The Project Gutenberg eBook of Kiinan pyhä helmi, by Erik Hansen

Johdanto.
1. Pohjois-Tanskalainen laiva.
2. Professori Almkvist keksii uuden koti-ikävän.
3. Avaraan maailmaan.
4. Palvelijakoira.
5. Professorin suurenmoinen ajatus.
6. Pieni kiertomatka ja hirveä säikähdys.
7. Wen Siang toisenlaisena.
8. Valkoista ja keltaista..
9. Musta helmi.

1. Antaako perään? Ei kuunaan!
2. Korkeitten vuorien yli.
3. Purjehdus "Elämän-virralla".
4. Mitä tapahtui keltaisen-kissan-virralla.
5. Kymmenen sukukunnan kadulla.
6. kalaperäisiä suunnitelmia ja koskematon vuode.
7. Seikkailurikas yö.
8. A-lu-li.
9. Suuri asia, joka särkee pienen sydämen.
10. "Todellakin, jotakin mitätöntä".

1. Elämän ja kuoleman uhalla aavoilla ulapoilla.
2. Jäätaivaan alla.
3. Menköönpä sitten syteen tai saveen.
4. Langattomalla käskyllä.
5. Tervehdys varjojen maasta.
6. Jää aavikon kuningas.
7. Pettymys.
8. Kuoleman laaksossa.
9. Yössä.

1. Mitä Almkvist kertoi. Keltaiset aivot.
2. Jäämeren vaikutelmia.
3. Arnaluk.
4. Kesä Tassinork'issa.
5. "Umiarsuit".
6. Raskas tunti ja onnellinen hetki.
7. Omituinen vierailu.
8. Kuang Tzu.
9. Suurena päivänä.

ENSIMMÄINEN OSA

MEREN YLI

JOHDANTO.

Kaksi vuotta ennenkuin seuraavilla sivuilla kerrotut tapaukset alkoivat, sattui että eräs Pohjois-Tanskan lumitunturien välissä oleva laakso, joka sijaitsee kymmenen penikulmaa pohjoisempana grönlantilaisen kaupan viimeistä etuvartiaa, tuli muutaman seikkailun tapahtumapaikaksi. Eräs Amager'in harjoituskentältä myrskyn irroittama sotilasilmapallo putosi maahan muutamalle pohjoisen jäämeren rantavuorelle. Pallon gondolissa oli pari köpenhaminalaista poikaa. Tästä harvinaisesta tapauksesta ja sen lähimmistä seurauksista on ennen kerrottu "Arnaluk, tarina Grönlannista" nimisessä kirjassa. Ja koska tämä kirja on jonkunlainen alkunäytelmä siihen tapausten sarjaan, jonka esittämiseksi esirippu nyt kohoaa, niin on "Arnaluk'in" sisällys lyhykäisesti kerrottava.

Nuo tanskalaiset pojat: Erik ja Helge, jotka olivat tulleet pohjois-Grönlantiin tuossa ryöstäytyneessä ilmapallossa, rakensivat itselleen talviasunnon, jossa he aikoivat viettää napaseutujen yötä. Epätoivoinen asemansa selviää heille kumminkin pian ja juuri kun he alkavat epäillä pelastuksensa mahdollisuutta, pelastikin heidät itse jouluiltana grönlantilaisen kaupan viimeinen etuvartia Sören Nordstrand Tassinork'ista. Sitten kerrotaan elämää ja tapauksia Tassinork'issa jatkuvan talvipimeän aikana, auringon palaamista ja lyhyttä kesää. Erik ja Nordstrandin ottotyttö, jolla on valkoiset vanhemmat, mutta grönlantilainen nimi, Arnaluk, rupesivat pitämään paljon toisistansa, kuinka paljon, selviää heille vasta jäähyväishetkellä.

Myöhemmin kesällä saapuu grönlantilais-höyrylaiva "Hans Egede" ja pojat matkustavat siinä kotiinsa. Nordstrand ja Arnaluk tulisivat ehkä perässä ensi vuonna.

Laivassa tutustuu Erik erääseen ranskalaiseen tiede- ja sanomalehtimieheen, Duroc'iin, joka pian kiintyy nuorukaiseen ja hänen seikkailuihinsa ja heti kotiin tultuaan tulee Erikin vanhempain luokse, ostaakseen sanomalehdelleen Erikin kertomuksen tuosta kummallisesta Grönlannin matkasta. Vaikka onkin kysymys suuresta rahamäärästä, ei Erik hyväksy tarjousta, vaan heittää valmiin käsikirjoituksen tuleen. Sillä satumaisen kauniista "Pohjois-Tanskasta" saadut vaikutelmat ovat niin yhdistyneet hänen äsken syntyneeseen rakkauteensa Arnaluk'iin, pieneen ja rakkaaseen Arnaluk'iin, kullankeltaisine hiuksineen ja hentoine jäsenineen, ettei Erik voi niitä myydä, sillä ne ovat hänelle siksi arvokkaita. Hänen ylpeydentunteensa on kehittynyt ja hienostunut seurustellessaan kirkas- ja puhdassilmäisen pohjois-tanskalaistytön kanssa.

Tassinork'ista lähtiessä lupaa Erik Nordstrand'ille, että hän kunnialla suorittaa ylioppilastutkintonsa ennen kuin he ensi vuonna tapaavat Köpenhaminassa.

Tämä tapaaminen on nyt hyvin likellä ja esirippu kohoaa ensimmäiseen näytökseen.

ENSIMMÄINEN OSA

MEREN YLI

PÖHJOIS-TANSKALAINEN LAIVA.

Erik Holm laskeutuu latinakoulun portaita. Raskas ovi sulkeutuu hänen takanaan. Hän pysähtyy hetkeksi ja hengittää syvään. Taivas on sininen. Kuinka maailma onkaan avara ja kaunis ja kuinka ihanaa onkaan elää! Hän on yhdeksäntoistavuotias. Raitis ilma täyttää hänen keuhkonsa ja ilo pulppuaa hänen mielessään, niinkuin kristallikirkas lähde, joka keväällä lorisee lumen alla lintulaaksossa. Nyt on hän suorittanut sen, mitä hän lupasi Nordstrand'ille. Hän on ylioppilas.

Nyt uskaltaa hän lähestyä Arnaluk'ia. Hän tuntee hänen pienen ja lämpöisen kätensä omassaan ja hän näkee… ei kaupungin komeita muureja… vaan Tassinork'in kevään ja Arnaluk'in, pienen grönlantilaistytön, joka vilkuttaa viimeisiä jäähyväisiään. Ja lyhyessä ajassa liukuu tuo kaikki hänen sielunsa silmien ohitse: Tuo omituinen Grönlannin-matka kuolemantalvineen Toivon laaksossa, pelastus ja sitä seuraavat päivät Tassinork'issa, tuossa Pohjois-Tanskan pohjoisimmassa siirtolassa, jossa Nordstrand teki hänestä miehen ja jossa Arnaluk asui… Arnaluk, joka pian saapuisi.

Erik menee. Kaikki ne ajatukset, jotka hän oli tutkintoa valmistaessaan pakottanut syrjään, tulvivat nyt hänen mieleensä, niinkuin vuolas virta jäänlähdön hetkellä. Hän ei tiedä muusta mitään. Hän ei näe vastaan tulevia, eikä tiedä mihinkä hän menee, hän on kaukana poissa katukäytävältä, jota hän kulkee. Niin kaukana kuin tähtinen napayö on Köpenhaminan rantapuistikosta.

Mutta hän saapuu kumminkin vihdoin rantapuistikkoon. Hän kiiruhtaa portaita ylös. Hän seisahtuu hetkeksi hengähtämään ja hiljentämään sydämensä kiivaita lyöntejä messinkisen nimikilven eteen, johon on kirjoitettu:

Sitten hän soittaa. Sisältä kuuluu kiivaita askeleita, ovi avataan ja siinä seisovat he molemmat, isä ja äiti ja heidän edessään heidän kunnon poikansa, puettuna hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, suoraan tulleena tutkinnosta.

Heidän ei tarvitse kysyä, hän aivan säteilee voitosta. He vievät hänet saliin, missä päivällispöytä on juhlallisesti katettu kukkineen ja ruusu-seppeleineen Erikin paikan ympärillä.

Erik, hänen isänsä ja Helge seisovat aallonmurtajalla ja katsovat miten grönlantilaishöyrylaiva laskee laituriin. Mutta toteutuukohan uni kahdesta vartalosta, Nordstrand'in korkeasta ja voimakkaasta, Arnaluk'in hennosta ja sirosta, joitten piti näkyä laivan keulasta jo paljon ennemmin kuin "Hans Egede" oli ennättänyt satamaankaan? Ei! Siellä ei ole ketään! Ei ketään muita, paitsi muutamia välinpitämättömiä laivamiehiä ja joitakuita outoja ihmisiä, jotka käsillään varjostavat silmiään syyskuun auringolta katsellessaan maan sydämeen, tuohon liian suureen kaupunkiin. Erikkiä värisyttää. Laiva kiinnitetään laituriin.

Matkustajat tulevat maihin toinen toisensa perään. Ystävät ja sukulaiset ottavat heidät vastaan kädenpuristuksilla, suuteloilla, riemulla ja "tervetuloa" toivottamalla, Mutta ei vieläkään ketään Nordstrand'ia, eikä ketään… mutta tuollahan tulee kapteeni Sommer.

"Tervetuloa", sanoo tukkukauppias Holm, "tervetuloa pitkältä matkaltanne… toivon matkanne onnistuneen hyvin ja onnettomuuksitta."

"Mainiosti, mainiosti, ei minkäänlaista vahinkoa ole tapahtunut. — Mutta kas vain, täällähän ovat rakkaat ystäväni ja matkustajani viime vuodelta. Ylioppilas jo, luulen! Oikein, nuori ystäväni! Se ilahduttaa minua. Niin, pieni osa tuossa ylioppilaslyyryssä on minullakin. Sinä… suokaa anteeksi, te, pitikin minun sanoa, sen muistan nyt."

Kapteeni Sommer keskeyttää äkisti hyväntahtoisesti puhetulvansa. Nyt hän vasta huomaa, ettei Erik kuule eikä näe häntä. Hänen katseensa on vieläkin kiinnitetty suureen laivaan, josta ei kukaan enää tule maihin.

Sommer koskettaa herra Holm'ia käsivarteen ja viittaa Erikkiin päin.
"Katsokaa!" sanoo hän.

Ja silloin he molemmat ymmärtävät. Muuten huomaa sen liiankin selvästi Erikin kalpeista kasvoista ja omituisesti lasimaisista ja kyynelettömistä silmistä.

"Sitä en tiennyt", sanoo kapteeni hiljaa, "en aavistanut ollenkaan, että olimme niin syvällä vedellä." Hän keskeyttää hetkeksi, mutta jatkaa sitten: "Ei, he eivät ole mukana. Emme päässeetkään aivan Tassinork'iin asti tänä vuonna. Nordstrand'in ja nuoren neidin piti matkustaa reellä Upernivik'iin ja siellä nousta luoksemme laivaan. Reki kyllä tulikin, mutta siinä olikin vain meidän yhteinen ystävämme Pinguit, jolla oli kirje teille. Nordstrand kertoi, etteivät hän eikä hänen tyttärensä voineetkaan matkustaa tänä vuonna, sillä — niin, se on pitkä juttu, mutta kaikk on kai kerrottuna tuossa kirjeessä, joka on osoitettu teille… olkaa niin hyvä. Ja ehkä tulen käymään luonanne jo huomenna."

Sommer hyvästelee ja menee. Tukkukauppias Holm laskee kätensä poikansa olkapäälle.

"Tule Erik! Kuuletko mitä sanon? Tässä on kirje Nordstrand'ilta, ja siitä saamme tietää, miksi hän ei oi tullut mukaan. Tule, otamme auton."

Pari minuuttia myöhemmin ovat he jo kotona. Nordstrand'in kirje onkin hyvin lyhyt. Se on kirjoitettu suuressa kiireessä vähää ennen Pinguit'in lähtöä koiravaljakolla Upernivik'iin.

Oli tarkoitus, että tyttäreni ja minä palaisimme Köpenhaminaan tänä vuonna ja olimme jo laittaneet kaikki valmiiksi, kun sattui eräs onnettomuus, joka teki kotimatkamme mahdottomaksi tänä vuonna ja ehkä ainiaaksi. Ollessani matkoilla oli tänne muutamia päiviä sitten tullut eräs laiva, jonka nimikilvessä Pinguit'in ilmoituksen mukaan oli "Kukunor", ja otaksun hänen kertomuksestansa päättäen sen olleen jonkun rikkaan miehen huvipurren. Laivasta tuli väkeä käymään maissa. Tullessani kotiin oli kaikki tapahtunut jo pari päivää sitten ja laiva oli silmänkantamattomissa. Kaivattiin kohta valaanpyytäjää ja Arnaluk'ia. Mitä oli tapahtunut? Onnettomuusko, rikosko vai vahinko? En tiedä. Ehkä on kysymyksessä tavallinen laiton ja rikollinen teko, tahi voihan se olla jonkun rikkaan miehen huonoa pilaa. Mutta voihan sekin olla mahdollista, että he parhaassa tarkoituksessa olivat kutsuneet heidät juhlaan laivalle ja sen kestäessä olivat jäät äkkiä alkaneetkin näyttää uhkaavilta ja pakottaneet heidät heti matkustamaan, heidän ennättämättä viedä vieraita maihin. En tiedä, enkä voi vielä oikein koota ajatuksiani. Pinguit lähtee nyt viemään tätä kirjettä Upernivik'iin ja minä lahden kotiini, renkineni ja pyssyineni hakemaan Kukunoria, jonka toivon Jumalan avulla saavuttavani, ennen kuin se pääsee pois jäistä. Muuten… Mutta nyt, voikaa hyvin!

PROFESSORI ALMKVIST KEKSII UUDEN KOTI-IKÄVÄN.

Professori Almkvist istuskelee tuolla kaukana Jyllland'issa Gårdbo'n kartanossa ystäviensä ja matkatoveriensa seurassa. He ovat olleet kaikki mukana tuolla suurenmoisella retkellä Transbajkal'in erämaitten kätkettyihin kolkkiin. Tilanomistaja Darell on kyllä nykyisin Pariisissa, mutta Gårdbo'ssa asuvat luutnantti Olov Harold ja hänen pieni vaimonsa Tanja, syntyisin Botscharow. Professori Almkvist on vielä tuo sama kärttyinen, itsepäinen, äksy ja mukaantumaton, mutta kumminkin hyväsydäminen professori kuin silloinkin, jolloin he Olov'in kanssa yhdessä nousivat noille valkoisille lumihuipuille ja ratkaisivat kätketyn maan arvoituksen. Hän käyttää yhä vielä tuota samaa punaista peruukkiaan ja pitää silmälasiansa aivan viimeisellä nenännipukalla. "Pieni rouva Tanja", sanoo hän katsoessaan niitten ylitse, "pieni rouva Tanja, minulla on ikävä. On kyllä epäkohteliasta sanoa niin teidän seurassanne, mutt; se on totta. Minun täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan huomannut vastanaineissa mitään mielenkiintoista mutta olen voinut sen nyt sietää, koska te molemmat olette hoivailleet minua kaikella mahdollisella tavalla. Mutta totta puhuen, minulla on kuin onkin hirveä koti-ikävä."

"Tarkoitatteko, pieni rouvaseni, ettei minulla ole mitään kotia, mihin ikävöitsisin? Mutta odottakaahan itse, kunnes päivä valkenee, jolloin alatte oikein lämpimästi ajatella kaukana olevaa kotimaatanne, jossa taivaanranta kaareutuu avarana, leveät virrat kohisevat ja kaukaisilla vuorilla olevat männyt laulavat, humisevat ja kertovat…"

"Rakas professori", sanoi Tanja ja hymyili lämpimästi, "kiitos teille kaikesta siitä kauniista, mitä sanotte kotimaastani… mutta puhuittehan koti-ikävästänne. Ettekö vielä tiedä että teidän kotinne on täällä Gårdbo'ssa?"

"Kyllä, kiitos rakkaat lapseni teille kumpaisellekin, sekä teille pieni rouva Tanja, että sinulle, rakas Olov, Tiedänhän niin hyvin, että teette kaikki maailmassa tähteni. Mutta… no niin…" Professori on noussut seisomaan ja niinkuin tavallista totiseksi tullessaan tahi lausuessaan julki sisimmät ajatuksensa, ottaa hän silmälasinsa ja alkaa niitä puhdistaa.

"Katsokaa, tiedemiehen koti on aina siellä, mihin tutkimishalu on hänet vienyt. Kaikissa muissa paikoissa tuntee hän kodittomuutta. Ja koko elämäni olin viettänyt ikävän kuume veressäni, niin, aina matkaamme asti. Silloin pääsin tasapainoon."

"Niin tasapainoon", jatkaa professori, "ja sopusointuun todellisen itseni kanssa. Mutta sitten tultuamme kotiin, kun päämäärä oli saavutettu ja matka tehty, oli kaikki loppunut, silloin todellakin loppui kaikki."

"Muistotko? Etkö enää ymmärrä mitään poikani? Pidätkö minua kyllin vanhana elämään muistoistani? Minähän olen vielä siinä iässä, jolloin niitä luodaan. Eli tahdon matkustaa… matkustaa hakemaan uusia maita… tekemään jotakin! Mutta mihin, mihin? Mutta tulimmainen olkoon… suokaa anteeksi, pieni rouva Tanja… tarkoitan, on myöhä… hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin ja unohtakaa kaikki, mitä olen puhunut."

"Niin, hän on oikeassa", sanoo Olov suudellen pientä vaimoaan, "on jo todellakin myöhäistä. Meidän on mentävä nukkumaan. Mutta kuule, miten myrsky ulvoo savupiipuissa tänä yönä. Niin kummallisella äänellä, vai mitä Tanja? Joka kerralla, kun kuulen tuon äänen, ajattelen sitä talviyötä, jolloin päätimme suuren matkamme ja jolloin tapasin sinut. Luulen että tuulen samalla kertaa valittava ja houkutteleva, mutta omituisesti yksitoikkoinen ääni ratkaisi asian ja sai meidät matkustamaan."

He ovat suuressa kirjastossa. Myrsky lennättää silloin tällöin puoliksi palaneesta takkavalkeasta joukon säkeniä. Olov Harold vaimoineen unhottaa myöhäisen hetken, myrskyn laulun viedessä heidät kauas, kauas pois Tanjan summattoman suureen kotimaahan, missä lumi tuiskuaa äärettömillä aroilla ja avaroissa jääkylmissä erämaissa.

Mutta tunnelma katkeaa yhdellä tempaisulla. Hetkessä matkustavat heidän sielunsa tuhansia peninkulmia Tanjan kotimaasta takaisin hyvin suojattuun jyllantilaiseen herraskartanoon. Käytävän ovi aukenee rymisten, kylmä viima tunkeutuu sisään ja kaukaiset ovet narisevat saranoillaan tuulessa.

Professorihan se vain onkin! Hän on syössyt huoneeseen ja jättänyt innoissaan kaikki ovet sulkematta, viimeisenkin. Hän pysähtyy kynnykselle, seisoen siinä liehuva sanomalehti kädessään, ja vasta syntynyt ajatus säteilevissä silmissään.

"Eläköön! Huudan niinkuin huusin tuona yönä kuoleman kamarissa
Kultaisen joen maassa. Olen keksinyt sen!"

Ja pieni professori istuutuu takan edessä olevaan nojatuoliin ja puhdistaa silmälasinsa. Tanja sulkee oven ja peittää sen paksulla oviverholla. Kirjasto on taasen rauhaisa ja suojattu nurkka.

"Kuulkaa nyt!" Almkvistin käsi vapisee niin, että sanomalehti ratisee, "kuulkaa nyt, mitä luen tästä lehdestä."

'Herra Erik Holm, jonka nimi on varmaan lukijoille tuttu hänen seikkailurikkaasta matkastaan ilmapallo Mars'illa Grönlantiin, on näinä päivinä suorittanut ylioppilastutkintonsa. Herra Holm'in iloa ovat kumminkin katkeroittaneet viimeisen grönlantilaishöyrylaivan Hans Egede'n samoihin aikoihin tuomat tiedot. Näyttää siltä kuin Tassinork'in siirtolassa olisi sattunut surullinen tapaus. Uutisasukkaan poissa ollessa oli eräs vieras höyrylaiva tullut sinne ja vienyt muassaan muutamia eskimoita ja uutisasukkaan kuusitoistavuotisen tyttären Arnaluk'in. Onko Nordstrand onnistunut, hän valmistautui nim. tämän lyhyen tiedonannon lähetettyään heti ajamaan takaa kadonnutta Iaivaa, vapauttamaan poisviedyt tai toteamaan, olisiko joku onnettomuus mahdollisesti sattunut, emme luullaksemme saa tietää, ennenkuin tulevana vuonna.' Mutta kuulkaa nyt jatkoa:

'New-York'ista sähkötetään: Tuo tunnettu yltiöpäinen intialainen miljoonainomistaja Rokka on tänään huvipurrellaan Kukunor'illa saapunut täkäläiseen ulkcsatamaan. Kerrotaan huvipurren olleen aina Smith'in salmessa asti ja saaneen kovasti kamppailla päästäkseen jäistä. Kukunor, jonka miehistöstä ei kukaan ole päässyt maihin, purjehtii huomenna Intiaan.'

"Kyllä, rakas professori, se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta, en ymmärrä, miten nämä uutiset ovat voineet noin järkyttää mieltänne?"

Almkvist katsoo silmälasiensa ylitse. "Mutta ihmislapsi, etkö ymmärrä? Kukunorhan on sama laiva, joka vei matkassaan Nordstrand'in tyttären. Joku höyrylaivahan se oli, joka teki ryöstön ja nyt tulee tämä suoraan rikoksen tapahtumapaikalta. Ei niitä niin vaan vilise miljoonainomistajain huvipursia tuolla ikuisessa jäässä."

"No niin, jos edellytetään, että kaikki on niin… niin mitä… suokaa anteeksi… mitä se teitä oikeastaan liikuttaa?"

"Oo sinä hemmoiteltu, joka lepäät laakereillasi! Capua'ssa… tietysti se liikuttaa minua, koska se on vastannut kysymykseeni: Mihin! Ryövärin jälkeen! Meidän on pelastettava Arnaluk!"

"Meidänpä tietysti. Minun ja vastaleivotun ylioppilas Erik Holm'in. Hän palaa tietysti ikävästä päästä matkaan. Ja miehet, joilla on tulta sielussaan, ne ne tekevätkin ihmeitä!"

AVARAAN MAAILMAAN.

"Rakas poikani", sanoo rouva Holm laskiessaan kätensä Erikin olkapäälle, "otat asian aivan liian vakavalta kannalta. Eihän ole ollenkaan varmaa, että Arnaluk todellakin on laivassa. Ja jos on tapahtunutkin sellaista, niin onhan Nordstrand voinut jo aikoja sitten hänet vapauttaa. Kaikissa tapauksissa on meidän odotettava seuraavaa laivaa. Saatpahan nähdä, että saamme hyviä uutisia ensi kesänä. Sinun täytyy olla mies Erik… eihän se ole sinun syysi… kuuletko Erik?"

Mutta Erik ei kuule mitään. Hän ei edes huomaa äitinsä kättä olkapäällään. Hän on näinä päivinä ollut aivan epätoivoissaan. Pettymys ja tieto omasta voimattomuudestaan ovat lamauttaneet hänet. Ja nyt istuu hän vain tuijottaen suoraan eteensä, tunteissa ja ajatuksissa, joista hän ei saa selvää. Eräs ajatus häntä enimmän painaa: "Arnaluk on hädässä, enkä voi panna henkeäni alttiiksi pelastaakseni hänet."

Mutta Erik ei vastaa vielä. Hän ajattelee yhäkin samaa: "Arnaluk hädässä… vieraassa laivassa… ja missä laivassa…! erotettuna isästään ja kodistaan, erotettuna Tanskasta tuhansin peninkulmin jäätä, lunta ja merta… tahi myös… Ah Jumalani!"

Erik nousee äkisti. "Äiti", sanoo hän kiivaasti ja kääntyy suoraan häneen, "äiti, et saa suuttua minuun, mutta en ole kuullut ollenkaan, mitä olet sanonut. En tiedä, mikä minua oikein vaivaa. Olen aivan kadottanut tasapainoni. Mutta ethän liene suruissasi sen vuoksi… että minun on matkustettava? Sillä minun täytyy! Ajattelin heti saatuani Nordstrand'in kirjeen, että minun on matkustettava ja pelastettava Arnaluk, olipa hän sitten missä tahansa."

"Erik, koeta nyt ensin rauhoittua. Tämä on liikanaista. Eihän sinulla ole aavistustakaan mistä hakisit. Ja sitäpaitsi, maksaahan sellainen matka paljon rahaa.. Sinähän et huolinut niistä, joita tarjottiin, nyt se on liian myöhäistä. Kenen puoleen aiot kääntyä. — Tiedäthän, ettei isä voi…"

"Onhan minulla Duroc. Hän lupasi auttaa minua, jos vain jolloinkin tarvitsen ystävän apua. Nyt käännyn hänen puoleensa."

Rouva Holm'ia värisyttää ajatus rakkaan poikansa lähtemisestä uudestaan kovaan maailmaan ja etenkin saa ajatus jäästä ja napayön pakkasista hänen sydämensä verta vuotamaan.

"Duroc", sanoo hän, "on kai jo aikoja sitten unhoittanut sinut. Ja sitäpaitsi on hän kaukana poissa, toisella puolella maapalloa, Tonkin'issa. Menee kuusi viikkoa ennenkuin kirje tulee sinne ja ennättää saada vastauksen. — — — Mitä tahdot, Anni?"

Talon vanha palvelijatar seisoo kynnyksellä kiireissään saadakseen sanoa asiansa.

"Rouvan täytyy kaikella muotoa tulla… siellä on joku tuolla ulkona, eräs matkapukuun puettu herra käsilaukkuineen. Hän tahtoo välttämättömästi tavata ylioppilasta heti!"

"Äh", sanoo Erik harmistuneena, "eikö minua voida jättää rauhaan? Sanokaa, etten ole kotona… en tahdo puhella hänen kanssaan. Käskekää hänen tulla huomenna uudestaan."

"Mutta huomenna on myöhemmin ja silloin se on liian myöhäistä!" Nämä sanat sanotaan kuivalla, vähän tankuttavalla äänellä ovelta. Erik kääntyy ja silmäilee pariin silmälaseja, joitten takaa kiiluu kiirettä ja toimintahalua ilmaiseva silmäpari. Silmälasit ovat eräällä nenällä ja nenän omistaja on pieni, tanakka, punatukkainen ja vilkasliikkeinen herra.

"Ei, katsokaa nuori ystäväni, asia ei siedä tunninkaan viivykkiä.
Nimeni on muuten professori Almkvist…"

"Kiitän teitä, mutta puhun paremmin seisoallani. Kuunnelkaa nyt: Olen siis Almkvist ja muistatte ehkä nimeni tuosta suuresta matkasta Kultaisen joen maahan. Tassinork'in tapauksia käsittelevästä sanomalehtiuutisesta sain päähänpiston tulla luoksenne, koska otaksuin, että oli tärkeätä teille mihin hintaan tahansa saada käsiinne se mies, joka on päällikkönä Kukunor'issa, ja sitten tietysti vapauttaa tuo nuori tyttö. En kai ole erehtynyt tässä kohdassa?"

"Ette, herra professori, puhuin siitä juuri äitini kanssa, kun te… niin odottamatta… tulitte sisään."

"Vai niin, vai niin, sehän mainiota! Olen kauan aikaa ikävöinyt päästä matkustamaan taasen… avaraan maailmaan, mutta minulla ei ollut mitään päämäärää. Nyt minulla on ja sain sen sattumalta syntyneestä päähänpistosta. Sanoin sattumalta, mutta se on väärin, koska ei mitään sattumaa ole olemassa. Ja nyt kysyn teiltä nuorimies: Lyöttäydymmekö yhteen? Lupaammeko toisillemme, että matkustamme maat ja meret ristiin rastiin siksi, kunnes löydämme Kukunor'in? Tässä on käteni… Oi-joi ihminen! (Erik on innoissaan puristanut professorin kättä, niin että kävi kipeästi.) Ah, teillähän on jättiläisvoimat, nuorimies, ja niitä me ehkä vielä tarvitsemmekin. Mutta ensinnäkin, tehän suostutte?"

"Kyllä ja milloin matkustamme? Kuinka monta päivää voimme käyttää valmistuksiin?"

Professori katsoo silmälasiensa ylitse. "Päivää, monta päivää, oletteko hullu, ihminen? Meillä ei ole aikaa kokonaista tuntiakaan. Neljänkymmenen viiden minuutin kuluttua lähtee Gedserin pikajuna ja meidän on ehdittävä siihen."

Professori on oikeassa, he eivät todellakaan saa kadottaa
minuuttiakaan, jos tahtovat saavuttaa Intiaan menevän höyrylaivan
"Kaiser Franz Josepfun", joka kulkee Triestistä Suez'in kanavan ja
Punaisen meren kautta suoraan Bombay'hin.

Bombay, Intian pääkaupunki! Tukkukauppias Holm, joka on saapunut rouvansa käskystä ja jolle tilanne heti on selitetty, seisoo kuin puusta pudonneena. Bombay… mitä maailmassa heillä on tekemistä Bombay'ssa?

"Tämä asiakirja", sanoo Almkvist ja vetää esille erään sähkösanoman, "on selittävä kaikki."

'Kukunor lähti täältä Eurooppaan, matkalla Suez'in kautta
Bombay'hin. Ei kukaan laivaväestä ole ollut maissa.'

"Minusta on aivan selvää, että eskimot ja neiti Nordstrand ovat Kukunor-laivassa. Koska laivaväki olisi voinut levittää tietoja siitä, niin sentähden ei heistä päästetty ketään maihin."

"Huvipurren omistaja on itämaalainen, en ole onnistunut saamaan hänestä muuta tietoa. Mutta teen tästä sen johtopäätöksen, että hän aikoo viedä saalinsa varmaan talteen Intiaan. Sentähden on aivan välttämätöntä, että ehdimme Bombay'hin ennen Kukunor'ia."

"Kyllä, laskujeni mukaan pitäisi Franz Joseph'in saapua Bombay'hin noin neljäntoista tahi viidentoista päivän kuluttua, jota vastoin Kukunor ei voi saapua sinne ennenkuin päivää tahi paria myöhemmin. Mutta hyvä rouva ja hyvät herrat, aika kuluu ja meillä ei ole enää kuin kaksikymmentäyksi minuuttia aikaa — sentähden hyvästi ja näkemiin."

Käden puristus isälle, viimeinen katsahdus huoneeseen — ja matka on alkanut. Askel on otettu kodista avaraan maailmaan, joka on ahdas typerille, mutta ihmeellinen sille, joka on nuori saavuttamaan päämääränsä tahdonvoimallaan.

PALVELIJAKOIRA.

Pikajuna syöksyy eteenpäin kiiltävillä kiskoilla, jotka jatkuvat Itävallan eteläisten vuorien välissä. Tunturien rinteet kaikuvat pyörien räminästä. On aikainen aamu. Aurinko nousee taivaanrannalla ja muuttaa alppien lumihuiput purppuranpunaisiksi.

Erik ei liikahdakaan vaunun ikkunasta. Taulu, joka leviää pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä ja syvällä heidän alapuolellaan, valtaa hänet kokonaan. Tällä matkalla ovat kaikki nähtävät uusia hänelle, joka ei milloinkaan ole ollut etelämpänä Tanskaa.

Kiireellinen hyvästijättö kodille ja isänmaalle huimasi vielä hänen päätään. Pysähtymättä on rautahepo kuljettanut heitä Saksan tasankojen, Böhmin vuorien, kaupunkien ja maalaiskylien halki, yli välkkyvien virtojen ja läpi rämisevien tunnelien heidän ensimmäiseen pysähdyspaikkaansa. Adrianmeren siniset laineet välkähtelevät lounaassa. Tunnin kuluttua ovat he Triest'issä.

"Katsokaa", sanoo Erik ja viitatessaan eteenpäin vaunun ikkunasta laskee hän toisen kätensä professorin olkapäälle, "meri, tuo jumalallinen meri!"

"Niin, meri!" vastaa Almkvist ja varjostaa kädellään silmiään auringolta, joka kimaltelee hopeansinisessä meressä. "Meri ja Franz Joseph… kotimme kolmen viikon aikana. Mahtanemmekohan ehtiä ajoissa perille!"

He voivat nyt nähdä sataman, jossa olevista monista laivoista helposti erottaa tuon suuren Intiaan menevän höyrylaivan. Sen lähtöhetki näyttää olevan hyvin likellä, koska piipuista tupruaa paksuja savupilviä. Professori polkee jalkaansa kärsimättömänä.

Juna on tuskin ehtinyt pysähtyä Triest'in asemalle, kun Almkvist jo syöksyy sillalle ja rupeaa tinkimään kaupunginpalvelijain ja autonkuljettajain kanssa. Kuitenkin haaskaantuu puoli tuntia, ennen kuin kaikki on kunnossa ja vasta viimeisessä hetkessä he saapuvatkin laivaan, hän, tuo kiihoittunut pieni professori ja hänen tyyni toverinsa, tuo nuori tanskalainen ylioppilas, jonka tutkintokalpeat kasvot jo vähän punoittavat.

Pari minuuttia myöhemmin liukuu jättiläislaiva aallonmurtajan ja majakan ohitse, satamassa olevien mastojen huippujen keinuessa sen vanavedessä. Valtamerilaivan kävelykannella vilisee matkustajia; ne huiskuttavat hyvästiä Itävallan keisarikruunun helmelle, Triest'ille, joka amfiteatterin lailla ympäröi Adrianmeren pohjukkaa.

Franz Joseph kulkee hyvää vauhtia ja kaupungin katot ja niitten takana siintävät vuoret ovat jo melkoisesti pienentyneet. Ja kun Almkvist myöhemmin tulee kojustaan, johon hän väliaikaisesti on sovittanut matka-arkkuja ja vaatteita, on kaksoisvaltakunta sulautunut muutamiksi sinisiksi vuorenhuipuiksi, jotka melkein katoavat hämärään. On ilta. Meri aaltoilee. Almkvist rupeaa voimaan pahoin ja menee nukkumaan. Mutta tullessaan seuraavan päivän iltana kannelle on hän jälleen entisellään. Hän hakee itselleen varjoisan paikan aurinkosuojuksen alta.

"Nyt, rakas Erik, voimme olla levollisia. Parina viikkona ei meillä, ole muuta työtä kuin koettaa saada olomme laivassa niin mukavaksi kuin mahdollista. Aion kuluttaa ensimmäisen osan tästä mieluisesta ajasta tutkimalla viime viikkojen sanomalehtiä. En ole lukenut ainoatakaan niistä sen jälkeen kuin lähdin Gårdbo'sta."

Ja professori sukeltaa kiiltävine silmälasineen suureen sanomalehtipinkkaan, jonka hän on ottanut mukaansa.

Sillä aikaa kävelee Erik edestakaisin kannella, mutta pysähtyy äkkiä kuullessaan pikku professorin kiljaisevan ja kysyy:

"Tapahtunutko! Ei mitään ole tapahtunut, paitsi että nämä sanomalehdet pilaavat kaikki edellytyksemme. Lokalanzeiger'issa on pitkä, Köpenhaminasta lähetetty sähkösanoma, jossa kerrotaan, että tuo tunnettu professori Almkvist, joka ratkaisi kultaisen maan arvoituksen, on nyt matkustanut Intiaan hakemaan erästä Kukunor-nimistä laivaa, joka on ryöstänyt j.n.e. Siinä on myös mainittu sekin, että matkustan Franz Joseph'issa. — Tuostahan voi tulla jo ihan hulluksi. Nyt lukevat sen tietysti kaikki tässä laivassa ja hälinä on valmis. Sähkösanoma on siinä Neue Freie Presse numerossa, joka tuotiin laivaan yhtäaikaa kuin mekin. Nyt tulevat kaikki koko loppumatkan töllistelemään meitä kuin mitäkin sirkuseläintä. Sehän on erittäin hauskaa!"

"Mutta emmekö voisi koettaa saada numeroa käsiimme ja hävittää sitä? Se ehkä pelastaisi meidät vielä."

"Sanoitpa jotakin, nuori ystäväni — kyllä kai se voi olla mahdollista.
Koetan ainakin vielä — ehkäpä se ei ole liian myöhäistä."

Mutta viimeistä numeroa ei löydetä. Kiinalainen palvelija pahoittelee kovasti… se on kai joutunut hukkaan jollakin tavalla… "herra professori Almkvist."

Almkvist kiiruhtaa kannelle, joka nyt on melkein tyhjä. Erik on kadonnut. Etsittyään kauan, löytää hän matkatoverinsa aivan laivan keulasta. Siellä seisoo tuo nuorimies syventyneenä katselemaan ääretöntä ja kimaltelevaa merta.

"Katso taaksesi Erik, koska vielä voit sen nähdä… se on Eurooppa, joka juuri katoaa taivaanrannan taakse… viimeinen välähdys vanhaa maailmaa, joka on ollut ja mennyt."

"Ei, katsokaa mieluummin tuonne, siellä vilahtelee uusi, jonne olemme matkalla."

"Suokaa anteeksi", kuulevat he samalla sanottavan pehmeällä, miellyttävällä äänellä ja moitteettomalla englannin kielellä, "suokaa anteeksi hyvät herrat, mutta minut on lähetetty ilmoittamaan päivällisen jo olevan valmiina."

Ja todellakin, siitä ei voi erehtyä, eräs Taivaanvaltakunnan poikahan se on. Erik näkee edessään hienopiirteisillä, vaaleilla kasvoilla ja uneksivilla, nerokkailla silmillä varustetun nuorenmiehen. Otsapuoli on ajeltu ja niskaa koristaa musta ja kiiltävä hiuspuska, joka riippuu pitkin selkää tummansinisen silkkipaidan päällä.

Almkvist, joka on hyvin nälissään, on jo menossa, mutta Erik jääpi vielä hetkeksi paikoillensa. Hän katsoo kiinalaisen tummiin ja raskasmielisiin silmiin. Ja seuraten äkkinäistä päähänpistoa ja jonkinlaista vastustamatonta myötätuntoisuuden tunnetta ojentaa hän kätensä kiinalaiselle palvelijalle.

"Olen teidän korkeutenne vähäpätöisin palvelija. Minun mitätön ja tyhjänpäiväinen nimeni on Wen Siang."

"Kyllä", vastaa Erik ja seuraa professoria upeaan ruokasaliin. Mutta koko päivällisen ajan on hän hajamielinen ja vastaa päin seiniä hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän ei saa mielestään tuota keltaisen rodun edustajaa, kiinalaista, jonka lempeät silmät loistavat marmorinvalkeista kasvoista.

PROFESSORIN SUURENMOINEN AJATUS.

Merimatkaan Suez'in kautta Bombay'hin menee aikataulun mukaan seitsemäntoista päivää. Kolme niistä on jo kulunut ja Erik on jo ennättänyt tottua omituiseen elämään laivassa. Heillä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua, syödä, polttaa tupakkaa, pelata ja keskustella.

Meri on kuin vaaleanviheriä rauhallinen kenttä. Näkyy tuskin värettäkään, paitsi niitä, joita laiva itse synnyttää. Vasta illalla auringon sammuessa mereen tuolla äärettömän kaukana, muutamien punaisten pilvenhattaroiden takana, rupeaa vähän tuulemaan ja meri kohoilee pieninä aaltoina. Tuhannet tähdet tuikkivat pian taivaalla ja ennenkuin osaa aavistaakaan näkyy niitten keskellä kuun pyöreä, hopeanhohtava kehrä, joka lähettää loistavat sädekimppunsa välkähtelevinä ilmaan ja aaltojen harjoille. Eräs laivamies soittaa harmonikkaa kokkapuolessa. Raskasmielisiä, höyrykoneen säestämiä, suruisia säveleitä.

On myöhä ja useimmat matkustajista ovat jo aikoja sitten menneet nukkumaan, ainoastaan Almkvist ja Erik istuvat vielä eräässä nurkassa, johon kuunvalo ei voi tunkeutua.

"Matkamme voipi", sanoo Almkvist, "parhaimmassa tapauksessa mahdollisesti loppua jo Bombay'hin. Jos emme ole myöhästyneet, niin tulemme ensiksi ja Kohinor putoaa suoraan syliimme. Meidän on koetettava pelastaa ystävämme vieraitten avutta… suunnitelmani mukaan, jonka jo ennen olen sinulle selostanut. Noin kuukauden tahi parin kuluttua voimme taas olla Köpenhaminassa yhdessä Kukunor'ista pelastuneiden kanssa. Sitten matkustamme oikein todella."

"Matkustammeko… sitten kuin olemme löytäneet…? Poistummeko
Tanskasta taasen? Ette suinkaan voine tällaista tarkoittaa, professori
Almkvist?"

Vaikka he istuvat varjossa, eikä ole mitään katseltavaa, niin puhdistaa professori kumminkin silmälasinsa oikein perinpohjin.

"Kyllä", vastaa hän, "sellainen on juuri tarkoitukseni. Ja me matkustamme samaa tietä takaisin taasen Bombay'hin ja sieltä kauemmaksi koilliseen. Voimme matkustaa pohjoista rataa pitkin Jabopur'in ja Benares'in kautta Bramaputra'lle ja tunkeutua tuota pyhää virtaa myöten Tibet'iin."

"Tibet'iinkö jonne eivät vielä kutkaan muut valkoiset miehet, paitsi
Prchevalskij ja Hedin, ole astunut jalallaankaan?"

"Kyllä, englantilaiset olivat siellä vuonna 1904, jolloin ne ajoivat itse Dalai Laman pois Llassa'sta, mutta jos katsot kartasta, niin näet Llassa'n olevan aivan tämän äärettömän maan laidassa. — Mutta jossakin muutamia satoja peninkulmia pohjoisempana, Kohi-nor-vuoriston jättiläiskorkuisten huippujen juurella olevassa erakkoluostarissa on 'Viisaitten kivi', josta eivät lännen sivistysnousukkaat osaa uneksiakaan."

Professori korjaa silmälasiaan ja tuijottaa kannelle, joka loistaa valkoisena kuunvalossa.

"Katsopas Erik, sinähän olet lukenut kertomuksen Kultaisen joen maasta ja tunnet siis suuren, kummallisen keksintöni: lämmön synnyttäjän. Mutta nyt olen jo melkein saanut valmiiksi toisenkin keksinnön, jolla on paljon suurempi vaikutus. Olet ensimmäinen, jolle sen kerron. Lähtökohtani on, että ihmisen tahto, kun se käyttää aivoja välineenään ilmaistakseen olemassaoloaan, ymmärräthän, synnyttää aivoissa jonkinlaisia aineellisia sähköilmiöitä. Tätä sähkövirtaa, joka silloin syntyy, olen kutsunut A-säteiksi. Ne toimivat muutamien säännöllisten luonnonlakien tapaan, ja olen huomannut, että ne paljon seuraavat samoja sääntöjä kuin valoilmiöt. Mikä voi silloin estää koneellisesti joutumasta näitä A-säteitä keinotekoisesti tehtyihin aivoihin, johonkin ulkopuolelle sitä paikkaa, jossa ajatustyö on ne synnyttänyt? Toisin sanoen, luulen olevan mahdollista sähköteitse lukea ihmisen ajatuksia… esim. valokuvata ne tahi aivanpa toistaa ne elävinä kuvina. Luulen voivani keksiä jonkun keinon, jolla voin näyttää ihmisen ajatukset sillä hetkellä kuin ne syntyvät. Älä luule, että liioittelen tahi hulluttelen, kun sanon sinulle, että jo kerran olin likellä päämäärääni ja minulta puuttui enää vain muutamia, vaikkakin tärkeitä renkaita keksinnöstäni, joka on todistava tämän ihmeen. Nämä renkaat, rakas Erik, onnistumme ehkä löytämään tuosta oudosta ja kummallisesta Himalaja'n takaisesta maasta, johon vuosituhansien tiedot ja sivistys ovat kertyneet. On enemmän taivaan ja maan välillä ja noitten vuorien takana, kuin mitä valkoiset ihmiset milloinkaan uneksivatkaan."

"Professori, teidän ajatuksenne on pyörryttävä. Pidättekö siis mahdollisena valokuvaamalla toistaa kaikki nuo tuhannet ja vaihtelevat mielikuvat, joita ihmisen ajatuskyky ja mielikuvitus kehittää sielujemme silmien eteen?"

"Kyllä!" Innoissaan nousee Almkvist seisomaan ja alkaa puhua esitelmä-äänellä. "Hyvät herrat… ja ymmärrätkö, minkälaisen maailman mullistuksen tämä erikoinen keksintö tulee saamaan aikaan, jos se toteutuu? Voitko käsittää sitä laajaa ja suuriarvoista valistusta, jota se tulee kehittämään ihmissieluissa, jos se saadaan jollakin Edinson'imaisella koneella päivittäiseen käytäntöön? Ja minkälaisia edistymisiä taiteessa ja kirjallisuudessa! Maalari voipi vangita kauniin ja haihtuvan väriunelmansa; runoilija saa teokseensa kaiken sen raikkaan alkuperäisyyden. Ja vielä enemmän, ajatukset eivät olisi enää tullivapaita, teeskentelijä ei voisi enää saada luottamusta osakseen, jokainen likainen ajatus joutuisi päivänvaloon, ja niin tulisi jokaiselle kunnianasiaksi sivistää ajatuselämäänsä ja pitää se erillään kaikesta likaisesta, koska sitä ei enää voisi peittää ulkokultaisella naamalla ja valepuheilla. Sisällinen, todellinen ihminen tulisi kysymykseen, sillä jokaista, joka pyrkisi yhteiskunnan kukkuloille, voitaisiin tutkia ja todeta, minkälainen hän todellisuudessa on."

Almkvist on puhuessaan mukaantunut haluunsa olla liikkeellä ja käyskentelee edestakaisin kuun valaisemalla kannella. Innoissaan hän ei huomaa tulleensa liian likelle kävelykannelle vievien jyrkkien rappusien reunaa. Hän kompastuu ja lankeaa nenälleen. Erikiltä pääsee huuto. Näyttää siltä kuin professori syöksyisi alas, tekisi ilmamatkan, josta olisi taittuneet niskat seurauksena. Mutta samassa hetkessä rientää varjosta esiin eräs mies, tarttuu Almkvist'in takkiin ja riuhtaisee hänet niin voimakkaasti takaisin, että professori istua mötkähtää kannelle… ja näkee tuhansia tähtiä.

"Suokaa anteeksi", sanoo samalla lempeä ääni, "pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi palvelijakoiralle, mutta se oli välttämätöntä voidakseni pelastaa teidän korkeutenne hengen."

Ennenkuin Erik ennättää paikalle on pelastaja poissa. Hän on astunut takaisin varjoon ja kadonnut yhtä äänettömästi ja salaperäisesti kuin tulikin.

"Sehän oli tuo kiinalainen"… sanoo hän, "sinun kiinalaisesi? Mistä hän ilmestyi? Ja mihin hän meni? Hän on varmaan vakoillut meitä ja kuunnellut… tuo roisto."

"Rakas professori", sanoo Erik hiljaa, mutta vähän vihaisesti, "eiköhän joku toinen nimitys olisi sopivampi? Hänhän pelasti kumminkin henkesi!"

PIENI KIERTOMATKA JA HIRVEÄ SÄIKÄHDYS.

Huolimatta suuresta ylellisyydestä, jota muuten on tuhlattukin Franz Josephiin, on tilavuus tanskalaisten matkatoverien hytissä hyvin rajoitettu ja vaikka ikkuna onkin raollaan, muuttuu ilma aamupuoleen raskaaksi ja ummehtuneeksi ahtaitten seinämien sisällä. Sekä professori että Erik ovat sentähden oikeita aamulintuja tällä merimatkalla. Tänään sitä vastoin on jo myöhäinen aamupäivä ennenkuin he heräävät. Professori venyttelee itseään ja haukottelee.

"Ah, onko professori hereillään…? Olen maannut hiljaa kuin rotta, etten herättäisi teitä… yön harha-askeleen… jälkeen."

"Vai niin, mutta muuten voin sanoa sinulle, etten ole ollenkaan tyytyväinen tuohon kiinalaiseen. Hän hiiviskelee ympärillämme melko epäilyttävällä tavalla. Palvelija! Mitä hän meiltä oikeastaan tahtoo? Minä puolestani inhoan kissoja ja kiinalaisia. Eivät kummatkaan rupea vieraitten kanssa tekemisiin, enemmän kuin he itse tahtovat. He eivät ole niin uskollisia kuin koirat. He ovat ylpeitä!"

"Eikö sellainen pidäkin olla? Tunnustan pitäväni kissoista juuri sentähden, että ne eivät ole — koiramaisia."

On todellakin jo aika. Aurinko on korkealla taivaalla. He ovat nukkuneet ainakin parin aterian sivu.

On todellakin jo aika. Aurinko on korkealla taigalla. He ovat nukkuneet ainakin parin aterian sivu ja se harmittaa professoria vähäsen, sillä vaikka hän jokapäiväisessä elämässään onkin jotenkin säästäväinen, niin ei hän tässä tapauksessa tahtoisi missään nimessä lahjoittaa ravintoloitsijalle mitään.

"Mutta mitä maailmassa onkaan tapahtunut Franz Josephille, sehän ei
liiku paikaltaan!" huudahtaa professori astuessaan kannelle. "Rakas
Erik, olemme nukkuneet tärkeän hetken, Afrikaan tulomme. Tämä on kai
Port Said!"

Ja professori on oikeassa. Heidän nukkuessaan valtamerilaiva on ankkuroinut Suez'in kanavan suuhun ja jääpi sinne kuudeksi tunniksi. Kaikki haluavat tehdä pienen kiertomatkan satamakaupungissa. Ainoa, joka ei halua mukaan, on eräs nuori katolilainen pappi Pierre Legrand, joka on matkalla Kiinaan katolilaisen lähetyksen palvelukseen.

"Jos tahdotte seurata neuvoani", sanoo hän, — "mutta luultavasti sitä ei tahdota, sillä saadessaan valita, tehdäkö tyhmyyksiä, vai ei, valitsee enemmistö edellisen ja jääpi laivaan, antaen Port Said'in olla siellä, missä se on. Kaupunki ei nyt todellakaan ole vierailun arvoinen. Siellä ei totta puhuen ole muuta kuin kapakoita, pelihuoneita ja kaikenlaisten ihmispaheiden ja rikoksien tyyssijoja. Ei mihinkään paikkaan koko maapallolla ole synti ja kurjuus niin keskittynyt kuin Port Said'iin. Ilmakin siinä kaupungissa on saastutettu kaikella sillä pahalla, jota se sisältää."

Almkvist tahtoi kumminkin käydä muutamassa konsulinvirastossa ja Erik seurasi häntä. Pierre Legrand pudistaa arveluttavasti päätään katsoessaan nuoren tanskalaisen jälkeen, jonka kanssa hän oli keskustellut muutamia kertoja. Erikin avonaiset, nuoret kasvot ovat miellyttäneet tätä paavin kirkon palvelijaa, joka niinkuin useat hänen virkatovereistaan on ihmistuntija. Hänen ennustuksensa toteutuu. Erik on todellakin joutunut pulaan. Hyvästit, jotka Eurooppa hänelle jätti, sillä Port Said on Euroopan ja koko kristikunnan haiseva lantatunkio, ovat hyvin kovakouraiset. Kun Almkvist palaa laivaan pitkien keskustelujen jälkeen englantilaisessa ja ranskalaisessa konsulinvirastossa, kyselee hän turhaan nuorta matkatoveriaan.

"Mitä onkaan tapahtunut?" kysyy hän Pierre Legrand'ilta; "jätin hänet englantilaiseen konsulinvirastoon. Sillä aikaa kuin puhuin ja sähkötin, halusi hän katsella vähän kaupunkia, tätä hirveän rumaa ja puutonta kaupunkia. Siihen ei hänellä menisi tuntia enempää aikaa. Nyt on jo kulunut kolme tuntia ja hän ei ole vieläkään näyttäytynyt. Olen todellakin hyvin levoton."

"Niin, ja syystä", vastasi pappi. "Menkäämme heti maihin ja pyytäkäämme poliisin apua. Näittekö autonkuljettajan? Se on ollut luultavasti oikea roisto, joka on luullut nuorta muukalaista hyväksi saaliiksi."

He eivät todellakaan saa menettää ollenkaan aikaa. Viimeistään kahden tunnin kuluttua lähtee laiva ja se ei odota. Siis pian poliisipäällikön luo!

Mutta samassa hetkessä kuin Almkvist aikoo astua portailta laiturille, tarttuu Pierre Legrand häntä käsivarteen.

Port Said'illa, joka on kokonaan rakennettu puusta, on tietysti ensiluokkainen palokunta, ja eräs sen höyryruiskuista näkyy syöksyvän esiin.

"Mutta sehän pysähtyy suoraan laivan porraslavan edustalle. Onkohan tuli päässyt irti Franz Joseph'illa?"

Palosotilaat hyppäävät laiturille ja nostavat erään taakan vaunusta — erään ihmisen. He kantavat hänet välissään tuohon kelluvaan hotelliin. Se on Erik. Hänen kasvonsa ovat päässä olevasta haavasta juosseen jähmettyneen veren peitossa. Vaatteensa on katulian tahraamat ja silmänsä suljetut. Hän on tunnotonna.

"Emme todellakaan tiedä", vastaa palosotilaitten päällikkö. "Palopuhelin kutsui meidät, mutta tullessamme paikalle ei siellä ollut tulen alkuakaan, vaan sen sijaan tämä nuori mies… reikä päässään, ryöstettynä, tainnoksissa. Mutta kaikista kummallisinta on, että hänen rintaansa oli kiinnitetty eräs paperipalanen… niin, tässä sen näette."

"Tämä mies on matkustajana höyrylaivassa Franz Joseph, joka on
Lesseps-laiturissa ja jatkaa matkaa kanavan läpi klo 7 i.p."

"Ah!" sanoo Pierre Legrand, "saanko minä katsoa paperipalasta… niin… aivan niinkuin luulinkin, tämä on Franz Josephin ruokalistoja."

"Silloin on kai roisto löytänyt sen hänen taskustaan ja päättänyt siitä, että hän on täältä."

Mutta myöhemmin, kun Erik on kannettu hyttiinsä, Almkvist ja Legrand valvovat hänen luonaan, sanoo pappi:

"Tuo juttu ruokalistasta ei olekaan niin yksinkertainen kuin näytte luulevan. Näittekö päivänmäärää?"

"Niin… Listat painetaan laivassa joka päivä, ja tämä lista on päivätty tänä päivänä. Se on klo 6:ksi valmistetun päivällisen ruokalista."

"Yksinkertaisesti sitä, että korttia ei ole löydetty Erikin taskusta, vaan joku laivassa olevista on kiinnittänyt sen häneen, joku kyökki- tai tarjoiluhenkilökunnasta."

Franz Joseph on onnellisesti päässyt Suez'in kanavan neulansilmästä, käärmemäisestä palasesta Katkeraanjärveen, joka on puolimatkassa kanavan päätepisteitten Suez'in ja Port Said'in välissä. Almkvist ja Pierre Legrand seisovat kannella.

"Jumalalle kiitos", sanoo Legrand, "että se meni niinkuin meni. Nuori matkatoverimmehan on jo pian terve ja hyvissä voimissa. Hän on aivan all right ennenkuin olemme Suez'issa."

"Mutta tätä", vastaa Almkvist ja viittaa merelle päin, "ei hän kumminkaan saa nähdä, ja se on vahinko."

Professori on oikeassa, heidän edessään leviävä panorama on todellakin hyvin kaunis. Afrikan sinisenvihreän iltataivaan alla, jonka rannalla vielä muudan purppurajuova kertoo laskeutuneesta auringosta ja jonka ijankaikkisessa ja hiljaisessa korkeudessa Islam'in vertauskuva, kultainen kuunkehrä kaartaa hopean välkkyvien, juuri syttyvien taivaankynttilöiden keskellä, leviää heidän edessään järvi, jossa kuvastuu alituisesti liikkuvia tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä valoja — satojen höyrylaivain lyhdyistä. Ja tähän värimosaiikkiin heittävät sähkövalonheittäjät leveitä valkoisia sädekimppujaan.

Seuraavana päivänä sivuuttaa Franz Joseph Suez'in poikkeamatta maihin ja kyntää pian täydellä vauhdilla Punaisen meren aaltoja. On polttavan kuuma. Matkustajat torkkuvat auringonverhon alla. Erik on nyt toipunut Port Said'issa saamastaan vammasta ja kertoo Pierre Legrand'ille kokemuksistaan tuossa riettaassa satamakaupungissa. Oli tapahtunut, että auton tullessa erääseen ahtaaseen ja viskyltä haisevaan kujaan, kuljettaja pysähdytti sen ja selitti jonkun renkaista olevan vahingoittuneen. Herra menettelisi viisaimmin, jos korjauksen aikana levähtäisi ja nauttisi virvokkeita tuolla pienessä kahvilassa, jonka eteen auto "sattumalta" oli pysähtynyt. Erik oli tuskin ennättänyt ovesta sisään, kun häntä jo kohdeltiin odotettuna saaliina — kalana, joka oli mennyt verkkoon. Ennen kuin hän tiesikään, oli hänet ympäröity, työnnetty seinää vastaan, ryöstetty ja koska hän oli tehnyt kovaa vastarintaa, oli häntä lyöty tuolilla päähän. Kuitenkin onnistui hänen verta vuotavana ja pyörryksissä tunkeutua joukon läpi kadulle, mutta auto oli kadonnut. Verenvuodon heikontamana vaipui hän siihen ja meni tainnoksiin. Sitten ei hän muista mitään, ennenkuin heräsi kojussaan Franz Josephissa.

"Niinkuin näette", sanoo Pierre Legrand Almkvist'ille, "otaksumiseni pitää paikkansa. Nyt saamme nähdä, olitteko oikeassa. Meidän on kuulusteltava tuota kummallista kiinalaista, joka on pukeutunut palvelijaksi ja esiintyy sitäpaitsi nyt pelastavana enkelinä. Minä kutsun heti…"

Mutta Erik asettuu hänen tiellensä. "Suokaa anteeksi arvoisa isä, mutta en halua minkäänlaista keskustelua tässä asiassa. Jos meidän nyt on välttämättä kajottava tähän asiaan, niin olen itse henkilökohtaisesti puhuva Wen Siang'in kanssa."

"Hänestähän juuri puhuitte, tuosta kiinalaisesta palvelijasta… mutta kas, tuollahan hän onkin!" Ja Erik kutsuu: "Wen Siang!"

"Tulen!" Kiinalainen on juuri tarjoillut teetä muutamalle naiselle ja tulee nyt suoraan kannen poikki salonkia kohti. Erik kiiruhtaa häntä vastaan.

"Wen Siang", sanoo hän, "luullaan, että sinä pelastit minut Port Said'issa, seurasit minua ensin, kutsuit sitten apua ja kiinnitit lapun rintaani. Sano, onko asia niin, että voin kiittää sinua."

"Pyydän anteeksi, että sellainen koira kuin minä uskallan vastustaa teidän korkeuttanne, mutta siinä on varmaan joku erehdys. En käynyt ollenkaan maissa Port Said'issa." Wen Siang sanoo tämän niin kovasti, että kuunteleva pappi voi ne erottaa, mutta sen jälkeen kumartaessaan niin syvään, ettei kukaan voi nähdä hänen kasvojaan, sanoo hän kiivaasti ja hillitysti:

"Olkaa, niinkuin uskoisitte puheeni… Kerron teill kaikki… täällä kannella yöllä… kun kaikki nukkuvat. En salaa teiltä mitään." Kovasti lisää hän:

Mutta Erik palaa Pierre Legrand'in luokse. "Kuten kuulitte, olemme erehtyneet. Wen Siang ei käynyt maissakaan koko Port Said'issa."

Pierre Legrand katsoo kiinalaisen silkkipuseroa, joka juuri katoaa salongin oven taakse. "Rakas nuori ystäväni", sanoo hän, "koska teidän holhottinne, herra Wen Siang sanoo sen, niin on se tietysti totta! Mutta neuvon teitä kaikissa tapauksissa — niin suokaa teeksi — olemaan varovainen. Sanotaanhan täällä itämailla, että tarvitaan kolme eurooppalaista petkuttamaan yhtä juutalaista ja kolme juutalaista yhtä kiinalaista, niin että…"

Niin saapuu yö. Kuun kultainen sarvi kuvastuu meren yönmustaan sineen.
Kaukana idässä kuun hopeoiman meren juovan takana siintää Onnellisen
Arabian rannikko. Kansi on autio, näyttämö tyhjä.

Nyt narisee eräs ovi hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti syvässä hiljaisuudessa, kun se varovasti avataan ja taasen suljetaan. Eräs ihminen kiiruhtaa kuun juovan yli laivan mahtavan savupiipun suojaan. Se on eräs mies. Hän seisoo kauvan aivan hiljaa. Hän kuuntelee. Äkkiä kääntyy hän ympäri kuultuansa pimeästä hiljaisen, kulkevan äänen, ja kuu valaisee hänen kasvonsa. Se on Erik.

"Wen Siang", sanoo hän, "olen täyttänyt pyyntösi. Olen täällä, kuullakseni mitä sinulla on sanottavaa. Olit siis kumminkin se, joka pelastit henkeni Port Said'issa?"

Wen Siang taivuttaa syvälle kalpeat kasvonsa, jotka näyttävät kuunvalossa vielä vaaleammilta, ja Erik ei näe tuota hienoa hymyä, joka leikkii hänen huulillaan.

"Wen Siang on teidän korkeutenne kaikkein nöyrin palvelijakoira, joka pyytää teiltä suomaan anteeksi sen, että hän antaa kiittää itseään. Kumminkin on totta, että minä, tuntien tuon tunkionhajuisen kaupungin, seurasin salaa teidän korkeuttanne ja kutsuin apua, ampumalla revolverillani palohälyytykseen. Siinä kaikki. Tämä päivänselvä asia ei ansaitse kiitosta."

"Oli kumminkin niinkuin luulin. Mutta sanoppas, mitkä syyt pakoittavat sinut seuraamaan jäljessäni ja vartioitsemaan minua — minua enemmän kuin noita toisia?"

"Koska teidän korkeutenne elämä on minulle arvokkaampi kuin noitten toisten."

Wen Siang epäröi hetkisen. Sitten kohottaa hän vaaleita kasvojaan ja katsoo tummilla silmillään kiinteästi Erikkiin.

"Sentähden, että tarvitsen teitä ja te minua. Matkustattehan isänmaahani, taivaan valtakuntaan, maailman suurimpaan ja maailman omituisimpaan."

"Tiibet'iin tahi Kiinaan, se on sama. Lohikäärme hallitsee molemmissa. Matkustatte siis Kiinaan ja tarvitsette palvelijan, joka tuntee maan ja puhuu sen kieltä. En tarvinne huomauttaa teille, kuinka suureksi hyödyksi olisinkaan matkallanne."

Hän sanoo nämä sanat tavalla, joka ilmaisee sivistyneen kiinalaisen. Salaman tavoin, joka hetkeksi valaisee pimeän maiseman. Ehkäpä Wen Siang tuntee sen itsekin, koska hän taasen pukeutuu naamariin, kumartaa syvään ja sanoo: "Pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi rohkeuteni. Olen vain tuollainen palvelijakoira, joka…"

"Mutta Wen Siang, miksi käytät tuollaista puhetapaa? Et voi milloinkaan tulla palvelijakseni, koska hyvin ymmärrän, että isänmaassasi olet niitä, jotka sanovat: tule ja silloin tullaan, mene ja silloin mennään! En tiedä, mitkä syyt ovat pakoittaneet sinut elämään niin eristettynä maastasi ja tuossa valepuvussa, tahi mitkä syyt pakoittavat sinua minua palvelemaan tuntemattomana, enkä tahdo sitä tietääkään, mutta jos haluat seurata meitä matkallamme, niin kiitän ja suostun. Kumminkaan ei palvelijana, vaan ystävänä."

"Juuri", vastasi Wen Siang, "juuri palvelijananne, aivan palvelijakoirananne, siitä riippuu kaikki. Muistakaa se!"

Wen Siang vaikenee hetkeksi. Sitten puhuu hän taasen ja äänessään on hyvin vakava sointu:

"Teillähän on itsellännekin joku päämäärä, eikö totta? Etsitte jotakin, jota rakastatte. Ja olette valmis matkustamaan merien ja maitten, vuorien ja aavikoitten, jopa tulenkin halki löytääksenne hänet. Ei mikään voi teitä estää. Eikö olekin niin?"

"No niin… Ja tämä päämäärä on teidän elämänne, sielunne. Syvältä, selittämättömästä itsestänne tuleva tuli pakoittaa teitä. Tiedätte siis, mitä päämäärällä tarkoitetaan. Jos tulisi tarpeelliseksi, pelastaaksenne rakastettunne, pukeutua kerjäläiseksi, niin ettekö tahtoisi sitä tehdä? Eikö Jesus, jota palvelette, ole kaikiksi ajoiksi liikuttava esimerkki siitä, mitä uhrautuvaisuudella ymmärretään? Minulle se näyttää, ettei mikään nöyryytys ole niin syvä, etten tahtoisi sitä kärsiä palvellakseni maatani ja antaakseni sille maailman hallitusvallan, joka sille kuuluu. Tunnen esi-isäin historiaa kolme tuhatta vuotta taaksepäin. Olen nähnyt heidän nimensä piirrettyinä kultaan heimoni temppelissä. Heidän silmänsä katsovat minuun. Kuinka uskaltaisinkaan kohdata esi-isiäni, jos pettäisin maani? Tiedän keinon päämääräni saavuttamiseksi: olen koirapalvelijanne. Olen tuon lännestä tulleen oppineen miehen ja hänen toverinsa kurja kuli, jolle maksatte siitä että hän hoitaa kameelinne ja on tulkkinanne vieraassa maassa. Suostukaa siihen. Emme ole keskustelleet mitään…"

Erik aikoo vastata, mutta Wen Siang kumartaa syvään ja hymyilee taasen kuun valaistessa hänen kalpeita kasvojaan.

"Olen teidän korkeutenne koirapalvelija… ja mitätön, joutava nimeni on Wen Siang."

Erik tahtoo puristaa hänen kättään, mutta tavoittaa vain tyhjää ilmaa.
Wen Siang on kadonnut.

Erik menee laivan partaalle ja tuijottaa kauas itään päin. Ensimmäinen purppurajuova taivaanrannalla ennustaa jo lähestyvää, hehkuvan kuumaa päivää.

VALKOISTA JA KELTAISTA.

"Huh!" puhisee Almkvist kuivatessaan hikeä otsaltaan, "leivinuuni on kuin jääkellari tämän rinnalla."

Laiva on Aden'in ulkosatamassa, maailman autioimmassa ja kuumimmassa paikassa, Aden'issa, missä ei mikään kukka kasva, mikään puu verso, ruoho idä ja missä ei milloinkaan sada.

"Herran kirous painaa tätä paikkaa", sanoo Legrand, "maa hehkuu kuin helvetin esikartanossa."

Valloittamattomissa linnoituksissa, jotka suojelevat vuorien ympäröimää, syvää satamaa, liehuu Englannin lippu.

"Aina vain Englanti", huokaa tuo ranskalainen pappi. "Mutta missä on matkatoverimme, nuori herra Holm? En ole nähnyt häntä tänä päivänä."

"Hän on maissa. Odotan sähkösanomaa tänne Aden'iin ja hän on sitä noutamassa."

Heti päivällisen jälkeen, kaikkien ollessa laivassa puolikuolleina kuumuudesta, tuli Erik takaisin. Hän oli hyvin kalpea.

"Kyllä", vastaa Erik ja ojentaa paperin vapisevalla kädellä. "Siellä oli sähkösanoma… sähkösanoma, joka tekee tyhjäksi kaikki toivomuksemme mitä hävittömimmällä tavalla!"

Almkvist levittää asiakirjan luettavakseen. Mutta kirjaimet hyppivät hänen silmissään.

"Hitto minut vieköön, jos saan siitä selvää!" sanoo hän. "Lue sinä
Erik!"

"Kukunor saapui tänne kahdeksan päivää sitten. Rokka tuli heti maihin ja jatkoi pysähtymättä koilliseen laivaväki mukanaan. Tiedustelen jatkuvaa matkasuuntaa."

Almkvist huomaa heti miten tärkeä tämä tieto on. Ensimmäisessä hetkessä kumoaa se kaikki toiveet tuon tunnottoman intialaisen vangitsemisesta ja hänen "synnynnäisten" grönlantilaisten vankiensa vapauttamisesta. Neljäntoista päivän etumatka! Hän on, kirjaimellisesti sanottuna, ollut jo kauan kaiken kunnian ja rehellisyyden saavuttamattomissa — saalis piiloitettuna johonkin intialaiseen palatsiin, mistä eivät englantilaisen majesteetin sotamiehetkään voisi heitä löytää, jos voisikin taivuttaa heidät niitä hakemaan.

"Niin Erik, tämä on vakavaa… hyvin vakavaa. Jutta älä vain kadota rohkeuttasi! Sillä, kun kaikki kääntyy ympäri… jos ei asiamiehemme Bombay'ssa kadota jälkiä, niin ei ole peli vielä menetetty. Voimmehan mekin tunkeutua… koilliseen!"

Silloin nostaa Franz Joseph ankkurinsa ja liukuu majesteetillisesti Aden'in paljaasta, kallioitten ympäröimästä satamasta. Liikunto synnyttää vähän vetoa ja tuntiessaan tämän viileyden alun, huokaavat melkein sulaneet matkustajat helpotuksesta. Kaikki ovat iloissaan päästessään tuosta varjottomasta kuumuudesta. Matka Arabian merellä on alkanut.

"Olette kuin puusta pudonnut ja niin syventynyt sisäisiin tutkisteluihin, että unhoitatte seisovanne keskellä auringon paistetta. Jos tahdotte välttää auringonpistoa, niin kiiruhtakaa varjoon! Mutta saittehan sähkösanoman… huonoja uutisia, vai…?"

Erik vastaa. Hänen kasvoihinsa on äkkiä ilmestynyt jotakin kovaa ja katkeraa.

"Erik", sanoo professori Almkvist, "ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta kaikissa tapauksissa… noin et saa sanoa."

"Kyllä, niin täytyy ja on pakko puhua! Oh, pastori Legrand, jos te tietäisitte! Minä sanon sen teille: Hän oli lempeä kuin Jumalan enkeli, puhdas, kaunis ja lujaluontoinen. Hän luotti kokonaan Jumalaan. Hän ei ajatellut varmaan milloinkaan yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut Jumalalle mieliksi, niin puhdas ja hyvä hän oli. Ja kumminkin voi Jumala sallia tällaista…" Erik antaa surullensa vallan ja puhuu katkerasti ja uhittelevasti. Hänen surunsa on hillitön ja sen voikin selvästi huomata epätoivon piirteestä hänen suunsa ympärillä. Mutta Legrand ei sitä näe. Hän kuulee ainoastaan pilkkaavat sanat ja kasvonsa muuttuvat niinkuin veri niitä huuhtoisi.

"Mato" sanoo hän, "kurja mato, kuka olet sinä, joka uskallat nousta Jumalaa vastaan? Minkä parannuksen luulet olevan tarpeeksi suuren poistamaan elämän kirjastasi nuo kauheat sanat, jotka perkele, joka sotii sielustasi Jumalan kanssa, on pannut kielellesi? Sinä, joka et tiedä mistä ja mihin, sinä, jonka aivot, vaikka ne ovatkin täynnä ihmisviisautta, eivät voi hetkeäkään käsittää olemassaolon arvoitusta — sinä tahdot opettaa Jumalaa, miten hän oikeudenmukaisemmin ja viisaammin voisi ohjata maailmaa. Sinä siis sen tiedät! Sydämesi hehkuu totuuden ja oikeuden puolesta ja hän sallii rikoksen tapahtua. Sinä olet tietäjä, joka näet selvään — Jumala on hölmö, joka antaa itseänsä pettää ja joka hylkää lapsensa… Ah sinä kurja raukka, joka tahdot tutkia Jumalan teitä! Hämmentynyt olio, joka unohdat, että paha maailmassa on yhtä hyvin voimaa kuin hyväkin. Nuorukaisraukka, jonka aivot ovat jo niin kivettyneet, ettei valo tuskien kiduttamasta ja ristiinnaulitusta vapahtajasta voi sinne tunkeutua. Sillä siinä valossa ei eletä tilapäisten tietojen muruilla, jotka mahtuvat ihmisen ahtaaseen ajatuspiiriin, vaan uskon varmuudella, sydämen alistuvaisuudella ja — älä unhoita sitä milloinkaan — tottelevaisuudella!"

"Tuo kaikki, mitä sanotte, on kyllä totta, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että Arnaluk… ah Jumalani, Arnaluk on ryövärien käsissä… ja kärsii ehkä julmasti, niin ansaitsemattomasti. Onko tällainen Jumalan rakkautta?"

"… ja salli kumminkin, että Jesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin väliin. Syyttikö hän Jumalaa, vaikka hän kärsikin suurinta vääryyttä? Mutta sinä Erik, joka olet kotoisin kylmästä kaukaisesta pohjolasta, sinä puit nyrkkiä sille jumalalle, jonka vaikuttimien ymmärtämiseen sinulta puuttuvat kaikki edellytykset."

"Mutta eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, Jumalahan antoi
Jesukselle voimaa kärsiä ja uskoa."

"Niin, juuri Kristuksen Getsemanen yrttitarhassa silloin, kun paha, koko maailman syntikuorma painoi hänen sydäntään, silloin kun hän tunsi isänsä hyljänneen hänet ja hänen hikensä tippui maahan kuumina veripisaroina. Alistumisellaan rukouksessa sai hän voimaa ylhäältä."

"Niinkuin hän, niin sinäkin ja me kaikki! Jumalan voima on tyhjentymätön lähde, joka kuohuu meille kaikille mittaamatonta ja rajatonta apua. Kuinka rikkaita virtoja siitä voimme johtaa sieluumme, pelastaa itsemme, sydämemme alistuvaisuuteen, uskomme hartauteen ja vahvuuteen."

Legrand on kohottanut kätensä. Nyt laskee hän sen varovasti Erikin olkapäälle.

"Rukoile", sanoi hän, "etsi voimaa sen alkulähteestä, pue päällesi Jumalan varustus ja rupea sitten sotimaan Jumalan puolesta pahaa vastaan. Ole varma siitä, että uskon miekka on terävämpi kuin tuo katkennut ja ruostunut säilä, jonka äsken kohotit Jumalan ijänkaikkista voimaa vastaan."

Seuraavana päivänä keikkuu laiva jo kaukana Intian valtamerellä. Onnellinen Arabia, josta eilenkin enää näkyi vain kapea juova taivaanrannalla, on nyt kokonaan piiloutunut maapallon pyöreyden taakse, ja kuuman vyöhykkeen aurinko ennättämättä vielä kokonaan karkoittaa aamun viileyttä, paistaa nyt rajattomalta näyttävälle merelle. Noustuaan jo ennen auringon nousua unettomalta vuoteeltaan seisoi Erik kannella. Nojautuneena laivan partaaseen tuijottaa hän eteensä — itään — tuohon suunnattomaan ja äärettömän suureen itämaahan, jossa asustaa kolme neljäsosaa maapallon asukkaista. Ja tämä ihmisjoukko on niellyt myöskin Arnaluk'in. Päätä pyörryttää ja sydän vavahtaa. Erik katsoo itään, aina vain itään. Pienen Legrand'in säkenöivät sanat kaikuvat vielä hänen korvissaan, mutta ainoastaan heikosti tuon yhtämittaisen ajatuksen rinnalla: Arnaluk ryövärien käsissä! Arnaluk hädässä, pahojen voimien vallassa! Nyt kun toivo siitä, että he ennen saapuisivat Bombay'hin on rauennut, tunkee tämä ajatus väkisinkin hänen mieleensä. Ja olla vielä viisi päivää voimatonna ja pakoitettuna toimettomuuteen tässä laivassa, on ajatus, joka voi melkein tehdä hulluksi.

"Teidän korkeutenne on aikaisin ylhäällä raskaine ajatuksineen", sanoo eräs ääni hänen takanaan. Ääni on Wen Siang'in. Erik kääntyy katsomaan. Niin, siinä seisoo tuo nuori, matkueen uusi kiinalaispalvelija.

"Ah Wen Siang", sanoo Erik huokaisten helpotuksesta saadessaan uskoa huolensa ystävälle, "tulemme liian myöhään. Jo kahdeksan päivää sitten saapui Kukunor Bombay'hin ja Rokka on nyt matkalla pohjois-Intian vuoristoon. Mutta me seuraamme jäljessä, menköön sitten syteen tai saveen."

"Wen Siang, silloin sinä et tunne meitä pohjalaisia. Muudan runoilijoistamme sanookin: 'Ehkäpä karille laivani ma saatan, mutta olipa hauska kiitää!'"

"Tämä pohjolan runoilija on varmaan nauttimansa kiitoksen arvoinen, mutta sallikaa palvelijakoiranne sanoa, ettei milloinkaan ole ihanaa kulkea sellaisilla teillä, jotka eivät ole varmoja."

"Wen Siang… et ymmärrä minua! Minun täytyy löytää Arnaluk nyt! Ja minä raivaankin tien hänen luokseen!"

"Tiet ovat moninaiset! Jos yksi on tukossa, kääntyy ymmärtäväinen takaisin ja koettaa toista. Eihän ole tarkoitus puskea päätään seinään, vaan onnistua! Taivu myrskyn ja kohtalon edessä, mutta älä milloinkaan taitu!"

"Ei Wen Siang, taipua ei saa milloinkaan, mieluummin katketa! Ei taipua, maksoi mitä maksoi! Sinä rohkeasydäminen Wen Siang ajattelet kai kuin minä?"

Wen Siang katsahtaa häneen ja hymyilee hienoa; melkein näkymätöntä hymyään… Itämaan hymyä.

"Oi ei", sanoo hän ja painaen kätensä sydämelleen kumartaa hän syvään… ja jatkaa pehmeällä, hillityllä äänellään:

MUSTA HELMI.

Päivä kuluu toisensa jälkeen. Franz Joseph ähkyy kuumuudesta kokan kyntäessä Intian valtameren pitkiä aaltoja. Alkaa tuntua jo melko yksitoikkoiselta.

Aikaa tapetaan enimmäkseen keskusteluilla, ja professori pitää väittelystä pastori Legrand'in kanssa, semminkin kuultuaan, että Legrand oli hänen entisen matkatoverinsa, Aristide Legrand'in veli, joka oli saanut professorin tuleen ja liekkiin sanomalla: "Tiede on Jumalani!"

"Hän oli", sanoo Almkvist, "muuten hyvin rakastettava matkatoveri ja olen sittemmin lukenut monta hänen kirjoittamaansa romaania. Pidän niistä, koska ne ovat jännittäviä ja koska rakastan kaikkea jännittävää."

"Niin, veljeni kirjoittaa kertomuksia ja hän kokeekin sellaisia. Juuri tuon matkan lopussa, jolloin hän tapasi teidätkin, joutui hän kummalliseen seikkailuun."

"Kyllä, mielelläni. Mutta odottakaapas, minulla on varmaan vielä tallella hänen kirjeensä, jossa hän kertoo seikkailustaan. Luen sen teille… joksikin lisäksi päivän huvituksiin."

Matkatoverit siirtävät tuolinsa lähemmäksi ja Legrand lukee heille veljensä kirjeen:

Rakas veli, mitä sinä oikeastaan teet Kiinassa? Usko minua, teet hullusti. Olen nähnyt tuon Kiinan ja tutkinut sitä (hän oleskeli siellä neljä viikkoa) ja tunnustan, etten ymmärrä kuinka viitsit uhrata voimasi lähetykseen tahi muuhun toimeen tuossa paheisiin syvälle vajonneessa maassa, missä kaikki synnit viihtyvät sananlaskun: "Pu kan pu tschih'in" turvissa — ja se merkitsee: "Mitä silmä ei näe, se ei myöskään loukkaa mieltä." ("Minun täytyy", pistää pastori Legrand väliin, "huomauttaa arvoisille lukijoilleni, että veljeni tutkistelualue supistui Honkong'in eurooppalaiseen siirtolaan.") Mutta en tahdo sen enempää kertoa sinulle kokemuksiani, koska tiedän, miten mahdotonta on saada jotakin mustatakkista järkiinsä. Sinulla on oma käsityksesi asioista enkä tahdo sitä muuttaa!

Mutta jättäessäsi nyt vanhan maan ja lähtiessäsi tuonne "Taivaan valtakuntaan" tahdon kumminkin sinulle, korkeasti papillinen veljeni, tässä erotessamme kertoa erään seikkailun, joka sattui minulle tuolla kaukana ja vei sitäpaitsi minulta kaiken halun tunkeutua edemmäksi kiinalaiseen muurahaispesään. Ne ruojat sekottivat minut erääseen salaliittoon kunniakasta Mandshudynastiaa Fhang Ching'iä vastaan!

Mutta kuulepas nyt! Olin Kantonissa ja tahdoin täydentää huomioitani käymällä kiinalaiskaupunginosassa. Palkattuani siis neljä taivaallista kulia kantotuoleineen ja oppaaksi erään englannin kieltä puhuvan gentlemannin, läksimme tuohon kantotuolien vilinään, Kuangchowfus'in kapeille kaduille huvitti minua alussa katsella tuota musertavaa ylenkatsetta, jolla nuo ylpeät keltamot minua tarkastelivat, minua valkoista "raakalaista", joka olin uskaltanut "heidän" seuraansa, mutta pian alkoi minusta huvini olla vähän niin ja näin ja muuttuikin vähitellen terveeksi vihaksi. Keskellä "kymmenen tuhannen kaunottaren katua" heitti muudan katurakki minua mädänneellä meloonilla naamaan. Suutuin ja sivalsin veitikkaa kepilläni. Tuota minun varmaan ei olisi ollenkaan pitänyt tehdä, koska samassa hetkessä oli ympärilläni joukko katkeroituneita hiuspiiskoja. Niillä kai oli aikomus lynkata minut. Vetäisin revolverini esiin ja kai niklaus, joka kiilsi auringossa, peloitti niitä sen verran, että kerkesin syöksyä erääseen taloon — kauppaan, joka oli tyhjä. Luultavasti oli melu houkutellut omistajankin kadulle. Kiiruhdin usean huoneen läpi ja pysähdyin vihdoin muutamaan pimeään aukkoon, josta luulin jonkun porraskäytävän alkavan. Ilmanveto paiskasi oven takanani lukkoon. Äkkiä painui maa allani ja putosin erääseen kuiluun, miten syvälle, en tiedä. Näin tuhansia tähtiä ja menin tainnoksiin.

Missä olin ja kuinka kauan olin jo maannut siellä? En tiedä. Mutta kun taasen avasin silmäni, olin vieläkin aivan pilkkosen pimeässä. Kului hetkinen, ennenkuin tulin siksi paljon tuntoihini, että muistin, mitä oli tapahtunut. Kuinka kauan olin maannut tainnoksissa? Raapasin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani. Se seisoi. En tullut siis hullua viisaammaksi. Nakkasin tikun menemään ja aloin miettiä. Luultavasti oli minua ajettu takaa taloon, mutta koska minua ei oltu löydetty, oli varmaan luultu minun päässeen pakoon. Siis olin toistaiseksi turvassa, ainakin niinkauan kuin pysyin liikkumatta. Kuinkahan pääsisin ulos kadulle? Olin juuri aikeessa sytyttää uuden tikun, kun kuulin puhetta aivan vierestäni. Huomasin nyt myöskin heikkoja valojuovia, jotka tunkeutuivat seinän raoista. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin. Seinän takana puhui joku kauan ja innokkaasti. Ryömin varovaisesti leveimmän raon luokse ja koetin tirkistää huoneeseen. Näin vain pienen osan huoneesta, mutta kumminkin tarpeeksi ymmärtääkseni, että siellä pidettiin jonkun tämän salaliittojen luvatun maan salaisen seuran kokousta. Kuuntelin nyt hengähtämättä ja ymmärsin pian, että olin silminnäkijänä eräässä itse San-ho-hui'n, Mandshudynastian verivihollisen, Kiinan vanhimman ja vaikutusvaltaisimman valtiollisen vapaamuurariseuran kokouksessa. "Fhang Ching, Fuh Ming." Alas Mandshut ja palauttakaa jälleen kansallinen hallitus!

Jos ymmärsin oikein, oltiin juuri ottamassa uutta, jäsentä seuraan. Oli pystytetty alttari, jonka edessä eräs valkoisiin vaatteisiin puettu mies oli polvillaan, joku seuran jäsenistä luki pakanallisen määrän sanoja, joita kandidaatti kertasi vapisevalla äänellä, ollen silminnähtävästi hyvin järkytetty hetken vakavuudesta ja merkityksestä. Kun tämä oli lopetettu, asetettiin polvistuneen miehen viereen pyhäsavuastia ja mies vannoi juhlallisen valan. Sitten aloitti tuo kunnianarvoisa suurmestari, tahi mikä hän lienee ollut, jälleen tutkinnon. Ymmärsin ainoastaan pari lausetta, niinkuin esim.:

Äkkiä, juuri kun kaikki oli parhaassa vauhdissa, syntyi levottomuutta jossakin huoneen perällä, jossa arvelin pöksän oven olevan. Eräs veli, joka ei tiennyt tunnussanaa, pyrki sisään. Ulkopuolella ovea vahti huusi: "Tapan sinut!" Siihen vastasi joku: "Kurkkuni on kova, en pelkää!" Silloin päästettiin hänet sisään. Ymmärsin nuo sanat täydellisesti, koska ne sanottiin englannin kielellä.

"Katsokaa tänne", kuulin sanottavan kirkkaalla ja kovalla äänellä, "gentlemannit… katsokaa tänne, kädessäni on minulla Kiinan onni!"

Kokouksen osanottajia värisytti, tuntui siltä kuin jännitys olisi lauennut helpotuksen huokaukseen. Vieras, jonka kasvoja en vieläkään nähnyt, nosti kätensä ja katso, siinä loisti kallis, musta Paragon-helmi.

Suurmestari otti helmen vieraalta, tutkiskeli sitä kauan aikaa tarkasti ja puhui sitten syvällä, sisäisestä liikutuksesta vapisevalla äänellä. Ymmärsin ainoastaan muutamia sanoja; hän ei varmaankaan puhunut kiinan kieltä, joka muuten onkin laaja käsite, vaan jotakin rannikkomurretta eli niin kutsuttua "pigeon-engelskaa." Käsitin kumminkin sen verran, että helmi oli Ching-hallitsijasuvun kuuluisa taikakalu ja sen kadottaminen toisi onnettomuutta San-ho-hui'n vihaamalle hallitsijahuoneelle. Sitä, että veljeskunnan asiamies oli onnistunut saamaan kalleuden käsiinsä, pidettiin nähtävästi maailmanhistoriallisena tapauksena.

Kaikki tämä, johon olin näkymättömänä, mutta tunnustaakseni hyvinkin tarkkaavaisena kuulijana, sai minut unhoittamaan oman vaarallisen tilani. Olin sillä hetkellä ainoastaan utelias tietämään, mitä suurmestari aikoi tehdä lohikäärmekruunun kalleimmalla koristuksella. Uteliaisuuteni ei kumminkaan tullut tyydytetyksi, sillä tapausten luonnollinen kulku keskeytyi äkkiä niin väkivaltaisella ja odottamattomalla tavalla, että kaikki seuraava muistuu mieleeni vain äänten ja hyppyjen sekamelskaisena mosaikkina. Suurmestari oli juuri kohottanut säteilevää helmeä pitävän kätensä korkealle ilmaan, antaakseen kaikkien läsnäolijoiden nauttia sen näöstä, kun ovi äkkiä remahti auki ja paljasti joukon ojennettuja revolvereja, joiden takaa näkyi yhtä monta kiinalaista poliisia. Seura oli yllätetty.

En ennättänyt nauttia kuin hetkisen tästä draamallisesta vaikutuksesta, sillä samassa sammuivat kaikki valot. Syntyi sanoin kuvaamaton hälinä, sillä pimeässä tapeltiin. Odotin ratkaisua ja päätin antautua poliiseille siinä tapauksessa, että ne voittaisivat. Äkkiä tunsin ihmisen vieressäni. Pimeässä luuli hän kai minut joksikin toverikseen. "Tule", kuiskasi hän, "me emme saa hukata hetkeäkään." Hän ryömi edelläni ja minä seurasin. Minun on heti sanottava, että kaivo, johon olin pudonnut, oli erään kaksoismuurin sisäpuoli, jota käytettiin jonkinlaisena salakäytävänä kellariin, jossa yhdistys piti kokouksiaan. Kiipesimme muuriin kiinnitettyjen koukkujen avulla ja pääsimme vihdoin eräälle ovelle, joka aukeni muutamaan puutarhaan. Oli sysipimeä yö. "Tämän muurin yli!" sanoi hän hillitysti ja alkoi kiivetä erääseen puuhun, jota muurin vieressä kasvavana voitiin käyttää jonkinlaisina tikapuina. Samassa kuulimme pikaisia askeleita hiekkakäytävältä ja salalyhdyn valo sattui kasvoihini. Puussa olevalta kiinalaiselta pääsi hämmästyksen huuto. En siis ollutkaan mikään veli, vaan valkoinen vakoilija! Suurmestari, sillä hänhän se oli, kumartui ja revolveri kiilsi hänen kädessään. Kuului laukaus ja kuula hipasi poskeani. Raivoissani tartuin häneen ja saatuani kiinni hänen silkkikauhtanastaan, riipasin kovasti. Se repesi ja puolet siitä jäi kouraani. Poliisi oli nyt niskassamme ja suurmestari hyppäsi muurin toiselle puolelle. Minä sitävastoin jäin paikoilleni. Kädessäni pitämässäni silkissä huomasin jotakin kovaa ja pyöreää, mahtoikohan se olla…? Kiireesti kääräsin sen kokoon ja tukin liivini alle. Nyt olivat poliisit kimpussani ja annoin niitten vangita itseni vastustelematta. Minut vietiin viranomaisten eteen, jossa näytin toteen olevani Ranskan alammainen. Minut päästettiin vapaaksi monilla anteeksi pyynnöillä, sitten kun olin selvittänyt nuo monet kummalliset yhteensattumat, jotka olivat vieneet minut Mandshu-hallitsijasuvun vihollisten läheisyyteen. Helmestä en puhunut mitään. Päästyäni huoneeseeni turvaan, otin silkkipaidan esille ja rupesin sitä tutkimaan. Niin, tuossa oli hänen kunnianarvoisuutensa tasku ja taskussa oli kuin olikin tuo San-ho-hui'n vasta hankkima ja nyt raakalaisille menetetty musta taikakalu.

En voi sanoa, että olisin heti ihastunut löydöstäni. Ymmärsin toki sen verran, että molemmat puolueet, sekä Mandshupuolue Chingit, joka oli sen kadottanut, että Mingit, jotka olivat sen varastaneet, panisivat kaikki voimansa liikkeelle saadakseen taasen kapineen haltuunsa. Olisinhan kyllä voinut jättää helmen hallitukselle, mutta silloin olisin tullut Mingien koston esineeksi, sillä San-ho-hui'n käsivarret ovat pitkät ja rautakovat ja heillä on silmät joka sormen nokassa. Olisin antanut helmen mielelläni takaisinkin, mutta miten voisin tavata…? En voinut tehdä mitään päätöstä Ja seuraavana päivänä piti minun matkustaa. Matkustin ranskalaisessa postihöyrylaivassa. Pari kertaa sillä matkalla huomasin matkatavarani tarkastetuiksi ja minulla oli aina se tunne, että olin vartioitu ja takaa-ajettu. Hermostuin. Hoksasin silloin keinon. Kirjoitin käyntikorttiini: "Helmi luovutetaan 10,000 punnasta", — laskin kortin hyttini pöydälle ja menin ulos. Tahallani viivyttelin sinä iltana kauemmin kuin tavallista tupakkahuoneessa ja tullessani hyttiini keskiyöllä oli kortti vielä paikoillaan, mutta siihen oli neulanhienolla käsialalla kirjoitettu: "Tallettakaa helmi Englannin pankkiin ja jättäkää samalla laillistamistodistus 10,000 punnan pankkiosoitusta vastaan." Sitten määrättiin aika ja paikka Lontoossa, missä vaihto tapahtuisi. Ihmettelin kauan, mitä nämä kiertotiet merkitsisivät ja miksi ei haluttu vaihtaa helmeä suoraan, mutta eipä sillä väliä: 10,000 puntaa on paljon rahaa ja mitäpä minun tarvitsisi muusta valittaakaan. — Siis, vaihto tapahtui, osoitteeni hyväksyttiin, rahat ovat hallussani ja helmi on tallessa Englannin pankissa — jos ei nim. jo joku taivaanvaltakunnan poikain asiamies…

"Hallitus teki varmaan suuria ponnistuksia saadakseen helmen takaisin, mutta ei onnistunut."

"Ei. Seikka on sellainen, että San-ho-hui ei ainoastaan ole julistettu valtion kiroukseen ja sen jäseniä ajeta takaa rikollisina, vaan sillä on vielä toinenkin kuolin vihollinen: kilpaileva salaliitto Ko-lau-hui. Se on toinen valtiollinen yhdistys, joka ei ainakaan alussa ollut valtaistuimen vihollinen ja tuskin on vielä nytkään, ei kumminkaan niin suuressa määrässä, kuin San-ho-hui. Tunnussana on sillä muuten: 'Kiina kiinalaisille!' Tämä yhdistys, jolla on käytettävänään suunnattomat rahavarat, on kuulemma anastanut mustan helmen ja taistelussa on nyt siis osallisina nuo kolme yhdistystä: San-ho-hui. Ko-lau-hui ja keisarin taivaallinen salapoliisikunta, jotka kaikki vakoilevat toisiansa. Kenen hallussa helmi nyt lienee, en tiedä? Jos se olisi minulla, niin nakkaisin sen heti meren syvyyteen, sillä elämäni olisi niin kauan, kun se olisi hallussani, kirjaimellisesti sanottuna, yhden langan varassa."

— — Niin kulutetaan aikaa sellaisessa pienessä maailman kolkassa kuin laivassa merellä. Bonbay'ssa eroavat matkatoverien tiet. Pierre Legrand jatkaa Franz Joseph'issa matkaansa tuonne vielä kaukaisempaan ja keltaisempaan itään. Almkvist ja Erik menevät maihin mukanaan uusi kiinalainen palvelijansa, joka heitä mestarillisesti auttaa. Vielä samana iltana kuin laiva oli tullut Bombay'n satamaan, alkavat he rautatiematkansa Kalkutta'an. Sieltä aikoo Almkvist tunkeutua etemmäksi pohjoiseen, sillä kiinalainen saapi heti heidän maihintulonsa jälkeen tiedon siitä, että Kukuncr on lähtenyt jo kauan aikaa sitten, mutta ilman Rokka'a. Hän on, niinkuin hekin nyt, jatkanut kiireimmiten matkaansa Kalkutta'an, aikoen epäilemättä sieltä tunkeutua Tibet'iin.

"Oh", sanoo Erik ja puristaa kätensä nyrkkiin, "ja tässä matkueessa on
Arnaluk!"

TOINEN OSA

NELJÄN MEREN VALTAKUNTA

ANTAAKO PERÄÄN? EI KUUNAAN!

Olemme päättäneet tunkeutua Tibet'iin, tuohon salaperäiseen maahan. Professori tahtoo Llassa'an ja Wen Siang sanoo, ettei mikään ole hänelle sen helpompaa kuin viedä meidät sinne, jos vain voimamme riittävät. "Voimamme", sanoo professori, "älkää puhuko voimista minulle, jonka kestävyys on tullut oikein sananparreksi!"

Tämä on nyt professorin harhaluulo. Hänellä on niitä useampiakin, mutta tämä on hänen mieliväitelmänsä. Mutta ei hän olekaan niin huono kuin luulisi.

Olemme varustautuneet Wen Siang'in ohjeiden mukaan. Vaikka Almkvist kieltääkin pitämästä tai kohtelemasta häntä muuna kuin maksettuna palvelijana, kysyy hän kuitenkin lukemattomissa tilaisuuksissa hänen neuvoaan, luullen tekevänsä sen paljastamatta itseään. Alan todellakin uskoa, että tuo oppinut professori on melko tietämätön tästä maasta ja sen tavoista. Mutta onhan meillä onneksi Wen Siang.

Kiinalainen ystäväni osoittaa professorille äärimmäistä kohteliaisuutta ja puhuttelee häntä sellaisella kukkaiskielellä, joka oikein tuoksuu nöyryyttä ja vaikuttaa Almkvistiin kuin huumaava hajuvesi.

Matkamme on ehkä toivoton. Edessämme on maa, täynnä vuoria ja erämaita, oikea erämaitten maanosa. Kuinka me voimmekaan löytää haettavamme, me, joilta puuttuu kaikki edellytykset tuollaiseen matkaan: kielen, maan, kansan ja ilmaston tunteminen. Heittäydymme tuntemattomiin vaaroihin, mukanamme ainoastaan yksi henkilö, johon kaikki perustuu, koirapalvelija, jonka, mitätön ja kurja nimi on vain Wen Siang.

Arnaluk, pieni rakas Arnaluk… kirjoitan tätä kaikkea siksi, että jonakin päivänä voisin kertoa sinulle, miten me tunkeusimme eteenpäin peninkulma peninkulmalta, siksi kunnes vihdoin löysimme sinut. Ehkä emme milloinkaan enää tapaa toisiamme tämän auringon alla, joka paistaa niin hirveän kuumasti tänään.

Seuraavana aamuna tulomme jälkeen pieneen intialaiseen kylään, jonne olimme saapuneet junalla ja höyrylaivalla, tuli Wen Siang puhuttelemaan professoria:

"Jos teidän korkeudellenne sopii, ilmoitan alammaisesti, että ponihevoset on nyt ostettu. Ehkä herra professori suvaitsee tulla niitä katsomaan?"

"Ponihevoset… järjiltäsi mies… ponihevosia Tibet'issä… täällähän matkustetaan kameeleilla, erämaanlaivoilla!"

"Suokaa anteeksi, mutta juurihan korkean herrani omain, joskaan ei kovasti, vaan kumminkin järkähtämättömästi annettujen määräysten perusteellahan tein tämän kaupan… ja lisäksi olen vielä tilannut aseita ja ampumavaroja puolen vuoden oleskelua varten autiossa vuoriseudussa."

"Puoleksiko vuodeksi… autiossa vuoristossa?" Professori tuijottaa kauhistuneena silmälasiensa yli. "Vuoritasanko, niinpä tietysti, mutta autio ja sileä tasanko kaikissa tapauksissa."

"Niin tietysti, tietysti… vai niin, vuoria… ja ponihevosia! Lähtekäämme niitä katsomaan… tietysti täytyy meillä olla ponihevosia eikä kameeleja, jos tiemme kerran kulkee vuorien yli… sehän on päivän selvää."

— — — Ja mitä vuoria ne ovat olleetkin! Alussa tapasimme siellä täällä pieniä kyliä, mutta myöhemmin tulivat ne yhä harvinaisemmiksi. Tapasimme joskus lammaspaimenia, jotka läksivät heti pakoon, nähdessään matkustajia tällaisissa karuissa seuduissa. Vuoret, joiden ahtaat solat olivat tienämme, tulivat yhä autiommiksi. Vuoristoilma oli puhdasta ja raitista, mutta vähän liian ohutta. Matkustimmehan 2-4,000 metriä korkeammalla merenpintaa.

Eteenpäin mentiin päivä päivältä. Lähdettiin aina ennen auringonnousua ennättääksemme kulkea parikaan peninkulmaa, ennenkuin auringon polttavat säteet pakoittivat meidät hakemaan suojaa ja lepoa jonkun kallionkielekkeen, kuusien tai telttamme varjossa, joskus, kun myrsky ja sade olivat raivonneet useita päiviä, muuttui tiemme aivan pohjattomaksi velliksi. Mutta kumminkin tunkeusimme eteenpäin.

Niin, tunkeusimme eteenpäin, mutta se oli voimia koettelevaa hommaa. Pari kertaa menetimme hevosiakin, jotka syöksyivät tietämme reunustaviin pohjattomiin kuiluihin. Intiassa palkkaamistamme palvelijoista oli meillä kuukauden kuluttua ainoastaan viisi jäljellä, sillä muut olivat karanneet toinen toisensa jälkeen. Ja joka kerralla ne varastivat niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Jäljellä oli meillä enää vain neljä, jotka myöskin karkasivat päivää ennen tapausta, josta nyt aion kertoa. Jäimme siis aivan kolmenkesken: professori, minä ja palvelijakoiramme. Meillä oli viisi hevosta, laatikollinen työvälineitä, aseemme ja muonaa muutamaksi viikoksi.

Puhkesi myrsky ja haimme suojaa muutamassa joskus aikojen alussa syntyneessä kallionhalkeamassa. Olimme siellä hevosinemme jokseenkin hyvässä turvassa. Ympärillämme suhisi ja paukkui raivoisa myrsky ukkonen jyrisi kauheasti tällaisessa kivierämaassa ja kallioitten seinämät vastasivat tuhansilla äänillä! Salamoi ja satoi lunta yht'aikaa, kiviä ja kallionlohkareita putoili sinne tänne ympärillemme. Olimme vaiti, sillä äänemme ei olisi kumminkaan kuulunut tuossa luonnon salamoivassa puheessa.

Nukahdimme keskelle elementtien raivoa. Olimme siksi väsyneitä, ettei maailman loppukaan olisi voinut estää meitä antautumasta tuon suloisen tunteen valtaan heittäytymällä kuolemanväsyneinä unen helmoihin. Ah, sinä ihana uni!

Herätessämme oli jo aamu. Kaikkialla vallitsi haudanhiljaisuus. Menimme ulos. Ja katso! Edessämme kohosi pilviä piirtävä vuorijono, joka pani sydämemme vapisemaan. Silmänkantamiin pohjoisessa ja etelässä ulottui tämä suunnaton kivimuuri keskeymättömänä jonona, pyörryttävän korkeina, lumivalkeina, ja varhaisen aamuauringon rusottamina vuorenhuippuina. Selvästi ja varmasti piirtyivät niitten särmikkäät hahmot sinitaivasta vasten.

"Noittenko yli?" sanoi Almkvist ja nyökähytti silmälaseillaan itään, "… ei milloinkaan! Ei ole ollenkaan luultavaa, että hakemamme olisivat kulkeneet noitten suunnattomien vuorien yli. Olemmehan kyllä jo parikin kertaa kiivenneet lumihuippuisia vuoria, mutta olihan se vaiva vain lasten leikkiä tämän rinnalla, jos nyt nimittäin yrittäisimme. Kääntykäämme takaisin. Eihän maksa vaivaa tyhjän tähden antautua tuollaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin."

Täytyi myöntää professorin olevan oikeassa. Nykyisillä varustuksillamme olisi sulaa hulluutta uskaltautua noihin lumiseutuihin.

Professori kääntyi Wen Siang'iin, joka jo satuloitsi hevosiamme matkaamme varten.

"Hylkään ajatuksen päästä Llassa'an — tällä kerralla!" Wen Siang katsahti häneen.

"Kuinka? Laskettehan kai leikkiä, korkea herrani? Hylätä ajatus päästä tuohon pyhään kaupunkiin — semminkin nyt kun olemme näin likellä! Se on tuolla vuorien takana!"

"Llassa", jatkoi kiinalainen, "tuo pyhä kaupunki, johon ei kukaan eurooppalainen ole vielä astunut jalallaankaan, Llassa, lukemattomine luostareineen, jotka kätkevät vuosituhansien viisauden… Llassa", — nyt kääntyi Wen Siang minuun — "jossa ehkä hänkin on kätkettynä, jota haemme…"

Wen Siang aikoi sanoa ehkä enemmänkin, mutta vaikeni ja meni satuloittujen ja kuormitettujen neljän hevosen luokse. Pysähtyen siihen, katsoi hän kauan uneksivilla ja raskasmielisillä silmillään kallioista maailmaa, joka kohotti harmaat muurinsa meidän ja tuolla puolella olevan Llassa'n eli… välille.

"Korkeat herrani epäröivät", sanoi hän vihdoin, "ja teidän palvelijakoiranne odottaa vain käskyänne!"

Samassa hetkessä kosketti käsi kättäni. Se oli Wen Siang'in. Katseemme yhtyivät. Hänen rukoilevana.

Wen Siang käännähti silloin niin äkisti, että hänen niskapiiskansa heilahti kirkkaassa, sinisessä ilmassa ja viisaat silmänsä salamoivat halveksumisesta. Mutta ainoastaan hetken. Sitten katsoi hän jälleen minuun ja nyt näin hänen katseessaan vain neroa ja tahdonvoimaa. Kohottaen kätensä ja viitaten korkeisiin vuoriin sanoi hän:

"No!" huudahti Almkvist kärsimättömästi, "mitä tuumit, eteenkö- vai taaksepäin?"

Ja niin läksimme ratsastamaan valkoisia huippuja, tuota kuoleman ja alituisen hiljaisuuden maata kohti.

KORKEITTEN VUORIEN YLI.

"Katsokaahan, näettekö?" sanoo Wen Siang ja viittaa alaspäin, jossa matalassa uomassaan villi ja kuohuva, leveä virta kiemurtelee, "tuo virta on tie elämään, pelastukseen ja ihmisten luo."

Siinä he seisovat: Almkvist, Erik ja heidän kiinalainen palvelijansa. Takanaan harmaat pilviäpiirtävät vuoret, edessään joki. He ovat siis päässeet perille.

"Todellakin", sanoo Almkvist heittäytyessään muutaman tuhatvuotisen tammen juurella kasvaville pehmeille sammalille, "todellakin… me olemme perillä."

Ja onpa hänellä syytäkin olla iloinen, tuolla rakkaalla professorilla, sillä heidän kärsimänsä vaivat ovat olleet yli-inhimillisiä. Huolimatta purevista pakkasista ja läpitunkeutuvista myrskyistä matkustivat he vain lumihuippujen yli. Ja perille he pääsivätkin, vaikkakin aivan viime tingassa. Hevosiakin on enää vain kaksi ja nekin niin heikkoja, etteivät jaksa kantaa kuin osan tavaroista. Loput ovat jossakin tuolla ylhäisessä lumimaassa, missä ei muu elä kuin tuo jääkylmä, pureva tuuli.

Wen Siang oli tehnyt tulen ja ensimmäisenä saaliina saatu jänis paistuu vartaassa. Tuli räiskyy ja sininen savu katoaa humisevien puitten väliin. Vanha tammi narahtaa silloin tällöin.

"Kuinka ihanaa soittoa", sanoo Erik maatessaan selällään sammalpeitteellä ja tuijottaessaan siinä taivaalle tammen lehvien ja oksien lomitse, "tuntuu ihan kuin olisin kotona!"

Wen Siang seisoo, ja levittäessään kätensä vaahtoavaan virtaan päin sanoo hän hymyillen:

"Niin kotona, kotona!" Sitten menee hän rannalle ja katselee tarkkaavaisesti joka haaralle. Hän koskettelee kiviä, haistaa kahilaa ja antaa keltaisen hiekan valua sormiensa lomitse. Hän kulkee pitkän matkaa virran rantaa, huudahtaen silloin tällöin kovasti ja moninkertainen kaiku vastaa harmaista kallionseinistä. Oli kuin tahtoisi hän päihtyä tämän villin ja rikkonaisen maan näystä. Ilma, jota hän vetää keuhkoihinsa syvin siemauksin, on hänelle suloista. Hän näyttää unhoittavan korkean herransa tuolla vuoren rinteellä.

Kokonaisen tunnin kuluttua palaa hän takaisin, mutta ei olekaan enää mikään "palvelijakoira." Almkvist'kin huomaa sen ja tuijottaa häneen suu auki.

"Jumalalle kiitos", sanoo professori heti jälkeenpäin, "että olemme päässeet näin pitkälle. Nyt kai ei voine enää olla pitkälti Llassa'an?"

"Eikö mitä", vastaa kiinalainen hymyillen. "Sata peninkulmaa huippuja ja rotkoja… eihän sellaisesta kannata puhua!"

"Sata peninkulmaa… se ei voi olla mahdollista, onhan kuukausia jo kulunut Tibet'iin tukeutumisestamme ja mekö olisimme vielä sadan peninkulman päässä tuosta pyhästä kaupungista! Sehän on hullutusta!"

"Oppinut herrani, valitan sanoessani teille, että erehdytte. Emme ole Llassan läheisyydessäkään, vaan toista sataa peninkulmaa sieltä. Emme ole Tibet'issäkään!"

"Emmekö ole Tibet'issä…? Mutta sanoithan aina, että kuljimme tuota pyhää kaupunkia kohti ja lupauksesi johdostahan, että veisit meidät Llassa'an, me, hitto vieköön, retkeilimme näitten suunnattomien vuorien yli!"…

Wen Siang kumartuu sen verran, ettei voida nähdä hänen silmiään eikä piirrettä hänen suunsa ympärillä. "Olen siksi paljon kunnioituksen läpitunkema valkoiselle opille, etten voisi otaksuakaan jonkun keltaisen palvelijakoiran voivan sitä eksyttää. Jos nyt korkeasti oppinut herra on saapunut Kiinaan, niin on kai hän varmasti itse sinne pyrkinyt. Eikö korkea herrani ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että koko ajan matkustimme itään?"

Professori hyppäsi pystyyn. "Kiinassa!" huutaa hän. "Voi minua hullua, minua kurjaa miestä! Kiinassa!" ja suunniltaan vihasta hyökkäsi Almkvist Wen Siang'in kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun.

Erik kiiruhtaa apuun, mutta ennenkuin hän ennättää ottaa askeltakaan, kierii professori jo nurmikolla. Yksi ainoa Wen Siang'in salamannopea ote oli ollut tarpeeksi tähän. Erik odottaa, että kiinalainen kostaisi kärsimänsä loukkauksen, ja on valmiina heittäytymään väliin, mutta kiinalainen säilyttää täydellisesti kylmäverisyytensä. Ei piirrekään ilmaise kummastusta tahi kiihkoa ja hän jatkaa puhettaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut… Almkvistin täytyy vihdoin pyörryksissä ja hämillään kömpiä ylös ruohikolta.

"Niin Kiinassa, tuossa taivaallisessa, kukkaisessa, neljän meren välisessä Keskus-valtakunnassa", — ja tässä leimahtavat Wen Siang'in silmät — "joka kerran on hallitseva maailmaa. Mutta sinä länsimaitten oppinut, jos et tahdo seurata, niin voithan vapaasti palata takaisin näitten vuorien yli, mutta jos tahdot löytää intialaisen Rokka'n, niin tule mukaani tälle virralle. Sillä hän, jota haemme, on näitten vuorien tällä puolella."

Wen Siang katsoo äkkiä ympärilleen, vuorenrinteille ja pilvenhattaroiden ympäröimille korkeille huipuille, katsoo havupuita, sammalmättäitä ja maalauksellisia epäjärjestyksessä olevia kallionlohkareita.

"Hiljaa, vuorilla on silmät ja kivillä korvat. — Niin, Kiinassa!
Kuulkaa: Kukunor läksi Bombay'sta kahdeksan päivää aikaisemmin kuin
Franz Joseph saapui sinne, eikö totta?"

"Kyllä, mutta Rokka, se roisto, nousi maihin ja jatkoi matkaansa koilliseen, kohti vuoria. Ja itsehän luulit hänen aikovan Dalai Lama'n luokse Llassa'an. Sentähdenhän juuri tahdoinkin päästä tuohon pyhään kaupunkiin."

"Senköhän vuoksi vain…? Mutta olkoonpa nyt miten tahansa, te tahdoitte mielellänne sinne. Tuosta kaupungista kulkee omituisia huhuja ja mielellään olisi kai länsimaitten oppinut ollut ensimmäinen valkoinen mies, joka olisi sinne päässyt. Kumminkin on totta, että Rokka ei lähtenyt laivasta Bombay'ssa ja hän, jota etsimme, tuo kaunis A-lu-li…"

"A-lu-li on se isäimme kielellä. Siis ei ruhtinas, eikä myöskään A-lu-li lähteneet laivasta Bombay'ssa, vaan jatkoivat sillä matkaansa itään… ja ovat nyt Kiinassa."

"Eikö mitä, ainoastaan viisasta. Jos olisin kertonut teille kaikki, niin ette milloinkaan olisi valinneet tätä tietä, joka meidän juuri oli valittava. — Mutta leiriytykäämme nyt. Sitten täytyy minun lähteä luotanne päiväksi tai pariksi, mutta älkää olko huolissanne, menen ainoastaan valmistamaan tietä ja sitten olen jälleen viisaan miehen palvelijakoira."

"Sano kumminkin eräs asia Wen Siang… tämä, tämä maa on siis Kiina — mutta sehän on kauhean suuri ja…"

"On kyllä, sillä varsinainen Kiina käsittää kahdeksantoista maakuntaa, joista jokainen on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan jonkun länsi-eurooppalaisen suurvallan kokoinen."

"Olemme Kiinan läntisimmässä maakunnassa, Szechuan'issa, 'Taivaanvaltakunnan' alituisesti sykkivässä sydämessä, Szechuan'issa, maailman rikkaimmassa maassa, joka on yhtä suuri kuin Ranska, mutta asukasluvultaan kaksinkertainen ja kuitenkin vain kahdeksastoista osa minun ja isäini valtakunnasta, tuosta suunnattomasta Kiinasta."

"Niin ja tältä virralta hakekaamme, virralta, jonka lähteet ovat 'Taivaanvaltakunnan' pohjoisimmassa osassa tuolla suunnattomassa Kukunor'issa ja joka kuten elämän ja hedelmällisyyden virta halkaisee Kiinan valtakunnan lännestä itään, kunnes se Shanghai'n luona yhtyy valtamereen. Täältä hakekaamme! Mutta nyt täytyy minun kiiruhtaa matkaan. Päivä kuluu, vuorten varjot pitenevät ja katsokaa, laskeutuva aurinko suutelee jo ikuisia huippuja!"

PURJEHDUS "ELÄMÄN-VIRRALLA."

Wen Siang on jälleen heidän palvelijakoiranaan ja Almkvist alkaa jo unhottaa asian joskus olleen muullakin tavalla. Hän on jo mukaantunut oloonsa "Taivaanvaltakunnassa", eikä halua enää sen alusmaahan. Wen Siang- on sitäpaitsi hyvän palvelijan perikuva. Hän tietää kaikki ja näyttää osaavan loihtia. Viisi päivää sen jälkeen kuin hän oli jättänyt korkeat isäntänsä Yangtsekiang'in rannalle, palasi hän takaisin… sukelsi esiin parin puun välistä, kumarsi syvimmällä; alammaisuudella ja selitti, että nyt olisi aika jatkaa: matkaa, johon on kaikki valmiina. Likiang'illa ei ole sen suurempaa toivomusta kuin kulettaa tähtien vertaisia j.n.e…. Likiang näyttäytyy olevan hyvin varustettu ja kuukausiksi muonitettu moottorivene.

"Kuinka", sanoo professori ja katsoo silmälasiensa yli, "kuinka voi
Kiinassa olla moottoriveneitä?"

"Kyllä, sillä 'Taivaanvaltakunnassakin' voidaan rahalla saada aikaan ihmeitä."

"Ah, jalosukuinen herra, tähtien vertaisilla on hyvä luotto tässä maassa — mutta eikö sopisi, hyvä herra, ettette kyselisi enää?"

Mutta tämä on totisesti liiaksi pyydetty professorilta. Hän tekee viittauksia ja kysymyksiä ja Wen Siang oli liian kohtelias ollakseen vastaamatta.

"Syvästi suruissaan täytyy teidän palvelijanne luopua tästä keskustelusta. Vaillinaiset ja tyhmät vastaukseni voisivat vain osaksi tyydyttää teidän armonne taitavaa ja läpitunkevaa ymmärrystä."

Ja siihen se jääpi. Professori ei saa tietää enempää ja saapi heittää sen pois mielestään.

Erik hymyilee. Hän ei kysele. Enimmäkseen istuu hän ja katselee ihmeellistä kuvasarjaa, joka näyttäytyy heille joen kummallakin puolella. Likiang kulkee nopeasti. Virta on vuolas ja moottori on sentähden melkein tarpeeton. Viikkokausia, ovat he säksyttäneet, milloin paljaitten, milloin metsää kasvavien, jyrkkien ja rapautuneitten vuorenseinämien välitse. Ainoastaan siellä täällä jyrkänteillä huomaa pienen kylän, johon muutamia satoja "Taivaanvaltakunnan" poikia ja tyttäriä on ryhmittynyt asumaan. Mutta vähitellen alkavat asuttujen paikkojen välissä olevat erämaat harveta ja eräänä kauniina päivänä heräävät he keskellä kuhisevaa jokielämää djonkkineen, jokitaloineen ja veneineen. Vuoria on seurannut laaja ja hedelmällinen laakso. He ovat nyt todellakin Kiinan puutarhassa: Szechuan'issa.

"Ah Almkvist, katsokaa, no mutta katsokaahan", huudahtaa Erik ja tarttuu professoria takinhiaan, "kiinalaista kaupunkia, pääkaupunkia!"

Ja todellakin häämöttää edestäpäin, hälvenevän sumun seasta, aamuauringon valaisemia tiilikattoja tasangolla ja vuorien rinteillä. Siellä täällä näkyy jonkun panttilainaajan torni ja silmä seuraa kaupungin muurien vanhoja käänteitä. Se on ensimmäinen heidän likeltä näkemänsä kaupunki. Almkvist pyrkii maihin, mutta Wen Siang sanoo:

"Tämä ei ole mikään valtainvälinen satama ja fan-jens'it ovat uteliaisuuden esineitä. Iloitkaamme joka peninkulmasta, jonka saamme estämättä kulkea. Hakemillamme on kumminkin tarpeeksi etumatkaa."

Ja Likiang pujottelee jokiveneitten, lauttojen ja djonkkien lomitse. Lasten huutojen, kaikenlaisen kirkunan ja komentosanojen melu on välistä niin korviavihlova, että heidän itsensäkin täytyy huutaa kuullakseen toisiaan. Vasta illalla ovat he sivuuttaneet tämän taivaallisen kaupungin.

Seuraavana aamuna on joki taasen autiona vuorten rinteitten välissä. Koskissa on väylä matala, karinen; ja kallioinen. Höyrylaivan olisi tässä melkein mahdotonta päästä vastavirtaan. Keltaiset kulit saavat olla täällä djonkkien kuljetusvoimana. Näitä partaisiin asti raskaasti kuormitettuja, jännitettyjen lihaksien ja kovien nyrkkien kuljettamia aluksia sivuuttavat he joka hetki. Ja että kaikki kävisi nopeammin, putoilevat bamburuoskan lyönnit näitten ihmisvetohärkien alastomille hartioille. On kauhean vaikea kulettaa näitä aluksia vastavirtaan ja pitää nuoria ja köysiä erossa virran kuohuista esiin pistävistä kallioista. Joka hetki saa joukko noita keltaisia orjia syöksyä veteen irroittamaan jotakin kiinni tarttunutta köyttä.

"Ahaa", sanoo Almkvist, "tämä on siis sitä tuhatvuotista sivistystä… juuri sellaiseksi sen arvasinkin. Kas vain, juuri niin!"

Ja todellakin se on hirvittävää katsella. Puoli tusinaa kulia kiskoo hikipäissään muudatta köyttä, jolle he eivät voi mitään. He ponnistavat jaloillaan kivistä ja jännittävät lihaksensa äärimmäisyyteen asti. Mutta päälliköstä ei se ole tarpeeksi. Hän tunnustelee köyttä, miten se on kiinteällä… ja sateena läiskähtelevät piiskanlyönnit alastomille hartioille. Nuo keltaiset raukat näkyvät mukaantuvan kaikkeen. Varmaan heille maksetaan hyvää palkkaa.

"Enpä juuri tiedä", sanoo Wen Siang, "kuukaudessa ansaitsevat he kymmenen kruunua. Ja sillä saavat he tulla toimeen perheineen ja taloineen. Ja mikä on kummallista, he tulevatkin!"

Rannat muuttavat taasen muotoaan. Vuoret vaihtuvat metsäisiksi harjuiksi, joita katkaisevat peninkulmaiset tasangot. Niillä kasvaa maissia, riissiä, vehnää, tupakkaa ja opiumia ylellisessä runsaudessa ihmisten kuhinan keskellä. Kaikkialla on elämää ja melua kirkkaan siniseltä taivaalta paistavan hehkuvan auringon alla. — Mutta miljoonat liukuvat heidän ohitsensa kuin elävät kuvat, jotka eivät ole oikein todellisia. He katselevat kaikkia, aivan kuin katsellaan näytelmää aitiosta.

"Odottakaahan", sanoo Wen Siang, "korkeat herrani saavat pian likempää katsella muurahaiskekoa. Mutta ei ole kiirettä. Kiina on laaja ja Yangtsekiang on tuhannen peninkulman pituinen."

Likiang kiitää taasen pilvenkorkuisten vuortenhuippujen välissä; yö lähestyy ja kuu nousee vuoren takaa, jonka se on nähnyt siinä satojatuhansia vuosia. He laskevat rantaan täksi yöksi ja Likiang kiinnitetään.

Illalliseksi syövät he kalarikkaasta joesta pyytämäänsä lohta, riisiä, jota Wen Siang syöpi kahdella tikulla, banaaneja, viinirypäleitä ja teetä. Wen Siang valmistaa sen maan tavalla: vähän teelehtiä kupin pohjalle, kiehuvaa vettä päälle ja niin on tee olmista.

"Ching ksien sheng wan sha", sanoo Wen Siang, "tahdotteko kupillisen teetä?" ja hän vaatii, että se on juotava tulikuumana heti.

"Kyllä ja siitä sanookin eräs meikäläinen oppinut: 'Tee on parempaa kuin viini, sillä se ei ole päihdyttävää. Ei se myöskään viekoittele meitä ihmisiä tekemään tyhmyyksiä, joita sitten pitäisi selvänä katua! Tee on vettäkin parempaa, koska se ei kuleta mukanaan tauteja niin kuin useinkin vesi, joka mädätessään saastuttaa kaivot.'"

Ilta on ihmeen ihana. Joki virtaa tyynenä ja hiljaisuutta häiritsevät vain silloin tällöin laulut ja käheät huudot djonkeista, jotka, liukuvat heidän ohitsensa tummalla veden pinnalla.

Almkvist on sytyttänyt piippunsa. Ilta on liian kaunis nukuttavaksi. He keskustelevat etsittävistään. Wen Siang on varma siitä, että he kohtaavat Kukunor'in jossakin alempana, ehkä yhdessä noista Yangtsekiang'in monista valtainvälisistä satamista. Erik tarttuu tähän toivoon, joka, vaikka se onkin heikko, on kuitenkin toivo.

Sitten kertoo Wen Siang Kiinasta. Hän istuu kuunvalossa, joka vaalentaa hänen kasvonsa, niin että silmänsä näyttävät tummemmilta.

"Kiina on niin suuri, ettette ajatuksissanne voi ollenkaan kuvitellakaan sen laajuutta. Kuinka voidaan ajatella sellaista väenpaljoutta, jolla on samanlainen ajatustapa, samallaiset ihanteet, yhteinen tuhansien vuosien vanha sivistys ja isänmaa? Puhutte Euroopan suurvalloista. Niin tietysti! Kukin niistä on tuskin jonkun maakuntamme kokoinen. Jos Eurooppa joskus tyhjentyisi asukkaistaan, ja me nyt Kiinassa asuvat kiinalaiset siirtyisimme sinne, niin täyttäisimme sen Nordkap'ista aina Gibraltar'iin, Moskovasta aina Tukholmaan asti. Matkustakaammepa sellaisessa valtakunnassa. Lähdemme Nordkap'ista. Matkustamme Skandinavian halki ja kaikkialla tapaamme — emme ruotsalaisia, norjalaisia emmekä tanskalaisia, — vaan keltaisia. Jokainen ihminen Tukholmassa, Kristianiassa ja Köpenhaminassa on kiinalainen, jatkamme etelään: suuressa Saksan valtakunnassa ja kaikkialla tapaamme kiinalaisia. Berlin'issä ei ole muita kuin kiinalaisia ja jokainen suurkaupunki toisensa jälkeen on täynnä kiinalaisia. Matkustamme Böhm'issä, sitten pitkin Tonavaa, saavumme Wien'iin, Budapest'iin, käymme Balkanin valtioissa, Turkissa, Kreikassa ja kaikkialla näemme — ainoastaan kiinalaisia. Italiassa, pyhässä Roman kaupungissakin, aina vain kiinalaisia. Menemme Alppien yli ja jokaisessa vuoristomajassakin kiinalaisia; Ranskaan, Pyreitten vuoristosta Kanaliin, Pariisin miljoonakaupungissa, kaikkialla kuhisee kiinalaisia. Englannissa, Lontoosta Dublin'iin, Dublin'ista Edinourg'lin, on jokainen kohtaamasi ihminen kiinalainen! Sitten vielä Hollannissa, Belgiassa ja koko Pyreneitten niemimaassa et näe muita kuin kiinalaisia. Kun sitten olemme matkustelleet ristiin rastiin kaikki nuo kuusi suurvaltaa ja kaikki pienemmätkin, emmekä ole tavanneet muita kuin kiinalaisia, niin on meillä vielä jälellä Venäjä, Njemen'istä Ural'iin — koko tuo summattoman suuri Venäjä. Kuljemme tuossa suuressa valtakunnassa ja näemme vain joka kylässä kiinalaisia. Ja sitten kun koko maailmanosa, joka valkoisille edustaa 'maailmaa', on täynnä kiinalaisia, niin jääpi kumminkin vielä sen verran jälelle, että ne pystyvät asuttamaan Yhdysvallat. — Niin suuri on Kiina ja niin lukuisat sen asukkaat."

Wen Siang'in ääni kaikuu heleänä ja kuutamossa näkevät he hänen kasvojensa hiukan punoittavan.

"Tämä jättiläisvaltakunta nukkuu ehkä, mutta kuolla ei se voi! Se herää hitaasti uroon lailla, jolla ei ole kiirettä. Älkää luulko, ettei Kiinassa toimita. Kyllä, sillä kansa, joka lamautuu, kuolee. Mutta Kiina elää. Se edistyy. Ettekö juuri te, länsimaitten lapset omista tuota kaunista sananlaskua, jota ehkä ette itse ymmärräkään: 'Uskova ei pidä kiirettä!' Ei, Kiinalla ei ole mihinkään kiirettä, sillä on pitkälti vielä maailman loppuun ja Kiinalla on tarpeeksi aikaa saavuttaakseen sille kuuluvan maailmanvallan!

"Halveksimme teitä, länsimaalaiset, jotka kunnioitatte raakaa voimaa. Puhutte tuovanne meille länsimaista sivistystä, joka esiintyy täällä murhina, rikoksina, kiristyksinä ja kaikenlaisena väkivaltana."

"Wen Siang", yrittää Erik, "unhoitathan lähetyssaarnaajamme, jotka ovat tuoneet teille Kristuksen. Olethan itsekin sanonut uskovasi Kristukseen!"

"Min, Kristukseen!" Wen Sian g lausuu tuon nimen syvällä vakaumuksella. "Tuohon laupiaaseen nazarealaiseen." Mutta sitten säkenöivät hänen silmänsä jälleen. "Luuletteko meidän voivan sitä milloinkaan unhoittaa, että se, jota nimität kristinopiksi, pakoitetaan mieliimme asevoimalla? Jos tuntisit fan-jens'iein, muukalaisten, menettelyt Kiinassa, niin sinua inhottaisi! Kultaa Eurooppa palvelee eikä Kristusta. Oletko unhoittanut, että Eurooppa kahdella verisellä sodalla pakoitti meille opiumipaheen? Lähetyssaarnaajat, saavat — nämä ihmiset, jotka kanuunain paukkuessa julistavat meille rauhan evankeliumia! Nämä hullut, jotka riidellen keskenään rakentavat asuntojansa isäimme haudoille ja jotka alituisesti kutsuvat tänne vierasta asevoimaa kukistamaan niitä, joita he itse ovat yllyttäneet kapinaan! Sellaista on tuo kristinusko, jota olette meille opettaneet. — Sanot minun uskovan Kristukseen. Niin uskonkin ja ehkä onkin hän kerran voittava tämän kansan, jonka suurimpana ikävänä on: 'Rauha maassa'. Ihmiskunnan kehto oli itämailla ja täällä on se jälleen syntyvä… ei Euroopassa; tuossa kristillisessä Euroopassa… Tahdotko pilkata Jumalasi nimeä, koska lausut sen tässä yhteydessä? Tiedätkö, mitä Eurooppa antaa näille n.s. 'pakanamaille'? Tiedätkö, mitä Saksan kristityt joka vuosi lähettävät mustille alamaisilleen Afrikassa, paitsi uusia testamentteja? — niin, ainoastaan 50 miljoonaa litraa paloviinaa! Ja meitä kohtaan eivät huolenpitonne kyllä lopu opiumisotaan! Onhan vielä paljon jälellä, johon eurooppalainen sivistys voi meidät pakottaa! Kuinka monella kanuunalla esim. aiotte pakottaa Kiinan juomaan whiskyä ja paloviinaa?"

Erikiä värisyttää. Nuoren kiinalaisen ääni värähtelee kiihkeästä tuskasta, surusta ja vihasta. Se vetoaa Erikin oikeudentuntoon ja hänen nuori, lämmin sydämensä myöntää syytökset oikeiksi. Silmänsä kiiltävät kyyneleistä.

"Kuule Wen Siang", sanoo hän ja ojentaa kätensä ystävälleen, "en ole osallinen tuossa… ajattelen kuten sinäkin… ja jos voisin, niin mielelläni auttaisin kansaasi oikeuksiinsa. Mutta mikä olen minä ja mitä voin saada aikaan? Ja vaikka sinun kansasi onkin noin kihisevän suuri, niin onhan se kuin turvaton lapsi Euroopan pajunettien edessä. Kansalaistesi täytyy oppia käyttämään raakalaisten miekkaa!"

Wen Siang katsahtaa ylös… ja katsoo kauan Erikiä silmiin. Hänen innostuksensa on kadonnut ja katseensa on lempeä ja hymyilevä kuin meri myrskyn jälkeen.

"Älä pelkää", sanoo hän harvakseen ja kumoamattomalla vakaumuksella, "älä pelkää, vielä on aikaa maailman loppuun. Emme kiirehdi. Kun kerran olemme valmiit sotaan, niin kostamme yhdellä lyönnillä kaikki entiset vääryydet!"

MITÄ TAPAHTUI KELTAISEN-KISSAN-VIRRALLA.

Olla päivästä päivään Yangtsekiang'illa, mutta aina vain joella, eikä milloinkaan maissa, maanasukasten seurassa, se alkaa tuntua perältäkin yksitoikkoiselta, ja Almkvist on hermostunut ja kärsimätön.

Likiang on kiitänyt erään järven poikki ja kulkee nyt keltaisten kalkkikivikallioiden välissä. Wen Siang istuu katsellen herkeämättä joen oikeanpuoleista rantaa. Erik naurahtaa. "Katsokaa", sanoo hän ja viittaa muutamaan kummallisesti muodostuneeseen vuoreen, "eikö tuo ole aivan kuin suuri keltainen kissa?"

Juuri tuohon kallioseinään oli kiinalainenkin tuijottanut. "On kyllä ja sentähden kutsummekin tätä joenosaa Huang-Mvahusia'ksi, joka raakalaiskielelle käännettynä on: 'Keltaisen-kissan-virta'. Ja tämä on juuri se paikka, jossa saamme tietoja ja sitten teemme päätöksemme. Nousemme pian maihin."

Mitä merkitsee tämä hämärä puhe? Mutta Wen Siang ei rupea selittämään, hän kääntää vain Likiang'in kokan maata kohti ja löytää satamapaikan muutamien vedestä esiinpistävien suurien kivien välistä. Läiskis! Wen Siang hyppää veteen. Hän uipi ja ajellun pään musta hiuspiiska lähestyy maata kapeana viiruna. Kas, nyt pääsi hän maalle ja seisoen keltaisella hiekalla pudistelee hän itseään kuin koira. Mutta mitä nyt? Almkvist tarttuu kiikariin ja huomaa Wen Siang'in pienen, keltaisen tiikerikissan tavoin kiipeävän suoraan ylös keltaisen kissan kalkkiseinää. Mitä hän sieltä hakee? Ah — nyt hän pysähtyy, kuuluu huudahdus… ja kas, hänellä on jotakin kädessään! Nyt laskeutuu hän, juoksee jyrkännettä alas rannalle ja syöksyy veteen. Hetken kuluttua seisoo hän Likiang'issa keskellä vesilätäkköä, joka valuu virtanaan hänen vaatteistaan.

Hän näyttää erästä patruunanhylsyä, josta hän vetää esille punaisen paperikaistaleen. Hän silittää sen.

Ja Wen Siang on oikeassa, ne ovat kiinalaisia, pystysuoriin riveihin kirjoitettuja kirjaimia. Hän lukee läpi ne vielä kerran ja sytyttää sitten paperin tulitikulla palamaan. Se leimahtaa ja muuttuu tuhkaksi.

"Kyllä, jalosukuiset viisaat, kuulkaahan vain: nyt on aika käsissä, jolloin saatte astua 'Taivaanvaltakunnan' pyhälle kamaralle. Tuo, joka muuttui tuhkaksi käsissäni, käsitteli…"

"Sitä, jota etsimme. Tämän ahtaan kulkuväylän suussa on muudan valtainvälinen satama. — Ja kiinnitettynä sen yhteen laituriin on — Kukunor."

Mutta Wen Siang ei halua sanoa enempää. Hän panee Likiang'in taas käyntiin. Ja jälleen kyntää sen keula Yangtsekiang'in keltaista vettä.

On yö, kun Likiang pujottelee varovasti satamassa vilisevien djonkkien ja virtaveneiden lomitse. Erikin ja professorin voimatta tehdä selkoa, milloin ja niissä, on äkkiä pari "Taivaanvaltakunnan" poikaa ilmestynyt Likiang'iin. Ne ovat hiljaisia ja tyyniä, totellen Wen Siangln pienintäkin viittausta, ja näyttävät tuntevan kaikki sataman sopukat ja sokkelot.

Kaikki ovat vaiti, pimeys ympäröitsee heidät, mutta hämärästi erottaa Erik rivin loistavia silmiä, jotka ovat kauempana satamassa olevan höyrylaivan, Kukunor'in, valaistuja ikkunoita.

Tuolla siis! Erik pui nyrkkiä. Hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen, että tuolla, tuolla noitten valojen takana, joita joskus joku ohikulkeva orja himmentää, on ehkä Arnaluk…

Joku tarttuu kiinteästi hänen ranteeseensa, lämmin hengähdys hipaisee hänen poskeansa ja ääni kuiskaa:

Nyt tuntee Erik Wen Siang'in äänen. Sitten näkee hän tuhansia tähtiä, sillä hän on lyönyt otsansa muutamaan parruun ja makaa selällään muutaman kiinalaisen virtaveneen pohjalla. — Mutta Likiang liukuu pois pimeässä noitten kahden kiinalaisen ohjaamana.

"Olemme turvassa", kuiskaa Wen Siang hengästyneenä, "mutta se olikin viime tingassa. Katsokaahan!"

Ja aivan oikein. Jos he olivat tahtoneet karttaa kiinalaista satamapoliisia, niin ei heillä todellakaan ollut ollut hetkeäkään hukattavana, sillä samassa valaisee sähkövalonheittäjä tummaa veden pintaa. Se kohtaa vain kiinalaisen virtaveneen satojen samallaisten joukossa… ja siirtyy välinpitämättömänä syrjään — sellaista se ei hae. Kas, nyt sai sädekimppu vauhtia, mutta Likiang on jo kaukana mustalla ulapalla. — —

Likiang, tuo hyvin rikoksellinen, selvästi odotettu moottorivene, oli varakuninkaan sinä iltana antaman määräyksen mukaan kaikella muotoa pidätettävä, ja jos se koettaisi päästä pakoon, oli se tykinlaukauksella estettävä. Ja näyttää todellakin kuin aikoisi tuo pieni vene päästä karkuun varakuningas Ho-chavkuin'ilta. No saakoonpa se siis pommin muitta mutkitta! Tykkimies tähtää kanuunallaan, jonka kirkas piippu suuntautuu juuri siihen paikkaan, jossa tuo kirkas valo sattuu partaan messinkiheloihin. Laukaise! Lyhyt, terävä paukaus, välähdys pimeässä, läiskäys kaukana selällä — suuri aalto, jonka virta tasoittaa, Likiang'in palaset ovat Yangtsekiang'in pohjalla.

Kaikki on tapahtunut muutamassa hetkessä. "Mutta siinähän oli ihmisiä veneessä", sanoo Erik, "ja ne…"

"Ne", vastaa Wen Siang, "älä heitä surkuttele — esi-isänsä ovat heitä vastassa, ja perhetemppelissä saavat tulevat sukupolvet lukea heidän nimensä niitten joukossa, jotka ovat kunnostautuneet. Ne olivat kuleja ja ehkäpä he syntyvät jälleen mandariineina. — Mutta emmepä me vielä ole varjojen maassa. Likiang on vajonnut muukalaisineen, luulee varakuningas. Ja luullakseni annamme hänen ollakin siinä uskossa, vai mitä. Ja että se tulisi helpommaksi, niin sallikaa korkeat jalosukuiset isäntäni, että tuota teitä ympäröivää, silmiähivelevää loistoa vähän muutetaan — sallikaa minun pukea teidät kiinalaisiksi."

"Niin, — kätevä parturi… irtoletti… vähän saksanpähkinän mehua ihoon… silkkipaita, — siinä kaikki!"

Hän hymyilee, mutta väkinäisesti. Hän tuntee sydämessään jotakin epämääräistä, hiipivää pelkoa. On kuin joku vaara olisi lähestynyt tämän suunnattoman maan sisimmästä, hiipinyt ja ympäröinyt heidät miljoonain vihan uhkaavana muminana Kiinassa.

KYMMENEN SUKUKUNNAN KADULLA.

Wu-Tis'in talo on Kymmenen sukukunnan kadun varrella. Se on pieni, matala ja muutenkin mitätön, rakennettu puusta ja pajuista, liimattu kuin numero kadun yksitoikkoiseen taloriviin. Pari hyvin vernissattua nimikilpeä, jotka riippuvat oven kummallakin puolella, ilmaisevat suurilla, kultaisilla, kiinalaisilla kirjaimilla liikkeen nimen: "Ylistetty rehellisyys." Maan messinkisiä reikäraha-ketjuja heiluu tuulessa ja julistaa Wu-Tis'in harjoittavan vaihtokauppaa. Itse seisoo hän, nojautuneena nerokkaasti leikeltyyn myymäpöytään, joka erottaa kaupan kadusta. Arvokas Wu-Tis nauttii auringosta, eikä ollenkaan välitä kadun ilmaa saastuttavasta, sakeasta löyhkästä. Hänen vanhat silmänsä ovat jo aikoja sitten tottuneet likaan ja roskatunkioihin. Hän elää liassa ja voi hyvin siinä, niinkuin esi-isänsäkin ennen. "Ylistetty rehellisyys" on kulkenut perintönä kymmenessä polvessa. Puodissa säilyttää hän kilpeä, jolla liike kolmesataa vuotta takaperin avattiin. — Mitähän hän nyt ajattelee, tuo vanha kaljupää, jonka harmajassa niskapiiskassa auringonsäteet leikittelevät? Hän nauraa hyväntuulisena harmajaan partaansa, sillä kaupungissa on kolmena päivänä sattunut levottomuuksia. Kauppa ja kaikki liikenne ovat pysähtyneet ja merkiksi siitä, että hallitus on menettänyt kaiken kärsivällisyytensä, on kansa päättänyt ottaa lain sovelluttamisen omiin käsiinsä ja sentähden ovat puoditkin suljetut. Ja sitten on myrsky puhjennut, eikä todellakaan ilman syytä.

Lähetyssaarnaajat ovat rakentaneet kirkon heidän temppelinsä paikalle! Tällä ovat he loukanneet kiinalaisten pyhimpiä tunteita. Viha kiehuu, jota Kolau-hui lietsoo: "Kuolema muukalaisille!" Lähetyssaarnaajat ovat paenneet, kirkko palaa ja liekit leimuavat mustalle yötaivaalle. Kirotut olkoot Fan-Kvai-tse't, nuo vieraat paholaiset, jotka saastuttavat isäimme haudat! Kaiken tämän näki Wu-Tis yöllä ja hänen silmänsä hekkumoivat. Mutta suloisinta kaikesta oli tuo, josta hänen vanha sydämensä oikein lämpeni, nimittäin lähetyssaarnaajien sihteerin katkaistu pää Hata-portilla. Se oli pantu häkkiin, koska siinä ei ollun niskapiiskaa, josta se olisi voinut riippua.

Wu-Tis'in iloinen hymy jähmettyy. — Nyt muistaa hän nuo pari omituista, letillistä ja kiinalaisiksi puettua miestä, jotka tuo nuori veli oli tuonut sinne edellisenä yönä ja kätkenyt sisimmäiseen huoneeseen. Ketä ne olivat? Wu-Tis kalpeni jo ajatuksestakin kysyä, sillä mitä olikaan Wen Siang kuiskannut hänen korvaansa? Tuon salaisen sanan, joka yhdistää koko maailman veljet. Ja mitä näyttikään hän kädessään? Ylimmäisen neuvoston salaisella tunnuksella varustetun sormuksen, jota jokaisen veljen oli toteltava epäröimättä ja kyselemättä. Ah, kun vain asia ei olisi ollut niin, niin millä ilolla ei Wu-Tis'in vanha käsi silloin olisikaan hirttänyt nämä pari Fan-jen'ia lähetyssaarnaajan pään viereen! Sillä varmaan ovat he muukalaisia, nuo kaksi! Nehän puhuvatkin ainoastaan raakalaisten kieltä! Mutta hiljaa! Wu-Tis osaa vaieta. Kun Wu-Tis oli tarpeeksi katsellut vilinää, likaa ja kuunnellut mielihyvällä melua, niin palasi hän sisähuoneeseen katsomaan, miten hänen suojaansa uskotut vieraat jaksoivat. Eikä viivykään sitäpaitsi kauan, ennen kuin hän suhtautuu suopeammin Almkvistiin. Hänhän on jotenkin mukiin menevä, vaikka onkin raakalainen ja Wen Siang on valmistanut tietä myötätuntoisuudelle kertomalla, että nuo molemmat tulevat kaukaa, eräästä pienestä maasta, joka ei voi lähettää Kiinaan sotamiehiä eikä lähetyssaarnaajia. Wu-Tis, jolla on liiketuttavia satamassa, puhuu sujuvasti englannin kieltä, ja puhelias kun on, niin keskustelee hän mielellään oppineen eurooppalaisen — ah anteeksi, pohjoismaakunnista kotoisin olevan veljen kanssa.

"Niin vajonneena mietiskelyihin, pohjoisesta tuleva korkea veljeni", alkaa hän, "ah, täytyyhän noin suuren hengen ikävystyä kurjassa, haisevassa luolassani, joka ei ansaitse ihmisasunnon nimeä. Etkö tahdo kohottaa timanttikirkkaita silmiäsi nöyrän palvelijasi puoleen ja aukaista ambraa tuoksuvaa suutasi, että minä kurjuudessani saisin nauttia sinun suuren viisautesi hedelmistä?"

"Varmaankin", sanoo Wu-Tis, "ikävöivät poikasi ja tyttäresi sinua ja siunaavat kotiin tuloasi!"

"Voi onnetonta… ei poikia! Kuka sitten pystyttää muistomerkkisi ja raivaa sinulle tietä varjojen maassa? Ehkä saakin sielusi vuosisatoja kuljeskella ympäri nälkäisenä kerjäläisenä, syntymättä uudestaan lihaksi ja vereksi… Mutta koska vaimosi on hedelmätön, niin miksi et häntä hylkää?"

"Vaimoniko?… Eihän minulla ole minkäänlaista… olen varmasti ja kokonaan naimaton!"

"Voi sinua hullua, ei vaimoa!… Olisitpa silloin nähnyt minun, kun hän olin nuori… kaunis, sanon sinulle, hurmaava! Hänen poskensa olivat valkoiset kuin mantelipuun kukka, hänen vartalonsa sorea kuin piilipuun runko, huulet kuin punaiset viikunat ja silmät loistavat kuin kirkkaat auringon säteet. Käyntinsä oli kuin tuulessa huojuva puu ja jalanjälkensä kuin lotuskukat. Ihana, sanon sinulle, oli tämän matalan majan koristus!"

Noin haastelee vanha Wu-Tis. Ja kun Almkvist ei vastaa, meneskelee hän taas kauppaansa, joka myös! on hoidettava. Erik on pimeän tultua ollut pari kertaa ulkona Wen Siang'in kanssa ja onnistunut jotenkin hyvin näyttelemään kiinalaista, — vaikka mykkänä.

Tänään tuopi Wen Siang uutisia. Hänen on onnistunut puhutella erästä
Kukunor'in laivamiestä. "Kuunnelkaa nyt", sanoo Wen Siang Erikille ja
Almkvistille, "mitä hän kertoi minulle. Kukunor näkyy lähteneen
New-York'ista siihen aikaan kun sanomalehti kertoi; se on ollut
Bombay'ssa, josta mentiin Shanghai'hin ja matkaa jatkettiin
Yangtsekiang'ia ylöspäin, Laivamies otti pestin Hankow'issa ja hänen
tietonsa ovat siis suurimmaksi osaksi laivasta saatuja."

"On ja ei. Laivannee tiesi kyllä jonkun naisen olevan laivassa; hän ei itse ollut nähnyt naista muuta kuin vilaukselta, silmäyksen suurista tummista silmistä ja suuren, keltaisen tukan…"

"… mutta milloin ja missä hän oli tullut laivaan, ei mies tietänyt, sanoi ainoastaan sen, että nainen oli siellä hänen tullessaan laivaan. Muuten on laivaväkeä ankarasti kielletty ilmaisemasta naisen siellä oloa. Hänet on pysytettävä siellä, vaikka henki menisi."

Wu-Tis on kuunnellut tarkkaavaisesti. Hänen halkinaisilla huulillaan väreilee halveksiva hymy.

"Niin", sanoi hän, "hän puhui, koska hän oli valkoinen. Valkoisen miehen omatunto on kullalla ostettavissa!"

Almkvist ehdottaa, että pyydettäisiin heti poliisin apua Arnaluk'in vapauttamiseksi. Hehän ovat eurooppalaisen rodun edustajia, joita vastaan ei rankaisematta tehdä vääryyttä.

Wen Siang kuuntelee kärsivällisesti. Hän tuntee nyt professorin siksi hyvin, ettei hän koetakaan keskeyttää hänen esitelmiään. Mutta professorin lopetettua puhuu Wen Siang.

"Arvoisa herra", sanoo hän ja kumartaa syvään, niin kuin aina, jolloin hän tahtoo peittää hymyään — "tyhmä ja yksinkertainen palvelijasi ei uskalla vastustaa viisauttasi. Se virtaa makeana hunajana rusohuuliltasi, mutta aivoni eivät kumminkaan voi käsittää viisautesi kirkasta virtaa. Kaupungissa on levotonta, lähetyssaarnaajan pää irvistää varottavasti Ha-ta portilla, kansa haluaa jäähdyttää vihaansa muukalaisten verellä. Vaikka korkea herrani onkin niin kansalaiseni näköinen, niin voi sana ja liike ilmaista kaikki. — Ja silloin! Emme voi myöskään hallitukselle, jos nyt sellaista on olemassa näin levottomina aikoina, esittää ahtaan kirjallisia vaatimuksia tuohon nuoreen neitiin nähden, joka, niinkuin otaksumme, on vasten tahtoaan viety tuohon laivaan. Meidän on odotettava. Kukunor ei voi nousta ylemmäksi Yangtsekiang'ia. Se lähtee täältä taas itään päin. Me seuraamme. Ja ensimmäisessä valtainvälisessä satamassa käännymme erään konsulinviraston puoleen."

"Todellakin", sanoo Wu-Tis, "kummallinen ehdotus: kääntyä Fan-jens'ein puoleen saamaan oikeutta!"

Wen Siang saa vanhuksen vaikenemaan katseellaan ja jatkaa: "Niin sen täytyy tapahtua, muuta keinoa ei ole."

"Viikkojako? Kuukausiako? Wen Siang, ajatteletko, mitä sanot? Tiedätkö mitä se merkitsee ihmiselle, joka koko sielullaan pyrkii ikävöimäänsä päämaaliin kuin — — —?"

Wen Siang katsoo Erikiä omituisesti. Miten hänen silmänsä on suuret ja mustat.

"Minäkö en tietäisi — — voi sinua hullua!" ja kääntyen ympäri poistuu hän sanaakaan enään sanomatta.

Mutta Wu-Tis nauraa partaansa. "Täytyy aina totella viisaampaa ja tässä tapauksessa… Mutta mitä sanotte pienestä virvokkeesta? 'Ching hsien sheng wan sha?'"

"Kyllä, kiitän", vastaa Almkvist. Tuon kiinalaiseni lauseen on hän kuullut jo siksi usein, että hän sen ymmärtää.

SALAPERÄISIÄ SUUNNITELMIA JA KOSKEMATON VUODE.

Professori Almkvist'illa ei näytä olevan mitään käsitystä ajasta eikä paikasta. Kun Erik ilmaisee kiihkeää kärsimättömyyttään, katsoo professori hyväntahtoisesti häneen, kuulematta mitä hän sanoo. Professori on selvästi synnytystuskissa. Joku suunnitelma näyttää olevan kypsymässä hänen piiskakoristeisessa päässään.

Toisin sanoen, professori on hajamielinen, voipipa melkein sanoa tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Almkvist on jo kauan aikaa sitten menettänyt kaiken toivonsa pelastaa Arnaluk'in. Hän oli huomannut sen heti, että tuo rakas lapsi oli kadotettu, niin pian kuin hänen ryöstäjänsä olivat saaneet tytön Intian sokkeloihin. Hän ei usko ollenkaan siihen, että tyttö olisi vielä Kukunor'issa. Jos se todellakin on Rokka'n laiva, niinkuin näyttää, niin ei hän itse kumminkaan ole enää laivassa. Hän on turvassa jossakin Intian lokerossa, josta ei häntä kukaan löydä. Tällainen on professorin vahva luulo, mutta hän pitää sen omana tietonaan. Hän on suutuksissaan ainoastaan sentähden, että häntä jutkautettiin Llassa'lla.

Suunnitelma ruumiillistuttaa ihmisten ajatukset sähköllä, paljastaa niitten syvimmät salaisuudet ja selvitellä niitten salaisimmatkin lokerot, kiinnittää kokonaan hänen ajatuksensa. Sitten kuutamoyön, jolloin hän Franz Josephin kannella uskoi salaisuutensa Erikille, on aate itänyt hänen aivoissaan. Hän tuntee, miten teos lähenee ratkaisuaan aivojen ahkerassa työpajassa. Itse kemiallinen koneisto on jo kyllä valmis. Sen on hänen johdollaan valmistanut muudan maailman kuuluisimpia sähköliikkeitä. Hän voi jo saada valotaulussa näkymään muutamia ruumiin sähköilmiöitä. Kuvissa voi hän esittää muutamia suoliston ja hermoston tuntumattomia liikunnoita. Mutta kuvittaa sähköllä ihmisajatuksien sanomattoman monimutkaisia fyysillisiä ilmiöitä ajatuksien koneessa, aivoissa, siihen ei hän vielä kykene. Siitä puuttuu vielä tuo joku, jonka hän toivoo löytävänsä jostakin vanhasta tibetiläisestä luostarista, missä maailmasta eronneet buddalaiset munkit paastoamalla ja ajattelemalla ovat voineet kohottaa sen esiripun lievettä, joka kätkee ihmisten typeriltä ja maahan sidotuilta katseilta todellisen hengen ja aineen eroituksen.

"Tibet'issä pitäisi minun olla", huokaa Almkvist tiedemiehen itsekkyydellä, sillä aate, ennenkuin se on saanut muodon, hallitsee kokonaan hänen henkistä minäänsä. "Kultaisen virran maan" löytäminen, joka tuotti hänelle niin kuuluisan nimen ja sitäpaitsi paljon rahaakin, ei olisi mitään sen maailmanmaineen rinnalla, jonka hän saavuttaisi, jos hän lahjoittaisi ajatuksia synnyttäjille, aivoille sellaisen aavistamattomien kehitysmahdollisuuksien koneen.

"Tibetiin!" vaikeroi professori. Hän ei muista enää noita äärettömiä erämaita, hietatasankoja, joissa ilma on niin kuumaa kuin leivinuunissa, ei myöskään jääkylmiä vuorenhuippuja, pyörryttäviä jyrkänteitä, noita kaikkia tuhansia vaikeuksia, jotka täytyi voittaa… "Tibetiin!" Almkvist päättää sen silloin. Hänen täytyy päästä sinne! Hän varustaa matkueen. Hän ei välitä Wen Siangista! Hän tekee kapinan! Kulta saa aukaista tien! Englantilaisilla seteleillä saa kyllä luottoa Kiinan sydämessäkin.

"Professori! Professori Almkvist… en jaksa enää", uikuttaa Erik. "Teidän täytyy puhella kanssani tästä. Emmehän voi olla täällä ijankaiken toimetonna!"

Almkvist palaa taasen maailmaan. "Ei, ei, eipä tietenkään — sitä emme voi. Mutta nykyään en näe mitään mahdollisuutta… kunnes kapina on kukistettu… Kukunorhan ei purjehdi vielä… tarkoitan, että Wen Siang oli ehkä oikeassa, neuvoessaan…"

On myöhäinen ilta. Erik menee makuuhuoneeseen ja heittäytyy vuoteelleen… ja professori palaa takaisin Tibetiin.

Silloin tulee Wu-Tis kuin käskettynä. Hän on juuri oikea mies, jota voi käyttää.

"Wu-Tis", sanoo Almkvist karkeasti, "pidätkö kullasta, paljosta kullasta… kullasta, joka kilisee näin?" Wu-Tis kohottaa kiivaasti kunnianarvoista päätään.

"Näinkö?" VVu-Tis katsoo paperiin, jota Almkvist pitää hänen silmäinsä edessä. Se on sadan punnan seteli.

"Muukalainen", sanoo hän, jättäen samalla kaiken teeskentelyn, "olen kauppias, enkä häpeä toivomasta kunniallista voittoa. Saavuttaakseni kunniallisia tuloksia olen aina valmis auttamaan sovitulla palkkiolla."

"Pidä siis tämä, kunnianarvoisa", sanoo Almkvist ja ojentaa ukolle setelin, "pidä se pienenä etumaksuna sitoumuksesta, jonka tulen kanssasi tekemään."

Tällä teollaan voittaa Almkvist vanhuksen sydämen ja vielä enemmän, kun Wu-Tis kuulee, että Almkvist haluaa hänen apuaan palatakseen sinne, mistä oli tullutkin.

Ja niin keskustelevat he kauan kuiskaillen keskenään, Erikin nukkuessa ja Wen Siangin ollessa ulkona.

Eräs kiinalainen kanuunavene on saapunut ja sen lohikäärmelippu liehuu tuulessa. Se näyttää rauhoittavan mieliä. Kaikki menee taas hiljaista menoaan. Valtiomiesten on nyt ainoastaan kiskottava pyöreä korvaussumma köyhältä väestöltä.

"Nyt kai voimme heittää nämä naamiopuvut nurkkaan", sanoo Almkvist ja pyörittää harmissaan niskapiiskaansa.

"Ei vielä, mutta aika lähenee. Ylihuomenna jatkamme maitse pohjoiseen", vastaa Wen Siang.

"Niinkuin sanon. Itäisemmässä satamassa on meillä suuremmat edellytykset kuin täällä."

"Ei milloinkaan! Nyt kun kaupungissa taas on rauhallista, ei ole mitään syytä viivyttelemiseen. Arnaluk on vain muutaman askeleen päässä täältä… on mahdoton siirtää sitä tuonnemmaksi… menköön sitten syteen tai saveen!"

Wen Siang kohottaa olkapäitään. "Taas nuo samat puheet. — Puhukaamme huomenna lähemmin."

Mutta ovessa pysähtyy nuori kiinalainen. Hän kääntyy, epäröipi hetkisen ja menee sitten Almkvistin luokse.

Ja jäätyään kahden, sanoo Wen Siang: "Tahdon ilmoittaa teille sanan, ainoastaan yhden, joka teidän on painettava mieleenne ja jota ette saa milloinkaan… kuulitteko… ette milloinkaan sanoa muille. Jonakin päivänä saatte tietää, miksi teidän täytyy tuntea tuo sana."

Wen Siang hymyilee. "Ette, itämailla on arvoituksensa. Mutta muistakaa tämä sana." Ja kumartuen kuiskaa hän Almkvistin korvaan sanan, jonka tämä painaa mieleensä.

— — On ilta. "Hyvää yötä", toivottaa Erik professorille, "olen väsynyt ja menen nukkumaan."

Siten on professori taasen kahden Wu-Tis'in kanssa. Vanhus tutkii tarkasti, ettei kukaan kuuntele. Sitten kertoo hän kuiskaten, miten pitkälle valmistukset ovat joutuneet. Tusina hevosia on ostettu. Yangtsekiangin yläjuoksun varrella olevaan Batang'iin on lähetetty käsky kameelien ostosta ja on niitten oltava siellä valmiina. Varustukset ovat melkein valmiit. Villapeitteitä, keittoastioita, työkaluja… sitäpaitsi korutavaroita, kiinalaisia silkkikankaita y.m. sellaista kauppatavaraksi matkalle, ja kiinalaista käypää rahaa. Kaikki nämä ovat valmiit, mutta ne maksavat. "Rakas muukalainen, nuo hevoskauppiaat ovat, suoraan sanoen roistoja… niitä ei tahdo saada maksetuksi millään… kelvottomia!"

"Kuinka paljon?" kysyy vain Almkvist. Wu-Tis mainitsee kahdenkertaisen summan ja professori maksaa tinkimättä. Wu-Tis kätkee Englannin pankin setelit poimulliseen silkkipaitaansa.

"Sitten on jäljellä ainoastaan tulkki, mies, joka on kielenänne ja oppaananne… Olen löytänyt sellaisen, mutta hän on kallis, hyvin kallis!"

Teetä tuodaan ja Wu-Tis pääsee puheen alkuun. Hän pitää kertomisesta ja puhuu katkeamatta.

"Yhtä en ymmärrä", sanoo Almkvist, toisen vähän välillä hengähtäessä, "teitä sanotaan 'keltaiseksi roduksi', mutta Wen Siang'in kasvothan ovat marmorinvalkeat."

"Niin ovat. Tämän maan rikkailla ja arvokkailla suvuilla, joitten esi-isät ovat vuosisatoja harjoittaneet kirjallisia tutkimuksia ja harvoin antautuneet auringon paahdettaviksi, näillä, jotka eivät milloinkaan kulje jalkaisin palatsiensa ulkopuolella, vaan aina kannattavat itseään kuleilla, ei ole työtätekevän, maataviljelevän väestön keltaista, palanutta ihoa."

Wu-Tis kumartaa syvään ja rupeaa kertomaan Wen Siang'ista. Almkvist kummastuu.

Vasta aamulla menee Almkvist nukkumaan. Päivänkoitto valaisee huoneen. Hän pysähtyy kauhistuneena kynnykselle. Huone on tyhjä ja Erikin vuode koskematonna.

SEIKKAILURIKAS YÖ.

"Onko kaikki kunnossa, ovatko kaikki menneet levolle?" kysyy Kukunor'in päällikkö vahtiupseerilta. "Ja tuleeko jokiluotsi huomenna?"

Upseeri viivyttää hetken vastaustaan. "Kyllä… en oikein tiedä… päällikkö ehkä nauraa minulle… ja ehkä se onkin tämän hermojajännittävän ajan syy, jossa olemme eläneet viime aikoina… Mutta minusta tuntuu aivan siltä kuin olisi laivaan ilmestynyt väkeä, joka…"

"Niin. Meillähän on koko päivän ollut kuleja hiiliä lastaamassa… ja minusta tuntuu kuin kaikki eivät olisi lähteneet laivasta."

Luutnantti Berton menee ja päällikkö tarttuu tupakkasalongin oven kahvaan. Täytyy polttaa sikaari ennen maatamenoa…

Hän pysähtyy hetkeksi ja tarkastaa vielä kerran kiinalaiskaupunkia. Ahtaitten katujen hälinä alkaa vaimentua. Basaarien paperilyhtyrivit sammuvat toinen toisensa jälkeen. Täysikuu nousee pyöreänä ja valaisee häväistyä temppelinpaikkaa, jossa lähetyskirkon rauniot törröttävät mustina ja uhkaavina taivasta kohti. Ketähän ne mahtanevat syyttää, ajattelee Kukunor'in päällikkö, isäinsä hautoja suojelevia keltaisiako vai niitä häväiseviä valkoisiako? Kukunor'in päällikkö huoahtaa. Hän ajattelee Kipling'in synkkiä sanoja: "Itä on Itä ja Länsi on Länsi, eivätkä ne kaksi koskaan ojenna kättä toisilleen." Eiköhän ne todella milloinkaan opikaan ymmärtämään toisiaan.

Sitten menee hän salonkiin. Siellä on hämärä, sillä ainoana valaistuksena ovat kuunsäteet, jotka siivilöityvät sisään pyöreistä ikkunoista.

Päällikkö hätkähtää. "Onko täällä ketään?" Kuuluu mielenliikutuksen paksuntama ja tankkaava ääni:

Päällikkö kääntyy sinnepäin, mistä ääni kuuluu, ja katsoo kuunvalossa loistavaan revolverinpiippuun. Revolveria pitelee — muudan kiinalainen.

"Olkaa alallanne!" sanoo puhuja taas rauhallisella äänellä, "ja kuunnelkaa mitä sanon. Teillä on tässä laivassa nuori tyttö, jota te pidätte täällä vastoin hänen tahtoaan. Vaadin, että luovutatte hänet heti, ymmärrättekö?"

Päällikkö naurahtaa… "Eikö muuta… niin, kyllä mielelläni. Mutta erehdyt luullessasi nuoren neidin olevan täällä vastoin tahtoaan. Päin vastoin! Hän on täällä, koska hän halusi jäädä tänne ja hän viihtyy hyvin!"

"En. Kysykää häneltä itseltään. Hän on purjehtinut kanssamme jo kauan eikä suinkaan halaja isänsä luokse… joka tarjosi häntä kaupaksi."

"Kurja valehtelija!" Päällikkö tuntee äkkiä parin voimakkaita käsiä puristavan kurkkuaan. Silmittömästi suuttuneena on keltainen hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta ennen heidän kaatumistaan korkkimatolle on päällikön onnistunut painaa erästä nappulaa — ja sähkökellot alkavat soida.

Ja apu saapuukin vauhdilla. Luutnantti Berton, stuartti ja perämies — alusvaatteisillaan. He näkevät päällikkönsä selällään salongin lattialla, raivostuneen kiinalaisen ahdistamana.

"Auttakaa! Auttakaa!" huutaa hän. Ja apua hän saapikin, Luutnantti ja stuartti hyökkäävät kiinalaisen kimppuun ja paiskaavat hänet syrjään. Berton tarttuu hänen pitkään niskapiiskaansa… ja saapi sen kouraansa kokonaan.

"Ahaa", sanoo päällikkö vielä hengästyneenä, "väärennetty niskapiiska! Valepukuinen varas siis. Viekää se arestiin! Mutta ensin on meidän saatava valoa."

"Tarkastakaa tuo roisto!" Kiinalainen on noussut ja päällikkö lähestyy, tätä omituista olentoa ja katsoo ja katsoo.

"Mutta sehän on… voiko se olla mahdollista… se on… mutta… sehän on Erik Holm Tassinork'ista." Ja tuo väärä kiinalainen tuijottaa puolestaan hämmästyneenä Rokka'a kasvoihin ja huudahtaa vihdoin:

Ja seuraten yhteistä vaistoa syleilevät he toisiaan, nuo ystävykset, jotka äsken olivat kuristaa toisensa.

"Mutta Erik… muistatko, mitä sanoin tuona päivänä vanhempiesi luona:
'Näkemiin!' Mutta kuinka tämä sittenkään on mahdollista?"

Ja Erikin täytyy kertoa matkastaan Almkvistin seurassa tunturien, kuilujen ja erämaiden halki — kunnes he eräänä päivänä olivat Kiinassa. Mutta Arnaluk! Arnaluk?

"En voi sanoa siitä sitä enkä tätä. Ehkä on joku toinen; samanniminen laiva vieraillut Tassinork'issa, tämä Kukunor ei ole ollut New-Yorkia pohjoisempana. Sanomalehteni omistaa laivan ja on lähettänyt minut tutkimaan Kiinan heräämistä itse paikalla."

"Mutta kuka on sitten se nainen, joka teillä on laivassa, nainen, jonka täällä olosta ei kukaan saisi tietää?"

Duroc hymyilee. "Niin… Arnaluk ei se ole, tyydy nyt siihen. — Mutta kas, täältähän taitaa tulla muitakin Kukunor'in asukkaita!"

Pari miestä on tullut sisään. Toinen on puettuna kiinalaiseksi, toinen taas urheilupukuun.

Duroc esittelee: "Veljekset Legrand, pastori Pierre Legrand ja sanomalehtimies, kirjailija ja jumalankieltäjä Aristide Legrand… Erik Holm, professori Almkvistin toisen suuren matkueen jäsen."

Pierre Legrandin siellä olo oli helposti selitettävissä. Tämä satama kuului juuri hänen lähetyspiiriinsä ja koska katoolilaiset hengenmiehet tekevät innolla työtä, niin tahtovat he tavoissaankin niin paljon kuin mahdollista olla maan asukasten kaltaisia. He pukeutuvat kiinalaisiksi ja uhraten täydellisesti henkilöllisen makunsa ja mukavuutensa antautuvat he kokonaan suurelle aatteelleen pelastaa kiinalaissieluja katoolilaiselle uskolle, jota heidän vakuutuksensa mukaan helvetin portit eivät tule milloinkaan voittamaan. Pierre Legrand on tullut Kukunor'iin saadakseen muutamia päiviä olla veljensä seurassa, joka kuuluu Durocin sanomakirjalliseen matkueeseen.

"Ja Almkvist, tuo rakas professorimme, onko hän myöskin täällä?" kysyy Aristide irvistellen kauheasti saadakseen monokkelin pysymään paikoillaan.

"Kyllä, sekä Almkvist että Wen Siang!" Erik silittää kädellä otsaansa. Mitä nyt? Koska Arnaluk ei ole Kukunor'issa ja Kukunor ei milloinkaan ole ollut napamerellä, vielä vähemmin Tassinork'issa, niin mitä tästä nyt tulee? Mistä he nyt Rokka'a hakisivatkaan?

"Rokka'ako?" vastaa Duroc. "Rokka… tietysti se on taasen noita tavallisia sähkösanomavirheitä. Pitää luonnollisesti olla Duroc, Rokka. Purjehdimme kuin purjehdimmekin New-York'ista… mutta neljäätoista päivää aikaisemmin kuin sähkösanomassa ilmoitetaan. Siksi saavuimmekin ensimmäiseksi Bombay'hin."

"Vain pari kirjeenvaihtajaa, jotka poikkesivat vähän suunnasta. Mutta nyt ehdotan, että sinä ja rakas professorimme seuraatte mukanamme Shang-hai'hin. Joutuisinta se kaikissa tapauksissa on. Ja matkalla voimme sitten suunnitella uusia matkareittejä. Mutta ensiksi täytyy meidän tämän päälle — nukkua, kaikkien. Sinä, kiinalainen, jäät luoksemme yöksi!"

He toivottavat hyvää yötä. Mutta tuskin on Duroc ennättänyt päästä hyttiinsä, kun hälyytyskellot taas alkavat soida. Se on päällikkö, joka kutsuu ja kaikki rientävät hänen hyttiinsä.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, olittekin oikeassa luutnantti Berton! Kiinalaisia on todellakin laivassa, oikeita kiinalaisia! Pian, hälyyttäkää väki, yhtään elävää olentoa ei saa laskea pois laivasta… Meidän täytyy saada varas kiinni… hän on vielä täällä… tämä on äsken tapahtunut!" Ja Duroc viittaa hyttiin. Siellä on kaikki ylösalasin. Matka-arkut ovat murretut; auki ja tarkastetut. Sisältö on hajallaan tuoleilla ja lattialla. Kaapit ovat murretut auki, sanalla sanoen joka paikka on tutkittu.

Berton'in johtaessa laivaväen varkaanetsiskelyä koettaa Duroc tarkastella hävityksen kauhistusta, ja kummallista, hän ei ole kadottanut mitään, suuri summa kultarahaakin on vielä tallessa kaapin hyllyllä. Mitään ei puutu, vaikka kaikki on tarkastettukin. Mitähän ne ovat hakeneet? Arvatkoon se, joka voipi!

Nyt kuuluu melua kannelta, jonkunlaista riemuhuutoa. Miehet ovat löytäneet kiinalaisen. He kiskovat hänet esiin piipun juurella olevasta loukosta, jossa hän on kököttänyt.

Hän on pitkällä, komealla niskapiiskalla varustettu nuori mies. Hän ei vastusta ollenkaan. Hän mukaantuu ylpeän tyynesti kohtaloonsa, jota ei enää voi välttää.

"Viekää hänet salonkiin", käskee Duroc, "ja kutsukaa tänne pastori
Legrand!"

Duroc alkaa kuulustelun. Se ei tule pitkäksi. Nuori kiinalainen tunnustaa kaikki. Hän on hiipinyt laivaan varastaakseen, joutunut kiinni itse teossa ja hänen korkeudellaan oli täysi syy rangaista häntä.

"Mutta, nuorimies, jos nyt todellakin tulitte varastamaan, niin miksi sitten jätitte rauhaan tuon 10,000 frangin suuruisen summan, joka oli aivan nenänne edessä?"

Kiinalainen ei ehdi vastata. Kirjailija Aristide Legrand ennättää ennen häntä.

"Herra Duroc, te ette siis kaipaa mitään, ette hiventäkään. Kiinalainen on rehellinen." Tässä pudottaa Aristide monokkelinsa ja irvistelee kauheasti, saadakseen sen jälleen paikoilleen. "Tiedän tuon… olin itse samanlaisen huolenpidon esineenä silloin kun omistin mustan helmen!"

"Niin, se on pitkä juttu — musta helmi on Ching-valtaistuimen harvinaisin kalleus, lohikäärmekruunun taikakalu, jonka menettäminen alentaa Ching'it, mutta korottaa Ming'it."

"Ja tätä helmeäkö tulitte hakemaan? Miten tulitte siihen luuloon, että se olisi täällä?"

"'Musta helmi'… en ymmärrä.. Tulin varastamaan, mutta en vielä ennättänyt ottaa kultaa, koska minua häirittiin…"

"Tämä mies ei ole mikään varas. Hän on palvelijani, matkueen palvelija.
Hänen nimensä on Wen Siang!"

Tänään otimme jäähyväiset professori Almkvist'ilta. Hän on todellakin peruuttamattomasti päättänyt tunkeutua jälleen Keski-Aasian neitseellisiin erämaihin. Neitseellinen on tuskin oikea sana, ne ovat paremmin kuivuneen ja hävitetyn sivistyksen hautausmaita. Kun vesi loppui, pakeni elämä!

Professori tuli Kukunor'iin tuon merkillisen yön jälkeisenä aamuna. Koska hän ei löytänyt minua Wu-Tis'in makuuhuoneesta, lähti hän heti liikkeelle! Wu-Tis hankki hänelle kantotuolin ja pari kulia kantoi hänet Kukunor'iin, jossa hän arvasi minun olevan. Hän ilmoitti päätöksestään matkustaa Tibet'iin ja salli minun seurata Duroc'ia Shanghaihin. Kauhistuin hänen suunnitelmaansa.

"Muistattehan", sanoin, "mitä se merkitsee: tuntemattomia seutuja, hieta-aavikoita ja graniittierämaita, joihin eivät muut valkoiset miehet ole astuneet jalallaankaan, paitsi ehkä Marco Polo, Prschevalsky ja Hedin."

"Että muistanko?" sanoi hän ja katseli minua silmälasiensa ylitse.
"Tyhmeliini, juuri senvuoksihan minä…"

Almkvist luulee Wu-Tis'in ruhtinaallisesti maksetulla avulla olevansa tavattoman hyvästi varustettu ja hän toivoo vielä kerran hämmästyttävänsä maailmaa. Hän on saanut päähänsä, että viisaitten kivi — puuttuva rengas hänen keksinnössään — on löydettävissä jostakin Tibettiläisestä luostarista.

Vilkutin hyvästiksi professorille, Kukunor'in kiinalaisine jokilastineen irtaantuessa laiturista. Olin päättänyt pysyä vahvana, mutta kaikesta huolimatta täyttyivät silmäni naisellisilla kyynelillä. Kumpainenkin kuljemme tuntemattomia kohtaloita kohti.

Ensimmäisen päivän olemme purjehtineet viheriöitsevien vuorien välillä.
Kuta enemmän etenemme sitä pienemmiksi ne käyvät.

Wen Siang on ihmeellinen. Täällä laivalla on hän yksinkertaisesti palveleva, täydellinen "boy" eikä mitään muuta, ja Duroc karttaa kiitettävällä hienotunteisuudella tekemästä pienintäkään viittausta eräisiin hämäriin yöllisiin tapauksiin. Mitä Wen Siang etsi? Helmeäkö? Siinä tapauksessa oli hänen viime hetkeen asti täytynyt luulla Kukunor'ia tuoksi toiseksi laivaksi ja Rokka'n täytyi olla vastakkaisen valtiollisen puolueen edustaja ja taistella sen puolesta tuosta kalleudesta.

Ja Wen Siang itse, kuka hän on? Ja miksi hän ei lähtenyt luotani, vaikka tämä Kukunor ei ollutkaan tuo oikea?

Duroc kertoi tänään tuosta laivalla olevasta salaperäisestä naisesta. Se on eräs kiinalainen nuori tyttö, kuuluva Hankou'in katoolilaiseen seurakuntaan. Levottomuuksien aikana olivat katoolilaiset lähetyssaarnaajat pyytäneet Duroc'ia kätkemään hänet ja muutamat muut kastetut alkuasukkaat, laivaansa siksi, kunnes pahimmat mellakat olisivat ohi. Tuo nuori tyttö on huolimatta kristillisestä uskostaan, kasvatettu katoolilaisten viisaalla tavalla aivan kiinalaiseksi kaikissa muissa suhteissa, niin ettei hän ole tullut vieraaksi kansalle, jonka lapsia hän on ja jonka elämää hän on elävä. Hänen jalkansa ovat esim. lapsuudessa puristetut kokoon. Jos ei niin olisi tehty, niin tuskinpa hän milloinkaan saisi miestä, sanoi Duroc.

Matka Yangtsekiangia alaspäin on sanomattoman mieltäkiinnittävä. Täällä laivalla olemme kuin pienessä Euroopassa ja annamme maailman väkirikkaimman maan vilistä ohitsemme kuin elävienkuvien filmini On se koko leikkiä, vilisevä ja komea sarjakuva. Vuoret ovat muuttuneet selänteiksi, selänteet harjuiksi, harjut ovat tasoittuneet peninkulmaisiksi, hedelmällisiksi tasangoiksi, joita maailman rauhallisin kansa on vuosituhansia viljellyt. Eilen sivuutimme muutaman Köpenhaminan kokoisen kaupungin; niitä on muuten satoja sellaisia tämän jättiläisvirran rannoilla — Shasik oli sen nimi. Siinä kävi voimakas virta ja vaikeutti ohjausta hietamatalikkojen muuttelevaisuuden vuoksi. Ne siirtyvät alituisesti paikasta toiseen, eikä tiedä milloinkaan, missä ne ensikerralla tapaa. Kukunor'ia täytyi ohjata mitä suurimmalla varovaisuudella.

Olen nähnyt A-lu-li'n ja muistan sen kauan. Miten hän oli miellyttävä vieraasta komeudestaan huolimatta!

Laivalla vietettiin juhlaa ja naiset ottivat osaa koko häikäisevässä loistossaan. Ei kuitenkaan tanssittu. Hyvin kasvatettu kiinatar pitää tanssia, jos hän nyt tietää sen olemassaolostakaan, säädyttömyyden ja aistillisuuden huippuna. Kiinalaiset löytävät alituisesti yhä uusia syitä eurooppalaisten halveksimiseen siinä, että nämä antavat toisten miesten pyöritellä vaimojaan ja tyttäriään. Kiinalainen ei pidä tanssia muuna kuin raakalaisuutena.

Ei, A-lu-li ei tanssinut. Hän oli yksinkertaisesti meidän muiden mukana katsomassa kansallista näytelmää, jonka Duroc antoi esittää Kukunor'in ruokasalissa, nim. parin sotaviiriäisen kaksintaistelua ruokasalin pöydällä, kourallisesta hirssiä. Oikea kiinalainen huvitus, joka ei kumminkaan estänyt minua ihailemasta tuota kiinalaista kaunotarta.

Hän oli täydessä juhlapuvussaan. Lumivalkoiset ja veripunaiset posket olivat maalatut ja puuteroidut. Kuinka paljon kauniimpi olisi hän ollutkaan ilman. Mutta maalaaminen näyttää kuuluvan kiinalaisiin hyviin tapoihin. A-lu-lin sydämenmuotoiset huulet olivat karmosiininpunaiset, kulmakarvansa vahvasti mustatut ja komea, kullankeltainen tukkansa katosi melkein kokonaan taiteellisesti sidotun kukkakiehkuran sisään. Hänen poimistetussa silkkivaipassaan loistivat kallisarvoiset koruompelukset ja sähkövalo heijastui hänen kultakoristeistaan. Hänen jaloissaan olivat viidettä tuumaa pitkät, kauniisti kirjaillut kengät. A-lu-li on kaikessa muussa maan lapsi, paitsi yhdessä; hän on nim. kristitty ja otettu roomalais-katoolisen kirkon äidilliseen huomaan. Kirkko on opettanut hänet antamaan Kiinan keisarille, mitä sen on, ja uskonnolle samoin. Hän on maansa lapsi ja kumminkin katoolilaisen maailmanvallan hurskas tytär.

Hänen silmänsä olivat kuin lempeitten unien himmentämät, ja huomasin — kateudella — että hänen pitkien, pehmoisten silmäripsien välistä suuntautuva katseensa usein kohdistui Wen Siang'iin. Ja huomasin, miten Wen Siangin sielu vapisi joka kerta, kun se sattui!

Ah, Wen Siang, suuri Eros on tullut sydämesi vieraaksi. Koska A-lu-li on kaunis minustakin, niin kuinka loistava mahtaneekaan hänen kuvansa olla sinun tummissa kiinalaissilmissäsi.

Ei ole epäilemistäkään: Wen Siang rakastaa. Ei niin, että hän jollakin tavalla paljastaisi itsensä toisten läsnäollessa, mutta minä, joka pidän hänestä kuin veljestäni, luulen levollisuuden ja kohteliaisuuden kuoren alla näkeväni raskasta surumielisyyttä.

Kiinalaisten naisten palveleminen uskottiin tänä päivänä virallisesti
Wen Siang'ille.

A-lu-li'n silmät puhuvat rakkauden väärentämätöntä kieltä joka kerta, kun hän kohdistaa ne Wen Siang'iin. Nuori kiinalainen kaunistuu kylpiessään niitten säteissä. A-lu-li vastaa hänen tunteisiinsa, sitä en epäile. Rakkaus on kaikkivoipa täällä Kiinassakin. Mutta miksi ei Wen Siang kosi. Ah, hän luulee ehkä olevansa sidottu seuraamaan minua, eikä sen vuoksi luule voivansa antautua unelmoimaan. Minun täytyy puhella hänen kanssaan tuosta.

Kutsuin hänet luokseni ja ollessamme kahden kesken puhuin hänelle kuin ystävälle ja veljelle. Pyysin häntä jättämään teeskentelyn ja olemaan ihminen, koetin olla niin valtioviisas kuin suinkin ja onnistuin vihdoin sanomaan hänelle, että niin paljon kuin paninkin arvoa hänen seuralleen, ei se saisi olla hänen avio- ja perheonnensa tiellä. Hän rakasti A-lu-li'a ja A-lu-li häntä…

Minun on mahdotonta sanoa, minkä vaikutuksen tämä puhe teki Wen Siang'iin. Vaikka hän näyttääkin avomieliseltä, niin tuntuu minusta kumminkin siltä, että hän teeskentelee eikä anna oikean minän näyttäytyä. Hän vastasi olevansa minulle hyvin kiitollinen kauniista ajatuksestani ja sanoi ystävyyteni olevan hänelle hyvin kallisarvoisen, kultaiset sanan loistaisivat kuin tähdet hänen sielunsa yötaivaalla, mutta ei ollut mitään sellaista, joka voisi meidät erottaa; avioliittoajatus oli hänelle vieras. Tähän loppui keskustelumme. Mutta se on lähentänyt meitä toisiimme. Ollessamme kahden keskustelemme usein vilkkaasti.

"Sunnuntaisaari" on Yangtsekiang'in kiverimpiä kohtia. Hietamatalikkoja on siinä niin tiheässä, että tartuimme kiinni ja pysyimme siinä kaksikymmentäneljä tuntia.

Kaikki oli sekaisin. En nähnyt Wen Siang'ia koko päivänä. Hänen uusi virkansa naisten palvelijana viepi kaikki hänen aikansa.

Tänään yllätin Wen Siangin hellässä kohtauksessa. Hän suuteli ruusua, joka eilen koristi A-lu-li'n tukkaa.

"Siis kaikissa tapauksissa", sanoin ja laskin käteni pehmeästi hänen olalleen.

Hän aikoi ensin tekeytyä, mutta jätti äkkiä kaiken teeskentelemisen sikseen ja lausui kuin nuori ylioppilas vallattomasti:

"Nuori ja kaunis tyttö on luvannut tulla minua kohtaamaan muurin luokse. Rakastan häntä, mutta hän viipyy vielä! En voi mennä kotiin ja olen kärsimätön. Tuo nuori tyttö on todellakin kaunis! Hän antoi minulle tämän punaisen koristeen, mutta palavalta näyttävä punainen kivi lisää vain rakkauttani. Hän on poiminut ja lahjoittanut minulle kauniin ja harvinainen kukan, joka kaunistuu vain yhä siksi että tyttöni on sen poiminut."

"Pitääkö armollinen herrani tästä runosta? Mitä hän tuumii tästä mielentilastani? Ah, sellaisia olemme me ihmiset, tunteemme pysyvät samanlaisina vuosituhansia. Tämä kuulemasi runo on vanhempi kuin Konfusius ja kirjoitettiin hänen kokoelmiinsa 700 vuotta ennen Kristusta."

Vaikenin ja Wen Siang istui hetken hiljaa, katsellen laskeutuvaa aurinkoa kajuutan ikkunasta. Oli hiljainen tunnelmarikas ilta. Käsi poskella ja himmeä katse kiinnitettynä kaukaisiin, sinisiin pilviin, lausui hän itsekseen nämä ikivanhat säkeet:

"Korkealla taivahalla loistaa kuu, lamppuni sain juuri sammumaan. Ajatusta tuhat, mieleen kuvastuu, kyyneleeni panee juoksemaan. Tuskani on suuret, iäiset. Ajatuksenikin salaiset."

"Wen Siang, minustakin on A-lu-li hyvin kaunis, mutta hänen puristetut jalkansa, jotka tekevät hänen käyntinsä horjuvaksi ja huojuvaksi kuin puu tuulessa… ne pilaavat häntä… ne ovat rumat…"

Nuoren kiinalaisen kasvoista kuvastui haaveileva rakkaus. Näin ensikerran hänen vakavat marmorikasvonsa sellaisina.

"Nuo kultaiset liljatko, A-lu-li'n jalatko rumat? Turmeltuneet! Noin voi puhua ainoastaan raakalainen, jonka maassa naisilla on samanlaiset jalat kuin miehillä. Mitä tietämättömyydessäsi sanot rumaksi, on A-lu-li'n paras koriste. Ja tiedä, että Kiinassa emme milloinkaan suutele rakastettumme huulia, vaan hänen pientä nukkejalkaansa! Mutta sitä sinä lännen ja peräpohjolan raakalainen et ymmärrä!"

"Tarkoitan ainoastaan, että mausta ei voi väitellä. Niin on muudan meidän oppinut sanonut parituhatta vuotta sitten."

SUURI ASIA, JOKA SÄRKEE PIENEN SYDÄMEN.

Lähestymme Feet'in pääpaikkaa, tuota suurta valtainvälistä satamaa, miljoonakaupunki Hankow'ia, jossa kaunis A-lu-li meistä eroaa.

Eilen sivuutimme Johckow'in ja näimme hämärästi Tung Tingin jättiläisjärven, joka tässä laskee veririkkautensa Yangtsekiang'iin. Olimme pari tuntia maissi ja muun muassa käväisin eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Tässä tilaisuudessa häpesin kuin koira. Kiinalaisissa ravintoloissa eli teehuoneissa ei tarjoilla mitään väkijuomia ja seiniä eivät likasta kirjavat tupakka-ilmoitukset. Kiinan etevimpien kirjailijoitten ajatuksilla koristetut kauniit taulut ovat koristeina. Ei siellä ole päihtyneitä, räyhääviä oluenjuojia. Kakut, hillot, hedelmät ja ennen kaikkea tee ovat kiinalaisen työmiehen virvokkeita. Siellä ei vaimojenkaan tarvitse pelätä miestensä kotiintuloa. Tuo Euroopan kaikkien yhteiskuntaluokkien inhoittava esikuva, juoppo perheen isä, on tuntematon käsite Kiinassa.

On myöhä. Olemme ankkurissa. Yö on sysimusta, virta kova ja ohjaaminen vaikeata, jonka vuoksi odotamme huomiseen.

Paitsi vahtia, olen kai ainoa hereillä oleva laivassa. En voi nukkua, istun ja kuuntelen vain aaltojen loisketta laivan laitoja vastaan ja ajatukseni selvittelevät yhtämittaa tuota uutta, tämäniltaista hämmästyttävää aineistoa. Tiedän nyt missä Arnaluk on!

Se tapahtui hetki sitten. Illan varjot levisivät jo leveälle joelle, satamaan, sen laiva- ja venejoukkoihin. Istuimme kannella, Duroc, Aristide ja minä, muutamassa hiljaisessa loukossa savupiipun luona, polttaen turkkilaisia savukkeita, Duroc'ln erikoisia, joita hänellä on laivassa koko varasto.

Aristide kertoo. "Hengellinen veljeni", sanoi hän vieden lempijuomansa, whiskyn ja veden myrkyllisen sekoituksen huulilleen, "on kai jo kertonut teille mustan helmen tarinan. Tahdotteko kuulla jatkon?" Tietysti minä tahdoin. "Minuakin huvittaisi", sanoo Duroc, "kertokaa!" Ja näin hän kertoi:

"No niin. Olettehan kuulleet, että talletin mustan helmen Englannin pankkiin yhdessä erään San-ho-hui'n kirjeen kanssa, jossa luullakseni oli selitys omistusoikeudesta.

"Jos ymmärsin oikein, niin tahdottiin pitää helmi varmassa tallessa siihen asti kuin sitä tultaisiin tarvitsemaan täällä Kiinassa, s.o. siihen hetkeen, jolloin määrätyt levottomuudet alkaisivat. No, hetki tuli ja eräs San-ho-huin asiamies saapui pankkiin ja vaati helmeä luovutettavaksi. Tämä vaatimus herätti Englannin pankin henkilökunnassa mitä suurinta hämmästystä, sillä musta helmi oli luovutettu jo pari kuukautta sitten eräälle toiselle asiamiehelle, joka oli esittänyt täysin pätevät omistusoikeuspaperit. Kun Tseng sai tämän tietää, ei hän ollut millänsäkään. Hän tahtoi vain katsella noita papereita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista kiinalaisiin kirjaimiin, kun hän jo huomasi väärennyksen. Hän huomautti siitä pankille, joka heti tarjosi suunnatonta summaa vahingonkorvaukseksi. Tseng kohautti vain olkapäitään ja tirkisteli pienillä viirusilmillään. 'Vahinko on korvaamaton', sanoi hän, 'sitä ei voida korvata muulla kuin kadonneen helmen takaisin hankkimisella. Mutta siihen voidaan käyttää noita rahoja ja sentähden hyväksyn vahingonkorvauksen.' Se oli 50,000 puntaa!

"Kuka oli mies, joka oli anastanut helmen tuolla tavalla? Epäilemättä Ko-lau-hui'n asiamies, nimeltään Tsong-Tscheng. Sanottiin hänen matkustaneen Aberdeeniin Skotlannissa. Siellä oli hän ostanut moottoriveneen ja lähtenyt merelle. Häntä ei ole sittemmin kukaan nähnyt, mutta hänen lähtönsä jälkeisenä aamuna ajelehti hänen veneensä tyhjänä maihin Bullers of Buchan'in luona, muutamia penikulmia etelämpänä Petsheadista. Oliko Tscheng hukkunut? Aberdeenissa ei kukaan sitä epäillyt.

"Otaksun kumminkin San-ho-huin olleen eri mieltä, koska se haki helmeä kaikkialta muualta, mutta ei meren pohjalta. Teoriani, joka perustuu tuon kysymyksessä olevan vuorokauden kaikkien laivavuorojen tarkkaan tutkimiseen, on, että Tsong-Tscheng on hakenut ja tavannutkin jonkun Ko-lau-hui'n laivan, joka on odottanut häntä kalleine aarteineen. Moottorivene on sitten jätetty haaksirikkoutumaan merelle ja siten uskottelemaan Tschong'in ja mustan helmen hukkumista.

"Tähän asti olen melkein varma asiasta. Otaksun nyt, että Ko-lau-hui on pitänyt viisaampana kätkeä sekä Tsong-Tscheng'in että laivan joksikin aikaa. Ei mikään maapallon paikka voi olla enemmän eristetty, rauhallinen ja kokonaan katkaistu muun maailman yhteydestä kuin juuri — tuo iäinen, hiljainen jää. Luulen Ko-lau-hui'n laivan purjehtineen Pohjoiselle Jäämerelle."

"Miksi ei eteläiselle?… Siellä kai se olisi ollut vielä paremmin piilossa."

(Voi minua tyhmeliiniä, joka en jo aikoja sitten ollut ymmärtänyt asian laitaa.)

"Melkein samaan aikaan, kun Nordstrandin kirje naisryöstöstä saapui Eurooppaan, purjehti Duroc'in Kukunor, jossa nyt olemme, Ameriikasta ja professori Almkvist ja te, ja vieläpä itse San-ho-hui, luuli sitä tuoksi toiseksi Kukunor'iksi, joka oli nähty Grönlannissa!"

"Ja tahtoaksemme löytää sen, ei meidän ole haettava sitä täältä
Kiinasta, vaan…"

Silloin kuuluu piipun takaa aika räiskäys. Tarjotin laseineen putoaa kannelle. Hyökkäsimme ylös. Näimme Wen Siang'in seisovan siinä kasvoiltaan lakananvalkoisena ja kuin puusta pudonneena.

"Pyydän jaloja herroja suomaan minulle anteeksi! mutta kantaessani näitä laseja naisten salongista kompastuin ja kaaduin."

Oli selvää, että hän valhetteli. Hän oli kuunnellut! Aristiden kertomusta. Sellainen ei ollut kyllä tarkoitus!

Matkustan Kukunor'issa aina Shanghai'hin, tästä olemme niin päättäneet.
Sieltä lähden omille matkoilleni. En ole vielä puhutellut Wen Siang'ia.
Mieleni olisi paha, jos meidän täytyisi erota.

Hän on ollut niin kummallinen tänään, kuin olisi hänen ollut vaikeata säilyttää tavallinen tyyneytensä ja itsensä hillitsemiskyky. Yllättäessäni hänet päivällä näin hänen silmissään sellaisen tuskan ja epätoivon, että säikähdin. Mutta samalla kuin hän näki minut, sammui tämä hänen sisimmästään tuleva valo ja ilmeensä näytti sanovan tuon tavallisen: Teidän palvelijakoiranne!

Ja illalla, kun kuljin A-lu-li'n kajutan ohi, tulin todistajaksi kohtaukseen, joka liikutti sisimpääni. Olin juuri menemässä ohi, kun huomasin oven olevan raollaan. Voin vallan mainiosti pimeästä käytävästä katsella valaistuun hyttiin, jossa sähkövalo paloi punaisen verhon takana. Pysähdyin katsomaan, enkä voinut lähteä pois.

Lattialla polvistui olento, nainen — A-lu-li. Tunsin heti hänen äänensä, vaikka se vapisi ja väliin muuttui kuiskaukseksi. Hän ei huomannut minua. Silmänsä olivat kiinnitetyt ristiinnaulitun kuvaan, jonka edessä hän polvistui.

"Pyhä Jumalan äiti, rukoile sinä puolestani poikaasi, joka itse kärsi niin suuria tuskia. Oi, Armollinen neitsyt, muista, ettei kukaan ole milloinkaan kääntynyt puoleesi saamatta apua. Oi Maria, Pyhä Jumalan Äiti, rukoile häntä, että hän lähettää enkelinsä suojelemaan sitä, jonka nimi on kätkettynä sydämeeni. Oi Maria, sinä siunattu naisten seassa, sinä ymmärrät valitukseni… rukoile puolestani, auta minua esirukouksillasi, jotka voivat vaikuttaa taivaalliseen rakkauteen…"

Hiivin pois. Mieleni on hyvin levoton. Tämä uskossa horjumattoman, mutta kohtalon painosta vapisevan sydämen harras rukous vaikuttaa minuun omituisesti ja panee minut aavistamaan kohtaloa, jonka synkkä varjo jo…

"TODELLAKIN, JOTAKIN MITÄTÖNTÄ."

Tässä ovat Erikin muistiinpanot keskeytyneet. Varjosta on tullut todellisuus. Aamun tullessa ja uuden päivän paistaessa Kukunor'in kannella ei Erikiä, eikä Wen Siang'ia voida mistään löytää. Arvoitus on toki helposti ratkaistavissa, sillä selitys on muutamassa asiakirjassa, kirjeessä s.o. virheettömällä englannin kielellä kirjoitetussa punaisessa paperiliuskareessa, joka on kiinnitetty neulalla Duroc'in hytin työpöytään.

Anteeksi antamisenne toivossa ja luottaen siihen, että olen liian tyhmä, pieni ja vähäpätöinen tuottamaan teille ikävyyksiä, uskallan ilmoittaa, että olosuhteet, joita en voi hallita, pakottavat minut luopumaan onnesta kauemmin palvella teidän jalosukuisuuttanne, jonka henkilöllisyys on loistava ja säteilevä kuin jalokivi. Lukiessanne tätä on Erik Holm kanssani matkalla pohjoismaakuntiin.

Kun tulevaisuudessa näen uusien kansojen ja jokien liukuvan silmieni ohitse ja ikävissäni katselen kiitäviä pilviä, niin ovat silloin ajatukseni, muistin lempeiden tuulien kannattamina, kääntyvät teidän mallikelpoisuuteenne niinkuin Auringonruusu kääntyy päivän loistavaan tähteen. Ja silloin muistan mitä suurimmalla kiitollisuudella, että — vaikka te jo aikoja sitten olitte saaneetkin selville sisimmät ajatukseni, samoin kuin kuningaskotkakin liitäessään kuilujen yllä katsoo saaliinsa valmiiksi, kumminkin soitte minulle suojaa palatsissanne, jonka komeus kiiltää kuin taivaan kuninkaallinen peili, ja tuhlasitte minulle suosiotanne. Ympäröitköön ilon sopusointuinen valo alituisesti päivänne, ja vanhuutenne viheriöitköön kuin sadan vuoden ikäinen vuoristomänty. Epätoivossa arvottomuudestani, tyhmänä kuin valkoinen kyyhkynen ja pienenä kuin maan muurahainen, uskallan panna kömpelön ja tyhmän kirjoitukseni viereen pienen vähäpätöisen mitättömyyden, ja ainoastaan tieto määrättömästä hyvyydestänne antaa minulle rohkeuden ojentaa sen teille syvän kunnioitukseni ja suuren, tällä hetkellä tuntemani kiitollisuuden osoitukseksi.

Kun Duroc oli saanut luetuksi tämän omituisen kirjeen, lähettää hän hakemaan Aristide Legrand'ia.

"Aivan niin kuin luulinkin. Tämä on sellaista paperia, jolle San-ho-huilla on tapana kirjoittaa julistuksiaan, joilla tämä merkitsevä yhdistys uhkaa tahi palkitsee. No niin. Hänenkö kanssaan on ystävämme Erik Holm paennut?"

"Niin, siltä näyttää. Laivasta ei heitä kumminkaan ole löydetty. Ja tuo Erik hullu on lähtenyt noin vain päätäpahkaa. Melkein kaikki matkatavaransakin on hän jättänyt tänne. Tuo on lievästi sanottuna vähän tahditonta ja — vähän kiittämätöntä!"

"No, mutta tahdittomaksi ei mielestäni hyvästiä oikeastaan voi sanoa — muoto on ainakin parasta kiinalaista mallia. Ja mitä kiittämättömyyteen tulee, niin nuorella ystävällämme on tuskin ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä tahi luopua Wen Siang'ista. Erik on valinnut ensimmäisen, mutta on tuskin aavistanut, mihin vaaroihin hän silloin antautui. Erehdyn suuresti, jos ei Kiinan hallitus ole luvannut satatuhatta taelsia tahi niille paikoille hänen päästään."

"En tiedä… mutta minulla on aavistukseni. Katsokaamme, voiko käärön sisältö niitä vahvistaa."

Duroc tarttuu kääröön, katkaisee langat ja au'ottuaan monet silkkipaperikerrokset… perääntyy hän kuin ukkosen iskemänä.

Kädessään pitää hän kauniisti hiottua, mitä kirkkainta timanttia, joka näin veljesten kesken on vähintään 10,000 punnan arvoinen.

"Kas vain!" sanoo Aristide. "Ei niin kiittämätön kumminkaan! Todellakin jotakin pientä mitätöntä! Tuon vanhoilla omistajilla, saat uskoa, on varoja. Rahoja ei ystävältämme Erikiltä tule puuttumaan."

KOLMAS OSA

LÄPI YÖN

ELÄMÄN JA KUOLEMAN UHALLA AAVOILLA ULAPOILLA.

Erik on Peking'in katujen melusta pyörällä päästään. Ja vaalea aavikkotomu, joka täyttää tuon taivaallisen pääkaupungin ilman, tunkeutuu hänen kaulaansa ja sokaisee hänen silmänsä. Se tulee kokonaisen maailmanosan kokoiselta mongolilaiselta arolta. Ja aurinko, joka paistaa aina selkeältä taivaalta, koska ilmassa ei ole kosteutta, polttaa ja häikäisee. Hän ei pidä siitä. Eikä sekään poista hänen ikävystymistään, että Wen Siang kuljettelee häntä ympäriinsä kiinalaiskaupungin pimeimmillä kaduilla.

Ovi sulkeutuu heidän takanaan ja valo on kadonnut. Erik ei voi ensin nähdä mitään, mutta vähitellen erottaa hän hämärässä muutamia olentoja. "Tätä tietä", kuiskaa eräs ääni. "Seuraa minua", sanoo Wen Siang hiljaa. Ovi avataan ja suljetaan. Sitten ovat he kahden omituisesti kirjaillun paperilyhdyn alla, jonka levoton liekki valaisee heikosti pienen huoneen, joka on kalustettu ainoastaan yhdellä vuodepatjalla.

"Älä pelkää", sanoo Wen Siang, "täällä toteutuu ainoastaan eräs toivomuksesi. Nyt saat maistaa punaisen unikon myrkkyä, jonka valkoinen sivistys lahjoitti huomenlahjana tälle maalle."

Erik on todellakin monta kertaa halunnut opiumihumalaa. Nyt, kun se voisi toteutua, epäröi hän.

Mutta Wen Siang on jo laittanut ensimmäisen piipun valmiiksi ja Erik suostuu. Hän imee tuota makeaa raskasta savua — ja saapi uuden piipun… pitäen kummallisena, että hänen kiinalainen ystävänsä tahtoo… (Erik saapi jo kolmannen piippunsa) todellakin tahtoo… mutta missä hän oikeastaan onkaan… ja tuolla korkealla tuo hopeanhohtoinen vuori… katso… katso… korkeammalle, vielä korkeammalle… varo itseäsi… kalliot ovat liukkaita… sileällä jäällä ei ole rappusia… mutta minä kiiruhdan avuksesi… tulen, ah, miten se on helppoa… minä liidän…

Erik herää opiumihumalastaan hirmuisessa kohmelossa. Päässä jyskyttää ja tykyttää ja kestää hetken, ennenkuin hän voipi sen verran koota ajatuksiaan, että hän muistaa tapahtuman ja olinpaikkansa.

Mutta missä hän oikeastaan onkaan? Erik katselee ympärilleen. Tämähän ei ole se opiumiluola, jossa hän nukahti. Tämähän on joku loistohytti. Hän erottaa koneitten kumean jyskytyksen ja vihaisten aaltojen loiskimisen, kun ne hyökkäävät laivan teräslaitoja vastaan ja murtuvat tuhansiksi kristalleiksi.

Hän kohottaa kättään. "Hiljaa ja kuuntele mitä sanon. Olemme Kiinan laivaston uusimmassa ja nopeimmassa torpeedoaluksessa Li'ssä. Sinut kannettiin laivaan nukkuessasi, minähän sinut huomasinkin… no, säästä kaikki vastustelemiset ja moitteet tuonnemmaksi. Nyt ei ole sellaisiin aikaa… minä kyllä selitän myöhemmin kaikki. Nyt sinun täytyy vain tietää tuleva osasi. Kaikki laivassa luulevat minua päällikökseen."

"Wei-ha-Weissä… ja varmassa tallessa, jos nyt nim. vahdit ovat täyttäneet velvollisuutensa."

"Ei. Hän elää. Kristillisessä Euroopassahan vain vuodatetaan verta tarpeettomasti. No siis, älä unhoita, että olen päällikkö ja sinä vain raakalaiskoira, jota kärsimme laivassa ainoastaan sentähden, että keisari sallii sinun olla täällä, mutta jota me suuresti halveksimme… Muista se!"

"Johonkin, missä lohikäärme ei voi meitä saavuttaa, Mutta katso, pue päällesi tämä univormu. Ole toistaiseksi tanskalainen meriupseeri."

"Kyllä, Peking'in hallitus ottaa mieluummin ohjeita pieniltä valloilta. Ne eivät ole niin vaarallisia ystäviä. Mutta kiiruhda nyt ja pue päällesi! Ja varo kieltäsi!"

Keisarillisen Kiinan hallituksen uusimman torpeedoveneen nykyinen päällikkö Wen Siang menee taas. Erik on aivan pyörällä. Mutta nyt ei ole muuta neuvoa kuin totella sokeasti; tottapahan sitten myöhemmin kaikki selviää. Erik pukeutuu univormuun ja nousee kannelle, jossa hänen tulonsa ei näytä ketään kummastuttavan. Kai se alentaisi noitten kiinalaisten sinimekkojen arvoa omissa silmissään, jos he kiinnittäisivät huomiota johonkin raakalaiseen. Päällikkö itsekin osoittaa hänelle kylmää kohteliaisuutta.

Wen Siang'in aikomus on kulkea Japanin eteläpuolitse, Wan Diemen'in salmen kautta. "Ennen sitä on kaikki onnen ja sattuman varassa!"

Edessä taivaanrannalla häämöittää Japanin rannikko. "Nyt se alkaa", sanoo Wen Siang. "Tämä ratkaisee. Tuon rannikon tuolla puolella on aava, ääretön meri. Kukapa meidät sieltä löytää?"

Näyttää todellakin siltä kuin onni suosisi yritystä. Hämärissä syöksyy Li Wan Diemen'in salmeen ja seuraavana aamuna, hehkuvan auringon noustessa viheriöitsevästä merestä, on maa kadonnut näkyvistä.

"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä seikasta, koska me päällikön määräyksestä ohjaamme suoraan koilliseen, aavalle merelle, ettei meidän oikeastaan pitäisi poistua kauemmaksi kuin muutamien tuntien matkan päähän maista. Li ei ole varustettu pitkälle matkalle."

"Öljyäkö? — Niin, niinpä tietysti. Eikö meillä sitten ole tarpeeksi öljyä?"

"Vettäkö?" vastaa Wen Siang ja näyttää kädenliikkeellään ääretöntä valtamerta, "on kai meillä vettä enemmänkin kuin tarpeeksi!"

"Ah, juomavet…" Wen Siang keskeyttää. Erik ei ymmärrä, mikä hänelle tuli, sillä Wen Siangin katseen kiitäessä ympäri taivaanrantaa jähmettyvät hänen kasvonsa äkkiä.

Wen Siang ei kuuntele enää luutnanttia. Hän on tarttunut kiikariin ja suuntaa sen muudatta lännessä näkyvää savujuovaa kohti. Hän tarkastaa sitä kauan ja laskiessaan kiikarin sanoo hän:

"Luutnantti, keisari tahtoo heti saada muutamat tärkeät paperit viedyksi — erääseen pohjoiseen paikkaan, jonka nimen ilmoitan tuonnempana, kun aika joutuu. Meillä ei ole vettä, sanotte, ja emme sen vuoksi voi täyttää keisarin käskyä. Mitä luulette siitä Pekingissä sanottavan? Luuletteko päänne olevan silloin lujassa, luutnantti Tschi-Hien? Eikö totta, tehän erehdyitte sanoessanne, ettei meillä ole vettä? Me kai voimme tulla sillä toimeen? Säästäkäämme! Jakakaamme sitä annoksittain! Kootkaamme sadevettä! Kärsimme janoa, jos tarvitaan! Sen sijaan että kääntyisimme, pankaamme täysi vauhti! Minä käsken! Jos puuttuukin vettä, niin säästämmehän siten aikaa!"

Wen Siang ojentaa hänelle kiikarin. Ja tällä kaukosilmällä, joka tuo kaikki likemmäksi, erottaa hän selvästi suuren, harmaan jättiläisen. Se näyttää olevan niin likellä, että hän näkee panssarikeulan edessä vaahtoavan veden.

Ei ole epäilemistäkään, tässä on koira jänisjahdilla… mitenkä sitten jänikselle käyneekään? Kaikki on siis tullut ilmi: Li'n julkea ryöväys ja San-ho-hui'n suunnaton valtiopetos ja majesteettirikos. Ja nyt on Kiinan nopein risteilijä "Lännen kauhu" lähetetty ajamaan takaa sen nopeinta torpeedovenettä, Kiinan ylpeyttä, jota uuden ajan uranaukaisijan mukaan sanottiin Li-Hung-Chang'iksi. Wen Siang'in käsky: "Täysi vauhti!" on pantu täytäntöön. Kapea sotalaiva halkaisee sinivihreitä aaltoja kuin nuoli. Sen panssarilaidat vapisevat korkeasta paineesta, kaikki kilisee ja tärise, ja kannella on vaikea hengittää vauhdin synnyttämän vedon tähden.

Mutta vaikka Li kulkeekin samanlaisella vauhdilla vedessä kuin pääskynen ilmassa, niin ei se voi päästä eroon takana olevasta uhkaavasta savuviirusta. Erik katsoo kiikarilla, miten säkenöivää, mustaa savua alituisesti tupruna jättiläisen kolmesta suuresta piipusta. Wen Siang'in kasvot pysyvät tyyninä, mutta Erik on oppinut lukemaan hänen silmistään. Ja niistä huomaa hän kasvojen värähtelevän.

Päivä kuluu. Nuo molemmat laivat kiitävät yhä meren aalloilla. Erik on Wen Siangin luona komentosillalla. Vaahto roiskuu sateena heidän päälleen ja vaahtopäät tarttuvat heidän vaatteisiinsa, tehden heistä lumiukkoja. Silloin tällöin sukeltaa koko vene aaltoihin ja täyttää suun ja silmät suolavedellä. Ainoastaan kiinni köytettyinä voivat he pysytellä sillalla.

Wen Siang odottaa pimeätä. Pilvet kiitävät taivaalla. Meri raivoaa. Vihdoinkin sammuu auringonvalo haaleaan veteen. Lännessä oleva savuviiru näkyy hetken tulipunaista taustaa vasten. Hämärä vyöryy esiin yön porteista.

On yö. Risteilijän sähkövalonheittäjän sädekimput tutkivat aaltojen harjoja paksujen, ajelehtivien pilvikerrosten alla. Mutta tuloksettomasti. Myrskyinen meri kätkee Li'n.

Wen Siang kutsuu luutnantti Tschi-Hien'in luoksensa. "Olen aukaissut hallituksen sinetöidyn määräyksen. Siinä sanotaan: 'Menkää lyhintä tietä Behringln salmeen, karttakaa kaikkea huomiota, pysähtykää Kotzebuem salmeen ja aukaiskaa siellä määräys N:o 3.' Siis luutnantti Tschi-Hien, ei lyhtyjä, ei valoja. Täysi vauhti, pohjoinen suunta!"

Tschi-Hien menee täyttämään päällikön käskyä. Hurja vauhti on tehnyt hänet levottomaksi ja kummastuttanut häntä, mutta hallituksen suljettu, nyt avattu määräys on rauhoittanut häntä. Alaska, Behring'in salmi, Kotzebue, ahaa! nyt ymmärrän, Klondike, johon on asettunut paljon "Taivaanvaltakunnan" poikia asumaan. On hyvinkin luultavaa, että tuolla ylhäällä on jotakin heti järjestettävä. No niin. Ainakaan ei tule olemaan hänen syynsä, jos myöhästytään. Li voi kulkea 35:n solmun nopeudella, ja hän on kyllä saava sen vauhtiin.

Pari minuuttia myöhemmin muuttaa Li suuntaa, ja puolen yön aikana ovat risteilijän valot kadonneet. Maapallon pyöreys erottaa ne toisistaan, risteilijä, joka 30,000:lla hevosvoimalla kulkee itään ja torpeedoveneen, joka kymmenen tanskalaisen peninkulman nopeudella tunnissa syöksyy pohjoista kohti Tyynen valtameren aalloilla, jotka vyöryvät etelään Behring'in kylmästä kidasta.

Erik on kuin puusta pudonnut, nähdessään suljettuja määräyksiä Wen
Siang'illa — ministerin allekirjoituksella varustettuja määräyksiä.
Kuinka se voi olla mahdollista?

"San-ho-hui'lla on paljon keinoja ja ajatuksia. Muutamia niistä lähetetään etukäteen ja kun aika on tullut, ovat San-ho-hui'n ajatukset valmistaneet kaiken ja voidaan olla valmiina käyttämään hyväkseen edellytettyä tilaisuutta. Nyt on armonnappula heitetty. Älä kysy, minkätähden ja miten! Näit Li'n kääntävän keulansa pohjoiseen — jossa on jäätä ja hakemasi Arnaluk. Mutta kuule, voimani ovat lopussa. Tahdon uudistaa ne nukkumalla. Minuutin kuluttua nukun. Pysy täällä, vakoile ja valvo! Ja päivän koittaessa herätä minut!"

Wen Siang nojautuu kovaan penkkiin ja nukkuu paikalla. Laiva tärisee, aallot vyöryvät kajuutan kirkasta silmää vastaan, lampun hehkuva hiililanka väräjää ja valo lankeaa nukkuvan kiinalaisen kasvoille. Erik katsoo niitä, noita vaaleita kasvoja, joitten piirteet kuvastavat seinän mustanruskeaa laudoitusta vasten. Siis, ajattelee Erik, kuuluu hän San-ho-hui'hin, tuohon puolueeseen, joka on vannonut kukistavansa Mandschu-valtaistuimen. Tämä salainen seura on yhtä sukkelalla kuin viekkaallakin tavalla anastanut erinomaisella miehistöllä varustetun mainion laivan, ja on nyt matkalla pohjoiseen. Kaikki näyttää olevan edellytetty ja laskettu, kaikki viittaa johonkin suunnitelmaan, kaikella on varmaan määrätty tarkoitusperänsä, mutta mikä?

Erik tuijottaa nukkuvaan, jonka uni on kuoleman kaltaista, niin raskasta se on. Miten hän mahtoikaan olla väsynyt…

Aaltojen loiske ulkona on ukkosenjyrinän kaltaista. Onkohan Li todellakin päässyt pakoon? Onko jänis pettänyt koiran? Onko se päässyt vihollisen näköpiiristä aavalle valtamerelle, jossa suurinkin sotalaiva on kuin tomuhiukkanen? Tunti tunnin perästä kuluu, Erik on kai nukkunut. Hän hätkähtää ja katsoo kelloaan. Se on neljä.

Hän sammuttaa sähkövalon ja työntää ikkunaa suojaavan luukun syrjään. Meri ei myllerrä enää. Myrsky on laannut raivoamasta. Taivas on puhdistunut pilvistä ja kaartuu ensimmäisessä viheriänsinisessä päivänsarastuksessa meren yli, joka kohoilee kuin rinta, jossa viha alkaa lauhtua. Purppuranauha näkyy taivaanrannalla. Li kulkee vielä entistä, hirveää vauhtiaan… eteenpäin, eteenpäin pohjoiseen!

Erik katsoo taas Wen Siang'ia. Nyt ei "Taivaan" poika nukukaan enää kuin kuollut, vaan terveen näköisenä ja turvallisesti kuin pieni lapsi.

JÄÄTAIVAAN ALLA.

Kahdeksantenatoista päivänä heinäkuuta ankkuroipi Li Kotzebue'n salmeen, Alaskan luoteiselle rannikolle, tehtyään nopean ja onnellisen matkan pitkin Kurilein ja Kamtschatka'n rannikoita ja vihdoin kulkemalla Siperian puolta Behring'in salmen läpi.

Wen Siang huoahtaa helpotuksesta, hän on todellakin pelastunut hirveästä vaarasta ja voittanut rohkean uhkapelin. Salaisen seuran avulla ja kauan valmistetuilla suunnitelmilla on hän anastanut hallituksen parhaimman sotalaivan. Hän on kilpaillut takaa-ajajansa kanssa ja päässyt pakoon pimeän yön, myrskyisen meren ja laivan ihmeellisen nopeuden avulla. Ja vielä enemmän; hänen on onnistunut pitää laivan upseereita ja miehistöä täydellisesti tietämättöminä asian oikeasta tilasta.

Nyt kutsuu hän upseerinsa kajuuttaan ja sanoo: "Hyvät herrat! Hetki on tullut, jolloin minä, korkea herranne, hänen keisarillisen majesteettinsa käskystä, ilmaisen teille tämän, teistä tähän asti kummalliselta ja tarpeettomalta tuntuneen matkan tarkoituksen: Keisarillinen hallitus on saanut tietää, että Kukunor-laiva, valtakunnan verivihollinen muassaan, on napapiirin pohjoispuolella. Keisari käskee, että me, hänen miehensä, tunkeudumme jäihin, etsimme Kukunor'in ja pakotamme sen päällikön luovuttamaan kalleuden, joka ei kuulu hänelle."

"Se mahtaa", sanoo luutnantti Tschi-Hien, joka oli muutamia vuosia sitten ottanut osaa erääseen napamatkaan, "todellakin olla arvokas kalleus, koska keisari on pannut parhaan laivansa ja miehensä sitä hakemaan. Sillä tiedämmehän kaikki, että jäissä purjehditaan vain elämän ja kuoleman uhalla."

"Kyllä", vastaa Wen Siang, "aarre on panoksen arvoinen. Mutta kuulkaa vielä! Hallituksen määräyksestä on täällä, salmessa napamatkan varustukset valmiina laivaan otettaviksi. Ministeri tietää kyllä varsin hyvin, ettei torpeedovene itsessään ole sopiva sellaiseen matkaan, mutta uskoo samalla, että laivaväen kunto ja teidän, luutnantti Tschi-Hien, kokemus yhdistettyinä Li'n suureen nopeuteen, tekee mahdolliseksi napamatkoilla vielä tähän asti tuntemattoman, lämpimän vuodenajan hyödyksi käyttämisen. Täällä on muudan kuunari, jossa on kaikki, mitä tarvitsemme' Niin pian kun purkaminen ja lastaaminen on suoritettu, valitsette te, herra luutnantti, miehistöstä niin monta kuin katsotte välttämättömästi tarvitsevanne. Muut palatkoot takaisin kuunarilla."

Ei ole helppo arvata, millä tunteilla upseerit kuuntelivat tätä keisarillista käskyä, sillä hyvin kasvatettu kiinalainen ei näytä tunteitaan. Raakalaiset vain paljastavat itsensä. Sitä paitsi onhan saman tekevää, missä kuolema kutakin kohtaa, ja ennen kaikkea, onhan se keisarin tahto!

Varustettuna kestämään napaseudun talvea, liukuu Li pohjoista kohti ja kiertää Kap Barrow'in. Meri on tyyni ja Li kulkee tasaista vauhtia taivaanrannalla näkyvää, valkoista juovaa, jäätä, kohti.

Edessään on heillä meren autio, ääretön ulappa. Erik katselee tätä jään ympäröimää vesiaavikkoa, Hän tuntee sen, Hän muistaa, miten hän kerran "Toivon" laaksosta katseli samanlaista, viheriää jäämerta. He sivuuttavat muutamalla jäälautalla olevan mursulauman. Ne paistattelevat tyytyväisinä auringossa, ja katselevat pienillä salakavalilla silmillään nopeasti kulkevaa laivaa mustine savuviiruineen. Ilma on puhdasta ja vahvistavaa. Erik hengittää sitä syvin siemauksin — se on hänelle tuttua.

Mutta tämä napameren omituinen tuoksu synnyttää hänessä pelkoa, joka on uinunut kätkettynä jossakin hänen sisimmässään, samaa "Toivon" laakson pimeää pelkoa, jota hän oli kärsinyt pitkinä talvikuukausina kaukana pohjoisessa. Jään iäisen tyhjyyden ja kauhean yksinäisyyden näkö palauttaa tuskan hänen sydämeensä. Ensi kerran huomaa hän kevytmielisyyden ja tyhmänrohkeuden yrityksessä, jossa kysytään elämää ja kuolemaa…jossa kuolemalla on sata mahdollisuutta elämän yhtä vastaan.

Kauan seisoo hän siinä ajatuksissaan. Vihdoin katoaa pelko vähitellen. Hän tulee jälleen rohkeammaksi. Hän rukoilee Jumalaa ja Jumala lähettää hänelle vastauksen — äkkiä, kuin lämmin lähde, pulppuaa hänen mielessään rakastamansa ja etsimänsä olennon muisto. Hän näkee Arnalukin, niinkuin hän on näkevä hänet kuolinhetkelläänkin, seisovan käsi kädessä hänen kanssaan korkealla tunturilla, silloin kun aurinko palaa taas ja pitkä yö vihdoinkin pakenee uutta päivää. Hän katsahtaa ylös — ja kas, vastaukseksi kaikkiin epäilyksiin leimahtaa revontulien suunnaton kaari palamaan taivaalle.

Hän kääntyy äkkiä ja menee hakemaan Wen Siang'ia, jonka hän löytää keskustelemassa Tschi-Hien'in kanssa.

"Päällikkö", sanoo luutnantti, "kuljemme nyt syvällä vedellä tarpeellisella vauhdilla. Huomenna pääsemme kiintojäähän. Silloin alkaa taistelu. Ja siitä tulee kova, sillä vaikka Li olisi kuinka vahva tahansa, on se kumminkin kuin pähkinänkuori niiden voimien rinnalla, joita sen on uhmattava. Luulen, että saisimme kaikki uutta rohkeutta, jos tietäisimme, että hakemamme aarre on taistelun arvoinen."

"Se on", vastaa Wen Siang, "ja saatte kuulla sen nimenkin." Ja lähestyen luutnanttia ja katsoen häntä kiinteästi silmiin, sanoo hän:

MENKÖÖNPÄ SITTEN SYTEEN TAI SAVEEN.

Pohjois-Ameriikan mantereen pohjoispuolella oleva napamaa, Behring'in salmen seudut tanskalaiseen länsi-Grönlantiin asti, ovat kokonainen maailman osa suurempia ja pienempiä saaria, joita leveät jäätyneet salmet erottavat. Lännessä ja pohjoisessa rajoittaa sitä taas Jäämeri — tuo äärettömän syvä, jääkenttien peittämä napameri. Mutta meren iäinen sydän tykkii tämän jääsuojuksen alla ja kun kesän aurinko, sateet ja tuulet yhdistyvät, niin muuttavat ne varustuksen jättiläisverkoksi, jonka silmät aukenevat ja sulkeutuvat aina sen mukaan miten myrsky ja virta sitä kuljettavat. Joka kerta täytyy hakea uusia aukkoja ja tunkeutua niihin heti, kun ne näyttäytyvät, ja päästä lävitse, ennenkuin jää taas ehtii puristaa timanttiseinänsä yhteen. Pujotteleminen jäälauttojen välitse, tarttumatta kiinni ja kokoon puristumatta, on navalla purjehtimisen suurin taito. Mieluummin kuljetaan pitkin rannikoita, joitten ympärille kesillä syntyy avoin vesivyö, joka kumminkin voi joka hetki sulkeutua. Voipi niinkin sattua, että maatuuli ajaa jäät edemmäksi ja suopi silmälle tervetulleen näön: ultramarininsinisen merenpinnan.

Lilla on ollut onnea. Sattuu usein, että lyhyt kesä ei ennätä sulattaa maajäätä ja kaikki läpikulku keskeytyy kokonaiseksi vuodeksikin. Mutta jäävuosi on tällä kerralla suotuisa ja Li uskaltaa kauemmaksi pohjoiseen pitkin Banks-maan läntistä rantaa.

Luutnantti Tschi-Hien on oivallinen luotsi ja Wen Siang jättää tyynesti seuraukset ja päällikkyyden hänen pohjoisen kokemuksensa varaan. On suotuisimman kuukauden, elokuun, puoliväli ja on onni, että he voivat käyttää aikansa niin hyvin, sillä jo syyskuussa lähettää talvi ensimmäiset tervehdyksensä näille maille.

Wen Siang merkitsee karttaan punaisella tuon pitkän tien, jonka Li on kulkenut — ja hymyilee. "Täällä olemme hyvässä turvassa", sanoo hän Erikille, "senkin vuoksi, ettei kenellekään pälkähtäisi päähän hakea meitä täältä."

Erik naputtaa pöytään: "Oo, älähän vielä sano. Luuletko jonkun torpeedoveneen kulkemisen Behring'in salmen kautta pohjoiseen jäävän salaisuudeksi Pekingin herroille?"

"No niin, mutta on aivan eri asia tietää meidän olevan napaseuduissa kuin löytää meidät sieltä! On ennenkin tapahtunut, että pari napalaivaa on talvehtinut ainoastaan muutamien peninkulmien päässä toisistaan, tietämättä mitään toistensa läsnäolosta. Jäämaailma on niin äärettömän suuri. Olisi kerrassaan toivotonta hakea meitä täältä!"

"Toivotontako?" Erik katsahtaa häneen ja Wen Siang keskeyttää äkisti… saman ajatuksen valtaamana. Jos on toivotonta "Taivaanvaltakunnan" pojille hakea Li'tä, niin mitenkä Li sitten voisi löytää Kukunor'in?

"No", sanoo Wen Siang, "meillähän on kumminkin jotakin, jota voimme seurata. Koska Kukunor ei ole kulkenut Davisin salmen kautta — jonka melkein varmuudella tiedämme — niin arvaan sen menneen Lancaster'in ja Barrow'in salmien kautta Melville'n salmeen päästäkseen koillisväylään ja sitten vuoden tai parin kuluttua itä-aasialaisiin kulkuvesiin. Se voi tulla meitä vastaan! Mutta täällähän luutnanttikin tulee.

Luutnantti Tschi-Hien seisahtuu keskelle ahdasta kajuuttaa. Näkee selvästi hänen kasvoistaan, että jotakin ratkaisevaa on tapahtunut.

"Niin, tulin vain ilmoittamaan, että nyt se alkaa. Kaikki on sattuman varassa. Huomen-aamulla olemme joko kiertäneet Banks'in maan, tahi olemme murskautuneet nuuskaksi. Tulkaa itse katsomaan!"

He hyökkäävät kannelle. "Katsokaa", selittää luutnantti ja viittaa eteenpäin, jossa avoin vesi on supistunut parin sadan kyynärän levyiseksi kanavaksi, "tällä puolella ovat patoutuneet jäät, jotka torninkorkuisina uhkaavat laivaamme, ja toisella puolella on kallioseinä. Purjehdimme seitsemänkymmenen sylen vedellä. Milla hetkellä tahansa voivat jäät ajautua rantaan vastustamattomalla voimallaan ja murskata meidät jyrkkää kalliota vastaan. Siinä tapauksessa olemme auttamattomasti hukassa. Mutta jos jää pysyisi liikkumattomana huomiseen, niin ehtisimme seitsemällekymmenennelle neljännelle leveysasteelle ja Banks'in salmeen. Jäävuori on tavattoman suotuisa, ja ehkä onnistumme suorittamaan suurtyön, läpäisemään koko koillisväylän yhtenä ainoana kesänä. Jos vain kerran pääsemme Banks'in salmeen, niin on vain jäljellä Melville'n salmen jäitten puhkaiseminen… ja miksikä emme onnistuisi? Käskeekö päällikkö meitä lähtemään kuoleman kitaan, vai…?"

Luutnantti Tschi-Hien vaikenee ja odottaa päällikkönsä vastausta. Wen Siang katsoo eteensä. Tuossa on tuo hiljainen jääaavikko, kummallisine, sikinsokin jäätyneine röykkiöineen, jäämaailma tuntureineen ja laaksoineen sinertävän kirkkaasta kristallista… mutta kumminkin meren kannattama, sen virtojen ohjaama ja myrskyjen kuljettama. Ja hän katsoo harmaanpunaista lumipilkkuista kiviseinääkin, joka mykkänä, kylmänä ja uhkaavana, varustettuna vuosituhansien kokemuksella odottaa mitätöntä ihmislasta. Näitten molempien seinien, jään ja kiven, välissä vaanii kuolema. Merituuli voi alkaa milloin tahansa ja jäät puristuvat vastustamattomalla voimalla kalliota vastaan.

Wen Siang epäröi. Hänen kiinalaissielunsa sisimmässä on tunne, joka kehoittaa häntä alistumaan. Hänen rotunsa on tuon, hänen kotimaansa tasangoilla kasvavan bamburuovon kaltainen, joka taipuu, mutta ei taitu. Kun myrsky lakkaa, suoristuu bamburuoko ja on yhtä sitkeä, luja ja taittumaton kuin ennenkin. Eikö mahtaisi olla viisaampaa, että…

Silloin laskee Erik kätensä hänen olalleen. "Wen Siang, tässä emme voi hukata aikaa. Kirjaimellisessa merkityksessä on joka sekuntikin kallisarvoinen. Tässä täytyy toteuttaa valkoisten sanat: 'Menköön syteen tai saveen!' Ei ole viisasta taipua. Eteenpäin! Ei saa milloinkaan antaa perään! Nyt saa lännen viisaus kerrankin vallita!"

Silloin sanoo Wen Siang Tschi-Hien'ille; "Käsken teitä kulkemaan eteenpäin täydellä vauhdilla!"

Mutta luutnantin mentyä sanoo Erik hymyillen: "'Menköön syteen tai saveen!' toteutui kumminkin. Lännen viisauden täytyi kumminkin olla mukana ratkaisemassa."

"Erehdyt. Sanotaanhan idässä, ettei milloinkaan saa väistyä. Mukaannumme ainoastaan epäonnistumisen pelosta. Painaudumme maahan, että myrsky voisi mennä ylitsemme. Sitten, tuulen tyynnyttyä, nousemme jälleen ja olemme entisen kaltaisia. Voimme taipua, mutta emme taittua. Rotumme on kuin joku Toledomiekka. Sen voi kääriä kokoon ja kantaa liivintaskussaan… mutta kun side katkaistaan, ponnahtaa se suoraksi ja on yhtä vahva ja siro kuin ennenkin… hiottu, terävä ja kuolemaatuottava, eikä kuin lännen miekka, joka tuossa tapauksessa katkeaisi. Mutta älkäämme saivarrelko sanoilla. On aikaa vielä maailman loppuun, eikä ole mitään kiirettä!"

Li halkaisee jo silloin meren sinistä juovaa. Joka mies laivassa tietää, mitä uskalletaan.

Mutta kaikki menee hyvin. Napaseudun lyhyt kesä on tullut ja Lilla on onni mukanaan. Yöllä, jota tuskin voi erottaa päivästä, koska aurinko näkyy koko vuorokauden taivaanrannalla, rupeaa tasaisesti tuulemaan, mutta maalta päin, ja kun uusi päivä, kahdeskymmenes elokuuta alkaa, voivat he katsella jäätöntä merta viidentoista neliöpenikulman alalla, eli niin kauaksi kuin silmä kantaa. Sitä voi jo sanoa onneksi. Paria vuorokautta myöhemmin sivuuttavat he Kap Mac Chure'n ja pääsevät Banks'in salmeen. Vasta kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä elokuuta estävät jäät Melville-saaren eteläisimmän niemen edustalla etenemisen kokonaan.

"Niin pitkälle siis päästiin", sanoo Tschi-Hien. "Ja jos päällikkö tahtoo kuunnella neuvoani, niin laitamme tänne maihin varastopaikan, sillä aikaa kuin odotamme avointa vettä Melville'n salmessa. On liian aikaista vielä asettua talvileiriin."

Ehkä. Mutta ei näytä siltä kuin heillä olisi tänä vuonna enää paljoakaan tekemistä. Melville'n salmi on täynnä ahtojäitä ja vaikka jonakin päivänä syntyisikin railo, niin olisi tyhmänrohkeata koettaa tunkeutua siihen. Sitäpaitsi puhaltaa silloin tällöin Melville-saarelta jäisiä tuulia, jotka ennustavat lähenevää talvea.

Vuorokausi seuraa vuorokautta. Melville-salmen jää pysyy liikkumatonna. Pian on heidän päätettävä. Joko täytyy Li'n niin pian kuin suinkin palata Behring'in salmeen, joka on vielä mahdollista, tai on heidän valmistauduttava talvehtimaan. Onneksi on Li muutamassa lahdessa, jossa se on jotakuinkin suojassa.

Wen Siang on kahdenvaiheella. Hän tahtoisi vielä odottaa vähän aikaa, mutta joka tapauksessa on viisainta viedä Melville-saarelle sopivat talvivarustukset. Ja niin he tekevätkin! Telttoja, makuusäkkejä, säilykkeitä, kivääreitä, patruunia, keittokoneita, paloöljyä ja pari rekeä, joka ei ollut paljon, mutta kumminkin sen verran kuin Li voi luovuttaa. Miehet saavat rakentaa jonkunlaisen vajan muutamaan rantatöyräällä olevien kivilohkareitten takaiseen syvänteeseen. Seinät tehdään Li'stä tuoduista parruista ja katto kivistä ja purjekankaasta.

"Niin", sanoo Erik, "täällä voisimme asua talven, maata pesässämme kuin Nansen Franz Joseph'in maalla. Mutta emmehän sillä tavalla pääsisi ollenkaan lähemmäksi Kukunor'ia."

"Wen Siang, eikö Kukunor ole aivan nykyaikainen laiva, varustettu kaikilla ihmisten keksimillä apuneuvoilla? Eikö silloin ole luultavaa, että se myöskin voi vastaan ottaa ja lähettää langattomia sähkösanomia?"

"No on kai Li'ssäkin samanlaiset koneet. Se tahtoo sanoa, että voimme päästä, jos tahdomme, etsittäviemme yhteyteen. Voimme lähettää kipinäaaltoja tahi ainakin laittaa koneen siihen kuntoon, että se voipi vastaan ottaa Kukunor'ista jään yli tulevia hätähuutoja. Sillä vaikka se ei mielellään paljastaisikaan olinpaikkaansa, niin ei hätä kumminkaan luo lakia, ja voisihan sattua, että…"

"Kyllä, kyllä!" Wen Siang aivan intoutuu tästä ajatuksesta ja häntä kummastuttaa ainoastaan, ettei kukaan ole sitä ennemmin huomannut. Li'ssä on todellakin koneet, jotka voivat vastaanottaa ja lähettää langattomia sanomia. Wen Siang antaa käskyn niiden pikaisesta kuntoonpanosta.

"Langaton", sanoo hän, "… langaton… ah minä tyhmeliiniä… minua pöllöä!…"

Ja näin sanoen kiiruhtaa hän asettautumaan muun avaran maailman kanssa yhteyteen. Neljänsadan peninkulman päässä ihmisasunnoista, keskellä jääaavikkoa mykän maailman ympäröimänä, joka jo vaalenee talven henkäyksistä… valmistautuu Li kuuntelemaan, mitä muulla maailmalla on sanomista.

LANGATTOMALLA KÄSKYLLÄ.

Tschi-Hien arvelee, että Li'n on pysyttävä paikoillaan. Tässä lahdessa, jossa se on, on se turvassa talven myrskyiltä ja jäänpuristukselta. Jos ei tahdota kääntyä takaisin — joka ei saa tulla kysymykseenkään, sanoo Wen Siang, vaikka se vielä olisikin mahdollista, — ei retkikunta voi tehdä muuta kuin asettua talvehtimaan. Niin päätetäänkin ja Tschi-Hien valtuutetaan kokemuksiensa perusteella tekemään kaikki tarvittavat varustukset. Erik ja Wen Siang lähtevät sillä aikaa lyhyelle rekimatkalle Melville'n maahan. Viipyy vielä, ennenkuin talvi tulee kuolettavine pakkasineen ja keskeymättömine pimeyksineen, ja tätä väliaikaa on käytettävä hyväkseen. Kukunor voi yhtä hyvin olla Melville-saaren likellä kuin jossain muuallakin, ja jos oikein ajatellaan, niin onkin se todenmukaisesti jossain täällä. Sillä jos joku laiva tulee idästä Banks'in salmen tahi lännestä Lancaster'in salmen kautta, niin täytyy Melville'n salmen suurine ahtojääröykkiöineen tulla sen talvehtimispaikaksi. Tässä ovat idästä ja lännestä tulevat retkikunnat tavanneet toisensa.

Reki on varustettu kymmeneksi päiväksi. Siinä on makuusäkki, teltta ja tarpeellinen muona, ja koska Li'ssä ei ole koiria, niin saavat he vetää sitä perässään. Lumi on pehmeää eikä kannata. He vajoavat joka askeleella ja ensimmäisinä parina tuntina eivät he ole päässeet juuri mihinkään. Li'n mustat piirteet kuvastuvat vielä lunta vastaan ja sähkölennätinpylväs, jonka Tschi-Hien jo on pystyttänyt vastaanottamaan kuljeskelevia sähkövirtoja, näkyy selvästi. Iltapäivällä, kun Li jo kauan aikaa sitten on kadonnut muutaman kukkulan taakse, jonka Erik ristii Ming'iksi, pysähtyvät he, eivätkä jaksa kauemmaksi. Pehmeä lumi ja vaikea tie ovat vieneet kaikki heidän voimansa ja vaivoin voivat he pysytellä valveilla levittäessään makuusäkkiä muutaman kallion suojaan. Ja päästyään lämpimään luolaansa, nukkuvat he paikalla.

Vasta myöhään aamupäivällä he heräävät ja nyt on kaikki muuttunut. Kirpeä pohjatuuli vinkuu Melville-saaren vuorilla. Maajää on irtaantunut ja avoin vesi läiskyttelee aaltojaan heidän alapuolellaan olevaan kallioon. Rekikeli on mennyt.

"Tämä", sanoo Erik, "viivyttää meitä, mutta muuta haittaa siitä ei ole. Pohjoistuuli tuopi muassaan pakkasen ja ehkäpä myöskin lunta. Tuuli joko kääntyy, jolloin maajää jälleen pusertuu yhteen, tai pysyy se pohjoisessa ja tekee uutta jäätä, jota myöten rekemme vetäminen on lapsenleikkiä. Ryömikäämme sentähden säkkiimme takaisin ja odottakaamme matkailmaa. Onhan meillä sitäpaitsi aikaa, niinkuin aina sanot, ja pitkälti on vielä maailman loppuun."

He hakevat teltalleen paremman suojapaikan, keittävät kahvia ja syövät keitettyä lihaa. Ja kylläisinä, tyytyväisinä ja rauhallisina tietäessään saavansa varman turvapaikan Li'n talvehtimispaikassa, ryömivät he makuusäkkiin.

"Kuule", kysyy hän, "mistä johtuu, että koirat on unhotettu, vaikka kaikki muu on ollut niin hyvin valmistettu?"

"Ei niitä oltu unhotettu. Meillä oli kaksitoista hyvää koiraa, mutta ne kuolivat kaikki kuunarissa."

"Tuntuu kumminkin hyvin kummalliselta, että tuollainen koiralauma kuolee niin äkkiä. Mikä niille tuli?"

"Niin… luultavasti oli joku Ko-lau-hui'n jäsen laivassa… niillä on niitä jokapaikassa, niinkuin meilläkin."

Kaksi kokonaista vuorokautta pitää myrsky heitä makuusäkissä. Sitten kirkastuu ilma. On satanut paljon lunta. Mutta jää on yhtynyt kiinteästi maahan. On yhdentoista asteen pakkanen. Lumi kantaa. Reki kulkee liukkaasti ja seuraavat, pari päivänmatkaa vievät heidät kauas, mutta he eivät löydä jälkeäkään ei ihmisistä eikä eläimistä tässä äärettömässä ja hiljaisessa tyhjyydessä.

Linnut lentävät parvittain etelään. Talvi ajaa heidät pakosalle ja niitten poislähtö tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi ja ikävämmäksi.

Erik tähtää kiväärillään muudatta sivutse kiitävää lintuparvea, mutta
Wen Siang estää hänet ampumasta.

"Miksikä tappaa? Onko sinusta täällä liian paljon elämää? Sitäpaitsi on
Li'ssä kyllä ruokaa tarpeeksi meille kaikille."

Niin Li! He ikävöivät molemmat hyvää laivaansa. Mutta houkuttelevaa on myöskin tehdä päivänmatka eteenpäin, muonavarat kyllä riittäisivät ja keli on hyvä sileällä ja lujalla jäällä.

Mutta miksi ei voitaisi jättää jotakin onnenkin varaan? Illalla makuusäkissä punnitsevat he kysymystä: lähdemmekö vielä kauemmaksi, vai emme?

"Uskaltakaamme vielä yksi päivä, viimeinen", sanoo Wen Siang. "Koska olemme päässeet näin kauaksi, niin on meidän kierrettävä Kap Martin ja tarkastettava vähän itärantaakin."

"Niin, tämä on jo kahdeksas päivä. Kunhan ne eivät vain tulisi levottomiksi puolestamme Lilla. Mutta kai ne, jos viivymme poissa sivu määrätyn ajan, lähettävät reen meitä vastaan. Etkö sinäkin luule niin? Vahinko vain, ettemme voi lähettää niille langatonta sähkösanomaa. Nehän voivat nyt ottaa niitä vastaan."

"Niin, vastaanhan ne kyllä voivat ottaa", kertaa Wen Siang, "vastaanhan… ne… kyllä… voivat ottaa…" Wen Siang nousee äkkiä istumaan makuusäkissä. Pienen öljylampun liekki lepattaa kuin tahtoisi se lukea hänen ajatuksensa.

"Mutta Wen Siang…?" Erik katsoo toveriaan ja säikähtää hänen jäykkiä, lasimaisia silmiään, jotka näyttävät äkkiä huomanneen jotakin kauhistavaa.

"Mutta Wen Siang… puhu toki… mikä sinulla on… mitä tämä kaikki merkitsee?"

Hitaasti kääntyy Wen Siang Erikiin päin ja puhuu katkonaisesti ikään kuin hänen ajatuksensa vain vaivalla voisivat selviytyä.

"Merkitsee — merkitsee! Se merkitsee, että olen koira — ja roisto! Ne voivat ottaa vastaan sanomia ja minä olen jättänyt ne yksikseen vihollisemme kanssa…"

"Etkö ymmärrä? — Tuo langaton… Li voi ottaa vastaan sanomia muualtakin kuin Kukunor'ista, Peking'istä, Wei-hai-Wei'sta — hallituksen laivoista…"

"Niin, tein hirveän tyhmästi lähtiessäni Li'stä, niin tyhmästi, että se voi turmella kaikki. Kun takaa-ajajamme kadottivat meidät näkyvistään, eivätkä voineet saavuttaa meitä höyryn voimalla, niin mikä on silloin uskottavampaa kuin se, että he koettivat sähköllä. Nehän voivat joka päivä sähköttää vain samat sanat: 'Tschi-Hien, käänny takaisin, sinut on eräs petkuttaja narrannut, päällikkösi on petturi, valtion kavaltaja ja rikollinen.' Voihan sattua, että hän joskus saisi tuon ilmoituksen. Ja minä — minä onneton olen itse antanut hänelle siihen tilaisuuden! Niinkuin äsken sanoit: 'Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!' Kyllä ne voivat… Li on Kiinan laivaston paras laiva, varustettu kaikella parhaammalla ja uusimmalla, joten ei voi olla epäilystäkään siitä, että se ei voisi vastaanottaa sähköaaltoja hyvinkin pitkiltä matkoilta. Meidän on heti palattava takaisin! Kunhan se vaan ei olisi jo liian myöhäistä!"

Niin, kunhan se vain ei olisi liian myöhäistä! Siihen vastaa kiinalaisen mielikuvituksessa asuva ilkkuva ja takaa-ajava henki iäisellä tuulen puuskalla, joka silloin vinkuu vuorella. Telttakangas liehuu, öljylampun liekki lepattaa ja sammuu — myrsky on heidät yllättänyt. Lumihiutaleet tunkeutuvat teltan raoista ja tekevät kinoksia makuusäkille. Myrskyn raivo voittaa heidän äänensä. Mutta vähitellen se kumminkin vaimentuu, vaikka tuuli puhaltaakin vielä kovasti.

Lumi on heidät haudannut ja he nukkuvat levottomasti tuon tiheän verkon alla, jota ei mikään äänikään voi läpästä.

Viikkoa myöhemmin, kuljettuaan viisi päivää pitkin Melville-saaren jyrkkää rannikkoa, ovat he päässeet päivämatkan päähän Li'stä. Paluumatka on siis suoritettu, vaikka se onkin ollut raskas ja vaivaloinen. Neljä vuorokautta pidätti myrsky heidät teltassa ja säkissä. Viisi päivää ovat he nyt kulkeneet ja ruokavarat olisivat jo aikoja loppuneet, jos he eivät olisi ruvenneet neljäsosa-annoksille. Heidän kasvonsa ovat vähän kalvenneet ja poskensa ovat menneet kuopalle.

Päivällisaikaan rupeaa Kap Ming näkymään. "Tuolla", sanoo Erik ja viittaa eteenpäin.

Ja nyt huomaa Wen Siang'kin teräsharmaan vuoren pakkassumussa, vaalean punaista lunta kuin loistavaa peitettä siellä täällä sen rinteillä — — — Kapi Ming'in, joka kätkee Li'n ja talvisataman.

Jumalalle olkoon kiitos, he ovat vihdoinkin kotona! Sen ajatteleminen on kuin humalaa ja kalvava nälkä! on parin tunnin kuluttua tuleva tyydytetyksi Li'n lämpimässä ruokasalissa.

Jos vain —! Taaskin palaa tämä kauhea ajatus, joka viime aikoina on alituisesti askarrellut heidän! aivoissaan: "Jos vain Li on vielä siellä!"

Niin jos! Kap Ming näyttää kirkkaassa ilmassa olevan aivan likellä, ja he kiiruhtavat päästäkseen sinne pian, mutta pysähtyvät hengästyneinä huoahtamaan. Ilma vaikeutti taas matkan arvioimista ja heillä on vielä pitkälti jäljellä.

Vasta myöhään iltapäivällä pääsevät he vuoren luo. Vielä pari askelta ja talvisatamassa oleva Li on ottava heidät vastaan.

Wen Siang epäröi, eikä Erik'kään uskalla mennä lähemmäksi. Näin likeltä katsellessa on vuoren pakkasensininen kauneus tiessään. Tummana ja uhkaavana kohoutuu se heidän yllään.

Mutta vihdoinkin uskaltavat he edetä. Lahti on heidän edessään… valkoisena äsken sataneesta lumesta vasta jäätyneelle jäälle… biljooneina kristalleina, joihin aurinko paistaa.

Mutta kuinka hiljaista onkaan tuolla kirkkaan valkoisella kentällä? Ei minkäänlaista elämää! Ei iloisia tervetulijaishuutoja, ei tummia ihmisolentoja, jotka liikkuisivat valkoisella kentällä… ei jälkeäkään mistään ihmistyöstä!

"Poissa!" huutaa Erik, "… jättänyt meidät tänne… yksiksemme tänne jääerämaahan! Olemme hukassa!"

Mutta lumisella rannalla on kuitenkin vielä vaja, jonka Li'n miehet rakensivat. Ja siellä ovat myöskin muonavaralaatikot ylösalasin, niinkuin ne tuotiinkin maihin, rannan kivien lomissa.

"Niin, ei voi enää epäillä", sanoo Wen Siang, "on lähdetty niin kiireesti, ettei ole ennätetty ottaa näitä mukaan. Tschi-Hien on viisas. Hän ei ole viivytellyt tuntiakaan, koska hän tietää, miten kallisarvoinen jokainen minuuttikin on sille, joka aikoo kamppailla jäitten kanssa. Hän on totellut langatonta käskyä. Oma tyhmyytemme — ja vieläkin pahemmin, oma ajattelemattomuutemme on saanut ansaitun rangaistuksensa."

"Kyllä, mutta se ei ole enää autettavissa. Ja kun oikein ajatellaan ei tilamme ole huonompi kuin monen muunkaan napamatkustajan. Saamme kai oleskella talven vajassa ja syödä karhun ja hylkeen lihaa — aivan kuin Nansen Franz Joseph'in maassa."

Vajalle annetaan nimi. Wen Siang ristii sen "Peng Lai'ksi" eli
"Suojelushenkien saareksi". Peng Lai on elämän saari kuoleman meressä.
Hyvät henget valitkoot sen asunnokseen!

TERVEHDYS VARJOJEN MAASTA.

Myrsky ahdistaa Peng Lai'ta. Vinkuen kiertää se vuorenhuippuja ja vyöryttää suuria lumimääriä kentälle. Mikään elävä ei voi kestää sen vimmaa.

Peng Lai'n asukkailla ei ole muuta huvia kuin uni, ja omat ajatuksensa. Myrskyn pauke on heidän puhettaan voimakkaampi. Mutta myöhemmin, kun rajuilma on haudannut Peng Lai'n lumeen, on ahtaassa majassa hyvin hiljaista.

"Ah, olin kaukana poissa. Ajattelin Tschi-Hien'iä.. lieneekö päässyt jäistä tänä vuonna? Siinä tapauksessa on hän nyt Kiinassa:"

"Mutta eikö Kiinan hallitus lähetä uutta retkikuntaa hakemaan helmeä… nyt kun he tietävät sen olevan täällä?"

"Ehkä, mutta he eivät voi missään tapauksessa saapua tänne ennen kuin ensi vuonna. Ja ennen sitä… on musta helmi hallussani!"

"Ja silloin… ah Erik, valkoinen veljeni, kaukaisen pohjolan raakalainen, silloin ei sinun tarvitse katua, että…"

Kiinalainen vaikenee äkkiä. Jäinen tuulenpuuska on tunkeutunut majan ovesta, lamauttavasti kuin ohitse kiitävä varjo. Rasvalamppu sammuu. Liekki vain kerran tupsahtaa.

"Kuin tervehdys varjojen maasta", sanoo Wen Siang, kun lamppu on saatu jälleen palamaan, "ehkä se olikin tervehdys henkien maailmasta."

"On kuin ajatukseni mätänisivät", sanoo Wen Siang. "Ah, Erik, katso miten tuo rasvassa uiva, pieni villatukko luopi tuhansia valoja pakkaskristalleihin… ne ovat kuin auringon kultavälähdyksiä pyhän kaupungin keisarinlinnan lasitetulla katolla…

"'Taivaanvaltakunnan' sydän… minäpä kerron sinulle erään kertomuksen kotimaastani:

"Tiedät kai, että Ming-suku on vuosituhansia istunut lohikäärmeen valtaistuimella. Mutta onnettomuusvuotena, jolloin kertomukseni alkaa, eli ajanlaskuni mukaan vuonna 1643, olivat kapinalliset roistot nousseet pyhää valtaistuinta vastaan, ja kapinalliset villit laumat piirittivät jo itse Peking'iä. Silloin lähetti Ming sanan tataarien päällikölle Tsin Tsung'ille, että hän kiiruhtaisi apuun sotaisine joukkoineen. Hän tuli poikansa Tschun Tschi'in kanssa ja Peking pelastui. Mutta kun Tsin Tsung näki, että keisari oli hänen vallassaan, päätti hän ottaa kruunun pojalleen.

"Ming tyytyi kohtaloonsa; hän tiesi, mikä välttämättömästi tulisi hänen osakseen, jos… mutta hän ei tahtonut antaa pyövelin miekan katkaista pyhää kaulaansa. Myrsky oli hänet yllättänyt, ja hän taipui, estyäkseen taittumasta. Hän osasi kuolla, mutta suku oli elävä ja jonakin päivänä tulevaisuudessa kostava kaikki tataarien jälkeläisille!

"Suuri Ming kutsui luoksensa ensimmäisen miehensä, Li-Pu-virkakunnan päällikön Wong'in, ja Wong tuli, polvistuen keisarin jalkojen edessä olevalle kultaompeleiselle, kalliille matolle.

"'Nouse', sanoi keisari, 'aika on lyhyt. Kuuntele, mitä minä sinulle sanon ja kätke joka sana sydämeesi… ja viisaaseen päähäsi. Kuule, kuule tataarien päällikkö haluaa valtaistuintani (tässä rupesi Wong hirveästi kiroilemaan) ja tahtoo minut tappaa. Mutta Kiinan kansallinen hallitsijasuku ei saa loppua minuun.'

"Wong taivutti harmaata päätään — siihen aikaan eivät kiinalaiset käyttäneet niskapiiskoja, jotka sittemmin ovat tulleet kansanomaisiksi, vaikka raakalaiset pakottivatkin meidät niitä käyttämään — ja huokasi syvään.

"'Taivaallinen majesteetti', sanoi hän vapisten, 'maailman kurjin mato, mitätön palvelijasi uskaltaa kysyi sinulta, miten se on mahdollista, koska sinulla, oi suuri keisari, ei ole poikaa, joka perisi kruunusi silloin kun kuolet ja menet isäisi luokse?'

"'Kyllä, Wong, uskollisin palvelijani, uskon sinulle tällä hetkellä todistukset siihen. Säilytä ne hyvin ja anna niiden kulkea perintönä suvussasi, kunnes aika on täytetty. Näistä asiakirjoista näet myöskin, mistä sinun on haettava poikaani, Kiinan kruununprinssiä, Taivaanvaltakunnan oikeaa perijää. Ja katso tässä, uskollinen Wong, on vielä eräs kalleus, jonka annan haltuusi: Ming'ein suurimman kruunujalokiven, tuon pyhän ja ihmeellisen mustan helmen. Säilytä se hyvin siksi kunnes hän, jolla on oikeus kukoistavaan valtaan, on saanut sen verran rohkeutta, voimaa ja viisautta, että hän voi kantaa tätä taivaallisen vallan merkkiä.'

"Keisari aukaisee silkkipaitansa ja ottaa rinnaltaan hämähäkin langan paksuisessa ketjussa riippuvan kultaisen kotelon ja ripustaa sen Wong'in kaulaan.

"'Pyhin hallitsija', kuiskaa hän, 'hirveän kuorman lasket sinä hartioilleni, mutta olen kantava sitä uskollisesti ja varovaisesti.'

"'Mene nyt', käskee keisari, 'ja tule takaisin päivän koittaessa. Mene epäröimättä sisimpään huoneeseen. Ja sieltä löytämästäsi on sinun kerrottava tatarille ja hänen pojalleen. Kiinan hallitsijalle siitä hetkestä alkaen, jolloin… hiljaa, vanha Wong, tahdon, että uusi hallitsija on sinulle suosiollinen ja uskoo sinua, voidaksesi sitä paremmin säilyttää Kiinan toivon. Ole viisas, vanha Wong!'

"Vanha kansleri on mennyt. Keisari on yksinään. Huoneessa on hiljaista. Hiljaista on myöskin hänen sydämessään. Kuolemaa hän ei pelkää. Kohtalon päätöksiä ei 'Taivaan' poika voi muutella. Ja kuka tietää, eikö varjojenkin maassa paista aurinko? Ehkäpä on varjojen vuorella sijaa suurelle Ming'illekin, samoin kuin sille, joka antoi elämänsä synnyttäessään Kiinan toivon ja joka omisti suuren Ming'in rakkauden.

"Keisari katselee puutarhansa korkeita muureja. Hän näkee leimuavan, auringonlaskusta tulipunaisen taivaan. Hänen huulensa liikkuvat; hän kuiskailee ohitsensa huokuvalle, lempeälle tuulelle seuraavat Pe-Ku-Hi'n kauniit säkeet:

"— — Ja jossakin meressä kohoaa kuolemattomien asuma henkien vuori, jossa asustaa ihmeellisen kauniita naisia. Eräällä heistä on rakastettuni nimi, ja hän antaa keisarin lähettiläälle, joka on tullut tapaamaan häntä henkien vuorelle rakkautensa osoitukseksi kultaisen rannerenkaan: 'Jos kuolemattoman keisarin sydän on niin puhdas kuin tämä kulta, niin voimme vielä yhdistyä, vaikka onkin rajoja taivaan ja maan välillä.'

"Ja jäähyväishetkellä ilmaisee hän pojalle salaisen toivomuksen, ja pyytää sanomaan keisarille! 'Muistaako hän valaa, jonka vannoimme seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä? Yön hiljaisuudessa rukoilimme taivasta muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi, jotka aina saisivat lennellä yhdessä, tahi täällä maan päällä, saman puun yhteen kasvaneiksi oksiksi, sillä ijäisyydellä voi olla loppunsa, mutta ei rakkaudellamme.'

"— — Yö kuluu ja kuoleman hiljaisuus vallitsee maailman sydämessä, Kiinan keisarin palatsissa. Tunti kuluu tunnin perästä, kuu on kiertänyt ratansa ja tähdet vaalenevat idän taivaalla aamun ensi sarastuksessa.

"Silloin katkeaa hiljaisuus ukon askeleista, jotka kaikuvat lattian palkeista ja seinäin kylmästä marmorista. Hän rientää eteenpäin autioitten salien kautta, joista vahdit jo aikoja sitten ovat poistuneet, kunnes hän vihdoin pysähtyy keisarin makuuhuoneen ovea peittävän verhon eteen. Mutta ainoastaan hetkeksi. Sitten vetäisee hän tuon kalliin silkkiverhon syrjään…

"Pisto sydämeen, hetken huumaus; tuossa edessään aamun sarastuksen harmaassa valossa makaa keisari vuoteellaan ja vieressään nuori, kaunis, rakastettu tyttärensä, prinsessa A-hi-li; molemmat kuolleina.

"Kuoleman, mykän kuoleman, on keisari valinnut molemmille. Käsi kädessä ovat he menneet henkien vuorille, hän, tuo suuri Min g, 'Taivaan' poika, ja pieni prinsessa, joka on aamunkasteen kostuttaman lumivuokon näköinen.

"— — Mutta Wong menee täyttämään keisarinsa käskyä ja menetelläkseen viisaasti, Tsin Tsung'in ja Tschun Tschi'n luokse, sanomaan, että he voivat säästää pyöveleitään. Valtaistuin on vapaa…

"Ja Chingit nousevat sille. Ne pitävät sitä hallussaan vielä tänä päivänäkin. Mandshu-suku Ming'ein valtaistuimella, raakalaiset Kiinan hallitsijoina…"

— — Näin kertoo Wen Siang samalla kuin jääkylmä myrsky vinkuen puhdistaa lumesta autiota jääkenttää.

"On. Kahdeksantoista Mandshu-sukukunnan seuratessa toisiaan, on myöskin kansallinen hallitsijasuku säilynyt suvusta sukuun."

JÄÄ-AAVIKON KUNINGAS.

Tunti yhtyy tuntiin, päivä päivään, vuorokausi vuorokauteen. On lokakuun puoliväli. Napatalven jäinen puristus alkaa tuntua. Revontulet palavat kylmällä taivaalla. Päivät ovat niin lyhyitä, että niitä tuskin voidaan niiksi sanoa.

Keskellä elotonta luontoa on kumminkin elämää. Jään kuningas vierailee säännöllisesti Peng Lai'ssa. Karhu on omituinen eläin. Sen viekkaus ja ymmärrys ovat melkein kuin ihmisen, sen luonne on väkevämmän hyväntahtoisuutta ja voima ja notkeus ovat yhtä ihmeteltäviä kuin tuo suruttomuus, jolla se viettää onnellista perhe-elämäänsä kovimmissa olosuhteissa ja ympäristössä, jonka karuutta saatetaan ajatella, mutta jonka kauneus sen sijaan on yhtä vaikeasti kuvattavissa. Jääkarhu on täydellinen olento, luonnon mestariteos, jonka ihminen voittaa ainoastaan kehittyneempien aivojensa avulla. Karhulla ei ole sielua. Se on mato ihmisperhosen rinnalla. Kuka tietääkään, missä sielumme alkaa? Eikö meidän kaikkien kasvoissa tahi henkilöllisyydessä ole jotakin enemmän tai vähemmän erikoista, jotakin entisajan kaltaistaa tahi johonkin eläimeen verrattavaa? Onhan ihmisiä, joilla on hyenan ahne luonto, ja taas toisia leijonan-rohkeita. On miehiä, joilla on kotkan sydän, mutta myös käärmeen silmillä varustettuja liukkaita roistoja.

Mutta jääkarhussa ilmenee väkevän ja jalon ihmisen tunnusmerkit. Hyvyys on sen luonteen pääpiirre. Sen tappaminen tuntuu murhalta.

Niin ajattelee Erik ja puhuu siitä Wen Siang'ille. Mutta kiinalainen, paha kyllä, ei kuule tästä esityksestä mitään, sillä hän nukkuu.

Erik on juuri seuraamaisillaan hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä huudahtaen hyppää pystyyn.

Muudan suuri, keltaisenvalkea karhu on tunkeutumassa oviaukkoon. Nyt pistää se mustan, vapisevan kuononsa esiin ja avaa ruusunpunaisen kitansa, jonka valkoiset hampaat loistavat rasvalampun valossa.

Äkkinäisessä pelossaan tarttuu Erik pyssyyn ja ojentaa sen murisevaa karhunpäätä kohti.

Paukaus! Pieni huone täyttyy tukahuttavalla ruudinsavulla. Ja tuossa makaa tuo suuri karhu sammunein silmin. Tumma veri tippuu likaisenkeltaiselle turkille.

Pahinta on, että se kuoli kapeaan oviaukkoon, jonka se täyttää kokonaan. Erikillä on paljon vaivaa kovaksi jäätyneen lumimuurissa olevan aukon suurentamisessa.

Ulkona pakkasessa odottaa hän Wen Siang'ia. Ja hänen tultuaan onnistuvat he yhteisvoimin vähitellen laahaamaan tuon kahden sentnerin painoisen elukan syrjään. Mutta kovasti he saavat ponnistella. Huolimatta kahdenkymmenen asteen pakkasesta hikoilevat he kuin kivityömiehet.

Mutta vaivansa ei olekaan vielä lopussa. Karhu on nyljettävä ja paloiteltava ennen kuin se jähmettyy. Muuten jäätyy se pian niin kankeaksi, että sitä on mahdotonta käsitellä.

"Katsotaanpas mitä se on syönyt aamiaiseksi", sanoo Erik ja halkaisee tuon pingoitetun nahkasäkin veitsellään.

"Hyi, tämä ei tuoksu juuri hyvälle tämä, mutta mitä täällä onkaan?… Wen Siang, katsopas, se on ollut ruokavarojemme kimpussa, täällä on litteäksi, purtu säilykerasia!"

Mutta Wen Siang ei katsele ollenkaan Erikin löytöä. Hän tutkii myöskin karhun vatsaa. Ja äkkiä huudahtaa hän ilosta.

"Mikä sinulle tuli?" kysyy Erik, joka ei ole tottunut siihen, että kiinalainen ilmaisee tunteensa noin hillitsemättömästi.

Wen Siang pitää kädessään pientä silkkinauhaa, joka liehuu jääkylmässä tuulessa.

"Nauhapalanen vain, sanot. Mutta etkö ymmärrä, etkö näe? Tämähän on jonkun kiinalaisen niskapiiskan side! Mutta minkälaisen? Se kuuluu jollekin Ko-lau-hui'n miehelle! Katso tässä — ei, sinä et voi sitä huomata, vaan kyllä minä — kankaaseen kudottua jäsenmerkkiä, Ja missä on karhu nielaissut tämän lihavan palan? Se on penkonut jonkun talvehtivan laivan roskaläjää! Tämä laiva ei voi olla Li, sillä siellä olevilla maanmiehilläni ei kenelläkään ollut tällaista nauhaa. Siis on se peräisin jostain toisesta laivasta, jossa on tällaisia kiinalaisia."

"Niin, juuri Kukunor'ista, joka talvehtii jossakin täällä ja jonka ehkä voimme löytää seuraamalla karhun jälkiä."

PETTYMYS.

Lokakuun napapäivä on lyhyt. Ainoastaan muutamat vuorokauden tunnit ovat valoisia ja pian on aurinko kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja pimeä on vallitseva kuukausia jääaavikolla.

Pari ihmistä taivaltaa valkoisella lakeudella — jäälohkareitten, kovaksi jäätyneen lumen ja kuutamossa hopeapuroina välkkyvien railojen ylitse. Ainoastaan heikko kajastus päivällisaikaan valaisee heidän tietään. Mutta takaisin palaaminen ei juolahdakaan heidän mieleensä. Joka aamu toivovat he, että ennen kuin aurinko ennättää laskea jäämuurien ruusunpunaisten seinien taakse, Kukunor'in jäätyneet mastot tulisivat näkyviin. Heillä on syytä toivoa, sillä he ovat löytäneet paljon jälkiä.

Karhuntappo-yönä olivat he ruvennet seuraamaan jälkiä tuoreessa lumessa, ja niitä jatkui peninkulmittain. He kiskoivat hyvin varustettua rekeään mitä suurimmalla vaivalla, sillä lumi oli pehmoista ja upottavaa kaikkialla. Kolme päivää ponnisteltuaan pääsivät he eräälle Martin-kanavassa olevalle pienelle saarelle. Ja sieltä löysivät he jonkun rekimatkueen entisen leiripaikan, tyhjiä säilykerasioita, jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja ja — Wen Siang riemuitsee löytäessään sen — vähän mitä hienointa kiinalaista teetä! Tämä reki on ollut Kukunor'in!

Tästä hetkestä alkaen eivät he enää ollenkaan epäilleet. Tuntuu kumminkin kummalliselta, että reenjäljet lähtevät sieltä viemään jäiselle Melville-salmelle päin, Barrow'in salmea kohti.

"Jos — ja niin kai se onkin — meidän on haettava Kukunor'ia jälkien osoittamalta suunnalta, niin ei se ole päässyt mihinkään talvisatamaan, vaan on jäätynyt ajojäihin johonkin tähän likelle tahi kauemmaksi. En luule sen olevan hyvinkään kaukana, koska lumessa ei näy ollenkaan koirain jälkiä. Päätän siitä, että rekimatka on ollut vain lyhempi metsästysmatka rannikolle ja Kukuuor on jossain tuolla ulompana. Sinne on meidän siis pyrittävä!"

Ja matka jatkuu kasaantuneitten ahtojäitten ylitse. Uhkarohkeaa, sillä muonavarat ovat melkein lopussa. Jos he eivät löydä Kukunor'ia, niin ei heillä ole enää! tarpeeksi päästäkseen takaisin Peng-Lai'hin, jos he nyt enää osaisivatkaan sinne takaisin.

Mutta he eivät siitä puhele, tuskinpa sitä ajattelevatkaan. Sitäpaitsi on keli nyt paljon parempi, ja toivon ja jännityksen elvyttäminä kulkevat he seuraavana päivänä neljä tanskalaista peninkulmaa. Mutta silloin ovatkin he niin väsyneet, etteivät pystytä telttaa, eivätkä syö palastakaan, vaan irrottavat makuusäkin reestä ja ryömittyään siihen, nukkuvat heti kuin kivet.

Tuntikausia nukkuvat he sitten liikkumatta ja näkemättä unia. Pitkä yö kuluu ja lyhyt päivä aukaisee silmänsä heikkona aamunsarastuksena, kapeana, ruusuisena juovana mustan taivaan ja jääkylmän meren välillä. Päivän kalliit tunnit kuluvat käyttämättöminä toinen toisensa perään. Auringon puolipäiväsäteet tunkeutuvat pakkassumun lävitse ja taittuvat jäähän. Vielä nukkuvat he valkeaksi kuurottuneessa säkissä. On niin hiljaista! Ei kuulu muuta kuin nukkujain tasainen hengitys ja silloin tällöin puristuksissa olevan jään paukahdus.

Silloin… äkkiä ja valmisteluitta… kuuluu kimakoita huutoja jäältä. Niin kummallisesti vaikuttaa tämä aution maailman elämän todistus, että makuusäkissä olevat miehet heräävät ja ryömivät esille unenpöpperöisinä ja epäilevinä, uskaltavatko uskoa korviaan, Kuuluhan koiran haukuntaa, pelästyneen eläimen avunhuutoa.

Äkkiä on makuusäkki reessä ja he kiiruhtavat eteenpäin. Kauan ei heidän tarvitsekaan hakea. Muudan laiha ja nälkiintynyt koira on tarttunut kiinni jäihin. Erik vapauttaa eläinraukan, joka nuolee hänen kättään. "Tämä ei ole mikään rekikoira", sanoo hän, "grönlantilaiskoira ei osoita kiitollisuutta — — eikä sillä myöskään tavallisesti ole kaularemmiäkään."

"Ei, koira on oikea St. Bernhardilainen ja tulee kuin kutsuttu. Se on oleva oppaanamme."

Mutta sen apu onkin tarpeeton. Todellisuudessa ovat he olleetkin aivan likellä ponnistuksiensa esinettä, Jäistä muodostuneen, luonnollisen loistavan vallin takana on pieni maja… ja kauempana joku laiva.

Eteenpäin, eteenpäin! Nyt he erottavat jotakin elävää, liikkuvaa, ihmisiäkö? Ei, mastohan se onkin, masto lippuineen — viininpunaisine lippuineen, jossa on nurkasta nurkkaan ulottuvat kultaiset rannut.

"Mutta missä on laiva — Kukunor? Ei missään! Ainoastaan taitavasti, eskimojen lailla, jääpalasista rakennettu maja ja tuo lippu, Ko-lau-hui'n merkki!"

"Onko siellä ihmisiä?" Wen Siang hengittää syvään tutkiessaan revolveriaan.

"Minä ensimmäisenä", sanoo hän. Ja ryömien katoaa hän sisäänkäytävään. Erik odottaa laukausta, mutta ei kuulu ääntäkään. Hän aikoo juuri seurata ystäväänsä, kun tämä jälleen ilmestyy näkyviin.

"Tyhjä", sanoo hän, "hyljätty — — siellä ei ole ketään — — en ymmärrä!"

"Kyllä, siltä näyttää. Kukunor'issa oli luultavasti useitakin eskimoita, joitten kokemus ja taito ovat muukalaisille korvaamattomia näissä seuduissa."

Sitten hakevat he jäältä muita jälkiä. Parin sadan'metrin päässä majasta löytävät he suuren roskaläjän, samanlaisen kuin mikä tavallisesti syntyy kiinnijäätyneitten laivojen ympärille: tyhjiä laatikoita, paperia, karhujen ja hylkeitten vaalenneita luita, hylsyjä, hyljättyjä talouskaluja y.m. Kukunor'in merkillä varustettuja tavaroita. Ei ole enään epäilemistäkään; he ovat todellakin löytäneet kiinalaisen laivan ahtojäissä olevan vankilan ja sen varamajan. Mutta missä ovat asukkaat? Missä on Kukunor?

Tällä arvoituksella vaivaavat he aivojaan majoittuessaan yöksi lumimajaan, sitten kuin auringonlasku on keskeyttänyt enemmän tarkastelun. Nälkäinen koira seuraa heitä, ja he antavat sille vähän ruokaa pienestä varastostaan. Seuraavana päivänä näyttää kaikki yhtä arvoitukselliselta. Kaikki jäljet kertovat Kukunor'ista, mutta missä on laiva itse? Tuolla kyökkijätteiden vieressähän pitäisi laivan olla. Mutta eihän siellä näy muutat kuin sikinsokin jäätyneitä lohkareita.

"Siitähän voi tulla ihan hulluksi", sanoo Wen Siang, istuessaan reessä ja katsellessaan punaista, kullallakirjailtua lippua. Puhaltaa jäinen tuuli. "Mutta tuohan näyttää kummalliselta, — — lippu ei näytä oikein jaksavan suoristua — — näyttää kuin sen toinen laita olisi toista raskaampi."

Wen Siang laskee lipun ja aivan oikein! Sen alakulmaan on kiinnitetty patruunahylsy.

Erik ei ymmärrä sanaakaan. Se on kirjoitettu salakirjaimilla, jotka ainoastaan veljen silmä voipi selittää.

"Tämä on erään veljemme ilmoitus — — olenhan sanonut jo ennenkin, että San-ho-hui'lla on keinonsa kaikkialla. Kukunor on siis kuljettanut erästä vihollista mukanaan, Fang-Ho'ta, jaloa ja urhoollista 'Taivaan' poikaa. Ja kuule nyt hänen urotyötään: hän on anastanut mustan helmen. Ja sitten on hän kostanut San-ho-hui'n tavalla, hirveästi. Hän on myronitilla räjäyttänyt Kukunor'in ilmaan. Se on vajonnut miehineen, kaikkineen meren syvyyteen. Myroniitti on kauheaa räjähdysainetta… San-ho-hui'n keksimää… vastustamatonta ja varmasti tuhoavaa. Ja itse Fang-Ho on mennyt kuolemaan yhdessä San-ho-hui'n vihollisten kanssa."

"Kukunor laiva on siis vajonnut pohjaan, tuhoutunut kaikkine elävine olentoineen, ihmisineen ja —"

"Mustine helmineen. Ei Erik", Wen Siang'in silmät säteilevät, "musta helmi on pelastettu. Tänään jo olen pitävä sitä kädessäni ja sen mukana voittoa, voittoa."

Wen Siang'in ääni oikein vapisee liikutuksesta. Fang-Ho on anastanut helmen ja kätkenyt sen muutamaan Lintuvuoren kuoppaan, kallioon, jonka piirteet näkyvät selvästi saaren rannikolta.

"Voitto… Erik… helmi!" Wen Siang huomasi äkisti Erikin kuolonkalpeat kasvot.

"Ah, sinä ajattelet tuhoutuneita ihmisiä, mutta Erik, mitä merkitystä niillä on helmen rinnalla?"

KUOLEMANLAAKSOSSA.

Lintuvuori on helppo löytää. Fang-Ho on piirustanut rannikon ääriviivat ja merkinnyt vuoren veljeskunnan merkillä. Majesteetillisessa levossaan nukkui se satatuhatvuotista untaan pakkasen kesyttämän meren vieressä.

"Wen Siang", sanoo hän toverilleen, "vuori on jyrkkä ja liukas, odotetaan edes yksi päivä. Kuunvalo ja pakkassumu tasoittavat kaikki kuopat… jalka voi helposti livistää ja pieninkin harha-askel.."

Odottaa! Wen Siang- on unhottanut, että maailman loppu on kaukana, on unohtanut viivyttelemisenkin. Hän ei tahdo odottaa minuuttiakaan! Hän lähtee yksinään ja ennen kuin Erik voi estää, on hän jo poissa, kadonneena kuun jäälle valamiin, hopeisiin, säteisiin. Erik katsoo kauan Wen Siang'in jälkeen, jonka askeleet rummunlyönnin tavoin kaikuvat kovaksi jäätyneellä lumella. Hän seisoo siinä ja kuulee kirkkaassa, tyynessä ilmassa, miten jääkappaleet narskuvat Wen Siang'in kiivetessä hengenvaarallista tietään vuorelle.

Sitten palaa Erik majaan — miettimään. Koira seuraa häntä ja nuolee hänen kättään.

Tunnit kuluvat. Erik nukahtaa. Yö kuluu ja Erik nukkuu raskaasti. Mutta sitten alkaa koira haukkua kovasti ja Erik herää. On päivä.

Hän kieltää koiraa, mutta se ei lakkaa. Silloin tarttuu hän pyssyynsä ja ryömii ulos. Siellä kai on karhu.

Ja aivan oikein. Käytävässä on jokin elävä. Erik kuuntelee. Tuo ei ole karhun murinaa, vaan jonkun ihmisen hengitystä. Erik ryömii likemmäksi.

Ääni muuttuu käheäksi voivotukseksi. Wen Siang makaa kovalla lumella ja veri juoksee hänen suustaan ja sieramistaan.

Erik tulee neuvottomaksi. Mitä onkaan tapahtunut? Mutta Wen Siang tointuu jälleen. Erik saa hänen makuusäkkiin, jossa hän makaa koko yön kuumehoureissa.

"Erik", sanoo hän, yskän puuskien välissä, jotka panevat koko hänen ruumiinsa kivusta kouristumaan, "kävi aivan niinkuin ennustitkin… tunturi oli jääsileä… mutta varoin helmeä… helmeä… ja paluumatkalla se sattui… pitäessäni helmeä kädessäni, unhotin… liukastuin ja kadottaen jalansijani… syöksyin alas ja jäin makaamaan, en tiedä, kuinka kauaksi aikaa… ryömin tänne…!"

"Pieni ponnistus… suuremmat tai pienemmät tuskat… eivät tule kysymykseen. En voi kumminkaan jäädä elämään…"

"Ei, ei… anna minun vain puhua… nämä lyhyet hetket, jotka minulla — on jäljellä… Helmi, Erik, anna minulle kynä ja paperia… mutta kiiruhda…!" Ja vapisevalla kädellä, kauheissa tuskissa, kirjoittaa Wen Siang rivin rivin perästä.

"Kuule nyt Erik… sinä pääset kyllä täältä. Onnistut varmaan… ja tulet jälleen Eurooppaan. Toimita helmi silloin Kantoniin… hänelle, jonka osotteen olen tähän kirjoittanut. Ja olet saava kultaa… niin paljon kultaa kuin haluat… ja niin kauan kuin elät, ovat näkymättömät kädet raivaamassa esteitä pois tieltäsi ja suojelemassa askeleitasi. Olen ottanut sinut suojiini… mahtavaan, rikkauteni ja valtani suojaan."

Wen Siang vaikenee hetkeksi, koska tuska vääntelee hänen kasvojaan ja tukehduttaa hänen äänensä.

"Erik! Pane korvasi aivan likelle suutani! Kiitos!… Sinun on myöskin etsittävä A-lu-li ja sanottava hänelle, että ajatukseni lensivät erämaasta tuhansia peninkulmia hänen luokseen!"

Wen Siang nojautuu raskaasti taaksepäin; voimakas verensyöksy värjää lumen punaiseksi. Mutta ponnistaen äärettömän tahdonvoimansa jatkaa hän:

"Erik… rakkain ystäväni… ennenkuin lähden varjojen maahan, niin anna minulle anteeksi… että olen käyttänyt sinua välikappaleenani… rakastin sinua kumminkin kuin veljeä… mutta enemmän, enemmän kuin mitään muuta rakastin… neljän meren välistä valtakuntaa… Maailman herra kostakoon jonakin päivänä pahan pahalla ja hukuttakoon länsimaat vihansa liekkiin… Niin Erik, kerroinhan sinulle… keisarista, joka valitsi kuoleman itselleen ja tyttärelleen… ja pelastetusta pojasta… niin että suku voisi jatkua Mandshu'jen tietämättä, jotka anastivat hänen kruununsa… Sanoin sinulle, että Kiinan todellinen, taivaallinen poika…"

Wen Siang'in sinertynyt käsi hapuilee makuusäkin reunaa. Hänen kuumeiset silmänsä loistavat ja kun hän suuntaa ne Erikiin, niin ei hän näytä näkevän häntä… ei rasvaisia majanseiniä eikä maksoittuneen veren likastamaa lattiaa, ei yksinäisyyttä eikä kurjuutta — vaan jotakin kaukaista ja kumminkin likellä olevaa.

"Katso", kuiskaa hän ja hänen huulensa vapisevat, "katso virtaa, Kiinan valtasuonta, Yangtsekiang'ia. — Näetkö Erik, miten veljet ojentavat käsiään, kuuletko, miten heidän äänensä kuuluu kaikkialla maassa, näetkö, kuinka riisi huojuu lauhkeassa tuulessa, joka puhaltaa kedolla? Erik, etkö näe?… Etkö näe vihreätä niittyäkään… et lotuskukkaakaan, joka heiluu sinne tänne kultaisena liljana?"

Hymy kirkastaa kuolevan kiinalaisen kasvoja. "A-lu-li", kuiskaa hän. Mutta äkkiä jähmettyy hymy hänen huulilleen, piirteensä muuttuvat hirveästi.

"Ah, armollinen herra", sanoo hän. "Koirapalvelijasi ryömii jalokivillä koristettujen jalkojesi edessä. Olen onneton raukka, joka kuolen kaukana isäini haudasta! Ah, ei kukaan ole uhraava arkkuni vieressä, nimitauluni jääpi kirjoittamatta ja sieluni saa levotta vaeltaa tällä autiolla paikalla pakkasessa ja kurjuudessa kaukana Keltaisen-kissan virran rannalta."

Wen Siang nousee istumaan. Hänen silmänsä ilmaisevat pelkoa, hän taistelee kuoleman kanssa, eikä tahtoisi kuolla. Erik tuntee, miten Wen Slang'in laihat sormet puristavat hänen rannettaan.

Erikin mieli on järkytetty. Hän ei ole milloinkaan nähnyt ystäväänsä noin pois suunniltaan, eikä milloinkaan epäillyt, ettei Wen Siang voisi katsoa kuolemaa silmiin rohkeasti, niinkuin keltaiset aina mukaantuvat välttämättömään, ja nyt näkee hän tämän vahvan sielun murtuvan kuoleman kauhusta.

Kuolemanko? Pelkääkö Wen Siang todellakin kuolemaa? Erik kiertää kätensä hänen ympärilleen, ja tuskassa, voimatta auttaa ystäväänsä, saa hän onnellisen päähänpiston.

"Wen Siang, kuule mitä sanon; lupaan, että vien sinut mennessäni… tahi jos se käy minulle ylivoimaiseksi, niin palaan jälleen tänne hakemaan sinua… sitä, jonka sielusi jättää tänne… ja vien ruumiisi kotiin Kiinaan, Kultaiselle virralle… kuuletko, Wen Siang, Yangtsekiang'in rannoille. Ja huolehdin myöskin siitä, että sukusi on kunnioittava nimitauluasi… uhraava haudallasi… ja…"

Erik vaikenee äkkiä. Hän huomaa kuoleman kylmyyden, jäätävämpänä kuin nuo ulkona olevat kolmekymmentäkuusi pakkasastetta. — Hän katsoo Wen Siang'in kasvoja. Kauhu on muuttunut onnelliseksi lapsenhymyksi. Äkkiä… kuin kynttilä, joka ennen sammumistaan vielä kerran leimahtaa… aukaisee Wen Siang tummat silmänsä. Ja niiden sammuessa kuiskaa hän: "A-lu-li… helmi… en taittunut!"

— — Kasvoilla kuvastuu syvä rauha ja terävät piirteet synnyttävät rasvalampun valossa majan seinälle häälyvän varjon.

Sitten ryömii hän kapeasta aukosta vapaaseen ilmaan. Varjon verho laskeutuu tuntureille ja jäälle, mutta korkeudessa kiiluvat taivaan tähdet.

Erikin mieli on tällä hetkellä kuin myrskyssä vyöryvät meren mainingit. Hän on vielä ihmishuolien ja jokapäiväisten surujen yläpuolella, äsken näkemänsä täyttää hänen mielensä kokonaan. Oman epätoivoisen asemansa ajattelemiseen ei hänellä ole aikaa. Sydämensä on kuolleitten luona: Jäämeren pohjassa olevan Arnalukin ja lumivuoteella makaavan Wen Siang'in.

"Jesus!" sanoo hän… ja tuo pyhä nimi kaikuu raikkaassa ilmassa kauas autiolle jäälle. "Veljeni, ystäväni, herrani!"

Ja vastaukseksi tähän avunhuutoon Jumalalle leimahtavat revontulet palamaan taivaalla. Alituisesti muuttuvien valokimppujen lomitse loistavat tähdetkin vielä kirkkaina. Leveä valoviuhka leimahtelee yli taivaan, iäisyydestä toiseen. Taivas palaa kultaverkon sisässä valon ja värien kaarisiltana, säkenöiden ja rätisten. — Suunnaton tulirovio, on kuin taivas aukenisi "Taivaan" pojalle.

YÖSSÄ.

Wen Siang'in hauta on lintuvuoren rinteellä. Erik hautasi hänet muutamaan halkeamaan, jossa jää ei milloinkaan sula, ja täällä, kaukana kotimaansa lainehtivilta riisivainioilta, nukkuu Wen Siang ijäistä untaan. Tunturi on hänen hautakivensä ja jää loistava arkkunsa, jotka suojelevat hänen tomuaan ilmalta ja karhuilta.

Nyt kietoo napatalvi pimeyteensä vuoret ja meren. Aurinko laskee taivaanrannan taakse, palatakseen vasta ensi helmikuussa. Erik on yksinään. Koira seuraa kumminkin häntä ja tukkii turpaansa hänen käteensä.

Mutta kun synkkää pimeyttä on kestänyt pitkän aikaa, sytyttää taivas kynttilänsä. Ihmeellisen kauniina pyörivät kuun vaunut taivaan kaarisillalla. Se valaisee hopeasäteillään vuoria ja laaksoja. Mutta majassa kiiluu vain rasvalampun savuava liekki.

Päivät kuluvat synkässä pimeydessä ja uni on yksinäisen paras ystävä.
Hän taistelee joka päivä pelkonsa kanssa, joka ahdistaa hänen mieltään.
Hän koettaa tukahduttaa sen, ajatellen majassa olevia runsaita
ruokavaroja ja luottaen San-ho-hui'n apuun.

Ja ajattelematta hetken vaaraa, rupeaa hän haaveilemaan ja tekee suunnitelmia tulevaisuuttaan varten, kuinka hän tulisi järjestämään taas elämänsä, päästyänsä jälleen Eurooppaan. Hän sammuttaa lampun. Näihin ajatuksiin tahtoo hän nukkua.

Ja makuusäkin lämmössä nukkuu hän Ajax'in kanssa tuntikausia, unohtaen pimeyden ja pakkasen.

Mutta herättyään sattuu hänelle joskus, että pelko rupeaa häntä jälleen ahdistamaan. Aamun pimeinä tunteina taistelee hän taistelunsa uudelleen. Silloin tuntuu Jumalakin vain sumulta ja toivo järjettömyydeltä.

Mutta silloin oppii hän saamaan voimaa rukouksesta. Jääkaton loistavien kiteiden alla tahi kuutamon kultaamalla lumikentällä polvistuu hän rukoilemaan, huutaen avukseen Herraa ja taistellen, kunnes vihdoinkin sydämensä saa voimaa uskoa taivaan apuun, vaikka ymmärrys ja epätoivo panevatkin epäilemään.

Ajax vinkuu hänen vieressään. Erik silittää sen kuuraista turkkia. Jumalalle kiitos koirasta. Jos ei tuota elävää olisi ollut hänen luonaan, niin olisi hänen sielunsa valo ehkä aikoja sitten sammunut. Mutta ehkäpä — ja varmaan onkin se Jumalan lähettämä, ajattelee Erik, silittäessään koiran päätä.

Pimeän ajan lopussa ei Erik välitä juuri mistään. Mutta helmikuussa palaa aurinko jälleen. Parina päivänä on ilma sanomattoman kylmä. Kaikki, mitä Erik tarvitsee, on kivikovaa: kirveskin murtuu kuin lastu, kun hän eräänä päivänä rupeaa paloittelemaan hanhenmaksapasteijaa. Maaliskuussa raivoavat hirveät myrskyt. Mutta niitten mukana lähestyvät kumminkin kevät ja kesä.

Erik ei ole enää mikään "Adonis." Tukka on pitkä, likainen ja rasvainen. Vaatteet ovat rääsyinä ja liian rasvaisina.

Lintusaari on kadonnut. Lokakuussa voi hän majasta erottaa rannikon ääriviivat, mutta auringon tultua ei hän sitä enää näe. "Pimeä on varmaan turmellut silmäni", tuumii hän itsekseen.

Mutta eräänä huhtikuun päivänä ja sittemmin useastikin tekee hän pitkiä kävelyretkiä etelään päin, mutta ei näe muuta kuin jäätä. Lintusaari on kadonnut.

Ollaan jo toukokuussa. Jäässä on suuria avantoja. Hylkeet ryömivät esille kuin myyrät pesästään. Erik on ampunut pari. Niitten rasvainen liha on herkku, joka lisää rohkeutta ja voimia. Taivas ei ole enää! keltaisenvalkoinen, niinkuin silloin, jolloin siihen kuvastuu ainoastaan jää. Idässä on se jo kauan näyttänyt "vesi-taivaalta", joka ilmaisee avointa vettä.

Joskus on ilma jo oikein lämmintä. Lumimaja kärsii siitä. Se sulaa vähitellen kokonaan. Katto on jo sulanut aikoja sitten ja Erik on laittanut uuden purjekankaasta, jonka hän on pingoittanut reenjalaksiin.

Eräänä iltana muuttuu taivas synkännäköiseksi. Tuulenpuuskat vinkuvat jäällä. Yöllä alkaa myrsky ja Erik ryömii lumiseinäinsä turviin. Koira seuraa häntä vikisten.

Huolimatta kaikesta on Erik vähällä nukkua, kun ukkosenjyrähdys hänet herättää. Hän hyppää ylös kauhistuneena ja hämmentyneenä. Vaahto räiskyy hänen kasvoilleen. Ja myrskyn raivoon yhtyy toinenkin ääni, joka kuulostaa Erikistä aivan uudelta… keskeytymättömältä, ukkosen kaltaiselta jyrinältä.

Silloin ymmärtää Erik heti, miksi ei hän ole voinut nähdä Lintuvuorta.
Jää on ajelehtinut aina maaliskuun myrskyistä asti. Hän on koko ajan
ollut joillakin jäälautalla, jota myrsky ja virrat ovat kuljetelleet.
Nyt oli se haljennut. Kuinka suuri mahtoikaan tämä puolisko olla?

Vasta päivänsarastaessa saa hän selville tilansa. Se on kauhea! Häntä kannattava jäälautta kelluu muitten mukana vihreällä syvyydellä.

"Ajax!" kutsuu hän. Mutta toverinsa on poissa. Se ei vastaa enää iloisella haukunnalla. Hän on yksinään — myrskyisellä, äärettömällä merellä.

NELJÄS OSA

SYDÄN

MITÄ ALMKVIST KERTOI.

Raitis länsituuli laulaa ruskeassa kanervikossa — kevättuuli. Jyllannissa olevan Gårdbo'n kartanon ruostunut, kolmisatavuotinen tuuliviiri kääntyy itään.

Hauskalla länsituulella on kevään tuoreutta suloisessa raikkaudessaan. Ja kumminkin vinkuu se valittaen linnan piipuissa. Nämä vanhat muurit laulavat kevään laulua syksyn nuotilla, jota rouva Tanja rakastaa, koska siinä ilmenee jotain hänen kotimaansa äärettömyyttä..

Kolme vuotta on nyt rouva Tanja, joka sai Gårdbo'n häälahjaksi isältään, asunut täällä Olov Harold'in armollisena pikku vaimona ja Jeanne Louisen ehkä vielä armollisempana äitinä. Jeanne Louise on saanut nimensä isoisänsä isoisän, översti Jean Louis Harold'iin, Corbineaun urhoollisen päällikön mukaan, jota Napoleon Studianka-päivän illalla, ennen Berezina-taistelua nipisti korvasta ja nimitti kenraaliksi sanoen: "Kiitän teitä herra prikaatinkenraali!" — Pikku Jean Louise on muuten jo mennyt nukkumaan. Kevätilma raukaisee ja huhtikuun päivät ovat kylmiä. Ja sitäpaitsi haluaa rouva Tanja vähän levätä. Sillä illalla aikoo professori Almkvist kertoa heille matkastaan.

Almkvistko? Niin, professori on palannut Tanskaan ja hänen Gårdbo'ssa olevat ystävänsä ovat hyvin uteliaita kuulemaan professorin kertomusta omituisesta matkastaan.

Sillä omituinen on se ollut. Kaksi vuotta sitten läksi hän — mielijohteen kiihoittamana — hänhän on niin omituinen, tuo rakas professori — ja auttaakseen erästä nuorta miestä, joka tunnettiin hyvin eräästä kummallisesta ja tahdottomasta Grönlannin-matkastaan, mutta josta kaikissa tapauksissa ei tiedetty juuri mitään. Kuukauden kuluttua lähtöpäivästä lakkasivat lyhyet matkatiedonannot: Almkvist seuralaisineen oli tunkeutunut Tibet'iin pohjois-Intiasta. Siihen loppuivat kaikki jäljet. Äkkiä noin vuoden kuluttua ilmestyi professori Kiinaan. Pari Hankow'ista lähetettyä riviä ilmoitti, että hän palasi pohjois-Tibet'iin ja hänen nuori matkatoverinsa seurasi erästä ranskalaista sanomalehtimiestä tämän matkueessa höyrylaivallaan alaspäin Yangtsekiang'ia. Sitten seurasi muutamien kuukausien hiljaisuus… kunnes joitakin päiviä sitten saivat seuraavan lyhyen sähkösanoman:

Ja Almkvist saapui kolmantenakymmenentenä päivänä. Mutta oliko se hän? Almkvist, joka matkusti, oli tulinen, itsepäinen, riidanhaluinen, itserakas ja taipumaton oppinut herra. Takaisin tullut professori oli hiljainen, itseensäsulkeutunut ja jähmettynyt mies, jonka katse näytti alituisesti tuijottavan johonkin, jota eivät muut voineet nähdä.

"Kummallista", sanoi Olov Tanjalle illalla Almkvistin mentyä nukkumaan ja heidän seistessä lastenkamarissa Jeane Louisen sängyn vieressä. "En tunne häntä ollenkaan. Onko tämä tulinen matkatoverini Transbaikalista? Hän on aivan muuttunut."

"Saatpa nähdä, että häntä on kohdannut joku suuri suru. Ehkä joku nainen…"

"Muistanet kai, että valot pitää olla sammutetut ja takkavalkea palamassa? Silloin vasta voi hän kertoa." Mutta kotiin tullut koettelee suuresti heidän kärsivällisyyttään. Hämärä ja kirjaston uuniin sytytetty valkea eivät auta. Viipyy kokonainen viikko, ennenkuin tulee ilta, jolloin Almkvist kuin unesta heränneenä kynsii punaista peruukkiaan, korjaa silmälasejaan ja sanoo:

KELTAISET AIVOT.

Kokemukseni ovat niin harvinaisia, etten ainakaan vielä voi koota niin yhteen. Eikä minulla myöskään ole juuri mitään erinomaista kerrottavaa matkastani pohjois-Kiinassa ja itä-Tibetissä. Matkani päämäärä sijaitsi villissä, tuntemattomassa seudussa, jossa ei kukaan valkoinen mies ennen ollut käynyt, ja ratsastukseni autioitten ja vaikeasti kuljettavien vuorien ylitse ei eroa suurestikaan Sven Hedin'in tunnetuista kuvauksista tuollaisista matkoista. Mitä kerron, tahi ainakin koetan kertoa… on näkemääni syvän järven rannalla olevassa luostarissa.

Kuinka löysin tuon salaperäisen, harvinaisen viisauden maailmalta piilossa olevan kotipaikan? Tietänenkö sitä itsekään? Tiedän vain, että melkein lumoava voima ja vaikutusvalta oli kätkettynä eräisiin kiinalaisiin kirjaimiin, jotka olivat piirretyt sormukseen, jonka vanha Wu-Tis antoi lähteissäni kiinalaiskaupungista pienine karavaaneineni ja uskollisine, Muhamed nimisine palvelijoineni. Ennen oli hän kohdellut minua kunnioittavasti kuin kauppias hyvää ostajaansa, tue hyvä Wu-Tis osasi ottaa maksun palveluksistaan, mutta annettuaan minulle sormuksen muuttui hän kokonaan, Hän kumartui tien tomuun, aivan kuin olisin ollut joku entisajan mahtava, joka voin hallita elämää ja kuolemaa pienimmällä sanallanikin.

"Oo, sinä taivaan hopeanvälkkyvä valo", sanoi hän käheästi kiinalaisella kukkaiskielellään, "sinä tähtien vertainen, suo anteeksi, että sellainen haiseva raato kuin minä uskallan saastuttaa hengittämääsi ilmaa. Mutta", tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi "minut on lähetetty tuomaan sinulle tätä lahjaa. En tiedä, kuka olet, mutta kuuluisan täytyy nimesi olla siellä, missä totuuden valoa etsitään… tämä sormus on avaava sinulle kaikki tiet, suojeleva sinua kaikissa vaaroissa… ja matkan päässä lahjoittava sinulle hakemasi tiedot. En tiedä mitkä, mutta hän, jonka sanansaattaja olen, tietää!"

Otin sormuksen ja annoin auringon säteillä sen vanhassa, kultaan upotetussa jalokivessä. "Joku taikakalu siis", sanoin, "joku sesam, aukea."

"En ymmärrä sinua muukalainen", kuiskasi vanhus, "mutta minä, kurja koira — muurahainen, joka en ole kyllin arvokas jalokivillä koristetun jalkasi poljettavaksikaan — sanon sinulle: säilytä tätä pyhää sormusta hyvin ja käytä sen valtaa taidolla. Ja vielä: kun olet löytänyt haettavasi syvän järven rannoilta, jonne Mohamed on sinut opastava ja kun sitten jälleen olet päässyt vaarattomiin seutuihin, niin ei sinun enää ole pidettävä kultaista koristusta sormessasi, vaan säilytettävä sitä muuten hyvin, siihen asti kun sen omistaja vaatii sen sinulta takaisin. Sinun on luovutettava sormus heti hänelle, jos tahdot elää! Niin on minun käsketty sinulle sanoa."

"En tiedä. Mutta näin kuuluvat sanat: Merkki on tuo sana, jonka palvelijasi Wen Siang eräänä iltana kuiskasi korvaasi kurjassa majassani ja joka sinun oli pidettävä mielessäsi."

Silloin muistin… sanan, jota en milloinkaan saisi lausua enkä unhoittaa. Vastasin Wu-Tis'ille:

"Kiitän sinua ilmoituksestasi ja lahjastasi, ja muistan hyvin merkkisanan. Mutta salli nyt jalo ja kunnianarvoisa kymmenen sukukunnan kadun asukas, että sanon sinulle hyvästit."

Pistin setelin vanhuksen käteen. Hän kumarsi niin syvään, että niskapiiska hipoi maata. Läksin hänen luotaan ja aloin matkani, enkä ole häntä sen jälkeen milloinkaan nähnyt… ja tuskinpa enää täällä maailmassa nähnenkään.

Hän oli puhunut totta. Palvelijani Wen Siang oli eräänä päivänä sanonut minulle sanan, joka minun oli pidettävä mielessäni ja jonka muistin hyvin. Sormuksella näytti todellakin olevan kummallinen vaikutusvalta. Niin pian kun se välkkyi auringossa, muuttuivat maan tsong'ein, scheng'ein ja Wu-Tis'n viha ja vastenmielisyys mitä syvimmäksi alammaisuudeksi ja ystävälliseksi avuliaisuudeksi, ja kuukauden matkustettuani, jolloin näkymättömät ystävät minua kaikella tavalla tukivat, saavuin syvän järven rannalle.

En ole milloinkaan nähnyt niin omituista ja villiä luontoa. Paljaita kallioita ja hiekkakiviseiniä, joilla ei kasvanut ruohonkorttakaan, ei pensastakaan, ympäröimässä kohtisuorina seininä peilityyntä, kristallikirkasta vettä. Järvi on hirveän syvä. Pohjaa ei näkynyt missään ja kaikki veneen köydet eivät pääksytystenkään ulottuneet mittaamaan tuota syvyyttä.

Mohamed oli jättänyt karavaanin louhikon alkuun ja viimeiset neljä peninkulmaa olimme kulkeneet kahden kantaen reppujamme.

"Ainoastaan hänen käskystään, jota ei kukaan uskalla vastustaa", sanoi hän, "olen seurannut sinua tähän pyhitettyyn louhikkoon. Mutta kauemmaksi en saa tulla kanssasi, herra! Laittakaamme nyt purjekangasvene kuntoon ja sillä on sinun soudettava suoraan auringonlaskun maailmankulmaan. Allah on suuri, suojelkoon hän sinua, jos on hänen tahtonsa, että pääset tuohon pyhään paikkaan."

Sanoin hyvästit Mohamedilie, joka oli ollut uskollinen ja rohkea opas, annoin hänelle sovitun palkan ja vielä lisäksi summan, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Sitten annoin hänen mennä. En ajatellut hetkeäkään vaaraa, johon antausin, kun yksinäni sousin pienellä veneellä kohti päämäärää, jota en nähnyt ja jota tuskin oli olemassakaan.

Soutelin. Liehuttava ismaelilainen rannalla pieneni pienemistään. Pieni veneeni kiisi kohti auringonlaskun ruusunhohdetta, joka kuvastui ihmeellisen kauniina kirkkaaseen veteen. Kultaa näytti virtaavan alas jyrkiltä vuorenrinteiltä. Kaukaisemmat huiput syttyivät kuin palamaan. Tuli pimeä, yön tunnit kuluivat, sousin levähtämättä, peninkulman peninkulman perästä, mutta pimeys oli niin synkkä, etten nähnyt omia airojanikaan. Ei mikään ääni eikä valo ilmaissut, että lähenin luostaria, jonka tiesin olevan tämän järven keskellä olevassa saaressa.

Olin kuitenkin paljon lähempänä kuin luulinkaan. Vetäisin kerran oikein voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin vain voin kymmenen tunnin keskeytymättömästä soudosta väsyneillä voimillani, ja vene liukui viettävälle kivipohjalle ja tarttui kiinni. Ollen melkein tajutonna väsymyksestä en osannut varoa itseäni veneen äkkiä pysähtyessä, vaan kaaduin taaksepäin ja löin pääni kovasti kallioon. Makasin kai sitten tainnoksissa hyvän aikaa. Herätessäni alkoi jo vähän hämärtää, nousin vaivaloisesti märästä vuoteestani — olin maannut tuuman syvyisessä vedessä — ja koetin päästä selville missä olin. Olinkohan tullut maihin järven vastakkaiselle rannalle vai saarelle, jossa luostarin piti olla? En tiennyt. Väristen vilusta aloin kulkea loivaa rantaa ylöspäin. Parin metrin päässä pysähdytti minut jyrkkä kiviseinä. Jostakin kai löytäisin tien ylemmäksi. En tarvinnut hakea kauan. Päivän sarastuksen lisääntyvässä valossa näin kallioon hakatut portaat. Läksin niitä myöten kiipeämään.

Olin väsynyt ja kangistunut. Vapisin kuin vilutaudissa. Melkein joka askeleella minun täytyi pysähtyä hengähtämään. En muistanut laskea askeleita, mutta paljon niitä vain oli.

Puolimatkassa käännyin ja katselin järveä. Oli jo melkein valoisa päivä. Järven eteläpäässä näin vuorten huippuja. Sieltähän tulin. Äkkiä hätkähdin, sillä muudan käsi laskeutui olalleni. Eräs ääni sanoi kohteliaasti englannin kielellä: "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta tätä kiipeämistänne ette saa jatkaa, ennenkuin kuiskaatte sanan, joka teidät siihen oikeuttaa."

Käännyin katsomaan. Edessäni seisoi kookas mies. Koko hänen avaraan päällysnuttuunsa kiedotusta olennostaan en nähnyt muuta kuin parrattomat kasvot. Ne näyttivät ehdottomasti japanilaisilta, sekä ilmeeltään että väriltään. Katse oli älykäs, mutta kylmä.

"Herra", sanoin, "en voi sanoa teille tunnussaa, koska en sitä tiedä. Mutta ei minulla ole mitään pahaa mielessä. Olen rauhallinen tiedemies, joka ainoastaan haluan vierailla täällä saarella olevassa luostarissa ja keskustella munkkien kanssa, jotka ovat pyhittäneet elämänsä pyhälle valolle."

"Luostarissa… Munkkien… En ymmärrä oikein, mutta se on samantekevää…!" Hän puhalsi pieneen hopeapilliin, kuului kimakka ääni, kiireellisiä askeleita — mistä, en tiedä, mutta hetken kuluttua saapui siihen kolmen miehen patrulli.

"Hyvä herra", sanoi ensimmäinen tuttavani, "emme suinkaan ole vieraanvarattomia tässä maassa, mutta rakastamme yksinäisyyttä. Säilyttääksemme sen olemme laatineet muutamia lakeja. Eräs niistä, joka aina pannaan täytäntöön, kuuluu, että jokainen, joka tulee tänne kutsumatta on kuoleva… Toivon, hyvä herra, ettette epäile, että lain pakottama toimenpide koskee meihin syvästi. Mutta kumminkin täytyy sen tapahtua. Se on silmänräpäyksen työ ja pannaan tinkimättä täytäntöön. Jos tahdotte olla niin hyvä ja astua tämän pengermän reunalle… selin syvänteeseen…"

Yamada — kuulin myöhemmin hänen nimensä — otti revolverin esille. Oli jo aivan valoisa. Kasterikkaan aamun valo heijastui revolverin nikkelikoristeihin. Se lankesi myös Yamadan mustankeltaiselle jaappanilaisnaamalle (hän oli syntynyt nousevan auringon maassa), ja olin hänen tummissa silmissään näkevinäni villiä iloa murhan johdosta.

En ole milloinkaan ollut niin likellä varjojenmaan rajaa kuin tällä hetkellä, jolloin tuijotin revolverin pyöreisiin silmiin.

Ehkä olisikin ollut parempi, että kuolema olisi tullut silloin — tiedon valtakunnan kynnyksellä. Mutt ei mikään ollut sen vieraampi ajatuksilleni kuin vapaehtoinen kuolema.

"Veljet", sanoin mennessäni pengermälle. "En pelkää kuolemaa, mutta en näe mitään syytä siihen, että tämä kalleus murskautuu kanssani tuolla alhaalla oleviin kallioihin."

"Ota se", sanoin, "ja anna se tämän saaren hallitsijoille — — — ja pyydä heitä palkitsemaan sinua rikoksestasi, jonka teit puhtaan valon ystävälle, sormuksen omistajalle!"

Yamada otti sormuksen ja tutki sen tarkasti. Kummallinen muutos tapahtui hänen kasvojensa ilmeessä. Jännitys laukesi ja tumma iho vaaleni huomattavasti.

"Herra", sanoi hän ja vaipui kirjaimellisesti kokoon katseeni edessä, "— — ethän sanonut minulle mitään — — ja laki on sellainen kuin kerroin. Suo anteeksi meille, jotka emme mitään tietäneet."

— — He saattelivat nyt minut vahdilta vahdille. Sivuuttaessamme viimeisen paikassa, jossa vuoret alenivat saaren keskustassa olevaksi laaksoksi, sidottiin silmäni. "Näin", sanottiin kunnioittavasti, "tahtoo Kuang Tzu!"

Niin saavuin Yang-hsien-tien'iin, sydämen kasvatuksen kaupunkiin, tuhansien koppien temppeliin itämaitten kätketyissä aivoissa — — — keltaisissa aivoissa, joita ei kukaan muu valkoinen mies tunne kuin minä.

Päästyään tähän paikkaan kertomuksessaan nousee professori Almkvist seisomaan ja katselee levottomana ympärilleen.

"— — Tämä huone on suuri… kirjahyllyillä, verhoilla, ikkunoilla… kaikilla voi olla korvat…"

"Niin, kukapa voisi?… Ja kumminkin!" Professori tulee levottomaksi. "— Sittenkun läksin saarelta… ei ole mennyt päivääkään… minun tuntematta näkymättömien silmien minua vartioitsevan — ihmisten, joita en nähnyt, vaan jotka kumminkin olivat olemassa, minua ympäröimässä. Niin nytkin…"

"No mutta!" huudahtaa Olov, "tiedättekö, nyt panen vastalauseeni! Äänemme eivät kuulu tämän suuren huoneen seiniinkään asti ja niitten ja meidän välillä ei ole ketään… paitsi ilmaa, jossa emme näe mitään…"

"Ja mitä emme näe, sitäkö ei ole olemassa? Sitäkö tarkoitit? Luuletpa olevasi viisas! Näetkö ehkä langatonta sähkövirtaa? Ja kumminkin on se olemassa ja voi kuljettaa sanojasi satoja peninkulmia. Eikö ruumiisi ole varattu elämän virroilla — sähkövirroilla — mutta tunnetko niitten teitä ja mitä ne voimillaan voivat saada aikaan? Houkkio! Tiedät vielä vähän niistä korkeuksista, joille jumala on salliva ihmisten nousta."

Olov, pitäen Almkvist'ia hiukan rasittuneena ja katsoen ajan tulleen tehdä vakavia muistutuksia keskusteluun, sanoo:

"Niin paljon uskallan kumminkin väittää, että mitä luonnon ja maailman kaikkeuden salaisuuksia tulevaisuus voi paljastaakin, tiedämme kuitenkin, miten pitkälle nykyaika on päässyt. Ja vaikka voimme kunnioittaakin itämaitten viisautta, niin puhtaasti keksinnöllisissä seikoissa on Euroopan tiede sen voittanut. Ja eihän tunneta — ainakaan toistaiseksi — — tuollaista ihmisten elämänvirtain hallitsemista."

Omituinen hymy leikkii professorin kalpeilla ja sinertävillä huulilla. "Eurooppako tieteissä etevämpi? Rakas poikaseni, ethän tiedä mitä puhut! Mutta… tämä keskustelu on järkyttänyt minua… Hermoni eivät ole entisellään. Jatkan kertomustani huomenna… kun ensin ajattelen vielä kerran, jos uskallan… jos saan sanoa… mitä näin syvän järven rannalla."

"Ja", huudahtaa Olov vähän ivallisesti, "sillä aikaa et kai pelänne, että nuo herrat kiinalaiset valokuvaisivat langattomasti ajatuksiasi!"

Hän on nähnyt, miten professorin kasvot synkkenivät ja miten katseensa sai haavoitetun eläimen ilmeen.

Koko päivän on Almkvist ollut meren rannalla ja palaa virkistyneenä takaisin Gårdbo'hon. "Kuuntelin ijäisyyden hengitystä tuolla ulkona", sanon hän.

Tulee taasen ilta ja takkavalkea on kirjaston ainoana valaistuksena.
Kaikki kolme pitävät sen hauskimpana ja kodikkaampana.

"Rakkaat ystäväni", sanoo Almkvist puhdistaessaan silmälasejaan, "en rupea yksityiskohtaisesti kertomaan Yang-hsien-tien'istä. Sanon kumminkin sen verran, että se on maailman teknillisen ja henkisen älyn pääpaikka. Niin kuin Kiina jo vuosituhansia sitten asutti vuoristoaan, valmisti paperia, omisti kirjapainoja, taidetta, hallitsi mallikelpoisella valtion- ja kunnallishallituksellaan, joista lännessä ei vielä tiedetty mitään — niin on Yang-hsien-tien'issäkin koottuna sellainen kehityksen ja tietojen määrä, että n.s. eurooppalainen tiede tuntuu niitten rinnalla keskiajan pimeimmältä taikauskolta ja tietämättömyydeltä. Olen nähnyt… ei… oh ei…" Almkvist ottaa nenäliinansa ja pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan.

"Niin mielelläni kuin tahtoisinkin… en kuitenkaan voi… on kuin vastustamaton voima… lannistamaton vaikutusvalta… lamauttaisi kykyni ilmaista ajatukseni puheessa tahi kirjoituksessa… niin pian kuin ne alkavat työskennellä näkemässäni, jota tuskin ymmärsin, mutta en saa, enkä voikaan kertoa. Ettekö luule, että jos höyrykone, ukkosenjohdatin, sähkö, räjähdysaineet, lentokoneet, mainitakseni vain muutamia aineellisia asioita, olisivat tulleet tunnetuksi Euroopan ihmisille yht'äkkiä, niin eikö se räjähdyksen tavoin olisi synnyttänyt hämmennystä? Ne olisivat kauhistuttaneet kuin liekit koko länttä! Vaikka voisinkin voittaa… puhumani esteet… niin… ei… ei. Kerron ainoastaan omat kokemukseni, joihin minulla on oikeus. Sentähden aloitankin pitemmittä mutkitta."

"Olemme suuressa ja valoisassa laboratoriossa. Toinen työskentelevistä on nuori, tummasilmäinen kiinalainen Kuang Tzu, jonka aivot ovat kirkkaat kuin syyskuun taivas ja jonka sydämen täyttää polttava sammumaton tiedonjano. Toinen taasen olen minä.

"Sinä päivänä olin selittänyt Kuang Tzu'lle sähkö-radiografillisia keksintöjäni.

"'Teidän työnne', sanoo hän, 'täydentää hämmästyttävällä tavalla omia huomioitamme sillä alalla. Radiografillinen ajatusten lukeminen on kauan ollut tutkimustemme esineenä. Olemme saavuttaneet suuria tuloksia. Meillä on kekseliäitä ja täydellisiä koneita, joilla voimme kuljettaa ihmisajatuksia toisiin aivoihin. Voimme esim. aivoissa A. synnyttää samoja värähdyksiä kuin aivoissa B. Mutta koska vastaanottavissa aivoissa on omiakin ajatuksia, niin ei tajunta voi oikein selvästi käsittää A:sta johdettuja virtoja. Jos sitä vastoin ajatukset voitaisiin johtaa toiseen koneeseen, joka ne selvittelisi, sen sijaan kun ne nyt johdetaan toisiin aivoihin, niin olisi saavutettu ääretön ennätys. Ajatelkaahan vain: aivot lähettävät säteitään. Toinen kone (vastaanottavat aivot sanoaksemme), joka on asetettu ottamaan vastaan juuri näitten aivojen värähdyksiä — merkitsee ne ehkä tuhannen peninkulman päässä. Ja tuosta koneesta voisimme sitten lukea toisen ihmiseni ajatukset. Mutta niin pitkälle emme ole vielä päässeet! Voimme vastaanottaa virran, mutta emme sitä selittää. Emme osaa muuttaa sitä sanoiksi!'

Suuressa huoneessa tuli hetken hiljaisuus. Näin, miten nuo kristallikirkkaat aivot selvittelivät tuota suurta ajatusta. Annoin hänelle hyvästi aikaa. Sitten jatkoin:

"'Tällainen on keksintöni: Aivojen radiografilliset virrat ovat johdettavat keinotekoiseen silmään, joka merkitsee virran ilmenevät näyt, vahvistaa ja korjailee ne, ja valokuvaa ne kuin elävät kuvat.'

"'Ihminen… ette suinkaan tarkoita… että olette suunnitellut tuon silmän… joka voi lukea… kääntää ja nähdä… aivovirran sielun… siinä esiintyvät näyt ja lukea… siinä olevat ajatukset?'

"'Kyllä aivan varmaan! Ja koska te olette keksineet koneet, jolla noita virtoja voidaan siirtää, tarvitsemme vain yhdistää ne radiografiin…'

"Vaikenin. Päätä pyörrytti tuota ajatellessa. 'Jos vaan voimme keksiä siteen, joka yhdistää keksintönne omaani… on koko työ vain siinä, että radiografi pannaan toimimaan niitten aivovirtojen mukaan, joita tahdotaan käyttää… sen voi saada selville laskemalla… riippuu vain…'

"Ja palavalla innolla, vapisten jännityksestä rupesimme työskentelemään, ennättämättä syödä, juoda tai nukkua."

Takkavalkeankin heikossa, punertavassa valossa ovat professorin kasvot maidonvalkeat.

"Olimme työskennelleet kaksi viikkoa tehtävämme ratkaisemisessa. Oli yö. Kuang Tzu oli väsyneenä mennyt nukkumaan muutamiksi tunneiksi. Olin yksin. Hermoni olivat hyvin kiihoittuneet. Sieluni oli kuin paikoiltaan. Ajatuskykyni ei ole milloinkaan ollut niin voimakas kuin tuolla hetkellä.

"Päässäni oli kummallisesti suunniteltu radiografillinen naamari. Lähestyin radiografia ja yhdistin sen niinkuin monta kertaa ennenkin naamarin lankoihin. Sen voi tehdä tuhansilla eri tavoilla, joista ainoastaan yksi on oikea, yksi ainoa määrätty yhdistelmä voi saada aikaan toivotun tuloksen. Samassa silmänräpäyksessä, kun oikea yhdistelmä sattuisi, paljastuisivat sielun syvimmät ja salaisimmat sopukat ihmissilmille — — — ihminen näkisi itsensä! Vuosisadan suurin ja kauhein keksintä olisi valmis!

"Luulen tuona yönä olleeni hyvin likellä rajaa, joka erottaa sielun aineeseen yhdistettyä elämää olemassaolon sisimmästä sydämestä… kuolemasta. Tiesin kaikki kuin ennakolta. Vähintäkään epäilemättä tai epäröimättä yhdistin langat oikein, eri tavalla kuin ennen. Sinertävä fosforiliekki valaisi radiografia hetken… sininen sumu, joka voimistui ja levisi keinotekoiseen silmään. Valo tuli yhä kirkkaammaksi. Äkkiä leimahti se häikäisevänä kaarena valkoiselle seinälle. Se alkoi elää katsoessani siihen. Minä näin…"

Olov ja Tanja kuuntelevat hengähtämättä. Heidän hahmonsa ovat aivan likellä professoria.

"Niin kauheata… Näin sisimpäni… salaisimmat ajatukseni… jotka olivat kyteneet syvällä sielussani, mutta eivät olleet päässeet ilmaisemaan itseään, kauheat ajatukset, joita ihminen joskus aavistaa, kun ne sekunniksi nousevat syvyydestään, mutta heti katoavat synnyttämänsä kauhun tieltä… Näin edessäni… lihana ja verenä… valkoisella seinällä edessäni koko ajatusmaailmani kuvissa, jotka vaihtelivat ja niitten takana vielä toisia, hämärämpiä. Sisimmät vaikutteeni, ajatukseni ja mielijohteeni, niinkuin ne syntyvät sieluni komeroissa… todellinen luonteeni näyttäytyi silmissäni. Näin samalla paljon ja vähän, ja kaiken suunnan. Näin itseni."

Professori on hyvin kiihdyksissä. Hiki tippuu hänen otsaltaan ja kädet vapisevat.

"Kauhu, jota silloin tunsin, pelottaa minua vieläkin. En ole milloinkaan kokenut mitään niin ihmeellistä ja kauheata. Tunsin, miten sieluni irtaantui aineesta, ei äkkiä, vaan vähitellen, kuin säiliöstä valuva vesi. Koetin viimeisillä voimillani irroittaa naamaria päästäni, mutta vaivuin kokoon. Käteni olivat hervottomat. Olin nähnyt itseni ja sentähden täytyi minun kuolla!

"Sitten en muista mitään ennenkuin aukaisin silmäni, oli valoisa päivä. Makasin kivilattialla korvaamattoman radiografin palasten keskellä; olin sen kaatuessani särkenyt. Olin pelastettu, mutta radiografi oli auttamattomasti rikki!"

"Ei, Jumalalle olkoon kiitos, ei voida! Ihmeellinen sattuma salli tuon oikean yhtymän syntyä, joka teki mahdolliseksi näkemäni. Saisin ehkä hakea tuhat vuotta, ennen kuin sen jälleen löytäisin. Ja vaikka se olisikin mahdollista…"

"Niin en tahtoisi enää toista kertaa kiusata Jumalaa, toista kertaa katsella helvetin kauhuja."

Sitten laskee rouva Tanja pienen kätensä pehmeästi ja tyynesti professorin käsivarrelle.

"Kaikki tuo aikaansai sentään paljon, rakas ystävä, nyt saamme pitää teidät luonamme… olette saaneet tarpeeksenne avarasta maailmasta. Nyt kai ette enää matkusta?"

Silloin koputetaan ovelle. Olov avaa. Eräs palvelija kantaa tarjottimella jotain valkoista. Sähkösanoma.

"Kummallista", sanoo Olov, "sähkösanomat hermostuttavat minua aina.
Totta puhuen en uskalla sitä avata."

Rouva Tanja nauraa. "Ethän toki saakaan sitä avata… sehän on professorille!"

Hän tarttuu valkoiseen kuoreen, aukaisee sen ja levittää sähkösanoman parilla äkkinäisellä liikkeellä — kuin teatterissa — ja lukee. Sitten vaipuu hän lähimmälle tuolille, katsoo ystäviään ilmeellä, joka muistuttaa entistä Almkvist'ia.

"Ei mitään, unohdin vain naputtaa pöytään sanoessani, etten enää matkusta!"

"Ja sitäkö sanotte levoksi? Mutta mitä tuossa hirveässä sähkösanomassa oikein sanotaankaan?"

"Kyllä sitten. Mutta olehan hyvä ja käske panemaan auto kuntoon. Ennätän Köpenhaminaan vielä tänä iltana. Ja olen Bergen'issä ylihuomenna. Ei saa hukata minuuttiakaan."

JÄÄMEREN VAIKUTELMIA.

Tuuli joka vinkuu Gårdbo'n muureissa ja narisuttaa tuuliviirin ruostuneita saranoita, puhaltaa tänään etelästä. Kesätuuli, joka humisee ruskealla arolla. Sillä on kiire. Kiitäen Jyllannin yli panee se Skagerak'in lainehtimaan, sivuuttaa Norjan harmaat tunturit ja tanssii aavalle merelle.

Kova tuuli ulottuu laajalle ja kauas tuntuvat sen henkäykset. Se syöksyy Grönlannin paljaita kallioita vastaan, kaivaa sisämaan jään iäisesti pakkaskiiltoisia lumikenttiä ja vinkuu Baffin'in-meren jäävuorissa. Se hyväilee mursun mustaa turpaa, kuivaa hylkeen märän turkin ja pörröttää karhun karvat. Hei! Se panee jään liikkeeseen. Erottaa palaset ja kokoo taas ne yhteen. Ja pullistaa valaanpyytäjän "Seitsemän sisaruksen" purjeita, tämän kulkiessa avonaisessa vesivyössä pitkin Grönlannin länsirannikkoa.

Etelätuuli onkin tarpeeseen, sillä "Seitsemän sisarusta" aikoo jatkaa matkaansa aivan äärimmäiseen pohjolaan, jossa Grönlanninvalaalla on kotinsa. Se on päässyt hyvään vauhtiin ja kapteeni hieroo tyytyväisenä käsiään. Tällainen tuuli säästää paljon kalliita hiiliä, joita he kyllä tulevat tarvitsemaan, sillä "Seitsemän sisarusta" ei palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua asutuille seuduille. Silloin on sen lastiruuma täynnä valaanrasvaa.

Purjehdus tuntuu yksitoikkoiselta, mutta eräänä päivänä sattuu tervetullut välikohtaus, joka antoi aihetta pitkiin puheisiin ja arvailuihin upseerien kajuutassa ja miehistön skanssissa. Laivan pysäytti pieni höyrylaiva joka oli etsimässä haaksirikkoutuneita. Muudan naparetkikunta oli joutunut perikatoon Lancaster'in salmessa tai jossakin siellä päin, ja oli mahdollista, että he olivat pelastuneet jollekin jäälautalle, joita salmi oi täynnä.

"Minulla on muutakin tehtävää kuin hakea kadonneita napamatkueita", sanoo kapteeni, "mutta jos kohtaan jonkun, niin annan tietysti apuani." — "Ja tähystystä kai ette lyö laimin?" kysyttiin toisesta laivasta. Jos he löytäisivät jotakin, niin oli pohjoisempana toinenkin laiva, joka myöskin etsiskeli ja jonka "Seitsemän sisarusta" varmaankin tapaisi. Hyvien sanomien tuoja saisi suuren palkinnon. Sitten sanoivat he toisilleen jäähyväiset. "Sisarukset" jatkoivat matkaansa pohjoiseen ja höyrylaiva, jolla ei ollut mitään nimeä, suuntasi kulkunsa Grant'in maata kohti.

Kaikkea tuota ajattelee kapteeni tänään, hieroessaan kohmettuneita käsiään. "Ah", hän sanoo itsekseen, "se oli tietysti vain turhaa puhetta, tunnen heidän palkintonsa! Sitäpaitsi on siitä kulunut jo melkein viikko, enkä ole nähnyt juuri mitään. Olisikin kummallinen sattuma, jos näkisi jotakin, ja täällä. Halloo! Mitä nyt?"

"Eräs lippua heiluttava mies… näen hänet selvään kiikarilla… kaksi astetta tuulen puolella."

Kapteeni Ramsgate lähettää erään miehen hakekaan suurta kiikaria.
"Mutta kiiruhda!"

Hän katsoo sillä. Kyllä, tosiaankin, pieni pilkku valkoisella jäällä… ei voi erehtyä… kyllä se on joku mies, pieni ihmismuurahainen. yksinään, ajojäitä täynnä olevalla merellä.

Ramsgate polkee kärsimättömänä jalkaansa. Tuo sinne menopa viepi aikaa.
Ei olekaan helppoa tunkeutua jääpalasten välitse, jotka muodostavat ja
tukkivat kanavia aina sen mukaan, miten tuuli sattuu puhaltamaan.
Viipyykin sentähden pari tuntia, ennenkuin vene on palannut laivaan.

Haaksirikkoutunut on Erik. Hänelle on käynyt kuin monelle muullekin jäämerellä haaksirikkoutuneelle ennen, hän on purjehtinut ajelehtivalla jäälautalla siksi kunnes laiva hänet pelasti. Vuosina 1872-73 ajelehti Polariksen laivaväki muutamalla jäälautalla puoli vuotta ja sitten vasta tulivat he pelastetuiksi New-Foundlandin matalikolla. Silloin kun Erik huomasi, että jäälautta ajelehti Baffin'in lahdessa, rupesi hän toivomaan pelastusta, semminkin kun hänellä oli ruokavaroja pitkäksi ajaksi. Mutta kaikissa tapauksissa tuli pelastus nyt yllättävänä, niin, melkeinpä huumaavana. Vasta seisoessaan kannella, ryysyisenä, likaisena ja syöpäläisten ahdistamana selvisi hänelle, että hän on pelastettu. "Tervetuloa toveri", sanoo Ramsgate. "Kuinka kauan, mistä, kuka, milloin?.. mutta ensin on teidät kylvettävä, pukeuduttava uudestaan ja syötävä lämmintä ruokaa. Sitten voitte tulla kajuuttaani kertomaan. Nimeni on Ramsgate, 'Seitsemän sisaruksen' kapteeni. Ja teidän…?"

Erik viedään alas ja milloinkaan ei hän ole elänyt nautintorikkaampaa hetkeä kuin silloin, jolloin hän kylvettyään lämpimässä saippuavedessä pukeutuu puhtaaseen paitaan, villapaitaan ja housuihin, ja sytyttää perämiehen antaman sikaarin.

Keskustelusta perämiehen tahi jonkun muun kanssa ei kumminkaan tule mitään, sillä juuri kun puhdistusjuhla on ohi, tulee kapteeni ja ajaa kaikki matkoihinsa. Hän tahtoo olla kahden tulokkaan kanssa.

"Katsokaa nuori mies, on eräs asia, josta meidän on heti sovittava, nim. että vaikka olikin sanomattoman hyvä, että me teidät löysimme ja pelastimme laivaan, niin ymmärtänettehän, ettemme voi purjehtia paria sataa peninkulmaa takaisin päin, Ameriikkaan tahi Eurooppaan, viedäksemme teidät sinne, eikö niin? 'Seitsemän sisarusta' on nyt matkalla Smith'in salmeen, johon jäämme siksi, kunnes olemme saaneet laivaamme täyden lastin rasvaa, kuten ymmärrätte. Nyt saatte kuulla, mitä olen ajatellut. Otan teidät laivamieheksi ja kun kahden vuoden kuluttua palaamme on teillä säästössä sievä summa. — Hyvä tarjous, luulen minä! Lyökäämme kättä, niin on asia selvä!"

"Kapteeni, olette hyvin ystävällinen, mutta se ei käy päinsä. En voi jäädä laivaan pariksi päivääkään, saatikka sitten pariksi vuotta. Voittehan jättää minut likimäiselle rannalle."

"Olette hullu ihminen? Se ei voi tulla kysymykseenkään, salmi saattaa jäätyä viivytellessämme. Ja toiseksi, hyvä herra, vaikka pääsisittekin maihin, olisitte pakoitettu viipymään siellä kumminkin kokonaisen vuoden, ensi kesään ainakin. Paikka on autio. Siellä ei ole kuin yksi valkoinen mies, kauppapaikan Upernivik'in asiamies ja muutamia likaisia eskimoita, jotka haisevat pahemmin kuin rutto… ja niinkuin jo sanoin… se viivyttäisi meitä… ja olisi hyvin uskallettua, koska kumminkaan ette pääsisi kotiin paljoakaan aikaisemmin."

"Kapteeni, mitä sanoittekaan? Kaikkein pohjoisin asiamies… Jumalan nimessä… missä sitten olemme? Miksi tuota rannikkoa sanotaan?"

"Häntä en tunne. Mutta paikkaa sanotaan Tassinork'iksi… mutta ihminen… olette sairas… istukaa… kas tähän… penkille…"

"Ei se ole mitään, kapteeni… Mutta minun täytyy päästä maihin juuri
Tassinork'issa."

"Ette saa tietää mitään! Mutta kas tässä… onhan selvää, että aiheutan viivytystä ja tahdon sentähden korvata… look here, Sir!"

Ja Erik hakee lompakon ryysyistään. Hieno venäjän nahkan haju täyttää huoneen. Englantilainen seteli rapisee kapteenin silmäin edessä.

Kapteeni Ramsgate on kuin halvaantunut. Autiolta Jäämereltä löydetty ryysyinen haaksirikkoutunut, jolla on lompakossaan tuollainen summa rahaa… ei ole mikään tavallinen näky. Se on yksi Jäämeren ihmeitä!

"Hyvä herra… pyydän anteeksi… enhän voinut tietää… suokaa nyt vain anteeksi… vene laitetaan heti kuntoon… mutta ettekö tahdo kertoa asemaanne minulle ja kuinka…?"

"Eikö se ole teille samantekevää? Viekää minut vain maihin muitta mutkitta. Ja katsokaa tässä", Erik ojentaa hänelle kolme seteliä — "tämä on tähystäjälle, joka huomasi minut jäällä, tuon toisen voitte jakaa miesten kesken ja tämä kolmas on perämiehelle, joka antoi minulle sikaarin."

— — Pari päivää myöhemmin on "Seitsemän sisarusta" Tassinork'in edustalla, jonka asunnot näkyvät kauvas valoisalla yöllä. Kello on ainoastaan kaksi, mutta kaikki on yhtä valoisaa kuin päivällä. Vene lähtee laivasta. Kapteeni on itse saattelemassa.

"Ja muistakaakin tulla heti takaisin", sanoo hän perämiehelle, joka pitää perää, "jää on petollinen kuin itse piru. Hyvästi, teidän korkeutenne!"

Erik ei muista vastata ystävällisiin jäähyväisiin. Hän katselee valkoista rannikkoa, jossa on Tassinork, ja on jo aikoja sitten unhoittanut "Seitsemän sisarusta."

ARNALUK.

Äärimmäisen pohjolan valoisassa yössä uinuu Tassinork hiljaa unen mailla. Kaikki nukkuvat sekä majoissa että kauppapuodissa. Kukaan ei kuule airojen vetoja veneestä, kukaan ei näe nuoren laivamieheksi puetun miehen maihin nousua, kukaan ei näe hänen jäähyväisiänsä veneelle, joka heti palaa takaisin.

Kukaan ei näe, kun hän seisoo kalliolla ja katselee autiota rannikkoa. Pohjoisessa ja etelässä näkyy niemi niemen vieressä, loppumattomassa, vaaleansinisessä rivissä. Kaukana lumihuippujen takana, joita keskiyön aurinko kultaa säteillään, on Toivon laakso.

Tassinork! Niin omituista, että se tapahtui juuri täällä. Hän katselee kauppapuotia, jonka tummat piirteet kuvastuvat harmaata, lumista vuorta ja kaukana idässä olevaa valkoista jäävirtaa vastaan. Kuka asuu nyt tuolla ylhäällä olevassa talossa? Jäiköhän -Nordstrand tänne Arnaluk'in kuoltua? Tietääkö hän, että Arnaluk on kuollut, vai pitääkö hänen tuoda tuo sanoma? Se on raskas tehtävä! Ja kumminkin, eikö ole parempi tietää hänen olevan Jumalan luona kuin niitten luona, jotka hänet ryöstivät? Erik alkaa kävellä polkua, jolla he kerran Arnaluk'in kanssa yhdessä kulkivat ja missä hän viimeisen kerran puristi hänen pientä kättään.

Kauppapuodin luona istuutuu hän muutamalle kivelle odottamaan. Käveleminen on häntä väsyttänyt ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ymmärtää, ettei hän ole lainkaan terve, häntä pyörryttää ja silmiä hämärtää. Ja kumminkaan ei hän keskeytä yksinäisyyttä, jossa muistot häntä kiusaavat. Erik sulkee silmänsä ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Niin istuu hän kauan ajatuksissaan. Vihdoinkin tulee aamu ja tupien asukkaat alkavat liikkua. Kauppapuodin piipusta nousee sininen savu tyyneen ja puhtaaseen ilmaan. Silloin hän nousee ja kiiruhtaa pois, peläten tapaavansa tuntemattomia ja kuulevansa niitten selityksiä tapahtumista.

Tassinork'issa asuu näihin aikoihin ainoastaan etuvartioperheitä ja muutamia nuoria grönlantilaisnaisia, jotka hoitavat nuorien, asiamiestä auttavien pyydystäjien taloutta. Miehet ovat metsästämässä kesäpeuroja. — Tuvan väki huomaa nyt ihmeekseen vieraan miehen seisovan rannalla. Onko hän pudonnut taivaasta, koska hänellä ei ole venettä eikä koiria? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Naimattoman asiamiehen grönlantilainen taloudenhoitajatar, Tongiguark, joka on noutamassa jäätä aamukahviin, kuulee heti puhuttavan tuosta vieraasta miehestä. Hän säikähtää, sillä hän muistaa, miten kerran juopuneet valaanpyytäjät raivosivat Tassinork'issa.

"Pian saamme sen tietää", sanoo eräs nuori vaimo, "Pinguit on mennyt puhuttelemaan vierasta."

Pinguit! Tuo reipas ja rohkea grönlantilaispoika, joka Erikin viimeksi vieraillessa Tassinork'issa oli vielä maori hulivili, on nyt kasvanut kelpo valaanpyytäjäksi. Hän on siirtolan ylpeys ja Nordstrandin oikea käsi. Vaikka hän ei kärsikään siloja eikä suitsia ja tekee aina oman päänsä jälkeen, voidaan häntä kumminkin pitää ensiluokan miehenä tuossa pienessä pohjois-tanskalaisessa siirtolassa. Kuin myrskytuuli riensi hän pois, kuullessaan Tongiguark'in ilmoituksen vieraan tulosta. Kuin myrskytuuli hän tulee takaisinkin.

Tupien vaimot ja Tongiguark kiiruhtavat häntä vastaan. "Kuka? Mistä? Kiltti, rakas Pinguit, kerro heti!" Mutta Pinguit, joka on punainen päästään kuin marjainen laakso kesällä, halkaisee ryhmän kuin nuoli ja rientää kauppapuotiin.

"Nordstrand… Nordstrand!" huutaa hän, työntäen ja koputtaen sulettua ovea rasvaisilla kourillaan… "tulkaa ulos… hän on tullut takaisin… tulkaa ulos… no miksi ette avaa?"

Vihdoinkin aukenee ovi ja Pinguit syöksyy sisään suoraan Tassinork'in komentajan, Sören Nordstrandin syliin.

"Erik, tietysti Erik! Hän, joka antoi Pinguit'ille veitsensä ja pyssynsä, hän, jonka Arnaluk opetti ajamaan koirilla… hän, joka oli tullut ilmassa Grönlantiin ja asui eräässä raajassa Toivon laaksossa, majassa, joka vieläkin on jäljellä!"

Nordstrand ei kuuntele häntä loppuun. Hän on joi ulkona. Niin, tuolla alhaalla näkyy todellakin eräsi mies. Olikohan se Erik Holm? — — toisen kerran sattumalta joutuneena tänne maailman loppuun, Tassinork'iin. Nordstrand on kyllä lukenut kirjeistä ja sanomalehdistä, jotka olivat saapuneet Upernivik'istä viime kesänä, että Erik ja tuo tunnettu tanskalainen löytöretkeilijä, professori Almkvist olivat lähteneet tieteelliselle matkalle. Mutta, että se toisi Erikin tänne — — maailman ympäri…

Mutta nyt he tapaavatkin toisensa. Kyllä, se on Erik! Nordstrand tuntee hänet heti ja nauraa ilosta.

"Hän ei näy sitä tietävän", sanoo Erik itsekseen, "jos hän tietäisi, niin ei hän voisi hymyillä ja olla iloinen!" Mutta nyt aikoo Erik kertoa sen… heti… kunhan hän vain ehtii koota ajatuksensa…

"Nordstrand… ette saa nauraa… ettekä olla iloinen… minun on kerrottava teille suuri suru… haimme häntä kyllä kaikkialta… Aasian sydämestä… koko maailmasta… kunnes vihdoin… tuolla kaukana lännessä… Lancaster'in salmessa… löysimme hänen hautansa."

Ja vapisten, katkonaisin lausein kertoo hän heidän matkastaan
Arnaluk'in jäljessä ja kauheasta huomiostaan Lintuvuoren luona, jossa
Kukunor oli vajonnut syvyyteen.

Nordstrand kuuntelee. Vähitellen käsittää hän sanat ja niitten tarkoituksen. Hän vaikenee. Ja kun Erik on lopettanut epätoivoisen sanatulvan, laskee Nordstrand kätensä hänen olalleen ja sanoo ainoastaan:

He menevät yhdessä kauppapuotiin. "Hän on vielä kohtalon murtamana", ajattelee Erik ja aikoo puhua. Mutta Nordstrand tarttuu hänen käsivarteensa. "Hiljaa!" kuiskaa hän ja vetää hänet varjoon.

Erik kuulee oven rivan kitinän. Ovi aukenee… varovasti, kuin tahtoisi joku olla herättämättä nukkuvia. Nuori grönlantilaistyttö tulee esille, puettuna maansa pukuun. Hän menee kauemmaksi valoon, varjostaa silmiään molemmilla käsillään ja tuijottaa merelle, jossa jääkappaleet uiskentelevat, muodostaen sinisiä avovesijuovia.

"Noin", kuiskaa Nordstrand, "seisoo hän joka aamu ja etsii katseillaan
Tanskasta tulevaa laivaa."

Vaikka hän sanookin tuon hiljaa, kuulee nuori tyttö kumminkin äänen.
Hän kääntyy heihin päin ja aurinko paistaa hänen vaaleille kasvoilleen.

KESÄ TASSINORK'ISSA.

Erik ei ole erehtynyt. Grönlantilaisessa nahkapuvussa oleva tyttö on todellakin Arnaluk, Arnaluk, jota hän on etsinyt kolmesta maanosasta, löytääkseen hänet neljännestä, jota hän ei ole milloinkaan jättänyt, Grönlannista. Hän siis elää! Hän ei siis ole ollutkaan Kukunor'issa, joka vajosi kylmään syvyyteen!

"Katso Erik", sanoo Nordstrand, "kävi aivan kuin kirjeessäni otaksuinkin; jäät näyttivät uhkaavilta ja välttääkseen sisään sulkeutumisen, perääntyi Kukunor äkkiä takaisin. Etsiessäni sen uutta ankkuripaikkaa tapasin Arnaluk'in ajamassa koiravaljakollaan kotiin. Hän oli ollut laivan luona koirineen ja kun jäät näyttivät irtaantuvan maasta, nousi hän laivaan. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa ja niin pian kuin vain voitiin, oli hänet jälleen laskettu maajäälle. Mutta Tanskan matka oli sillä kerralla mennyttä. Ja seuraavan vuonna olivat jääsuhteet sellaiset, että Hans Egede ei uskaltanut Upernivik'iä pohjoisemmaksi…"

Arnaluk lähestyy Erikiä. "Vihdoinkin!… Niin, sinähän se olet. Olet siis vihdoinkin tullut! Tiesin, että tulisit, mutta en tahtonut puhua siitä täällä. Tule kanssani vuorelle!"

Hän ottaa Erikiä kädestä. Nyt alkaa hän juosta ja Erikin täytyy seurata. Tuuhea tukkansa liehuu tuulessa. Erik on aivan hengästynyt, mutta se ei auta. Vikkelänä kuin kauris, opastaa Arnaluk hänet vuorelle polkua pitkin, jonka hänen ja monen muun Tassinork'in asukkaan kengät aikojen kuluessa ovat polkeneet rannalta Tassinork'in takaiselle vuorelle — tunturille, jonka huiput rusottavat joka aamu ja enimmän silloin kun auringon ensimmäiset säteet sattuvat siihen pitkän talviyön jälkeen. Tällä vuorella lausuu Tassinork valon jälleen tervetulleeksi. Tänne tuli Arnaluk aina, kun joku asia painoi hänen mieltään ja kun hän tahtoi olla yksinään luonnon helmassa. Ja ainoassaan täällä ylhäällä, johon Grönlantia näkyy lintuperspektiivissä kirkkaan, avaran taivaan alla, voi hän kertoa Erikille kaikki ajatuksensa. Ja kuunnella, mitä Erikillä oli hänelle sanottavaa. He ovat kahden. Sillä tämä on Arnaluk'in kirkko.

Sitten sanovat he toisilleen noita ujoja, arkoja ja ihmeellisiä asioita, joita rakastuneet aina maailman alusta asti ovat uskoneet toisilleen rakkauden keväänä.

— — Kesä on tullut Tassinork'iin! Ja vaikka se on niin lyhyt, ettei se milloinkaan voi kokonaan sulattaa jäitä eikä luntakaan, niin on meri kumminkin laajalti vapaana jäistä ja maalla on suuria, lumettomia, kukkia ja kanervaa kasvavia aloja, jotka, verrattuina Tanskan kesään, näyttävät ehkä mitättömiltä ja kuihtuneilta, mutta panevat kumminkin pohjois-tanskalaisen sydämen riemuitsemaan ilosta, kuinka kauniiksi Jumala sittenkin on luonut maailman kaukana pohjoisessa. Tassinork'issa puhuvat vuoret, meri, jää, paukkuva pakkanen ja humiseva tuuli tuota sanatonta ja voimakasta kieltä, jota luonnonlapset rakastavat ja ymmärtävät. Taivas kuuluu voimakkaille ja puhtaille: lapsille. Lapsen sielu on Jumalan kuvastin, luonnon ääni on taivaan kieli. Lapset ja taivas ymmärtävät toisensa.

Joet kuohuvat, lähteet pulppuavat, jäävirrat paukahtelevat ukkosena ja tuhannet linnut pesivät vuorilla. Hylje synnyttää sokeita poikasiaan, mursu laiskottelee jäälautoilla ja paistattelee kiiltävää liharuhoaan, karhu kääntää ruusunpunaisen ja kiiltävien valkoisten hampaiden reunustaman kitansa aurinkoon päin. Silloin tällöin purjehtivat valaanpyytäjät ryhmissä syvällä salmella.

Nordstrand katselee vuorenrinteelle, jossa nuo molemmat hennot vartalot kuvastavat kirkasta, vaaleansinistä taivasta vastaan. Kauan seisoo hän, katsellen sinne. Huulensa vapisevat. Ja silmänsä… onkohan: se tuuli, joka ne noin kirkastaa kuin ne olisivat täynnä kyyneleitä? "Arnaluk", kuiskaa hän, "ainoani, rakkaimpani!"

Mutta sitten kääntyy hän äkkiä ja menee tupaan… istuutuu raskaasti kirjoitustuoliinsa… paikkaan, jossa hän on viettänyt niin monet tunnit elämästään, ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

"Katsokaa, mitä olen löytänyt!… Se oli tuolla ylhäällä… polun vieressä kivien välissä!"

Nordstrand menee kauppaan ja tuopi sieltä kokonaisen pussillisen viikunoita — harvinainen lahja, joka tavallisesti annetaan ainoastaan sille, joka ilmoittaa vuoden ensimäisen laivan.

Pinguit on haltioissaan. Hän juoksee riemuiten matkaansa saaliinensa. Nyt saapuu hän kuin oikea satuprinssi tupien pikkulasten luokse, sillä mikä on hänen, on myös heidänkin.

Mutta Nordstrand katselee Pinguit'in löytöä. Hän tutkii sen tarkoin. Hämähäkinhieno kultaketju ja siitä riippuva, kummallisilla merkeillä koristettu kotelo, jonka sisässä on… musta helmi.

"UMIARSUIT."

Umiarsuit! Siirtola on äkkiä muuttunut oikeaksi muurahaispesäksi. Umiarsuit! Kaikki, mikä elää, hyörii sinne tänne, jos nyt voi puhua hyörinästä Tassinork'issa.

Pinguit'han se on, joka tavallisuuden mukaan ilmoittaa vuoden suurimman uutisen. "Laiva on tullut!" Päiväkausia on hän puikkelehtinut kajakillaan ajojäissä ja useammasti kun kerran tuonut kotia hylkeitä, sillä hän ei ole leikin vuoksi Tassinork'in paras pyydystäjä. Tänään käyttää hän airoaan yhtä sukkelaan kuin rataslaiva siipiään. Paljon ennen hänen rantaan pääsyään kuuluu ilmassa hänen kaikuva huutonsa: "Umiarsuit! Umiarsuit!"

Onko mahdollista, että Pinguit'in haukansilmät ovat erehtyneet? Kaikki etsivät katseillaan noita tummia juovia, joina Hans Egeden mastot tavallisesti kuvastuvat ajojäiden valkoista taustaa vastaan. — Missä, missä?

Pinguit hyppää maihin. Hän on niin innoissaan, että hän tuskin voi saada sanaakaan suustaan.

"Tuolla, tuolla!" Mutta kukaan ei näe laivaa. Hän polkee jalkaansa ja itkee kiukusta ja innosta.

"Eihän se olekaan Hans Egede, vaan joku toinen, aivan valkoinen laiva, varustettu paksulla savupiipulla! ja kahdella pienellä, vinolla mastolla… ettekö näe?… tuolla!"

Äkkiä kuuluu mereltä vihellys — jonkun höyrylaivan merkkipuhallus. Ja nyt he kaikki huomaavat siron, valkoisen höyrypurren, joka kulkee jäälauttojen välissä.

"Ah!" huudahtaa Arnaluk, "Hans Egede ei se kyllä ole, mutta mikähän se sitten on?"

Nordstrand katsoo sitä kiikarillaan. "Lippu… onpa; kummallista… etten sitä tunne… Erik, tunnetko sinä?"

"Laiva on Kiinasta, lippu on keisarin… tuo vanha, kansallinen…
Mingein lippu, San-ho-hui'n merkki!"

Arnaluk'ia värisyttää. Erik on kertonut hänelle tuosta salaisesta seurasta, johon Wen Siang kuului ja johon kohtalo oli sitonut hänet niin omituisilla siteillä. Helmestä ei hän kuitenkaan ollut puhunut.

Mutta nyt on laiva ankkuroinut ja laskenut veneen vesille. Erik ei ole erehtynyt, Wen Siang'in kansalaiset soutavat sitä.

Mutta kuka… kuka seisoo kokassa ja heiluttaa karvalakkiaan, auringon paistaessa hänen, punaiseen peruukkiinsa ja silmälaseihinsa?

"En erehdy…" huudahtaa Erik, "hän se on ilmielävänä! Kuinka tämä voi olla mahdollista? — Tule Arnaluk… ja Nordstrand!"

"Almkvist tietysti… professori Almkvist! Professori Tassinork'issa, se on suurenmoista!"

Nyt on vene perillä. Almkvist hyppää maihin. Erik ottaa hänet vastaan avoimin sylin.

"Tervetuloa professori… ja tässä, löysin hänet kumminkin vihdoin… on Arnaluk, Tassinork'in kuningatar… ja minun!"

Almkvist on tuskin ennättänyt astua jalallaan Grönlannin maalle, kun vene jo pukataan maista ja soudetaan takaisin punaisenkeltaisella silkkilipulla varustettuun laivaan.

"Selitän kaikki", sanoi Almkvist istuessaan hetken kuluttua rauhassa
Nordstrandin arkihuoneessa. "Laivan nimi on Kukunor ja sen kapteeni on
Duroc, luulen hänen tulevan maihin ennen iltaa. Tahdoin vain olla
ensimäinen."

"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa. — Muistat kai Aristide Legrand'in… erinomaisine, kiinalaisine tuttavuuksineen? Marseillessa sai Duroc häneltä sähkösanoman, jossa käskettiin hänen heti noutaa Erik Holm Tassinork'ista, johon valaanpyytäjä 'Seitsemän sisarusta' oli hänet jättänyt."

"Rakas ystävä, jos tuntisit yhtä hyvin kuin minä San-ho-hui'n erinomaisen järjestön ja tyhjentymättömät rahavarat, niin et ollenkaan kummastelisi. Niillä on ollut laivoja keväästä asti Grönlannin ja Euroopan välisillä kulkuvesillä. Eräs sellainen kohtasi 'Seitsemän sisarusta' vähän sen jälkeen kuin olit noussut maihin. Langaton selittää loput. Varmaa on kumminkin, että Legrand saatuaan tiedon asiasta, ilmoitti siitä heti Duroc'ille, joka heti läksi matkalle ja sähkötti minulle, että tulisin Bergen'iin häntä tapaamaan. Ja nyt olemme täällä!"

"Etkö muista, että Duroc'in Kukunor'issa oli kiinalainen väki? Hiljaisia, yksinkertaisia, luoksepääsemättömiä ja ennenkaikkea raittiita ihmisiä."

Arnaluk levittää liinan pöydälle. Hänen emäntäarvonsa ja Tassinork'in vanhat tavat käskevät, että jokaiselle vieraalle on tarjottava talon parasta. Almkvist saa syödä vahvoja ja maukkaalta tuntuvia ruokalajeja:

Hyljepihviä, poronpaistia, maariankalaa, lintua ja hyytelöityjä valaskalan eviä.

"Rakas Erik, alan ymmärtää, miten sinä niin lyhyessä ajassa olet päässyt entisiin voimiisi."

Äkkiä — juuri kun Almkvist miettii lyhyttä maljapuhetta nuorille — ilmestyy Duroc ovelle.

Mutta missä onkaan Arnaluk? Ah, tuollahan hän seisoo ovella… kannattaen molemmilla pienillä käsillään höyryävää maljaa, jota hän on tuomassa sisään.

"Ah!" sanoo Duroc, "tällainen on siis Arnaluk… suokaa anteeksi, neiti
Nordstrand, jota Erik Holm haki ympäri maailmaa."

Arnaluk laskee vadin pöydälle ja ojentaa Duroc'ille pienen kätensä tervetuliaisiksi.

"Ja ajatelkaahan vain, neiti Nordstrand, tämä nuori mies oli eräänä yönä kuristaa minut teidän tähtenne."

"Eipä tietenkään, ja on kai paljon muutakin, jota tämä nuori maailman-ympäri-purjehtija ei ole kertonut, mutta luottakaa minuun, neiti Nordstrand, nyt täytyy teidän pitää häntä oikein lujilla, ettei hän salaa teiltä mitään! Mutta aikaa on vähän ja sentähden menenkin suoraan asiaan. Tarjoan teille, Nordstrand, ja perheellenne vapaan matkan Kukunor'issa Tanskaan. Onhan epätietoista, pääseekö Hans Egede ollenkaan tänne ja kaikissa tapauksissa kulkee laivani nopeammin kuin se. Sanokaa, tuletteko mukaan?"

Nordstrand kiittää tarjouksesta, jonka hän ilomielellä ottaa vastaan. He voivat lähteä vaikka huomenna, sillä! kaikki, mitä he ottavat mukaansa, on jo aikoja sitten ollut valmiina. Arnaluk taputtaa käsiänsä ilosta, mutta katsahtaessaan Erik'iin — lakkaa hän heti. "Mutta… etkö ollenkaan iloitse…?"

"En… en voi. Unhoitatte, että Wen Siang nukkuu jäissä… ja olen luvannut viedä hänen ruumiinsa Yangtsekiang'in rannoille. Tuota lupausta en voi rikkoa… ja kun nyt on mahdollista ainakin koettaa, niin…"

"Mahdollistako? Et kai ajattele Kukunor'ia? Sitä en anna käytettäväksesi tuollaiselle matkalle!"

"En ajattelekaan Kukunor'ia. Mutta professorin kertomuksesta päättäen voimme milloin tahansa odottaa tänne jotakin San-ho-hui'n laivaa. Rupean siihen päälliköksi, ja…"

"Niin juuri! Ei kukaan San-ho-hui ole vastustava sitä, jolle Wen Siang on lahjoittanut…"

"No niin, sitähän ette tarvitse tietää. Mutta jollakin San-ho-hui'n laivalla tahdon tunkeutua jälleen jäihin ja hakea Wen Siangin ruumiin, ja tehdä kaikki, mitä hänelle lupasin."

Ja Nordstrand'in kartalla napaseuduista näyttää Erik Lintuvuoren
Melville'n saarella.

Duroc merkitsee leveys- ja pituusasteen tarkasti muistikirjaansa, jonka hän sitten pistää taskuunsa.

"Veli", sanoo hän, "olet oikeassa. Wen Slang'in ruumis täytyy tietysti etsiä… ja sinä jäät siis tänne. Me muut matkustamme huomenna, ei ole mitään syytä viivyttelemiseen, ja jäät ovat petollisia."

Arnaluk on kuunnellut. Hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja huulet vapisevat.

Erik katsoo ikkunasta jäälle ja peninkulmittain leviävät hänen silmäinsä edessä Lancaster-salmen peloittavat jääröykkiöt. "Minun täytyy lähteä sinne… vielä kerran. Lupasin sen Wen Siang'ille silloin kun henget taistelivat hänen sielustaan. Hän otti lupaukseni vastaan… ja kuoli hymyillen."

Arnaluk'in silmät täyttyvät jälleen kyynelillä. "Pidätkö sitten enemmän hänestä kuin minusta? Hänhän on kuollut ja on ehkä Jumalan luona, mutta minähän elän… ja olen luonasi."

"Arnaluk, etkö luule sen olevan vaikeata ja kauheata?… mutta noin et kumminkaan saa puhua! Lupaukseni minut siihen pakottaa. Etkö kuullut, että olen antanut sanani?"

— — Ennen kuin Duroc palaa laivaan sinä iltana, puhelee hän kauan Nordstrand'in ja Arnaluk'in kanssa ja lopetettuaan on Arnaluk'in suru kuin poispuhallettu, hän hymyilee onnellisen ja salaperäisen näköisenä.

"Kiitoksia", sanoo hän ja ojentaa Duroc'ille kätensä, "kuinka hyvä te olette!"

Nyt tulee Erik ja Duroc menee häntä vastaan. "Päätöksesi on siis peruuttamaton?… No niin, matkustamme huomenna."

— — Duroc tahtoo viettää yönsä Kukunor'issa. Tuskin on hän päässyt laivaan, kun hän jo huutaa sähköttäjää. Ja hetkeä myöhemmin lähettää langaton kipinöitään valoisaan yöhön.

RASKAS TUNTI JA ONNELLINEN HETKI.

Sitten saapuu tuo raskas hetki: hyvästijättö Kukunor'in kannella. Erik ei ymmärrä Arnaluk'in iloisia silmiä. Eikö hän ole ollenkaan suruissaan, vaikka heidän näin pian täytyy erota?

"Erik, eräs asia on meidän toimitettava, ennenkuin eroamme. Ethän voine kieltää minulta lyhyttä selontekoa, jonka kirjoitan muistiini pikakirjoituksella kertoessasi? Myöskin suunnitelmasi ja matkasuuntasi täytyy meidän tuntea tarkkaan, jos nimittäin viipyisitte poissa liian kauan."

Taaskin uusi uhraus… viimeinen tunti Arnaluk'in kanssa. Mutta onhan se hänen velvollisuutensa.

Erik kertoo ja Duroc kirjoittaa muistiin. Se viepi aikaa. Kuluu tunti, toinenkin. Vihdoinkin he lopettavat.

"Ja nyt", sanoo Erik, "koska olet antanut Kukunor'in odottaa näin kauan, niin suo minulle hetkinen vielä Arnaluk'in kanssa."

Kajuutassa ollessaan ei Erik ole huomannut mitään. Mutta täällä käytävässä tuntee hän selvästi laivan tärinän ja koneen jyskytyksen.

"Sinäkö täällä?" sanoo hän veitikkamaisesti. "Ja me kun olemme kulkeneet etelään päin jo kaksi kokonaista tuntia!"

Ja nyt huomaa Erik Kukunor'in kulkevan täydellä vauhdilla ja
Grönlannista ei näy kuin hiuksenhieno viiru idässä.

"Ei Erik. Mutta yöllä pääsin langattomaan yhteyteen muutaman San-ho-hui'n höyrylaivan kanssa ja ilmoitin sille täyttääkseni lupauksesi (keskustelimme toistemme kanssa tulomatkallani) Wen Siang'in haudan leveys- ja pituusasteen. Luulen niitten tällä hetkellä kulkevan täydellä höyryllä Lancaster'in salmeen. Niin, tietysti olen sinua pettänyt. Mutta meitä on ollut useampia samassa juonessa. Nyt sinun täytyy seurata mukanamme, tahdotpa sitten tai ei."

Erik ajattelee. Kun kaikki menee ympäri, niin voihan hän varustaa retkikunnan yhtä hyvin Köpenhaminassa kuin Tassinork'issakin. Ja niin hän tekeekin, jos nyt tämä matkalla oleva epäonnistuu.

Ja äkkiä tuntee hän sanomatonta onnea. Vasta nyt on hän peruuttamattomasti löytänyt Arnaluk'in.

Erik lähestyy häntä. Ja Arnaluk'in silmät katsovat häntä lumoavasti, hellästi…

Ja ensimmäisen kerran kiertää hän kätensä Arnaluk'in kaulaan ja suutelee hänen huuliaan.

— — Nordstrand on kauan seisonut ja katsonut sinne päin, jossa
Tassinork häipyy sumuun. Hän sanoo Arnaluk'ille ja Erikille: "Mutta
Arnaluk, oletko jo unhoittanut Tassinork'in, joka vielä tuolta siintää?
Etkö ole ollenkaan ikävissäsi jättäessäsi sen ja kaikki siellä olevat?"

OMITUINEN VIERAILU.

"Poikani", sanoo rouva Holm suudellessaan Erikiä otsalle, "älä nyt istu kauan ylhäällä!"

"Rakas äiti, lupaan että niin pian kuin minua vain rupeaa nukuttamaan, niin…"

Erik on yksinään, vihdoinkin aivan yksinään huoneessaan, joka tuntui hänestä korvaamattomalta rauhan ja hauskuuden sopukalta silloin kun hän muisteli sitä tuolla napaseudun pimeydessä. Tässä huoneessa ja koko kodissakin Rantapuistikon varrella on kaikki samalla tavalla kuin silloinkin, jolloin hän läksi pitkälle matkalleen. Äiti oli halunnut, että huone saisi odottaa koskemattomana, rauhaisena ja kodikkaana poikaansa. Kirjakin, jota hän luki tuona iltana, jolloin Almkvist hyökkäsi sisään ja vei hänet pitkälle matkalle avaraan maailmaan, on vielä auki vihreällä imupaperilla lampun valossa. Tässä huoneessa on hän elänyt suuren osan elämästään. Ja nyt, sinne palattuaan, yhdistyy rengas jälleen.

Onnellisen kotiintulon jälkeiset ensimmäiset viikot ovat jo aikoja sitten kuluneet. Äidin kyyneleinen ja iloinen Arnaluk'in vastaanotto, Nordstrand'in kummastunut ja onnellinen, puoli ihmisikää sitten jättämänsä Köpenhaminan näkeminen, Duroc'in lähtö Kukunor'issa ja jäähyväisjuhla, jossa Erikin ja Arnaluk'in kihlaus julkaistiin… ja lukemattomat muutkin tapaukset, jotka olivat täyttäneet Erikin elämän noina kahtena pitkänä vuotena kaukana maailmalla… muistuvat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen. Erik sytyttää kiinalaisen savukkeen, jonka hieno savu täyttää huoneen omituisella, makeahkolla tuoksullaan. Hän istuutuu vanhaan, kovaan tuoliinsa ja syventyy muistoihinsa, suunnitelmiinsa ja unelmiinsa.

Ovelle koputetaan. Almkvist tulee. Palttoon ja hatun on hän jättänyt eteiseen. Erik nousee.

"Mutta tekö se olette, rakas professori?… En kuullut ollenkaan teidän soittoanne."

"Etpä tietenkään, koska avasin itse… minullahan on oma avaimeni. Mitään erikoista asiaa minulla ei ole… tulin vain juttelemaan… En saanut unta ja läksin sentähden vähän kävelemään… näin ikkunasi valoisina ja ajattelin…"

Erik on kyllä huomannut professorin luonteen muutoksen. Hän on hermostunut, harvapuheinen, hajamielinen ja pelkää yksinäisyyttä. Ja Almkvist on kertonut hänelle saman kummallisen tarinan kuin Gårdbo'n ystävillekin. Ja Erikiin teki se syvemmän vaikutuksen, koska hän siten sai tietää enemmän Wen Siang'ista, hänen vallastaan ja sukuperästään. Erik alkaa nyt ymmärtää, kuinka vähän todellisuudessa Wen Siang oli tuo "palvelijakoira", joksi hän itseään usein nimitti.

He puhuvat matkasta, Kiinasta, vanhasta Wu-Tis'ta ja pastori Legrand'ista, josta ei kukaan ole kuullut mitään sen jälkeen kuin suuri kapina alkoi; kauniista A-lu-li'sta, jolle Wen Siang lähetti viimeiset terveisensä; kaukaisesta pohjolasta ja Tassinork'ista, jonka yksinäisyys ja rauhallisuus oli ihastuttanut professoria; Arnaluk'ista, Erikin tulevasta vaimosta, jota etelä-tanskalainen puku nykyään kovasti rasittaa ja niinkuin hän luulee, rumentaa. Mutta siinä hän kokonaan erehtyy.

"Ja arvaako professori, mitä on perheneuvottelussa päätetty? — Menemme heti naimisiin!"

"Joutavia, sinähän olet vielä aivan poikanen, ainakin ikääsi nähden, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottakaan. Ja hän…"

"Täyttää pian kahdeksantoista. Niin, rakas professori, tiedättehän, että Wen Siang lahjoitti minulle joukon sadan punnan seteleitä — — jotka, sen saatte uskoa, panivat 'Seitsemän sisaruksen' kapteenin Ramsgate'n minua kunnioittamaan. Niin että asian taloudellisen puolen tähden ei meillä ole mitään syytä viivyttelemiseen. Menemme naimisiin ja teemme pitkän häämatkan. Arnaluk'illa on maailmassa vielä paljon näkemistä!"

Erik hakee aikataulun ja he tekevät matkasuunnitelman. Alussa on professori sydämestään asiaan innostunut, mutta tulee pian hajamieliseksi. Hänen täytyy nähtävästi ponnistella, pitääkseen ajatuksensa koossa. Hän on tullut kalpeaksi ja kylmä hiki tippuu hänen otsaltaan. Tietämättään hän tarttuu Erikin käteen ja puristaa sitä suonenvedontapaisesti, katseen ollessa kuin naulattuna oveen.

"Erik, hän tulee… hän on matkalla… hänen askeleensa kaikuvat ajatuksissani. Mutta älä kummastu, äläkä peljästy… jos jotakin sellaista tapahtuisi, jota et ymmärrä. Et ole vielä nähnyt 'keltaisen tiedon' kaivon pohjaa. Minä sain katsahtaa sinne kerran… ja kauhistuin."

"Hiljaa… nytkö jo… katso tuonne." Ovi on auennut, äänettömästi. Aukossa seisoo eräs mies. Kumpikaan ei ole kuullut hänen tulevan ja eteisen kello ei ole soinut.

Vieras on joku kiinalainen; hienopiirteinen, vaaleakasvoinen ja uneksivakatseinen nuori mies. Otsansa on ajeltu ja niskaa koristaa pitkä, kiiltävä piiska, joka riippuu pitkin selkää sinisen silkkipaidan päällä.

"Wen Siang!" huudahtaa Erik ja perääntyy, henkien vuorelta tulevan hengähdyksen jähmetyttämänä, "Wen Siang!"

Olento hymyilee heikosti tuota hienoa, keltaista hymyä, joka merkitsee:
"Ei ole mitään kiirettä, sillä vielä on paljon aikaa maailman loppuun."
Kaikki pyörii Erikin silmissä ja hän horjuu. Professori ottaa hänet
syliinsä.

KUANG TZU.

"Ahaa ystäväni!" kuulee hän professorin sanovan, "hermosi eivät ole vielä oikein kunnossa. Mutta koetahan nyt tointua. Täällä on eräs herra, jolla on sinulle tärkeätä asiaa."

Erik tulee tajuihinsa. Huoneessa on eräs moitteettomaan eurooppalaiseen pukuun puettu herra, joka nähtävästi on joku kiinalainen, vaikka hänellä ei olekaan silkkipaitaa, niskapiiskaa ja ajeltua otsaa. Tukkansa on sysimusta ja kiiltävä, kasvonsa vaaleat, silmänsä vähän vinot ja ylähuulessaan on hänellä vähän mustaa partaa. Pari tummaa silmää vangitsee Erikin katseen.

"Suokaa anteeksi", sanoo Erik, "mutta silmiin pistävä yhdennäköisyytenne erään kuolleen ystäväni kanssa… joka oli minulle hyvin rakas… en oikein ymmärrä, mutta ettekö tahdo istua?"

Vieras laskee kätensä mustalle valtiomiestakilleen ja kumartaa syvään. Erikin on pakko muistella taas Wen Siang'ia. Ja hänen korvissaan kaikuvat taasen nuo usein kuullut, surulliset sanat: "Olen teidän korkeutenne palvelijakoira!"

"Herra professori Almkvist", sanoo muukalainen, "voi sanoa teille, kuka olen ja millä oikeudella tulen luoksenne."

"Niin Erik, tämä herra on Kuaug Tzu, tuo etevä tiedemies, jonka kanssa työskentelin radiografin valmistamisessa."

"Professori Almkvist on oikeassa, olen Kuang Tzu. Tuon sanoman, että tuo ylistetty, joka sanoi itseään Wen Siang'iksi ja jonka silmät ummistitte tuolla autiossa ja kylmässä pohjolassa… on nyt matkalla neljän meren väliseen maahan, jossa hänen tomunsa haudataan isäinsä viereen. Teidän ilmoittamanne paikka Melville'n maalla oli tarkkaan määritelty. Retkikunta on suorittanut työnsä pian ja onnellisesti, josta olemme saaneet tiedon langattomalla. Talven kuluessa voidaan hänet haudata Kiinassa. Kertomus, jonka te, herra Holm, kirjoititte ja hautasitte jäähän, on löydetty ja sen sisällys on meille sähkötetty. Näimme siitä, että ylistetty kuollut on kirjoittanut testamenttinsa ja asiakirjat ovat hallussanne. Nyt tahdomme… San-ho-hui tahtoo… saada tietää testamentin sisällön."

"Ei mikään ole helpompaa", vastaa Erik. "Wen Siang kirjoitti sen eräälle muistikirjan lehdelle, jota aina kannan taskussani. Kas tässä se on!"

Erik ojentaa hänelle erään nahkakantisen kirjan. Muutamalle sen lehdelle on kuolevan kiinalaisen jäykistyvä käsi kirjoittanut käskynsä San-ho-hui'lle, ja Erik tietää hyvin, miten suuri voima hänen sanoillaan vieläkin on, vaikka ne kuuluvat haudasta.

Näillä vapisevilla riveillä käskee Wen Siang, että hänen nuori ystävänsä Erik Holm on otettava San-ho-hui'n korkeampaan, neljänteen luokkaan, tarvitsematta edeltäpäin suorittaa määrättyjä kokeita, ja että hänelle on annettava täysi valta, kunnioitus ja niin paljon rikkautta kuin San-ho-hui antaa korkeimpien jäsentensä käytettäväksi. Kirjoitettuaan tämän muutamilla sanoilla, on Wen Siang lisännyt rivin kiinalaisia kirjaimia, joitten merkitystä Erik ei ymmärrä.

"Ja tässä", sanoo Erik, Kuang Tzu'n vielä istuessa syventyneenä Wen Siang'in kirjoituksen lukemiseen, "on Wen Siang'in lompakko. Siellä on vielä yhdeksänkymmentäseitsemän sadan punnan seteliä."

Kuang Tzu sulkee kirjan ja laskee sen pöydälle lampun valoon. Ja katsoen tummilla silmillään Erikiä, sanoo hän vakavasti:

"Kun hän, jonka käskyä täytyy totella, käskee, että teidät on otettava San-ho-hui'n jäseneksi, niin merkitsee se, että tulette suojeluksemme alaiseksi, sen kumminkaan pakottamatta teitä muihin velvollisuuksiin kuin mitä itse vapaaehtoisesti tahdotte suorittaa. Olette sekä osanotollanne näihin merkillisiin tapauksiin että testamentin korkeimman määräyksen perusteella saavuttaneet aivan erikoisen aseman maailman suurimmassa salaisessa seurassa, joka on ollut olemassa ja tulevaisuudessakin tulee olemaan."

Äkkiä puuttuu puheeseen protessori, jonka nuo toiset olivat jo melkein unhoittaneet.

"Kuang Tzu, puhuteltavanne on nuori, sielunsa selkeä ja sydämensä täynnä rakkautta nuoreen naiseen, joka pian on tuleva hänen vaimokseen. Tunnen ystävyyden, joka sitoi hänet kuuluisaan kuolleeseen, ja pyydän hänen nimessään, ettette laskisi hänen hartioilleen tiedon raskasta taakkaa. Älkää ainakaan vielä. Tiedon puu on sekä hyvän että pahan. Antakaa tämän nuoren miehen elää vielä muutamia vuosia korkeimman tiedon edesvastuutta ja kiusauksitta sielussaan. Minut on se masentanut. Peljästyn ajatustakin, että hänen kirkkaat silmänsä näkisivät syvyyden, joka huikaisi omani!"

"Jos te, herra Holm, olette samaa mielipidettä kuin professori Almkvist, niin on tahtonne lakimme… Mutta milloin tahansa muutattekin mieltänne, voitte helposti päästä yhteyteen kanssamme."

"Luulen, että mieluummin nyt… ainakin joksikin aikaa… tarkoitan… olen samaa mieltä kuin professorikin."

"No hyvä! Tahdon vain lisätä tähän vielä, että teillä on vihollisia… useampia kuin luulettekaan, vaarallisempia kuin aavistattekaan… toisia, yhtä hyvin järjestettyjä salaisia seuroja, joitten voimat tulevat olemaan kohdistettuina teihin, samoinkuin meidän heihin. Mutta voitte elää — jos nyt ei aivan turvassakaan — kumminkin pelkäämättä, sillä teitä ympäröivät vartiat, jotka eivät milloinkaan petä."

"Näillä merkeillä", sanoo hän ja kätensä vapisee hiukan, "ilmoittaa vainaja, että eräs kallisarvoinen koriste… on onnellisesti löytynyt… ja on teidän hallussanne. Otaksun, että…"

"Niin, muutkin kai ovat luulleet samaa. Nuo mainitsemanne viholliset ovat jo käyneet vierailulla. Katsokaa. Nämä kirjoituspöydän laatikot ovat olleet aukimurretut."

"En. Enkä sitäkään, että lippaani lukoissa on samanlaisia merkkejä ja grönlantilainen matkalaukkuni on varastettu."

"Mutta kaikkien henkien nimessä!" Kuang Tzun silmät salamoivat. "Helmeä ei kai suinkaan…?"

"Ole varastettu!" Erik nauraa. "Älkää luulko, että säilytän sitä niin
huolettomasti. Helmeä olen kantanut kaulassani aivan siitä asti kuin
Wen Siang veti viimeisen henkäyksensä… ketjussa kaulani ympärillä.
Katsokaahan!"

Erik aukaisee liivinsä ja paitansa, ja ottaa esille hienon, kaulansa ympärillä kantamansa kultaketjun.

"Suuri Jumala!" huudahtaa hän, "se ei ole täällä, kotelo on poissa…
Helmi on kadonnut, pudonnut tahi ryöstetty!"

SUURENA PÄIVÄNÄ.

Kaikki hyvät ystävät valmistautuvat tuoksi suureksi päiväksi, jolloin Arnaluk'in häät vietetään, pienen suloisen Arnaluk'in, jonka nimi on kirjoitettuna kaikkien niitten sydämiin, jotka kerran näkivät hänen hennon vartalonsa pohjoisen satumaan väririkkaassa puvussa. Ainoastaan yksi on raskaalla mielellä, ja juuri hän, jonka pitäisi olla kaikista iloisin, Erik.

Erik häpeää kuin koira. Helmi, tuo kallis, ihmeellinen musta helmi, jonka vuoksi Wen Siang oli uhrannut henkensä, on poissa. Kaikki etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia. Ja Erik ei voi päästä siitä mihinkään, että helmen putoaminen tahi varastaminen on kokonaan hänen syynsä. Sillä totta on, että hän ei ole sitä ollenkaan muistanutkaan sen jälkeen kuin hän tapasi Arnaluk'in Tassinork'issa. Usein tunnusteli hän kyllä ketjua kaulassaan, mutta ei milloinkaan tarkastanut, oliko kotelo helmineen vielä tallella, ei ennen kuin tuona yönä, jolloin Kuang Tzu oli valmis ottamaan sen haltuunsa… ja se oli poissa! Erik tahtoisi sylkeä itseään silmälle. Hänestä tuntuu kuin hän olisi menetellyt roistomaisesti parasta ystäväänsä kohtaan. Ja vaikka hän koettaa hillitä itseään, ei hän kumminkaan voi peittää Arnaluk'ilta, että joku asia painaa hänen mieltään. Hän, joka ei aavistakaan mustan helmen olemassa oloa eikä sen salaperäistä merkitystä, sillä Erik ei ole maininnut siitä mitään Nordstrand'ille eikä hänen tyttärelleen, hän selittää sen omalla tavallaan ja silmänsä täyttyvät kyynelillä.

— — Mutta kaikki surut unhoittuvat sinä päivänä, jolloin hän on tuleva Erikin vaimoksi. Nordstrand'in sivulla kulkee hän kirkonkäytävällä, ilosta loistavana ja hentona kirjaillussa puvussa, sillä Arnaluk vihitään kotimaansa puvussa, jossa Erik hänet ensi kerran näki — eikä mikään vaateta hänen kahdeksantoista vuotiasta hentouttaan paremmin kuin grönlantilainen naispuku. Hiuksensa on tänään koottu nutturalle ja koristettu punaisella silkkinauhalla — pohjois-Tanskan myrttikruunulla.

"Miten hän sentään on suloinen ja kaunis!" kuiskaa rouva Tanja miehelleen Olov Harold'ille, joka istuu hänen vieressään.

Siellä ovat he kaikki: Tanja ja Olov Gårdbo'sta, ruskeasilmäinen Duroc terävine Napaleonin-partoineen, hiljainen ja liikutettu Nordstrand, Almkvist kiiltävien silmälasien takaa näkyvine hermostuneine silmineen, tukkukauppias Holm rouvineen ja vanha Anette, joka on saanut erityisen kutsun… kaikki toivottavat he parhainta noille kahdelle nuorelle, joitten kohtalot yhdistetään tuolla alttarin luona.

Elämässä ja kuolemassa kuuluvat he nyt toisilleen. Niin tuntuu ainakin Arnaluk'ista. Hän katsoo ylös. Nyt kai, jos milloinkaan, ovat hänen miehensä silmät iloiset.

Mutta Erik ei katsokaan häntä silmiin. Hän katso kyllä häntä, mutta vain hänen kaulaansa, ja tuijottaa lumottuna kultaiseen koteloon, jota Arnaluk kanta samettinauhassa.

Väkiselläkin viepi Arnaluk kätensä sinne ja ottaa kultaisen koristeen käteensä.

"Niin… niin", kuiskaa Erik käheästi, "anna minulle se heti… ah… kiiruhda nyt!"

"Mutta Erik…" Arnaluk on vähällä purskahtaa itkuun, "tämä koriste on kuulunut äidilleni. Luulen ainakin sen olleen hänen. Löysin sen isän kätköistä… en sanonut hänelle mitään… tahdoin vain pitää sitä tänä päivänä… luulin sen tuovan onnea…"

Ja todellisuudessa pitääkin hän kädessään Kiinan ja omaa onneansa, kunniaansa, jonka- hän on löytänyt Arnaluk'in sydämeltä.

"Onnea", sanoo hän — ja nyt tuntee Arnaluk hänen silmänsä, nyt loistavat ne riemusta, voitosta ja rakkaudesta, "niin, varmaan tuottaa se onnea… sinulle ja minulle… ja tulevaisen vapauden toivoa neljällesadalle miljoonalle ihmiselle… Tätä helmeä ei osteta kaikella Köpenhaminan kullallakaan! Mutta hiljaa… tule… älä ole tietävinäsikään… vaunuissa selitän kaikki… oma rakastettuni!"

Käsikädessä lähestyvät he ovea — nuo kaksi rakastavaista; tuo jäälakeuksilla karaistunut nuorukainen ja nuori, terve grönlantilaistyttö, kauniine kirkkaine kasvoineen, ujoine, lämpöisine silmineen ja pohjois-tanskalaisine hiuslaitteineen.

"Siinä menee todellakin kaunis pari", sanoo rouva Tanja taas, "mutta katso, miten Erik puristaa vasenta kättänsä nyrkkiin. Jos ei näkisi hänen ilosta loistavia kasvojaan, niin luulisin hänen olevan raivoissaan."

Ja mistäpä rouva Tanja tietää, että Erikillä on vasemmassa kädessä kokonainen — keisarikunta.

— — Mutta suuri yllätys odottaa pientä hääseuruetta. Tullessaan Nordstrand'in hotelliin, jossa häät oli vietettävä, saapuukin nuori grönlantilaismorsian yksinään.

"Miehenikö?" vastaa Arnaluk ja sanoo harvakseen: "Mieheni karkasi! Erik hyppäsi pois, otti auton ja katosi!"

"Mutta Jumala armahtakoon!" huudahtaa Almkvist, "onko hän tullut hulluksi, pieni raukkani?"

Mutta Arnaluk, joka on vaunuissa saanut pikaisen selityksen koko mustan helmen salaisuudesta, ei ole ollenkaan "raukan" näköinen, vaan nauraa, näyttäen kaikki pienet hampaansa.

Kun seurue on valmiina istumaan pöytään, tulee Erik vähän hengästyneenä, mutta muuten vapautuneena ja iloisena.

Hän suutelee Arnaluk'in suloista suuta ja tämä kietoo kätensä hänen kaulaansa kuiskaten:

Ja koska seurueessa on ainoastaan hyviä ja uskollisia ystäviä, kertoo hän kadotetusta ja jälleen löydetystä helmestä.

"Mutta minä en ymmärrä kumminkaan", sanoo Almkvist Nordstrand'ille, "miten koriste joutui teidän huostaanne."

"Luulen sen tapahtuneen heti Erikin maihin tulon jälkeen Tassinork'issa. He juoksivat vuorelle… nämä kaksi… silloin kai Erik pudotti helmen koteloineen. Pinguit löysi sen ja antoi minulle. Muistan avanneeni kotelon ja hämmästyneeni nähdessäni helmen. Ei juolahtanut mieleenikään, että se olisi Erikin… en ymmärtänyt myös sen arvoakaan… panin sen pöytälaatikkooni… ja unhoitin koko asian. Olin silloin niin omissa, surullisissa ajatuksissani."

"Niin", sanoo Nordstrand ja laskee päivettyneen kouransa Arnaluk'in pienelle kädelle, "silloinhan ymmärsin, että pian tulisimme eroamaan. Vaimon täytyy erota isästänsä ja äidistänsä ja mieheensä…"

"En, rakkaat lapseni… Jos matkustan jonnekin, niin lähden kotiin
Tassinork'iin… Siellä on kumminkin työni odottamassa."

Arnaluk aikoo vastata, mutta äkkiä huomaa nuori rouva, että hänen lautasensa alla on jotakin.

Erik pitää paperia kädessään. Vasempaan yläkulmaan on maalattu muutamia kiinalaisia kirjaimia. Erik tuntee ne ja huudahtaa hämmästyksestä.

Eikö hän tuntisi tuota nimeä, jonka Wen Siang niin usein oli piirtänyt lumeen heidän levätessään… rakastettunsa nimen — viimeisen kuiskaamansa sanan henkien valtakunnan kynnyksellä.

Arnaluk ymmärtää heti. Sillä vaikka Erik ei kertonutkaan helmen tarinaa, niin puhui hän korvaukseksi A-lu-li'sta. Ja hänet on Arnaluk ymmärtänyt. Rakkaus on sama kaukaisessa ja jäisessä pohjolassakin kuin Yangtsekiaug'in kesäisillä rannoilla.

Ja Arnaluk lukee vapisevalla äänellä tuon pienen runon, jonka Pe-Kea-Hi kirjoitti kaksituhatta vuotta sitten ja jonka A-lu-li nyt lähettää hänelle, joka tuli onnellisemmaksi:

"… muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi, jotka aina saisivat lennellä yhdessä, tahi täällä maan päällä saman puun yhteen kasvaneiksi oksiksi, sillä iäisyydellä voi olla loppunsa, mutta ei rakkaudellamme."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIINAN PYHÄ HELMI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.