The Project Gutenberg eBook of Mustapukuinen mies, by Stanley John Weyman

    I. Fécampin markkinat.
   II. Solomon Notredame.
  III. Mies ja vaimo.
   IV. Kaksiovinen talo.
    V. Ylempi holviovi.
   Vi. Kiinnytysjauhe.
  Vii. Klytemnestra.
VIII. Kainin merkki.
   IX. Oikeuden edessä.
    X. Kaksi todistajaa.

Oli Pyhäinmiestenpäivän aatto, ja Fécampissa pidettiin syyskauden kuuluisia hevosmarkkinoita — Fécampissa Normandian rannikolla, kallioiden saartamassa pikkukaupungissa, jonka v. 1593 Boisrosé oli vertaa hakevalla uhkatempulla siepannut "suurelle kuninkaalle" [Henrik IV:lle. Suom.]. Tämä olkoon mainittuna vain sivumennen, ja jotta ansiollinen teko ei unohtuisi. Sillä nyt esittämiemme markkinain aikana, lokakuun viimeisenä päivänä 1637, oli urhea kapteeni Boisrosé, josta Sully teki uskaliaisuutensa palkkioksi tykistöviraston kenraaliluutnantin, jo aikaa lakannut uljastelusta; "suuri kuningas" oli maannut haudassaan hyvinkin parikymmentä vuotta; ja vaikka Sully — herttua, valtakunnanherra ja marski — vielä eli kuivakiskoisena vanhuksena Villebon-linnassaan Chartresin lähellä, katsoi koko Ranska toisaanne, kardinaalin rautakouran alla kyyristellen.

Isoiset ärisivät, pureskellen punaisen kauhtanan palletta. Mutta että alhaiset ja "Jacques Bonhomme" — kauppias ja liikemies — menestyivät hänen hallittavinaan, siitä oli Fécamp tänä päivänä niin hyvä todiste kuin saattoi toivoakin. Vanhat porvaritkaan, jotka muistivat Kaarle IX:n ja ensimäiset lasiruudut, mitä Fécampissa oli nähty tuomiokirkon ulkopuolella, eivät kyenneet sanomaan, milloin hevoset olisivat olleet paremmassa hinnassa tai kaupunki enemmän täynnä väkeä. Kaiken päivää ja melkein yötäkin kuului ahtailla kaduilla kavioiden kopse ja kaupanteon sorina, samalla kun ruokakaupustelijain huudot ja humalaisten sadatukset muiden käreiden äänten mukana nousivat taivasta kohti kuin ahjon sauhu. Ostamaan tulleiden tyyssijoina Kultavaunut ja Pyhä viikuna kuhisivat tulvillaan vieraita, — maakunnan aateliston ja Rouenin teikareita, sotaväen tavaranhankkijoita Reinin varrelta ja etelän kauppiaita. Kaunis naikkonen ja Vihreä mies taasen olivat alempana valtakadun varrella sijaitsevia majataloja, tarjoten ruokaa ja rehua niille, jotka olivat tulleet myymään; niissä leviteltiin pihat jalkaa paksulti peittoon oljilla ja sanottiin kaikille yhteisesti: "Voilà, monsieur!" veloittaen kutakin täydellä vuoteen maksulla.

Katujen ulkopuolella oli samanlaista. Rivittäin ratsuja ja pony-hepoja, parvittain hevosrenkejä ja hoilottajia, kärkkyjiä ja taskuvarkaita oli leiriytynyt jokaiselle tasaisen maan tilkulle, ja jyrkemmillä rinteillä ja mäen kupeilla vilisi silmäänpistävämpiä ryhmiä, joskin vähemmän merkitseviä. Sinne nimittäin olivat sijoittuneet puuhiinsa hitiänkävijät ja köydenhyppijät, maurintanssijat ja sauvahevoset — sanalla sanoen epälukuinen joukko puoskareita, silmänkääntäjiä, köyhiä opiskelevaisia ja pahvijättiläisiä, jotka olivat tulleet koolle hauskuttamaan ällisteleviä normandialaisia, kaikilla virallisena kaitsijanansa ritari du Guet, jonka käskyvallan tunnusmerkkeinä kohosi soveliailla kohdilla koko markkinarahvaan näkyviin kaksi hirsipuuta, nariseva ruumis kumpaisessakin. Rähisijäin ja vähäisempien rikkojain varalla oli kaakinpuu ja raippapaalu maanpuoleisen portin luona, ja tuon tuostakin, kun joku terhakka kulkuri tai pulska naikkonen laahattiin rangaistavaksi, ne vetovoimallaan voittivat kaikki ammattiesitykset.

Näistä näytti muuan yhtä hyvällä menestyksellä kuin yksikään muu vetävän puoleensa ja pitävän vireillä liikuskelevan yleisön mielenkiintoa. Kolmihenkinen ryhmä — mies, poika ja apina — oli valinnut näyttämökseen tilkun jyrkkää mäenkylkeä tien varresta. Korkealle ahteeseen he olivat nuijanneet rautavaarnan ja siitä pingoittaneet köyden puunlatvaan valtatien taakse, siten saaden vähällä vaivalla muodostetuksi nuorallatanssijan välineen. Kaiken päivää, vaihtelevan tungoksen virratessa edes takaisin alitse, nähtiin apinan ja pojan huojuvan ja kääntyilevän ja tepastelevan tuolla huimaavassa korkeudessa. Sillävälin mies, haaveellisena asunaan ylettömän iso rautalakki sekä panssariselkämys ja rintahaarniska, jotka huonosti soveltuivat tahraiseen tulipunaiseen ihokkaaseen ja silkkisiin polvihousuihin, seisoi pärryttämässä rumpua puun juurella tai astui tämän tästä kokoamaan kauhtanaansa lantteja, kananmunia ja namusia, joilla näytöstä palkittiin.

Hän oli laiha, keskimittainen mies; silmät vilkuivat kieroon, ja suupielissä oli viekas piirre. Apulaisetta hän olisi saattanut ansaita toimeentulonsa taskujen kopeloimisella. Mutta hän älysi teettää muilla, mitä ei kyennyt itse tekemään, ja onnekseen oli hänellä seurassaan sellaista, mikä miellytti kaikkia tulijoita: kun maalaiset suurin silmin tähystelivät apinan eriskummallista ulkomuotoa ja kamalia irvistyksiä, koskivat pojan kalvaat posket ja huohottavat huulet heidän emäntiensä sydämiin, saaden heltiämään monia leivoksia ja muita lämpimäisiä. Mutta väkijoukossa on silti vaihtelu vallitsevana piirteenä, ja houkutukset kilpailivat vilkkaasti keskenään. Tuolla näytettiin lentävää lohikäärmettä, täällä tanssivaa karhua; erityisessä suojassa esitti Arimathean Josefista ja pyhästä viikunapuusta sepitettyä raamatullista kappaletta seurue, jota kuningas oli suvainnut katsella Parisissa; ja kaikkien tällaisten näytösten lisäksi liehui liikkeellä liuta puoskareita, taikureita ja onnenlehtien kauppaajia, jotka rummunpärrytyksen ja torventoitotuksen huumaavassa pauhussa julistelivat taitojaan mitä voimakkaimmin keuhkoin. Niinpä ei ollutkaan odotettavissa, että poika ja apina olisivat kyenneet aina pysyttelemään ensimäisellä sijalla. Tuntia ennen päivänlaskua alkoi kauha palata tyhjillään. Väki harveni. Näyttelijäin vajasta jyrisevät naurunremahdukset vetivät viipyjiä edemmäksi. Kolmikon menestyskausi näytti olevan lopussa, joten heidän olisi luullut aineellista hyötyä harrastaessaankin jo kannattavan panna kompeensa kokoon ja lähteä makuulle.

Mutta mestari Viekassilmä tiesi paremmin. Ennen kuin yleisön suosio kokonaan kuoleutui, hän otti esille saranatuolin. Sen asetti hän puun juurelle juhlallisin elein, jotka jo itsessään riittivät pidättämään epäröitsijöitä, ja levitti sille verhoksi punaisen vaatteen. Tämän tehtyään hän laski käsivartensa rinnalle ristiin, katsahti hyvin ankarasti kahdelle suunnalle yhtaikaa, kohotti kätensä, vilkaisematta ylöspäin, ja huusi: "Tenez! Hänen ylhäisyytensä läänitysherra de Bault suvaitsee laskeutua maahan."

Pikku kourallinen ällistelijöitä nauroi, ja nauru lisäsi heidän lukuaan. Mutta poika, jolle sanat oli osoitettu, ei liikahtanutkaan. Hän istui joutilaana köydellä, heiluen edes takaisin, ja katseli suoraan eteensä kasvot jäykkinä ja kapinallinen ilme silmissään. Hän näytti noin kahdentoista vanhalta. Hän oli notkearaajainen ja ruskeaksi päivettynyt; tuuhea tukka oli musta, mutta silmät siniset, kumma kyllä. Apina istui kiinni hänessä, ja isännän äänen kuullessaan se ihan inhimillisesti kääntyi kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen: "Sinun on parempi mennä."

Kuitenkaan ei tämä hievahtanut. "Tenez!" huusi mestari Viekassilmä jälleen ja terävämmin. "Hänen ylhäisyytensä de Bault suvaitsee laskeutua maahan ja kertoa elämäntarinansa. Ecoutez! Ecoutez, mesdames et messieurs! Teidän kannattaa kuulla se."

Tällä kertaa poika itsepintaisena ja silmäkulmiaan rypistäen katsoi alas orreltaan. Hän näytti mittaavan välimatkaa ja harkitsevan, säästäisikö istumasijan korkeus hänet ruoskalta. Nähtävästi hän johtui kielteiseen tulokseen, sillä kun mies huusi: "Vitement! Vitement!" ja loi karmean silmäyksen ylöspäin, alkoi hän laskeutua hitaasti, ilmaisten ynseätä vastahakoisuutta kaikissa liikkeissään.

Maahan päästyään hän astui kuulijakunnan läpi, jota jo oli runsaasti parikymmentä henkeä, ja kapusi raskaasti tuolille, siinä katsellen ympärilleen synkän häpeilevänä, mikä oli kummastuttavaa julkisessa esiintyjässä, joka oli kaiken päivää näytellyt taitoaan yleisön huvikkeeksi. Naiset silmäilivät häntä surkutellen, nopeina keksimään hänen poskiensa kuopallisuuden ja kaulassa arpeutuneen ison juomun sekä ihailemaan hänen raajojensa virheettömyyttä ja päänsä kevyttä asentoa. Miehet vain töllistelivät; tupakoiminen ei ollut vielä tullut tavaksi Fécampissa, joten he pureksivat makeisia ja tuijottivat vuorotellen.

"Oyez! Oyez! Oyez!" hoilasi rummuttava mies. "Kuulkaa läänitysherra de Baultin merkillistä, surullista ja todellista elämäntarinaa, hänen seistessään edessänne! Oyez!"

Poika katsahti ympärilleen, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei ollut. Niinpä hän ynseästi ja laulavaan tapaan — vaikka tähän alituiseen tunkeusi jotakin arvokkuuden sävyä, jotakin kummallista mahtavuuden ja käskyvallan kaikua, joka antoi esitykselle outoa viehätystä ja oli sen luonteenomaisena piirteenä — alotti tämän luvun alkusanoilla:

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa! Minut varastivat mustalaiset viisivuotiaana ja veivät mukanaan isäni taloudenhoitajan myymänä, niinkuin Josefin möivät hänen veljensä, ja minä vetoan — vetoan — kaikkiin hyviin Ranskan alamaisiin, että he — että he auttaisivat minua —"

Rummuttaja ryhtyi rivakasti johtelemaan kohtausta. "Juuri niin, hyvät naiset ja herrat", hän huusi ihmeteltävän lipevästi. "Ja kun teillä on ani harvoin edessänne mitä ylhäisimmän ja vanhimman aatelissukumme edustaja kerjäämässä apuanne, — kun sitä merkillistä, surullista ja todellista näkyä ei usein satu Fécampissa, olenkin varma siitä, että vastaatte auliisti, jalomielisesti ja asianmukaisesti, hyvät naiset ja herrat!" Ja sen sanottuaan keinottelija omaksui paljoa mahtipontisemman sävyn kuin pojan ja apinan ollessa kysymyksessä ja ojenteli ympäri kauhaansa, kohottaen lakkiaan jokaiselle antajalle ja sanoen kohteliaasti: "Sieur de Bault kiittää teitä, hyvä herra. Sieur de Bault on palvelijanne, hyvä rouva".

Oli jotakin niin kummallista koko jutussa, jotakin niin outoa ja selittämättömän liikuttavaa pojan sanoissa ja esiintymisessä, että se vaikutti väkijoukkoon, niinkuin se varmaankin oli tehonnut satoja kertoja ennen, vaikka se selvästi näyttikin julkealta kujeelta, joka oli omiaan eksyttämään ainoastaan typerimpiä. Ensimäinen mies, jonka eteen kauha ojentui, irvisti hämillään ja antoi vasten tahtoansa, ja hänen kumppaninsa pysyivät kauttaaltaan jäykkinä, kohautellen olkapäitänsä ja näyttäen viisailta. Mutta kymmenkunta naista sai heti täyden uskon, ja kauha palasi täynnä pikku lantteja kaikesta kilpailijain hälystä ja ympäristön tuoksinasta huolimatta.

Keinottelija luki ansioitansa massiin, kun hopeafrangi kieppui ilman halki ja kilahti hänen jalkoihinsa, järeän äänen huutaessa: "Hei, mies! Sananen kanssasi."

Mestari Viekassilmä katsahti ylös, kohotti lakkiaan nöyrästi, sillä ääni ilmaisi virkamahdikkuutta, ja meni kyyristellen puhujan luo. Tämä oli vanhanpuoleinen ratsastaja, joka oli pysähdyttänyt komean hevosensa väkijoukon laiteelle pojan alottaessa puheensa. Hänellä oli suorasukaisen soturin kasvot, harmaat viikset ja pieni harmaa pujoparta, ja hän näytti olevan kaupungista poistuva arvohenkilö, sillä hänen takanaan odotteli pari kolme aseellista palvelijaa, joista yhdellä oli matkalaukku satulanpuassa.

"Mitä tahdotte, jalo herra?" vikisi näytösmies, seisten avopäin hänen jalustimensa vieressä ja katsoen ylös häneen.

Näytösmies totteli, ei kovinkaan halukkaasti, vetäen pojan alas tuolilta ja tempoen hänet väkijoukon läpi. Vieras katseli lasta tovin ääneti. Sitte hän virkkoi terävästi: "Kuules, puhu minulle totta, poika. Mikä on nimesi?"

"Nimettömän kreivikunnan olemattomasta paikasta", ivasi vieras vakavasti. "Ylhäistä ja mahtavaa sukua ja niin edelleen. Tuo kaikki on arvatenkin totta?"

Ikäänkuin toivon kimallus tuikahti pojan silmissä. Hänen poskensa punehtuivat. Hän nosti kätensä hevosen lautaselle ja vastasi hiukan vapisevalla äänellä: "Se on totta."

Poika näytti neuvottomalta ja pettyneeltä. Hänen huulensa värisivät, punehdus katosi. Hän silmäsi sinne ja tänne ja pudisti viimein päätänsä. "En tiedä", hän sanoi heikosti.

"En minäkään", vastasi ratsumies, sanojensa ponneksi sivaltaen pitkää ruskeata saapasvarttansa raipallaan ja katsellen ankarasti ympärilleen. "En minäkään. Ja vieläpä saat uskoa minun suustani, että mitään sennimistä aatelissukua ei ole Ranskassa! Ja kuule minulta toinenkin varma totuus. Olen varakreivi de Bresby, ja minulla on kuvernöörin asema Guiennessa. Pidä tätä ilvettä minun kreivikunnassani, niin ruoskitutan teidät molemmat röyhkeinä peijareina, ja sinut, rumpumestari, minä lisäksi merkitytän poltinoralla! Paina se mieleesi, miekkonen, ja näytellessäsi karttele Perigordin aluetta. Siinä kaikki."

Hän sivalsi samassa hevostaan ja ratsasti tiehensä; vanhan soturin tavoin hän istui niin suorana satulassa, ettei nähnyt mitä takanaan tapahtui, — että poika hätäisesti huudahtaen hypähti eteenpäin ja olisi seurannut häntä, ellei näytösmiehen kouraisu olisi pidättänyt. Vieras karautti pois, välinpitämättömänä ja taaksensa vilkaisematta, ja hetkisen kiihkeästi rynnistettyään isäntänsä kanssa talttui poika.

"Sinua pahusta!" karjui rummuttaja ravistellen häntä. "Mikä ampiainen sinua on pistänyt? Vai et ole siivolla? Tuosta saat, ja tuosta!" ja hän löi lasta raakamaisesti kasvoihin — kahdesti.

Jotkut huusivat häpeää ja jotkut nauroivat. Mutta asia ei kuulunut kehenkään, ja näkyvissä oli satakin huviketta. Mitä merkitsi pieni poikanen tai joku isku markkinahumussa? Parinkymmenen kyynärän päässä tepasteli notkuvalla lavalla tanssijatyttö, oikea tenhotar — tai siltä hän näytti neljän talikynttilän valossa. Melkein tyrkkien häntä kyynäspäillään seuhtoi vieressä taiteilija, joka oli saavuttanut kaikki luonnon salaisuudet paitsi puhtauden ja kauppasi tuiki taattuja lemmenjuomia ja ikuisen nuoruuden nestettä — vaskilantista! Ja näiden takana levisi sarja ihmeitä ja luonnonoikkuja, kaikki lisäten osuutensa meluun. Katselijat hupenivatkin yksitellen, nykäyttäen olkapäitänsä tai halveksivasti hymähtäen, kunnes ainoastaan kolmikkomme oli jäljellä: mestari Viekassilmä laskien ansioitaan, poika nyyhkyttäen piennarta vasten, jolle oli heittäytynyt, ja apina sopertaen ja älisten yläpuolella — tummana, muodottomana varjona näkymättömällä köydellä. Yö oli nimittäin tulossa: missä markkinahuvitukset eivät olleet käynnissä, siellä puhalteli yltyvä tuuli pimeillä aukeilla ja varkaitten väijymispaikoissa.

Näytösmies tuntui oivaltavan tämän, sillä saatuaan selon saaliinsa määrästä hän potkaisi jalkeille pojan ja alkoi koota kompeitaan. Hän oli melkein valmis ja kumartui köysivyyhdin yli kiinnittämään päätä, kun kosketus hartioihin sai hänet poukkoamaan kyynärän. Pitkä, viittaan verhoutunut mies, joka oli saapunut näkymättömänä, seisoi hänen vieressään.

"Hoi!" huudahti näytösmies, yrittäen salata säikkyänsä rehentelyllä.
"Ja mitä te haluatte?"

Ääni oli niin kylmäkiskoinen ja tunteeton, että Viekassilmä sai vilun väreitä. "Diable!" hän murahti, koettaen lävistää katseellaan pimeyttä, nähdäkseen puhuttelijansa ulkomuotoa. Mutta tämä oli mahdotonta, joten hän tukalasta vaikutelmasta vapautuakseen kysyi ivallisesti: "Te ette ole mikään varakreivi, vai mitä?"

"En täällä", kieltäytyi viittaan kietoutunut. "Minun on tavattava teidät yksinänne."

"Sitten on teidän tultava asuntooni ja odotettava, kunnes olen pannut talteen pojan", sanoi toinen. "En aio menettää häntä teidän tähtenne tai kenenkään. Ja kylläpä hän livahtaisi vikkelästi! Sopiiko teille? Ottakaa se tai jättäkää."

Tuntematon, jonka kasvonpiirteille hämy oli täydellisenä naamiona, nyökkäsi myöntymykseksi, ja siekailematta kääntyivät kaikki neljä kaduille päin; poika kantoi apinaa, ja molemmat miehet seurasivat hänen kintereillään. Heidän sivuuttaessaan jonkun valopaikan, yritti näytösmies aina saada jotakin tolkkua kumppaninsa ulkomuodosta, mutta jälkimäinen oli kääntänyt viittansa kauluksen niin korkealle ja käytti niin hyvänä suojana lerppalieristä hattuaan, jonka röydät ulottuivat melkein kauluksen reunaan, että uteliaisuus ei saanut vähääkään tyydytystä, ja he saapuivat kehnoon majataloon, josta näytösmies oli vuokrannut tallinsopen, tämän ovelan herrasmiehen tulematta hullua hurskaammaksi uudesta tuttavastaan.

He astuivat kurjaan, pahanhajuiseen ulkorakennukseen, joka oli jaettu kuudeksi tai kahdeksaksi karsinaksi puolitiehen tiilikattoa ulottuvilla puisilla väliseinillä. Kunkin päähän ripustettu sarvilyhty loi keltaisia loimuja ja synkkiä varjoja pilttuisiin. Pony-hepo kohotti päätänsä ja hirnahti miesten tullessa, mutta useimmat hinkalot olivat tyhjillään tai saaneet asujamikseen vain päihtyneitä maalaisia, jotka nukkuivat pahnoilla.

Näytösmies urahti. "Ettenkö saa?" hän vastasi. "Kaikilla ammateilla on toki temppunsa. Kai minä saan — tällä!" Ja ottaen jostakin yltänsä ohuet teräsvitjat hän piteli niitä toisen silmien edessä. "Tässä on minun lukkoni ja oveni", hän virkkoi voitokkaasti.

"Ne eivät pidätä häntä pitkälle", huomautti toinen harrastuksettomasti.
"Viides rengas on jo hivunut katkeamaisilleen."

"Teilläpä on terävät silmät!" huudahti näytösmies vastahakoisen ihailevasti. "Mutta kestää se vielä jonkun aikaa. Kytken hänet tuohon nurkkaan. Odottakaa tässä, tulen takaisin luoksenne."

Hän suoriutui pian. Palattuaan hän vei vieraan etäisimpään pilttuuseen, joka oli tyhjä, kuten viereinenkin. "Täällä voimme puhella", hän virkkoi lyhyeen. "Ainakaan minulla ei ole parempaa paikkaa. Talo on täynnä. No, mikä on asiana?"

Näytösmies nauroi — taukosi nauramasta ja nauroi taas. "Sen arvaan", hän sanoi pilkallisesti. "Ei ole Parisin ulkopuolella parempaa tai terhakampaa nuorallatanssija-poikaa. Ja entä suunsoitto! Ei ole verrempää kulkurikujerrusta kuin hänen tämäniltaisensa, eikä ainoatakaan niin tuottoisaa."

"Se on vale", vastasi toinen, äänensä saamatta minkäänlaista sävyä. "Jos haluatte, niin sanonpa, mitä te teitte. Te opetitte hänelle jutun jälkipuoliskon. Edellisen hän osasi ennestään — maakunta-sanaa myöten."

"Muutamilta mustalaisilta Beaucaire'in suurilla markkinoilla", ilmoitti näytösmies jurosti.

Viekassilmä naurahti kuivakiskoisesti. "Jos tietäisin, niin en olisi kululla", hän sanoi. "Tai suittaapa hän olla mitätöntäkin syntyperää ja tarina tuulenpieksämistä. Olette kuullut sen verran kuin minäkin. Mitä te ajattelette?"

"Ajattelen ottavani selon, jahka olen ostanut pojan", vastasi vieras tyynesti. "Mitä vaaditte hänestä?"

Näytösmiehen mielikuvitus ei ollut koskaan liidellyt yläpuolelle tuhannen leveän hopeaécun, eivätkä hänen korvansa olleet ikinä kuulleet sen suurempaa summaa mainittavan. Hän esitti sen vapisten — saattoiko sellaista aarretta olla tavattavissa?

Lähempi lyhty valaisi suoraan Viekassilmän kasvoja; mutta se hohde oli pelkkää varjoa hänen silmiensä ahnaaseen kiilumiseen verraten. Hän pystyi saamaan toisen pojan, kymmeniä poikia. Mutta tuhannen livreä! Tuhannen livreä, "Tournois!" hän änkkäsi heikosti. "Livres Tournois!" Hurjimpinakaan rahanhimon hetkinä ei hän ollut uneksinut moista rikkautta.

"Ei, Parisin livreä", oikaisi vieras kylmäkiskoisesti. "Luetaan pöytään huomenna Kultavaunuissa. Jos suostutte, niin luovutatte minulle pojan siellä puoleltapäivin ja nostatte rahat."

Näytösmies nyökkäsi; pelkkä summan numero oli hänet nujertanut. Olkoot
Parisin livrejä. Danae ei joutuisammin sortunut kultasateeseen.

II.

Hiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo toistamiseen pistäysi "Kultavaunujen" edustalle ällistelemään valaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen vallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi matkaansa hänen kultaisine toiveinensa — havahtui noiden toiveiden perusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti oljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti siitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli kaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta mikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla, ja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa jälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä nelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan ihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.

Hän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä hellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen mieleensä, mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja niiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina heräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä. Hänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä häädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti hänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla hän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes kätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.

Tai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja nousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina samalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan silmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.

"Hiljaa!" kuiskasi pää varovasti. "Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.
Haluatko paeta, poika?"

Tämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. "Kyllä, oi kyllä!" hän sopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen, että se tuskin kummastuttikaan häntä.

"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?" kysyi mies. Hän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin viereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota hoilattiin toisessa päässä tallia. "Niinkö? Ota sitte tämä viila. Hivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen. Ymmärrätkö, poika?"

"Kyllä, kyllä", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. "Tiedän."

"Irti päästyäsi peitä vitjat", pitkitti toinen verkallisella, purevalla äänellä. "Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet kajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella."

Poika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko jälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli entisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään, olisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se oli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys kurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.

Hän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että mies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt sormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut sarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan tehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen työskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä tulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla oli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein kompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana ja vapisevana.

Kaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin mies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka oli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään. Potkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran varovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin — hän tyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien kiihdyttämä mielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut kardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.

Tähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan valveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin viluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla hänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti kiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen omistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta kaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi viimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen vihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.

Tavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti kulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta poika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas vihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen päässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui tätä kohti.

Eilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä.
"Hyppää taakseni", hän jupisi.

Poika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen, se temmattiinkin pois. "Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?" huudahti ratsastaja, tähystäen alas häneen.

"Heitä se pois", käski vieras. "Kuuletko?" hän jatkoi ankaran tyynesti.
"Viskaa se menemään."

Poika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti pimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi hiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä arvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. "Panin sen alas ikkunasta", selitti Jehan hengästyneenä. "Jos olisin jättänyt sen tänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet."

Mies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti hevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun keveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle. Heidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä hetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia aaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät esiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika värisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin tuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään ja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä maataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin ylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa hiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin onealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat vapauden merkkejä.

Mutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin toisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina — hänen edessään istuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys saivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä hän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden oli hän ruvennut auttajaksi? Jehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia metsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista seikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt ne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin suurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua tutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin johtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän ei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa metsässä. "Laskeudu maahan", hän sanoi ankarasti.

Jehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän totteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai kutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin kummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä vanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. "Tuonpuoleisessa kyljessä on kolo", hän sanoi. "Katso koloon."

Poika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä. "Nouse ylös!" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät matkaansa.

Ratsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.
"Laskeudu alas", hän sanoi.

Poika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen kelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen liikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen isännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.

Kolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat sanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.

Tuon jälkeen ei hänen mielessään enää liikkunut peikkoja ja jättiläisiä. Hänet valtasi toinen melkein yhtä kaamea kuvitelma. Hän pani merkille, että vieraan asu oli kauttaaltaan musta: hänen viittansa, hattunsa, kintaansa, — ja mustat olivat pitkävartiset saappaatkin, jotka siihen aikaan yleensä valmistettiin parkitsemattomasta nahasta. Samaten oli hevosen tamineitten laita. Jehan huomasi tämän noustessaan kolmatta kertaa ratsaille, ja tähän lisätessään rahojen ihmeellisen ilmestymisen, minne mies vain tahtoi, hän alkoi pahasti säikkyä siinä uskossa, että hän oli joutunut paholaisen käsiin. Hän olisi varmaankin pudottautunut pois ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa ja paennut henkensä edestä — tai sielunsa, mutta siitä hän ei paljoa tiennyt, — ellei vieras olisi juuri parahiksi vetänyt satularepustaan eväsmyttyänsä esille. Hän antoi haukattavaa Jehanillekin. Sittekään ei poika nälästään huolimatta rohjennut kajota siihen ennen kuin varmistui, että hänen kumppaninsa todella söi — eikä vain ollut mutustelevinaan. Syvään huoahtaen huojennuksesta alkoi hänkin sitte syödä, sillä hän tiesi, että paholainen ei koskaan käyttänyt ruokaa!

Aterioittuaan he ratsastivat äänettöminä edelleen, kunnes noin tuntia ennen puoltapäivää saapuivat pienen maatalon lähelle; se sijaitsi tien varressa puolen leaguen [League vastaa jokseenkin kuutta kilometriä. Suom.] päässä vanhasta untelosta Yvetot’n kaupungista, jonka sittemmin Beranger teki kuuluisaksi. Siellä taikuri — sillä siksi Jehan nyt otaksui kumppaninsa — pysähtyi. "Laskeudu alas", hän sanoi.

Poika totteli, ja vaistomaisesti hän etsi katseellaan kantoa. Mutta sellaista ei ollut näkyvissä, ja tällä kertaa hänen isännällään oli erilainen määräys annettavana, sitte kun hän oli tähystänyt pojan riekaleita, ikäänkuin varmistuakseen hänen ulkomuodostaan. "Mene tuohon taloon", hän käski. "Koputa oveen ja sano, että Solomon Notredame de Paris tarvitsee kaksi kanaa. Ne annetaan sinulle. Tuo ne tänne."

Poika läksi suurin silmin, koputti ja ilmoitti viestinsä. Avaamaan tullut vaimo ojensi kätensä, otti kaksi kanaa, jotka oli yhteen sidottuina ripustettu takkaan, ja antoi ne hänelle sanaakaan virkkamatta. Hän otti ne — ihmettelemättä enää mitään — ja vei maantiellä odottavalle isännälleen.

"Kuuntele nyt minua", haastoi jälkimäinen verkalliseen, kylmäkiskoiseen tapaansa. "Mene kaupunkiin, jonka näet edessäsi, ja torin laidassa huomaat kyltistä Kolmen kyyhkysen majatalon. Pistäydy pihalle ja tarjoa näitä kanoja kaupaksi, mutta pyydä livreä kappaleelta, jotta niitä ei osteta. Kaupustellessasi poikkea jollakin verukkeella talliin, missä näet harmajan hevosen. Pudota tämä valkoinen pallero hevosen apekaukaloon kenenkään näkemättä ja värjöttele sitte portilla. Jos näet minut, niin älä puhuttele minua. Ymmärrätkö?"

Jehan sanoi ymmärtäneensä, mutta uusi isäntä pani hänet toistamaan ohjeensa alusta loppuun ennen kuin päästi hänet menemään kanoineen ja valkoisine palleroineen, joka oli jokseenkin saksanpähkinän kokoinen ja muistutti näöltään vuorisuolaa.

Noin tuntia myöhemmin "Kolmen kyyhkysen" isäntä Yvetot’ssa kuuli ratsastajan pysähtyvän ovelleen. Hän meni ulos vastaan. No, Yvetot on Havren ja Harfleurin taipaleella, ja vaikka edellinen näistä paikoista oli silloin vasta nousussaan ja jälkimäinen nopeasti kuoleutumassa, oli isäntä kuitenkin tavannut jos jonkinlaisia vieraita. Mutta niin kummallista vierasta, kuin hän nyt joutui tervehtimään, ei hän luullut ikinä nähneensä. Ensiksikin oli tämä herrasmies puettu mustaan kiireestä kantapäähän, ja vaikka hänellä ei ollut mitään saattuetta, oli hänen sävynsä niin vakavan suurellinen kuin olisi hänellä ollut kuusi palvelijaa takanaan. Toisekseen hänen kasvonsa olivat niin pitkät, laihat ja ruumismaiset, että ihmiset ensi silmäyksellä olisivat voineet tulla houkutelluiksi nauramaan, elleivät olisi heti havainneet kulmakarvojen isoa mustaa viivaa, joka leikkasi ne kahtia ja antoi niille varsin omituisen ja kolkon ilmeen. Kaiken kaikkiaan, isäntä ei tiennyt mitä hänestä ajatella, mutta hän katsoi turvallisemmaksi astua esiin, pidellä jalustinta ja kysyä hänen toivomuksiaan.

"Syön täällä päivällistä", vastasi matkalainen vakavasti. Ratsailta laskeutuessa avautui hänen viittansa. Isäntä huomasi yhä enemmän ihmetellen, että sen mustaan sisustukseen oli valkoisella ommeltu salaisopillisia kuvioita.

Opastettuna tarjoiluhuoneeseen, joka sijaitsi ison kivikuistin yläpuolella ja sattui olemaan tyhjillään, matkalainen ei esiintynyt vähemmin omituisena. Ovesta sisälle astuttuaan hän piankin seisahtui ikäänkuin äkkiä vaipuneena syviin mietteisiin. Isäntä alkoi ajatella häntä mielenvikaiseksi ja rohkeni toinnuttaa hänet kysymällä, mitä hänen jalosukuisuutensa suvaitsi tilata.

"Tässä talossa on jotain vialla", vastasi vieras jyrkästi, kääntäen silmänsä häneen.

"Viallako?" kertasi isäntä, hämmentyen hänen tuijotuksestaan ja toivottaen olevansa kunnollisesti poissa huoneesta. "Ei minun tietääkseni, teidän jalosukuisuutenne."

"Te erehdytte", vakuutti vieras lujasti. "Tietäkää, että minä olen Solomon, sen Caesarin poika, jonka isä oli Parisin Michel Notredame, oppineiden tavallisesti nimittämä Nostradamukseksi ja Ylimaalliseksi, — joka luki tulevaisia ja ratsasti suurella valkoisella Kuoleman Hevosella. Kaikki salatut asiat ovat minulle avoinna."

Isäntä vain ällisteli, mutta hänen vaimonsa ja palvelijatar, jotka olivat uteliaisuudesta tulleet ovelle kuuntelemaan ja tuijottamaan jännittyneinä, tekivät ahkeraan ristinmerkkejä. "Olen täällä", pitkitti vieras toviksi vaiettuaan, "laatimassa horoskooppia hänen ylhäisyydelleen kardinaalille, jonka on ennustettu kuolevan Yvetot’ssa. Mutta huomaankin olosuhteet epäsuotuisiksi. Täällä talossa on pahansuopa voima vaikuttamassa."

Isäntä raapi korvallistaan ja katsoi avuttomasti vaimoonsa. Mutta tämä oli syventynyt pelokkaan kunnioittavasti tähystämään vierasta, jonka pää miltei koskettanut matalan huoneen lakea, samalla kun hänen pitkät, kalpeat kasvonsa näyttivät pilvisen päivän hämyssä aavemaisen vaaleilta.

"Pahansuopa voima", jatkoi tähtienlukija vakavasti. "Ja nytpä näenkin, missä se on. Se on tallissa. Teillä on harmaa hevonen."

"Teillä oli. Ei ole enää. Paholainen on riivannut sen haltuunsa!" kuului hämmästyttävä tieto.

"Ei, nyt olettekin väärässä!" väitti isäntä ripeästi. "Hukka minut periköön, jos niin on käynyt, sillä minä ratsastin sillä hevosella tänä aamuna, ja se kulki yhtä hyvin ja säyseästi kuin ikänsä kaiken!"

"Lähettäkää katsomaan", vastasi pitkä mies. Nyökkäystä totellen läksi palvelustyttö vastahakoisesti talliin, sillaikaa kun hänen isäntänsä astui levottomasti ikkunan ääreen, luoden pahaksuvan katseen vieraaseensa. Tuotapikaa palasi tyttö verettömin kasvoin. "Hiirakko on saanut setken", hän huusi pysyttäen lattian koko leveyden itsensä ja vieraan välissä. "Se hikoo ja horjahtelee."

Kiroten juoksi isäntä katsomaan, ja minuutin kuluttua osoitti kiihtyneen ryhmän ilmestyminen ikkunan edustalle, että tapauksesta oli tieto levinnyt. Matkalainen ei ollut millänsäkään siitä eikä niistä uteliaista ja kunnioittavista silmäyksistä, joita häneen kohdistettiin ovensuuhun ahtautuneen vaimoväen taholta. Hän käveli edes takaisin huoneessa silmät alas luotuina.

Isäntä tuli pian takaisin, kasvot synkkinä kuin ukkonen. "Se on saanut pyörätaudin", hän sanoi äkäisesti.

"Se on saanut itseensä paholaisen", vastasi vieras kylmäkiskoisesti. "Tiesin pimeyden voiman läheisyyden, kun astuin taloonne. Jos epäilette minua, niin näytän toteen."

Mustapukuinen mies astui satulareppunsa luo, joka oli tuotu ylös ja asetettu nurkkaan. Hän otti siitä matalan lasikulhon, joka oli taiteellisesti koristeltu ristin ja muutamien salaperäisten tunnusmerkkien korkokuvilla. "Menkää tuonne kirkkoon", hän sanoi, "ja täyttäkää tämä vihkivedellä".

Isäntä otti sen vastahakoisesti ja läksi oudolle asialleen. Hänen ollessaan poissa tähtienlukija avasi ikkunan ja katseli joutessaan ulos. Nähdessään toisen palaavan, hän antoi määräyksen: "Taluttakaa ulos hevonen".

Syntyi hiukan viivytystä, mutta tuokion kuluttua kaksi tallimiestä muutamien ihmettelevien saattolaisten avulla osittain työnsi ja osittain talutti ulos pulskan hiirakon. Elukkapoloinen vapisi ja piti päätänsä riipuksissa, mutta se saatiin kuitenkin toimitetuksi ikkunan alle. Tuolloin tällöin puistatti sen jäseniä tuima kouristus, hajaannuttaen katselijat oikealle ja vasemmalle.

Solomon Notredame nojausi ulos ikkunasta. Vasemmassa kädessään hän piteli kulhoa, oikeassa pikku huiskua. "Jos tämä elukka potee mitään maallista tautia", hän huusi juhlallisen kumealla äänellä, joka kuului aukion yli, "tai maallisella taidolla parannettavaa, niin älköön tämä pyhä vesi tuottako sille vähäisintäkään vahinkoa, vaan elvyttäköön sitä. Mutta jos sen on ottanut haltuunsa paholainen ja luovuttanut pimeyden voimille iankaikkisesti täyttämään sielunvihollisen tahtoa ja aivoituksia, silloin nämä pisarat polttakoot ja kuluttakoot sitä niinkuin tuli. Amen! Amen!"

Viime sanan lausuessaan hän pirskoitti vettä hevosen päälle. Teho oli loihtuinen. Elukka ponnahti takajaloilleen kuin raivokkaasti kannustettuna ja teutaroitsi niin rajusti, että sen pitelijät laahautuivat sinne ja tänne. Väkijoukko pakeni joka taholle, vaan ei niin pian, ettei satakin silmää olisi nähnyt hevosen savuavan niistä kohti, mihin vettä oli tipahdellut. Vieläpä heidän sitte varovasti lähestyttyään havaittiin karvan palaneen pois parista kolmesta paikasta!

Palvelijoista ei kuitenkaan yksikään hirvinnyt tulla huoneeseen, saati tarjoilla hänelle, ja isännän oli vapisevana katettava hänelle pöytä omin käsin ja avustettava häntä. Mies oli alottanut epäilyllä ja paatumuksella, mutta yksinkertaisen sielun epäuskoisuus ei kestänyt vihkiveden koetta ja aviopuolison säikkyä. Jonkun ajan kuluttua hän vaivihkaa vilkaisten vieraaseensa kysyi sopertaen, mitä hän tekisi hevosen kanssa.

Mustapukuinen mies näytti juhlalliselta. "Ken tahansa nousee sen selkään, hän kuolee vuoden kuluessa", hän sanoi.

"Minä ammun sen", päätti isäntä väristen. "Riivaaja siirtyy toiseen hevoseenne", oli vastauksena.

"Sitten", esitti onneton ravintoloitsija, "kenties teidän jalosukuisuutenne ottaisi sen?"

"Jumala varjelkoon!" epäsi tähtienlukija. Ja se peloitti toista vielä pahemmin kuin kaikki muu. "Mutta jos koskaan löydätte", jatkoi poppamies, "mustatukkaisen ja sinisilmäisen kerjäläispojan, joka ei tiedä isänsä nimeä, niin hän voi ottaa hevosen ja peräyttää loihdun. Siten luen merkeistä."

Isäntä alkoi surkeilla, että sellaista ihmistä ei ollut ilmoisna ikänä tavattavissa. Mutta ennen kuin hän oli kunnolleen päässyt lauseensa loppuun, huusi kimakka ääni avaimenreiästä, että sellainen poika oli parhaillaan pihalla kaupittelemassa kanoja.

"No, Jumalan nimessä, antakaa hänelle hevonen!" kehoitti vieras. "Käskekää hänen viedä se Roueniin ja jokaisen matkallaan juoksevan veden luona sanoa isämeidän ja piristellä vettä sen hännälle. Siten hän voi välttää turmion, ja te myöskin. En tiedä mitään muuta keinoa."

Vapiseva ravintoloitsija lupasi ja menettelikin neuvon mukaan. Kun siis mustapukuinen mies seuraavana iltana saapui Roueniin, ei hän ratsastanut yksinään. Häntä saattoi kunnioittavan välimatkan päässä sievännäköinen mustaan samettiin puettu kantapoika uhkealla hiirakolla.

III.

Mieluisa etu on kulkea lämpöisissä pukimissa ja maata pehmeällä vuoteella, olla öisin suojassa sekä syödä ja juoda päivisin. Mutta kaikki tämä saattaa olla kalliisti ostettua, sen huomasi nuori Jehan de Bault piankin. Häntä ei enää piesty, kytketty tai pidetty nälässä; tallin sopesta hän oli päässyt lepäämään telttivuoteella; hänelle annettu työ oli mitä keveintä. Mutta hän maksoi kaikesta pelkäilyllä — kaikkialle seuraavalla, hillittömällä ja hallitsevalla kammolla sitä miestä kohtaan, jonka takana hän ratsasti; tämä ei milloinkaan torunut, uhkaillut tai lyönyt häntä, mutta hänen vähäisinkin sanansa ja vielä enemmän hänen pitkälliset vaikenemisensa herättivät pojassa sanomatonta hirmua ja vapistusta. Jotakin kolkkoa huomasivat sen miehen kasvoissa kaikki; mutta Jehanista, joka ei hetkeksikään epäillyt hänen pimeitä taitojaan ja joka kartteli hänen katsettaan, luimistui hänen äänestään ja painui kokoon hänen puhuessaan, kuvastui hänen kasvoissaan kylmäkiskoista pahuutta, ilkeätä tietoa, joka karmi pojan selkäpiitä ja kahlehti hänen sielunsa kauhulla.

Tähtienlukija näki tämän ja iloitsi siitä sekä ryhtyi omalla tavallaan kartuttamaan sitä. Kuullessaan pojan eräänä kertana, hänen äkkiä käännyttyään suojattiinsa päin, huudahtavan: "Hyvä Jumala!", hän sanoi kaameasti hymyillen: "Tuota sinun ei pitäisi sanoa! Tiedätkö miksi?"

"Miksi ei?" mutisi Jehan. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä kääntänyt pois silmänsä, muttei voinut.

"Siksi että olet myynyt itsesi paholaiselle!" sähisi toinen. "Muut voivat sanoa sen, sinä et. Mitä se hyödyttäisi? Olet myynyt itsesi — ruumiin, sielun ja hengen. Tulit vapaasta tahdostasi ja kiipesit mustan hevosen selkään. Ja nyt", hän jatkoi jämeään tapaansa, joka aina pakoitti kuuliaisuuteen, "vastaa kysymyksiini. Mikä on nimesi?"

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa."

"Haa! Perigordin kreivikunnassa!" sanoi tähtienlukija, ja hänen synkkä katsantonsa leimahti. "Se on muistunut mieleesi?"

"Minä tiedän", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli kysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. "Varo siis yrittämästä pettää minua!" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen kamalan syrjäsilmäyksen. "Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi kertaa."

Sanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut ihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin viisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet asianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen tehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan vaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen tihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään aikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de Medicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle yksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin yhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista kolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan maatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti rakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi, ei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla valtiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena aikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen tekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja vähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä, josta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.

Rouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella, kumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin pysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut vetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse. Mutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen ulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin vain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen totisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa Hirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja siellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo oli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa valmistettiin mitä joutuisimmin.

Siellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime hetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului ulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni yltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi käsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies, jonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli päättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen seurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa sekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen vieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.

Tähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa, pituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut koskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää. Tämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä puolustelua. "Pyydän teiltä anteeksi", hän sanoi ynseästi, "mutta me ratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä ainoastaan aterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään muuta vähääkään tyhjää huonetta."

Tunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. "Tiedätte nimeni", hän virkkoi pilkallisesti. "Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin ammattinne."

"Minun ammattini on tietäminen", vastasi tähdistälukija järkkymättömänä. "Eikö madame suvaitse istuutua?"

Vallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin. Näkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet sievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus, näköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä, istuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan sormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen tapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen huomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja tämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu koira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä oli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen, ivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen muodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut viillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti. Hattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten miekkaakin.

Tähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. "Madame on kenties väsynyt matkasta", hän virkkoi kohteliaasti.

"Madame väsyy kovin helposti", vastasi hänen miehensä, heittäen alas hattunsa, "huulet kiukkuisessa irvistyksessä, ”liiatenkin milloin hän on tekemässä jotain, mistä hän ei pidä."

"Olettehan matkalla Parisiin", sanoi Notredame näköjään kummastuen. "Luulin kaikkien vallasnaisten pitävän Parisista. Sitävastoin, jos madame olisi jättämässä Parisin ja muuttamassa maaseudulle —"

"Maaseudulle!" huudahti de Vidoche maltittomasti kiroten. "Hän hautautuisi sinne, jos voisi!" Ja hän lisäsi itsekseen jotakin, minkä ydintä ei ollut kovinkaan vaikea arvata.

Madame de Vidoche pakottausi hymyilemään, naisellisesti yrittäen peitellä. "On luonnollista, että pidän Pinatelista", hän sanoi arasti, katse mieheensä luotuna. "Olen asunut siellä niin paljon."

"Niin, et koskaan kyllästy muistuttamaan minua siitä!" kivahti de Vidoche. Miestänsä pelkäävät naiset virkkavat oikean huomautuksen kerran sadasta. "Kohtsiltään kerrot tälle herrasmiehelle, että minä olin kerjäläinen naidessani sinut! Mutta jos olinkin —"

"Se on oikein! Itke nyt!" ärisi mies tylysti. "Jumalan kiitos, tässä sentään tulee illallinen. Ja sitte me jatkamme matkaa Vernoniin. Tiet ovat uurtuisia, ja silloin sinulla on muutakin tehtävää kuin vesistellä."

Mustapukuinen mies kuunteli aterioiden toisessa päässä pöytää ilmeettömin kasvoin. Kaikkien ammattiveljiensä tavoin hän näytti halukkaammalta kuulemaan kuin puhumaan. Mutta kun illallisen mukana tuotiin vain yksi lautanen kahdelle — erehdys aiheutui majatalossa vallitsevasta hyörinästä — ja de Vidoche sydäntyi sättimään hyvin äänekkäästi, hän ei näkynyt kykenevän pidättymään virkkamasta sanaa ravintoloitsijan puolustukseksi. "Ei ole kovinkaan harvinaista miehen olla osallisena vaimonsa lautasesta", hän huomautti tyynesti, "ja toisinaan paljosta muustakin hänelle kuuluvasta."

Hra de Vidoche katsoi häneen hetkisen ikäänkuin haluten kysyä, mitä se vieraaseen kuului; mutta hän malttoi mielensä ja sanoi vain yrmeästi: "Ei myöskään ole kovin harvinaista tähdistälukijain erehtyä."

"Aivan oikein", vastasi de Vidoche ivallisen kohteliaasti. "Hyväksyn korjauksenne."

"Mutta niinkin ollen on yksi seikka huomattava", pitkitti tähdistälukija, hitaasti nojautuen eteenpäin ja ikäänkuin sattumalta siirtäen likimmän kynttilän ihan madamen ja itsensä väliin. "Olen pannut sen merkille, hra de Vidoche. He erehtyvät toisinaan ennustaessaan avioliittoja ja syntymiäkin, mutta eivät milloinkaan ennustaessaan kuolemantapauksia."

Hra de Vidoche, jolla saattoi olla omassa povessaan avain toisen sanojen täydelliseen merkitykseen, säpsähti ja tähysti häntä pöydän yli. Mitä hän lieneekään lukenut valjuista, synkistä kasvoista, jotka kynttilän siirtyminen esitti hänelle selkeästi ja joissa ilmaisivat eloa ainoastaan virkeästi hehkuvat silmät, häntä värisytti. Hän ei vastannut mitään. Hänen katseensa painui alas. Menettivätpä posketkin hiukan verevyyttänsä. Hän pitkitti ateriaansa äänettömänä. Kaikki neljä isoa kynttilää paloivat yhä himmeästi. Mutta de Vidochesta ne äkkiä näyttivät olevan vainajan viereen asetettuja vahakynttilöitä. Kuin salaman leimahduksena hän näki mustalla sisustetun huoneen, vuoteen ja siinä hurstilla peitetyn äänettömän hahmon — vaaleakutrisen hahmon — riutuneen naisen. Ja sitte hän näki muuta.

Tämä ei kuitenkaan näkynyt ottavan huomatakseen sanojensa tehoa. Hän ei enää yrittänytkään tyrkyttää huomaavaisuuttansa hra de Vidochelle. Hän kääntyi kohteliaasti madameen ja virkkoi jonkun jokapäiväisen huomautuksen huonoista maanteistä. Toinen vastasi siihen — tarkkaamattomasti.

"Katselette poikaa", hän jatkoi, sillä Jehan värjötteli ovipielessä tarkaten säikkyneellä, lumoutuneella tuijotuksella isäntänsä jokaista liikettä. "En ihmettele, että hän vetää puoleensa naisten katseita."

"Kyllä, hyvännäköinen hän on", vahvisti mustapukuinen. "On yksi tietomiesten myymä tarvike, jota hän ei joudu milloinkaan kaipaamaan."

"Mikä niin?" kysyi nainen uteliaasti, ensi kertaa tähystäen tähdistälukijaa tarkkaavasti.

"Lemmenjuoma", vastasi tämä sävyisästi. "Hänen ulkomuotonsa, kuten madamenkin, vastaa sen tehoa aina."

Toinen punehtui, hymyillen hiukan suruisesti. "Onko sellaisia olemassa?" hän sanoi. "Onko se totta? Tarkoitan, olen aina ajatellut, että se kaikki on lastensatua."

"Ei enempää kuin myrkyt ja paranteet, madame", vastasi tähdistälukija totisena, "suolan säilyttävä voima tai ruudin tuhoisa teho. Te nautitte pärskäjuurta Ja aivastatte — Paracelsuksen tippoja ja nukutte — viiniä ja näette kaksittain. Miksi olisi kiinnytysjauhe ihmeellisempää kuin nuo? Tai jos vielä epäilette", hän jatkoi keveämmin, "niin katsokaa ympärillenne, madame. Näette nuorten miesten rakastavan vanhoja naisia, ylhäisten liittoutuvan alhaisten kanssa, rumien kiehtovan kauniita. Näette satoja arvoituksellisia pareja, uskokaa minua, me ne solmimme. Puhun aiheettomasti", hän lisäsi kumartaen, "sillä madame de Vidoche ei voi koskaan tarvita muuta kiinnyttäjää kuin silmänsä".

Madame huokasi hypistellen hajamielisesti lautasta, katseet pöytään luotuina. "Ja kuitenkin sanotaan, että avioliitot säädetään taivaassa", hän mutisi hiljaisesti.

"Taivaalta — tähdistä — me johdamme tietomme", vastasi mustapukuinen samaan tapaan.

Mutta hänen kasvonsa! — oli hyvä, että madame ei nähnyt niitä! Ja samassa puuttui hra de Vidoche keskusteluun. "Mitä hölynpölyä tuo on?" hän sanoi puhutellen äreästi vaimoaan. "Oletko lopettanut? Maksakaamme siis tuolle isännän heittiölle ja lähtekäämme. Jos nimittäin et halua viettää yötä taipaleella. Missä ne palvelijain vätykset ovat?"

Hän nousi, astui ovelle huutamaan heitä ja palasi hyvin puuhakkaasti ottamaan viittaansa ja hattuansa. Mutta hänen kaikissa liikkeissään oli huomattavaa, että hän ei kertaakaan kohdannut tähdistälukijan katsetta tai vilkaissut tämän taholle. Silloinkin kun hän jurosti toivotti mustapukuiselle "hyvää yötä" — ohimennen virkkaen sen hoputellessaan vaimoansa lähtökuntoon — hän puhui olkansa yli; ja samaan tapaan hän läksi huoneesta, näköjään kokonaan syventyneenä viittansa kiinnittämiseen.

Jotkut olisivat näin ylimielisesti kohdeltuina saattaneet loukkaantua ja jotkut lausua pahastuksensa julki. Mutta mustapukuinen mies oli toista lajia. Jäätyään yksikseen hän yhä istui odottavassa asennossa, kolkoilla kasvoillaan pilkallinen myhäily, joka erityisesti pisti silmään kynttiläin hohteessa. Äkkiä avautui ovi, ja sieltä tuli hra de Vidoche viitassaan ja matkavaipassaan. Silmiänsä kohottamatta hän katseli ympärilleen huoneessa — näyttäen etsivän jotakin unohtamaansa.

"Osoitteeni?" tokaisi mustapukuinen mies pirullisen kerkeästi. "Touchet-kadun pää Marais'n kaupunginosassa lähellä virtaa. Siellä, uskokaa minua", hän jatkoi ivallisesti kumartaen, "annan teille madamen horoskoopin mitä mieluimmin, tai mitä hyvänsä muuta pikku palvelusta halunnette".

"Luullakseni olette itse paholainen!" jupisi hra de Vidoche äkeästi, posket kalvenneina.

"Paljon mahdollista", vastasi tähdistälukija. "Miten olleekaan — näkemiin!"

Kun isäntä tovia myöhemmin tuli pyytämään hra Solomon Notredame de Paris'lta anteeksi häirinnästä, jota hän oli vastoin tahtoansa tälle tuottanut, tapasi hän vieraansa peräti hyvällä tuulella. "Ei väliä, hyvä ystävä — ei ollenkaan", vastasi hra Notredame leppeästi. "Seuran kyllä huomasin hyväksi. Tuo hra de Vidoche on näiltä tienoin, ja nähdäkseni rikas mies."

"Vaimonsa kautta", sanoi isäntä varovasti. "Voi, niin rikkaan, että madame voisi rakennuttaa täkäläisen linnamme uudestaan pohjia myöten."

"Tietenkin. Monsieur tietää kaikki. Jumiegesin luota pohjoisessa. Olen käynyt siellä kerran. Mutta madamella on lisäksi talo Parisissa, ja tiluksia etelässä, kuulemma — Perigordissa."

IV.

Henrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin paikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä ette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla ei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta, ja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja Eiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi. Mutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin — se oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier du Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli silloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen käytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön ja primeron syrjäytyvän ja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä aikoina tarkkailivat.

Palatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai loistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään loistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista. Kuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja luonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne vetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa takaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat kankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise. Salaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina ollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili, olivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen salaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty, Beaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla sitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen nirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi historiassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla takalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema, Mazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren — Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron syntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren ja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: "kuninkaan liesikiven alla on paljon siiroja" tunsi sen maailman — nurjan, ruman, häijynilkisen, vaarallisen maailman.

Jos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin Rue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva kuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle rakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti ainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia kuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle päätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä sola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa isoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi umpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus, joka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan virta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan siirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli Solomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi nähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä, jolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja ikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta Touchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen ulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen takaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.

Hra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia asiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan kantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä tienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen tulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat ja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan pohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.

Talo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun asiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla esiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki taemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin ja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin astioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen varastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä merkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura, eräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi täytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka hetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita ja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja epämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota tietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja huvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon kanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti ymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella kunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet hurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.

Pienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä huoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija otti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki toisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät, laki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone sisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison kristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka sininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.

Sisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää, oli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi jyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen patsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse lattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen kaksitoista "taloa" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä oli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen sellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti korkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden ja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties siihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta — ja heistä.

Tähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen, Jehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja laskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien rangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät häntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän pelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät ja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita ilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää häneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa kävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava katse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku. Sanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut mielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi ollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.

Hän olisi saattanut paeta, sillä hänet uskottiin yksikseen ovelle, jonka hän olisi voinut milloin hyvänsä avata pujahtaakseen tiehensä. Mutta Jehan ei hetkeäkään epäillyt, että hänen isäntänsä kykeni löytämään hänet ja tuomaan takaisin, joten se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Noin viikon kuluttua alkoi tottumus tehota häneen, kuten tavallista. Talo kävi vähemmän kauhistuttavaksi, pimeys menetti hirmuisuutensa, äänettömyyden ja kaameuden tunto hellitti herpaisevaa pingoitustansa. Hän alkoi nukkua paremmin. Uteliaisuus voitti alaa pelolta. Hän viehättyi tutkimaan eläinradan merkkejä ja salavihkaa kurkistelemaan kristallipalloon. Rupisammakosta tuli hänen leikkitoverinsa. Hän ruokki sitä torakoilla eikä enää ollut puuhan puutteessa.

Tähdistälukija näki pojassa tapahtuneen muutoksen eikä kenties ollut pelkästään mielissään siitä. Ennen pitkää hän ryhtyi rajoittamaan sitä. Eräänä päivänä hän tapasi Jehanin leikkimässä rupisammakon kanssa, sävyssään jotakin poikamaista rentoutta, — pannen ruman elukan loikkimaan käsiensä yli ja kutkuttaen sitä oljenkorrella. Poika nousi hänen tullessaan ja väistyi pois, sillä miehen kolkot kasvot ja ahdistava hiljaisuus eivät olleet vähääkään menettäneet peloitustehostansa. Mutta Notredame kutsui hänet takaisin. "Alat unohtaa", hän sanoi silmäillen lasta yrmeästi.

"Ei, et ole", oikaisi mustapukuinen mies. "Ajattele uudestaan. Sinulla on lyhyt muisti."

Jehan ajatteli ja hikosi. Mutta mies tahtoi vastauksensa, ja viimein kuiskasi Jehan: "Paholaisen."

"Se on parempi", sanoi tähdistälukija kylmäkiskoisesti. "Tiedätkö, mitä tämä on?"

Hän otti käteensä lasikulhon. Poika tunsi sen, ja hänen tukkansa alkoi nousta pystyyn. Mutta hän pudisti päätänsä.

"Se on vihkivettä", sanoi mustapukuinen, ja hänen julmat silmänsä tähystivät tiukasti poikaa. "Ojenna kätesi."

Jehan ei hirvinnyt kieltäytyä. "Tämä koettelee sinua", puhui Notredame verkalleen, "oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua vahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä hänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!"

Viime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan kädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi kirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein silmin.

"Se polttaa", sanoi tähdistälukija armottomasti. "Se polttaa. Niin on kuin sanoin. Sinä olet hänen. Hänen! Tästälähtein muistanet. Mene nyt."

Jehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei täsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä, mutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä, sitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen läsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko. Jehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta. Mutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.

Hänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin hän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet kuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä, kun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi erään oven. Sanoin "löysi"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi, mutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin kamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan käytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä uteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen syvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.

Sillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven jälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta vähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää, mitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä uudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.

Hän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka oli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä — siellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika tuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta mitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja uteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.

Toisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön. Kumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun — muutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin toisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään, kunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti toista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan, — tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi heräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi senkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli pimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli vakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että kuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki mitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.

Tähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone mennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty, poika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo enimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen hohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän kuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä takaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia esineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä esirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän yritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti kynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan siirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista narinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän ehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi longalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.

Jonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää tai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi hiljaa pois.

Tähdistälukija ei tullut yksin. Kookas haamu, viitta yllä ja sen kaulus kohotettuna poskipäihin asti, astui huoneeseen hänen perässään ja seisoi odottamassa hänen vierellään, kun isäntä telkesi ovea. Nähtävästi he olivat tavanneet toisensa vasta kynnyksellä, sillä katseltuaan ympärilleen ja hiljaisesti tarkastettuaan huoneen haaveellista epäjärjestystä vieras virkkoi käheällä äänellä: "Ette tunne minua?"

"Aivan hyvin, hra de Vidoche", vastasi tähdistälukija ottaen hatun päästään.

"Se ainakin on vale!" väitti nuori aatelismies pilkallisesti irvistäen; "sillä minä en itsekään tiennyt tulevani".

"Ennen kuin näitte minut", vastasi tähdistälukija järkkymättömästi.
"Ettekö heitä viittaa yltänne? Tarvitsette sitä lähtiessänne."

Hra de Vidoche noudatti kehoitusta ynseästi. "Tavallinen ammattivarasto, huomaan", hän mutisi silmäten halveksivasti ympärilleen. "Pääkalloja ja sääriluita, kuolleenkouria ja hirsipuun naruja. Huh! Täällä löyhkää. Nämä kai ovat niitä kapineita, joita pidätte lasten säikyttämiseksi."

"Toiset", vastasi Notredame tyynesti — hän sytytti lamppua — "ja toiset ovat kaupan".

"Ken mitäkin", selitti tähdistälukija huolettomasti. "Katsokaa esimerkiksi tuota", hän jatkoi kääntyen vieraaseensa ja katsoen häntä ensi kertaa. "Odotan tapaavani liiketuttavan tuolle varsin väleen."

Hra de Vidoche seurasi hänen sormensa suuntaa ja värähti väkisinkin. "Tuo" oli ruumisarkku. "Sikseen jo tämä", hän sanoi äkeän kärsimättömästi. "Entä jos laskeutuisitte alas suurellisuudestanne ja ryhtyisitte asioihin. Saanko istua, mies, vai aiotteko pitää minua seisaalla kaiken yötä?"

Mustapukuinen mies otti kaksi töyrytuolia ja astui edellä esiripun taakse. "Täällä on lämpimämpi", hän sanoi työntäen syrjään ison saviruukun ja jalallaan raivaten tyhjäksi pikku tilan hehkuvan hiilloksen edustalta. "Nyt olen käytettävissänne, hra de Vidoche. Istuutukaahan."

Mutta de Vidochelle näytti käyvän hieman työlääksi mainita asiaansa, vaikka hän oli vastikään pitänyt niin suurta kiirettä. Hän istui päättämättömänä, luoden pahanelkisiä syrjäsilmäyksiä ensin kumppaniin ja sitte vihaisena hehkuvaan hiillokseen. Mutta jos hän odotti Notredamen auttavan häntä alkuun, hän ei vielä tuntenut isäntäänsä. Tähdistälukija istui kärsivällisenä, kaikki ilmeet hävinneinä kasvoiltaan levollisen huomaavaisuuden tieltä.

"Eikö teillä ole mitään sanottavaa? Te tiedätte, mitä tarvitsen", hän lisäsi ärtyisesti, "yhtä hyvin kuin minäkin".

Tähdistälukija kohautti kulmakarvojansa. "Voi, kaikkitietäväisyydellä on raja", hän sanoi pudistaen päätänsä säveästi. "Tosin pidämme sitä varastossa — lasten säikyttämiseksi. Mutta se ei auta minua tällähaavaa, hra de Vidoche."

Toinen silmäili häntä myrkyllisen tuimasti. "Kyllä näen; te tahdotte minua paljastamaan itseni", hän mutisi. Hiki kihoili hänen otsalleen, ja hänen äänensä oli lankeennuksissa raivosta tai muusta mielenliikutuksesta. "Olin hupsu, kun tulin tänne", hän jatkoi. "Jos teidän pitää se kuulla, niin tahdon tappaa kissan; tarvitsen jotakin annosta sille."

Tähdistälukija nauroi äänettömästi. "Vuoret synnyttivät, ja siitä tuli kissa!" hän virkkoi huvitettuna. "Vain kissa! No, siinä tapauksessa pelkään tulleenne väärään paikkaan, hra de Vidoche. Minä en tapa kissoja. Siinä ei ole mitään vaaraa, nähkääs", hän pitkitti, katsoen tiukasti kumppaniinsa, "eikä mitään ansionmahdollisuutta. Kukaan ei piittaa kissasta. Kuka hyvänsä rohdoskauppias täyttää tarpeenne vaskilantista. Joskin elukka mustenee tunnin kuluessa ja sen suu vääntyy niskakuoppaan", hän jatkoi hirvittävästi hymyillen, "kuten kävi Beaufortin herttuattarelle, niin cui malo? — siinä ei ole mitään pahaa. Mutta jos olisi kysymyksessä — Luullakseni näin monsieurin tänään ratsastamassa mademoiselle de Farincourtin seurassa?"

Hra de Vidoche, joka oli katsellut kiduttajaansa raivostuneesti ja kauhuissaan, hätkähti odottamattomasta kysymyksestä. "No", hän mutisi, "ja entä jos olinkin?"

"Ka, ei mitään", vastasi mustapukuinen välinpitämättömästi. "Mademoiselle on kaunis, ja monsieur on onnellinen mies, jos saa häneltä hymyilyn. Mutta hän on ylhäistä sukuperää, ja ylpeä, kerrotaan." Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja lämmitteli pitkiä laihoja käsiään tulen edessä. Mutta hänen killisilmänsä eivät hetkeksikään siirtyneet toisen kasvoista.

Hra de Vidoche vääntelehti niiden tuijoteltavana. "Horna!" hän ärisi käheästi. "Mitä tarkoitatte?"

"Hänen sukunsa kuuluu niinikään olevan ylpeätä; ja mahtavaa. Kardinaalin ystäviäkin kuuluvat olevan." Mustapukuisen hymy oli lähimmin verrattavissa krokotiilin irvistykseen.

"Kardinaali kostaisi sen suvun kunnian loukkaamisen kuolemalla", pitkitti tähdistälukija säveästi. "Kuolemalla varmastikin. Ettekö luule samaa, hra de Vidoche?"

Hiki helmeili isoina karpaloina nuoren miehen otsalla, ja hän silmäili tuikeasti kiduttajaansa. Mutta jälkimäinen kohtasi katseen lauhkeasti ja näytti tietämättömältä sanojensa tehosta. "On senvuoksi sääli, että monsieur ei ole vapaa menemään naimisiin", hän sanoi pahoitellen pudistaen päätänsä, "sääli kerrassaan. Ei tiedä, mitä saattaa tapahtua. Mutta toiselta puolen, jollei hän olisi mennyt naimisiin, niin hän olisi nyt köyhä mies."

"Naimisiin mennessään hän oli köyhä mies, luullakseni", pitkitti tähdistälukija, ensi kertaa kääntäen tuijotuksensa toisen kasvoista ja katsellen tuleen kummallisesti hymyillen. "Ja velkainen. Madame — nykyinen madame de Vidoche, tarkoitan — maksoi hänen velkansa ja lienee tuonut hänelle suuren omaisuuden."

"Josta hän ei ole sen koommin lakannut muistuttamasta minua kahdesti päivässä!" huusi nuori mies kamalalla äänellä. Ja silloin hän yhtäkkiä menetti kaiken itsehillintänsä, kaiken teeskentelyn, kaiken pelokkaan viekkauden, jota oli tähän asti osoittanut. Hän ponnahti seisaalle. Suonet paisuivat ohimoilla, kasvot hehkuivat punaisina. Niin totta on, että pikku seikat koettelevat meitä enemmän kuin isot tapaukset, ja pienet ärsytykset kahnaavat syvempiä lyöttymiä kuin suuret vääryydet. "Hyvä Jumala!" hän sähisi hampaittensa raosta, "jos tietäisitte, mitä olen kärsinyt siitä naisesta! Valjunaamainen, kitisevä hupsu, — minä olen inhonnut häntä nämä viisi vuotta, ja olen ollut kytketty häneen ja hänen vaikerteluunsa ja nunnankasvoihinsa! Kahdesti päivässä? Ei, kymmenesti päivässä, kaksikymmentä kertaa päivässä hän muistuttelee minua veloistani, köyhyydestäni ja ahdingostani avioliittomme edellä! Ja ylhäisestä suvustaan! Ja kolmesta marskistaan! Ja —"

Hän pysähtyi suorastaan hengästyksissään. "Madame oli ylhäistä sukua?" virkahti mustapukuinen mies. Hän oli äkkiä käynyt tarkkaavaksi. Hänen varjonsa kuvastui takaseinälle liikkumattomana ja suoraselkäisenä.

"Kolme Ranskan marskia?" mutisi Notredame miettivästi; mutta hänen silmissään oli omituinen säihky, ja hän piti kasvojaan huolellisesti käännettyinä pois kumppanistaan. "Se ei ole tavallista! Siinä on toki jotain kerskattavaa!"

"Mon Dieu! Kyllä hän siitä kerskasikin, vaikka kukaan muu ei uskonut sitä väitettä. Ja polveutui muka Rolandista!" huusi hra de Vidoche halveksien. Hänen äänensä värähteli vielä, ja kädet vapisivat raivosta. Hän harppaili edes takaisin.

"Mikä hänen tyttönimensä oli?" tiedusti tähdistälukija ja kumartui ahjoon päin.

Nuori mies seisahtui, mielenkuohussaan pidätettynä — seisahtui ja katseli häntä epäluuloisesti. "Tyttönimensä?" hän mutisi. "Mitä se kuuluu asiaan?"

"Jos tahdotte minua — laatimaan hänen horoskooppinsa", vastasi tähdistälukija kavalasti hymyillen, "niin minulla täytyy olla jotain pohjaa".

"Diane de Martinbault", vastasi nuori mies jurosti, ja sitte hän uudessa raivonpurkauksessa sähähti: "Diane! Diable!"

Hra de Vidoche katsoi häneen. "Se on totta", hän sanoi ynseästi. "Mutta minä en käsitä, mitä tekemistä teillä on sen seikan kanssa."

Vastaukseksi alkoi mustapukuinen mies nauraa, ensin hiljaisesti, sitten ääneen — ovelaa hornan naurua, joka enemmän kuulosti kadotettua sielua pilkkaavien paholaisten riemukkaalta hörötykseltä kuin miltään inhimilliseltä ratolta, niin täynnä se oli kirpeätä ivaa ja loukkausta. Hän ei yrittänytkään pidättää tai peitellä sitä, vaan tuntui pikemmin ilkastelevan vieraalleen päin kasvoja, sillä kun nuori aatelismies kysyi häneltä tuiman kärsimättömästi, mikä hänelle oli tullut ja mitä hän tarkoitti, ei nauraja selittänyt. Hän vain huusi: "Tuossa paikassa! Kohtsiltään, teidän jalosukuisuutenne, saatte haluamanne, sen vannon. Mutta — ha! ha!" Ja sitte hän räjähti jälleen nauramaan, entistä kovemmin ja kimakammin.

Hra de Vidoche vaaleni ja punastui vimmasta. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, että hänelle on ansa viritetty ja että hän on joutunut siihen, — että hänen sanoilleen on ollut todistajia ja että tähdistälukija oli nyt heittänyt pois naamionsa. Kamala häpeän ja pelon ilme kasvoillaan hän seisoi varuillaan, tirkistellen huoneen lukuisiin pimeihin soppiin ja mittaillen varjoja. Kun ei ketään ilmestynyt tai mitään tapahtunut, hälveni hänen pelkonsa, vaan ei raivonsa. Käsi miekan kahvassa hän käännähti kiukkuisesti liittolaiseensa päin. "Sinä koira!" hän ärähti, ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti lampun valossa; "tiedä, että voisin surkeilematta sivaltaa kurkkusi poikki! Ja sen teenkin, jollet ihan heti lopeta tuota velhon irvistystä! Aiotko tehdä mitä pyydän, vai etkö?"

"Älkäähän nyt!" vastasi tähdistälukija heilauttaen kättänsä lepyttävästi. "Lupasinhan, ja minä pidän aina sanani."

"Niin, mutta nyt — nyt!" tiuskasi nuori mies kuohuksissaan. "Olette leikitellyt kanssani kyllin kauvan. Luuletteko, että minä rupean viettämään yöni tässä ruumishuoneessanne?"

Notredame alkoi peljätä, että hän oli päästänyt julman hauskutuksensa liian pitkälle. Hän oli nauttinut äärettömästi äkillisestä keksinnöstä: sellaisesta, joka avasi loppumattoman sarjan konnankoukkuja ja rosvousta hänen kaukonäköiselle tuijotukselleen. Mutta hänen toimintaansa ei sopinut asiatuttavan ärsyttäminen äärimäisyyksiin, ja hän muutti sävyänsä. "Rauhoittukaa", hän sanoi nöyrästi levittäen kätensä. "Saatte sen nyt, aivan heti. On vain pikku edellytys."

"Hinta. Horoskooppi, jossa kuoleman talo on nousuasennossa — Ylempi holviovi, kuten me sitä nimitämme — vaatii sata livreä, hra de Vidoche. Siinä on vaaraa, nähkääs."

Nuoren miehen ääni vapisi, mutta suuttumuksesta ja maltittomuudesta eikä pelosta. Tähdistälukija huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen ja asettui oikeaan asemaansa. Hän astui pitemmittä puheitta pikku laudakon ääreen työpajan pimeimpään loukkoon ja kurkoitti sieltä käteensä sulatusruukkusen. Hän kurkisteli siihen, selin vieraaseensa, kun hra de Vidoche hätkähtäen huudahti, juoksi häntä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä paholainen!" sähähti nuori mies — hän oli vaalea huulia myöten ja hytisi kuin horkassa — "täällä on joku! Joku kuuntelee!"

Silmänräpäyksen ajan seisoi mustapukuinen mies hengittämättä, käsi pidätettynä, kumppaninsa kauhun varjo synkistämässä kasvojaan. Hra de Vidoche viittasi vapisevalla sormellaan portaisiin, jotka johtivat talon taempaan osaan, ja niihin nuo molemmat kohdistivat ahdistuneet, syylliset silmänsä. Lamppu paloi lekuttaen, käryten. Huone oli täynnä varjoja, kaameita epämuotoisia haamuja, jotka nousivat ja laskivat valon mukana ja saivat jotakin kauhistuttavaa tuntua äkillisissä ilmestyksissään ja katoamisissaan. Mutta koko paikassa ei ollut mitään niin pöyristyttävää tai rumaa kuin nuo kahdet pahanilkiset, tyrmistyneet kasvot, jotka tuijottivat pimeään.

Mustapukuinen mies keskeytti ensimäisenä äänettömyyden. "Mitä kuulitte?" hän jupisi viimein, kauvan, kauvan odotettuaan ja väijyttyään.

"Joku liikkui tuolla", vastasi Vidoche hiljaa. Hänen äänensä vapisi vielä, kasvot olivat verettömät kauhusta.

"Joutavia!" virkkoi toinen. Hän tunsi paikan ja alkoi nopeasti tointua.
"Millainen ääni se oli, mies?"

Notredame nauroi, muttei miellyttävästi. "Se oli rupisammakko", hän selitti. "Täällä ei ole mitään muuta elollista. Portaiden yläpäästä on ovi lukittu. Se on myös paksu. Kymmenkunta ihmistä saattaisi olla sen takana, heidän kuulemanansa ainoatakaan sanaa tästä huoneesta, mutta tulkaa katsomaan."

Hän astui edellä huoneen takapäähän, siirsi syrjään muutamia isompia esineitä ja näytti de Vidochelle, että siellä ei ollut ketään. Sittekin oli nuori mies vain puolittain vakuutettu. Yhä silloinkin, kun rupisammakko löytyi lattialle vierineestä pääkallosta pilkistelemässä, hän vilkui ympärilleen epätietoisena. "En luule, että se oli tuo", hän väitti. "Oletteko varma siitä, että tuo ovi on lukossa?"

Hra de Vidoche koetti ja nyökkäsi. "On kyllä", hän sanoi. "Ulos täältä kuitenkin tahdon päästä. Antakaa minulle se aine pian."

Mustapukuinen mies kohotti lamppua toisella kädellään ja toisella valitsi ruukkusesta kaksi pienoista keltaista kääröä. Hän seisoi tovin punniten niitä kämmenellään ja ihastellen niitä, näköjään haluttomana eriämään niistä. "Ne ovat valtaa", hän sanoi äänellä, joka ei suurestikaan kohonnut kuiskausta ylemmäksi. Hälytys oli koetellut hänenkin hermojaan, ja hän ei ollut aivan kunnossaan. "Kaikkein suurinta valtaa — kuolemaa. Ne ovat Ylemmän holvioven avain — oikea Pulvis Olympicus. Kun ottaa toisen tänään ja toisen huomenna, nesteessä, niin ei tunne nälkää tai kylmää, ei puutetta eikä mitään maallista halua ajan loppuun asti Englannin kuningas-vainaja nautti sitä — mutta tuossa, annos on teidän, ystäväiseni."

Kiusaaja irvisti hirvittävästi. "Mitä se teihin kuuluu?" hän sanoi. "Se ei väännä hänen suutansa niskakuoppaan. Se riittää teille tietää."

"Ei lääkäriksi sanottujen patustajien toimesta", vastasi tähdistälukija
halveksivasti. "Sokeiden yökköjen! Uskokaa vain minua. Mihin kuoli
Englannin kuningas? Vuoroittelevaan horkkaan. Samaten käy madamen.
Mutta jos arvelette —"

Hän vaikeni äkkiä, käsi ilmassa, ja salaliittolaiset seisoivat tuijottaen toisiinsa säikähtynein kasvoin. Äänekäs kellon soitto tunkeusi pahaenteisesti heidän korviinsa. "Mitä nyt?" mutisi hra de Vidoche levottomasti.

"Asiatuttava", vastasi tähdistälukija säveästi. "Menen katsomaan. Älkää hievahtako ennen kuin tulen takaisin."

Hra de Vidoche teki kärsimättömän liikkeen Touchet-kadun puoleista ovea kohti ja olisi epäilemättä paljoa mieluummin poistunut heti, kun kerran oli saanut haluamansa. Mutta mustapukuinen mies avasi jo pikku portaiden yläpäässä ovea, ja tuskastuneesti sadattaen alistui vieras odottamaan. Synkin katsein hän kätki jauhekääröt taskuunsa.

Hän luuli olevansa yksinään. Mutta kaiken aikaa makasi valkeakasvoinen poika muutaman jalan päässä hänestä, tarkaten hänen jokaista liikettään ja kuunnellen hänen hengitystään — pienoinen poika, jonka aisteja herkisti viha ja inho. Rankaisemattomuus tekee ihmisen huolimattomaksi, muutoin ei Notredame olisi ollut niin kerkeä panemaan rupisammakon tiliin apurinsa aiheuttamaa jyrähdystä. Judas-reikä ja vakoilukomero olisivat johtuneet hänen mieleensä, ja tuossa tuokiossa hän olisi keksinyt kuuntelijan, ja tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.

Sillä Jehan ei ollut kyennyt pitkääkään aikaa pysyttelemään loitolla, vaikka hänen isäntänsä äkillinen saapuminen oli ensin häätänyt hänet säikähtäneenä vartiopaikaltaan. Talo oli ikävä, äänetön, pimeä; ainoastaan komerossa oli huviketta saatavissa. Kauhu veti häntä yhtäälle, uteliaisuus tempoi toisaalle ja pääsi viimein voitolle. Hän kuunteli ja värisi portaiden päässä, kunnes se kimakan kaamea naurunröhötys, josta tähdistälukija näki hyväksi nauttia, saaden siitä sittemmin kalliisti maksaa, tunkeutui paksun oven läpi. Silloin hän ei kyennyt pidättymään kauvemmin. Hänen uteliaisuutensa yltyi sietämättömäksi. Naurua! Naurua siinä talossa! Hitaasti ja varovasti poika avasi pimeän kammion oven ja hiipi sisälle. Ihan kynnyksen juurella hän kompastui sammutettuun kynttilään, ja tämä se aiheutti hra de Vidochen hätäännyksen.

Jehan luuli tulleensa ilmi ja makasi hioten ja vapisten, kunnes rupisammakon etsintä oli päättynyt. Silloin hän nousi istualle ja alkoi vakoilla, huomatessaan olevansa turvassa. Hänen kuulemansa ei ollut selvää tai täysin tajuttavaa, mutta vähitellen alkoi poikamainenkin mieli uumoilla jotakin kauheata. Puhujain pelokas esiintyminen, heidän matala äänensä ja kolkot katseensa, aavistamansa kuuntelijan herättämä säikky ja luulemansa erehdyksen tuottama huojennus selitti pojalle enemmän kuin heidän sanansa. Puheestakin hän käsitti sen verran, että joku aiottiin myrkyttää — toimittaa pois maailmasta. Ainoastaan uhrin nimi — se jäi häneltä tietämättä.

Nähtävästi hra de Vidoche yksikseen jäätyänsä huomasi ajatustensa olevan huonoa seuraa, sillä vähitellen hän kävi levottomaksi. Hän käveli huoneen poikki ja kuunteli, käveli taas ja kuunteli. Jälkimäinen liike osutti hänet kuusiaskelmaisten pikku portaitten juurelle, joita myöten tähdistälukija oli poistunut; hän katsahti ylös ja näki yläpäässä oven olevan raollaan. Uteliaisuus, epäluulo tai pelkkä halu paeta omaa itseään kannusti hänet hiipimään ovelle ja työntämään sen enemmän longalleen; hän pisti päänsä sisäpuolelle ja kuunteli.

Hän jäi siihen asentoon noin minuutiksi. Sitte hän kääntyi ja hiipi jälleen alas, seisten ajatuksissaan portaitten juurella, kasvoillaan niin tavattoman hämmästyksen ilme, että mies oli melkein muuttunut. Hän oli kuullut tai nähnyt jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään! Jotakin uskomatonta, jotakin melkein ihmetyöltä tuntuvaa! Sillä kaikki muu, hänen rikollinen hankkeensakin, näytti kuoleutuneen pelkkään ihmetykseen.

Puutumus piti häntä vallassaan, kunnes hän kuuli tähdistälukijan askeleet. Silloinkin hän vain kääntyi katsomaan. Mutta jos mykät huulet ovat milloinkaan ilmaisseet kysymyksen, niin hänen huulensa haastoivat.

Mustapukuinen mies nyökkäsi äänettömästi. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan siitä, että toinen oli kuullut tai nähnyt mitä oli. Hänessäkin oli sama ilmiö saanut aikaan muutoksen. Hänen silmänsä kiiluivat, kulmakarvat olivat kohoutuneet, kasvoilla oli voitonriemun ja itserakkauden valju myhäily.

Tähdistälukijan olkapäät nousivat korviin. Hän levitti kätensä. Hän nyökkäsi — kerran, toisen. "Mais oui, madame!" hän sanoi.

"Mon Dieu!" huudahti aatelismies. "Mon Dieu!" Ja sitte hän vavahti ikäänkuin olisi joku astunut hänen hautansa yli. Hänen kasvonsa olivat valjut. Hirmustusta sekaantui hänen ihmetykseensä. "En käsitä", hän mutisi viimein. "Mitä se merkitsee? Mitä hän täällä tekee?"

"Hän on tullut ostamaan lemmenjauhetta", vastasi Notredame, huulet arvoituksellisessa hymyssään.

"Annan hänelle sitä", vastasi tähdistälukija. Salaperäinen hymy, joka oli kaiken aikaa väikkynyt hänen kasvoillaan, kävi selkeämmäksi, tiukemmaksi, julmemmaksi. Hänen silmissään kiilui voitonriemu — ja pahuus. "Annan hänelle sitä", hän toisti.

"Nauttii! Teitä hupsua, ettekö ymmärrä?" vastasi mustapukuinen terävästi. "Antakaa minulle takaisin ne jauhekääröt. Minä annan ne hänelle. Hän nauttii ne — itsekseen. Te säästytte — kaikesta!"

Hra de Vidoche horjui. "Taivasten tekijä!" hän huudahti. "Te lienette itse paholainen!"

VI.

Sillaikaa madame de Vidoche istui muutaman kyynärän päässä astrolabikamarissa odottaen ja vapisten, uskaltamatta hievahtaa paikalta, mihin tähdistälukija oli hänet asettanut, ja kaivaten hänen paluutansa. Minuutit tuntuivat loppumattomilta, talo haudalta. Häntä kiehtova äänettömyys ja salaperäisyys, synkät verhot, palavat kynttilät, salatieteelliset kuviot herättivät hänessä pelkoa ja ahdistusta. Hän oli arkaluontoinen nainen; mikään muu kuin kaikkein kalvavin nälkä — rakkauden nälkä — ei olisi voinut häätää häntä tähän epätoivoiseen askeleeseen, pakoittaa häntä tänne. Mutta täällä hän oli sen ajamana, ja vaikka kauhu vaalensi hänen poskiansa ja jäsenet huojuivat hänen allaan ja hän ei rohjennut rukoilla — sillä mitä olikaan hän tekemässä? — ei hän katunut tai toivottanut tehtyä tekemättömäksi tai halunnut peräytyä aikeestaan.

Paikka oli hänelle kamala, muttei niin kamala kuin kylmä koti, tylyt sanat, rakkauden pilkkaaminen, verkalleen vahvistuva tieto, että rakkautta ei ollut alkujaankaan olemassa, — ja siitä kaikesta oli hän täällä pelastumassa. Hän oli yksin, vaan ei yksinäisempi kuin oli ollut kuukausimääriä omassa talossaan. Se mies, joka kohteli häntä joka päivä ivasanoin ja herjauksin ja harvoin puhui muistuttamatta hänelle, kuinka valjulta ja värittömältä hän näytti hovin kukkeiden ja sukkelien kaunottarien rinnalla — hänen ystäviensä — oli yhä hänen kaikkensa ja oli ollut hänen epäjumalansa. Jos hän miehensä menettäisi, niin maailma olisi hänelle tosiaan tyhjä. Vain yksi tehtävä oli senvuoksi jäljellä: suurin surminkin, kaikella mitä nainen saattoi tehdä täi uskaltaa, — alistumisella, urheudella, — voittaa takaisin hänen rakkautensa. Hän oli yrittänyt. Jumala tietää, että hän oli yrittänyt! Hän oli polvistunut miehensä eteen, ja tämä oli lyönyt häntä. Hän oli pukeutunut hienosti ja ollut hilpeä ja koettanut laskea leikkiä niinkuin miehen ystävät puhuivat pilojaan: mies oli suominut häntä katkeralla ivailulla. Hän oli rukoillut, ja taivas ei ollut vastannut. Hän oli kääntynyt pois taivaasta — valkeakasvoinen, riutuva nainen, melkein vielä tyttönen — ja hän oli täällä.

Kunhan se mies olisi nopea! Kunhan hän vain kiireesti antaisi pyydetyn, ja silloin tuskin mikään hinta, mitä myyjä saattoi vaatia, laimentaisi hänen kiitollisuuttaan. Viimein hän kuuli salatieteilijän askeleet, ja samassa tämä ilmestyikin huoneeseen. Mustaa taustaa vasten ja kynttiläin synkässä hohteessa nähtynä hän näytti vielä pitemmältä, laihemmalta, kalpeammalta, kolkommalta kuin todellisuudessa. Hänen silmissään hehkui luonnoton leimu. Madamea värisytti hänen lähestyessään; tulija näki sen ja irvisti ruumismaisen naamionsa suojassa.

"Madame", hän virkkoi vakavasti ja päätänsä taivuttaen, "asema on sellainen kuin toivoin. Venus on nousuasennossa yhdeksän vuorokautta tästä päivästä lukien ja onnellisessa yhtymässä Marsin kanssa. Olen hyvilläni siitä, että tulitte luokseni näin otolliseen aikaan. Näinä päivinä on teho saatavissa hyvin vähällä. Mutta jos tahdotte, että lumous vaikuttaa, tulee teidän noudattaa ehdotonta äänettömyyttä ja salaisuutta sen suhteen."

Kuulijan huulet olivat kuivat, hänen kielensä tuntui takeltuvan kitalakeen. Hän häpesi kuten pelkäsikin tämän miehen läsnäollessa.

"Sen takaan!" vastasi toinen ponnekkaasti, ja suunnatonta kaksimielisyyttä ilmeni hänen äänenpainossaan ja silmissään. "Se on samaa kiinnytysjauhetta, jolla Diane de Poitiers voitti kuninkaan rakkauden, vaikka hän oli kahtakymmentä vuotta vanhempi tätä, ja madame de Valentinois piti sen avulla puolellaan miesten sydämet seitsemänteenkymmenenteen talveen saakka. Madame de Hautefort käyttää sitä. Se on valmistettu nesteytetystä kullasta, eetteröity ja väkevöity salaisilla rohdoilla. Olen laatinut kaksi kääröä, mutta varmempaa on madamen nauttia molemmat yhtaikaa, hyvään viiniin liotettuina ja ennen yhdeksännen vuorokauden loppua."

Madame de Vidoche otti kääröt vapisten. Hänen valjut poskensa punehtuivat hiukan. "Siinäkö kaikki?" hän sopersi heikosti.

"Niin, madame, paitsi että teidän tulee juodessanne muistaa miestänne", vastasi tahdistälukija. Tämän lausuessaan hän käänsi pois kasvonsa, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan kyennyt hillitsemään häijyä hymyä, johon huulensa vääntyivät. Dieu! Oliko koskaan kuultu niin karmeata kokkapuhetta? Tai nähty noin nuopeata, noin avutonta, noin peräti lapsekasta hupakkoa? Hän olisi melkein voinut sääliä tätä. Mitä hänen mieheensä tuli — voi, kyllä hän osaisi iskeä arvoisan herran suonta kaiken mentyä ohi!

"Paljonko tämä maksaa, monsieur?" kysyi madame arasti, kätkettyään kallisarvoiset kääröt poveensa. Hän oli saanut tarvitsemansa; hänellä oli ahdistava kiire päästä pois.

"Kaksikymmentä livreä", vastasi salatie teilijä kylmäkiskoisesti.
"Lumous pätee yhdeksän kuukautta. Sitte —"

"Ka, ei, en luule", vastasi tähdistälukija hitaasti — epäröiden omituisesti, melkein änkyttäen. "Teidän kohdaltanne, madame, luulen tehon jäävän pysyväiseksi."

Madamella ei ollut mitään vihiä noiden sanojen haaveellisesta vaikuttimesta, niiden hirmuisesta leikkisyydestä, ja hän maksoi ilomielin. Salatieteilijä ei tahtonut ottaa rahaa käteensä, vaan pyysi häntä laskemaan sen isolle avoimelle kirjalle, koska metalli oli sekoitettu eikä puhdasta kultaa. Parilla muullakin tavalla hän näytteli osaansa, kehoittaen madamea esimerkiksi — jos hän tahtoi kartuttaa lumouksen voimaa — tuijottamaan Venus-tähteen puolen tunnin ajan joka ilta, vaan ei lasin läpi tai jättäen mitään metallia ylleen. Ja sitte hän päästi kävijänsä ulos siitä ovesta, joka avautui hiljaiselle kadulle.

"Madamella on kaiketi kamarineitonsa tai joku palkollisensa saattolaisenaan?" hän sanoi katsellen ylös ja alas katua. "Tai minä —"

"On, kyllä, kyllä!" vastasi toinen huohottaen kylmässä yöilmassa. "Hän on täällä. Hyvää yötä, monsieur."

Salatieteilijä jupisi joitakuita sanoja vieraalla kielellä, ja madame de Vidochen palvelijattaren tullessa esiin varjosta tätä vastaan hän kääntyi ja palasi sisälle.

Yö oli pimeä kuten kylmäkin, mutta mielenkuohunsa ensi kuumeessa ei madame siitä välittänyt. Hän antoi kamarineitonsa kietoa hänet lämpimästi ja vetää viitan tiukemmin kaulansa ympäri; mutta hän oli tuskin tietoinen siitä huomaavaisuudesta ja vastaanotti sen kuten lapsi — sanattomana. Hänen silmänsä paistoivat pimeässä; sydäntä tykähdytteli suloinen riemastus. Hänellä oli loihtu — onnellisuuden avain! Hänellä oli se povessaan, ja tuon tuostakin hänen sormensa tunnustelivat sitä viitan ja yön suojassa, jotta se vain pysyisi tallella. Häntä eivät enää häirinneet ne arvelut, joita hänen mieleensä oli tullut valmistautuessaan äskeiseen kohtaukseen. Iloissaan ja huojennuksissaan siitä, että koetus oli kestettyjä lemmenjauhe saatu, hän ei tuntenut mitään epäilyä, mitään epäluuloa. Hän eli ainoastaan sitä hetkeä varten, jolloin hän saisi panna taika-aineen koetteelle ja nähdä rakkauden jälleen heräävän noissa silmissä, jotka kohtalo oli tehnyt hänen elämänsä johtotähdiksi, hymyilivätpä ne tai katsoivat nurjasti.

Kadut olivat kylmyyden johdosta kylläkin hiljaisina. Kukaan ei ottanut huomatakseen noita kahta naista heidän sipsuttaessaan seinävierien suojassa. Pian kuitenkin alkoi läheisen kirkon kello moikua jumalanpalvelukseen kutsuen, ja se hätkähdyttävä ääni toimitti madamen äkkiä maan päälle takaisin jähmetyttäväsi ja karmivasti. Hän seisahtui. "Mitä nyt?" hän sanoi. "Se ei voi tarkoittaa yömessua. Puuttuu vielä kolme tuntia keskiyöstä."

"Niin onkin", vastasi madame, pitkittäen jälleen kulkuansa, mutta verkallisemmin. "Aivan oikein; on enää neljä päivää jouluun. Eikö häntä sanota uskon apostoliksi, Margot?"

"Niinpä niin", virkkoi madame miettivästi. "Niinpä niin, meidän tulee uskoa — meidän tulee uskoa." Ja sillä ajatuksella hän kevensi jälleen mieltänsä niinkuin ihmiset erityisissä mielentiloissa menettelevät, käyttäen mitä kummallisimpia kohoja. Nyt hän jälleen asteli eteenpäin, jalat sipsutellen sydämen pamppailun mukaan ja käsi kallisarvoisella kääreellä, joka oli muuttava maailman hänelle toiseksi. Iljettävimmässä liejussa kimmeltelee toisinaan kirkkain fosforihohde; muutoin ei olisi ollut helppo käsittää, miten Touchet-kadun talosta saattoi tulla hetkellistäkään onnea!

Naiset olivat melkein saapuneet Greveturun laidassa sijaitsevan St. Gervais-kirkon luo, kun kamarineidon korvaan otti nopeasti hiipivien askelten ääni takaapäin. Se ei ollut tyynnyttävä ilmiö yöllä ja siinä paikassa. Heidän edessään oli pieni aukio, jonka yli pyyhälteli jäinen viima virralta; ja vaikka keskitorilla loimusi hiilipannu, jonka ympärille oli keräytynyt kaupunginvartion miehiä, olivat molemmat naiset vastahakoisia näyttäytymään paikassa, missä heidän osalleen saattoi tulla töykeätä kohtelua. Margot laski kätensä emäntänsä käsivarrelle, ja jonkun sekunnin he seisoivat kuunnellen, jyskyttävin sydämin. Askeleet lähestyivät — keveänä tepasteluna. Yhteisen vaikuttimen mukaan toimien naiset kääntyivät katsomaan toisiinsa ja pujahtivat sitten äänettömästi kirkonkuistin luomaan varjoon, painautuen muuria vasten ja seisten melkein hengittämättä.

Mutta onni oli heitä vastaan, tai tavoittajan katse oli harvinaisen läpitunkeva. He eivät olleet värjötelleet siinä montakaan sekuntia, kun hän juoksi esille — kumarainen olento, hento ja lyhyt. Hän hiljensi äkkiä vauhtiansa ja pysähtyi ihan heidän lymynsä kohdalle. Hetkinen jännitystä, ja sitte valjut kasvot, jotka sai näkyviin etäisen tulen kajastus, kumartuivat heitä kohti, ja piipattava, läähättävä ääni sopersi arasti: "Madame! Madame de Vidoche, suvaitkaa!"

"Saint Siege!" oihkasi kamarineito hämmästyksissään. "Sehän on totisesti lapsi!"

Madame melkein nauroi huojennuksesta. "Voi, kuinka säikäytitkään meitä!" hän sanoi "Luulin sinua väijyväksi mieheksi — varkaaksi!"

Tällä kertaa Margot nauroi. "Kuka sinä sitten olet?" hän kysyi astuen ripeästi esille, "ja minkätähden olet seurannut meitä? Sinulla näkyy olevan rouvan nimi hyvin selvillä", hän lisäsi terävästi.

"Tahdon puhutella häntä", vastasi poika vapisevin huulin. Hän tosiaan vapisi kauttaaltaankin pelosta ja kiihtymyksestä. Mutta pimeä peitti sen.

"Kas!" sanoi madame de Vidoche suopeasti. "No, puhu pois. Mutta sano minulle ensin, kuka olet, ja joutuin. On kylmä ja myöhä."

"Olen siitä talosta, missä kävitte", vastasi Jehan urheasti. "Näitte minut myös Les Andelysin majatalossa, kun olitte siellä illallisella, madame. Minä olin ovipoika. Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."

"Hui — hai!" huudahti Margot, ja hänen teki mielensä vastustaa. "Hän vain tahtoo kerjätä", hän väitti.

"No, sitte hän haluaa lahjaa!" huomautti kamarineito halveksivasti. "Noissa paikoissa kaivataan hyväntekijäisiä. Ja meidän pitää tässä jäätyä hänen sepustaessaan juttunsa."

Mutta säälistä tai uteliaisuudesta tahtoi madame kuulla häntä. Hän käski palvelijattarensa odottaa muutaman askeleen päässä. Ja heidän jäätyään yksikseen hän sanoi ystävällisesti. "No, mikä on asiasi? Sinun on kiirehdittävä, sillä nyt on kovin kylmä."

Madame säpsähti, ja hänen kätensä sujahti kääröön. "Tarkoitatko hra
Notredamea?" hän sopersi.

Poika nyökkäsi. "Hän — hän sanoi unohtaneensa erään seikan", hän pitkitti pysähdellen ja hytisten. "Hän — hän sanoi, että teidän pitää muuttaa erästä kohtaa, madame."

"Niinkö"! vastasi madame jäykästi; hänen sydäntään masensi ja ylpeyttään nostatti väliintulollaan poika, joka näkyi tietävän kaikki. "Mitä uutta, kuulehan?"

Jehan vilkaisi pelokkaasti olkansa yli. Mutta kaikki oli hiljaista.
"Hän sanoi unohtaneensa, että miehenne on tummaverinen", hän änkytti.

"Niin, tumma", jatkoi Jehan ponnistaen. "Ja niin ollen ei teidän sopinut nauttia sitä — taikaa itse."

Madamen silmät välähtivät suuttumuksesta. "Kas!" hän sanoi; "vai niin!
Ja siinäkö kaikki?"

"Vaan antaa se hänelle, mitään sanomatta" lisäsi poika äkillisen reippaasti ja lujasti.

Madame hätkähti ja henkäisi syvään. "Oletko varma siitä, ettet erehdy?" hän kysyi yrittäen tähystää pojankasvoja. Mutta niiden tulkitsemiseen oli liian hämärä.

"Ei muuta", vastasi poika peräytyen askeleen, mutta näköjään vastahakoisesti.

Margot oli kaiken aikaa siirtynyt pikku erin lähemmäksi ja tuli nyt ihan luokse. "Nyt, hyvä rouva", hän sanoi terävästi, "pyydän teitä lopettamaan. Tämä ei ole mikään sovelias paikka meille tähän aikaan yöstä, ja tuon pikku pirulaisen pitäisi olla omilla asioillaan. Ihan minä nykistyn viluun, ja noiden veneitten kitkuminen virralla panee minut ajattelemaan pitkiä hirsipuita ja ruumiita, niin että kylmät väreet karmivat selkäpiitäni! Ja vartiokin tulee tänne tuotapikaa."

"Hyvä on, Margot", vastasi madame; "minä tulen". Mutta hän katseli yhä poikaa ja viivytteli. "Olet siis varma, että sinulla ei ole muuta sanottavaa?" hän virkkoi hiljaa.

Madame piti hänen sävyänsä omituisena ja ihmetteli, minkätähden hän siekaili, — miksi hän ei rientänyt pois, ollessaan avopäin näin kylmällä. Mutta Margot hoputti häntä jälleen, ja hän kääntyi sanoen vastahakoisesti; "Hyvä on, minä tulen."

"Niin, tuleehan joskus joulukin!" nurkui palkollinen. Ja tällä kertaa hän suorastaan tarttui emäntänsä käsivarteen ja kiidätti hänet pois.

"Tuo ei ollut hyvä vastaus, Margot", virkkoi madame tovin kuluttua, heidän edettyään muutamia askeleita ja vilistäessään käsitysten Grève-turun yli, tuulta vasten puskien, "sillä nythän on enää neljä päivää jouluun! Sen olit unohtanut!"

"Jo totisesti lienettekin pyörällä päästänne, hyvä rouva!" sanoi kamarineito huonotuulisena. "En ole nähnyt teitä noin hyvällä mielellä kahteentoista kuukauteen, ja minut taasen pyrkii ihan painamaan maahan vilu ja vartion ja monsieurin pelko. Kylläpä te taisitte siellä kuulla oivallisia uutisia."

Mutta madame ei vastannut. Hän ajatteli viime joulua. Hänen miehensä oli lähtenyt kemuihin Kardinaalipalatsiin, joka oli silloin rakenteilla. Hän oli tarjoutunut mukaan, ja mies oli kiroten vakuuttanut hänelle, että jos hän tuli, joutuisi hän sen muistamaan kaiken ikänsä. Niinpä olikin hän jäänyt yksin kotiin — se oli hänen ensimäinen joulunsa Parisissa. Hän oli käynyt messussa ja sitten istunut päivän pitkän itkien kylmässä, loisteliaassa talossa. Puolet palveluskuntaa oli livistänyt liikkeelle, ja hänen kamarineitonsa oli ollut kärtyinen, ja tuntikausiin ei hän ollut nähnyt ketään lähellään.

Madamen silmät alkoivat jälleen hohtaa ja hänen sydämensä sykkiä mieluisassa vauhdissa. Jos hänen tahtonsa pitää paikkansa, niin he eivät lähde mihinkään pitoihin tai remutilaisuuksiin. Mutta mies pitää sellaisista ja näyttäytyy niissä edukseen. Ei, kyllä he lähtevät, ja hän istuu hiljaisena kuin hiiri kuunnellen, kun hänen miestään ylistellään, elvyttäjänään kaiken aikaa se suloinen tieto, että mies on nyt hänen — hänen omansa.

Hän ei ollut päässyt unelmistaan vielä heidän saapuessaan kotiin. Portinvartija torkkui kopissaan, veräjä oli raollaan. He pujahtivat pimeälle hiljaiselle pihalle ja sipsuttivat sen poikki taloon. Kaksi palvelijaa lojui nukuksissa eteissuojaman lattialla, ja vasemmanpuoleisesta pikku huoneesta he kuulivat toisten puhelua, mutta yksikään ei kurkistanut ulos. Onni ei olisi voinut olla heille myötäisempi. Keventyneesti ja kiitollisesti naurahtaen madame juoksi ylös isoja portaita ja suuren lampun alitse, joka valaisi niitä ja eteissuojamaa.

Margot seurasi, mutta hän tai hänen emäntänsä ei nähnyt, kuka seurasi heitä, — kuka oli seurannut heitä tuulisen turun yli, pitkin katuja ja kujia ja vieläpä hetkisen epäröittyään pihallekin ja taloon. Muuan palvelija, joka kuuli portaitten narahtavan heidän mennessään ja katsahti ulos, luuli näkevänsä pienen mustan haamun vilahtavan ylikertaan; mutta kun talossa ei ollut lapsia, ja tuo oli lapsi, jos mikään, luuli hän silmiensä pettäneen — ollen puolittain nukuksissa — ja meni ristinmerkin tehtyään takaisin haukotellen.

Poika ei osannut koskaan oikein selittää, — vaikka häneltä myöhempinä vuosina usein kysyttiin — mikä johti hänet antautumaan siihen vaaraan. Tosin hän ei uskaltanut palata Touchet-kadulle, ja hän oli vain kahdentoista vanha eikä tiennyt muutakaan suojapaikkaa. Mutta —

Hän pysähtyi portaiden päässä ja seisoi väristen ison lampun alla. Hänen edessään riippui raskaat oviverhot. Tuokion epäröittyään hän hiipi niiden välitse ja huomasi olevansa uhkeassa huoneessa, tilavassa, vaikka niukasti kalustetussa; se oli katosta valaistu ja laatuaan puolittain suojama, puolittain vierashuone. Vastapäätä kohosi korkea uuteen italialaiseen kuosiin sommiteltu marmoriuuni, ja molemmin puolin oli kaksi verhoilla peitettyä isoa ovikäytävää. Lattia oli laskettu parkettikuutioista, seinät alirajasta laudoitettu kastanjapuulla. Tulisijassa kumotti hiipuvaa hehkua pesänjalkojen lomitse, ja sen kumpaisellakin puolella kulki pitkin seinää sametilla päällystetty pitkä lavitsa. Liedelle oli asetettu kolmijalkaiselle jalustalle juomakolpakko, ja keskilattialla oli marmoripöydällä kulhossa namusia ja tarjottimelle sovitettuina pulloja ja laseja. Siihen aikaan, kun ihmiset söivät päivällistä yhdeltätoista ja illastivat kuudelta, oli tapana nauttia les épices et le vin du coucher ennen kuin mentiin makuulle yhdeksältä.

Poika seisoi kyyristellen ja kuunnellen omituinen, valjukasvoinen pikku olento heijastui kapeaan kuvastimeen, joka eräällä seinällä ulottui lattiasta katonrajaan. Täälläkin oli hyvin kylmä; ulkona hän olisi varmaan kuollut viluun. Hän kuuli molempien naisten liikkuvan ja puhelevan jossakin huoneessa vasemmalla; muutoin oli talossa hiljaista. Hän katseli ympärilleen, epäröitsi ja hiipi viimein varpasillaan lattian poikki eräälle oikeanpuoleiselle ovelle. Sitä peittävä verho laahasi kyynärän verran lattialla. Hän istuutui sen ja oven väliin, kietoi paksusta raskaasta kankaasta kulman jähmettyneiden raajainsa ympäri ja huokasi huojennuksesta. Hän oli päässyt jonkunlaiseen suojaan.

Hän aikoi nukkua, muttei voinut, sillä kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneinä kiihtymyksestä. Ainoakaan hisahdus talossa ei välttänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli pehmeän tuhan ripisevän takassa; hän kuuli eteissuojamassa nukkuvan miehen kääntyvän ja oihkaavan unissaan. Vihdoin avautui ovi ihan hänen lähellään.

Jehan liikahti hiukan ja tirkisti lymystään. Melu oli tullut madamen huoneesta. Hän ei kummastunut nähdessään tämän kasvojen pistäytyvän esiin. Madame työnsi piankin uutimen kokonaan syrjään ja tuli ulos, seisahtuen vähän matkan päähän hänestä kuuntelemaan tarkkaavasti. Hänellä oli yllään pehmeä, väljä kauhtana, ja arvattavasti hän oli avojaloin, koska liikkui äänettömästi.

Hän kuunteli hyvinkin minuutin, käsi povella. Sitte hän nyökkäsi ikäänkuin varmistuneena siitä, että kaikki oli kunnossa, ja astuen pöydän ääreen hän katseli sen kalustoa. Hänen kasvoillaan oli hieno myhäily, hänen poskensa hehkuivat heikosti, silmissä näkyi arka säihky. Lamppu tuntui antavan hänelle uutta viehkeyttä.

Nähtävästi hän ei löytänyt hakemaansa pöydältä, sillä hetkisen kuluttua hän kääntyi ja meni tulisijan luo. Hän otti kolmijalalta kolpakon, nosti kantta ja katsoi sisälle. Näkemänsä näytti tyydyttävän häntä, sillä hän vei kolpakon nopeasti pöydälle ja laski sen alas avoinna. Hän seisoi nyt selin Jehaniin, joten tämä ei kyennyt näkemään, mitä hän teki, vaikka tarkkasi hänen jokaista liikettään ja osittain arvasi. Suoriuduttuaan hommastaan hän kohotti kolpakon huulilleen, ja pojan sydän salpautui. Niin, salpautui! Hän nousi puolittain, kasvot valkeina. Mutta hän erehtyi. Madame vain suuteli viiniä ja peitti sen; sitte hän palautti kolpakon kolmijalalle, mutisten jotain sen yli kumartuneena, laskiessaan sen alas.

Poika lojui alallaan kuin lumottu, sillaikaa kun madame hiipi takaisin ovelleen, painaen kahta silkkitötteröä poveansa vasten. Kohottaessaan toisella kädellä uudinta hän äkillisen mielijohteen valtaamana kääntyi suutelemaan toisen sormenpäitä takkaa kohti. Verkalleen painui esirippu ja kätki hänen hohtavat silmänsä.

VII.

Hän oli tuskin kadonnut, kun poika kiihkeästi kuunnellessaan kuuli alikerran ison ulko-oven paiskautuvan auki ja vaistomaisesti vaipui jälleen alas. Kylmä hönkä tuulahti alhaalta. Karski ääni, jonka hän hyvin tunsi, kirosi jotakuta tai jotain eteissuojamassa, raskaat askeleet kompuroivat ylös portaita, ja samassa hra de Vidoche unisen palvelijan seuraamana työntyi uudinten läpi. Hän oli tulistunut väkijuomista, vaan ei päissään, sillä lattian poikki astuessaan hän loi nopean silmäyksen vaimonsa oveen — synkkää pahansuopaisuutta kuvastavan silmäyksen; ja vaikka hän kiukkuisesti sätti palvelijaa tulen päästämisestä sammuksiin, näytti hän puhuessaan ikäänkuin kuuntelevan ja tahtovan sadattelullaan osoittautua huolettomaksi.

Mies jupisi jotain puolustelua ja polvistui kohuttelemaan hiillosta, Vidochen katsellessa hänen puuhaansa äreästi. Hän ei ollut riisunut hattuansa ja viittaansa. "Onko madame ollut ulkona tänä iltana?" hän kysyi äkkiä.

Hetken äänettömyys. Sitte: "Ruokkoa lamppu, senkin nahjus! Etkö näe sen tupehtuvan? Tahdotko jättää minut pimeään? Sacré! Ihan tätä luulisi hoidostaan päättäen sikolääväksi!"

Mies oli tottunut potkimiseen ja morkkaamiseen, mutta hänestä tuntui kuin olisivat isännän oikut olleet saamassa uuden suunnan. Hänen asiansa ei kuitenkaan ollut ajatella. Hän siistisi lampusta karstan, otti viitan ja hatun ja teki lähtöä, kun Vidoche kutsui hänet takaisin. "Pistä pölkky pesään", hän käski, "ja anna minulle tuo juoma. Nom du diable, jopa on kylmä! Sinä olet nukkunut, senkin laiska koira!"

Mies vannoi, että niin ei ollut asian laita, ja hra de Vidoche kuunteli hänen vakuutuksiaan niinkuin olisi kuullut niitä. Todellisuudessa hänen ajatuksensa pyörivät muissa asioissa. Tapahtuukohan se tänään vai huomenna vai seuraavana päivänä? hän aprikoitsi itsekseen synkeästi. Ja mitenkähän se — tehoo? Lienenkö silloin täällä kotosalla, vai tultaneeko minulle kertomaan? Sairastuneeko hän kuihtumaan hitaasti ja kuolemaan johonkin näköjään tavalliseen tautiin, pappi vierellään? Vai herännenkö yöllä kuulemaan hänen kirkunaansa ja saamaan kutsun katselijaksi hänen tuskanväänteisiinsä, tukehduskohtauksiinsa, hänen rukoillessaan kaikilta pelastusta — pelastusta hirveistä kärsimyksistä. Hyvä Jumala! Hiki kihoili hänen otsalleen. Häntä värisytti. "Anna minulle tuo!" hän änkkäsi käheästi, ojentaen tutisevan kätensä. "Anna tänne, kuuletko!"

Mies oli lämmittämässä kolpakkoa, mutta nousi kiireesti ja ojensi sen isännälle.

"Aseta kynttilöitä huoneeseeni! Ja kuules — sinä nukut siellä tämän yötä. En jaksa hyvin. Mene nostamaan olkikuposi, ja ole joutuisa."

Vidoche kuunteli kolpakko kädessään, sillaikaa kun mies haki eteissuojamasta kynttilän ja muutamia peitteitä sekä ylikertaan palaten avasi oikealta oven — ei sitä, jota vasten poika lojui. Palvelija meni huoneeseen ja puuhasi siellä jonkun aikaa, isäntänsä istuessa kyyristyneenä tulen ääreen, ajatellen synkin kasvoin. Hän yritti kääntää ajatuksiaan Farincourtiin ja lähipäivien seurauksiin sekä moniin muihin seikkoihin, joita hänen mielensä oli viimeksi ollut liiankin hetas pohtimaan. Mutta nyt eivät hänen aatoksensa olleet määrättävissä. Ne palasivat yhä uudestaan vasemmanpuoleiselle ovelle. Hän huomasi kuuntelevansa, odottavansa, vilkuvansa siihen vaivihkaa. Ja tätä saattaisi kestää päiväkausia. Dieu! talosta koituisi helvetti! Hänen täytyi lähteä pois. Hän päätti matkustaa jollakin verukkeella, kunnes — kunnes joulu olisi sivuutettu.

Hän vavahti, kirosi itseänsä hiljaa houkkioksi ja joi yhdellä siemauksella puolet mausteviinistä. Laskiessaan kolpakon huuliltaan hän kuuli selkänsä takaa hisauksen ja vilkaisi hätkähtäen olkansa yli. Mutta rasahdus tuli nähtävästi likeisestä huoneesta, missä palvelija liikkui, ja toistamiseen kiroten Vidoche tyhjensi kolpakon ja laski sen pöydälle.

Hän oli tuskin tehnyt sen, kun oikaisihe äkkiä suoraksi ja jäi siihen asentoon kotvaseksi, suu puoliavoinna, silmät tuijottavina. Hänet valtasi jonkunlainen kouristus. Hampaat loksahtivat yhteen. Hän hoippuu ja harasi kiinni pöydänlaidasta. Kasvot punertuivat — purppurankarvaisiksi. Aivot näyttivät olevan pakahtumaisillaan, silmät veristyivät. Hän yritti parkaista, hälyttää, hengähtää, mutta kurkku oli kuin ruuvipihtiin pusertunut. Hän oli tukehtumaisillaan ja huojui jaloillaan, kun mies sattumalta astui ulos makuuhuoneesta.

Hirveällä ponnistuksella sai Vidoche puhutuksi. "Kuka — valmisti — tämän?" hän ähkäisi.

Palvelija hätkähti, hänen ulkomuotonsa säikäyttämänä. Hän vastasi kuitenkin itse sekoittaneensa mausteet.

"Katso — kolpakon — pohjaan!" sopersi Vidoche kamalalla äänellä. Hän heilui edes takaisin ja pysyi pystyssä ainoastaan pöydästä pidellen. "Onko siellä — siellä mitään?"

Palvelija oli hirveästi säikähdyksissään, mutta hän älysi totella. Hän otti kolpakon ja tirkisti siihen. "Onko — siellä — jauhetta?" kysyi Vidoche, jonka kasvot vääntyivät kauhistavaan värveeseen.

"Siellä on — jotain", vastasi mies kalisevin hampain. "Mutta sallikaa minun noutaa apua, monsieur. Te ette voi hyvin. Te olette —"

"Kuoleman oma!" huusi eksytetty murhaaja, ja hänen äänensä kohosi sanomattoman epätoivon ja kauhun kirkunaan. "Kuoleman oma! Olen myrkytetty! Vaimoni!" Sen sanan parkaistessaan hän horjahti. Hän menetti otteensa pöydänlaidasta. "Haa, mon Dieu! Armoa! Armoa!" hän rääkyi.

Samassa hän vääntelehti pitkällään lattialla ja kiljui huikeasti — niin hirvittävästi, että siinä silmänräpäyksessä ovet lennähtivät auki ja nukkujat heräsivät, ja heti oli huone — vaikka lamppu oli pirstautunut sammuksiin hänen kamppailussaan kumoutuneena — täynnä kynttilöitä ja säikähtyneitä kasvoja ja lyyhistyneitä olentoja ja naisia, jotka tukkivat korvansa ja itkivät. Oviaukkoihin ahtautui lisää kasvoja, portailta kajahteli hälytyksen ääniä. Kaikkialla oli tuoksinaa ja hyörivää tepastusta. Yksi juoksi hakemaan lääkäriä, toinen pappia, kolmas vartiota. Talo näytti saaneen äkillisen elämän; vieläpä pihallakin, missä portinvartija oli kapaissut paikaltaan ja ovet ammottivat avoinna, parveili ällisteleviä vieraita, jotka tuijottivat ikkunoihin ja vilahteleviin kynttilöihin ja kyselivät, kenen oli talo, tai vastasivat, että se oli hra de Vidochen.

Oli ollut. Mutta nyt jo se mies, joka oli vastikään mennyt ylikertaan niin täynnä voimaa ja katalaa juonimista, makasi henkitoreissaan, puhumattomana, kuolemankielissä. Hänet oli nostettu makuulavalle, jonka joku oli raahannut viereisestä huoneesta, ja ensimältä ei ollut suinkaan puuttunut auttajia tai kerkeitä käsiä. Yksi päästi auki hänen kaulahuivinsa ja toinen ihokkaansa, ja pari kolme kylmäverisintä piteli häntä kouristusten kohdatessa. Mutta sitte kuiskattiin taikasana: "myrkkyä!" ja yksitellen kaikki, hänen vastaanottajanaan ollut mieskin ja madamen kamarineito, vetäysivät loitolle ja jättivät nuo kaksi kahden kesken. Tuhankarvainen ruumis virui makuulavalla, ja pökertyneenä ja kauhuissaan kyyristeli madame sen yli; mutta palkolliset seisoivat syrjässä tiheänä piirinä ja katselivat kohtausta synkein ja pelokkain kasvoin, toiset koneellisesti pidellen kynttilöitä, toisilla yhä käsissään kulhot ja pesuvadit, joita he eivät rohjenneet käyttää, tuon sanan kiertäessä alituisena supatuksena.

Näytti siltä kuin olisivat syyttävät tavut tunkeutuneet seinien ulkopuolellekin, sillä ensimäisenä saapui kaupunginvartion kapteeni, ennen lääkäriä tai pappia. Hän harppasi kalisevin miekoin ylös portaita, työnsi uutimet sivulle ja seisoi katsellen kummallista kohtausta, jota lukuisat kynttilät hujan hajan pideltyinä valaisivat kuin näyttämöryhmää. "Kuka se on?" hän kysyi hiljaa, koskettaen likeisimmän palvelijan käsivartta.

Mies luimisteli hänen edessään. "Kuollut, tai jokseenkin", hän kuiskasi. "Niin, monsieur."

"No, miksi lemmossa siis toljotatte kaikki kuin palkatut murehtijat hautajaisissa?" sadatteli soturi. "Ja vielä jättävät madamen yksikseen. Myrkkyä, hä? Vai niin!" ja hän vihelsi hiljaa. "Sentähden te siis tuijotatte kuin olisi miehessä rutto? Suuria ämmälaureja koko joukko! Mutta tässä tulee lääkäri. Pois tieltä nyt", hän lisäsi ylenkatseellisesti, "älköönkä yksikään lähtekö huoneesta".

Hän astui esiin lääkärin kanssa, ja jälkimäisen polvistuessa tekemään tutkimustansa kapteeni mutisi joitakuita lohdutuksen sanoja madamen korvaan. Hän olisi kuitenkin voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä toinen ei häntä kuullut tai ottanut huomatakseen. Madame oli kutsuttu niin äkkiä, ja tapaus oli niin kerrassaan katkaissut hänen ajatustensa langan, että hän ei ollut vielä yhdistänyt miehensä sairautta mihinkään omaan toimenpiteeseensä. Hän oli täydellisesti unohtanut illan yrityksen, sen aavistukset ja toiveet. Toistaiseksi häneltä säästyi se kauhu. Mutta tämä sairaus yksistään riitti lannistamaan hänet, turruttamaan hänet kaikelle viihdytykselle tylsäksi. Hän ei enää muistanut miehensä kylmäkiskoisuutta, vaan ainoastaan niitä menneitä päiviä, jolloin tämä oli tullut hänen maalaiskotiinsa mustapartaisena ja rohkeasilmäisenä Apollona sekä kosinut häntä rajusti ja vastustamattoman voimakkaasti. Kaikki hänen vikansa, kaikki loukkauksensa olivat nyt häipyneet rakastavan vaimon mielestä, johon palautuivat hänen kauneutensa, reippautensa, kuohahtelevat tunteensa ja urheutensa. Kamala tuska kouri surevan sydäntä, kun hän huomasi miehensä sydämen lakanneen tykkimästä. Hän tirkisti valkeakasvoisena lääkärin silmiin, odottaen ahdistuneesti tämän huulten liikkuvan. Jos hän lainkaan muisti matkaansa Touchet-kadulle, niin se tapahtui ainoastaan ajatellen, kuinka rauenneita nyt olivat hänen toiveensa. Mies, jonka hän tahtoi voittaa takaisin, oli ainiaaksi erinnyt hänestä!

Lääkäri pudisti päätänsä vakavasti suoristautuessaan. Hän oli yrittänyt iskeä potilaasta suonta, odottamatta tässä hätätilassa parturin kutsumista paikalle; mutta veri ei juossut. "Se on turhaa", hän sanoi. "Teidän tulee koota rohkeutenne, madame. Enemmän rohkeutta kuin yleensä vaaditaan", hän jatkoi juhlalliseen, melkein ankaraan tapaan. Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi kapteenin silmäyksen. Hän teki tälle merkin.

"Hän on kuollut", vastasi lääkäri verkalleen. "Ja tehtäväni ulottuu pitemmällekin, madame. Velvollisuuteni on sanoa, että hänet on myrkytetty."

"Myrkytetty, sanoin, madame", muistutti lääkäri melkein tylysti.
"Vanhemmalla miehellä voitaisiin näitä oireita tulkita halvaukseksi.
Mutta tässä tapauksessa ei. Hra de Vidoche on myrkytetty."

"Olette selvillä siitä seikasta?" virkkoi vartion kapteeni. Hän oli harmaapäinen vanhanpuoleinen mies, äskettäin siirretty taistelukentältä Parisin roskaväen kaitsijaksi, ja hänen luontaista suopeuttaan ei ollut pahuuden naapuristo kokonaan häivyttänyt.

"Täydellisesti", vastasi lääkäri. "Ja siitäkin, että myrkky on ehdottomasti annettu hänelle viime tunnin aikana."

Madame nousi väristen vainajan viereltä. Tämä uusi hirmu, paljoa pahempi kuin kuoleman kauhu, tuntui työntävän hänet ruumiin luota, nostavan heidän välilleen raja-aidan. Pehmeä valkoinen kauhtana, jonka hän oli heittänyt ylleen rientäessään vuoteeltaan, ei ollut hänen poskiansa valkoisempi; kynttilät eivät kiiluneet kirkkaammin kuin hänen säikystä laajenneet silmänsä. "Myrkytetty!" hän mutisi. "Mahdotonta! Kuka hänet olisi myrkyttänyt?"

"Siinäpä juuri kysymys, madame", vastasi vartion kapteeni, ei ilman sääliä — ja ihailua. "Ja jos, kuten kuulimme, myrkky on annettu tunnin kuluessa, ei siihen kai ole vaikea saada vastausta. Älköön yksikään lähtekö huoneesta", hän jatkoi viiksiänsä kierrellen, "Missä on kamaripalvelija, joka oli hra de Vidochen luona?"

Mies astui esiin ryhmästä, vapisten pelosta, ja kertoi lyhyeen kaiken tietämänsä; hän oi jättänyt isäntänsä tavallisessa voinnissa ja tavannut hänet jonkunlaisen setken kohtaamana; Vidoche oli käskenyt hänen kurkistaa kolpakkoon, ja sen pohjalla hän oli havainnut sakkaa, jota ei olisi pitänyt siellä olla.

"Hyvä on. Tahdon nyt puhutella madamen kamarineitoa", sanoi kapteeni.
"Kuka hän on? Kai hän on täällä. Astukoon esiin."

Kymmenen kättä oli kerkeitä osoittamaan hänet, kymmenisen kynttilää kohotettiin, jotta chevalier du Guet saisi nähdyksi hänet paremmin. Hänet työnnettiin, tyrkittiin, pakoitettiin eteenpäin, kunnes hän seisoi vapisten siinä, missä mies äsken. Mutta ei kauvan. Kapteenin ensimäinen kysymys oli vielä huulilla, kun nainen äkkiä epätoivoisesti liikahtaen heittäysi polvilleen hänen eteensä ja parkaisi lamaannuttavan kauhun tilassa ryömien, että hän tahtoi ilmaista kaikki — kaikki! Kaikki, jos he päästäisivät hänet menemään! Kaikki, jos he eivät kiduttaisi häntä!

Kapteenin kasvot kävivät ankariksi, hänen suupieliinsä tuli jäykkä piirre. "Puhu!" hän sanoi lyhyeen ja luoden nopean syrjäsilmäyksen hänen emäntäänsä, joka seisoi kuin kivettyneenä. "Puhu, mutta silkkaa totta, vaimo!" ja ihmetyksen ja pelon sorina kiersi piiriä.

On syytä mainita, että Ranskassa siihen aikaan erityisesti kammottiin salamyrkytyksen rikosta, etenkin miesten myrkyttämistä vaimojensa toimesta. Sitä luultiin yleiseksi; sitä epäiltiin monissa todistamattomissa tapauksissa. Miehet tunsivat olevansa naisten armoilla, joilla heidän vuode- ja pöytäkumppaneinaan oli usein vaikutin ja aina tilaisuus; ja rikoksen helppoon toimeenpanoon ja vaikeaan keksimiseen suhtautui se ankaruus, jolla sitä ilmisaatuna palkittiin. Condén prinsessan korkea arvo — hän kun oli syntyään Tremouille ja avioliitossaan kuului Bourbonien kuningassukuun — ei kyennyt säästämään häntä kidutuksesta, kun häntä epäiltiin tästä; ja huomattavan miehen äkillinen kuolema riitti usein alistamaan hänen palvelijoitaan ja olletikin hänen vaimonsa uskotun silloisen oikeudellisen tutkistelun kauhuihin. Madamen kamarineito tiesi kaiken tämän. Sellaiset seikat olivat hänen luokkansa vasituisia puheenaineita, ja hän heitti sikseen sekä uskollisuuden että ymmärtäväisyyden, joutuessaan sen hirveän pelon valtaan, että oikea hetki siirtyisi ohi ja joku muu ehtisi hänen edelleen.

"Kyllä! Kyllä! Kaikki!" hän kirkui. "Ja minä vannon sanani todeksi! Hän meni erääseen Tournelles-korttelin taloon tänä iltana!"

"Rouva tuossa! Hän viipyi tunnin. Minä vartosin ulkopuolella. Takaisin tullessamme juoksi joku poika perässämme ja puheli hänen kanssaan St. Gervais'n kuistin juurella. Hän lähetti minut pois, ja minä en tiedä, mitä asiata pojalla oli. Mutta kotiin päästyämme, ja kun hän luuli minun nukkuvan, hän hiipi ulos huoneesta ja tuli tänne ja pani jotain tuohon kolpakkoon. Minä kuulin hänen menevän ja livahdin ovelle, ja verhojen raosta minä näin hänen tekevän sen, mutta minä en tiennyt, mitä se oli taikka mitä hänellä oli mielessä. Olen puhunut totta. Mutta minä en tiennyt, en tiennyt! Minä vannon, että minä en tiennyt!"

Kapteeni vaiensi hänen vakuuttelunsa tuimalla liikkeellä ja kääntyi hänestä syytettyyn. "Madame", hän sanoi matalalla, epävarmalla äänellä, "onko tämä totta?"

Iskun kohtaama seisoi painaen molemmin käsin rintaansa ja katseli marmorikasvoin, ei häneen, vaan hänen ylitseen. Hän näytti tuskin hengittävän, niin täydellinen oli häntä kahlitseva kamala hiljaisuus. Kapteeni luuli, että hän ei kuullut, ja aikoi toistaa kysymyksensä, mutta silloin hän liikutti huuliansa omituisen koneellisesti ja puhui vaivaloisen ponnistuksen tehtyään. "Onko se totta?" hän kuiskasi — tuossa lamaantuneessa hiljaisuudessa kuului selvästi joka tavu, ja heti hänen ensi sanastaan joutuivat muutamat naiset puistatusten valtaan — "onko totta, että olen surmannut mieheni? Kyllä, minä olen surmannut hänet. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Rakastin häntä — minulla ei ollut ketään muuta rakastaakseni — ja olen surmannut hänet. Jumala on sallinut näin sattua tässä maailmassa. Te olette todellinen, ja minä olen todellinen. Tämä ei ole unta. Hän on sallinut."

"Mon Dieu!" jupisi kapteeni, erään naisen purskahtaessa äänekkääseen itkuun. "Hän on mielipuoli!"

Mutta madame ei ollut järjiltään, tai hän oli seonnut vain hetkellisesti. "On kummallista", hän pitkitti vääntyvin huulin, mutta samalla tasaisella äänenpainolla, joka kuulijain korvissa sointui pahemmalta kuin mikään julma julistaminen, "että semmoista voi sattua. Jumala ei saisi sitä sallia, sillä minä rakastin häntä. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Minä — mutta kenties herään pian ja huomaan nähneeni unta. Tai kenties hän ei ole kuollut. Onko hän? Haa, onko, mies? Sanokaa!"

Viime sanat kirposivat hänen huuliltaan äkillisenä hurjapäisenä tiedustuksena, ja samalla hän havahtui ikäänkuin horrostilasta. Hän hypähti lääkäriä kohti, katsoi sitten äkkiä kääntyen ruumiiseen ja heittäysi sen yli kamalaan nauruun ratketen. Hänen kimakat raivonpurkauksensa täyttivät niin ilman, kajahtelivat niin kammottavasti alikerran tyhjässä eteissuojamassa, tunkeutuivat niin repivästi aivoihin, että kapteeni paineli käsillään korviansa ja miehet vetäysivät taaksepäin, katsoen naisiin.

"Hoivatkaa häntä!" sanoi kapteeni polkien jalkaa raivostuksissaan ja puhutellen lääkäriä. "Minun on otettava hänet mukaani, mutta tällaisena en voi häntä viedä. Hoivatkaa häntä, mies. Antakaa hänelle jotakin, rohtoa, vaikka myrkkyä — mikä vain vaientaa hänet! Hänen parkunsa kaikuu korvissani vielä vuoden kuluttua. No, vaimo, mitä nyt?" hän jatkoi kärsimättömästi. Madamen kamarineito oli koskettanut hänen käsivarttaan.

"Poika!" mutisi tämä. "Poika!" Hänen hampaansa löivät loukkua kauhusta. Hän viittasi palkollisten tiheimpään ryhmään, isoihin oviverhoihin päin, jotka sulkivat näkyvistä portaat.

Kapteeni seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, muttei nähnyt muuta kuin säikähtyneitä kasvoja ja kyyristeleviä vartaloita. "Mikä poika?" hän ärähti. "Mitä tarkoitat?"

"Poika, joka juoksi meidän perässämme kirkolle", vastasi toinen. "Näin hänet juuri-ikään — tuolla! Hän seisoi tuon miehen takana, kurkistaen hänen kainalostaan."

Kolmella harppauksella pääsi kapteeni osoitetulle paikalle. Mutta siellä ei ollut mitään poikaa — sellaista ei näkynyt missään. Vieläpä vakuuttivat lähellä seisseet peljästyneet palkolliset, että he eivät olleet nähneet mitään poikaa — että siellä ei ollut voinut olla sellaista katselijaa. Kapteeni ei suurestikaan välittänyt heidän vakuutuksistaan, arvellen heidän pitäneen silmällä ainoastaan madame de Vidochea; mutta se tosiseikka jäi varmaksi, että poika oli poissa, ja etsijä palasi ähmissään ja ymmällä, — enemmän kuin puolittain taipuisana ajattelemaan, että tuo väite saattoi olla tekeytymistä kamarineidon taholta, jolloin kuitenkin oli mahdoton oivaltaa, mitä hyötyä siitä saattoi olla tälle. Hän kysyi naiselta karskisti, minkä ikäinen se poika oli.

"Noin kahdentoista", vastasi tämä vilkaisten hermostuneesti olkansa yli. Hän alkoi tosiaan kuvitella, että poika oli henkiolento, sillä mikä olikaan saattanut toimittaa hänet tänne? Miten oli hän tullut sisälle? Ja mihin oli hän kadonnut?

"Millaisissa pukimissa hän oli?" kysyi kapteeni vihaisesti, kätensä heilautuksella torjuen palkolliset, jotka olisivat uteliaina tunkeutuneet hänen lähelleen.

"Mustassa sametissa", vastasi kamarineito. "Mutta hänellä ei ollut lakkia. Hän oli avopäin. Ja silmääni pisti, että hänellä oli musta tukka ja siniset silmät."

"Oletko varma siitä, että täällä näkemäsi poika oli sama, joka seurasi teitä ja puhutteli madamea kadulla?" tivasi kapteeni. "Varo väitteitäsi, vaimo!"

Kamarineito takasi jyrkästi, että niin ei ollut käynyt, ja yhtä jyrkästi, että poika ei ollut voinut seurata heitä taloon salavihkaa. Tässä kohden tiedämme hänen erehtyneen; mutta hän uskoi niin, ja siihen uskoon joutui kyselijäkin.

Kapteeni hieroi otsaansa peräti epätietoisena. Jos poika oli sen konnan lähetti, jonka luona onneton nainen oli käynyt, niin mikä oli saattanut tuoda hänet taloon? Minkätähden oli hän uskaltautunut murhanäyttämölle? Jollei — jollei hänen asianaan tosiaan ollutkin valvoa tapauksen kulkua ja aiheen ilmetessä varoittaa isäntäänsä!

Kapteeni älysi sen yhtäkkiä, ja työntäen palkolliset sivulle hän lähetti kolme tai neljä miestä kiireimmiten Touchet-kadulle. "Pardieu!" hän huudahti, pyyhkien otsaansa heidän mentyänsä, "olin vähällä unohtaa sen roiston! Varmastikin hän houkutteli onnetonta! Mutta nyt lienen pyydystänyt kaikki — rouvan, neitokaisen, miehen, paholaisen!" Hän merkkasi kunkin sormeansa näpäyttäen. "Puuttuu vain se poika. Arvattavasti löytyy hänkin Touchet-kadun varrelta. Sikäli hyvä. Mutta tämä on iljettävää työtä", pitkitti vanha soturi sadattaen, katsellessaan karsaasti ryhmää, joka saarsi madamea ja lääkäriä. "Siitä tulee jatkoksi — huh! se on hirveätä. Olisi armeliasta antaa hänelle annos nyt ja lopettaa kaikki."

Mutta kukaan ei ottanut sitä vastuuta, ja niinpä ne harvat, jotka olivat liikkeellä hyvin varhain sinä aamuna, näkivät kummallisen ja kaamean saattueen kulkevan Parisin katuja, — noita katuja, jotka ovat nähneet niin monia kammottavia ja lukemattomia eriskummallisia ilmiöitä. Tuntia ennen päivänkoittoa kannettiin Hotel Vidochesta aseellisten miesten piirittämät paarit, toisilla kädessään soihtu ja toisilla peitsi tai tapparakeihäs, ja kulkue eteni verkalleen pitkin St. Denis-katua. Yö oli pimeimmillään. Halleissa makailevat kodittomat kurjimukset kompuroivat ylös kävelemään henkensä edestä tai jäätyivät vitkalleen ruumiiksi.

Mutta on pahempaakin kuin taivasalla kuoleminen, pahempaa ainakin kuin se kuolema, joka tulee suopeana puudutuksena. Ja jotkut heistä tiesivät sen — jopa he kaikki. Köyhinkin hylkiö, jonka yllätti sainioiden loimu hänen värjötellessään kuistilla tai ulkovajassa, — raihnaisinkin kerjäläinen, joka kurkisti piilostaan kalskeen ja töminän hätkähdyttämänä, tiesi itsensä onnellisemmaksi kuin Châtelet-tyrmään kuljetettava kuninkaan vanki ja riepujansa syleillen kiitti taivasta siitä.

VIII.

Kun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun talosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen perässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin saavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä ystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli nuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti lapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen ritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä pitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen päättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.

Hän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja varoittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle. Mutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa yli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan kiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, — juolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti. Mahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se tähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut, vai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta terävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen suunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa, ennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta tämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä pyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa rankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti pojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.

Hän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli esitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta ajattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi oviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman mitään omantunnon nuhteita.

Mutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten tarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja kyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen kuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta sanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt viimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika tiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja jäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta talosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta miten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan, yli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien ohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan, ehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi. Kun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien etäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän oli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut. Hänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli tuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!

Hän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja tuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun äkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli melkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen kulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan korkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin purevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut vanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin hän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä levottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin kuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen ankeuteensa.

Luonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus nukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten uudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään uneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin nousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.

Avattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella, rasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti täydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista katumurretta. "Hän on karkuri!" virkkoi ääni lisäten pari kolme tarpeetonta valaa. "Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin se puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se maitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta kiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli katkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua, joiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen pieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja; likainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. "Hohoo!" hän hykähti; "sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin muutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi."

Hän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän ei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. "Morbleu!" hän kirosi. "Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!"

Toiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti. Keskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin heidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä hopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale alkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat pehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen ei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli hallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli valju, mykkä, tylsä.

"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!" virkkoi muuan tiirottaen hänen kasvoihinsa.

"Vielä mitä!" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan päähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen ikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. "Siinä näätte!" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. "Ajua hänellä on. Kysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme."

"On aina, puku toki pätee", tuumi toinen. "Ei tarvita minkään Armand Jean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni. Ja tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen suhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka päivä löydä tryffeleitä."

"No", kysyivät hänen tyhmemmät kumppaninsa, joiden silmät alkoivat säihkyä voitonhimosta, "mitä siis, Bec de Lièvre?"

"Jos viemme hänet takaisin kotiinsa, me rehelliset torikantajat, niin mikseikäs meitä palkittaisi? Mitäs sanotte, veikkoset?"

"Oiva aatos!" sanoi muuan. Samaten toinen. Loput nyökkäsivät. "Kysy siltä, missä se asuu, ollessaan kotona."

He kysyivät. Mutta Jehan pysyi mykkänä. "Väännä sen käsivartta!" neuvoi viimeinen puhuja. "Kyllä se pian sanoo. Tai pistä sormesi sen silmään uudestaan. Helkkarissa, olisikohan se vekara mykkä!" jatkoi mies tähystäen kummastuneesti pojan älyttömiin kasvoihin ja kiillottomiin silmiin.

"Kai minä hänelle kielen löydän", vastasi äskeinen tutkistelija silmäänsä vilkuttaen. "Hei, poikaseni, vastaa nyt ennen kuin sinua sattuu, vastaatkos? Missä sinä asut?"

Mutta Jehan pysyi vaiti. Roisto kohotti kätensä. Seuraavana hetkenä se olisi iskenyt, mutta viime tingassa tuli keskeytys. "Nom de ma mère!" huudahti lähistöllä joku kummastuneesti. "Siinähän on minun Jehanini!"

Saalistajista kääntyi kaksi kiukkuisesti häiritsijään, joka oli keskimittainen ketunsilmäinen mies ja kantoi nälkiintynyttä apinaa olallaan. "Kuka pyysi sinua puhumaan?" ärähti toinen. "Mene matkoihisi, miekkonen, tai näverrän sinuun reiän!" huusi toinen.

"Mutta se on minun poikani!" vastasi tulokas, ihan vapisten ilosta ja ihmetyksestä.

"Sinun poikasi?" huusi Bec de Lièvre halveksivasti. "Sen olet tosiaan näköinenkin! Kyllä näyttää kuin aterioitsisit kultalautaselta joka päivä ja käyttäisit pikku herttuaa kantopoikanasi, jo vain! Laputa siitä, mies; älä yritä peijata meitä, tai sinun käy huonosti!" Ja vihaisesti muljauttaen hän kääntyi uhriinsa. Mutta vaikka näytösmies oli arkimus, ei häntä voinut masentaa niin helposti. "Poika se peijaa teitä!" hän väitti. "Te luulette häntä teikariksi! Mutta hänellä on vain näytöspukunsa yllään. Hän on ilmassahyppijän apupoika, uskokaa pois. Hän kierteli tasapainotaiturina minun matkassani kaksi vuotta. Viime marraskuussa hän karkasi. Jos ette usko minua, niin kysykää apinalta. Katsokaa, apina tuntee hänet."

Bec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä tuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun se hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin inhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin paatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta hänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin olisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.

Anastajat katsoivat toisiinsa. "Vekaran kirotut vaatteet ne meitä petkuttivat", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. "Ne me ainakin otamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki, ilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi."

Mutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista hytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — "ja se on enemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi", hän lisäsi — niin he alkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta kauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.

Mestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta ja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki miehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.

Näytösmiehen silmät välähtivät julmasti. "Niin mieltynyt häneen", hän vastasi pilkallisesti, "että kun saan hänet kotiin, minä — ka, en minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka pieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle rahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte Jehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä opetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla."

"Sinä olet kumma mies", virkkoi toinen. "Hitto vieköön, näytätpä siltä kuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa."

"Niin onkin", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan. "Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun tämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri tuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä. Aion aterioida — hänestä!"

"No, mikä mistäkin pitää", vastasi haarahuulinen kerjäläinen välinpitämättömästi. "Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun puolestani valmistaa sen mielesi mukaan."

"Sen teen", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan melkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: "Bon appétit!" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen osan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin välittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.

Hänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien sokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä helpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä varovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen vapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka oli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä säilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti. Hän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän oli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää kiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin eteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä, jähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan ilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.

Ensimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista tunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän rankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän nautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti, jotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja lukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle koituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät mielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.

Mutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä. Hän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän toisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte hän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä vilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut kostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.

Ihmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä tämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat yhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään ei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai oikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot ja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen, nyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli omat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut pojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa näytösmiehen ullakkokamariin.

Tuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi asemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili vastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja sieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo kerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan. Seuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni virkkoi: "Seis! mikä poika tuo on?"

Näytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti ivallisesti. "Mitä se teihin kuuluu, isä?" hän sanoi yrittäen väistää sekaantujaa sivuliikkeellä. "Ei ainakaan teidän laumanne lampaita."

"Ei, mutta sinä olet!" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä. Hän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. "Sinä olet! Ja jollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö, niin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!"

"Diable!" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. "Kuka sitten olettekaan?"

"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta.
Mitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!"

Sillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi melkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan rosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä ja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä — uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä Montfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta häntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden innostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia mestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän mukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään keventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin ajatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen, että itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi hänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili haitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa, missä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana ei olisi ollut hetkeäkään turvassa.

Tämän miehen ankara ääni se sai näytösmiehen seisahtumaan. Mestari Viekassilmä häkeltyi. Sitte hän mutisi, että poika oli hänen apupoikansa, että hänen isännyytensä oli pätevä. Hän sanoi sen jurosti.

"Sitä ajattelinkin. Mutta käyttävätkö temppuilijain pojat hopeanappisia mustia samettivaatteita?"

"Hänet varastettiin minulta", selitti näytösmies kiihkeästi. Hänellä oli hyvä omatunto vaatteiden suhteen. "Olen juurikaan saanut hänet takaisin, isä."

Pappi puhui nopeasti ja melkein kiihtyneesti. Hän tähysti poikaa tarkoin kaiken aikaa, pidellen häntä käsivarren mitan päässä. "Missä hän esimerkiksi vietti viime yön?"

Näytösmies levitti kätensä ja kohautti hartioitaan. "Mistä minä tietäisin?" hän sanoi. "Minä en ollut hänen mukanaan."

"Entä sitte?" tuumi Viekassilmä. "Voin vannoa asiani oikeaksi. Poika on minun."

"Ja minun!" vastasi isä Bernard tarmokkaasti. "Hän on se, jota kaipasin!" Papin silmät sädehtivät, hänen runkonsa näytti paisuvan riemusta. "Deo laus! Deo laus!" hän lausui niin kaikuvasti, että kourallinen vetelehtijöitä, jotka olivat kerääntyneet ympärille tuijottamaan ja värisemään, kavahti taaksepäin säikähtyneenä ja teki ristinmerkkejä. "Poika kuuluu minulle! Jumala on toimittanut hänet tielleni tänään yhtä selkeästi kuin olisi enkeli taluttanut minua kädestä. Ja hän lähtee mukanani, hän lähtee mukanani. Joutavia, mies!" — näytösmiehelle, joka seisoi yrmeänä hänen edessään — "älä uskallakaan murjottaa minulle. Poika tulee kanssani, sanon. Tarvitsen häntä erääseen tarkoitukseen. Voit tulla sinäkin, jos haluat."

"Châteletiin", vastasi isä Bernard armottomasti naurahtaen. "Et näy pitävän siitä aatoksesta. Mutta tee miten mielit."

"Mon Dieu! Mutta ette vain otakkaan!" huudahti näytösmies. Raivostus hääti hetkeksi pelon. Hän tarttui lapsen käsivarteen. "Hän on minun poikani! Häntä ei viedä, sen sanon!" huusi hän melkein vaahdoten vimmasta. "Hän on minun!"

"Epatto! Elukka! Hirtehinen!" jyrisi pappi vastaukseksi. "Käden käänteessä voisin sinkauttaa sinut viereiselle kadulle. Hellitä, tai minä — kas, hyvä on itsellesi, että tulet järkiisi. Mene nyt! Matkoihisi — tai yhdestä ainoasta sanastani rientäisi tähän kymmenenkin apuria, jotka —"

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä näytösmies peräytyi masentuneena ja seisoi loitompana väkijoukossa, ilkeyden ja raukkamaisen pelon taistellessa hänen kasvoillaan. Pappi otti pojan leppeästi syliinsä ja katseli tätä. Hänen kasvonsa kävivät silloin ihmeellisen lauhkeiksi. Synkät silmäkulmat silisivät, huulten jäykkä piirre katosi. "Toimittakaa hiukan vettä"; hän sanoi likeisimmälle miehelle, isolle tummapintaiselle etelämaalaiselle. "Lapsi on pyörtynyt."

Mutta isä Bernard pudisti päätänsä. "Ei, poikani", hän sanoi säveästi;
"Hän, joka johdatti minut tänne tänään, pitää pienokaisen hengissä
hiukan kauvemmin. Jumalan tiet eivät milloinkaan pääty umpikujaan.
Tuokaa vettä. Hän on vain tainnuksissa."

IX.

Siitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa Brillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen uskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt Parisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen kummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen joutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen vaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin mielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin vilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä tekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä, Louvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa. Pahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche oli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki. Hänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä joulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin kanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että uteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos hän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei sitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin miehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun viimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin huomatuksi.

Halukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan Châteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään vangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen, miltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä. Mutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin piinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään hänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi — vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä vuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata — että tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi, epäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa, lukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla vapaa pääsy kaikin ajoin. "Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä", hän sanoi sadattaen. "Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta tänään hänen pitää saada hiukan rauhaa."

Tässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se pani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti silmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja penkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies? Tietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet, niin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen tiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin nimeä mainittaessa aina välillä.

Luultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta myöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty määräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja kaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi aamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa vielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli sen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse kuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä oli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia olisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset vallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia, toivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden ensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat varhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.

Madame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista Conciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa kanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen, mitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä sortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus; tietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen hirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista kärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä vihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen tunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen suojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen ilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö vastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei enää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut olivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta. Pont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät nähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat. Ja kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien huoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin johtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä kasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin saivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien ulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan. Yksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei kuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä, satojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa hylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää nainen.

Hänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä muuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin hänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta muita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet tunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja kuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua, pelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki hänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut — puolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä kävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.

Hän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden miehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa haastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli ympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa, keksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos puhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua eikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli kamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli kamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä katselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän ei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin epätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat silmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä himmenivät, hän painui kokoon.

Ranskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää syytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai mielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti tarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa suinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin katsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän kumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.

"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen", vastasi madame de Vidoche, nousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.

"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?" sanoi tuomari ollen vilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.

"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä", selitti madame kuiskaten.
"Tahdon hänet tuotavaksi tänne."

"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin", vastasi tuomari nojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä. "Olkaa huoletta. Ja nyt, madame"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen jälleen tähystämään häntä, "on minun velvollisuutenani auttaa teitä lausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi kaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa, vastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos toivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne tuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa parhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä."

Hänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta, jonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten presidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty oli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman läpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin haaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn läpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet vertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä, tunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät olleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.

Mutta naisissa on sitkeyttä, joka kärsimysten hetkinä verrattomasti voittaa miesten kestävyyden. Suunnattomalla ponnistuksella madame pääsi tointumaan. Hän vastasi presidentin alkukysymyksiin heikosti, mutta selvästi; ja kun hänet johdettiin suoraa päätä kertomaan käynnistään Notredamen luona, tajusi hän asemansa kyllin hyvin, tehostaakseen nimenomaan kahta hänelle tärkeätä seikkaa — että hän oli mennyt ostamaan lemmenjuomaa eikä myrkkyä ja että hän oli ensin saanut ohjeekseen nauttia sen itse. Jälkimäinen vakuutus teki hätkähdyttävän vaikutuksen oikeussalissa. Se oli aivan odottamaton. Ja vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta piti sitä epätoivoisen naisen rohkeana keksintönä, myönsivät kaikki, että se lisäsi jutun jännittävyyttä.

Luonnollisesti presidentti piti häntä lujalla näistä vakuutuksista. Hän yritti sekä suostuttelulla että vastaväitteitä esittämällä saada syytettyä peräytymään niistä. Mutta tämä ei taipunut, eikä häntä saatu eksytetyksi kertomaan mitään niiden kanssa ristiriitaista. Vihdoin presidentti luopui. "Hyvä on, jätämme sen silleen", hän sanoi, ja niin salavihkaa oli vangin kertomus voittanut myötätuntoa hänen puolelleen, että suojamassa ihan kuului yleinen huojennuksen humahdus. "Me siirrymme eteenpäin, jos suvaitsette. Poika, joka saavutti teidät kadulla ja puheenne mukaan muutti kaikki — kuka hän oli, madame?"

"Kuinka siis saatoitte tietää, madame, että hän tuli tuon katalan henkilön lähettämänä, jonka luona olitte käynyt?"

"Ja tahdotteko te väittää meille", muistutti tuomari, "että pelkästään tuon tuntemattoman pojan sanasta, saamatta vakuudeksi mitään tunnussanaa tai valtuuttavaa merkkiä, te jätitte sikseen Notredamen ohjeitten pääkohdan ja annoitte rohdon miehellenne, sen sijaan että olisitte sen itse nauttinut?"

"Madame", virkkoi tuomari verkalleen, "se on uskomatonta". Hän vilkaisi virkaveljiinsä ikäänkuin kysyäkseen heidän mielipidettään. He nyökkäsivät. Hän kääntyi jälleen vankiin. "Ettekö tekin huomaa sitä?" hän sanoi melkein lempeästi.

"Hänellä oli — luullakseni hänellä oli mustat vaatteet", vastasi syytetty, häilyen ensi kertaa. "Hän näytti noin kahdentoista vanhalta."

"Hänellä oli — en saanut nähdyksi enempää", mutisi madame heikosti.
"Oli pimeä."

"Ja odotatteko meidän uskovan tätä?" vastasi presidentti kiivastuen, todella tai näön vuoksi. "Odotatteko meidän uskovan tuollaista juttua? Tai että te ainoastaan tuon pojan kehoituksesta — pojan, josta te ette tiennyt mitään, jota te ette kykene kuvaamaan, jota te ette ollut koskaan ennen nähnyt — että te ainoastaan hänen kehoituksestaan annoitte rohdon miehellenne ettekä nauttinutkaan sitä itse?"

Syytetty horjahti hiukan, tavaten kiinni aidakkeesta. Oikeussali pyöri hänen silmissään. Hän näki, kuten tutkija tarkoittikin, asemansa täydellisen toivottomuuden, kohtalon kietoman verkon lujuuden, oman voimattomuutensa, avuttomuutensa. Kuitenkin hän pakoittausi tekemään ponnistuksen. "Olen puhunut totta", hän sanoi särkyneellä äänellä. "Minä rakastin miestäni."

"Kas vain!" vastasi presidentti ivallisesti. Hän tyynnytti kädenliikkeellä pikku häiriön, jota ilmeni salin perällä. "Niin, luonnollisesti. Se kuuluu juttuun, muutoinhan lemmenjuomasta ei olisi puhettakaan. Mutta ettekö näe, madame", hän jatkoi rypistäen kulmiansa ja puhuen sellaisella äänenpainolla kuin kuulustellessaan tavallisia pahantekijöitä, "että kaikki Parisin vaimot voisivat myrkyttää miehensä ja ilmitullessaan sanoa: 'Se oli lemmenjuomaa', jos te vältätte rangaistuksen? Ei, ei; meidän tulee saada joku parempi juttu tarjolle."

Syytetty katseli häntä kauhuissaan ja häpeissään. "Minulla ei ole muuta", hän huusi tuskastuneesti. "Olen puhunut totta. Jollette usko minua, niin kysykää Notredamelta."

"Te pyysitte äsken ristikuulustelua hänen kanssaan", vastasi presidentti katsahtaen virkaveljensä, jotka nyökkäsivät. "Haluatteko sitä vieläkin?"

"Kutsuttakoon hänet siis", sanoi tuomari juhlallisesti. "Kutsuttakoon
Solomon Notredame asetettavaksi vastakkain syytetyn kanssa."

Määräys herätti yleistä kohua, uteliasta ja jännittynyttä liikehtimistä. Lehtereille ahtautuneet nojasivat eteenpäin, nähdäkseen paremmin, huoneen perällä istujat nousivat seisaalle. Madame, huulet avoinna ja nopeasti hengittäen — madame, kaiken huomion keskus — tuijotti koko sielunvoimansa pinnistäen ovea kohti, jota hän näki muiden pitävän silmällä. Hänen kohtalonsa riippui tästä miehestä, joka oli nyt tulossa hänen näkyviinsä. Valehtelisiko tähdistälukija, syyttääkseen häntä? Vai puhuisiko hän totta, vahvistaen hänen kertomuksensa — myöntäen hänen tulleen ostamaan lemmenloihtua eikä myrkkyä? Tokihan hän myrkyn ostamisen kieltäisi? Sitähän vaati hänen oma etunsa?

Mutta hänen sitä tuskallisesti tuijottaessaan sulkeutui hänen pettymyksekseen jälleen ovi, joka jo oli avattu raolleen. Samassa syntyi hänen ympärillään yleistä liikettä ja kahinaa, kaikkialla suojamassa noustiin seisomaan. Ihmeissään, melkein kärsimättömänä, hän kääntyi tuomareihin päin ja huomasi heidänkin nousseen. Sitte hän näki heidän takanaan olevasta ovesta kuuden herrasmiehen astuvan sisälle ja värikkäillä loistoasuillaan kirkastavan kolkkoa tuomion paikkaa. Ensimäinen oli kuningas.

Ludvig oli silloin noin viidenneljättä vanha — tummaverinen, kelmeä mies, yllään musta puku, jonka leveälieriseen hattuun oli kiinnitetty kallisarvoisella timantilla valkoinen sulkatöyhtö. Hänellä oli kädessään kävelykeppi, ja hän tervehti tuomareita tullessaan. Kolme herrasmiestä — kaksi jokseenkin kuninkaan ikäistä, kolmas noin kuudenkymmenen vanha vanttera, soturin näköinen mies — saattoi häntä ja istuutui kuninkaalle varatun, kunniakatoksella peitetyn istuimen taakse. Viides tulija astui tuomarien taitse istuimen luo, joka oli heidän vasemmallaan; hänellä oli yllään turkiksilla reunustettu punainen kauhtana ja päässään punainen pieni lakki. Hän oli keskimittainen ja hipiältään vaalea, hänellä oli terävät italialaiset kasvonpiirteet ja, kirkkaat läpitunkevat silmät. Tuossa kaikessa ei ollut mitään merkillistä. Mutta hänellä oli myöskin sysimustat viikset ja poskitupsut sekä maidonvalkea tukka, ja tämä vastakohta teki hänet tunnettavaksi kaikkialla. Hän oli Armand Jean du Plessis, herttua ja kardinaali Richelieu, soturi, pappi ja näytelmäseppo sekä kuudentoista vuoden aikana Ranskan valtias.

Madame katsoi heihin pamppailevin sydämin; väkisinkin heräsi hänen mielessään huimia toiveita. Mutta, voi taivas, kuinka kylmäkiskoisesti he silmäsivätkään häntä! Heidän järkkymättömässä tuijotuksessaan näkyi pelkkää uteliaisuutta, välinpitämättömyyttä, halveksimista! Voi, he olivat tulleet sitä varten! He olivat tulleet tähystelemään. Tämä oli heidän joulunviettoaan — numerona joulukarkeloissa. Ja hän — hän oli tuomittavaksi joutunut nainen, myrkyttäjätär, kehno hylkiö, joka oli alistettava kuulusteluun, kidutettava ja laahattava häpeälliseen kuolemaan!

Kuningas puheli hetkisen tuomarien kanssa. Sitte hän jälleen istuutui.
Presidentti antoi merkin, ja ovenvartija huusi kaikuvalla äänellä:
"Solomon Notredame! Tulkoon Solomon Notredame esille!"

Madame de Vidoche kuuli nimen ja reipastausi jälleen, kääntyen ovea kohti kuten muutkin ja odottaen kuivin huulin ja kuumeisin silmin miestä, jonka piti pelastaa hänet — pelastaa kuninkaan ja hovin uhallakin. Eikö hän milloinkaan tule? Ovi oli auki, pysyi auki! Hän näki sen läpi käytävän alastomat seinät ja tomuttuneen laen ja kuuli syvässä hiljaisuudessa laahustavien askeleitten tömistystä. Vähitellen melu kävi äänekkäämmäksi, vaikka se vielä oli niin etäinen, että oikeussalissa, missä jokainen odotti äärimäisilleen jännittyneenä, kuului vähäisinkin hisahdus, hiljaisinkin kuiskaus. Kun ovenvartija jälleen huusi: "Solomon Notredame esille!" vilkaisi useakin häneen vihaisesti. Hän häiritsi heidän odotustaan.

Haa! viimeinkin! Mutta he kantoivat häntä. Madame värähti nähdessään neljän miehen tulevan vitkallisesti pitkin käytävää, kantaen tuolia välissään. Ovella he kompastuivat ja pysähtyivät, jotta hän sai aikaa ajatella. Miestä oli siis kidutettu, ja hän ei kyennyt kävelemään; sen olisi voinut arvatakin. Madamen ennestään valkoiset posket kävivät harmahtaviksi, ja hän kouraisi lujemmin aidakkeen laitaa.

He toivat hänet hitaasti alas kolme porrasaskelmaa ja pitkin kaitaa käytävää häntä kohti. Kantajat olivat katsojan tiellä, mutta piankin hän näki miehen pään suhteen jotain kummallista. Heidän laskiessaan hänet alas, kolmen askeleen päähän, hän näki mitä se oli. Miehen kasvot oli peitetty. Hänen päänsä yli oli heitetty irrallinen vaate, ja hän nojautui omituisesti eteenpäin.

Mitä se merkitsi? Syytetty alkoi vapista, tähystäen häntä epämääräisin aavistuksin. Ja Notredame ei liikahtanutkaan.

Presidentin juhlallinen ääni keskeytti äkkiä hiljaisuuden. "Madame", hän sanoi, mutta syytetystä tuntui ääni tulevan kovin kaukaa, "tässä on todistajanne. Te pyysitte häntä saapuville, ja oikeus suostui siihen siinä toivossa, että tämä saattaa olla säälivämpi tapa taivuttamiseksenne tunnustamaan rikoksenne. Mutta minä varoitan teitä, että hän ei todista teidän puolestanne, vaan teitä vastaan. Hän on tunnustanut."

Hetkisen silmäili syytetty mykkänä puhujaa; sitte hänen katseensa palasi hunnutettuun istujaan — tällä oli kamala vetovoima häneen.

"Onneton nainen", pitkitti presidentti vakavasti, "hän on tunnustanut.
Tahdotteko te nyt tehdä samoin, ennen kuin katselette häntä?"

Syytetty pudisti päätänsä. Hän olisi kieltänyt, väittänyt vastaan, huutanut olevansa viaton, mutta hänen kurkkuaan kuroi — hän oli menettänyt äänensä, toivonsa, kaikkensa. Suojamassa kuului humisevaa melua, tai kenties tohisi hänen päässään. Alkoi myös pimetä.

"Hän on tunnustanut", hän kuuli presidentin pitkittävän, mutta ääni oli nyt enää aivan etäistä kaikua, "panemalla itse toimeen sen rangaistuksen, jonka muutoin olisi laki tuottanut, Oletteko yhä uppiniskainen? Otettakoon siis verho pois kasvoilta. Nyt, onneton nainen, katsokaa rikoskumppanianne."

Kenties hän puhui säälistä ja valmistaakseen syytettyä, sillä tämä ei katsoessaan heti pyörtynyt, vaikka noiden elottomien keltaisten kasvojen näkeminen jäykkine silmineen ja avoimine huulineen johti, monenkin kirkaisemaan. Itsemyrkyttäjä oli tehnyt työnsä hyvin. Kolkoilla piirteillä oli kuolemassakin ivallinen irvistys, suupielissä voitonriemuinen myhäily. Mutta tämä oli pinnalla. Lasittuneissa silmissä, tylsissä ja himmentyneissä, piili kauhua, kuten näkivät kaikki, jotka tähystivät tarkoin; niissä kuvastui äkillistä heräämistä, ikäänkuin olisi katala sielu eriämisensä hetkellä tullut näkemään tuomionsa ja maallisista vihollisistaan voitolle päästyänsä kohdannut toisen maailman kynnyksellä haamun, joka jähmetytti hänet hirmustuksella.

Oli katkeraa ivaa, että mies, joka oli niin kauvan urheillut kuoleman kanssa ja hieronut sillä kauppoja, tuotiin itse tänne kuolleena, paljastettavaksi ja tuijoteltavaksi! Vähänpä nyt oli hyötyä hänen kujeistaan ja kemiallisista sekoituksistaan, hänen kamalista tiedoistaan ja siitä salaperäisyydestä, johon hän oli verhoutunut. Manala oli saanut hänet kolkon pään, mustan sydämen ja kaikki.

Tuokion tähysti madame, kuten sanottu, Sitten valkeni hänelle vähitellen kaamea totuus. Mies oli kuollut! Hän oli tappanut itsensä! Sen kauhu yllätti hänet viimein. Kamalasti huudahtaen hän kaatui pyörtyneenä lattialle.

Kun hän jälleen tointui — tietämättä kuinka pitkän ajan kuluttua — ja likekkäin sulloutuneet kasvot ja tuomioistuimen jäsenten reunapiirteet alkoivat selitä esiin usmasta, oli hänen ensimäisenä ajatuksenaan muistin palatessa tuo aavemainen istuja. Ponnistaen — joku pyyhki sienellä hänen otsaansa ja tahtoi pidättää häntä — hän käänsi päätänsä ja katsoi. Hänen huojennuksekseen se oli poissa. Hän huokasi ja sulki silmänsä, maaten tovin voimattomana ja kuullen äänten sorinaa, mutta omistamatta sille mitään huomiota. Pian valtasi hänet kuitenkin jälleen asemansa kurjuus, ja heikosti voihkaisten hän katsoi ylös.

Samassa hän alkoi vapista ja itkeä hiljaa, sillä hänen katseensa kohtasivat naisen, joka kumartui hänen ylitseen, ja lukivat tämän silmistä jotakin uutta, outoa, ihmeellistä — ystävällisyyttä. Nainen taputti hänen kättänsä leppoisasti ja supatti hänelle, että hänen piti olla hiljaa ja kuunnella. Hän kuunteli aina välillä itsekin, ja hetkisen kuluttua seurasi madame hänen esimerkkiään.

Niin tylsinä kuin hänen aistinsa vielä olivatkin, huomasi hän, että kuningas istui kumartuneena eteenpäin, omituinen terävä ilme kasvoillaan,— että tuomarit näyttivät hämmästyneiltä, että kardinaalinkin kalvaat piirteet olivat hieman punehtuneet. Ja yksikään heistä ei katsonut häneen. He olivat kääntyneet poikaan, joka seisoi pöydän päässä papin vieressä. Ikkunasta osui kalsea valo hänen kasvoilleen, ja hän puhui. "Minä kuuntelin", kuuli madame hänen sanovan. "Niin."

"Ja kuinka pitkä aika kului ennen kuin madame de Vidoche tuli?" kysyi presidentti, nähtävästi pitkittäen kuulustelua, jonka alkuosasta syytetty ei tiennyt mitään.

"Olet varma Vidochen ja tuon miehen tekemästä sopimuksesta, josta olet meille kertonut? Että myrkky annettaisiin madamelle lemmenjauheena? Että hänen piti nauttia se itse?"

"Ja sinä juoksit madame de Vidochen perässä ja sanoit hänelle, että juoma olikin annettava hänen miehelleen?"

"Myönnätkö siis", pitkitti presidentti hitaasti, "että sinä oikeastaan surmasitkin hra de Vidochen?"

Ensi kertaa poika häilyi ja hämmentyi; hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien pelastuksen mahdollisuutta. Mutta sitä ei ollut, ja laskemalla kätensä hänen käsivarrelleen näytti isä Bernard antavan hänelle urheutta.

"Minkätähden?" kysyi presidentti luoden nopean katseen virkaveljiinsä. Hän puhui keskellä vastustamatonta mielenkiinnon sorinaa. Juttu oli kerrottu kertaalleen, mutta sitä kannatti kuulla toistamiseen.

"Sentähden että — kuulin hänen suunnittelevan vaimonsa kuolemaa — ja minä pidin sitä oikeana", sopersi poika kauhuisin katsein. "Tahdoin pelastaa madamen. Minä en tiennyt. En ajatellut."

Presidentti katsoi kuninkaaseen päin, mutta äkkiä tuli odottamattomalta taholta keskeytys. Madame nousi vapisten jaloilleen ja seisoi pidellen kiinni edessään olevasta aidakkeesta. Hänen silmänsä välkkyivät kyynelten läpi. Vieressä seisova nainen tahtoi pidättää häntä, mutta hän ei antanut hallita itseään. "Mitä tämä on?" hän huohotti. "Sanooko hän, että mieheni oli — siellä?"

Syytetty katsoi häneen tovin sekavasti, vaipui sitte takaisin ja alkoi nyyhkyttää. Hän oli kokenut niin monia mielenliikutuksia; rakkaus ja kuolema, häpeä ja pelko olivat niin vaihdellen pitäneet ilvettänsä hänelle niinä päivinä, että hän ei kyennyt tuntemaan mitään täydellisesti nyt, ei suloista eikä katkeraa. Niinkuin elämän ja toivon kajastus oli jättänyt hänet pikemmin huumaantuneeksi kuin kiitolliseksi, samaten tämä pisto, joka olisi vähää aikaisemmin lävistänyt hänen sydämensä, vain nirhasi häntä nyt. Jälkeenpäin saattoi tulla kiitollisuus ja tuska — ja parannus. Mutta täällä kaikkien näiden ihmisten nähden, missä hänelle oli tapahtunut niin paljon, hän kykeni vain nyyhkimään heikosti.

Presidentti kääntyi jälleen kuninkaaseen. Ludvig nyökkäsi, ja puhui vaivaloisesti ponnistaen, sillä hän änkytti kamalasti. "Kuku—kuka on tä—tämä poika?" hän sanoi. "Ky—kysykää häneltä."

Tuomari kumarsi ja kääntyi todistajaan. "Nimität itseäsi Jehan de Baultiksi?" hän sanoi hieman tylysti. Nimi, ja etenkin sen aatelislisäke, närkästytti häntä.

Jehan avasi suunsa vastatakseen, mutta isä Bernard puuttui puheeseen.
"Kerro hänen majesteetilleen", hän sanoi, "mitä kerroit minulle".

Hetkisen epäröittyään poika totteli, puhuen nopeasti, alla päin ja tulistunein poskin. Kuitenkin kuului jokainen sana huoneen hiljaisuudessa. "Minä olen Jehan de Bault", hän lasketti kimeällä äänellä, "en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa —" ja niin edelleen koko sen omituisen kaavan, jonka olemme jo parikin kertaa kuulleet.

Melkein jokainen kuulija kuunteli häntä epäuskoisen kummastuneesti ja piti tarinaa temppuilijan laverruksena, vaikka se laverrus oli uudenlaista, näppärästi keksittyä ja hyvin lausuttua. Pari kolme rohkeampaa nauroi. Vähänpä oli siinä jutussa ollut naurettavaa tähän asti. Kuningas liikahteli levottomasti istuimellaan, sanoen: "Pyh! M—mi—mitä roskaa se—se on? Mi—mitä hän sa—sanoo?"

Presidentti rypisti kulmiansa, ja omaksuen kantansa kuninkaan sävystä alkoi hän nuhdella poikaa tuimasti, kun asiaan sekaantui ääni, joka ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, mutta vaiensi heti sekä ylhäiset että alhaiset. "Se juttu kuulostaa todelta!" sanoi kardinaali sävyisästi. "Mutta Perigordissa ei ole mitään Bault-sukua, vai kuinka?"

"Hänen majesteettinsa luvalla sanoen, ei!" vastasi reipas, karhea ääni, ja samassa se vanhanpuoleinen soturi, joka oli saapunut kuninkaan kanssa, siirrähti askeleella herransa istuimen sivulle. "Minä olen Perigordista kotoisin ja tiedän, teidän ylhäisyytenne", hän jatkoi. "Vielä enemmänkin. Kaksi kuukautta takaperin näin tämän pojan — tunnen hänet nyt — Fécampin markkinoilla. Hän oli silloin toiseen tapaan puettu, mutta juttu hänellä oli sama, paitsi että hän ei maininnut Perigordia."

"Teidän majesteettinne on epäilemättä oikeassa", vastasi presidentti nöyrästi. Sitte hän kääntyi poikaan: "Puhu, poika — kuka opetti sen sinulle?"

Mutta Jehan vain pudisti päätänsä ja näytti olevan ymmällä. Viimein hän ahdistettuna virkahti: "Baultin linnassa Perigordissa."

Isä Bernard näytti huolestuneelta. Häntä alkoi kaduttaa, että oli johtanut lapsen kertomaan tarinansa; hän alkoi peljätä, että siitä saattoi koitua vahinkoa eikä apua. Kenties hän oli lopultakin ollut liian herkkäuskoinen. Mutta taaskin puuttui kardinaali puheeseen.

"Onko Perigordissa mitään sukua, joka voi ylpeillä kolmesta marskista, hra de Bresly?" hän tiedusti ohuella katkonaisella äänellään.

Hra de Bresly kohautti olkapäitänsä. "Se on yhteistä meille kaikille", hän sanoi hymyillen.

Suuri kardinaali hymyili myös — vilahdukselta. Sitte hän kumartui eteenpäin ja tähtäsi poikaan läpitunkevat mustat silmänsä. "Mikä oli isäsi nimi?" hän kysyi.

Sama tulos. Kuningas heittäysi taaksepäin ja mutisi: "Ei kelpaa."
Presidentti liikahteli istuimellaan. Lehtereillä alettiin supattaa.

Mutta kardinaali kohotti kätensä käskevästi. "Osaatko lukea?" hän tiedusti.

"Entä sukusi vaakuna?" Kardinaali puhui nyt nopeasti, ja hänen kasvonsa alkoivat käydä tuimiksi. "Se oli portin päällä, oven päällä, tulisijan otsassa. Ajattele — muistele — mieti. Mikä se oli?"

Tovin tuijotti Jehan häneen hämmentyneenä, luimistellen noiden terävien silmien tähystyksestä. Sitte pojan kasvot äkkiä sävähtivät tulipunaisiksi. Hän nosti -kätensä kiihkeästi. "Or, mount vert!" hän huusi innoissaan — ja pysähtyi. Mutta seuraavana hetkenä hän lisäsi hitaasti, muuttuneella äänellä: "Se oli puu mäellä."

Voitonriemuisesti vilkaisi kardinaali hra de Breslyyn. "No", hän sanoi, "se kuuluu —"

Hämmästyksen sorina kohosi kaikkialta suojamasta. Tuokioksi hupeni kuninkaan, kardinaalin, presidentin, hra de Breslyn, kaikkien puhelu. Ilma tuntui olevan täynnä huudahduksia, kysymyksiä, vastauksia; se kajahteli sanoista: "Bault — Martinbault!" Kaikkialla nousivat ihmiset katsomaan poikaa tai kuroittausivat eteenpäin ja luiskahtelivat rymyten. Seurasäännöt, säädyllisyys, kuninkaan läsnäolo eivät merkinneet mitään tässä kiihtymyksen purkauksessa. Kesti kauvan ennen kuin ovenvartijat saivat edes ääntänsä kuuluviin, saati hiljaisuutta palautumaan.

Sitte hra de Bresly, joka näytti yhtä kiihtyneeltä ja punehtuneelta kuin kukaan, havaittiin haastavaksi. "Pardleu, sire, niin saattaa olla!" kuultiin hänen sanovan. "Se on kylläkin totta, niinkuin nyt muistan. Siitä perheestä katosi lapsi noin kahdeksan vuotta takaperin. Mutta se tapahtui Rochellen sota retken aikana; maakunnassa oli paljon häiriöitä, ja hra ja madame de Martinbault olivat vastikään kuolleet, joten tapaus syrjäytyi vähällä. Tämä saattaa kuitenkin olla se poika. Ei, onpa tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän on sama!"

"M—mi—mikä hän s—si—siis on m—madame de V—Vidochelle?" kysyi kuningas työläästi. Hän oli niin kiihtynyt kuin suinkin.

Se sana puhkaisi viimein madamen aisteja kiehtovan tylsyyden ja häivytti hänestä kaiken edellisen. Hän nousi hitaasti, kuunteli, katsoi poikaa — katsoi yhä enemmän ihmetellen, kuin unesta havahtuva. Kenties sillä hetkellä viime vuodet kaikkosivat hänen mielestään ja hän näki itsensä jälleen lapsena — pitkänä, solakkana tyttönä leikkimässä vanhan linnan puutarhassa pienen pojan kanssa, joka juoksi taapertaen ja sammalsi, hosui häntä urheasti lihavilla paljailla käsivarsillaan tai kapusi hänen helmaansa suudeltavaksi. Hän nimittäin levitti äkkiä sylinsä ja huusi kaikuvalla äänellä: "Jean! Jean! Se on pikku Jean!"

Tuli tavaksi, jota kesti ainakin puolikymmentä vuotta, nimittää sitä joulua Martinbault-jouluksi — niin äänekkäästi ne kaikki, jotka olivat saapuvilla tuossa kuuluisassa tutkimuksessa ja siihen liittyneessä keksinnössä, vakuuttivat sen vieneen voiton kaikista muista vuoden huvituksista, ottaen lukuun Kardinaalipalatsin suuret tanssiaisetkin, joista jokainen naisvieras sai mukaansa vuoden neularahoja vastaavan uudenvuodenlahjan. Kertomus siitä oikeudenkäynnistä herätti tavatonta hälyä. Mukana olleet kiusasivat vähemmän onnellisia ystäviänsä ihan hulluiksi. Hovista levisi juttu markkinoille. Siitä tehtiin arkkiviisu, jota kaupattiin kaduilla — Touchet-kujassa ja Montfauconin mestausmäen juurella, missä Solomon Notredamen ruumis hirsipuuhun vedettynä valkeni kevätsateissa. Jos madame de Vidoche ja lapsi olisivat jääneet Parisiin, niin sen olisi täytynyt loukata heidän korviansa kymmenesti päivässä.

Mutta he eivät viipyneet. Niin pian kuin madame jaksoi matkustaa, hän vetäysi pojan kanssa vanhaan sukulinnaan neljän leaguen päähän Perigueux'sta, ja siellä, hiljaisessa maakunnassa, missä Martinbaultin nimi oli yhtä suuressa arvossa kuin kuninkaan, hän yritti unohtaa avioelämänsä. Hän otti takaisin tyttönimensä, ja pojan kasvatuksessa, hyväntekeväisyydessä, sadoissa taipumustensa mukaisissa ylväissä ja kiitettävissä hommissa hän sai rauhaa ja piankin onnellisuutta. Mutta yhtä seikkaa ei aika, ei olosuhteiden muuttuminen eikä sittemmin rakkaus kyennyt häivyttämään hänen mielestään, nimittäin voittamatonta kammoa sitä suurta kaupunkia kohtaa, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Hän ei milloinkaan palannut Parisiin.

Vuoden verran oikeudenkäynnin jälkeen kierteli viekassilmäinen mies Perigueux'n tienoilla, apina olallaan. Hän näki jonkun matkan päässä maantieltä — kuten hänen kova onnensa osutti — vanhan linnan kohoavan puiden keskeltä. Paikka näytti lupaavalta, ja hän meni pihalle esittämään temppujansa palvelijoille. Tovin kuluttua tuli ulos häntä katsomaan maahovin isäntä, nuori poika.

Enempää ei ole tarvis mainita, paitsi että tuntia myöhemmin puolialaston liejukasvien ryvettämä mies ryömi maantielle kolottavin jäsenin ja laahusti matkoihinsa murhemielin — syytäen suun täydeltä sadatuksia, ja että sitte Tarasiksi puhuteltu apina vuosikausia kiusoitteli koiria ja riuhtoi muurinvihreätä ja kisaili mielinmäärin Martinbaultin suurella eteläisellä pengermällä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTAPUKUINEN MIES ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.