The Project Gutenberg eBook of Tama

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Tama

Japanilainen lemmentarina

Author: Onoto Watanna

Translator: Eetu Aaltio

Release date: August 18, 2023 [eBook #71435]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAMA ***
TAMA

Japanilainen lemmentarina

Kirj.

ONOTO WATANNA [Winnifred Eaton]

Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut

Eetu Aalto

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

I.

Fukui'ssa olivat mielet tavattomasti jännityksissä. Päiväkausia oli puhuttu vain samasta asiasta. Kaikki, pelottavan korkealla bambupuiden latvoissa kieppuvat poikaset, nuoret astianpesijättäret, katuloilla vetelehtivät kerjäläiset, Fukui'n alempi- ja ylempiarvoiset kansalaiset, puhuivat O-Tojin-san'in (Kunnioitettavan herra Muukalaisen) tulosta.

Vihdoinkin oli maakunnan korkea daimio myöntynyt yliopiston oppilaiden anomukseen ja kiihkoihin pyyntöihin sekä kutsuttanut, suurten kulunkien ja mieliharmien uhalla, maahan ulkomaalaisen professorin.

Kaikkialla näyttiin valmistauduttavan. Huoneita siivottiin tulisella kiireellä. Ammattikertojat, joita siihen aikaan löytyi sanomalehtien sijasta, keräilivät rikkautta ammattihuoneissaan. Muutamat pystyttivät kojuja katujen vierille ja kertoivat kuulijoillensa ihmeellisiä juttuja Amerikasta ja sen kansasta.

Tojin-san'in talo ja taloudenhoito oli jo saatu valituksi, daimion esiupseerista ja neljästä samurai-henkivartijasta, joiden tehtävänä oli suojella häntä Jo-i'ta (muukalaisvihaajaa) vastaan, aina kamaripalvelijaan saakka.

Kaksisataaseitsemän vuotta vanha muhkea historiallinen shiro (herraskartano) oli määrätty hänen asunnokseen, ja siellä puuhattiin ihmeellisiä korjauksia ja muutoksia. Päähuoneissa naulattiin vanhojen lattiaverhojen päälle raskaita kukallisia ja kuviokkaita villamattoja. Kummallisia huonekaluja, raskaita ja raudanpainavia, hilattiin suuriin kammareihin; työnjohtajana oli nuori, reipas, punaposkinen samurai, josta oli tuleva Tojin’in tulkki. Hänen nimensä oli Genji Negato ja oli hän jo ennenkin asustanut muukalaisten parissa Tokiossa ja Yokohamassa. Englanninkieltä puhui hän jokseenkin hyvin ja valkeaihoiset tunsi hän tapoinensa erinomaisesti.

Antaessaan määräyksiä huonekalujen sijoittamisesta paikoilleen, hänen verevänpunaiset huulensa hymyilivät pienten karkeitten viiksien alta. Hän kutsutti palvelijat luoksensa yksitellen, antaen kullekin erikseen velvollisuutensa mukaiset ohjeet. Sivumennen hän opasti heitä tuntemaan valkoisen miehen tapoja ja tarpeita:

Tämän täytyi saada ruokaa noin kuudelle muulle kuolevaiselle riittävä määrä. Pääasiallisesti raakaa lihaa ja metsänriistaa, hiukan tulessa kärvennettyä. Aina pitäisi olla pulppuamassa se lähde, jota amerikalaiset sanovat »tulivedeksi», alati saatavissa, ruokaverojen välillä, yöllä ja päivällä. Valkoisen miehen jano oli sellainen. Vastat piti olla valmiina puhdistamaan professorin mukaisia saappaita, sillä hän ei ottanut niitä jalastaan huoneessakaan. Ja suurimman mielihyvän hankki hänelle sillä, että piti suloisimpia ja kauniimpia neitsykäisiä häntä hellimässä ja huoltamassa. Tämänsuuntaisia juttuja oli pitkä liuta.

Vaikkapa sen yliopiston oppilaat, jossa Tojin-san tuli opettamaan, olivatkin iloisia tämän lähestyvästä tulosta, niin eivät siihen iloon yhtyneet ainakaan talon palvelijat. Pelonsekaisin mielin odottelivat he tulopäivää. Jäykät, ilmeettömät henkivartijat mutisivat matalin äänin keskenänsä siitä alennustilasta, johon heidät oli näinä turmeluksen päivinä saatettu. He olivat vain muukalaisen hengen vartijoita! Mutta, niin oli Echizen-maakunnan daimio määrännyt, ja samurai on päällikkönsä oikea käsi. Hänen on toteltava käskijänsä oikkujakin, ja jos tehtävä on ala-arvoinen, kunniata loukkaava, niin on silloinkin edessä vain kaksi tietä: totteleminen tai itsemurha.

Talon halvempiarvoiset palvelijat eivät vaipuneet sentään näin synkkäluontoisiin keskusteluihin. Huhuja muukalaisten rikkaudesta ja anteliaisuudesta oli tulvinut heidän piiriinsä. Olipa miten oli, reippaasti käytiin valmistuksiin käsiksi, ja uusien keitosten tuoksut lemahtivat laajemmalle, työntyivät lämpiminä suuriin kammareihin ja saattoivat vilkkaaseen hyörinään lukuisat rotat ja yölepakot, jotka vuosia sitten olivat kotiutuneet vanhan, aution, asumattoman suurkartanon koloihin ja lymypaikkoihin. Vuosiin ei ollut kukaan talossa asunut.

Kaikki oli jokseenkin kunnossa; silloin sattui keittäjän vaimon lapsenhoitajalta — Shirossa asui tietysti koko perhe — katoamaan joukko riisiä. Hän oli kääntynyt katsahtamaan hoidettavaansa nuoreen herraan, ja silloin oli — niin hän kertoi — »valkoinen käsi» jostakin ilmestynyt ja anastanut aterian loput. Hän riensi kirkuen emäntänsä luo ja tämä vuorostaan syöksyi miehensä ja isäntänsä, pääkeittäjän, pakinoille. Tämä kiskaisi esiliinan vyöltänsä ja meni ilmoittamaan asiasta Genji Negatolle, joka juhlallisella virallisuudella kutsui sotaneuvoston koolle. Koko palvelusväki luotti nyt siihen, että henkivartijat keksisivät keinon vastaisten harmien varalle.

Joihinkin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, siitä oltiin yksimielisiä. Olisihan heidän ruhtinaallensakin häpeäksi, jos se kirottu muukalaisylimyskin joutuisi Atago Yaman kammottavan velhottaren uhriksi, sillä epäilemättä oli tämä vuoriston levoton henkiolento taas konnan juoniansa kutomassa. Siispä oli ylhäisen Tojin-sanin ja vielä paremmalla syyllä Echizenin keisarillisen samurain velvollisuutena olla millään ehdolla säästämättä noitaa, jos tämä tavattaisiin oleksimassa ruhtinaan vieraan ja suojatin alueella.

Johduttiin muistelemaan velhottaren äskeisimpiä noidantöitä. Muuan Tsurugan lapsi oli seurannut velhotarta vuoristoon, pitäen tämän tukkaa auringonsäteinä ja ojennellen pienoisia käsiään niihin tarttuakseen. Suositellakseen peljättävää olentoa vanhemmat asettivat joka päivä ruokavaroja vuoren juurelle ja sillä tavoin ainakin joksikin aikaa sammutettiin velhottaren nälkä; lapsi ei kuitenkaan koskaan toipunut entiselleen. Se kärtyili ja alinomaa itkien kaipasi »päivän neitoa». Kun lapsen kärsimätöntä mielialaa yhä vain jatkui, niin vanhemmat suuttuneina lopettivat ilta-annosten lähettämisen ja siten rohkenivat uhmata noidan kiukkua ja kostomieltä.

Siitä lähtien on tämän ollut pakko etsiä elatuksensa sieltä ja täältä. Kerran hävisi erään kauppiaan lukollisesta säiliöstä kalavasu. Toisella kertaa taas löydettiin vuorenrinteeltä riisisäkki, jonka varas tietysti oli paetessaan siihen heittänyt, se kun oli ollut liian painava.

Niin, ja tulisikohan nyt arvokkain vieras, minkä Fukui oli vuosikausiin nähnyt, saamaan kärsiä tämän velhottaren juonista?

Samurai Irokan mielestä oli noita surmattava heti kun hän tavattiin. Hänen miekkansa ei sitä kyllä halunnut tehdä, sillä hän oli naimaton eikä yksikään perillinen voisi rukoilla hänen sielunsa puolesta, jos se joutuisi kiertovaelluksille.

Samurai Asado pelkäsi vaimonsa ja perheensä turvattomuutta, jos hänen kunniakas miekkansa tahraantuisi noitatytön veressä. Kerran oli nimittäin samallainen vuorivelho kiskaissut nukkuvalta lapselta irti pään ja käsivarret, kostoksi samurain miekan hipaisemasta pienestä naarmusta.

Samurai Hirata ehdotti, että asia annettaisiin daimion käsiin, mutta kaikki muut olivat ehdotusta vastaan, sillä olihan velhotar musta tahra heidän korkean ruhtinaansa sukukilvessä, hän kun oli — ikävää kyllä — samaa verta.

Vihdoin samurai Numura, vanha, harmaantunut, hidasjärkinen sotilas, selitti karskisti, että asia kuului yksinomaan Tojinille itselleen ja tämän määräyksiä heidän oli odotettava. Päätettiin siis varrota Tojin-sanin tuloa. Hänen kuuluisa länsimainen viisautensa keksisi varmasti jonkun ratkaisun.

Niinpä sitten Tojin-san saapui Fukuihin — »siunauksen lähteelle» — vuoden kylmimpänä aikana, jolloin lumihiutaleet pyrysivät Echizenin maakunnan ylitse ja tuulet vallattomina puhaltelivat, suhisten välkkyvien laakeri- ja mäntypuiden oksien lomitse, pyhän Biwa-järven rinnoitse ja lumipeitteisiä vuoria syleillen.

II.

Huone oli niin iso, että vaikka seitsemän »andonia» ja kolme vanhanaikaista »takahiraa» riippui orsilla huonetta valaisemassa, kuitenkin vallitsi hämäryys. Seinävierille oli aina säännöllisen välimatkan päähän toisistaan asetettu suuria, raskaita, mustasta pähkinäpuusta valmistettuja huonekaluja, jotka tekivät omituisen vaikutuksen muutoin aivan tyhjässä huoneessa. Ilma oli kylmä, mutta huoneen keskellä oleva »kotatsu» oli täytetty kivihiilillä; tämän ääressä istui Tojin-san kyyryksissään. Hän istui lattialla, tulisijaa aivan lähellä, polvet pystyssä, käsivarret ristissä niiden ympärillä.

Tojin-san oli vihdoinkin kotona, kuljettuaan pitkän ja vaivaloisen matkan maitten ja vesien poikitse veneellä, hevosella, »kurummalla» ja usein jalkaisinkin — loputtoman, mutkaisen ja kylmän matkan! Tämä oli siis Fukui, jossa hän oli luvannut viettää seitsemän vuotta elämästänsä: tämä suuri, autio ja synkkä rakennus oli nyt hänen talonsa.

Hän oli lähtenyt matkalle reippaana ja virkeänä, innokkaasti haluten päästä palvelemaan, kohottamaan ja rakastamaan sitä vierasta kansaa, jonka hyväksi hän oli itsensä pyhittänyt. Pieniä huvimatkoja oli tehty Tokiossa ja Kiotossa; — ne päivät olivat uutuuksilleen ja ilmiöineen hurmaavia. Sitten oli hän jättänyt rantamaat taaksensa ja lähtenyt Echizenin ruhtinaan saattueen mukana sitä avaraa, tuntematonta maaseutua kohti, jossa vain puolisen tusinaa muukalaista oli ennen häntä käynyt.

Matkaan oli kulunut monta viikkoa. Matkatessaan vesien poikki pienillä veneillä, jotka heiluivat ja horjahtelivat pienimmissäkin laineissa, hän oli tullut käsittämään japanilaisen sananparren: »vesimatka on osa helvettiä».

Päiväkausia oli hän saattueineen saanut oleilla yksinäisellä lumisella vuorella, etäällä pienimmästäkin kylästä ja kaupungista, ja kun he olivat siitä päässeet etenemään, ilmaantui uusia vaaroja. Hurjaluontoisia metsäläisiä hiiviskeli Tojin-sanin matkueen lähistöllä; kapeat, ilkeät silmät etsivät vain hänen turmiotaan. Monet valkeaihoiset ennen häntä olivat muissa Japanin maakunnissa lähteneet samallaisille matkoille ja sortuneet silloin niin tavalliseen kohtaloon: — puukonisku selkään tai salahyökkäys pimeässä! Ja ulkomaalaisten aikaansaamat rangaistukset, vahingonkorvaukset ja alentavat solvaukset vain lisäsivät Jo-i'n — muukalaisvihaajan — verenhimoa ja vihollisuutta.

Echizenin ruhtinas oli sangen valistunut mies. Hänen maakuntansa rajain sisällä ei kukaan muukalainen opettaja tulisi pienintäkään loukkausta kärsimään. Hänen antamansa määräykset kantoivat niin kauas, että Tojin-san — vaikkapa ei olisi aavistanutkaan sitä — oli vihollisuuksilta täydellisesti turvassa. Hänen matkansa oli kuin riemukulkua. Olivatpa ihmisten sisäiset tunteet millaiset hyvänsä, hymyhuulin he lausuivat hänet tervetulleeksi. Jokainen pieni kaupunki ja kyläkunta lähetti korkeita viranomaisia lähetystönä piirinsä rajoille. Juhlia ja kekkereitä vietettiin siellä ja täällä, ja kaikkialla olivat vastassa samat ruskeat kasvot, samat väikkyvät katseet ja viekkaat hymyt.

Daimion viimeinen palvelija oli mennyt, viimeinen virallinen edustaja oli laulanut tervehdyslaulunsa; Tojin-san oli yksin!

Hänen omat palvelijansa olivat vetäytyneet kukin taholleen. Yksitellen he olivat tulleet sisälle juhlallisena kulkueena, henkivartijain saattamina; nämä heittäytyivät maahan, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsivat sen sitten sihisten ulos hampaittensa raoista. Keittäjä, hänen vaimonsa, perheensä ja apulaisensa muodostivat oman jononsa. Toinen toisensa jälkiä seuraten he tekivät niin hullunkurisia kumarruksia ja liikkeitä, että Tojin-sanin huulet vetäytyivät väkisinkin hymyyn, varsinkin kun nuorin joukossa, kaksivuotias lapsukainen, oli omituisesti ajellun päänsä kumartanut niin innokkaasti lattiaan, että oli tehdä kuperkeikan, vanhempainsa kohteliaisuutta jäljitellessään.

Tojin-sanin väsyneet, puoliavoimet silmät näkivät edessään muita kasvoja, ajatusten vaeltaessa toisiin seutuihin, kaukaisiin olinpaikkoihin. Hän näki laajan, vihreän tasangon, jota korkeat jalavat ympäröivät. Kirkassilmäiset, vaaleaihoiset pojat lauloivat reippaasti, rientäessään tantereen poikki isoihin kivirakennuksiin, jotka näyttivät hymyilevän äidillisen suojelevasti. Tojin-san istui pöydän ääressä, katsellen laajaa, poikamaista silmänvälkettä edessänsä. Ihme, kuinka he olivat voineet olla niin vastenmielisiä; hän oli heille ollut katkera, jopa melkein vihannut! Ja nyt! Nyt hän ajatteli näitä poikia mitä suurimmalla hellyydellä.

Sitten muutaltivat hänen verkkaiset ajatuksensa toiselle suunnalle, menneisyyteen, jonka kaukaisista muistoista sukelsi esiin erään naisen kylmä ja ilkkuva katse.

»Vaimoksenne! huudahti tämä eikä edes synnynnäinen kohteliaisuus voinut estää kammon väriä äänestä. »Oh—h!» huudahti hän, peittäen puistatellen silmänsä, »jospa vain voisitte — nähdä — itsenne!»

Tojin-san näki itsensä todellakin sinä iltana. Lohduttomina olivat hänen epämiellyttävät kasvonsa tuijottaneet kuvastimessa. Olihan hän kyllä tiennyt ihonsa muodottomuuden, mutta ei ollut tullut älynneeksi sen täydellistä kamaluutta.

Oli ollut aika, jolloin Tojin-san, kuten muutkin miehet, oli hienohipiäinen, kauniskatseinen, hyvännäköinen nuorukainen. Vaan eräässä syrjäisessä vuorikaupungissa oli hän nuorena, innokkaana lääkärinä osottanut liika varomatonta urhoollisuutta. Parin muun rohkean rinnalla oli hän taistellut kulkutautina raivoavaa isoarokkoa vastaan. Tästä sodasta Tojin-san oli palannut »merkittynä». Nuoren miehen avonaisin, luottavin mielin oli hän saapunut rakastamansa naisen luo, joka inhoten oli hänet luotaan työntänyt.

Japanilainen sananlasku sanoo: kolmen tuuman pituinen kieli voi tappaa kuusi jalkaa pitkän miehen.» Tojin-san ajatteli tätä. Naisen kieli, tämän sanojen säälittömyys oli tehnyt ankaran vaikutuksen hänen elämäänsä. Siitä hetkestä saakka kammosi hän naisia enemmän kuin ruttoa. Hän eli itsekieltäjän elämää, kirjojen ja tieteen parissa, hankkien vain muutamia ystäviä, välttäen toisia, siinä tuskanomaisessa luulossa, että koko ympäristökin karttoi häntä. Niinpä häntä jo aivan nuorena miehenä — alle neljänkymmenen ikäisenä — kutsuttiin yliopistossa yleisesti nimellä »vanha kirjatoukka».

Yhtäkkiä oli hänessä sitten syntynyt vastustamaton, intohimoinen halu repiä itsensä irti toivottomasta orjuudestaan, johon hän näytti olevan sidottu.

»Vanha kirjatoukka!» Hänen niskaansa aijottiin ikää sälyttää liiaksi, vaikka nuoren miehen tuliset elämännesteet vielä virtasivat hänen veressään. Merentakaisessa uudessa maailmassa voisi hän viettää virkeätä ja hilpeämpää elämää! Se viittasi puoleensa seikkailunhaluisia mieliä ja niitä, jotka olivat väsyneet uneliaaseen yksitoikkoisuuteen, jossa toivokin uuden aamun sarastuksesta alkoi vähitellen häipyä muistojen taakse. Tojin-san halusi uudelleen hengittää. Hän tahtoi käsin tarttua kesyttömään luontoon, hengittää sen elähdyttävää ilmaa ja tuntea itsensä jälleen elävän! Hän oli saattanut itsensä hopeloksi naisen tähden, jota hän tuskin oli todellisesti rakastanutkaan. Järjettömyyttä!

Kapinoiden kohtaloansa vastaan, joka oli häntä huiskutellut kuin rantavesi, oli Tojin-san lopultakin saanut kahleensa murretuksi.

Hän oli oudossa, ajatuksiensa kaihoamassa maassa. Vieraat silmät loivat häneen syrjäkatseita; oudot jumalat tuijottivat häneen sfinxikatseineen kaikissa temppeleissä. Hän kumartui viluisena kotatsun ääreen, suuressa, historianaikaisessa »yashikissa», joka oli kolkko ja autio kuin hautakammio; ja voimakas mies tunsi heikkouden tunteen hiipivän sydämmeensä — hän kaihosi, kaipasi, ikävöi nähdäksensä edes jonkun valkoihoisen tutut kasvonpiirteet.

Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla gaki'n (henkiolennon) liikkuvan lumisten tannerten yli. Satumainen tuulenhenkäys vapisutti laakeripuun lehviä, taittoi oksan ja pudottaa rapisteli sen jäiseen maahan.

Jokin hiipi esiin vuorten juurella olevan metsän pimennosta, hypähti kuin kauris ympäröivän suojushaudan ylitse ja sipsutteli Matsuhairakartanoa kohti. Korppiparvi, joka asusti muinoin aarretalona olleen ränstyneen rakennuksen ullakolla, alkoi äkkiä räpytellä siipiänsä, lyhyin vedoin, kirkuen ja peljästyneenä. Rotta pakeni aarretalon sisäosasta rakennuksen perälle kyökkiin päin, ja Tojin-san kuunteli pää pystyssä uutta ääntä.

Tuntui kuin olisi ulkona hyvin hiljaa naputettu tai raavittu »amado'a (talviseinää). Hän ei liikkunut, ainoastaan kiinnitti katseensa siihen kohtaan, josta luuloteltu ääni kuului. Sitten se kuului toiselta suunnalta, koputti heikosti ja arasti kuin lapsen kädellä.

Tojin-san hypähti seisoalle. Hän avasi seinäverhot väliin toiselta vuoroin toiselta puolelta, katseli ulos, mutta mitään ei ollut näkyvissä. Ei mitään muuta kuin valkoista lunta, johon kuun säteet hopean välkkeellä hohtivat. Hän silmäsi ulkonevia seinäosia, koetteli niitä käsillään, vaikkakin omituinen tunne sanoi hänelle, että koputus oli ollut ihmisen aikaansaama. Verkkaan vetäytyi hän takaisin paikoilleen ja silloin hän samalla kuuli huokauksentapaisen äänen kutsuvan häntä ulkopuolella:

»To—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—!»

Tojin-san! Sen nimen hän oli kuullut kaikkialla. Sen he olivat hänelle antaneet. Joku kutsui, kaipasi ja tarvitsi häntä, kenties!

Pihamaalle oli vain yksi porras. Yhdellä askeleella hän oli siellä, juoksi avopihan poikki ja ryntäsi sen takana olevaan puistikkoon. Hän seurasi ääntä, joka yhä huoaten huudahteli hänelle, vuoroin rukoilevasti, vuoroin ilakoiden, kesyttömästi ja ilkkuen — niinkuin kiusaantunut henki, joka koettaa kyyneleiden takaa ääneensä nauraa.

Äkkiä hän pysähtyi ja kalpeni. Askeleen päässä leveni puoli jäätynyt suojusoja. Askel vain, niin hän olisi syöksynyt sinne. Kauhun puistatus vapisutti hänen jäseniänsä, ja peljästyneenä, huumeisena jäi hän seisomaan paikoilleen, petollisen äänen yhä vielä kaikuessa hänen korviinsa. Se kuului yhä kauempaa, heikkeni ja hävisi vihdoin vuoriston synkkään saloon.

III.

»Teidän ylhäisyytenne, vaikkapa hän eläisi miljonan kunniakasta vuotta, ei voi aavistaa sitä syvästi alentavaa mieliharmia, jota korkea ruhtinaani on tuntenut minun halvassa ja nöyrässä persoonassani.»

Näin puhui daimion ylivirkamies tulkin Genji Negaton kautta.

Amerikalaisen lämmitellessä tutisevia käsiään kotatsun ääressä alkoi ylivirkamies, jonka sotilasvartijat olivat kiireisesti kutsuneet, hänelle selittää harmillisen velhottaren olemassaoloa.

Velhotar (fox-woman = kettu-nainen), kertoi hän juhlallisesti, oli sellainen naisolento, jonka ruumiissa asusti ketun sielu. Japanilaisessa tarustossa oli ketulla sangen huomattu asema, ja »kettu-nainen» oli hyvin peljättävä olio. Hänen kasvonsa ja ihonsa oli, kertoi japanilainen, ihmeellisen valkoinen ja niiden kauneus niin häikäisevä, että kuolevaisten oli peitettävä silmänsä pelastaakseen sokeudelta. Tukka muistutti auringonsäteitä; niin kirkas ja välkkävä oli sen väri ja loiste. Ihmeen ihana hän oli, mutta ilman omaa sielua, ja yksi ainoa intohimo häntä vallitsi. Yöt ja päivät hän väijyili vuorten solissa, kallioitten takana ja rotkoissa, houkutellen miehiä — niin, jopa naisia ja lapsiakin — turmioon.

Puoleksi epäuskoinen hymy Tojin-sanin muutoin niin vakavilla huulilla pysäytti ylivirkamiehen puhetulvan. Hän hämmästeli ja tunsi arvokkaisuutensa aiheetta loukatuksi. Arvoisa muukalainen piti varmaankin hänen selitystänsä lastensatuna.

»Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan usko kertomustani velhottaresta?” kysyi hän kohteliaasti.

»Legendat», vastasi Tojin-san harvakseen, »kuuluvat kirjallisuuteen; ne ovat tarinoita, jotka huvittavat ja viehättävät täysikäisiä ja pettävät lapsia. Länsimaissa emme enää niistä välitä. Sanomme niitä taikauskoksi ja tämän olemme tulella polttaneet kuten muinoin poltimme itse noidatkin.»

Japanilainen istui jäykkänä ja leyhytti koleassa huoneessa viuhkaansa edestakaisin.

»Ette siis länsimaissa usko henkiolentojen olemassaoloon?»

»Emme ainakaan luo niitä mielikuvituksellamme ja ajatuksillamme», sanoi amerikalainen vakavasti.

Virkamies vastasi kiihkeästi:

»Niitä on todellisesti olemassa Japanissa, kunnioitettava herra. Vaikka ette välitäkään niistä, niin tulevat ne väkisten tiellenne — kuten tänäkin iltana, ylhäisyytenne!»

Tojin-san hieman hätkähti. Sitten hän mietteissään tyhjensi piippunsa vanhaan pronssiseen maljaan, »hibakiin».

»Tahdotteko siis saada uskotuksi, että tämäniltainen kävijä todellakin oli — henki?»

»Pahempikin kuin henki» vastasi virkamies totisesti, »sillä hänellä on ainakin ihmishahmo.»

»Mistä tiedätte, vaikka hän olisikin ihminen?» japanilaisen vuoro oli nyt hämmästyä. Hänen kapeat silmänsä jännittyivät. Ääni muuttui kovaksi. Hän puhui kuin olisi vääjäämättä päättänyt puolustaa esittämiään väitteitä.

»Kaikissa tapauksissa on hän toisellainen kuin me, korkea herra. Ei millään inhimillisellä olennolla voi olla niin pyörryttävää kauneutta. Hän menettelee kaikessa kuin »gaki» ja vielä voimakkaammin. Hän on ilkeä, juonikas, kurillinen ja on huvitettu saadessaan kiduttaa ja pelotella sekä rikkaita että köyhiä, sekä lapsia että näiden vanhempia. Taivaan linnut saapuvat hänen kutsustaan ja seuraavat mihin ikänä hän menee. Villiintyneet koirat ja metsistyneet kissat, vuorien ja rotkojen pedot ovat hänen henkivartijoinaan, jotka kostavat hänelle sattuneet loukkaukset. Hänen kotinsa on Sho Kon Shan hautojen luona ja asuntona Tokiwan temppeli, jonka ihmiset ovat hyljänneet ja jumalat kironneet.»

Tojin-san liikahti, seuraten kertomusta suuremmalla mielenkiinnolla.

»Kamala 'kettu-naisenne' asuu siis temppelissä!» huudahti hän huvitettuna.

»Niin, aivan niin, ylhäisyytenne», myönsi japanilainen alakuloisesti. »Hänen äitinsä oli Niino Ama (toisluokkainen jalo nunna), ylhäisen ruhtinaamme sukulainen. Hän rikkoi Buddha-jumalalle vannomansa valan ja häpäisi temppelin. Jumalat kostivat hänen sikiöllensä, antaen sille ruumiin, mutta ei sielua — ainoastaan ketun sielun. Hän on saastainen eikä minkään puhtaan olennon pidä häneen katsoa eikä koskea häntä.»

Tojin-san istui suorana, ajatuksissaan pitäen alahuulta peukalon ja etusormen välissä.

»Velhottarenne mahtaa olla hyljätty olento, joka on ikänsä saanut elää yksin, omaa omituista elämäänsä?»

»Hän eli kymmenenteen ikävuoteensa saakka vihattujen vanhempiensa kanssa, kunnes muuan kiertelevä miesjoukkue hävitti temppelin tulella ja miekalla. »Kettu-naisen» vanhemmat saivat ansaitsemansa kuoleman; heidät revittiin kappaleiksi suuren Shakan alttarin ääressä.»

Daimion virkamies vaikeni, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat intohimon tulta. Sitten hän jatkoi vilkkaammin:

»Buddhan tiet ovat ihmeelliset. Kuinkapa olisivat surman miehet voineet aavistaa, että Shaka kääntäisi heitäkin kohtaan kostonsa, koska olivat häväisseet hänen alttarinsa saastaisella verellä. Tämän häväisyn jälkeen on kaupunkimme historia ollut veren ja köyhyyden kirjanpitoa. Jotkut luulevat maakunnan olevan tuhoon tuomitun. Toiset, jotka katselevat asioita valoisammin, selittävät, että se vain on synnytystuskissaan ja että sen kehitys kohoaa vielä entiseen loistoonsa.»

Tojin-san puhalteli miettivän näköisenä savupilviä piipustaan ja oli ääneti. Kysyi sitten rauhallisesti:

»Pidättekö maakuntanne onnettomuuksia tämän »kettu-naisen» aikaansaamina — kuten häntä nimitätte?»

»Tietysti!» vastasi ylivirkamies melkeinpä äreästi. »Kohtalon koura kohtasi ankarimmin meitä tuon salamurhan jälkeen. Emme ole vieläkään toipuneet siitä alennuksentilasta, johon — niin — länsimaat ovat meidät saattaneet. Länsimaiden liittovaltiot pommittivat Kago-shimaa heti senjälkeen kun väkivaltainen kuolema kohtasi —»

Hän vaikeni äkkiä ja rykäsi säikähtyneenä, huiskuvan viuhkansa takaa.
Vähällä oli hän ollut kertoa jotakin luvatonta.

Tojin-san näytti hämmästyvän ja ihmettelevän.

»En älyä seikkojen johdonmukaisuutta», sanoi hän.

»Sittenkin — ovat asiat niin», sanoi japanilainen epämääräisesti, katsahtaen Samurai-joukkoa, joka oli kääntänyt katseensa muualle.

Voimakkaasti virkkoi amerikalainen:

»On käsittämätöntä, että nykyaikana, jolloin te niin avoimesti toivotte pääsevänne sivistyneiden kansain yhteyteen, vielä esiintyy taikauskoista vainoa asian johdosta, joka kelpaa vain lapsille tarinaksi. Minä puolestani aijon tyystin tästä talosta hävittää sellaiset mahdottomat ennakkoluulot, jotka näkyvät tunkeutuneen kodin lieteen saakka.»

Vastasi japanilainen juhlallisesti:

»Elämässä löytyy paljon seikkoja, joita on mahdotonta toteuttaa, kunnian herra. Emme voi heittää kiveä aurinkoon emmekä hälventää sumua viuhkalla. Siltaa emme voi pilviin rakentaa. En voi pienoisella kädelläni meriä myllertää. Sen länsimaan syvän viisauden edessä, josta ylhäisyytenne on saapunut meille arvon kemiaa ja fysikkaa opettamaan, me kyllä kumarramme, vaan nöyrästi anteeksipyytäen kuitenkin vakuutamme, ellei se opin syvyys sittenkään pysty selvittämään uskoamme — ja vakaumuksiamme.»

Hän teki pienen merkin apulaisineen, ja nämä auttoivat hänet jaloilleen. Amerikalainenkin nousi. Hän hymyili leveästi.

»Kunhan lumi on sulanut», hän sanoi, »niin aijon pyytää teidän ylhäisyydeltänne oppaita, joiden avulla teen pyhäinretken vuoriston peloittavan velhottaren temppeliin.»

Daimion ylivirkamiehen kasvot huomattavasti kalpenivat. Hänen jäykkiin kasvonpiirteisiinsä ilmestyi huoli ja tuska.

»Mitä aikoo teidän korkeutenne tehdä? — uuden ihmisenkö olennosta, jolla ei ole sielua?»

»Haluan vain nähdä hänet. Hän mahtaa olla mielenkiintoinen ilmiö — laatuansa.»

»Jumalankuvan valmistaja ei voi sielua aikaansaada», lausui japanilainen vakavasti. »Kunnian herra, käärmeelläkin on sulonsa ja hurmavoimansa, ja vampyyri on käärmeen sukua. Japanissa me uskomme »kettu-naisen» olevan vampyyrin toisintomuodon. Sitä tulee, hyvä herra, karttaa ja varoa.»

Tojin-san naurahti leikillisesti. Hän oli tavattoman iso mies, ja kun hän jättiläisenä seisoi pienen, kiiluvasilmäisen vieraansa vieressä, niin näytti hän ihmeellisen voimakkaalta, pelottomalta ja vääjäämättömältä; hänessä oli jotakin itämaalaiselle käsittämätöntä. Äkkiä muistaen ruhtinaansa nimenomaiset opetukset, japanilaisen sormet kunnioituksesta oikenivat pitkin sivuja, kahden miekan kupeelle.

»Velvollisuuteni on, kunnian herra», sanoi hän väkinäisen kohteliaasti, »huomauttaa ja varoittaa siitä vaarasta, jolle alttiiksi aijotte antautua. Sallikaa hyväntahtoisesti halvan palvelijanne vielä uudelleen istuutua.»

»Aivan mielelläni», vastasi amerikalainen ystävällisesti, ja istuuduttuaan kumpikin matollensa täyttivät he piippunsa tupakka-hibachista.

IV.

»Te olette, kunnioitettava herra, lausuneet, että Atago Yaman velhotar on vain lapsille kerrottavaa taikauskoa, ja olette nauranut, herra Mr., sille mahdollisuudelle, että tämän eristetyn olennon läheisyys tuottaa turmiota. Samoin puhui ja nauroi eräs toinenkin Kukuissa ennen Teitä. Echizenissä ei unohdeta aina tuoreessa muistissa pysyvää Gihei Matsuyaman kohtaloa.»

»Kuka oli sitten Gihei Matsuyama, ja mikä oli hänen kohtalonsa, olkaa hyvä?» kysyi Tojin-san hyväntuulisesti.

Kiihkeä tuli oli uudelleen syttynyt japanilaisen silmiin. Hänen kalpeat, keltaiset kasvonsa olivat lähestyneet Tojin-sania, jota hän tuijotti melkeinpä vihamielisin katsein. Puhe oli kuitenkin tyyntä, ja amerikalainen kuunteli yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.

»Lähetettiin seitsemän nuorukaista länsimaiden yliopistoihin. Heidät valittiin valistuneimmista ja ylhäisimmistä perheistä. Gihei Matsuyama oli heistä yksi, ja häneen loimme innostuneimman katseemme, sillä hän oli kotoisin Kukuista. Kaksi vuotta Europassa matkustettuaan hän palasi takaisin Dai Nipponiin. Hän sai arvokkaan paikan ja me sijoitimme hänet erääseen tunnettuun yashikiin lähelle Atago Yamaa.

»Nuorena — ja jo lapsena oli hän kuullut velhottaren elämäntarinan. Hänen arvoisa herransa ja useat miespuoliset sukulaisensa olivat ottaneet osaa naisen vanhempien surmaamiseen. Lännessä kartuttamansa viisauden vaikutuksesta, jonka tuoreen ja uuden kiiltokerroksen hänen päältänsäkin jo huomasi, Gihei nauroi ja ivasi puheita velhottaren pahahenkisestä syntyperästä ja kerskasi voivansa haihduttaa ne kuin sumun auringon edestä. Hän löi huikean vedon saattavansa noidan orjakseen, ja lähti niin tätä tavoittamaan. Huolimatta lähiseudun temppeleissä asuvien pappien neuvoista hän yksinänsä sokeasti seurasi velhottaren jälkiä joen poikitse, metsien ja vuorten halki, hautuumaita ristin ja rastin, kunnes saapui tämän viimeiseen turvapaikkaan, Tokiwan temppeliin, johon ei ihmisolento ollut astunut ijäisen jumalan silmien edessä tapahtuneen verenvuodatuksen jälkeen.»

Daimion ylivirkamies kumartui hartaasti lattiaan, pysähtyen kertomassaan, silmät yhä tuikeammin hehkuen.

»Hän pysähtyi kynnykselle epätietoisena, olisiko parasta kääntyä takaisin vai tunkeutuisiko yhä syvemmälle salaperäisyyksiin. Silloin nainen lehahti ulos temppelin ovesta tanssien ja karkeloiden kuin muinaiset nunnat jumaliensa edessä, hapset säihkyen kuin aurinko ja nälkäiset, värähtelevät, hymyilevät huulensa kirkkaan punaisina kuin kuolettava unikukka. Kun nuorukainen oli katsahtanut hänen kasvoihinsa, silloin ei hän muusta maailmasta enää mitään välittänyt. Intohimoisena ja hullaantuneena hän koetti koskea tyttöön, saada olennon kiinni, mutta tämä pakeni nopeasti hänen edessään, ilkkuen ja naurun hopeana helistessä kuin meriseireenin, sekä kätki kasvonsa kutriensa kimaltelevan hunnun peittoon.

»Niin he kiitivät eteenpäin, tyttö edellä, tukka, tuulessa hulmuten kuin kultapilvi. Keveästi tämä juoksi kuin henki kalliolta kalliolle, hypähteli purojen ja pienten virtain yli, kiipesi rotkonrinnettä ylös, toista alas, laakson läpi ja houkutteli hurmaantunutta nuorukaista edelleen.

»Vihdoin tämä, joka ei voinut katsettansa tytöstä irroittaa, oli saamaisillaan kiinni ajettavansa ja ojensi kätensä. Tyttö hypähti silloin kuin metsänneito äkkiarvaamattoman vuorenrotkon ylitse. Ajaja ojensi turhaan kurottavan kätensä, ei huomannut rotkoa, kompastui ja syöksyi suin päin pimeään kuiluun.»

Daimion virkamiehen naamarin kaltaiset kasvot värähtivät. Vapisevalla kädellään pyyhkäisi hän ohimoltaan. Sitten, muuttaen äänensä sihiseväksi, joka on japanilaiselle niin ominaista, lisäsi hän tylysti:

»Sellainen on, arvoisa herra, kertomus Gihei Matsuyamasta ja Atago Yaman velhottaresta. Se ei kuulu lastensatuihin, kuten Te arvelette, vaan on tosi ja luotettava juttu, jonka jokainen henkilö Fukuissa voi todeksi vakuuttaa.»

Tojin-san pysyi äänetönnä. Hän oli kuunnellut japanilaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla. Sanaakaan ei hän voinut sanoa tuon japanilaisen Lorclein puolustukseksi. Vakava, mietiskelevä oli hänen äänensä:

»Mitä teki tyttö sitten — pojan pudottua?»

»Siitä on eriäviä kertomuksia, hyvä herra. Toiset sanovat, että hän meni pysähtymättä menojaan. Toiset taas tietävät, että hän tuli iltaisin takaisin, kurottautui rotkon äyrään yli, suojusti käsillä huuliaan ja huuteli uhrilleen ikäänkuin hänellä olisi ollut tenhovoima palauttaa nuorukainen elävien ilmoille. Mitään varmempaa ei tästä murhenäytelmän jatkosta kuitenkaan tiedetä. Tapauksen kokonaisuudessaan ja neljä kertaa peräkkäin ovat kertoneet Gihei Matsuyaman asepalvelijat, jotka uskollisesti olivat seuranneet isäntäänsä tämän huimaavan takaa-ajon aikana.»

Daimion ylivirkamies nousi seisaalleen ja teki useita syviä kumarruksia Tojin-sanin edessä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jälleen tutkimattomaan surumieliset. Japanilainen peräytyi ovea kohti, joka askelella kohteliaasti kumartaen, ja silloin muisti Tojin-san äkkiä hänen nimensä. Hän astui askelen eteenpäin ja ojensi peräytyvää kohden kätensä:

»Suokaa anteeksi, mainitsemanne nuorukainen oli kai sangen läheinen ja rakas Teille vai kuinka?»

Verkkaan kohotti virkamies päänsä. Hänen kasvonpiirteittensä kivettynyt ilmeettömyys ei värähtänytkään. Suoraan Tojinin silmiin katsoen hän vastasi:

»Hän oli poikani!»

V.

Tojin-sanin mieliala oli ensimmäisenä iltana Fukuissa jokseenkin synkkä ja alakuloinen; se tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavana aamuna hän heräsi eloisana ja virkeänä. Aurinko valaisi huonetta, ystävällisesti kullaten pienintäkin sopukkaa. Hän hypähti vuoteeltaan, pukeutui lämpimään kylpyvaippaan ja sai nahkavirsut jalkoihinsa. Muutamalla askelella hän riensi huoneen poikki ja leväytti auki limittäisen ristikko-oven.

Oli kirkas, kylmä päivä, vaan lumesta, joka peitti puut ja maan, heijastui niin lämmintuntuinen aurinko. Korppiparvi alakartanon katolla riiteli ja tappeli kuin harakat, ja laakeripuun oksalla riekkui yhdellä jalallaan apina ja pudisteli iloisesti nyrkkiä jollekin, naama kurillisesti vinossa.

Kapealta joelta päin, joka vyön tapaisena virtasi laaksossa, kuului huoletonta laulua, se läheni; laulaja kiipesi rinnettä ylös, sivuutti puutarhan aivan Tojin-sanin ikkunain alitse, kulki pihan poikki ja katosi rakennuksen takakeittiön puolelle. Hän oli iso, lihava tyttö, joka pyöreillä, vahvoilla käsivarsillaan kantoi kahta tavattoman suurta vesisankoa, yhden kummallakin puolella. Tojin-sanin mielestä tämä vyöryvä olento, jonka isot, pyöreät rinnat ja lihavat lanteet huiskuivat joka askelella ja lihakset lainehtivat, oli kuin säkki täynnä marjahyytelöä. Lihavan tytön kintereillä, kahta pienempää astiaa kantaen, vaaperteli vakavana keittäjän pieni perillinen.

Tämä se ensinnä huomasi Tojin-sanin avoimella ovella ja heti pudotti astiansa palvelustytön kantapäille; tyttö potkasi taaksepäin, sillä kylmä vesi loiskahti hänen paljaille säärilleen ja kasteli ohkasen hameen. Hän olisi epäilemättä kurittanut pientä apulaistaan, ellei hänkin olisi samalla huomannut Tojin-sania. Paksut, punaiset huulet jäivät auki. Hän katseli mykistyneenä vierasta. Polvet alkoivat tutista ja koukistuivat kumarrukseen. Jokaisella koukistuksella läikähteli vesi astioista pitkin rintoja. Tojin-san purskahti sydämmelliseen nauruun, johon hetkisen kuluttua tyttö ja poikanen yhtyivät iloisesti. Sitten näinä livahtivat tiehensä kuin hätääntyneet rotat; kiiltävät, märät kantapäät vain välähtivät päivän säteissä.

Tämä vähäpätöinen kotitapaus saattoi Tojin-sanin heti oivalliselle tuulelle. Kun hän katseli edessään olevaa, joka suunnalle ulottuvaa, suurenmoista maisemaa, jonka etualalla oli talvipuvussaankin niin soma puutarha, niin hän kummasteli edellisen illan kolkkoa tunnetta. Katse vaelteli sinisen taivaan kantta ja pysähtyi Atago Yaman ja Hakusanin lumisille jyrkänteille. Hän muisti silloin velhottaren. Kylmä, puistattava ja vakava tuntu heijastui noista suurista, komeista, lumisista vuorista, jotka rehentelivät auringon säteissä. Hän oli näkevinään ihmisten vieroman olennon hiipivän siellä synkkää tietänsä jäisten petäjäin alla. Edellisen illan epämääräinen alakuloisuus laskeusi taas varjona mieleen. Väristen sulki hän ristikko-oven ja palasi huoneeseen.

Amerikalaiselle opettajalle oli varattu oma hevonen, jolla hän ajeli huvikseen pitkin Fukuin katuja ruhtinaan itsensä lähettämän saattojoukkueen mukana. Kaikkialla ystävälliset ja uteliaat kaupunkilaiset riensivät katsomaan valkoihoista opettajaa; hymyiltiin ja kumarreltiin joka puolelta. Joskus heitti häneen katkeran ja uhkaavan katseen joku kuljeskeleva samurai, jonka tulkki selitti uuden hallitusjärjestelmän aikana tulleen pois toimestaan ja joutuneen maantienkiertäjäksi. Hallituksen muutos oli saanut aikaan sen, että monet miekankantajat, jotka entisinä sotilaina olivat saaneet palveluspaikkoja ruhtinaallisissa virkataloissa, menettivät arvoisat toimensa ja liiaksi kunnianarkoina hyljeksivät ammatti- y.m. töitä sekä siten joutuivat kiertämään maata pitkin maakuntaa. He olivat tyytymättömiä oleviin oloihin, hieroivat epäsopua vähimmästäkin syystä ja ennustivat kammottavia asioita, kunhan maa vain joutuisi läntisten kansain holhouksen ja vallan alaisuuteen. Maankiertäjät kaikki vihasivat ulkomaalaisia; muita ihmisiä ei Tojin-sanin tarvinnut peljätä. Onneksi oli ruhtinas asettanut luotettavan vartijaston hänen turvakseen, ja sitäpaitsi ylioppilaat, jotka joko itse olivat samuraita tai samurain poikia, olivat kaikki vannoutuneet suojelemaan Tojin-sania kaikkea uhkaavaa vaaraa vastaan.

Vihdoin saatettiin uusi professori korkeakoulun suunnattoman suureen rakennukseen, joka ennen oli ollut linnoituksena, ja täällä yhdeksänsataa oppilasta otti hänet vastaan tosijuhlallisin kunnianosotuksin.

Seisoessaan heidän edessään ja luodessaan katseensa pitkin kirkasilmeisiä silmärivejä muistui hänen mieleensä Amerika ja sen samallainen ja kuitenkin erikaltainen oppinuoriso. Nuorten katseet lämmittivät hänen sydäntään.

Innokkaat, päiväkatseiset pojat tarkastivat uutta opastajaansa ja neuvojaansa. Jo heti ensi silmäyksellä olivat he hänen puolellaan, hänen uskollisia ystäviään ja liittolaisiaan. Tojin-san tunsi itsensä rohkeaksi, eloisaksi ja tarmokkaaksi. Ei tullut mieleen pienintäkään halua palata takaisin siihen maahan, jonka hän äsken oli jättänyt.

VI.

Tojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut, hänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä nipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei —. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut lapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin peljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.

Lapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä —, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt vuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän ei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.

Tämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla; suurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän heitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä, raivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen Emaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan virkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta kauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön käsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat pitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta, poskista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä. Samalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.

Keittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä tilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu mihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin ruoskittu koira.

Tojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän kutsutti Obunin luokseen.

Jonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä. Avattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli edellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä seisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia antoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin saatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä eteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.

»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös, tyttöseni!»

»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!” Tulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla sekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen Guai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen keisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan vieraana!»

Heti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja tuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi, sillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme. Vieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja ymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti! hyvitellään.

»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä, lempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»

Ja tulkki käänsi näin:

»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet tapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen hirvittävää vihaansa.»

Tyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen ja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi uhkeat rintansa.

Tojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä tajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet ja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet tyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä päätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun nimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin ollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.

Tojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän vakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja levottomuudesta.

Epäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen kanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei olisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat merkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka niin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi tai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei maailmassa ole.

Tulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla lausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä ihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään ahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät keittiön puolelle.

Tojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi tulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei pieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta Genji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta herättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli, puhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain mielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.

»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun verran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten joukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko joukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»

Genji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita olkapäitään aito ranskalaisella tavalla.

»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin teidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy huulilla.

»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»

Tulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:

»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja sitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.

Tojin-san hymyili leveästi.

»Kuinka sitten? Milloin?»

»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi ennen tuloanne.»

»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»

»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin oli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita Shiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö veräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy häpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa oli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata vasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin ansaitsemattomasti kuulun.

»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi- ja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella painollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni sinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin, tempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin hämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun hihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa raivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni vasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin kasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi omia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä, suloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen tenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset kasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin — ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli tullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»

Hän koetti hermostuneesti poskeansa.

»Viikkokausia pysyi kasvoissani hänen terävien hampaittensa jälki, joka oli kuin oravanpurema.»

»Entäs laukku?» kysyi amerikalainen iloisesti hymyillen.

»Se katosi samaa tietä», vastasi tulkki onnettoman näköisenä.

Tojin-san naurahti.

»Onpas hän omituinen ja nälkäinen metsänneito! Kaikki hänen retkeilynsä kuolevaisten ilmoille tarkoittavat aina vain ruokatavarain hankkimista.»

Genji avasi ihmetellen pienet, mustat silmänsä suuremmiksi.

»Niin, luonnollistahan se on. Tarvitseehan kettu-nainenkin ravintoa.»

»Sitä minäkin ajattelin, sillä tällä velhottarella on ihmisen ruumis, vai kuinka arvelet?»

»Niin on.»

»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta säästyisitte hänen näpistyksiltään?»

»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden perua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa henkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja itsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme niitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli mahdollista.»

VII.

Tojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen valkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen historiallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla olivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon. Sitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta ja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella ja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan vaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin tuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana ojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta suunnilta kiertelivät.

Rantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan sisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli siis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä, että ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.

Oli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja harmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen jotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen ylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle Siipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa kerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli sen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa riensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan luokse.

Tojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla ja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa koskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin lahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt uskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.

Luolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja värein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut kulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä, jokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja tievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä kysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti vastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on joutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten ylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen opetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä ympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän vastauksen.

»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se, ystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.

Higo vastasi punastellen ja hämillään:

»Se vain viittaa rikos-jumalaan, ylhäisyytenne.»

»Rikos-jumalaan? Onpa se epämääräinen vastaus.»

»Suokaa anteeksi, arvoisa sensei», sanoi nuorukainen alamaisesti. »Nykyisin olemme jo valmiit mielestämme karkoittamaan kaikki arvottomat hyökkäykset ylevän kansanne uskontoa vastaan.»

»Niin», virkkoi siihen vakaakatseinen Junzo, »emme enää tahdo nimittää mitään uskontoa emmekä jumalaa rikokselliseksi. Korkea keisarimme on osottanut jumalallista esimerkkiä, avattuaan juhlallisesti ovet kaikille uskonlahkoille, yksinpä vihatuillekin.»

»Minä puolestani», lausui Nunuki äkkinäisellä ja lyhytsanaisella tavallaan, »yhdyn vanhaan viisaustieteilijään siinä, että dogmit ovat lokeroita, joissa vain pienet sielut viihtyvät».

»Dogmit ovat ennakkoluuloa», lisäsi Junzo, »ja ennakkoluulot herättävät eloon ihmisten alhaisimmat intohimot. Ettekö ole samaa mieltä, arvoisa sensei?»

Mutta Tojin-san, kulmat ihmettelystä rypyssä, tutki joitakin samassa ilmoitustaulussa näkyviä teräaseen leikkaamia jälkiä.

»Mitä —», alkoi hän, vaan samassa keskeytti puheen Higo, joka olkapäitä kohauttaen alkoi laulunsekaisella äänellä kääntää ilmoitusta englanniksi:

»Näin se on, arvoisa opettaja: 'Vääräuskoisuus, jota kristillisyydeksi sanotaan, on jyrkästi kielletty. Epäluulonalaiset henkilöt ovat ilmiannettavat viranomaisille ja ilmianto palkittava', vaan elkää tulko levottomaksi», lisäsi hän nopeasti», sillä tämä säännös on jo vanhentunut, ja vaikkapa se olisi voimassakin, niin on ylhäisyytenne kuitenkin poikkeusasemassa.»

»Minä vain koetan saada selville, mitä sen alle on kirjoitettu — englanniksi!» sanoi Tojin-san verkalleen. Hän otti esille suurennuslasin ja asetti sen taululle.

Oppilaat katsahtivat syrjäsilmin toisiinsa; vaan kun amerikalainen kääntyi vilkastuneena heihin, olivat japanilaisten kasvojenpiirteet yhtä ilmeettömät kuin heidän ikivanhojen esi-isiensä olivat olleet.

»Näyttääpä siltä», sanoi hän ajatuksissaan, »kuin olisi joku leikannut sanoja puuhun ja kuin olisi jälkeenpäin tahdottu raappia sanat näkymättömiin. Vielä ovat näkyvissä nämä: 'Tässä — Thomas Mor — 18 —'. Kas, sehän on aivan äsken tapahtunut — kymmenen vuoden kuluessa!»

Hän käännähtihe vilkkaasti. Seuralaistensa kasvoissa oli jotakin, mikä herätti hänessä yhä enemmän uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Vaan ennenkuin hän ehti mitään kysyä, puhui Nunuki:

»Teidän pitää saada tietää koko totuus, herra opettaja. Eräs
Guai-koku-jin — vieraan maan mies — on asunut Kukuissa ennen Teitä.»

»Äskettäinkö?» kysäisi Tojin-san nopeasti.

»Seitsemän vuotta sitten», vastasi poika lyhyesti.

Tojin-san hengähti syvään. Hänen silmänsä välkähtivät. Mielihyvän ilme kasvoilla hän kysyi:

»Siitäkö johtuukin teidän auttavan hyvä englanninkielen-taitonne?»

»Ei, opettaja. Useat meistä ovat opiskelleet Yokohamassa. Useimmilla se on ainoastaan kirjaoppia. Ylhäisen Lord Perryn maahantulon jälkeen ovat kaikki ajattelevat uusjapanilaiset pitäneet kunnia-asiana englanninkielen ja uusien tieteiden oppimista.»

Higo nyökäytti tähän hyväksyvästi, Nunuki jatkoi vielä:

»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin — kohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen mies, hyvä herra.»

»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»

»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.

Tojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty sanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa tämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos merimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your eyes!» — kirotut olkoot silmäsi!

Mutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti valkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan edustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina satamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina seisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.

»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään puhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli tämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti herramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa tätä surullista kertomusta.»

»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»

»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät. Teidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on tässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»

He lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli ajettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa alas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista tippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa, katsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen huomautti silloin uneksivasti:

»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan asuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa hengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»

»Ole huoleti!» sanoi Nunuki tylysti, katsahtaen olkapäänsä ylitse.
»Kettu-nainen kyllä löytää saastaisille jaloillensa soveliaat siivet.
Eikä se kirottu sateensuojaakaan tarvitse!»

Pojan ääni oli niin säälimätön, tyly ja vihamielinen, että Tojin-san äkkiä pysähtyi. Hän laski ystävällisesti ja lujasti kätensä kummankin nuorukaisen olkapäälle.

»Kuka se olikaan, joka tänä iltapäivänä puhui ennakkoluulojen ja dogmien välisistä suhteista?»

Hetkeen ei kumpikaan ylioppilas vastannut mitään. Nunuki murahti vihdoin:

»Vaikeata on vasten tuulta sylkeä. Tosiseikkoja ei voi toisiksi muuttaa.»

»Velhotartako tarkoitat — tosiseikoillasi?»

»Hänen alkuperäänsä, oppinut herra. Sellaisen pahahenkisen yhtymän sikiöitten täytyy olla saastaisia, kuten lakikin sanoo.»

Tojin-san, nojaten vakuuttavasti nuorukaisten olkapäihin, saneli juhlallisella vakavuudella:

»En tiedä mitään hänen syntyperästään. Viitaan vain kauniiseen japanilaiseen sananlaskuunne: 'Lotuskukkakin kasvaa mudasta'.»

Japanilaiset olivat ääneti, hartaasti mietiskellen.

VIII.

Fukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut Matsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin kymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä rakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita, vaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet, lahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista oli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs portinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.

Helppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa autiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta toiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata takaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa kahdelta eri sivulta.

Useat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja tunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin kullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji Negato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa. Kalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon soreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema hetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.

Olikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha näyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa olivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja heidän rauhaansa häiritsemään?

Ja aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset säteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli palvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.

Obun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä virrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti. Juuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran toiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä velhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain ja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa kukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat kasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja silmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut kauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin silmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen velhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja kuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö bambupuistoon.

Kummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan velhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin jo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli noitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin metsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti. Heti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran hän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti, että se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen puistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa polvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja sammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut siihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa naurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.

Hän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin kuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.

Tolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa ääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta, jonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse; oli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo viheriä ja lämmin.

Hän kuunteli mielellään kutsuääntä, — pysähteli ja odotteli ja tuli pahoille mielin aina, kun velhon ääntä ei enää kuulunut. Palvelijat huhuilivat ja sotilasvartijat kuiskuttelivat keskenään. He sanoivat kettu-naisen saaneen hänet noitapauloihinsa. Genji Negato toisti kuiskutukset isännälleen, joka hetken kuunneltuaan loi tulkkiinsa harmistuneen katseen.

»Noitapauloihin!» Tiedemies halveksi sellaista ajatustakin. Hän alkoi karttaa vuoristoseutuja ja kuljeskella joutoaikoinaan pitkin joen äyräitä, sillä täällä ei velhotar voinut huomaamatta häntä seurata.

Toukokuun lopulla kulki, ilman minkäänlaisia varoittavia luonnonenteitä, pyörretuuli kautta koko maakunnan; sen maininkina seurasi rajumyrsky, joka vuorokauden umpeensa reutoi vanhan shiron nurkissa. Iltayöstä oli joku kohdannut kettu-naisen haamun Matsuhairan päärakennuksen autioissa käytävissä.

Keskellä hiljaisuutta kaikui äkkiä kautta rakennuksen kirkaiseva hätähuuto »Hotogoroshi!» — murhaaja! — ja se sai koko palvelusväen talon eri osista ryntäämään suureen keittiöhuoneeseen. Kuin peljästyneet rotat livahtivat kaikki kiireesti sinne.

Itse Genji Negatokin tuhkanharmaana ja polvet tutisten seurasi muitten jälkeen tähän sangen vähäturvaiseen pakopirttiin. Varattuaan itselleen raskaampia, vaikka miekkaa paljon epäluotettavampia aseita, tointui hän vähitellen ja alkoi lopulta ivailla palvelusväen pelkuruutta. Jokaista vuorostaan hän kehoitti, määräsi ja vannoi menemään Tojin-sanin huoneisiin. Oli häpeällistä, kiehui hän, jättää muukalainen yksikseen sen tuntemattoman turmion saaliiksi, joka oli häntä uhkaamassa. Sillä selväähän oli, että olento, joka ennen oli harjoittanut pahanhenkisiä juoniaan vapaassa luonnossa, nyt lopulta oli päättänyt muuttaa ja astunut perikatoon tuomitun palatsin kynnyksen yli. Epäilemättä olivat pyörretuuli ja rajumyrskykin, jotka olivat murskanneet puoli kaupunkia, tämän noitahengen aikaansaamia, sillä olihan hänellä pahan voimaa. Jotain kauheata ja kamalaa oli varmaankin tulossa. Kukaan ei aavistanut, mitä se olisi, vaan merkit olivat pahat, pahat!

Hän kerrassaan unhotti arvonsa ja asemansa näiden keittiöihmisten joukossa ja uskoi heille pahimmat pelkonsa ja epäluulonsa.

Tojin-san nukkui pohjois-eteläisessä suunnassa, joka sopi vain kuolleelle ruumiille! Genji Negato oli rukoillut hänen muuttamaan asentoa, vaan muukalainen oli nauranut ja selittänyt ainoan tieteellisesti oikean suunnan olevan navasta napaan, sopusoinnussa ilmakehän sähkövirtani kanssa.

Illalla ennen tätä tapausta olivat kaikki neljä samurai-vartijaa kuulleet koiran valittavaa ulvontaa; kuun kehällä oli näkynyt musta pöllönkuva; hännätön kissa oli juossut »Ukin» — vuoripeikonpuun — alle. Samurai oli uskollisesti ilmoittanut nämä tapahtumat Tojin-sanille, ja nyt, juuri kun isku oli muukalaisvierasta kohtaamassa, tämä urhoollinen vartijasto, jonka ruhtinas oli asettanut, veteli huolettomia unia yashikissaan maatilan laidalla. Onpas se jumalien työtä!

Goto, keittäjä, yhtyi puheeseen hänkin:

»Juuri tänä aamuna», sanoi hän, »astuin kolme kertaa munankuorelle.»

»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani», virkkoi toinen.

»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun kadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu vuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen. Käytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni sokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin — kuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat — kultaa

IX.

»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja oppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle oppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.

»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän sotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion edustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman vuoritemppeliin.»

Hän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä jumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan; mutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän päätti voittaa heidät puolelleen.

»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki ja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:

»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.

»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito saadaan pyydystetyksi.»

»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko pyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla karkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.

»Niin, mutta kettu-nainen ei olekaan kolea pohjatuuli eikä etelän vallaton zephyri. Hänellä on inhimillinen ruumis, jonka tekin kyllä myöntänette. Metsän peitossa elävä villein eläin voidaan saada kiinni», ja hän lisäsi hiukan hiljaisemmalla äänellä, »ja kesyttää.»

Higo oli mietteissään, nuoret patrisilaiset kasvonsa vakavan ja voimakkaan näköisinä, vaan Junzo sukellutti poikamaisen säälinsä valtaamana arasti ja lempeästi kätensä Tojin-sanin käteen.

»Voi, rakas sensei», sanoi hän, »Teitä vainoaa ja kiduttaa tämä hirmuinen noita. Hän on pahansuovan silmänsä Teihin iskenyt.»

»Joutavia», sanoi opettaja melkeinpä äkäisesti, vetäen kätensä pois.
»Tällä tavalla minä en, Junzo, saa minkäänlaista apua.»

»Ette ole varmaan koskaan kuullut kertomusta Chugurosta. Se tapahtui Yedossa monta vuotta sitten, ylhäisyytenne. Hän oli Hatamoto Suzukin palveluksessa, oli niin terve ja virkeä kuin kuka muu tahansa. Tuli sitten aika, jolloin toverit eivät öisin häntä nähneet asemillaan, vaan vasta päivänkoitossa havaitsivat Chuguron tulevan huoneeseen, oudon näköisenä, kalpeana ja väsyneenä. Päivä päivältä hän kävi heikommaksi eikä voinut viimein nousta vuoteeltaan; pyysi vain ja rukoili, että hänet kannettaisiin erään sillan korvaan, johon pääveräjästä ei ollut kovin pitkä matka. Toverit eivät kuitenkaan totelleet. He kutsuivat sinne kiinalaisen lääkärin, joka selitti veren kuivuvan miehen suonissa. Kaikki selittivät sen kettu-naisen ansioksi ja kiinalainen lääkäri selitti, että tavallinen sammakko oli sotilaan silmissä näyttänyt ihanalta naiselta.» Poika vaikeni ja katseli huolestuneena opettajaansa. »Te, sensei, sanotte tätä vain taruksi, mutta pyydän hartaasti Teitä, kunnioitettava herra, varomaan lentävää kärpästäkin, hämähäkkiä ja mitä matelevaista tahansa, joka voi yashikiin tiensä löytää. Eihän voi tietää, millaisessa muodossa tämä kammottava velho koettaa Teitä vahingoittaa.»

Higo huomautti kärsimättömästi:

»Jos sensei todellakin on pahan pauloissa, niin mitäpä me turhaan hukkaamme sanoja menneitä muistamalla! Velvollisuutemme on keksiä joku tehokas keino, jolla saamme opettajamme tuosta vaivasta vapautetuksi.»

Hän alkoi nopeasti ja kiihkeästi puhella toveriensa kanssa japaninkielellä, ja näiden kasvonilmeet muuttuivat vähitellen päättäväisemmiksi. Nuorukaisten innolla he keskustelivat Higon tekemästä ehdotuksesta. Jonkun hetken kuluttua tämä äkkiä kääntyi Tojin-sanin puoleen.

»Annatteko meille vapaan pääsyn maallenne minä vuorokauden aikana tahansa?»

»Annan, varmasti. Ilmoitan siitä portinvahdille.»

»Ja saammeko kutsua sotilasvartijat avuksemme, jos olisi tarpeen?»

Tojin-san hymyili ystävällisesti.

»Kas vain, ettehän toki niin ankaroihin toimenpiteisiin ryhtyne?»

»Eihän tiedä. Vartijastokin voi olla riittämätön, mutta Shakan avulla me kyllä onnistumme!»

Tojin-san näytti käyvän levottomaksi.

»Ette saa tehdä mitään pahaa hänelle. Siinä on aivan kylliksi, jos voitte yllättää hänet jollakin yöllisellä hiiviskelyretkellä ja pakoittaa hänet ystävällisin, mutta samalla tarmokkain sanoin seuraamaan mukananne. Kun hänet kerran saatetaan kasvoista kasvoihin näkemään muita ihmisiä — sillä — onhan hän meidän kaltaisemme —, niin kyllä minä luullakseni sitten saan hillityksi tämän kettu-naisen yltiöpäisyyden.»

»Siitä asiasta on vaikeata mitään sanoa», puheli Higo kuin itsekseen. »Runoilija sanoo, että ihmiselo vuoroin tyynnä virtaa, vuoroin kuohuun kohoaa. Jos joudumme turmioon tätä tehtävää suorittaessamme, niin onhan se jumalien vallassa. Kaikki kohtalot ovat edeltäpäin määrätyt.»

»Te edellytätte kai seikkailun olevan uhkapeliä?»

»Emmepä muutoin siihen ryhtyisikään», vakuutti itsetietoisesti Nunuki, sivellen ajatuksissaan miekkansa kahvaa; kaikilla nuoremmillakin samurailla oli miekka vyöllä. Higo oli sitäpaitsi ruhtinaallisesta hovista, ja oli hän itse maaherran sukulainen.

Kun amerikalainen katseli nuorukaisia, jotka miehekkäästi koettivat rohkaista toinen toisiaan uhkarohkeaan ja hengenvaaralliseen yritykseen, niin hänen mieleensä juohtui samalla se hento ja arka olento, joka oli käytävien pimennoissa hänen edellänsä paennut. Väkisinkin pyrki hymy hänen huulilleen. Kuka hyvänsä näistä nuorukaisista olisi voinut jäntevillä käsivarsillaan murskata tytön yhdellä ainoalla otteella. Ja jos todellakin olisi ollut hengenvaara ajateltavissakaan, niin olisi hän itse silloin asettunut oppilaittensa rinnalle. Mutta sellaisesta mahdollisuudesta ei ollut puhettakaan. Tärkeätä oli saada asia ratkaistuksi ja työ päätetyksi, jotta saataisiin taikauskon ja ennakkoluulojen narrimaisuus todistetuksi. Lempioppilaittensa alakuloisuus ei tarttunut Tojin-saniin eikä häneen vaikuttanut se yksitoikkoinen, laulava äänikään, jolla he muistuttelivat juhlallisesti mieleensä Buddhan lausetta:

»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on eloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»

Nuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi liikutti.

X.

He olivat kaivaneet syvän ojan aivan suojushaudan rinnalle. Tämän päälle he pingottivat hamppunuorista valmistetun lujan verkon, jonka reunat tehtiin hieman venyviksi. Verkko peitti koko ojan, mutta ei ollut liian lujasti pingotettuna. Sitten siroteltiin päälle hieno kerros oksia, lehtiä, kasvien juuria, multaa ja törkyä, ja näin oli pyydys valmiina odottamassa Atago Yaman velhotarta.

Matsuhaira-shirossa oli mieliala jännitetty ja kiihottunut. Vaikka ylioppilaat olivat työskennelleet hiljaisuudessa, salaa ja nopeasti, tuulisena ja sateisena yönä, jolloin heidän saaliinsa ei voinut olla ulkona hiiviskelemässä, niin sittenkin koko palvelusväki oli onkinut tietoonsa, että oltiin aikeissa saada velhotar pyydystetyksi. Suloinen mielihyvän väristys tuntui kaikkien jäsenissä ja samalla ahdisti ankara pelonalaisuus, sillä ärhentelevä Genji Negato oli uhannut hirveitä rangaistuksia, jos pienintäkään hiiskausta näistä asioista kuuluisi shiron ulkopuolelle.

Itse Tojin-sankin, jolle ei myöskään oltu annettu tietoa niiden toimenpiteiden laadusta, joitten avulla velhotar vangittaisiin, tunsi itsensä rauhattomaksi. Levoton kiihtymys ja sanaton pelko saattoivat hänet samallaiseen läikehtivään mielentilaan, jossa koko palvelusväki tuskaili.

Koko iltapäivän ja illan hän käveli edestakaisin suuressa kammiossaan; painostava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yksinäisyyden ja koti-ikävän tunne, joka toisinaan näissä vieraissa oloissa pääsi ahdistamaan, tuntui tällä hetkellä syvemmältä ja tuskallisemmalta. Hän oli todellakin jo monta päivää ollut synkkä ja alakuloinen. Rauhatonna, tyytymättömänä, hermostuneena — tietämättään hän kuunteli ääniä ja odotteli jotakin tapahtuvaksi, jonka piti tapahtua. Hän yritti tehdä itselleen selkoa tuosta painostuksesta, joka oli häntä kiusannut ja joka nyt tänä mainittuna iltana tuntui käyvän sietämättömäksi.

Olikohan vaikuttanut se, että eräs näistä oppilaista oli muistuttanut kotimaassa olevaa vanhaa tuttavaa, vai sekö, että hän oli taannoin saanut kotipuolestaan kirjeen, jonka sisällyksestä selveni, että hänestä pidettiin kaukaisessa kotimaassa enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Ei — näillä ei voinut olla niin suurta vaikutusta. Ne seikat eivät olleet voineet tätä kuumeen tuskaa synnyttää.

Tähän oli jokin syvempi syy, paljoa kauniimpi ja salaperäisempi. Japanilaisen Lorclein kultaiset kutrit olivat kietoutuneet hänen ajatustensa ympäri! Hän ei saanut mielestään niiden häikäisevää hohdetta, niiden »auringonsäteitä», kuten ihmiset sanoivat, niiden vastustamatonta tenhoa. Mikähän olikaan tämä vuorten asuja, jota hyväntahtoisimmatkin ihmiset hyljeksivät ja pelkäsivät? Ja minkälaisia olivat ne noitapaulat, joihin hänen sanottiin takertuneen? Tämä ajatus pysähtyi huulille ja nosti niille hymyn. Häntäkö pitäisi leikkipallonaan ja pauloissaan nainen — noita — Japanin vuoriston raju olento, jonka kasvojakaan hän ei ollut vielä milloinkaan ehtinyt nähdä! Narrimainen ja naurettava ajatus! Ja sittenkin —!

Hän kalpeni päivä päivältä, huulet kävivät verettömiksi. Päiviin, viikkoihin, vieläpä kuukausiin hän ei ollut muuta ajatellut. Valoisina öinä oli hän valvonut ja odotellut tuota naista — oli etsinyt häntä kiihkeästi ja nälkäisestä Yöt ja päivät hän oli odottanut — odottanut ja kuunnellut, taukoamatta kuunnellut tuota hopeaääntä, joka hätäisesti ja yhtämittaa häntä kutsui — yksin häntä! Mitähän kuvittelulta nämä olivatkaan, jotka viekkaan hämähäkin verkkona olivat kutoutuneet hänen selvän ja terveen järkensä ympäri? Maa ja kansa kai siihen vaikuttivat! Olihan hän jumalien ja henkiolentojen mailla!

Yö oli tyyni ja kostea. Sade oli tauonnut, mutta sen kostea kosketus tuntui vielä ilmassa ja kasteverkkona ruohikossa ja puissa. Kammarin seinäverho oli pihapuutarhan puolelta nostettu paikoiltaan, joten hän asui melkein kuin avonaisella kuistilla tai porraskatoksessa. Hän näki kuun hopeoimat puitten oksat, joiden varjossa myriadit tulikärpäset välähtelivät, kilpaillen loistossa äärettömän taivaankannen valojen kanssa.

Kirsikkapensas, josta kauniita lehtiä tuiskusi kuin paperihiutaleita karnevalipäivänä, kasvoi puutarhan ulommaisessa laidassa. Silloin tällöin ulottivat karkeloivat hiutaleet ilmatanssinsa aina huoneisiin saakka ja taikoivat ilman melkeinpä juhlatuntuiseksi. Huoneen nurkkaukseen oli niitä kasaantunut lumihankea muistuttava koko, ja pöydillä, tuoleilla ja muilla huonekaluilla oli jälkiä niiden valkoisesta kosketuksesta. Bambulehdon hämärissä uguisu-lintu viritteli sulavia säveleitään, ja kattopäädyissä kilisevät tuulikellot heiluivat edestakaisin hiljaisessa tuulessa, metsälinnan liverrystä säestäen.

Temppelikellot kumahtelivat vuoristossa, kertoen yön joutuneen. Velhotar, odoteltuaan tätä merkkiä, hiipi esiin tuuheasta bambulehdosta, liikkui varovaisesti ja tuli suurkartanon suojushaudan partaalle. Sen reunaa pitkin hän asteli varovaisesti, kunnes kapeimmalla kohdalla hypähti äänettömästi ylitse. Kuun salamyhkäisessä valossa hän todellakin näytti velholta; puku oli lumivalkoinen, ja hiukset olivat kummallisena harsona hänen ympärillään. Eteenpäin hän kulki, kuin tuttuja polkuja ainakin.

Äkkiä velhotar kirkaisi, kuului kauhun sydäntäsärkevä huuto, ja senjälkeen oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Kuu valaisi äänettömänä. Tuntui kuin koko elollinen maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan tuota peljästyksen ja hädän huutoa.

Hiljaisuus! Ei kukaan liikkunut. Ei kukaan edes hengittänyt.

Sitten, ikäänkuin äkkiä tajuntaansa heräten, Tojin-san hypähti jaloilleen, ja leimahtavien takahirain valossa hänen vartalonsa näytti kohoavan jättiläismäisen uhkaavana. Joka suunnalta kuului nyt liikettä. Samurai-vartijat, miekat kuutamossa paljaina ja vihaisina välkkyen, syöksyivät hurjina ääntä kohti. Metsästä kuului kiihkeätä melua, miesten rohkeita riemuhuutoja, hurjia äännähdyksiä ja kiljuntaa, ja sitten — oli kaikki taas hiljaa!

Pian he ilmestyivät pensaikosta esiin, taakkaa kantaen — jokaisen urhoollisen, pelottoman sotilaan käsi saaliissa kiinni. Valkoisia polkuja pitkin, viheriän, tasaruohoisen tantereen ylitse, kukkivan puutarhan poikki he kantoivat velhottaren Tojin-sanin kirsikkakoristeiseen huoneeseen. He laskivat hänet lattialle niinkuin metsän villiotuksen, kiedottuna siihen verkkoon, jonka he tätä metsästystä varten olivat vartavasten valmistaneet.

Velhotar makasi liikkumattomana kuin todellakin hengetön ruumis. Kun Tojin-san levottoman mielenkiihkon valtaamana liikahti häntä kohti, juoksi nuorukainen Junzo, joka opettajaansa rakasti, äkkiä hänen eteensä.

»Elkää koskeko häneen, rakas sensei! Hän on kirottu, saastainen!»

Hän siirsi pojan armotta syrjään ja kumartui velhonaista katsomaan. Pian oli hän irroittanut köydet ja silmukat, mutta tämä ei liikkunut vieläkään. Värisevin käsin, lempeästi ja hiljaa hän siirsi kimmeltävän hiusverhon tytön kasvoilta sivulle, ja silloin kohosi tukahduttava hämmästyksen tunne hänen kurkkuunsa — sillä kutrien alta ilmestyivät — valkoihoisen naisen kasvot!

Niin täydelliset, sirot ja somat piirteet, niin tunteellinen ilme! Kuin taikavoiman tenhoamana hän niitä katseli. Silmät olivat auki, suuret ja siniset; silmäripsit pitkät, kullahtavat. Pieni, ohut nenä! Huulet punaiset kuin äsken puhjennut ruusu ja yhtä viettelevät! Ja tätä ihanuutta kehänä kaunisti kultainen hiusmeri.

Tässä maassa, jossa vain tumma iho, pikimusta tukka ja tummat silmät olivat vuosisatoja vallinneet, näytti ihmeelliseltä, että tämä vuoriston asukas oli kuin muusta maailmasta tullut — kai todellakin henkimaailmasta. Tämä vainottu ja ahdistettu olento, jonka he olivat köysiverkolla pyydystäneet, niinkuin metsästäjä pyytää villipetoja, tämä hento, arka, värisevä pieni lapsi, hänen väriänsä ja rotuansa, oli nyt se mainittu kettu-nainen!

Tyttö ei ääntänytkään, eivätkä hänen silmänsä värähtäneet Tojin-sanin katseesta. Niiden jäinen ilme, omituinen kuin sumun takaa katsova, sai Tojin-sanin ääneensä huudahtamaan. Hän kumartui lähemmä tyttöä, tarkasteli tutkivasti noita avoimia, vääjäämättömiä silmiä ja virkkoi hätäisesti:

»Hyvä jumala, hän on sokea!»

Tämä ääni sai velhoon äkkiä eloa. Hän liikkui hiljaa ja äänettömästi kuin kissa. Äkkiä hän syöksyi kädet ojona Tojin-sanin kasvoja kohti. Tämä ei liikahtanut, seisoi vain kuin muuri vastassa, johon velhottaren oli turha voimiaan koetella.

Heti vetäytyi tyttö takaisin, läähättäen ja hengästyneenä; hän painoi käsin sydäntään, aivan kuin yrittäen vaimentaa sen sykintää. Hänen huuliltaan pääsi niin säälittävä ja valittava äännähdys, että se kuului melkein epäinhimilliseltä, ja onnettoman, kärsivän lapsen epätoivolla hän kätki kasvot hentoihin käsiinsä.

XI.

Hän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman (jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren elämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön. Paljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan ja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja suojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut Buddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän Tojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä suinkaan olleet tuulesta temmattuja.

Velhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat olivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta löytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään hän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä punottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä, räpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän heidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli, ja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja hölmistäneet.

Aamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi heidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen mitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria saaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi tyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan kuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan hänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.

Hitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen. Kasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi hapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin käsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle poskelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja höyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.

Koskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa väräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä pienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja sähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön olkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti liikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä, voiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja osanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.

»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden tarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»

Velhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen katse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva varjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän astui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja hurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti ja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:

»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»

Tyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaasti
Tojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:

»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.

XII.

Matsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli ulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi asukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa palvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan autio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin. Pakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet Tojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä ärsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.

Yksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen pyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään Tojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä kärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa, suuntaa.

Kaikkialla talossa hän havaitsi velhottaren läsnäolon. Tämä oli viettänyt yönsä milloin missäkin huoneessa ja valmistanut siellä täällä vähäpätöisen ateriansa anastamistaan hedelmistä, hunajasta ja riisistä.

Tytön läheisyyden hän tunsi joka paikassa ja olisi voinut, jos olisi tahtonut, nähdäkin hänet; mutta hän käytti paljon viisaampaa keinoa velhonsa kesyttämiseksi. Tämän oli tultava esille omasta vapaasta tahdostaan; silloin olisi luottamus lujempi ja ystävyys olisi tullut tunnustetuksi. Tojin-san puhutteli häntä usein, vakavasti, ystävällisesti ja määräävästi, kuten lapsia puhutellaan. Hän kulki seinäverhon luota toiselle, kunnes pääsi selville, minkä verhon takana velhotar lymyili; sittenkään hän ei koskaan koettanut pakottaa tätä tulemaan esille salasopesta.

Tyttö ei vastannut koskaan sanaakaan. Silloin vasta, kun Tojin-san istahti hyvin kauaksi lymyverhosta, hän toisti toisinaan nuo entiset valittavat ja soimaavat sanat:

»Tojin-san! Sinäkin! sinäkin!»

Hän ei näyttänyt useampia sanoja isänsä kieltä osaavankaan. Amerikalainen mietti ja punnitsi niiden merkitystä. Mistä mahtoi tämä olento häntä syyttää ja soimata? Syyttiköhän tämä häntä pyydystämisen epähienoudesta ja pitiköhän tyttö häntä pääsyyllisenä? Hän kertoi tytölle verkalleen, yksinkertaisin sanoin, ettei hän ollut tiennyt mitään niistä toimenpiteistä, ja odotteli tuskallisesti, että tämä jollakin tavalla ilmaisisi edes ymmärtäneensä hänen puheensa ja tarkoituksensa. Tyttö vain nauroi, pehmeätä, ilakoivaa naurua, jossa oli kyyneleinen sointu.

Kesäkuun kuumat ja kosteat päivät livahtivat kuin siivillä ohi. Opisto suljettiin loma-ajaksi, ja ulkomaalainen sensei sai mielensä mukaan käyttää lepoaikansa matkoihin. Samuraivartijasto olisi mielellään lähtenyt hänen kanssaan millaiselle huvimatkalle hyvänsä, kunhan he vain olisivat päässeet loitommalle shiron läheisyydestä. Genji Negato oli palvelukseen valmiina aina kartanon ulkopuolella. Jokainen pelokas, ryömivä palvelija raukka, joka vielä nosti palkkaansa daimion ylivirkamieheltä, olisi mielellään ollut valmis muukalaisen palvelukseen. He pitivät kokouksia ja lähettivät lähetystöjä, jotka pelokkaina hiipivät rakennuksen vierelle ja heittivät paperipalloiksi puristeltuja kirjallisia anomuksiaan kesäverhojen välitse huoneeseen. Eikä koskaan Tojin-san uskaltanut heille näyttäytyä, ei kertaakaan.

Jokaisen oven ja joka limiverhon hän oli itse asettanut paikoilleen. Pihalle hän ei uskaltanut mennä, ei astua oven ulkopuolelle. Ja outo, rauhaton huhu alkoi kulon tavoin liikkua kaupungissa, kertoen valkoisen miehen olevan pahanhengen pauloissa.

Mutta rakennuksen sisäpuolella kävi Tojin-san sensijaan voitokasta taistelua. Arkana kuin kesyttyvä metsälintu, vuoroin lähestyen, vuoroin paeten, oli velhotar päivä päivältä tullut lähemmä. Vihdoinkin koitti päivä, jolloin hän astui esille. Tojin-san ei ollut ensin häntä näkevinäänkään, peljäten tytön kuitenkin pian taas piiloutuvan. Muutaman askeleen päässä seisoi värjöttävä tyttö, joka ei näkynyt enää pelkäävän.

Hänen nimensä oli Tama (jalokivi). Tämän hän ilmoitti heti vapaehtoisesti, kysymättä, käsi rinnalla. Tämä ilmoitus teki Tojin-saniin valtavan vaikutuksen, sillä se lausuttiin englanniksi, hänen omalla kielellään. Epävarmasti ja katkonaisesti kuin lapsi, joka ensi kerran tapailee yhtenäisempää ajatuksen ilmausta, yritti velhotar pukea sanoiksi ajatuksensa.

»Minä olen Tama», sanoi hän pehmeästi, ja innostuneena siitä, että saattoi todellakin sanoin puhua jollekin häntä ymmärtävälle olennolle, hän puhui kauan kiihtyneenä ja hätäisesti jotakin, josta Tojin-san ei voinut ymmärtää mitään, sillä se oli isän ja äidin kielten sekoitusta. Kumpaakaan ei tyttö osannut riittämiin saakka.

Äkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä rohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti verhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt. Mutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Maksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään edestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän tunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.

XIII.

Kaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan. Tojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen läheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään. Metsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa laulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään ylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.

Arkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen hempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta, konnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt. Hän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa ystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön läsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:

»Etkö halua istua?» kysyi hän.

Velhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen ja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset kädet lepäsivät helmassa ristissä.

»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli yksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä, niin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna kohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät olivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen ääni vastasi:

»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»

Käsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan lähemmäksi kysyjää.

»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»

Tojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset omiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin lapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat; häneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.

Hän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja. Hän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut paennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina olentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin verkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla? Mitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin ymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme värähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen pelon voimalla.

»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»

Entinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen.
Hän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:

»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.

Ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen heiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui hiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja ulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä tuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.

»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä epätoivosta.

Tojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen olalle. Ääni oli varma ja käskevä.

»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai vihattavaa?»

»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu, noiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä Teissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut tämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan, vastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse katsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan vallassa!»

Tojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin totinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.

»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»

»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava, hento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin — kuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»

»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle vallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli katkera, musertavan ivan ilme.

Velhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui seinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.

»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen innokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät arvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston noitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja Fukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion mukaan.»

»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla äänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa kasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä heitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka hänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä koituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»

»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan parhaani koettanut.»

Kun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt hänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin, joitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän hengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja vavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan kosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat, avoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät japanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat hänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa äkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa katsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin henkensä edestä.

XIV.

Hiljakseen kului aika. Shiro Matsuhairan tapahtumain kareaallokkoon löivät isommat laineet, joitten kuohunnalla oli suuri kansallinen merkitys. Fukui oli hajaannustilassa, uuden ajan nousuveden viskeltävänä; tulevaisuus oli epätietoinen, sillä »Yaku doshi» (kovat vuodet) olivat jälleen tulossa.

Maakunnat eivät tulisi enää kuulumaan yksityisten ruhtinaiden vallanalaisuuteen, vaan kaikkia oli itse keisari välittömästi hallitseva.

Ihmiset sulloivat kiireessä kokoon taloustavaransa ja suuntasivat kulkunsa suurempia kaupunkeja kohti. Yhdessä ainoassa kuukaudessa Fukui menetti puolet asukkaistaan, ja jälellejääneet näyttivät ottavan jokapäiväiseen elämään osaa kuin unessa, josta ponnistelivat herätäkseen.

Tämä valtiollinen murrosaika näytti ainakin hetkeksi karkoittavan ihmisten mielistä Tojin-sanin ja kettu-naisen. Unohdus oli kuitenkin lyhytaikainen. Vakavien huhujen ääni koveni. Se kiiti talosta taloon ja kuiskutteli intohimoisia mielenpurkauksia köyhtyneitten ja kärsivien korviin, ollen löytävinään syyn kaikkiin onnettomuuksiin; sillä niin äkillinen hallitustavan muutos aiheutti aluksi onnettomuuksia kansalle, kunnes sen lopputarkoitus kenties tuli vakaantumaan onnellisempiin uomiin. Fukuin väestö, kuten muutkin feodaaliset kyläkunnat, tunsi jo uhkaavana lähenevän köyhyyden ensimmäisiä hallaisia kosketuksia.

Satoja vuosia olivat samurait ja näiden perheet olleet riippuvaisia ylhäisöstä, jonka rikkauksista heilläkin oli osansa. Nyt he joutuivat äkkiä pois viroistansa, samaan asemaan, jossa alempiarvoiset kauppiaat ja maanviljelijät olivat, ja saivat etsiä työtä, mitä ja millaista vain henkipitimikseen sattuivat saamaan. Useat ratkaisivat asian »suppuku'lla», jonka he katsoivat hienoimmaksi ja miehekkäimmäksi ratkaisuksi — lopettivat itsensä ja koko perheensä. Monet riensivät suurkaupunkeihin, luullen niissä saavansa loistaviakin paikkoja uuden hallituksen aikana. Lukuisat perheet joutuivat mitä suurimpaan köyhyyteen, omien entisten palvelijainsa ja käsityöläisperheiden hoidettaviksi ja huollettaviksi.

Fukuin ruhtinas oli ylevämielinen ja jalosydämminen mies; epätoivoisella jännityksellä kansa odotteli hänen palaamistaan Tokiosta. Keisarillinen hallitusneuvosta piti häntä suuressa arvossa. Hän kykeni ja tahtoi — ainakin hän koetti parhaansa saadakseen rakkaan maakuntansa pelastetuksi turmiosta ja häviöstä. Kärsivällisesti ja avuttomina ihmiset odottivat. Toivo on vain epätoivon lohduttaja. — Näiden synkkien aikojen huolissa kohdistui kansan huomio äkkiä toiselle erikoiselle suunnalle.

Syttyi onnettomuutta uhkaava, kapinallinen vihamielisyys valkoihoisia kansoja kohtaan, jotka olivat tällaisen asiaintilan aiheuttaneet — murhaava, kiihkoisa kostonhimo. Tunne oli sama, joka oli johtanut harhamielisiä isänmaanystäviä Satsuman luona ja Kagoshimassa liittoutuneiden laivastoa vastaan taisteltaessa, mutta se oli nyt halpamaisempi ja luonteeltaan alhaisempi, sillä, sen kärki kohdistui nyt vain niihin kahteen yksilöön, jotka olivat vihattujen länsimaiden kansojen ainoina edustajina Kukuissa. Toinen näistä, niin Fukui varmasti uskoi, oli suorastaan vastuunalainen maakuntaa kohdanneista vastoinkäymisistä, se kirottu hylkiö, joka oli vuoristosta muuttanut, asettunut oleilemaan heidän keskuuteensa ja tenhonnut noitajuonillaan suuren Tojin-sanin, heidän entisen ystävänsä!

Monen samurain syyhyvä käsi hiipi varkain kielletyn miekan kahvaan — uuden lain mukaan he eivät saaneet enää kantaa miekkaa — sillä he katsoivat kovan onnensa johtuvan siitä, että kettu-nainen oli heitä niin kovin lähellä. Moni onneton äiti hyräili nukkuvalle lapselleen kehtolauluna sen uhkauksen, että Atago Yaman viheliäinen »gagama» (vuorivelho), joka niin pitkät ajat oli heitä kiusannut, oli surmaamalla tehtävä pian vaarattomaksi.

Samaan aikaan Matsuhaira shirossa toisellainen unelma aukoi kultareunaisia siipiään.

XV.

»Mitä kuuntelet, Tama?»

Hän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten aukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.

Tyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä verhoihin.

»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.

»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen — tuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»

»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen kysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan vielä kuunnella sen ääntä.»

»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa sinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen — niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas minulle, mitä pelkäät?»

Hänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin.
Tyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta melua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»

»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan minulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa takaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»

»Samurai on mennyt», vastasi tyttö yksinkertaisesti.

Tojin-san oli vaiti; hän huomasi, ettei voinut voittaa mitään pettämällä tyttöä rohkaisevilla harhaluuloilla. Hän ei voinut käsittää, milloin ja miten tämä oli päässyt selville siitä tosiasiasta. Vaan kentiespä tyttö tiesi enemmänkin Fukuin tapahtumista kuin hän itse.

»Vaikkapa niinkin olisi», sanoi hän vihdoin, »että samuraikin olisi mennyt, niin ei sinun silti tarvitse mitään peljätä. Muutamia päiviä sitten toi sanansaattaja minulle tietoja Tokiosta. Odotan ystäviä Pukuihin hyvin pian.»

»Ystäviä?» toisti tyttö innokkaasti. »Sinunko kaltaisiasi, hyvä
Tojin-san?»

»Niin, valkoisia miehiä, ja japanilaisia myöskin sitä tarkoitusta varten. Minulla on hyviä ystäviä Tokiossa. He tulevat tänne sinua katsomaan, lapsukaiseni.»

»Kas, kas!» sanoi tyttö, vetäytyen hiukan etäämmälle. »Miksi he tulevat?»

»Pyysin heitä tulemaan», vastasi Tojin-san vakavasti. »Tiedän olevani oikeassa siinä, että pienellä leikkauksella voimme saada silmäsi terveiksi ja yhtä näkeviksi kuin muittenkin ihmisten silmät ovat, lapsukainen.»

Tämä uutinen vavahdutti tyttöä.

»Minä näen jo, Tojin-san», sanoi hän.

»Mitä näet, Tama?»

Sanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat silmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.

»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»

Tojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan neidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi hetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.

»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi», sanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi nopeasti kädet silmilleen.

»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot ovat kuin unia — niin kovin ihania!»

Tojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:

»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka, miltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan minä sinut erämaasta — valkeuteen!»

»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja painoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.

Jotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse. Se hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle vastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa, mutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin, niin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt. Tojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:

»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»

Kasvot vasten Tojin-sanin käsiä, silmät lujasti kiinni, toisti tyttö mainitut sanat, juhlallisesti kuin rukouksen.

XVI.

Matalassa puutarhassa, juuri huoneittensa kohdalla hän huomasi tumman olennon, joka liikkumatta vartosi ympäristön tykyttävässä hiljaisuudessa. Puutarha näytti olevan täynnä näitä olentoja. Kuka heidät oli kutsunut? Mitä varten he odottelivat?

Hän puhutteli heitä korkeammalta asemaltaan. Ääni kaikui kirkkaana ulkoilmaan:

»Genji Negato, haluan sinun palvelustasi.»

Jostakin pensaitten pimennosta kuului tulkin ääni kuin kylmä sivallus vasten kasvoja:

»Sitten kun Atago Yaman pahahenki on jättänyt ylhäisen Tojin-sanin asunnon, on Genji Negatokin alammaisesti palaava palvelukseensa.»

Tojin-sanin kirkas, täysin hillitty ääni jatkoi kylmästi:

»Echizenin ruhtinaan määräyksestä olet sinä palvelijani. Hänen nimessään käsken sinun karkoittamaan hassun pelkosi, tai muutoin saat ruhtinaasi edessä vastata seurauksista.»

Vieras, kumajava, ivallinen ääni vastasi näihin sanoihin. Kiivaasti kuin salaman leimahdus kajahti Tojin-sanin määräys tulkille:

»Käännä nuo äsken lausutut sanat, ole hyvä!»

»Hän lausuu, ylhäisyytenne, että Echizenin ruhtinas on viivyttelemättä kutsuttu Tokioon. Jos uutta lakia todellakin aijotaan noudattaa, niin ei häntä tarvitse enää odottaa takaisin.»

Kylmäverinen ja kaukonäköinen Tojin-san säpsähti kuultuaan tämän uutisen, joka, jos se vain oli totta, pani ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että hän nyt oli äkkiä joutunut tuuliajolle, itse suojelemaan itseään Jo-i'n uhkaavaa vihamielisyyttä vastaan, jonka johdosta itse ruhtinaskin oli ryhtynyt niin tarmokkaisiin toimenpiteisiin muukalaisen turvaamiseksi. Tätä kaikilta mahdollisilta puolilta punnitessaan kajahti puutarhan toiselta puolen uusi, — nuorukaisen selvä ja eheä ääni, jossa oli uskollisuuden ja rakkauden vakuuttava sointu:

»Rakas sensei, me, oppilaasi, tarjoudumme palvelukseen henkivartijaisi sijalle.»

»Mitä tietävät lapset miekan kunniasta?» murisi se samurai, joka äskenkin oli puhunut. »Kuinkahan suuri mahtaa olla tämän ulkolaisen perkeleen uusi apujoukko?» kysyi hän ivallisesti, äänessään verinen sävy.

Näitä sanoja seurannut pilkallinen naurunräjähdys vaikeni äkkiä, sillä ylioppilas Higo syöksähti äkkiä koko joukon eteen.

»Minä, Higo, poissaolevan ruhtinaanne sukulainen, otan osalleni edesvastuun. Meitä on yhdeksänsataa ylioppilasta, jotka kaikki ovat samuraita, sekä tuhannen samurain poikaa. Kaikki nämä ovat uskollisia opettajallemme. He ovat hänen turvanaan ja taistelevat hänen puolestaan, jos tarvitaan.»

Sama ärhentelevä ääni kuin ennenkin vastasi:

»Kukapa on aikonut tehdä pahaa senseille? Eihän hänestä ole kysymystäkään. Olemme saapuneet tänne Atago Yaman kettu-naisen vuoksi, joka vahingoittaa omaisuuttamme, noituu tauteja, köyhyyttä ja kaikellaisia onnettomuuksia esivanhemmillemme ja lapsillemme ja jonka tuomion Fukui on jo langettanut. Te, korkeaopiston nuoret herrat, olette hänen vanginneet aivan kuin minkä metsien naaraspedon tahansa. Sallikaa vanhempain, kokeneempain käsien päättää teidän arvossapidetty työnne. Täällä on joukossamme miehiä, jotka tekivät samallaisen palveluksen vuorivelhon kirotuille vanhemmille ja joiden kämmeniä syyhyttää saada sekoittaa hänen ja hänen vanhempiensa veri. Tojin-san luovuttakoon vuorten velhottaren meille, niin olemme täysin tyytyväisiä.»

»Niin ei voi tapahtua», huudahti nuori Junzo uljaasti. »Olen itse koskenut tuohon avuttomaan raukkaan ja sanon taivaiden jumalien nimessä» että hän on ihminen kuten mekin!»

Ilkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi työntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret ristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.

Joku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies poloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla sanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä ahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset kasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi kiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.

Onnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He olivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän mielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät sisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja rukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen olennon, jota hän suojeli ja turvasi.

Tähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen sanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka hän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen koston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san — heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa vieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa itse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita lakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat ankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja loukkaukset.

Kun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi väkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana esiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen epäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä portaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti kuin kissa kyntensä.

Jokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana, jykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli koskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti ja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat nopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat sinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui ruohoiselle puutarhapolulle.

Tojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli tyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.

Seurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja pelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista sisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat kaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.

Ennenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet heidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa liikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies, jättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he vaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.

Yksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin joukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse, sanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.

Silloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli levottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja käänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli murheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä ja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion ylivirkamies Gihei Matsuyama!

XVII.

Kuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin kettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista, etsi kuumeisessa hädässä.

Tämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa, verenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet tytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän lähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää ennen rähisevän kansan kokoontumista!

Levottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta toiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti punahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.

Sekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän tuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat kiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa, onnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne saisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt kuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että Tojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he vetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon katseita.

Palvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen, autioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta kuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi koko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin entiseen palveluspaikkaansa.

Aika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt sellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat ylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja, samurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä ystäviensä hylkäämällä.

Ja kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän oli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja toista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine lotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka ei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja mitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka heidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien vesikukkien alla vai eikö?

Nuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten saisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat lopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen huoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Yksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He pakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja heittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään kuin tappavan tuskan ahdistamana.

Sisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä. Murheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä voimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan kettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei Matsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä. Äkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion ylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt kuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!

Kiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki Tojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen sensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.

Kesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät rauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät ihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia, joihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat langetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että ruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.

Auringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä suuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki humisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti tarkkaavasti päänsä.

Yhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli nytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään, asteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja katsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu, kuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:

»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»

Hellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen, henkäisten äänettömään yöilmaan nimen:

»Tama! Tama!»

Ja kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä kohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi bambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman petollisia vuoriseutuja kohti.

XVIII.

Kesäisenä iltapäivänä hän heräsi sammal- ja lehtipeitteiseltä vuoteeltaan. Väsyneet, pakottavat silmät tuijottivat kirkasta, kalpeata taivasta, joka hymyili jumalaisena korkeitten mäntyjen ja hemlokkikuusten oksain lomitse. Metsälinnut visertelivät ja purojen pulppuava, lirisevä laulu kuului jostakin aivan läheltä. Joku harhaan puhaltautunut tuulen henki hiveli Tojin-sanin kuumia kulmaluita.

Hän ei voinut tietää, kuinka kauan oli siinä liikkumattomana maannut, häilyvissä unelmissa, taivas päänsä päällä ja suloinen herpaantuminen pitkän, väsyttävän kilpajuoksun jälkeen koko olennossaan.

Äkkiä hiipi häneen toisellainen, uusi tunne, epämääräinen, vastustamaton aavistus, että joku rakas henkilö oli käden ulottumissa, ja hän kohosi heikosti ja hitaasti ryntäilleen. Ihanana sävel virtana valahti hänen korviinsa hento, hyväilevä ääni, jota hän niin pitkät ajat oli kaipauksella odottanut:

»To—o—jin-san! Goran nasai!» (armon ylevä valonsäde).

Tama oli polvillaan hänen vieressään kaihomieliset kasvot likellä hänen kasvojaan; pehmeät, arat, pienet sormet koskettivat ohimoita, silmiä ja huulia.

Tojin-san vaipui takaisin mättäälle, suloiseen tainnostilaan, josta hän ei tahtonut herätä. Hämärästi hän muisti kuin epämääräisessä unessa vaeltaneensa äärettömien metsien halki, hakien, etsien! Nyt uni oli loppunut tähän kauniiseen kohtaan — joka vielä sekin oli kuin osa unta!

Tyttö liikahti huomaamattomasti. Peljäten tämän katoavan pelkällä liikahduksella ojensi Tojin-san suuret käsivartensa ja sulki hänet niiden syleilyyn.

Kultaisissa kiharoissa oli mäntymetsän tuoksu; huulilta tulvahti vastaan suloinen suitsutus. Tyttö lepäsi hetken liikkumattomana Tojin-sanin sydäntä vasten, mutta pian kyynelsointuinen ääni katkaisi Tojin-sanin lumouksen — ääni, joka hämmästelevän lapsen ujoudella saneli:

»Arvoisa vesi hyvää janoiselle suulle.»

Käsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä juomakulppoa, joka oli hänen vieressään.

Hän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen huulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.

Tyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia, vaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.

Hento, sortunut ääni kuiskasi:

»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole muuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»

Vaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin, että joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle. Herttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti iloisesti:

»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha, ettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä olevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta perässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.

Tojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä, joka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi rauhattomasti:

»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka alituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu enää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»

Ei kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni saattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti pois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut niihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi kätensä ja virkkoi:

»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»

Ruumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska; vakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.

Tämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa tyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago Yaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta tapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta koleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin tuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.

Toistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut, harhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut, sokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston suojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten aavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas vuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen askelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!

Hän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta jättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa keino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa ja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei milloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen rinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana palvelijana seurata herraansa maailman ääriin.

Tojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja rakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän pienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön pehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli pienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton lapsi ja velhotar hänen äitinsä.

Vähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen viserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli keinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi taivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.

Tama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen verhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun tuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät tunnusmerkit.

Väsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman liikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän kuin hyvin kaukaa:

»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).

XIX.

Vuorimaissa ei pidetä aina lukua kultaisten kesäpäivien kulusta. Oli voinut kulua kuukausi tahi viikko tahi vain muutamia päiviä siitä kuin Tojin-san ja velhotar olivat Atago Yamaan vaeltaneet. »Pienen kuumuuden» ajasta oli jo päästy »suureen kuumuuteen», eivätkä he sitä huomanneet.

Vuoristoilma oli viileä. Edessä viheriöitsi ihana maaseutu. Kepeät varjot häilyivät auringon ruskeuttamilla poluilla. Hienot tuulenhenkäykset leyhyttivät hyviä tuoksuja heidän tiellensä. He asuivat auerverhoisessa paratiisissa, jossa kaikki henki kauneutta ja sopusointua. Heidän tunteensa olivat lintujen tunnetta, jotka leijailivat heidän yllänsä tai tulivat Taman kutsusta liidellen ja laadellen jakamaan riisi- ja marja-annoksia.

Tojin-san ei olisi löytänyt tietä takaisin kaupunkiin, vaikka olisi halunnutkin. Seitsemän kahdeksattaosaa maakuntaa oli vuorimaata, ja Tama oli johtanut hänet omia polkujaan myöten, omia tekemiään, joita ei kukaan muu tuntenut, kapeita salateitä, jotka kiemurtelivat vuoriston tiheimpien metsikköjen lävitse.

Ei pienintäkään asumusta, ei vähäisintäkään temppeliä ollut niitten polkuteiden varsilla, vaikka Tojin-san tiesi niitä olevan useitakin siinä vuoristossa ja oli kuullut lähempää ja kauempaa niin temppeli- kuin tuulikellojenkin soittoa.

Velhotar tunsi joka sopukan vuoristossa. Hän näytteli Tojin-sanille kirkasvetisiä lähteitä, salalampareita ja pienoisia järviä sekä uskomattoman ihania kallioluolia.

Pyhät kyyhkyset seurasivat Tamaa; ne tunsivat hänet. Ne olivat Tokiwan temppelistä, kertoi hän, olivat niiden hänen äidinpuoleisten esivanhempainsa perintöä, jotka olivat itse temppelinkin vuoristoon perustaneet. Hän tunsi ne kaikki, kunkin linnun erikseen, ja tiesi, miksi ne lentelivät näin kaukana temppelistä. Ne etsivät häntä, vartijaansa, joka oli niin monen monta päivää ollut poissa kotoa.

Kun Tojin-san ehdotti, että he käyttäisivät lintuja ruuaksi, karkkosi Tama peljästyneenä kauaksi hänestä. Koko ajan he olivat nauttineet riisiä, jota Tamalla oli sadoissa eri kätköpaikoissa tien varrella, kaloja, joita he pyysivät virroista, ja runsaasti kasvavia hedelmiä sekä villijuuria. Tyttö ei ollut koskaan kuvitellutkaan kyyhkysiä ateriainsa jatkoksi, ja senvuoksi olikin hänen peljästyksensä sangen liikuttava.

»Ne ovat temppelistä», sanoi hän varsin vakavasti. »Jumalat rakastavat niitä, enkä minä — minä saa syödä kiellettyä lihaa.»

»Kiellettyä lihaako?»

Tama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä kuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen ruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.

»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten.
»Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»

Tojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja liikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän vaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan vihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli nurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun vanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin nuorena?

Tama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti taapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden sormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin käännettyinä ja silmät ummessa.

»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut minulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)

Hän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen vitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa ja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista tanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän loistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän kivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja kapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine kultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!

Oikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa, kuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja silmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden sydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa — pelkoa ja vihaa!

Hän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu oli ketun!

Tojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät narrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat, tuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.

Mutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin puhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.

XX.

Tuli »valkoisen kasteen» aika. Päivät olivat uskomattoman ihanat. Syksyn tummanruskea kosketus heitti varjojansa vihreään luontoon ja kellahtavat lehdet lisäsivät epämääräisen värikästä kirjavuutta.

Yöt muuttuivat koleiksi, ja varhain aamusin peitti kylmä, valkea härmä maan runsain kerrostumin.

Aivan huomaamattansa he kiirehtivät verkkaisia askeleitaan ja valitsivat lyhemmät polut, pikemmin päästäkseen Sho Kon Sha'han, »Väsyneen sielun rauha» nimiseen hautausmaahan, joka oli heidän matkansa määrä. Siellä on hänen kotinsa, kertoi Tama, esivanhempaansa temppelikartano. Muutama kukkulanleveys hautausmaasta oli Tokiwan temppeli, autio, melkeinpä raunioina, mutta kuitenkin — hänen kotinsa.

Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja — kuolleet. Siellä hän oli ollut onnellinen lapsena, pelkäävien ja rakastavien vanhempainsa huomassa ja hoidossa. Äiti oli opettanut hänen tanssimaan jumaltanssia ja lepyttämään jumalia rukouksilla; isä oli opettanut hänelle toisesta Jumalasta ja toisesta taivaasta. Hänen vanhempainsa manalle mentyä oli tämä ikivanha temppeli ollut hänen ainoa turvapaikkansa, pyhäkkö, johon ei huimapäisinkään metsästäjä ollut rohjennut jalallaan astua. Loukatut jumalat katselivat vieläkin kammottavilla silmillään esialttariin päin, ja Ni—O'n rajut henget, joita kenties ei enää osattaisikaan lepyttää ja suostuttaa, vartioitsivat temppelin pyhiä porttikatoksia.

Lapsellisen onnellisena ja luottavana hän johti Tojin-sania eteenpäin, kiihkeästi haluten näyttää kaunista asuinpaikkaansa, jonka hän aikoi Tojin-sanin kanssa ikuisesti jakaa. Mutta suloisia olivat vuorilehdot olleet tänä kesänä kivineen, puineen, polkuineen; miksipä he sieltä kiiruhtaisivat pois? Levoton, kostonhimoinen kaupunki oli jäänyt kauas taakse; kettu-nainen vaelteli nyt omilla alueillaan. Vaistomaisesti hän niitä ominaan piti ja maan lakien mukaan, jos hän niistä olisi mitään tiennyt, oli hän vanhempainsa omaisuuden ainoa laillinen perillinen.

He olivat jo hyvin lähellä temppeliä; pian hän saattoi levittää käsivartensa ja huudahtaa Tojin-sanille:

»Katsos, ylevä ystävä, tässä on minun arvoisa kotini! Astu armollisesti sen kurkihirren alle.»

Ja mielessänsä hän kuvitteli Tojin-sanin kasvojen loistavan ilosta ja onnesta.

Uneksuvasti virkkoi Tojin-san, seuratessaan johdattajaansa varjoisaa sivupolkua pitkin, joka sukeltausi pisartavien piilipuiden päiväpaisteiseen metsikköön:

»Jonakin päivänä kai herään. Eihän voi olla totta, että vaeltelen sinun kanssasi kahden erämaan mäkisissä metsissä, suloinen päämäärättömyys edessä ja ympärillä!»

Hän tarttui lujasti tytön ojennettuun käteen ja jatkoi matalalla, hyväilevällä äänellä:

»Ja kun herään, pikku Tama, niin silloin tietänen todeksi kerran lausumasi sanat: meidän unemme ovat ihanampia kuin mikään todellisuus.»

Tama pysähtyi hänen eteensä, seisoen isojen lehtien ja pitkän ruohoston peitossa.

»Eikö sinulla voi olla tämän kauniimpia unia?» kysyi hän haaveksivasti.

»Ei», vastasi Tojin-san pehmeästi. »Voitko sinä nähdä kauniimpia?»

»En. Saan olla näiden vuorten keskellä vain sinun kanssasi — ihanampaa en tiedä! Tämä on maailman paras uni, Tojin-san!»

Syntyi hetken hiljaisuus, jolla aikaa heidän siinä käsikädessä seistessä hieno varjo ilmestyi Tojin-sanin kasvoille. Hän seisoi siinä silmät avoimina kuin olisi nähnyt näyn.

»Paha kyllä», sanoi Tama murheellisella äänellä», ovat unet vain utua. Ne ovat niin suloisia — niin koskemattomia, ja seuraava hetki voi ne jo puhaltaa pois. Jumalatkaan eivät niiden teitä tunne!»

Tojin-san ei tuntenut enää omaa ääntänsä, sillä siinä värähti niin voimakas hellyys ja kaiho:

»Meidän unemme tulee olla muiden unia erikoisempi», virkkoi hän juhlallisesti. »Se ei koskaan pääty. Ei ainakaan elämässä, pikku Tama!»

»Mahtaako se kestää koko elämänaikamme?» kysyi Tama, äänessä riutuva epäilys.

»Kestää, jos sinä niin tahdot», kuului Tojin-sanin kuiskaava vastaus.

* * * * *

Auringon vaipuessa läntisen taivaanrannan alle ja sen punaisen ruskon hehkuessa Hakusanin jylhäin kukkulain takaa hiipi velhottareen jälleen entinen, sydäntä painostava pelko.

Hän seisoi kuin lumottuna, nojaten jättiläissuurta tammenrunkoa vasten, hiukset kultaisena pyhimyskehänä pään ympärillä ja rinnoille valahtaneina. Muutamia askelia hänestä oli Tojin-san pienessä alangossa keräämässä kuivia puunoksia iltanuotiota varten. Tama kuuli hänen liikkuvan edestakaisin. Toisin vuoroin hän puita kerätessään vihelteli, vuoroin hyräili jotakin laulua.

Kaukana — kaukana näköpiirin takana Tama tiesi, sokean vaistomaisella varmuudella, muittenkin ihmisten vaeltavan pitkin heidän tietänsä.

Käsi tapasi sydäntä aivan kuin yrittäen estää sen tykytystä. Pelko siivitti hänen jalkansa ja ääneensä valittaen hän syöksähti alankoon Tojin-sania kohti. Hän ilmestyi niin äkkiarvaamatta Tojin-sanin eteen, että tämä jäi hämmästyneenä tuijottamaan tytön säikähdyksestä kalpoihin kasvoihin.

»Tama!»

»Olet puhunut oikein», vastasi hän, huulet harmaina väristen, hymy kuolleena, »tämä onkin vain kaunista unta, joka ei kestä. Se hämärtyy ja — katoaa!»

»Untako! Ei, onhan tämä suloista todellisuutta. Olemmehan täällä yhdessä, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa.»

»Ei mikään mahti maailmassa», toisti Tama hänen sanansa.

Sitten hän peitti silmänsä aivan kuin valoa arkaillen. Pienten vapisevien kätösten alta puhui ääni, joka yhä värisi pelosta ja ahdistuksesta:

»He tulevat — repivät sinut minusta erilleen. Näen heidät aivan selvästi — matkan etäisyyttä en tiedä. Tiedän sen sydämmessäni. Kuulen korvillani. Jalkojen kapse — oi, etkö sitä kuule, hyvä Tojin-san? Kuuntele!»

Hän kohotti kätensä ja he kuuntelivat hiljaa ääntä, jonka vain Tama saattoi kuulla tai luuli kuulevansa.

Tojin-san tiesi Tämän olevan oikeassa, sillä tämän sisällinen vaisto oli näköä tarkempi. Hellästi, mutta vastustamattoman tarmokkaasti hän otti tytön pienet kädet omiinsa.

»Tule, Tama, meidän pitää ehtiä Sho Kon Sha'han tänä iltana.»

»Ni—i-in», kuiskasi tämä, ja nyt vasta kuului valittava väsymys äänestä. »Luulin jumalien olevan hyviä ja toivoin, että meidät unhotettaisiin kahdenkesken tänne vuoristoon.»

Hän huokasi ja kulki ajatuksissaan Tojin-sanin rinnalla.

»Nytpä tiedänkin», sanoi hän. »Sydämmeeni on syttynyt uusi tunne!»

»Kas vain, pikku Tama, millainen tunne?»

»Pelko — sinun tähtesi!»

»Sehän on aivan turhaa!»

»Sinä olet Tojin-san, kuten isänikin oli», sanoi Tama murheellisesti, »enkä ikänä voi unhottaa kohtaloa, jonka alaiseksi isäni joutui!»

»Siitähän on jo niin monta vuotta. Me elämme uudessa Japanissa nykyisin, ja minullahan on ystäviä — Fukuissakin!»

XXI.

Tämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain, kylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät pysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja kuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.

Tuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen käsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin hiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.

Äkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi niihin tuskallisesti.

»Sinähän itket, Tama.»

»Enhän itke», vastasi tämä.

»Mutta kasvosi ovat kosteat.»

»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat he eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään tähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät, täytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja puista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat liian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi häntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä matka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää. Tama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.

Yö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui takkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen selkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen varalle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi vyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa tyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti ja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt kädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi hyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi solmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.

Tojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta Tama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi silkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret toinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä. Heidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä yökylmältä.

Niin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät pysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät tasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa sarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta näkyi Sho Kon Sha.

XXII.

Viileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi heidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen tasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput majesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.

Ylellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä. Seinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin sitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon vaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä kuuluisa rakennus.

He lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa kiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat irtaallaan.

Pagoda oli seitsenkerroksinen, ja sen ränstyneissä kerroskatoksissa heilahtelivat vieläkin vanhat tuulikellot.

Kyyhkysparvi lenteli katoilla ja räystäillä sekä syöksyi suurena, lainehtivana pilvenä heitä vastaan. Tama juoksi niitä kohti, ojenteli käsivarsiaan, huuteli ja sirkutteli. Vaatteittensa syvistä poimuista hän kaivoi pari kolme kourallista riisiä, joita hän oli säästänyt, ja ripotteli niitä ympärilleen maahan. Kyyhkyset nokkivat hänen käsiänsä, tuomisia etsien, lepattelivat olkapäillä ja pään päällä ilmassa. Äkkiä hän toruen ajoi ne tiehensä, huiskutteli liepeitään ja viittoi lentämään takaisin.

Hän veti Tojin-sanin mukaansa temppeliin, työnsi varovaisin käsin auki ruostuneet ovet.

Huoneitten sisäpuolinen majesteetillisuus teki hiukan kaamean vaikutuksen. Kaikki muut kalleudet ja aarteet olivat ryöstetyt paitsi kivistä jumalankuvat, jotka tutkimattomin ilmein seisoivat jalustoillaan.

Alttari oli verhoton; ei liekehtiviä valoja eikä häilyviä tulisoihtuja ollut palamassa jumalien kunniaksi; sandalipuiden väkevä haju sekä mäntyjen ja umegagupuiden sekatuntuinen sulotuoksu täytti ilman.

Pääalttarin äärellä tuijotti tietämättömän vanha, hyvä Bunzura uneliaiden silmäluomien alta, luonnottomassa asennossa, lanteisiinsa nojaten. Hänen edessään oli riuku, johon ennen maailmassa sidottiin tuhansittain paperille kirjoitettuja rukouksia. Nyt oli riuku paljas, kuin pitkä, surullinen iva jumalan kasvojen edessä.

Tama liikkui hiljaa kuvan lähettyvillä, kosketti kädellä sen polviin sekä hyväili lempeästi ja rakastavasti. Näki selvästi, ettei hän kammonnut jumaliansa. Hän oli syntynyt niiden keskessä ja tunsi olevansa samaa äänetöntä perhettä, joka hänen mukanaan oli vuoristossa maanpaossa ja hyljättynä.

Hän asetti poskensakin erästä omituisen ja vakavan näköistä kuvaa vasten, jonka vieressä seisoi kolme pienempää jumalaa. Tojin-sanin huomio kääntyi tähän ryhmään. Se löytyi kaikissa buddhalaisissa temppeleissä. Siinä oli Ema, helvetin hallitsija, kolmen kiduttaja-apulaisensa seurassa, joista yksi kantoi miekkaa, toisella oli kynä ja kolmannella papinsauva.

Tervehdittyään kaikkia jumalia lankesi Tama äkkiä nöyrästi polvilleen ja kumartui syvään. Hän oli pienessä komerossa, jossa ei näkynyt ainoatakaan jumalankuvaa.

Tojin-san seisoi lähellä ihmetellen, miksi tyttö oli valinnut juuri sen kulmakkeen hartauspaikakseen, ja huomasi seinällä jonkinlaisen painetun kuvatöherryksen. Se oli haalistunut väripainoskuva, nähtävästi monta vuotta vanha, kuva melkein näkymättömiin kulunut, kulmat tulen turmelemat.

Omituinen tunne valtasi Tojin-sanin, tunne, jonka vain se tietää, joka ensi kerran huomaa monien jumalien maassa yhden ainoan oman, hänelle opetetun jumalan kuvan; sillä tuo vaalennut, tahraantunut paperi esitti Kristusta!

Tyttö näytti vaistomaisesti tuntevan hänen ajatuksensa, sillä hän yhä polvistuneena kohotti hymyävät silmänsä ylöspäin, virkkaen:

»Se on isäni jumala. Hänelle etupäässä minä kaikki huoleni huokaan.»

»Miksi juuri hänelle?» kysyi Tojin-san liikutettuna.

»Isälläni», kuului yksinkertainen vastaus, »oli huolia, kuten minullakin. Senvuoksi tässä sydämmeni tuskat vuodatan, koska tiedän, että hän kuuntelee.»

XXIII.

Tojin-san ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin heidän olinpaikkansa turvaamiseksi. Tarkastettuaan seitsenkerroksisen pagodan läpikotaisin, löysi hän vanhoja aseita — kiväärin ja miekan, jotka varmaan olivat aikoinaan olleet tytön isän omaisuutta. Ne olivat tietysti epäkunnossa, mutta parempi niinkin kuin ilman aseita, tuumi hän.

Kun Tama oli hänelle näyttänyt salakäytävän, jota pagodan takaseinässä ei voinut ulkopuolelta huomata, päätti hän asettaa sulkuja pääkäytävän eteen. Yliluonnollisin ponnistuksin sai hän raahatuksi useita kivisiä jumalankuvia käytävän eteen, niin että ne kerrassaan sulkivat pääsyn sitä tietä. Jumalien kasvot olivat porttiin päin. Hän nautti jo edeltäpäin kuvitellessaan temppeliryöstäjäin sanomatonta kauhistusta, kun nämä portin murrettuaan joutuisivat katsomaan silmästä silmään niin mahtavaa henkivartiojoukkoa.

Ei kukaan ollut, kertoi Tama, astunut temppelin kynnyksen yli sen kammottavan päivän jälkeen, jolloin danka-heimon miehet olivat silmittömässä hurjuudessaan ja vihassaan surmanneet hänen vanhempansa.

Hänet oli aina pidetty lymyssä pagodan yläkerroksessa eikä häntä ollut siihen asti kukaan muu nähnyt kuin hänen vanhempansa.

Mainittuna päivänä oli hän hengenhädässä ensin syöksynyt aina pagodan katolle saakka; mutta sinnekin oli hän, vaikka peitti käsillä korvansa, kuullut isänsä ja äitinsä sydäntä särkevät huudot ja murhaajien villin, eläimellisen riemunkiljunnan.

Häneen tuli äkkiä outo rauhan ja tyyneyden tunne. Vakavasti ja pelottomasti hiipi hän seitsemän kerrosta alas, avasi suuret ovet ja astui temppeliin. Siinä vasta Fukuin miehet näkivät hänet ensi kerran; ilmestyksenä hän seisoi suuren Shakan alttarilla, johon hän oli yhdellä hypähdyksellä ovesta lennähtänyt.

Hänen hiuksensa välähtelivät ihanammin kuin alttarisilkki; moista silmien ja hipiän väriä ei ollut kukaan Fukuin mies ennen nähnyt. Hän seisoi näiden hämmästyneiden katseiden edessä kuin kostotar, jonka ylhäinen Buddha oli varmaan lähettänyt. Miehet seisoivat kivettyneinä, tuijottaen olentoon, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt itse jumalan jalkain juureen. Sitten he äkkiä taikauskoisen pelon valtaamina, kauhusta huutaen, syöksyivät suin päin ulos temppelin ovesta ja jättivät hänet yksin — ruumiiden luo!

Kun Tojin-san silmäili ympärilleen suuressa huoneessa, saattoi hän hyvin kuvitella ammoisen murhenäytelmän tapahtumat. Ja hän käsitti, minkätähden tyttö oli ollut vihamielisellä kannalla koko maailmaa vastaan, miksi hän oli peloitellut ja kiusannut vainolaisiaan. Vieläpä nytkin, kertoessaan sukunsa surmantarinaa, olivat tytön kasvot kalpeat ja teräväsävyiset.

»Nyt siis tiedät syyn», sanoi hän, »miksi minua sanotaan kettu-naiseksi.» Kenties se on tottakin. Taidan ollakin velho!»

»Etkä ole», vastasi Tojin-san, »sanokoot mitä tahansa.»

Tyttö oli ääneti, ikäänkuin vakavasti jotakin miettien. Äkkiä hän huokasi: »En rakasta täkäläistä kansaa. On parempi, etteivät tule lähelleni. Saatan aikaan ikävyyksiä, ja toisinaan — kuolemankin niille, jotka minua etsivät. Kukuissa ovat tietysti jo puhuneetkin sinulle hänestä — Gihei Matsuyamasta?»

»Ovat kyllä, vaan en usko sellaisia juttuja.»

»Se oli tosi kertomus», vastasi Tama valittavan väsyneellä äänellä. »Hän tuli kuin rajuilma taivaasta, ilman minkäänlaista varosanaa. Tullessani ulos ovesta oli hän siellä minua odottamassa. Hän lausui nimeni pehmeästi ja hellästi, aivan kuin sinäkin, Tojin-san. Ei kukaan ollut ennen puhutellut minua sillä tavalla. Ei! He olivat vain huudelleet rumia nimiä, kiroilleet ja heittäneet kiviä jälkeeni. Mutta hän, hän puhui ylevästi kuin sinäkin.

»Ensiksi sydämeni seisattui, sillä niin minä pelkäsin. Muistin isäni ja äitini ja luulin hänen tulleen surmaamaan minutkin. Sitten hän jälleen lausui hiljaa ja hempeästi nimeni, ja minä ajattelin sydämmessäni, että jumala oli saapunut luokseni vieraisille. Ja niin — sitten — esitin minä hänelle jumalien pyhän tanssin. Mutta kun olin lopettanut, tunsin heti erehtyneeni — tunsin, ettei hän ollutkaan jumala, vaan Fukuin miehiä!»

»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden vuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen äänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja arkailin.»

Ääni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti kädellään häntä.

»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he eivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa, ettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»

Hän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.

»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla — odotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin rotkon syvästä kuilusta.»

»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit aivan syytön hänen onnettomuuteensa.»

»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä Fukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella kettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon ikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja sinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»

»Et — etpä suinkaan.»

»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät puhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa, vaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle, että sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti odotin koko talven tuloasi.»

Iloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.

»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin toivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan seisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset, enkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit Tojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen olin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat paleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat vieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa nimesi! To—o—jin-san!»

Häntä puistatti vilunväre.

»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»

»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa niinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen vaaran tahansa!»

»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen — äitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät Sho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja asetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!

Hän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.

»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.

»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.

»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä myöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti kunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat surmasi!»

»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä tuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi, erillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun huulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen, onnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»

»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»

Tama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.

»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään pelastusta), kuiskasi hän hiljaa.

XXIV.

Kolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se oli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille mutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.

Kerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin oli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut askeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen huulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän asetti kätensä miehen käsiin.

Tojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön kasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli hänen mielensä levollisemmaksi.

Hän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei kuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus. Hän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa intohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin kuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan. He eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä kiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.

Tämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein kuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen vielä toinen toistaan käsistä.

»Sensei! Sensei! Sensei!»

Se oli ylioppilas Junzon ääni.

Ilosta huudahtaen syöksähti Tojin-san ovelle, vääntäen jättiläisvoimin jumalat syrjään. Lopulta oli tie portille avoin, ja portin puoliskot lennähtivät kiivaasti auki.

Ulkopuolella seisoivat levottomat, kalpeat, hänen kohtalostansa hätäännyksissä olleet, uskolliset oppilaat Junzo, Higo ja Nunuki. Ilohuudoin ja kyynelsilmin he riensivät häntä vastaan ja syleilivät nuorekkaan riemun valtaamina rakasta opettajaansa. Higo piteli toisesta, Junzo toisesta kädestä, ja Nunuki heilui takana, koettaen tutkia sitä haavaa, jonka daimion ylivirkamiehen miekka oli hänen kaulaansa riipaissut. Haava oli jo parantunut, sillä kettu-nainen oli ollut erinomainen haavuri.

Askel askeleelta, hiljaa ja epävarmana lähestyi heitä Tama, kalpeana, silmät suurina ja hermot jännityksissä, tavoitellen äsken syleileviä käsivarsia ja huulia, jotka olivat niin kuumina hänen huuliinsa painuneet. Hän pysähtyi ja kuunteli kädet ohimoilla hämmästyneenä ylioppilaitten riemuisia ääniä ja iloista puhetulvaa. Nämä kertoivat, että Tojin-sanin ystävä oli saapunut Fukuihin, kertoivat Echizenin ruhtinaan tulosta, hänen ahdistajiansa kohtaavasta rangaistuksesta ja niistä palkinnoista, joita innokkaimmat puolustajat saisivat.

»Mekin», lisäsi Higo poikamaisella ylpeydellä, »saamme palkintomme, sillä meidät on valittu sen kunnioitettavan Be-koku-jinin (amerikalaisen) henkivartijoiksi, joka on Fukuihin saapunut onnetonta tyttöä hoitamaan ja parantamaan sekä ottamaan hänet, jos ylhäinen Tojin-san niin haluaa, mukanaan pääkaupunkiin.»

»Onnetonta tyttöä?» toisti Tojin-san sanat hitaasti. »Ketä tarkoitatte?»

Nuorukaiset katsoivat hämillään opettajaansa.

Kettu-naista tietysti! Ketäpä muuta? Häntä onnetonta, jota kohtaan Fukuin asukasten sydämmet olivat sulaneet niinkuin hänen vuoriharjanteittensa lumi sulaa keväällä. Tojin-san itse oli sen muutoksen aikaansaanut, itse sen ihmeen tehnyt, sillä hän oli osottanut sen taikauskon järjettömyyden ja luonnottomuuden, jota pääasiallisesti tietämättömät, ennakkoluuloiset ja kiihkoisat kansanjoukot olivat vuosisatoja vihansa voimalla pitäneet vireillä.

Nyt oli itse ruhtinaskin tullut vakuutetuksi siitä, että vääryys oli tapahtunut, ja Fukui seuraa tykkänään hänen neuvojaan. Tojin-sanin ystävän saapuminen sellaiseen aikaan vaikutti myöskin osaltaan kansaan; ja nyt tahtovat kaikki katuvaiset mikäli mahdollista korvata entisyyden vääryydet. Be-koku-jin on ehdottanut, että tyttö vietäisiin pois Fukuista.

Kettu-naisen surullinen elämäntarina oli herättänyt syvää liikutusta hänen isänsä maalaisissa, ja Tokiossa odotellaan myrskyisellä innolla hänen saapumistaan. Mutta siitä asiasta saa Tojin-san itse päättää. Fukuissa oli mielialan muutos aivan täydellinen, eikä mitään ollut enää peljättävissä.

»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis näkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin kertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen ihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin, arvoisa opettaja?»

Mutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti terävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.

XXV.

»Mutta puhuhan minulle kuten ennenkin! Kosketa noilla käsillä — noilla huulilla! Katso ystävällisesti minuun! Arvoisa sydämmeni ja ruumiini ovat kylmät. Ole armollinen ja lämmitä niitä!»

Hän oli seurannut Tojin-sania viettävää nurmikkoa alas, lainkaan välittämättä ylioppilaista, jotka katsellen vakavasti, ihmettelevästi seurasivat häntä.

Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei hän enää saanut kävellä Tojin-sanin vieressä, tämän turvaavan käsivarren tukemana ja minkätähden hän ei saanut pitää tätä kädestä ja nojata vettyneitä poskiaan Tojin-sanin rinnoille. Niiden kolmen päivän kuluessa, jotka he olivat jo matkanneet takaisin Fukuihin, näytti Tojin-san karttaneen häntä, aivan kuin olisi häntä peljännyt.

Kerran hän yritti selittääkin tytölle käytöstään, kylmästi ja teeskennellyn välinpitämättömästi.

Asiat olivat nyt kääntyneet, kertoi hän. Kun he olivat kahdenkesken, olivat he pieniä, eksyneitä lapsia, ja kun rauhallinen korpi metsineen oli synnyttänyt heissä outoja unelmia ja mielikuvia, niin olivat he vaeltaneet sokeassa, kultahohtoisessa huumiotilassa. Nyt he olivat heränneet. He olivat palaamassa takaisin kaupunkiin, jossa heidän tuli olla muitten ihmisten kaltaisia ja jossa heidän tiensä hyvin pian eroisivat. Siitä olisi vain hyötyä; sen kyllä Tama jolloinkin ymmärtäisi.

Taman tulisi unhottaa vuoristossa vietetyt hetket, taikka ajatella niitä kuin unta, joka oli päättynyt, kuten hän itsekin oli onnen hetkinä ennustaen lausunut. Ne olivat kaikonneet kuin utu päivän tieltä.

Tama oli itsepintainen ja vääjäämätön. Hän ei tahtonut lähteä eri polkua taivaltamaan — hän ei yksinkertaisesti vain niin tahtonut. Ei, vaikka hänet väkivalloin raastettaisiin erilleen.

Hän sittenkin palaisi Tojin-sanin luo. Eikö tämä muistanut niitä omia lausumiaan sanoja, ettei uni koskaan päättyisi, jollei Tama niin haluaisi? Hän ei halunnut, eikä koskaan haluaisi. Kärsivällisesti ja yhtämittaisesti hän suostutteli Tojin-sania, kunnes tämä aivan lumoihin antautumaisillaan, epätoivoisena ja hentomielisenä kääntyi oppilaittensa puoleen, pyytäen näiden omalla kielellään selittämään selvemmästi, kuinka uusiin ja toisellaisiin oloihin Tama tulisi ja kuinka hänen elämänsä tulisi suuresti muuttumaan.

Miehekkäästi kyllä, koettivat pojat hätäillen ja epävarmasti selittää asiain tilaa. Onneton tyttö, kuten he häntä vielä nimittivät, tai tyttö raukka, tulisi pian saamaan näkönsä, lupasi hyväsydämminen Junzo. Silmiin tehtäisiin pieni, kunnioitettava leikkaus. Länsimaiden oppineet tietäjät, kertoi japanilainen ylioppilas, ovat omassa maassaan parantaneet satojen sokeain silmät. Tojin-san, joka itse oli ollut lääkäri, oli tavannut hänen silmissään hienon, huomaamattoman kalvon, sangen tavallisen ja vaarattoman, jota ei ollut vaikea leikkaamalla poistaa. Hän oli kutsunut luokseen suuren, kuuluisan lääkärin, joka asui pääkaupungissa. Nyt oli tämä saapunut, kuljettuaan Tojin-sanin pyynnöstä tuon pitkän matkan Fukuihin saakka. Hän oli ihmeittentekijä, jonka maine oli kuulu ympäri koko maapallon, kertoi nuorukainen palavin innoin.

Sata ystävää oli tyttö raukkaa odottamassa Tokiossa, jatkoi kohteliaasti Higo. He odottivat kiihkeästi häntä sinne — niin japanilaiset kuin muukalaisetkin. Tama lähetettäisiin heidän luokseen, sillä Fukui oli ollut epäystävällinen, ja hän tulisi olemaan muualla onnellisempi. Vähitellen tulisi hän käsittämään kaikki nämä asiat, lupasivat he.

Tama kuunteli kärsivällisesti, mutta välinpitämättömänä, ikäänkuin ei olisi kuullut puoltakaan heidän puheestaan. Sen hän vain selvästi tajusi, että hänet lähetettäisiin kauas, johonkin etäiseen maahan, hyvin kauas Tokiwan temppelistä ja Atago Yamasta sekä äärettömän matkan päähän Tojin-sanista.

Hänen äitinsä oli opettanut, että buddhalaisen nunnan elämä oli pitkä sarja sovitusuhreja edellisessä olotilassa tehdyistä synneistä ja rikoksista. Epätoivoissaan hän koetti miettiä, mitä rikoksia oli tehnyt edellisen elämänsä aikana, koska häntä noin ankarasti rangaistiin. Koko maailmassa oli hänellä vain yksi ainoa turva, yksi ainoa lohdutus: Tojin-sanin ääni ja hyväily, ystävän, joka oli häntä tulisesti syleillyt!

He kulkivat julkisia vuoristoteitä, joita Tama oli aina ennen huolellisesti karttanut. Yöt viettivät he vieraina vuoritemppelien pappien luona, jotka, luettuaan ylioppilaiden ylpeästi esittämän suosituskirjeen Echizenin ruhtinaalta, toivottivat matkalaiset tervetulleiksi ja katselivat kettu-naistakin enemmän uteliaasti kuin vihamielisesti. He yksin kai parhaiten oivalsivat tämän pienen olennon surullisen aseman, nunnan, joka oli elänyt heidän keskuudessaan, vaikka ei heidän alueellaan. Eivät he kuitenkaan olleet häntä hoivanneet eivätkä vainonneet, vaikka heillä enemmän kuin muilla olisi ollut siihen syytä ja tilaisuutta. Vuosikausia oli Tama elänyt niillä ruokavaroilla, joita hän kavaltamalla sai temppeleistä, — näiden varastojen ääriin oli aina pieni määrä elatustarpeita aivan kuin tahallisesti hänen otettavakseen asetettu.

Matka Fukuihin oli pitkä ja vaivaloinen. Kesä oli jo mennyt. Ilmat olivat kylmät; tuulet ja sateet pakottivat heidän yhtä mittaa etsimään suojaa sieltä ja täältä. Mutta muutamien vuorokausien kuluttua he saapuivat vihdoinkin vuoriston alalakeudelle, tulivat mäntymetsään, taivalsivat bambu- ja laakerilehdikkojen läpi Siipijalan-joelle, jonka rantamia pitkin oli enää vain lyhyt matka määräpaikkaan.

XXVI.

Viimeinen Echizenin ruhtinaan kohtelias ja kumarteleva lähetti oli poistunut Tojin-sanin huoneista, laulavalla äänellä esitettyään muukalaiselle isäntänsä syvästi murheellisen mielialan.

Huoneessa oli suuret kasat kallisarvoisia lahjoja, joita keisarillisen neuvoskunnan jäseneksi piakkoin muuttava Echizenin maakunnan ruhtinas oli lähettänyt vieraalleen. Hän oli nyt Echizenissä vain käymässä saadakseen kaikki asiansa järjestykseen ja valmistaakseen entiset vasallinsa mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Ollen oikeatuntoinen ja ritarillinen mies, tahtoi hän korjata kaikki ne vääryydet ja ikävyydet, joiden alaiseksi hänen itsensä vieraaksi kutsuma ulkomaalainen oli hänen poissaollessaan joutunut.

Tojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä oli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen päivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa vieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.

Korkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään asemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista, sillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi ja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän puheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän kohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen palvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa yksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään päätöstä lausua.

Vihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he olivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli todellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen kuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.

Hän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies, jonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja muodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä englantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä Tojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat kamalansuuret huonekalutkin.

Lääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia kapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia eri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran kahdenkesken pitkistä ajoista.

Amerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat ja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista muutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista ja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten hän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli tunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen taakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle; luultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen teoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun rakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita tavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.

Nyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja todellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät mitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä kettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.

Pienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten Tojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli liikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni, hyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden Tojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.

Hän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa kettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä lähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.

Hän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä paljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt, tuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli vallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta silmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat. Be-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti tuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin saattoi.

»Mitkä ovat suunnitelmasi?» kysyi hän äkkiä. Toinen ei hievahtanutkaan asennostaan.

»Kaikki riippuu sinusta», vastasi hän hiljaa. »Minustako riippuu jäätkö sinä opettajanvirkaasi vai et?»

»Kerrassaan.»

»Mitä tarkoitat?»

Tojin-san nojautui tuolissaan eteenpäin. Hänen kosteihin silmiinsä oli ilmestynyt ihmeellinen loiste.

»Jos onnistut — niin minä jään tänne Fukuihin.»

»Vai niin — tuota — tarkoitatko onnistumistani leikkauksessa?»

»Niin — sitä tarkoitan.»

Be-koku-jin tarkasteli miettiväisenä ristissä olevia sormiaan. Tahallisesti hän vältti ystävänsä melkein apua rukoilevan katseen. Hän ryki ja heitteli sääriään ristiin toinen toisensa päälle.

»Miksi et voi jäädä joka tapauksessa?» sanoi hän lyhyesti ja kohotti kätensä ennenkuin toinen ehti sanoa sanaakaan. »Sinun ajatuksesi ovat nyt tunteellista kuutamoruikutusta. Eihän sinun tarvitse mitään peljätä — vaikkapa leikkaus onnistuisikin. En ole ensinkään samaa mieltä siitä — niin — mitä sinä ajatuksissasi näyt jauhavan.»

»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti. »Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet kuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä elänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin kaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin kaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti. Sielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on mahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! — olen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»

Hän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten seisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen taas äkkiä toisen eteen.

»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista. Pyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee sisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin ainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota häntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta avustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin tuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita hänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»

Be-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän katsahti Tojin-sania silmiin:

»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.

Tojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:

»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen kamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi kysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»

Virkkoi toinen:

»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»

Tojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän laski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti tuolillaan.

»Aijotko siis jättää sen työn minun kömpelöihin käsiini? Sitäkö minulle kertoaksesi olet saapunut Fukuihin?»

»Kuten lausuin», vastasi toinen koettaen irrottautua Tojin-sanin painavasta kädestä, »liioittelet sinä omaa vaikutustasi häneen. Mutta olkoon kuten sanoit — sinähän olet mies!»

Hän hypähti kiihkeästi ylös.

»Teetkö siis leikkauksen?» kysyi Tojin-san käheästi.

»Teen», vastasi toinen äreästi. »Luullakseni minun täytyy.»

Hän katseli hetken ystäväänsä, ja nyt vasta värähti ensi kerran liikutuksen tunne äänessä, kun hän jatkoi:

»Meidän kesken kyllä on asia sovittavissa. Ja sitäpaitsi olen vallan vakuutettu siitä, että tyttö pitää sinusta yhtä paljon, olipa hän sokea tai näkevä!»

»Asiaan ei vaikuta ainoastaan ruumiillinen muodottomuuteni», virkkoi Tojin-san tasaisesti, »vaan sekin, että minä olen jo kylliksi ijäkäs ollakseni hänen isänsä. Minulla ei ole enää nuorukaisen häikäilemätöntä rohkeutta ottaakseni hänet kaikista mahdollisuuksista ja epämiellyttävyyksistäni huolimatta. »Vanhaksi kirjatoukaksi» minua sanottiin jo Amerikassakin.»

»Loruja!» murahteli toinen. »Annettiinhan minullekin 'Vanha luukasa' lempinimeksi. Siitä päättäen olisimme kai molemmat jo vanhuudenhöperöltä. Mutta neljääkymmentä vuotta nuorempi mies on vielä parhaimmissa nuoruusvuosissaan. En ole elämässäni tuntenut itseäni nuoremmaksi», tiuskasi hän rehentelevästi.

»Mutta hänhän on vielä lapsi», sanoi Tojin-san pehmeästi, »— lapsi ijältään — ja sydämmeltään!»

»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla totisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan toisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori nainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin kivisen kuin sydämmesi on!»

XXVII.

»Tama!» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut puhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa hänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin polvia vasten.

Tämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen.
Lempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.

»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä aivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan hänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki tapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin hänen kanssansa, lähdethän?»

Tama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut koskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi askeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti kuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin päättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet jatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että silmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.

»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin näyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa. Se, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi toisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt toisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat. Ne peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään toisen naisen!»

Vallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät miehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.

»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun kasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.

»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti, murheellisesti.

»Tojin-san, vaikkapa koko maailma astuisi silmieni eteen, niin sinut ainoastaan sieltä tuntisin! Seuraisin sinua — niin — aina maailman ääriin saakka — jos vain sallisit.»

Tojin-san liikahti häntä kohti, ja hymyilevin kasvoin, rukoilevasti, astui tyttö häntä kohti; mutta yhtä nopeasti vetäytyi Tojin-san jälleen taapäin ja kääntyi hetkistä myöhemmin epätoivoissaan ovea kohti. Tama kuuli oven avautuvan, tunsi kasvoillaan viileän ilmanvedon; sitten se taas sulkeutui, ja poistuvia askelia kuului puutarhapolulta.

Hän seisoi liikkumatta, kuunnellen viimeistä, häipyvää askelen ääntä. Sitten hän syöksyi eteenpäin, tunnusteli käsillä eteensä ja tuli Tojin-sanin tuolin ääreen. Siihen hän vaipui polvilleen, painoi pään käsiensä varaan tuolille ja nyyhkytti katkerasti. Tästä Be-koku-jin löysi hänet nukkumasta, ensi kertaa moneen monituiseen vuorokauteen, väsyneenä, mutta vihdoinkin outo rauhallisuuden ilme kasvoillaan.

XXVIII.

Fukuin kaupungin koko väestö oli rientänyt kaduille. Laverrellen, töyttien ja tuupaten toisiaan koetti jokainen tunkeutua esiin. Lapset istuivat vanhempiensa olkapäillä, ja poikaset olivat kiivenneet katoille, pylväisiin ja puihin, paremmin näytelmää nähdäkseen.

Järjestyksenvalvojat saattoivat töintuskin pitää kulkutietä avoinna ihmistungoksen lävitse. Epäjärjestystä ja häiriötä ei kuitenkaan sattunut eikä näkynyt ennakkoluuloisen vihamielisyyden merkkiäkään matkueen hitaasti edetessä katuja pitkin. Kunnioitusta herättävä hiljaisuus — hiljaisuus, johon oli kätkettynä enemmän katuvaista hartautta kuin pelkkää uteliaisuutta — vallitsi väkijoukossa.

Ajoneuvojen bambu-verhot olivat vedetyt syrjään, jotta, Tojin-sanin määräyksen mukaan, koko Fukuin kansa voisi omin silmin nähdä kettu-naisen ja siitä itse päättää, millainen olento se tyttö oli, jota he koko tämän nuoren elämän ajan olivat hylkineet ja vainonneet.

Be-koku-jinin, joka oli ihmeellä hänen silmänsä avannut, vieressä hän istui, kasvot lumivalkoisina, silmät suurina ja levottomina katsellen puolelle ja toiselle, epätietoisena ja rauhattomana koettaen saada vakuutusta koko tapahtuman merkityksestä. Kultaiset hiukset olivat välkähtelevän harmaan harson peitossa, joka lainehti pilvenä hänen ympärillään; pienet kiharat karkeloivat kulmilla ja hivelivät leikkien kalpeita poskia.

Matalalla hänen jalkojensa juuressa istui ihailevan ja uskollisen näköisenä Obun, jonka Tojin-san oli hankkinut Taman kamaripalvelijaksi.

Ajoneuvot olivat tulvillaan kukkasia, joita lukuisat ystävät olivat lähettäneet, ja velhottaren hienonvalkoisissa käsissä oli lemmenrunoja ja kauniita muistokirjeitä, lämminsydämmisten ja innokkaitten nuorukaisten sepittämiä, ylioppilaiden, joitten tunteet ja mielikuvitus olivat tytön ihmeellisen elämäntarinan ja ihanuuden tenhovoimasta syttyneet ilmiliekkiin.

Sanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin lauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin tällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut niin hyvän tilaisuuden.

Tuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin syyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät viehätyksensä.

Kun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot vähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen valtatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava, silloin erosi viimeinen joukko.

Paitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin kolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet henkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi myöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset säteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat saivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät ajat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten vallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa, katselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä velhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta ja myötätuntoa voinut katsella.

Tama istui vakavana matkatuolissaan. Verho oli valahtanut taaksepäin, joten hiukset säteilivät vapaina kuunvalossa. Obun kehotti häntä käymään levolle ja kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, veti hän verhot eteen ja järjesti ajoneuvot yökuntoon. Hän peitti kettu-naisen kuin pienen lapsen huopapeitteisiin ja vetäysi sitten itsekin peittojen alle, vaipuen niin syvään uneen, ettei herännyt koko yönä, vaikka heidän ajoneuvonsa ankarasti tutisivat ja keikkuivat epätasaisella tiellä. Yöstä huolimatta jatkoi matkue kulkuansa Tokioon.

XXIX.

Työhuoneessaan Matsuhairassa Tojin-san istui yksinään. Iltaruoka oli viety koskemattomana takaisin; piippu oli sytyttämättömänä hibachilla, ja läheisellä pöydällä oli Amerikasta tullut posti kirjoineen, sanomalehtineen, avaamatta. Hän katsoa tuijotti jotakin kädessään olevaa esinettä. Se ei ollut kättä isompi, kulunut, repaleinen ja likainen — pieni oljista tehty sandaali! Muuta näkyväistä muistoa hänellä ei ollut velhottaresta. Tämä oli kadonnut niin ulkopuolelle hänen elämänsä kuin sumu katoaa pilviin.

Mitähän mahtoi tyttö ajatella, tuumi hän itsekseen — nyt kun hän tiesi! Yhden ainoan kerran vain he olivat toisensa nähneet leikkauksen jälkeen. Tyttö oli hiipinyt kuin henki hänen huoneeseensa; ei ollut sanaakaan sanonut; oli vain katsonut häneen suurilla, haaveellisilla silmillään. Yhtä äänettömästi kuin oli tullut, hän taas meni. Vastustelematta, tottelevaisesti hän oli lähtenyt Be-koku-jinin mukana. Niin oli Tojin-san tahtonut, niin pyytänyt hänen tekemään. Ja kuitenkin oli pakottava, repivä tuskailtunne häntä itseään kalvanut!

Hän sulki silmänsä ja jättäytyi viimeisen jäljelläolevan mielentyydytyksen valtoihin, ajelehti ajatuksillaan muistojen ulapoille, jossa hän taas näki hänet entisenlaisena, painautuneena hänen rintaansa vasten, sai hengittää kutrien metsäistä tuoksua ja kuulla äänen helkkyvää soittoa.

Ulkona vihelsi tuuli, suhisi lehdettömän puutarhan läpi, sadepisarat putoilivat raskaina ulkoseiniin ja rapisivat alakuloisessa epätahdissa kattopäätyjä vasten. Kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä tuntuikaan tämä feodalisten aikojen yashiki!

Talvi oli taas tulossa. Pian heittäisi valkoinen lumi hyisen vaippansa Matsuhairan kartanon ylle; syntyisi hiljaisuus, haudan äänettömyyttä sietämättömämpi, noiden lumisten vuorien temppelimaille.

Mutta Fukuin kansa tulisi joka päivä hänen luoksensa tiedusteluille, tulisi tehtävineen ja kysymyksineen ja pitäisi häntä oppaanaan sillä kunniakkaalla tiellä, jota he olivat lähteneet astumaan, sillä Uus-Japanin-kuume oli tarttunut koko kansaan ja kulkutautina levinnyt Fukuihinkin. Kunniaa ja suosionosotuksia he antaisivat Tojin-sanille, mainetta ja rikkautta, sillä kansan uudestisyntymisen aikoina olivat sen opettajat profeetoita ja — johtajia! Niin, hänellä oli sellainen elämänura edessään, jollaiseen ei olisi koskaan ollut tilaisuutta siinä suurinnassa, johon kettu-nainen nyt oli viety. Juuri tämän, oli Be-koku-jin lausunut, tulisi hänelle tuottaa lohdutusta ja mielenrauhaa.

Hän nousi epävakaisesti jaloilleen ja nojasi pöytään. Joku oli kolkuttanut ovelle. Hän hymyili vanhaan katkeraan tapaansa.

Mielikuvitus ei voisi enää pettää häntä! Velhotarhan oli jo sangen kaukana, peninkulmien päässä Fukuista, sillä nyt oli sydänyö, ja saattueen oli määrä keskeymättä matkata suurelle valtatielle, joka vei suoraan pääkaupunkiin.

Mutta kolkutusta kuului uudestaan, hiljaa ja varovaisesti kuin pieni lintu arkaillen olisi kosteana yönä räpytellyt siipiään seinää vasten.

Tojin-san kuuli ovea hiljaa raotettavan eikä hän vieläkään liikahtanut.

Oven aukeamaan ilmestyi velhotar arkoine, lumoavine katseineen. Hänen hienoilla, eloisilla kasvoillaan oli vihdoinkin se levollisuuden ja rauhan ilme, joka ilmoittaa vaivaloisen matkan päättyneen.

Matkakaapu valui vettä, ja sadepisarat kimaltelivat hiuksilla ja silmäkulmilla.

Tojin-san ei saanut sanaa suustaan, ei voinut hänen nimeänsäkään lausua. Hän vain tuijotti hämmästyneenä ja lumottuna niinkuin silloin kerran metsässä, herätessään tajuunsa ja havaitessaan tytön henkevät, ilmeikkäät kasvot niin lähellä omiaan.

Velhotar vastasi hänen äänettömään kysymykseensä, joka ei sanoiksi puhjennut:

»Nii—in — minä tässä olen — To—o—jin-san!»

Hän ojensi kätensä niin selittämättömän suloisesti, juuri kuin sokeanakin ollessaan, ja väräjävä onnenhymy ilmestyi hänen huulilleen.

»Niin arvoisan märässä pimeydessä — tuon pitkän matkan — olen tullut takaisin luoksesi, rakas Tojin-san!»

Tojin-sanin ääni vapisi niin, ettei hän sitä omakseen tuntenut.

»Osasit tienkin —»

»Nämä silmäni ummessa», vastasi Tama, »osaisin sinun luoksesi — koko maailman toiselta laidalta — mikään ei estäisi, Tojin-san!»

»Miksi tulit?» kysyi hän juopuneen kiihkoisalla, soinnuttomalla äänellä.

Tama ojensi käsivartensa liikuttavan rukoilevasti.

»Ota minut taas syliisi! Koske minuun huulillasi! Kerron sinulle — sitten!»

Tojin-sanin vastustuskyky hävisi, eikä hän enää tahtonutkaan hillitä itseään. Tama veti hänet niin pyytävästi ja viehättävästi puoleensa. Hän sulki tytön intohimoiseen syleilyyn.

Hän tunsi kuinka velhottaren pienet sormet hiipivät, kuten ennenkin, hänen kasvojaan pitkin, tunnustelivat niitä, löysivät huulet, joita vasten painautui toinen suloinen huulipari.