LUVATTU MAA

Romaani

Kirj.

ALVILDE PRYDZ

Suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

             Omistettu
      Björnstjerne Björnsonille
                ja
         Caroline rouvalle

Ja muista kaikkea sitä matkaa, jonka kautta Herra sinun Jumalasi johdatti sinua — sen suuren ja hirmuisen korven lävitse — ja antoi sinulle veden vuotaa kovasta kalliosta ja ravitsi sinua mannalla ja teki niin ettei sinun vaatteesi kuluneet sinun yltäsi ja sinun jalkasi ei kuulettuneet — — —

Ja Hän vei sinun maahan, jossa virrat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoihin ja vuorten sivuille vuotavat, — maahan, jossa viinapuut ja viikunapuut ovat, jossa öljypuut ja hunaja kasvavat — — —

Maahan, jossa ei sinun pidä vajavaisuudessa syömän leipää — — —

5. Mooseksen kirjan 8. luku.

I

Mutta Herra sanoi: »Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule, kuinka se huutaa ja vaikeroi?» Mutta opetuslapset vastasivat: »Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan.

Koptilaisesta raamatusta.

1.

Siintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoin johtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreän jään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampina taivaan kirkkauteen.

Ylhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvat häikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee, ihmismaailmasta eristettynä.

* * * * *

Alempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseen salaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.

Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään päivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden taivaanrantaa.

Aurinko laskee.

Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja rinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.

Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen säteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu, ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet ja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua… On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.

Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.

Niiden sydän on riemua tulvillaan.

Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen aurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki he muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi avata silmänsä ja uinuva sielunsa.

On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon, yli joen ja järven.

Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se sulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —

Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet kuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!

Iltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se hiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään, viemään kuulemaansa viestiä.

Mutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat äänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.

Ruusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne lakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.

Hiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.

Hiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt, vienosti hohtaen jää se valaisemaan.

Kaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.

On kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.

* * * * *

Ja nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai katumusta.

Ja ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja levittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön hiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.

2.

Alhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin, auringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät loistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne yhä vielä tuolla ylhäällä.

Hiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä niityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä ihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana kohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.

Mutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat äkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä, valtava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.

Ja kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat niin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä siinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat asiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.

Niinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain voivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.

* * * * *

Marit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita.
Hennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.

Hän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu vaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva Thora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.

Hän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen ollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin miehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.

Tietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.

Mutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen, vaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton, jonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.

— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä on monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa. Niin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva katselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä vuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä, melkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita, ylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — — Saattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada asua… Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein… Niin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään ovat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän, joka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän maksaa koko talosta… Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä asuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos, ja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien kanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —

— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja Birger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten joukkoon — — —

Rouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.

Nuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko, kirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!

— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa läheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan ollut niin.

Birger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen, olet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä sinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa pitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.

Hän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti pureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan lihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo ryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen olisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.

Gertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset siniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten veljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.

Hän tuli jälleen äitinsä tykö.

— Tuolla sinun on paljon mukavampaa asua, — niin voit paremmin tutustua vanhoihin — — —.

Rouva Thammers ei vastannut mitään. Kun Marit neiti palasi avaimineen, kääntyi hän häntä kohden.

— Antakaa minulle minkä huoneen tahdotte, sanoi hän matalalla, verhotulla äänellä.

— Niin, tiesinhän että rouva tahtoisi tänne. Nuorille on minulla varattuna kaksi huonetta… kaikki on järjestyksessä. Illallinen odottaa… tätä tietä, tehkää hyvin!

* * * * *

Suuressa hallissa leimusi mahtava pölkkyvalkea. Useimmat parantolan vieraista istuivat siellä, toiset puutuoleilla valkean ääressä, toiset seiniä pitkin asetetuilla pitkillä penkeillä.

Tuoleista oli yksi suurempi ja mukavampi kuin toiset, — se oli jykevä, runsain veistoksin koristeltu tammituoli. Kerrottiin että se oli suvun yli kaksisataa vuotta vanha emännäntuoli.

Itsestään oli johtunut, että siinä tuolissa ei koskaan istunut kukaan muu kuin rouva Thamar Gyllenskjold.

Kun hän saapui viikko sitten, oli käynyt kuten suuren laivan saapuessa ahtaaseen kulkuväylään. Se synnyttää suuria aaltoja, niin että kaikki pienemmät laivat joutuvat liikkeelle.

Yksin lehtori de Roch'kin antautui hänen käskettäväksensä, — hän, joka juuri samana päivänä oli selittänyt noille nuorille naisille, ettei luonto koskaan suo naiselle vapautusta hänen sukupuolestansa, — millä lausunnolla hän ei tarkoittanut muuta kuin että vaikkei kukaan voinut olla naisille kohteliaampi kuin hän, hän sentään tahtoi että naiset nöyrästi tunnustaisivat hänen etevämmyytensä.

Mutta Thamar rouvaan nähden kävi hän heti aivan vaatimattomaksi. Paitsi sitä että hän salli tämän asettua valtaistuimelle ja muodostaa hovin, omisti hän vielä lisäksi itselleen jonkunmoisen hovimarsalkan ja ylimäisen kamariherran toimen.

Tänäkin iltana Thamar rouva istui tavallisella paikallaan ja silmäili ympärilleen tavalla sellaisella, kuin olisi kaikki olemassa vain häntä varten.

Hän nojasi taapäin ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt hänen espanjalaiseen lintukoiraansa, pieneen sievään Prinsessa Leilaan.

Tänä iltana sai kukin jutella melkein miten vain halusi. Vain silloin tällöin hän jollain pienellä sattuvalla huomautuksella näytti, miten helppo hänen oli ohjata keskustelua.

Hänellä oli loistavat, tyynet gasellinsilmät, joiden ilme oli samalla niin muunteleva, että se näytti vaihtuvan, kun hän niitä vain liikautti.

Ihmisten mielestä ne kuvastivat niin paljoa, — hyvyyden ylenpalttisuutta ja vilpittömyyttä sekä usein — kuten tänäkin iltana — haaveellista surumielisyyttä.

Hän olikin tosiaan levoton miehensä takia. Tämä oli Karlsbadissa eikä ollut terve. Nyt oli Thamar rouvalle selvinnyt, kuinka kiintynyt hän oli mieheensä. Ja eihän hän voinut sulkea silmiänsä siltäkään seikalta, mikä merkitys miehen tuloilla ja yhteiskunnallisella asemalla oli hänen omaan mukavuuteensa nähden.

Ehdottomasti pyrkivät läsnäolevain katseet kiintymään häneen. Muhkea hän olikin, istuessaan siinä sinisenvihreä samettipuku yllään, pää hieman taivutettuna eteenpäin ja tuuhea vaalea tukka laadittuna à la vierge.

Hän istui leikiskellen Prinsessa Leilan valkoisilla korvilla, joiden karva oli pehmoista kuin silkki.

Thamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch, sinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä olivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon alentuvainen.

Ja kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan itsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei ystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä niin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.

Hänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin mitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.

Keskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko herra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin lattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa asian tosiperäisyydestä.

Hänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun vain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.

Hänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin, kuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.

Tämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän ollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.

Hänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat professoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia saada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset olivat johtuneet.

Professorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi miestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.

Täytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin selvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri ollut.

Rouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.

Kapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.

Hän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt huonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen. Se oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli tullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.

Rehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää myöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava halu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen jonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista erilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki mitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden aatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.

Tänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen tukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä nimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.

Mutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.

— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen maailmassa, lausui hän.

Siinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli sitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja häiritsi.

Rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli jousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva ilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä seikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen sattuma.

Ja sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin tavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.

Nykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle rouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don Juanin todellisen nimen.

Naisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui typeryyksiä.

Mutta herroja hän viehätti.

Tarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen hengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään epäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen mielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin suloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia, vaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli kaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein suloisin.

Hän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli heikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.

Hän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan muiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa tyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä oli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän koskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.

Rouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi sitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin oli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle kaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.

Don Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja katsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan kaikkia noita ihmeellisiä asioita!

Ei ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi uskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä oli niin hirveän oppinut.

Yksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.

Se oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja erittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.

Muiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin kääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein heränneinä, tuimina.

— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki on kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat johdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan ovat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin muissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.

Sen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. Rouva
Lissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa.
Muutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.

Muutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata häntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat ystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät piilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi hän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi »enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.

Hän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan herättäneet tavallista suurempaa huomiota.

Ensiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon vanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi sentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä asui pienessä talossa aivan itseksensä.

Mutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.

Mies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin keksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä hyvin.

Rouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset typeriä.

Miestänsä hän halveksi sanomattomasti. Syytä hän tuskin olisi voinut selittää, mutta eihän hänen tarvinnutkaan sitä tehdä.

Tänä iltana oli rouva von Asten tavallista virkeämpi.

Hän oli joutunut puheisiin nuoren, rakenteeltaan sankarimaisen insinöörin kanssa, jolla oli pienet uniset sinisilmät ja hyvin vaaleat viikset. Tuo herra seisoi nyt hänen edessään kuin lepäävän Mars-jumalan asennossa. Rouva von Astenille tuotti huvia katsella nuorukaista. Tämä teki häneen valtavan vaikutuksen.

Lehtorin kimeä ääni tunki läpi muun keskustelun.

Hän oli tehnyt sen havainnon, että yleensä kaikki itse asiassa on varsin yksinkertaista.

Ihmisiä oli helppo ymmärtää ja hallita, erittäinkin lapsia. Oli vain tarpeen antaa heille muutamia varmoja tukikohtia ja johtaa heidät oikealle tielle. Siitä pysyisivät he ainiaan kiitollisina.

Hänen rouvansa hymyili jälleen.

Samassa tuli rouva Thammers sisään illalliselle.

Juttelu keskeytyi hieman — yksin hypoteesi uusien tähtien synnystäkin jäi kesken esityksen.

Tiedettiin ken hän oli, olivathan hänen lapsensa jo aikaisemmin tulleet sisään. Nyt piti hiukan tarkastaa äitiäkin.

Muuan käytännöllinen olento kohenteli hiukan halkoja, niin että valo lankesi solakan, hiukan kumarassa kulkevan naisen ylitse, joka tuli sisään ja meni lastensa luo.

Toiset noista oppineista, likinäköisistä herroista silmäilivät häntä hetken, ja heistä tuo hento olento ei ollut aivan suloa vailla. Mutta eihän hän ollut nuori. Ja tuota aivan vastustamatonta viehättäväisyyttä, joka herättää oppineidenkin miesten mielenkiinnon, ei hänessä ollut — ja niin palattiin hypoteesiin uusien tähtien synnystä.

Joillakuilla toisilla oli enemmän aikaa ja paremmat silmät. Heistä hän näytti olevan niitä, joita täytyi katsoa kauan. Silloin hän kävi oikein mieltäkiinnittäväksi.

Hänen olennossaan oli samalla jonkinmoista velttoutta ja nuorekasta, hempeätä notkeutta, ja ilmeessä kuvastui kuin vielä elämätöntä kesää ja samalla elämään kyllästymistä, kieltäymystä. Iho oli valkoinen ja kalpea, silmien väri omituisen kuulakka — ja katse näytti kilpistyvän pois ympäristöstä.

Naiset huomasivat heti että hänen tukkansa alkoi harmaantua, ja tuo omituisen hajamielinen ilme ei lisännyt hänen viehättäväisyyttään.

Thamar rouva istui hymyillen itseksensä. Hänen täytyi ajatella suljettua taloa. Tulee päivä, jolloin ovet ja akkunat heitetään auki — — —.

Edelleen ajatteli hän: onkohan tuolla naisella rakastaja? Sellaiset asiat kiinnittivät Thamar rouvan mieltä. Hän ottaisi hänet kyllä huomaansa!

Nurkassa akkunan vieressä istui tukkukauppias Stern, liikanimeltään
Omar Pasha.

Hän katsoi myös tulokasta, hänen rauhallisia kasvojansa, hänen hiljaista, lempeätä ilmettänsä. Hän nautti noiden hitaiden liikkeiden sulosta. Ne vaikuttivat häneen kuin musiikki.

Hänen huomionsa kiintyi suuhun. Siinä oli omituinen, terävähkö piirre — kuin kärsimysten uurtama.

Hänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, — matalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.

Hänen katseensa hyväili tuota olentoa.

Sitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän istumaan.

Hän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun hiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.

Kun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva paikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja esitteli seurueen hänelle.

Lehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan rinnallensa istumaan.

Naiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli noin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.

Iloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän ei ole tänään hyvällä tuulella,

ce jeune Omar, pacha de Nègreport — parceque son tigre de Nubie est mort.

Voin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen vaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia! — Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin nurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut mietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.

Nurkassa istuja tuli hymyillen esiin ja kumarsi.

— Minusta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä asioita. — Ken jaksaisi syventyä sellaiseen?

Thamar rouva nauroi: — Tänään pashamme on pahalla päällä. Silloin ei hän voi hillitä huonoa tuultaan.

Tukkukauppias Stern oli mies, johon kaikki naiset rakastuivat, jo yksistään hänen kauniin ulkomuotonsa takia. Ja sitten oli hän niin aivan toisenlainen kuin muut. Eikä koskaan tiennyt, mitä hänellä oikeastaan oli mielessä, — ja se lisäsi myöskin hänen viehätysvoimaansa.

Näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain puolustukseksensa — mutta hänen rouvansa kimeä ääni kajahti väliin.

— On neljä asiaa, jotka kiinnittävät mieltäni, aivan totta, neljä asiaa.

Mutta mitkä neljä ne olivat, se ei tullut tunnetuksi. Don Miguel oli istunut soittokoneen ääreen, ja lyötyään muutamia mahtavia alkusointuja hän jatkoi valssilla, joka vaikutti kuin olisi siinä ollut kasaantuneena monen sukupolven kevytmielisyys.

Naisista se oli kaunis, ja he lausuivat tämän johdosta jotain rouva
Thammersille.

Sitten piti rouva Lissin laulaa. Sen oli hän luvannut. Mutta oli aina tarpeen koko joukko valmistuksia, kun rouva Liss ryhtyi laulamaan.

Siitä tuli työtä monelle herralle.

Tuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä itsetietoisen äänen.

Se oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat, valmiit mielipiteet kaikenmoisesta.

Äiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa, tuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa parjaamisen aihetta.

Gertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista valkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.

Äitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui paikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan ahdistamana.

Vihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon, lupaavan säveltäjän uusia lauluja.

Hänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan paljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä syvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille salajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä jokapäiväisimmät sanat.

Tänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet soinnahtelivat viehättävän tunteellisina.

    Kuullos,
    Jos uskallusta,
    Jos uskallusta Sull' lie!

Ja äkkiä, intohimoisesti seurasi:

    Oi, jospa silkkiliivit
    Valkoiset mulla ois!

Joka laulun jälkeen puhkesi nuorison ihastus myrskyäviin suosionosoituksiin.

Thamar rouva loi nopean, ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.

Tämä istui välinpitämättömänä, nähtävästi täysin tietämätönnä siitä, mikä merkitys oli rouva Thamar Gyllenskjoldin hänelle osoittamalla huomaavaisuudella.

Nyt tuli rovastinrouva Hemb istumaan hänen rinnallensa.

Sensijaan kuin rovasti kernaimmin puhui suoviljelyksestä, ja omistaen itse oivan terveyden ei voinut käsittää kuinka kukaan voi olla sairas, otti hänen vaimonsa aina keskustelun lähtökohdaksi ihmisluonnon raihnaisuuden.

Hänellä oli varma, aina uudistuva keskusteluaine. Hän katsoi velvollisuudekseen antaa ihmisille hyviä neuvoja, eikä hänen varastonsa koskaan loppunut.

Hänen mielestänsä everstinrouva oli liian kalpea.

— Teidän pitää juoda lämmintä vettä! sanoi hän. — Se virkistää koko ruumista. Ja teidän iällänne on se erittäin terveellistä… En tiedä, ymmärrättekö, mitä tarkoitan — — —.

Ja hän alkoi innokkaasti selittää, mitä tarkoitti.

Nyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouva
Thammersille ystävällisyyttä.

Hän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän vastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain oli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä, ettei hän pystynyt sitä korjaamaan.

Nyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos luonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi voinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia, kullankellerviä…

Hän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis menemään tuleen hänen tähtensä.

Thora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.

Hänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi mitään.

— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!

Thamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi jälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.

Rovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta — katsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.

3.

Rouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.

Hänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi aivan pimeältä.

Mutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine varjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin houkuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —

Hän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja kantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä kohden nummea.

Hän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.

Sitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.

Hän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi istumaan kanervikkoon.

Hän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon voi piiloutua.

Hän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka vähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.

Taivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana pohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.

Se katosi hänen sitä silmäillessään.

Kaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto nukkui.

Hän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka polvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa kirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla täällä pimeässä… vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon… antaa sen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä… löytääksensä levon.

Hän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.

Kuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.

Se kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.

Hän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli tyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.

Mutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka suunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet kanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne alkoivat nauraa — hänelle!

Tuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.

Hän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.

Ei hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se johti.

Hänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi ja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat, pelokkaat silmät tuijottivat häneen…

Hän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.

Oli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku oli herännyt… hiiviskeli hänen jälkeensä… kaikkialla aavikolla oli liikettä — — —

Hän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin vaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —

Hän pysähtyi.

Hän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin nousi lähteäksensä kotiin.

Itsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi pimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.

Kuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä, ymmärtäväinen tyttärensä… Kaikista olisi hullunkurista että hän, vanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten pelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?

Hän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä tuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain sanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.

Tuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi tuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi kautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään ja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli vanha, tuttu virsi:

    »Kaikissa mun menoissani
    Hallitse, o Jumalani!»

Uskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan, ryhtyi se häntä tutkistelemaan.

Eikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien, kantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi toivossa!

Nyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi syvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska minä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin kannoin sinua käsivarsillani! — — —

Entisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi nuoruuden hempeä, utuinen unelma.

Hän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen hän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.

Hän nyyhkytti hiljaa.

Hän säpsähti, — joku tuli.

Hän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin oli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.

Tulija oli nainen, pieni kasvultaan, — mutta kun hän jälleen katsahti häneen, vaikutti hän kookkaalta: hänessä oli jotain ihmeellisen ylevää, kuin ei hän olisi kuulunut maapallon asujamiin, vaan olisi tullut jostakin kaukaa — — —

Ja nuo silmät katsoivat niin sanomattoman lempeästi hänen silmiinsä. Ne ymmärsivät häntä.

Thora Thammers nousi ja tarttui hänelle ojennettuun käteen. Sen lujassa, pehmoisessa puristuksessa oli jotain miellyttävän rauhoittavaa, ja tuo ääni tuntui kuin kohottavan hänessä pystyyn sen, mikä oli luuhistunut kokoon.

Hän seurasi muukalaista polkua alas, tunteen vallassa että olisi tahtonut seurata häntä maailman ääreen ja vielä kauemmaksi — kaukaiseen taivasten maahan — — —

Talon sisään käytävällä he pysähtyivät ja lausuivat hellästi hyvää yötä.

Thora Thammers piti seuralaistansa kädestä, toivoen että hän vielä lausuisi sanasen.

Seurusteluhuoneesta tuli hohde takkavalkeasta. Muukalainen seisoi kuin sädekehän ympäröimänä.

Thora Thammers näki miellyttävän olennon, jonka puku oli peräti yksinkertainen, kasvot kalpeat, laihat, ilmeikkäät.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, voimatta päästää muukalaisen kättä.

Hän katsoi häntä silmiin. Tuntematon maailma kohtasi häntä tuossa katseessa.

Hän olisi halunnut huutaa: Älä jätä minua! Ota minut mukaasi!

Hän tunsi olevansa kuin avuton lapsi. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta hän hillitsi itseään tahdonponnistuksella, taivutti nöyrästi päätänsä ja kuiskasi: — Kiitos!

Portaissa kohtasi häntä sisäkkö Barbro, joka aivan pelästyi nähdessään rouvan olleen niin myöhään ulkona.

Hän sai Barbron kertoelemaan vieraasta naisesta. Häntä kutsuttiin rouva Harderiksi. Hän asui tuolla alhaalla yksin palvelijattarensa kanssa pienessä talossa sanatorion lähellä. Nummen tupasessa asui sairas mies. Hänen luoksensa oli tullut joitakin maallikkosaarnaajia, jotka olivat suorastaan pelästyttäneet hänet järjiltään, eikä kukaan ollut tainnut heille mitään. Silloin oli rouva Harder mennyt sinne, ja senjälkeen eivät he olleet uskaltaneet näyttäytyä, sillä hän kävi siellä joka päivä. Mies oli saanut järkensä takaisin. Tohtori arveli että näytti siltä kuin hän paranisi täydellisesti.

Kun Thora Thammers myöhään yöllä vaipui uneen, näki hän lempeän, kirkassilmäisen olennon tulevan luoksensa, ja rauha täytti huoneen.

4.

Muutamana päivänä, vähän myöhemmin, vallitsi seurusteluhuoneessa päivällisen jälkeen vilkas elämä. Kaikki parantolan vieraat jäivät sinne, sillä satoi. Useimmat tunsivat halua jutella jonkun kanssa.

Oven viereisessä nurkassa istui muutamia nuoria naisia, puhellen kilvan.

He olivat istuutuneet sinne, sillä he eivät halunneet istua liian lähellä rouva Thamar Gyllenskjoldia. He eivät pitäneet tuikeasta katseesta, jonka hän väliin kiinnitti heihin.

Useimmat heistä olivat jyrkässä omintakeisuudessaan kehitelleet itselleen erinäisen kielen omine puhetapoineen. He eivät kernaasti tyytyneet noihin kuluneisiin sanontatapoihin, joita edellisen sukupolven vanha, ikävä sivistyneistö käytti.

Siinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia pikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa kuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.

Muutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan läheisyyteen.

He halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää sunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan tavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.

Tuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa sen.

Hiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.

Asianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä kissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja hieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi kertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa kukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.

Nuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen, sillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta hävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki jotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti hän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta minun täytyi.

Tällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen kasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai värähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.

Neiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli olemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.

Rouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja mitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä hän oli varma!

Kapteeni Spohr oli samaa mieltä.

Hän katsoi rouva Lissiin hänen puhuessaan, ja hänestä oli hänen suunsa muodostama aamorinjousi vaarallisin ase, mikä häntä koskaan oli uhannut.

Kapteeni ei myöskään kernaasti kuullut puhuttavan onnettomuudesta ja maailman pahuudesta. Hänen mielestänsä eivät ihmiset olleet lainkaan niin pahoja.

Rouva Liss katsoi hieman halveksivasti neiti Hembiin.

— Tuolla tavoinhan ei olemassaoloon tulisi mitään kokonaisuutta, sillä — — —

Ja hän kääntyi kapteenin puoleen, ja tämä oli hetipaikalla valmis puolustamaan ihmisiä neiti Hembiä vastaan, jonka pienet, huolestuneet kasvot eivät olleet minkään näköiset.

* * * * *

Jalat jakkaralla, jonka tukkukauppias Stern oli peittänyt pampaskissan nahalla, istui rouva Thamar Gyllenskjold.

Hänen lempeät gasellinsilmänsä hymyilivät ja hän näytti peräti suopealta. Hän oli hiukan viluissaan ja katseli ihaillen kaunista hopeanharmaata, ruosteenpunaisella viiruteltua taljaa.

Hänen täytyi tänään katsoa hieman Omar Pashaakin. Tämä istui hänen jalkojensa juuressa uuninreunalla ja oli oivallisella tuulella; ei konsanaan vielä Thamar rouva ollut nähnyt häntä niin hyvätuulisena. Hän katsoi hänen hienopiirteistä, parratonta suutansa — sen ympärillä olevat syvät uurteet antoivat kasvoille tunteellisemman ilmeen kuin hän oli nähnyt kenelläkään muulla miehellä. Mutta silmät puhuivat toista kieltä. Ne olivat niin syvällä tiheiden kulmakarvojen ja suurten, omituisen raskasten luomien varjossa, jotka ulkonivat hieman liiaksi. Katseessa oli kuin koleaa hehkua — — —

Tänään oli Omar Pasha vallan kauhea! Hän kuuli kaikki mitä sanottiin ja singahutteli pieniä huomautuksia joka suuntaan. Ei kukaan ollut niiltä turvassa. Naiset tunsivat jonkinmoista pelkoa häntä kohtaan, mutta kun hän oli poissa, oli kaipaus sentään suurempi kuin pelko hänen ollessaan läsnä.

Thora Thammers istui erillään muista kaukaisimmassa nurkassa ja katseli muutamia vaskipiirroksia.

Parantolassa oli kaksi henkilöä, joita Thamar rouva ei halunnut tutustuttaa toisiinsa. Toinen näistä oli rouva Thammers.

Hänellä oli erinäisiä epäluuloja häneen nähden. Kernaasti hän oli hyvä kaikille ihmisille, mutta ne eivät saaneet olla hänen tiellänsä. Hän halusi liikkua vapaasti ja pitää muut tarpeellisen matkan etäisyydessä itsestänsä. Ei kukaan saanut sulkea näköalaa. Yleensä ei hän pitänyt siitä, jos toiset naiset kiinnittivät liiaksi huomiota puoleensa. Silloin oli hänestä melkein kuin ne olisivat anastaneet hänen paikkansa. Siksi ei hän tänään ollut huomaavinaankaan rouva Thammersia — — — Mutta muutoin hän istui perin suopeana ruhtinaallisessa arvossansa, hymyili ainaista lempeää hymyänsä ja kuunteli Omar Pashaa.

Juuri tänään, kun he molemmat olivat hyvällä tuulella, laskivat he leikkiä kaikenmoisesta, yksin todellisen tukkukauppiattaren Iversenin silkkivuorisesta hameestakin, joka sai Omar Pashan tekemään pilkkaa naisraukoista. — — Jopa hän koetti taivuttaa Thamar rouvaa myöntämään, että hienous, jota tavotellaan kalkkarokäärmettä muistuttavan äänen synnyttämisellä, oikeastaan on jokseenkin poroporvarillinen väärennys oikeasta hienoudesta, jonka luontoon kuuluu hiljaisuus. Eivätkö entis aikojen silkkikankaat olleet raskaita, pehmoisia? — — —

Thamar rouva kuunteli hänen jutteluaan kärsivällisesti ja anteeksiantavin ilmein, — ja hän leikiskeli Prinsessa Leilan pitkillä korvilla.

Sitten kosketti hän häntä jalallaan.

— Omar Pasha on valkoisen pilven ritari, kuun ja yötuulen ritariston jäsen, — ei hänen sovi olla perusteellinen kuin lehtori, opettaessaan meille loogillisen pilkun sääntöjä — —

— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, että korjaan lausuntonne. Katson olevani toisessa asemassa. Onhan muutamia muurahaislajeja, joilla on kylläksi järkeä pitääksensä orjia. Te noudatatte myöskin tätä tapaa, lehtori ja minä olemme aivan yksinkertaisesti orjianne. Onko teidän vielä kylmä, vai kuinka voitte?

— Varsin hyvin, minun on vain hiukan ikävä — — —.

— Se kuuluu jumalalliseen maailmansuunnitelmaan. Minun mielestäni on maailma laadittu hyvin järkevästi, kun se lopuksi vie hengen meiltä kaikilta. Siitä tulee olla kiitollinen — — —

— Millainen te oikein olettekaan? Olen vakuutettu että te ette usko mihinkään — — —.

— Uskon kyllä, kaikenmoiseen, — mitä vain voi ajatella, kuuhun ja aurinkoon ja vuorenhaltioihin… Ja se tuottaa minulle tyydytystä.

Thamar rouva pudisti päätänsä ja nauroi. — Noista tuommoisista me emme enää välitä!… Sanokaa mieluummin, mitä ajattelette noista oppineista herroista… Onko teilläkin osakkeita Marsiin vievässä sähköjohdossa, — vai oliko se Venukseen? Joku astronomihan on tainnu huomata sieltä annettavan merkkejä? Mitä ihmettä ne mahtanevat tahtoa meiltä? — — Tuolla tulee rakastettava uusi naapurini Betzy Schaum, sanomalehdentoimittaja ja kirjailijatar. Sekä häntä että meitä muita naisia pitäisi teidän onnitella äänioikeuden saannin johdosta. Sitä te ette vielä ole tehnyt!

Betzy Schaum kieltäytyi innokkaasti ja varmasti kuulumasta niihin, jotka lisäävät kirjailijatarten lukumäärää.

Olikin väärin syyttää häntä siitä. Jos hänellä heihin nähden oli jokin ansio, niin oli se siinä, että hän toimitteli heitä hengiltä, — mutta se oli salaisuus muille, paitsi niille sanomalehdille, jotka olivat hänet palkanneet teloittajaksi, sillä hänen verenhimoansa ei ilmaissut tuo ainoa kiltti kirjain, jotapaitsi hänen äänensä ja koko olentonsa vaikutti hurskaan viattomalta.

Mutta kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella hänen lempeitä vakuutuksiansa.

Toiset naisista olivat nimittäin joutuneet Omar Pashan kanssa keskusteluun äänioikeudesta.

Lehtori tulistui.

Hän oli kuullut, että Ruotsissa oli johduttu sellaiseen kohtuuttomaan liioitteluun, että naisella voi olla jopa satakin ääntä, ja hän todisti tuota pikaa tämän seikan johtuvan ajan henkisistä heikkouksista.

Thamar rouva ei kuunnellut häntä, vaan hänen täytyi kääntyä rovasti
Hembin puoleen.

Omar Pasha pysyi tyynenä. Hän istui katsellen toisia ja nauroi tuolla tummalla, kimmeltävällä viirulla, joka väliin korvasi hänen silmänsä.

— Mitä tekevät naiset oikeastaan suuremmalla äänioikeudella? Ettehän te ole koskaan osanneet käyttää sitä, joka teillä on! — Ja mitä te teette lakiasäätävissä kokouksissa, kun ette osaa vielä korjata niitäkään lakeja, jotka itse olette kirjoittaneet? —

Thamar rouva nojautui mukavasti taapäin ja kietoi pampasnahan paremmin jalkojensa ympärille.

Tällaisesta hän juuri piti, kun sai täten rauhassa kuunnella toisten puhetta. Häntä huvitti nähdessään että toiset naisista näyttivät ärtyneiltä. Prinsessa Leila lepäsi hänen polvillansa ja katsoi ympärilleen viattomin, ihmettelevin katsein, kuin aavistaen myrskyä.

Vähintään kymmenen naista esiintyi näet vaatien Omar Pashalta selitystä.

Tämä nauroi pidellen korviansa.

— Mitäkö lakeja tarkoitan? Tietysti yhteiskunnallisia, — sanokaamme niitä tavoiksi, seuraelämän säännöiksi tai miksi tahdotte. Itse asiassahan ne ovat naisten kirjoittamia, ja naisten vallassa olisi parantaa ne ja samalla koko yhteiskunta, — mutta sitä eivät he koskaan ole tehneet. — —? Niin kauan kuin heidän tunteelliset pikku sydämensä ja innokkaat ruusunpunaiset sormensa eivät ole keksineet että tuossa kaikessa olisi hiukan korjaamisen varaa, niin kauan on meille suotava anteeksi ettemme teitä kaipaa, sillä ennenkuin se on tapahtunut, ette te voi antaa meille mitä me kaipaamme.

Naiset olivat tottuneet Omar Pashan inhottaviin typeryyksiin, — mutta tuo kuulosti tosiaankin siltä kuin hän olisi tarkoittanut jotakin sillä mitä sanoi. Siihenhän oli mahdoton tyytyä.

Todellinen tukkukauppiatar Iversen tuli esiin tavattomalla vauhdilla ja silkinkahinalla, joka epäilemättä muistutti kalkkarokäärmettä.

— Hyvä Jumala! Tuo kauhea Omar Pasha! Tarkoitatte siis — — —

Hän katsoi avutonna rouva Sandersiin, joka vei lornetin silmilleen ja katseli Omar Pashaa säälivästi hymyilen. — Haluaisin tietää, mitä te oikeastaan tahdotte!… Ikäänkuin kaikki mitä miehet tekevät olisi oivallista… Te arvelette, että te miehet tulisitte toimeen ilman meitä? — — —

— Teidän ylhäisyytenne, me kaipaamme naisia sekä itsemme tähden että kaiken suorittamattoman työn takia. Mutta heidän on tultava — kuten eräs ruotsalainen kirjailija sanoo — pukeutuneina sukupuolensa luontaiseen ihanuuteen. Sitä me kaipaamme ja etsimme!… Minun suutarini on erittäin järkevä mies. Hän sanoo: »Naisilla ei ole itsetuntoa! Heidän tehtävänsä olisi saattaa miehet kunnioittamaan naista, mutta sitä he eivät tee!»… Nähdäkseni on meille suotava anteeksi, jos me emme kylläksi pidä arvossa heidän järkeänsä. Ihmeellistä on, kuinka ihminen voi hukata pois senkin vähän, minkä alkuaan on saanut — ja erittäinkin tämä koskee naisia. Ja aivan erikoisesti niitä, jotka ovat naimisissa! Tässä tuonnoin, rouva Sandersin kutsuissa, tulin sattumoisin kiinnittäneeksi huomiota siihen eri määrään kohteliaisuutta, mitä mainittu rouva osoitti naimattomille ja naiduille naisille. — — — Tuollainen on meidän miesten mielestä narrimaista! Niin, voihan käydä niinkin, että me teemme samaten, mutta se tapahtuu käskystä, — olemme oppineet sen teiltä! Mielestäni meillä on täysi syy epäillä etteivät naiset ole järjellisiä olentoja, niin kauan kuin he eivät käsitä, että he tuolla tavoin etupäässä loikkaavat itseänsä. — — Niin, suokaa anteeksi, hyvä rouva, en minä alkanut tätä kiistaa, muistakaa toki etten minä sitä alkanut!

Toiset rouvista näyttivät valmistautuvan panemaan Omar Pashan pataluhaksi.

Mutta nyt kohotti Thamar rouva pitkän, hienon kätensä, ja kaikki muut vaikenivat.

— Minusta te saatte aikaan niin paljon turhaa touhua! Te olette antautunut pahan palvelukseen, Omar Pasha. Nyt huomaan sen. Te olette kauheampi kuin Nero ja kanssaveljenne Iivana Julma — — sillä te ette helly koskaan, teillä ei ole mitään lempeämpiä hetkiä. Ja onni suosii teitä. Mutta katsokaa, kuinka onnettomilta me näytämme. Te riehutte meidän pienoismaailmassamme kuin tiikeri erämaassaan. — Ja kumminkin te eilen pelastitte hyypän rehellisen haahkan kynsistä; te ette voisi repiä kärpäseltä siipiä, — ja nyt te istutte täällä ja huvittelette meidän kustannuksellamme!

Thamar rouva katsoi hymyillen ympärilleen.

— Tässä istuu rehtorinrouva Altor, nainen, joka on pitkän aikaa elellyt hovissa ja nyt johtaa seuraelämää siinä kaupungissa, jolla on kunnia lukea hänet asukkaisiinsa. Hän on nyt jo kymmenen kertaa kysynyt teiltä, ettekö tiedä että ne tavat, joita te nimitätte yhteiskunnallisiksi epäkohdiksi, ovat kotoisin ylhäältäpäin, hovista, jonka kimppuun te kaiketi ette halunne käydä arvosteluinenne. Suvaitsetteko ehkä vastata hänelle?

— Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva, minulla ei ole siihen muuta sanottavaa kuin että koko Euroopan hovitavat ovat itämaisen orjuuden jätteitä. Ne kuvastavat säännösteltyä orjuutta. Ranskan Henrik Kolmannelle tulee kunnia siitä että on ottanut ne käytäntöön Euroopassa, muuttaen ympäristönsä ystävistä palvelijoiksi… Eikö ole katsottava todisteeksi läheisestä sukulaisuudestamme apinoitten kanssa, että me arvostelukyvyttömästi jäljittelemme pyrkimystä pystyttää keinotekoisia rajoja, sensijaan että kunnioittaisimme luonnon asettamia.

Rehtorinrouva ei keksinyt heti vastausta. Hänen kasvonsa värähtelivät. Hän tyytyi huomauttamaan, että maailma hänen mielestänsä alkoi käydä ihmeelliseksi.

— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä on varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen, mikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka pintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa voi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.

Rouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.

— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!… Nyt meidän tulee oikein hauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun herrat ovat tuollaisella tuulella… minusta se on hauskaa, sillä on niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko ystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä… Mutta hyvä, kiltti Omar Pasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me katsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?

— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne eivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!… Mutta lienee varmaankin parasta että nyt luikin tieheni!

Nyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.

— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!

Tukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi rouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut hänelle tavaksi.

Hän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka aluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.

— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten sopivaksi loppulauseeksi.

— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua loukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — — niin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan yli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —

Thamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.

— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?

Hän katsoi hymyillen ympärilleen.

— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies takaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden ulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka ovat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa alaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän hän lähinnä kuuluu petoeläimiin!

— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä veressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya Allah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!

* * * * *

Ulkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki albumin ja meni myös ulos.

Hänen tyttärensä seurasi häntä portaille.

— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua toisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi myös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja huvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä katsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet hyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin, tiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se on oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko sanoa toisille nuorille että me emme voi — — —

Rouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.

— Tahtoisitteko te kieltää minua menemästä ulos? kysyi hän sitten aivan tyynesti.

— Äiti, sinä olet niin vanhanaikaisen romantillinen ja hempeämielinen, niin sanoo Birger myöskin. Vanhat eivät ymmärrä nuorten tunteita… Me ymmärrämme kyllä että sinä katsot että me seurustelemme liiaksi toisten nuorten kanssa — mutta emme tosiaankaan ole ainoat, jotka tekevät niin, — kuuluu maailman kehityskulkuun, että nuorten täytyy saada elää omaa elämäänsä. Neiti Carn — hän oli paras tämänvuotisista ylioppilaista — sanoo aina: »Minulla täytyy olla oikeus loma-aikana olla muista välittämättä»… Hän on niin perin reipas, vapaa luonne. Nyt hänen äitinsä on saanut luunsärkyä ja siitä on hän nyt iloissaan, — niin, ei tietysti muun takia kuin siksi että äidin nyt täytyy istua hiljaa, ja ennen hän aina tahtoi olla mukana kaikkialla, ja se oli niin ikävää! Neiti Carn sanoo: »Äiti voi kernaasti tehdä uhrauksia lastensa takia, mutta lapset eivät oikeastaan ole mitään velkaa vanhemmilleen. Vanhemmille kuuluvat velvollisuudet! Kantakoot he seuraukset siitä että ovat toimittaneet meidät maailmaan. Sitten tulee meidän vuoromme, kun me saamme lapsia.» — — —

Hän vaikeni. Hän tuli katsahtaneeksi äitiinsä. Hän punehtui sen johdosta mitä oli tullut sanoneeksi, ja hänen täytyi katsoa maahan.

Äiti seisoi nimittäin hänen edessään aivan suoraksi ojentuneena, vastoin tapaansa.

Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen tyttäreensä.

Ja Gertrudin täytyi jälleen luoda katseensa maahan, sillä kun äiti alkoi puhua, ei hän puhunut tavalliseen tapaansa.

— Tiedän varsin hyvin, sanoi hän hitaasti — että sinä ja tätisi luulette että minä alan käydä heikkomieliseksi — — — ei sanaakaan enempää! Huvitelkaa te vain, Birger ja sinä, mielenne mukaan — — — mutta suonette anteeksi etten minä pysyttele sisällä siksi että te pidätte sitä suotavana.

— Äiti, sinä käsität meidät niin tykkänään väärin. Salli minun nyt tulla mukaasi! —

Rouva Thammers hymyili surumielisesti. Juuri sitä hän ei voinut saada tehdä.

Hänen äänessään oli jotain, joka huomautti tytärtä siitä, mikä heitä erotti, ja jota tytär ei tätä ennen ollut huomannut.

Hän jäi katsomaan äitinsä jälkeen.

Todellakin olivat täti ja hän ja Birger ajatelleet… ja hän oli varma että kaikki täällä salaa ajattelivat samaa… sillä eihän äiti ollut samanlainen kuin muut. Olipa ikävää että hän oli sen huomannut! Mutta eihän hänellä oikeastaan ollut oikeutta siitä loukkaantua… Kuinka äiti sentään voi näyttää ylväältä kun tahtoi! Setä oli nähnyt sen muutaman kerran, ja hän sanoikin aina, että hänessä oli syntyperäistä hienoutta — — —

Neiti Carn tuli ulos muutamain herrojen seurassa. He halusivat saada neiti Gertrudin mukaansa kävelyretkelle.

5.

Rouva Thammers meni sisään ja otti yllensä hiukan päällysvaatteita.
Sitten hän jälleen tuli ulos ja läksi kulkemaan nummelle päin.

Hänestä tuntui helpotukselta päästä kuulemasta ihmisten lörpöttelyä. Tuolla alhaalla oli koko ilma sillä kyllästytettyä ja täynnä turhanpäiväisiä, tuskastuttavia ajatuksia ja mitätöntä lorua.

Vasta täällä ulkona hän voi hengittää vapaasti. Ja sitäpaitsi oli muuan asia, josta hänen nyt piti tehdä selkoa omalle itsellensä. Hänellä oli jo kauan ollut tunne, että tulisi päivä, jolloin hän sanoisi itsellensä: »Nyt tahdon ottaa selkoa siitä, mitä oikein olen tehnyt», — ja juuri tänään oli hänen mielessänsä herännyt jonkinmoinen veltto halu saada hiukan selvyyttä noihin seikkoihin nähden.

Häntä melkein halutti kertoa kaikesta nummen eläimille ja kukille — niin saisivat ne tuomita häntä.

Ihmisille ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Hetkiseksi kiintyivät hänen ajatuksensa mieheen, joka oli puhellut niin paljon tuolla sisällä — — — Jo ensi iltana oli hänen äänensä jollakin erityisellä tavalla vaikuttanut häneen, hän ei tiennyt miksi, — mutta se muistutti jostakin aikoja sitten olleesta ja menneestä, jostakin, jonka hän oli kärsinyt loppuun ja joka nyt oli takanapäin — — — jota hän ei enää halunnut kokea uudelleen — — —

Hän kulki hitaasti.

Tuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen jalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.

— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. —
Mutta paikkasi minä anastan!

Hän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään: vaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne kimmelsivätkään päivänpaisteessa!

Nyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset arvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen täytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!

Häntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä ei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla täällä rauhassa yksin eläinten kanssa.

Kuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli eteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan alla…

Hän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien mättäiden keskellä tapahtui… Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja uinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne vapisemaan. — — —

— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole muiden kaltainen!

Hän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.

Hän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyt
tuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut.
Nyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — —
Häntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.

Hän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.

— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon miehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin: itsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —

Hän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko yhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?

Häntä puistatti sitä ajatellessa — — —

Hän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena, jommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän ikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän neitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän mielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.

Ja täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät toteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen kokenut!… Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti käydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.

Itse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers — onni oli kai sitten sellaista!… Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä hän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää odotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät sen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä turvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli kuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut ihmeellisellä tavalla… Eikä hän tahtonut kärsiä… Miksi olisi hän sitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi elämän ihanuudesta! — — —

Hän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.

Hän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!… Hän tiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu — tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan… Hän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne… Oli ollut aikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei mikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid Thammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti, jotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa… jotka eivät nähneet mitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —

Hän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli pitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt kieltäminen!…

Ja hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli kätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta hänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!

Mutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa kaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.

Silloin telkittiin ovi kiinni.

Sitäkään ei Arvid huomannut.

— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon päivä — ja sitten tulisi parempaa.

Mutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta. Hän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet toisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa. Ja hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli kiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan tehonneet häneen.

— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?

Thora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin tuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —

— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että tietäisitte millainen minä olen… ettette ajattele minusta liian hyvää… ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne nummelle!

Hän kävi niin omituisen hermostuneeksi, — täytyihän hänen sanoa se, eihän hän voinut sitä salata — — —

Epäröiden, tuskallisesti hymyillen mumisi hän itsekseen:

— Sillä minä olin nuori — — — ja tunsin runtelevaa tuskaa, ettei koskaan tulisi parempaa! Aloin haikeasti kaivata toisenlaista elämää kuin mitä elin — — — Aloin haaveilla… minusta haaveilu tuntui todellisemmalta kuin elämä. — — — Silloin menin eräänä iltana Arvidin luo ja sanoin että olin alkanut unohtaa hänet… ja että se teki minut levottomaksi — — —

— Mutta Arvid nauroi: »Minulle on yhdentekevää, mitä haaveilet.»

— »Entä jos se ei jäisi pelkäksi haaveeksi… jos kävisi totuudeksi, etten enää välittäisi sinusta?»

— Arvid nauroi: »Olethan sinä minun — — — ja sitäpaitsi minä en pidä kenestäkään niin paljoa, etten voisi tulla toimeen ilman häntä.»

— Silloin kävi sydämeni jääkylmäksi. Sellaisena se pysyikin. En enää itkenyt niin paljoa. Aloin ihmetellä, mitä siitä lopuksi tulisi — — —

Hän kohottautui jälleen. Hän ei voinut olla hiljaa. Valittaen hän kuiskasi: — Ei, nyt ei minulla enää ole mitään sanottavaa; mitä se hyödyttäisi, kun se niin kysyy voimiani…

Mutta hän ei voinut vapautua ajatuksistansa. Hänen täytyi ajatella Arvidia, joka oli yhtä iloinen kuin ennenkin, — ja kuinka hän oli alkanut katsoa häntä toisin silmin kuin ennen. Tuo trubaduurimaisuus, joka oli niin pukenut häntä, ja jonka morsian oli luullut viittaavan johonkin syvempään, se oli karissut pois kuin repaleiksi kulunut puku. Ja ne harrastukset, jotka alkuaan olivat heitä yhdistäneet, olivat hukkuneet aineellisuuteen, joka Arvidissa kehittyi kehittymistään. Hän alkoi yhä enemmän rakastaa mukavuutta ja hyvää ruokaa ja alkoi tehdä ostoksia taloutta varten — — — Ja toiset sanoivat hänelle: »Kuinka onnellinen sinä olet, kun olet saanut miehen, joka huolehtii talostansa niin väsymättömästi!» — — —

Mutta sitä ei Thora oivaltanut, hän oivalsi vain että he olivat alkaneet käydä eri teitä. Ja hänestä tuntui kuin ei hän itse koskaan vanhenisi, kuin olisi juurtunut kiinni nuoruuteen. Muut hänen ympäristössänsä kävivät täysi-ikäisiksi ja kehittyneiksi ihmisiksi, mutta hän ei koskaan päässyt sen pitemmälle.

Ja nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa varten… Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»

Heillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi sitä.— — —

Thora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.

— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.

— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten hänelle?

Ne kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja isänsä sukuun… niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka nauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!

Tänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori tyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö, ivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä — ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas varasto merkityksettömiä puhetapoja… sama rakkaus mukavuuteen, sama tyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat lapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat osoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua sydämeen!

Hän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.

Mitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina sellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?

— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan muistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se tietysti juuri oli hänen mielisairautensa.

Hänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat että hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —

Jospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet itsensä jäljettömiin… jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi hänen muistonsakin!

* * * * *

Hän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut kaikki, — oli käynyt tyyneksi!

Hän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli murtunut… se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!

Hän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle oli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä päiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei ollut voimaa kestää niitä kahdesti.

Tuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli päässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen…

Mutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.

* * * * *

Ilta lähestyi.

Hän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.

Taivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä tuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden, vaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli tunturilaitumelta — — —

Aina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.

Vai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen kaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta loisketta!… kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei voinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.

Hän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa uiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden valkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös pinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.

Ja taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta siellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina! Äänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä missään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli parasta kaikesta!

Hän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.

Eläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.

Hänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.

Tunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät suuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle, mahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. — Kuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —

Miksikä piti nyt tuon kulkijan tuolla saapua? Mitä oli ihmisillä täällä tekemistä?

Rouva Harder se oli. Hän tuli sairaan miehen luota.

Hän kulki Thora Thammersin ohi, mutta käännähti sitten, katsoi häneen ja hymyili.

Tuossa katseessa oli jotain, joka ikäänkuin kosketti häneen ja sanoi:

»Nouse ja käy! Tule jälleen reippaaksi ja terveeksi!»

Thora Thammers painoi päänsä alas.

Sitten hän kohotti jälleen kasvonsa, seurasi poistuvaa katseillaan, niin kauan kuin voi, ja kuunteli.

Mutta tiesihän hän, että ohikulkija ei ollut sanonut mitään, oli vain katsonut häneen.

— Niin, sanoi hän lopuksi, — teen sen! — — —

Nyt tuli jälleen joku. Koira syöksähti Thoran luo.

Hän katsahti ylös ja kohtasi sen vauhkon, synkän katseen.

— No, rauhoitu, sanoi hän hiljaa, — minähän olen ystäväsi!

Se nuuskiskeli, äyhkäisi, läksi jälleen juoksuun ja palasi isäntinensä.

Thora Thammers näki että tulija oli parantolan vieraita, — tuo, jolla oli niin ihmeellinen ääni ja niin sietämättömän iloinen seurustelutapa. Hän tunsi ehdottomasti vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka nauroivat paljon, ja häntä oli vaivannut keveä tapa, millä hän käsitteli kaikkia asioita.

Tulija pysähtyi hänen eteensä tervehtien:

— Ken retkeilee täällä minun nummellani? Vai niin, vai täällä te piileksitte! — — — Niin, täällä on päivänpaisteista ja ilmavaa!

Thora vastasi vienolla, hajamielisellä hymyllä ja odotti että tulija jatkaisi matkaansa.

Mutta tämä jäi seisomaan.

— Susi, tule tänne! Saanko esitellä erään ystäväni. Hän on hienoa sukua. Nimensä on hän perinyt isoisältään, joka oli susi. Voitteko nähdä, kuinka hän ilmaisee sukuperänsä, — hän ei koskaan kulje suorassa suunnassa eteenpäin. Ihmeellistä, että olette voittanut hänen suosionsa; hän ei yleensä pidä naisista.

Hän kävi istumaan.

— Toivottavasti te sallitte!

Thora ei vastannut mitään. Hän aikoi nousta lähteäksensä. Mutta tulija ei katsonut häneen.

Niin jäi hän istumaan.

— Se on oikein, hyvä rouva, että te tulette tänne, sillä täällä on niin hauskaa. Tännehän ei juuri koskaan tule ketään. Ne menevät joko vuorille laskemaan vuorenhuippuja ja kirkontorneja, taikka myöskin koskelle. Kosken maalaaminen on täällä käynyt oikein kulkutaudiksi. Siellä istuu kaksikymmentä naista, miehiä ja lapsia lukematta!

Hymyillen kääntyi puhuja Thoraan.

— Te ette puhu paljoa, hyvä rouva, mutta te teette havaintoja! Olen väliin tarkannut teitä seurusteluhuoneessa. Ja te katsoitte minuun tavalla sellaisella, että te voisitte varsin hyvin olla vartijattarena eläintarhassa. Tiedänhän kyllä, että eläimiä ei saa ärsyttää!

Thora ei vieläkään sanonut mitään, vaan ajatteli vain että läksisi kernaimmin tiehensä.

Toinen jatkoi iloisesti: — Kenties te kaikessa hiljaisuudessa täällä tutkitte eläinkuntaa?

— Minä en ole tuttava kenenkään kanssa.

Thora Thammersin ääni oli tyly. Hän katui ettei ollut lähtenyt heti alussa.

— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia mallikappaleita!… Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria, joilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?… Noita ihmeellisiä olentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan yksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni maailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia he ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai täydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että kuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät ylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli täälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain nuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun parantoloissa rasittavaksi… Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin näki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —

Thora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.

Olivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen sanoi kaiken tämän hänelle?

— Minä… minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen esiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä olen puhumaan puita, heiniä.

Hän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.

— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen! Ja te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette tyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella ken minä olen. Tunnetteko minut nyt!

Thora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti puhujaan.

Ja katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa värähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.

Tuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt tietää että se oli hän! Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun ympärillä… tuon valtavan katseen… nyt vasta tunsi hän hänet.

Alkaisiko se nyt jälleen alusta?

Hänen mielessään heräsi hehkuva, kiihkeä tuska.

Kaikki tuo, jonka hän oli taistelulla voittanut… ei, sitä hän ei antaisi riistää itseltään!

Hänen kasvoillensa tuli kylmä, jäykkä ilme. Ja pehmoinen, tummahko ääni muuttui.

— Ei, minä en tunne teitä!

— Oivallista! Ihailen aina ihmisiä, joilla on taito unohtaa. Sehän onkin aivan luonnollista… johan siitä on hiukan aikaa… seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta! Tiedän että olen muuttunut suuresti — — —

Hänen äänensä kuului ystävälliseltä, luontevan iloiselta.

— Saanko mainita, että nimeni on Samuel Stern, olen tukkukauppias, joka suhteessa keskinkertainen ihminen. Ja jos sallitte, niin haluaisin nyt tutustua teihin!

Thora kääntyi poispäin. Hiljainen vavistus kävi läpi hänen olentonsa.
Hän ei olisi halunnut olla huomaavinaankaan, mitä tuo kaikki tarkoitti.
Hän aikoi tyynesti lähteä tiehensä.

Mutta hänen täytyi jälleen käydä istumaan — hän ei voinut lähteä.

Lauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:

— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä Kristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia sattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?

— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja menevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.

— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?

— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi, ja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa Donna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.

Hänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän jatkoi:

— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä, eivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on muodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan metsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa ihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta hänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä ja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan heidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu kosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian suuri… Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —

— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on. Ne muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita, suurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman kurjuus on voitettavissa… Oletteko puhellut hänen kanssaan?

— En!

— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka kärsivät… Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?

Thora istui puolittain toisaanne kääntyneenä. Hänen katseensa oli arka.

Äkkiä hän loi Samuel Sterniin pitkän, raskasmielisen katseen.

Tämä käännähti poispäin ja vihelsi kouraansa. Sitten hän tervehti hymyillen: — Te tahdotte että minä läksisin!

Hän läksi, mutta palasi kuljettuaan muutaman askeleen. — Älkää viipykö täällä kovin kauan! lausui hän. — Yöllä on täällä hiukan omituista — nummi on raskasmielinen!

6.

Thora Thammers oli jäänyt istumaan paikalleen — aivan levollisena. Hän ei ajatellut enää mitään.

Vielä näkyivät tunturit vaalean sumun takaa. Mutta pian alkoi aavikko pienentyä.

Olo kävi ahtaaksi — jotain raskasta läheni — musta vihuri kävi yli järven. Ja äkkiä tuli kylmä.

Häntä alkoi palella.

Nousisiko hän ja läksisi kulkemaan — kulkisi eksyksiin vuoristossa, kenties — — —

— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin tavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.

Hän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä päätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.

Kuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut aina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta siitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi hän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.

Hän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä huoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.

Kauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.

Sitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut hereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.

Mutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden, äänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan nuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —

* * * * *

— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli niin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili silkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli hän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen ohitsensa…

Oli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.

Ja kaikki täytti hänen mielensä riemulla.

Ja hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi kuin kullahtavaksi… hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin lähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja omituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli suureksi!…

Hän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski; kaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!

* * * * *

Sitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen alla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman, lumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta valkoisesta lumesta.

Siinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan voinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.

— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun, korkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun… kaikki kuuluu meille!…

Tyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa, joka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit minua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —

* * * * *

Kuten sinä vuonna ei käkönen ollut koskaan kukahdellut. —

Oli satanut. He kulkivat yli höyryäväin ketojen.

Usman valkoisen vaipan alla huojuivat kukkaset — ne näyttivät käyvän juhlakulkueessa yli kedon!

He pysähtyivät sitä katsomaan — Heidän täytyi nauraa! — Puna-apila oli vallaton, mutta se oli valkoapilaan syy; se tuoksusi niin voimakkaasti, että se pani toiset kukat päästä pyörälle.

* * * * *

Varhainen sunnuntaiaamu!… He kulkivat kauas, kauas. He eivät voineet kääntyä.

Kypsä vilja suhisi. Ilma oli täynnä lintujen riemahtelua.

He pysähtyivät ja katsoivat ylös häikäisevään sineen, jossa leivot liitelivät, ilma hohti ja riemu raikahteli.

Heidän täytyi nauraa, sillä he olivat niin onnellisia.

Ja kun he tulivat kotiin, soivat kellot.

Ne tuntuivat kuin vahvistavan heidän liittonsa!

Kotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei hän ole sinua varten!

Ja he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän käytti aikaansa.

Mutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt tuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.

Sillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin ei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän käytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!

Sen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton ihanuus… Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia… valkoisia, valkoisia!

Hänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.

Hän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan hän aina hänen luonansa!

Hän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä oli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka hän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —

* * * * *

Oli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä; hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan, oliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen luotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä vierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja sanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi — vierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä vielä lisäksi.

Ja hän oli siellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen piti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa…

Hän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.

— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen yritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.

Ja hän läksi.

Kotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä luo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!

* * * * *

Silloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.

Mutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin omituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja jalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli, joka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava pelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut saanut elää — — —

Hän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei pystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.

Gertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli nimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun illaksi, jolloin aiottiin tanssia.

* * * * *

Nyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.

— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin varmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti lähteä aamukävelylle!

— Rakas lapsi, voit olla levollinen!

Rouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti kasvojansa.

— Näin vain unta… en muistanutkaan että sinä olet olemassa.

Gertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä kasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.

— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —

— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo portaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.

— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!

Rouva Thammers pyyhkäisi hiukset ohimoiltaan.

— Kuinka vihaan tuota kaikkea! kuiskasi hän kiivaasti.

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, kuin kiihkeässä ruumiillisessa tuskassa.

Kello löi. Hän säpsähti, nousi ja pukeutui. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan peiliin ja nyökkäsi jäykästi hymyillen kuvallensa.

Sitten meni hän alas syömään aamiaista, ja senjälkeen piti hänen käydä käsiksi Gertrudin pukuun.

Hän istuutui töineen kuistille, joka kiersi taloa.

Tukkukauppias Stern tuli käyden rouvansa kanssa.

— Hyvää huomenta, everstinna, sallikaa minun esitellä rakas vaimoni, rouva von Asten — — — ja tässä tulee todellinen tukkukauppiatar Iversen!

Rouva Iversen löi häntä käsivarteen työlaukullaan.

— Te olette… en tosiaankaan tiedä mikä! Mutta onneksi on Iversen niin todellinen, kuin kukaan ikinä voi olla, ja siitä olen tosiaankin iloinen!… Mutta te olette ultramontaani.

Mitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän olisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä häneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.

— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne juttelemassa!

Ja hän otti työnsä esiin.

— Täällä on tosiaankin niin… niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä näköala… kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli niin sattuvasti… Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen tästä näköalasta.

Mutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon katoavan mäen taakse.

Tukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.

— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla… mitä te pidätte auringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on jotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan totta.

Rouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun käsityölaukkunsa.

Hän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen täplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.

Rouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa liikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin kysymyksiin.

Hän kirjaili ahkerasti kahviliinaa. — Hänen kätensä olivat suuret, valkoiset ja pehmeät. Hänen kauneissa kasvoissaan kuvastui jonkinmoinen hienostunut häikäilemättömyys ja kiihkeys, joka saattoi aavistamaan että hänen läheisyydessään voi syntyä tuhoava hirmumyrsky.

Ja hänen silmiinsä tuli väliin omituinen salatun kiihtymyksen ilme, yksin nytkin, kun hän oli niin rauhallisessa toiminnassa.

Rouva Thammersin kävi kuten muidenkin. Hänestä tuntui tuon tuostakin kuin häntä olisi raapaistu.

Oikeassa hän olikin. Rouva von Asten ei voinut luopua vanhasta tavastaan, vaikka hän nyt istui mitä herttaisimmasti hymyillen ja vaikka rouva Thammers hänestä tuntui aika miellyttävältä.

Rouva von Astenia huvitti aina uusien tulokasten ominaisuudet. Sillä hän tarkoitti heidän virheitänsä. Hänelle ei koskaan pälkähtänyt päähän, että hänellä itsellään voisi olla »ominaisuuksia». — Hänellä oli paljon harrastuksia, muun muassa kiinnittivät salaiset tieteet hänen mieltänsä. Oli erittäin helppoa uskotella hänelle mitä mahdottomimpia asioita.

Nyt halusi hän tietää, tiesikö rouva Thammers jotakin astraalitasosta tai oliko hän kuullut puhuttavan henkien välittömästä vaikutuksesta… Ei, ei hän mitenkään tarkoittanut spiritismiä — — —

Rouva Thammers oli varmaankin varsin vähäpätöinen olento. Alemmat henget juuri eivät pystyneet erottamaan noita kahta asiaa — — —

Järjestyksenrakkautta ei rouva Thammersilla myöskään näyttänyt olevan. Rouva von Asten harrasti itse kovin järjestystä, mutta sillä tavoin ettei hän koskaan saavuttanut tavoteltua päämäärää. Hän luuli aina että syy oli muiden huolimattomuudessa. Nyt oli hän ollut kyllin varomaton pannaksensa kirjaussilkkinsä rouva Thammersin neulomatarpeiden sekaan, ja nyt se oli aivan sekaisin, niin että oli oikein ja kohtuullista, että rouva Thammers tarjoutui selvittämään sen. Rouva Iversen näytti myöskin hiukan harmistuneelta. Rouva Thammers ei tuntenut tarpeeksi mielenkiintoa kirjailuihin. Häntä olisi toisiaankin haluttanut tietää, millaista hänen kotonansa mahtoi olla. Tuollaisiin naisiin tuli helposti jokin epänaisellinen piirre. — — —

Thora Thammers nousi paikaltaan. Hänestä alkoi siellä tuntua liian lämpimältä. Rouva Iversen nousi myöskin.

— Hyvä Jumala, Iversen, olen aivan unohtanut Iversenin…

He huomasivat kaikki kolme tulleensa istuneeksi liian kauan.

Rouva Thammers meni huoneeseensa ja ryhtyi jälleen työhönsä, tuntien ehdottomasti kiitollisuutta siitä, että hänellä oli oikeus olla siellä yksin.

* * * * *

Puku valmistui. Sinä päivänä oli Gertrud ihastunut äitiinsä.

— Tietysti sinäkin tulet tänä iltana mukaan katsomaan, kun me tanssimme! Tiedätkö, usein minusta on kaikkein hauskinta istua katsomassa — sillä ainahan näkee jotain, jolle voi nauraa itsensä kuoliaaksi.

Rouva Thammers katsahti tyttäreensä hieman hymyillen.

— Sinä et ole muuttunut paljoa! Siihen aikaan kun olit kahdeksan vuoden vanha, sanoit jokseenkin samaa. Sinulla oli ensi kertaa vieraita luonasi. Seisoit ja katsoit ivallisesti niitä kaikkia, ja kun kysyin mitä ajattelit, nauroit sinä ja sanoit: »Haen vain sellaista, joka on hullua, sillä se on hauskinta kaikesta.»

Hän huokasi ehdottomasti, sillä hän muisti vieläkin kuinka tuskallisesti häneen oli vaikuttanut noiden raikasten, kirkkaiden lapsensilmäin ilme.

Gertrud loi häneen nopean katseen.

— No niin, sehän osoittaa että minulla jo siihenkin aikaan oli hiukan ihmistuntemusta! Niin, sinä kai tulet sitten myöhemmin, äiti?… Birgerkö? Niin, Birger kai pukeutuu paraikaa… Etkö ole nähnyt häntä koko päivänä? Ei, Birgerillä on niin paljon puuhaa… aamuisin on sitä melkein eniten, ja illalla meillä on Nuorten klubi, näetkös… ja hänkin kuuluu niihin, jotka väittävät että loma-aikoina täytyy olla itsekäs… Ei, nyt minun täytyy lähteä pukeutumaan!

Rouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon neulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.

Mikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut aikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa… Sama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt täysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —

Ei mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!

Oikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä oli tullut hänen mieheksensä.

Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt parastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda, ei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy sydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä siitä vain oli sukeutunut.

Neljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi hänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —

Ja entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt oivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen kykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —

— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta… ja millaista ruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia. — — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän naurahteli vain… ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan. Hänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.

Ja sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään… Juuri miehensä sukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki selvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi… Se hermostutti häntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt… Nuo ihmiset toivat mukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka saattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —

Ja hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa. Mutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa hänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta…

— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan sinulla miehesi.

— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.

— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!

— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!

Ja hän oli hävennyt, kuin rikoksesta kiinnijoutunut pahantekijä. — — —

* * * * *

Mitä varten hän oikeastaan eläisi? Eihän hänellä ollut ketään, ei ainoatakaan ihmistä. Arvid, lapset, kaikki olivat hänelle vieraita. Hän tunsi jälleen omituisen pistoksen.

Musiikki tunki sisään sekä nauru ja melu.

Hän kuuli Gertrudin äänen ja Birgerin remakkaa naurua. Ehdottomasti hänestä tuntui että se oli Arvid.

— — — Mikä hänen oli, koska hänestä nyt tuntui, ettei voinut kestää kauempaa?

Tietysti hän voi. Olihan monella muulla ollut vaikeampia seikkoja kestettävinä — miksi ei hän sitten kestäisi?

Kello löi yksi. Alhaalla ruvettiin tekemään lähtöä.

Piha tuli täyteen iloisia, kovaäänisiä ihmisiä.

Hän tarkkasi Birgerin ääntä: oliko hän nyt jälleen juonut liiaksi?

Hän kuuli Samuel Sternin naurun. Se läheni. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Tietysti hänen piti saattaa naiset kotiin. — — —

Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän kuuli että hän oli noin iloinen.

Mutta miksi ei Samuel Stern saisi olla iloinen kuten toisetkin?

Asianlaita oli vain niin, että hän itse oli käynyt niin kurjan heikoksi.

Gertrud syöksähti sisään.

— Sinähän et ole sammuttanut valkeata, äiti! Arvelinkin juuri, että olisit unohtanut tehdä sen! — — —

— Enkö ole todellakaan sitä tehnyt? Minusta on kuin olisin koko ajan tuijottanut pimeään. — Onko sinulla ollut hauska?

— Kovin hauska! Olisitpa nähnyt, kuinka oivallisella tuulella Omar Pasha oli… hän on saanut kaikki nuoret tytöt rakastumaan itseensä… kaikki tyyni! Ja se oli hyvä saavutus, sillä onhan hänellä muitakin rautoja tulessa… Rouva Gyllenskjold — hänhän on saanut hänet ansoihinsa. Älä näytä niin halveksivalta, äiti; sillä hän on tosiaankin ihmeellinen, ja on oikein huvittavaa katsella, kuinka hän saa naiset itseään hakkailemaan. —

— Luulen, ystäväni, että sinä käsität väärin tukkukauppias Sternin!

— Ei, äiti, vaan minä luulen että sinä et ymmärrä tätä tällaista. Tuosta kiihkeän romantillisesta rakkaudesta, joka lienee ollut muodissa sinun aikoinasi, me Jumalan kiitos olemme päässeet, — me huvittelemme ja säilytämme sydämemme murtumattomina. Isä sanoo myöskin aina, että niin juuri on oleva. Mutta nyt minun täytyy mennä, tulen nukkumaan suloisesti. — — —

Birgerkö? Niin, hän meni klubille. Terveisiä vain — — — ei, ei hän käskenyt sanomaan, — tiedäthän, kuinka hänellä on paljon puuhaa yhäti ja aina. Nyt sammutan valkean!

Rouva Thammers paneutui pitkäkseen. Nyt piti hänen nukkua. —

Mutta hänen täytyi ajatella Birgeriä, jolla aina oli niin kiiru, ja jonka oli pakko olla itsekäs, eikä ainoastaan loma-aikoina. — — —

Ja mitä se häneen koski, jos Samuel Stern oli iloinen ja onnellinen.

Hänellä ei syvässä alentumistilassaan ollut oikeutta halveksia ketään ihmistä. — Mutta hän tunsi kiihkeätä halua halveksia häntä, — häntä yksin!— — —

Pitäisikö nyt tämä hänet valveilla? Ken tahtoo rukoilla puolestani, että saisin nukkua? kuiskasi häh.

Hän muisti pienen runon, jonka viehkeät säkeet usein olivat suoneet hänelle lohtua. Nyt ne saapuivat jälleen, tuoden vilpeyttä — — — Ja itse runon enkeli tuli, — — —

    »Hän aatoksen tuuti
    Ja kuiski: Jo uinu!»

    [»Tog Tanken og hvisked:
    Hav Fred, mens du sover!»]

(Björnstjerne Björnson.)

7.

Kahdeksan päivää oli kulunut, tuoden osittain sadetta mukanaan.

Sitten tuli loistavan kirkas päivä ja sekä ihmiset että eläimet iloitsivat ja tekivät tästä syystä ihmeellisiä asioita.

Valko, vanha, säyseä työhevonen, oli mennyt eteiseen ja huvitellut repimällä koristeet naisten hatuista. Ja rouva Liss, joka istui kuistillaan, antoi kissoille valeriaanaa.

Haltioissaan ilosta ne seisoivat ja nuolivat nuolemistaan vatia, ja niiden elämänhalu kävi niin valtavaksi että rouva Liss alkoi pelätä ja huusi Sjuria, joka käyskenteli ruohopengermällä pikkuelukkain kanssa.

Ja Sjur tuli ja kaikki elukat perässä.

— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.

Se oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä kaulanauhasta.

— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss huusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.

— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —

Ja nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.

— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!

Hän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, — tuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!

Sjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se melkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä ja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa paimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin melkein oppinut kaupunkilaiskieltä.

Parantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin.
Sjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa.
Hänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihin
nähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.

Ja saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi hän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä seikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä kotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa käyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras ystävä — — —

Silloin tuli Don Miguel, joka kuului niihin harvoihin joita Sjurin jutut eivät huvittaneet.

Ja Sjurin täytyi lähteä saamatta korvausta, — sillä Don Miguel punoi pitkien viiksiensä päitä ja vaati jyrkästi että saisi viedä rouva Lissin koskelle. Olihan tämä luvannut eräälle maalareista olla mukana hänen taulussansa.

Parantola jäi melkein tyhjäksi — ei edes vanhoja naisiakaan ollut näkyvissä.

Kun Thora Thammers tuli ulos, pysähtyi hän ihmeissään ja tuli iloiselle mielelle.

Aurinko paistoi ja kaikkialla näytti niin hauskalta, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — vaan ainoastaan västäräkkejä katolla ja nuo kaksi kesyä varista, jotka oleksivat keittiön käytävässä saadaksensa ruokaa.

Hän läksi kulkemaan tunturia kohden.

Hän oli alkanut tavallaan urheilla pyrkimällä löytämään paikkoja, jonne ei tullut kukaan muu kuin Sjur ja pikkuelukat.

Väliin auttoi Sjurin pilli häntä tässä suhteessa.

Häntä huvitti keskustella tuon viisaan poikasen kanssa ja kuunnella, kun hän soitteli katajapillillään, koettaen esittää lauluja ja sävelmiä, — toiset niistä oli hän oppinut parantolassa, toiset vuorenhaltialta tai metsänväeltä — toiset oli hänelle opettanut hänen oma nuorekas kaihonsa, jonka nummen yksinäisyys herätti.

Thora Thammersista oli miellyttävää kuulla noita vienoja, surunvoittoisia säveleitä, joissa ilmeni hiljainen ymmärtämys ympäristöön nähden, mutta samalla halu avaraan maailmaan.

Häntä huvitti katsella vuohia. Kuullessaan pillin äänen ne käänsivät päätään ja tulivat lähemmäksi. Sjur väitti niiden pitävän eniten kantosävelmästä, juuri samasta, jonka hänkin mieluimmiten halusi kuulla.

Nyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..

— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?

Sjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan vuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan selvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän. Vasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — — —

Sitten meni Sjur kotiin ja opetteli puhaltamaan sen omalla pillillään. —

— — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter yllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä heiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies, ajatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät pois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin että tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —

Ja jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo erottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön jälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja näkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —

Mutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka kauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.

Sitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin, ja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä kuuhun, ja miksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin aikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet, jotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi, mutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.

Mutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli yhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon järkeä.

Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!

Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli eläminen työnä.

Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella alkanut sitä tehdä.

Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!

Ja täällä… mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. — — —

Hän ei käsittänyt, minne aika meni… nyt punoitti taivaanranta, ja vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —

Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.

Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi… Saiko hän salaista apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli täällä puiden keskitse… vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa syvyydestä! —

— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan kielletyn ikävänsä maailmaan… silloin putkahti ruusuja esiin orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —

— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?

— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!… suurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.

Tulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?

Muutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin ihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon väärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle hyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt vihdoinkin saanut terveytensä takaisin.

Nyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.

* * * * *

Hän näki Samuel Sternin tulevan.

Hän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli siitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.

Hän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.

Samuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti noudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt hän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.

Hän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.

Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.
En antaudu keskusteluun.

— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!

Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin nähden, eikä mistään muusta.

Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte… Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte jotain. Ja itse asiassa onkin niin… oikeastaan te silloin sanotte enemmän kuin puhuessanne!

— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.

— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla… Tiedättehän että ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole… Kun olette siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun te ette ole siellä, niin teitä kysellään… Teidät huomaa parhaiten, kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.

Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä, että ihmiset olivat iloisia?

— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai uuden, syvemmän soinnun.

— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen kanssa… minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!

Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.

Hän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.

— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.

— Niin, minulla on äiti!

Thora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen äidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.

Ja sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä miksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi hänen makunsa mukaista.

Samuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla nummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat minulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä… nimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki minun kuolleet minuuteni.

Hänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.

— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa kaikille eri puolille… Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla Egyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja olen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan toisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.

Thoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.

— Tekö sitten aina tulette — — —

— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa… olen muutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa… minä kuljen täällä kulkemistani ja katson luvattuun maahan.

— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran uneksinut.

— Mutta minä olen nähnyt sen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän näköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain teille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!

Hänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun ympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.

Sitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka, jolloin äitini oli täällä… Eräänä iltana hän istui katsoen tuota näköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne ylös… Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä… Silloin hän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan ikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.

— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo loistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä olen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt tulla.» —

— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt muiden menevän sinne, ja olen uneksinut että monet saavuttaisivat sen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —

— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen saavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»

— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni rakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä, joiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava. Ja minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta ja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan… Kotkan tavoin olisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä… Sillä raamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin lempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti, miksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri kuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»

— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain sellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!

— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna, nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun maahan!

— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on parempi vain katsoa sinne. — — —

— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään muulle kerro sellaista.

Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä pidetään jalona ihmisenä!

Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen kasvoillensa.

Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni tuolla tavoin soinnahtelevana… Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —

Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi ottanut hänen pilansa todeksi:

— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua jaloksi?

Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — — Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin paljon virheitä.

Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen. Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!

Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.

— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.

— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!

— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon, vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.

Thora Thammers katsoi häneen pitkään.

Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.

— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän, sanoaksensa jotakin.

— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia tutustua häneen.

— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.

— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.

Thora käännähti äkkiä häneen päin.

» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?

— Minkä muun?

— Kaiken entisen suhteen!

— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin. Erittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan mukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — — Mitä hyödyttää kaikki tuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki tuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin — tehdä niin!

Hän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.

Thora nousi.

— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä kärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme puhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!

— Pysykäämme, te sanoitte?

— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin, etteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat liiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa kiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat jäljellä, ja ne voivat helposti loukata.

Thora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.

— Olla teidän ystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö kukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!

Samuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.

— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista… kuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette elänyt… Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te tulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin huolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui. Sitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin teihin — kaikki katsoivat teihin.

Thora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.

Oliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan mitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?

Hän nauroi.

— Ihmeellinen pappi — eikö totta?… Minne te nyt menette? Täällä on vielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut! Aiotteko sinne?

— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan

— — — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee täällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla vuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen einen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi, joka tipahtelee tuolla vuoressa.

Hän otti sauramonkukan napinlävestänsä.

— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä — ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.

— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista kukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!

Hän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja typeräksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja järkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!

Ei, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.

Hän itsehän oli vanha ihminen!

Ja entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan millään mitään.

Ensi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.

Oli vaikea oppia elämää ymmärtämään.

Nyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki muut — ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta päivästä toiseen.

8.

Oli loistavan kirkas päivä.

Heti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja kirjoineen.

Oli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava kotiin. Hän karttoi ajatella sitä.

Olihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.

Kuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran. Hänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten kultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine äänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän oli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko jotain muuta.

Alhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei voinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut erottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.

Nyt tuli suhahdus järveltä ja joen uneksiva kuiskaus — — —

Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!

Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat ystävykset.

Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.

Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin, vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi istumaan.

— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.

— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.

— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän sitaateistanne.

— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä, vaan josta syntiset nauttivat!

— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!

— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!… Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen jäähyväisiltamaan?

Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan ihmisiä.

Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.

— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.

— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain aivan muuta… Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut pois.

Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.

Samuel Stern jatkoi:

— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan hän sen tekee.

— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?

— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta sydäntä ei hänelle pidä uskoa.

— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar
Pashaksi?

— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain yhdenkaltaisuutta… Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.

Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.

Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen heinänkorrella.

— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?… Olen varma että te tiedätte sen… sillä minä luulen… ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —

— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä… Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut kirjoittanut oikealla tavalla… Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä. Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi… Tiedättekö, että tuo leppeä pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille pedagoogeille!… Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät kirjoita niin kuin heidän tulisi. —

Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?

Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon kiltin neiti Schaumin kanssa… Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!

— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.

— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — — Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras kukkeus olisi poissa — — —

— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä varomattomuutensa seuraukset!

— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.

Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.

Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat jotakin… Oikeastaan se huvitti häntä enemmän… Oli oikein surkeata, että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin hän oli kuulematta lisää — — —

— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. —
Minä luulen… ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.

— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.

— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa… sekä rouva Thamar että nuo nuoret neidit??… Minä luulen — — —

— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?

Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.

— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, mitä te luulette!

— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin tarpeellisia, kaikki nuo naiset?… Eikö teillä täydy aina olla joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!

Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen nauraessaan.

— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!… Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä sisimmästä olennostani!… Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä rouva! — — —

— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita naisia… Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan paremmin.

— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?

Thora nyökkäsi.

— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni, turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —

— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, — tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, — mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan maahan lyötynä… Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten suojaten huomaansa.

Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.

Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.

— Mitä te sanoittekaan?

— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!

— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi — — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä paikalla! — — —

Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» — — —

— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»… Hänellä on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni. Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!… Kaikkia muita kohtaan olen oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani… Häntä minä katson suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.

Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.

Hän katsahti ylös.

Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana, mahtavana, tumma säihky katseessa — — —

Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.

Oliko se hänen syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin rikokseen?

Samuel Stern nauroi.

— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?… Eikö ollut perin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi? Eiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?

Thora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä tuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.

Hän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.

He olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin ruumiillisen ponnistuksen jälkeen.

— Minun täytyi sanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran sanottava!

— Niin… niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.

Sitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi liikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.

— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan oikeassa!

Hän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen toisiinsa.

— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.

Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?

Mitä te ajattelette?

— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan…» Sellaista elämä on!… me emme kuule toisiamme!

— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain lisää.

— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!

— Huomennako?

Thora ei vastannut. Hän läksi.

Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja ikäänkuin häipyvän nummelle.

Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen… Huomennako? Tulisiko hän huomenna?

Mutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.

Sanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.

Itse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa kotiin.

Ja ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet keskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi keskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.

Ei enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt niihin, jotka läksivät.

Vanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei — nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä asianomainen oli ansainnut.

* * * * *

Oli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt kesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.

Näihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä enemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla hänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli siellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen tähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin paljon tehtävää.

Nyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin illalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.

Jos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi matkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin kuolema olisi ollut lähellä.

Mutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä muistellessa.

Olihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta. Silloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja hänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.

Ja vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen, niin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen mielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset. Ei hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin pitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.

Ja päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen vieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: — Tervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän huudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!

Sitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.

Ja Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma olla, joka kerran kun kohtasivat hänet.

Se oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja haaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään, niin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.

II.

Metsäruusun kukkiessa.

8.

Niin oli siis kukin jälleen saapunut kotiin.

Tuli talvi.

Monesta kävi aika pitkäksi. Tuli kylmä, päivät kävivät lyhyiksi.

Ulkona metsissä ja kedoilla oli niin autiota. Tyhjää oli kaikkialla ja tiet ummessa, kuin ei ketään olisi kotona.

Puut nukkuivat tajuttomina, valkoisiin kaapuihin verhottuina. Kaikki vaikenivat, paitsi tuuli, joka kävi saalistamassa.

Lumi kimmelsi ja hohti, kokosi kultaa, hopeata ja timantteja ja rakenteli muhkeita taloja. Mutta kylmä henki vastaan noista valkeista, hiljaisista saleista, joissa kuolon enkeli tuntui käyskentelevän uneksivana.

Paljon oli sellaisia, jotka koko pitkän talven kestäessä vain odottelivat että se läksisi tiehensä.

Vihdoin tuli sanoma, että kesä teki tuloa.

Kaikki muuttui. Ihmisiin ja eläimiin tuli levotonta eloa. Metsissä ja lehdoissa kohosivat mehut maasta, kuohuvina kuin nuori viini. Kullahtavana ja sinisenä pulpahti kevään kaiho esiin lumen alta jokaisella mäenrinteellä.

Kun niityt alkoivat hohtaa vihreinä valkoisten jäätiköitten alapuolella, silloin ei Marit Hennerud enää voinut viihtyä kylässä.

Ja kun tuulet kävivät lämpimiksi ja yöt valoisiksi, silloin oli
Metsolan parantola jo valmiina ottamaan vastaan viimekesäiset vieraat.

Vähitellen saapuivat ne kaikki tyyni.

Hienoisena ja punaposkisena, lempeästi hymyilevänä kuten ennenkin, mutta vielä kaunopuheisempana käyskenteli siellä lehtori, väenlaskua pitäen.

Kaikki olivat saapuneet — paitsi tukkukauppias Stern ja hänen molemmat koiransa.

Lehtori ei kaivannut heitä. Mutta Marit Hennerud ja monet muut olivat siitä huolissansa.

Rouva von Astenilta ei saatu mitään lohtua. Häntä huvitti enemmän puhua nuoresta insinööristä, joka oli puuhassa keksiä uuden hävitysvälineen.

Oli tullut useita uusiakin vieraita ja sitäpaitsi muutamia aviomiehiä, jotka olivat saattaneet vaimonsa tänne ja aikoivat viipyä muutaman päivän.

Kesä lupaili käydä oikein hauskaksi. Kaikki olivat hyvillä mielin. Oli jo alettu maalata koskea.

Oli ehditty ensi päiviin, jolloin oli niin lämmin, että voi täyttä totta istuskella ulkona.

Istuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.

Rouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle kaiken huomionsa.

Rouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa älykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa kasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne kertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät, — siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se oli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka jälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.

Thamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen mieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky keksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä arkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.

Mutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle oli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että hänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.

Hiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan, erinomaisen miehensä kanssa.

Tämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat voineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen olisi täällä oikein hyvä olla.

Rouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä kesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä melkein mikä tahansa.

Hän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.

Aivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti hoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos mahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.

Konttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku vaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa pois seuraavana päivänä.

Jotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä vuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.

Rouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikin täytyi tehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin kuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva arveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että hän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.

Mies ei sanonut mitään, — hymyili vain.

Niiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli muuttunut paljon.

Naimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä kanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa kunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet niin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin oli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet välinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta antamalla jälleen.

Tiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.

Nyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei hän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden pauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää. Joskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä nyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei ennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin hämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut enää koskaan hyvittää.

Nyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut näyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva Liss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel alkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.

Kaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.

Rouva Sahm oli saanut nuoren, oppineen tohtorin suljetuksi nurkkaan. Hän halusi nyt tietää, oliko rakkaus tunnettu jo sekundäärikaudella ja oliko ihmistä katsottava lajin muunnokseksi vai alkulajiksi.

Ärsyttääkseen lehtoria tarjoutui muuan nuori nainen pitämään esitelmää aineesta, jota ei vielä ollut käsitelty tarpeeksi: miehen heikkouksista.

Muutamat toiset nuoret olivat piirittäneet ylioppilas Adelssonin, tummatukkaisen pohjan pojan, jolla oli mitä rohkeimmat sinisilmät. Hänessä oli jotain yleiseurooppalaiselta vaikuttavaa. Hän oli ollut pari vuotta matkoilla ja oli tullut tänne suoraa päätä Nizzasta. Hän kiinnitti naisten mieltä. Hän kertoeli niin rohkeasti ja häikäilemättömästi. Hän oli suorastaan vielä kauheampi kuin Omar Pasha.

Hän kuohui vihasta ajatellessaan että Ranska voi rajojensa sisällä sietää sellaista pelipankkia kuin Monte Carloa. Ranskan keisari oli antanut suostumuksensa sen perustamiseen. Tasavallan tulisi sulkea se. Sen olemassaolo oli rikos ihmiskuntaa kohtaan.— — —

Tästä johtui puhe vanhoihin ruhtinassukuihin, sellaisina kuin historia ne meille esittää — rappeutuneina, mitä kauheimpaan mädännäisyyteen vajonneina… Tuollaisten sukujen jäsenten näytti olevan vaikea kehittyä tavallisiksi kunnon ihmisiksi, — vielä vaikeampi kuin muiden saavuttaa todellista ihmisarvoa. —

Hänestä pyrittiin laskettelemaan sukkeluuksia, sanoen että hänen pääparkansa ilmeisesti oli parantolahoidon tarpeessa.

Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt loppuun, vaan jatkoi yhä.

— — Tuolla etelässä hän oli tutustunut uuteen lajiin ihmisiä. Ne olivat hänestä köyhälistöä, kurjempaa kuin aineellista puutetta kärsivä. Ne luulivat, että Kaitselmus oli suonut heille rahaa sitä varten että he huvittelisivat — eivätkä ne pystyneet siihen. Voi hyvä Jumala, kuinka niiden oli ikävä! Hän näki ne edessään haukottelevina, kaiken maailman ihanuuden keskellä. —

Nuoret naiset halusivat kernaammin puhua jostakin muusta. Ne pyysivät häntä kertomaan näkemistään hienon maailman puvuista.

Hän nauroi. Sehän kuului juuri samaan asiaan! Niin, hänen oli ollut mahdoton olla niitä näkemättä — ja huomaamatta että nykyajan naiset pyrkivät ratkaisemaan saman tehtävän kuin muinoin kuningatar Kraaka, mutta vastakkaiseen suuntaan: olla puettu ja kumminkin alaston. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka kunnialliset naiset kilvan jäljittelivät kuoseja, jotka olivat siveettömäin naisten keksintöjä tai heitä varten keksittyjä. Erikoisen älykkäältä ei se hänestä vaikuttanut, mutta kaiketi onkin älykkäisyys jo vanhentunut ominaisuus… Ennenmuinoinhan poltettiin viisaita naisia!… Erääseen toiseenkin seikkaan oli hänen huomionsa kiintynyt, nimittäin tuohon erinomaisen kauhistuttavaan tapaan, millä he kantoivat helmojansa. Minne olikaan joutunut sulottarien perintö?

Naiset menivät tiehensä. Joko oli tuo mies maankiertäjä tai sosialisti, taikka myöskin yli-ihminen.

Lehtori seisoi juuri esittämässä rovasti Hembille, että pappien tehtävä oli tutustuttaa ihmiset ylempään ilmapiiriin, mutta samalla hän myöskin tarkkasi nuorison puheita.

Nyt hän tuli esiin ja huomautti nuorukaista että hänen käytöksensä oli sopimatonta.

Tämä nauroi ja lupasi olla vaiti. Hän asettui oveen silmäilemään Thamar rouvaa.

Lähtiessään oli hän niin silmittömästi rakastunut, että tämä seikka jäi kahden viikon ajaksi suosituimmaksi keskusteluaineeksi.

Rovasti käytti hyväkseen vapauttaan hakeakseen käsiinsä tukkukauppias Iversenin. Tämä oli viisas mies. Hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa, ja hyväksi aluksi ryhtyi rovasti nyt puhumaan fosforihappoisista lannoitusaineista.

Iversen oli juuri aikeissa ostaa maatilan, jossa oli oivallista suomaata. Mutta tuuma ei miellyttänyt Ninaa. — — —

— Jospa voisit mainita minulle syysi, Nina-muoriseni! — — —

Rouva Iversen istui miehensä rinnalla, kirjaillen hienolla ruusunpunaisella silkillä, ja tuo työ vaati kaikki hänen ajatuksensa.

Mutta kun mies ei hellittänyt, harmistui hän lopuksi hiukan.

— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja mitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder, tietysti mustassa puvussaan. —

— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan ujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä… Jos vain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei tiedetä. —

Kaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi tänne.

Yksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa jännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan rouva Harderiin.

Tuossa ihmisessä oli jotakin… ei hienostunutta… jotain enemmän — — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä prinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä tuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —

Hän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita ylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään kuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.

Don Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin olennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka vanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä konsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat, tavallisesti menettävät, melkein heti.

Ja hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei kiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli herättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli erilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo muut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.

Se oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja riutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta hänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä, valoisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.

Ei ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään tuollaisia havaintoja.

Monen muun valtasi samantapainen tunne, kun rouva Harder tervehtäen hymyili heille.

Don Miguel nouti tuolin vierashuoneesta. Rouva Harder kiitti, mutta jäi seisomaan, käsi laskettuna korkealle selkänojalle.

— Tahdoin vain tulla sanomaan jotain… Tuolla alhaalla kylässä asuu köyhä papinleski. Hänellä on kuusi pientä lasta… Nyt on heillä ollut tulipalo. Hän on menettänyt pienen talonsa ja kaiken muun omaisuutensa. Se ei ollut vakuutettua… Ettekö kaikki haluaisi olla mukana häntä auttamassa?

Toiset alkoivat tuumia että pantaisiin lista kiertämään.

— Kuinka kauhean surullista! sanoi rouva Liss äkkiä. Ja hänen suuret siniset silmänsä kyyneltyivät melkein. — Mutta, lisäsi hän, pannen pienet kätösensä ristiin, — lesket selviävät sentään aina jollakin tavoin! Hyvä Jumala, senhän näkee niin usein, kuinka uskomattoman hyvin ne selviävät — — — niin että kenties ei olisi tarpeenkaan — arvelen melkein — — —

Hän jätti lauseensa kesken. Hän tuli ajatelleeksi jotakin, jonka oli kuullut kerran rouva Thamarilta: että jos ei kenenkään olisi vaikea olla, niin eihän tietäisikään kuinka hyviä päiviä itse viettää. — Ja mistä runoilijat sitten kirjoittaisivat? Kaikki ihmiset menehtyisivät ikävään. — — — Tuota sieti todellakin miettiä!… Ja kun nyt kerran maailman meno oli järjestetty sillä tavoin… Tietysti oli Luoja asettanut kaikki sillä tavoin kuin tahtoi sen olevan. —

Tuo ajatus näytti tuottavan hänelle helpotusta.

Mutta tuo listatuuma ei ainakaan häntä miellyttänyt Jos piti johonkin ryhtyä, niin oli basaari sopivinta. Siitä pääsisi helpoimmalla hinnalla, Hänen lahjoihinsa nähden oli rahallinen puoli sangen tärkeä asia. Kun hän osti itsellensä, tuli kaikki niin kalliiksi, että hänen oli pakko säästää, kun oli puhe muista. Ja nythän hän voisi päästä asiasta jollakin turhanpäiväisellä romulla, kun se vain näyttäisi hiukan sievältä.

Ja rouva Liss äänesti basaaria, vaikka hän todellakin oli ajatellut pääsevänsä täällä kaikesta tuollaisesta… Sitäpaitsi olivat tuollaiset ihmiset aina niin kiittämättömiä!

Adèle Harder oli seisonut ja kuunnellut ja katsonut häneen hieman hymyillen.

Sitten hän lausui: — Useimmat ihmiset eivät osaa antaa oikealla tavalla, — antaa varovaisesti, niin ettei riistä autettavalta enemmän kuin hänelle antaa, — ei tee köyhyyden taakkaa yhä raskaammaksi kantaa. Vahvistaahan tulisi ja suoda hoivaa!… Ja useimmat eivät myöskään osaa ottaa vastaan oikealla tavalla! Heillä ei ole tarpeeksi itsetuntoa. He antavat nöyryyttää itseään. Sitä ei tule tehdä. Pitää ymmärtää, että jos on saanut elämän rasitukset monenkertaisina kannettavaksensa, niin on soturin kaltainen, joka on asetettu vaaralliselle paikalle. Olemme velkaa kunnioitusta niille, jotka suoriutuvat tuosta kaikesta, — sekä niille, jotka tukevat heitä… Jos voimme auttaa jotakin, niin on meillä auttajilla enin syytä kiitollisuuteen! Antamisen ilo on suurin kaikesta… Niin, siksi tulee sen, joka antaa, olla kiitollinen sille, joka ottaa vastaan. — Tämän vain halusin sanoa.

Don Miguel oli ottanut vadin ja kierteli herrojen keskellä, jotka kaikki osoittivat uhrautuvaisuutta.

Tuo harmitti rouva Lissiä. Sehän teki tyhjäksi hänen basaarinsa.

Don Miguelin palatessa Adèle Harderin tykö, katsoi tämä häntä hämmästyneenä ja anteeksianovasti, ikäänkuin olisi tuntenut arvostelleensa häntä väärin. Ja Don Miguel tuli katsoneeksi hänen silmiinsä. Ne olivat kuin sammuneet. Ne olivat silmät, jotka olivat vuodattaneet paljon kyyneleitä — muinoin.

Hetkellinen heikkous saattoi ne Don Miguelista tuntumaan kauniimmilta kuin rouva Areschon silmät.

Adèle Harderin lähdettyä alettiin harmitella hänen ihmeellisiä oppejansa sekä tuota, että oli tultu ryhtyneeksi johonkin.

Lehtorin posket olivat käyneet hiukan punaisemmiksi kuin tavallisesti. Hän oli loukkaantunut. Hän piti itseänsä kaikessa hiljaisuudessa erinomaisen jalona henkilönä. Väliin vain hänen mielessänsä heräsi epäilyksiä, etteivät kaikki tienneet sitä. Niinpä esimerkiksi nyt. Millä tavoin olikaan tuo nainen katsonut häneen!

Ja hän alkoi esittää omaa katsantokantaansa.

Mutta väliin voi käydä niin, että lehtori ei enää tiennyt puheensa alkua eikä loppua, ja nytkään ei hän itse eivätkä naiset tienneet, kuinka hän oli tullut puhuneeksi — analogia-todistuksista ja sitten lopettaneeksi puheensa herttaisella myönnytyksellä, että henkisesti voimakkaat naiset kohoavat ympäristönsä yläpuolelle.

Eikö jokin kirjailija ollut lausunut niin?

Hän kääntyi lähellä seisovan ylioppilas Adelssonin puoleen — pitihän tälle osoittaa hiukan ystävällisyyttä.

Nuori mies sukaisi tukkaansa kädellään. Hän ei tiennyt, oliko joku niin lausunut, mutta tuollainen väite oli kumottava, sillä sehän oli aivan väärä. Kukin saavutti suurimman täydellisyytensä juuri pysymällä omassa lajissansa, — lajin rajoja täytyi olla valmis siirtämään.

Lehtorin vastustaminen tuotti hänelle todellista tyydytystä.

Noustiin paikoilta. Liikuskelu tuntui olevan tarpeen. Rouva Liss kääntyi innokkaasti Don Miguelin puoleen.

— No totta tosiaan! Rouva Harder on todellakin aivan kuin… eikö teistäkin?

— On kyllä.

Ensi kerran loi nyt Don Miguel rouva Lissiin katseen, joka ei ollut ehdottomasti ihaileva.

Rouva Thammers oli noussut ja kulki heidän ohitsensa.

— Ja rouva Thammers, sanoi Don Miguel hymyillen, — eikö hänkin ole aivan kuin — — —?

Rouva Liss katsoi hänen jälkeensä.

— Ollaksensa niin vanha ihminen, on hän suunnattoman norea, sanoi hän, käyden oikein miettiväiseksi.

Juuri tuo suunnaton noreus häntä harmitti, ja hieman huoahtaen hän loi katseen omaan täyteläiseen vartaloonsa. Hän oli päättänyt, ettei tahtonut tulla lihavaksi. Hänen täytyi täyttä totta käydä käsiksi tuohon asiaan. Voimistelullako? Hyvä Jumala, siihen tarvittiin niin paljon tarmoa!

Useimmat vieraista jaloittelivat pihassa.

Kuinka sää olikaan äkkiä käynyt päivänpaisteiseksi ja hohtoisaksi! Toinen kertoi sitä väsymättömästi toiselleen, samalla kuin myöskin käsiteltiin basaarikysymystä.

Lehtorille kerrottiin siitä myöskin.

— Hyvät naiset, sanoi hän ystävällisesti, — ja mikä on syy? Nähkääs, se on vain luonnonlakien seurauksia. Jos teillä, arvoisat naiset, olisi tarpeelliset fyysismatemaattiset tiedot, niin olisitte voineet etukäteen laskea että niin kävisi. Eikö totta, herra professori?

Professori Maurus kulki juuri ohitse vatsa ulospäin ja kädet selässä.

Hän hymyili alentuvaisesti, mutta ei sanonut mitään.

Eihän tuollaista sopinut sanoa naisille, ei edes leikilläkään.

Mieliala kävi yhä hilpeämmäksi. Basaarikysymystä pohdittiin innokkaasti.

Juuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria leikkimässä:

    »Rosvo, rosvo olit sä,
    Kun varastit mun ystävän'!
    Mutt' on mulla sulotoivo,
    Että löydän ystävän!
    Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa!
    Luulen rallala, ralla lallallaa!»

Rouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.

Hiukan kauempana kudottiin sarkaa.

Sitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he jälleen alkaneet väsymättömällä innolla.

    »Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa.
    Vedä verkaa, kudo sarkaa,
    Anna kaiteitten käydä!
    Näin vedämme verkaa — — —»

Ja he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina uudelleen.

Thora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua että hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan — hiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.

Mutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina, säkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.

Tuo pohjolan poika siellä soitteli.

9.

Tuolla ylhäällä leviää nummi.

Sinne ei tunge mikään melu.

Se hohtelee alkukesän tuoreudessa. Se on kuin ihme.

Ylempänä vielä kimmeltää jäätikkö. Sakea, tuoksuva metsä kiertelee sen juurta.

On kuin uhkuisi maasta esiin voitonriemua. Elon lähteet pulpahtelevat, salaperäiset voimat ovat hereillä — ne virtailevat alhaalta maan uumenista, ylhäältä taivaan avaruudesta.

Joki tästä kertoelee, kohottaen mahtavan äänensä kiitäessään ohitse. Purot kuiskivat siitä, ja sen tietää myös järvi, jonka pinta kimmeltää ja karehtii pienin iloisin aalloin.

Ja metsä, täynnänsä voimaa ja elämänrohkeutta ja ylvyyttä, tuoreine paisuvine vesoineen ja ruusunpunaisine kukkineen — se tietää sen myöskin. Se käsittää sen.

Mutta ken tietää sanoa, mikä tämän autuaallisuuden on saanut hereille?

Kysy sitä auringolta, kun se tulee haihduttamaan pimeyden synkät unelmat! Kysy, tietääkö se, miksi käki ei voi olla kukkumatta, ja miksi on niin tyyntä ja ihanaa tummanvehreässä metsänsiimeksessä, missä kyyhkynen alati kuhertelee.

Kysy siltä, sillä se on kaikkialla toiminnassa. Ulkona järvellä se kirjoittelee kultakirjaimin. Kysy, mitä se merkitsee!

Se täyttää kaiken tilan taivaan alla. Leivo pysyttelee tuolla ylhäällä siintävässä korkeudessa. Mitä se sanoo, se sulaa auringonsäteiden vilinään — ei kukaan tiedä, kuinka se tapahtuu. Se on kesän salaisuuksia.

* * * * *

Nummi kohoaa, katoaa siintävään etäisyyteen. Kaikki on nuorta ja hentoa, pehmoista ja vienoa.

Vaivaiskoivu, kataja ja kanerva tuoksuvat. Ja nyt, kun linnut ovat tulleet ja kaikki nuo tuhannet hyönteiset ryömineet esiin piilopaikoistaan, nyt on työtä ja touhua.

Ilma on täynnä nuoria, siroja pääskysiä, joiden on opittava itse huolehtimaan itsestänsä. Ja alhaalla maassa hypiskelevät pienet pupuset tai istuskelevat katsoen eteensä suurin, viattomin silmin — tämä kaikki on heille uutta!

— — — Mättäissä rapisee. Kuuluu onnellista, hiljaista kuisketta ja sipinää.

Ja valkoiset perhot, valkoiset ja siniset — ne kohoavat ja laskeutuvat ja kohoavat jälleen. Ne eivät tiedä, minne oikein ovatkaan matkalla. Ne eivät raski laskeutua alas maahan, ilma on niin suloisaa ja lenseätä.

Ja kukat — hiljaiset pikku kukkaset, jotka ovat nummen koriste, ne ovat jo melkein kaikki saapuvilla. Toiset jo levittävät suloista metsätuoksuansa.

Sinikellot seisovat ryhmissä. Ne naureskelevat ja soittelevat vienon, hillittömän ilon vallassa: »Nyt on juhla — on juhla!»

Ja kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on tulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla kaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan hienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä hiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave, viimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee omalla viehkeällä kielellänsä.

Ja jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin. Ei kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne kiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.

* * * * *

… Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi ilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.

Nyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.

Tulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan. Se tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta akanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.

Tulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo terveisiä ja tietoja orjanruusulta.

Ja lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja vaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta lakeuksilta ja metsistä.

Se tulee aina tervehtimään nummea.

Se tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.

Mutta eräässä paikassa se näkee pienten mätästen keskellä kukan, josta se hämmästyy, vieraan kukan, jota ei koskaan ennen ole siinä ollut.

Tuo suuri tuuli on matkustellut laajalti ja tietää paljon. Se tietää hyvin, missä tuollaisten kukkasten kotipaikka on.

— Tunnen sinut. Kuinka olet joutunut tänne? Tuolla etelässä olet puettuna etelän purppuraan, mutta siihen ei sinulla täällä ole varaa! Kuinkas voitkaan? Minusta sinä olet käynyt hiukan kalvakaksi!

Muukalainen kukka pudistelee hienoa kupukkaansa, josta virtailee ihmeellistä, vienoa tuoksua. Sen on varsin hyvä olla. Sen lehtiin on uurrettu kirjoitelmia hienoin piirroin.

Hehkuva purppura — unelma suuresta auringosta — on muuttunut sieluksi.

Mutta kanerva ja sauramo ja metsätähdet ahmivat täysin siemauksin tuota tuntematonta tuoksua.

* * * * *

Tuuli liitää edelleen.

Joki kiiruhtaa jälkeen. Sillä on viestejä merelle ikuiselta jäätiköltä.

Värähdellen käyvät laineet maanpinnalla, ylhäällä avaruudessa.

Valo häivehtii, vipajaa — kutoo kaavun sinertävästä autereesta, punoo kruunun säteistä.

Tulee vuolas virta hiljaisia ääniä.

Se on lähtöisin eläimistä, kukista, joka lehdykästä Se on kuin kullahtava valovirta.

Se kohoaa, — se yhtyy yhdeksi ainoaksi säveleksi.

Se yhtyy lauluksi nummen ihanuudesta.

10.

Thora Thammersilla oli tällä kertaa ollut onni saada huone, josta oli näköala nummelle.

Nythän hänellä oli se alati edessänsä, ikäänkuin itsellensä varattuna.

Pieni kuisti hänellä myöskin oli, jonka sai pitää melkein yksin. Noista kahdesta muusta huoneesta, joista myöskin oli ovi sinne, asui toisessa eräs vuoteen omana oleva nainen ja toisessa ylioppilas Adelsson, jota sanottiin Omar Pashan sijaiseksi. Häntä ei Thora nähnyt useinkaan.

Omituista kuinka nopeasti aika kului! Viikon päivät oli hän jo ollut täällä.

Tällä kertaa oli hän tullut tänne yksin ja melkein vastoin tahtoansa.

Arvid oli lähtenyt kuukaudeksi purjehdusretkelle erään ystävänsä kanssa, Gertrud ja Birger olivat kumpikin omalla tahollaan — ja kaikki olivat he olleet sitä mieltä että hänen oli tultava tänne.

Itse asiassahan olikin aivan yhdentekevää missä hän oli.

Hänestä oli tuntunut helpotukselta, että tukkukauppias Stern ei ollut täällä, vaikka tosin sekin oikeastaan oli jokseenkin yhdentekevää.

Naiset olivat jälleen alkaneet pitää hänestä hyvää huolta. Ruustinnalla oli uusi varasto hyviä neuvoja, jotka epäilemättä olisivat perin tehokkaita. Itsestään tuntui Thorasta, että hän oli käynyt järkevämmäksi, — niinpä hän esimerkiksi oli sitten viime kesän tullut oikein vanhaksi, — niin vanhaksi, kuin ei hänen elämänkirjassansa olisi enää kuin yksi ainoa lehti jäljellä.

Se tuotti helpotusta sekin.

— — — Eräänä iltana hän istui kuistillaan. Rouva Thamar Gyllenskjold kulki ohitse, nyökkäsi hänelle ja pysähtyi juttelemaan.

— — — Hän oli tänään tosiaankin alakuloisella mielellä. Hänen miehensä oli matkustanut pois.

Thora Thammers katsoi velvollisuudekseen lausua muutamia lohdutuksen sanoja, mutta ne kuuluivat hänen omissa korvissansa niin kömpelöiltä ja saamattomilta. Varmaankin rouva Gyllenskjold luuli häntä peräti typeräksi.

Thamar rouva hymyili lempeän anteeksiantavasti ja katsoi häneen.

— Minusta te olette reipastunut entisestänne!… Nähkääs, täytyy olla järkevä… ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa tehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!

Thora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne olivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin ollut lainkaan typerä.

Hän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli niityille päin.

Hänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.

Nyt tuli ylioppilas Adelsson.

Hän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän paremmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta päästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.

Viime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen kanssaan.

Thoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota maailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin ihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä saattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän pyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein kulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers kerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen ystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin lempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.

Nuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli hymyily esiin.

Rouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon huomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.

Usein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai haluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle kukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin kuistillaan.

* * * * *

Nyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.

Saisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän muun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä herroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo molemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja vapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta tuli päivällispöytään varpaillaan tanssien… olisikohan tuo ehkä jätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa? Eikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista hienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?… Väliin ne hänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä, samalla lailla kuin niiden palvelusväki…

Eikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään kysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?

Rouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset puhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.

— Kyllä, vastaan kyllä… niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on pelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan luontoa.

— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!

Vilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.

— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti ihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja… ja nuo hienot ihmiset eivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa, oltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on kuin olisin roskaväen seurassa… ylhäisen roskaväen parissa… eikö totta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?

— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!

— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista molemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he kohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua nuoreksi aatelisherraksi… Nyt kun he ovat saaneet selville että isäni on ainoastaan maakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan kunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl Johan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!

— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!

Nuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?

Rouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti kirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.

Ylioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut tietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin kalpeaksi. — — —

Rouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar rouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän. Sitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?

Kun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä iltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli muassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi tämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään unohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti muistavan hänet paremmin.

Thoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut jälleen sisään.

Hän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli sisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen, omille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen, jolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.

Neiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.

Rouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja ollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään aamiaista sisään.

Rouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.

Mutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta, kun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa, mitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla osanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.

Oli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja ollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri tuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.

Yksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.

— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule että on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin koirinesi… Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin, että saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni… En luule todellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi luuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —

— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota luuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten hauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.

Hän poistui hymyillen.

Oli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilas
Adelssonin siipiensä suojaan.

Ja sen hän teki. Oli melkein kuin hän olisi pyrkinyt itse väistymään syrjään, suodakseen tilaa toiselle.

Hän soi hänelle tilaisuutta jutella kaikenmoista ja suojasi häntä niin tarmokkaasti, että lehtorin oli mahdotonta ryhtyä tarpeellisiin rankaisutoimenpiteisiin tai rehtori Mauruksen osoittaa hänelle halveksimistaan kyllin selvästi.

Korvaukseksi osoitti ylioppilas hänelle sokeaa jumaloimista.

Eräänä päivänä oli hän sanonut nuorille naisille, että tukkukauppias
Stern hänen mielestänsä oli päätä pitempi muuta kansaa.

Se oli harmittanut heitä. Heidän mielestänsä tuo oli hiukan loukkaavaa heille. He valittivat siitä Thamar rouvalle.

Tämä nauroi.

— C’est son tigre de Nubie — il n'est pas mort!

Ja ylioppilas Adelsson oli saanut nimensä.

Omar Pashan tulo oli sentään vilkastuttanut kaikkia. Thamar rouva oli käynyt eloisammaksi ja muut naiset myöskin.

Toisten mielestä oli tukkukauppias Stern vieläkin miellyttävämpi kuin edellisenä kesänä. Hän ei enää tehnyt niin paljon kiusaa — sen jätti hän nuoren ystävänsä tehtäväksi.

Ja hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen lämpöisää.

Tiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein jännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin luottavaiselta ja tyytyväiseltä.

Tukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä jälleen kuin kotonansa.

Hän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai hyviä neuvoja ruustinnalta.

Thora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla kahvia juotaessa sekä iltaisin.

Oli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä puhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen oma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.

Tietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten kaltainen.

Tekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt poissa nummelta.

Nyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa varovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja eivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?

Mitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä? Tutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen, kuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai halusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen sana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka kirveli, piikki, joka pisti.

* * * * *

Thoran täytyi melkein nauraa, kuullessaan Samuel Sternin eräänä päivänä todistelevan neiti Hembille, että ihmisellä ei ollut oikeutta olla alakuloinen. Ensiksikin se oli sopimatonta arvostelua Luojaan nähden ja toiseksi se rasitti hermoja.

Rouva Iversen yhtyi keskusteluun. Hän oli aivan yhtä mieltä tukkukauppias Sternin kanssa. Hän ei koskaan joutunut liiaksi suunniltaan mistään. Hän nimitti sitä mielenmaltiksi.

Rouva Thammers nousi ja läksi tiehensä.

Kuinka hyvä että Samuel Sternillä oli rouva Iversen seurana. Heidänhän kävisi hyvin pitäminen hauskaa yhdessä!

Myöhemmin päivällä kävi ilma hyvin lämpimäksi. Iltapäiväkahvi juotiin ulkona pihassa.

Naiset istuivat suuren pöydän ääressä, herrat joivat kahvinsa jalkeiltaan.

Puhuttiin uskonnosta, puvuista, muutamasta papista, jolla oli niin ihmeellinen taito sanan selittämisessä, että ihka tavallisetkin ihmiset pystyivät luomaan katseen ihmissielun syvyyksiin.

Rouva Iversen tunnusti että hän pyrki rehellisesti kiinnittämään katseensa näkymättömään maailmaan, mutta vaikeata se oli; ihmiselämähän oli, kuten tunnettua, mitä ihmeellisin arvoitus… Rouva von Astenissa oli kaunista tuo, että hän oli niin varmasti vakuutettu kaikista noista asioista, joita ei voi nähdä.

Rouva Liss istui täysin varustettuna lumoamaan niiden miesten silmät, jotka näkivät hänet.

Kenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan rouva Lissin takia.

Nuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa, jolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan ruusunpunaiset korvat.

— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka voittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun mielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!

Kuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan, pitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!

Tuo vaikutti kenraaliin valtavasti. — — —

Hyviä kirjojako?

Liss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea tietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan vaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä koske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja vakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä, hänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin kuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se oli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut kyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen hyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa ymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —

Ylioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin hänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki sen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.

Kenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia, mutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja hän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten sallittu olla vapaalla jalalla.

Vähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Heihin liittyi muitakin herroja — — lopuksi myöskin tukkukauppias Stern. Aluksi hän vain sanoi vastaan noudattaakseen tavallista tapaansa, harmistui sitten hiukan ja löi lopuksi koko asian leikiksi.

Tuo ei miellyttänyt enemmän professoria kuin lehtoriakaan. Professori ei halunnut kernaasti tulla sekoitetuksi tukkukauppias Sternin pilapuheisiin, — ne miellyttivät häntä ainoastaan kohdistuessaan muihin. Lehtorin hymyily kävi empivän epävarmaksi. Kuin apua hakien loi hän lakkaamatta katseita ympärilleen.

Heidän edessään loikoi Susi. Se kuunteli tarkkaavasti kaikkea — ja haukotteli.

Jostakin rakennuksesta takapihalta päin kuului Donnan ulvonta.

Neiti Hemb oli mennyt antamaan sille leipää, mutta kun ei voinut päästä sen luokse, oli hän jonkinmoisen typerän hyväntahtoisuuden valtaamana pistänyt avaimenreiän leipää täyteen. Tuntiessaan hienon kahvileivän tuoksun oli Donna joutunut aivan suunniltaan.

Thora Thammers nousi, meni apuun, otti pois leivän ja pysähtyi keskustelemaan neiti Hembin kanssa.

Nyt nousi rouva Thamarkin paikaltaan.

Hän oli istunut lepäämässä omalla penkillänsä. Hän loi pikaisen katseen innokkaasti keskusteleviin herroihin.

Tukkukauppias Stern tuli hänen luoksensa.

— Ja he taistelivat filistealaisia vastaan ja David väsyi. Nyt teidän täytyy levätä. Suvaitsen armossa käskeä teidät mukaani pienelle kävelyretkelle… Enkö ole sanonut, että teidän pitää jättää lehtori rauhaan? Te teette itsenne alinomaa syypääksi lainrikkomisiin!

Tukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää huomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen, arvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli me ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä tavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä ilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että minullakin on oma uskontoni!

He menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja vihelsi.

Susi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin tykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi mukaan, mutta kutsua ei noudatettu.

Rouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin kanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa. Olipa tuokin keino kiusata häntä!

Oliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille?
Hänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!

Hän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi olla hyväksi.

Niin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko hänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?

Hänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen. Hän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen silmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —

Mitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka ei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?

Kerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta nyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —

Thora seisoi yhä edelleen peili kädessä — seisoi tarkastaen kuinka tuo katkera piirre suun kohdalla uurtui yhä syvemmäksi.

Hän alkoi jälleen tehdä tavallisia kävelyretkiänsä ja oli enemmän toisten seurassa.

Väliin käveli hän ylioppilas Adelssonin kanssa.

Toisten mielestä hän oli käynyt vilkkaammaksi ja näytti terveemmältä.
Ruustinna arveli sitä lämpimän veden ansioksi.

Hän ei myöskään enää välittänyt kartella Samuel Sterniä. Sattuessaan yhteen he keskustelivat välinpitämättömästi, hilpeästi turhanpäiväisistä asioista.

Ruokapöydässä oli Thora joutunut istumaan rouva Iversenin rinnalla.
Heillä oli tukkukauppias Stern läheisyydessään, ja tätä katsoi rouva
Iversen suureksi onneksi.

Juteltiin ruuasta, koirista, puhuttiin puita, heinää. Rouva Iversen ei ollut koskaan tätä ennen tiennyt, että voi olla niin hauskaa puhua puita heinää.

11.

Thora seisoi eräänä iltana katsoen ulos akkunastaan.

Ulkona oli tyyntä ja hiljaista. Kuu kohosi veripunaisena esiin nummen takaa. Thora seurasi katseillaan pitkiä, vaihtelevia varjoja. Silloin valtasi hänet halu päästä tuonne ylös, katselemaan kukkasia ja kaikkea muuta. Viikon päivät oli hän ollut sieltä poissa.

Hän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu karkeloimaan.

Mutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli kuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.

Hänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä varrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä lehtiä.

Hän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku taloja.

Omituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.

Hän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä iltarusko oli sammumaisillaan.

Hänestä oli kuin olisi joku tullut.

Hän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.

— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan, valkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas häntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan…

Kaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.

Ja korkealta päänsä yläpuolelta, kaukaa, kaukaa kuuli Thora ääniä toisesta maailmasta, — maailmasta, jonne hän muinoin oli kaihonnut, mutta ei ollut voinut päästä. Hän istui ihmeellisessä valaistuksessa, haaveiden, unelmien valossa.

Tuolla, tuolla kaukana oli hänen lapsuutensa kultainen maa!… Hän halusi tiedustella tietä sinne. Hän tahtoi kysyä mahtavilta tuntureilta, jotka näkivät kaiken maan ja ylös taivaisiin, missä tie kävi hänen maahansa. Hän halusi ylös valtaville lakeuksille nähdäksensä minne tie veisi — — —

Nyt saapui joku jälleen hiljaa käyden… Metsänhaltiatar lähestyi häntä, hän, joka vallitsi nummella… Sjurin kertomuksista tunsi hän hänet. Hän kantoi kädessään vihreätä oksaa. Se oli taikasauva. Jokainen, joka saa hänet nähdä, joutuu hänen valtaansa.

Vavahtaen tunsi Thora nyt joutuneensa metsänhaltiattaren valtaan.

Tulija saapui aivan hänen eteensä.

Silloin täytyi Thoran kumartua syvälle alas.

— Näethän että olen omasi, sinun täytyy auttaa minua, sanoi hän hiljaa.

— Mitä tahdot minulta?

Silloin tunsi Thora sydämen hehkuvan povessansa.

— Tunnen kaihoa!

Metsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja täynnä voimaa.

— Mitä sinä kaihoat?

Thora kurotti kätensä häntä kohden.

— Sitä, jota en voi saavuttaa!… Sitä, joka on ikuista!

Silloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen katseensa oli käynyt lempeäksi.

— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.

Thora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan pitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut maata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt, ja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki mätästen yläpuolella. —

Silloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt ihminen.

Thora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan vieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä mistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta, johon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen tehnyt?

— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.

Ääni oli lämmin ja lempeä ja se tunki hänen sydämeensä.

Hän tiesi että tulija oli Samuel Stern. Hän näki hänen kauniin suunsa, jolla oli sama lempeä ilme kuin muinoin nuoruuden päivinä.

Hän ei ollut siitä ihmeissään, eikä siitäkään että Samuel Stern sanoi häntä sinuksi. Hän istui tuijottaen suoraan eteensä.

— Mitä sinä teet täällä? kysyi hän uudelleen.

— Kuuntelen tuulia, vastasi Thora hiljaa.

Samuel Stern muuttautui hiukan eteenpäin. — Mitä ne sanovat?

— Surullisia asioita ne kertoelevat.

— Olet kuullut väärin! vastasi Samuel. Hänen äänensä kuului hiljaiselta ja vavahtelevalta.

— Ei, sanoi Thora, — merituuli tietää kaikki — ja tuo pikku tuulonen, joka tulee laaksosta, sieppaa mukaansa kaikki unettomain öiden huokaukset ja kuljettaa ne mukanansa tänne.

Samuel kumartui häntä kohden.

— Tiesin, että tulisitte tänne, sanoi hän.

Hän katsoi hiukan ihmeissään Thoraan, sillä hän huomasi ettei hän ollenkaan tarkannut mitä hän sanoi.

— Metsänhaltiatar on ollut täällä! äännähti hän kuin unessa ja nyökkäsi vakuuttavasti.

— Ja hän on koskenut teihin taikasauvallansa. Niin, tämähän on hänen valtakuntaansa!

Samuel Sternin ääni kajahti siltä, kuin olisi hän ilahtunut jostakin. Thoran tunnelma valtasi hänetkin. Hänestä oli äkkiä kuin nuoruuden päivinä, kun he vaeltelivat yhdessä ja hän yhtyi Thoran haaveisiin. Tämä oli rauhoitettua aluetta, jossa he voivat kohdata toisensa… melkoisen matkan päässä arkielämästä.

— Huomaan kyllä, toisti Samuel Stern nauraen, että metsänhaltiattaren taikasauva on koskenut teihin. Teistä säteilee pimeyttä!

— Mutta täällä kaikki muuttuu, lisäsi hän, — kaikki näyttää toisenlaiselta.

Hiljaa hymyillen katsahti Thora ylös ja pudisti päätänsä.

— Täällä käyvät ilmi tunteet ja haaveet, koko sisimmän olennon kaikupohja. Täällä täytyy olla rehellinen toisiansa kohtaan.

Thora katsoi häntä hiljaisella ihmettelyllä. Hän oivalsi vain puolittain hänen puheensa.

— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä metsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee tyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa vanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista — pitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli sulttaanille! — — —

— Mitä sinä ajattelet?… Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun yö on pitkä?… Miksi tulit tänne jälleen?

Thoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.

— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä! Ei, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen täällä, sillä muualla en sitä löydä.

Hän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.

— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet saavuttanut!

Thora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.

— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä kuvailin.

Hän laski kätensä kasvoillensa.

— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.

— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?

Nyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.

— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois kaiken sen mitä omistaa… ja haihtuvat itse olemattomiin.

— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?

— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi vavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui jättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!

Hiljaisuus seurasi.

Samuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut hänen läsnäolonsakin.

Thoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää noin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen päänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.

— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.

— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä sulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen ajatusten ja haaveitten tykö!… Hohtavin valkoisin siivin liitelevät kevätunelmasi ympärilläsi!… Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää tiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!

Thora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta istuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen vastustamattomasti.

— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on koskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa… Sano, mitä näet nyt!?

Thora istui hetken, punniten mitä sanoisi.

— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin iloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita… Se johtuu siitä, ettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.

— Kerrot aivan väärin!

— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —

— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:

    »Tuskan tuikeen riemun ääniin
    Kätken, poika poloinen!»

Et tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi helteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä, ja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen ajatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»… Mutta hän tekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee hänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet paremmin… Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?

— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien… olin kadottanut jotain… en löytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt vuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa minua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin minä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa ei ole ketään… tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on kerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —

— Ja minä tulin suureen erämaahan… Silloin saapui yö luokseni. Se sulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi minua.

— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja laulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —

— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa… Silloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä? On parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit käyttää!»… Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan maahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.

— Niin olin siis siellä… Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin ollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —

Samuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa.

Sitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.

— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, — silmäni eivät nähneet mitään!

Hän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!

Hän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat väkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni, päättyen epäsointuun.

Hän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.

— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä vuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.

— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään ja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja hänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli aavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä ihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia lintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien uneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —

— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon naisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää hänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun valtaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat monenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli vaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut milloinkaan! —

Thora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.

— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy niin kummalliseksi! —

Samuel Stern nousi myöskin.

— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron sinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla tänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on metsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!

Thora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern saattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.

Sitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana tehdä tähän vuorokauden aikaan.

Tultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.

Sitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.

Pikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi pelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —

Syvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen. Pehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli suurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot, veräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan hunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.

Oli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi, unelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä selville.

— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään vihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien alla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.

Ruustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti niistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella tavalla.

Hänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle olisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen velvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa. Basaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.

Illan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen heidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun hän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada kyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.

Samuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan oivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.

— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!

Thora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä. Mutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin — eiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.

Tätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaan
Samuel Sterniä.

Tämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole sitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden minuutin kuluttuakaan! —

— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, — arvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte, — kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on näyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä, mutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä tavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona. Katsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa, — hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa on varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa kerrankin pääsisi niin pitkälle!

Thora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn ääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.

— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!

— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään ette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille pari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko mukaan?

Samassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja katsomaan.

Toinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan kumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa oli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli täynnä suloutta.

— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi, mutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.

— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan hän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita itsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —

— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että joku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen asemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!

Tukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä madonnan edessä.

— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa että olette taian kahleissa!

— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se varmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämäni mahdollisimman miellyttäväksi.

* * * * *

Mutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka. Eikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä seuraavaksi.

Kaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut sanottavaansa lausutuksi.

Mutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo toisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.

Muutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti tarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä alhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän salasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan hän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!

Ja sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät toisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen, käsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi alkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän Thoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä arvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.

Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat Thoraan nähden.

Mutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää itselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi nuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei rohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel Sternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.

Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon kaiken… unohti kuluneen ajan… kaiken, mitä välillä oli ehtinyt tapahtua…

Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —

Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen sen hehkullansa…

Kesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden valoisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan arvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.

He olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä ylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin täyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun maan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen kaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollut silloin puhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti elvyttivät Thoran sielua! —

Ja kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella tekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä ajoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!…

Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen oli kokenut unessa.

Ja hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta tulla tuonne ylös lepäämään.

Nyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut Samuel
Sterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.

Mutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina nummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän kumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä se hyödytti?

Mutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran vietäväksi.

Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa. Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi — pianhan kaikki olisi lopussa!

Hän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut. Eikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka haihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän omisti.

Heille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, — siinä kaikki.

Hehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa, omituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia… Kalpeita pikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi…

No niin — narrimaisestihan he menettelivät — sekä hän itse että Samuel Stern myöskin. Epäilemättä hän salaa sydämessään nauroi Thoralle. Ja samatenhan Thora puolestaan myöskin teki.

Hauskaa pitämäänhän tänne itse asiassa oli tultukin.

12.

Eräänä päivänä aikoivat kaikki parantolan vieraat lähteä huviretkelle metsään, eräälle tunturimajalle. Siellä saataisiin syödä marjapuuroa kerman kera ja nähdä muutamia vanhoja kaappeja.

Rouva Thammers oli luvannut ruustinnalle, että tulisi mukaan, ja kun sitten tukkukauppias Stern pyysi samaa, lupasi hän uudelleen.

Mutta sitten valtasi hänet katumus. Hänestä tuntui äkkiä aivan mahdottomalta lähteä mukaan.

Puuhattiin lähtöä. Marit Hennerud oli jo ylhäällä majassa, ottaaksensa vieraat vastaan.

Thora Thammers kohtasi rouva Iversenin pihassa

— Tahdotteko tehdä hyvin ja sanoa että olen lähtenyt matkaan edeltä, sanoi hän.

Mutta mäen juurella hän poikkesi tieltä ja haki itselleen paikan, josta voi piilossa pitää tietä silmällä. Salainen ilo täytti hänen mielensä, kun hän näki kaikkien poistuvan.

Aivan oikein, Samuel Stern ja rouva Thammar pitivät seuraa toisillensa. Ja Samuel Stern näytti olevan peräti hyvällä tuulella. Oikeastaanhan hänen olikin paljon hauskempi Thamar rouvan kuin Thoran seurassa.

Thoraa huvitti hänen pieni petoksensa. Nähtävästi ei Samuel Stern ollut huomannutkaan ettei hän ollut mukana.

Mutta samalla hän tunsi omituista tuskaa siitä, ettei enää koskaan uskaltanut ottaa osaa mihinkään.

Sillä illat tuolla ylhäällä… nuo saippuakuplat, joita he puhaltelivat toistensa huviksi, — joilla Thora huvittelitte, siksi että hänellä ei ollut mitään muuta…

Ehkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa siitä, että tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.

Hänen epäluulonsa kävi äkkiä niin voimakkaaksi, että se himmensi kaiken hohteen.

— — — Mutta nyt olisikin tuo kaikki lopussa!

Hän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut? Tiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli sitten elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän koskaan järkeväksi!

Hän nojasi päänsä käsiinsä. Nyt tahtoi hän tarkastaa kaikkea oikeassa valossa.

Näin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi halveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän pitkän tarinan…

Sillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava virvoittava lähde!…

Kimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla, jotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa! Epäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne mukanansa.

Ja niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu, vaan jotka silti olivat olemassa.

Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun ne sentään olivat olemassa?

Aivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!

Hän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua kaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina yhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana…

Mitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli löydettävissä?

Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.

Poski käden nojassa istui hän hiljaa hymyillen — — —

Oi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä… Oli kuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa soittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.

Ja yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli… Valoisa yö kasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut esiin harvinainen kukka… nimetön nuppu!

Ah — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja mennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet vähääkään toisistansa — — —

* * * * *

Hän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.

Tänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties kohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.

Alkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen hiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.

Lämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä lemu…

Niin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren kaltaisena.

Sää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan povesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja laskevia — kuin olisi maa hengittänyt —

Ja kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt se suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.

Ja joka suunnasta suhahteli kuiskeita. Omituinen raskasmielinen mumina täytti ilman.

Pimeni jälleen. Hän näki kuinka kaikki ikäänkuin kävi huonolle tuulelle.

Äänetönnä aaltoili järvi alhaalla. Vesi nousi ja laski, nousi ja laski… Oli kuin nuo synkät äänet olisivat kohonneet ylös nummelle saakka, huuhdellen kanervikkoa, saapuneet hänen luoksensa ja saattaneet hänen mielensä ahdistuksiin. Hänen pitäisi kaiketi lähteä kotiin, tulisi varmaankin lisää sadetta. Mutta hän ei tullut lähteneeksi. Hän istui katsoen kuinka järvi liikehti hiljaa, hitaasti, raskaasti… Silloin muistui hänelle mieleen tarina, jonka hän oli kuullut kerran maailmassa, lapsena ollessaan.

Oli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen. Hän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän saanut nukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää kukat peittivät korkealti… ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja Dordia, mielitiettyänsä.

Niin kulki hän yötä ja päivää. Vastaantulijoilta hän tiedusteli, tunsivatko he hänen kotiseutunsa. Ja jos hän kohtasi jonkun, joka tunsi, loisti hän ilosta. Millaiselta nyt näytti hänen nuoruutensa maassa? Paistoiko aurinko kuten ennen sisään hänen äitinsä akkunasta? Kasvoiko porraskivillä vielä sammalta? Ja tuvan ympärillä kasvavat pienet kukkaset, olivatko ne vielä yhtä raikkaita ja sinisiä kuin ennen? Tulivatko ne esiin joka kesä, kuten muinoin?

Ja entä kansa siellä ylhäällä, oliko se uljasta ja voimakasta kuten muinoin, vilpille vierasta? Oliko se säilyttänyt mielensä lämpöisenä, järkkymätönnä, kuten hänen äitinsä ja Dordi?

Kukaan ei tiennyt tuohon vastata. Hänen täytyi kiiruhtaa ottamaan itse siitä selkoa. Hän kulki yötä ja päivää. Hänen jalkansa olivat pöhöttyneet, mutta hän ei huomannut sitä. Ilolta ei hän voinut pysähtyä ennenkuin sinä aamuna, jolloin saapui pienelle tunturiselänteelle, joka oli vastapäätä hänen äitinsä tupaa.

Ja aurinko nousi — mutta se ei paistanut tuvan akkunaan. Hän ei nähnyt äitinsä tupaa.

Silloin valtasi hänet äkkiä väsymys. Hänen täytyi käydä istumaan.

Kesti kauan, ennenkuin hän oli levännyt tarpeeksi jaksaakseen mennä alas laaksoon.

Mutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut entisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden ympärillä kukkia.

Silloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut takaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!

— Missä on äidin tupa?

— Voinethan nähdä että se on palanut!

— Missä äiti on?

— Hän lepää! — Mies viittasi sinnepäin, missä kirkonhuippu kimmelsi. —
Hänen on parempi tuolla vanhan koivun alla.

— Entä Dordi?

— Kohta lähdettyäsi hän läksi täältä muukalaisen miehen seurassa. —
Kaiketi pistäydyt meille?

Silloin nauroi merimies.

— Kiitos kutsusta! Se olisi kyllä hauskaa, — mutta sanopa, missä on sammal, joka kasvoi portailla? Ja missä ovat kukat, joissa oli tummansininen sirkkalehti, — se minun täytyy ensin saada tietää — niitä kasvoi aina täällä oven ympärillä?

Mutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.

Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.

Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä kaiketi vielä tunnet minut?

Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän siinä yhä edelleen.

— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän näki auringon laskevan.

— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo äitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —

Thora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen. Hän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän kivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi saada hänet sisään — — —

Hänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi kärsiä… joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —

Hänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.

Tietämättään oli hän alkanut itkeä.

Koko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä. Pimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se ryömi perästä.

Hän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, — toinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —

Silloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin alakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että väriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?

— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka koko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö saattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?

— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä — — —

— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —

Sen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa, kuulee se huokausten kohoavan…

Maa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne kunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —

* * * * *

Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa.

— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En kestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!

Hänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.

— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa minulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan mieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! — — — — Mutta tuolla kaukana on meri…

— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.

— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —

* * * * *

Hän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä ja vaati häntä tilille:

— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut sinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat lehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut oivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat iltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä iäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä alati harkitset? — — —

* * * * *

— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki kukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä! Tahdon piiloutua kanervanturviin! — — —

— Meren olen jo unohtanut! — — —

* * * * *

Illan tullessa, päivän alkaessa laskea, oli ilma jo kirkastunut.

Thora istui yhä vielä paikallaan. Hän mietiskeli kaikenmoista.

Hänen täytyi matkustaa kotiin Arvidin luo. Kuuluihan Arvid kumminkin hänelle. Olihan hän hänen miehensä.

Mutta eihän hän ollut kotona, nythän Thora muisti sen.

Niin matkustaisi hän sitten molempain lastensa luo. Hänellähän oli kaksi lasta. Pitihän heidän saada tuntea että heillä oli äiti.

Mutta eiväthän hekään tosiaan olleet kotona. »Susi» tuli ja nuolaisi hänen kättänsä. Hän säpsähti pelästyneenä.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä, luulin sinun olevan paimenmajalla!

Kaukana näki hän Samuel Sternin tulevan. Hänen lähetessään heräsi Thoran mielessä katkeruus tuota miestä kohtaan. Hänen täytyi hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä äänekkäästi.

Susi ei aavistanut mitään. Kaksiviikkoisen rauhallisen seurustelun jälkeen luuli se kaiken olevan juuri kohdallaan. Se paneutui tapansa mukaan rauhallisesti maahan ja nojasi päänsä hänen polveensa.

Mutta jo aikaa ennen perilletuloaan huomasi Samuel Stern ettei ollut tervetullut. Huolestuneena tarkkasi hän Thoran väsähtänyttä ilmettä ja asentoa. Tietysti oli hän istunut siinä koko iltapäivän.

Tultuaan Thoran luo menetteli hän samaten kuin Susi — ei ollut tietääkseenkään mistään.

— Minä pujahdin tieheni samaten kuin te. Te näytätte huonoa esimerkkiä.

Thora ei vastannut mitään. Kukat, jotka hänellä oli kädessänsä, satelivat alas Suden ylitse.

— Miksi te istutte niin väsähtäneenä? Ajatuksetko teitä rasittavat?

Thora huokasi ja käänsi päänsä puoleksi poispäin. — Minä en ajattele koskaan!

— Se on oikein tehty. Siitä tavasta voi helposti päästä. Mutta miksi te ette tullut mukaan? Meillä oli oikein hauska: professori puhui realiteeteista, lehtori ylevämmästä, ylimaailmaisesta katsantokannasta, ja rouva Sahm, joka on naisten yliopistoon-pääsyn kirpeimpiä hedelmiä, käsitteli kysymystä, onko ihmistä katsottava muunnokseksi vai alkulajiksi… Olisittepa vain ollut mukana!

Thora loi häneen aran katseen.

— Minusta te olette niin luonnottoman hilpeä!

— Se on vain paha tapa. Katsotteko että minun pitäisi koettaa päästä siitä?

Thora kävi levottomaksi. Hän pahoitteli ettei ollut lähtenyt ennen
Samuel Sternin tuloa.

Tämä seurasi katseillaan hänen liikkeitänsä.

Hän olisi halunnut tarttua Thoran käteen ja pitää sitä hiljaa.

— Te istutte aina melkein suorastaan muurahaispesässä, mutta muurahaiset eivät tee teille mitään. Olen kuullut että muurahaisten ja perhosten kesken vallitsee ystävyys — missä on henkivartionne? — Tarkoitan valkoisia perhosia.

Thora ei vastannut mitään.

Mutta Samuel Stern oli tullut vain saadaksensa kuulla hänen äänensä, — kuullaksensa, voiko se jälleen saada saman soinnin kuin viimein, juuri hänen lähtiessänsä.

Heidän istuessansa illoin nummella voi tuo ääni suorastaan tenhota hänet. Kun sen pehmoinen sointu kautta hämärän saapui hänen luoksensa, tuntui se hänestä olevan jotain salaperäistä, maan toisesta äärestä tulevaa. Ja väliin tuo ääni sai tuntemattoman värityksen, — sanat sulivat, muovautuivat kuin silkkikielten lempeäksi soinnahteluksi… Ja silloin pulpahti aina jotain esiin haaveitten kätketyistä maailmoista. Se voi saattaa Samuel Sternin tuntemaan vavistusta.

Hän muuttautui hiukan lähemmäksi.

— Sanokaa jotain! Puhukaa hiukan!

Thora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.

Samuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.

— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se taasen on syyllinen?

Hän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.

— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden järjestyksen molekylien kesken, eikö niin?… Eikö täällä ole kylmä ja kostea?… Vai onko teidän hyvä olla?

Thora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista.
Senhän kaikki tietävät.

Samuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli väsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.

— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole hauskaa!

— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.

— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon, jota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?

Thora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain aivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.

Samuel Stern kumartui häntä kohden.

— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa. Koettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en koskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa toiste palaa koskaan!

Thora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.

Samuel Stern silmäili häntä huolestuneena.

— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä… haikeata epätoivoa… sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, — maahan, josta ei enää pysty palaamaan.

— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut enää koskaan.

Thora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.

— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että niitä, jotka menevät liian kauas… niitä, jotka tekevät pahaa, ja niitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!

— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden elämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He omistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni… mutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.

— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti vastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.

Hän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin, jotka piiloutuivat luomien taakse.

— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi, jommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut tuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa. Te muistelette vain, että on ollut yö!

— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa paljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät tule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se näyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi. Heidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että he varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja onni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten ennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!

— Oliko tuo kertomus?

— Ei, elämänkokemus.

Thora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen katseessansa näkyi pilkallinen välähdys.

— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren tytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä maailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat, vaan on kuin lennossa kohden taivasta…»

— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison uneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja lennän kohden taivasta…»

— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris.
Olet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»

— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen lotuskukkanen!»

— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi seurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen, ja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika, »sinne, minne tahdon viedä sinut!»

— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni! Minulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän polkuamme reunustavat metsäruusut!»

— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä saapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille poluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä enää!…

— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.

Hän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.

Samuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.

Hän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti omituinen kalpea hohde.

Hän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi istumaan. Vaieten istuivat he hetken.

Sitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.

— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön…

Her voice was sweet and low. [Byron.]

— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta koulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel, ja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?

— Tietysti.

Thora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.

— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa, jossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät oksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas niityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui valkoisen harson kaltaisena yli maan.

— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen päänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka käyskenteli hänen rinnallansa.

— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.

— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»

— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».

— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja tummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.

— »Sanpriel, mitä mietit?»

— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»

— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen mielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta minua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea hänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon olennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.

— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin kuunnellen.

— »Sanpriel, mitä kuulet?»

— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee kutsuen iltarukoukseen.»

— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja kylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»

— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.

— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.

— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua, sinä liitelet kauas luotani… Et ole koskaan minun luonani!»

— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina ajattelen!»

— »Mutta et ole täällä luonani!»

»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»

— »Ei, sitä en näe — et tule, vaan menet!»

— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»

— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi hänen povessansa, elämä huumasi häntä… Odottaessaan keksi hän monenmoista järjettömyyttä…

— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei tullut. Hän katosi etäisyyteen!

Thora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa. Hän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi hän Samuel Sternin tulisen katseen.

Hän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa sydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta, minkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!

Hän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun ympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen tarmon ilme. —

Thora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin katse pidätti hänet.

— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.

— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!

— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen katseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu, joka ei ollut koskaan herännyt. —

— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki etäisyydestä vain.

— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.

— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen ympärilleen.

— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän aikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja raskaasta, jota kuljetat mukanasi.»

— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —

* * * * *

Samuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja sormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.

Perhonen lehahti lentoon… Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai edes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.

Thora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri päättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan. Hänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa tahtoansa.

— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta hänen jalkojensa juureen.

— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä hän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei huomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.

— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli tullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.

— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa pienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt. Hiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen päälle!»

— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin vilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen kukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen päivän valoon.

— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel kääntyi hänestä pois.

— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää enempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni tullut täyteen valkoapilaa?»

— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä.
Mitä ne sanoivat?»

— »Ne täyttivät koko huoneen… Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin iloinen… Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan… Vanha ystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti. — — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi tosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'

— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?

— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli iskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi minua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt sanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»

— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua? Sinä et ole käynyt läpi liekkien, vaan minä. Minulle eivät syvät vedet voi suoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —

* * * * *

— Sadun lopun voitte te liittää! Miksi, miksi läksitte pois? Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun sanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?

— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua rakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!

— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee, kun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani onnellinen!

Tuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.

— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella.
Varmaankin nousee myrsky!

Samuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on valoisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe aurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?

Hän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.

Thora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.

— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen katseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.

— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme, siihen, joka on köyhän elämämme ydin… jota eivät näe sokeat silmät eivätkä kylmät sydämet tunne… oman sydämemme mahtavaan, ikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle, omistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —

Thoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko totuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.

— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen vanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!… Ja ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota toisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota meihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä, minusta on tullut huono ihminen… On sääli miestäni ja lapsiani!

Mutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.

— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi myöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja… Olepa vain vanha ja harmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista, sinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua nyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi senlaatuista… Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi — sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut vastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?

— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!

Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!

Hän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.

— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen?
Tuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?

Thora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.

Äkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.

Tietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.

Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.

— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla ei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!

— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!

— Ne eivät saa käydä!… Mutta ensiksi… miksi tulin tänne ja jäin tänne koko täksi ajaksi… se tapahtui siksi että minulla oli jotain sinulle sanottavaa… tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin tyköäsi siksi että en halunnut sellaista rakkautta mieheltä, jota rakastin… en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi loppuun… kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut ikuisesti kestäväksi!… Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain hetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —

— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!… Sinun syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, — että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —

— Sinua minä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi ajattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta sinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollut jotain hyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin koskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen rikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!

Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin lapsen vaikeroimiselta.

— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä en voi!… Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —

Samuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän ei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen. Kiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät suuttumuksesta.

— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka paljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte suorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette kaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset… Tuota itseensä sulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi saada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille puhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä ja menee tiehensä!

Hän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.

— Ja millä tavoin rakastit sinä minua? Miksi et koskaan pyrkinyt tuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin kun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli ystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!

Hän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?… Millainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta, joka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole käsitystäkään!

— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin hätään. Äitini minua auttoi!

Hän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. — Läksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono, mutta luonnossani oli muutakin!

Thora katsoi häntä silmiin.

— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua tavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!… Muistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui olevan meidän välillämme. —

Samuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei tahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan naisen tulla äitini ja minun välille!

— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla — mutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua… varmaankin ajattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono ihminen!

— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin paljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.

— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen… ja saimme puhua toistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne… tarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon Jumalalta!

— Anna minulle auringonsäde mukaan — äläkä ota sitä jälleen pois: Jos voisit… jos me voisimme… tulisitko nyt takaisin luokseni?

— Anna minulle anteeksi! Mutta en voisi enää koskaan, en koskaan luottaa sinuun. Olen käynyt niin kurjaksi, etten enää usko mihinkään!

Samuel Stern oli vaipunut istumaan, kuolonkalpeana, kuin iskun hervauttamana.

Thora tuijotti häneen. Oliko hän sanonut jotakin niin kauheata?

— Anna anteeksi! Minä en voi siihen mitään!… Minä en voi. En voi todellakaan!

Hän halusi lausua jotain lohduttavaa.

— Eihän se merkitse mitään, ei mitään. Tämähän on ollut vain hiukan ajankulua niin teille kuin minulle. — — —

Nyt katsoi Samuel Stern häneen kuin lausuen hiljaisen rukouksen.

Hän nousi, lähestyi Thoraa ja taivutti toisen polvensa hänen edessänsä.

— Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa kuin nyt huomaan tehneeni!… Mutta olet sittenkin Sanpriel!

Thora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi taaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara ja käskevä.

Hän tahtoi kulkea yksin.

Ja hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki kaatuvansa.

* * * * *

Thoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki valkeat oli sammutettu.

Hän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli unohdettu lukita sen ovi.

Melkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä oli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka ei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.

Hän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän salaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa. — Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?

Hän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta…

Valtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä… onnentunne, jommoiseksi hän sitä muinoin oli kuvaillut.

Siis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin… oli rakastanut häntä… rakasti häntä yhä vielä. —

Nopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen laulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa yhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.

Hän mietti, muistiko sen vielä.

Tässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.

Hän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt, osasiko enää laulaa. Hän hymyili.

Hänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli jäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.

Täyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän tunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.

Se oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan menetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.

Haaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.

* * * * *

Tuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä…

Puoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki soittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.

Hän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän kuin hervaantuneena.

Tuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern — kuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.

Thora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.

Hän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.

Ei, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella itseänsä — ei saanut langeta enää toista!… Hän kiittäisi Jumalaa näiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä — tietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.

Mutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.

Hän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen otsallensa.

Ja äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.

Hänestähän hänen juuri piti pelastua.

Ja hän pakeni pois.

* * * * *

Hän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa, vielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.

Nyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka taivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.

Hän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.

Hän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein tuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen kolkosta pimeydestä.

Oliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?…

Hän kohottautui ylemmäksi.

Että tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen olentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut kadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!… Että tuon hänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan käsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta… niin käsittämätöntä!…

Vaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei hän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka kuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.

Hän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa.
Liikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.

Sitten hän hymyili itselleen ivallisesti.

— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!

Hänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään. Siitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon kotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.

Oli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.

Yksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat katkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota lohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.

13.

Parantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta saakka.

Thora Thammers meni akkunan luo, nojautui eteenpäin ja katsoi ulos — ja pakottautui jäämään puhetta kuuntelemaan.

Nyt aikoi hän nimittäin ruveta ottamaan osaa ympäristönsä elämään — sehän oli hänen velvollisuutensa!

Melkein kaikki olivat tuolla alhaalla, yksin rouva Iversenkin ja pikku tanskalainen kreivitär, joka ei muutoin koskaan näyttäytynyt ennen päivällisaikaa.

Kreivittären akkunan alta oli nimittäin löydetty pahanpäiväisesti juopunut mies.

Kreivitär oli kovin pahastunut siitä, että hän oli paneutunut juuri sinne, ja saksalainen kenraali ja lehtori olivat siitä niin kiihdyksissään, että rouva Iversen katsoi velvollisuudekseen puolustaa häntä.

— Eihän se raukka ollut vaarallinen, eihän hän liikahtanutkaan.

Ruustinna ja sanomalehtinainen Betzy Schaum tulivat myös saapuville.

Heidän mielestänsä ei asiaa käsitelty oikealta kannalta.

Kauempana aitan luona seisoivat rouva Liss ja Don Miguel. Heitä huvitti enemmän kottarainen, joka huusi pyydellen apua varista vastaan. He heittivät kiviä puuhun. Kottarainen ei liikahtanutkaan. Se tiesi niiden tarkoittavan varista.

Nyt tuli rouva von Asten ja viittoeli Thoralle. Hän aikoi tehdä insinöörin kanssa kävelyretken eräälle tunturirotkolle ja tahtoi saada rouva Thammersin mukaan.

Rouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään; hän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime aikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä epämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä nuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet vaaleat viikset. —

Väliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli niin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään. Rouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää ilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.

Thora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa heihin.

— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.

Hän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa, mutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. — Ja kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat olemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli kuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.

Ylioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen päivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa loistivat.

— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla, uneksien sinitaivaasta… ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se mietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.

Thora pudisti päätänsä.

Nyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen ihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.

Hän nyökkäsi Thora Thammersille.

— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?…
Ellei se teistä ole liian ikävää?

Toisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.

— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.

— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan pienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä, enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään… mutta minun täytyy kertoa teille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.

Tulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen Samuel
Sternille yksin.

— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja tullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole suvaitsevainen — minä suren tähtenne!

— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut syvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa anteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!… Mutta nyt se on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että kiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy yksinäisyyteen… Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen viisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?… Sitten menen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.

— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!

Thora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.

Hän ei kestänyt enempää.

Hetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.

Hän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun hän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli halunnutkin.

Pieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha järven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen pystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa. Nähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei ollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli puoleensa vetävää hellyyttä.

Hän seisoi katsoen ympärilleen.

— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.

Adèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi.
Hänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.

Thora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein tiennyt, mitä varten oli tullut tänne.

— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.

— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä muutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä selville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä kokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne! Hän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä iloa. — — —

— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne humalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?

— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.

— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen vaieten Adèle Harderia.

Ja jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.

— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.

Hän oikaisi itsensä.

— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran että teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin… Katsokaa minuun! Minä tarvitsen rauhoitusta!

Adèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.

— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te olette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut tänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?

Thora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen kädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan polttava.

Adèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan viiniä. Näen että tarvitsette sitä.

Hän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan hänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä hänelle tarjottiin.

Adèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.

— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä. Nyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on yöllisen myrskyn jälkeen.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Onko teidän hyvä olla nyt?

— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa sanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern sanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä maata ja valtakuntaa… Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin suloista!…

Hän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut riemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen nimensä mainitsemisesta.

Rouva Harder hymyili.

— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi hän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?

— Jotakin itsestänne!

Seurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.

— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni, murskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella tavalla… ja parasta on siirtyä pienestä suureen!

Thora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä katkerasti, mikä välimatka heitä erotti.

— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas siihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi — ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta kärsimykseltä… Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta… ei tarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä on rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että vähäinenkin onni käy suureksi.

Rouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:

— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki järjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja edistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole kysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan aivan muusta — onnesta voida ajatella muita.

Hän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:

— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna jokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi niihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu niistä ylös.

Hän loi tutkivan katseen Thoraan.

— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se murtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja jos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se auttaa.

— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä en tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin vapautua… Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se työksi ja tarmoksi!

Thora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle poskiin ja hän puhui kiihkeästi.

— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on sellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön. Voidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen… tarkoitan että onnen omistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut sitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.

Hän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui kokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan maallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta vastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.

— Minä en voi… en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka on varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin edellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä paljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.

— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette usko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset tulevat onnettomiksi…

Hän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.

Thora karttoi hänen katsettansa.

— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.

— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa jotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi eteenpäin… niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua, vähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen olla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota voi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!…

— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle pelastuksen!

— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme hyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!

Thora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.

— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu maahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman tuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää, jos emme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin pilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me emme saa koskaan koota hedelmää!

— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken voiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin kaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä ei enää edisty niin hitaasti.

Thora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä usko soinnahteli hänen sanoissansa.

Hän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.

Sitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.

— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!… Minä, minä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte, syvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en ole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa, en taivaassa enkä maan päällä!… Mutta te näette hänet. Te olette kristitty… Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden taivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa minut, ottakaa minut mukaanne!

Hän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti parhaansa mukaan hillitä itseänsä.

— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin väsynyt.

Adèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:

— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!…

— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen voima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat ne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin virsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!

Hän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.

— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette, ettei koskaan saa mitään lahjaksi… Teidän täytyy itsenne ansaita se, mitä tarvitsette voidaksenne elää!

— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä ei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja sitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin silmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.

— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät. Minä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana tuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen… olla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on kaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa, niin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —

Thora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.

— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu meidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on parasta!

— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme ja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun lupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.

— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja kylmenee!… Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —

— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan itse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä löydämme sen mitä tarvitsemme.

Thora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.

— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä… en voi sanoin kuvata, kuinka paljon olen kärsinyt!

— Sitä ei koskaan voi!

— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän hiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi ilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin korkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!

Hän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet eloon.

— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki mielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee omistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —

— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan meillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä tarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että sen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaamme kaikesta, sellaisena kuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää kaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!

Thora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.

Adèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan iloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.

— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan tuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun… Istun siellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!

Thora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan häneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.

— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen rikkonut… kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen laiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!

Adèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.

— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on täysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi… Mutta koettakaapa nyt olla iloinen!

— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te tahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.

— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi siitä, että aurinko palaa joka päivä… mitäs sanotte siihen?

Hän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.

— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä kaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole ihme? — — —

— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden, paremman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka johtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla mukana siinä työssä — — —

Thora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.

— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!

Hän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.

— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa kotiin ja laatia kokoon tavarani!

Adèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.

— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!

Thora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski sen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti kulkemaan ja katosi tien käänteeseen.

Adèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen kirkkaan katseensa.

Mutta nyt palasivat pojat — mukanaan nuori tyttö, jota hän opetti.

14.

Thora Thammers oli heti alkanut laatia tavaroitansa kokoon. Hän ei mennyt päivälliselle, vaan antoi tuoda ruuan huoneeseensa. Hän valmistui niin hyvissä ajoin että olisi voinut lähteä iltajunalla, mutta hän tahtoi mieluummin odottaa: lähteä keskiyöllä ajamaan ja jatkaa aamujunalla.

Silloin voi hän päästä matkaan aivan huomaamatta. Ja sitten voi hän mennä nummelle — vielä viimeisen kerran!

Mutta sitä hän ei saanut tehdä ennenkuin siihen aikaan jolloin hänen oli tapana mennä sinne.

Koko päivän hän pysytteli huoneessansa. Oven oli hän lukinnut. Hän järjesteli hiukan vaatteitansa ja asettui sitten lukemaan.

Useat naisista kävivät tiedustelemassa hänen vointiansa. Ylioppilas
Adelsson tahtoi välttämättömästi tulla sisään näyttämään muuatta kalaa.
Mutta eteisessä oleva järjestäjä oli saanut määräyksen sanoa ettei
rouva ottanut vastaan ketään.

Kun kaikki olivat sisällä illallisella, meni hän alas — ja sitten nummelle, sille paikalle, missä he olivat istuneet edellisenä iltana.

Hän istuutui odottamaan yhtä tyynesti kuin olisi aikonut palata seuraavana iltana ja joka päivä.

Mutta hänen huomionsa ei kiintynyt ollenkaan ympäristöön. Hän istui kumarassa, otsa käden nojassa.

Hänellä ei ollut käsitystäkään ajan kulusta. Hän ei tiennyt oliko istunut siinä neljännestunnin vai pari tuntia, kun hän äkkiä säpsähti tuntiessaan Suden-kuonon kädessään.

Hän oikaisihe. Samuel Stern tuli suoraan hänen luoksensa ja katsoi häneen lempeästi ja ihmetellen.

Hän ei liikahtanut.

Tuskan ilme kuvastui Samuel Sternin kasvoilla.

— Kuinka ovat asiat? En luullut että olisit täällä.

— Minä en viivy täällä, tulin tänne viimeisen kerran… Lähden heti, matkustan pois ensi yönä! — — Minun täytyy palata kotiin, kotiin Arvidin luo.

— Mutta minun pitää ensin sanoa sinulle jotakin, — — hän toisti sen moneen kertaan, ja hänen huulensa vaalenivat, — olen siitä niin pahoillani… mutta olette oikeassa siinä että olen aina ajatellut vain omaa itseäni!…

Samuel Stern laski lempeästi kätensä hänen käsivarrelleen ja pakotti hänet istumaan.

Oli kuin ei hän olisi kuullut mitä Thora sanoi eikä ollenkaan käsittänyt että heidän nyt piti erota.

Hän teki muutamia omituisen helliä kysymyksiä, jotka eivät ollenkaan kuuluneet asiaan.

— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen kasvojensa jäykästä tyyneydestä.

— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?

— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta… Sinähän ymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?

— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa… Ja minä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!…

Samuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.

— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna — olette unhottanut minut!

— En unhota sinua enää koskaan!

— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.

— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka rakastan nähdä kasvojasi!… Kun olit nuori, en tuntenut sinua kohtaan… enkä ketään muutakaan kohtaan… sitä mitä nyt tunnen! Etkö usko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota sinä kaipaat?

Thora istui huojuttaen päätään käsissänsä.

Sitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui aluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:

— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!… Lopuksi olen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että saat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille millainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin minä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää kunnioita minua. —

— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin sitä kuvittelin! Kun sinä petit minut… minussa on niin paljon pahaa, josta kukaan ei tiedä… silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten kuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla löydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä… Mutta se ei ollut siellä… En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä elämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan päällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!

— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten lasteni luota toisen miehen luo… Tein sen monta kertaa! Olin menehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin uneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!… Sitten tuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi… Ja nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin nauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!

Hän kääntyi Samuel Sterniä kohden.

— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!

Samuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.

— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!

Hänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.

— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!

— Siksi että olet vaivautunut vetämällä sen päivän valoon — minun tähteni. Sitä ei sinun olisi tarvinnut tehdä! Olen jo unohtanut sen!

Thora kääntyi poispäin.

— Thora, me olemme tehneet toisillemme paljon pahaa. Anna minulle anteeksi!… Mutta valkoinen on sittenkin sinun värisi! Katso, valkoiset perhoset seuraavat sinua yhä vielä!

Thora painoi molemmat kätensä povellensa.

— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!

— Thora, millaisissa oloissa sinä nyt elät? Mitä aiot nyt tehdä? Minne aiot mennä?

Thora ei vastannut. Hän tuijotti eteensä elottomin katsein.

— Sinä levität kylmää ympärillesi, Thora!

Thora kääntyi nopeasti häneen päin. Väri palasi hänen kasvoillensa.

— Siitä olen iloissani! Sittenhän olen sentään voittanut jotain!

— Ei, olet menettänyt! — — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.

— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein sellaista, jolla ei tarkoita mitään.

Hänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.

Samuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja säihkyviksi.

— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy sinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!… Ja sinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen tänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!

— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!

— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt voit uskoa minua?

Thora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa halua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.

Hän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:

— Ei! Se on teillekin parasta!… Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä sellaista ei saata kärsiä uudelleen… ei kuin kerran vain!

Hän hymyili, nousi ja ojensi kätensä Samuel Sternille.

— Voikaa hyvin! Ja huvitelkaa niin kauan kuin voitte!

— Se oli vilpitön toivomus, lisäsi hän. — En tarkoittanut sillä mitään pahaa!

Samuel Sternin suupielet värähtelivät.

— Kiitoksia! Milloin tulet tänne jälleen? Thora katsoi silmänräpäyksen ajan häntä syvälle silmiin.

— Etkö käsitä vieläkään? kuiskasi hän. — En koskaan enää.

Hän kiiruhti Samuel Sternin edellä tietä alas — ja pääsi huoneeseensa ketään kohtaamatta. Nähdessään valmiit matkalaukut hän tunsi pistoksen sydämessään.

Nyt hänen täytyi — täytyi matkustaa!

Hän istuutui akkunan ääreen ja katsoi alas hämärtyvään iltaan.

Aitan luona kasvavain kuusten sinertävä hohde sammui vaihtuen tummanvihreään — — Tuolla tuli rouva von Asten Marsinsa kanssa. Kuinka onnellisilta he näyttävätkään!

Silloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista kukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa… Ei enää koskaan — ei koskaan!

Nyt vasta oli suuri yksinäisyys saanut hänet valtoihinsa. —

Häntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut vastustaa. — — —

Ei, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa pois viimeiset pikkukapineensa.

Pöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä. Senhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut sitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.

Sähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin sairas. Thoran piti heti palata kotiin.

Hän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja kirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid ystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän pitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja muutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —

Thora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä. Hän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi kuollut.

Nythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään… ja aikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan kuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.

Ja pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan keskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen huolenpitoaan!… Arvid oli itse asiassa kuin lapsi… oli niin helppoa tuottaa hänelle iloa.

Kotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista — ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —

Hänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän, joka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi sattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen. Taivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!… Ei, niin hyvää ei hänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan, kaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta. Nyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.

Hän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi ajatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut koskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina niin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —

* * * * *

Hän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.

Hän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet asemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän hänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.

Kyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma. Thorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä kasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.

Hän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.

Kun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi seisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.

Hän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.

Thora taivutti päätänsä ja meni vaieten hänen ohitsensa.

Hän kysyi hiljaa: — Menetkö kotiin Arvidin luo?

Thora kuuli sen, mutta kulki käännähtämättä edelleen.

— Menen, menen kotiin Arvidin luo! vastasi hän hitaasti ja pontevasti.

III.

Sweet as a song that once consoled our pain but never will be sung — to us again! is thy remembrance!

    Now the hour of rest hath come to thee!
    now the hour of rest hath come to thee!
    Mother dear, sleep!
    Sleep darling, sleep!
    It is best! It is best!

Longfellow.

15.

Oli kulunut muutamia vuosia.

Metsolan parantola oli tullut maineeseen paikkana, jonne kernaasti palattiin. Se oli myöskin saanut vakinaiset kesävieraansa. Aina tuli siellä talo täyteen.

Marit Hennerudin sydämelliseksi tyydytykseksi oli myöskin saksalainen kenraali ja paroni liittynyt vakinaisiin vieraisiin. Hänellä oli tapana tuoda mukanaan muutamia sukulaisia ja ystäviä, ja niin oli siellä lopulta kokonainen pieni hauska kokoelma paroneja.

Tanskalainen aines oli myöskin osoittanut levenemistaipumuksia. Tuon yhden ainoan pikku kreivinna Mohrenbergin asemesta oli nyt ehditty jo yli puolen tusinan.

Mutta niinpä olikin jo viisi vuotta kulunut siitä, kun täällä ensi kerran satuttiin yhteen.

Siitä päästiin selville eräänä päivänä istuttaessa kuistikolia. Ja oltiin yksimielisiä siitä, että oli merkillistä kuinka aika kului.

Norjalaisista oli rehtori de Roch ollut luotettavimpia.

Oli toisia, jotka yrittivät yhä edelleen kutsua häntä lehtoriksi, mutta se ei käynyt päinsä, sillä oltuaan kolme vuotta yliopettaja, oli hän nyt tullut rehtoriksi. Hänen ulkonainen arvokkaisuutensa oli lisääntynyt, — ja samaten huolenpito hänen ympäristöstänsä. Se oli käynyt jonkinmoiseksi kaitselmukseksi. Tuo vaivannäkö tuntui hänestä itsestään aivan luonnolliselta. Hänhän tiesi niin hyvin, millaiset ihmisten pitäisi olla.

Rouva Sahm kuului myöskin niihin, jotka eivät ainoanakaan kesänä olleet laiminlyöneet tulla tänne. Aika oli häntäkin kartuttanut jollakin uudella. Hän keksi nyt mitä suurimmalla helppoudella niin vaikeita kysymyksiä, etteivät ihmiset pystyneet niihin vastaamaan.

Hembin perhe oli myöskin aina muistanut tulla. Usein olivat he ensimäisiä paikalla. Neiti Hemb oli kahtena viime vuonna tullut miehensä seurassa. Hän oli ruvennut näkemään elämän valoisammassa värityksessä eikä vaikuttanut enää niin hermostuttavasti rouva Wanda Areschoon.

Tämä palasi myöskin aina uudelleen. Hänen terveytensä vaati sitä. Hän oli häikäisevä, kuten ennen. Mutta kerrottiin että hän olisi väsynyt oivalliseen mieheensä. Tämä oli alati niin väsyksissään.

Tukkukauppias Iversen liikuskeli monessa puuhassa. Hän oli ostanut suuren suon. Kerrottiin että hän oli kiusaamaisillaan hengiltä nuoren fyysikon, joka oleksi täällä ylhäällä ja mittaili taivaan syvyyttä — vaatimalla häntä harrastamaan keinolannoitusta.

Rouva Iversen ei välittänyt miehensä suosta — mutta sen sijaan
kreivitär Mohrenbergistä. Siinä oli pari, joka oli löytänyt toisensa.
He olivat molemmat viime vuosina varttuneet lihavuudessa ja komeudessa.
Heidän omituisuutenansa olivat paksut timanttikoristeiset sormet.
Epävarmaa oli, kumpi tässä voitti toisen.

Rouva Thamar Gyllenskjold ei ollut saapunut tänä kesänä. Kahtena viime vuonna oli hän ollut valtioneuvoksetar ja herättänyt huomiota monilla häikäisevillä ominaisuuksillansa. Tänä vuonna oli hän mennyt miehensä mukana Karlsbadiin. Häntä kyllä kaivattiin, mutta samalla oli olo vapaampaa.

Enemmän kaivattiin tukkukauppias Sterniä.

Hän oli varsin uskollisesti ollut täällä joka vuosi, mutta oli harvoin tullut ennenkuin kesäkauden lopulla. Tämä johtui muutetusta metsästysajasta.

Ruustinna arveli että oli epävarmaa tulisiko hän.

Ensiksikin oli tuo hänen rouvaansa ja insinööriä koskeva ikävä viimekesäinen juttu, ja toiseksi oli hänen äitinsä kuollut äskettäin.

Jatkettiin puhetta tukkukauppias Sternin rouvasta ja insinööristä, jotka olivat matkustaneet Amerikkaan ja varmaankin tuota pikaa menneet naimisiin.

Rouva Iversen ei luullut että tukkukauppias oli välittänyt siitä vähääkään. Hän oli tavannut häntä monta kertaa talven kuluessa.

Toisten mielestä oli sääli insinööriä, ja he ajattelivat ettei hänellä olisi mitään hyötyä sankarivoimistaan — enemmän kuin tuhoamiskoneestakaan, jolle hän oli ottanut patentin.

Rehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen tarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä tulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan menetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme viime vuotta.

Mutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva Thammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen aivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli silloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli jäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa, ja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin kauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa miehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka hän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti pitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka hemmottelisi häntä.

Rouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli viehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan hänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli ollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan kuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.

Toiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä alkukesän.

Oli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.

* * * * *

Pian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.

Kahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla että rouva Thammers oli tullut.

Ruustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä tervehtimässä.

Tietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun — mutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä haaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja hieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.

Mutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!… Jotain niin läpikuultavan valkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla. — —

Ikkunat ja ovet olivat avoinna.

Kuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.

— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen huoneeseen.

Seuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana ja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.

Hän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.

— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat meistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet tänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!

— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!

Dyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas! Tiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten suosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän sanomattomasti. — — —

Rouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät hänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse laatia uusia.

— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.

* * * * *

Näytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut kuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.

Niin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut ennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään taivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien täytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!

Nuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille naisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla vilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei muille myönnetty.

Ja miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen tulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin aamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.

Kaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi päivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa luoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian täytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen korkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja ehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen aikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.

Ei myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta maailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä päivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että jo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille yltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —, joilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka lehahteli korkeuteen kuin tuli.

Haltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.

— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen. Juuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi maailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan päällä!

Ja poissa hän oli.

Viikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet olivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla säälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin päähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla häikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina hänen tähtensä.

Aluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä että oli ottanut hänet mukaansa tänne.

Hän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon apua.

Dyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt itsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi häneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minun täytyy tehdä niin!

Marit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken hirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus järven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista urheilua.

Hän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti tiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke juoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että se kiisi kauas järvelle.

Aluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.

Sitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara määräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.

Mutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita tapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten välitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja hyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —

Täytyi ajatella dryadia tai Dianan neitosta.

Dyveke väitti nähneensä kerran pienenä tyttönä jotain sellaista sirkuksessa — ja aina oli hän ajatellut että olisi ihanaa, jos voisi itse koettaa tehdä tuon tempun.

Mutta hänestä ei ollut hauskaa että oli niin paljon ihmisiä katsomassa. Kaikkein hauskin hänen oli, jos voi pujahtaa sinne yksin — tai jos hänellä oli vain yksi ainoa seuralainen.

Tämä ainoa oli kenraalin sisarenpoika, nuori, kaunis tyrolilainen, vapaaherra Crone.

Hän oli niin heikko. Hän kuolisi varmaankin pian.

Ja hän istui niin hiljaisena. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan. Hän tuijotti vain Dyvekeen suurilla, melkein mustilla silmillänsä.

* * * * *

Mutta lopuksi oli kaikki tämä ja paljon lisäksi tullut rouva Thammersin korviin. Muun muassa kerrottiin eräästä nuoresta miehestä, joka oli ollut vähällä menettää henkensä Dyveken tähden.

Sitä ei saanut jatkua. Rouva Thammersin täytyi puhua vakavasti Dyveken kanssa.

Mutta silloin oli Dyveke tyrskähtänyt niin hillittömään itkuun, että rouva Thammers aivan pelästyi.

Hän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta kuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy kiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!

Ja hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään kaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento eli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista huolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.

Oli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi suulla.

Rouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää sanaakaan.

16.

Rouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kun
Dyveke syöksähti hänen luoksensa.

— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota kaikki ovat kauheasti odottaneet… Miksikähän hän tulee näin myöhään, kesähän on kulunut jo pitkälle!

Rouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti: — Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut suuri suru.

— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa. Tiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti rakastua… Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin valtavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!

Rouva Thammersin täytyi hymyillä.

— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä olet pikku lapsi.

— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään… Olethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et olekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään hänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa yhdessä tuolla alhaalla!… Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu johonkin syvällisempään kuin minun olentooni!

— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että kaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun täytyy, täytyy…

Hän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.

— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!

Mutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä että erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin aikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.

Rouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.

Hänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel Sternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski kätensä hänen päähänsä.

— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!

* * * * *

Seuraavana päivänä ei Thora nähnyt tukkukauppias Sterniä. Syötiin kahdessa eri huoneessa, ja Samuel Stern oli joutunut pienempään saliin.

Thora arveli kohtaavansa hänet päivän kuluessa. Mutta hän ei nähnyt häntä koko päivänä eikä myöskään illalla nummella. Olivatko osat vaihtuneet? Kartteliko nyt Samuel Stern vuoroonsa häntä?

Hän hymyili surumielisesti. Se ei olisi ollut tarpeen!

Neljä päivää oli mennyt menojaan Thoran häntä kohtaamatta. Nyt vältteli nimittäin hänkin puolestaan kohtaamista. Hän otaksui että Samuel Stern nyt tykkänään pysytteli poissa nummelta ja se rauhoitti häntä.

Mutta eräänä päivänä kun hän seisoi puhelemassa rouva Iversenin kanssa, näki hän hänen tulevan nummelta päin.

Rouva Iversen halusi tietää, eikö hän Thoran mielestä ollut tavallisuudesta poikkeava henkilö. Voihan niin hyvin ymmärtää että hän suri erinomaista äitiänsä. Eihän häntä nähnyt paljon, mutta kumminkin hän merkitsi niin paljon heille kaikille. Kaikki mitä hän sanoi oli niin hauskaa. Hän oli oikeastaan aivan ennallaan.

Ja hänestä oli niin miellyttävää nähdä hänen tulevan käyden. Koko hänen olennossaan oli omituista viehättäväisyyttä. Siitä olivat kaikki yksimielisiä.

Rouva Thammers oli aivan yhtä mieltä hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä näki Thora Samuel Sternin istuvan rakennuksensa kuistilla. Kenties hän panisi sille arvoa, jos Thora sanoisi hänelle muutaman sanan. Hän päätti mennä hänen luoksensa.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi hänen kulkiessaan nuo muutamat askeleet mäkeä alas. Mutta hän pakottautui tyyntymään.

Samuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja tervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.

— Kas, tekö se olette!… Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!

Hänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman luonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.

Hämillään kävi Thora istumaan.

— Kuinka voitte nykyisin?

Samassa he katsahtivat toisiinsa.

Se oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä selville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.

Thorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa kuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä suoni, oli myös ennallaan… ja täyteläinen, lujapiirteinen suu… Sen ympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —

Hän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.

— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti tehty. Surette yhä vieläkin!

Hän loi katseen Thoran pukuun.

Thora ei katsonut ylös. Tuo ääni kuului niin välinpitämättömältä.

— Niin, suren yhä vieläkin, sanoi hän hitaasti.

Hän voi tuskin pidättää kyyneleensä.

Ei heidän olisi pitänyt puhua keskenänsä tällä tavalla.

— Tulin teitä tervehtimään, sanoi hän hiljaa. — Tahdoin sanoa teille, kuinka paljon olen ajatellut teitä siitä saakka kuin te menetitte äitinne!

Samuel Stern katsoi häneen ja naurahti hiukan.

— Vai niin, vai sentähden!… Muutoin ei teidän pitäisi tulla minulle sanomaan että äitini on kuollut… Muut ihmiset sanovat minulle: »Niin, tehän olette niin onnellinen että teillä on äiti!» Ja toiset tulevat ja kysyvät: »Elääkö teidän äitinne?» Ja minä vastaan aina: »Elää, Jumalan kiitos!»… On paljon parempi niin! Minä sanon kaikille ihmisille, että olen niin onnellinen että vielä omistan äidin!

Thora pani kätensä ristiin, ja kyynelkarpalot vierivät hitaasti hänen poskiansa pitkin.

— Tiesin kyllä… kuinka te häntä surisitte!

— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes surra!… Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?

Thorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin mitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan äidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut mainita hänen nimensä?

Hän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja välinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.

— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti…
Kaikki iloitsevat tulostanne… sillä tehän olette aina niin hilpeä!

— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on sattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat ne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa… Ihmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —

— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku rehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä oivallisesti?

Thora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli kuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.

— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?

— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.

— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen… Mutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan päällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —

Thoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.

Huomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.

— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen helvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin maassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja sukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse sen kuullut!… Kuinka te muutoin voitte nykyisin?… En luullut että tulisitte tänne enää!

— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — mutta
Dyveke tahtoi…

— Vai niin, ymmärrän kyllä… Tulitte Dyveken tähden! Toivon että hyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja asioita! —

Tuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.

— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt kertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.

— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve, mutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.

— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen kukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka tuoni taittaa… Antakaa hänen vain huvitella!

Thora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei voinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei merkitsisi hänelle mitään.

— Hänen lapsuutensa on ollut niin surullinen — nyt vasta hän saa iloita elämästä!

— Kun vain se ilo ei olisi pian lopussa… Ihmiset saavat aina kaikki liian myöhään. Niin on minunkin käynyt, olen vasta aivan äskettäin saanut järkeä — ja samaten kävi myöskin esi-isämme Aadamin…

Siitä ei Thora ollut kuullut.

— Kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan, lähetti hän poikansa Setin noutamaan suljetusta paratiisista hiukan öljyä viimeisen tuskan lievikkeeksi. Vahdissa oleva enkeli ei tahtonut päästää lähettiä sisään, mutta antoi hänelle oksan eräästä paratiisin puusta. Se piti hänen istuttaa Aadamin haudalle, ja kun puu kantaisi hedelmiä, olisi Aadam mahdollinen saamaan mitä oli pyytänyt.

— Mutta näen että olette lähtemäisillänne. Olette kärsimätön ja kaipaatte pikku lastanne. Hän seisoo tuolla alhaalla odottamassa. Toivon että pikku kaunokainen on minulle armollinen eikä ole suuttunut siitä että olen pidättänyt teitä!

— Tahdotteko että ottaisin hänet joskus mukaani tänne? Tulisimme niin mielellämme!

— Hyvä rouva, toivomuksillani on rajansa. 'Die Sterne, die begehrt man nicht, man freut sich ihrer Pracht!'

Thora hymyili vain vastaukseksi, taivutti päätänsä ja läksi.

Mutta kun hän tuli kartanoon johtavalle polulle, kohosi hehkuva puna hänen kasvoihinsa.

Tuon salajuonen — sillä sellainen oli hänellä todella ollut mielessä — että hän halusi Dyveken avulla löytää tien hänen luoksensa, — sen oli Samuel Stern oivaltanut ja oli vastannut kieltävästi.

Hänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi jotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa sen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.

Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut että Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei näkynyt missään.

Vihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias vihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut että oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut yksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.

Ja tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut. Kuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos olisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä. — — —

Kuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?

Hän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän välittänyt siitä rahtuakaan.

Hänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen naurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.

Hän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle aiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.

Hän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi — ei koskaan!

Nyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli kaikki äkkiä muuttunut… käynyt entistä hullummaksi… Nyt oli heidän välillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!

Hän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.

Hän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta, jota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt miksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.

Hän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui aina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.

Olihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla siitä onnellinen, — ja sen piti riittää.

Dyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.

Hän painautui hellästi häntä vastaan.

— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko se minun syyni?

Rouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.

— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat suloisen viileät!

— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on aivan huikaisevan sininen!

Ja Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen olennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.

Nyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle kävelyretkelle!

17.

Oli ehditty elokuuhun.

Jotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä kotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.

Häntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt paljoa reippaammalta.

Tietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että pääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.

Kun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole kilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän myöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli niin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja Dyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar Cronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.

Kaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.

Mutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.

Hän oli alkanut tehdä kävelyretkiä niittyjen poikki koskelle. Silloin kohtasi hän kaikkia muita, mutta ei koskaan häntä.

Noita pieniä satunnaisuuksia, jotka ennen aina olivat saattaneet heidät yhtymään, ei ilmestynyt enää. Nyt sattui vain sellaista, joka erotti heidän tiensä.

Tapahtui pari kertaa että Thora päätti varmasti hakea hänet käsiinsä, saadaksensa puhua hänen kanssaan kahden. Mutta aina sattui jokin pieni este. Lukiko Samuel Stern hänen silmistänsä hänen aikeensa, silloin kuin hänellä oli jotain sellaista mielessä, koska hän aina osasi niin hiljaa ja huomaamatta ryhtyä varokeinoihin?

Silloin luopui Thora noista yrityksistä. He tapasivat toisensa joka päivä — muiden seurassa.

Dyveke iloitsi aina, kun he saivat jutella hetken hänen kanssaan. Hän oli saanut päähänsä, että se oli hyödyllistä hänen pikku äidillensä. Silloin hänen täytyi pakostakin vilkastua, ja väliin hän voi käydä suorastaan leikilliseksi.

Dyveke nautti siitä, sillä se oli hyödyllistä pikku äidille. Hän ponnisteli alati, saadaksensa heidät yhteen.

Dyveke oli huolestunut, sillä pikku äiti oli jälleen alkanut nukkua niin vähän.

Eräänä aamuna hän syöksähti sisään tapansa mukaisesti.

— Tänä yönä sinä olet nukkunut ja uneksinut jotain kaunista! Silmissäsi on niin syvällinen loiste! Tiedätkö että aamu-unet toteutuvat?… Olet yhä vieläkin niin suloisen uninen, minä menen tieheni — — —

Hän oli poissa. Rouva Thammers paneutui jälleen pitkäkseen ja nukkui.

Hän oli valvonut koko yön. Hän oli istunut akkunansa ääressä.

Vihdoinkin oli hän nähnyt Samuel Sternin palaavan vähän ennen auringonnousua. Thora oli piiloutunut, sillä hän kulki aivan hänen akkunansa ohitse. Hän näki hänet kumminkin selvästi. Samuel Stern oli itkenyt.

Silloin vaipui Thora polvilleen.

Hän oli rukoillut että maan päältä löytyisi ihminen, joka voisi tehdä hänelle jotain hyvää.

Sitten oli hän tyyntynyt ja mennyt levolle.

* * * * *

Eräänä iltana tuli Dyveke hänen luoksensa sanomaan hyvää yötä.

Hän ei tullut tavalliseen tapaansa, vaan aivan hiljaisesti.

Rouva Thammers kääntyi häntä kohden. — Pikku lapseni, minne ovat siipesi joutuneet?

Silloin hän näki, että Dyveke oli kalpea ja vapisi.

Hän kävi levottomaksi.

— Mitä on tapahtunut?

Dyveke heittäytyi hänen kaulaansa.

— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.

Rouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää minua, sanoi hän vakavasti.

— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa. Heinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin metsäopistoon… hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —

— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!

Viime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.

Hän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy! sanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.

Sinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna hän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.

Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin ilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.

Heinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli kalpeat, lempeät kasvot.

Rouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut mitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.

Rouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus rouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli ratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.

Hyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että Heinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut hänelle kaikki.

Ensin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich suuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että hän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä oli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan rouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut ovensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka sairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan parata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja vaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen enonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä vaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.

Rouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain aamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen vuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.

Rouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan tuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve… Hän voi niin hyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.

Ja Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa. Äiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin tahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon pakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti, ettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —

Syksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi hoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko päivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin halutti tehdä sillä tavoin.

Rouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva Thammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei uskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää hänet.

Rouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi tehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon suopeuteen. Sehän on niin oikullinen.

Lempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä värisi koko ruumiistansa.

Kun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa. He olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa — kuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita… Pohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin häikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin ollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä tyrolilaispuku yllään? — — —

Äkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.

— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin? kysyi hän kiivaasti.

— Siksikö, että… hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein silmin.

— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö… — hän kuiskasi puoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on toivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!

Hän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.

Rouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.

Hän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.

Rouva Thammers silmäili heitä levottomin katsein. — — —

Äkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon alta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.

Hän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi naurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen… mutta minun täytyy mennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä… sain siihen luvan… kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan kuinka vahva minä olen!

Ettei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta kaikesta.

Myöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä talvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi saada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin tarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan Etelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista, päivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.

Päätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo seuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa. Dyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar ja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.

Dyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat kokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän niin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.

Rouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.

Hän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt paimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.

Illallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut kotiin.

Mutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden.
Kaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.

Thoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja hymyili.

— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin, kuinka meidän muiden tulee ikävä?

Nyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten tulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän tulee ikävä meidän tähtemme!

Dyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana ja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.

Nyt tulivat vaunut.

Rouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi hänelle kätensä.

— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa siitä kaiketi tulee täyttä totta!

— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni. Tuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä ei kukaan enää saa asua!… Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on pelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa… Hyvästi, arvoisa rouva!

Hän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.

Vihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

Kaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi kunniaa.

Dyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti ajaa hitaasti.

Hän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin.
Hän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.

Sitä kannatti katsoa.

Nuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.

Kaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.

Silloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.

Mutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli tervehdyksiä.

Jokainen luuli, että jotain siitä oli aiottu juuri hänelle.

Mutta oli yksi, joka anasti itselleen kaikki.

Hänen siinä seistessänsä kävivät hänen silmänsä niin loistavan mustiksi.

Rouva Iversen sääli nuorta paronia. Mutta itse asiassa hän kantoi kauniisti kohtalonsa. Ja pianhan hän olisi unohtanut koko asian.

18.

Nuo muutamat päivät Kristianiassa kuluivat nopeasti suuren kiireen vallitessa. Rouva Thammersilla ei ollut aikaa ajatella että hän jälleen jäisi yksin.

Oli ilta. Hän oli palannut hotelliin saatettuaan Dyveken rautatieasemalle, missä rouva Crone oli äidin tavoin ottanut hänet huomaansa.

Thora tiesi myöskin voivansa olla aivan levollinen Dyvekeen nähden, mutta hänestä tuntui että nyt hän oli menettänyt hänet ainaiseksi.

Dyveke oli itkenyt, mutta riemuinnut vielä enemmän. Nythän hän pääsi maailmaa katselemaan.

Mutta hän oli ottanut pikku äidiltänsä lupauksen että tämä tulisi keväällä häntä noutamaan, ja rouva Crone oli sanonut että se oli ainoa keino saada hänet takaisin lyhyeksi ajaksi, sillä kenellekään muulle ei hän uskoisi häntä.

Dyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan.
Heinrich tulisi tietysti mukaan. — — —

Thora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.

Keväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa!
Hänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.

Hän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut ottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja jota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan… ja muuan nenäliina oli myös unohtunut tänne.

Hän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin jäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.

Sitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään tavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi matkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli niin paljon järjestelemistä.

Hänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on matkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?

Mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.

Hänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka olisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.

Sitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän käydä kävelyllä.

Hän meni linnanpuistoon ja istuutui penkille.

Ihmisiä kulki ohitse. Toiset pysähtyivät häntä katsomaan.

Miksikä ne tekivät niin?

Äkkiä tunsi hän katkerasti kuinka yksin hän oli — yksin koko maailmassa!

Tietysti hän hankkisi itselleen jotain työtä. — Sehän ei olisi vaikeata. Tehtäväähän oli maailmassa yllin kyllin. Hänen pitäisi matkustaa rouva Harderin luo. Tämä kyllä auttaisi häntä — — —

Hän katseli ympärilleen. Täällä oli hän leikkinyt lapsena. Aivan täällä lähellä oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta hän ei tahtonut nähdä sitä. Oli niin tyhjää kaikkialla. Ne, jotka olivat pitäneet hänestä, olivat poissa.

Hän nousi ja kulki edelleen.

Tuolla penkillä oli hän kerran istunut Samuel Sternin kanssa… kun he vielä olivat onnellisia. Olikohan penkki vielä sama?

Hän teki kierroksen ettei hänen tarvitsisi kulkea sen ohi.

Ja tuossa käytävässä oli hän kulkenut sinä iltana… jolloin ei enää ollut onnellinen. Silloin kun palasi hänen luotansa… kun kaikki oli rikkoontuneena…

Ja varhain seuraavana aamuna oli hän matkustanut Bergeniin… kuinka kiihkeästi hän oli halunnut pois! Itse hän oli syypää kaikkeen, — oli itse luonut kohtalonsa!

Kaikki tuon illan ja nykyhetken väliset kokemukset paneutuivat raskaana taakkana häntä vaivaamaan.

Olo kävi niin raskaaksi ja tukalaksi. Nyt palaisi hän hotelliin. Huomispäivänä laatisi hän tavaransa kokoon. Tänne ei hän voinut jäädä kauemmaksi. Hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa. — — —

Kääntyessään nurkkauksessa heräsi hän ajatuksistaan kuullessaan rouva
Iversenin äänen. Tämä oli juuri kohdannut ruustinnan.

— No, mutta kuinka hauskaa! Niin, nyt me olemme jo poissa kaikki tyyni. Marit Hennerudhan vielä viipyy Metsolassa jonkun aikaa karjan takia, kuten tiedätte. Ja sitten on myöskin tukkukauppias Stern vielä siellä, hänhän taitaa olla niin innokas metsästäjä. Sääli noita kilttejä eläimiä! Ja sitten on siellä muuan englantilainen perhe, lady Hammond lordeinensa, lapsineen ja palvelijoineen. Ne kalastavat kaikki kuin maksusta, ei, paljoa uhemmin vielä — — —

Rouva Thammers veti harson kasvoilleen ja kiiruhti ohitse.

Hänen palatessaan hotelliin oli jo myöhäistä.

Hän meni huoneeseensa. Siellä oli niin sietämättömän yksinäistä, — hän halusi päästä nopeasti levolle. Häntä ei haluttanut ajatella minne hän matkustaisi. Ehtihän hän päättää sen huomenna. —

Jälleen tuntui muuan ääni arvelevan, että hänen piti palata Bergeniin. Siellähän hänen kotinsa oli. Tietenkin hän siellä keksisi itselleen jotain tehtävää.

Hän ei ollut kuulevinansa — johan hän oli sanonut ettei tahtonut vielä sitä ajatella. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. Se oli oivallista, silloinhan hän saisi heti unta — — —

Hän tuli-ajatelleeksi Samuel Sternin äitiä…se tapahtui nykyisin varsin usein. Vaikka Thora ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hän aina ollut ikäänkuin mukana hänen elämänsä taustana.

Kuinka hän nyt toivoikaan että olisi saanut nähdä hänet… että olisi mennyt hänen luoksensa sen sijaan että pakeni — kuinka toisin kaikki silloin olisi voinut olla — — —

Hän yritti nukkua, mutta ajatukset temmelsivät yhä. Hän haki Samuel
Sternin äitiä, voimatta löytää häntä.

Mutta kun Thora todella vaipui uneen, tuli hän hänen luoksensa. Hänen kasvonsa olivat ystävälliset ja ääni lempeä. Hän sanoi ainoastaan nämä sanat: »Minä sinut lähetän!»

Herätessään seuraavana aamuna tiesi Thora minne matkustaisi. Outo rauhan tunne täytti hänen mielensä. Hän pukeutui aivan hitaasti. Hänestä tuntui että hänen piti tehdä kaikki hyvin hitaasti, voidaksensa paremmin koota ajatuksensa.

Hän aikoi viipyä vielä päivän Kristianiassa. Eihän ollut mitään kiirettä. Hänen päätöksensä puhua Samuel Sternin kanssa vakiintuisi vain päivä päivältä.

Hän meni jälleen kävelylle puistoon.

Hän kulki kaikkia noita entisiä teitä. Tänään voi hän tehdä sen.

Taivas oli pilvessä, mutta aurinko pilkisti väliin esiin.

Mikä siunaus, että tuli jälleen vähän päivänpaistetta! Hän alkoi tavotella säteitä, saadaksensa ne paistamaan itseensä.

Äkkiä hän pysähtyi. Hän tuli ajatelleeksi että mitäpä muuta hän olikaan tehnyt koko elämänsä aikana? — — —

Hän seisoi nojaten puuhun.

Hiljainen rauha laskeutui hänen mieleensä. Nyt ei hän enää tekisi niin! Hän ei ollut voittanut mitään… Ja hänen elämänsä päivä oli jo kulunut pitkälle. Hän tahtoi olla kiitollinen, jos hänelle oli jäljellä yksikin ainoa säde vielä. — —

Hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä ennenkuin läksisi matkaan.

* * * * *

Marit Hennerudista oli ylen hauskaa että rouva Thammers palasi takaisin
Metsolaan.

Oli kirkas syysilta. Ei näkynyt ketään — ainoastaan Sjurin peräti tyytyväiset kasvot.

Englantilainen perhe oli lähtenyt paimenmajalle kalastusretkelle. He aikoivat viipyä siellä viikon päivät. Tukkukauppias Stern oli tuntureilla metsästysretkellä. Häntä ei myöskään voitu aivan pian odottaa takaisin.

Marit Hennerud ei tiennyt millä huvittaisi vierastansa.

Rouva Thammers hymyili hänelle. — Olkaa vain levollinen ja jättäkää minut omiin hoteisiini!

Hänestä oli hauskaa että kaikki olivat poissa. Siitähän hän aina oli pitänyt eniten.

Ensi päivänä meni hän nummelle Sjurin luo. Hänellä oli tuomisiksi hänelle kirjoja ja kuvia.

Sjurin silmät kyyneltyivät ilosta. Riemu säteili hänen pienestä kesakkonaamastansa.

— Sinä olet hyvä rouva! En ikinä olisi uskonut että sinulla olisi niin elävä omatunto ja niin ihmeellinen muisti, että muistaisit sellaista kuin minä! Ja niin kaunista ja hienoa kuin kaikki vielä lisäksi on!

Rouva Thammers jäi koko aamupäiväksi nummelle.

Hänen täytyi katsella kaikkia kuvia Sjurin kanssa yhdessä ja tutustuttaa hänet noihin uusiin viisaudenlähteisiin.

Tyynet, lämpöiset, kirkkaat syyspäivät kuluivat niin nopeasti ja rauhallisesti tuolla ylhäällä. Thora ei käynyt kärsimättömäksi, odottaminen oli hänelle vain hyödyksi. Hänestä tuntui että ne loivat hänestä uuden ihmisen ja vahvistivat hänet kestämään sen, mikä hänen ehkä vielä oli kestettävä.

Eräänä aamuna oli Thuri tuodessaan aamiaista hyvin salaperäisen näköinen.

No niin, nyt ei rouvan tarvinnut enää olla niin yksin. Nyt olivat englantilaiset vihdoinkin palanneet, ja tukkukauppias Stern oli tullut heidän mukanansa.

Rouva Thammers kiitti häntä hymyillen tuosta hyvästä uutisesta.

Hänen akkunansa edessä kasvoi vanha saarni, josta lehdet jo olivat alkaneet varista. Oksien lomitse voi hän nähdä Samuel Sternin pienen punaisen huvilan.

Thurin mentyä meni hän akkunan luo ja aukaisi sen.

Hän näki hänen istuvan aamiaisella kuistissa.

Sitten hän tuli ulos poltellen ja kirja mukanansa ja kävi istumaan rouva Thamarin penkille.

Tunnin kuluttua meni Thora sinne.

Hän ei hämmästynyt Thoran tulosta. Siis tiesi hän jo edeltäkäsin että hän oli palannut.

— Aivan oikein tehty, sanoi hän hymyillen, — syksy on parasta kaikesta!

Thora katsoi avoimesti häntä silmiin.

— Samuel Stern, en voi mitään siihen että palaan tänne. En voinut tehdä toisin! Ja minä tulen teidän luoksenne… Minä tiedän että te ette ole onnellinen! Nyt ei teidän enää tarvitse käyskennellä täällä yksin, saatte jonkun, jonka kanssa voitte puhella… Nyt en enää suostu väistymään! Minulla on oikeus olla täällä, — äitinne on antanut minulle luvan siihen!

Samuel Stern näytti hämmästyvän tuosta uudesta puheensävystä. Sitten rupesi hän nauramaan.

— Sanotte etten ole onnellinen. Minua ilahduttaa, jos olette oikeassa.
En tahdokaan että olisi toisin.

— Kun teidän vain ei tulisi ikävä täällä! Englantilaiset kalastavat kuin autuutensa kaupalla — — kun sataa, on teille tarjona huvi nähdä myladyn vaeltelevan suuret guttaperkahousut yllään.

— Ja toiste voitte saada harvinaisen huvin nähdä minut itseni, takaapäin tai sivulta, kun käyskentelen täällä vapaudessani.

Hän katsahti Thoraan. Hänen katseensa oli synkkä.

— Minusta olisi parempi, jos te menisitte pois. Minä en tahdo että joku katsoo minuun, kun olen sellaisella tuulella kuin tänään.

Thora hymyili surunvoittoisesti.

— Teidän ei pitäisi aivan kartella puhua minun kanssani. En ole enää sama kuin ennen… Kuljin niin kauan suruani kannellen, kunnes se johti minut sinne, missä jokainen ihminen löytää jotain hänelle varattua, jotain uutta, jonka voi omistaa itsellensä… Nyt olen oppinut ymmärtämään teitä paremmin.

— Ehkä voitte sitten selittää minulle, miksi ei voi nauttia mistään hyvästä ennenkuin sen on kadottanut eikä voi siitä enää nauttia… Kun sen omistaa, ei siitä nauti, siksi että omistaa sen. Oikeastaan ei omista mitään ennenkuin sen on menettänyt. Ja jos sen saa jälleen, kadottaa sen taas… Eikö se ole surullisen hullunkurista, mitä? Eiköhän siinä juuri toteudu tuo kirous, joka aikoinaan kohtasi ihmiskuntaa, — tuossa, ettei koskaan todella omista sitä, minkä omistaa!

Thora yritti vastata jotain, mutta ei voinut. He istuivat molemmat vaieten.

Äkkiä kääntyi Samuel Stern jälleen hänen puoleensa.

— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni varsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun kaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!

Hän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.

— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa!… Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään juuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä ettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on tuokin tuska poissa.

Thora Thammers nousi myöskin.

— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?

— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo tunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen ihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon, jota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten aioitte lähteä?

Hän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko sitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. — Minne te aioitte?

— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.

— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä tuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista tyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se veisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.

— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä koskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon että äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No, lähdemmekö me nyt?

Hän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella muotoa koskelle!

He menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän laski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina esiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.

Hän pysähtyi.

— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!… Kun olen sillä tuulella että menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee rinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin ystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!… Mutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista eikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua sydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa minun rinnallani!

Hän kääntyi Thoran puoleen.

— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan sennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha, täytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit neiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri odottamistani odottelin!'…

Tuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.

Thora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänyt
Samuel Sternin puhelua.

— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin huoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi äitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy hänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa päivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa. Sain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.

— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo».
Puhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —

— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä pitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki hänen mielensä mukaan.

Hän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te ajattelette tuollaisista asioista?

— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole ajateltavissakaan, että hän ei olisi tullut, jos minä olisin ollut sairaana!

— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee… Sitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli sairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —

— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi koskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka se tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi kuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me muut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä, että hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat. Huonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin minä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut muille.

— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin. Hän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen, että aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun kuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —

— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka hän oli minulle niin läheinen… etten ymmärtänyt illan lähestyvän… ja että hän tarvitsisi lepoa…

Thora Thammers kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.

— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta niitä ei ole nyt.

— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.

— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.

He kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat, liitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.

— Ei koskaan enää! Lopussa! Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä ikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Ja suru ja kuolema! — Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä, ennenkuin kokee — — —

— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua… ettei minulla ole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa joka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän laskiessa… kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä kernaasti muita — — —

Hän kumartui maahan.

— Näettekö, löysin sentään yhden… Se on äitini lempikukka! Se kukkii uudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme saaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —

Thora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!

— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi lapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat ja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta kellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.

— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt siitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja nuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni ankeutta — — —

— Minulle annettiin leivoksia syödä. Ne olivat makroneja. Syödessäni oli minulla tunne että oli tapahtunut jotain kauheata, salaperäistä — — —

— Sitten tietysti unohdin tuon kaiken, en ajatellut sitä enää. En koskaan ajatellut kuolemaa muutoin kuin jonain vieraana seikkana, joka ei koskenut minua, pelkkänä merkityksettömänä käsitteenä.

* * * * *

— Viime yönä näin unta äidistä. Uneksin olevani pieni lapsi ja hain häntä huudellen. Ja hän kuuli sen ja tuli luokseni ja sanoi lempeästi: 'Etkö voi nyt antaa minun levätä, lapsukaiseni, pieni silkkikaritsani — niin nimitti hän minua aina pienenä ollessani. Ja minä vastasin kuten minulla oli tapana lapsena: Tiedän kyllä että olen silkkikaritsasi, mutta sinä olet myöskin minun pieni karitsani!'

— Sitten syleilin minä häntä kiihkeästi enkä tahtonut päästää häntä… Hän sanoi minulle: 'Nyt tulen luoksesi melkein joka yö! Olimme ennen niin vähän yhdessä, kuten muistat. Oli niin paha, että minun täytyi lähettää sinut luotani niin varhain! Mutta nyt voin tulla luoksesi. Kun olet suurimmassa tuskassa, silloin tiedät että minä tulen luoksesi!' — — —

— On miellyttävää harhailla tuollaisissa unelmissa… Katsokaapa tuota sudenkorentoa, joka istuu liikkumatonna päivänpaisteessa… sen siivet vain väräjävät ilosta. Siltä voisi oppia käyttämään auringonsäteitä paremmin!

— Voisi tosiaankin! — Thora katsoi kelloansa. — On jo myöhäisempi kuin luulin. On parasta kääntyä takaisin. Mutta näettekö, kuinka tuolla on kaunista! Tuolla kaukana kanervikon takana!

Samuel Stern nauroi. — Älkää kiinnittäkö liiaksi sydäntänne siihen, mikä on kaunista. Ei se ole mitään — kangastus vain!

— Niinkö? — Thora tuskin voi sitä uskoa. Hän huokasi hiljaa, painoi päänsä alas ja pysähtyi. — Ei, nyt meidän täytyy lähteä! Lady Hammond istuu varmaankin jo shakkilautansa ääressä ja odottaa, — lisäsi hän hilpeästi. — Hänen on ikävä lordinsa seurassa, ja te lupasitte eilen pitää hänelle seuraa.

— Olette oikeassa. Jokaisella on omat velvollisuutensa. Ja entä te! Te käyskentelette täällä ja surette miestänne ja ikävöitte pikku lastanne, ja nyt te olette alkanut hakea kadotettua poikaa. Älkää vain rasittautuko liiaksi!

Nyt puhui hän jälleen omituisen kylmähköön tapaansa. Thora katsoi häneen vaieten.

Mitään puhumatta jatkoivat he matkaansa.

Thora ajatteli kaikkea tuota, mitä Samuel Stern oli sanonut. Kuinka olikaan tuo äiti rakastanut häntä, päättäen niistä syvistä jäljistä, jotka hän oli jättänyt hänen mieleensä!

Ei koskaan vielä hän ollut niin nöyrästi kuin nyt tunnustanut eroa tuollaisen äidin hiljaisen, uhrautuvan rakkauden ja sen rakkauden välillä, jota hän kerran oli itse tuntenut Samuel Sterniä kohtaan.

19.

Kului muutamia päiviä.

Lady Hammond oli vallan ihastunut naapureihinsa. Nyt siellä oli käynyt oikein hauskaksi. Yhtä seikkaa vain hän heissä paheksui: norjalainen lady ja norjalainen lordi eivät kumpikaan suostuneet lähtemään kalastusretkille.

Eräänä iltapäivänä oli koko perhe päässyt onnellisesti matkaan joelle.
Ilma oli jälleen käynyt kauniiksi, ja Thora Thammers meni nummelle.
Hän käyskenteli siellä tuntikauden. Silloin tuli hänelle mieleen mennä
sille paikalle, jossa Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.

Hän kiersi suuren kalliolohkareen ympäri, joka oli edessä, — ja näki edessänsä Samuel Sternin. Hänen kasvonsa olivat kirkkaammat kuin tavallisesti niinä päivinä jolloin hän istui yksin.

Thora aikoi poistua, mutta hän hymyili hänelle.

— Miksi ette tahdo tulla tänne istumaan? Enhän ole nähnyt teitä juuri vilahdukseltakaan pitkiin aikoihin.

Thora meni lähemmäksi.

He alkoivat nyt puhua Metsolan pikkutapahtumista.

Samuel Stern kertoeli englantilaisista ja Marit Hennerudista, joka ei tahtonut mennä kihloihin. Muuan noista onnettomista, jotka odottivat hänen ratkaisuaan, oli äskettäin käynyt Metsolassa. Mies oli koko seudun paras tarjokas. Mutta Marit ei ottanut kernaasti häntä kädestä, joten hänen onnistumisentoiveensa eivät liene olleet kovin suuret.

Thora kävi oikein hilpeäksi. — Ei, hän ei voi koskaan uskoa että tarjokki on se »oikea», joka on hänelle aiottu. Siitä eivät hänen omaisensa ole hyvillään.

Mutta äkkiä ei heillä ollut enää mitään sanottavaa.

Kanerva tuoksusi voimakkaasti sateen jälkeen, ja vaivaiskoivun pienet lehdet levittivät raikasta, kirpeätä lemua. Vähän kauempaa tuli suomyrtin mieto, metsäinen tuoksu. Ja ilma oli lempeä, avaruus siinteli.

He katsoivat molemmat valkoisille tuntureille päin.

Sitten kääntyi Samuel suoraan Thoraan päin.

— Minä uneksin niin paljon viime yönä!

— Kertokaa siitä! pyysi Thora hiljaa.

— Minusta oli, kuin olisin sittenkin tullut kotiin. Istuin äitini vuoteen ääressä ja luin hänelle Mooseksesta ja luvatusta maasta. Silloin tuli Herra itse hänen luoksensa ja sanoi: »Katso, nyt annan sinulle tämän maan, se on sinun! Puen sinut ihanuudella, ja sinun pitää hallita kaikkea mitä sydämesi halajaa!» Ja minusta hän hymyili minulle. Kohtasin hänen murtuvan katseensa — —

— Unennäköä jatkui — nukuin niin sikeästi. Kuljin häntä hakien enkä voinut ymmärtää, minne hän oli joutunut. Silloin tuli enkeli luokseni, ja minä kysyin häneltä: »Sano sinä, jonka tie kulkee tuolla ylhäällä, oletko nähnyt äitiäni? Sano, etkö ole nähnyt häntä tuolla ylhäällä hänen omassa maassansa kirkkauden ympäröimänä? Poista mielestäni katkeruus, jota tunnen siksi ettei häntä ole enää olemassa — ei täällä eikä muualla… siksi etten saa nähdä häntä enää koskaan!»…

Enkeli otti minua kädestä, ja silloin löysin äitini. Hän istui omassa tuolissansa. Ja niin leppoisa ja iloinen hän oli. Olimme niin onnelliset. Oli niin suloista saada vihdoinkin kerran sanoa hänelle, kuinka paljon minä pidin hänestä.

— Ja minä sain puhua oikein sydämeni kyllyydestä hänelle: »Rakas vanha äiti, kuinka hyvä oli että vihdoinkin löysin sinut! Sano, etkö tiedä kuinka kuljeskelin sinua hakien? Et aavista kuinka täällä oli koleata ja kylmää ja kuinka paljon kovaa sain kokea poissaollessasi! Tunnetko kuinka otsani on märkä? Nyt olen löytänyt levon luonasi!» —

— Ja minä suljin hänen molemmat kätensä omiini: »Sinä herttainen äitini, tiesinhän että palaisit! Sinulla on niin paljon tekemistä, sinun täytyy pitää huolta meistä kaikista ja rakastaa meitä — sitä ei voi kukaan tehdä kuten sinä. On niin ihanaa, kun sinä tulet tällä tavoin luokseni. Sinun täytyy tulla usein!» — Sitten kysyin häneltä neuvoa. Minulla on aina niin paljon kyselemistä, kun hän tulee — — —

— Hän katsoi minuun niin lempeästi — — »Mutta, lapseni, nyt minun täytyy lähteä, tiedäthän että elämäni on loppunut!» Koetin pidättää häntä. »Äiti, et saa mennä! Näethän etten saa unta tuskallisten ajatusteni tähden! Ethän ennen mennyt pois, kun tulin luoksesi! Minä noudan sinulle paremman tuolin, paraimman, minkä löydän. Äiti, et usko, kuinka minua kiusaa, ettei se päivä tullut koskaan, jolloin olisin voinut tehdä jotakin hyväksesi!» — — —

— Mutta sitten huomasin että hän katosi kauas pimeyteen, minun hakiessani parempaa tuolia…

— Yöllä saa niin ihmeellisiä ajatuksia!

Thora istui puolittain kääntyneenä hänestä poispäin.

— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!

Samuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.

— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin tänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi menet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et voi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas. Se kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän sen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä ajatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki minun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun vihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen unohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun joskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun oli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta sehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi sitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin sinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten tapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»

— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja samaa.»

— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja hän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta vähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein aina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein sanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin tehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa, kun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten voinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä sinä teit minulle!»… Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen! — — —

* * * * *

— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?

Thora ei vastannut, katsoi vain häneen.

Kun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä muutakin?

— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä kyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa. Minusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä minun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet niin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että sanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta, en päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun pitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on sikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —

* * * * *

— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää, kun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä pian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän saattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä olen luonasi?» — — —

— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»

— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin että hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle. Silloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen taistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja toivotti minulle siunaten rauhaa — — —

— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —

* * * * *

— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla jotakin haudan tuolla puolen — — —

— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin voinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin ajattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut tulla luokseni tänä kesänä — — —

— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää minua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus on ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä riistää! — —

— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia ladyn kanssa?

— Eipä suinkaan! Olisi parempi että menisitte kotiin lepäämään. Olette väsyksissänne!

— Äiti sanoi aina: »Ei saa väsyä!» Hän ei väsynyt koskaan. Sillä hän vei meidät harhaan, meidät ajattelemattomat ja heikot olennot — siinä määrin, että me luulimme hänen olevan jotain hyvää, joka ei koskaan loppuisi. Niin, hän petti minut siinä määrin, että minä sydämeni sanomattomassa yksinkertaisuudessa luulin, että hän oli kuolematon… Kuuluu uskomattomalta, mutta kun muut vanhat ihmiset kuolivat, niin minusta se oli paikallaan — mutta äitiin ei kuoleman ollut kajoominen, se ei saanut lähestyä häntä.— — —

* * * * *

— Muistatteko vielä — ei, ettehän te nähnyt häntä koskaan!… Hän kuunteli mielellään sotilassoittoa ulkona vapaan, sinisen taivaan alla. Se näytti päästävän sidottuja voimia hänessä valloilleen, hänen silmiinsä tuli loistetta. Hänen mielessänsä asui kaiho ylös avaruuteen, mutta hän oli kahlehdittu. Niin laski hän siipensä kokoon. Hänellä oli paljon voimaa ja tuollaista hiljaista, järkkymätöntä rohkeutta, jota ei mikään murra. Hän taipui kuormiensa alle ja kantoi ne. Hän oli voittamaton — kaikki hän kantoi ja vei voittoon. Siksi olikin Napoleon hänen sankarinsa. — — —

* * * * *

— Kun tulin suuremmaksi ja sain hieman ymmärrystä, aloin tuntea nöyrää kunnioitusta katsoessani hänen kasvoihinsa. Kaikki mitä tiesin kärsimyksistä, jokapäiväisestä surusta ja huolesta, kävi kuin mitättömäksi noiden rohkeiden, tyynten silmien katseesta, noiden siunattujen sinisilmien katseesta, jotka tiesivät niin paljon. —

— Hänen kaunis, soinnukas äänensä merkitsi niin paljon meille lapsille. Se toi mieleemme sellaisen turvallisuuden tunteen. Ja kun hän lauloi tai luki meille, oli se meille juhlahetki.

— Hänen äänensä ei käynyt koskaan vanhaksi kuten muiden ihmisten. Se säilytti aina lempeän, kirkkaan sointinsa. — — —

— On väärin, etten voi suoda hänelle lepoa. Kuolemahan on kuninkaallinen palkka. Se on elämän kruunu. Pitäisihän minun suoda se hänelle.

Thora Thammers katsoi häntä liikutettuna rukoilevin katsein. — Niin, niin kyllä! kuiskasi hän.

— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin päivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen kuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa ja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli itse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta nyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen tuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina vaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus… Sentähden minä puren hampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin kärsittäväni!

Hänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman askeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.

— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —

Thora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.

— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella tuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut että te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla… Mutta luulen että on parempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi vapautua niistä.

Samuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta äänensävystänsä.

Hän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.

— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi olla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn kirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —

He näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. Samuel
Sternin kasvot kävivät yrmeiksi.

— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee kuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi paha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä aikaansa.

— Entä lordi! Oletteko kuullut, että hän aikoo kirjoittaa kirjan
Norjasta?

— Aikooko hän kirjoittaa? No, kenties se käy paremmin; kaikki, mitä hän puhuu, on kyllä takaperoista!

Nyt tuli lady Hammond heitä vastaan, viittoillen, loistaen innosta. Hän oli odottanut Samuel Sterniä shakkilaudan ääressä… Nyt tuumiskeli hän, kuinka kostaisi hänelle!

20.

Metsolaan oli tullut vielä muutamia vieraita. Nyt alkoi Marit
Hennerudin kolmas tämänkesäinen toimikausi.

Tulokkaat olivat metsästäjiä ja kalastajia. Ja alhaalta kylästä oli tullut muutamia Maritin ystävättäriä, jotka nyt olivat saaneet hiukan lomaa.

Niiden joukossa oli pari nuorta hauskaa talonpoikaisemäntää, joiden kanssa Thora seurusteli mielellänsä. Heidän luonteva, vaatimaton hienotunteisuutensa, henkevyytensä ja rehellisyytensä vaikutti virkistävästi ja vahvistavasti kuin vuori-ilma.

Thora Thammers tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin moneen vuoteen. Oli kuin voisi hän vasta nyt levätä — ja tehdä työtä. Rouva Harder oli kerran sanonut, että sen, joka tahtoo saada toimeen jotakin, on alettava omasta itsestänsä. Siihen tapaan oli Thora nyt alkanut melkein tietämättänsä. Hänestä tuntui ettei hän oikeastaan itse tehnyt mitään — mutta hänen sisimmissään oli työ käynnissä… hänen katkeruutensa suli pois ja katosi olemattomiin, hänen näköpiirinsä laajeni.

Hänen täytyi melkein nauraa. Vasta nyt hän näet eräänä päivänä huomasi, ettei Sjurilla ollut juuri mitään vaatteita.

Nyt ei hänellä enää ollut aikaa pitkiin kävelyretkiin. Hän alkoi kutoa sukkia ja neuloa paitoja. Hän huomasi että sekin oli hyödyksi hänelle itsellensä.

Päivät menivät menojansa. Samuel Sterniä ei hän nähnyt kuin harvoin. Hänelle oli lähetetty paljon konttorityötä. Sen lisäksi teki hän metsästysretkiä. Voi kulua päivämääriä, ilman että Thora näki häntä.

Thora ei enää hakenut hänen seuraansa muulloin kuin huomatessaan ettei hänen pitäisi olla yksin. Sen havaitsi hän hänen kasvoistansa.

Eräänä päivänä, kun Thora istui ulkona töineen, tuli Samuel Stern hänen luoksensa.

— Missä te nykyisin oleksitte päivät päästänsä? Näen teitä vain ani harvoin!… Te olette langennut kaikenmoisiin hyveisiin!

Thora katsahti häneen hymyillen.

— Ja te puolestanne laiskuuteen! Olette nyt istuskellut liian kauan kuistillanne aivan joutilaana… Katsokaas, tässä on muuan kirja, jonka olin aikonut tuoda teille. Se teidän pitää lukea. Alkakaa jo nyt heti!

Samuel Stern katsoi häneen ihmeissään, mutta otti kirjan ja läksi pois.

Pian ei hän enää hämmästynyt mistään. Asiat alkoivat olla sillä kannalla, että hän aina teki kuten Thora käski. Vähitellen, kummankaan huomaamatta, oli Thora saanut häneen nähden vaikutusvallan, jommoista hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Thorasta oli, kuin jäisi Omar Pashasta aina vähemmän jäljelle, kuin tulisi hänen tilalleen se Samuel Stern, jonka hän kerran oli tuntenut.

Heidän oli tullut tavaksi mennä joka päivä yhdessä kävelemään, jos Samuel Stern oli kotosalla. Väliin oli myöskin lady Hammond tai joku toinen mukana.

Ensi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli mukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo tuntua aivan luonnolliselta.

Mutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan kahden.

Thora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli kirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo raikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.

Ja kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä innokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.

Hän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän ollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä, ikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja joskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja äänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän aina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.

Thora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle lohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel Stern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.

Mutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän entisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.

Mikä tavaton, armelias kyky unhottaa!

Hän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin varttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.

Hän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.

Nyt oli kai Samuel Stern täydelleen antanut hänelle anteeksi. Hän turvautui lohdullisena tuohon ajatukseen. Lady Hammondkin muiden muassa oli huomannut että lordi Stern, kuten hän häntä nimitti, oli käynyt suopeammaksi muille eikä ollut enää niin ärtyisä kuin ennen.

Eräänä päivänä saattoi hän lady Hammondin ihastuksiin, lupaamalla lähteä mukaan kalastusretkelle. Lady Hammond arveli että tuosta hauskasta muutoksesta sai kiittää shakkipeliä, sillä hän oli jo aikoja huomannut sen vaikuttavan jalostavasti. Mutta omaa lordiansa ei hänen ollut koskaan onnistunut saada sitä koettamaan.

Tuo kalastusretki kävi pitemmäksi kuin oli ajateltu — ja vielä romantillisemmaksi kuin Ldy Hammond oli kuvitellut.

He olivat eksyneet metsässä ja heidän oli täytynyt viettää kaksi yötä tunturipaimenten risumajasissa.

Lady Hammond oli haltioissaan. Lordi merkitsi muistiinpanoja kirjaansa varten — Samuel Stern väsyi koko seikkailuun ja halusi kotiin.

Sinä iltana, jolloin he vihdoinkin saapuivat Metsolaan, märkinä, saaliilla kuormitettuina, olivat he olleet poissa melkein viikkokauden.

Lordi Stern oli huonolla tuulella, väitti lady Hammond.

Mutta sitä ei Marit Hennerud voinut huomata. Hän piti hänestä niin hellää huolta, kuin olisi ollut hänen äitinsä, ja juhlallisemmin ei liesi ollut loimunnut vielä koskaan.

Vihdoin tuli rouva Thammerskin seurusteluhuoneeseen ja lausui heidät tervetulleiksi. Hän oli kuullut että he olivat palanneet, mutta hänen oli ensin pitänyt lopettaa jokin työ.

Syötiin oivallista kalaa, lepäiltiin ja lämmiteltiin sekä pidettiin hauskaa, sillä lady Hammond kertoeli ihmeellisellä norjalais-englantilaisella sekamelskallaan kaikista retken seikkailuista.

Samuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.

Niin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla tarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen kuvastui valkeata vastaan.

Hänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.

Samuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin. Hänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties hän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —

Vihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.

Tämä kääntyi hänen puoleensa.

— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it found us.»… [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä koskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan. Olihan muutos kylläkin tarpeen — — —

Sitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän äidistänne!

Hän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.

* * * * *

Päivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.

Kullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia tuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa lopettajaisikseen.

Tänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.

Lady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli niin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän viipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen yhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella rouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.

Mutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.

Oikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin seurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, — hänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan sään vallitessa kuin nyt viime päivinä.

Hän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.

Hän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen nyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka muistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.

Kuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin koko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut säkeniä ilmaan.

Thora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja auringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön jäänyttä kesän suloutta.

Thora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne soivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.

Rauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä. Aina enemmän rauhaa! [Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.

Puut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä, rauhallisina iloiten päivänpaisteesta… Ne olivat hänen ystäviänsä, — hänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.

Punertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä muutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys pudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen ympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.

Äkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että kuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.

Tuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi olevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea olevansa valmis — — —

Mieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa, mutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut hillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —

— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä hyväksi?

Ja joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu kukin aikanansa!

— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.

— Senhän tiedämme niin hyvin!

Mutta hän istui kumminkin paikallaan sitä kuunnellen. Hänestä se lausui myönnyttelynsä niin varmasti ja vakuuttavasti, koko tuon tyynen, tuntureita kohden kohoavan nummen kuultavaksi. — Niin, niin kyllä! toisteli se vitkalleen ja varmasti.

21.

Thora ei tiennyt kuinka pitkälle iltapäivä oli kulunut. Hän otaksui että oli myöhäistä ja aikoi juuri lähteä nummelta, kun näki Samuel Sternin saapuvan sinne ja suuntaavan matkansa suoraan häntä kohden.

Oli niin harvinaista, että he nykyisin kohtasivat toisensa nummella.
Siksi jäi Thora paikoilleen.

Samuel Stern kävi istumaan tavalliselle paikallensa.

— No, milläs mielellä te nykyisin olette? Olen huomannut teidän käyttävän shakkipeliä ja minua tekosyinä, päästäksenne pakoon.

Hymyillen myönsi Thora hänen olevan oikeassa.

— Kuinka kauan te vielä viivytte Metsolassa?

— Ladymme on houkutellut minut lupaamaan että olen täällä vielä jonkun aikaa, niin kauan kuin parantola on auki…

— Se on oikein, — te näytätte paljoa terveemmältä! — — — Ja sittenhän teillä on täällä niin paljon tehtävää.

— Tarkoitatte että luen Sjurin kanssa… Niin, onhan siinäkin syytä viipyä täällä, luulen että hänellä on siitä hyötyä.

— Ja sittenhän hän käy hienona kuin sulhaspuvussa joka päivä… Meidän on kiittäminen teitä paljosta, sekä Sjurin että minun… Mutta minä olen mustasukkainen Sjurille… Paidat ja sukat saa hän pitää kernaasti minun puolestani, mutta miksi te ette ole lukenut minunkin kanssani?

— Te olette tänään hyvällä tuulella.

— Oikeastaan on asianlaita aivan päinvastoin! Minun täytyy lähteä pois tänä iltana — jo ennen illallista. Olen jo lausunut kiitokset ja hyvästit tuolla alhaalla — ja jättänyt tervehdyksen teille!… Mutta olipa onni, että tapasin teidät täällä!

Thora hymyili hiukan väkinäisesti. — Sehän oli merkityksetön sattuma, kun te kerran olitte jättänyt tervehdyksen!

— Kuten tahdotte! Mutta minulle se oli onnellinen sattuma… Saan kiittää teitä kaikesta, mitä te olette ollut Sjurille ja minulle!

— Minusta te olette niin leikkisällä päällä, sanoi Thora lyhyesti.

— Niin, tavallisesti on ollut toisin… Mutta vakavasti puhuen, oli hauskaa että vielä tapasimme toisemme — eikö niin?

Thora ei vastannut mitään. Häntä loukkasi että hyvästijättö oli ollut vain sattuman varassa. Sitä ei hän katsonut ansainneensa.

Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin puoleen oli hän jälleen aivan tyyni.

— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne… kiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!

— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin kernaasti tietää erään seikan… Meidän välillemme ei saa jäädä mitään katkeruutta!

Hän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui rauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel Sternin katsetta.

Tämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea katse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten paikoilleen katsoen vaieten Thoraan.

Thora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.

Sitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani tehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?

Samuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:

— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa jonkun ihmisen rakkaus… sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan tietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden… että tietoisuus siitä voisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut oikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette ollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —

— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa sanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että myöhemmin… aina pidin ainoastaan teistä… teihin oli sydämeni kiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena itselleni… ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä tämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut katkeraa! —

— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta nyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut minulle anteeksi!

Samuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.

Thora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen oppinut paljon… edistynyt entisestäni… Olen tyytyväinen olooni — kun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!

Samuel Stern pudisti päätänsä.

— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni… Mutta se ei riitä minulle… Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää teistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen… Rauhoittukaa, ei teidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —

— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin käyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja odotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi luokseni minua yllättämään — — —

— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin pitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa… on ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!

— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt edemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri. En sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni, valokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene luotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»

— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja ihanaksi… tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään itselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen salaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on jotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta, joka on kuluttava tuli — — —

— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli alas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian lähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —

— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen koskeneet pyhään! — — —

Hänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi vuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.

— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät ja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä olet olemassa!… Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on ollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun on hyvä olla!

Thora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja se kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:

— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä jotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —

— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On sittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole tyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on tapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet antanut minulle anteeksi!

He istuivat molemmat hiljaa.

Sitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.

— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään?
Tahdon, että teet sen!

Hän kävi kiivaaksi.

Thora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.

— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet unohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän kuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen sydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen kyllä uskon täydelleen! — — —

Hiljaa lisäsi hän:

— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!… Nyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka onnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!

Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.

Samuel Stern istui hänen viereensä.

— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua silloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan… ja oliko totta että olit unohtanut minut?

Thora kävi kuolonkalpeaksi.

— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut itseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.

Samuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä katsoi Thora hänen jälkeensä.

Hän palasi, kumartui Thoraa kohden ja katsoi hänen hermostuneesti vavahteleviin kasvoihinsa.

— Enkö minä voisi päästä Suden paikalle? Sehän ei ole täällä!

Ja hän anasti Suden paikan, laskien päänsä Thoran polvelle.

Saiko hän tehdä niin? Hän kysyi vielä kerran nöyrästi ja kaihoisasti.

Thora ei voinut vastata. Hänen mieltänsä vavahdutti hiljainen riemuntunne, joka purkaantui kyyneliin.

Samuel Stern ei puhunut enää mitään.

Silloin kumartui Thora häntä kohden. Hän halusi nähdä hänen kasvonsa.

Samuel Stern itki.

Thora laski poskensa hänen kutreillensa sulkien silmänsä. Hiljainen onnen, autuaallisuuden hohde kirkasti koko hänen olentonsa…

Oliko tämä totta? Vai uneksiko hän jälleen? —

* * * * *

— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.

Thora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.

— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua… et minua enää nähnyt, et kuullut — senhän kyllä huomasin!

— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun… olit käynyt muistoksi… Enhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi. Silloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun, silloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin kalman kylmää.

— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.

— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja suojaa — suotko niitä minulle?

— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut sisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa juuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten tullut ennen!

— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin varmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä olisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.

— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta älkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä, kuinka kaikki oikein tapahtui.

Mutta äkkiä tunsi Thora mielensä masentuvan. Hän irroittihe Samuel
Sternin syleilystä.

— Mutta kaikki johtui siis ainoastaan pelkästä sattumasta?

— Mitä sinä tarkoitat? Älä puhu halveksivasti niinsanotuista sattumista. Ne ne juuri muovailevat meidän kohtalomme! — — Ethän toki aikone jälleen lähteä tiehesi?

Hän pusersi Thoran kiihkeästi povellensa ja painoi päänsä hänen olallensa.

— Et voi uskoa kuinka köyhän, palelevan miehen on ihanaa saada tulla sisään!

Mutta Thora ei voinut vapautua ajatuksistansa.

— Mutta muutoin sinä olisit matkustanut pois!… Olisit lähtenyt minun luotani?

Samuel Stern katsoi häneen lempeän nuhtelevasti.

— Enhän tiennyt muutakaan neuvoa, rakkaani! Muista, että olit itse saattanut asiat sille kannalle! Laupiaana enkelinä esiintymisesi oli aivan eri asia. — Mutta kenties olisin sittenkin palannut katsomaan, olitko sinä vielä täällä.

— Mutta minua pahoittaa tosiaankin, ettet sinä saanut nuorta, hilpeätä ja raikasta pikku vaimoa…

Samuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.

— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi, että minun pitäisi olla aivan harmaa.

— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!… Jos sinä olisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa päivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää sen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt hetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!

Hän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.

— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta onneksi ei ole niin!… Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä onnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista vuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen… Etkö tunne kuinka paljon arvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin kaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna kuin raskas, punainen kulta. — — —

— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin aikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme. Mutta mitä nyt?

Thoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen kärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.

— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.

— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on mennyt hukkaan?

Samuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletko sinä antanut anteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä tavoin… Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun hymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.

Thora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.

— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa.
Sitä et sinä tee.

Samuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.

— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. —
Sano se!…

— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että olen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko, kuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla… Täällä suhisee vielä tuo vanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii… Muistatko vielä?

— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!

— Niin, nyt on tuo aika palannut!

— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän kääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.

Voiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? Että
Samuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?

Kuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen hiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon lempeän suunilmeen.

— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja salaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi… ja siitä säteilee salattua päivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.

Hän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?

— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.

— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!… Täällä sataa ruusuja ja päivä paistaa… ja sinä olet täällä! Et ole sittenkään seitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!

— Ah, Samuel, näet väärin!

— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon kiittää polvillani joka päivä… et aavastakaan kuinka usein olen kaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?

— Niitä häikäisee… Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen luonasi!… Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi on lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin löytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä kerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —

Hiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta yksinäiseltä veneeltä.

Oli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä hiljaisuudessa…

Thora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä, vavahteleva riemu.

Heistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät he enää eroaisi.

Vain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus.

Sitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei tuo kaikki ollut unta vain.

Hänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät piirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —

— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä todellakin minusta?… Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy kysyä sitä yhä uudelleen! —

Samuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia typeriä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka syvästi liikuttivat Thoraa.

— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!

— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä tulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin pehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut sitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —

— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani — minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun tulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!

— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!

— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?

Sitä ei Thora voinut.

— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut kysyä: voitko sinä rakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut sydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä on paras niistä kaikista!

— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja päivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut. Oletko kutsunut ne tänään juhlaan?

— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?

Thora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!

— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka kaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?

— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon sanottavaa!

— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole kuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!… Ja tässä tulee veljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn ja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten kunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!

Samuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti varovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.

— Olet väsynyt. Sinun pitää istua aivan hiljaa.

Thora hymyili. — Tahdon ajatella sinua!

Hän painautui Samuel Sternin povelle.

— Sano jotain! On niin ihanaa kuulla sinun puhuvan!

Samuel Stern istui kuiskaillen hänen kanssaan, mutta hiukan vain, että hän lepäisi paremmin.

Thora vastasi joka kerran hymyilyllä.

Äkkiä hän kohottautui suoremmaksi.

— Samuel, minun pitää vielä kysyä sinulta jotakin.

Samuel Stern veti hänet povellensa.

— Olethan Sanpriel! kuiskasi hän.

Thora ei kysellyt enää.

Nyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä tarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui maahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri kohdallaan.

— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia yhtymään iltaruskon kiitoslauluun!

— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.

Hopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja tunturien. Metsät painuivat pimeään.

He katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.

Hiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla taivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät — kuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.

Tuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.

— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?

Thora vastasi hymyillen:

— Enkeli käy yli kaiken maan ja tuo meille tervehdyksensä.

Hänen katseeseensa tuli juhlallinen ilme. Autuaallisuus täytti hänen mielensä.

Hänestä tuntui, kuin ei hänen sydämensä kestäisi — kuin täytyisi hänen menehtyä onneen!…

Taivas oli hehkunut kultaisin liekein, jotka leijailivat ja sammuivat.

Ja sitten tulvahti esiin punertava valomeri säteillen tummimmasta purppurasta hennoimpaan valkohohteeseen.

Ikuinen lumi hehkui tulessa, nummi peittyi veripunaan.

Mutta tunturien ja harjojen yläpuolella vallitsi häikäisevä kirkkaus.

Heistä oli kuin olisivat he saaneet ohi tähtien luoda katseen loppumattomaan iäisyyteen.

Ja siellä liiteli ihmeellisiä, hienoja kukkasia, joiden väreille ei kukaan ole keksinyt nimeä. Oli kuin näkisivät he valkosiipien välkkeen… lähetin kirkkauden mailta!…

Vavahdus kävi läpi Thoran olennon. Ihanan haaveen vallassa hän kuiskasi:

— Samuel! Äitisi on avannut meille tien luvattuun maahan!