EETU KOKKO

4-näytöksinen näytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1907.

HENKILÖT:

AARNE BJÖRKLUND, Jyrykosken tehtaan isännöitsijä, insinööri.
KOSTI CEDERVALL, lakitieteen kandidaatti, asianajaja Helsingissä.
YNGVE SÖDERDAL, kaupunginlääkäri.
OSKARI PIHLAJA, neuvosmies.
ROLF RULIN, varatuomari, asianajaja.
AIMO WIEMÄRI, "Äänen" toimittaja.
HEIKKI LYHYKÄINEN, rakennusmestari.
JAAKKO JANTUNEN, maanviljelijä.
HERPERT HAJALA, maakauppias.
SULO VAARANEN, tehtaan kirjanpitäjä.
EETU KOKKO, nuori tehtaan työmies.
JULJAANA, hänen äitinsä.
AINI SAVIO, palvelija.
ESA WIRTANEN, satunnaisissa töissä tehtaalla, sittemmin johtomiehiä.
Muuta tehtaan työväkeä, miehiä ja naisia, palvelija ja kaksi poliisia.

Tapahtuu vv. 1904—1906: 1:nen ja 3:s näytös erään läänin pääkaupungissa, 2:nen ja 4:s näytös Jyrykosken tehtaalla likellä kaupunkia.

Ensimäinen näytös.

Ravintolan sivuhuone kaupungin "Seurahuoneella". Perällä ovi eteiseen; vasemmalla (katsojista päin) ovi suureen ruokasaliin; oikealla kaksi ikkunaa, joiden edessä tarjoilupöydät. Keskellä huonetta suurehko ruokapöytä, siinä kaksi kukka-astiaa ja muutamia sanomalehtiä.

Pöydän kohdalla riippuu katosta kolmihaarainen lamppu. Etualan ja salin oven välissä voileipäpöytä, vasemmassa peränurkassa uuni, oikeassa sohva ja sen edessä pöytä.

Ilta. Huone on valaistu.. Ovet ovat kiinni. Ikkunaverhot ovat tiukkaan suljetut.

EETU KOKKO (istuu etumaisen tarjoilupöydän ääressä, edessään teelasi ja vehnäleipää, lukien sanomalehteä).

AINI SAVIO (tulee vasemalta, pöytäliina kädessä). Eetu! Nyt sinun pitää kohta lähteä pois. (Alkaa kattaa keskellä olevaa ruokapöytää).

EETU. Miksi niin?

AINI. Tänne tulee muutamia herroja syömään illallista.

EETU. Enkös minä sitte ole yhtä hyvä herra, kuin hekin?

AINI. Etkä ole. Tiedäthän, että tämä huone on ensimäisen luokan yleisöä varten ja siihen et kuulu sinä, vaikka olenkin antanut sinun täällä istua ja lukea sanomalehtiä. Mutta ainoastaan sen tähden, että ravintolassa tällä kertaa ei satu muita vieraita olemaan.

EETU. Miksi eivät ne herrat sitten syö tuolla isossa salissa? Sinnehän ne paremmin mahtuisivat, jos he kerran niin suuria ovat.

AINI. Eihän sinun nyt tätä tarvitse pahaksesi panna, Eetu. Näethän, että sinua kuitenkin pidän muita parempana.

EETU. Enhän minä panekaan, Aini hyvä. Mutta on kai toki lupa kysyä?

AINI. Se kyllä on.

EETU. Ja vastata ehkä voinet kysymykseeni myöskin, miksi he juuri täällä tahtovat syödä, etteivät muut saa istua?…

AINI. Siksi vain, että se on suljettu seura. Neuvosmies Pihlaja on tämän huoneen täksi illaksi tilannut.

EETU. Suljettu seura? Ketä ne sitte ovat?

AINI. Muuta en tiedä, kuin minkä sanoin.

EETU. Mistäs salaisuuksista niillä sitte täällä on keskusteltava, kun eivät muiden kanssa julkisesti syödäkään uskalla?

AINI. Utelet taaskin enemmän, kuin mihin minä osaan vastata.

EETU. Pitääpä sen, todenperään aina huonon onnen minua seurata! Minä kun luulin, Aini, että ainakin tänään saataisiin vähän enemmän olla yhdessä ja puhella.

AINI. Ehkäpä nyt saadaan sitte toisen kerran.

EETU. Milloinka sitte toisen kerran?! Harvoinhan tähän tilaisuutta on. Tiedäthän itse: minä päivät pitkään tehtaan työssä aherran ja kun tänne joskus iltaisin tulen, niin on sinulla taaskin aina niin paljon tehtävää.

AINI. Minkäs minä nyt sille sitte voin?!

EETU. Sinun pitää ottaa toinen paikka — muualla, Aini.

AINI. Mistäpäs sen nyt niin vain ottaa?!

EETU. Jos vain tahtoo, niin…

AINI. Ja vielä tämmöisen kuin tämä.

EETU. Siinäpäs se on! Tahdot vain täällä olla. Et tahdo täältä lähteä.

AINI. Mitä sinä…?! Saakos sitä nyt aina kaikkia, mitä tahtoo?! Ethän sinäkään voi vielä minua luoksesi ottaa, vaikka kyllä…

EETU. Sehän se minuun niin koskee, ett'en voi… Ja kun sinä siitä tässä vielä näinikään soimaat…

AINI. Enhän minä, Eetu… Mitä sinä nyt taaskin…?!

EETU. Ja sitte vielä se, että sinä olet täällä kaikkien jaloissa ja… käsissä…

AINI. Elä, Eetu, nyt…!

EETU. Tietäähän sen ravintolassa! Ja ravintolan herrat! Eihän ne jätä rauhaan.

AINI. Minun suhteeni saat olla ihan huoleti!

EETU. Vaikeapa taitaa olla vakuuttaa. Lujimmatkin ovat lopulta joutuneet huonoille teille.

AINI. Minä pyydän, Eetu, annetaan jo olla tuosta puhuminen. (Vaitioloa).

EETU. Onkos tänne tänään ketään uusia matkustavaisia saapunut?

AINI. On. Yksi.

EETU. Kuka se on?

AINI. Muuan herra Cedervall, Helsingistä, näkyy olevan päiväkirjassa.
Asianajajaksi taisi olla merkitty.

EETU. Kostikohan Cedervall tuo on?

AINI. Niinpä rouva taisi sanoakin.

EETU. No — sitte. Sehän on niitä tehtaan johtokunnan jäseniä. Kyllä se sitte tiedetään, mitä asioita se mies nykyään ajaa.

AINI. Mitä niin?

EETU. Eihän hän nykyään kuulu tekevän muuta, kuin niissä "passirinnan" asioissa vain liikkuu. Asevelvollisia kieltää kutsuntaan menemästä joka paikassa.

AINI. Sittehän sinäkin joudut hänen kanssaan tekemisiin.

EETU. Niin. Sehän se on vaikea vaali minullakin tänä keväänä edessäni.

AINI. Käyhän puhuttelemassa häntä, Eetu, niin ehkä pääset selville, mitä sinun on tehtävä. Nythän on hyvä tilaisuus.

EETU. Olisihan se sitäkin. (Kotvan väliaika). Eiköpähän ne hänen hommiaan varten sitte lienekin tätä huonetta tilanneet?!

AINI. Hyvin mahdollista. Eihän sitä nykyään saa mitään julkisia kokouksia pitää, saati sitte semmoisten asiain pohtimista varten…

EETU. Niin tällä lailla kiertelevät hallituksen kieltoja. On niillä konstit!

AINI. Eihän sitä kukaan voi ihmisiä yhdessä syömästä kieltää. Ja siinähän sitä syödessä saa keskustella, kuin missä kokouksessa hyvänsä.

EETU. Eikä poliisimestarikaan pääse siihen nokkaansa pistämään.
Ha-ha-ha-ha!

AINI. Taitaapa nykyään jokaisen poliisimestarin ollakin parasta ummistaa ainakin toinen silmänsä, ell’ei molempiakin, niiden herrain puuhille, muuten saattaa käydä hullusti. Ja niinpä se meidän tekeekin sen jälkeen, kuin neuvosmies Pihlaja, tohtori Söderdal ja tuomari Rulin hänelle semmoisen potkun antoivat, että mies lensi nurinniskoin rappusista pellolle. Eikä siitä mitään juttua syntynyt.

EETU. Sitähän se on. Hyvä kun sillä pääsee. Saattaa vielä niin käydä, että toiseen maailmaan lennättävät.

AINI. Voi, voi tokiinsa! Semmoisenhan ne kertovat meidänkin kuvernöörin jo saaneen uhkauskirjeen ja sen tautta hän nyt kulkee salapoliisi jäljessään.

EETU. Ovat ne vain miehiä, jotka sen tekevät. — (Hetken mietittyään).
Minun siis on tästä lähdettävä pois?

AINI. Koht’sillään ne varmaan tänne tulevat.

EETU. Kuulehan, Aini! Mitäs, jos minä todellakin puhuttelen sitä…

PIHLAJA (tulee perältä). Ahaa! Täällähän pöytä jo on katettu. Se on hyvä, se. — Vaan kukas tämä tässä on? Mitä miehiä?

EETU. Anteeksi! Minä tässä vain vähän sanomalehtiä katselin.

PIHLAJA. Tämä huone on tilattu. (Ainille). Sanoinhan minä jo, ettei tänne saa ketään vieraita laskea.

AINI. Johan minä, herra neuvosmies… (Eetulle). Eetu hyvä, mene jo!
Johan minä taannoin pyysin.

EETU (Pilhlajan puoleen). Kah! Saanhan minä tästä vähemmälläkin lähteä.
(Menee perälle).

PIHLAJA. En tiedä kuinka et sen vertaa käsitä?! Tuolla ryssän kätyrillä, kuvernööri-roistolla on urkkijansa joka paikassa. Eihän sitä tiedä, mitä tuollakaan oli täällä tekemistä.

AINI. Se ei ollut mikään vaarallinen henkilö.

PIHLAJA. Mistä sen tiedät?

AINI. Se oli vain eräs tuttavani.

PIHLAJA. Jospa sitä nyt sitte sinuunkaan niin voi luottaa?

AINI (närkästyen). Onkos herrojen tähän saakka tarvinnut minua epäillä?

PIHLAJA. No, no. Ei nyt suututa turhan päiten. — Mutta muista: rahalla emme ketään tahdo ostaa, mutta teoista kyllä osaamme kostaa. — Onkos, muuten, poliisimestari käynyt täällä urkkimassa?

AINI. Ei.

PIHLAJA (voileipäpöydän ääressä). Fenniaako tämä on?

AINI. Kyllä.

PIHLAJA (ottaa ryypyn ja haukkaa päälle). No, jos poliisimestari tahi kuka muu tahansa kysyy, ketä täällä on syömässä, niin tiedät vastata: Jyrykosken tehtaan osakkaat. Meillä on yhtiökokous.

AINI. Hyvä. — Vaan onkos toimittaja Viemäri myöskin osakas?

PIHLAJA. Mitä se sinuun kuuluu?

AINI. Eikös hänkin tule tänne?

PIHLAJA. Entä sitte? Vaikka tulisikin.

AINI. Olisikos hänkin osakas, tuo juoppo, jolla itsellään ei koskaan ole maksaa, vaan joka syö ja juo muitten kustannuksella?!

PIHLAJA. Tietysti on hän osakas. Minä lahjoitin hänelle eilen yhden osakkeen.

AINI. Hah-hah-hah-hah! Silloin hänellä sitä ei enää tänään ole, se on varma.

PIHLAJA. Suus kiinni, senkin —! — Onkos hän, muuten, käynyt täällä jo?

AINI. "Äänenkö" toimittaja? Tuollahan hän istuu salissa kahden maalaisen kanssa.

PIHLAJA. Täälläkös ne jo ovatkin?! (Salin ovelta). Terve! Käykää tänne sisään. (Tervehdys näyttämölaitosten ulkopuolella).

(VIEMÄRI, JANTUNEN ja HAJALA tulevat).

VIEMÄRI. Tultiin vähän liika aikaiseen, niin istuttiin ja tarinoitiin lasin ääressä.

PIHLAJA (syrjään Viemärille). Sen kyllä jo huomaa sinusta! — (Muille). Painakaa puuta! Muut osakkaat saapuvat myöskin kohta. — No, mitäs uutta teidän puoleltanne, Jantunen?

VIEMÄRI. Kiitos! — Myötätuulihan tuo on tähän asti ollut.

PIHLAJA. Mitenkäs teillä päin, Hajala…?

HAJALA. Ei hätää mitään. Hyvä kuranssi!

VIEMÄRI (seisoo horjuen voileipäpöydän ääressä). Mitä helevetin roskaa te nyt taaskin olette tuohon laittaneet? Ihan kuin sioille!

AINI. Mitä on millekin. — Ette saa koskea vielä.

(Menee vasemmalle).

VIEMÄRI (Ainin jälkeen). Häh?! — Sekös on koko kalkkuna!

PIHLAJA (tarttuen häntä käsivarteen). Kuule, Aimo! Olepas nyt vähän siivommalla. Ell’et, niin pääset heti meidän seurastamme pois.

VIEMÄRI. Minäkö — pois?! Kukas se teille "ääntä"… toimittaisi… silloin, te vanhat syömärit…?

PIHLAJA. Josko juomari olisi poissa, vai?

VIEMÄRI. Niin juuri, sinä hapan pihlajanmarjaterttu!

PIHLAJA. Hyvä, hyvä, veliseni, ja sen tauttahan me sinua, Viemäri kuita, seurassamme siedämmekin.

VIEMÄRI. On se todellakin kumma, että minä ollenkaan olen tuttu tuommoisen löyhkän laskijan kanssa.

PIHLAJA. Minä näen, Aimo hyvä, että sinun jo kauheasti tekee mieli uudistaa tuttavuutesi tuon sohvan kanssa.

VIEMÄRI. Vai jo sinua nukuttaa? Ei minua vielä.

PIHLAJA. Vaikka ei, mutta kyllä sinä siltä heti nukut. Ja kun olet puoli tuntia nukkunut, niin olet potra mies taas. Tunnenhan minä sinut. Sitten voit juoda taas vaikka aamuun asti. Minä kyllä herätän sinut.

VIEMÄRI. Eipä tuo pahaa tekisi. — Mutta kuule, veli Oskari, herätätkös sinä ihan varmaan? Ett’et vain jätä tähän minua ikipäiviksi lepäämään?! Ett’et vain petkuta? Häh?

PIHLAJA. Ole huoleti. Käy pitkällesi vain. Noin.

VIEMÄRI. Mutta muistakin, Oskari: tuossa on kaksi vierasta miestä. (Käy sohvalle ja nukkuu heti).

PIHLAJA. Hyvä, hyvä. — Onneton mies-parka. Vähän liiaksi viinaan menevä.

JANTUNEN. Mutta pää kuin partaveitsi.

LYHYKÄINEN (tulee perältä). Iltoja!

PIHLAJA. Siinähän meidän rakennusmestarimmekin jo on. Terve mieheen! (Kaikki kättelevät häntä). No! Mitäs sinä olet rakentanut — "ylösrakennukseksemme"?

LYHYKÄINEN. Kivijalka on vankka ainakin tässä kunnass — kutsunnan suhteen. Salakäytäviä myyrille on kosolta ja loukkuja hallituksen rotille niin paljo kuin tarvitaan.

HAJALA. Kyllä sinä olet koko mestari, se tunnetaan. Taidatpa paukahuttaa itse maaherrankin nakkiin?

LYHYKÄINEN. Parastaan se ryökäle taaskin kuuluu tekevän saadakseen nuorukaisia laittomiin kutsuntoihin menemään.

JANTUNEN. Mokomakin kurja kätyri!

HAJALA. Oikeuskäsitteitä vain kansassa hämmentää, — ei muuta.

LYHYKÄINEN. Eikä uhkauksistakaan välitä! Nähkääs: tässä on jäljennös eräästä nimettömästä kirjeestä, joka hänelle on lähetetty.

PIHLAJA. Mitenkäs sinä sen olet saanut?

LYHYKÄINEN. Siinäkös mitä vaikeuksia olisi?! — Minullakin on salaurkkijani, vieläpä itse lääninhallituksessa. Ja se tietää kaikki.

PIHLAJA. Annas kun luen. (Lukee). "Outte kai kuullunna miten sille Popan perkeleelle kävi Helsingissä. Tuo tappaja oli kunnon mies, muuten vuan tappo ihtesä, ja eikö lie niin salaa että ei oo julistanna sille tuomijotaan jonka tähe se oli minusta niin rosvomaista, vuan minä, jonka kohtalo on paiskannut teijän pyöveliksenne tahon teille ilmottaa että teillä ois mahollisuutta puolustoo ihteänne, vuan minä en pane ommoo henkeeni panttiin ensimäisessä häässä, jonka tähe minä katon paremman paikan kun ’toisen kerroksen portaat’. Koittakee selevittee sen tähe sielunne asijat kun ei tiijä milloinka Herra lähettää Teijät minun kynsiini." — Se on oikein sille "perkeleelle".

HAJALA. Liika hienosti vielä kirjoitettu.

JANTUNEN. Siinähän se on vika vielä meidän puolella, ettei osata kylliksi hävyttömästi kirjoittaa.

PIHLAJA. Eiköhän tästä vain puutu rakennusmestarin puumerkkiä, vai?!

LYHYKÄINEN. Isänmaan pelastamisessa ei kaivata nimiä, vaan miehiä.

RULIN (tulee perältä). Kas! Täällähän meidän piirimme päämiehet jo ovat koossa — melkein kaikki. (Tervehdystä).

PIHLAJA. Ahaa! Veli Rolf Rulin.

LYHYKÄINEN. Täällä ollaan, täällä ollaan.

PIHLAJA. Ja muita odotetaan. Nyt puuttuu vain tohtorimme ja…

RULIN. Hän on juuri tulossa, hänkin, — tehtaamme uuden isännöitsijän kanssa.

PIHLAJA. Johon nyt saamme tutustuttaa teitä muita, hyvät veljet.

LYHYKÄINEN. Sepä hauskaa.

JANTUNEN. Ja hyödyllistä.

HAJALA. Ja hyvin tärkeätä.

RULIN. Niinpä juuri. Sillä tuolla on tavattoman suuri merkitys, mitenkä semmoisen, melkein koko lääniä hallitsevan, tehdaslaitoksen isännöitsijä vaikuttaa alustalaisiinsa, — tässä tapauksessa, kutsuntaan saapumisen tahi oikeastaan siitä poisjäämisen suhteen.

LYHYKÄINEN. Tiettävästi.

PIHLAJA. Sen tautta on hän nyt opastettava, — otettava käsiimme, jotta voimme olla varmat asian onnistumisesta.

HAJALA. Ei kai siinä vaikeuksia synny. Eikös hän ole luotettava, oman henkemme lapsia?

PIHLAJA. Sen saamme kohta nähdä.

RULIN. Ell’ei olisikaan, niin kyllä Kosti-poika hänet pehmittää.
Hänellä on kyllä Helsingin pääkortterin kaikki konstit vallassaan.

PIHLAJA. Saisivatpa jo tullakin, että päästäisiin naukkuun käsiksi.

RULIN. Kosti jäi pukeutumaan. Oli ottanut pienen ehtoollislevon.

(SÖDERDAL ja BJÖRKLUND tulevat).

PIHLAJA. Siinä! Hyvät herrat! Teitä juuri kaipasimme. Terve! — Ehkä saan esittää? (Esittää). Insinööri Björklund ja herrat Lyhykäinen, Jantunen ja Hajala. Tohtorimmehan on vanha tuttu.

SÖDERDAL (tervehtien). Kyllä. — (Katsoen sohvalle). No? Siinähän on jo meidän puolueemme äänenkannattaja kellellään!

PIHLAJA. Kyllä se siitä virkoaa ja nousee kuin Phoenixlintu omasta tuhastaan.

RULIN. Niin, nousee, kasvaa ja paisuu toimittamansa "Äänen" mukana ja varjostaa siivillänsä vielä koko maamme.

SÖDERDAL (Björklundille). Hän, näetsen, illallisissa tavallisesti hyppää yli preliminäärien ja ottaa osaa vain kahviin ja avec’iin.

PIHLAJA. Minä pyydän kuitenkin saada esittää. Hän herää paikalla, kuin vain hiukan kosketan hänen herkkään omaantuntoonsa. (Lyödä läiskähyttää Viemäriä selkään). Toimittaja Aimo Viemäri…

VIEMÄRI (hypähtää pystyyn).

PIHLAJA. … ja insinööri Björklund.

BJÖRKLUND (katellen). Hauska tutustua.

VIEMÄRI. Samoin. (Kallistuu nukkumaan toiselle korvalleen).

RULIN (levittäen kätensä). "Nuku rauhatoin sydämmein!" — (Naurua).

PIHLAJA. Onneton mies-parka! Vähän liiaksi viinaan menevä.

JANTUNEN. Mutta pää kuin partaveitsi.

SÖDERDAL. Sen kyllä huomaa — "Äänen" pääsäveleistä. (VIEMÄRI kuorssaa pitkään).

AINI (aukaisee peräoven). Täällä. Tehkää niin hyvin!.

CEDERVALL (tulee). Iltaa, iltaa! Terve mieheen! (Tervehtii LYHYKÄISTÄ, JANTUSTA ja HAJALAA). Pitkistä ajoista taas! Mitäs kuuluu? Kasvaakos meikäläisten osakkaiden luku, vai?

JANTUNEN. Täytyyhän sen.

HAJALA. Kun rahaa on ja rahalla saa vaikka mitä. (Cedervallin korvaan).
Ja häikäilemättä pakoitetaan.

CEDERVALL. Oikein. Kaikki keinot ovat hyviä, jotka maaliin vievät.
Nykyaikaan ei kelpaa enää muu, kuin jesuiittain oppi.

AINI (Pihlajalle). Ruoka on valmista. (Menee vasemmalle ja käy aina välistä sisällä taas tarjoiluaskareissa ja lämpimiä ruokia tuoden).

PIHLAJA. Voimme siis käydä ruokiin käsiksi. Tehkää niin hyvin! Aika on sitä paitsi rahaa myöskin. (Kaikki käyvät voileipäpöydän ympärille).

CEDERVALL. Taisinpa vähän pidättää arvoisaa seuraa, vai?

SÖDERDAL. Eipä mitään. Voitetaanhan ne rahat takaisin, jahka aika tulee käydä "kuninkaitten kirjoja tutkimaan".

CEDERVALL. Pikku ruuvi siis syötyä?

RULIN. Ja "nakki" päälle.

PIHLAJA. Hsh!! Sen jälkiruoan me nautimme kaikessa hiljaisuudessa.

CEDERVALL. Minun huoneessani. — Mutta asiasta toiseen. Juuri kun olin tänne tulossa, ilmestyi luokseni muuan nuorukainen, — tämän vuoden kutsunnan poikia.

LYHYKÄINEN. Mitäs sillä oli tiedusteltavana?

CEDERVALL. Tuli neuvoa kysymään.

LYHYKÄINEN. Eikös se sitä lähemmältä saa?! Mistäs mies on kotoisin?

¨CEDERVALL. Jyrykosken tehtaalla sanoi palvelevansa.

RULIN. Siis Björklundin käskyn alaisia.

BJÖRKLUND. Muuhun, kuin tehtaan varsinaisiin asioihin, minä en ole puuttunut.

CEDERVALL. Vielä, — on siihen lisättävä. Sillä muuhunkin on puututtava — tätä nykyä. Me olemme kaikki kansanvalistuksen harrastajia, me, veli Aarne.

LYHYKÄINEN. Minkäs neuvon annoit, jos saan luvan kysyä?

CEDERVALL. Käskin hänen tulemaan myöhemmin puheelleni. Lupasin antaa vähän pitemmän opetustunnin.

LYHYKÄINEN. Minä olisin sen antanut heti ja hyvin lyhyen: "ell’et tee niinkuin käsketään, niin ammutaan sinut paikalla kuoliaaksi."

BJÖRKLUND. Se olisi ainakin tepsivä keino. Silloin jäisivät kaikki nuorukaiset kutsunnasta pois — kuolleina!

CEDERVALL. Et suinkaan sinä niitä sinne menemään tahdo, vai? Minua hiukan kummastuttaa, että…

BJÖRKLUND. Minusta tämä on omantunnon asia. Pakoittaa en kenenkään omaatuntoa haluaisi.

RULIN. Oho?! Etkö siis kieltäisi tekemästä väärin, — laittomuutta?

SÖDERDAL. Niin. Antaisit vain, passiivisena syrjästä katsojana, rikoksen tapahtua silmäisi edessä, — ilman muuta?

BJÖRKLUND. Enkä. Minä sanoisin kyllä mielipiteeni, mutta mitään oikeutta minulla ei ole tyrkyttää sitä kellekään niin, että sen kautta sorran toisen tahdon vapautta, pakoitan häntä tekemään minun tahtoni mukaan.

PIHLAJA. Suurin osa ihmisiä on lampaita.

SÖDERDAL. Jotka ovat paimennettavat.

RULIN. Ajettavat eksyksistä oikeaan karsinaansa.

LYHYKÄINEN. Vaikkapa raipalla ja nagaikalla.

HAJALA. Ainakin ovat ne houkuteltavat eksyksiin joutumasta kaikilla viattomilla keinoilla.

PIHLAJA. Niinkuin limonaadilla ja vehnäsillä.

HAJALA. No, vaikkapa konjakillakin ja "skrommillä", nurkkatansseilla ja rahalla.

JANTUNEN. Etupäässä, kuitenkin sanan avulla, painetun ja puhutun, — minun mielestäni.

SÖDERDAL. Mutta tarvittaissa myöskin browningeilla.

LYHYKÄINEN. Ja kivääreilläkin.

CEDERVALL. Niitäkin saadaan, jos todella tarvitaan.

RULIN. Kyllä tarvitaankin jokaisen meikäläisen käsissä, muuten — —

BJÖRKLUND. Anteeksi! Minä en voi niitä keinoja hyväksyä. Ne ovat liian vaarallisia leikkikaluja. Sillä lopulta ne voivat kääntyä niiden hankkijoita itseään vastaan. Eikä vain syyllisiä, vaan myös aivan syyttömiä vastaan.

PIHLAJA. Loruja! Aika niitä vaatii. Ja se ei kysy, kaatuuko taistelussa oikean asian eteen syyllisten kanssa myöskin joku syytön. Se on luonnon lain vaatimus myös.

LYHYKÄINEN (Cedervallille). Luulenpa, että tuosta uudesta isännöitsijästä jo alusta alkaen tulee seuranpettäjä, — soraääni meidän laulajaisiimme.

CEDERVALL. Kyllä se sointumaan saadaan.

SÖDERDAL. Ja on soinnutettava, ell’ei muuten, niin uhkauksella, että ajamme hänet tehtaalta pois.

CEDERVALL. Ei hätäillä vielä. Emmehän toki ole sanan ja personallisen vapauden sortajia. Muuten — se on ehkä vain varovainen diplomaatti. Puhuu toista, kuin mitä ajattelee ja miten toimii. (Ääneen). Tietysti pitäköön jokainen oman mielipiteensä! (istuutuvat pöytään).

SÖDERDAL. Ja muutamissa tapauksissa saakoon myöskin sen julkilausua!

RULIN. Mutta silloin varovaisessa muodossa. Ja etupäässä itsekseen, aivan hiljaa, kuin vain omalle omalletunnollensa puhuisi. Vaan toimia sen mukaan hän ei saa.

VIEMÄRI (joka herää ja istuutuu sohvalle). Erittäin johdonmukaisesti puhuttu, — minun mielestäni.

PIHLAJA. Ahaa! Jopas se omatuntomme heräsikin!

SÖDERDAL. Ja alkoi puhua yleisöllensä selvällä äänellä.

RULIN. Selvällä päällä kai tarkoitit? (Naurua).

VIEMÄRI. Jokos te sen otitte?

RULIN. Ryypynkö?

VIEMÄRI. Niin. Kolmannelle jalalle?

PIHLAJA. Johan tässä on istumaankin päästy, etkös näe?

VIEMÄRI. Nelinkökontin? — (Istuutuu myös pöytään). No, sitte käyn minä suoraan ihmisruokiin ja — juomiin käsiksi, etten muista jäljelle jäisi. — Anteeksi! Mitä maata te maalasitte?

CEDERVALL. Herttaa grandissimossa — punaisinta, toisin sanoen! Se on päätös, joka on pääkortterissa tehty, ja sitä tulee kaikkien seurata. Ja se pitää sinun "Äänessäsi", sen alla ja mukana, — niinkuin sanan vesikasteessa, — saada vaikuttamaan kaikkiin lapsiin kaikkialla. Joukottain oli tänä keväänä metsissä, kylissä ja maanteillä heitä pidätettävä laittomista kutsunnoista. Hallitusta ja sen kätyreitä on häirittävä ja häväistävä niin paljon kuin mahdollista, siksi että se menee kumoon. Tuo mätäpaise on puhkaistava, että visva juoksee kuiviin ja valtioruumis jälleen pääsee paranemaan. Ja kun se on tapahtunut, silloin annetaan ohjat toisiin, arvokkaampiin käsiin.

SÖDERDAL. Meidän — omien miestemme käsiin.

LYHYKÄINEN. Jotka kyllä osaavat alasrevityn rakennuksen uudelleen pystyttää.

RULIN. Ja asiatamme paremmin ajaa…

VIEMÄRI. Valistuneitten sanomalehtimiestemme kannatuksella.

PIHLAJA. Ja oikein ajattelevien kansalaisten neuvoilla.

JANTUNEN ja HAJALA. Kansan tervejärkisen osan avulla.

CEDERVALL. Ja oman sotaväen omilla aseilla. Mutta laillisesti, laillisesti! Kaiken tämän laittomuuden, matelevaisuuden, viheliäisyyden jälkeen!

RULIN. Sinä vain, veli Aarne, et sano mitään?

BJÖRKLUND. H—m?!!

SÖDERDAL. Vaitiolo on, niikuin sanotaan, suurimman valtioviisauden hyve.

VIEMÄRI. Ja myöntymisen merkki?

PIHLAJA. Tässä tapauksessa, toivokaamme, kumpaakin. Eikö niin?

CEDERVALL. Eläköön siis uusi isännöitsijämme, insinööri Björklund!

MUUT. Eläköön! Eläköön! Eläköön! (juovat).

CEDERVALL. Ja nyt olemme siis kaikki yksimieliset siitä, että panemme kaikki voimat liikkeelle?

MUUT (paitsi Björklund). Luonnollisesti.

CEDERVALL. Yleiset ohjeet tunnemme. Mutta eri paikkakunnilla on toimittava paikallisten olosuhteiden mukaan. Pääasia on vain, että tulos on loistava.

LYHYKÄINEN. Ahkeruus on ilomme, herra kenraali.

MUUT (paitsi Björklund). Hyvä! — — Tietysti!

CEDERVALL. Kirjallisuutta saatte jaettavaksi niin paljon kuin jakaa jaksatte. Ja minkä kätyrit kaappaavat, sen korvaatte suullisilla neuvoilla. Matkat ja muut kustannukset korvataan auliisti yhteisestä rahastostamme. Sillä varoja kyllä on ja lisää kerätään. Muuten, niinkuin jo sanottiin, kaikki keinot kelpaavat. Kun meitä tahdotaan kumota, niin kumotaan mekin.

SÖDERDAL. Silmä silmästä, hammas hampaasta.

LYHYKÄINEN. Sama mitta se on kaikille, sanoi skraatari, kun pöydältä putosi.

CEDERVALL. Ainakaan veli Heikki ei ketään säästä, sen tiedän.

LYHYKÄINEN. Minä rakennan kalliolle enkä hietaan. Ja vaikka itse piru nyt olisi asevelvollinen ja kutsuntaan menossa, niin hänetkin kuvernöörin nokan edestä takaisin käännytän.

CEDERVALL. Oikein. Häikäilemättömyys, se on tämänkin kirjan oppi.
(Vetää taskustaan esille "kansalaiskatkismuksen"). Ja sitä teidän on
leviteltävä ynnä "Vapauden liikettä Venäjällä". Siitä kai sinä, veli
Rolf, asianajajana pidät huolta.

RULIN. Sen teen. Samalla kun kansamme asioita ajan, ajan myöskin koko isänmaamme asiaa ja omiakin asioitani.

CEDERVALL. Ja sinä veli Yngve?

SÖDERDAL. Minä kirjoitan "resehtit" ja niihin panen vähän valtiollista vastamyrkkyä.

CEDERVALL. Ja kun sairaan sydäntä kuuntelet, niin ohjaat sen tykintää ja sitte kuiskaat korvaan, mitä suusta pitää sisälle ja ulos käymän. — No! Ja veli Oskari?

PIHLAJA. Minä annan ne parhaimmat neuvot kaupunkilaisillemme pormestarin ja raadin kanssa.

CEDERVALL. Ja veli Herpert tietenkään ei unhota, että kahden on kauppa, kolmannen korvapuusti.

HAJALA. En, — kaupanpäällisiä en suinkaan unhota. Kahvikilon mukana tulevat kaikkiin koteihin kieltolehdet lentelemään.

CEDERVALL. Ja sitte sinä maamme pääelinkeinon edustaja, veli Jaakko, kaikkine sivuhaaroinesi, joihin myöskin kunnalliset asiat, aina vaivaisiin asti, kuuluvat?…

JANTUNEN. Minä teen niinkuin se kylväjä, joka läksi ulos siementä kylvämään. Mutta kylvän kaikki hyvään maahan.

CEDERVALL. Etkä tien oheen — oikein. No, entäs sitte lopuksi sinä meidän Viemärimme.

VIEMÄRI. Joka ei suinkaan ole mikään lokaviemäri.

PIHLAJA. Niikuin mahdollisesti joku ulkoapäin päättää voisi.

VIEMÄRI. Suus’ kiinni!

RULIN (Pihlajalle). Katso vain, ett’et saa kunnianloukkausjuttua niskoillesi!

CEDERVALL. Sinun on pidettävä suurinta ääntä, sinun tulee kuivattaa sukupuuttoon koko vanha roskapuolue ja kasvattaa nuorten kirkas norovesi kaikkia voittavaksi kohisevaksi koskeksi.

VIEMÄRI. Sillä minä olen se suurin nykyajan valtiomahti.

SÖDERDAL. Niinkuin me olemme tässä kylliksi huomanneet.

VIEMÄRI. Pyydän vaatimattomasti saada kysyä, onko "Äänen" toimittamista vastaan ollut mitään erityistä muistutuksen aihetta?

MUUT (paitsi Björklund). Ei, ei, ei!

SÖDERDAL. Päinvastoin. Osaat haukkua kuin koir… mies.

PIHLAJA. Ja paljastaa kaikki, mikä on paljastettava.

VIEMÄRI. Ja paljastettavissa — nykyoloissa.

RULIN. Paitsi itseään ja omia — paheitaan.

LYHYKÄINEN. Joita aina on ylistettävä taivaisiin.

HAJALA. Niinkun omia miehiämmekin.

JANTUNEN. Jaa—a! Siihen vaaditaan taitoa siihenkin.

CEDERVALL. Mutta siksihän hän Aimo Viemäri onkin!

VIEMÄRI. Siitä tunnustuksesta kiitän.

CEDERVALL. Vaan tässähän olemme eksyneet liian etäisille poluille siitä vakavasta aineesta, jossa alussa olimme. Siihen nyt kuitenkin palaamme jälleen, kun käymme sinua puhuttelemaan, sinä uusi ystävämme, veli Aarne Björklund. Sinulla on vakava tehtävä edessäsi. Sinä, näet, olet teollisuuden edustaja joukossamme. Ja sinunkin lammaslaumasi, jota sinun hallita tulee, on suuri. Eikä se mikään leikin asia olekaan, sen minä tiedän.

BJÖRKLUND. Tunnustan suoraan, että minä otankin asiani vakavammalta kannalta.

CEDERVALL. Ja siksi et vielä ole sanonutkaan yhtään ainoata vakavaa sanaa? Niinkö?

• BJÖRKLUND. Sillä vakavista asioista mielestäni on vain vakavissa tilaisuuksissa puhuttava.

CEDERVALL. Se saadaan aikaan ja pian. — Niinkuin jo mainitsin, tuli luokseni epäröivä nuorukainen Jyrykoskelta, tämän vuoden kutsunnanalainen, joka ei tiedä, miten menetellä. Annammeko sinulle nyt vakavan tehtävän muokata maaperää? Toivon, että olet siihen valmis?

BJÖRKLUND. Pyydän anteeksi, mutta minun mielestäni olisivat tehtaamme, niinkuin muutkin laitokset, pidettävät loitolla kaikesta valtiollisesta agitatsioonista. Siitä muuten ei voi koitua muuta, kuin pahaa.

LYHYKÄINEN. En hyväksy sitä katsantokantaa, en.

MUUT (kuiskaavat keskenään tehden kummastelevia elkeitä).

CEDERVALL. Anteeksi, sanon minäkin. Sillä tässä ei ole kysymys pelkästä agitatsioonista, vaan kansan johtamisesta oikealle tielle, sen kurissa pitämisestä, ettei se rikokseen lankeaisi. Ja se on sinun tehtäväsi, sinun velvollisuutesi meidän tehtaallamme sen isännöitsijänä. Ja ell’et sinä niitä täytä, niin… Tiedät hyvin, mitä tarkoitamme.

SÖDERDAL. Tämäpä alkaa kärjistyä.

RULIN. Kosti, me menemme edeltäpäin laittamaan ruuvipöydän valmiiksi huoneessasi.

CEDERVALL. Hyvä. Tehkää niin.

(RULIN ja SÖDERDAL menevät).

BJÖRKLUND. Tiedän ja näen varsin hyvin, mikä on tarkoitus.

CEDERVALL. No, se on jo hyvä sekin.

BJÖRKLUND. Ja koska minun asemani on sellainen ja jos omistajat ottavat edesvastuun päälleen…

CEDERVALL. Se kyllä tehdään.

MUUT. Se kyllä tehdään, se kyllä tehdään.

BJÖRKLUND. Sanalla sanoen, kun vaaditaan, pakoitetaan…

CEDERVALL (väistellen). Ei suinkaan, ei suinkaan. Varahan on valita.

BJÖRKLUND. Niin à la bonneheure, olkoon menneeksi!

CEDERVALL. Se on oikein!

PIHLAJA (Viemärille). Niin sitä pitää taipua!

VIEMÄRI (Pihlajalle). Ja taivuttaa! Ponteva mies, tuo Kosti!

CEDERVALL. Sillä jos me alistumme rahtusenkaan, niin on kaikki mennyttä. Pirulle ei saa antaa pientä sormeakaan, muuten hän vie koko käden.

AINI (tulee). Juovatko herrat kahvin täällä, vai?

CEDERVALL. Minun huoneessani.

PIHLAJA. Lähdemme siis sinne mekin.

VIEMÄRI. Tulkaa, miehet!

CEDERVALL. Me tässä vain Björklundin kanssa otamme vielä sen nuorukaisen ripitettäväksemme.

LYHYKÄINEN. Kyll’ siit’ sitt’ hyvä tulee.

(PIHLAJA, VIEMÄRI, LYHYKÄINEN, JANTUNEN ja HAJALA menevät).

CEDERVALL (lyö Björklundia olkapäälle). "Aberdarum kein Feindschaft", veli Aarne! Tämmöinen on vain menettely meidän keskuudessamme. Sillä se, joka ei ole meidän puolellamme, hän on meitä vastaan. Ja se, joka vähänkin on meitä vastaan, hän saapi ilman muuta siirtyä vastustajiemme joukkoon.

BJÖRKLUND. Minä myönnän, että se on ainakin selvää politiikkaa. Sillä on vain hyvin pahalta kuuluva nimi.

CEDERVALL. Olkoon! Sama se! Muuten — mikä?

BJÖRKLUND. Terrorismi! Ja se kostaa itsensä, — ennemmin taikka myöhemmin.

CEDERVALL. Sitä ei voi ottaa lukuun.

BJÖRKLUND. Joka sitä harjoittaa, saa sitä vielä itse maistaa.

CEDERVALL. Ja joka sitä pelkää maistaa, saa valita, niinkuin sanoin.
Joko — tahi?

BJÖRKLUND. Mitä minuun tulee, niin jo sanoin: minulla ei ole varaa valita. Olen varaton, — vasta tehtaalle tullut. Minun on siis sinne jäätävä eriävistä mielipiteistämme huolimatta. Pidän sen velvollisuutenanikin. (Istuu sohvalle).

CEDERVALL. Ja siis täyttää vaatimuksemmekin. Hyvä.

AINI (tulee perältä). Se nuori mies, jonka käskitte odottamaan, herra asianajaja, on täällä eteisessä. Saako hän tulla sisään nyt?

CEDERVALL. Tulkaapas tänne, neiti! Lähemmäksi, lähemmäksi vain! (Ottaa häntä kädestä). Tulkaa nyt vain! Elkää kursailko! (Istuutuu). Mikä teidän on nimenne?

AINI (koettaen irroittaa kätensä ja seisoen niin kaukana kuin suinkin
Cedervallista). Aini Savio.

CEDERVALL. No, no! Kuulkaa! Ettehän ollut täällä vielä vuosi sitte, kun viimeksi kävin kaupungissanne?

AINI. En. — Laskekaa irti käteni!

CEDERVALL. Olen koko illan katsellut teitä. Niin sievä olette! Ja nuori! Kuinka vanha?

AINI. Mitä se teitä liikuttaa? (Tempaisee irti kätensä ja juoksee ovelle).

CEDERVALL. Sitäpäs! Et ole, näköjään, vielä monta päivää ravintolassa palvellut.

AINI (käsi oven rivalla). Minä kysyn vielä: saako hän tulla sisään?

BJÖRKLUND (joka suutuksissaan on katsellut Cedervallin ilvettä).
Pyytäkää sisään vain!

CEDERVALL. No, käske tulemaan.

AINI (menee).

BJÖRKLUND (nousee närkästyneenä sohvalta). Minun täytyy sanoa, että minä mitä suurimmassa määrässä paheksun tuommoista menettelyä. (Kävelee eestaas).

CEDERVALL. Oooo!! Herranen aika! Mikä loukkaus! Mikä harmin ilmaisu!
Enpä tuota sinusta luullut!

BJÖRKLUND. Koska et luullut, niin minun täytyi se sinulle ilmaista. Minä en ainakaan silmieni edessä salli tuota meillä tavallista ravintolaneitien liehittelyä. Tuolla lailla juuri niitä nuoria viattomia tyttöjä haureuden tielle johdetaan.

CEDERVALL. Pyydän nöyrimmästi! Pyydän nöyrimmästi! Saa kai heitä edes puhutella, vai? Ihmisiähän hekin, luullakseni, ovat!

BJÖRKLUND. Juuri niin! Ihmisiä he ovat ja siksi on heitä kunnollisina ihmisinä kohdeltavakin eikä jonkinlaisina yleistavaroina, — raavaina.

CEDERVALL. Etköhän vain kuulu pelastusarmeijaan?! Hah-hah-hah!

AINI (avaa oven).

EETU (astuu sisään).

CEDERVALL. Käy sisään! — Nimesihän on Kokko?

EETU. Niin on.

BJÖRKLUND. Ja olet työssä tehtaalla…?

EETU. Celluloosassa, niin. Jo useita vuosia olen ollut.

CEDERVALL. Ja nyt kai joudut sieltä pois.

EETU. Mitenkä niin? Joudunko pois? Ja mistä syystä?

BJÖRKLUND (Cedervallille). Minä pyydän: tyynesti, — ilman uhkauksia.

CEDERVALL. Tiedän, mitä puhun. (Eetulle). Jos menet kutsuntaan, — niin.

EETU. Enhän sitä vielä ole päättänyt.

CEDERVALL. Mutta isännöitsijä tässä on päättänyt eroittaa ja hän on velvollinen eroittamaan kaikki, jotka kutsuntaan menevät.

EETU. Siitähän minä tässä tahdoin neuvotella, kun…

CEDERVALL. Mitä siinä sen enempää neuvoteltava on? Johan sanoin.

EETU. Kun, tuota, isäni kuoltua luonani asuu kivulloinen äitini…

CEDERVALL. Niin on sinun katsottava eteesi, ettet äitisi kanssa joudu sieltä pois.

EETU. Vaan kun minulla vielä on morsiankin. Olen aikeessa naida.

CEDERVALL. Niin on se syy lisää, että sinun on meneteltävä niin, kuin minä jo sanoin ja oikeus vaatii.

EETU. Mutta ell’en mene kutsuntaan, niin en saa vihkimätodistusta, meitä ei panna kuulutuksiinkaan. Semmoinenhan on nyt laki.

CEDERVALL. Mikä laki? Se ei ole mikään laki. Siitä sinun ei tarvitse välittää.

EETU. Mitenkäs siitä pälkäästä sitte pääsee?

CEDERVALL. Ell’ei teitä joku pappipahanen vihi, niin voitte te siltä elää vihkimättäkin. Ainakin olet pelastanut kunniasi, ettet ole laittomaan kutsuntaan mennyt.

EETU. Vaan kuitenkin elän laitonta yhteiselämää ja lapset jäävät aviottomiksi.

CEDERVALL. Siitä viis! Yhtä hyviä ihmisiä ne ovat kuin aviossakin syntyneet.

BJÖRKLUND (syrjään). Mikä turmiollinen opetus!

EETU. Lainkokin edessä?

CEDERVALL. Laissa on aina aukkoja. Tämmöisiä oloja ei laki ole edellyttänyt. Ja mikä nyt on laitonta, sen voi perästäpäin laillistuttaa. Niin lapsetkin.

EETU. Siinähän sitä ollaan. Sydäntä ahdistaa. Omatunto vaivaa. Mitä on tehtävä?

CEDERVALL. Se, mikä on oikein.

EETU. Mikäs on oikein?

CEDERVALL. Mikä on lainmukaista.

EETU. Minkä lain?

CEDERVALL. Laillisen lain.

EETU. Joka on voimassa? Se käskee menemään.

CEDERVALL. Se ei ole totta. Se on väärä laki, mitätön, sillä se ei laillisesti syntynyt.

EETU. Vaan sitä toista taas ei noudateta, vaikka pitäisi.

CEDERVALL. Niinpä ei sinunkaan tarvitse siitä välittää.

EETU. Vaikkako se on laillinen laki?

CEDERVALL. Semmoinen on nyt asiain tila. Noudatat omantuntosi ääntä, joka kieltää tekemästä väärin. Ja väärin teet, jos seuraat väärää lakia.

EETU. Mutta minähän teen väärin, kun olen noudattamatta sitä oikeatakin lakia, jota sama hallitus, joka väärän lain on antanut, ei salli noudattaa.

CEDERVALL. Tyhjää viisastelua! Olematontahan ei voi noudattaa.

EETU. Vaan eihän se ole laillisesti olemattomaksi tehty. Sitähän siis pitää seurata, ettei tapahtuisi laittomuutta, ett’ei tekisi väärin. Sillä jokaisen kansalapsenhan pitää ei ainoastaan olla tekemättä mitä laki kieltää, vaan myöskin tehdä, mitä laki käskee. Vaan kun en voi tehdä, mitä laki käskee, niin silloinhan menettelen lain vastaisesti kuitenkin, ja mikä on lainvastaista, sehän on rikos.

CEDERVALL. Olet sinä koko poika, aika filosoofi! Olen antanut sinun puhua suusi puhtaaksi. Tähän sanon sinulle nyt vain, että koska on mahdotonta tehdä oikean lain mukaan ihan oikein, niin pitää välttää tekemästä väärän lain mukaan hituistakaan väärin. Ei väistyä eikä taipua, vaan kaatua kunnialla, kauniisti kuolla. Ja sen teet, kun valitset vähemmän rikoksen, se on, olet noudattamatta laitonta asevelvollisuuslakia.

EETU. Jota Hallitsija ja esivalta noudattaa? Silloinhan teen vielä lisäksi siveellisenkin rikoksen.

CEDERVALL. Kunko et tule vihityksi?

EETU. Ja kun horjuutan esivallan ja hallituksen arvoa.

CEDERVALL. Kuka nuo sanat on sinun suuhusi pannut? Semmoisen esivallan arvosta, joka siitä itse ei tuon enemmän piittaa, ei sinunkaan tarvitse vähääkään välittää. Sama on laita naimisesikin kanssa.

EETU. Vaan jos kaikki niin tekisivät, kuinka silloin kävisikään?

CEDERVALL. Kaikki eivät ole asevelvollisia.

EETU. Onnellisia ovat! Vaan sitä en ole minä. Ei kukaan, ei kukaan ymmärrä, kuinka syvälle ja kipeästi tämä minuun koskee.

CEDERVALL. Siksipä juuri on taisteltava päästäksemme pois näistä laittomista oloista. Ja etupäässä on teidän se tehtävä. Teidän on pantava vastaan.

EETU. Taaskin siinä ollaan. Taaskin siihen tultiin. Miten? Miten?

CEDERVALL. Kaikilla tavoin. Itse jäämällä pois kutsunnasta ja kieltämällä muita menemästä — kaikilla tavoin, kaikilla tavoin.

EETU. Onkos sekin oikein?

CEDERVALL. Ehdottomasti. Se on jokaisen pyhä velvollisuus. Minäkin olen vakuutettu että on suurin vääryys mennä kutsuntaan. Ja siksi minä kiellän sinua sinne menemästä. Tarjoanpa sinulle rahaa, ettet menisi. Tarjoanpa rahaa, että muitakin estäisit menemästä. Oletko valmis rupeamaan agitaattoriksi? Suostutko, vai?

EETU (harvakseen, epäröiden). Kyllä minä en tiedä, mitä olisi tehtävä.

CEDERVALL. Siinä tapauksessa ei auta muu, kuin uudelleen sanoa, että jos menet kutsuntaan, joudut tehtaalta pois. Ja sanani pitävät paikkansa.

EETU. Siis on noustava hallitusta vastaan?

CEDERVALL. Isänmaata pelastamaan!

EETU. Vaikkako noinkin? (Ojentaa kätensä, ikäänkuin ampuisi revolverilla). Niinkuin yksi jo teki?

CEDERVALL. Semmoisen sankarin palkitsee isänmaa. — Oletko selvillä nyt?

EETU (päätään pyöritellen). Hämärää, hämärää sittenkin. Suo siellä, vetelä täällä.

AINI (tulee perältä).

CEDERVALL. Kyllä se vielä selviää. — Annahan lasi, Aini! (Kaataa viiniä
Ainin tuomaan lasiin). Kas tässä! Juo!

EETU. Kiitoksia! Minä en ryyppää.

CEDERVALL. Sitäkös! Kerta edes — lohdutukseksesi! Sitte ajatuksesikin paremmin selviävät! No!

EETU. En. — En.

CEDERVALL. No, sitte näyttää Aini, kuka teistä mies on, kuka akka. Juo, tyttö, juo ja näytä, ettet todellakaan ole miestä huonompi! No, tule tänne! (Koppaa Ainin syliinsä).

AINI (koettaen irtautua). Minä en juo, — en. Laskekaa! Pois!

EETU. Herra! — — Mitä te teette?!

BJÖRKLUND. Laske! — sanon minäkin.

CEDERVALL (päästäen Ainin). Mitä kummia? Kokonaista kaksi puolustajaa!

AINI. Mikä ilkiö! (Alkaa korjata astioita pöydältä).

BJÖRKLUND. Kuinka inhoittavaa tämä kaikki! (Poistuu nopeasti perälle).

EETU. Tämä tässä juuri olisi minun tuleva vaimoni.

CEDERVALL. Aaa! Vai niin?! Sitte minä pyydän anteeksi. En tietänyt. Ja nythän minä ymmärrän. Eipä kumma, että tuskia tunnet. Sinulla on kaunis sydänkäpy. Ja noin nuori! Montako vuotta ikää? En saanut tietää sitä taannoin, vaikka kysyin.

AINI (poistuu vasemmalle ja palaa kotvan kuluttua jälleen).

EETU. Kahdeksantoista hän vasta on.

CEDERVALL. No, ja te olette kovin mieltyneet toisiinne? Ja jo kauankin?

EETU. Me olemme samasta pitäjästä kotoisin ja etäisiä sukulaisiakin.
Hyviä tuttuja kauan.

CEDERVALL. Siis vanhaa suolaa. Se janottaa, niinkuin sanotaan. —
Ainisihan ei ole täällä vielä kauan ollut?

EETU. Ei monta viikkoa.

CEDERVALL. Sen näen, koska hänen sydämmensä näin on pysynyt muille herroille kylmänä.

EETU. Ja minä toivon, että se pysyykin.

CEDERVALL. Toivotaan, ha-ha-ha-hah! Varsinkin kun niin innokkaita puolustajia hänellä on, kuin äsken näimme. Ei siis muuta, kuin toivotan onnea teille, lapsukaiseni! Ha-ha-ha-ha! Hyvästi! (Menee perälle).

EETU. No, Aini? Mitäs sanot nyt?

AINI. Mitäpä sanon? Itsehän näit kaikki.

EETU. Ja sinä itse kuulit, mitä minulle sanottiin?

AINI. Kuulin.

EETU. Nyt kai sitte pitäisi tietää, mitä on tehtävä.

AINI (miettivästi). Pitäisi, — jos voisi tehdä. — — Eikä nyt tiedä sittenkään, mitä… (Väli-aika).

EETU. Sinä et voi täällä kauan ehjänä pysyä, Aini.

AINI. Taaskin samaa! Semmoiseksiko minut sitte todellakin…?

EETU. Jos juottavat juovuksiin, silloin ei tiedä mitä tekee. Ei, Sinun pitää täältä kohta päästä pois.

AINI. Miksi sitte minut tänne toimititkaan. Itsehän sen tahdoit.

EETU. Tahdoin sinut lähemmäksi itseäni, kunnes voitaisiin mennä yhteen.

AINI. Ja nyt siis tahdot minut taas etemmäksi? Emmehän kuitenkaan voi… niinkuin jo taannoin oli puhe…

EETU. Kauanpa taidan saada odottaa. Kun et tyydy vähiin.

AINI. Voi, Eetut Yhä sinä vain tuota. —

EETU. Sanopas, Aini, suoraan, lähtisitkös täältä pois, jos vain saisit toisen yhtä hyvän paikan?

AINI. Mielelläni. Vaikka heti.

EETU. Ja jos sitte minäkin koettelisin muualta hakea… itselleni.

AINI. Koettele, Eetu! Sehän olisi hyvä, jos toisen ja paremman voisit saada.

EETU. Ja silloin, Aini, silloin minun ei enää tarvitsisi odottaa niitä päiviä, niitä hetkiä, jolloin saan sinut nähdä, sinua puhutella. Silloin minun ei enää tarvitsisi ajatella, että sinulla on joku muu mielessäsi, eikä tarvitsisi pelätä, että joku toinen sinut minulta tahtoisi riistää.

AINI. Eetu kulta! Mitä sinä nyt turhia…!

EETU. Niin, Aini, semmoisia kummallisia aatoksia usein aivoissani kulkee. Ja kuka sen tietää? Ehkä ne voivat toteutuakin. Täällä se kyllä on mahdollista. Sen minä näen.

AINI. Mitä, Eetu, mitä sinä näet?!

EETU. Jo senkin, ettet sinä ole ulkomuodoltasikaan sama, kuin ennen.
Täällä sitä tahtoo koreilla, — mielistellä.

AINI. No, ymmärräthän nyt sen hyvin itse, etten täällä voi enää samallaisena maalaistallukkana esiintyä, kuin ennen.

EETU. Tietysti. Asemasihan sen vaatii. Ymmärtäähän sen.

AINI. No?! Ja tokkopahan sinäkään minua enää samallaisena tahtoisit nähdä?

EETU. Kyllä, Aini, ihan samallaisena. — Ja sitte — ehkäpä tämä asema vaatii vielä muutakin?

AINI. Mitä tarkoitat?

EETU. Kohteliaisuutta — kaikellaista.

AINI. Tietysti pitää kaikille olla kohtelias.

EETU. Sittepä taisit äsken olla hyvinkin epäkohtelias tuolle
Cedervallille?!

AINI. Olin liika vähän — semmoiselle herralle.

EETU. Ja hän ei ole ainoa. Sen tautta sinä pakostakin joudut olemaan epäkohtelias, ell’et voi etkä tahdo olla kohtelias. Mitenkä sitä sitte kahannepäin voi palvella täällä rikkomatta toisessa taikka toisessa suhteessa?

AINI. Se on totta, Eetu, mitä puhut.

EETU. Surkea sanoa! Molemmat olemme säälittävässä tilassa. Sinä täällä, minä siellä, pakko päällä ja syvä kuilu välillä.

AINI. Vaan elä nyt noin kuitenkaan anna synkän mielen päästä valtaan.
Ehkä poistuvat esteet piankin.

EETU. Vaan ell’eivät poistu ja ell’ei pelastuksen päivä meille paista, niin silloin… silloin on Eetu Kokko mennyttä miestä.

AINI. Aamu on iltaa viisaampi. Puhutaan siitä toiste. Tavataanhan kohta jälleen toisemme.

EETU. Tavataan, — toivottavasti.

AINI. Hyvästi sitte siksi, Eetu. Ja kiitos käymästäsi taaskin.

EETU (hellästi kätellen Ainia). Hyvästi, Aini! — Lähetähän minulle joskus edes joku kuvakortti ja muutama rivi, — lähetä!

AINI. Kyllä, — kirjoitan.

BJÖRKLUND (tulee perältä, hattu päässä, palttoo yllään). No! Olet yhä vielä täällä?

EETU. Olen juuri lähdössä kotiin, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Jopa tuo on aikakin.

EETU. Hyvästi. (Menee).

BJÖRKLUND. Mitä hänellä täällä niin kauan oli tekemistä?

AINI. Ei mitään erityistä. — Omista asioista puhuttiin vain.

BJÖRKLUND. Minullakin olisi kanssanne vähän puhuttavaa, neiti.

AINI. Mistä niin, herra?

BJÖRKLUND (istuutuu pöydän päähän). Sanokaapa minulle vain, miellyttääkö teitä palvelus täällä kaupungin "Seurahuoneella?"

AINI. Miksi sitä kysytte, herra?

BJÖRKLUND. Minä olen ollut täällä tänä iltana näkemässä minkä mitäkin. Sehän ei ole mitään tavatonta tämmöisissä paikoissa, eikö niin, mitä nytkin tapahtui?

AINI. Ei näy olevan.

BJÖRKLUND. Te olette vasta alottelija, neiti, siihen päätökseen tulin myöskin.

AINI (katsoo Björklundiin pitkään). Mitäs te, herra, sitte sillä tahdotte sanoa?

BJÖRKLUND. Tahdon vain kysyä, olisitteko mahdollisesti halukas jättämään tämän paikan?

AINI. Kyllä, jos…

BJÖRKLUND. Jos vain saatte toisen yhtä hyvän, vai?

AINI. Niin.

BJÖRKLUND. Minä ymmärrän. Te ehkä ansaitsette täällä hyvin? Saatte paljon juomarahaa?

AINI. En voi sanoa vielä… Aina vähän.

BJÖRKLUND. Epävarmaa kuitenkin on, tuleeko lopulta mitään säästetyksi.
Pukuihin, luulenma, tulee menemään aikaa myöten paljonkin. Eiköhän?

AINI. Saattaahan sitä… Varmaankin.

BJÖRKLUND. Ja sitte: säästyykö lopulta valvomisen ja muun kautta terveyskään ja… ja… ja niin edespäin, sekin voi olla epävarmaa.

AINI (aikoo vastata jotakin, mutta vaikenee).

BJÖRKLUND. Se on yksi puoli, niin sanoakseni, aatteellinen puoli, joka herättää myötätuntoa jokaisessa ajattelevassa ihmisessä, syvemmin tuntevassa ihmisessä.

AINI (luo miettivän, pitkän katseen Björklundiin, vaan ei sano mitään).

BJÖRKLUND. No, niin. Mutta toinen puoli on pelkkää jokapäiväisyyttä. Minä olen äskettäin muuttanut Jyrykosken tehtaalle. Ja minä tarvitsen siellä sisäkön. Jos niin on, että te todellakin haluatte päästä täältä pois, niin voin tarjota sen paikan teille. En tiedä, kuinka paljon täällä ansaitsette, ja mahdollista on, että jos aluksi lupaan teille kaksikymmentä markkaa kuussa, se on paljonkin vähemmän, kuin mitä täällä voitte saada kokoon, mutta minä tarjoan teille paikan kuitenkin. Mitä arvelette?

AINI. Jos minä…? (Itsekseen). Sittehän minä teen, niinkuin Eetu halusi.

BJÖRKLUND (nousee ylös). Jos tahdotte asiaa ajatella, niin tehkää se vain. Ei se niin kiireellinen ole. Muutoin, ett’ette toiseltapuolen katuisi, niin en kovin kehoita enkä liioin pakoita minkäänlaisilla tunnesyillä. Olkoon jokaisella vapautensa! Mutta olkaa vakuutettu: tarkoitan vain parastanne.

AINI. Kyllä minä luulen… Kyllä, kyllä minä tulen.

BJÖRKLUND. Olisittehan vasta jonkun päivän kuluttua voinut ilmoittaa varmaan vastauksenne. Vaan minun puolestani voitte tulla, milloin vain haluttaa. Teidänhän muuten on ensin täällä lähtönne järjestettävä, ett’ette noin vain suinpäin jätä paikkaanne.

AINI. Kyllä minä täältä pääsen milloin tahansa.

BJÖRKLUND. No, itsehän tiedätte… Ilmoittakaa vain tulonne.

AINI. Kiitoksia hyvin paljon, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Hyvästi nyt! (Antaa Ainille kättä).

CEDERVALL (aukaisee samassa peräoven ja hänen takanaan näkyvät seisovan kaikki muut, hatut päässä ja palttoot yllä). Ahaaa! Vai tänne se meidän insinöörimme tulikin nakkia pelaamaan! Syvässä vedessäpä se kala kuteekin, niinkuin sanotaan. (Kaikki tulevat sisään).

BJÖRKLUND. Anteeksi, että minun täytyy kaikki salaviittaukset torjua.

CEDERVALL. No, kuunnellaan, kuunnellaan.

BJÖRKLUND. Ja mahdollisten juorujen välttämiseksi ilmoitan, että olen ottanut Ainin sisäköksi talooni Jyrykoskelle.

AINI. Niin, minä olen ottanut siellä paikan.

MUUT. Ahaa! Vai niin! Toivotamme onnea.

BJÖRKLUND. Näkemiin asti. (Menee).

Esirippu.

Toinen näytös.

Eetu Kokon huone työväestön asunnoissa Jyrykosken tehtaalla. Perällä ovi; siitä vasemmalla, nurkassa, vesisaavi ja seinällä kaikellaisia keittiön kaluja, oikealla, kahden tuolin välissä, ruokakaappi. Oikeassa seinässä, keskellä, ikkuna, sen edessä ruokapöytä tuolineen ja etualalla piironki, jossa peili ja sen kummallakin puolella muutamia kirjoja. Vasemman seinän keskikohdalla iso hellauuni ja etualalla kokoonlykättävä puusänky.

JULJAANA (lopettaa vuoteen kokoonpanoa, peittäen sen virkatulla verholla. Hän on kivuloisen näköinen, kumaraselkäinen ja laiha akankäkkyrä, jonka rintaa ahdistaa ja ajoittain pitkään ryittää).

EETU (tulee paitahihasillaan ulkoa, kantaen sylissään halkoja, jotka viskaa uunin peränurkkaan). Eikökän nämä halot jo teille, äiti, riitä täksi päiväksi, vai?

JULJAANA (katsomatta haikoihin ja jatkaen puuhaansa vuoteen luona). Riittävät, kultaseni, riittävät. Ja ell’eivät riitä, niin käynpähän itse lisää noutamassa.

EETU. Mitäs te?… Tuonhan minä, mitä tarvitaan… Muutenkin noin heikko ja kitulias olette.

JULJAANA. Tämmöinenhän minä olen, kuin olen ollutkin. Eihän tästä paremmaksi tule, ell’ei pahemmaksikaan. Kituu, kituu siksi kuin Jumala ottaa luokseen. Ja kuollahan sitä kerran jokaisen pitää. (Menee hellannurkkaan puuhaamaan). Jokos sinä peseydyit, Eetu?

EETU. Johan minä. (Alkaa sukia päätään ja pukeutuu).

JULJAANA. Kun noita silmiäkin vetistää… ja hämärtää, ettei tahdo oikein enää nähdä. (Kaataa tuolilla olleen pesuvadin veden likaämpäriin. Väliaika). Oletpas sinä tänään harvapuheinen, poikaseni! (Huoahtaa).

EETU. Mistäpä tuota aina puheenkaan ainetta riittää.

‘ JULJAANA. Mietiskelemistäsi vain aina samaa mietit.

EETU. Tiedättehän: se on ratkaistava nyt.

JULJAANA. Tiedänhän minä. Tänäähän se on se kutsuntapäivä. (Väliaika).
Enkä minäkään osaa sinua neuvoilla auttaa.

EETU. Enemmän kuin muutkaan.

JULJAANA. Niin. Kun ei sittenkään tiedä, mikä on paras, — kenen neuvoja seurata.

EETU. Siinähän se on. Tee niin taikka näin, ei ole hyvä mitenkään.
(Väliaika).

JULJAANA. Entäs Aini? Mitäs hän lopulta neuvoi? Tehän eilen illalla kauan puhelitte keskenänne.

EETU. Aini?! Hänestä en saa tolkkua enemmän siinä, kuin muissakaan asioissa.

JULJAANA. Tuota! Näetsen! Sekös siitä nyt tuli? Ja te kun molemmat niin iloitsitte, että Aini pääsi tänne isännöitsijän luo palvelukseen, pois sieltä kaupungin Seurahuoneelta ja likemmäksi sinua!

EETU. Lieneekö tuo hyvä ollutkaan.

JULJAANA. Mitenkä sinä, Eetu, nyt niin…? Täällä kun saatte tavata toisenne joka päivä ja…

EETU. Harvoinpa tuota sittekin, näenmä, voimme tavata.

JULJAANA. Luonnollistahan se on, niinkuin Aini sanoo, ettet sinä yhtä mittaa voi siellä käydä eikä hänkään alati jouda töiltään täällä käymään, mutta onhan teillä tilaisuutta kylliksi kuitenkin… nähdä toisenne.

EETU. Kunpa hän vain ei olisi joutunut ojasta allikkoon.

JULJAANA. Mitä sinä sillä tarkoitat?

EETU. Muutoin vain sanon.

JULJAANA. Täällähän hän nyt on niin hyvässä turvassa… insinöörin luona ja meitäkin lähellä.

EETU. Mikä sen insinöörin päähän lieneekin yht’äkkiä pistänyt Ainin tänne ottaa?!

JULJAANA (pannen kaapista ruokaa pöytään). Et suinkaan sinä…? Insinööri kun on niin vakava ja rehti mies! Kovinpa sinä olet luulevainen.

EETU. Enhän minä sitä. Mitä te joutavia! Vaan vähäkös täälläkään silmiä on, jotka ahnastelevat, kuin mitkäkin petolinnut.

JULJAANA. Sievänlainen tyttöhän se Aini on. Minkäs sille nyt voi?!
Mutta antaa noiden katsella. Eihän ne silmillään häneen läpeä saa.

EETU. Katselkoot minun puolestani.

JULJAANA. Kunko ei hän? No, sitä minä en Ainista usko. — Saat käydä syömään, Eetu. (EETU käy syömään). Ettäkö hän nyt koskaan tuosta Vaarasesta välittäisi, joka toisinaan on näkynyt hänen hännässään keikkuvan.

EETU. Kukapa sen keikkumiset niin tarkalleen tietää?!

JULJAANA. On se vähän iljettävä mies.

EETU. Ja niitä pahimpia passirinnan yllyttäjiä asevelvollisten keskuudessa. Toista kuin…

JULJAANA. Kuin insinööri, sen kyllä tiedän.

EETU. Oli, kuulen ma, jo Hajalan kaupassakin sanonut, ettei saa kellekään meistä mitään tavaroita velaksi ainakaan antaa, jos vain mennään kutsuntaan.

JULJAANA. Sus siunatkoon! Kaikilla tavoin ne uhata ja pakoittaa osaavatkin.

EETU. Ja sen vielä tekevätkin.

ESA VIRTANEN (tulee). Huomenta, Juljaana! Huomenta, Eetu! Täällähän sinut vielä tapaan. Näetkös — tässä. (Paiskaa pinkan kirjasia ja lentolehtiä pöydälle). Toin sinulle vielä viimeistä lukemista tuomiopäivänäsi.

EETU. Niitäkö ne on vielä samoja perustuslaillisten levittämiä? "Isänmaallista lukemista. Uusi asevelvollisuus. Keskustelu kirkkomäellä."

ESA. Mitäs? Olet kai sinä kylliksesi saanut niitä suomettarelaistenkin petospuheita "arvoisille kansalaisille" ja mitä kaikkia niitä on.

JULJAANA (itsekseen). Voi sitä asiaa taaskin! (Menee ulos).

EETU. Oletko siis jo varmaan päättänyt, Esa?

ESA. Vielähäntä kysyt. Pysyä poissa, se on ainoa oikea ja muuten paraskin meille. Sillä saatpa nähdä, kuinka niiden käy, jotka menevät. Ja niihin en kuulu minä.

EETU. Väkivaltaa tietysti tarkoitat että ruvetaan niitä kohtaan harjoittamaan? — Ja ehkä vielä enemmän kuin tähän asti?

ESA. Tietysti. Väkivalta väkivaltaa vastaan! Kuulehan: tämmöisiä on lappuja yöllä naulattu telehvoonipatsaisin pitkin teitä. (Lukee). "Kansalaiset! Se laki, jonka nojalla nykyinen asevelvollisuuskutsunta toimitetaan, aijotaan saada väkivallalla maamme sotilaslaiksi. — Mutta jokainen kunnon kansalainen tehköön kaiken voitavansa, että kutsutut nuorukaiset eivät alistu sitä noudattamaan, vaan pysyvät kutsunnasta pois." Kuulitkos?

EETU. Kuulin.

ESA. Ja sen tautta minäkin kunnon kansalaisena teen nyt kaiken voitavani, ettet sinäkään menisi. Jäät siis pois? Eikö niin? Kyllä se on parasta omankin etusi kannalta, muista se! Oman rauhasikin vuoksi.

EETU. Omanko etusi kannalta sinä sitte asiaa etupäässä katseletkin?

ESA. Sanoinhan ensin, että se on ainoa oikea. — Mutta niinkuin sinä mukakin et asiaa oman etusi kannalta katseleisi. Kyllä se tiedetään. Etpä sinäkään taida olla muita parempi.

EETU. Jospa tuo ainoa oikea lienee oikein sekään, kun antaa väkivallalla hävittää kaikki mitä meillä on. Johan ne ovat vieneet, vastarinnan tähden, kaartin, rakuunat ja muut ja samaten vienevät loputkin.

ESA. Jos vievät, niin eivätpä niitä ole ainakaan hyvällä ja helpolla saaneet.

EETU. Eikös sitte olisi parempi, niinkuin toiselta puolen selitetään, nyt mennä kutsuntaan, että valtiopäivät saataisiin kokoon kutsutuiksi. Ne sitte järjestäisivät perustuslain mukaan asevelvollisuusasian.

ESA. Se on sitä vanhaa hapatusta. Sillä ei voita mitään. Se vie vain hyvää kyytiä hunningolle.

EETU. Siinäpä ainakin hyvällä koetetaan saada hyvää aikaan.

ESA. Elä joutavia. En kehtaa kuunnellakaan.

EETU. Ei ainakaan väkivaltaa käytetä.

ESA. Vai ei? Entäs kun viranomaisia korkeilla sakoilla uhataan ja viroista eroitetaan, jotka vain eivät hiiskumatta tottele.

EETU. Eihän ne personallista vapautta niin kuitenkaan sorra, kuin ne, jotka silmiin sylkevät ja ruokaa tahi palkkaa kieltävät antamasta sille, joka vain ei heidän mielipidettään noudata.

ESA. Ei, sillä lailla ne eivät personallista vapautta sorra, se on totta, mutta sillä vallalla, joka niillä on käsissään: laittomilla lainmääräyksillä. Etpä, esimerkiksi, tuota sinäkään papin siunausta eukollesi saisi, jos kutsuntaan olisit menemättä ja sitte naida aikoisit kristityn tavalla.

EETU (ei vastaa).

ESA. Ähä! Jäikös suusi kiinni?! Ei. Yksi siinä vain on tie ja sen olen sinulle nyt neuvonut minäkin. Vaan jos sittenkin vielä aiot kutsuntaan mennä, Eetu, niin muista, että kyllä siellä kaupungin portilla miehiä on, jotka sinut takaisin käännyttävät, ell’et niitä jo maantiellä ole tavannut. Ja vaikka metsääkin kiertämään rupeaisit, niin nousee tiesi pystyyn sielläkin. — Hyvästi nyt! En viitsi pitemmältä samaa asiaa jankutella. (Menee).

EETU (hänen jälkeensä). Pääsee sitä kaupunkiin veneelläkin, jos niiksi tulee.— —

JULJAANA (palaa). Aini tulee heti puheellesi, Eetu.

EETU. Tekös häntä kävitte hakemassa, äiti?

JULJAANA. Minä, kultaseni, minä. Niin saat vielä häntäkin puhutella ja nähdä.

EETU. Mitäs te, äiti, joutavia?! (Nousee pöydästä). Saatte korjata pois.

JULJAANA. Jokos sinä lopetit, poikaseni? Olisin vielä silakoita lisää antanut.

EETU. Minä jo söin. Ett’ette itse…?

JULJAANA (alkaa korjata pois). Johan minä noustuani kahvin kanssa vähän suuhun panin. Elä sinä minusta. Ja kerkiänhän minä vielä päivänkin kuluessa… sen vähän, mikä minulla käy syönti… Kunhan sinä vain olet kylläinen, poikaseni!

EETU. Kylläinen olen.

AINI (tulee). Huomenta, Eetu! (Kättely). No, yhäkö sinä vielä hoiput päätöksessäsi? Johan sitä eilen puhuttiin ja punnittiin. Eikös sitte vieläkään selvinnyt — yönkään kuluessa?

JULJAANA. Sitähän se tässä yhä… Ja nyt kävi taannoin vielä
Virtasenkin Esa oppiaan jakelemassa.

EETU. Ettepä tuota näy yksikään osaavan oikein järkevästi ja selvästi neuvoa. Että tolkku tulisi. Et sinäkään, Aini.

AINI. Eikös se ollut selvä, minun ajatukseni? Parhaimmalta minusta sittenkin tuntuu…

EETU. Että menen?

AINI. Eikä kun että pysyt poissa.

JULJAANA. Niinkö sinäkin, Aini?…

EETU. Kai et sitte niin kovin haluakaan enää, että se yhteenmenomme toteutuisi? Enpä minä siinä muuta näe.

AINI. Eetu kulta, mitenkäs se sitte paremmin toteutuisi, jos sinut täältä palkattomaksi ajetaan?

EETU. Mistäpä tuon edeltäkäsin tietää?!

AINI. Niinpä jos sen uhkauksensa panevat täytäntöön. Ja silloin ei saada näinkään paljon yhdessä olla, kuin nyt, ei näin lähittäin asua eikä näinkään usein tavata toisemme.

EETU. Vaan jospa silloin sinäkin lähdet pois paikastasi.

AINI. Ja minnekä sitte?

EETU. Eikös maailmassa tilaa ole?! Lähdetään vaikka Ameriikkaan, ell’ei kotimaassa enää työtä saa.

JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni? Ja minun, vanhan äitisi, yksin kuolemaan jättäisit?

AINI. Ei tuo nyt viisasta olisi. Minä kun tässä juuri taas olen hyvän paikan saanut.

EETU. Sepäs se on! Hyvän! Oma etupa se sittenkin aina määrää. Niinpä sinullekin tässä kohdin.

AINI. Itsehän sitä niin toivoit ja halusit, Eetu. Ja nyt puhut tuolla lailla.

EETU. Tiedäthän sinä minun toivoni, Aini. Minä toivoin ja toivon yhä, että saisin sinut niin pian kuin suinkin omakseni. Sen tietää äitikin. Siinä haluni ja tekojeni määrä.

AINI. Mutta kun ei se nyt voi niin pian tapahtua, niin minkäs sille mahtaa. Ei auta muu, kuin odottaa.

EETU. Mahtaa sille, kun vain tahtoo. Ja välinpitämätönpä se vain lykkäyksestä puhuu. Näen ja kuulen minä sen piittaamattomuutesi jo kaikesta.

JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni?!

AINI (itku kulkussa). Tuolla lailla loukkaat, Eetu.

JULJAANA. Eihän Aini liene siihen mitään aihetta antanut?

AINI. Enkös minä aina ole sanonut, että minä kyllä… jahka vain… että olen valmis… pysyn sanassani… kun vain itse teet sen mahdolliseksi.

EETU. Siinä olen parastani koettanut. Ja mahdollista se onkin, kun vain on hyvä tahto. Sanoinhan jo äsken, että lähdetään yhdessä vaikka Ameriikkaan.

AINI. Mutta sehän on mahdotonta.

JULJAANA. Eihän nyt toki, poikani.

EETU. Olkaa vaiti, äiti!

AINI. Tahdot vain repiä ja hävittää, mitä juuri ollaan aikaan saatu.

EETU (kovassa mielenliikutuksessa). Mitä aikaan saatu? Että tuolla viihdyt hyvin?! Unhotat vanhat ystäväsi! — — Kylmenet ja käännät selkäsikin meille kohta! — — Niin juuri! Viihdyt hyvin vain tuolla yläpytingissäsi — — konttoriherrain silmälumeena! Se se sinua pidättää, ei muu.

JULJAANA. Eetu rakas, Eetu!

AINI. No nyt en tiedä, mitä sinulle sanoakaan enää?! Lähden pois, tieheni. (Aikoo mennä).

SULO VAARANEN (tulee samassa sisään). Täälläkös se Aini-neiti on?! — Näin että taaskin tänne juoksitte. Mitäs teillä aina on täällä tekemistä, mitä?

EETU. Mitäs teillä, herra konttoristi, on sen kanssa tekemistä?

SULO. Mitäs Eetu Kokolla sitte on sen kanssa tekemistä?

EETU. Ehkäpä jotakin onkin.

SULO. Ehkäpä sitte on minullakin.

EETU. Oo-hoh?!

AINI. Eipä taida sitte olla kellään mitään sen kanssa tekemistä.

SULO. Oo-hoh, sanon sitte minäkin.

JULJAANA. Aini on meille vain vanha tuttava, herra Vaaranen.

EETU. Vai niin se on, Aini?! Mitäs se sitte oikein merkitsee?

SULO. Sen sanon minä. Se merkitsee sitä, ettei neiti Ainin sovi tänne teidän luoksenne juoksennella.

AINI. Anteeksi! Minä kyllä tiedän…

EETU. Vai te sitä nyt sitte olette neiti Ainin käskijä, herra konttoristi?

AINI. Elä viitsi, Eetu!

JULJAANA. Anna olla, anna!

SULO. Ell’en käskijä olisikaan, niin kieltäjä olen, isännöitsijän nimessä, ettei hän saa tänne juosta. Sillä isännöitsijä ei sitä suvaitse. Eikä hän saa itsekään tällä lailla mainettaan turmella.

AINI. Siitä minä kyllä itse pidän huolen, herra konttoristi.

EETU (naurahtaen). Kaunista huolenpitoa teidänkin puoleltanne, herra Vaaranen! Pitäisittepä paremmin huolta siitä, ettette itse hänen mainettaan pilaisi.

SULO. Kuuleppas nyt, Eetu Kokko!

JULJAANA. Rakas Eetul

AINI. Herranen aika, mikä tästä nyt tulikaan?!

EETU. Kuulen kyllä, sanokaa vain!

SULO. Sanon vain, että alat enemmän kuin liikoja lasketella.

EETU. Minä tiedän hyvin, mitä sanon. En ainakaan toisten ihmisten asuntoihin tungeskele ja heidän asioihinsa sekaannu.

JULJAANA. Saanko minä…? Antakaahan kun minä puhun. Tämän Eetunhan on, niinkuin tiedätte, tänään kutsuntaanmeno-asiansa ratkaistava.

SULO. Sen kai pitäisi hänelle jo ammoin selvä olla, mitä Jyrykosken tehtaalla palvelevien kutsunnanalaisten on tehtävä.

JULJAANA. Niin, no, nähkääs, siitähän se Aini vanhana tuttavana ja minun kutsumana päälle päätteeksi tuli vain meille puhumaan.

AINI. Eihän siinä sen pahempaa ollut.

EETU. Eipä se muuten kehenkään sivulliseen kuulu, mistä hän tuli kanssani puhumaan.

SULO. Niin sivullinen tässä asiassa minä en kuitenkaan ole, jos sen laita semmoinen oli. — No, tietysti, Aini-neiti osasi oikean neuvon antaa, vai?

AINI. Senhän minä, tietysti, annoin.

SULO. Siitä kai ei sitte pitempiä puheita syntynyt?

EETU. Mistäpä sen tietää. Ehkäpä syntyikin.

SULO. Vai on asia täällä sillä kannalla?

JULJAANA. Vaikeahan se voi olla monen omalle tunnolle monessa suhteessakin.

SULO. Sittepä minä voin Eetu Kokolle jo edeltäpäin sanoa, että sille meidän alustalaisistamme, joka kutsuntaan menee, ei tulla ainakaan pitkiä puheita pitämään.

AINI. Eihän se Eetu anna asian niin pitkälle mennä. Ethän, Eetu?

EETU (Ainille). Anna jo olla! — (Sulolle). Kyllä se nähdään, mistä se menettelynne johtuu, jos todellakin niin vain ai’otte… Ei suinkaan teillä laillista oikeutta ole miestä mielipiteittensä tähden pellolle heittää.

SULO. Siihen kyllä laillinen oikeus on, jos mies on tehtäväänsä kelvoton.

EETU. Ähäs! Ainakin selvästi sanottu. Kelvottomuuteen kai kyllä tarpeen tullessa syy löytyy, vai? Tahi ehkä jo on löytynytkin — edeltäkäsin? Kuinka, herra konttoristi?

SULO. Minä en rupea kanssasi tämän enempää kiistelemään…

JULJAANA. Niin, lopettakaa jo!

AINI. Parasta onkin.

EETU. Parasta onkin. — Ja parasta olisi ollut, ettette olisi tänne tullutkaan.

SULO. Pitkällepä menee. Tahdotko ehkä tällä minut ulos ajaa?

EETU (ikäänkuin itsekseen). Ainakin ansaitsisitte sen.

SULO. Minun kyllä on muutenkin jo aika täältä lähteä. Ja sinun, Eetu, myöskin — työhösi. Sillä neuvoni olen sinulle antanut. Ja ell’et sitä seuraa, niin hullusti sinun käy. Se on viimeinen sanani.

AINI. Eetu on kyllä järkevä.

JULJAANA. Niin, niin, kyllä hän…

SULO. Tulkaa pois, Aini-neiti!

EETU. Aini kyllä tietää, milloin hänen on mentävä. Ja tien hän löytää yksinkin.

AINI (puoli kovaan Eetulle). Tiedäthän, Eetu, nyt? Teet niinkuin on neuvottu? Menet oitis työhösi, eikö niin? Se on parasta. Ja minunkin on mentävä. Olen jo niin kauan ollut poissa. Hyvästi taas!

SULO (ottaa Ainia käsipuolesta). Teidän täytyy tulla täältä pois. Ette saa jäädä tänne enää. (Taluttaa Ainia ovelle).

AINI (koettaen mennessään irroittaa kätensä). Antakaa olla! Menenhän minä — yksinkin. — Hyvästi, Juljaana! (Menee ulos Vaarasen saattamana).

EETU (polkien jalkaansa, hampaitaan kiristäen). Saakelin roisto!

JULJAANA (ikkunassa). Tuossahan se Aini jo yksin juoksee. Pääsipäs irti sen räähkän kynsistä.

EETU. Tällä kertaa. Ei tiedä, kuinka toiste käy. (Panee lakin päähänsä).

JULJAANA (kävelee ja puuhailee minkä mitäkin, aina väliin päivitellen). Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! — Näinköhän tuo räähkä toden perään oli insinöörin lähettämä?

EETU. Vielä mitä! Sen omia koiruuksia vain. Kyllä minä sen jo tunnen.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi, minun päiviäni!

(Lyhyt väliaika).

EETU (mietittyään). Äiti, hoi!

JULJAANA. Mitä, poikaseni, mitä?

EETU. Nyt minä olen päättänyt.

JULJAANA. No, sehän on hyvä.

EETU. Minä lähden kutsuntaan sittenkin.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! (Istuutuu tuolille ja alkaa hiljakseen itkeä, ruumistaan kiikutelleen).

EETU. No, mitä te siinä joutavia itkette?

JULJAANA. Kuinkas meidän sitte käykään?!

’ EETU. Mikäs olisi käydessä? Käy niinkuin käydä pitää.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Vaan tokko sinä sinne enää kerkiätkään?

EETU. Kerkiän. Enhän minä luettelossa ensimäisiä ole. Ja ehkäpä antavat arvan nostaa, vaikka myöhemminkin tulen.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! — Ja miksi nyt näin päätit, poikaseni!
Vasten muitten neuvoja?

EETU. On siihen syynsä. Eikös ne teillekin selvät ole?

JULJAANA. Enhän minä, enhän minä nyt käsitä niin mitään.

EETU. Selvähän se on. Muuta ei olekaan tehtävä. Minä nyt olen ratkaissut ja sitte on Ainin ratkaistava, minnepäin hänen tiensä kääntyy. Seuraako minua, lähteekö elämän taipaleelle minun kanssani vai tännekö jääpi rehottamaan, toisen heilaksi heittäytyy? Näyttäköön, onko niin minuun kiintynyt, kuin minä häneen. Vai pitäisikö minun heidän neuvojaan seurata saadakseni vain jäädä tänne puusta katsojaksi, mitenkä Ainini muitten hyväksi elää ja ehkäpä heidän mielistelyistään yhä enemmän koreiluun ja kiemailuun taipuu ja sitte alkaa alamäkeä luisua ja yhä syvemmälle vaipumistaan vaipuu. Ei, äiti! Velvollisuuteni on saada hänet omakseni, maksoi minkä maksoi. Ja nyt minä sen yrityksen teen. Helppoa se ei ole, sen kyllä näettekin. Mutta — mutta, se on tehtävä, äiti. Minä en voi muuta, en. Ajakoot pellolle, jos uskaltavat ja sydän sallii ja oikeutta heillä siihen on. Sillä olenko minä mikään rikoksen tekijä, jos nyt kutsuntaan menen?! Ihminenhän olen minäkin ja ihmisen tunteet minullakin on. Ja tehtäväni olen täällä aina rehellisesti täyttänyt, en juonut, en juopotellut, en varastanut enkä murhannut, ja siivosti tahdon elää vastakin, kun vain elää annetaan. Kuka tässä asiassa oikeassa on, sen ratkaiskoon Jumala. Järkeni sitä ei ole selväksi saanut. Sydämmeni käskystä vain olen päätökseni tehnyt ja toimin nyt — Hyvästi, äiti! (Menee).

JULJAANA. Hyvästi, poikaseni! Hyvästi, kultaseni! (Menee hänen jäljessään ovelle ja vetää oven kiinni). Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! (Käydä tallustelee huoneessa). Mikä tästä nyt tulee?! Mikä tästä nyt tulee?! (Hakee esille virsikirjan. Hyräilee ensin jotakin virren nuottia ja asettuu sitte, kasvot ikkunaan päin, ääneen laulamaan kirjasta jotakin virttä).

SULO (kurkistaa ovesta). Ei häntä näy täälläkään. (Tulee sisään).

ESA (tulee hänen perässään). Kyllä hän sitte meni. Hän se oli, joka sousi kaupunkiin päin veneellä.

SULO. Juljaana!

JULJAANA (taukoaa laulamasta). Herra Jesus! En huomannutkaan, että kukaan sisään tuli.

SULO. Elkää nyt noin huutako! Kuuluu yli koko tehtaan. Tehtaalaiset luulevat, että höyrypilli puhaltaa ja lähtevät ruo’alle.

ESA (nauraa hihittää). Hi-hi-hi-hi-hi! — Ennen aikojaan.

JULJAANA. Virttähän minä… Vai eikös sitäkään…?

SULO. Missäs poikamukulasi nyt on?

JULJAANA. En tiedä, hyvä herra, en tiedä.

SULO. Hän ei ole työpaikallaan eikä ole sairaskaan, — senhän muuten jo aamullakin näin. Menikös hän kaupunkiin?

JULJAANA. Saattoi mennä, hyvä herra. En tiedä. Voi minun päiviäni!

SULO. Kuuleppas, Juljaana! Se ei ole hyvä, että sinun Eetusi näin menettelee.

JULJAANA. Eihän se mahda olla, hyvä herra.

SULO. Sinun tähtesi on isännöitsijä hänelle jo monasti antanut anteeksi.

JULJAANA. Eiköpähän tuo sitte anna nytkin, jos poikani on jossakin rikkonut. Ja johan tuota on kauan täällä asuttu, ensin mieheni ja sitte poikani. Asuttu on ja työtäkin tehty nuhteettomasti, hyvä herra. Eiköpä tuo isännöitsijä nyt sitte…

SULO. Insinööri matkusti Helsinkiin. Mutta minä koetan kyllä tehdä voitavani.

JULJAANA. Niin, niin. Voi minun päiviäni!

SULO. No, saadaan nyt sitte nähdä. — (Esalle). Jos asia todellakin niin on, niin pois hänen pitää täältä, se on vissi. Ja sinä pääset silloin muuttamaan tänne, Esa.

ESA. Kiitän hyvin paljon, herra Vaaranen.

SULO. Kuuleppas! Juokse nyt samalla sinne ylös ja pyydä se Aini-neiti tulemaan tänne vähän minun puheilleni. Sano, että odotan täällä ja että hän tulee heti paikalla.

ESA.. Kyllä, herra konttoristi.

SULO. Saat mennä. Eikä sinun tarvitse enää tänne tulla.

ESA. Hyvä on,’ hyvä on. (Menee).

SULO. Niin, tuota, Juljaana! Mutta minä tulin oikeastaan luoksesi pyytämään, että taas olisit niin hyvä ja menisit niitä konttorin rappusia pesemään. Ne ovat taaskin niin saakurin likaiset kaikkien työläisten kuljettamasta ravasta. Vieläkö sinä jaksat? Sinähän niitä olet usein ennenkin viruttanut. Ja tokko viitsitkään?

JULJAANA. Vai viitsin? Hyvin mielelläni, herra Vaaranen, sen teen. Kyllähän tätä rintaani aina pahasti ahdistaa vaan miksen sitä vielä jaksaisi. Ja teille jaksan tehdä vaikka mitä.

SULO. No, mene nyt sitte heti. Nyt on paras aika, kun ei siellä ketään juokse. Keittiöstä saat kyllä kaikki pesutarpeet.

JULJAANA. Tiedänhän minä… Ja pääsenhän minä tästä heti.

SULO. Mennään sitte yhdessä, muoriseni.

JULJAANA. Mennään, kultaseni, mennään. (Menevät. Kuuluu, että avain otetaan lukosta. Kotvasen kuluttua kuuluu, että avain taas pannaan lukon reikään ja ovi aukiaa).

SULO (palaa, jättäen oven puoleksi auki, kävelee pari kertaa edestakaisin, vihellellen).

AINI. (tulee juosten sisään). Te kutsutitte minut tänne, herra konttoristi?

SULO (vetää oven kiinni). Niin. — Eihän teillä, neiti Aini, mitään kiireellisiä tehtäviä nyt enää ole? Insinöörihän jo lähti?

AINI. Niin, hän lähti. Kuinka niin?

SULO. Sittehän voidaan vähän puhella keskenämme. Olen sitä jo niin kauan halunnut.

AINI. Täälläkö? Ja mistä?

SULO. Kuulkaa! Saanko minä sinutella teitä, neiti Aini?

AINI. Jos vain tahdotte. Tehkää niin hyvin!

SULO (ottaa häntä kädestä). Ja sinä, Aini, sinuttele sinäkin minua!
Nimeni on Sulo.

AINI. Eihän se… Miksi?

SULO. Kyllä, kyllä, näin meidän kesken! Jos et muuten tahdo, niin tee se ainakin näin kahden kesken ollessasi minun kanssani. Sillä meidän pitää tästä lähin useammin saada tavata toisemme. Eikö niin? Voimmehan useamminkin olla kahdenkesken?

AINI. Enpä tiedä, tosiaan.

SULO. Kuinka et tiedä?

AINI. Ja mitä varten? Mitä hyötyä siitä lähtee?

SULO. Oletpas sinä kummallinen. Ihan kuin vasta maailmaan syntynyt. —
Minähän olen täällä konttoristi.

AINI. Tiedänhän minä sen, herra…

SULO. No, etpä sinä tahdokaan minua sinutella?! — Näetkös, minulla on jo hyvänlainen palkka. Jonkun ajan kuluttua saan varmaan palkankorotuksen ja silloin… Aini, saanko minä suudella sinua?

AINI. Ette, ette.

SULO. Mutta minäpä suutelen sinua sittenkin. (Tahtoo suudella Ainia).

AINI. Ette saa! Antakaa minun olla! Minä lähden pois. (Riuhtaisekse hänestä irti).

SULO. No, no, elä nyt vielä! Annahan kun puhun sinulle ensin!

AINI (ovella). Mitäs teillä sitte on minulle puhumista?

SULO. Sinähän olit vain lyhyen ajan siellä Seurahuoneella?

AINI. Muutamia viikkoja. Entä sitte?

SULO. Muuten vain. Tahtoisin tietää, mikä se oikeastaan sai sinut tänne muuttamaan, jokuko viehätys tuolla yläpytingissä vai täällä, tässä yksinkertaisessa majassa. Kuulin, että olette tuttuja täällä?

AINI. Niin ollaan oltu.

SULO. Oikeinko ehkä ystävyksiäkin?

AINI. Sitä teidän ei tarvitse tietää eikä minun siihen vastata, herra
Vaaranen. Te ette ole minun rippi-isäni.

SULO. No, no. Ei nyt niin pahaksi panna. Mutta joka tapauksessa on närkästyksesi tavallaan jo vastaus siihen, mitä tahdoin tietää. Muuten sinut jo aamullakin haettiin tänne neuvonantajaksi ja se selittää myöskin vähän.

AINI. Jospa sitte niin olisikin, niin…

SULO. Mitäkö se minuun kuuluu?

AINI. Niin juuri.

SULO. Kuuluupa hyvinkin. Sillä juuri tuosta seikasta paljon riippuu, miten minä… tuota, miten isännistö… taikka minä isännistön määräysten mukaan tulen menettelemään siinäkin asiassa, joka sinun ystäväsi tänään on koetukselle pannut. Niin, niin, näetkös: sinä voit, sinun välisi voi sen ratkaisuun paljon vaikuttaa. Ja toiselta puolen voi taas itse tämä asiakin hyvin paljon vaikuttaa sinuun ja sinun asemaasi täällä tehtaalla. Sinä ehkä kyllä hyvinkin ymmärrät, mitä tällä tarkoitan. Ja se se oli, mistä tahdoin sinulle puhua, Aini.

AINI. Minä saan siis mennä?

SULO. Eikö sinulla sitte ole mitään sanomista?

AINI (kotvan miettimisen jälkeen). Mitäpä minulla olisi sanomista?

SULO. Et siis tahdo häntä puolustaakaan? Et tahdo lausua yhtään sanaa hänen puolestansa? Taikka pyytää mitään hänen hyväksensä?

AINI. Minä pyydän, ettei minua sekoitettaisi mihinkään asioihin, herra konttoristi.

SULO. Hyvä. Sen teen mielelläni. Varsinkin kun nyt näen, ettei hän sinulle olekaan semmoinen ystävä, kuin miksi luulin.

AINI. Herra Vaaranen, miksi te tuolla lailla penkoatte toisten ihmisten salaisia tunteita? Se on sydämmetöntä teidän puoleltanne! Minä en voi. (Pyyhkii kyyneleitä silmistään). Jos teillä ei ole sen parempaa puhumista, niin olisitte ennemmin puhumatta.

SULO. Sittenkin? Jotakin on sittenkin siellä sydämmesi pohjalla häntä kohtaan? Sääliä? Ehkä paljonkin?

AINI. Ell’ei teissä sitä ole, niin olette ihmisyydetön.

SULO. Kas niin! Pyyntö sittenkin hänen hyväksensä.

AINI. Kun sen niin ymmärrätte, niin ottakaa se sitte huomioonkin.

SULO. Sinunko tähtesi, Aini? (Väliaika). Et vastaa? — Mutta onko sinulla sääliä minua kohtaan? Ehkä minäkin sitä tarvitsen ja kaipaan, Aini? Tuota rakkauden, — kuinka minä sanoisin? — alkusäveltä? Sen ensimäistä puoleensa vetävää kosketusta? Ehkä? Ja siksi juuri, etten sitä ole koskaan saanut kokea? Ihmisyydetön, sanot. Mutta sinäkö, minut luotasi sysäämällä, olet minut ihmiseilisemmäksi tehnyt? Ihmiseksi tullakseen ja ihmisenä pysyäkseen täytyy syntyä rakkaudesta ja elää rakkaudesta, muuten sitä muuttuu kiveksi. Niin on minun käynyt.

AINI. Voi, miksi te kiusaatte minua?!

SULO. Anteeksi, Aini, että tulin sinulle liikoja puhuneeksi. Ne olivat loruja vain. Saat mennä nyt.

AINI (viivyttelee).

SULO. Saat mennä, saat mennä, sanoin minä.

AINI. Kyllä. Mutta saanko ensin kysyä?

SULO. No, kysy sitte.

AINI. Eikös teillä ole ollut äitiä, siskoa, ystävää, joka teille olisi ollut rakas taikka teitä rakastanut?…

SULO. Sanoisinpa melkein: ei — ei koskaan. Äitini kuoli pienenä ollessani ja minä olin ainoa lapsi. Joku täti kuuluu minua jaloilla pysytelleen, kunnes elämän virta minua lastuna maailmaan rantoja pitkin rupesi kuljettelemaan. Ja niin olen kulkenut tähän saakka, eläen kätteni töillä. Ystäviä en ole koskaan löytänyt, — lieneekö siihen ollut luonteeni syynä vai eikö niitä oikein missään lienekään. Nyt olin yhden ystävän haamun löytävinäni, mutta sekin kaikkosi luotani heti. Se olit sinä, Aini! Vaan mitäpä tuosta enää puhun. Saat mennä! Saat mennä! Tuollapa mäellä näkyy Juljaanakin jo käntystelevän tännepäin.

AINI. Kyllä. Paikalla. Mutta —?

SULO. Mitä niin?

AINI. Antakaa kätenne!

SULO. Tuossa!

AINI. Kumartakaa hiukan päätänne minun puoleeni!

SULO (kumartaa). No?

AINI (ottaa hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja painaa suudelman hänen otsalleen). Ja hyvästi nyt!

SULO (sulkee hänet syliinsä). Kiitos, Aini, kiitos!

AINI. Minä menen nyt.

SULO. Eikä. Minä menen. Sinä jäät. Hyvästi! (Juoksee pois).

AINI (seisottuaan kotvan paikallaan, menee ikkunan luo). Tuossapa
Juljaana onkin. (Istuutuu ja selailee virsikirjaa).

JULJAANA (tulee). Kukas se täällä…?

AINI. Minä täällä istun, Juljaana.

JULJAANA. Ainikos se…? Sitähän minä ajattelin, että kukas se täällä on käynyt, kun muistin, että panin oven lukkoon mennessäni. Luulin jo, että Eetu oli tullut takaisin.

AINI. Sitähän minäkin tahdoin kuulustella, että mitä hän sitte…?

JULJAANA. Sinnehän se meni, kultaseni. Sinnehän se meni.

AINI. Sittenkin! Kyllä se nyt oli hullusti.

JULJAANA. Jumalan tahto! Niin kai se oli sallittu, kultaseni.

AINI. Ja jos vielä otetaan?

JULJAANA (kummastellen). Häh? Kaartiinko?

AINI. Niin, niin — sotaväkeen.

JULJAANA. No, eihän se pahinta olisi. Sitähän minä perustelen, että sehän se vielä ihan hullusti olisi, jos ei otettaisi. Silloinhan se täällä palkattomaksi jää, jos tekevät, minkä uhkaavat, ja muualla samoin. Ihan leivättömäksi kerrassaan.

AINI. Saattaahan se niinkin olla. Oikeinpa te siinä suhteessa ehkä ajattelettekin, Juljaana.

JULJAANA. No, eikös niin, kultaseni, kun asia kerran näin pitkälle on joutunut?

AINI. Ainapa niillä vanhoilla sittenkin on viisautta enemmän, kuin meillä nuorilla.

JULJAANA. Pälkähtää, näenmä, tuota välistä vielä jotakin vanhankin päähän. — Kunpa vain, kultaseni, hän osaisi niin alhaisen numeron ottaa, että ollenkaan tarkastettavaksi pääsisi. Siinä se vieläkin on kommervenkki ennenkuin tämä pulma ratkeaa. Ne kun, kuulenma, eivät ota kaikkiaan kuin yhdeksäntoista miestä koko läänistä.

AINI. Niin, niin. Vaan jos siinäkin sitte vielä raakkaavat, — vikoja löytävät.

JULJAANA. Häh? Vai raakkaavat? Minunko pojassani vikoja löytävät? Mitä sinä nyt, kultaseni, löpiset?! Jos vain niin käy, että hän oikean numeron saa, niin kyllä ne ei pääse raakkaamaan. Yhtä hyvä kaartilainen hänestä tulisi, kuin kaikista muistakin. Huonosti, näenmä, sinä, kultaseni, Kokon Juljaanan Eetupojan tunnetkin.

AINI. Enhän minä sitä, Juljaana hyvä. Vaan kuka heidän siellä tietää.
Ja äitihän se parhaiten poikansa aina tuntee.

JULJAANA. Äiti, äiti. Vaan ei ne kakki äiditkään niin poikiaan tunne, kuin minä Eetu kultani. Niin, kultaseni, niin. Se on minun Eetuni, minun oma Eetuni.

AINI. Tiedänhän minä: kovinhan te häntä rakastatte.

JULJAANA. Sen tietää vain Jumala, miten häntä rakastan. Ja rakkauden väärtti se mukula onkin. Jospa sinäkin, Aini, häntä joskus niin tulisit rakastamaan, kuin minä. Mutta tässäpä se pulma nyt onkin. Tässä, tässä, että nyt saadaan nähdä mitenkä se ratkeaa. Kuinka käy ja miten mikin tekee? Voi tokisen minun päiviäni, kultaseni!

AINI. Olisipa se ehkä todellakin parasta, että niin kävisi, kuin puhuitte, Juljaana. Ei tulisi syytä kummankaan niskoille.

JULJAANA. Sitähän minäkin. Eetu saisi odottaa ja sinä jäisit tänne odottamaan. Eikö niin? Pakostakin.

AINI. Niin, niin. Kyllä se olisi sillä lailla…

JULJAANA. Vaan mitenkä nyt Jumala sen arvan antaa, siinä se on.

AINI. Eikös sitte ole, niinkuin sanotaan, arpapeliä ihan sananmukaisesti meidän elämämme useinkin?!

JULJAANA. Hys! Ihan oli kuin olisi kuulunut jo kopinata ulkoa. Hänkös se…?

EETU (tulee). Tässä minä nyt olen.

JULJAANA. Hänhän se oli! — Poikaseni?!

AINI. Ja minäkin olen täällä, Eetu.

EETU. Parahiksihan tuo sattui. Tokkopahan tässä nyt enää pitkiä puheita kenenkään kanssa tuleekaan.

JULJAANA. No? Miks’et sinä jo kerro? Kuinkas kävi arvan otossa?

EETU. Tuossa se on numero. (Lyö pöytään arpalipun).

AINI (katsoo lippua). Kolmesataa yhdeksänkymmentäviisi.

EETU. Ihan viimeisiä numeroita!

JULJAANA (menee uunin soppeen ja rupee hiljaan itkeä nyyhkyttämään).

EETU. Mitä siinä nyt taas tyhryytätte, äiti? (Lyhyt väliaika). Vai eikö ollut hyvä onni, kun ei ensimäisiä numeroita sattunut? (Taaskin väliaika). Mitä hiidessä?! Mykkiäkö te olette vai miksette puhu mitään?! Sinäkin, Aini?!

AINI. Mitäpä minulla olisi sanomista?

EETU. Mitäpä sinulla?! Haukkuisit edes — siaksi, ell’et muuta. Mitäs sinä täällä sitte istua kökötät?

AINI. Äitisi luona istun. Vaan pääsenhän minä täältä…

JULJAANA. Eetu kulta!

EETU. No, kun kerran istut, niin istu sitte vieläkin eläkä rimpuile.

AINI (tahtoo mennä). Unhotat, Eetu, ett’en minä ole sinun tällä lailla komennettavasi.

EETU (pidättää häntä). Aini, anna anteeksi! Minä pyydän! Tiedäthän sinä, kuinka vaikeata… Sydän on niin täysi, niin täysi… Minä pyydän: istu vielä vähän aikaa!

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni!

AINI. Mitäs minä?… Tiellähän minä vain nyt täällä olen.

EETU. Sinäkö tiellä? Minunko tielläni sinä, Aini? Sitte et tiedä mitä, puhut. Päiväkö pilven tiellä? Istu, Aini, ja puhu! Sano, mitä meidän nyt on tehtävä? Ja sinä, äiti, myös?

JULJAANA (menee taas nyyhkyttäen uunin soppeen).

AINI. Eikös se ollut selvä sinulle, kun kutsuntaan menit? Kai sen nyt itse tiedät?

EETU. Kyllä. Minä tiedän kyllä, mitä teen. Mutta teetkös sinäkin niin? Sitä minä tahdon tietää. Sinun ajatuksesi minä tahdon tietää. Nyt se on selvitettävä, Aini. Nyt on hetki tullut.

AINI. Sinun aikomustasi, Eetu, minä en voi tietää.

EETU. Johan siitä oli aamulla puhe. — Nyt ei auta muu: ensimäiseksi minä lähden sanomaan itseni irti tehtaalta.

AINI. Mitä hyötyä siitä olisi?

JULJAANA. Miksi, poikaseni, miksi?

EETU. Mitäkö hyötyä? Miksi? Siksi, etteivät kerkiäisi uhkaustaan panna täytäntöön.

JULJAANA. Eihän se vielä ole sanottu, että ne sen tekevätkään.

AINI. Eihän sitä ollenkaan tiedä.

EETU. Mitäs täällä sitte semmoista olisi minun poissa ollessani tapahtunut, joka sen uhkauksen kumoaisi?

AINI. Insinöörikään ei ole kotona nyt. On matkustanut Helsinkiin. Eikä tiedä milloinka hän palaa.

JULJAANA. Niin. Mitä sinä joutavia — ennen aikojasi…?!

EETU. Vai on se sillä lailla? Saattaahan tuota ehkä sitte…

ESA (katsoo ovesta sisään). Onko Eetu tullut?

EETU. Täällä ollaan. Mikä hätänä?

ESA. Sinut käskettiin tulemaan konttoriin.

EETU. Siinä se jo on. Enkös sanonut? — Kuka käski?

ESA. Lähettivät vain sanomaan, että tulisit heti paikalla.

EETU. Lähettivät?! Mikäs salainen kuriiri sinä sitte olet olevinasi?
Etkö mukamas sitte asiaakaan tiedä, miksi minua sinne tahdotaan?

ESA. Sen kai sinä tiedät paremmin, kuin minä. Sinun nämä lienevät kaikki salaisuuksiakin eikä minun.

EETU. Minun salaisuuteni tietää jo koko maailma. Ja mitä se ei vielä tiedä, sen se kohta saa kuulla. — No, Aini?! Seuraatko sinä minua nyt?

AINI. Mitä sinä? Minnekä niin?

EETU. Vaikkapa ensin sinne konttoriin.

AINI. Mitä varten, Eetu? Voithan sinä toimittaa siellä asiasi yksinkin.

EETU. Siinä sen jo näen. Asiani voin kyllä itse toimittaa niin hyvin siellä kuin muuallakin. Mutta kysynpä sinulta vieläkin: kun sen olen toimittanut, seuraatko minua sittenkin?

AINI. Eetu hyvä, mitä sinä nyt tässä tuolla lailla reistailet?

EETU. Enkä reistaile. Kysyn vain suoraan, seuraatko minua, Aini? Täältä pois? Minne vain? Vaikka minne, kunpa vain sielu saa rauhan ja sydän onnensa löytää?! Vastaa siihen!

AINI. Voi, voi! Mistä minä tiedän? Enhän minä osaa sanoa.

EETU. Siinä sen taaskin näen. Vastaushan se jo on tuokin. Sinä siis et seuraa, et?!

AINI (nyyhkytellen). Mahdotontahan se on…

EETU. No niin. Mahdotontahan se on sinulle. Arvastahan sen. — Hyvästi sitte, Aini! Ja ainiaaksi hyvästi! Mene! (Taluttaa Ainin rajusti, käsivarresta pidellen, ulos).

JULJAANA. Poikaseni!

ESA. Mitä sinä nyt, Eetu…?!

EETU. Mene siitä sinäkin! Mene konttoriin ja sano, että Eetu Kokko ei tule sinne, mutta se, joka häntä puhutella tahtoo, tulkoon tänne!

ESA. Teen työtä käskettyä. (Menee).

JULJAANA (menee jälleen soppeen itkemään. Kotvan äänettömyys).

EETU (seisoen mielen kuohussa keskellä huonetta ja takoen nyrkillä sydäntään). Miks’ei, miks’ei se jo pakahdu, äiti, tämä kurjan kurja sydän?!!

JULJAANA (menee Eetun luo). Tyynny, poikaseni, tyynny!

EETU. Te vain itkette. Ette sano mitään?

JULJAANA (hänen kaulassaan). Itkenpähän vain. Elä ole milläsikään!
Itken vain — ilosta, poikaseni.

EETU. Ilosta? Mitä te…? Ivaatteko? Kun muut kiroavat?!

JULJAANA. Sinä olet uljas, Eetuseni. Uskallat! Olet mies! Teet niinkuin omatuntosi käskee. Olen ylpeä sinusta. Teet niinkuin itse oikeaksi näet, et niinkuin muut käskevät. Ja sinä teet oikein.

EETU. Ja kuitenkin näin itseäni vahingoitan. Ja teitäkin, äiti, teitä, ainoata, joka minua puolustaa.

JULJAANA. Mitä minusta?! Elä joutavia! Jumala minusta kyllä huolen pitää. Kunpa sinä vain tulisit onnelliseksi!

SULO (tulee).

ESA (näkyy hänen jäljessään eteisessä, jossa ensin vähän viivyttelee, vaan sitte myös astuu sisään).

SULO. Et tullut konttoriin, vaikka sinut käskettiin, Eetu?

EETU. Mitäpä minä sinne tulisin? Tiesinhän, että sinä tänne ehättäisit, ja sanottavasi tiedän sanomattasikin.

SULO. Pidätpäs sinä ääntä!

EETU. Ääntä se pitää, jolla ääntä piisaa.

SULO. Kunnes siitä loppu tulee. Ja nyt se loppu on tullut. Ja kun sanottavani siis jo tiedät, niin laita niin — sen sanon isännistön puolesta — että kolmen päivän kuluessa olet täältä poikessa. Syyt tähän irtisanomiseen tiedät kai kertomattani myöskin?

EETU (naurahtaen). Kyllä — varsin hyvin, jos ne minun puolelleni lykätään. Vaan näin ollen pääsen minä täältä pikemminkin, kun vain palkkani saan.

SULO. Sen saat. Ja jos niin kiirettä teet, niin käy perimässä rahasi konttorista vaikka paikalla. Ne kai sinä kuitenkin tulet sieltä noutamaan, ettei tarvitse tänne lähettää?

EETU. Kah, voinhan teille vielä sen viimeisen kohteliasuuden tehdä.

SULO. Ja kun tämä tupa on tyhjennettävä, että Esa Virtanen pääsee…

EETU (Esan puoleen). Vot, vot, sanoi ryssä. — Niin sitä pitää kunnon miehen!

SULO. Niin pidät kai huolen muoristasikin?

EETU. Jos muori mukaani muille markkinoille lähtee? Sillä ulkomaan passi se tälle pojalle kyllä annetaan nyt.

JULJAANA. Minnekä minä vanha ja kitulias?!

SULO. Siinä tapauksessa me kyllä Juljaanasta huolen pidämme.

EETU. Mikä ääretön jalomielisyys! Toimitatte äitini kunnan kustannukselle — vaivaistaloon! Eiköpäs niin? Siinä se teidän huolenpitonne!

SULO. Sinun kai se on syy sekin, että niinkin pitkälle menee.

EETU. Hah-hah-hah-hah-hah!

JULJAANA (Eetun kaulassa). Mielelläni, mielelläni, kultaseni, menen vaivaistaloonkin. Oman poikani tähden menen vaikka hautaan. Sinun tähtesi, Eetuseni, kunhan sinä vain tulet onnelliseksi!!

EETU. No? Onkos teillä vielä mitä minulle sanottavaa, herra Sulo
Vaaranen?

SULO. Eipä ole.

EETU. Se oli hyvä. Laputtakaa pellolle sitte! Ja edeltäpäin konttoriin. Tulen heti perässä. — (SULO ja ESA kiirehtivät pois). Tphyi! (Sieppaa sängyltä tyynyn, jonka viskaa ovea kohti heidän jälkeensä). Oikeutta se on olevinaan tämäkin! — Ja nyt, äiti, kampssut reilaan! Päivääkään en ai’o täällä enää liikaa viipyä, en. (Menee).

JULJAANA (hänen jälkeensä). Jumala sinua varjelkoon, Eetu!

Esirippu.

Kolmas näytös.

Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Iltapuoli päivää. Hämärtää. Päivällinen on syöty. Pöydällä on kahvilekkeet ja liköörit. Pöydän toisessa päässä istuu CEDERVALL, toisessa, jotenkin huomattavasti juomain vaikutuksen alaisena, VIEMÄRI; pöydän takana istuvat JANTUNEN ja HAJALA, etualalla taas: Cedervallin puolella RULIN ja Viemärin puolella LYHYKÄINEN, molemmat puoleksi selittäin katsojiin päin. Tyhjennetyn voileipäpöydän nurkkaan nojaten seisoo PIHLAJA ja sohvassa istuvat: toisessa nurkassa BJÖRKLUND, toisessa SÖDERDAL.

CEDERVALL. Sillä, hyvät herrat, niinkuin jo etäältä kosken kohina, niin kuuluu tarkkaavan korvaan sorrosta heräävän kansan nousu.

VIEMÄRI. Hyvä!!

CEDERVALL. Kohoavan auringon nuori kansa pani sieltä kaukaisesta idästä raikkaan tuulen puhaltamaan ja se alkoi puhdistaa kaiken sen mädän, jota väkivallalla meidänkin maahan ja kansaan tahdottiin levittää ja jonka inhottava löyhkä, surkea sanoa, jo alkoi täälläkin nenissämme tuntua.

VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!!

PIHLAJA (koskettaa Viemäriä olkapäähän, tehden merkin, että hän olisi vaiti).

CEDERVALL. Ja silloin alkoi naapurimme jättiläinen oikoa vuosisatain unesta raukeita jäseniään, hieraisi silmänsä auki ja heräsi vihdoin näkemään, missä kurjassa tilassa se oli maannut. Se liikahti ja mahtavana kohosi ja antoi äänensä kuulua laajan maansa joka ainoaan soppeen.

VIEMÄRI (hillitysti). Hyvä!

CEDERVALL. Ja kaikkialta kohtasi sen ääni vastakaikua. Vähimminkö täällä meillä, jossa ollaan aina totuttu vapaina elämään, valppaina valvomaan, vaan ei uneliaisuuteen antautumaan, sortoon suistumaan? Ei. Kun siellä vapauden liike alkoi, niin olivat täälläkin kansamme virkeimmät ainekset heti valmiit siihen liittymään. Pietari—Valkeasaaren linja oli ensimäinen, joka yleislakkoon liittyi. Valppaat polyteknikomme sille julkisesti heti kannatuksensa antoivat. Ja nyt — yhtenä kohinana liittyvät siihen kaikki järkevät kansalaiset. Kaikki toiminta on seisautettava ja kaikilla aloilla — täälläkin! Vapautuksemme hetki on tullut. Eikö niin?

VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!! Hyvä!!!

LYHYKÄINEN. Tietysti!

JANTUNEN. Kaikki ollaan mukana.

HAJALA. Ja kaikki ovat saatavat mukaan.

PIHLAJA. Niin pian kuin suinkin on kaikkien kansalaisten kesken kokouksia pantava toimeen.

RULIN. Meidän lakkokomiteamme on jo järjestetty.

SÖDERDAL. Ja kaikki laitokset, olivatpa ne minkä nimellisiä tahansa, ovat pakotettavat lakkoon.

LYHYKÄINEN. Se on luonnollista. Keinot meillä on käsissämme.

BJÖRKLUND. Joka tapauksessa on minun mielestäni kaikenlainen väkivalta vältettävä. Sillä sillä ei voi olla muuta kuin huonot seuraukset. Ensiksi…

LYHYKÄINEN. Joka ei tottele, viralta pois, vaikkapa olisi itse kuvernööri.

HAJALA. Se pannaan ensimäisenä.

PIHLAJA. Se on päätetty. Huomispäivänä.

LYHYKÄINEN. Ja ell’ei hyvällä lähde, niin lähetetään semmoiselle reissulle, josta ei enää takaisin tule.

BJÖRKLUND. Minä pyytäisin vain saada lausua ajatukseni loppuun. (Nousten ylös ja tullen etualalle). Ensiksi, kaikenlainen väkivalta, varsinkin jos se on hallituksen taikkapa muun yläluokan käyttämä, on mitä suurimmassa määrässä turmiollinen, sillä se vaikuttaa tarttuvan taudin tavoin ja synnyttää kansassa siveellisen rappeutumisen…

CEDERVALL. Minä pyydän, Aarne…

PIHLAJA. Mitä tässä joutavia…

VIEMÄRI. Saarnaamaan rupeaa…

RULIN. Ei se meihin pysty kuitenkaan.

BJÖRKLUND. Ette siis anna puhuakaan —?

SÖDERDAL. Annetaan. Kyllä, kyllä. Tee niin hyvin. Mutta lyhyesti.

BJÖRKLUND. Toiseksi, tahdon vain sanoa, että vaikka minä en suinkaan pane yleistä kansalaislakkoa vastaan, jos se vain vie siihen suureen maaliin, jota tarkoitetaan, ja koska isännistö, joka siitä eniten tulee aineellisesti kärsimään, niin päättää, niin, sanon minä, on mielipiteeni, että tällainenkin esimerkki voi olla ylen vaarallinen tulevaisuudessa juuri meille itsellemme.

RULIN. Pelkkää hölynpölyä.

SÖDERDAL. Ettäs sinä viitsit, veli Aarne, turhaan puhua, kun me kuitenkin tiedämme, että sinä menettelet toisin?!

BJÖRKLUND. Asemani mukaan — niinkuin te päätätte.

CEDERVALL. Vaan sen minä kuitenkin sanon suoraan, suorana suomalaisena, että ell’en minä tuntisi sinua niin kunnon mieheksi, huolimatta valkoisen laastarin tapaisista mielipiteistäsi, ja niin oivalliseksi insinööriksi ja hyväksi tehtaan johtajaksi, niin kyllä minä ajaisin sinut pellolle. Anteeksi kuitenkin, että sen sanon.

SÖDERDAL. Emmehän tänne kuitenkaan ole riitelemään tulleet, hyvät veljet.

BJÖRKLUND. Emme suinkaan — minun puolestani. (Ottaa Cedervallin hänelle ojentaman käden).

CEDERVALL. No, siis — Ei yhtään seuran pettäjää? Ei yhtään rikkuria?

MUUT. Ei! Ei!! Ei!!!

CEDERVALL. Siis kaikki toimeen taas! Ja toimitetaan, niinkuin pääkortterista käsky kuuluu!

MUUT. Niin! Hyvä! Hyvä!! (Hyvästelyä. Kaikki, paitsi CEDERVALL, poistuvat perälle).

CEDERVALL (kävelee pari kertaa edestakaisin, ottaa sitte sanomalehden ja istuutuu ikkunan viereen sitä lukemaan. Soittaa kelloa).

AINI (tulee vasemmalta).

CEDERVALL. Sytyttäkää, hiidessä, jo lamput. Eihän täällä näe mitään.

AINI. Hyvä on, herra. (Sytyttää kattolamput). Jokos nämä juomatavarat saa viedä, vai?

CEDERVALL. Viekää vain. (Nousee, menee ruokapöydän luo ja tyhjentää liköörilasinsa, juoden kulauksen kahvia päälle. Katsahtaa sytytetyn lampun valossa Ainiin). Enkös minä ole nähnyt teitä ennen? Ettekös ollut täällä noin puolitoista vuotta sitten? Viime vuonna keväällä, tarkoitan?

AINI. Kyllä, herra.

CEDERVALL. Sitähän minäkin. Ja olette ollut täällä koko ajan sitte, vai?

AINI. En, herra.

CEDERVALL. Missäs sitte?

AINI. Olen ollut välillä muualla.

CEDERVALL. Ettekä tahdo sanoa? — Kas väinkin! Nyt muistan. — Mutta olettepas te — anteeksi, että sanon — muuttunut!

AINI. Hyvin mahdollista.

CEDERVALL. Niin, niin se käy tässä maailmassa. Kaikki vaihtuu, haihtuu.
Ei mitään ole pysyvää, iankaikkista. Ei muu kuin aika, sanotaan. —
Mutta viehättävä te olette sittenkin, neiti.

AINI (ottaa tarjoimen kahvi- ja likööri-astioineen ja menee ääneti vasemmalle).

ESA (tulee perältä). Hyvää iltaa! Tehän olette asianajaja Cedervall?

CEDERVALL. Kyllä. Oletteko…?

ESA. Virtanen. Jyrykosken tehtaalta.

CEDERVALL. Hyvä on. Konttoristinne sai siis kirjeeni, jossa pyysin lähettämään teidät puheilleni tänne?

ESA. Sen johdosta juuri olen tullutkin.

CEDERVALL. Tehän, kuulenma, olette siellä työväestön johtomiehiä, eikö niin?

ESA. Jospa lienen. Yksissä tuumissahan sitä muuten kaikki ollaan.

CEDERVALL. Ymmärtäkää oikein: en sano moittiakseni. Yhteisiä tuumia nyt tarvitaankin. Eikä vain tuumia, vaan toimiakin. Ja kaikkien kansalaisten kesken. On toimittava, kuin yksi mies, oltiinpa mitä luokkaa tahi säätyä tahansa. Tiedättekö, miksi?

ESA. Olen kuullut. Tiedän kyllä.

CEDERVALL. Siis — pitemmittä puheitta: kun käsky tulee, niin yleinen lakko toimeen. Tiedätte myös, mitä sillä ai’otaan aikaan saada?

ESA. Takaisin entiset oikeutemme, kaikki, mitä meiltä on riistetty.

CEDERVALL. Ja vielä paljon muuta lisää, mitä meillä ei vielä ole ollut. Ja jos voitetaan, niin ette tekään osattomiksi jää saaliin ja’ossa, se vakuutetaan.

ESA. Toivottavasti mekin osaamme puoliamme pitää.

CEDERVALL. Sitä en epäile. Mutta senpä tähden täytyy meidän myöskin olla varmat teidän avustanne taistelussa noiden oikeuksien ja etujen saavuttamiseksi.

ESA. Meidän kantamme on kyllä selvä ja sen pitäisi olla myöskin kylliksi tunnettu. Sillä salakähmää ei meidän puoluemme toimi.

CEDERVALL. No, siis? Voin siis pitää vastauksenne kysymykseeni luotettavana?

ESA. Kyllä. Että meidän miehet kaikki Jyrykosken tehtaalla ovat mukana yleislakossa, se on niin varma, kuin minä tässä seison.

CEDERVALL. Tahdoin vain kuulla sen teikäläisten omasta suusta, en muuta. Nyt olen huoleti. Asia on tärkeä ja kiireellinen, huomatkaa se.

ESA. Se kyllä pannaan vireelle viipymättä. Saan siis poistua?

CEDERVALL (ojentaen kätensä). Hyvästi! Ja onnea vain!

ESA. Hyvästi! (Menee perälle).

EETU (tulee samassa sieltä sisään. Hänellä on täysiparta ja siniset silmälasit, harmaat housut, samettitakki ja leveälierinen huopahattu). Herra Cedervall!

CEDERVALL. Nyman?! Mitä uutta?

EETU. Tänään lähtee viimeinen juna Helsinkiin.

CEDERVALL. Minä olen valmis palaamaan. Täällähän onkin kaikki jo järjestyksessä, vai?

EETU. Kyllä. Minun tietääkseni. Puodit ovat kiinni, paitsi ruokakaupat. Koulunopettajilla ja virkamiehillä on parasta aikaa kokous. Poliiseilta vaaditaan tänään aseet. Huomenna ei lasketa enää yhtään laivaa menemään ja kello 2 päivällä on suuri kokous torilla. Aiotaan vaatia maaherran eroa ja poistumista paikkakunnalta.

CEDERVALL. Mainiosti. No, entä sinä?

EETU. Minä tietysti jään. Tehtäväni ei ole lopussa.

CEDERVALL. Tarkoitatko maanteitä?

EETU. Siellä kyllä miehiä löytyy, missä tarvitaan vartioimassa, ja metsämiehiä ne ovat tottuneita kaikki.

CEDERVALL. Mitäs sitte?

EETU. Arpaa, joka minulle Tukholmassa lankesi.

CEDERVALL. Luuletko, ettei hän hyvällä poistu.

EETU. Maaherra? Eipä tiedä.

CEDERVALL. Itsepäisestipähän tuo on tähän saakka istunut paikoillaan, se on totta, — huolimatta kaikista mielenosoituksista ja uhkauskirjeistä.

EETU. Pelkäävät, että hän huomenna kutsuttaa venäläistä sotaväkeä avuksi.

CEDERVALL. Siinä tapauksessa on sinun ratkaistava, mihin tekoon saamasi arpa sinua velvoittaa.

EETU. Sen tiedän. Ja siksi jäänkin.

CEDERVALL. Onko sinulla rahaa?

EETU. Vähän on jäljellä.

CEDERVALL (ottaa lompakostaan 50-markan setelin). Riittääkö viisikymmentä?

EETU. No! Liikojahan siinä ei ole.

CEDERVALL. Tässä on vielä viisikymmentä lisää.

EETU. Ehkäpä nyt jo sitte…

CEDERVALL. Ja nyt minä lähden. Aika onkin täpärällä. (Soittaa).
Hyvästi! (Kättely).

AINI (tulee vasemmalta).

CEDERVALL. Laskelmani, neiti! — Mutta pian! — Ja ajuri asemalle.
(Menee).

AINI. Hyvä on, herra.

EETU. Ja sitte minulle, olkaa hyvä, puolikas konjakkia ja vettä.

AINI (katsottuaan Eetuun pitkään ja epäröiden). Hyvä on.

EETU. Asun täällä yhdennessätoista numerossa.

AINI. Hyvä on. (Menee).

EETU (ottaa sanomalehden, jota käy lukemaan). Enhän minä näiden perhanan tummien lasien läpi näe mitään. (Nostaa lasit otsalleen).

SULO (tulee kovin hermostuneessa mielentilassa perältä). Hyvää päivää! (Katsahtaa EETUUN, joka heti vetää lasit silmilleen, kävelee pöydän ympäri, avaa vasemmalle vievän oven ja katsoo saliin).

EETU (itsekseen). Sulo Vaaranen! — Hyvä, ettei tuntenut.

SULO (palaa). Anteeksi! Oletteko matkustavainen, herra?

EETU (vastaa lehden takaa). Kyllä.

SULO. Ette ehkä sattumalta tunne… Jyrykosken tehtaan — isännöitsijää?

EETU. En.

SULO. Tuota, ettekä siis ketään muutakaan henkilöä tehtaalla?

EETU. En — en.

SULO (itsekseen). Saakeli! — Minne hiidessä hän sitte on kadonnut?
(Menee perälle).

AINI (tulee vasemmalta). Saanko pyytää herran vähän aikaa istumaan täällä salissa. Niin kauan kuin pidän ikkunaa auki. Konjakki ja vesi ovat täällä pöydällä. Olkaa niin hyvä, niin saan tuulettaa vähän!

EETU. Kernaasti. — Kiitos! (Menee vasemmalle).

AINI. Kiitoksia! Suokaa anteeksi, herra. (Vetää oven kiinni).

SULO (palaa samassa perältä). Sittekin olet täällä. — Arvastahan.

AINI. Mitä sinä täällä teet?

SULO. Sepä kysymys! Sinua etsin. Sinua tulin hakemaan.

AINI. Turha vaiva! Olen täällä paikassa.

SULO. Karkuretkellä olet. Vaadin sinua palaamaan takaisin — heti.

AINI. Ja millä oikeudella?

SULO. Sen saat kyllä nähdä, ell’et täältä hyvällä lähde.

AINI. Vaan jospa en hyvällä lähdekään.

SULO. Niin poliisivoimalla sinut vietän.

AINI. Anna tulla vain. Kyllä silloin saat kuulla kunniasi.

SULO. Mitä tarkoittaa uhkauksesi, Aini?

AINI. Sinäpä tuota ensiksi uhkasit. Minä pyydän vain: anna minun olla rauhassa nyt. Paikan olen, niinkuin jo sanoin, täällä itselleni ottanut enkä sinun käskystäsi täältä lähde koskaan. Ja ell’et täältä hyvällä lähde sinä, niin kyllä saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki.

SULO. Oletpa sinä koko lintu!

AINI. Lintu kuin lintu! Mutta kenenkäs kasvattama?! Itsepäs minut pauloillasi pesääsi houkuttelit.

SULO. Niinpä muistakin, että olet toisen luona palveluksessa etteikä sinulla ole oikeutta niin vain ilman muuta paikkasi jättää ja toinen ottaa.

AINI. Oikeutta?! Ilman muuta?! Ajattelisitpa vähän, kun oikeudesta puhut! Muistitkos sinä oikeutta, kun insinöörin luona palvellessani et antanut minulle päivän rauhaa, et yön lepoa, ennenkuin minut aviolupauksilla verkkoihisi sait kiedotuksi ja pois paikastani. Ja kuinka olet lupauksesi pitänyt?

SULO. Niinkuin olen voinut — tähän saakka. Tiedäthän, etten…

AINI. Tiedän, että vain valhettelet ja narripeliä pelaat kanssani. Palvelijan ja vaimosi välillä vain pidit minua. Molempain tehtäviä olen sinulle tehdä saanut ja kuinka olet kohdellut minua? Kuin koiraa, pahemmin kuin koiraa. (Pyyhkii kyyneleitään).

SULO. Valehtelet. Se ei ole totta.

AINI. Suora totuus. Ja olenko koskaan edes vähintäkään kiitosta saanut?
Muusta palkasta puhumattakaan.

SULO. Kaikki olet saanut, mitä elannoksesi olet tarvinnut ja vähäisestä palkastani olen voinut antaa.

AINI. Ja potkuja päälliseksi.

SULO. Mitä et voi toteen näyttää, siitä sinulla ei ole oikeus puhua.

AINI. Mutta minulla on ihmisen oikeus olla niitä kärsimättä enää. Kymmenen kuukautta olen jo petomaiselle kohtelullesi alistunut, — sinelmät käsivarsissani kyllä voivat sen todistaa, — mutta nyt en minä ai’o sitä kärsiä enää. Olen siitä tehnyt lopun eilen. Tänne tulin, täällä otin paikan jälleen ja tänne ai’on jäädä. Se on viimeinen sanani.

SULO. Puhutko sinä tosissasi aivan, Aini?

AINI. Luuletkos sinä, että minun tekee mieleni kanssasi leikkiä laskea?
Ha-ha! Siihen ei sydämmeni kykene enää.

SULO. Mutta jos minä pyydän sinua?

AINI. Sekin on turha jo. Minä kyllä tunnen mikä mies sinä olet.

SULO. Kuule, Aini! Etkös sinä näe, että sinä häpäiset minun taloni, häpäiset koko tehtaan.

AINI. Minäkö häpäisen?! Ha-ha-ha-ha! Onpa se todellakin naurettavaa!
Ja onpas sinulla käsitys! Mutta mitä sinä olet tehnyt, se ei ole
häväistystä ollut kenellekään? Eikö niin? Mitä kunniallisin teko vain?!
Eikö niin? Ha-ha-ha-ha!

SULO. Elä huuda! Sattuu vielä joku kuulemaan.

AINI. Niin tosiaan. Semmoisesta kunniallisesta teostahan ei saa puhua ihmisten kuullen. Ha-ha-ha-ha!

• SULO. Pidätkö suusi… vai? (Tarttuu Ainia käsivarteen).

AINI. Kas väinkin! Vieläkin?! — Kyllä. Minä lupaan: minä pidän suuni kiinni. Mutta ehdolla, että heti paikalla lähdet tiehesi. Tuosta noin! (Osoittaa ovelle).

SULO. Minäpä sanon sinulle, että lähden vain yhdellä ehdolla.

AINI. Ja millä?

SULO. Että hetipaikalla seuraat mukanani, muuten minä kyllä sinua opetan. (Raahaa Ainia ovelle, survoen häntä toisen käden nyrkillä niskaan).

AINI (huutaen). Päästä! Mitä sinä teet?! Ai! Et saa lyödä! Auttakaa!
Aut…

SULO (tukkien Ainin suun kädellään). Pidätkö suusi!!

AINI (on vaipumaisillaan lattialle). Ah! Aut…

EETU (syöksee sisään vasemmalta ja eroittaa Sulon Ainista). Mitä te teette?! Annatteko olla?! Senkin…! Irti, sanon minä! Pois! Ulos! — Minä olen kyllä koko puhelunne kuullut.

SULO. Kukas?… Mitäs teillä?… No, saadaanpas nähdä!!… (Poistuu nopeasti).

EETU. Niin. Saadaanpa kyllä nähdä! (Auttaa Ainin ylös). Nouskaa!
Rauhoittukaa! Istukaa tähän!

AINI (istuutuu pöydän ääreen, pää käsien varaan, hiljaa itkien).

EETU (tuo salista tarjoimensa konjakkineen vesineen ja asettaa ne pienelle sivupöydälle, kaataa ryypyn konjakkia, jonka vie Ainille). Juokaa tämä, neiti! Se vahvistaa.

AINI. Kiitos, en minä. En minä tarvitse.

EETU. No, jos ette, niin minä juon — teidän onneksenne. (Tyhjentää lasin ja istuutuu sivupöydän ääreen).

AINI. Antakaa anteeksi, herra… että teitä häirittiin… Ja kiitoksia… (Aikoo mennä).

EETU. Eipä mitään. — Jokos te men…? Minnekäs te menette, neiti?

AINI. Tahdotteko jotakin?…

EETU. Pyytäisin teitä: — jääkää vähäksi aikaa!

AINI (katsoo häneen pitkään). Miksikä? — —

EETU. Ette tiedä, kuinka kovin minun äsken tuli sääli teitä, neiti
Aini?! (Ottaa pois silmälasinsa).

AINI (säpsähtäen). Eetuko…?

EETU. Eetu Kokko minä olen. Niin.

AINI. Eetun silmät! Tunnenhan minä. (Kiepsahtaa Eetun kaulaan).

EETU. Minä kyllä tunsin sinut paikalla, Aini. Jo ennenkuin kuulin ja näin tuon roiston menettelyn sinua kohtaan.

AINI. Sinä siis minut pelastamaan tulit.

EETU. Aavistinpa, että näin oli käynyt, — että hän sinut näin oli muuttumaan saanut.

AINI. Ei puhuta siitä enää, Eetu. — Mutta oletpa sinäkin muuttunut.
Sinäkin kai olet paljon kärsiä saanut. En olisi tuntenut sinua näin
parrakkaana. Ja varsinkaan silmälasien takaa. Ja tuommoisessa puvussa.
Ja kun äänesikin on hieman muuttunut.

EETU. Mahdotontapa näkyy olevan kaikkien entisten tuttavien saada selko minusta.

AINI. Sinähän vierasta nimeäkin käytät?

EETU. Nyman, niin. Sen otin Tukholmassa. Sillä nimellä olen Cedervallin ja kumppanien kirjoissa. Eikä asianajaja itsekään, vaikka minua ennen on Eetu Kokoksi puhutellut, nyt siksi aavista.

AINI. Mutta miksikäs näin teet, Eetu?

EETU. No, arvaatpahan tuon?

AINI. Toimit heidän asioissaan, niinhän?

EETU. Piti ruveta. — Mutta annetaan olla! Kuule! — Niin. Kerrohan itsestäsi vähän, Aini! Ja mitä muuta tiedät näiltä mailta, (juo ryypyn konjakkia). Suo anteeksi, että nyt ryyppään. Mutta en voi muuten. Karaista täytyy luontoani, etten menisi ihan veteläksi.

AINI. Eihän se hyvä ole. Mutta ymmärränhän minä tuon.

EETU. Niinpä se on. Ainoastaan se, joka itse on kärsinyt, ymmärtää toisen kärsimykset. Paljonpa niitä siis taisi tullakin sinun osallesi?

AINI. Kun sinä läksit!

EETU. Niin, niin. Tiedänhän minä: minun se oli syy sekin, kun kaikki muu.

AINI. Eikä, Eetu. Omantunnon vaivat alkoivat minuakin kiusata. Minun olisi pitänyt menetellä toisin, — niinkuin sinä tahdoit.

EETU. Mutta kiusaaja oli väkevämpi. Niin se on aina. (Juo taas).

AINI. Ja onnen sijasta jouduin mitä suurimpaan onnettomuuteen. Kun ei ollut ketään opastajaa, neuvonantajaa.

EETU. Nekös neuvot auttaisivat?! Eipä niistä ollut minullekaan apua.

AINI. Näet, kun ei äitiäsikään ollut lähi tienoilla.

EETU. Äitini, niin. Kerropas hänestä. Hänestähän juuri tahdoin kuullakin. En ole mitään tietoja hänestä saanut, enpä liioin kenestäkään..

AINI. Sinä silloin arvasit oikein, Eetu.

EETU. Toimittivat muorin vaivaistaloon, niinhän? Mitenkäs muuten?!

AINI. Sinne ne veivät.

EETU. Etkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt, vai?

AINI. Kyllä — kerran. Hän oli karannut vaivaistalolta ja tuli tehtaalle.

EETU. No?

AINI. Josko minä voin kertoa?

EETU. Kerro — kerro!

AINI. Hän hoki lakkaamatta: kunpa minun Eetuni vain tulisi onnelliseksi! Kunpa minun Eetuni vain tulisi onnelliseksi!

EETU. Muori oli… tullut… heikkopäiseksi, vai?

AINI. Niin, Eetu.

EETU (peittää kasvonsa käsiinsä ja itkee). Äiti, äiti!!

AINI. Eetu kulta, elä itke!

EETU (rohkaisten mielensä). Hyi, saakeli, kun miehistä miestä itkettää!
(Juo taas ryypyn konjakkia). Entä sitte?

AINI. Hän vietiin takaisin vaivaistaloon.

EETU. Elääkö hän vielä, vai?

AINI (epäröiden). En tiedä.

EETU. Sano pois vain! Kestänpähän senkin kuulla.

AINI. Hän oli karannut vaivaistalolta vielä toisen kerran, — viime kevättalvella, — metsään.

EETU. Ja kuollut sinne?

AINI. Paleltunut — —

EETU. Kuoliaaksi?

AINI (hiljaa). Niin.

EETU. Se kuuluu olevan paras kuolema. Sitä nukkuu kun kauniisen uneen. Elämä jäähmettyy, kiteytyy kirkkaaksi, läpikuultavaksi jääpuikoksi jonnekin kuusen oksaan, tähtien ja kuun sitä surullisesti silmäillessä. — Äh! Loruja! (juo taas kulauksen ja ottaa ajatuksissaan taskustaan revolverin, jonka laskee pöydälle).

AINI. Mikä sinulla siinä on?

EETU. Kas! Ajatuksissaniko sen esille otin?! Onpahan vain tuollainen pikkarainen koje.

AINI. Mistä sinulla se on?

EETU. Tukholmasta.

AINI. Keltä sen olet saanut?

EETU. Sainpahan vain. Kuka ne kaikki tietää.

AINI. Ethän ole itse ostanut?

EETU. En.

AINI. Mitä sinä sillä teet?

EETU. Eihän sitä tiedä, mihin sitä tarvitsee, — mihin se kelpaa.
Esimerkiksi, (ojentaa revolverin ohimoaan kohti) —.

AINI (tarttuu hänen käteensä). Eetu, Eetu! Mitä sinä teet? Anna olla!
Et saa!…

EETU. Ha-ha! Jokos sinä pelästyit? En suinkaan minä tässä sinun läsnä ollessasi ja — kahden kesken ollen. Voisivat vielä luulla, että sinä olet minut ampunut.

AINI. Et saa leikkiäkään.

EETU. Enhän minä. Vaan jos tämä elämän leikki joskus käy liika raskaaksi, niin… eihän sitä silloin tiedä… (Juo taas).

AINI. Anna se minulle, Eetu, tuo revolveri!

EETU. Mitäs sinä sillä teet? Ethän sinä sitä osaa käyttääkään.

AINI. Onkos se niin vaikeata?

EETU. Miten millekin.

AINI. Anna — kuitenkin I Saat sen takaisin sitte… perästäpäin. Olet nyt liika paljon juonut.

EETU. Loruja! — Vaan ei se sinulle vielä joudakaan, Aini.

AINI. Mitä sinä sanot?

EETU. Tarvitsen sen itse, niinkuin jo sanoin, kunnes muuan asia on tapahtunut.

AINI. Mikä asia?

EETU. Muuan asia vain. Saatpahan sitte kuulla, kun tahi jos se tapahtuu.

AINI. Voi, mitä sinä nyt puhut, Eetu? Mitä sinulla on mielessä?

EETU. Ei mitään, ei mitään.

AINI. On kyllä. Oletkos sinäkin sieltä saanut toimeksesi…? Sano!

EETU. Mitä niin?

AINI. Voi! Ymmärräthän sinä. Kuulutko sinäkin niihin, jotka…?

EETU (naurahtaen). H—m! Mihinkä? No, ja jospa, niin entäpä sitte…?

AINI. Eetu, elä, elä! Jätä se! Miksi? Mitä varten?

EETU. Kah! Pitäähän sitä toki jokin urostyö elämässään tehdä.

AINI. Mitä sinä puhutkaan?! Tuohan on vastoin kaikkia Jumalan ja ihmisten lakeja. Se on kauheata! Ja kenen, Eetu, kenen? Sano, kenen ai’oit…?

EETU. Kylläpä sinä nyt joutavia utelet!

AINI. Minä arvaan, minä arvaan. Sen tauttako sinä olet tänne tullutkin?
Ja juuri nyt.

EETU. Katsos nyt! Minähän vain leikkiä laskin ja sinä sen heti todeksi uskoit.

AINI. Ei, ei. Ei se leikkiä ole. Minä tiedän sen hyvin. — Kuule, onko se panoksissa, tuo?

EETU. Tietysti. Mitenkäs…?!

AINI (ottaa revolverin ja piiloittaa taskuunsa). Sitte minä sen otan. Kuule, Eetu, jos sinä vähääkään vielä minua rakastat, niin annat sen minulle toistaiseksi.

EETU. Ja vielä kysyt?! Mutta mitä varten?

AINI. Ehkä minä sen tarvitsen paremmin, kuin sinä — nyt.

EETU. Nyt? Miksi nyt?

AINI. Eetu, usko minua: tämmöistä päivää minulla ei ole ollut vielä koskaan elämässäni, — ei koskaan.

EETU. Ja se on minun syyni!

AINI. Eikä, kuin minun omani, — minun.

EETU. Miksi tulinkaan sitte tänne?! Miksi tapasinkaan sinut täällä?!

AINI. Että näkisit, mitä minä olen aikaan saanut sinulle ja itselleni.

EETU. Elä, Aini, elä turhia puhu.

AINI. En, en puhu turhia. Näithän itse, kuulithan itse, mitä Vaaranen minulle äsken teki ja sanoi.

EETU. Sille konnalle on sinulla panos taskussasi, Aini.

AINI. Itseäni syytän, en muita, siitäkin onnettomuudesta. Ja se muka ei ole lopussa. Takaisin uhkasi hän minut luokseen raastaa, ellei muuten niin väkivallalla.

EETU. Ja sekö vielä saisi tapahtua?

AINI. Ei, ei koskaan se tule tapahtumaan enää.

EETU. Voi, miten ihaelenkin nyt sinun päättäväisyyttäsi, Aini!

AINI. Niin! Ennen sitä vain olisi pitänyt minulla olla. Silloin! Silloinpa en nyt tarvitsisi pyytää sinulta, Eetu, anteeksi, että sinutkin…

EETU. Et tarvitse nytkään.

AINI. Kyllä, Eetu. Siitäkin syytän itseäni myös ja vielä enemmän juuri siitä, että minä olen sinutkin tuommoiseen onnettomuuteen syössyt.

EETU. Et ikinä sinä ole sitä tehnyt, Aini, et ikinä. Minä olen vain joutunut näin pitkälle.

AINI. Niin syvälle olet sinä langennut, sinäkin! Taivaan Jumala! Minä en siedä, minä en siedä sitä nähdä enää. Ajatukseni pimenee, pääni menee sekaisin. Missä pelastus?!

EETU (juo). Pelastus?!

AINI. Kuule, Eetu! Kun olet juonut pullosi tyhjiin, niin mene huoneesesi ja pane maata.

EETU. Olenko mielestäsi sitte jo niin hiivassa?

AINI. Selvänä ollessasi aivan tahdon vielä kanssasi puhua, Eetu. (Hänen kaulassaan). Sinäkö olisit murhamies?! Murhamies?! Ajattelehan toki vähän! Mikä rikos?! Mikä rikos?! Kauhein, mikä maailmassa on! Riistää toiselta ihmiseltä henki, toiselta! Voi, en olisi sitä koskaan sinusta luullut, Eetu…!!

EETU. Näin syvälle on nyt sitte Eetu Kokko langennut.

AINI. Ei, ei! Minä en voi sitä kestää. Mene, Eetu, mene! Huoneesesi mene nukkumaan! Jumala auttakoon sinua, Eetu! (Syleilee ja suutelee häntä).

EETU. Aini! Rakas! Nytkö sinut löysin, pelastuksen enkelini? Nytkö vasta?!

    (Ulkona rämähtää yhtäkkiä "Porilaisten marssi" laulettuna
     ja torvilla soitettuna, vähitellen edeten).

AINI (ikkunassa). Kas siinä! Mikä ääretön kansan paljous!

EETU. Voiton riemu kasvoissa kaikilla!

AINI. Herroja poikkeaa tänne. — Mene jo, Eetu!

EETU. Näkemiin asti sitte, Aini. (Menee perälle).

AINI (kalpeana nojaten pöytään). Hyvästi, Eetu! (Jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Jää hyvästi! (Ottaa taskustaan revolverin, mutta piiloittaa sen sinne kohta takaisin).

(Lyhyt väliaika).

    (SÖDERDAL, PIHLAJA, RULIN, VIEMÄRI ja LYHYKÄINEN tulevat
    innostuneina perältä sisään).

VIEMÄRI. Täällähän se mettiäisemme onkin valmiina jo meitä odottamassa.
(Sieppaa Ainin syliinsä ja pyörähyttää häntä kerran ympäri).

SÖDERDAL. Pullo samppanjaa miestä päälle, neiti!

LYHYKÄINEN. Kuuletteko: samppankaljaa vain!

RULIN. Ja niinkuin se jo tuossa olisi!

PIHLAJA. Sillä nyt on "Suomessa huomen".

VIEMÄRI. Ja sorron sumut hälvenevät suurlakon edessä.

AINI (menee hoippuen vasemmalle). Hyvä! — Heti! — —

SÖDERDAL. Meidän valtakuntamme on nyt perustettu maan päällä. — Istukaa, miehet, pöydän ympärille! (Vasemmalta kuuluu revolverin laukaus). — Häh?

RULIN. Mitä hittoa?!

PIHLAJA (joka on aukaissut salin oven). Tyttö verissään lattialla.

(Kaikki menevät saliin ja palaavat kantaen Ainia sisään).

VIEMÄRI (revolveri kädessä). Pannaan sohvalle, sohvalle.

SÖDERDAL. Viedään sinne.

LYHYKÄINEN. Mihinkäs hän ampui itsensä?

SÖDERDAL. Jahka katson. Odottakaa! (Tutkii polvillaan lattialla).
Sydämmeen, suoraan sydämmeen.

PIHLAJA. Mikä hitto tytölle tuli?!

SÖDERDAL. Ei hänestä enää kalua synny.

VIEMÄRI. Ja mistä hän tämmöisen kelpo browningin sai?!

RULIN. Aivan käsittämätöntä. Se on ihan harvinainen tapaus itsenmurhastatistiikassa, että nainen ampuu itsensä.

EETU (peräovella). Mikä se oli?

LYHYKÄINEN. Ravintolan palvelija vain tässä…

EETU. Ampui?… Kuoliko?

SÖDERDAL (nousten ylös). Kuollut on.

EETU. Aaah! (Peittää kasvonsa käsiinsä ja hoipertaa ulos).

Esirippu.

Neljäs näytös.

Pihamaa Jyrykosken tehtaan isännöitsijän asunnonedustalla. Vasemmalla asuinrakennus, jonka kuistikolle eli verannalle portaat nousevat perältäpäin. Kuistikon yläpuolella on parveke, jonne pääsee yläkerroksesta lasioven kautta. Kuistikolla on pöytä ja muutamia tuoleja ja maassa, kaiteen alapuolella, viheriäseksi maalattu kiikkulauta. Oikealla puolella on syreenipensaikko ja sen keskellä puoliympyrään tehty penkki. Perällä koivuja, joiden, keskitse tie painuu taustalla järveksi muodostuvan virran rantaan. Koko ajan kuuluu loitommalta kosken kohinaa.. Aamuhuurut kohoavat uomasta äyrästä pitkin haihtuen metsään. On kevät. Ilma on kirkas ja leuto.

EETU (tulee, hiljaa viheltäen, oikealta pensaikon läpi. Hän on puettu kehnoon työmiehen pukuun, partansa on ajettu, mutta sängellä, ja silmälaseja hän ei käytä. Seisoo kotvan kuistikon edessä, katsellen rakennusta, ja menee sitte pensaikkoon, jonka penkille heittäytyy selälleen).

SULO (tulee perältä ja aikoo nousta kuistikolle; samassa hän huomaa
Eetun). Kah! Kuka siellä vetelehtii?

EETU (nousee istualleen). Onpahan vain…

SULO (palaa alas pihalle). Mitä sinä täällä teet?

EETU (istuu edelleen). Enpä mitään. Heittäydyin vain vähän lepäämään.

SULO. Ei tämä kellekään mikään makuuhuone ole. — Mitäs sinulla on tekemistä täällä? Mitä tahdot?

EETU (pää kumarassa). Olenpahan vain työnhaussa.

SULO. Minkä työn? Etkös tiedä, että täällä on lakko tehtaalla?

EETU. Mistäpä sen tietäisin?! Vastikään tulin tänne.

SULO. Mistäpäin sitte olet? Ja kuka?

EETU (astuu esille). Eipä näy herra Vaaranen minua tuntevankaan.

SULO (katselee; viivytellen). Eikös…? — Eetu Kokkohan olet?

EETU. Sama juuri.

SULO. Sitähän minä… Enpä todellakaan… Siitäpä onkin jo hyvän aikaa… Kaksi vuotta umpeen, kun täältä läksit.

EETU. Onhan sitä senkin jälkeen tavattu.

SULO. Eipäs. Milloinka?

EETU. Viime syksynä. Suurlakkoviikolla.

SULO. Nyt erehdyt. Missä niin?

EETU. Kaupungin "Seurahuoneella". Samana päivänä, jolloin…
Muistattekos? Ja melkein samassa huoneessakin, jossa…

SULO. Mitä sinä?! Kuule, siitäkö sinä…? Oletkos sinä… Haamuko sinä olet, vai?

EETU (nauraa kuivakiskoisesti). Ha-ha-ha! Mikä haamu?! Ei niitä nykyaikaan enää näyttäydy. Ilmi elävä ihminen vain.

SULO. Sinähän olet ollut ulkomailla? Missä sinä olet ollut? Kerro!

EETU. Mitäs niistä!…

SULO. Mistäs sinä nyt olet tullut? Viimeksi? Missä olet ollut? Häh?

EETU. Vähän joka paikassa. Viimeksi Lapin puolella sisälmyksiäni jäähdyttelemässä. Riittääkös se?

SULO. Ja nyt olet työn puutteessa, sanot?

EETU. Eikös se näy päältäpäinkin, mihin säätyyn kuulun?!

SULO. Odotahan! Jospa minä sittenkin voisin auttaa sinua: — antaa sinulle työansiota.

EETU. Vaikkako pyörät on pantu seisomaan?

SULO. Mitä se sinua liikuttaa? Ethän sinä täkäläisiin kuulu etkä liioin järjestyneihinkään.

EETU. Muka vain kolmen markan mies, joka kelpaa luomaan kunniansa mille tunkiolle tahansa? Kost’ jumala.

SULO. Mitä sinä nyt joutavia! Ethän sinä siltä rikkuri ole.

EETU. Ei, hyvä herra, kyllä minä vaikka kuolemaani asti säätyni oikeuksia puollan, niinkuin aatelismies ainakin.

SULO. Oma tahtosi! Tee niinkuin sinua huvittaa. Ja itsepähän sitä aina oikuistaan kärsiä saa. Ikävä vain, että usein syyttömätkin saavat toisten oikuista kärsiä. Niinpä täälläkin tehtaalla: sadat saavat jäädä palkattomiksi muutamain yltiöpäitten villityksestä, jotka täällä ovat lakon saaneet aikaan. Esa Virtanen, jonka itse autoin eteenpäin, se täällä nyt muitten johtajana teuhaa.

EETU. Vai niin ylös se Esa…?

SULO. Eikä tyydytä enää mihinkään. Isännöitsijä oman talonkin näyttämöineen ja lukutupineen melkein ilmaiseksi heille hommasi, vaan ne vielä vaativat, että vähennäppäs sitä ja annappas tätä yhtä mittaa, yhtä mittaa.

(PALVELIJA tulee sisältä kuistikolle, kantaen kahvilekkeitä, jotka panee pöydälle, katettuaan sen ensin valkoisella pöytäliinalla, ja poistuu sitte).

SULO. Kas siinä! Insinööri on jo noussut ylös ja tulee, näköjään, kuistikolle vieraineen kahvia juomaan. Saat nyt poistua täältä, Eetu, muualle.

EETU. Hyvä, hyvä, mennään, ettei heille silmään tikkua tulisi. (Menee perälle).

BJÖRKLUND (tulee sisältä kuistikolle). Aa! Huomenta, herra Vaaranen. (istuutuu pöytään).

SULO. Hyvää huomenta, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Mitä uutta?

(Samassa alkaa kuulua suuren kansanjoukon laulamana "Internationale").

SULO. Siinä se juuri on, mistä ai’oin tulla teille ilmoittamaan, herra insinööri.

BJÖRKLUND. No? Mitä niin?

SULO. Työväki kerääntyy kaikki talolleen asiasta keskustelemaan. Minkä olen tietooni saanut, aikovat he tehdä loppuvaatimuksensa ja lähettää edustajia luoksenne niistä päättämään.

CEDERVALL (ilmestyy paitahihasillaan parvekkeelle). Huomenta! Huomenta!
Mitä pentelettä tuo tietää?

BJÖRKLUND. Juuri sitä, mitä ollaan aavistettu.

CEDERVALL. Kas, täältä näkyy hyvin, kuinka tuo satapäinen lohikäärmeen hirviö kiemurrellen kulkee mäkeä ylös työväen talolle.

BJÖRKLUND. Ja sitte saamme kohta ottaa vastaan heidät täällä. — Tule alas juomaan kahvia, Kosti.

CEDERVALL. Saakelin hurtat! (Menee sisään).

SULO. Minä en luule, että tämä hyvin päättyy, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Oletteko kuullut mitään tarkemmin heidän vaatimuksistaan tänäpäivänä?

SULO. Niistäkin olen saanut vihiä. Alimman tuntipalkan tulee olla 35 penniä. Sitte 9-tunnin työpäivä. Työhön on otettava vain järjestyneitä työmiehiä. Ja ilman perusteellista syytä ei saa ketään eroittaa työstä.

CEDERVALL (on pukenut takin päälleen ja tulee sisältä kuistikolle).
Tietysti tämä on kaikki vain niiden helvetin yllyttäjien syy.

SULO. Minun täytyy ilmoittaa, että epäiltäviä henkilöitä todellakin on alkanut liikkua tehtaan lähistöllä.

BJÖRKLUND. Mitä sanotte?

CEDERVALL (istuutuu pöytään). Siinähän se on. Sitähän olen saarnannut: meillä on liika vähän poliiseja.

BJÖRKLUND. No-o?!!

CEDERVALL. Mitä: no? Ei ollenkaan: no, veli hyvä! Oikeastaan meillä ei ole poliiseja lainkaan. — Sanokaapa, herra Vaaranen, onko saatu selkoa, ketä nuo epäiltävät henkilöt sitte ovat?

SULO. Yhden minä olen tuntenut tehtaan entiseksi työmieheksi, — Eetu
Kokoksi.

CEDERVALL. Sehän on siis jo tunnettu henkilö. Mutta ne muut? Sanokaapa: onko poliisi saanut heistä selkoa, keitä ne ovat? Tietysti — ei?

SULO. Ei, minun tietääkseni.

CEDERVALL. Siinäpäs se on. Sanoinhan aivan oikein: meillä ei ole poliiseja ollenkaan, — sillä ne eivät mihinkään kelpaa. Maaseudulla varsinkaan.

BJÖRKLUND. Mitäpä niillä sitte tekisi, vaikka niitä olisi yksi joka asukasta kohti.

CEDERVALL (deklamoiden). Sanon vain: kotimaisen hallituksen on huolehdittava, että poliisivoima lisätään tarpeelliseen määrään ja että se on moitteeton, käytettäköönpä siihen vaikka miljooneja. Salapoliisilaitosta meillä ei ole ja sekin on saatava toimeen niin pian kuin suinkin. Sen vaatii yksilön ja yhteiskunnan turvallisuus joka suhteessa. Se huomataan meillä jo joka ikinen päivä.

BJÖRKLUND. Minä pyytäisin, herra Vaaranen, että olisitte hyvä ja seuraisitte työväestön toimia ja mahdollisimman pian pitäisitte meitä tapahtumain kulussa.

SULO. Koetan parastani, herra insinööri. (Menee).

BJÖRKLUND (taputtaa Cedervallia olkapäälle). Niin, niin, niin, veli Kosti! Tähän sitä on tultu. Kun kuuntelin sinun äskeistä puhettasi poliiseista ja muusta, niin muistuivat mieleeni vuosia sitte teille lausumani ajatukset.

CEDERVALL. Mitä? Mitkä niin?

BJÖRKLUND. Ei olisi pitänyt ruveta tulen kanssa leikkimään eikä tarttua miekkaan. Nuo välikappaleet, joita on käytetty omia tarkoitusperiä saavuttaaksemme, — niinkuin yllytykset kutsunta- ynnä muissa asioissa ja suurlakkohommat, niin ihanat kuin olivatkin, — ne sittenkin nyt toisissa muodoissa kääntyvät meitä itseämme vastaan.

CEDERVALL (vihastuen). Minä en käsitä, Aarne, miksi sinä aina viitsit joutavia jaaritella?? Tässä nyt ei ole kysymys muusta, kuin mitenkä nykyisessä asemassamme pahetta, tuota roskajoukon sortovaltaa, on vastustettava. Ja siinä ei siveyssaarnat eivätkä Raamatun lauseet auta, vaan, niin sanoakseni, reaalipolitiikka.

BJÖRKLUND. No, no, no, veliseni! Ei nyt noin kuitenkaan panna pahaksemme. "Jos on syy sysissä, niin on sepissäkin", sanoo suomalainen sananlasku. Ja se on melkein sama kuin "ken tuulta kylvää, se myrskyn niittää".

CEDERVALL. Äsh! (Nousee ylös). Kas siinähän Söderdal ja Rulin jo ovat.
(Menee alas).

(SÖDERDAL ja RULIN tulevat perältä).

BJÖRKLUND (menee myös alas). Aikaiseenpa jo olettekin liikkeellä?

(Tervehdystä ja kättelyä).

SÖDERDAL. Hyvä, että eilen illalla vielä saatiin telefonitse tieto siitä, mitä täällä on tekeillä.

RULIN. Ja tänään sen jo tietää koko maailma.

CEDERVALL. Entäs muut johtokunnan jäsenet?

RULIN. Oskar saapuu paikalla.

CEDERVALL. Siinähän meitä jo tarpeeksi onkin.

SÖDERDAL. Lyhykäinen on matkoilla. Jantusta ja Hajalaa taas ei ole saatu käsiimme.

CEDERVALL. Saavat tyytyä meidän päätöksiimme.

BJÖRKLUND. Tuossapa herra neuvosmies jo onkin.

PIHLAJA (tulee perältä). Huomenta, huomenta! (Kättelyä). No, hyvät ystävät, jokos se nyt on tullut meidänkin vuoromme?! Täällähän alkaa asiat mennä huut helvettiin.

CEDERVALL. Mitenkä niin? Eipä suinkaan. Se riippuu meistä itsestämme.

RULIN. Jos annamme perää…

SÖDERDAL. Taikka panemme kovan kovaa vastaan.

CEDERVALL. Joka on minun neuvoni. Suljemme tehtaan ja annamme eropassit joka ainoalle sorkalle.

PIHLAJA. Ja samalla annamme itsellemme oikein tuntuvasti pöksyille.

BJÖRKLUND. Tjah-hah-hah! Viisainta taitaisi olla, mutta — — mitäs minä asiaan sekaannun — — Ettekös, hyvät herrat tee niin hyvin ja käy sisään keskustelemaan. (Menee edeltä).

SÖDERDAL. Kyllä. Mennään sisään.

CEDERVALL. Tulemme paikalla. Mene vain edeltä. (Björklundin mentyä). Minua tuo Aarne todellakin lopulta vähän kummastuttaa. Tuntuu aina, kuin hän kuitenkin olisi meitä vastaan ja työväen puolella.

RULIN. Hän koettaa viisaasti risteillä Scyllan ja Charybdiksen välillä.

CEDERVALL. Mutta ajaa itsensä ja meidät karille sittenkin. Saatpa nähdä.

PIHLAJA. Hänellä on kuitenkin hyvät tuntosarvet. Ei haittaisi tarkemmin kuulla, mitä hän neuvoo.

SÖDERDAL. Mennään sisään sitte.

CEDERVALL (mennessään). Tietysti hän neuvoo taipumaan, suostumaan, alistumaan. Mutta se ei ole minun luonteeni mukaista. Sitä en voi. En voi alistua minkään itsevaltiuden, tiranniuden, mahtikäskyn, väkivallan alle, tulkoonpa se ylhäältä- tai alhaaltapäin, en.

RULIN (naurahtaen). Mutta muita kyllä voit vaatia, pakoittaa j.n.e.

(Kaikki menevät sisälle).

SULO ja EETU (tulevat perältä kiivaasti puhellen keskenään).

SULO. Mutta minä sanon sinulle vielä kerran, ettet sinä nyt pääse insinöörin puheelle. Sanoin sinulle myöskin jo, että hänellä on vieraita, johtokunnan neuvottelu.

EETU. S’ei ole totta. Valehtelet vain.

SULO (tempaisee häntä portaiden luona käsivarresta syrjään). Kuulitkos sinä?! Minä sanon sinulle, että sinä et saa mennä. (Juoksee itse ylös kuistikolle).

EETU. Sepä on saakeli! Kyllä minä teille näytän, mitä minä saan ja mitä en.

SULO. Vai uhkaamaan sinä tässä vielä rupeat!

EETU (oikea käsi housun taskussa). Eipä, totta tosiaan, maksa vaivaa edessä pelotellakaan tuommoisia mitättömiä miehiä, kuin te olette. Eihän niitä varpusia viitsi ampua muut, kuin kylänpojat jousipyssyillään ja pienillä kivillä. He-he!

SULO. Niinpä sitte, jos mahdat ollakin suurempi herra kuin kylänpojat, saat odottaa vastaanotto-vuoroasi, sen takaan.

EETU. Sulo Vaaranenko se sitte taaskin täällä tehtaalla komentaakin — ovenvartijana?

SULO. Hän ei olekaan koskaan herroja ylemmäksi pyrkinytkään. Täyttää vain muiden käskyjä.

EETU. Minä siis käsken ja vaadin, että heti paikalla ilmoitat insinöörille, että minä tahdon häntä puhutella.

SULO. Niin paljon ehkä voin sinulle mieliksi tehdä, jos sen niin välttämättä vaadit — mieltäsi lauhduttaakseni.

EETU. Sen vaadin — muutenkin.

SULO. Vaan minä tiedän kuitenkin jo edeltäpäinkin, ettei hän tahdo eikä voi sinua puheelleen ottaa. Kohta, näet, saapuvat tänne työläisten lähettämät edustajat.

EETU. Minä olen työläisten edustaja, minäkin.

SULO. No, ja mitä asiaa sitte on minun ilmoitettava sinulla isännöitsijälle olevan?

EETU. Tahdon tarinoida vähän sekä sinusta että itsestäni. Saat kernaasti olla siinä läsnä, jos tahdot.

SULO. Siinä tapauksessa saat pysyä poissa. — Oma syysi!

EETU. Hyvät Sano sitte, että niin armottomasti vatsaani hiukaisee.

SULO. Työtä olen sinulle tarjonnut. Kun et siitä ole huolinut, niin vastannee kai vielä vatsasikin puolestaan.

EETU. Hah-hah! No, sano sitte, että minua janottaa niin saamaristi, aivan kuin rikasta miestä helvetin tulessa.

SULO (naurahtaen). Kyllä. Mielelläni. Ehkä sinulle piiskaryyppy lähetetään. (Menee sisään).

EETU (astuu pari askelta kuistikkoa kohti ja pysähtyy sitte kiikkulaudan eteen). Sanonko minä vielä jotakin vai joko minä — vaikenen? — — Minä tiedän, että minun on tehtävä tili, loppusuoritus, mutta kenen kanssa, se on kysymys. Jonkunko toisen vai itseni kanssa? — — Kun minä kysyn omalta tunnoltani — hitto sen ties’ mikä kapine se oikeastaan on, mutta aivan kuin Jumalan ääni, jostakin kaukaa, milloin pilvien tuolta puolen, milloin maan syvimmistä uumenista, kaikuu se tämän maailman lo’an tahraaman takkinikin alta korvaani, — niin, kun siltä kysyn: kuka ja miksi? Vastaus tulee aina, vaikka kuinka sitä koettaisin käännellä ja väännellä itselleni edullisemmaksi, — vastaus tulee aina: sinä itse — omasta tahdostasi! (istuutuu penkille). Mutta eläpäs! Silloin astuvat esiin nuo kreivit ja vapaaherrat — ylpeys ja itserakkaus meidän säädyssämme — ja sanovat: Jumala on sinut semmoiseksi luonut, tuommoisen heikon tahdon sinulle kummilahjaksi antanut, sen tautta sinun tilistäsi on niin ja niin paljon vähennettävä. Ja kun itse et ole kyennyt elämääsi oikein suunnittelemaan, niin olisi velvollisuus ollut yhteiskunnan. — — Kas siinä se syntipukki, saakeli vieköön, onkin! Siitä pitää taittaa niskat, niin että rusahtaa! Vaan mikäs herra se yhteiskunta sitte on? Se on jokainen minun lähimmäiseni, joka — mitä? (Nousee ylös). Joka ei ole voinut minun elämääni täydelliseksi, onnelliseksi tehdä. Joku on sanonut, että pitäisi semmoista lähimmäistä rakastaa enemmän, kuin itseään. Mutta se on helkkarin vale! Vihata sitä pitää, kostaa sille pitää! Silloin tunnet elämäsi niin onnelliseksi, sydämmesi kelluu kuin rasvassa. Se ei ole Jumalan ääni, vaan saatanan oppi! Hah-hah-hah! Ja ihmisistä, meikäläisistä, langenneista, se on niin saatanan kaunis. (Etäältä alkaa kuulua "Internationale", samoin kuin alussa), Ahaa! Sieltäpä jo kuuluu laulu ja soitto! Kokous on päättynyt. Nyt sitä tullaan tänne. Tulkaa, tulkaa, niin saadaan vielä kuulla ja nähdä ihmislasten ikuista taistelua elämän merellä olemuksen hiljaisen riemun eteen. (Hän vetäytyy syreenipensaikkoon ja painautuu piiloon sen taakse. Laulu ja soitto lähenevät lähenemistään).

SULO (tulee ulos kuistikolle, katselee ja kuuntelee). Tulevat! — —
Tulevat! (Menee sisään ja palaa taas kotvasen kuluttua ulos).

BJÖRKLUND (jonka takana ovella näyttäytyvät myös CEDERVALL ja muut, tulee kuistikolle). Minä otan vastaan heidät täällä ulkona.

CEDERVALL. Ei. Sitä et saa tehdä. Anna lähetystön tulla sisään puheellesi.

SULO. Sitä samaa minäkin neuvoisin, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Pelkurejapa olette!

CEDERVALL. Pane sinä vain elämäsi alttiiksi, jos tahdot Mutta me emme näyttäydy ollenkaan.

SULO. Se on parasta sekin. Sillä luultavasti he eivät tiedä johtokunnan jäseniä täällä olevan. Jos sen tietäisivät, niin eihän sitä voi aavistaa, mitä jonkun päähän tuossa kuohuksissa olevassa laumassa yhtäkkiä voi pälkähtää.

CEDERVALL. Voisivat sytyttää talon tuleen tahi Herra ties mitä tehdä.
Me menemme. (Vetäytyy muitten kanssa sisään).

SULO. Tuossa niitä jo näkyykin. Olkaa niin hyvä tekin, herra insinööri, menkää sisään!

BJÖRKLUND. No. Ehkä on parasta… Saamme rauhassa… sisällä neuvotella.

(Laulu ja soitto lakkaa. Piha alkaa vähitellen täyttyä ääriään myöten työläisistä. Esille astuu lähetystö ESA VIRTASEN johtamana).

ESA. Työläiset ovat päättäneet tulla lakon johdosta neuvottelemaan tehtaan isännöitsijän kanssa ja pyytävät 6-miehiselle lähetystölleen, jota johtamaan minä olen valittu, puheillepääsyä. Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa tämä isännöitsijälle.

SULO. Kyllä. Hyvä on. Varsin mielelläni. (Menee sisään).

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Lauletaanko taas, toverit?

ESA. Toverit! Minä pyydän, että nyt ei laulettaisi. Se voisi häiritä neuvotteluamme. Koetetaan pysyä niin tyyninä, kuin suinkin.

TYÖLÄISET. Hyvä, hyvä, hyvä!!

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Ei lauleta sitte.

SULO (palaa kuistikolle). Isännöitsijä pyytää lähetystön tulemaan puheilleen.

ESA (ja hänen mukanaan viisi miestä menee sisään).

SULO (seuraa heitä).

(Työläiset alkavat ensin hiljaa, vaan sitte yhä äänekkäämmin puhella keskenään. Lauseista ei kuitenkaan saa täyttä selkoa. Vähän ajan kuluttua ilmestyy EETU pensaikon välistä ja tunkeutuu joukon keskitse rakennuksen seinäviereen kuistikon portaiden taakse, ajoittain näkyen, ajoittain painuen joukon peittoon).

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Kauanpa nuo viipyvät.

TOINEN ÄÄNI. Eipä taideta suostua vaatimuksiimme. (Edelleen sekavaa, äänekästä puhelua).

ESA (ja lähetystön muut miehet palaavat kuistikolle). Toverit! (Kaikki vaikenevat). Meidän on lähdettävä uudelleen talolle neuvottelemaan. Meidän vaatimuksiimme isännöitsijä, kuten hän sanoi, johtokunnan määräysten mukaan, ei suostunut. (Lähetystö astuu alas pihaan. Kuuluu pitkä vihellys jostakin joukon takaa. Muuan huutaa "alas", toinen "ulos" ja kohta yhtyy koko lauma huutamaan: "isännöitsijä, ulos!")

BJÖRKLUND (tulee vähän ajan kuluttua kuistikolle ja asettuu kaidepuiden luo, tehden kädellään merkin, että hän tahtoo puhua).

SULO (on häntä seurannut ja asettuu parin askeleen päähän hänen viereensä, katsomon puolelle).

(Joukko vaikenee).

BJÖRKLUND. Tahtoisin teille puhua pari sanaa, hyvät yst..,

EETU (on noussut portaiden aliastimelle, josta ampuu BJÖRKLUNDIA ja SULOA kohti kolme revolverin laukausta ihan peräkkäin, ja tunkeutuu sitte joukon läpi perälle päin).

BJÖRKLUND (kaatuu, huudahtaen, maahan) …. ystävät!—-Ah!

SULO (aikoo ensin auttaa häntä, mutta tarttuu sitte, huudahtaen, omaan käsivarteensa ja juoksee sisään).

(Yleinen hälinä ja hämmekki).

(CEDERVALL, SÖDERDAL, RULIN ja PIHLAJA ovat hätääntyneinä tulleet ulos kuistikolle ja nostavat Björklundin ylös).

CEDERVALL. Mitä te teette, mitä te teettekään, ihmiset?!

SÖDERDAL. Aarne, minne?… Kuinka sinä tunnet itsesi?

BJÖRKLUND (puoleksi pystyssä, muitten kannattamana). Minä en… … en… syytä ketään… teistä.. (Osoittaen työläisiin)…. Viekää!

SÖDERDAL. Viedään, viedään!

PIHLAJA. Tule! Kannetaan pois.

RULIN. Mikä kauhea rikos taaskin on tehty.

CEDERVALL. Ja viattomasti. (Menevät kantaen Björklundia).

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Kuka se oli?

TOINEN ÄÄNI. Ja minnekä se katosi?

ESA. Vähän tutun näköinen mies.

ÄÄNI. Tuolla poliisit jotakin tännepäin retustavat.

TOINEN ÄÄNI. Saivat kiinni, näköjään.

ESA. Niin näkyvät. Tänne tuovat. (Kansa väistyy kahden poliisin tieltä, jotka taluttavat EETUA).

ESA. Tämähän on Eetu Kokko.

EETU. Niin on. Ja hän se ampui. Elköön muita syytettäkökään.

(CEDERVALL ja SÖDERDAL tulevat ulos kuistikolle. Ovessa näkyvät RULIN,
PIHLAJA ja SULO vasen käsi siteessä).

SÖDERDAL. Minun on surullinen velvollisuuteni ilmoittaa, että isännöitsijänne on kuollut. Toinen luoti sattui vatsaan, toinen rintaan, lähelle sydäntä. Hän lähetti viimeisen, anteeksi antavan tervehdyksensä työväellensä.

(Masentunutta vaitioloa joukossa).

EETU. Mitä, kurja, olenkaan tehnyt?!

SÖDERDAL. Siinäkö murhaaja?

EETU (pää kumarassa). Tässä.

SÖDERDAL. Ja kolmas luotisi haavoitti konttoristia vasempaan käsivarteen, vaan ei vaarallisesti.

CEDERVALL. Mikä on miehen nimi?

EETU. Cedervall! Enpä tietänyt teidän olevan täällä. Ettekö tunne?
Eetu Nyman eli Kokko.

CEDERVALL. Nyman?! Nyman?! En. En.

EETU. Hah-hah-hah-hah!

CEDERVALL. Mutta olkoon mies kuka tahansa, — kuoleman rangaistus on näistä rikoksista tuomittava, että niistä vihdoin loppu tulisi.

EETU (pää pystyssä). Miksikähän sitte oikeastaan viattomat kuolevat ja varsinaiset syylliset (osoittaa kuistikolle) jäävät eloon?!! (Lyhyt äänettömyys; hänen päänsä painuu alas ja hän kääntyy murtuneena työläisten puoleen). Oi, toverit! Nyt näen: mieletön on ollut tekoni. Kamalan rikoksen olen tehnyt. Eksytetty olin ja eksyksiin jouduin. Olkoon tämä teille varoitukseksi. Eläkää toisin kuin minä! Eläkää rakkaudessa keskenänne, niin elätte rauhassa ja onnessa! Se oppi se voittaa lopulta sittenkin. — Mennään!

Esirippu.

Loppu.