan illalla, jos kykenen, sillä koko päivän olen tuntenut
 pistävää kipua kyljessäni. Rikkaus tuntuu yhtä vahingollisesti
 vaikuttavan terveyteen kuin mielenrauhaankin. Voikaa hyvin, Roobert,
 älköönkä sydämenne milloinkaan olko niin murheellinen, kuin minun tänä
 iltana.

                                                 Teidän Raffles Haw".

"Oliko se itsemurha, sir? Oliko se itsemurha?" huudahti
poliisikonstaapeli Roobertin pistäessä paperin taskuunsa.

"Ei", vastasi tämä. "Minä luulen, että se oli särkynyt sydän!"

Ja niin herraskartanon kaikki ihmeet vedettiin verhoistaan,
kuvanveistoteokset ja kulta, kirjat ja taulut, ja moni kärsivä mies ja
nainen, joka ei koskaan ollut kuullut puhuttavan Raffles Hawista hänen
eläissään, sai syytä siunata häntä hänen kuoltuaan.

Talon osti eräs osakeyhtiö, joka muutti sen vesiparannuslaitokseksi, ja
sen harvinaisen historian tuntevat vain jotkut harvat niistä monista,
jotka sieltä terveyttä tai huvitusta etsivät.

Raffles Hawin rikkauksien tuottama kirous tuntui jatkuvan yhä vielä
hänen kuoltuaankin, Vanha Mc Intyre raivoaa vielä kreivikunnan
hullujenhuoneessa ja kokoilee kaikellaisia vanhoja puu- ja
metallipalasia, kuvitellen niitä kultaharkoiksi.

Roobert Mc Intyre on äreä, pikaluontoinen mies ja etsii alati jotakin,
joka aina häneltä välttyy. Hänen taiteensa on unohtunut ja hän uhraa
mitättömät tulonsa kokonaan kemiallisiin ja sähköopillisiin kokeisiin,
turhaan niiden kautta koettaissaan keksiä sitä ainoata puuttuvaa
rengasta. Sisar hoitaa hänen talouttaan. Hänestä on tullut hiljainen,
mietiskelevä nainen; vielä on hän ylpeä ja kaunis, mutta katkera
ja tyytymätön luonteeltaan. Viime aikoina on hän kuitenkin alkanut
antautua hyväntekeväisyysharrastuksiin, ja on ollut niin suureksi
avuksi mr Spurlingin uudelle kappalaiselle, että ollaan tietävinään
tuskin kestävän houkutusta, vaan ehkä varmistavan itselleen sen
avun pysyväiseksi. Niin sanoo kyläjuoru ja sellaisissa pienissä
yhdyskunnissa huhu harvoin on väärässä.

Mitä Hector Spurlingiin tulee, hän edelleen on hänen majestettinsa
palveluksessa ja näkyy mukautuvan isänsä viisaaseen neuvoon, ettei
mieti naimisiinmenoa, ennenkun on tullut laivan komentajaksi.

Kenties hän on ainoa Raffles Hawin loihtuvoiman yhteyteen joutunut,
jolla on ollut syytä siunata sitä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.