ASESEPPÄ

Kajastuksia Uskonpuhdistuksen Ajalta

Kirj.

VIKTOR RYDBERG

Suomentanut

K. Koskimies

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

     1. Harpunsoittaja ja hänen poikansa.
    II. Harpunsoittajan iltarukous.
   III. Mestari Gudmundin portilla.
    IV. Fabbea opetetaan runoa lausumaan.
     V. Jönköpingin linnassa.
    VI. Talavidin majatalossa.
   VII. Gudmund mestarin laiturilla.
  VIII. Kuinka Laurista tuli auktoriteetti.
    IX. Gudmund mestarin iltavahtikävely.
     X. Kasteenuudistajat.
    XI. "Suoraan sydämestä".
   XII. Margit ja Arvi Niilonpoika. Velka Lybekiin.

Neljän vuoden kuluttua:

  XIII. Maisteri Lauri.
   XIV. "Suoraan sydämestä" seuran viimeinen kokous.
    XV. Soittokello.
   XVI. Viimeinen iltavahtikävely.
  XVII. Aarteenkaivaja.
 XVIII. Gudmund mestarin matka Slattelaan.
   XIX. Kapina Jönköpingissä.
    XX. Harpunsoittajan viimeinen retki.
   XXI. Lauri maisteri Slatten luona.
  XXII. Itämaille.
 XXIII. Nuorta lempeä.
  XXIV. Lauri maisteri matkustaa ulkomaille.
   XXV. Slatte.
  XXVI. Noitaketo.
 XXVII. Arkkipiispa Laurentius Gudmundi.

I.

HARPUNSOITTAJA JA HÄNEN POIKANSA.

Kulku kangastiellä näin raskas poutasäällä, poika mulla sylissäni, harppu olkapäällä. Harppu väsyi helkkynään, poika hiekkaan pehmeään; saakoon harppu hoivan, Gunnar levon oivan.

Päivän matkan metsämaa, Herran honkahuone, viilein varjoin aukeaa — viivyn, katson tuonne. Gunnar kuulee solinan, kuulee Sirkun laulavan, honkain huminoivan, uneen tuo se hoivan.

Havupuut tässä metsässä kasvoivat vähän lihavammasta maaperästä kuin niillä seuduilla, joita harpunsoittaja Svante viimeksi oli taivaltanut, missä tuskin näkyi muuta kuin kanervia ja varpuja niukalti peittävän kuivaa nummenkamaraa harvassa seisovain puiden välissä sekä suoperäisissä alhoissa tuhankarvaista pajuvaivaista kasvavan; niin, sielläpä hän ei ollut pitkillä aloilla nähnyt muuta kuin jäkäliä, valkoisia, harmaita tai viheriänkeltaisia, ja takiaisen karheita sukamaisia lehtiä maata verhomassa.

Mutta siinäpä vähäläntä nurmi kasvaa rehotti ruohoa ja vuokkosia, jopa jälkimmäisiä paikoin niin viljalti, että ne kaukaa näyttivät luminietoksilta. Somempaa nurmen-laikaretta ei harpunsoittaja ollut tavannut matkallaan valtatien varrella Laga-laaksossa. Tuomisto, jonka kukkaset juuri olivat silmikoistaan esiin puhkeamaisillaan, peitti varjoonsa mäen vieren alas purolle asti, jonka, kuulakka vesi juosta kulisi kellervää hiekkauomaa myöten. Vesi viekotti harpunsoittajaa uimaan ja uittamaan poikaansa. Siitä taas astuttiin, sillä ennen yötä oli ehdittävä Talavidin majataloon tuonne mäkilöille länsipuolella Jönköpingiä vähän matkaa kaupungin portilta.

Sammuu päivä, puhaltaa viima vainiolle; poika päänsä kallistaa isän hartiolle. Iltarusko soihdullaan viittaa luokseen tulemaan; soipi enkelsuista: Gunnar, meitä muista!

Kohtalo yökuilustaan monen lähteen luopi: murheen karvas lähde vaan terveyttä tuopi. Siitä siekin — tiedän sen — juomaan joudut, pojoinen. Jumala, poloista säästä synnin soista!

Päänsä pystyyn kuusi loi — kostoks kaatajalle sulo lämmön, valon toi kurkihirren alle. Gunnar! kasvun niinkuin tuon, jalon kuolon saavan suon kautta Kaikkivoivan laulunlapsen oivan.

Svante ehtikin, arvionsa mukaan, metsästä aukealle päivänlaskun aikaan. Siinä aukeni hänen eteensä Vetterin laakso, valoisa, pitkän pitkä alanko, pohjoisesta päästään yhtyen taivaanrantaan ja, kuten hänestä näytti, täynnä tiivistynyttä, kaunokin-sinistä vipevöivää kevätilmaa, josta idässä kohosi utuisen iltavälkkeen vivahteluissa hiljalleen häivenevä rantakaistale.

Ja tuolla alhaalla on Jönköping, sen solakka kirkontornin huipuke, sen puolittain raunistunut linnantorni, fransiskolaisluostarin portaanmuotoinen pääty ja kappelien kattoristit, joista vielä kimaltelee lännen kultasäteitä, valaisten allansa joukkoa likitysten ahdettuja sammalvihreitä, sieltä täältä tiilellekin punottavia kattoja. Luostarinkello kumahtelee leppeän vanhuksen äänellä ja joku myöhästynyt tappuin kuuluu vielä joltakin kaupungin pesulaiturilta viime kertojansa paukuttelevan.

Oikealla puolen maantietä ja siksi kaukana, ettei sen pölystä ole haittaa, sijaitsee hentolehväisten koivujen keskellä hyväksi kehuttu Talavidin majatalo parvineen, ullakkoineen, kaalitarhoineen. Emäntä, keski-ikäinen nainen, jolla on hauskat, mielevät kasvonsävyt, näkee harpunsoittajan astuvan veräjästä ja tervehtää häntä kuin tuttua ja samalla kumminkin kuin korkeaa herraa. Mutta Gunnarin, tuon pitkätukan keltakutrin poikasen, hän ottaa syliinsä ja kantaa sisään.

II.

HARPUNSOITTAJAN ILTARUKOUS.

Vähän aikaa näiden vierasten tultua alkoi sataa.

Gunnar nautti unta ullakkokamarissa ruusukuvillisen peiton alla, ja harppu oli ripustettuna seinälle hänen yläpuolelleen. Se oli somatekoinen kapine keveä kantaa, ja siinä oli ihmeellinen kaikupohja. Taru kertoo Hjarrande nimisen kuninkaan muinoin tehneen tämmöisiä soittimia. Smoolannissa luultiin kahden näistä vielä säilyneen. Toinen oli Svanten; toisen omisti rosvopäällikkö Slatte, jota myös mainittiin rosvo-Odenin nimellä. Mutta se oli miehenmittaa korkeampi kannel ja siinä luultiin itse paholaisen asuvan.

Pojan vuoteen vieressä istui harpunsoittaja silmäillen kynttilän valossa kirjettä, joka ei ollut eilispäivänä tekijänsä kynästä lähtenyt. Hän osasi sen ulkoa, ja vaikka katse tähtäili paperia, tunsi hän tajussaan enemmin uneksivansa kuin lukevansa. Kirjeentekijä oli piirtänyt nimekseen Ulrik von Hutten latinalaisessa muodossa.

Svante kääri kirjeen huolekkaasti kokoon ja pisti sen tavalliseen kätköön reppunsa sisään. Hän avasi sivukomeron, jossa jo parina vuonna oli pidetty tallella erikuosisia pukuja häntä itseään varten sekä ahtaiksi käyneitä ynnä uusiakin Gunnarille, joita paikan emäntä Birgit vähä väliä tuuletteli ja korjaili. Huoneessa oli myös hyllyllä kirjoja, latinaisia ja kreikkalaisia, ulkomailla painettuja. Komeroita tai arkkuja, tämmöistä tavaraa sisällään, löytyi Svantea varten kunniallisten porvarien ja majatalonisäntäin takana Lödösen, Skaran ja Vexiön kaupungeissa, metsästäjänmökissä Ekesjön luona, Skeningessä, Linköpingissä, ehkä monin paikoin muuallakin.

Parven ovi oli avoinna. Satoi viljavasti. Ainoat vieraat majatalossa olivat hän ja poika. Talonväki oli mennyt levolle, samoin kuin ihmiset alhaalla kaupungissakin. Sade oli, kuten sanoimme, viljavaa, mutta tasaista ja tyventä, niin että seudulla vallitseva hiljaisuus siitä häiriintymättä tuli tuntuviin.

Svante otti joukosta pergamenttikantisen kirjan. Se oli Lucanuksen runoelma Rooman vapauden häviöstä. Siinä oli säkeitä, hänen mieleensä syvälle painuneita, joista hän väliin tukalissa tiloissa oli saanut tehtävänsä selville. Niinpä se säe, joka häpeämerkillä polttaa semmoisen, ken elää saadakseen heittää menneeksi sen mikä elämälle arvon antaa. Mutta kirjan pientä painetta oli heikossa kynttilänvalossa vaikea lukea; hän laski siis kirjan takaisin laudalle, astui ulos parvikatoksen alle, kuunteli surunvoittoisella nautinnolla sateen suhinaa, solinaa ja lorinaa, nojasi otsansa nokkuvan aidakkeen pylvääseen ja rukoili tai ajatteli:

— Herra Jumalani! Minä kiitän sinua siitä ilosta, jota niin runsaasti olet suonut minulle kelvottomalle, sekä murheesta, jonka annat jokena juosta sieluni läpi. Sen vesi viljavoittaa. Sen vierillä ijäisyyskukat kasvavat, eikä sydämeni milloinkaan tuntenut ääretöntä kaipiota ja ääretöntä lohdutusta, ennenkuin sain kuunnella surukymien hiljaista huokailua.

Minä kiitän sinua siitä lyhyestä onnellisuuden vuodesta, jonka soit minulle suloisen vaimon sivulla, ja siitä moninaisen huolen ja onnen taakasta, jota vaimoni pojan isä tuntee kantavansa myöskin äidin, siskon ja veljen sijaisena.

Minä kiitän sinua siitä, että minä ja poikani olemme niiden isäin jälkeläisiä, jotka verensä vuotivat ja henkensä heittivät sorrettujen hyväksi. Anna hänellekin näiden mieltä! Sitä rukoilen hänelle, mutta en heidän sankarimainettaan, sillä semmoinen on turhaa loistoa. Suo hänelle onnellisuutta, mutta älä semmoista, joka muiden kärsimyksiä nähdessään ei tunne häiriintyvänsä! Tee hänestä ennen Latsarus, jota sinun Kristuksesi rakastaa, kuin rikas mies!

Mieluimmin soisin että hän urhollisena, iloiten ja sinuun turvaten saisi kaatua kentällä, taistellessaan sen puolesta mikä köyhän miehen asiassa on oikeaa ja evankelista. Mutta mitä tyhmän ihmisen suomiset ovat sinun neuvojesi edessä, oi Herra!

Samaa toivoin minä itselleni, mutta et ole sitä tähän asti sallinut. Niin annapa minun, kunnes se tapahtuu, käyttää laulun lahjaa saman asian hyväksi! Minä tunnen sen olevan sinulta ja että se on enemmäksi aijottu kuin ilomaljain ääressä riemuilemaan tahi unikukan tuoksulla tuskaa lieventämään, vaikka se tämmöisenäkin on sinun armosi aarteista vuotanut lahja. Pane huulilleni ne sanat, jotka edistävät miehenmieltä, kuntoa ja hyvyyttä kansassani ja kajastuttavat sen näkyviin ijäisyyskuvia sen matkalla määränpäätä kohden vuosituhansien taa! Miksi, ellei juuri sitä varten, annoit syntisille ihmisraukoille lahjan, jonka ainoastaan metsän viattomat visertäjät olisivat otolliset saamaan?

Anna minulle tarmoa toimiakseni jotakin kansani keskellä Gösta kuninkaan asian eduksi, mikäli siinä on oikeutta ja maa siitä voi hyötyä! Anna hänen käydä Sturein jälkiä ja välttää sortovaltiasten teitä!

Tue kädelläsi Martinus Lutherin pyrintöä entiselleen rakentaa sinun seurakuntaasi! Läheisiä hengenheimolaisia emme ole hän ja minä; mutta kun samensit hänen silmänsä näkemästä kaikkea sitä ihanuutta, jonka uudestaan ilmestytit näinä aikoina, sittekun olit antanut sen ateenalaisten ja roomalaisten mukana kadota, loit hänelle sitä selkeämmän silmän, sitä hartaamman ja rohkeamman sydämen siinä mitä terveytemme lähinnä tarvitsee. Pidä hänen mielensä vireillä ja anna niiden voimain, jotka hänen kauttansa laskit valloilleen, selvittää taivastamme paljon avarammalta kuin minne Martinuksen silmä ja oma katseeni kannattaa!

Me nureksimme niin usein sinun neuvojasi vastaan. Me tahtoisimme kaiken käymään niin mukavasti, niin omaa mieltämme myöten; ja kun tuli polttaa talomme, kun vesitulva turmelee viljasarkamme, kun ukonnuoli erotusta tekemättä iskee vanhurskaan ja jumalattoman majaan, kun ruttotauti tempaa hurskaan ja säästää pahan, kun tuoni ottaa meiltä armaamme eikä rukouksemme kykene muuttamaan sitä ikijärjestystä, jonka ääretön järkesi sääsi, silloin lyhytnäköiset lapsesi ovat niin kerkiät sanontaan: me olemme isättömiä, meillä ei ole Jumalaa. He eivät ajattele että rukouksensa useimmiten kapinoivat sinun järjestystäsi vastaan, eivätkä muista sinun esikois-poikasi nöyrää rukouksen sävyä, hän kun sanoi: "älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun! Mutta minä kiitän sinua siitä, että ruton viikate, kuten auringon valokerä, käy tietänsä vanhurskaitten ja pahain yli, heitä yhtään erottelematta, jotta jumalisen samoin kuin jumalattomankin täytyisi harkita hyviä perustuksia talolleen säilyttääkseen sitä kukistumasta. Muutoinpa pelkuruus voitonahnaalla hurskaudella ostaisi itselleen rankaisusta pääsön oikeuden — halpa, häpeällinen hurskaus eikä ensinkään sovelias sinun jumalankuvallesi, joka luotiin rakastamaan, omaa etuansa etsimättä. Kiitän sinua kukkain keskellä matelevasta kyykäärmeestä, joka varottaa meitä suruttomuudesta, kiitän kulkutaudeista, jotka pakottavat meitä pyrkimään taivaalliseen Jerusalemiin, pitämään sen kiiltäviä katuja ja saastatonta ilmaa esikuvanamme. Kiitän sinua tunnonvaivoista, jotka puhdistavat meitä ikäänkuin tulella ja tuosta tuskissaan etsivästä epäilyksestä, joka kantaa kiviä lujaksi perustaksi tiedon ja uskon temppelille. Kiitän sinua kuolemasta, joka, erottaessaan meidät rakastetuistamme, kieltää meitä kiinnittämästä onneamme tämän maailman katooviin ilmiöihin yksinänsä."

III.

MESTARI GUDMUNDIN PORTILLA.

Kun "Vestra-hallar" ("Länsi-ahteet" suomeksi. Suom. muist.) nimisiltä mäiltä Talavidin luota oli astunut alas Junebäckin purolle sekä käynyt tuon pienen palan matkaa Bylidenin poikki pyhän Pietarin kappelin ohi, näki edessään Jönköpingin valtakadun. Jos kulki tätä pari kolme kivenheittoa eteenpäin, niin tuskinpa silmä saattoi sivuta erästä taloa vasemmalla puolen, isoa taloa, joka yksistään sulki piiriinsä kokonaisen avaran korttelin ja jonka alalla näkyi, lähinnä katua ja kahden puolen pihamaata, kaksi koreapäätyistä rakennusta, toinen puusta koruveistoksilla somistettu, toinen uudempi tiilistä. Kadusta erotti talonmaan korkea rauta-aita, taideteos, jossa suippokaaria, ruusukkeita, kannustähtiä, kilpiä ja hevoskenkiä rivittäin vaihteli keskenään, jossa näki ristikkäin pantuja kirveitä ja miekkoja, pylväitä kannatellen ristikukkia sekä tankoja tehtyinä keihään ja partisaanin muotoihin.

Tämä rauta-aita oli samalla isännän ammattikilpenä, sillä talon omisti aseseppä Gudmund Gudmundinpoika, ja vasemmalla puolen sitä, vähä alempana Vetteriin päin, seisoi rivi tilavia pajoja. Ristikkoportin kummankin puoliskon päällä upeili ylinnä haarniska; siinä nähtiin sepän puumerkki sekä nimen alkukirjaimet "G.O.S." (Gudmund Gudmundsson), joiden toisiinsa kiertyviä saikuroita ei ollut helppo selvitellä.

Tiilirakennuksella oli aineen puolesta ainoastaan kaksi tai kolme kaltaistansa kaupungin talojen joukossa, mutta ei yhtään kilpailijaa koristuksiin nähden. Päätyseinän keskustalta kohosi kaksikerroksinen ulkoilema, jota kannatti maassa seisova, pyörösauvoilla jaeltu ja lehväkkeillä somistettu pylväs Omberginkivestä. Ulkoilema päättyi ylhäältä konsooliin, jossa Neitsyt Maaria kullattu kruunu päässään seisoi korusuojuksen alla. Tämän yläpuolella rivi vinoon pantuja lasipäällysteisiä tiiliä, sekä ylinnä päätykolmiossa kalkkikivikoristeita esittäen vertauskuvia, joiden pulmat mestari Gudmund miettimällä oli keksinyt ja itse paraiten osasi selittää. Hän odotti että joku älykäs arvotusten selittäjä myöskin sen tekisi; mutta ei kukaan sitä yrittänyt, ja hän kätki selityksen sydämeensä.

Puurakennuksen päädyn paraana koristeena oli Vidrik Valandinpojan kuva, vasara ja pihdit kilvessään. Hän oli Jönköpingin seppäin suojeluspyhä ja hänen kehuttiin olleen mallinmukaisen kristityn.

Varhaisena kevätpäivän aamuna, auringon pihistäessä sameain sadepilvien lomista — sen jälkeisenä päivänä, jolloin harpunsoittaja Svante oli saapunut Talavidiin — seisoi Gudmund mestari puolittain avatulla ristikkoportilla ja puhutteli monivuotista työtoveriansa, Heikki sälliä, jota tavallisesti nimitettiin Fabbeksi. Gudmund oli vartaloltaan pitkä, ja sepältä hänen kaiketi olisi pitänyt näyttää, koskapa hän seppä oli, ja isä, isoisä ja isoisänisä olivat olleet seppiä; mutta eipä hän sepältä kuitenkaan näyttänyt, sillä hänen rintakehänsä oli kapea, melkeinpä sisäänpainunut ja häneltä puuttui silmäkulmain ja suupielten tienoilta tuo jänneasento, joka tavallisesti on huomattavissa Valandin ammattilaisissa. Puhuessaan piirteli hän sauvalla maahan ja katsahti väliin varottavasti, surumielisesti Fabbeen.

Fabbe oli lyhyenläntä, vilkkuvasilmäinen mies. Hänen kaulastaan riippui rinnalle teräslanka sekä siihen pujotettuina arkun ja lippaan lukkoja ikäänkuin helmiä nauhassa; selässään hänellä oli sällinreppu, toisella puolella ruokapussi ja tinapullo, toisella laukku, ja kädessä ryhmysauva. Mestarin sanoja kuunnellessaan hän tähysteli pihan keskellä kasvavan jättiläislehmuksen latvaa, jossa aamuauringon välke kimalteli ja kottaraisia ynnä muita laululintusia elämöi ja viserteli kilvan pajoissa vasta alkaneiden vasarankalkutusten kanssa.

— Tässä kotoni kynnyksellä, mestari Gudmund lausui juhlallisesti, kysyn sinulta vielä kerran: etkö tahdo jäädä, Heikki? Samaa asiaa olen tällä portilla tähän aikaan vuotta kysynyt sinulta jo kaksikymmentä kertaa…

— Kaksikymmentäkolme kertaa, mestari, Fabbe oikaisi syntiänsä katuvan äänellä.

— Sitä pahempi: kolmekolmatta kertaa. Sinä et enää ole nuori, niinkuin silloin kun alotit tätä maankiertäjän kesäelämääsi…

— Olin silloin yhdenkolmatta ja olen nyt jo neljänviidettä vuotias…

— Niin, ja tukkaasi on jo hiukan harmaatakin pirahtanut. Muista se, Heikki, että vierivä kivi ei ruohotu. Vielä muutamia vuosia lisää, ja paras aikasi on takanasi. Minä kysyn sinulta uudestaan: etkö tahdo luopua tästä kulkurielämästäsi, joka vie sinulta hukkaan neljä kuukautta työvuodestasi?

— Mestari, minä en voi. Sanon minkä jo ennenkin niin monasti olen sanonut: en voi pitkältä kestää pajassa oloa muuttolintujen tänne tultua.

— Eikös sinulla ole valta viettää sunnuntaipäiväsi Kortebossa, jossa kyllä lienee yhtä kaunista kuin maanteillesi varsilla?

— Ei auta, mestari. Minun täytyy maailmalle vilvottelemaan.

— Oletko ajatellut kuljeskelua maantiellä selkä kyyryssä ja tukka valjenneena? Taitaapa sekin päivä tulla.

— Olen, mestari, arvelen kuolinvuoteeni löytäväni ojassa.

— Sinä olet auttamaton, Heikki. Ja minä kun toivoin että sinä vanhetessa viisastuisit…

— Olenhan minä kahdeksan kuukautta ahkera.

— Sinä olet oiva työntekijä, joka tajuat taiteemme hienon puolen. Olisimme tänä kesänä kahden valmistaneet Roosin, herra Ture Jönssonin, loistohaarniskan, kilven ja muut sotakapineet.

— Siitähän sovittiin, että hän ne saisi jonkun päivän ennen joulua. Syyskuussa, mestari, — ei lokakuussa, vaan syyskuussa, olen, jos Jumala suo, täällä taas. Syksyllä kuljeskelu ei minua enää niin hauskuta kuin ennen. Älköön teidän oveanne, Gudmund mestari, koskaan minulta suljettako! Kun muuttolinnut alkavat lähteä meiltä talvea pakoon, tuntuu minua vetävän takaisin teitä ja pikku Margitia katsomaan.

— Hyvästi sitte, Heikki! Jää Jumalan haltuun!

Käteltiin päälle, ja Gudmund mestari lähti kävelemään pajoille päin. Fabbe seisoi tuokion aikaa ja katseli hänen peräänsä. Meni sitte kadulle. Akkuna oli äsken avattu, ja somat, aamuvirkut tytönkasvot — ne olivat mestarin tyttären — tirkistivät ulos.

— Tulethan takaisin, Fabbe?

— Tulen, pikku Margit.

— Pianko?

— Pian, pikku Margit.

— Hyvästi siksi!

— Hyvästi, sinä sulosuu (lentomuisku ikkunaan päin), sinä herttainen (toinen lentomuisku), sinä neitsyt Maarian simapiika (kaksi lentomuiskua ja päännyökkäys)!

Fabbe ei mennyt suoraan länsitullille, vaan kaupunkiin. Gudmund mestarin poika, Lauri, ylioppilas, joksi häntä nimitettiin, oli hänen kanssaan sopinut että he tapaisivat toisensa, ja odotteli häntä koulukujassa, kirkkoherra Svenin asunnon portilla. Tahtoipa myös harmaaveljistöluostarin esimunkki Mathias häntä nähdä ennenkuin hän matkalle lähtisi.

IV.

FABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.

Sittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni Lauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle tuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt Donatuksen grammatikan sekä versio vulgatan [kirkon hyväksymä latinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi Niilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo Arvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.

Nykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen kreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika sitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen vieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä harpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät kreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena, Jönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut vaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus oli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin tekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen ja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen tepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää pahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä luvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi ehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt naurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.

Lauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari painettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli hän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään, joka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille. Kirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben äänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota hän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa varten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.

Lauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon käännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava istua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti Lauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja hän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka rumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.

— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä laukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa tai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan merkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää. Siten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin äidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun valittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi — sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata taasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii paremmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin, että se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin kummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja elämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin tolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin se nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?

— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se kala olevinaan?

— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun laulat!

Fabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa, niin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut verkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden:

    Pyhä kristikunta, kuule sie, jota synti ja saatana raastaa
    nyt hurjemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa.
    Kala Tyber-joesta Ruomissa, kala ongest' ilmi saapui;
    sen pyrstössä nähtiin kirjoitus, sen verhona munkinkaapu.

    Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
    sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko!
    Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
    Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

    Ja kardinaalit ne selvittää kalan pulmaa koetti ja huomaa:
    Kah selvänä pyrstössä kirjotus on: Paapelin portto on — Ruoma!
    Tulevaisten aikain kurjuutta tämä tietää, kristikunta.
    Sitä mieti, mies, sitä vaimo myös! Älä torku synnin unta!

Fabben laulaessa ristiriitaiset tunteet liikkuivat Laurissa. Laulu ei tehnyt häneen ollenkaan sitä vaikutusta, jota hän oli odottanut. Häntä halutti nauraa, jota hän piti perkeleen viettelyksenä, ja häntä halutti lyödä sälliä tahallisena ilvehtijänä vasten suuta, jota mielijohdetta hän oli taipuisa luulemaan taivaasta tulleeksi. Vielä oli viimeinen säejakso jälellä, kun Lauri karkasi pystyyn, survaisi nyrkkinsä seinäpalkkiin ja huusi: Vaiti, Fabbe!

— Mikäs hätänä? kysäisi Fabbe kummastuneen näköisenä; teenhän niinkuin
Lauri käski.

Lauri rauhottui ja sanoi: huomaan ettei sinun sovi laulaa tuota veisua. Sinä saatat sen naurettavaksi tuolla laulutavallasi ja ammottamalla punakan naamasi suupieliä. Sun tulee sen sijaan lukea se julki kuulijoillesi vakavasti ja pontevasti. Lue nyt näytteeksi tuo värssy! — Hän osotti sormellaan 2 värssyä. Fabbe luki:

    Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
    sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko.
    Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
    Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

— Ei sinun lausuntosi tyydytä minua, sanoi Lauri.

— Enkös lue oikein sisältä? kysyi Fabbe. Luulinhan sen tempun osaavani.

— Kyllä, mutta sinä panet koron hassusti. Esimerkiksi: korotat kalaa liiaksi. Korotat niin, ikäänkuin kamaluus ja kauheus olisi siinä, että aave oli kalanmuotoinen.

— Kalahan se oli.

Lauri repi maltittomasti tukkaansa.

— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli hirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:

Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.

— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi kun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe, onnea matkallesi.

Fabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.

Hän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin sekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä tehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin härkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä sunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne paikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen parvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä turnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt linna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut lautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin uudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla, Munkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön luostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka uneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä luostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä samaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa ja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla hattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari ikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän veljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli odottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään luostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat silmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin, jonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse, valaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia kuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari kolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle sekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden sattuessa, lukemaan niitä talonpojille.

Fabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli kuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:

    Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa
    nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa:
    Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa:
    Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!

Fabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen esimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja käskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.

— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen pahasti!…

Esiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja lihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta omaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen riutui varjon näköiseksi.

V.

JÖNKÖPINGIN LINNASSA.

Kun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä sivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa myöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti iltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan yli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin halki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen porttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli surkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä, ja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä, joka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli kuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan. Yksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli valkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi ainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti lennättämässä tietoja esivallalle.

— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan tiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa. Minnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?

— En tiedä.

— Etkö tiedä?

— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä minne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus onkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Varusta sitte mukaasi hyvät aseet, muuten sinut vie rosvo-Oden. Kaksi kuukautta takaperin hirtti hän herra Ture Jönsinpojan voudin siellä.

— Hirsipuu on voudinkiikku. Minä en ole vouti.

— Hirttää hän muitakin ihmisiä. Mitäs sanoisit tästä aseesta, raahaisitko ehkä sen mukaasi? Vahtimestari näytti kaksinkäsin pidettävää miekkaa, joka seisoi vahtihuoneen eteisen nurkassa, semmoista jota jalkasoturit siihen aikaan käyttivät ja jota kannettiin pitkin selkää ripustettuna. — Katsoppas Fabbe, kuinka sinun tulee tätä pidellä, jos rosvo-Odenin tielle joudut. Vai ehkä osaatkin?

— En.

— Kumma, että aseiden takojat eivät itse osaa aseita käytettä.

— Ei sen kummempaa, kuin että se, joka veistää sirostelee saarnastuolin, ei silti osaa saarnata. Löytyypä sentään seppiä sellaisiakin, jotka käyttelevät aseita siinä kuin mikä soturi ikään. Eipä kukaan siinä kohden luullakseni voita meidän vanhinta sälliä Adam Klasea, mainitakseni ainoastaan hänet.

— Sitten hän tietää neuvoa sinua, että sinun pitää nojata miekanpontta tällä tapaa vyötä vastaan, kietoa toinen kätesi kahvan ympäri ja toisella pitää säilän nahotettua osaa. Siten voit sekä pistää että iskeä miekalla. Se on aimo ase. Mutta sanopas minulle, Fabbe, miksi muutamat asesepät tekevät panssarin oluksiin suorat laikat ja laittavat näihin sisäpuolelle kapean syrjän? Sinä et sitä tiedä, mutta minä tiedän. Semmoiset sepät soisivat kaikki vapaasukuiset menemään hornan kitaan. Jos jalkasoturi näet saa pertuskansa kiinni isketyksi tämmöiseen oluslaikkaan, kiskaisee hän ratsumiehen nurinniskoin mäkeen. Mutta seisonhan tässä jaaritellen enkä ajattele että meidän on juotava läksiäismalja Fabben kanssa. Alas kellariin! Lasketaanpas vähän tapintakaista haarikkaan!

— Montakos tääll' on pahantekijää vartioitavana? kysyi Fabbe.

— Tätä nykyä ei yhtään. Mutta vartioidaan vaan järjestyksen vuoksi. Kaikki mikä roiston nimellistä on, karkaa Slatten luo, kuten rosvo-Odenin nimi oikeastaan on, ja siellä he ovat hyvässä turvassa, kunnes Gösta kuningas näkee hyväksi asiaan ryhtyä, sillä Ture Jönsinpoika ei uskalla häntä hätyyttää.

Alhaalla kellarissa maisteltiin olvikultaa ilomielin. Fabbe laulaa loilotti ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia juomalauluja. Linnanvahtimestari lauloi hartaasti Engelbrektin laulua.

— Olen säästänyt erään uutisen viimeiseksi, sanoi Fabbe, juotuaan niin paljo kuin uskalsi, sillä juopuneena hän ei uskaltanut ilmaantua Talavidiin. Tiedättehän, että Slatte joku viikko takaperin sieppasi asekuorman, jonka Gudmund mestari oli Kalmariin lähettänyt. Se tapahtui, kuten olette kuulleet, Stigamon tienoilla. Mutta ette vielä tiedä, mitä eilen iltahämärässä tapahtui, vaikka koko kaupunki sen tietää suuruspäivissä. Kuormarattaat näet tulivat ajaen rantatietä meidän pihakujaan, jossa kolme miestä purki ne tyhjäksi. Yksi heistä jättää portilla kirjeen, osotetun Gudmund mestarille. Mitä luulette kirjeessä sanotun? Sain omin silmin lukea sen. Se oli Slatten kirjottama. Hän kiitti vaihtokaupasta ja toivoi että sitä pidettäisiin edullisena molemmin puolin. Senkin rakkari! Ryöstöä kruununtiellä hän sanoo vaihtokaupaksi.

— Edullinen vaihtokauppa, jossa toinen antaa selkään ja selkäänsä saanut antaa tavaroita, vahtimestari virkkoi.

— Slatte tarkotti sitä tavaraa, jota oli pihakujalle purettu: villoja, kankaita, nahkoja, turkiksia, talia, hunajaa. Gudmund mestari seisoi ällistyneenä nähdessään korvauksen eikä tiennyt pitikö hänen ne pitämän vai järveenkö heittämän. Mutta Margareeta rouva ja nuori herra Lauri, ylioppilas, katselivat tavaroita mielihyvällä ja korjasivat ne talteen. Niin minäkin olisin tehnyt. Mestari on muutamissa seikoissa kummallinen. Alkaapa taaskin sataa. Tänään sadetta, huomenna poutaa, vaeltaja aina iloisella tuulella. Kiitos ja hyvästi!

VI.

TALAVIDIN MAJATALOSSA.

Fabbe astua hitusteli sateen vihmoessa "Länsi-ahteita" ylöspäin, seisahtui hiukan aikaa Talavidin veräjällä ja näytti hajamieliseltä. Ei hän ollut kahden vaiheella siitä, pitikö käydä talossa vai olla käymättä. Kolmenkolmatta vuoden aikana ei hän kertaakaan ollut Talavidin sivutse kulkenut sisällä poikkeamatta; tavallisesti jäi hän ensi matkapäivän jälkeen sinne yöksi lähteäkseen aamuselta varhain kululle.

Majatalossa oli matala selkähirsitupa, eli väentupa jossa arkiaskareita toimitettiin, sekä molemmin puolin tätä tilavat yliset solineen, toiset emäntää ja talonväkeä varten, toiset parempia matkustajia varten, jotka tahtoivat jäädä yöksi tai kauvemminkin viipyä.

Fabben astuessa kynnyksen yli tupaan, seisoi Birgit ja piika takan ääressä. Hän tervehti, päästi repun soljesta, kirvotti kaulastaan teräslangan monine lukkoineen ja istui penkin ja pöydän väliin oven suuhun astiahyllyn alle, jolla kirkkaita tinakaluja kiillotti saviastiat välissä. Tupa näytti ulkoa tullessa hämärältä; semminkin sadesäällä pääsi päivänvaloa katto-ikkunan härännahkaruuduista varsin niukalti sisään eikä sisäikkunakaan tuvan perällä ylärahin puolella paljoa parantanut valaisua. Eipä Fabbe aluksi selvästi erottanut mitään tuonnempana sitä suurta kattopalkkia, joka oli huoneen huonomman ja paremman puolen välirajana. Hän tuijottikin vain Birgitiin mitään muuta havaitsematta, eikä huomannut Svante tohtoria, joka istui seinäikkunan ääressä kirjotellen vihkoonsa, eikä myöskään pikku Gunnaria, joka lautapelinappuloista rakenteli lattialle tornia ja nyt suurin, tutkivin silmin katseli miestä, puolittain tunnustellen häntä ennen näkemäkseen.

Fabben "hyvään päivään" vastasi Birgit virkkamalla: Vai niin, oletko täällä taas.

— Anna minulle aamiaista, hyvä Pirjetta!

Aamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään sääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla äänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit päihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena. Alasmäkeä menet, Heikki parka!

— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!

— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe näytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.

Tuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja pöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben silmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.

— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!

— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.

— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin joinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa? Siellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että kumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on hyvä catholicus ja hänellä on joukkonsa; toinen on luthericus ja johtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan anabaptisticus. Neljäs on Fabbicus mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy oikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi, ääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan Wittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja seraafi — näyttää myöskin kasvavan.

Hetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.

— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?

— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.

— Onhan herra tohtorin villakoira musta väriltään?

— Se olematonko villakoira?

— Niin, ja onhan sillä punaiset silmärenkaat, jotka kiiluvat pimeässä?

— Häpee, Heikki! nuhteli Birgit.

Svante tohtorin mielestä ei kannattanut vastata, hän kysyi: Onko Fabbe teidän sukunimenne, Henrik?

— Ei. Nimeni on kirkon kirjoissa Henrik Seffrensen Aarhus'ista. Olen syntyäni tanskalainen, Jumal' avittakoon. Isäni oli maankulkija, eikä omena kauas puusta pyörähdä. Yhdentoista vuotiaana — silloin olin "den lille Dreng" (sievä poika vilkkuri), jos tahdotte uskoa — jouduin Jönköpingiin ja pääsin sepänoppiin Gudmund mestarin isävainajalle, sittekun hän oli varma tiedossaan että olin oikein avioliitossa syntynyt. Jumala siunatkoon sen miehen muistoa, siunatkoon hänen poikaansa ja poikansatytärtä Margitia! Jumala siunatkoon samoin — olkoon menneeksi minun puolestani, jos Hän sen suo — Margareeta rouvaa ja Lauri herraakin kaupanpäälliseksi! Olenpa nyt, kuten tohtori tietää, korkean arvoluokan saavuttanut taidetakoja. Sen puolesta on minua kyllä onnestanut. Jönköpingin entinen kirkkoherra mainitsi minua nimellä Faber vagus, joka, kuten tiedätte, merkitsee semmoista seppää, joka on maankulkija, maantienpolkija, seppä huijari. Lauri, joka silloin oli pieni, kuuli tuon ja antoi minulle nimen Fabbe Vagge. Kaikki Gudmundin perheenjäsenet nimittivät minua sitte Fabbe Vaggeksi. Nyt on Vagge jäänyt unohduksiin, mutta Fabben tuntee koko Jönköping. Se on minun nimeni nykyään. Saman niminen on poikanikin, jota en ole nähnyt enkä päässyt kurittamaan, sentähden etten eräänä aamuna kahdeksantoista vuotta sitte tullut käyttäneeksi ainoaa tilaisuutta kosia hänen kaunista, kunniallista, kunnollista äitiänsä, joka siitä syystä ei synnyttänyt häntä maailmaan.

Fabbe söi suurustansa edelleen. Tuokion perästä hän kysyi:

— Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta tulittehan tohtoriksi samalla kertaa kuin tohtori Faust?

— En minä ole tohtori Faustia koskaan nähnyt.

— Rostockissako vai Wittenbergissä vai Leipzigissäkö te yhdessä lueskelitte ja opiskelitte? Eikös se ollut ikävä että perkele hänen vei? Vai ehkei perkele häntä vienytkään? Tähän aikaan valehdellaan niin paljon. Mutta tämä — Fabbe veti väskystään esiin lentokirjaset — tämä on kaiketi epäilemätöntä totta?

Fabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle hänen eteensä.

Svante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan Rhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa Hannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu toisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs lentolehti nimeltä Trias romana eli roomalainen kolminaisuus, joka pursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen nimenä oli: myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther perkeleen sikiöksi sanottava.

— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi
Svante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?

Niitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on tutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa, ovatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka niitä uskovat.

Pihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori pormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika, vaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen, kultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti puettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat sopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen pöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli, ilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse, saatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille yläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa hänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei päässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.

Fabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt onnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä oli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa, että Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän olisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari Maununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle kiivennyt.

Arvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin matkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä puhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.

Fabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen aikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa laulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen, alkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan oli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle kansaan:

Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus, johon paavi ja kirkko voi luottaa, ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus, jolle Gösta nyt loistoa tuottaa. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan. Pelinoppa se pöydällä pyörii; Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

Jalo ruusu on Turenime uskollisuus, sulo-ruusu on herramme Ture: Kristianille, Göstalle sen ihanuus oli tuttu, sen sai tuta Sture. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan, niit' ei kose tuuli kun vyörii. Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

[1] Viittaus Ture Jönson Roos nimeen.

Arvi herra ei ollut laulua kuulevinaan, vaan jutteli tohtorin kanssa sill'aikaa kuin sälli lauloi. Sen jälkeen hän kääntyi tämän puoleen ja pyysi häntä katsomaan hevostensa kenkäin laitaa, koska hänen satulahevosensa näytti vähän arastelevan jalkaansa. He menivät katoksen alle, jonne herran kolme hevosta oli suojaan viety ja ratsurenki nosti toista hevosenjalkaa toisensa perään, mutta Fabbe ei havainnut mitään moitittavaa kengityksessä. Sen jälkeen Arvi otti Fabben vähän syrjemmälle.

— Fabbe, virkkoi Arvi, minua ei miellyttänyt laulu, jonka lauloit herra
Ture Jönsinpojasta.

— Olisi se kai saattanut parempikin olla.

— Se oli pilkkalaulu.

— Ja minä kun luulin, että siinä kiitettiin Ture herraa!

— Fabbe, sinä olet senkin elävä, mutta sinä et ole tyhmä.

— Minä olen tyhmä elävä.

— Asia on se, että minun puolestani muuten halusti saisit laulaa Ture herrasta mitä mielit, mutta koska minua on kutsuttu vierailemaan hänen kotiinsa, menettelisin mielestäni katalasti häntä kohtaan, jos hyväksyen tai väliäpitämättä kuulisin häijyillä sanoilla solvaistavan miestä, joka kohtelee minua ystävällisesti ja ojentaa minulle kätensä.

Fabben kasvot ilmaisivat hyväksymistä. Hän katsoi nuorukaiseen ja lausui: nytpä vasta tunnenkin Arvi herran!

— Mitä tarkotat?

— Nyt olitte sen pojan näköinen, joka tapasi juosta pajoissa meidän luonamme ja ottaa selkoa kaikesta siellä, ja josta me sällit kaikki niin paljo pidimme — tarkotan sitä poikaa, jota Lauri tietysti tahtoi pitää kannuskurissa, hän kun oli väkevämpi ja ainakin tahtoo kaikkia hallita, niinpä nyt jo isäänsäkin, mutta Arvi ei suostunutkaan rupeamaan tuolle koiraksi, vaan huitoi uljaasti hoikilla käsivarsillaan toista vastaan, joka oli käsivartensa ja nyrkkinsä moukarilta perinyt. Niin, Arvi on istunut monet tuntikaudet Gudmund mestarin maalarimajassa ja huvikseen katsellut hänen maalauksiaan, jutellut hänen kanssaan niitä näitä ja piirustellut koreita taloja, kartanoita ja sotalinnoja mestarin ohjausten mukaan. Lauri kävi harvoin maalarimajassa ja hänen käytyänsä oli Gudmund mestari melkein aina pahoillaan. Sen Arvi tietää paremmin kuin minä. Margit ja Arvi ovat olleet ikäänkuin mestarin lohdutuksena. Kun äsken väentuvassa tunkeilin päällenne, Arvi herra, loruillani, oli olven höyry noussut päähäni — sitä on siellä vieläkin — ja unohdin, kuinka pikaa poika pahasesta tulee nuorukainen. Yhtenä päivänä saattaa tuota "nulikaksi" nimitellä ja toisena päivänä saa seistä hattu kädessä "herraa" kumarrellen. Se ei ole hyvä.

— Miks'ei se ole hyvä?

— Tarkotan sitä, että Herramme ei ole mielestäni oikein sopivasti säätänyt noin nopeaa siirtoaskelta. Tämän sanon tietysti tyhmyydessäni, sillä Herran viisauden perille emme pääse; me olemme pöllöpäitä. Minä sanon vain, että kahdentoistavuotias poika nulikka kaikessa kokemattomuudessaan ja tuhman uljuudessaan toisinaan on viisaampi kuin kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Ainakin edellinen harvoin on hupsu, mutta jälkimmäinen on useinkin. Ja hupsu on hupsu, niinpä niinkin, vaikka hän, kuten Arvi herra, pitäisikin yllään kullalla kirjattua punaröijyä.

— Nepä olivat kovat sanat.

— Mutta ne eivät olleet haukkumasanoja. Niissä oli ajateltavaa.

— Arvia ei ollenkaan haluttanut kääntää sällin sanoja pilaksi. Hänestä tuntui seppä osanneen ihan naulan päähän. Hän oli usein sanonut itselleen: sinusta on tullut narri, mutta ehkä asia korjautuu aikaa myöten.

Eipä Arvi kuitenkaan nyt tahtonut tästä puhua.

— Minnekäs tällä kertaa aijot kulkusi ohjata, Fabbe?

— En tiedä.

— Isälleni, joka toissapäivänä tapasi sinut kadulla, sanoit aikovasi kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Ei, isänne neuvoi minua sitä suuntaa sukimaan. Mutta minuapa ei haluta kulkea pormestarien ohjeiden mukaan. Minä mielin kulkea omia oikkujani noudatellen.

— Mutta jos nyt niin kävisi ja sinä joutuisit Slatten tielle, sanon sulle: älä ole arka!

— En minä ole juuri luonnostani pelkuri, vaikka kerran pelkäsinkin tänään. Se oli silloin, kun seisoin tässä veräjän kohdalla ja tunsin juoneeni oltta liiaksi linnanvahtimestarin tykönä. Pelkäsin, että Birgit kohtelisi minua tullessani ynseästi, ja niin hän tekikin.

— Sanonpa sinulle että Slatte on parempi kuin miksi häntä mainitaan.

— Minulla on syytä niin uskoa.

— Herra Ture Jönsinpojan täytyy tietysti moittia häntä voutinsa hirttämisestä, jopa, jos niiksi joutuu, rangaistakin häntä siitä. Mutta Ture on isälleni sanonut, että, ellei Slatte olisi sitä voutia hirttänyt, hän itse olisi sen tehnyt.

Fabbe irvisti suutansa epäilevästi.

— Herra Ture sanoo paraaksi, mitä voitaisiin tehdä järjestyksen palauttamiseksi, että luvattaisiin Slattelle turvallisuutta; hän saisi lempeän tuomion ja pantaisiin Gösta kuninkaan maaherraksi levottomimpaan osaan Smoolantia. Jos nyt sattuisit joutumaan Slatten pariin, niin voit kertoa tämän hänelle. Saat senkin sanoa, että isäni soisi hänen parastaan ja tahtoisi häntä tavata.

— Täytynee kai sitte lähteäni astumaan Slatten pesäpaikoille tätä sanaa hänelle viemään. Haiskahtaahan se seikkailulle, enkä minä pane sitä vastaan.

— Kiitos siitä, hyvä vaan! Kun jouduimme näin tuttavallisesti juttelemaan, niin sanopas, mitä ajattelet sinä tuosta Svantesta, joka on ruvennut kiertelemään kyliä ja maita täällä ja Länsigöötanmaalla?

— Minä ajattelen, että hän on kunniallinen maankiertäjä. Ei hän muuten olisi Gudmund mestarin pöytävieras.

— Isälläni ja minulla on oma ajatuksemme hänestä. Hän on vakoilija. Ja tiedätkös, mitä muuta uskomme? Että muutamat niistä pilkkalauluista, joissa häväistään herra Ture Jönsinpoikaa ja joita nyt rallatellaan kautta kaiken valtakunnan, ovat hänen tekemiänsä.

— Ei se olisi Svante tohtorin tapaista.

— Ei se voi olla toisin, sanoi Arvi Niilonpoika. Ei kukaan muu kuin hän osaa tehdä lauluja, jotka soivat niin somasti. Ruotsiksi hän runoilee, mutta ei sillä ruotsin kielellä, jota me olemme tottuneet lauluissa kuulemaan.

— Niin minustakin, sillä minä olen kuullut Margitin lausuvan ja laulavan hänen tekemiänsä runoja. Mutta en minä luule Svante tohtorin pystyvän pilkkalauluja tekemään, yhtä vähän kuin te pystytte pyhästä Hengestä runoilemaan. Vai ehkä pystyttekin? Jos niin on, pyydän anteeksi. Laulakaa sitte minulle kun sopii runonne pyhästä Hengestä. Ei, jos epäilette ketään ilkkulaulujen tekijäksi, niin epäilkää Fabbea. Minä olen aamusta iltaan niin täynnä ilkkuvirsiä jos jostakin, etten ehdi niitä kaikkia sepittää ja julki laulaa. Olenpa sepinnyt ilkkulaulun kunnianarvoisasta Gudmund mestaristanikin. Teistä tein tänään, astiahyllyn alla istuessani, ilkeimmän renttulaulun mitä ajatella voi.

— Mutta etkös ole kuullut puhuttavan, että Svante tohtorilla on vahvasti rahoja? Aina vahvasti rahoja. Jos tästä kävisin pyytämässä häntä lisäämään matkarahojani, saisitpa nähdä, että hän heti avaisi kukkaronsa ja siitä liikenisi minulle kultaa kuinka paljo hyvänsä — siitä olen varma. Hän on vakooja, runsaasti palkattu vakooja, se yksin asian selittää.

— Ei hän ainakaan Gösta kuninkaalta palkkaa saa, väitti Fabbe. Mutta ettekö ole kuullut että hänellä on villakoira, musta, mutta näkymätön, joka noutelee hänelle rahoja! Tämä on tolkullisempi selitys, joka mahtuu papin ja talonpojankin päähän.

— Lasket loruja, sanoi Arvi.

— Svante tohtorilla on niin monta keinoa, Fabbe jatkoi. Olen myös kuullut hänen harjotelleen opintoja Wittenbergissä tai jossain muualla tohtori Faustin kanssa ja saaneen kopioida tämän velhon noitakirjan eli Kolmikertaisen Helvetinväkivivun, jolla väännetään ylös aarteita maanpovesta. Vielä olen kuullut hänen löytäneen Salomo kuninkaan avaimen. Vielä olen kuullut hänen käyneen Venusvuoressa ja saaneen Venus rouvalta rahaa. Vielä olen kuullut hänellä olevan pirityshengen, spiritus familiaris, joka, harva se päivä, täyttää hänen kukkaronsa. Vielä olen kuullut, että hän jonakin yönä tapasi Tiirikka kuninkaan Hölmönevalla ja sai siltä luvan ajaa hänen hautaholvistaan rahaa kaikki taskunsa täyteen. Vielä olen kuullut, että hänellä on sulka, joka on leijunut Fortunatuksen hatussa. Senkin olen kuullut, että hän on opettanut harakoita tuomaan hänelle kaikkia mitä varastavat. Ja minä uskon kaikki mitä olen kuullut.

* * * * *

Puolta tuntia myöhemmin oli sade lakannut, Arvi herra, ratsurenki mukanaan, lähtenyt ajamaan Länsigöötan puolelle ja Svante tohtori pikku Gunnarin kanssa mennyt alas ahteita Jönköpingiin. Fabbe istui yksinään väentuvassa, jossa Birgit askaroitsi.

— Aijotko jäädä tänne koko päiväksi? emäntä kysyi.

— Kyllä, sanoi Fabbe.

— Mene sitte ensin heinäkorsuun ja makaa pääsi selväksi. Mene sitte pajaan ja katso, talon kapineita — mikäli ne korjuuta kaivannevat. Saat avuksesi rengin ja häneltä saat kuulla mitä tahdon saada laitetuksi.

— Teen tahtosi, Birgit, mutta sinun pitää luvata minulle jotakin.

— Mitä niin?

— Kun ensikerran, kolmekolmatta vuotta sitten, tulin tänne, olit sinä kahdeksantoistavuotias impi, ja voi armias Luoja! kuinka suloinen sinä olit, kuinka raikas ja hilpeä olikaan muotosi! Kun olin lähtenyt ja tullut tuonne mäen kukkulalle tuon vanhan rustokkaan halavan juurelle, käännyin vielä viimeiset jäähyväiseni Jönköpingille ja Talavidille nyökäyttämään. Voi sitä ihanaa aamua! Maailma oli ikäänkuin uudestaan luotu ja synnitön. Sinä seisoit ylhäällä ullakon parvella. Minä näin sinut siellä ja heilautin hattuani, ja sinä nyökkäsit minulle, Birgit, ja auringonsäteitä pujottausi sun hiuksiisi. Sitten kulkea sivautin tästä ohi viitenä keväänä. Minä muistan miten viidentenä erosimme. Silloin seisoit veräjällä, ja viimeiset sanasi olivat: mikset pysy täällä, Heikki? Monasti se kysymys on soinut sielussani, mutta viime aikoina toisenlaisena: miksi et pysynyt, Heikki? Vanha halava on ikäänkuin toistanut saman kysymyksen ja ojentanut käsivarsiaan minun perääni joka kerta kuin olen siitä ohi astunut. Olen pannut sanoihisi merkityksen, jota niissä ehk'ei ollutkaan. Ehk'et sinä ajatellutkaan niissä sitä minkä minä niissä luulin löytäneeni; mutta rukoilen sinua, älä suinkaan vahvista äläkä kumoa minun käsitystäni niistä. Nyt soisin vaan, että sinä huomenaamulla aikaisin minun lähtiessäni seisot ylhäällä ullakon parvella ja nyökkäät minulle, kun olen ehtinyt halavan juurelle ja heilautan hattuani. Tahdon nähdä tämän vielä kerran eläissäni ja uskotella itseäni, että minä olen se yhdenkolmattavuotias poika veitikka ja sinä se kahdeksantoista vuotias tyttö heitukka. Kas siitäpä syntyy kometiia, Birgit.

— Niin, kometiia, sanoi Birgit.

— Hassu kometiia; mutta tee se kumminkin! Mikset pysynyt, Heikki? Niin, miksen minä pysynyt? Nyt on auttamattomasti liian myöhäistä.

— Niin, liian myöhäistä, toisti Birgit, ja kuulostipa tuo melkein kuin huokaukselta. Fabbe lähti ulos.

VII.

GUDMUND MESTARIN LAITURILLA.

Asesepän pihamaata rajotti Vetterin puolelta sekä suojeli pohjoistuulelta iso järviaitta; tämän läpi kävi porteilla suljettava sola, josta tultiin venelaiturille. Vastaten leveydeltään talontonttialaa oli tämä paalujen kannattama, pitkin taitojaan pölkyillä pansaroittu ja palkeilla päällystetty laituri pihamaan jatkona. Tämän jatkona taas oli pitkä pesulaituri, joka myrskyjä vastaan kurotti kolmikulmaisen, kivijärkäleillä täytetyn kärjen ulos järveen. Molemmin puolin rantalaituria seisoi talas ja vajoja, joissa säilytettiin tarveaineita ja kalustoa. Talaassa oli useita isompia ja pienempiä purje- ja soutuveneitä, somaa sirotekoista pikku purtta lukuun ottamatta, joka nyt keinuili pesulaiturin kyljessä, tempoillen köysisilmukoitaan. Siellä talletettiin myöskin talvisin sen ison jahtialuksen purjeet ja taklaasi, jonka Gudmund mestari omisti osakkaana kaupungin kauppiasten kanssa, ja joka, jos Holavedillä ei ollut turvallista kulkea sekä muutoinkin, kuljetti ylämaihin vietäviä tavaroita Vadstenaan. Tämä oli toistaiseksi ainoa alus, joka mainittavasti saattoi hyväkseen käyttää Gösta kuninkaan Jönköpingin porvareille äsken julistamaa etuoikeutta purjehtia vapaasti vesille ja vesiltä, missä ikänä paraiten voisivat. Istuinpenkkejä oli laiturille sijotettu, salkoja ja salepuita lehtimajain laadintaa varten pystytetty. Sopukoita oli siellä täällä, mihin pääsi suojaan kun Vetteri yrmyili. Tämä oli Gudmund mestarin mielipaikka, jossa hän usein vietti joutohetkiään, täällä hänen sällinsäkin iltaisin, töiden päätyttyä oleskelivat.

Lauri, ylioppilas, seisoi nyt tuolta rantalaiturilla, kääntyen selin kimmeltävään järveen ja kaukaa kangastavaan Visingsöhön päin, ja jutteli äitinsä Margareeta rouvan kanssa. Hän viittasi alas kuultavaan veteen, osottaen vihreällä niljalla peittynyttä pölkkyä ja kysyi:

— Äiti, onko tuo pölkky laho vai kuinka?

— En tiedä, vastasi Margareeta rouva, mutta vanhalta se näyttää.

— Juuri samaa sanoin minä isälle ja ehdotin että panisimme sijaan uuden hirren. Sillä ellei laituria pidetä kunnossa ja aina väliin korjata, eipä muuta tarvita kuin kelpo myrsky — ja koko laituri lusahtaa järveen veden vietäväksi. Tiedätkös, mitä isä vastasi? Ei sanaakaan minun tuumaani; mutta sen sijaan hän kertoi, kuinka hän nuorna poikana usein istui Pietari Maununpojan kanssa tarinoiden tuossa pölkyn tykönä, joka jo silloin vihersi niljasta; kuinka pölkky herätti hänessä niin monia muistoja j.n.e. Missä tahansa täällä talossa jotain tarvitsee korjata tai uudistaa, tulee noita isän muistoja ja asettuu korjausten tielle. Kaikki kolkat ja komerot talossamme ja sen huoneissa ovat täynnä isän muistoja. Täällä on kaikki praeteritum, eikä ollenkaan futurum, pelkkiä muistelmia, ei yhtään tulevaisuuden tuumia. Eikä ne ole ainoastaan isän, vaan isoisän ja kaikkien iso-isäin eläissään näkemiä ja kokemia asioita, joista noita muistoja syntyy — "esi-isäin muistoja", kuten isä niitä nimittää. Tulitupa tässä järviaitan ääressä kehutaan olevan vanhin salvos kaupungissamme; se oli pystyssä jo ennenkuin kristinuskosta tänne tietoa tuotiin. Isä sanoo, että tupa tarvitsee siitä syystä jättää paikoilleen. Minä arvelen että se juuri siitä syystä on hajotettava. Kuta vanhempi rakennus on, sitähän enemmän syytä repiä se maahan. Eikä paitsi sitä se ole mitään hauskaa, että joku huone on pakanain rakentama. Kuka tietää, eivätkö ne uhranneet ihmisiä tuolla tuvassa?

— Huh, Jumala varjelkoon! virkahti väliin Margareeta.

— Jos tätä menoa vielä kauan jatkuu, täytyy elävien tästä talosta paeta kuolleitten tieltä. Isän asemajassa, niinkuin hän tulitupaa nimittää, on semmoinen joukko muinais-rojua, vanhoja rengas-sotasopia ja muuta sellaista, ettei niiltä jää tilaa kapineille, joita nykyaikoina käytetään ja jotka ostajille kelpaavat. Tässä on perinpohjainen muutos tehtävä, muuten joudutaan rappiolle.

— Sitä minäkin kauan olen ajatellut, virkkoi Margareeta rouva, mutta kukas sen asian auttaa? Minä en sitä voi, sen tiedät.

— Minä voin, lausui Lauri ja tyrkkäsi keppinsä laiturin lautaan. Mikä korjausta kaipaa, se pitää korjattaman.

— Meidän tulee menetellä varovasti, sanoi Margareeta rouva, yritellä vain hiukan verran erältään. Muuten pelkään, että isä panee sen pahakseen.

— Tietysti menettelemme varovasti. Ratkaiseva isku jääköön siksi kunnes minä palajan Wittenbergistä ja olen maisteri. Silloin ei kukaan enää soimanne minua poikanulikaksi, joka nousee isäänsä vastaan. Olen aina sydämessäni häntä kunnioittanut, mutta en salli että hän saattaa itsensä ja meidät kurjuuteen.

— Kuten sanottu: meidän tulee noudattaa mielenmalttia, sanoi äiti.
Pelkäänpä että isä vielä itsekseen murehtii riimukivensä kohtaloa.

Nämä sanat tarkottivat erästä edellisen syksyn tapahtumaa. Gudmund mestarilla oli, länteenpäin Jönköpingistä, Vetterin rannalla isiltä peritty Kortebon kartano, jonka asuinrakennuksen ympärille rouva Margareeta oli istuttanut kaalitarhan, jota hän uutterasti viljeli, hoiti ja kasteli. Viljelys ulettui erään tammisten reunaan asti. Täällä oli, tiesi kuinka monta vuosisataa, seisonut kivi, joka maanpinnalta kohosi kahden miehen korkuiseksi ja oli molemmilta puolin samoin kuin syrjiltään piirretty täyteen riimukirjotuksia. Ylinnä toisella sivulla häämötti pienellä silopinnalla kuva esittäen kypäripäistä miestä kahdeksanjalkaisen hevosen selässä. Ne jotka olivat nähneet Slatten, väittivät ratsumiestä hänen muotoonsa vivahtavaksi. Ratsastajan edessä näkyi nainen ojentavan juomasarvea. Useat riimuista tunsi Gudmund mestari ennestään — vaikkei varsinaisesti oppinut, oli hän kuitenkin tiedokas mies, pojan-ijästä asti opinhaluinen ja syvämietteinen — mutta toisia riimuja hän ei tuntenut, eikä hän eikä kukaan muu ollut osannut noista merkeistä ajatusta selville saada. Tämä oma ja aikalaistensa kykenemättömyys lukemaan mitä esi-isät olivat kirjotelleet varta vasten jälkeläisten tutkittavaksi, näytti hänestä estävän muinaisaikojen selville saamista, vieläpä se hänestä tuntui olevan velvollisuuden laiminlyöntiä ja kiittämättömyyttä, ja seisoessaan tuon salaperäisen muistomerkin edessä tunsi hän jonkinlaista pyhää kunnioitusta, sillä hän ajatteli apostoli Paavalin oppia, että menneet sukupolvet nykyään elävien ja vastatulevien kanssa luontuvat yhdeksi ainoaksi henkiruumiiksi, josta on kasvava täydellinen mies Jeesuksessa Kristuksessa.

Peremmällä tammistoa, missä puut kasvoivat taajemmassa ja yhdistynein latvoin sulkeutuivat varjostamaan paasia ja kallionrotkoja, pesi pöllöhaukkoja, jotka pimeän tultua lentelivät metsänlaiteelle kamalaa ulinaansa pitämään. Useina iltoina peräkkäin oli Margareeta rouva nähnyt pöllön tai ehkä jonkun muun ison linnun istuvan riimukiven huipulla, ja hän alkoi aavistella pahaa, etenkin koska Lauri oli hänelle hokenut että kivi oli pakanain pystyttämä ja että siihen varmaan oli kirjotettuna loihtuja ja velhon juonia. Hänen kauhunsa tarttui palvelusväkeen ja pian juteltiin, kuinka häjyt haltiat, aaveet, noita-akat ja muut yönaikana elämöivät ja metelöivät kiven ympärillä.

Margareeta äiti pyysi vihdoin Gudmund mestaria poistamaan tuon ikävän naapurin ihmisten ilmoilta. Mutta mestari ei luvannut sitä eikä tätä, vaan piti sen sijaan puheen, jossa hän ilmotti omat ajatuksensa asiasta ja kehotti vaimoansa lempein silmin katselemaan pakanaparkain teosta. Mutta siitäpä ei mitään lähtenyt. Eräänä hyvänä aamuna oli riimukivi tietymättömiin hävinnyt. Lauri, joka ei jaksanut nähdä äitinsä kammoa ja omasta puolestaan yhtä suuresti inhosi riimukiveä, oli äitinsä poikana toiminut ja muutamain renkien avulla kaatanut kumoon vanhan muistomerkin, raahannut sen sijoiltaan ja syössyt sen rantatörmältä Vetteriin.

— Jos minä saisin lakia laatia, lausui hän äidilleen, niin kaikki tuommoiset muistomerkit siltä ajalta, jolloin perkele enkeleineen hallitsi Ruotsissa, hävitettäisiin.

Tämä ei ollut ensi kerta kuin mestari oli saanut kokea poikansa omavaltaisuutta. Mestari oli yrittänyt sitä masentaa sen ensi ilmauksiin; kun tämä ei onnistunut, lakkasi hän yrittämästä. Kun Lauri sai nuhteita, oikaisi hän vartaloaan, työnsi taapäin hartioitaan, kohotti otsaansa ja näytti kummastuvan, että kukaan uskalsi häntä nuhdella. Hän vastasi mestarin sanoihin alentaen ääntänsä sen verran, kuin käsky kunnioittaa isää ja äitiä näytti vaativan, mutta lausuen kutakin sanaa semmoisella painolla ikäänkuin hän olisi istunut tuomarina julistamassa syylliseksi sitä, jota hän puhutteli. Kun kerran sattui, että Gudmund mestari suuttui tuohon äänensävyyn ja kovensi puhettaan, purskahti hänen rakas vainionsa itkuun. He eivät koko naimis-aikanaan olleet riidelleet, vaan aina sopeutuneet toinen toisensa mukaan, vaimo enimmästi miehensä mukaan, ennenkuin Lauri oli suureksi suennut. Rouva näytti säikähtävän havaitessaan että Gudmund mestari voi koventaa ääntänsä. Ehkä tuon leppeän pinnan alla piilikin hirmuvaltias, joka nyt vasta alkoi ilmaantua?

Tätä riimukiven juttua Margareeta emäntä tarkotti keskustelussa, jota paraikaa kesti hänen ja poikansa välillä venelaiturilla.

— Kun olen Wittenbergistä palannut, jatkoi Lauri, silloin me, sinä ja minä, otamme ensi huoleksemme hellin sormin tehdä lopun tuosta tuhrimisesta, joka kuluttaa isältä niin paljon aikaa, tuottamatta mitään hyötyä. Eikös ole kummallista, äiti, että hän, vaikka ammatiltaan seppä ja ainoa seppä Ruotsissa, joka osaa tehdä koruhaarniskoita ja korukypäreitä niin hyviä kuin ikänä paraat Saksasta ja Flanderista tuodut — eikö ole kummallista, että hän, jonka isoisä lähetti ulkomaille vartavasten sepäntaitoa oppimaan, istuu yhden tunnin, korkeintaan kaksi, päivässä siinä työssä, vaikka tilauksia tulee hänelle ehtimiseen, ja mieluummin tuhrii maalarituvassaan jonnin joutavia tauluja, joita ei kukaan osta? En katso tätä ollenkaan rahatulon kannalta, sillä taivaan herra on suonut meille maallista hyvää yltäkyllin, ja jos isää vanhoilla päivillä huvittaa hassun homma, hommatkoon aikaa. Mutta minun luja uskoni on, että hän värituhrauksillaan vahingoittaa kuolematonta sieluansa. Paavillisia loruja ja valheita hän enimmästään maalaa: paraikaa on hänellä käsillä tarina Franciskosta, harmaaveljistön perustajasta. Perinnä ja ylinnä täytyy minun pyrkiä pelastamaan isäni sielua ja puhdistaa se pakanallisesta ja paavillisesta taika-uskosta. Siihen olen velvollinen poikana ja papiksi aikovana.

Gudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän oli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja pikku Gunnarin kanssa näkyviin.

Mutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului kirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi alastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.

— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä loiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka…

Tähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat, jollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi, saatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko unohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi Niilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?

Lauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä käsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.

Gudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta vastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle päälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään sitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä omaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja tarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni, näkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt. Sillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee esiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain tilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.

Tämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla katseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan. Lauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden nulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn. Hän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää laskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle naulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin, kääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden sälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen valkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla vasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä taltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti nopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin naulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä kerrottiin.

Margit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien ulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa kun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen, kuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan vilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten liikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän mukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin mitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon, käsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä sattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen aikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen astumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään ja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke väreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.

— Svante, hän sanoi, nuo viivat aina minua lumoovat. Kuinka olenkaan päätäni ja kättäni vaivannut jäljitelläkseni niitä, ei se vain ota onnistuakseen. Ne kiemurat, joita maalaan, eivät väkisinkään taivu luomaan ilmi näennäistä liikuntoa. Mutta katsopa noita, kuinka ne sammuvat, viriävät, vaihtuvat eivätkä sittenkään vaihda paikkaa keskenään.

— Sinä yrität mahdottomia, sanoi Svante. Mutta siinä teet oikein, sillä ainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille.

Gudmund mestari istui perämelaa pitämään, teljolla hänen edessään istuivat Margit ja Gunnar. Svante tohtori, jolla oli harppu mukanaan, antoi sen Margitille, pisti airot veteen, ja alkoi soutaa.

— Svante, sanoi Gudmund mestari, etkö kuvittele mitään mieleesi, etkö etsi mitään syvempää, nähdessäsi moisia kultajuomuja aaltoilevan kuin nuo tuolla seinällä veden takana? Minä etsin sitä, kuitenkaan löytämättä. Sillä, Margit, kaikella luonnossa on selityksensä. Luonto on Jumalan suuri kaunis kuvaraamattu. Riimut, jotka vilhuvat tuolla talaan seinällä, tarjoutuvat selitettäviksi, mutta minä tyhmistyn niiden edessä. Jospa edes osaisin niistä kuvan maalata!

— Olethan sen tehnyt.

— Olenko?

— Olet kyllä siinä kuvassa, jossa maalasit Aadamin ja Eevan, kun he seisovat suruissaan ja katselevat taaksensa kadonnutta paratiisia, llotarhan aidansäleet olet maalannut noiden näköisiksi: nekin suikertelevat ja liehuvat.

— Siunatkoon sinua taivas! sanoi Gudmund. Kunpa ne niin tekisivätkin, mutta itse en ole sitä nähnyt. Vaan tässähän saimmekin riimuihin miellyttävän selityksen, vai kuinka, Svante? Ne ovat kajastuksia ilotarhan aidan tulisäleistä, keruubin vartiotulista, jotka sulkevat meidät ulkopuolelle ja kuitenkin viittaavat meitä palaamaan. — Nyt, Svante, laskemme laiturilta, ja jos Margit on samaa mieltä kuin minä, soudamme ensin palasen matkaa suoraan järvelle, levähdämme siinä käsi airon varassa ja silmällemme ympärillemme, sillä täällä on ihmeen kaunista, ja siitä soudamme eteenpäin pyhän-Yrjänän kappelille päin.

Vetteri oli tänäpäivänä niin kirkas ja suli niin sointuvasti taivaan selkeyteen, että ellei vihuri tuolloin tällöin olisi vedellyt hopealle harmahtavia läikevöitä pitkin veden kalvoa ja ellei kultavihmaa olisi välkähdellyt aironteristä, niin olisipa rannalta katsoja saattanut luulla venosen ilmoja viiltävän.

Ei ollut Svante pitkälle soutanut, kun Margit, joka häneltä oli oppinut kannelta soittelemaan sekä taisi monta virttä, joita opettaja oli runoillut, alkoi sormin soinnutella, käsin kaiutella harppua ja lauloi soudun tahtiin, noudatellen keulan edessä solahtavan veden vilpoisia huokailuksia:

Kirkasta maamme nyt, tähti sä Herran, kaukana ilmennyt, loistossas kerran! Lapset ja paimenet johtohos lähti, Betlehem-tähti!

Yössä on Juudanmaa, yössä on Siion. Läntehen merten taa sammuu Oriion. Paimen, kun kaidessaan vuorelle vaipui, lapsi, kun unelmaan liekussa haipui, heräävät virsien vienohon soittoon, katsovat tähtösen kirkkaaseen koittoon, lähtevät etsimään Edenin teitä, Betlehem tähdellään johtavi heitä; maan-alhon esteiden halki ne juoksee Siionin porttien kiiltäväin luokse. Sylit siell' aukenee, puhtoiset huulet armaasti suutelee, kuiskehen kuulet: "Betlemin tähti ei eksytä, kotiin vei!" — Lapset ja paimenet johtohos lähti loistava tähti!

— Voin ymmärtää, virkkoi Gudmund mestari, ja katseli haaveksivin silmin Vetterin rantakukkulain veteen venyviä kuvastuksia, joihin kutoutui teräkselle harmahtavia väikkyviä valeviivoja, — että kun pyhiinvaeltajat pääsevät perille, taivaantarhan aidan luo, siellä heitä vastaanottavat syleillen ja suudellen heidän enkelinsä eli suojelushenkensä, jotka ovat heidän tuloansa ikävöinneet, saadakseen heidän kanssaan leikitellä taivaallisia leikkejä paratiisin kukkanurmilla. Jesuksen sanat uudessa testamentissa antavat uskovaisille varmuutta siitä että näitä henkiä on ja että he erittäin holhovat lapsia. Tämä on ihana ja ylentävä usko. Isävainajani käsitti raamatun sanat lasten kurittamisen tarpeellisuudesta ehkä liian ruumiillisesti, ja minusta näyttää tämä kuritus vaikuttaneen minuun vähemmin kuin äitini sana, kun hän puhui miten lasten valhetellessa tai kadehtiessa, heidän suojelusenkelinsä itkevät. Paratiisin nurmet ajateltakoon armaammiksi kuin mitä ihmiskieli osaa kertoa. Melkein yhtä suloisen niityn olen unissani nähnyt ylhäällä Taborin rinteellä, likellä vuoren huippua; sille pergamentille, jolle olen maalannut Kristuksen kirkastuksen, olen sentähden siveltimellä hahmonnut semmoisen niityn, jättäen katselijan päätettäväksi, onko se kaunis vai eikö. Mutta kuinka ihmisillä on eri silmät! Niin, veli ja sisar saattavat nähdä aivan eri tavalla. Margit oivalsi heti, että minä tarkotin kaunista nurmea. Kun kysyin Laurilta mitä hän siinä näki, vastasi hän: minä näen että olet siihen tuhrinut vähän viheriää. Minä olen niin heikko ihminen, ja Laurin vastaus pahotti mieltäni. Kun itse tuijotan tuohon vihreään laikkaan, olen näkevinäni niityn kukkaset, vaikkei niitä ole sinne maalattu, sillä välimatka on siksi pitkä, etteivät ne voisi näkyä, ja ne näyttävät mielestäni terissään säilyttäneen jotain sitä kirkastuksen valoa, joka sinä pyhänä hetkenä virtaili vuoren ylitse. — Nyt, Svante, lasken minä veneen pyhän-Yrjänän kappelille päin.

VIII.

KUINKA LAURISTA TULI AUKTORITEETTI.

Gudmund mestari oli aamuisin yhtä varhain liikkeellä kuin hänen sällinsäkin. Heti kun vasarain ensi kalkutuksia alkoi kuulua, teki hän kiertokävelynsä pajoilla, neuvotteli työnjohtajan ja sällienvanhimman Aadam Klasen kanssa päivän työsuunnitelmasta, katsasteli kaikkea, suurta ja pientä, ja meni sitte nielloimis-kamariin, jossa hän suvikuukausina työskenteli yksin, mutta muina aikoina piti Heikki Fabbea kumppalinaan ja työtoverinaan. Ammattitoimi Gudmundin talossa oli jo vuosikymmeniä käynyt koneiston tapaan, joka hyvän johdon ja säännöllisen silmälläpidon alaisena sujui tasaista tarkkaa menoansa tuottaen tuloja tarpeeksi, niin että työmiehet saivat jokapäiväisen leipänsä ja turvatun toimeentulon vanhoillakin päivillään, samalla kun mestarin varallisuus kohtuullisesti karttui karttumistansa.

Eipä kuitenkaan olisi mestaria oikein tuntenut, jos olisi luullut että ainoastaan isännänvirka ja peräänkatsonnan huoli ajoi hänet anivarhain ja ilomielin vuoteeltaan. "Aamuhetki on kullan kallis!" Se kulta, mikä mestaria houkutteli, ei ollut suinkaan vähimmin aamuruskon ja nousevan auringon valama. Osansa tästä peri hän useimmiten rannassa laiturilla, jossa hän aina yhä nauttivalla hartaudelIa katseli valoa, kuinka se koitti, selkeni ja leimuten valui yli vesien ja rantojen. Jos oli aamu sateinen, kuunteli hän putoilevan veden suhinaa, ja se oli hänestä aamuisin toista tarinaa juttelevinaan kuin iltahämyssä. Jos Vetteri myrskyili, oli hänellä laiturilla tuulensuojansa, jossa hän katselemalla vaahtoavain laineitten pärskymistä sillanpäähän sai minuuttikausiksi silmälle ja ajatukselle tointa. Jos oli pyryttänyt lunta nietoksiin, oli mestarin etuoikeutena, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, luoda lapiolla polkua järviaitalle. Tässä toimessa hän omituisen arastelevasti ja hellivästi — jota tunnetta tuskin kukaan muu olisi älynnyt — kohteli hohtavaa valkovaippaa, johon lumi oli pihamaan peittänyt. Turhaan Margareeta rouva oli hänelle sanonut, että renki paremmin kuin hän olisi tuohon tehtävään omiansa. Vasta viime talvena renki sai lumenajon huolekseen.

Kun Gudmund tänä päivänä meni niellokamariin, seisoi Lauri ikkunassaan ja samassa kuin isä sulki oven peräänsä, pani poika merkin tiimalasiin. Lauri oli sanonut äidilleen mestarin työskentelevän tuolla ainoastaan tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Hän tahtoi varmemmakseen tarkistaa lausettansa, voidakseen sitä oikaista, jos siihen oli sattunut liikaa päälle tai vaille ja oli senvuoksi päättänyt salaa pitää varalla ja panna muistoon, paljonko aikaa isä käytti herra Ture Jönsinpojan sotisovan valmistamiseen.

Mestari huoahti kamariin astuessaan. Hän kaipasi iloista, taitavaa Fabbeansa, joka osasi kaikki niellotyön temput, paitsi etevämpäin kuvain piirrostelua jalometallisiin osiin. Mestari oli vuosikausia yritellyt opettaa Fabbea ihannemuotoja piirustamaan, mutta yritykset olivat heitä kumpaakin väsyttäneet ja niistä oli aikaa sitten luovuttu. Fabbe oli kyllä muuten näppärä sormistaan; mutta liekö syy ollut silmässä vai sielussa, aina hänen elokuvansa saivat kummanmoisen, miltei hullunkurisen ilmeen, joka ei ollut opettajalle mieleen. Koristekuvia laati hän sen sijaan oivallisesti, ja ne kissat ja ankat, ketut, hanhet ja oravat, joita mestari antoi hänen sovitella sinne tänne lehtien ja kukkasten väliin, olivat luontevia teoltaan ja hupaisen näköisiä. Nyt oli Gudmund mestarin omana työnä sekottaa hopea ja vaski, sulattaa seokseen tulikiveä, jauhentaa täten syntynyt niello, sulana valaa tätä sysimustaa ainetta piirrosten uurrelmiin ja niellon hyydyttyä hioa se sileäksi. Aina hädissään, kun pelkäsi ettei tilattu kapine valmistuisi määräajaksi — semmoista ei saanut tässä työpajassa tapahtua — työskenteli Gudmund mestari perin ahkerasti, niin että hiki valui. Hän puuhasi sitä ahkerammin, kun tahtoi itseltään salata ettei sydämensä lempinyt tätä tointa vaan ikävöitsi maalarimajaan. Ponnisteltuaan hikipäissään lähes kaksi tuntia, tuli hän ulos ja sulki peräänsä niellopajan oven. Lauri, joka urkki akkunan ääressä, kirja edessään, näki tällä kertaa mielihyvällä, eikä suuttuen, ettei isä ollut kahden tunnin määrän yli mennyt. Hän oli sanonut: "enintään kaksi tuntia"; näin oli käynyt, Lauri oli oikeassa. Hänestä oli tullut auktoriteetti, joka ei kärsinyt että hänen mielipidettään kumottaisiin.

Hetken perästä näki Lauri isänsä istuvan hevosen selässä. Gudmund mestarin tapana oli joku kerta viikossa ajaa ratsain Kortebohon, Gorm koira mukanaan, ja pian palata sieltä. Hänen ratsunsa oli valkoinen, isokasvuinen, lauhkea ijäkkäänpuolinen tamma, jonka älystä hän ajatteli suuria. Hän luuli tamman tajuavan melkein kaikkea niitä hän sille sanoi, rohkenipa tätä luuloansa puolustaakin, vaikka Lauri oli sitä ankarasti moittinut muka halventavaksi ihmisen Jumalalta saamaa paremmuutta eläinten edellä. Yleensä mestari oli halukas omistuttamaan talonsa elukoille, poislukien sentään muutamia, melkoisen määrän älyä ja tunnetta. Gormista hän puhui ikäänkuin nerosta ja kutsui sitä uskolliseksi ystäväkseen. Tallijäärä kyllä hänestä oli typerä. Mutta kottaraisista ja pajukertuista, jotka asuskelivat hänen holhokkipuissaan pihamaalla, ja pääskysistä ja västäräkeistä, jotka oleksivat järviaitan katolla ja joita kaikkia hän melkein luki sukulaisikseen, näistä hän tiesi kertoa kummia juttuja, sillä hän oli lapsesta asti noiden lintujen eloa ja oloa katsellut. Näillä kertomuksillaan hän nyt enää kuitenkin vain huvitteli Margitia, sillä esittämällä niitä Laurille olisi hän vain tuottanut itselleen ikäviä luentoja tältä, ja mitä hänen vaimoonsa tuli, niin tämän harrastukset ja mielipiteet olivat kaikessa, paitsi emännän askareissa, tuon rakkaan pojan määrättävinä. Mitä poika moitti tai ei viitsinyt kuulla, sitä ei äitikään hyväksynyt.

Laurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että äiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän noudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut sitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan yksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä kaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa, tarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka lahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta rouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen katolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä rippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan paavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset uskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma säädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta rouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä miesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin, yhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja ja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin syytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut uskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä eikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä asiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä kävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan entistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä menettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä rukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän rukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä luopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti häntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään lausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan kysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat tointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän erehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä, ei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli Margareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien, joissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita synninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi franciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi paavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi ja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi miehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä rakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä Margareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti hukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä moisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt — ja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen se vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut luoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin lausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa vastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä, jotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2) sitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä tästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin paheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen kirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta mitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne kristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät, sekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin; 4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka luonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja itsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja, joilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen kuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista jumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen eri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se hänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se auktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon, ettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin huolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä lohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin hän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri omassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.

Jos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän täydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen tulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän joka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen vääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja pistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos toisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella eläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa, isäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla oli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt (ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli asioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka suosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli sellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen helvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa kuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin. Mitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista vastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen olleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli kiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja siveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin mielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.

Laurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan selvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä. Missä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka on Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa ole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla selittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita toisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis hengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen vaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty: Athanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa lähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian todisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden testamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin ylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja perkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton menestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee väitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja evankeliumin miekalla.

Lauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen logiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti kätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan näköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan rouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun erehtymätön selittäjä.

Margareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan silmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka vakuutti: "Luther on erehtymätön!" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon ja nosti hänen huulilleen vastakaijun: "Luther on erehtymätön".

Laurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat olisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään vaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän arveli tahtovansakin niin tehdä:

Tästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän suotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain väittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein pitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan sepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä koetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun varalle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat virhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat, arveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin syllogismi cornuti ("sarvipäätelmiä"), joissa vastustajain valittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi nahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan ollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita joka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta lahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja hänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä kömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi täydellä isännänvallalla.

Keksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja, tunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta sitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra Svenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä iloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian kartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies, mutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä asioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi hän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä että tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli Sven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan kanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän itsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa, kilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen säkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa paraiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa Arville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri luki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä mitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin tavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan jossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti, että Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä saadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä löytyvään substantiiviin, niinkuin esim. rapti Ganymedis honores; arveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa rapti kuuluvan Ganymedis sanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan honores sanaan, ja hän jankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.

Svante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset ajatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante ollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut Pragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja loihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta sielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia että luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka kanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran vastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante tohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista, Erasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja tiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui keskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa petturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti löytymän luettavina tämän kirjassa Enchiridion militis christiani [Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin mainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin kuin hän oli sen maininnut.

— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.

— En, enkä aijo koskaan lukea mitään sen miehen kirjottamaa, mutta sitaatti on oikea, sillä olen saanut sen luotettavasta lähteestä — samalta oppineelta kirjottajalta, joka tietää kirkkoisäin järjestänsä julistaneen helvetinrankaisut ijänkaikkisiksi.

— Se on varmaankin epäluotettava lähde, koskapa useat kirkkoisät eivät usko niitä ikuisiksi.

— Niin, Origines ja semmoiset, mutta ne eivät ole kirkkoisiä, vaan vääräoppisia, kerettiläisiä.

— Entäs sitte Gregorius Nyssalainen? Sanoohan tämä, että Jumalan tuomio ei tarkota kidutusta, vaan ensiksi hyvän erottamista pahasta, joka ei voi tapahtua kivutta, ja sitten pahan täydellistä hävittämistä.

— Sitä minä en usko hänen sanoneen, mutta jos hän sen on sanonut, on hän kerettiläinen.

— Ovatko Gregorius Naziansilainen ja Theodorus Mopsuestialainen myöskin kerettiläisiä?

— Ovat, jos mitään semmoista väittävät.

— Onko Hieronymuskin kerettiläinen? Hän sanoo, kun ikuisia helvetinrankaisuja saarnataan, sitä tehtävän kasvatusta silmällä pitäen, huomaathan: kasvatusta, ja semmoisia varten, joita tarvitsee pelottaa syntiä tekemästä.

— Sitä hän ei ole koskaan sanonut

— Oletteko Hieronymusta lukenut?

— En, mutta tiedän sen sittenkin.

— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat… quibus timor utilis est, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant [= joille pelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä tekemästä].

— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen teoksiaan, Lauri arveli.

Tähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun nähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja kaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.

Lauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat sellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän lisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.

— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa väitettä; saatte lainata minulta hänen De civitate Dei kirjansa, jossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu vakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi saatavissa.

— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.

— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.

— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.

Svante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen sananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten välistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan, voitonriemun loisto kasvoissaan.

IX.

GUDMUND MESTARIN ILTAVAHTIKÄVELY.

Gudmund mestarin varhaisimpia lapsuuden muistoja oli erään lyhdyn valo, joka pimeinä iltoina liikkui ovelta ovelle pitkin avaraa talontilaa. Vanhan puurakennuksen pihanpuolisessa päädyssä oli yksi akkunoista lastenkamarin, ja kun poikanen makasi siellä vuoteellaan, oli hänestä hauskaa, ennenkuin uneen uinahti, silmin seurata lyhdyn valon vaellusta, sen katoamista ja näkyviin palaamista. Lyhdynkantaja oli hänen isänsä, joka omalta isältään oli perinyt tavan aina iltaisin ennen makuulle menoa katsoa, että kaikki talossa oli paikallaan. Oli sää mikä hyvänsä, joko myrsky vinkui Vetteriltä ja sataa solisi virtanaan, tai kuutamo valoi hopeitansa lumiselle pihamaalle — harvoin tai ei koskaan lyhdynvalo jäänyt ilmestymättä. Pojan mielikuvitus katsoi tätä hänen iltarukoukseensa kuuluvaksi, näki siinä maallisen merkin, jolla taivaallinen isä ilmaisi valvovansa maailmansa ja lastensa parasta. Ja tähän taas liittyi armaan äidin muisto, jonka kuolo korjasi pojan ollessa kuuden vuoden ijässä, mutta jonka kasvot, vartalon, äänen ja arkipuvun hän oli muistavinaan tai todella muistikin; ja äidin kuvaa, semmoisena kuin se hänen mielessään häämötti, hän ei koskaan jättänyt panematta piirustelmiinsa, johonkin sopivaan kohtaan, viimeiseksi siihen maalaukseen, joka esitti kirkastusta Taborilla. Vuoren juurelle oli hän esittänyt ryhmän polvillaan rukoilevia henkilöitä, joiden kasvojen piirteet olivat hänelle rakkaita: näiden joukossa nähtiin Margareeta rouva, Margit, Svante tohtori harppuineen, pikku Gunnar, Arvi Niilonpoika, kirkkoherra Sven ja esimunkki. Mathias, joka viimeksimainittu oli oivallisin rukoilijanmalli, mitä saattoi haluta. Isällistä oikeudentuntoa noudattaakseen pani hän ryhmän sekaan myös erään ihmisolion, jonka piti oleman Lauri, mutta oli niin kaunistettu ja ihannoitu Lauri, ettei häntä enää tuntenutkaan.

Tietty asia oli, ettei Gudmund mestari luopuisi peritystä talonsa iltatarkastuksen tavasta. Sitä toimitettiin kuitenkin nykyään oloissa, jotka entisiin verraten olivat joinkin määrin muuttuneet; sillä vaikka Lauri pahottelikin sitä, miten mestarin muinaismuistot muka estivät kaikkia korjauksia ja parannuksia, oli asianlaita kuitenkin se, että tämmöisiä tehtiin paljon, jos kohta kaikkea vanhaa mikäli mahdollista säästellen ja hellin käsin muutellen, ja että uusia korjauksia ja parannuksia tuumittiin. Yksi noista talonkorjauksista muutti iltatarkastuksen luonteen. Kaikki huoneet tontin itäpuolella oli näet keskenään yhdistetty, toisin paikoin katetuilla käytävillä, jotka johtivat seinästä seinään tai parvesta parveen, toisin paikoin myöskin pienillä laskusilloilla, niissä mestari pelkäsi valkeanvaaraa syntyvän kiintonaisista liitinlaitteista. Mestari saattoi siis lyhtyineen kävellä melkein kauttaaltaan katosalla aina järviaitalle asti. Viime kuukausina oli Margit tässä toimessa aina seurannut hänen mukanaan. Hän ja Margit toimittivat iltakierron. Margareeta rouva salli sen. Kun hänellä oli Laurinsa, näytti hänestä kohtuulliselta että mestarilla oli Margitinsa, vaikka asialla kyllä Laurin mielestä oli arveluttavat puolensa ja hän oli päättänyt Wittenbergistä palattuaan kieltää Margitia seuraamasta isäänsä noilla iltakiertokävelyillä, jos niitä silloin vielä jatkuisi. Lauri oli saanut päähänsä, että isän vaikutus tyttöön ei ollut terveellistä laatua. Isänsä syyksi luki hän, tietysti välillisesti, että Margit ei osottanut veljelleen, lain ennalta määräämälle holhojalleen ja naittajalleen, velvollista nöyryyttä ja kunnioitusta. Milloin hän ei kohdellut veljeään välinpitämättömästi, saattoi hän kapinoidakin. Saattoipa puraista, kynsiä ja potkia, kun veli käsivoimin koki käyttää valtaansa, ja tätä hän vielä välisti koettikin kun ei isä tai äiti nähnyt. Hän sanoi pirun riivaavan tytön tenavaa, silloin kun hän, Lauri, kasvattaakseen häntä kristilliseen naisellisuuteen nipisteli ja tukisteli ja löi häntä korville.

Kiertokävely alotettiin puukartanosta, tuosta ikäkulusta, jonka kilpimerkkinä loisti Vidrik Valandinpojan kuva. Sen alikerrassa oli iso perhesali huonekaluineen isän ja isoisän ajoilta sekä merkillisille seinämaalauksilleen, joissa oli kuvattuina niitä näitä Tidrik kuninkaan, kääpiöseppä Albrianin ja Vidrik sankarin seikkailuja. Salia — "isien salia", kuten Gudmund sitä nimitti — käytettiin erittäin niihin sukujuhliin, joita mestari vietti kahdesti vuodessa ja joissa puhujanvirkaa toimitti Pietari Maunonpoika, ennenkuin hän siirtyi piispaksi toiseen hiippakuntaan, ja senjälkeen Niilo Arvinpoika, sillä mestari itse ei rohjennut maljapuheita pitää, sen koommin kun hän kerran pyhän Kertun seurassa, jonka kunniajäsen hän oli, juhlaa vietettäissä oli heti puheensa alussa sekaantunut sanoihinsa eikä sen pitemmälle päässyt. Yläkerrassa oli entinen lastenkamari, jääneenä melkein samaan asuun mikä sillä oli mestarin piennä läsnä ollessa; lisää oli sinne vain tullut alttarimainen esine, jonka ääressä mestari aina sunnuntaisin rukoili esi-isäinsä ja vanhempi-vainajainsa sielujen edestä. Oli siellä myös kokoelma kirjoja. Mestarilla oli niitä ruotsin, tanskan ja saksan kielisiä, sisällykseltään historiallisia, taloudellisia, runollisia tai hartaudellisia ja hän oli kaikki kirjansa lukenutkin. Eri vihkoon oli hän kauniisti kirjotettuina koonnut ne runot, jotka Svante tohtori siihen asti oli Margitille laulanut. Tämä käsikirjotus oli hänelle kallis. Hän aikoi koristella sitä pienoismaalauksilla.

Puukartanosta pääsi portaita myöten muurattuun käytävään, joka suoraa tietä pihan alatse yhdisti tämän talon tiilitaloon. Molemmin puolin käytävää oli ovia kellariholveihin, joissa olutta, kotipanoista tai Saksasta saatua, säilytettiin astioissa, jotka tuottivat tynnyrintekijäammatille kunniaa. Oli siellä viinejäkin, noita kaupassa yleisemmin tavattavia lajeja, tarjona juhlatiloja varten tai ystävysten yhtyessä. Tiilitalon vahvoista seinistä aukeni sarja hauskoja ikkuna-aukkoja, järjesteltyinä melkein samaan tapaan, kuin nähdään Hugo van der Goes'in maalauksissa. Tästä kulki vartia ohitse lähemmin katsastamatta. Seurasi sitten silmättäväksi yhtä perää nämä: vaatekamari jykevine kaappeineen ja kirstuineen; huonekalusäiliö, sen vanhat ja uudet hopeiset ja tinaiset pöytäastiat, sen kolpakot, sarkat ja pokaalit, joita oli monenmuotoisia, eri ajoilta ja eri maista; ruoka-aitta, juomanpano-kota, leivintupa, varastohuone, edelleen muuan kurkihirsitupa lakkoineen parvineen, sitten maalarimaja, joka oli mestarin mieluisin olinpaikka, sekä sen vieressä savupirtti, pesä permannossa, repijänä katossa. Vartiain tie kulki ylös ja alas portaita ja tikkaita, milloin maakerrosten läpi, missä ainoastaan lyhdyn valjakka liekki näytti tietä, milloin tilavain ullakkojen läpi, joiden räystäsaukoista hämärtävä valo häämötti sisään ja eri vivahduksin ohenteli pimeätä, milloin silloille ja solaparville, joiden pylvästen välistä paikoittain pilkisti taivasta tähtinensä. Kauniintansa kävely tarjosi kuutamolla. Kamalaa se oli ja kuitenkin se Margitia houkutteli, silloin kun myrsky riehui ja Vetterin aaltojen hurjasti ärjyvä ja samassa kuitenkin tahtimääräinen pauhina sekaantui viimojen vinkunaan ja suhinaan, niiden puhaltaissa tiilipaanujen, katonkaarien ja ruoderistikkojen välitse. Jönköpingissä uskottiin yleisesti, että Gudmundin talon alalla asusteli ja oli jo vuosisatoja asustellut haltioita, jotka toivat taloon rikkautta. Samaa uskoi talon oma väki. Jopa Fabbekin, vaikka hän pohjaltaan oli epäilijä, monasti ja varsinkin raastuvankellarissa tai sällimajatalossa ryypiskeltyään, vakuutti nähneensä tonttuäijän punahiipan ja kumman kurttunaaman kurkistavan jostain nurkasta tai aukosta. Kyllä Margitkin, vieläpä itse mestarikin, luulivat nähneensä jotain sentapaista vilahtavan milloin mistäkin kolosta tai sopesta tai ylhäältä kattomalkojen takaa. Mestari arveli tonttujen olevan ystävällisiä ja Jumalalle mieleisiä olentoja, jotka muuttuvat enkeleiksi sittenkun ovat lakanneet talonpuuhistaan täällä maan päällä, joihin heitä viehättää erinäinen luonteentaipumus. Lauri sitävastoin luuli niitä jonkinlaisiksi piruiksi ja oli kehunut Fabbelle aikovansa manata ne menemään talosta, sittenkun olisi papiksi vihitty ja saanut oikeuden ja vallan toimittaa pahanhengen-manausta. Fabbe arveli ettei Lauri tarvinnut papiksi vihkimystä karkottaakseen lempoja kotoaan; olipa hänessä muka muutenkin miestä niitä kiristämään.

Iltavahtikävelyyn saattoi kulua hyvä puolitunti jopa enempikin, sillä mestari malttoi harvoin olla istahtamatta missä näki mukavan istumasijan. Siinä hän kietoi käsivartensa Margitin vyötärölle ja jutteli kauniin tarinan, ihmeellisen sadun, tai soman seikkailun, taikka jonkun elämänsä kokemuksen, tai mitä oli kirjoista lukenut. Nämä olivat isälle ja tyttärelle onnellisia hetkiä. Jos taivas oli tähdessä, pysähtyivät he lakkaparvelle ja mestari näytti sormellaan tähtisikermiä ja kertoili niistäkin tarinoita. Tänä iltana joutui hän astrologian alalle.

"Tähdet ihmistä ohjaavat, Jumal' tähtiä ohjaa."

Mestari lausui tämän säkeen ja sanoi, että jos tähtien asema lapsen syntyessä vaikuttaa jotain sen kohtaloihin, on se siitä syystä, että kaikki esineet ja asiat tässä maailmassa ovat keskinäissuhteessa ja vaikuttavat toisiinsa. Mutta ihmisen kohtalot eivät suinkaan ole tähtien määrättävissä, vaan ainoastaan ne olosuhteet, joissa hänen on taisteltava, kärsittävä ja pyrittävä Jumalan valtakuntaan evankeliumin ohjeitten mukaan ja käyttämällä sitä määrää tahdon vapautta, minkä hän on saanut. Ihminen on töistään vastuunalainen.

Tämän lausui mestari sivumennen, täytettyään sormellaan erästä kaunista tähteä, jonka hän sanoi olevan kiertotähden, Jupiter nimisen, ja jonka arveltiin olevan lempeimmän ja onnea tuottavimman kaikista kiertotähdistä. Kauvemmin viivyttiin tällä erää vasta tiilimajassa. Tämä oli salvettu tavattoman paksuista hirsistä ja luultiin sen olevan Jönköpingin kaikkein vanhimman rakennuksen. Nyt siinä säilytettiin aseita. Tähtien valossa, joka pilkisti lakeisesta, ja lyhdyn liekissä välähteli himmeästi heijastaen jousipyssyn nuolia kimputtain, ruusunmuotoon asetettuja kannuksia, veitsiä ja tikareita, suoria miekkoja ja lainemaisia flambergi-säiliä, kahvat sveitsiläistä tai saksalaista tekoa, pistimiä ja piilukeihäitä, vanhoja basinetteja, siroja bourgignot-kypäriä, maljamaisia sotalakkeja kummannäköisine silmikkoineen, ryntökypäriä, hevosten kuve-, kaula- ja otsavaruksia, säärisuojuksia, käsivarsivaruksia, rautakäsineitä, nahkasiteisiä rengashaarniskoita, jommoisia vanhemmat miehet vielä käyttivät Gudmund mestarin isän aikana, panssaripaitoja, erilaisia rautalevyhaarniskoja, koko- ja puolirävättejä aina uusimpaan sotisovan muotoon, maksimilianiseen asti, joita kaksi täydellistä kappalta, äsken pajasta lähtenyttä, riippui siellä odottaen tilaajiansa noutamaan itseään. Gudmund mestarin haarniskat olivat maan mainiot Hän oli kolme vuotta ollut työssä Kollmanin luona Augsburgissa.

Mestari istahti isolle kiuvaskivelle, joka luultavasti oli vuosisatoja siinä paikassa ollut, ja otti tyttärensä polvelleen. Lyhdyn oli hän pannut viereensä. Vetäen pesän yli riippuvasta vitjasta, joka oli myöhempänä aikana tuohon pantu, siirsi hän syrjään reppänän luukun, joka sekin oli myöhemmän aikuinen, niin että useampia tähtiä pilkisti aukosta alas heihin.

— Margit, hän lausui, sanotaan että tämä huone on pakanallisten esi-isäimme laatima. Missä he ovat nyt? Eläissään he eivät koskaan kuulleet herrasta Jesuksesta puhuttavan. Olisikohan heitä tästä tahattomasta tietämättömyydestä tuomittu tuskiin, jotka kestävät ijankaikkisesti? Ei suinkaan, Margit! On elänyt pakanoita, jotka, vaikkei heillä ollut lakia ulkonaisessa muodossa, kuitenkin tekivät mitä laki käski, sentähden että Jumala — huomaa se: Jumala itse — oli kirjottanut lakinsa heidän sydämiinsä ja omiintuntoihinsa. Tätä pyhää sydämen ja omantunnon-kirjotusta ei ole helvettiin heitetty siellä palamaan. Ei, tyttäreni, nämä pakanat ovat siellä, missä kaikki ikimenneet sukukunnat, kaikki lapset, vieläpä kastamattomatkin, ovat, ja minne me itsekin vielä kootaan: he ovat tuonelassa, sen paratiisissa tai sen vankilassa, aina kuinka kunkin sieluntila ja ijäinen hyöty vaatii. Autuus tässä paratiisissa ei ole ylintä autuutta, Margit, sillä siihen sekottuu kaihoa ja ikävöimistä, samoinkuin sitä sekaantuu muutamain sielujen, kenties kaikkienkin, mutta ainakin minun sieluni maalliseen onneen. Tuon paratiisin valo ei myöskään ole se ääretön, joka taivaassa loistaa, vaan siihenkin on ikäänkuin kaihoa ja ikävöimistä sekottunut. Sen vertauskuvana on ehkä tähtien kirkkaus tuolla ylhäällä. Tuo ikävöiminen ei ole toivotonta, siitä asti kuin ne, jotka siellä istuivat, saivat nähdä suuren valkeuden. Se valo säteili ihmisen pojan otsalta, joka saapui sinne alas kuolon synkkää polkua ja julisti kaikille siellä olijoille lunastusta. Hän julisti sitä kaikille, Margit kulta, eikä ainoastaan paratiisissa olijoille, vaan vankilankin asukkaille, ja jos oikein tunnen hänen sydämensä laadun, lienee hänellä ollut lohdullisimmat ja suloisimmat sanansa sanottavina juuri niille, jotka näitä kipeimmin kaipasivat, vankilan asujamille. Kun Kristus, elämämme, jälleen ilmestyy, silloin he kaikki hänen kanssansa jälleen ilmestyvät kunnian kirkkaudessa. Hän on itse sanonut, että kristitty väärintekijä on kärsivä kovemman rangaistuksen kuin pakanallinen väärintekijä. "Se palvelija joka tiesi Herransa tahdon, eikä tehnyt sitä, pitää monella lyömällä rangaistaman. Ja se joka ei sitä tiennyt, mutta teki rangaistavia, pitää harvoilla lyömillä rangaistaman." Ylistetty olkoon Jumala, joka on ankaruudessaan oikea, armollinen ja sangen laupias.

Mestari nousi seisaalle ja kävelyä jatkettiin, kunnes oli ehditty järviaittaan. Siellä oli luukku auki laiturille päin. Mestari tahtoi vilkaista järvelle, mutta kuuli ääniä laiturilta ja vetäytyi heti takaisin, koska hänestä oli rumaa asianomaisen tietämättä kuunnella sanoja, jotka ehkä lausuttiin luottamuksen nojassa.

X.

KASTEEN UUDISTAJAT.

Laiturilla puhelijat olivat Gudmundin työnjohtaja Aadam Klase ja eräs Jönköpingiin hiljan tullut saksalainen rihkamoitsija ja kirjakauppias, jonka nimi oli Knipperdolling. Ainoastaan yksinäisiä sanoja oli Gudmund mestari saattanut erottaa. Enimmästään he kuiskasivat istuessaan siinä rahilla järviaitan seinustalla. Knipperdolling oli nuori mies, kaunis ja sorjavartaloinen. Hänellä oli kasvojen sävyssä, jollei piirteissäkään, vähän tuon ruotsalaisen sepänsällin näköä, joka kuitenkin oli keski-ikäinen mies.

— Lienee kai jo aika lähteä liikkeelle? kysyi Knipperdolling.

— Ei vielä, vastasi Klase. Kokouspaikka koivistossa Munkkijärven töyryllä ei ole etäällä täältä; mutta me menemme sinne eri polkuja, välttääksemme ihmisten huomiota. Pari kymmenkunta uskovaisia, kas siinä se piskuinen lauma, joka halajaa kuulla sinulta lohdutuksen ja vahvistuksen sanoja. Sinä puhut ruotsia ihmeen hyvin. Missä sitä olet oppinut?

— Lybekissä ja muissa Itämerensatamissa. Olen tuntenut jonkun voiman vetävän itseäni tänne pohjoismaille teidän tykönne. Teidän maassanne on pienet kaupungit, joissa ei ole suuria tuloksia toivottavissa, ellei Tukholmassa; mutta täällä ovat talonpojat vapaat, tottuneet aseita käyttämään ja halukkaat kuulemaan, mitä sanomia näinä aikoina julistetaan. Olen nähnyt unta että pohjolasta on saapuva kristikunnan suuri pelastaja, eikä se uni ole tyhjä, koska myös Israelin profeetat ovat samaa unta nähneet. Minä uskon, niin, sisällinen ilmestys vielä enemmän kuin ulkonainen varmistuttaa minua siitä, että Ruotsin metsien helmasta on se mies astuva ilmi, joka hävittää Antikristuksen ja perustaa Messiaan valtakunnan. Niinkuin sen sinulle sanoin: siitä aijon tänä iltana puhtia ystävillesi. Apostoleita on lähetettävä ilmottamaan samaa salaisuutta teidän maaväestöllenne ja kastamaan niitä, jotka sydämiinsä suovat sijaa pyhälle tulelle, asiamme marttiiroiksi ja voitonsankareiksi.

— Entäs jos alkaisimme Slattesta! Se mies voi nostaa liikkeelle puolet
Smoolantia, jos tahtoo. Mutta hänen uskostaan en tiedä mitään sanoa.
Toiset sanovat häntä selväksi pakanaksi. Ehkä sinä, jolla on sujuva
kieli vallassasi, etsisit hänet käsille?

— Minun on ensin mentävä Tukholmaan, jossa olemme sopineet yhtyäksemme minä ja Kristuksen hurskain palvelija, turkkuri Melchior Hoffman. Jahka ensin saamme pääkaupungin haltuumme, niin työmme maaseuduilla, joka on tärkeintä, sujunee helpommin. Lieneeköhän Lutherilla paljokin liittolaisia näillä tienoin?

— Puolinaisia on hänellä niitä kyllä koko joukko. Mutta semmoisia, jotka tahtovat panna verensä ja varansa alttiiksi hänen oppinsa eteen, niitä ei varmaankaan monta ole.

— Minä vihaan Martti Lutheria, tuota köyhien ja sorrettujen pyöveliä, sanoi Knipperdolling. Hän nousi seisaalle, puristi nyrkkiään ja hänen silmänsä sälähtivät puoli pimeässä. — Sinä tiedät, Klase, että useimmat talonpojat tuossa pyhän nimellisessä, mutta perin epäpyhässä rooman-valtakunnassa, se on minun isänmaassani, ovat perinnäisen maaorjuuden alaisia; mutta sitä et varmaankaan tiedä, miten heidän isäntänsä ovat heitä kohdelleet ja yhä kohtelevat. Kauhean ilkeästi. En rupea sitä kertomaan, sillä ajatellessani että nämä isäntäherrat kuitenkin itselleen anastavat kristityn nimen, tekee mieleni itkeä raivosta. Ja noita ilkitöitä tehdään munkkien ja pappien nähden, jotka herkuttelevat heidän pöydissään ja juovat heidän maljoistaan, eivätkä nuo siitä välitä että ihmiset evankeliumin opin mukaan ovat veljeksiä ja sisaruksia, että Kristus on meidät kaikki verellään ostanut vapaiksi, että se valtakunta, jossa mahtavat ovat käskijöinä ja suuret väkivallan tekijöinä, on perkeleen valtikan alla; mutta että tuommoinen meno ei kelpaa siinä valtakunnassa, jonka Jumalan poika on meidän keskellemme perustanut ja jossa olemme veljesvelvollisuuksilla toisiimme liittyneet. Alkoi soida sanoja evankeliumin vapaudesta. Ne tulivat Lutherin ja hänen puolellaan olevien suusta; ne kaikuivat orjien kuuluviin, noiden Kristuksen pyhän ruumiin hengellisesti köyhäin ja ruumiillisesti runneltujen jäsenten kuuluviin, ja virittävät toivon heidän sydämiinsä. Tiedätkös, mitä he pyysivät nylkijöiltään ja verensä imijöiltä? Niin peräti vähän siitä mitä heidän kristityn oikeudella oli saatava, että titaanien olisi pitänyt ihmetellä. Luther itse myönsi heidän pyyntönsä oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja hän kehotti herroja siihen suostumaan. Kenen olisi ollut helpompi kuin hänen ymmärtää, että moiset kehotukset ovat tuiki turhia, etenkin kun niiden perässä pauhaa nuhdesaarna noille nöyrästi anoville orjille? Ja sittenpä samainen Luther poloisten ihmisparkojen päälle usutti nuo haarniskoidut verikoirat luvaten näille taivaan palkinnoksi verenvuodatuksesta. "Ken teidän puolellanne kaatuu", hän kirjotti, "on oikea marttiira Jumalan silmissä; ken talonpoikien puolella kaatuu, on helvetinkekäle." Niin, sanoipa hän, että ruhtinas voipi vuodattamalla sotivain orjien verta paremmin ansaita autuuden kuin muut voivat sitä rukouksillaan.

— Sepä hirmuista! sanoi Klase. Ehkäpä Luther tahtoi terottaa sorrettujen saksalaisten veljieni mieliin, että pahaa ei pidä vastustaa väkivallalla, vaan voittaa paha hyvällä.

— Sitä hän tahtoi, mutta hän ei tahtonut sortajille samaa oppia saarnata. Näitä hän suojaa esivallan verholla ja vaatii ehdotonta kuuliaisuutta heille, vaikkei hän itse taivu tottelemaan hengellistä esivaltaansa paavia ja maailmallista esivaltaansa keisaria. Kun Reinicke Fuchs saarnaa hanhille, varottaa hän niitä aina pahaa vastustamasta. Klase, pidä ammattiasi arvossa! Sinä olet aseseppä, ja aseita tähän aikaan tarvitaan. Pahaa tulee hyvällä voittaa, missä siitä on vähäkään mahdollisuuden toivoa. Mutta tässä on mahdottomuus ilmi selvänä emmekä siis saa unohtaa että Kristuskin on miekasta ennustanut ja on itse ruoskaa käyttänyt. Elkäämme unohtako, kuinka Herran ja Gideonin miekka helähti. Luemmehan raamatussa, miten Jumala käskee taivaan lintujen syödä pahain ruhtinasten lihaa ja kedon eläimiä juomaan tirannien verta.

Knipperdolling istausi jälleen.

— Oletko ajatellut, jatkoi hän, että meille kasteenuudistajille on ehkä käyvä samoin kuin kävi Saksan maaorjille?

— Minä toivon, että meidän pyrintömme pääsee voitolle.

— Ihan varmaan… mutta koska? Me emme tiedä sitä, mutta meidän tulee olla valmiit kaikkea kohtaamaan mikä tulleekin. Me olemme enimmästä päästä käsityöläisiä ja köyhää väkeä eikä meillä ole monta haarniskaa eikä hevosta asettaa noiden toisten lippukuntia vastaan. Onhan mahdollista, että mekin vielä elävin silmin näemme voiton päivän, mutta mahdollista sekin, että voitto vielä viipyy sata, kaksisataa, ehkä montakin sataa vuotta. Jähtyykö intosi niin pitkää viipymystä ajatellessasi?

— Ei suinkaan, vastasi Klase. Päinvastoin aavistan minä iloiten, että meidänkin seurastamme karttuu monta marttiiraa lisäämään niiden pyhäin laumaa, jotka viidettä sinettiä auki murrettaissa huutavat korkealla äänellä: "Kuinka kauvan sinä, pyhä ja totinen Herra, viivyt tuomitsemasta ja vaatimasta vertamme niiltä, jotka maan päällä asuvat?" Onhan heitä ja meitä käsketty kärsivällisesti odottamaan, kunnes veritodistajain luku tulee täydeksi. Vähemminhän me oikeastaan taistelemme omaksi hyväksemme kuin jälkeentulevaisten hyväksi pyhän kristikunnan helmassa.

— Hyvin puhuttu. Mutta kuinka kauan meidän liekään vielä voiton juhlaa odotettava, sen vain tiedämme, että rankaisu ei enää montakaan aikaa viivy kohtaamasta häntä, joka poloiset veljensä petti. Se tähti, niissä hän olisi saattanut voittaa, oli rasitettujen tähti. Sen hän on sotkenut vereen, polkenut jalkainsa alle. Siitäpä syystä hän ei pääse Rooman kirkosta voitolle. Jos hän onnistuu rakentamaan seurakunnan, kutistuu tämä — sen minä ennustan — kääpiöksi, joka koko elinikänsä on kuolon kammolla katsova Rooman jättiläistä ja alati on kaipaava sen lähteen virvottavaa vettä, jota vartioi se enkeli, jonka nimi on Vanhurskaus, ja se enkeli, jonka nimi on Sääliväisyys sorrettuja kohtaan.

XI.

SEURA "SUORAAN SYDÄMESTÄ".

— Hyvä ystäväni, sanoi kirkkoherra Sven rouva Margareetalle, minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Jos Lauri aikoo tulla siihen iltaseuraan, johon Gudmund mestari tänään on kutsunut pienen akatemiansa, saa hän istua minun paikalleni, sillä kyllä minä sen jätän avoimeksi hänelle.

— Minä en käsitä, vastasi rouva, kuinka Laurin oma opettaja saattaa puhua noin. Mutta kyllä Lauri pysyy erillään teidän seurastanne eikä tunkeudu sinne, missä häntä ei suopein silmin katsota.

— Se on helppo käsittää, vastasi Sven herra; seuran ensi sääntö määrää sille toimeksi keveitä, huolettomasti hyöriviä ajatusleikkilöitä, mutta ei kiistoja. Se on ottanut nimekseen "Suoraan sydämestä", koska ainakin siellä, ellei muualla maailmassa, pitää saaman lausua mielensä vapaasti ja arastelematta, joutumatta kinaan ja toraan. Nyt ymmärrätte, miksi seura lakkaa olemasta, jos Lauri suvaitsee valita itsensä siihen jäseneksi.

— Kyllähän Lauri on kovin vakava mieleltään ja harras ohjaamaan muiden ajatuksia harhateiltä oikeaan. Hetken aikaa sitten lähti hän veneessä soutamaan Kortebohon. Hän otti mukaansa raamatun ja muita kirjoja eikä palaa ennen huomista, niin ettei hänestä ole seurallenne haittaa. Lähden minäkin sinne illalla. Mutta olen huolehtinut kaikki teille entiseen tapaan laitettavaksi.

— Kiitos, Margareeta rouva. Kyllä sitten kaikki on hauskasti laitettuna, sen tiedän.

Gudmund mestari istui kellarissa ja laski juomaa. Mitä tapin takana parasta oli, sitä kumminkin tarjottiin vieraille noina kokousiltoina, jotka olivat hänelle juhlahetkiä. Jäseniä ei seurassa ollut useampia kuin neljä: Svante tohtori, kirkkoherra Sven, esimunkki Mathias ja hän itse. Kokouksia pidettiin harvoin, paitsi niinä aikoina jolloin Svante oli saapuvilla. Silloin niitä oli vuorotellen mestarin kotona ja harpunsoittaja tohtorin luona Talavidissa. Oli sää ja keli kuinka huono tahansa: kun Svante oli pyytänyt seuran luoksensa majataloon, silloin nähtiin kirkkoherran, esimunkin ja asesepän hevosella tai jalkaisin pyrkivän Länsi-ahteita ylös ja suistavan pihaan tuosta Fabbelle niin muistettavasta veräjästä.

Gudmund mestari istui nyt yksin aamiensa keskellä kellarissa ja hyräili hilpeästi jotain sanatonta säveltä. Muuten Fabbe tavallisesti oli hänen apunansa juomaa laskemassa ja silloin apuri lauleli tilaisuuteen sopivia loiluja, tämmöisiä kuin

On pakanan pesä tää kellari, tuon nimi on Muskatelli; hän on mehevä, rehevä, pullollaan, ja loikoo, tynnyri takkinaan. Muut hyvät saakoon pakana tuo, vesikastetta vain en hälle suo. Sen munkkikin Muskatellista ties: se kastamatta on kelpo mies; ei kristityksi hän kelvata vois, ihan kelvoton anabaptistina[2] ois.

[2] Kasteentoistaja.

Svante tohtori saapui vähän aikaisemmin kuin kokous oli aljettava, kohta sen perästä kuin Margareeta emäntä oli lähtenyt Kortebohon. Hänellä oli ollut monellaista puuhattavaa kaupungissa, ennenkuin asesepälle lähti. Olipa hän muun muassa käväissyt linnassakin ja jättänyt linnanvahtimestarille kirjeen toimitettavaksi Tukholmaan, sittekun vahtimestari itse edellisenä päivänä oli ratsain käynyt Talavidissa, tuomassa tohtorille kirjeen pääkaupungista, jonka luettuaan Svante oli Birgitille ilmottanut, että hänen taas pian oli lähdettävä harpunsoittomatkoilleen.

Nyt istui Svante tiilirakennuksen hauskassa yläsalissa laskien pilapuheita Margitin kanssa.

Tyttö istui häntä vastapäätä ja katseli häntä silmiin. Hänen mielestään tohtori oli kaunis.

— Miksei sinulla ole äitiä Gunnarille? hän kysyi.

— Hänen äitinsä on kuollut, tiedäthän sen.

— Miksei hän saa toista äitiä?

— Siksi että se äiti, kuoltuaankin, on hänen ja minun luonani. Niinkauvan kuin tunnen hänen läsnäolonsa, en voi antaa Gunnarille toista äitiä.

— Mutta Gunnar ei näe häntä, ei voi hänen kanssaan leikitellä, eikä se äiti voi häntä hoitaa.

— Sen saan minä tehdä, ja sinä ja Talavidin Birgit.

— Jos minä saisin olla hänen äitinsä?

— Taikka hänen sisarensa, tahdotko sitä?

— Kyllä, mutta mieluimmin hänen äitinsä. Veli ja sisar eivät aina ole ystäviä keskenään. Laulaisitko nyt jotain minulle?

— Mistä?

— Jotain enemmän ilotarhasta, jonne Betlehemin tähti osottaa.

— Minä en osaa sepittää semmoista laulua, jota luulen sinun haluavan, Edenin ilotarhasta. Saanen sen tehdä toiste. Mutta tahdon kuitenkin laulaa jotain siitä tai sen kajastuksesta — siitä kuinka itse erkanin sieltä.

Svante otti harpun.

Viel' Eden vihannoi — ma muistan vielä, ett' itse kerran olen ollut siellä.

— Milloin? Margit kysyi.

— Lapsena. Sattuu joskus niin että

Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen, keruubin miekan sivuu lieskaavaisen se riemutarhan vartian ohi entää, laps' siivellään, elon aamumaille lentää.

— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.

— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut sinulle vertauskuvallisista totuuksista?

— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään jonkun verran lattiaa ylempänä.

— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan käsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan päälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä hengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan maallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä, vaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden saaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin. Gunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä siellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on ihanaa!

Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat! Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat, puun oksat hehkuu kultaomenoita, ahoilla loistaa mesimansikoita.

— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun aikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa portille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:

Nyt poikani, sua kovin koitellaan, kun paratiisi sulta suljetaan; merillä myrskysäällä keinuu laivas — vaan merten takaa loistaa toinen taivas. Kai monta kovaa sattuu etehesi; jos sivaltaa sua joku korvallesi, niin käännä toinen korvas ainoastaan, tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan! Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa, jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa. Nyt, virpi, riennä tielles iloiten! Unohda itses, kuole taistellen!

— Ah Margit!

Tään neuvon sain, kun jätin riemutarhan; taas sinne mielin, mutta kuljen harhaan; Kopernikuksen maailman unhottaisin, jos Edenissä vielä olla saisin. Mut eespäin mennään, ei oo elo unta: käy eespäin ihminen ja luomakunta! Sä aattein, miekoin esteet tieltäs poista! Perillä Eden korkeampi loistaa. Unohda itses, kuole iloiten! On maailma oiva urhollisillen.

— Niin, kuten sanoin, tätä laulua en tehnyt sinua varten, Margit, ja kuitenkin sinä siihen aiheen annoit, kun sanoit tahtovasi olla Gunnarin äiti. Gunnar oleskelee vielä paratiisin valonkajastuksessa ja soisin että hän saisi siellä viipyä, niinkauvan kuin hänelle on siitä hyötyä. Mutta jos minun pian on lähdettävä matkalle — siihen maahan, josta ei enää palata — kuinkas silloin Gunnarin käy? Silloin tarvitsee hän, Margit, äidin, ja sinä, joka olet isäsi tytär ja sielultasi jotenkin tuon jalon ystäväni kaltainen, olisit ehkä paras maallinen ystävä, minkä poikani voisi saada. Sen takia minä nyt, suutelemalla sinua näin otsalle, teen sinut hengelliseksi vaimokseni ja Gunnarin hengelliseksi äidiksi, joka asia — huomaa se, Margit — ei estä sinua koko sydämelläsi antaumasta sen maallisen yljän omaksi jonka Jumala lie sinulle katsonut.

Margitin silmät säteilivät vakaamielistä onnellisuutta. Hän tarjosi Svantelle huulensa. Harpunsoittaja ei ollut sitä näkevillään, vaan painoi tytön pään poveansa vastaan. Ajatellen mihin kieltäymykseen hän oli sydämensä pakottanut, hän ei voinut olla huoahtamatta.

* * * * *

"Suoraan sydämestä" seura oli koossa. Istuntoa pidettiin nyt niinkuin ennen Gudmund mestarin tilavassa, somasti sisustetussa maalarimajassa. Maalikupposet, siveltimet ja muut maalarinkalut oli korjattu pois omaan kaappiinsa, jonka ovilautaan joku tuntematon taiteilija edelliseltä vuosisadalta oli kuvannut Luukas evankelistan paraillaan tekemässä pyhän neitsyen muotokuvaa. Toiseen isoon, runsailla veistokuvilla koristettuun kaappiin oli mestari pannut ne pergamentit, jotka hän viimeksi oli maalannut siellä ennestään säilytettyjen lisäksi. Hän oli aina ollut ujo näyttämään teoksiaan; nyt oli Lauri puheellansa "tuhrimisesta" saanut hänet kauhistumaan sitä.

Ison tammipöydän ympäri oli asetettu neljä mukavaa tuolia ja joka tuolin viereen vähäläntä pöytä, joka pöydälle komeat täysinäiset juoma-astiat ja herkullisia leivoksia, leimattuina perheen puumerkillä ja muilla korukuvioilla. Isolla pöydällä oli muutamia lehtiä, jotka Svante tohtori oli äsken tuonut ja antanut isännälle pienen palkinnon verosta, kuten hän sanoi, siitä että hän muutamia vuosia sitte, ulkomaille lähtiessään, oli puolittain kiristämällä saanut Gudmund mestarilta viisi miniatyyrikuvaa. Augsburgissa oli hän tehden vaihtokauppoja venetialaisen rihkamoitsijan kanssa saanut kuvien sijaan, kertoi hän, eräitä arvokkaita kirjoja sekä sen soman kaulakoristeen, jota Margit nyt juhlina ja sunnuntaisin piti kirkossa käydessään.

Lehtien joukossa oli puupiirros "Ilmestysraamatun neljä ratsumiestä" Albrekt Dürer'in Nürnbergissä tekemä, kaksi saman taiteilijan tekemää vaskipiirrosta "Ritari, kuolema ja perkele", sekä "Synkkämielisyys" (Melancholia), jopa vielä Gudmund mestarin ihastukseksi kolme vesimaalilla oivasti jäljennettyä kohtausta van Eyck veljesten alttarista Gentissä.

Seinillä sekä jykevän tulisijan hyllyillä ja komeroissa seisoi aseita, kaluja ja jos jonkinmoisia haavekapineita, jommoisia Gudmund mestari ilokseen katseli ja saattoi käytellä kuvaesityksiinsä, hän kun niihin huolellisesti ja vähimpiä erikoiskohtia myöten kuvaili ne esineet, joita näkyi etualalla.

Nyt oli yksi seinistä täynnä hiilipiirroksia, joissa ei näkynyt muuta kuin ympyröitä ja kiertotähden merkkejä. Ne oli Svante tohtori siihen vedellyt, saatuansa tietää että "Suoraan-sydämestä" seura halusi häneltä kuulla mihin tosisyihin Kopernikus perusti oppinsa maailmanrakennuksesta, josta maine oli tännekin levinnyt.

Täksi iltaa oli puheenjohtajaksi määrätty kirkkoherra Sven. Hän oli luonteensa ja tapansa mukaan istunut tuoliin mitä suinkin mukavimpaan asentoon, joka ei kuitenkaan estänyt hänen isokokoista, lihavahkoa tomumajaansa muhkealta näyttämästä; hänen kasvoillaan paistoi juhlallinen viihtymys, ja hilpeä iloisuus vilkkui hänen sinisistä silmistään, kun sai näin istua hyväin ystävien kesken ja olo tuntui niin hauskalta ja kodikkaalta. Papin vieressä nähtiin hänen vastakohtansa, pieni kalpea laiha esiveli Mathias harmaassa kaapussaan ja nuora vyöllä. Hän nojasi tavallisesti toista kyynäspäätänsä pöytään ja painoi toisinaan otsansa käteen. Ei hän siltä suinkaan jöröltä näyttänyt. Usein hymyili hän näissä kokouksissa, ja hänen hymynsä oli henkevää. Vastapäätä häntä istui Svante tohtori, keskikasvuinen mies, valkoverinen, ylimyksellisen hieno kasvonpiirteiltään, vartaloltaan ja ryhdiltään, ja vastapäätä puheenjohtajaa istui talon isäntä. Hän istui kumartuneena "synkkämielisyyden" kuvan ylitse ja näytti miettivältä.

Lauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt maalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli osunut "Melancholiaan". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön moukka tuon on tehdä hötöstänyt? — "Ei se ole mikään tietämätön moukka, vaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer", — "Se on tietämätön moukka, olkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se Melencolia. Tuommoisesta annetaan koulussa patukkaa." Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt vaskipiirrosta mietiskelemään.

Sven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset lauseparret, joilla istunnot avattiin: "Ylistys ja kunnia pyhälle Kolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas Aqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville mielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat Jumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle kokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan irroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden maljan!"

Sven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän taidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä meille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka sopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan vakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä kumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.

— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut enkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada tämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan ei minään muuna.

Sven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:

— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on harkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että me meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me papit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein etsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin, ymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden minä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä olenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten selittää.

— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä kaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen kuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta polvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan, jonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on polvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen pilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin ylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea symbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata sitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi kaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon minulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti…

Gudmund mestari osotti "Melancholiaa". Hän tahtoi todistaa, että tämä taideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän esitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät, tuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten yläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja muut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen ympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa nelikulmatauluakin ("tabula magica") sekä sen kuuttatoista numeroruutua

16. 3. 2. 13. 5. 10. 11. 8. 9. 6. 7. 12. 4. 15. 14. 1.

Mestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34, luettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan, tai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen numeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en ole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin kirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista ja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä oppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette, joita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin, olemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna. Neljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän hebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa Jumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä, kiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden aikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa, neljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel näki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä. Tämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä ruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna antaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen verhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee sen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle perustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on kristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät katedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä, hukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä, palamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi ja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa ja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta silloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan tulevaa ylkäänsä!

Tähän hurskaaseen toivomukseen Gudmund mestari päätti puheensa, josta Sven herra seuran puolesta kiitti. Sitte juotiin seuran suojeluspyhäin malja, ja senjälkeen malja isänmaalle, vapautetulle.

Esimunkki pyysi nyt puheenvuoroa lausuakseen toivomuksensa, että pöydällä olevain maalausten ja piirustusten lisäksi tuotaisiin se Gudmund mestarin viimeksi maalaama taulu, jossa oli esitettynä pyhä Franciskus, hänen veljeskuntansa perustaja. Sven herran ja Svante tohtorin mielestä tämä oli toteutettava toivomus, ja Gudmund mestari toteutti sen, vaikka sydän peloissaan ja posket punastuen ujoudesta.

Maalaus esitti nuorta Franciskusta, kun hän vihastuneen isänsä, rikkaan kauppiaan edessä, on riisunut vaatteensa ja lausunut olevansa vapaa käymään sitä uraa, jonka isä tahtoi häneltä sulkea. Tämä tapahtuu piispan läsnäollessa hänen palatsissaan. Sen avonaisista akkunoista näkyy maisema vesineen, vuorineen, lehtoineen, näkyy huoneryhmiä taivaan alla, jonka ilmanrannalta sekä pilvien syrjiltä kiillähtelee sitä kultausta, jota Gudmund mestari oli pergamentilleen kipsipohjalle sirotellut. Taulu loisteli selkeissä, pastamaisissa väreissään, jommoisia hän halusta viljeli. Kultavärin rinnalla ei puuttunut taivaansinistä ja purppuraa. Ihmis-olioissa oli enemmän yksinkertaisen luonnollista ja jaloa ryhtiä, kuin sitä kiihkeää elävyyttä, jota esitetty kohtaus näytti vaativan; kasvoissa tunnevireet ilmaantuivat kauniin kohtuullisina. Edemmyyttä ja likemmyyttä viivat eivät virheettömästi mukailleet, mutta katsojain mielestä niissä oli kuitenkin silmää pettävää luonnollisuutta. Ilmain eri etäisyyksien askelointa oli vain heikosti hahmoiltu; näkipä siitä kuitenkin että mestari usein oli silmännyt Vetterillä väikkyviä värivivahduksia ja niitä jäljennellyt Puut, huoneet ja nuo haavemaisiin muotoihin luodut kalliot erosivat jyrkästi taivaan taustalta, kuitenkin kauvempana sameten sakenevaan sini-ilmaan. Kokonaisenaan teos henkäili ehyttä, nuorekasta ja suloista kauneutta.

Väriloisto viehätti kolmen katselijan silmiä. Aine miellytti heitä ja kasvojen ilmeet he oivalsivat. Mutta ainoastaan yksi heistä, Svante tohtori, täydelleen ymmärsi mitä tuntematon pikkukaupungin maalari tässä oli eloon luonut. Svante ei ollut tällä puolen Alppeja vielä missään nähnyt alastonta ihmisruumista niin kaikilta puolin todellisesti ja samalla kauniisti käsitettynä. Mutta hän lausui ihmettelynsä tyynesti punnituin sanoin, koska tämmöiset arvatenkin paremmin rohkaisisivat Gudmund mestarin mieltä kuin intopuheinen ylistys.

Esimunkki sanoi: Veli Gudmund, sinun värisi voivat ilahuttaa murheellistakin, ja sinä osaat siveltimelläsi kertoella niin, että jokainen sen ymmärtää. Minä soisin, että Herra antaisi sinulle aikaa ja halua tehdä kokonaisen biblia pauperum'in, kuvaraamatun niille, jotka eivät ole oppineet lukemaan, sillä helposti ja halukkaasti he tajuaisivat sinun kuvakirjotustesi aatokset ja tarkotukset. Yhdessä seikassa olet sentään erehtynyt. Olet esittänyt Franciskuksen pojaksi. Hän oli kuitenkin tuon tapahtuessa jo nuorukainen. Mutta se erehdys ei ole sattunut yksin sinulle, sillä samoin erehtyi myöskin eräs Giottus eli Jottus niminen maalari, joka on koristanut Assisin, Paduan ja Florensin kirkkoja kuvailuksilla tämän pyhimyksen elämästä. Se nähdään viimeksi mainitun kaupungin Ristin-kirkossa. Pyhiinvaellusmatkallani kävin minä kaikkialla, missä Franciskus on toiminut, ja etsein nähtäviini kaikki kirjat ja maalaukset, joissa hänen elämänsä tapauksia oli esitettyinä. Mutta ihmeen kauniiksi olet sinä pojan kuvannut, ja siinä oikein tehnytkin, sillä aivan erinomainen kuuluu se ruumiin ihanuus olleen, jonka Franciskus laski uhriksi Herran alttarille. Minä pyydän sinua, veli, lainaamaan minulle tämän pergamentin, kun provinsiaalimme tulee luostaria tarkastamaan. Hän tajuaa taidetta ja hänen tarvitsee saada nähdä tämä.

— Veli, sanoi Gudmund mestari, minulle tapahtuu kunnia, jos luostarisi tahtoo ottaa tämän lahjaksi minulta.

— Siitä kiitän sinua. Luostarin varat ovat vähissä. Muuten olisin pyytänyt sinua parantamaan yhtä kappelimme kattomaalausta, jonka Sipillaa ja enkeleitä aika ja kosteus ovat pahoin pidelleet.

— Kai minä sen työn palkattakin teen.

— No sitte ehdottaisin jotakin, sanoi esimunkki. Ehkä antaisit tyttäresi kasvonpiirteet sille enkelille, joka kuiskaa Sipillan korvaan? Ja pikku Gunnar Svantenpojan muodon sille enkelilapselle, joka nostaa tulevaisuuden verhon hänen silmäinsä edestä.

Sven herra otti nuijan ja lausui: Seura todistaa veli Gudmundin lupauksen harmaaveljistön-kodille ja on, toivon ma, vasta todistava samallaisen lupauksen antamista kaupunginkirkollemme, neitsyt Maarian ja pyhän Nikolain kirkolle, jossa pyhän-ruumiin alttari seisoo odottaen hänen moistansa sivellintä. Ja nyt juomme maljan maalarien suojeluspyhän, Luukas evankelistan sekä seppäin suojelushaltian Vidrik Valandinpojan kunniaksi, vaikka tämän kristilliset ansiot näyttävätkin epäiltäviltä; arvattavasti oli hän sentään kunnon mies.

Malja juotiin. Svante tohtori astui nyt hiilipiirustelmiensa ääreen ja piti lupaamansa esitelmän kopernikolaisen oppijärjestelmän perusteista, jotka vielä olivat epäselviä sangen oppineillekin miehille, kosk'ei niistä mikään kirja puhunut, vaan liikkui ainoastaan — suusanallisia juttuja, levinneinä yliopistoluentojen kautta, niissä niitä kiistakannalta esitettiin.

Esitelmää kuunneltiin jännitetyllä tarkkuudella; ja Sven herra kiitteli sen selvää ajatusjohtoa. Mutta se jätti mielet alakuloisiksi ja huolestuneiksi.

— Minä en tiennyt, sanoi esimunkki, että syyt ovat niin tukevia tai — olkoon minun kannaltani sanottuna — niin vietteleviä. Kuinka niiden laita nyt lieneekään, niin en voi pelkäämättä odottaa sitä aikaa, jolloin moni ja ehkäpä selvimmät päät juuri tuon selvyyden takia tulevat suosimaan ja julistamaan tätä maailmankäsitystä ja siten syntyy sota raamatun käsitystapaa vastaan. Ja tuo sota tulee nähdäkseni käymään syviin syihin asti ja koskemaan korkeimpia uskonnon kysymyksiä, semmoisia kuin kuolevaisten pelastusta ja kuoleman kukistamista Herramme Jesuksen kautta. Tämä pelastustyö on, sanoo Paavali, yliyltäinen merkitykseltään ja käsittää itseensä sekä maanyliset että maanalaiset. Mutta jos nyt maa on kiertotähti kiertotähtien joukossa, ja jos lienee olemassa, kuten Svante veli äsken viittasi, lukemattomia aurinkokuntia, joilla myöskin on kullakin omat kiertotähtensä, niin tästäpä liiankin usea meistä johtanee sen päätelmän, että ihmisen Jesuksen kuolema tällä tähtipallolla ei saata koskea noita monia äärettömässä maailman avaruudessa asuvia kuolonalaisia sukukuntia, eipä olla niille tunnettunakaan. Minua hirvittää tämmöinen mahdollisuus, mutta lohdutan itseäni sillä tiedolla, että meidän kohtalomme on Sen käsissä, joka johtaa meitä totuuteen ja on tienä siihen.

— Tuo kopernikolainen systeemi, sanoi Sven herra, tahtoo päätäni pyörryttää. Vai ettäkö minun pitäjänkirkkoni, seurakuntani ja rakas lukukammioni ovat erään tomurakeen päällä, joka kiitää kiertelee kuin pyryssä äärettömän avaruuden keskellä! Vähemmästäkin sitä ihmisen päätä huimaa. Tähän asti istua loikoilin niin hauskasti ja mukavasti maailman keskustassa ja annoin tähtisfeerein heilua ympärilläni. Kellä on erikois-oikeus, ei mielellään anna sitä pois, enkä minä näin kalliista edusta luovu, ellei minua siihen pakoteta.

— Niin, meidän vanha maailmankäsityksemme on niin kaunis, sanoi Gudmund mestari. Se on ikäänkuin koristettu lastenkamari, jossa mielestämme olemme niin perehtyneet ja turvalliset isämme armosilmän alaisina ja hänen kaidessaan meitä välittömästi siitä empyreiasta, jonka kaarros kohoo korkealle ylitsemme ja on enkelien ja pyhien taivas. Minä en voi ajatella Herrani Jesuksen taivaaseen nousua muullaiseksi kuin nousemiseksi tästä syntisestä maastamme kunnian valtakuntaan.

— Esiveli veikkoseni, sanoi Svante tohtori, sanoohan pyhä kirja, että Isämme huoneessa on monta asuntoa. Olkoot nämä niin huimaavan etäällä toisistaan, kuin kiertotähdet ovat tuon uuden arvelun mukaan; jos ne huimaavatkin meitä pienuudessamme, niitä ne Jumalan edessä merkitsevät! Voihan kuvitella mielessään silmää, jolle miljoonat aurinkokunnat ovat kuin hiukkanen, ja saattaa kuvitella että tämän silmän omistaja kuitenkin, samoin kuin me, on vain maan mato Jumalan edessä. Mitä merkitsevät suuruus, laajuus, avaruus, etäisyys sille, joka hengellisesti katsoo? Jos ääretön maailma on vapahtajan tarvinnut — että me olemme tarvinneet ja tarvitsemme semmoisen, on varma — miksei hän olisi saanut maapalloa paikaksi siinä suorittaakseen yleistä pelastustyötään, kun se jossain oli suoritettava? Kenties tällä kiertotähdellä elääkin kaikista synnillisin sukukunta ja se on sentakia valittu olemaan kiertotähtien Golgata. Jos meidän maamme olisi pienin, kuten se lienee ollut kelvottomin saamaan maailmanvapahtajan luoksensa, niin muistakaamme, ettei Jesus syntynyt mahtavassa Roomassa eikä tavattomassa Babylonissa, eipä edes Jerusalemissakaan, vaan vähäpätöisessä Betlehemissä. Ja onkohan niin vaikeaa ajatella tietoa pelastustyön suorituksesta levinneeksi kautta kaikkien tähtimaailmojen? Eikö Jumala voi millä tähtipallolla tahansa luoda eloon ennustajia, jotka sielunsa syvyydessä näkevät kaikki pelastustoimen kohdat ilmotuksesta aikain ylösnousemukseen asti selvemmin kuin me ne näemme uuden testamentin kertoelmissa — ennustajia, jotka kukin oman planeettinsa ihmiskunnalle voivat viitata meidän aurinkoa tai aurinkokuntaa kohden, tai siihen suuntaan vaan, jossa tämä liitää, ja sanoa: tuolla etäällä se uhri toimitettiin, joka on saattava sopusointuun keskenänsä Jumalan ja kaikki kuolevaiset sukukunnat? Ystävät, en minä pelkää kopernikolaista hypoteesia. Niitä, jotka tahtovat uskoa, se ei ole estävä uskomasta. Ne, jotka eivät tahdo uskoa, löytävät sen avulla tai avutta epäuskolleen syitä. Arvattavasti tulee näiden seassa olemaan semmoisia, jotka Kopernikuksen mielipiteen vaikutuksen alaisina suosivat sitä oppia, jota eräs joku aika sitten löydetty vanhan roomalaisen runoilijan Lukretiuksen laatima laulu puolustaa, että maailma on saanut alkunsa Kohtalosta, kun ainehiukkaset sikin sokin ajelussaan ovat sattumiltaan yhteen liittyneet. Onhan mielikuvitukselle houkuttelevaa ajatella näitä aurinkoja ja tähtiä satunnaisiksi atoomiyhtymiksi, ainekasoiksi, jotka kiertävät äärettömässä avaruudessa. Niin, tämäpä on kuvitelma, jota on vaikea välttää, mutta se on varmaankin voitettavissa; sentähden se kai onkin ikivanha eikä kuitenkaan pääse juurtumaan. Se hirvittää ihmissydäntä eikä tyydytä järkeä.

Tästä siirryttiin keskustelemaan suurista maanlöydöistä meidän planeettimme pinnalla. Kaikki olivat siinä yhtä mieltä, että ehkä ainoa ihmiskunnan tarjona ollut tilaisuus tehdä suuri koe oli siltä mennyt hukkaan, sittekun valtameren takaisten uusien löytömaiden oli käynyt niin kurjasti, että hurjia seikkailijoita, verenhimoisia kullanetsijöitä oli päässyt niitä polkemaan ja sortamaan. He olivat kaikki kuulleet puhuttavan niistä hirmutöistä, joita oli harjotettu indiaaneja kohtaan, ja siitä lievityskeinosta, jota nyt Las Casas'in neuvosta koeteltiin, siirtämällä sinne neekereitä. "Kuinka surullista", sanoi Gudmund mestari, "ettei uutta maailmanosaa suljettu erilleen vanhan turmeluksesta ja siitä tehty kasvatuslaitos, jossa olisi muodosteltu jalompia sukukuntia, kaukana niistä pahoista esimerkeistä, joita kaikkialla ja yhtenään ryntää meidän lastemme päälle!"

— Ja kaukana niistä säätyetuluuloista, jotka myrkyttävät yhteiskuntaelämää, sanoi esimunkki, ja viivyttävät syntymästä Jesuksen Kristuksen ylhäisöä, hengellisesti köyhäin, kainojen, itsensä alistavain ylimystöä nousemasta! Sen ylimystön on Herra kuitenkin määrännyt versovaksi ja menestyväksi luvatussa jumalanvaltakunnassa maan päällä.

— Minä olisin suonut, sanoi Svante tohtori, että uutisasukkaiksi olisi otettu terveimmät, vahvimmat ja hyvänlaatuisimmat lapset Euroopasta, valittuina perheistä, joiden isistä ja äideistä ei tiedettäisi mitään halpaa, paheellista eikä rikollista, ja että ne olisi pantu parasten opettajaimme ja hurskainten ja ymmärtäväisinten naistemme kaitsennon alaisiksi.

— Tuo ei tosin, sanoi esimunkki, olisi estänyt perisyntiä pääsemästä heidän mukanaan yli tuohon rauhotettuun maahan. Olisi paha sielläkin näkymättömistä siemenistä itänyt ja taiminut, mutta tarkalla hoidolla olisi rikkaruoho pitänyt säätämän harvenemaan ja hyvä siemen ihanasti versomaan.

— Esiveli, mitä kirjallisuutta sinä olisit suonut mukaan vietäväksi? kysyi Sven herra.

— Kirjallisuutta ja taidetta vaille eivät uudet yhteiskunnat olisi jääneet. Mutta kirjallisuus olisi supistettu käsittämään paraita kristillisiä ja käytöllisesti hyödyllisiä kirjoja, joihin luen matematiset ja kielitieteelliset. Maalaajoita olisi seurannut mukana, semmoisia kuin enkelinvertainen Fra Giovanni Fiesolesta ja — miksei niinkin? — semmoisia kuin mestari Gudmund, ja rakennusmestareita olisi mennyt myötä semmoisia, joista minulle on sanottu, että he, rakentaessaan kirkkoja kristikunnalle, aina pitivät silmällä sitä suurta magisteriumia, jota he koettivat kirkkorakennusten muodoissa eduskuvallisesti esittää ja loivat oman elämänsä vaellusretkeksi taivasta-tavottelevain holvikaarrosten alla, joita ikuisuuden ikävöintä ponnisti ylöspäin. Kuvanveistäjiäkin olisin mielelläni sinne lähettänyt semmoisia kuin Kultaisen-portin mestarin Freibergissä.

— Minä jätän herrain harkittavaksi, sanoi Sven herra, eikö sentään saisi jättää jotain saarta likellä rannikkoa siivojen humanistien turvapaikaksi, jossa Cicero ja Horatiuskin kuritettuna, Virgilius, Seneka ja Lukanus, ehkäpä myös nuo oppineet herrat Skaliger ja Reuchlin saisivat asua. Minä tulisin toimeen lukkarin virassa sillä saarella.

Gudmund mestari oli kuullut mainittavan kirjaa Utopian saaresta, ja kysyi, oliko joku hänen oppineista veljistään lukenut sen tai osaisiko siitä selkoa tehdä. Kyllä, Svante tohtori oli lukenut englantilaisen kanslerin Thomas Moruksen kirjan Paraasta yhteiskuntajärjestyksestä eli siitä uudesta Ei-missälän (Utopian) saaresta.

— Etupäässä haluaisin tietysti tietää, niille kannalle pappien olo siellä on järjestetty — jos siellä pappia on, virkkoi kirkkoherra.

— Pappia siellä on, tiesi tohtori sanoa, vaikka ei paljo. Ne valitsee kansa semmoisien seasta, jotka elämässään ovat osottaneet erinomaista puhtautta ja omanhyödyn pyytämättömyyttä. He ovat velvolliset opettamaan nuorisoa, auttamaan vanhempia ihmisiä neuvoilla, opastamaan esimerkillään kansaa sekä kodillisten että kansallisten hyveiden tiellä. He elävät toimekasta elämää yhteisen hyvän eteen ja lähtevät sotaankin, jos vihollinen uhkaa isänmaata.

— Saavatko he naida?

— Avioliittoon meno on heidän velvollisuutenaan.

— Onhan sillä hyvä puolensa, sen myönnän suoraan, sanoi Sven herra, mutta on sillä vaaransakin. Kellä on omia lapsia, hän on luonnostaan taipuisa katsomaan etupäässä näiden parasta ja kohtelemaan kirkolta saamiansa lapsia isäpuolen tavalla. Mitä uskontoa nämä papit julistavat?

— Valtion uskontoa, jossa on vain kolme uskonkappalta: 1) on olemassa korkein olento; 2) ihmishenki on kuolematon; 3) ruumiillisen kuoleman jälkeen tulee palkka. Muutoin saa kukin vapaasti tunnustaa omaa uskoansa; saarella on paljo kristityltä. Yrityksiä pakottamaan toisen omaatuntoa rangaistaan rikoksina.

— Entäs yhteiskuntarakennus?

— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö. Virkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi. Hallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet, niinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten. Tähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla, syntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä ja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ on järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava, että kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote on yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat tehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä. Lakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.

— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä yhteiskuntalaitoksesta arvelette?

— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa nykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan paljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta rakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi olla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen tokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi, voisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan se ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi, jos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt: anastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä etujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin tai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin naama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän se yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia jäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä. Vaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän siis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole niin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti ja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista vapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän itsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä myöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet ymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella toimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä olisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa oikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää valtiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat alkaneet rakentaa.

Valtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä ja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä valtiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli ollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka näyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä suljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska rikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman vaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin valtiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon otetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta luokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin nouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille jätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa tai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta ei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden perustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut, vaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin, sillä Jumala on ne meille luvannut.

    Veniant modo tempora justa,
    Cum spem Deus impleat omnem.

[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala täyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius Prudentius.]

Svante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että epäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa köyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen edessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille oikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen este olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin määrä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys tavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein tekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole yhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman pienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta [Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin on omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat päättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni, olla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat, vieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella kerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain hyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät joutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä: kutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat? Silloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin ihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta, joka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: meillä on tiedot, meidän tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin tuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä ulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän tietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus eri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen seikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee hallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä unohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan on itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle eikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu itsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia luokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain köyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi tuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy monitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman keskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta ja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen on minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää selvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen jalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata likaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa köyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei tee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen, silloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä hedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.

Ilmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.

Sittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita, päätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta lauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee rauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt laulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen johdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.

Sit laus, honor Deo patri, laus perennis ejus Nato, iubilus Spiritui sancto, salus aeterna defunctis; Pax sit regno Suetie.

[Ylistys olkoon Isälle, ijäinen kiitos Pojalle, ylistys soikoon Hengelle; ikuinen autuus vainaille, ja rauha Ruotsin vallalle!]

Sitten syötiin illallinen tiilikartanon salissa. Svante tohtori ilmotti, että hänen täytyi jo seuraavana päivänä lähteä matkalle, jolla hän oli viipyvä kuukauden tai päällekin. Tämä oli pettymys läsnäolijoille, jotka olivat toivoneet että "Suoraan sydämestä" yhtyisi ensi kokoukseensa Talavidiin. Juotiin mestarin paraasta viinistä sydämellinen malja onneksi matkalle ja onneksi harpulle, josta soi vain ylentäviä, johduttavia ja suloisia säveliä seutujen asukkaille. Vieläpä maljalla toivottiin talon omalle pojallekin menestystä hänen kohta tehtävälle matkalleen saksalaisiin yliopistoihin, sekä vihdoin Margareeta emännälle.

XII.

MARGIT JA ARVI NIILONPOIKA. VELKA LYBECKIIN.

Sill'aikaa kuin "Suoraan sydämestä" jutteli maalarimajassa, astui Arvi Niilonpoika sisään Gudmund mestarin ristikkoportista, huomattuaan sen säleitten välistä kauniin kolmetoistavuotiaan sukulaisensa Margitin istuvan Fabben penkillä lehmuksen alla, jossa tyttö lepäsi seuran aterian valmistuspuuhista, joissa hänkin osaltaan oli ollut apuna, sillä äiti oli aikaisin totuttanut tytärtään ottamaan osaa taloustoimiin, mikäli tämä sitä tarvitsi voidakseen vuorostaan hänkin tulla taitavaksi, kunnon emännäksi.

Se arvo ja kunnia, minkä herra Ture Jönsinpoika Roosin pitoihin kutsu oli tuottanut Arville, ei estänyt tätä useiden sepänsällien nähden juoksemasta kilpaa Margitin kanssa ristikkoportilta pitkää pihaa myöten alas laiturille, jossa hän nosti tytön purteen ja istui airojen ääreen.

— Missä Lauri on? kysyi hän. — Kortebossa. — Se on hyvä. Minun silmissäni hän näyttää kauniilta niin pitkän matkan päästä, ettei häntä näe. Milloin hän lähtee Saksaan?

— Muutaman päivän päästä erään kuormueen mukana, jonka on määrä mennä
Skooneen.

— Entä jos hän ja tuo kuomillekin joutuisi Slatten käsiin! Se olisi ikävä asia tavarain tähden. Anna anteeksi minulle, orpana, että puhun näin sinun veljestäsi ja minun koulukumppanistani! Mutta eihän meillä, sinulla ja minulla, koskaan ole ollut toisiltamme salattavia asioita. Hän on minulle yhtä epämieluinen kuin sinä olet mieluinen, ja näitä makujani en saa mitenkään muutettua.

— Oliko sinun hauskaa herra Ture Jönsinpoika Roosin luona?

— Oli ja ei ollut. Onhan siitä nuorukaiselle oppimista ja kunniaa päästä semmoiseen seuraan. Mutta ei siellä erittäin hupaista ollut. Isäntä ja ylhäiset vieraat kohtelivat minua hyvin ystävällisesti ja antoivat minun varsin varovasti ymmärtää, että olin viidentenä vaununpyöränä ja kutsuttuna isäni enkä itseni takia, jonka tiesin ennestään. Skaran piispa, joka oli siellä, kyseli minulta niitä näitä latinaksi. Minä epäilen, saisiko hänen latinansa parasta arvolausetta Sven kirkkoherralta, ja minä vastasin hienotunteisesti latinalla, jota koetin puhua yhtä huonosti kuin hän. Piispa painoi mieleeni, että Ruotsin aatelisnuorison tulee kaunistaa itseään tiedoilla ja taidoilla, ettei kanslereita ja muita arvonmiehiä tarvitsisi laivoilla tuoda tänne ulkomailta. Sitä on isänikin minulle sanonut, ja sen johdosta olen päättänyt uudestaan ruveta koulupojaksi, ja käydä Sven herran ja, jos hyvä isäsi sen sallii, hänenkin kouluaan. Sven herra opettakoon minulle latinaa joka kelpaa diplomaattien, kanslerien ja ruhtinasten edessä. Gudmund mestarilta tahdon oppia maalaamaan, joka on samalla kaunis ja huvittava taito, mutta etupäässä tahdon häneltä oppia piirtämään linnoja ja sotavarustuksia, sillä surkeaa on mielestäni, että täytyy turvata ulkomaalaisten apuun milloin isompia rakennuksia meillä on tehtävä. Kyllä meissä on siinä älyä ja kykyä kuin heissäkin.

— Arvi, sitte tulet taaskin istuneeksi tuntikausia isän luona maalarimajassa! Sepä hauskaa! Sekös vasta ilahuttaa isää, joka pitää niin paljon sinusta!

— Kun vain Lauri on poissa, ei minun puolestani mikään estä. Mutta mennä sinne hänen kanssaan riitelemään, sitä en tahdo. Tulet kai sitten, kuten ennenkin, aina vähä väliä maalarimajaan katsomaan isääsi ja minua? Tee niin Margit!

— Mielelläni.

— Ollaan kuin lapset taas, sinä ja minä. Lapsihan todella vielä oletkin — ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Vielä on sinulla täysi oikeus suudella minua kainostelematta, ihan kuin ennen.

— Sinähän minua suutelit.

— Me tavattiin toisemme puolivälissä, jos oikein muistan. Niinpä me tuolla rahilla järviaitan seinustalla tapasimme toisemme viisi kertaa peräkkäin, toisinaan kymmenen, kaksikymmentä kertaa luulen ma. Ei mikään estä hyvää jatkoa.

— Estääpä.

— Mikäs niin? kysyi Arvi, käsi airon varassa.

— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.

— Arvon! Mitä tarkotat Margit?

— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.

— Sepä hassua. Sinä saanut hengellisen arvon? Oletko jossain luostarissa apetissana.

— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei, toisen arvon.

— Minkä?

— Se on salaisuus.

— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja minulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.

— Mutt'ei tämä.

— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa tietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme, jolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein salaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo olla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt, eikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni, sillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen ajatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain ajateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä vastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt minulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?

— Isäni.

— Ja sitten?

— Äitini.

— Ja sitten?

— Gunnar Svantenpoika.

— En ole mustankipeä. Entäs sitten?

— Svante tohtori.

— Ai! Sitte?

— Fabbe.

— Sitte?

— Herra Sven ja taatto Mathias.

— Sitte?

— Sinä.

— Kiitos! Toiste kun kysyn tätä, alan alapäästä. Silloin pääsen minä ensisijaan.

* * * * *

Ruotsin velka Lybeckiin oli maksettava, ja kun valtiolta puuttui varoja tähän, täytyi Gösta kuninkaan ryhtyä kirkkojen ja luostarien kalliisiin kaluihin ja tavaroihin. Se oli vaarallinen hanke, mutta ei hätä lakia lue. Vaara oli selvänä jokaiselle ken joutui kuulemaan rahvaan sanoja, näkemään sen silmäyksiä ja eleitä, kun se, kirkkojensa juurille kokoontuneena katseli, kuinka kalkkeja ja öylättilautasia vietiin pois. Sama kansa, joka alttiisti kantoi päivän kuormaa ja hellettä, joka nöyrästi kesti nälkää ja kaikkia litaniassa mainittuja maanvaivoja, nurkui ja puristi nyrkkiään peitsen ja kirveen varren ympäri, kun inhimillinen käskyvalta näkyi sen oikeutta sortavan, ja se halusi heti käyttää aseitaan, kun tuo oikeudensorto lisäksi samalla oli pyhyydensolvausta. Näissä tilaisuuksissa nähtiin milloin milläkin kirkonmäellä Smoolannin, Länsi- ja Itägöötanmaan kihlakunnissa mies jota kansa kummeksien katseli ja kuitenkin melkein kaikkialla ihmeellisellä luottamuksella kohteli, harpunsoittaja Svante. Nekin vanhemmat ja vaikuttavammat maalaisisännät, jotka muuten olivat luonteeltaan epäluuloisia, tahtoivat taata, että hän oli kansanystävä. Liikkui huhuja, että hän oli syntyisin jostakin suvusta, joka ennen oli Ruotsissa pätenyt paljon ja suojellut kansan oikeutta ja maan parasta. Ekesjön seuduilla moniaat luulivat tuntevansa hänet ennestään, nähneensä hänet siellä poikasena linnanpihalla, jolloin häntä muka pidettiin jonakin Sturen suvun jälkivesana. Toiset juttelivat toisin. Samoin kerrottiin, että Jouif Slatte, "Rosvo-Oden", jota moni myös luuli kansanystäväksi, vaikka aivan omituisen, epäkristillisen ja hirveän laatuiseksi, oli henkipatoksi julistanut sen miehen, joka uskaltaisi harpunsoittajan päästä hiuskarvaakaan katkaista.

Tuon tuostakin keräytyi kansaa kirkonmäille tämän ympäri kuulemaan, mitä hänellä oli päivän tapauksista sanottavaa. Hän ei koettanut vähentää sen merkitystä mitä oli tapahtunut ja ehkä vasta tapahtuisi; päinvastoin sanoi hän arvaavansa, että sittenkun rahoja, ehtoolliskalkkeja ja öylättiastioita oli otettu, piakkoin taitaisi tulla kirkonkellojenkin vuoro, sillä peräti köyhtyneen maan velka oli suuri ja paljo kulunkeja kysyi valtakunnan järjestäminen ja suojeleminen. Hän ei yrittänyt heikontaa sitä vaikutusta, jonka pakolliset kirkonryöstöt tekivät rahvaan mieliin; hän paremmin puheilla ja lauluilla syventeli tätä vaikutusta, mutta muunteli sitä samalla sen kaltaiseksi, mitä hän itse tunsi. Seurattuaan kirkolta kotia jotakuta etevämpää isäntämiestä, jolloin tavallisesti monta seudun miestä ja naista yhtyi samaan joukkoon, lauloi hän siellä ensin virsiä ja hengellisiä lauluja, jotka olivat heille tuttuja ja rakkaita, sitten Engelbrektinlaulun tai jonkun muun semmoisen, mikä herätti mieliin isänmaallisia muistoja, sen perästä jonkun laulun, jonka hän tekaisi hetken herättämäin tunteiden vallassa.

Milloin lauleli hän ehtoollismonstransista, josta sukupolvi toisensa jälkeen oli pyrkinyt Nasaretilaisen kansanvapahtajan jumalallisuuden yhteyteen; josta mies miehen, nainen naisen perästä oli saanut salaperäisen voiman halulla ja toivokkaana lähtemään siihen maahan, niissä poismenneet odottavat maailman uudestiluomisen päivää…

Milloin kirkonkelloista, jotka sointuisalla soitollaan julistavat jumalanpalveluksen ja levon päivät; joiden soidessa vastasyntyneet tuodaan kasteelle ja kuolleet viedään haudan lepoon.

Pian ne ehkä vaikenevat, vuosisatoja heläyteltyään malmihuuliltaan soinnukkaita ajanrenkaita luomaan liittoa täältä pois liiteleväin ja tänne saapuvain sielujen välille.

Mutta entä sitten?

Painanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi kunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti. Velka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä. Alentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin mies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen sarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.

Säilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää idinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet jänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat sinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita lyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja verestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu sato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä ja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —

Tämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas Hjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin tämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka oli uhannut ruveta riehumaan.

NELJÄN VUODEN KULUTTUA.

XIII.

MAISTERI LAURI.

Lauri Gudmundinpoika eli Laurentius Gudmundi oli palannut Jönköpingiin saatuaan Wittenbergissä maisterinarvon sekä runsaan laihon kunnialaakereita, joita hän oli korjannut kokouksissa ja väittäjäisissä moniaalla Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään Tukholmaan asti, jossa paremmin kuin hänen pienessä syntymäkaupungissaan tiedettiin, että hänestä Saksan yliopistopiireissä oli paisunut aika mies, jota huomattiin, jollei juuri humanistisen oppinsa vuoksi, sillä sitä hänellä oli ainoastaan vähin välttämätön määrä, niin ainakin hehkuvasta teologisesta innostaan ja verrattomasta taistelukyvystään katederissa. Hän oli voitolla lähtenyt julkisista kiistoista katolilaisten, salakatolilaisten, kalvinistein ja zwingliläisten kanssa; useimmiten hän jollakin äkkiarvaamattomalla johtopäätöksellä onnistui ällistyttämään vastustajansa ja saattamaan heidät siksi kertaa sanattomiksi. Ankara hän oli saarnamies; täysinäiset kirkot pohjois- ja keski-Saksassa olivat hartaalla hämmästyksellä kuunnelleet tuon hartevan pohjoismaisen jättiläisen jyriseviä soimaussaarnoja ajan moninaista harhaoppia vastaan ja hänen kauheita ennustuksiaan niiden johdosta. Eipä korkeimmanarvoisia lutheris-mielisiäkään opettajia säästetty, jos Lauri luuli heidän mielipiteissään vainunneensa edes vienointakaan vivahdusta, joka poikkesi siitä mitä hän oli puhdas-oppisuudeksi säätänyt. Kirkossa samoin kuin oppisalissa riippui hänellä pitkä miekka vyöllään — ei aivankaan harvinainen tapa sen ajan saarnaajilla ja oppi-istuinten isännillä, jota oikeutti yhtä yleinen tarve käyttää itsepuolustusta persoonallista väkivaltaa vastaan. Lauri maisteri itse vakuutti varustaneensa miekan itselleen ainoastaan sentähden, ettei se ollut niin hengenvaarallinen ase kuin hänen nyrkkinsä. Häntä huvitti näytellä voimaansa, esimerkiksi taittamalla poikki paksuja rautoja ja vetämällä hevosenkenkiä oikoisiksi. Mutta niissäkin tiloissa, milloin hän suvaitsi antaa urheilunäytteitä, osotti hän olennossaan majesteetillista mahtavuutta ja käskevää ylhäisyyttä, jonka nähdessään jopa vanhat kunnianarvoisat professorit ja tohtoritkin tunsivat jotakin hädän ja levottomuuden tapaista ja heidän oli mielestään pakko myöntyä, etenkin koska sitä säesti kaksi kylmää, harmaata käskevää silmää, joista puhui horjumaton itsevarmuus.

Olisipa luullut Laurin näinä opintojen, kiistojen ja voittojen vuosina kaukaisilla mailla unohtaneen tuon vanhan vihreäniljaisen pölkyn isänsä laiturissa. Eipä suinkaan! Hän oli ajatuksissaan tuon tuostakin hautonut sitä sotaretkeä, jota hän ennen lähtöään päätti käytäväksi Gudmund mestarin "muistoja" vastaan, hänen tuhmia tapojansa ja kerettiläisiä luulojansa vastaan, ja rynnäkkö mainitun pölkyn kimppuun oli oleva ikäänkuin sodan alkajaisleikkinä.

Gudmund mestari myöntyi kuin myöntyikin kohta, vaikka kyllä huokaillen, kun Lauri nyt uudelleen väitti, että pölkky ei enää kelvannut virkaansa ja pitäisi poistettaman. Niin tapahtuikin. Fabbe, joka oli mukana puuhassa, hakkasi kirveellään pari kertaa puuhun ja näytti, että tämä rakas muisto Pietari Maununpojan ja mestari Gudmundin nuoruuden ajalta vielä oli sisältä terve. Mutta Lauri maisteri lausui ehdottoman päätelmänsä, että pölkky oli laho, koska sen täytyi olla laho, se kun oli maannut vedessä sata vuotta ehkä enemmänkin. Fabbe tahtoi väittää vastaan; mutta "vaiti mies!" ja ojennettu koura tukki häneltä suun.

Laiturilta tultaessa sanoi Lauri maisteri Gudmund mestarille: Sinä rupeat nyt käymään vanhaksi, isä, ja minä ajattelen että lepo vanhuuden päivillä tekisi sulle hyvää. Olen ajatellut, että möisit tai vuokraisit pois pajat, mutta pitäisit niellotehtaan. Niellotaidossa olet sinä mitä etevin. Se työ huvittaa sinua ja tuottaa sinulle kunniaa ja rahaa. Niin, arvelenpa että se tulee sinua huvittamaan yhä enemmin ja että kyllästyt tuohon maalustelemiseen, joka vaan kiusaa vanhoja silmiäsi.

— En suinkaan, sanoi Gudmund; värit ilahuttavat ja luullakseni virkistävätkin silmiäni.

— Se on mahdotonta, sanoi Lauri; väreistä ne pilaantuvat, siitä emme huoli kiistelläkään.

— En voi vuokrata pois enkä myydä pajojamme, jakamatta tonttiamme tai saattamatta tänne vieraita ihmisiä, ja sepä, pelkään mä, vähentäisi kotihauskuuttamme. Sitä paitsi talo on isäin perintöä, jota en tahdo hajottaa.

— Eihän se sen arvoa enennä, että se on isiltä peritty. Talonala on niin tilava, että siihen mahtuisi ruhtinaallinen linna. Näkisitpä vaan, kuinka ahtailla tonteilla Saksan kaupungeissa rikkaimmatkin porvarit tulevat toimeen. Meidän, jolla prameilee kaksi kartanoa kadun puolella rautaristikkoineen, joka on tuhlausta, näyttää suorastaan ylpeältä ja muistuttaa minulle sananpartta, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se kerskaa jokaiselle joka astuu tästä ohitse: "tässä asuu Jönköpingin rikkain porvari". Minun on vaikea saarnata ylpeyttä vastaan, niin kauvan kuin me näin uljaasti asumme. Vaikea on minun myöskään saarnata Herran käskyä Sinailta: "älä tee itsellesi kuvia", niinkauvan kuin näen neitsyt Maarian kuvan ja Vidrik Valandinpojan päädyillämme. Olen tiedustellut Vidrik Valandinpojan elämäkertaa ja oppineesta lähteestä saanut tietää, että hän enemmän oli joku pakanain epäjumala, toisin sanoen siis perkele kuin kristitty ihminen. Mutta siitä saamme puhua enemmän toiste. Ymmärrät sen kyllä itsekin, ettei kristitty pappi ja pilaantumattoman opin tunnustaja tahdo pitää perkeleenkuvaa seinällään kummittelemassa. Siitä olemme kaiketi yhtä mieltä. Mitä nyt tulee talon alaan, on sinun paras jakaa se pitkinpäin ja myydä läntinen puolikas ynnä siinä vanha puinen asuinrakennus pajoineen. Itäinen puolikas jää sinulle, ja olkoon se entisellään, paitsi että teet maalarimajan niellopajaksi ja revität tulipirtin, joka on pakanain pesä.

— Jos talontila jaetaan pitkinpäin, miten silloin käy vanhan hoitopuumme keskellä pihaa?

122

123

— Hoitopuun, mitä sillä nimellä tarkotat?

— Perhepuumme.

— Perhepuu! Olemmeko lähemmin sukua sille puulle kuin mille muulle tahansa tässä maailmassa? Isä hyvä, kyllä sinä jo joutaisit peseytyä puhtaaksi pakanallisesta taikauskosta. Ei mitään saastaista pääse taivaanvaltakuntaan. Tuo vanha lehmus on seisonut siinä jo liiankin kauvan ja sille on suotu kunnioitusta semmoista, joka ei sovi maallisille ja sieluttomille kappaleille. Tietysti on puu kaadettava.

— Ei koskaan, niinkauvan kuin minä elän.

— Minä toivon Jumalalta, isäni, että sinä saat elää kauvemmin kuin tuo puu, sanoi Lauri maisteri hymyillen, taputti isäänsä olkapäälle ja meni.

Gudmund mestari seisoi tuijottaen eteensä. Hänen silmänsä eivät tähystelleet mitään erityistä esinettä, mutta niiden edessä häämötti ikävä tulevaisuus.

* * * * *

Oltiin talven lopulla. Seura "Suoraan sydämestä" oli viime kuluneina vuosina vasta elänytkin varsinaista kukoistuskauttansa. Useimpina talvikuukausina oli silloin Svante tohtori päässyt sen kokouksiin, mutta nyt hän oli vaellusmatkoillaan. Hän oli Talavidissa itseänsä varten vuokrannut isomman parvihuoneen ja sisustanut sen hauskasti ja mukavasti. Sen salissa seisoi kirjakaappi, hyllyillään monta merkillistä teosta: niissä myös italialaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pienoiskuvilla koristeltuja, jotka hän oli hankkinut yhtä paljon Gudmund mestarin kuin omaksi silmänhuvikseen. Tämän taulu "Kirkastus Taborilla" riippui siellä upeissa kehissään, joihin mestari oli koristekuvat piirtänyt ja Fabbe varsin taitoisasti ne perään leikellyt. Kehä oli tehty vanhaan tyyliin käyttäen suippokaaria ja fialeja, joita mestari ei tahtonut jättää, vaikka hän kyllä tajusi uuttakin tyyliä, etenkin sen koristetapaa. Sen, hänen mielestään, luonnottoman lihavia, siivekkäitä poika palleroita hän ei kaunoksunut; hän suosi solakoita vartaloita, viehkeitä kasvoja, kainoa ja samassa notkeaa ryhtiä, ja sellaisiksi oli hän tehnyt ne enkelipojat ja enkelitytöt, joiden kasvot pilkistivät kehyksen syvänteistä ja lehväkkeistä.

Eipä nyt enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan pormestari Niilo Arvinpojalle, mistä lähteestä Svante tohtorille vuoti ainakin suuri osa hänen rahojansa. Säännöllisesti joka kolmas kuukausi lähetti Gösta kuningas hänelle määrätyn erän, joskus pormestarin välityksellä, ja eräästä kirjeestä, johon tämä luvalla tai luvatta oli tullut silmäilleeksi, ilmeni että rahalähetykset olivat alhaalle laskettuja korkoja eräästä pääomasta, jonka kuningas oli tohtorilta lainannut. Herra Niilo Arvinpoika oli vielä saanut tietää että tohtorilla oli Tukholmassa talo ja että hän siellä oli kirjoissa nimellä herra Svante von Reichenbach, saksalainen nimi, vaikka tohtori epäilemättä oli ruotsalaista syntyperää. Mutta hän oli kauvan oleskellut ulkomailla, ja hänen vaimo-vainajansa oli kuulunut erääseen mahtavaan sukuun lounais-Saksassa, joka omisti isoja maatiluksia. Lisättävä on, että pormestarin lukemasta kirjeestä päättäen näkyi lainanantaja kuninkaan rahapulan takia tarjonneen hänelle tilaisuuden jättää korot maksamatta soveliaampaan aikaan tai antaa koron käydä pääoman vähennyksen verosta.

* * * * *

Valtiolliset ja kirkolliset tapaukset näinä vuosina olivat kovasti koskeneet esimunkin ja samoin Sven kirkkoherran mieltä. Esimunkki ei enää todella ollut esimunkki eli gardiani, vaikka häntä vielä tavan vuoksi siksi nimitettiin; hän oli vain veli Mathias, ja esimunkin nimen oli perinyt yksi hänen alaisistaan, veli Johannes. Nimen, vaan ei virkaa, sillä tämä jäi vain nimeksi olemaan. Kruunu oli haltuunsa korjannut luostarikappelin kalleudet, samoin kuin kaikki luostarinkin rahavarat, sitä kovempi kolaus luostarille, koska se oli hiljan myynyt talonsa Stigamossa Linköpingin piispanistuimelle ja tiluksensa Munkkijärven rannalla kaupungille. Eikä esimunkilla enää ollut isäntävaltaa edes luostarin seinäin sisäpuolella. Hän munkkeineen eivät enää muuta olleet kuin kruunun vaivaisia, jotka siellä saivat asunnon ja ruoan. Ja kruunun valtuuttama mies oli jättänyt Lauri maisterille vallan mielin määrin menetellä ja toimia sekä luostarikappelin että pyhän Yrjänän, pyhän Pietarin ja pyhän Kertun pikkupyhäkköjen kanssa. Lauri maisterin ehdotuksesta oli toistaiseksi tehty uusi seurakunta, linnanseurakunta nimeltään, jäseninään kruununkäskyläiset kaupungissa perheineen. Lauri oli suostunut palkattomasti rupeamaan sen sielunpaimeneksi, ja luostarinkappeli, joka nyt sai linnankappelin nimen, oli annettu hänen käytettäväkseen. Hänen hallussaan oli myöskin kapitulisalin avaimet. Hän oli pengastanut siellä vanhat kaapit pohjia myöten ja muun hänestä hävitettävän rojun seasta löytänyt sen maalausjakson, jossa Gudmund mestari oli pyhän Franciskuksen elämän esittänyt. Mestari ei tosin ollut siveltimensä esitettäväksi arvannut ottaa mitään niistä ihmeistä, joita luultiin tuon hurskaan miehen tehneen; semmoiset aineet panivat pikemmin hänen luontoansa vastaan, eikä Laurilla sen puolesta ollut syytä moittia isänsä taidetuotteita. Ne olivat historiallisia, aineeltaan yleisluonteisia ja kuvaannollisia tapahtumia, joita tuo taiteilijakykyänsä tajuamaton pikkukaupunginmaalari oli käsiteltäväkseen ottanut: seikkoja jotka ilmaisivat Franciskuksen hengellistä pelottomuutta, hänen kykyänsä onnellisena ja ilomielin kestää kovimpia kieltäymyksiä; hänen laupeuttansa kurjia, hänen armeliaisuuttansa eläimiä kohtaan. Mutta tämäpä armeliaisuus näyttikin Laurista arveluttavalta. Hän vainusi siinä jotain pakanallista. Hän oli laatinut itselleen oppisäännön, jonka mukaan eläinten sääliminen osottaisi pakanallista mieltä. Pakana-ajanhan saduissa sitä juteltiin kuinka sankarit ja heidän hevosensa olivat toisiinsa suostuneita. Pakanuus-ajalta periytyi tapa antaa ihmisille eläinten nimiä, semmoisia kuin Björn (Karhu, Otso), Ulf (Susi) y.m. Pakanuudesta peräisin oli se usko, että muutamat eläimet olivat pyhiä. Mutta kristinusko opetti, että luonnon kirous oli osaltaan kohdannut eläimiäkin, ja eläimen haamussa perkele petti Eevan. Eläimillä ei ole osaa Jesuksen Kristuksen ansiosta. Tätä viisautta, jota hän vähitellen oli eriseikkoja myöten perustellut, oli hän jo pojasta asti alkanut aprikoida, sittekun isältään tuon tuostakin oli saanut kuritusta eläinten rääkkäyksestä. Tästä oli kovan onnen hedelmiä kasvanut. Poika, joka mielikarvautta tuntematta muisti äidin kädestä saamiansa kurituksia satunnaisista hairahduksista, tunsi vaistomaisesti että, kun isän ruoska rankaisi eläinrääkkäystä, sen iskut löivät itse hänen luonnonlaatuansa ja lausuivat sille tuomion, ja tästä tunnosta kasvoi rankaisijaa kohtaan salaviha, jopa kostonhalukin, jota Lauri ei itsetutkistelun suorimpinakaan hetkinä tahtonut myöntää olevaksi, mutta joka kuitenkin oli hänessä. Mutta siitä oli hän kuitenkin selvillä, että uusi teoriiansa antaisi hänelle hyvitystä oman itsensä edessä sekä takaisi hänelle itsensä-kunnioitusta. Sitä kalliimmaksi se hänelle kävi, eikä hän, ollessaan Sven kirkkoherran oppilaana, saattanut olla sitä hänelle esittämättä, nähdäkseen minkä vaikutuksen se tämän mieleen tekisi. Vaikutus oli peittelemätöntä inhoa, kuitenkin Sven herra voitti halunsa suoraa päätä ajaa oppilaansa ulos, hän toivoi voivansa häneen istuttaa parempaa ajatusta. Hän toi esiin raamatunlauseita, jotka käskevät armeliaasti kohtelemaan eläimiä; mutta nämä olivat kaikki otetut Mooseksen kirjoista, Sananlaskukirjasta ja Siirakista, ja Lauri intti etteivät ne olleet kristityille päteviä. Sven herra mainitsi silloin apostoli Paavalin syvät sanat luontokappalten huokauksesta; mutta Lauri oli niistä juontanut omat johtopäätöksensä: että meillä ei ole oikeutta lieventää Jumalan eläimille panemaa kovaa kohtaloa; että meidän päin vastoin on tehtävä tämä kohtalon kovuus niille niin tuntuvaksi kuin suinkin voimme, mitään muuta rajaa noudattamatta kuin minkä oman etumme katsominen meille määrää, käyttäessämme niiden työvoimia. Kun kirkkoherra vetosi evankeliseen mielenlaatuun, väitti Lauri sen olevan petitio principii [todistettavan käyttämistä todistusperusteena], jonka jälkeen kirkkoherra vihdoin vetosi argumentum in hominem todistukseen [mieskohtainen l. miehenmukainen todistus] ja ajoi Laurin ovesta ulos.

Lauri maisteri heitti maalaukset ja koko joukon kirjotettuja, suurilla sineteillä varustettuja pergamentteja kapitulisalin pesään. Kantoi sinne vielä muutamia rukous- ja messukirjoja, iski tulta, viritti kynttilän ja sytytti siitä ahjonsa palamaan. Seisoessaan siinä tuleen tuijottaen, tuumiskeli hän saarnaa, jossa tahtoi näyttää että maisteri Olaus Petri oli salapaavilainen. Mitä Lauri nyt oli tehnyt, sen hän piti niin kokonaan omana asianaan, ettei hän siitä maininnut kellekään mitään.

Kun Gudmund mestari eräänä päivänä tuli niellopajasta kauniille pihallensa, joka nyt oli talven valkoverhossa, näki hän poikansa ja rengin, joka piti pystyssä pieniä tikkaita, katselevan jotain esinettä puutalon pihapäädyssä. Se oli soitinkello, äsken sinne nostettu suojuksen alle rautakannattimesta riippumaan.

— Kuka sen on sinne pannut? kysyi mestari.

— Minä sen sinne panetin, vastasi Lauri.

— Ja miksi?

— Kutsuakseni kokoon perhettä hartaushetkiin, joita olen päättänyt pitää. Soitinkello tarvitaan sitä varten, koska olemme niin hajalla. Sinä ehkä istut maalarimajassasi, äiti hommaa aitassa ja ruokakammiossa, Margit ehkä laiskottelee laiturilla ja Svanten Gunnar telmii vallatonna ullakoilla jossakin tai häiritsee pajoissa seppäin työtä. Siis: Soitinkello on tarpeen.

— Pitäisipä mielestäni minultakin kysyttämän, ennenkuin tuommoisia puuhataan, muistutti mestari.

Lauri maisterin katse näytti ylhäisen nuhtelevalta ja hän vastasi: Ennenkuin mitään uutta täällä talontilalla pannaan alkuun, ilmotetaan siitä aina sinulle, enkä tiedä jättäneeni sinulle selittämättä syitä, perusteita ja tarkotuksia silloin kun arvaan, ettet, omasta älystäsi niitä tajua. Mutta tässähän asia on selvä. Soitinkello on sitä varten että sillä soitetaan, ja tarkotuksena on, kuten sanoin, perheen kokoominen hartaushetkiin.

Vähän myöhemmin päivällä seisoi Lauri maisteri luostarikappelissa porrastelineitten edessä, joille kiipesi mies kädessään sanko ja liimasuka. Yhdessä kappelin nurkassa istui kyyryksissään pieni laiha ihmishaamu munkinviitta yllään. Hän yski välisti ja yskä kuului kuivan kolahtavalta. Se oli Mathias.

Mies kastoi sukansa maalisankoon ja nosti sen kattoa kohti.

— Varros vähän, kuului munkin murheellinen ääni; ole hyvä ja odota hetkinen! Maisteri hyvä, onko tarkotus silata kattoa valkoisella? pitääkö sen oikein jäädä valkoiseksi? Vai tuleeko se saamaan uusia maalauksia? Jos niin, pyydän saada sanoa että yksi kattosaroista on hiljan uudestaan maalattu — se on teidän oivan, taitavan isänne maalaama — tuo sarka, joka esittää sipillaa. Ja eihän sipilla ole, Lauri maisteri, mikään pyhimys, vaan semmoinen, jota kaikenuskoiset kristityt saattavat kunnioittaa Jumalan pakanamaailmalle lähettämänä sanansaattajana. Älkää suinkaan pahaksuko minun muistutustani! En sillä pahaa tarkota.

Lauri maisteri seisoi selin Mathias veljeen eikä viitsinyt kääntyäkään, kun vastasi: Koko katto on valkoiseksi vedettävä ja jää valkoseksi. Ala, mies!

Maalinpyyhkijä kohotti sukaa uudelleen, kun taaskin kuului tuo heikko ruikuttava ääni: Ei, vartokaa hiukan, vaan hiukan! Kunnon maisteri Laurentius Gudmundi, näettehän kenen näköinen tuo kaunis enkeli on, joka kuiskaa sipillan korvaan. Se on sisarenne Margit, oma sisarenne, jonka teidän taitava isänne on maalannut niin herttaisen kauniisti. Iloitsin ajatellessani, että, sittekuin Margit itse Herran armosta olisi tullut taivaassa enkeliksi, hänen lapsensa ja lastensa lapset täällä voisivat nähdä kuinka hyvältä ja suloiselta hän näytti maallisen lapsuutensa aikana. Ja se pienempi enkeli, hyvin kaunis sekin, on, kuten näette, Gunnar Svantenpoika.

— Minä näen sen. Ala, mies, työtäsi toisti maisteri Lauri, ja siihen katosi kohta sipilla ja enkelit.

Kun Lauri muutamia päiviä perästäpäin katseli työtänsä, iloitsi hän ja lausui esimunkki Johannekselle: Kappeli on nyt kuin morsian hääpuvussansa.

XIV.

„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.

Kuinka vilvottavaa mielille, joita kiusaa päivän melu ja humu ja joita sen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan johonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot eivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen olisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä saisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä "Suoraan-sydämestä" seurassa. Kirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla, että kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli kainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset. Gudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta, karttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille, että seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante tohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi kirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa lausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin varten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli pöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli präntännyt: Poissa ollen olet luonamme.

Mitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei veli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen kajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun Arvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan paikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan ullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon huolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän itkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.

Sven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa oli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja puheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu luostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen aineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi. Hän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä näkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla, kehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.

Mathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan vahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että Jumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa monijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä aikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.

Kirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta lähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa, miten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan. Hän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista pontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen että Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut totisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin sanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista sekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on todenmukainen.

Kirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti. Ja hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund mestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten perehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos "Jumalan yhteiskunnasta" ja Tuomas Kempiläisen "Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli sangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on urkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää jalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi ulkoa.

Eneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan Kuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa hänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään sen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla astua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi saattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu myrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä matkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee metsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää kelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne ovat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden, kalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla piileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä hullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä, gorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä nähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain olevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan esikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron. Sivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat sellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta vilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin paljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka silmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä vastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä ylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan lautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen piirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on temmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset eivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan. Lähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä syyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas on itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka vapaaehtoisesti lyhensivät.

— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se saattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän Jumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista ja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon Jumalan oikeamieliseksi.

— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja, sitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli naturaliter christianus. Mutta juuri se on varmistanut uskoni, että tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja luulenpa nyt tietäväni asian laidan.

— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.

— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin sinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas, Gudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi, ja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii kurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei epäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen itsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen elämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon. Voi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen vaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä, oman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen lapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos Jumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa elämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä kärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja rikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä lapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon, kahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille kuolleitten lasten piiristä… Ja kun Virgilius sanoo, etteivät viattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä ole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin vastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä harjottavat… Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että tuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten tai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei ole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa puhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen, taikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta ja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat otolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.

— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen niin jaloja ajatuksia.

— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun kenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat puhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta sitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole vaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää yksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut sukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan, joita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä löysivät toisensa…

Pitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään astui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten tuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle lapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään munkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä terävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi maisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?

Sven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä päättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan isäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet häiriintymättä yhdessä viettää.

Lauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin, juteltiin tai jupakoitiin.

Sven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti kokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat seisaalle.

Vähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin, Sven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan tai oikeammin kannettavan ylös luostariin.

* * * * *

Kului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi kuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään ja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani makasi kuoleman kielissä.

Hän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari seisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki Johannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran mielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine silmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen näköinen.

Saatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään Gudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien, "Suoraan sydämestä" seuralla on kokouksensa tänään minun luonani. Minä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys tärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta. Saako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa? Voinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on vastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin ole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä minä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen jäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat jäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat yhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää harpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen äänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat veljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos, veljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki eivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli Gudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan! Tervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa, jossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen täydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen terve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna… Hän pani kädet ristiin ja rukoili ääneti.

Ovi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään, hikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös luostarinpolkua.

— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta, vuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.

— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua ijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla pirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan sillä ehdolla sullo avoinna…

Kuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi istualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja kuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa Gudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän heitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle ja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja suuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku huokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli mennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun puolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.

* * * * *

"Suoraan sydämestä" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä luostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja jalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin päin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja eduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia ritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman, puhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti ja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita. Kirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra Sven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti Gudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua, harpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin hautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin tähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa toimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.

XV.

SOITTOKELLO.

Päämajastaan lähtien, isänsä kotoa, ulotutti Lauri maisteri sotivaltaansa yli kaupungin, vaikkei vastustelua kokematta. Hän nousi aamulla aikaisin, pani myöhän maata ja kerkesi kaikkiin: saarnaamaan, opettamaan ja pikkuseikkoihin asti puuhaamaan kodin ja kaupungin asioissa. Näitä viimeisiä oli hänen heimolaisensa pormestari Niilo Arvinpoika tähän asti yksinvaltiaana hoitanut — porvariston kesken hyvin siedetty yksinvaltias, jonka kansansuosio ja hyvä maine ei edes siitäkään haittaa kärsinyt, että hän oli vuokrannut kruununverot Jönköpingistä ja parista muusta kihlakunnasta likitienoilla. Ei kukaan soimannut hänen siinä menetelleen epärehellisesti tai liian kovasti. Hän oli järkevä, käytöllis-älyinen mies ja oivalsi helposti tavallisten ihmisten mielen; mutta tuskinpa hän itsekään aavisti, mikä uskalikko asui hänen omassa povessaan eikä vielä ollut valloilleen päässyt. Älyyn yhtyi ystävällinen olento, hilpeä mieli ja vieraanvaraisuus. Hän ja sukulaisensa, aseseppä, olivat hyvät ystävät, mutta eivät paljo seurustelleet, koska se mikä Gudmundia huvitti ei vähääkään huvittanut Niiloa ja se mikä Niiloa huvitti ei vähääkään huvittanut Gudmundia. Arvi ja Margit olivat oikeastaan yhdyssiteinä heidän välillään. Arvin luonteessa oli paljo isää ja hiukan Gudmundia. Pormestari oli, kuten sanoimme, vieraanvarainen ja hilpeä. Hän piti mielellään kemuja, taritsi tynnyrittäin olutta pyhän Kertun seurapidoissa ja oli suosittu puhuja. Valtikka, jolla hän porvaristoa ja raatimiehiä hallitsi, oli ruusuihin kääritty. Smoolannin ja Länsigöötan aateliston kesken hän nautti suurta arvoa, vaikka asemansa ei ollut peritty, vaan oma hankkimansa. Mutta nyt hänen valtaansa uhattiin. Valtikkaa vastaan kohosi väkivasara väsymättömän jättiläisen kourassa; ennen aivan tyvenissä kaupungin asiain keskusteluissa alkoi salamoida ja jyristä; oli syntynyt puolueita, jotka kiivaasti kiistelivät keskenään pienimmistäkin seikoista. Lutherismieliset liittyivät Lauri maisterin puolelle, eipä kuitenkaan kaikki, sillä useita suututti hänen vihaiset hyökkäyksensä kunnioitettuja miehiä Olaus ja Laurentius Petriä vastaan ja hänen kiukkunsa Gösta kuningasta vastaan, "joka muka enemmän rakastaa kirkon tiluksia kuin puhdasta oppia", ja jotka muutenkaan eivät sietäneet olla hänen kotitekoisen ylemmyytensä ja rautapukuisen erehtymättömyytensä käskettävinä. Että pormestari inhosi häntä, sitä ei tarvitse sanoakaan.

* * * * *

Oli maaliskuu vuonna 1529. Kevään oireita ilmaantui aikaisin. Päivänpaiste ja sade oli sulattanut lumet ja Vetterin jäällä oli arveluttavaa kulkea. Gudmund mestari oli käynyt maalla Kortebossa ja palasi nyt ratsastaen vanhan valkoisen tammansa seljässä, Gorm koira kintereillään, kotoansa kohti. Mestari oli viime vuosien kuluessa väleen vanhennut. Hänen vielä hiljan kastanjaruskea tukkansa oli harmennut, olipa sinne tänne hiuksiin luntakin pirahtanut. Hän istui ikäänkuin uneksien satulassa, mutta rauta-aidalle tultuaan ja kun Gorm haukahti veräjällä, havahti hän ja näki että neitsyt Maarian kuva tiilikartanon päädystä oli poissa. Hän käänsihen satulassa ja näki että Vidrik Valandinpojan kuva niinikään oli kadonnut toisen kartanon päädystä.

Gorm urkki epäilevästi portin ristikosta pihaan. Sen viisas koiranpää oli hitaasti, mutta varmasti ajatellut kokonaisen sotasuunnitelman varjelukseen itseänsä joutumasta Lauri maisterin kepin ja kenkäin kanssa tekemisiin. Jos Gorm olisi nähnyt maisterin lähellä aitaa, olisi se juossut kujaa alas ja sivuportista sisään. Jos se olisi nähnyt hänen keskellä pihaa, olisi se kujalta juossut järveen, uinut pesulaiturille ja rähminyt sieltä ylös vakoilemaan asemaa järviaitan portista. Turvalliseksi se ei tuntenut oloansa missään muualla kuin maalarimajassa. Mutta sielläpä se mielestään olikin kelpo turvassa ja loikoi usein unissaan oven suulla, niin että Gudmund mestarin täytyi astua sen ylitse ulos mennessään.

Nyt ei Lauri maisteria pihassa näkynyt, Margit tuli veräjää avaamaan ja auttoi isäänsä alas hevosen selästä. — Isä kulta, olet kai jo nähnyt?

— Olen, tyttäreni. Minne hän on kuvat asettanut?

— Hän on lyönyt ne rikki ja heittänyt pirstat järveen. Isä parka! Tyttö pani kädet isän kaulalle ja suuteli häntä.

Gorm karkasi käpälämäkeen ja pakeni portaita ylös maalarimajaan. Se oli nähnyt Laurin lähestyvän.

— Tervetultua, isä, hän sanoi. Minä olen nyt vihdoinkin tehnyt sen, josta me keskenämme sovimme: olen toimittanut Maariankuvan ja pirunkuvan pois päädyistä…

— Olemmeko siitä sopineet?

— Kyllä, etkö muista, että minä kohta kotiin tultuani sanoin että se oli tehtävä? Etkä sinä väittänyt vastaan. Etten ennen asiaan ryhtynyt, siihen oli syynä toivoni että sinä itsestäsi ymmärtäisit antaa siitä käskyä; mutta nytpä en saattanut kauvemmin kestää. Kuules, isä, jaksaako tuo hevoskaakki vielä todella sinua kantaa?

— Niinkuin näet.

— Se näyttää minusta niin kankealta kintuistaan. Parasta, että annamme sen kuolla. Minä tapasin eilen nylkyrin kadulla ja sanoin että meillä on työtä hänelle.

— Tässä minä, Margit todistajana, sanon että tamma jää elämään kunnes itse määrään sen kuolemaan. Minä pyydän että sinä pysyt siitä asiasta erilläsi.

Hän silitti elikon kaulaa ja se seurasi häntä, pää likellä isäntänsä päätä, talliin.

* * * * *

Muutaman päivän päästä tuli Margit maalarimajaan, jossa mestari toimi kuppiensa ääressä. Tämä ei paljoa puhunut Arvi Niilonpojalle, joka piirusteli saman pöydän ääressä. Estääkseen mieltänsä surullisia asioita ajattelemasta edes sen hetken päivää, minkä hän oli säästänyt mielitoimelleen, oli hän ottanut mitä vaikeimpia tehtäviä siveltimensä suoritettavaksi, ja hän maalaili kuumeenomaisella innolla sekä jyrkästi eroten entisestä taidetavastaan. Hän kuvasi omaa työhuonettaan, katsottuna milloin niistäkin kulmasta, milloin aamupäivän, milloin pilvisään valaisussa, ja hän asetteli kaihtimia milloin minnekin, niin, että ne loivat varjoja, hämyvaloja ja kummallisia valovaikutuksia. Keskelle näitä pani hän tavallisesti ristiinnaulitun-kuvan. Ja hän maalasi milloin täplillä ja pirskeillä, joita hän näytti huolimattomasti pergamentille pärskyttelevän, milloin levein pensselivedoin. Arvi arveli toisinaan ettei tuo ollut juuri muuta kuin tuhrailua; välimmiten häntä ihmetytti tuhrailun tekemä tenhovaikutus. Hänen käytöksessään mestaria kohtaan oli viime aikoina kunnioitus alkanut vivahtaa hellyydelle. Hän tiesi, mikä mestaria, sekä sen ohessa Margitia, rasitti, ja hän tuumaili turhaan keinoa auttaakseen heitä ahdingosta.

— Isä, sanoi Margit, Lauri on kieltänyt minua satuja juttelemasta Gunnarille. Hän on kieltänyt minua kertomasta hänelle Engelbrektistä, koska Engelbrekt oli katolilainen, ja Brunkebergin taistelusta.. Hän on kieltänyt meitä lukemasta Pietari Maununpojan kirjaa [arvattavasti tämän n.s. "lastenkirjaa"], jonka sinä olet minulle antanut ja joka niin miellyttää minua. Hän sanoo sen olevan sieluillemme turmiollisen. Ja kun kirja kumminkin oli esillä, kun hän tänään aamupäivällä tuli saliin, repi hän minua tukasta ja antoi Gunnarille korvapuustin. Sitten antoi hän Gunnarille ulkoa opittavaksi tämän (Margit näytti hänelle lehden, jonka Lauri maisteri oli täyteen kirjottanut), ja kun Gunnar kangerteli läksyssään, sai hän maistaa keppiä…

Arvi otti lehden, nähdäkseen mikä se oli! Symbolum Athanasianum.
Quicunque vult salvus esse etc.

— Setä hyvä, sanoi Arvi mestarille, onko Lauri saanut toimekseen opettaa Gunnaria?

— Ei. Sven herra opettaa poikaa kirjatiedoissa; niin ovat hän ja tohtori keskenään sopineet.

— Muistuta Lauria siitä!

— Ei siitä apua mitään, sanoi Gudmund mestari huoaten.

Arviakin huokailutti turha toivomuksensa: voi jospa saisin sen lurjuksen selkää pehmittää!

— Mitä nyt Gunnariin tulee, menen minä tänäpäivänä kirkkoherran puheille ja pyydän häntä ottamaan pojan kotiinsa. Lauantait saa hän, kuten tähän asti, viettää Talavidissa. Sen on Birgit oikeudeksen edustanut. Lähinnä pelkään että Lauri opettaa häntä julmaksi eläimiä kohtaan… Arvi ja Margit, ette ehkä tiedä, että minä olen kovin kiivas mies, jolle luonto ei ole kärsivällisyyttä suonut.

Margit pudisti päätänsä, ja Arvi veti suunsa irviin.

— Niin on. Enkä minä osaa kiivauttani hillitä, vaikka minun olisi pitänyt se oppia autuaan isävainajani nuhteista, autuaan äitivainajani esimerkistä ja ystävä vainajani, esimunkki Mathiaksen seurustelusta sekä lukemalla uutta testamenttia ja Tuomas Kempiläistä. Kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin aikaa on kulunut minun tietämättäni, että tämä intohimo entisellään rehenteli rinnassani. Sen uinutti uneen täällä talossa ennen vallitseva rauha; mutta viime aikoina on se näyttänyt ilkeitä elon oireita. Ja kun en ole laskenut sitä irroilleen, on se ruvennut työntämään juuriaan syvemmälle ja tuntuu usein ikäänkuin kirveltävänä polttona sydämen ympärillä. Näytäpäs nyt minulle, Arvi, piirustustasi. Se on asuinkartano…

— Niin se, jonka aijon rakentaa isäni asumattomalle talontilalle Kortebohon. Siitä tulee minun taloni, on isä sanonut. Tuohon kylkirakennukseen laitetaan maalarimaja, jos suinkin ihan tämän kaltainen, mutta näköala Vetterille päin.

Margit seisoi Arvin tuolin vieressä, laski toisen kätensä hänen olkapäälleen ja seurasi hänen sormensa viitteitä lehdellä.

— Tuohon maalarimajan ovelle, ihan oven ääreen, panen maton Gormille, kun se tahtoo käydä minua katsomassa, ja lupaanpa, setä, varovasti astua sen yli sisään mennessäni. Maalarimajan viereen tehdään vieraskamari Margitille, jossa hän löytää piispa Pietarin pannanalaisen kirjan sekä myös, jos sinä tahdot sen minulle lainata, sinun kokoelmasi Svante tohtorin lauluja, jonka olet niin kauniisti kuvittanut. Tämä pitkäkäs nelikulmio on talli. Siellä seisoo uljaan sotaratsuni vieressä vanha valkoinen tamma, sillä sen henki ei ole täällä eikä Kortebossa turvattuna. Siitä on viimeiseltä tullut seimen pureksija, mutta sen tuntuu olo sentään kärsittävältä, kun usein saa kuulla sinun äänesi ja tuntea kätesi säkeäänsä silittävän.

— Tämä on mielikuvitusta, sanoi Gudmund mestari; mutta hauskaltapa tuntuu saada hetkisen aikaa viipyä mielikuvituksen mailla.

Pajain vasarankalkkeen lomista kuului Lauri maisterin puhetta ristikkoportilta. Margit avasi akkunan pihaan päin, kurkottihe ulos, kuunteli ja sanoi: Isä, minä luulen Fabben olevan portilla.

— Heikki Fabbe! Sepä olisi merkillistä. Mestari laski kädestään pensselin ja lähti ulos Margitin seurassa.

Fabbe siellä oli. Hän seisoi puoliavoimen portin suulla. Hänen edessään seisoi, tietä sulkien, Lauri maisteri ja heidän välillään oli vireillä sanan vaihto, tähän tapaan alkanut: Sinäkö se, maankuljeksija, oletkin? Mitäs täältä tahdot? Etkös muista että olet meiltä erot saanut?

— Maisteri Lauri, tahtoisin puhua muutaman sanan teidän isällenne.

— Aijotko kerjätä takaisin paikkaasi niellopajassa? Siitä ei lähde mitään.

— En minä mitään aijo kerjätä, ilmottaa vain erään asian vanhalle mestarilleni.

Keskustelua jatkui, kunnes Fabbe näki mestarin ja Margitin tulevan. — Tervetuloa! huusi Margit. — Tervetuloa! säesti mestari Gudmund, ja pisti hänelle kättä.

— Ah, mestari, sanoi Fabbe, ette näy tietävän että olen erot saanut.

— Keltä? Täällä on vain yksi joka voi sinun erottaa, ja se olen minä.

— Niin, mestarin se valta on. Mutta avainoikeus joka antaa vallan avata ja sulkea, on pyhän Pietarin ja papiston hallussa. Lauri maisteri on pappi, erinomainen pappi. Enpä nyt tosin tullutkaan siinä toivossa, että pääsisin jalallani talonpihalle, jota yhdentoista vuoden ikäisestä asti olen tottunut pitämään paratiisinani. Ei, sieltä on minun karkottanut se suuri väkevä keruubi. Nyt tulin tänne sanomaan vain kaksi asiaa: ensimmäinen, että olen tullut tänne likelle ratsain, enkä jalkaisin, ja se tietää salaisuutta, joka on aikanaan selviävä; toinen se, että toistaiseksi saan, siitä sovittuani Birgitin kanssa, majailla Talavidissa, jossa saan nielloida mestarille niin paljo kuin vaan halutaan. Tuleehan Gunnar lauantaina maalle Birgitin luo? Jos mestari ja Margit silloin tulisivat mukana, sopisi siellä kuiskata tuon salaisen seikan mestarin korvaan.

— Onko sulla mitään muuta sanottavaa? kysyi Lauri maisteri.

— Tule sisään, Heikki, sanoi Gudmund.

— Kiitos, mestari, mutta minä en tahdo olla minäkään loukkauskivenä ja pahennuskalliona. Kyllähän kärsivällisesti odotan teitä Talavidissa. Heilahuttaen hattuansa sekä tehtyään ylenmäärin syvän kumarruksen Lauri maisterille, poistui Fabbe.

— Isä, lausui Lauri maisteri, sinä kutsuit tuota hävytöntä miestä sisään. Se oli, minun nähteni, epähienosti tehty, kun tiesit etten minä sitä tahtonut. Edelleen panit painoa siihen sanaan, että sinä olet täällä ainoa, jolla on valta eroja antaa. Se on totta, mutta ei ollut hienotunteista sällin läsnäollessa viskata vasten naamaani tämä tarpeeton ilmotus. Sinä olet näinä päivinä tuon tuostakin osottanut mielenlaatua, jota isän ei sovi osottaa sitä miestä kohtaan, joka on hänen poikansa ja on hoitava häntä sekä vastaava hänestä hänen vanhaksi jouduttuaan. Tämä olkoon sanottu kaikella kunnioituksella. Minä en ole sälliä erottanut. Se on oikeus, joka kaikissa tapauksissa muotopuolisesti kuuluu yksin sinulle. Mutta minä ilmotin hänelle, että jos hän edelleen aikoo täällä oleskella, niin äitini ja minä muutamme täällä pois. Minun kieltämätön oikeuteni oli sanoa tämä hänelle äitini ja omasta puolestani.

Nämä sanat sanottuaan Lauri maisteri meni ylös tiilirakennuksen saliin ja valmisti itseään siihen hartaushetkeen, jonka hän oli päättänyt pitää perheelle.

Mestari oli tuskin ehtinyt uudelleen ryhtyä maalaustyöhönsä, kun kello alkoi soida. Tyytymättömän näköisenä pani hän siveltimen pois.

— Arvi, tuletko mukaan tuonne ylös?

— Enpä tulekaan, jos kuinka kunnioitankin Jumalan sanaa. Uskallanpa muuten erottaa Jumalan sanan ja Laurin sanan toisistaan. Menen nyt Sven herran luo kuulemaan kaunista ja runsasaatteista luentoa De amicitia tai De senectute kirjoista. [De amicitia: ystävyydestä. De senectute: vanhuudesta. Ciceron teoksia] Tahdonpa kuvitella mielessäni että setäni Gudmund ja minä molemmat olemme vanhoja miehiä ja vanhoja ystäviä. Silloin luento soveltuu meihin. Minä sanon nyt teille jäähyväiset viikon päiviksi tai kauvemmas, sillä aatelkaapas, mestari, isäni ja minä olemme taaskin pyydetyt vieraiksi herra Tuure Jönsinpoika Roosin luo. Mutta älkäämme siitä asiasta puhuko!

* * * * *

— Isä, eihän minun tarvitse mennä tuohon hartaushetkeen, joksi hän sitä nimittää? pyysi Margit astuessaan isänsä kanssa alas maalarimajan portaita; en ole siellä koskaan tuntenut mielenylennystä.

— Enpä minäkään, päinvastoin olen vain tuntenut vastaanväittö-halua ja surumielisyyttä, vastasi Gudmund mestari; mutta olen mennyt sinne säilyttääkseni sopua ja näin aijon tehdä, kunnes mitta on kukkurallaan. Ymmärräthän, Margit, että kotirauhaa sitä mielii jos kalliistakin hinnasta, enkä tässä ajattele ainoastaan Lauria vaan enemmän, tuhannen kertaa enemmän äitiäsi.

— Mahdotonta on, isä, saada kotirauhaa ostetuksi. Myöntyväisyys ei hyödytä mitään. Sen tiedät. Minun tulee äitiäni sääli, mutta, isä kulta, häntä olisi sinun pitänyt käännyttää, sen olisin suonut.

— Häntä käännyttää? Mitä sanot?

— Niin, käännyttää häntä. Nyt on liian myöhäistä. Jos sinä korkeissa asioissa ja sielun tärkeissä kysymyksissä olisit jutellut hänen kanssaan yhtä paljon kuin lapsuudestani asti olet minulle niistä puhunut, olisi ehkä kaikki toisin.

— Taivaan Herra! huudahti Gudmund mestari, seisahtui ja löi otsaansa;
Margit, luulenpa että olet oikeassa.

— Hän ei olisi sitten niin joutunut Laurin yksinvallan alle kuin nyt. Sinä olet jaloluontoinen mies. Lauri ei ole. Äiti olisi helpommin tullut sinun vaikutukseksi alaiseksi kuin hänen, sillä äiti on jalo hänkin, mutta hän ei tule toimeen ilman miehen johtavaa arvostelua.

— Taivaan Herra! sanoi mestari, istausi alimmalle porrasistuimelle, ja löi taaskin otsaansa. Margit, Margit, sinä puhut oikein. Mutta mitä nyt on tehtävä?

— Ei minun ymmärtääkseni muuta, kuin että heität menemään kaikki arvelemiset, sanot ja teet minkä tiedät oikeaksi, ja jätät seuraukset Jumalan käteen.

— Kuinka vanha sinä, Margit, olet? Täytithän hiljan seitsemäntoista vuotta?

— Niin, mutta minusta tuntuu kuin olisin melkein yhtä vanha kuin sinä. Olen elänyt sinun ajatuksistasi niin pitkältä kuin muistan, ja sen jälkeen myös tohtori Svanten, herra Svenin ja esimunkin ajatuksista. Olettehan minulle puhuneet, ikäänkuin olisin kuulunut teidän seuraanne; te olette kuka kulloinkin kertoneet minulle haasteluistanne "Suoraan sydämestä" liiton iltahetkinä. Mitä äiti näistä ajatuksista tietää? Ei mitään. Siinä vika on. Entäs ehtoovartiokävelymme, isä!

— Voi minua, voi minua! Oikeassa olet äitiin nähden.

Soittokello kalisi rajusti ja häikäilemättä, ikäänkuin sen käden hermot, joka kiskoili kellon nuoraa, olisivat siirtäneet soittajan sydämensisua kellon vaskeen. Gudmund nousi pystyyn mennäkseen.

— Isä, luuletkos meidän siltä olevan kiirettä, että kello soi? Lauri sitä salinakkunasta kalistelee, eikä minulle soittokellon äänessä, ole enempää isännyyttä kuin hänenkään äänessään. Isä, minulla on jotain muutakin sinulle sanottavaa, kun näin saamme tuttavallisesti jutella eikä minun tarvitse sinun edessäsi hävetä. Etpä tiedä, että Lauri on antanut minulle vitsaa…

— Mitä sanot?

— Niinkuin tiedät, rääkkää hän minua kyllä muutenkin, mutta näin häpäisevästi se ei vielä ole tapahtunut. Hän tuli eilen aamulla, äiti mukanaan, minun makuukammiooni, juuri kun nousin vuoteelta. Hänellä oli raippa kädessä. Hän lausui latinaisen sananparren, jonka hän selitti niin, että ynseitä naisia parannetaan selkälöylyllä; hän sanoi kirkkoisäin neuvoneen naisille selkäsaunaa, ja hän tahtoi kristillistä ja veljellistä rakkautta noudattaen ajaa ulos minusta ynseyden perkeleen. Sitten… minä pyysin turvaa äidiltä, mutta turhaan. Koetin puolustaida, mutta mitäs minä lapsi hänen väkevissä kourissaan mahdoin! Hän pieksi minun..

— Se roisto!… Anna anteeksi minulle, Jumalani! Ken sanoo veljellensä: sinä katala! joutuu velkapääksi suuren neuvoskunnan eteen, ja joka sanoo: sinä konna! on velkapää gehennan tuleen. Sitä enemmin jos isä niin pojallensa sanoo. Margit, luulen havainneeni jotain joka selittää paljon: Lauri on taitava väittelijä ja huomattava saarnaaja ja kuitenkin — hän on yksinkertainen.

— Arvi sanoo että hän on — pöllöpää.

— Se on liikaa sanottu. Tules nyt!

Hartaushetkellä oli saapuvilla mestari, Margareeta rouva, Margit ja Gunnar. Esityksen aineena oli ikuiset helvetinrangaistukset ja se päättyi seuraaviin sanoihin:

— Perkeleen valtakunta ei tule häviämään, silloin kuin maailma tuleen häviää. Se on pysyvä, vaikka uudet taivaat ja uusi maa syntyvät, ja mitä se on saaliikseen saanut, sen pitää se ijäti. Mutta kuinka ikiautuaat saattavat autuuttansa nauttia, nähdessään tuolla alhaalla kadotettujen vaivan ja surkeuden ja alati kuullessaan helvetissä olevain isäinsä, äitiensä, veljiensä, sisartensa, lastensa parkua ja hammastenkiritystä? Aivan hyvästi. Jos lapsia ei hemmotella, voivat he nautinnolla katsella kun elukoita kiusataan. Tämä kyky autuaissa niin varttuu ja täydellistyy, että he riemuun remahdellen katselevat kadotettujen tuskia, muiden kurjuutta nähdessään tuntevat he oman onnellisuutensa monin verroin enenevän…

Gudmund mestari nousi ja sanoi pontevalla äänenkorolla, vaikka kiivaudetta: Poikani, tämä on inhottavan kauhea oppi ja ääreti vahingollinen nuorten sielujen kuulla…

— Mitä uskallat sanoa? keskeytti häntä Lauri maisteri. Rouva Margareeta kohotti kätensä ja loi puolisoonsa peljästyneen katseen.

— Mitä olen sanonut. Margit ja Gunnar kielletään käymästä sinun esitelmiäsi kuulemassa. Itse en aijo tästälähin niitä kuulla.

Hän läksi. Margit otti Gunnarin kädestä ja seurasi perään. He kuulivat takanaan Margareeta rouvan itkua ja Lauri maisterin huudahtavan: tämä on kapinaa Jumalaa vastaan!

Gudmund mestari meni pajoille ja kutsui yhtä sälleistä. — Kuulepas, sanoi hän, ota alas tuo soitinkello! Sälli tuli tuoden tikkaat ja työkalut ja oli juuri alkamaisillaan, kun Lauri maisteri, joka salin ikkunasta näki mitä oli tekeillä, riensi alas ja asettausi hänen tiellensä.

— Takaisin mies!

Sälli väistyi takaperin ja heitti mestariin kysyvän katseen.

— Ylös ja toimita mitä minä olen käskenyt! sanoi Gudmund ja kohotti kumaran selkänsä suoraksi.

Sälli astui askelen eteenpäin. Lauri kourasi häntä niskasta, nosti hänet suoraan käsivartensa päässä ilmaan ja paiskasi hänet maahan niin rajusti, että mies parka pyörähti maassa.

Työ pajoissa oli seisahtunut. Sällit, työnjohtaja Klase etupäässä, seisoivat ovien ääressä katsellen kohtausta.

Jaloilles, koira! ärjähti Lauri ja potkasi kaatunutta. Silloin Klase kohotti äänensä ja huusi: Maisteri Lauri olkaa siivolla ja malttakaa mielenne! Me emme salli että vapaata sälliä näin pidellään.

— Menkää te pajoihin! karjaisi Lauri, muuten…

Hän astui nyrkit ojossa Klasea kohden. Mutta tämä juoksi pajaan ja tuli ulos heiluttaen vasaraa, valmiina lyömään. Silloin kajahti Gudmund mestarin ääni, kaikuvammin kuin milloinkaan ennen hänen eläessään:

— Takaisin, Klase! Takaisin poika! Takaisin sanon sulle, Lauri, ja ellet tottele, niin eipä sua auta maisterin, ei papin nimet. Niin kauvan kuin asut isäsi huoneessa, olet sinä hänen käskynalaisensa, ja sinä tottelet… muuten!

Lauri peräytyi askeleen, kääntyi ja silmäili isäänsä ikäänkuin hän ei olisi konnaan uskonut.

Gudmund mestari otti työkalut ja nousi tikapuita ylös. Muutaman tuokion päästä putosi soittokello maahan. Rautakannatin ja suojuskatto tulivat saman tien perään.

Rouva Margareeta, joka akkunasta katseli tapausta, istui kalmankalpeana tuolissaan, kun Lauri tuli hänen luoksensa.

Isä meni maalarimajaan. Hänen vapisi joka jäsen, ja tuntikausiin hänen oli mahdoton pitää sivellintä kädessään.

XVI.

VIIMEINEN ILTAVAHTIKÄVELY.

Gudmund ja Margit saattoivat seuraavana lauantai-iltana Gunnar Svantenpoikaa Talavidiin, jonne hänen oli määrä jäädä sunnuntaiksi Birgitin luo. Fabbe odotti heitä veräjällä. Hän vei Gudmundin majatalon vähäiseen pajaan, näyttääkseen tälle, kuinka taitavasti hän vähin varoin oli pannut sen kuntoon, ja arveli että mestari voisi muuttaa sinne nielloverstaansa suvikuukausiksi. Silloin tahtoi Fabbe supistaa kulkurielämänsä neljäntoista päivän mittaan. Pajasta vei hän mestarin talliin ja näytti hänelle siellä Smoolannin hevosen, nuoren ja somamuotoisen, mutta muuten samaa näköä kuin sen rodun hevoset. — Mestari, hän sanoi, tämä on se hevonen. Tulin silloin Slatten luota. Ei haluta minua käydä uudestaan siellä. Joka jäseneni tärisi, kun hän iski toisen terävän silmänsä minuun… Vieläkin värisyttää ajatellessani.

— Onkos hän silmäpuoli?

— Väliin silmäpuoli, väliin kaksisilmäinen.

— Kummallista. Mitäs sulia oli hänen luonaan asioitavaa?

— Kuljeskelin korpimaita ja oli multa todella asiaakin hänelle, mutta luullakseni se oikeastaan oli kohtaloni, joka joudutti minut hänen luoksensa. Tahdon vain nyt sanoa, että Slatte lähetti teille hevosen viimeisenä maksueränä siitä asekuormasta, kuin tiedätte.

— Ei se vaihtokauppa ole minulle mieleen.

— Mutta hevonen on teidän pidettävä, vaan älkää sanoko mistä se on saatu. Sillä on kaksi arvokasta ominaisuutta. Se osaa tien Slatten linnaan, jonne minä en osaa, vaikka olen siellä ollut, ja sen on korvissa Slatten merkki — näettehän tuossa ristin, poikkiviiva kummassai sakarassa. Torinmerkiksi hänen väkensä sitä sanoo. Saatte luottaa siihen, että tällä hevosella saa ratsumies turvallisesti ajella Slatten seuduilla. Saankos minä nyt kysyä yhtä asiaa? Vierastavassa kuulin jonkun vapaasukuisen Hjon seuduilta kehuvan hankkineensa kartanonsa eteen ehkä kauniimman rauta-aidan Ruotsissa, sen joka seisoo aseseppä Gudmund Gudmundinpojan talon edessä Jönköpingissä. Onko tosi, että olette sen myynyt?

— En minä ole sitä myynyt enkä aijo myydä.

— Sitten kai Lauri maisteri on sen myynyt.

* * * * *

Ehtoopuoleen palasivat Gudmund ja tyttärensä kaupunkiin. He vaelsivat ääneti Länsi-ahteita alas. Taivas asui raskaana ja synkkäpilvisenä Vetterinlaakson päällä, ja ison järven pinnalla, jolta kevätmyrsky hiljan oli jään murskannut, vivahtivat valontaitteet mustaan ja harmahtavaan, olivat usvaisen ja kalsean näköiset Metsä toisella puolen alannetta näytti mestarin mielestä siltä kuin sen olisi leveällä siveltimellä vetää sivahuttanut joku päiviinsä kyllästynyt maalaaja, suuttuneena muuta väriä vetelemään kuin tummaa tummalle. Kaupunki, jonka nähdessään hän ennen aina riennätteli askeliaan onnellisen kodin suojaan ehtiäkseen, makaili siinä mykkänä ja viehäkettä vailla; solakka kirkontorni häämöttää sojotti aavemaisena hämärtävässä utuilmassa. Junebäckille tultua seisahtui Gudmund ja katsahti tuonnemmas pyhän Pietarin kappelille ja hautausmaalle päin. Hänellä oli siellä sukuhautansa. Vaaleansinervä usma uhuten suoperäisestä alangosta kattoi kalmiston ja häälyi siekaleina jalavain ja vahterien oksista. Maahan tuijotellen asteli mestari raskain askelin Bylidin mäkeä ylös kaupunkiin. Hän piti Margitin kädestä ja haaveksi: tämä käsi oli hänestä ikäänkuin menemäisillään olevan onnen jäännös sekä uskollisuuden lupaus kolkkojen vaiheiden tullessa. Kun hän seisahtui porttinsa eteen, seisoi siinä Gorm koira, kurottaen kuonoansa rautapienojen välistä, ja tervehti isäntäänsä hiljaa uikuttaen. Mestari silitti hyväillen koiran päätä ja katsoi sen silmiin. Mitä murhetta ne lausuivatkaan!

Talonrenki tuli avaamaan. Hänen näytti olevan mielensä kuohuksissa.

— Mikä sinua vaivaa? Onko mitä tapahtunut?

— On, mestari Gudmund. Valkoruusua (se oli tuon valkoisen tamman nimi) ette enää koskaan saa nähdä.

— Mitä sanot?

— Teidän mentyänne tuli koninylkyri ja pyysi saada puhua poikanne kanssa. Lauri maisteri tuli pihalle, meni talliin ja talutti ulos Ruusun. Kyllähän se tepasteli ja koetti tehdä vastarintaa, sillä se on häntä aina pelännyt. Mutta maisteri otti rautahangon tallin oven vierestä ja lyödä huimaisi sillä kerran hevosta poikki selän. Luulen että selkäranka katkesi, sillä tammaa täytyi vetää ulos marhaminnasta askel askelelta, ja joka askelella se parahti niin surkeasti, ett'en voi sitä eläissäni unohtaa. Kun taluttaminen kävi niin hitaasti, juoksi Lauri maisteri pajaan, otti ahjosta tulisen raudan ja poltti sillä tammaa takaapäin.

Margit kirkaisi kauhusta. Gudmund mestari pyysi:

— Vaiti, vaiti! ei enää sanaakaan!

— Näkikö sitä äiti? kysyi Margit.

— Näki ja itki, kun Ruusu parkui, ja hän sanoi Lauri herralle: tiedäthän varmaan että teet oikein?

— Vaiti, vaiti! toisti Gudmund mestari ja pusersi kouraansa suonenvedon-tapaisesti yhtä rauta-aidakkeen pertuskan vartta.

— Margit, kuiskasi renki, Gormi ulvoi hirveästi järviaitan portissa
nähdessään tätä. Valkoruusu ja hän olivat aina niin hyvät ystävät.
Lauri maisteri uhkasi tappaa Gormin ja hän tekee aina mitä hän uhkaa.
Koeta pelastaa Gorm! Kortebohon lähettämisestä ei ole mitään apua.

— Antti, mene sinä nyt heti — viipymättä, kuuletkos! — pormestarille Gormin kanssa ja sano minulta terveisiä Arvi Niilonpojalle. Kerro hänelle mitä on tapahtunut ja pyydä häntä suojelemaan koiraa. Hän sen tekeekin. Hän ei anna sitä suojastaan pois. Minä menen huomenna Gormia katsomaan.

* * * * *

Illallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla. Naispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei ollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi sen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan, saamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka muuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti hän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt. Mikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle elonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden kevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan pontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä poika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä kannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta näkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään? Ja kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi päivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan, karttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä isällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka olikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta vastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa äskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli Lauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin toimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä suinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin viittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä vaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.

Aina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä ateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä, ja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin surunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime aikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi. Lauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei pahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä näillä retkillä keskenään juttelivat.

Mestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon läpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai pilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia myöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund asteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti hän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa jonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen valojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen silmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän jälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää nähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään aukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului mieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä mestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa käsiinsä.

Margit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen piti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun toimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä ollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli näet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen tulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia ääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut isälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä oikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan isä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt, isältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa sen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua siellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu paavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin Martti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain onnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden, melkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä saadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri antaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi hänen sieluansa.

— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se ystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä näillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut sen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni olevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja kiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka eloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä, jota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä minulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus siihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.

Ja nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen sointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui Jumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli saanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja iankaikkisen elämän.

Noustuaan pystyyn hän lausui: Margit, olkaamme huoletta. Minun on valittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin kanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut ajatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta kuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa taistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska kotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se on jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun täytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin sydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö etupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja kärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.

* * * * *

Työmestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän kerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui siihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä Jonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki… Mutta pelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat… Siionin lippu… On Jumala ennenkin ihmeitä tehnyt… Kirje Knipperdollingilta… Entäs sitte vaikka kaadumme?… Kehnoja liittolaisia… Ne potkaisemme tieltä… Kumma, ettei huhua ole levinnyt… Niilo Arvinpoika sukkela mies ja osaa uskottunsa valita.

* * * * *

Päivänä edellisen perästä, kun Gudmund mestari niellopajasta lähdettyään oli tullut maalitupaansa, tapasi hän siellä Lauri maisterin sijottuneena pöydän ääreen, jolle oli kasattu kirjoja ja kirjotuskaluja. Pöytä oli nostettu siihen, missä päivän valo sopivimpana suosi mestarin sivellintöitä. Maalauspöytä oli siirretty toisen akkunan alle, ja Gudmund näki siinä joukon puupiirroksia kuvaten Martti Lutheria ja paavikalaa, sekä läjän kulta- ja hopearahoja.

— Mistä nämä rahat? kysyi mestari.

— Ne ovat sinun omiasi. Tiedät että rauta-aidake tulee poistettavaksi. Jo aikaa sitten osotin minä asian toivottavaksi, enkä muista että sinä väitit mitään pätevää sitä vastaan. Se otetaan tänään pois ja talletetaan kalustoaitassa, kunnes ilmaantuu sopiva tilaisuus saada se laivalla viedyksi Hjohon. Sen on ostanut ritari Pietari Ulf. Rahat pöydällä ovat siitä maksua. Me panetamme lauta-aidan sen sijaan.

— Mitä tarkotat näillä puupiirroksilla?

— Että sinä ne värität, koska et näy pääsevän voitolle tuosta maalaamisen halustasi. Näitä värittämällä et ainakaan tee syntiä.

— Ne ovat rumia, sangen rumia nähtäviä, sanoi mestari, otti ja pani ne sille pöydälle, jonka Lauri maisteri oli itselleen anastanut; jos ne ovat väritettävät, saat itse tai joku muu sen tehdä.

Lauri ei sanonut mitään, mutta ajatus että hän tuhrisi väreillä tuntui hänestä liian hävyttömältä.

Valkoruususta ei virketty sanaakaan.

Mestari ei ollut siinä mielentilassa, että häneltä olisi maalaustyö sujunut. Hän otti Arvi Niilonpojan piirustuksen ja paranteli sitä minkä taisi, sillä hänen värisi kätensä, ja se sisäänpäin kääntynyt kiivaus, josta hän oli puhunut, kirvelteli sydämen seutua. Puolen tunnin äänettömyys. Lauri maisteri kirjotti. Lakattuaan kirjottamasta sanoi hän: Olen kutsunut entisen suojattisi, ystäväni ja kumppalini Wittenbergistä, maisteri Drysiuksen Rogbergasta, tulemaan meille päivällistä aterioimaan jonakin päivänä. Se on minun mieleisen! mies. Kutsun tarkotus on se että hän näkisi Margitin. Tämä tarvitsee semmoisen aviomiehen. Kuta pikemmin Margit tulee pois talosta, sitä parempi hänelle itselleen.

— Vai niin? Aikooko Drysius pyytää minun suostumustani, vai luuleeko hän ilman sitä tulevansa toimeen?

— Tietysti hän pyytää ja saa sinun suostumuksesi.

— Minä puhun asiasta Margitille.

— Hänellä ei ole, minun ymmärtääkseni, asiaan mitään sanomista.

— Niinkö luulet. — Äänettömyyttä.

Lauri maisteri nousi ja lähti. Hänen piti panna kirje menemään ja hänellä oli paljo puuhattavaa kaupungilla.

* * * * *

Mestarilla ei nyt ollut silmänräpäyksen rauhaa maalarimajassa, eipä Laurin poissakaan ollessa, sillä ihmisiä, jotka tahtoivat puhella tämän kanssa kaupungin, kirkon tai omista asioistaan, haki häntä ehtimiseen sieltä, ja välipäillä istui mestari kuunnellen, eikö poikaa tai niitä, jotka häntä hakivat, kuuluisi portaista. Maalata yritteli vanhus aikansa ratoksi, mutta huomasi etteivät aatokset ja tunteet seuranneet horjuvan käden käyteltävää sivellintä. Hän siirrätti maaluupöytänsä ja värikulhosensa "isien saliin", toivoen työn siellä paremmin menestyvän. Mutta eipä vaan: ei hän sielläkään muuta voinut kuin istua ja puolittain uneksia. Ja tästä tilasta hän muutamana päivänä heräsi asekalinaan. Lauri astui sisään, perässään miehiä, jotka toivat sylyksittäin kypäreitä, rautapaitoja, pertuskoja ja miekkoja.

— Tulitupa joutuu, kuten tiedät, purettavaksi, ilmotti Lauri, ja sinä olet kai samaa mieltä, kuin minäkin, että täällä salissa sopii paraiten tallettaa näitä aseita.

Mestari muutatti maalaripöytänsä ylös vanhaan lastenkamariin. Siellä sai hän toistaiseksi olla rauhassa.

Hänen juolahti mieleensä, että hän kun ei voinut maalata, huoltensa huventamiseksi voisi katsella ja tarkastaa kaikkia mitä hänen siveltimensä oli luonut niinä kolmena vuosikymmenenä, jolloin hän oli tätä jaloa taidetta harjotellut. Kaikkein useimmat pergamentit olivat tallella hänen kaapissaan maalarimajassa. Lauri istui siellä ja kirjotti. Mestari avasi yhden kaapeista eikä löytänyt mitään.

— Etsitkö jotain? kysyi Lauri.

— Maalauksiani.

— Ne minä olen polttanut, Jumalalle kunniaksi. Tässä talossa ei saa piileytyä mitään paavinuskoa.

— Oletko ne kaikki polttanut?

— Kaikki. — Lauri jatkoi kirjottamistaan. Jotain kaatua jysähti laattialle. Lauri katsahti ylös työstään ja näki isänsä makaavan pyörtyneenä. Hän otti vettä ja valeli hänen päätänsä, ja kun mestari loi auki silmänsä, auttoi hän hänet jalkeille.

— Kuinkas jaksat, isä?

— Hyvin. Kiitos! — Gudmund mestari horjahteli ulos. Hän aikoi mennä laiturille ja levätä siellä rahilla, sillä siellä puhalsi raikkaasti ja virkistävästi, arveli hän. Mutta se oli jäätävän kylmä ahava, ja Margit, joka samalla kohtasi hänet, saattoi hänet ylös lastenkamariin.

* * * * *

Kummallista, huomautti mestari Margitille, kun he muutaman päivää jälestäpäin istuivat tuolla ylhäällä ja kuiskien juttelivat, samalla kuin talttuvan hajottamisesta syntyvää kolinaa vähä väliä kuului vasarainpauketten lomasta pajoista — kummallista, oloni alkaa tuntua terveemmältä ja turvallisemmalta samassa määrin kuin vauriot minua kohtaavat. Yksi asia vain vielä huolestuttaa minua.

— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!

— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla pidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin äänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt myötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että Lauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme tuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta siitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka näkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin huipun tasalle… jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta on levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen tuoksulla… Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja joka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun vaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä pahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja kukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he joskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan ja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan katsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy pakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi, että se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut tulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme ne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan varemminkin.

* * * * *

Drysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä. Drysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja hän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat kirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus vaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius polveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas kultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka keskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli suku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian entiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin käymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet ja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä muitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla, tulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt Quem pastores laudavere ja Puer natus in Betlehem. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina toisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja lannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin käytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien, ryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko poikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas itse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen käyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis antamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten hyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän oli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri puolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota pikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita harjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja huvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen varttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla panssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan leivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta kerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä toista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti suunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa. Laurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.

Kulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä nuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman, hankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi saanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita, myydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin kalliista hinnasta kuin suinkin sai.

Laurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi myös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin useammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön. Silloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä maineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan anteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan hän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja latinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi ja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää käsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut. Saarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös hänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili valmistavia esitöitä "Perkeleen historiaan". Lauri vakuutteli että miehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.

Margitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä virkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi olevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli Margareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund mestaria hän kunnioitti "jalon hyväntekijänsä" nimellä, mutta muuten heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.

Pöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita keksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele niin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan epäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla. Naista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista tai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa perkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen naista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius lausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut kauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä, niinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän siellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata, ei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja vaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä kuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden liekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä siis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan uskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa järkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä viisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle. Tästä keksinnöstään Drysius sitte johti sensus moralis päätelmänsä tähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten yrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu hän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo alistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee hänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.

Margit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle avioliitto-ohjelmansa.

Oppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta madellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se vietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli pystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että käärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös tuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa…

— Jos osaat sitäkin syillä perustaa, keskeytti Lauri, niin huudanpa plaudite!

— Kaikki auktorit ja saamamiehet sanovat yksimielisesti, että roimahousut ovat pirun keksimät ja että hän on itsekin niitä pitänyt. Kysymys laatiutuu siis tähän muotoon: onko ajateltava, että perkele, joka tällä keksimällään eritoten tähtäsi naisten viettelemistä, olisi itse luopunut sitä käyttämästä tuona valtakuntansa maan päälle perustamisen perin tärkeänä hetkenä, jolloin hän vietteli Eevan? Minä vastaan: ei, se ei ole ajateltavissa. Tähän tulee lisäksi yksi todistus. Aadam ja Eeva kulkivat paratiisissa alasti. Miksi? Siksi että alastomuus silloin oli viattomuuden leima, viattomuuden aateliskilpi. Olisikohan asiain näin ollen käärmekin, viattomuuden vihollinen, kulkenut alastonna? Mahdotonta. Hänellä oli yllään puku, mutta ei hameen liepeet, sillä ne ovat Jumalan keksimät, sen tiedämme. Mikäs hänellä sitten oli pukuna? Jos tahdomme ajatella, mitä pukua perkele lienee käyttänyt, on meidän valittavanamme joko hänen oma häjy keksintönsä taikka inhimillisten rättiseppäin toisinaan kevytmieliset, mutta ei koskaan niin hävyttömät keksinnöt. Tästä vaihtopuolisesta päätelmästä on helppo selvitä. Ergo: perkeleellä oli yllään roimahousut, kun hän vietteli ensimmäiset vanhempamme.

— Lauri maisteri seurasi toteennäytön johdejonoa ihastuksella, Margareeta rouva kituutteli sitä hurskaalla opinhalulla. Margit epäili Drysiuksen tarkottavan Arvi Niilonpoikaa. Gudmund mestari sanoi itsekseen: inhottaa kuulla tuommoisia selityksiä. Ne tuntuvat mielestäni solvaisevan kaikkein pyhintä. Pyhän raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta sisältää pohjattoman syvyyden hengellistä totuutta. Käsittämätöntä, ettei jokainen meistä sitä tajua. Tässä oppinut mies seisoo syvyyden partaalla, ja tuijottaa sinne, mutta ei näe edes pintaakaan semmoisenaan, vaan ainoastaan oman hulluutensa kuvastuksia.

XVII.

AARTEENKAIVAJA.

Mestari Gudmund oli lakannut maalaamasta. Aamulla aikaisin teki hän kiertokäyntinsä pajoissa ja vietti tunnin tai pari niellopajassa; sen tehtyään hän tavallisesti joka päivä lähti ratsastaen Kortebohon ja sieltä Talavidiin, jonka pajassa hän kahden kesken Fabben kanssa jutteli pitkät jutut Olipa hän tämän kanssa niinikään pakinoinut talontilansa kujalla, jolloin Fabbe oli häneltä huostaansa saanut niitä näitä lippaita, jotka hän vei Talavidiin talteen paikkoihin, jonne oudon ei ollut helppo osata.

Sinä päivänä kuin Drysius oli kutsuttu vieraaksi Gudmund mestarin pöytään, istui Talavidin arkituvassa renttumainen mies, joka puhua sokerteli saksanvoittoisesti, pyytäessään ruokaa ja olutta. Hän oli puettu niinkuin kuljeksiva saksalainen scholaris (koululainen) ja miekka oli vyöllä, joka kiersi likaisen, kuluneen, paikatun ylioppilaslevätin. Reppu, jonka hän oli pannut laattialle viereensä, oli suuri ja näytti täyteen sullotulta. Ei hän puhunut mitään kellekään niille matkamiehille, joita tuli ja meni, ja päivän laskiessa hän maksoi ja lähti astumaan Jönköpingiin päin. Ulkopuolella kaupungin itätullia hän istahti ojaan, josta hän nähdessään ratsumiehen tulevan kaupungista päin, nousi ylös. Ratsumies oli Drysius. Tämä astui maahan hevosensa selästä ja talutti sitä ohjista, sillä välin kuin hän keskusteli kuljeksijan kanssa. He olivat nähtävästi sopineet yhtyäkseen.

— Olen nyt kyllästynyt kiertelemään Ruotsin maata, virkkoi kulkijain. Sinä minun tänne pohjan perille viekottelit tulemaan. Sinä minulle Wittenbergissä kehuit Ruotsissa olevan tuhansittain muinaisaikuisia hautakumpuja aarteita sisässään. Sinä kehuit Valandin ja Albrianin ja herelingien aarteiden olevan tänne maahan kaivettuina. Olkoon niinkin; mutta hautakumpuja ja kalmankoloja olen sadottain suurella vaivalla, useinpa hengenkin vaaralla tutkinut, ja paraissa tapauksissa löytänyt jonkun pahanpäiväisen korukapineen miestä, naista tai hevosta varten, niitä näitä vanhoja aseromuja, mutta tuskin enempää kuin mitä olen tarvinnut maksaakseni olveni, leipäni ja jalkineeni matkoillani. Anna nyt minulle rahaa, jotta pääsisin täältä pois!

— Enpä annakaan, sanoi Drysius. Ole kärsivällinen ja pitkitä kaivamisiasi! Joka etsii, hän löytää.

— Vuosi aikaa sitten sain tietää, mistä voisin löytää — jopa löytää äärettömän paljokin. Mutta ensinkin se aarre ei ole saatavissa lapiolla, ellen saa kaivaa vapaasti ja käyttää palvelukseeni sata miestä? Kenties en löydä sitä sittenkään, sillä en tiedä kuinka syvällä se piilee. Mutta kaikki velhojen kirjoissa ja kirjotuksissa sekä kansantarinoissa mainitut merkit ovat siellä minulle ilmestyneet, ja seudun asukkaat ovat monessa miespolvessa perättäin tienneet, että aarre on olemassa. Mutta ilman loihtulukuja on mahdoton saada sitä ilmiin. Täytyy kiristää haltioita kantamaan aarretta luokseni. Ja tiedänkin, miten siinä on meneteltävä. Faustin "Kolmikertainen hornanväkivipu" on minulla täällä levättini alla, ja noitapiiriin sekä suitsutuksiin tarvittavat aineet ynnä turvakeinot, mitä loitsija tarvinnee, on minulla osaksi täällä repussani, osaksi kaivettuna sen tien viereen, josta paikalle päästään. Mutta loihtumies ei saa mennä sinne yksin, ja parasta on, jos hän saa apurikseen papin ja paholaisen manaajan, sillä yhtä varmaan kuin tiedän voivani itse kutsua esiin ja pakottaa henkiä, ylitä epätietoinen olen kykenenkö häjyläisiä karkottamaan pois…

— Missä tuo paikka on?

— Noitakedolla.

— Missä Noitaketo on?

— Slatten maalla.

— Sepä ikävää…

— Ja vielä ikävämpi, että kun kävin siellä paikkoja urkkimassa, jouduin Slattelaisten kouriin. Veivät mun Slattelaan, jossa sain kaksinkertaisen tuomion.

— Mitä sillä tarkotat?

— Minut tuomittiin raipoilla piestäväksi ja kamalasti ne minua hosuivatkin. Sitten hirtettäväksi — niin nimittäin, että hirsipuu on varma osani, jos palajan ja minut tavataan töistäni.

— Olet siis Slatten nähnyt?

— Enkä olekaan. Yksi hänen väestään, luultavasti joku alipäällikkö, julisti tuomioni Slatten nimessä ja valvoi rankaisun toimeenpanoa.

— Kovin arveluttava asia. Mutta kaiketi tiedät, että pahain henkien manaukset, oikein toimitettuina, siinä aikeessa että perkeleet saataisiin nöyryytetyiksi sekä aarteet, joita ne kateellisesti vartioivat, kristinuskoisille hyödyllisiksi — että tämmöiset manaukset eivät suinkaan ole syntiä, vaan päinvastoin ovat kiitettäviä?

— Tahtoisin sen mielelläni uskoa…

— Ja kyllä kai myöskin tiedät, ettei Slatte ole kaikkitietävä ja kaikkinäkevä.

Puhetta jatkettiin, kunnes päästiin päätökseen;

XVIII.

GUDMUND MESTARIN MATKA SLATTELAAN.

Jotain kummallista liikkui kaupungin ilmapiirissä. Vaistottiin, arvattiin jotain tulevaksi, mutta mitä? Ne, jotka eivät mitään tienneet, tunsivat kuitenkin ikäänkuin vainuten että heidän ympärillään oli ihmisiä jotka jotain tiesivät. Pormestari Niilo Arvinpojan nähtiin paljo liikkuvan ulkona kaduilla ja tuhka-tiheään poikkeavan parempain porvarien kodeissa. Lieneekö hän jotain tiennyt? Hänen poikaansa Arvia sitä vastoin ei nähty ollenkaan.

Puolenpäivän aikaan 3 p. huhtikuuta levisi huhu, että aseseppä Gudmund Gudmundinpoika oli kadonnut tietämättömiin ja hänen kanssaan tyttärensä Margit. Ehtoopuoleen oli kuitenkin kaupungin asukkaita rauhottanut vakuutus, että tuon katoomisen alla ei piillyt mitään salaperäistä. Pormestaripa itse riensi iimottamaan, että Gudmund mestari Margitin seurassa oli matkustanut Veksjöhön, saatuaan sinne kutsun vanhalta ystävältään, piispa Ingemarilta, joka tahtoi kehottaa häntä koristamaan hiippakuntakaupungin pääalttaria yhtä ihanilla maalauksilla, kuin ne, mitkä piispa viimen Jönköpingissä käydessään oli nähnyt kaupunginkirkon Pyhänruumiin alttarilla. Lauri maisteri vahvisti tätä tietoa ystävilleen, ja Margareeta rouva kaikille niille naisystäville ja juorukaisoille, joita pitkin päivää juoksenteli häneltä utelemassa — edes joinkin määrin huolestuttavia juttuja. Hän näytti heille piispan kirjeen; mutta sekä hän että Lauri maisteri jättivät mainitsematta, että Gudmund mestari ja Margit olivat lähteneet sitä ennen sanaakaan hankitusta matkastaan sanomatta. Siitäpä Lauri aavistikin pahaa, vaikkei hän vielä ollut huomannut isän ottaneen arvopapereita ja melkoisen määrän rahoja mukaansa. Hän päätti kirjottaa piispa Ingemarille ja lähti kaupungille kuulustelemaan tilaisuutta, jolla sopisi saada kirjeensä lähetetyksi.

Samana päivänä istuivat iltahämärissä Gudmund mestari, Margit ja Heikki Fabbe räiskyvän honkavalkean ääressä talonpoikaistalossa Byarumin kylässä. Gorm koira oli mukana. Matkueen kuusi hevosta, joiden joukossa ennenmainittu Slattenhevonen, seisoi katoksen alla pureksien heiniä ja kauroja. Talonisäntä istui vierastensa luona veistellen. Emäntä tyttärineen ja palvelusneitoineen askarteli kehruu- ja ruoanlaittohommissa.

Fabbe meni ulos hevosia katsomaan. Tultuaan takaisin ja ruvettuaan istualle sanoi hän nähneensä jotain merkillistä. Joukko talonpoikia, aseinaan keihäitä ja kirveitä, muutamat myöskin rautalakit päässä ja kilvet kädessä, oli aivan meluttomasti astunut ohitse. Niitä lienee ollut pari sataa miestä. Heidän keskellään ratsasti mies puettuna rautaan kiireestä kantapäihin ja höyhentöyhtö liehuen kypärin harjalta. Fabbe jätti mainitsematta sen mikä olisi ollut Margitille ja Gudmundille tärkeintä: että rautapukuinen ratsumies oli Arvi Niilonpoika. Hän luuli tunteneensa tämän kasvonpiirteet ja oli varmaan tuntenut hänen asepukunsa, joka oli taottu Gudmund mestarin pajassa ja Fabben itsensä koristelema.

Talon isännästä tapaus oli tosin kyllä huomattava, vaan ei niinkään kummastuttava. Ympärisseuduilla vallitsi nykyään levotonta liikettä, ja maantiellä oli kulku kylläkin vaarallista, ainakin etelämpänä, tuonnempana Svenarumin ja Vernamon puolia.

— Ystäväni, virkkoi Gudmund mestari talonpojalle, minusta tuntuu melkein ikäänkuin olisit tietänyt meidän olevan tulossa.

Isäntä nyökäytti päätään ja oli hiukan aikaa vaiti. Sanoi sitte: teidän täytyy heittää mielestänne Veksjön matka, ellette tahdo kulkea kiertoon Slatten oikean kulmakunnan kautta.

— Sehän olisi joutumista tuhasta tuleen.

— Minä en tiedä toista seutua niin turvallista ja rauhallista kuin oikea Slattenmaa. Siellä ovat polut kunnon ihmisille turvallisemmat kuin Jönköpingissä kadut. Sen uskallan vakuuttaa teille, aseseppä Gudmund.

— Samaa Fabbekin sanoo. Ja kuitenkin… Ilkeää olisi joutua vangiksi ja täytyä maksaa lunnaita. Ja immen, Margitin moisen joutua rosvojen käsiin…

Talonpoika pudisti päätänsä ja sanoi toistamiseen: kulkekaa kiertoteitä!

* * * * *

Päivän koitteessa sanottiin jäähyväiset ystävälliselle, mutta hieman umpimieliselle isäntäväelle. Kiertotietä oli päätetty kulkea, ja pikkuinen Slattenhevonen, jolla Margit ratsasti, hirnahti tyytyväisesti, kun sai kääntää päänsä tutulle polulle, joka johti niille niityille, missä se oli varsana tepastellut ja piehtaroinut. Byarumin isäntä oli osottanut tielle päin ja lisännyt: luottakaa tuohon (samalla taputellen Margitin ratsua), kyllä se tien tuntee perille saakka, minä osaan sitä vain kappaleen matkaa erämaihin.

Matka kävi kaiken päivää havumetsässä, johon harvakseltaan sekaantui koivulehdikköjä. Nämä enimmältään vesoivat vanhoilla kaskimailla. Kuuset, jotka olivat kasvaneet ikäänkuin sankoiksi läpitunkeviksi soturiryhmiksi ja harvempaan, ikäänkuin pylvässarjoittain sijottuneet petäjät yhdyttelivät viheryyttänsä harvavaiheisiin vivahdelmiin. Kevätviimojen suhina niiden korkeissa lakoissa viritti Gudmundin sielun juhlamielelle, mutta pianpa korva tottui tuohon metsän virteen niin, että tuskin kuului ääntäkään missä ei puron lorina kuiskinut salon hiljaisuudessa. Vaan äläpäs! — tuolla kuuluu kottarainen. Se on siis jo tullut. Ja tuolla ylhäällä korkean petäjän latvaoksilla leviävässä punervan ruskeassa valossa tikka nakuttelee puun kylkeä. Tuon tuostakin kuvastuu taivas ja auringonsäteitä välähtää esiin taittuen tummaan kivirantaiseen metsälampeen, josta kuuluu kuikan valittava uikutus.

Pidetään hetkinen lepoa ja syödään päivällinen silmikoillaan olevien orapihlaitten katveessa nurmella, jonka kevätruohikossa komeilee sini- ja keltavuokkoja. Hevoset talutetaan juotolle ja syötetään heinillä ja kaurakakuilla satulasäkeistä. Siitä taas matkaan. Ei ole monta matkustajaa vastaan tullut. "Hyvän päivän!" tervehdykseen vastasivat "Jumal' antakoon", ja vaikka heillä ratsastaessaan riippui jousipyssy tai tappara satulansakarasta, ei kukaan heistä näy rosvoretkillä liikkuneen tai varoneen joutuvansa rosvojen kanssa tekemisiin. Harvoin on ihmisasumus tai pellontilkku vilahtanut puiden välistä näkyviin; useammin ammunnat ja määkynät sekä niiden seassa karjakellojen kilinä peremmältä metsää ilmaisivat takamailla karjoja käyvän ja ihmisiäkin asuvan. Illemmällä helähtelee kultarintakertun alakuloisen suloinen viserrys honkasalojen helmasta, yökehrääjä kehrää hyrryttelee, ja — tuolla välkkyy valkeaa pirtistä. Fabbe tietää välkkeen toivottavan heitä tervetulleiksi. Siellä on toinen yömaja.

Kolmas päivämatka oli väsyttävä. Nousua ja laskua, ylös ja alas hietaharjuja tai vuoria myöten, joiden syrjiä hujan hajan reunusti kalliolouhet, ikäänkuin hiidet huvikseen olisivat niitä paiskineet tai niistä latoneet luolia ja sokkeloita. Slatten antama hepo tiesi tiensä näiden ja orjantappura-pensasten läpi; se sekä toverinsa askeloivat vakavin jaloin, kavioiden luiskahtamatta, kosteita, liukkaita, luisuja jyrkkämiä, jotka juovittain välkkyivät lasin lailla päivänpaisteessa, ja hepo löysi polun siinäkin missä se katosi hakoihin, kanerviin, puolan- ja mustikan varsien sekaan. Notkojen pohjilla norui puroja ja vesiluomia. Slatten hepo tiesi kahlauspaikat. Muutamissa alhoissa oli kallioseinäin väli heteikköä, petollista hyllyvää lettoa peittonaan. Näissä se käveli pää painuksissa koperoiden kavioilla tietä edessään, sen jäljissä askelsivat toiset perässä. Tunturikurmitsa ruikutteli soilla, harmaanvalkoista sumua vierieli vitkaan norojen yli. Iltapuoleen kuljettiin pitkin kangaspolkuja ylöspäin ja kun päästiin harjanteen huipulle, levisi, juuri auringon laskiessa, heidän allansa ja edessään myhäilevä maisema, jota lännestä päin penikulman pitkältä rajotti järvi saarineen, salmilleen haimeten heleän sinitaivaan ja ilta-auteren sekahäiveihin.

— Tuolla on Slattenlinna, sanoi Fabbe ja viittasi kädellään saareen päin, joka sillalla yhdistyi rantatöyrämään ja valliensa takaa näytti haamulleen muutamia kattoja; tämä on nyt Slatten oikea maakunta. Viisikolmatta vuotta sitten oli tämä, niin olen kuullut, asumatonta erämaata. Täällä oli silloin yksi ainoa talo, Skyttetorp'iksi ["Joutsila"] sitä sanottiin, ja sekin on ränstynyt Mutta katsokaas nyt! Täällä asuu väkeä yhtä paljo kuin kokonaisessa kihlakunnassa.

Taloja sijaitsi pienten lehdikköjen keskellä hajallaan pitkin tasankoa, kahdella kohtaa yhtyen kyliksi. Savua kohoili tulisijoista. Niittyjä ja vainioita vuorotteli keskenään ja pelloilla tehtiin jo kevättöitä. Lehmiä oli joukottain ajettu koolle majojen lähelle ja kaukaa kiilteli kirjavia naisten pukuja. Vuorten rinteiltä, pohjoispuolelta, ajettiin kotia lammaslaumoja koirain vartioimina. Satojen karjankellojen kilinä, karjan äänet, koirain haukunta, tyttöjen huutelut eläimille ja huikkaukset toisilleen, paimenpoikain vihellykset ja hoilotukset kohoilivat harjua kohden ja sulivat Gudmund mestarin korvissa somaksi iltasoitoksi. Kedolla Slattenlinnan edessä seisoi muutamia mustervia ryhmiä, joista väliin auringonsäteissä välähteli jotain.

— Siellä välähtelee aseita, sanoi Fabbe! Slattenlinnan luona on aina isompi tai vähempi luku aseellisia miehiä; muutamat torventoitotukset, jatkaen toinen toisensa kajahdusta halki seutujen ja metsien, tuovat pian tähän joukkoon monia satoja lisää.

Fabbe lausui lisäksi: Skyttetorpissa, jonka Slattelan ääressä oleva koivikko kaihtaa näkyvistämme, saamme kolmannen yömajamme, Gudmund mestari, ja jos siellä viihdytte, sopii teidän luullakseni viipyä siellä jonkun aikaa ja levätä vaivoistanne. Tiedättekö kuka Skyttetorpin omistaja on? Ette saata sitä tietää ettekä arvata. Sen on jo pari vuotta omistanut tohtori Svante…

— Ohoh! mitä sanot?

— Joka osti sen Gösta kuninkaalta, sittenkun Gösta kuningas käräjöityään perinnöstä herra Tuure Jönsinpojan kanssa oli Tuure herralta vaihtokaupassa saanut tämän talon ja antanut hänelle sijaan erään talon Länsi-Göötanmaalla, joka, oltuaan Tuuren hallussa, oikeudessa oli tuomittu tältä pois. Kuningasta ei juuri helposti petkuteta, mutta sillä kertaa viekas Roos hänet kumminkin peijasi. Skyttetorpin talo oli rappiolla eikä muuta voinutkaan olla, sillä Slatte oli hirtättänyt isännöitsijän, se kun oli rahvaankiusaaja ja väkivaras, ja kaiken talonväen hän ajoi mäelle, koska se hänen luultensa oli pilaantunutta eikä hän tahtonut että se jäisi hänen omaa väkeänsä turmelemaan. Nyt talo pannaan uudestaan hyvään kuntoon, ja väentupa on sellainen, että siellä voisitte asua jos kuinka kauvan tahansa.

— Ellen väärin ymmärrä, ovat kai sitten Svante tohtori ja Slatte ystävyksiä taikka ainakin on heillä välttävä naapurusten sopu.

— He sopivat hyvin keskenään.

— Mutta onhan Svante Gösta kuninkaan ystävä ja Slatte kapinoitsija.

— Mestari, minulle on eräs asia selvinnyt. Slatte on Gösta kuninkaan päällysmies, vaikkei olekaan nimitetty ja tekee muuten mitä tahtoo. Mutta tähän asti ovat hän ja kuningas olleet melkein yhtä mieltä ja sentähden on kuningas kiitollinen siitä, että Slatte pitää varresta kiinni, kun kirveestä iskuja lyödään. Slatte se on joka tällä puolen Smoolantia pitää vouteja silmällä, sekä kuninkaan että yhteisen kansan parasta valvoen. Slatte tarkastaa voutien tilit ja lähettää keräytyneet verot kuninkaalle. Ketkä kuninkaalta ja kansalta varastavat, ne hän hirttää; hirsipuu on hänen parannuskeinonsa kaikkeen pahaan.

— Ankara mies, virkkoi mestari, mutta tästä päättäen, oikeutta harrastava. Merkillinen rosvo!

— Ankara muutamille ja kauhea toisille… Otanpa nyt, Gudmund mestari, Gormia nuorasta kiinni, ettei meidän tarvitse alottaa elämäämme Slatten maassa koirain tappelulla.

Kun matkustajat olivat päässeet alas polun päähän, ratsasti heitä vastaan nuori nainen. — Se on Slatten tytär, sanoi Fabbe Margitille, se on Smoolannin herttuatar.

Hän oli Margitin ikäinen neitonen, vaaleaverinen, hieman kalpea; somatekoisen suun seuduilla eleli lujatahtoinen, melkein kova mielenilme. Hän istui miehensatulassa, ja punahousuihin puettuja norjia, notkeita sääriä näkyi polviin asti. Punaisen kultakirjatulla nauhalla reunustetun lakin alta joka töin tuskin peitti päälaen, vaaleanruskea tukka kimaltain aaltoili olkapäille ja selälle. Vaikkei vuodenaika vielä liikaa lämmintä suonut, ei hänellä sen enempää pukua ollut kuin valkoinen liinapaita, kaulus sirosti neuloksittuna, kaitainen punaliivi, tumma hame ja vyötäröllään metallihelainen vyö, josta riippui kukkaro ja veitsi, tämä lähinnä lyhyen miekan näköinen, jonka kahvan Gudmund mestarin silmä heti äkkäsi omituisen kauniiksi taostyöksi.

Ensi silmäykseltä neitonen Margitista näytti siltä, että tuo yhtä hyvin olisi saattanut olla seitsentoistavuotias sorjakasvuinen poika, kovaluontoinen junkkari, lapsesta asti tottunut käskemään. Sillä eipä sen kasvoissa näkynyt kainoutta, hempeyttä, arastelua merkiksikään. Puku ei eronnut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään senpuolen talontytärten tavallisesta kesäpuvusta; mutta puvunpitäjä liikkui siinä, Margitin mielestä, ikäänkuin jos uljas junkkari olisi sen ylleen ottanut; ryhdissä ja eleissä ilmeni sama varmuus kuin kasvoissakin. Samaa soi äänikin, vaikka kyllä naisen sointisävyllä.

Hänen ensi silmäyksensä, pikainen ja tutkiva, tarkotti Margitia. Mahdotonta arvata, mihin päätökseen tutkimus tuli. Sen jälkeen ojensi hän Fabbelle kättä ja puhutteli häntä nimeltä. Kääntyessään sitten Gudmund mestarin puoleen, paljasti hän päänsä, kumarsihe kunnioittavasti hänelle ja sanoi:

— Mestari Gudmund Gudmundinpoika aseseppä! Isäni, Joulf Slatte, olisi ollut teitä vastassa, jos olisi ollut kotona; mutta minä, Dagny Joulfintytär, olen saanut käskyn lausua teille hänen tervehdyksensä. Hän on pahoillaan, että teillä ja hänellä on välillänne ratkaisematta jäänyt juttu, vaan ehkä vielä ehditte siitä suullisesti sopia; hänen asiansa lievenee kumminkin varmaan siitä, että hänen väkensä tarvitsee paljon aseita, ja että ne aseet, jotka hän vei teiltä väkikaupoilla, muuten olisivat joutuneet petturin Bernt von Mählen'in käsiin. Yömajanne on teille kuntoon-laadittuna Skyttetorpin talossa; ja isäni, saatuaan kirjeen talon omistajalta, ilmottaa että tämä mitä sydämmellisimmin ja pareilla onnentoivotuksilla lausuu teitä tervetulleiksi majansa suojiin. Minua on käsketty antamaan teille apua, mitä sattunette tarvitsemaan, ja huomenaamulla esiytymään eteenne. Lopuksi täytyy minun mainita, että näinä päivinä on Smoolannissa ilmaantunut levottomuutta, että ulompana isäni valvottavissa olevaa aluetta maanteillä on vaarallisempi liikkua kuin muuten, ja että te olette Joulf Slatten vankeina niinkauvan kuin tätä tilaa kestää. Teillä on Skyttetorpissa mies- ja naispalvelijoita varallenne hankittuina. Talo on tuolla lehdikön takana. Jumalan haltuun!

Hän heitti hyvästit ja heilahtihe polulle kankaan harjua ajelemaan. Matkustajat pääsivät muutaman minuutin päästä Skyttetorpiin. — Me ollaan Joulf Slatten vankeja — huomatkaa se, mestari! sanoi Fabbe. — Niin, sitähän minä aavistin, huokaili vanhus. Mutta lohdullista ja turvallista on tietää, että talonomistaja on tohtori Svante.

Margit oli, niin pitkälle kuin voi, silmin seurannut Dagny Joulfintytärtä. Margit tunsi itsensä melkein loukatuksi. Dagnyn silmä oli pikimmältään vilaissut häneen… siinä kaikki! Oliko Dagny kaunis? Toisen kaunis, toisen ruma, kuinka kunkin aisti vaatii; mutta kieltämättä hän viettelee silmän puoleensa. Minnäköinen hänellä oli nenä? Sitä ei Margit ollut havainnut, vaikka siirolla silmin katseli tyttöä kaiken aikaa. Hänen nenänsä lienee ollut sitä laatua, joka ei tee melua kasvoissa. Mimmoiset silmät? Margit ei tiennyt, olivatko ne ruskeat vai siniset, mutta hänestä ne näyttivät semmoisilta, että äkäinen koira heti paikalla olisi niiden edessä nöyränä köyristynyt.

XIX.

KAPINA JÖNKÖPINGISSÄ.

— Mitä kummia?… Haloo! Vahti ulos!

Näin huusi sotamies, joka ohjesäännönmukaisesti kävi vartioiden Jönköpingin linnan vallikehällä, milloin hän ei, yhtä ohjesäännönmukaisesti, poikennut tyhjään vankityrmään. Huuto oli karjahdus, joka kerrassaan ajoi unen vartiopäällikön ja noiden kolmen muun vallisankarin silmistä. He karkasivat ylös vallille jousipyssyt ja miekat käsissään ja näkivät aamunkoitteessa aseellisen joukon samoovan kangasta eteenpäin. Mitä joukkoa tuo olikaan? Eipä suotta surtavia! Näkyyhän siellä joukossa monta tuiki tuttua naamaa. Jönköpingiläisiähän ne ovat ja etupäässä käy Aadam Klase, vaikkei häntä ennen ole nähty näin ylellisissä asetamineissa. Seppiähän ne ovat kaupungista. Ja siinä astelee tynnyrinvannehtija sälleineen. Mutta tuommoinen liuta talonpoikia keihäineen, kirveineen! Kai tässä sentään piru on irralla. Nostosilta ylös! — Ei se olekaan tänä yönä ollut laskettuna. — Onko portti lukossa? — On, mutta lukko on huono. — Jousipyssy vireille, vasama varalle! Tähtää Aadam Klasea, mutta älä ammu ennenkuin minä annan merkin!

Vartiopäällikkö juoksi vallipyssylle, joka lataamatta ulkoni portin päältä. Hän karjaisi jyrisevällä äänellä:

Ystävät tai viholliset, kumpia lienettekään, tutut ja oudot, mitä te tahdotte?

Aadam Klase vastaa hänkin jyryäänellä: Avaja portti!

— Vai vielä! ärjäisi vartiopäällikkö; onko kuninkaan portti sun käskyvaltasi alla? Sano selvään, mitä tahdotte, sinä ja te muut, tai lähtekää tiehenne täältä!

Jonni Torstinpoika, sepänsälli, levitti liehumaan lipun, jonka valkopohjalla oli sinikirjaimissa luettavana sana „Sion“. Tämä oli rynnäkön merkkinä uudestikastajain, pikkuparvelle, joka kulki kapinajoukon etuväkenä. Aadam Klase, perässään muut, riensi esiin, hyppäsi alas valliojaan, kiipesi ylös toiselta puolen ja nosti juuri päätänsä ja rintaansa maapenkereen takaa, kun vasama singahti hänen kaulansa läpi, ja mies kuolemaisillaan vierähti ojaan. Sinne myös valkoinen lippu pysähtyi, kun sen kantaja vaipui polvilleen kaatuneen ystävänsä viereen ja huudahti: Aadam, Aadam, Jumalan pyhä marttiira! — Aadamin kuolemaan sammui se hurja toivo, että seitsenkunta anabaptistia jumalallisen ihmeen kautta saisi aseman haltuunsa.

Mutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle paljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja muiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se lentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin syöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.

* * * * *

Jönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen portaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään sulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia Länsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja heidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa oli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka olivat linnaa rynnäköimässä.

Raatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty herra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota tuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän lausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki, sen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen oma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti niitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa kuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli maksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti rahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja oli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty, piispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää, maasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy nälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen alle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on yhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa ennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas on häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä samoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa Jönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia ja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä ylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi odottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun lisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin Göötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina kapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että se oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot ja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi turvallisen ja joutuisan voiton.

* * * * *

Jönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo Arvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja hänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin sen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla kuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari päivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei aikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin mielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas, ellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään tekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää iestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla pilkkaajat istuvat.

Tämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin harvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan että hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli kaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään, ja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä hän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka pitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli hänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän hallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa. Laurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti, joka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän tarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.

Lauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen valmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka hänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan uskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt ainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella panna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja omaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi kävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään sotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen sitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut, että kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin tahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin kaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä. Sellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet roomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa hänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa. Kirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi ja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan opetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja tarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus — moittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon pitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella kansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai ruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi olla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska nämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin läheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä valtio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja valtiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon papiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen kansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla pienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty dogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi samalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas mahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun korjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa oikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän suorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto yleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi ensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka saaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan. Mutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä, ja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien edestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista hajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin sveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?

Semmoisia tuumia Lauri maisteri itsekseen hauteli, ja hän toivoi päivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä hengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja saarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa koura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon viehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä Drysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja murskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita, olutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia esineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna vankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli taottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen kimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen pituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt, kaataisivat kaikki allensa.

Hänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä oli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja ajattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan ukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka tahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä kääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta puhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli nyt paraikaa erästä uskontunnustusta, Confessio Innecopensis, jossa oli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon jos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille istumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan näitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja Lauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa viipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.

* * * * *

Ensi päivinä siitä kun Jönköpingissä kapina syntyi, näytti pormestari huolettomalta ja voiton toivossa iloitsevalta. Tuli kirje hänen Arvi pojaltaan, että tälle oli onnistunut eräs kapinallisten virittämä juoni: Gösta kuninkaan sisaren, Hoyan kreivinnan, joka oli paluumatkalla Lauenburgista Tukholmaan, oli hän siepannut vangiksi seurueineen sekä kuninkaan sihteerin Wolf Gylerin. Vartioväen saatteissa oli tuo nyt matkalla Tuure Jönsinpojan taloon Lindholmiin. Olipa siis saatu arvokas panttivanki, jos vasta sellaista tarvittaisiin, vaikkei se ensinkään luultavalta näyttänyt. Kirje kertoi edelleen, että talonpojat tahtoivat surmata tuon vihatun vallasnaisen ja että Arvi hädin tuskin sai hänet heidän raivoltaan suojatuksi. Hän oli kaikittain koettanut ritarillisesti kohdella ylhäistä vankiansa, oli koettanut häntä rauhottaa, vieläpä huvitellakin, ja hän tunsi mielestään siinä joinkin määrin onnistuneensakin. Erottaissa oli kreivinna kiittänyt ja vakuuttanut hänelle suosiollisuuttansa.

Kahdentenatoista päivänä kapinan alusta lukien tuli Arvi itse Jönköpingiin. Hän toi hämmästyttäviä ja masentavia tietoja. Hänen olisi pitänyt tulla parintuhannen talonpojan etupäässä, samotakseen, herra Tuure Jönsinpojan sotatuuman mukaan, näiden kanssa Itägöötanmaahan kapinan lieskaa laajemmalle lietsomaan. Miehiä olikin jo lähtenyt liikkeelle Tvetan, Vistan, Östbon, Sunnerbon, Vestbon, Vestran sekä pohjois- ja etelä-Vedbon kihlakunnista yhtyäkseen sovitulla paikalla; mutta useimmat olivat palanneet puolitiestä ja hajonneet kotipuolilleen. Syynä tähän käänteeseen oli Slatte — Slatte, josta herra Tuure Jönsinpoika vakuutti, että hän oli saatu kapinan puolelle ja että hän tulisi kaikella voimallaan sitä tukemaan! Slatte ja hänen alipäälliköltään oli nähty liikkuvan kihlakunnissa, mukanaan vahvasti asestettuja metsänkävijäjoukkoja, ja selvin sanoin oli hän ilmottanut aikovansa sammuttaa kapinan, ellei se itsestään sammuisi. Taikauskoinen kunnioitus tai kammo Slattea kohtaan ja järjettömät luulot hänen mahtavuudestaan olivat yleisesti juurtuneet Smoolannin rahvaan mieliin.

Saamatta oli vain enää sanoma Länsigöötanmaalta. Siellä olivat raatiherrat ja muut etevimmät aateliston miehet olleet koolla Skarassa, silloin kun tuo Niilo Arvinpojan laatima kirje smoolantilaisilta sinne saapui. He olivat heti vastanneet, että kirjeen sisältö otettaisiin punnittavaksi Larvin nummella 20 p. huhtikuuta pidettävässä kokouksessa, jonne saapuisi Länsigöötanmaan koko aatelisto sekä kaupunkilaisia ja yhteistä kansaa sieltä. Kuinka vastaus tulisi kuulumaan, siitä ei pormestari vähääkään ollut epäilyksissään, kun miehet semmoiset kuin piispa Harald Maunonpoika, valtioneuvokset ja läänitysmiehet Mauno Bryntenpoika Liljehöök, Tuure Erkinpoika Bjelke, Tord Bonde ja Aksel Posse, puhumattakaan herra Tuure Jönsinpojasta, olivat hänelle varmaksi väittäneet että tie oli valmiiksi tasotettuna. Länsigöötan vapaasukuiset, kaupungit ja talolliset vastaisivat yksimielisesti myöntämällä.

Mutta jo kokouksen edellisenä päivänä toi pikalähetti pormestarille lentokirjeen, jossa hän kummeksien näki allekirjotuksen: "Svante von Reichenbach, harpunsoittaja". Siinä oli muun muassa luettavana: "Minä tiedän, mitä Länsigöötan maakansa on vastaava: jyrkästi ei!"

— Kuinka se on mahdollista! huudahti pormestari kelmeten.

— Ehkä Svante tietääkin asiat tarkemmin, kuin korkeat aatelisherrat, sanoi Arvi; onhan hän jo kuukausittain vaeltanut Länsigöötan tiet ja polut ristin rastin, keskustellen talonpoikain kanssa. Jos nyt käy kuten hän ennustaa, on hän itse enemmän kuin kukaan muu ollut siihen syypäänä. Hän on Gösta kuninkaan miehiä ja kiihottelee mieliä tämän eduksi. Olisinpa minä hänet kohdannut, olisi mies, paraiten käyden, saanut lähteä Hoyan kreivinään matkassa Lindholmiin. Mutta mitäs hän muuta kirjottaa?

— Sanoo lähettäneensä Gösta kuninkaalle supliikin, anoen siinä armoa minulle, sinulle ja Jönköpingin asujaimille yhteisesti. Onko minun lukeminen tätä hävyttömyydeksi vai… vai ansaitsemattomaksi armeliaisuudeksi?

Eipä mennyt montakaan päivää, niin Svante tohtorin ennustus kävi toteen, ja tiedon siitä todisti juuri se mies, jota herra Tuure Jönsinpoika oli kuninkaaksi ehdottanut, herra Mauno Bryntenpoika Liljehöök. Yötä päivää yhtäpäätä oli hän ratsastanut tuomaan hirmusanomaa Jönköpingiin. Hän tiesi lisää että herra Tuure Jönsinpoika ja Mauno piispa jo olivat matkalla Tanskaan, siellä saadakseen turvaa.

— Entäs te itse? kysyi pormestari, seisoen salissaan pesävalkean ääressä.

— Kohtaloni on teidän vallassanne, Niilo Arvinpoika. Minun teille kirjottamani kirjeet todistavat osallisuuttani tässä asiassa, mutta ne ovatkin ainoat todisteet. Parasta olisi sekä minulle että teille; jos polttaisitte ne. Kas tässä teidän kirjeenne minulle; jätän ne takaisin vastikkeen verosta. Syöttäkää ne samoille liekeille! Kun se on tehty, ei ole minulla enää paon syytä. Vaadin herrainpäivät kutsuttaviksi ja vetoan niiden päätökseen. Tehkää te samoin!

— Kiitos neuvosta, sanoi Niilo Arvinpoika kuivasti. En aio minä sitä noudattaa. Ja pitäkää te nuo kirjeet! Olkoot kirjeet olemassa tai olematta, rikollisuuteni — jos se sana sopii — on sittekin täydelleen todistettu. Herra Tuure Jönsinpoika ja te olette siitä kyllä huolta pitäneet. Olette lykänneet minut eteenne. Olette valheilla ja olemattomia uskotellen viekotelleet minut asettumaan hurjan hankkeen etupäähän. No niin. Aikeeni ei suinkaan ole purkaa parjauksia teidän silmiinne ja syytää syy kokonaan teidän päällenne. Minä olen mies itse puolestani ja vastaan teoistani.

— Sanoin kohtaloni olevan teidän kädessänne. En voi teiltä vaatia ystäväpalveluksia, muita kysyn kuitenkin toistamiseen, tahdotteko polttaa kirjeeni ja pelastaa minut! Ette tekisi sitä turhaan.

— En arvatenkaan, vastasi Niilo Arvinpoika ivallisesti. Te olette rehellisyydessä herra Tuure Jönsinpojan vertainen. Joka teihin kahteen luottaa, se ei petteeseen joudu. Mutta tahdon kuulla rukouksenne niinkuin semmoista sopinee kuulla.

Pormestari meni viereis-huoneeseen ja tuli hetkisen perästä, kantaen kopallista papereita. Hän tyhjensi kopan takkavalkeaan.

— Teidän kirjotuksenne samoin kuin Niilo Olavinpojan [Vingen] ja Tuure
Erkinpojan [Bjelken] ovat nyt hyvässä tallessa.

— Ikuinen kiitos!

— Ei kannata kiittää.

Niin, eipä todella kannattanutkaan. Pormestari polttikin vain vanhoja raastuvan-asiakirjoja ja kirjeitä, jotka eivät rahtuakaan koskeneet puheenalaista juttua. Mutta mainittujen herrain kirjeet säilytti hän tarkassa tallessa ja lähetti ne Gösta kuninkaalle sekä samassa kirjotuksen, jossa hän tunnusti itsensä täysin syylliseksi, anoi armoa ja lupasi omasta sekä Jönköpingin raatimiesten ja väestön puolesta uutta, vilpitöntä uskollisuutta. Vastaukseksi hän ja he saivat kuninkaalta suosiollisuuden ja suojeluksen lupauksen. Mutta Mauno Bryntenpoika sai kuten tiedetään, päällänsä sovittaa syyllisyytensä ja yrityksensä valhettelemalla päästä syyttömäksi.

XX.

HARPUNSOITTAJAN VIIMEINEN RETKI.

Oli kaunis ilta lopulla huhtikuuta. Harpunsoittaja Svante vaelsi, niinkuin alussa kertomustamme, tietä Laga-laakson läpi, mutta nyt eteläänpäin. Hän oli viipynyt muutamia päiviä Talavidissa, jossa tapasi Fabben, sattumalta tulleena, tai liekö tuo tahallaan tulonsa siihen aikaan sovittanut. Fabbella oli hänelle paljo salaista kertomista Gudmund mestarista ja Margitista. Pormestari Niilo Arvinpoika oli käynyt terveisillä Svante tohtorin luona, sydämellisesti kiittänyt häntä oivain palvelusten teosta ja saanut häneltä Arvia varten matkasuunnitelman, sillä päätetty asia oli että Arvi oli lähtevä pitemmälle ulkomaan matkalle. Gunnarin hoitajan ja opettajan, Sven kirkkoherran seurassa oli tohtori viettänyt hauskan, rauhallisen päivän, puhellen kaikkea muuta, paitsi valtioseikoista. He olivat jutelleet klassillisista kirjailijoista ja niiden selittelijöistä, olivat kilvan kiitäneet ihailemaan kauniita kohtia Rooman runouden alalla; luostarin kirkkotarhassa, joka, vaikka Laurin toimesta hautapatsaistaan paljaaksi riistettynä, kuitenkin suloisella salavoimalla viehätti sydäntä, olivat he ääneti istuneet esiveli Mathiaksen haudalla, jonka ystävät olivat keväänkukkasilla somistaneet.

Heidän sieltä lähtiessään, sanoi tohtori: Jos, veli Sven, kohdakkoin saanet kuulla, että neljäs jäsenemme "Suoraan sydämestä" seurasta ja hänen tyttärensä eivät enää ole Veksjössä, niin ole aivan huoleti ja luota minun sanoihini, että he ovat hyvässä turvassa, jossa saavat kylläkseen levätä. Jos tahdot ilahuttaa heitä kirjeellä, niin jätä se osotetta vailla Talavidin Birgitille. Kyllä se sitte saapuu määränsä perille.

— Hyvä! Kylläpä Gudmund veli tosiaan lepopaikkaa kaipasikin.

Svante oli tavannut poikansa terveenä ja iloisena. Gunnar oli nyt kahdentoista vuotinen, mutta näytti neljäätoista lähenevältä. Vaaleanverevä, sorja, solakka, tiedonhaluinen poika. Hän mieli seurata isäänsä matkalle joka oli edessä, ja hän pääsi mukaan sitä kernaammin, koska harpunsoittaja itse halusi hänen seuraansa.

Mikä ihana päivä! Kuukausia oli kulunut Svantelta ankaran, hellittämättömän, vaarallisen työn puuhissa teillä ja poluilla, kirkkomäillä, taloissa ja tuvissa Länsigöötan ja Smoolannin maakunnissa. Mutta niinpä olikin mitä sukkelimmin suunniteltu kapinanjuoni saatu alkuunsa tapetuksi, juoni jota tuki moni valtakunnan mahtavin aatelismies, jota piispain valta julki tai salaa suosi, joka vetosi uskonnollisiin tapoihin ja kiihkoihin. Vaikka harpunsoittaja omaksi ansiokseen tuskin luki muuta kuin hyvän tahtonsa osaltaan toimia kapinan ehkäisemiseksi ja kiitti yksistään Gösta kuninkaan urhoutta ja älyä asian hyvästä päätöksestä, oli hän kuitenkin onnellinen tietäessään velvollisuutensa täyttäneensä. Hän kulki reippaasti, pontevin askelin, ja saattoi, mitä ei ollut aikoihin voinut, taaskin koko sydämellään antautua näköjen viehätyksille, joita silmänsä kohtasi. Hänestä oli toisinaan, ikäänkuin koko sielunsa olisi niihin sulanut: se kevätelämä, joka pyrki, ponnisti, nautti ja iloitsi yläilmoissa, salossa, nurmella, oli ikäänkuin uhkuvinaan hänen povensa pohjasta, ja entäs kun hänellä oli armas, kelpo Gunnarinsa vieressään!

Gunnarilla oli paljo havaittavaa ja kyseltävää. Siinä lensi varis oljenkorsia nokassa. Taisipa pesää laatia. Tuolta ylhäältä kuului mäkätystä, ja samassa nuolen nopsana laskea sujahti jotain vinoon vetiselle luhdalle. Mikä se oli? Taivaanvuohi, liukas lintu, jolle ainoastaan nimeltään oli sukua se vilkas nelijalkainen, takkukarvainen elukka, joka iloisena ja rajunakin hyppelee köyhän mökin ympärillä kivikosta ruokaansa etsien — maa-vuohi. Vuohien ääntä, mäkättäköön yläilmoissa tai määkyköön kivimäellä, sointuisampi oli käen kukunta, joka juuri kuului kuusen latvasta. Nurmella vilkkuu visertäviä keltapallosia: ne ovat keltavästäräkkejä. Leivonen lennähtää ylös ruispellosta ja livertelee ihan matkamiesten päiden kohdalla. Kuinka se iloinneekaan elämästä! Tätyruoho tuikkii tummansinisillä silmillään nuoren nurmi-oraikon keskeltä, joka on nähdä kuin viheriää utua. Lieneekö kukilla vaistoa olemisestaan? Kaukaa ylhäältä torvien ääntä. Monisiipinen lumiaura viiltelee valkoharmaiden utupilvien halki. Siellä tulee parvi muuttolintuja Egyptin maalta — kurkia. Poika laskee niitä kaksiviidettä. "Vilu! vilu!" kuuluu kirkuvan kukkivasta haavasta. Gunnar hiipii puun alle ja näkee kirjavapilkkuisen pikkulinnun vääntelevän kaulaansa joka suunnalle. Se on käenpiika, joka muistuttaa paljo vilua, nälkää ja puutetta kärsittävän, muistuttaa meitä huojentamaan köyhyyden kärsimyksiä, vaatettamaan kerjäläisiä, lohduttamaan murheellisia. Tietäneekö lintu itse tätä sanovansa? Siinä kyllä, että me tiedämme hänen sitä sanovan. Luonto lausuu templistään salaviisauden sanoja, jotka hän jättää pappinsa, ihmisen selitettäviksi.

Gunnar tuntee, ettei pidä alituisilla kysymyksillä isää vaivata. Hän antaa hänen väliin olla itsekseen. Harpunsoittaja käy silloin uneksien valveillaan; tuntee vajonneensa maailmansielun sisään tai itsetajuisena hiukeena heiluvansa auringonvalon tuoksussa, joka asuilee pilvien edustalla, joiden harsossa tuo suuri tähti nyt verkalleen vaipuu näköpiirin taa. Tai hän oleskelee muistelmissaan. Tänään niitä tulee virtanaan ja, ihme! ne tulevat järjestetyin sarjoin puolimuistelon ja unheen salaperäisiltä seuduilta, olottomuuden äärimailta. Ne tulevat juhlakulkueessa, useat säteilevä kirkkaus kehänään, toiset verhottuina harsoon, joka ohenee ja haihtuu. Nuoruuden muistot tulevat, poika-ijän muistot, ja mitä hän vähimmin vartoikaan, saapuu muisto, hahmoltaan lapsi, joka osottaa kehtoa äsken jättämäänsä, ja tuonnempana jotain, joka ei ole valoa eikä pimeää, vaan on näköjään kuin sokean pilkun valaisematon, väritön, eikä siltä tumma pinta.

Auringon laskiessa istuivat levähtämään isä ja poika kalliolle maantien vierelle. Harpunsoittaja kiertää käsivartensa Gunnarin kaulalle, poika panee kätensä isän vyötäisille. Molemmat katselevat kauvas eteensä sitä kulta- ja purppurakaistaa, josta metsä laskee osan loistamaan näkyviin, tuolta missä tie katoo kuusikon rinteeseen. Kultarinta-kerttu visertelee surumielistä virttään, lehtokurpan omituisen miellyttävä ääni kajahtelee puiden väliin kuulumattomiin. Mutta mitäs tuo on? Se soipi syvää säveltä, kajahtelee kaukaa kuin hopeakellon helinä henkimaailman kupukaarrelmista. Se virtaa hiljaa helisten lännen auterista, vilkkaista valonväreistä joita niissä kimaltelee. Onko tuo kuulonharhaa vai tapahtuuko, mitä satu kertoilee, että aurinko joskus laskiessaan soinnahtelee, että sen viime säteet jousina juoksevat edestakaisin näkymättömäin sädekielten poikki, maan päivän ja yön rajaviivalla? Harpunsoittaja sen kuulee; Gunnar kuulee myös, sillä toisen tunne-vaistoilla on sointipohjansa toisen sielussa.

Harpunsoittaja näkee valonheijastusten elelevän poikansa kasvoilla, sillä välin kuin tämän silmä etsii taruja iltaruskosta. Ilmiö ihana nähdä, mutta ihanuuteen sekaantuu murhemieltä. Tämä, kuten kaikki hänen syvällisemmät tunteensa, elävämmät hengen näkönsä, sääntyy säveliksi, huokuu virtenä povesta:

Oi luonto, kärsivällisyytes on, kuin aalto, josta luot sa, pohjaton. Mut eikö kätes vihdoin väsy vain mukailemaan tääll' ajan saarella, mit' ihaillen näit aatteen maailmassa, kun kuolla täytyy luomais kauneimpain? Mitenkä kätes empimättä vois kuvuille kukkain, lapsen kasvoille valella taivaan hohtoa, kun se pois, nopeemmin illan ruskoa, hälvenee? Nuo hennot kaunistit sa enkeliks' — vaan tuoni vei ne, äiti, saalihiks'! Oi näitkö alla kuolon seppeleen otsalla kuihtuneella säilyneen, miehen tai naisen, loistos armaan? Ei! Nuo taivaan taimet tuonen halla vei. Luot taimen taimen viereen yhtenään, ne kuihtuu ehtimättä hedelmään. Sä kudot; yhä pärköö kankahas, vaan juoksemast' ei taukoo sukkulas. Kas, ettei aikaa mieles muuttunut ja julmaan, turhaan leikkiin suuttunut, et toivotonna luomisistas' laannut — ja kuolon tyhjyys vaan ois vallan saanut!

Pian tulevat ne vaaralliset vuodet. Ylevin ja suloisin ihmiskauneus — se jonka vienoissa suonikudelmissa veri soluu puhtaana kuin taivaan mesi, levitellen lämpöä, joka ei ole eläimellisen himon hehkua — se on riutuva pois. Ja sen mukana riutuu sydämen itseään tajuamaton viaton puhtaus. Ne ovat kuihtuvia kevätkukkia. Missä hahmossa on naisenlempi ensinnä kohtaava Gunnaria? Siitä paljo riippuu. Harpunsoittaja muisteli iltaa, jolloin hän, tähtien säkenöivä valo korkealla yllänsä, kanniskeli poikasta käsivarrellaan, ja hän muisti miten laulu silloin itsestään valahti hänen huulilleen:

Kohtalo yökuilustaan monen lähteen luopi': murheen karvas lähde vaan terveyttä tuopi. Siitä siekin, poloinen, juomaan joudut — tiedän sen. Herra, synnin soista varjele pojoista!

He alkoivat astella eteenpäin. Oli vain puolen tunnin matka jätettä majapaikkaan. Kuu, joka auringon laskiessa nosti tuhankarvaisen muotonsa kukkulain takaa idässä, kumotti jo valjusti yli seutujen. Kuusen latvasta vähän matkaa korven sisältä viritti laulurastas virttänsä, siksi sulavaa että täytyi seisahtua kuuntelemaan. — Voiko kukaan noin laulaa, ellei hänellä ole sielu — sielu, jota Jumala rakastaa? — Minä uskon, poikani, että sillä on sielu ja Jumala rakastaa sitä. — Kuolematon sielu? — Kaikki sielut ovat kuolemattomat; kaikki, mikä on, on katoamatonta. Kuolema on muutos, muotojen hajotus, ei olinosien häviö, joista muodot syntyivät. Elementit ovat sieluja.

He jatkoivat kulkuaan. Takaa kuului hevosten nelistystä. Illan valot olivat himmenneet tai harmahtivat hopealle. Esineiden ulkohaamu ei enää näyttänyt pyöreältä, vaan ne seisoivat varjokuvan kaltaisina, milloin reunat revittyinä teräviin särmiin, milloin hiljakseen himmenevin viivoin, ikäänkuin varjonäytelmässä. Tie häämötti paikoin viluisessa valossa, josta se äkkiä hukkui ammottavaan pimeään kuiluun. Kavionkapse läheni lähenemistään; Gunnar kääntyi taaksensa ja nähdessään kuun kuultavan mustan monikärkisen metsänreunan kohdalta, oli tämä hänestä livahtavinaan likemmä ja kuiskivinaan hänelle jotain, saamatta sitä sentään kuuluviin.

Yötuuli viuhui heikosti metsässä, sen huokaus kuului kuin tuskaisen valittavalta. Hevosjuoksu läheni. — Isä, mitähän nuo ratsumiehet lienevät, jotka perässämme ajavat? — Markkinaväkeä, jotka tapansa mukaan kulkevat useampia yhdessä, tai ehkä muutamia Slatten miehiä kiertoajollansa.

Usmasta, joka sankkana uhui rämeestä, kurottelihe pojan mielestä ruumiskääreliinoja, tyhjin hihoin varotellen tai uhaten. Nyt ilmestyivät etummaiset ratsumiehet tienpolvessa heti heidän takanaan. Toisia tuli jälestä. Kuutamo välähteli asepuvuille, miekantupille, keihäänkärjille. Satulat ja aseet kalahtelivat. Harpunsoittaja, pitäen poikaa kädestä, pysähtyi nähdäkseen ratsumiesten ohiajoa.

Jalkamiesten kohdalla pidätti ensimmäinen miehistä, nykäisemällä suitsesta hevostaan ja käännähtihe satulassa: Totta jumaliste! Herra Tuure Jönsinpoika, tässä se mies on!

— Kuka? kysyi toinen ääni.

— Se jonka soisitte syvimpään helvettiin. Harpunsoittaja… Ettekö häntä tunne?

— No taivahan isä! ärjähti roteva, rautapukuinen miehen olio harvinaisen korkean hevosen selästä. Se on hän. Sainhan nyt kumminkin vähäisen virvotusta matkallani.

Herra Tuure Jönsinpoika ajoi ihan Svanteen kiinni, kallistihe satulasta alaspäin ja lausui melkein kuiskien: Tässä olen nyt — maankarkulaisena sinun toimistasi ja oman sääliväisyyteni tähden, sillä montakin kertaa on henkesi ollut minun käsissäni. Etkö luule, että tiedän kuka olet? Etkö luule, että tiedän mitä tahdot? Hiljakseen hiivit kansan suosioon ja leveältä, vankalta pohjalta pyrit halutun vallan perille. Minä seisoin tielläsi ja sinä syöksit minut kumoon. Nyt on lähinnä tielläsi Gösta Erkinpoika, ja hänenkin sinä kumoat — jos vain enää ehdit siihen, mutta siit' en ole varma…

Hän ratsasti taaksepäin pari askelta ja antoi lähinnä oleville sotamiehille merkin. — Seiso takanani, Gunnar! huudahti harpunsoittaja, asettui pojan eteen ja veti miekkansa, kun ratsumiehet tempasivat omansa. Neljä paljastettua kalpaa välkkyi kuutamossa, yksi alempana, kolme ylempänä… yksi hyökkääjistä keikahti satulasta… epätoivon kirkaus kuului pojan suusta… ryhmä, jossa iskuja ja pistoja oli vaihdellut, hajautui, ja tiellä, askelen päässä kaatuneesta soturista, makasi harpunsoittaja, verissä päin ja rinta lävistettynä, kumnoonajetun poikansa päällä, vielä kuolemassa suojellen häntä ruumiillansa.

* * * * *

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun talonpoikaispukuinen, vahvasti asestettu mies, ajoi paikalle selkähevosella etelästä päin. Hän tiesi, keitä kohtasi, sillä hän ratsasti suoraan Tuure herraa kohden, mainitsi hänen nimensä, viittasi edelläajajaa, joka tahtoi häneltä tien sulkea, väistymään, ja sanoi pontevalla äänenpainolla, osottaen oikealle päin: poiketkaa tästä syrjäpolulle ja heti! Muuten hukka perii teidät. Neljännespenikulmaa tästä on Slatten väki sulkenut tien, ja toinen, hevosilla ajava joukko on siinä paikassa kintereillänne!

— Kuka sinä olet?

— Metsäläinen, jonka Slatte tänään ajoi luotansa, ja kerran se mies, joka riistää Smoolannin Slatten kynsistä. Taidatpa jo tietää kuka olen nimeltäni ja mikä kyvyltäni. Minulla on vyössäni sinulta kirje.

— Niilo Dacke!

— Sama mies. Seuraa minua!

Dacke ratsasti metsäpolulle. Herra Tuure Jönsinpoika miehineen seurasi hänen jälkiään.

XXI.

LAURI MAISTERI SLATTEN LUONA.

Gudmund mestari ja hänen tyttärensä eivät tulleetkaan Veksjöhön. Se tiedettiin kirjeistä, joita sieltä oli tullut. Näyttipä siis luultavalta, että he olivat joutuneet Slatten haltuun. Stigamon isäntä luuli nähneensä heidän kulkevan siitä sivutse kolmannen matkalaisen seurassa. Sen koommin heistä ei ollut kuulunut ei näkynyt mitään.

Margareeta rouva oli hädissään heidän kohtalostaan, ja vielä suurempi hätä hänelle tuli, kun Lauri lausui velvollisuutensa vaativan häntä lähtemään heitä etsimään.

Arvelu, että Slatte oli heidät vienyt, varttui pian huhuksi, joka varmaan vakuutti näin käyneen. Mutta mistä saataisiin opas osottamaan tietä rosvo-Odenin pesälle? Lauri muisti, että Fabbe, kesäkiertolainen, tarkemmin kuin kukaan tiesi erämaat ja kulmakunnat penikulmain laajalta Jönköpingin ympäristöillä, muistipa hänen kehuneen kerran käyneensä Slattenkin tykönä. Lauri lähti Talavidiin ja kuulosti sepänsälliä. Birgit ilmotti, ettei häntä ollut viime viikoilla näkynyt, mutta arvatenkin hän oli pian takaisin odotettavissa. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän tuli; mutta tuli hän sentään, jopa ajaen Slatten älykkään Stig hevosen selässä. Ja kun Lauri äänellä semmoisella, ikäänkuin hän osottaisi Fabbelle erityistä armoa, lausui tahtovansa häntä oppaaksensa matkalle tuon kuuluisan rosvopäällikön luo, sanoi Fabbe siihen suostuvansa, mutta lisäsi, etteivät kaikki Slattelassa käytyään kiitelleet kauppojansa.

Kauniina toukokuun aamuna nousivat he hevosten selkään Gudmund mestarin pihalla. — Ohoh! kuinka kaunista tääll' on tehty, sanoi Fabbe ja katseli ihmettelevin silmin ympärilleen. Vanha lehmus on korjattu tuosta pois romustamasta ja kesän virkistävää päivänpolttoa vähentämästä. Poissa on se vanha tulitupa, joka seisoi siinä kerskuen jykevimmillä seinähirsillä mitä milloinkaan olen nähnyt. Kai ne vain pakanain noitaluvut saivatkin muinaisaikana hirttä niin vankaksi kasvamaan. Poissa on myös kopeilemasta se rauta-aitaretkale ja sijalla seisoo yksinkertainen, aistikas lauta-aita. Älkää millään mokomin maalauttako sitä, herra maisteri! Koirat viihtyvät yhtä hyvin maalaamattoman aidan laidalla, eivätkä ihmiset tahraa maaliin vaatteitaan. Neitsyt Maaria, Vidrik Valandinpoika ja luultavasti myöskin kodon tonttuäijät ovat menneet matkoihinsa. Täytyikö teidän kiistää ne luvuilla menemään, vai muuttivatko ilmankin? Vai menivät lukematta! Ja pajatko nyt tyhjinä? Olipa jo aikakin, kun vasarat tääll' ovat jyristelleet pari sataa vuotta… Niin, senpä sanoitte oikein, että sälleistä enimmäkseen oli tullut kelvotonta väkeä, uudestakastajia j.n.e. Ei semmoinen joukko sopinut olemaan teidän kattonne alla. Kiitos, hyvä rouva Margareeta, hyvästä eväskontista, joka mukaan saadaan! Kyllä sen kanssa juttuun tullaan… Kiitos, että teidän siunauksistanne pirahtaa piskanen mullekin kelvottomalle! Älkää olko levoton! Kyllä Lauri maisteri, jos Jumala suo, palaa eheänä ja terveenä ja toimitetuin asioin, joskin vähän matkasta rasittuneena.

* * * * *

Maisterin matkasta Slattelaan kerrottakoon vain että hän lyhenteli sitä niillä näillä ajatuksilla ja pitensi sitä lintuja ammuskelemalla. Niihin kysymyksiin, joilla hän Fabbelta tiedusteli Slattea ja hänen olokohtiaan, sai hän tyydyttämättömiä vastauksia. Rosvopäällikön uskonnosta Fabbe ei tiennyt sen hituistakaan, mutta otaksui hänen aina sunnuntaisin käyvän kirkkoa. Juttu, että kaarneet mielellään laskeusivat istumaan hänen olkapäilleen ja raakkuivat hänen korviinsa, oli arvattavasti totta; ne tahtoivat kai tällä tavalla kiittää häntä kaikesta hyvästä mitä hän niille hirsipuihin ripustaa. Mitäkö ihmisiä hän hirttää? Keitä konnina pitää, vaikka ne tuomarien, lautamiesten ja muitten kunniallisten mielestä näyttävätkin siksi kunniallisilta että ovat rauhaan jätettävät. Kuinkako suuria lunnaita tuo vaatinee Gudmund mestarista ja Margitista, jos ovat hänellä vankeina? Siitä ei voi arvata mitään, saadaan nähdä. Kuinkako vanha hän on? Hän näyttää ikivanhalta, mutta ei vielä saamattomalta. Josko hänen käytöksensä on tavallisen talonpojan ja häntä on semmoisena kohdeltava? Hänellä on talonpojan, mutta harvinaisen talonpojan käytös, ja hän tyytyy kyllä antamaan ja saamaan talonpoikain kesken käypää kohteliaisuutta — siis kohtalaisen karkeaa ja suoraa.

Lauri ajatteli itsekseen: jos minä voin hänen mieleensä vaikuttaa… jos saan hänet taivutetuksi puolelleni… jos saan käytettäviini hänen valtansa vaikuttaa kansaan, mitä kykenenkään vasta toimittamaan kirkon ja pyhän opin hyväksi! Silloin pyhyydenraastaja Gösta Erkinpoika vaviskoon!

Lauri oli taitava ampumaan sekä jousella että pyssyllä. Kolmantena matkapäivänä ajoi hän lammikon reunaa, jonka ruovostossa nokikana kutsueli puolisoaan, ja kohta nähtiin ne uivan riki-rinnoin. — Nuo kaksi ovat kylläkin onnelliset, sanoi Fabbe. Lauri astui satulasta maahan, heitti ohjakset sepänsällille ja koppasi kaarensa. — Maisteri Lauri, lupaatteko minulle opastajaisten verosta säästää nuo aviopuolisot?

— Huuti! Sanotko sinä elukoita aviopuolisoiksi?

— No, olkoot sitte aviottomia puolisoja. Säästäkää ne! Ne tarvitsevat toisensa metsän yksinäisyydessä. Mutta jos teidän välttämättä täytyy ampua, niin tappakaa molemmat ja älkää jättäkö toista eloon toisen jälkeen.

— Huuti, mies! Älä hassutuksias jaarittele! Ei mikään Lauria pahemmin kiukuttanut kuin puhe armeliaisuudesta eläimiä kohtaan. Hän näki siinä kiellettävän oppia luonnon kirouksesta sekä sala-iskulla tähdättävän ijäisiä helvetinrangaistuksia — ja häntä itseään. Yhäti karvasteli hänen mielessään kuritus, jonka hän pienenä poikana oli saanut isänsä kädestä eläinten hätyyttämisestä.

— Maisteri Lauri, minulla on jotain teille sanomista. Slatte on rauhotetuiksi julistanut kaikki vahingottomat eläimet näillä tienoin. Hän pitää siitä ankarasti kiinni. Varokaa! Hän saa tietää mitä teette. Ettekö kuule? Ettekö näe? Tarkotan tuota ääntä krak, krak kuusen latvasta. Tarkotan kaarnetta, joka istuu siellä ja tähystää teitä silmillään. Se on Slatten kaarneita. Slatte saa tietää mitä teette.

Lauri nosti ruoskaa, mutta hillitsi itsensä. Hän hiipi lammikon rantaan. Nuoli singahti ja tappoi naaraksen.

Matka jatkui. Seutu kääriytyi sumuverhoon, josta sadetta herana tihkuili. Oikealta puolen polkua kuului aina ehtoopuoleen yötä surullinen — Fabben mielestä sydäntävihlova — vaikertelu ikäänkuin nokikanan "niak". Olikohan leskeksi jäänyt lintu lähtenyt lammikolta ja ruvennut heidän suuntaansa lentämään?

Samaa sumua kesti vielä, kun ratsumiehet, saaden siitä kiittää Stigiä, mitään vaarallisempia seikkoja kokematta, pääsivät hyvin asuttuun Slattelan laaksoon. Oli yö, eikä maisteri nähnyt ympärillään juuri mitään. Olisi ollut täysin hiljaa, ellei joku koiran ulvahdus silloin tällöin kuulunut sumun läpi. Kun Fabbe ilmotti: nyt ollaan perillä, kuului huuhkajan ulisevaa huutoa.

Joku mies astui esiin pimeästä ja otti hevoset huostaansa. Fabbe käveli Laurin edellä tuvan ovelle ja avasi sen. Takalta oven vieressä huohotti pesävalkea, puolittain hiiltyneenä, vaisusti valaisten pöytää jolle oli pantu ruokaa ja juomaa, kaappisänkyjä eli laskupenkkejä, joille turkkia oli vuoteiksi levitetty, savipermantoa ja alastomia hirsiseiniä.

— Tässä tulee meidän yötä viettää, sanoi Fabbe. Tämä on yksi vierashuoneista.

— Näyttää siltä, kuin meitä olisi odotettu, muistutti Lauri; vai onko täällä aina vierasten vara valmiina?

— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.

— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!… Aijotko syödä?
Minua ei maita ruoka.

— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen toiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa edes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain samaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan oven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä pilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja sen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt. Sieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs kädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.

— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon nousun aikaan olet seisova hänen edessään.

— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä Margit? kysyi Lauri.

— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.

Mies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan, käsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti itseään ja kömpi verkalleen pystyyn.

Lauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa esinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun käärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. — Kuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.

— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin hirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.

— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö täällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?

— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan, ennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!

Lauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän koetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei käynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa eräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille ja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut silloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri heräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat tupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli paraiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein yhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti Slatten odottavan.

* * * * *

Keskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää hirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto rohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo miehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja, arveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi. Tyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä nuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle, jonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen saatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.

Hän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä korotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi kattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä vieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat kuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen auringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja sotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia? Kumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa. Pöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta. Yläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.

Oliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin. Yhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla, vanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita vaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa, juovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin turkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta, jäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.

Lauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta nyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta — keveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: "Jumalan rauha!"

Tervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti toisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin tuimuus oli yhdistynyt.

Ilkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri tunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin käsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan edun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin tietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut täysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.

— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.

Ei sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.

Päivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä kattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja kurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas pöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa, purppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät istumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin. Varsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka melkein kuului kuin koiranhaukunnalta.

— Minä olen Laurentius Gudm…

— Minä tiedän kuka olet.

Puukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa sointuisakin, vaikkei lempeä ääni.

— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia, joista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella, että ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen kysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä he nykyään ovat olentaa.

Lauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.

— Seisahda, käski Slatte.

Laurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:

— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista epäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy näin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan sopua itseni ja sinun välillä.

— Kunniavieras!

Omituinen ivaava kaiku yläistuimelta oli toistanut tämän sanan. Lauri kävi taas kolme neljä askelta eteenpäin otsa pystyssä ja lausui, pannen painoa sanoihinsa: Sinä kuulet mitä etupäässä tahdon tietää: onko isäni ja sisareni täällä?

— Takaisin sille paikalle, johon käskin sinun seisahtaa! Minä en koskaan käske samaa asiaa toistamiseen.

— Huuti, äijä! Luuletkos minun olevan sinun renkisi, hävytön moukka? Vai luuletko kenties minun pelkäävän, sentähden, että sinulla on ympärilläsi aseellisia pahantekijöitä? Silloin et tunne minua. Ole siivolla ja puhukaamme järkevästi asioista! Se on meille kummallekin parasta.

Slatte nousi seisaalle istuimeltaan ja astui alas salin lattialle. Hän oli jättiläinen — puolta päätänsä pitempi jättiläistä Lauria. Hän meni tämän luo. Kummankin kädet nousivat ja iskivät toisiinsa, sormet sormien lomahan. Näytti siltä kuin olisivat keskenään päättäneet eräällä tutulla tempulla koetella toistensa voimia. Lauri, joka pystyi taittamaan poikki rautaa, teki pienen ponnistuksen, painaakseen alas ukon käsiä. Ei onnistunut. Hän pusersi kovemmin. Ei onnistunut vieläkään. Hän ponnisti kaikki käsivoimansa. Ei sittenkään. Hänen täytyi supistaa tehtävänsä puolustukseen, ja minuutin tai pari voimat molemmin puolin pysyivät tasapainossa. Miehet ovella katselivat kohtausta, mielenjännitykseltä melkein hengittämättä. Vähitellen maisterin kädet raukeina herposivat, ja tuskissaan purren hampaitaan hän painui itsekin, ensin hiukan erältään, sitte äkkipikaa kerrassaan, polvilleen.

— Noidanjuonta! karjasi hän. — Sinä olet itse perkele.

Slatte piti häntä kiinni siinä asennossa ja viittasi ovenvartioille. He tulivat tuoden kahleet, kytkivät niihin tuon polvilleen painetun kädet ja jalat oikaisivat hänen lattialle pitkäkseen, työnsivät kapulan suuhun, viilsivät veitsellä auki hänen vaatteensa pitkin selkää ja paljastivat sen. Slatte vihelsi ja kävi takaisin istuimelleen.

Sivuovesta tuli mies, vitsakimppu käsissään.

— Lauri Gudmundinpoika, sanoi Slatte; — minä olen tarkoin tutkinut töitäsi, siitä asti kun ulkomailta palasit. Minä tunnen sinun paremmin, paljo paremmin kuin luuletkaan. Sinä olet kauvan ollut syytteenalaisena, juttusi on kauvan ollut esillä. Olen kuulustellut puolueettomia todistajia ja arvoisan isäsi takia toivonut, että ainakin joku niistä olisi kyennyt esiintuomaan lievittäviä asianhaaroja toisellaisia, kuin mitä voidaan mainita minkä pahantekijän tahansa puolusteeksi. Sillä kaikki pahantekijät ovat tyhmiä, silloinkin kun ovat viekkaita kuin ketut, ja heillä on orjistunut tahto silloinkin kun heidän tahtonsa on jättiläisvoimainen. Sinä olet tyly ihminen, ja tylyytesi on etupäässä kohdannut isääsi. Sinua riivaa ylpeyden ja vallanhimon pääperkele ja sinä vihaat rauhamielistäkin, kun et saa häntä kukistaa. Olen sentähden tuominnut sinun hirtettäväksi. Mutta isäsi tähden pääset nyt menemään tämä tuomio taskussasi, saatuasi neljäkolmatta paria raippoja: kaksitoista isänrääkkäyksestä, joka on likeltä lähennyt isänmurhaa; kuusi katalasta eläinten rääkkäyksestä, kuusi siitä että olet hävitellyt muistomerkkejä, joita isät ovat jälkeisilleen jättäneet hoidettaviksi ja opiksi. Säälien sukuasi olen käskenyt rankaisua salassa pidettäväksi. Saat hiljaisuudessa niellä häpeäsi, ellet halua itse julki jutella tästä ateriastasi.

Tuomio pantiin toimeen. Toinen ovenvartioistä laski lyömät. Sitten sanoi Slatte: Kiinnittäkää sen hirtetyn isänrääkkääjän nahkakaapu tuon olkapäille, köyttäkää hänet kiinni hänen hevosensa selkään ja viekää hänet välissänne sellaiseen paikkaan, josta hän osaa mennä valtatielle!

Näin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.

XXII.

ITÄMAILLE.

(Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu sinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin jalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii:)

    Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin?
    Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin.
    Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois.
    Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois.
    Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan.
    Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan.
    Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan.
    Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean.
    Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon,
    mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on.
    Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan,
    mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan.
    Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten,
    jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen.
    Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan:
    voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan.
    Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan.
    Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.

XXIII.

NUORTA LEMPEÄ.

Dagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa leppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili järvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa ja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä, oli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen, mutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä alussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla, joka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä syvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.

Heleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä järvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina näköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka kehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja allansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.

Ruusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle päivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa. Ympäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään varotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka poikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon reunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja Gunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen kaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti lentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.

Kasvot, niskat ja kädet ruskettuneina, muuten hehkivalkoisina, kahlasi nuorta immen ihanuutta ja pojan soreutta laitoon rantaveteen, joka päivänpaisteessa kimalteli kellervällä hiekkapohjalla. Margit seisahtui, kun vellova vetonen valeli hänen vyötäisiään ja suortuviaan. Dagnyn ja Gunnarin olkapäät peittyivät välkkyvään vihmatyrskyyn, kun he, ripeillä kättenvedoilla halkeillen veden kiiltokalvoa, uivat yhä ulommaksi.

— Mitä? Uskallatkos tulla näin kauvas, Gunnar! Se on oikein, reipas poikani! Vielä vähän edemmäs! Mutta pysy likellä minua. Jos väsyt, pane kätes minun hartioilleni.

He pitkittivät. Dagny näki pojan pystykkäästä asennosta, tyynestä hengityksestä ja vilppaasta katseesta, että uintia vielä voitaisiin jatkaa vähän matkaa.

Mutta Margit, joka jäi seisomaan hietapohjalle, katseli uintia enenevällä levottomuudella ja häntä suututti Dagnyn kehotus, joka selvänä kajahti hänelle ääntäjohtavaa vesikalvoa myöten. Hän huusi: Gunnar, käänny!… Käänny takaisin!… Etkös kuule?… Käänny takaisin! Jollet kohta käänny, niin, totta Maarian, minä annan sinulle selkään… niin, selkään, kuules!

— Ohoh, kuules vaan Margitia! Katso taakses Gunnar! Kas vaan kun se siellä seisoo ja räpyttelee käsivarsillaan, niinkuin kana siivillänsä, kun sen kasvatti, ankanpoika, on karannut siltä vesilätäkköön eikä eukko tohdi mennä perään! Oikein naurettavaa! Mutta käännytäänpäs takaisin, ettei tuo suutu!

Kun heitä alkoi pohjata, sanoi Margit nyreästi: — Dagny, sinä teet rumasti siinä, että houkuttelet lasta niin kauvas syvälle ja niin kauvas minun luotani.

— Lasta! Onko neljäntoista-vuotias poika lapsi?

— Ei hän ole vielä kahtakaantoista täyttänyt

— Sen tiedän, mutt'en välitä, milloin hän on syntynyt Olen nähnyt neljäntoista-vuotisia poikia, jotk'eivät ole niin suuria ja edistyneitä kuin hän. En minä häntä houkutellut; hän tuli itse. Ja kaiketi hänen pitää oppia uimaan.

— Kyllä sitä matalassakin vedessä oppii. Samahan se on, onko jalkain alla vettä kyynärän verran vai sadan.

— Mutta hänen pitää myös oppia jotain jota ei opita matalalla uidessa.
Hänen pitää oppia uskaltamaan ja koettelemaan voimaansa vaaran tilassa.

— Sinäkös osaat viisastella! Sen minä vain tiedän, että jos tähän tapaan jatketaan, ei minulla ole mitään iloa uimisista. Onko se kilttiä sinulta jättää minut yksin tänne? Olihan meidän niin hauska ensipäivinä, kun ilakoimme ja loiskimme täällä yhdessä kolmisin. Voiko kauniimpaa permantoa ajatella kuin tämä hietapohja? Niin pehmoinen, vieno ja puhdas, ja katsos päivän valokiemuroita, jotka siinä vilotteievat!

— Hauskaa oli, sanoi Gunnar, mutta nyt tekee kuitenkin mieleni uimaan ulommas. Minä tahdon uida yhtä hyvin kuin Dagny ja paremminkin.

Tänään uimatoverit eivät kirmailleet päälleen pukiessa, niinkuin muulloin tekivät, kun lähtivät juoksemaan siepaten vaatteita toisiltaan tai tekivät milloin mitäkin kujeita. Gunnar kun näki tyttöjen olevan pahalla tuulella ja kina mielessä, heitti verhot ylleen ja kiirehti pois polkua myöten pitkin puron pengertä ja heilimöivän ruispellon reunaa, jossa sinikaunot koreilivat ja Gorm tuli häntä vastaan, häntäänsä hieputellen.

Lähtiessään rannalta, tytöt eivät kävelleet käsikädessä eikä pitäen toistaan vyötäisistä.

— Dagny, kun näin sinut ensikerran, näytit mielestäni jäykältä, ylpeältä poikanulikalta, joka tahtoo muka miehenä uljastella.

— Vai niin! Hyvänpä vaikutuksen teinkin minä mieleesi. Ja kun minä sinut ensikerran näin, näytit sinä minusta tyttömäiseltä, ja koska luonnossani on joku määrä poikaa, pelästyin sitä mahdollisuutta, että ehkä vielä rakastuisin sinuun. Olinkin jo rakastumaisillani, mutta onneksi siitä ei sen enempää tullut.

— Seuraavana yönä uneksin sinusta, Dagny. Olimme seisovinamme järven rannalla. Sinulla oli tuo punalakki päässäsi ja lyhyt hame ylläsi; kasvosi, käsivartesi ja sääresi olivat ruskeat kuin intiaanin. Sinä vedit kaksi piirtoa hietaan ja kysyit, jaksaisinko minä hypätä yli välimaan. En jaksanut, mutta sinä otit kädestäni ja me lentää harppasimme siitä yli kauvas toiselle puolen. Mitä se uni merkinnee, en tiedä, mutta sitten olin rakastua sinuun. Voi kuinka ikävää, ettei siitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä. Missä ne ovat?

— Varmaan Jumalan luona.

— Ovatko ne kuolleet?

— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia näiden sortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme toisen kirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille. Toista ei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä saanut tietää, että hänkin on kaatunut.

— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?

— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi vuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta, söi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin hänen iloitsevan, ilostuin minäkin.

— Olivatko veljesi kauniita?

— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti koskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria näkemään.

— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus Gunnariin, kuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös häpee semmoista tunnustaa?

— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös ole sitä huomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa.

— Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on ilmeinen asia.

— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin vilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.

— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja nähnyt. Sillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja olet siksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi hullastumaan. Aijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se tapahtuu kai viivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.

— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on tarpeeton.

— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?

— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan tavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen poikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko hänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen häntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen ei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen ja vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että tietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan. Tällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en laske häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja ohjaan häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja ja muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä, osaan panna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten tekemiä haavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille, osaan metsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä miekkaa ja keihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan ampua nuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli, osaan uida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin että hän, vetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä oppii hän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä sepäntöihin, nikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa häntä kanteloa soittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa häntä piirustamaan ja maalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa hänelle hyviä esimerkkejä puheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä karttuvan yltäkyllin tointa sekä meille että hänelle. Hänen pitää olla alati toimessa — kuitenkin niin että hän joka päivä saa olla vähän aikaa omin päin, voidakseen omin silmin nähdä ja havaita mitä maailmassa hänen ympärillään on merkillistä sekä sen johdosta ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän sanoo isäni olevan hyödyllistä.

— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven hänelle opettanut. Sitä sinä et osaa.

— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:

    Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae
    Najades, indigno cum Gallus amore periret?

— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.

— Arvaa!

— Isältäskö? Osaako hän latinaa?

— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä häneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?

— En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! Amabo, amabis, amabit, amabimus. Keltä luulet minun sen oppineen!

— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran kuulusteltaviksi.

— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai kangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain ääressä ja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee, kun sinä vain siellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana…

— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.

— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?

— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään.
Luulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.

— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän käsittää kyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä isänsä lauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on minua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä virheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista. Sinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.

— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin hänen edessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa ollessani hänen lähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen tarttua, sanoo isäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia ajatuksiaan toisten sieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin tahtoo. Täällä meidän luonamme Gunnar paremmin kuin muualla säilyy tahrautumasta likaan. Tiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina kuin minä muistan, hirtättänyt kolme miestä siitä että lauloivat siivottomia lauluja…

— Herra varjele! Ainoastaan siitä?

— Onko se sinusta "ainoastaan"? Yksi ainoa semmoinen laulu riittää todistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa, jota rivous hauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken Gunnarin aikana päästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta mutkitta kuristan kuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa naurun-alaiseksi ja tahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden. Minä tahdon omakseni puolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas, tahdon jaloja syleilyksiä.

Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen.
Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:

— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.

— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin siitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta sinä puhuitkaan?

— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.

— Olitko hänen kumminansa?

— En… Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen äidinvirkaan…

— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan hengellinen puoliso.

— Minä olinkin, sanoi Margit.

— Rakastitko häntä?

— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.

— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät minusta säteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.

Margit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle muinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta. Murehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan rinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan kärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja hyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos liiaksi murehdimme poismenneitä tai kammomme omaa kuoloamme?

Margit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan sinua ja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi Gunnar Svantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle jotakin, joka nyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta kuningas on Niilo Arvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni Gunnarin holhojaksi — sen tiedät — mutta käski samalla että Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on lähetettävä hoviin.

— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen minä kuollut — ja Gunnar myös.

— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!

— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen Noitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä pakanuuden ajoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia. Isäni tietää sen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani nuoruuden ijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada pojan, jossa on yhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo veri. Sitä tahtoo isänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja hyvänä ihminen kuolemaa odottakoon!

XXIV.

LAURI MAISTERI MATKUSTAA ULKOMAILLE

Oli tuskin kuutta viikkoa kulunut Lauri maisterin seikkailusta
Slattelassa, kun hän ja äitinsä olivat matkalla ulkomaille.

Slattelasta palattuaan ei Lauri näyttänyt silmiään Jönköpingin asukkaille. Hän oleskeli Kortebossa Margareeta rouvan kanssa. Saarnaajatoimistaan hän luopui. Ainoat henkilöt, joiden seurassa hän nyt liikkui, olivat pormestari Niilo Arvinpoika ja kirkkoherra Sven, ja näidenkin luona kävi hän iltahämärissä, kartellen kohtaamisia kadulla.

Hän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund mestarin kanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin tullessa sisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.

— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja teidän tulee sanoa se minulle.

— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän matkusti pois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.

— En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut toivomasta voivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan käteen. Jos aikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin suottehan kumminkin minulle sen avun, että toimitatte meidän välillämme kulkevia kirjeitä perille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje, jossa äiti pyytää lupaa saada seurata minua matkalla ulkomaille. Tämä on välttämätöntä, sillä äiti ei saata elää minusta erillään, enkä minä tahdo häntä jättää. Ei kirjeessä muuten ole mitään, josta isän rauha voisi häiriytyä. Se on täynnä kiitoksia ja rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan moittimasta isän itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi. Ja tässä on kirje minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia taloudellisten asiain järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat on muuten Niilo Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän kanssa. Tahdon pois täältä suurten tapausten näkymöille.

Kirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa säyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi hänestä tapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin rehennellyt, ja ääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin muuttunut — eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää, röyhkeää ylpeyttä ei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä hehku, joka Sven herrasta näytti kamalalta.

Sven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä tuli Birgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta — sydämellisiä, herttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri herralle, jonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai isältä ja siskolta onnentoivotuksia matkallensa.

XXV.

SLATTE.

Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe. Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle, istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan. Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.

Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa. Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen, virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään breviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut matkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä oli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat taideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä. "Mutta arvaapas kummastukseni", kirjotti Arvi, "kun breviarion kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin vanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän ne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen Kristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta kotiseudultamme." Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä kotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria, maalarimajaa ja Margitia.

— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa maalarimajaa, huokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa pelkkä ajatuskin nähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan enää minä sinne jalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä samentaa sen entisen olon muistoa.

Se taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli, saatuaan siihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa pihoineen, kadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä kevään vihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi yhdistää "Suoraan sydämestä" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven herran ja esimunkki Mathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan Gorm hieputellen häntää tervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti Margitin päällään nyökyttää jäähyväisiä matkapuvussa olevalle Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi sommitelmastaan, ja suurella innolla hän työskenteli maalauspöytänsä ääressä.

Slattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin he tutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko naurahti joskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin Jönköpingiläiset yleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen hänestä. Senjälkeen Slatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi, mitenkä sille seudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia ihmisiä siinä oli, millä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan ja viihtymään. Tässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä. Vallanpitäjät, sanoi hän, unohtavat liian usein sen säännön, että kaalinkanta on karsittava kasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja rälssimiehet ovat pakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään talonsa ja karkaamaan erämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai itsensä tuominneet kolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja, muut jotenkin siivoja ja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää elossa ketään Slatten läänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen heidät siihen maahan, josta heidän sieluillaan on odotettavana uudestaan pääsö tänne maan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä paremmilla menestyksen toiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä pikemmin ihminen, rikoksiin mielistyttyään, saapuu elämänsä päähän, sitä parempi hänelle itselleen. Pahuus juurtuu sitä syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita. Eikä Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista. Turmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-syntyneen yhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat rikkaruohoa. Huonoista seipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on tässä meneteltävä varovasti ja katsottava eräitä merkkejä lapsessa, sillä toisinaan tapahtuu, että turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu lapsensielu, joka on määrätty luomaan sukuun uutta, virkeää elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta suojeltava perinnäisten tautien leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta laiskuuteen ja maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot ja käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne, joille niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä. Kaikesta tästä haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että Gudmund mestaria värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän kohtalon puhuvan. Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi: Joulf Slatte, ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät maailmaan rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten pakanallisten esi-isäimme oli tapana tehdä?

Joulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme syyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja typeriä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja nunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja kauniina tulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen kuolemaan viallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin sikiön surmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa kovinkin hätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen toivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja kivulloiset lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä ja sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta sitten tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut saattavat, tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon koetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan sanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja kohtaan ole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin toimia ohjaa, joka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä jäseniä.

Slatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli silloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina on lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän itse oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko avaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei kukaan tiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle Smoolannin hovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli asettanut ja jonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten päätökset olivat nerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi Slatte, on varmaan menettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa, joka veltostuneen tai väärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii konnien polkea kirjotettua ja omantunnon lakia.

Mahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin harvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia. Mutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden ääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä ongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin lumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia, maisemia ja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin longobardein sumentuneista satuilmoista, kertoellessaan vaellustansa helvetin ja kiirastulten lävitse.

Kummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut omasta itsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti itsensä ja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa, joita hän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: "Se riimukivi jonka minä pystytin Kortebossa", ja toisen kerran: "se riimukivi jonka pystytin Rökissä".

XXVI.

NOITAKETO.

Dagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla. Kauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää oli taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä täällä pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä ja säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista syysyötä; ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan järvelle, suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman taivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.

— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit

— Mitä niin?

— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne pitkä ole.

— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei kukaan mielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei oikeastaan kukaan paitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan päästetä laitumelle.

— Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?

— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt tietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta höyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta näkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän vaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole muualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.

— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.

— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.

— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean surullinen luulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin samoin. Onko sinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on pakanallista.

— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle vain tarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin, sainhan sieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin: minulle ilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja toistemme seurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen minua. Saattaako sitä sanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa. Kahdeksan rikkaasti elettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin kahdeksankymmentä köyhästi kitkutettua.

— Minä en usko noita ennustuksia. Isäni on suorastaan kieltänyt minun niitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei usko muita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän todistavan, etteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain ennustukset, aina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan itse herramme Jesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika verholla peitetty. Sitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä Poikakaan, vaan Isä yksinänsä. Mahdotontahan on ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä ei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään hetki hetkeltä.

— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo silmämme siihen likemmäs tai edemmäs.

— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta tulevaisuutta ei muisteta.

— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät takkavalkean loistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin saanet parempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä salaperäisistä asioista. Sellainen sana kuin muisti on silta, joka vie tutkimattoman syvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa syvännettä. Mennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole… olet jo unohtanutkin sen olleen… ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo taas arvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta isäni osaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole tyhjiin mennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva aika ei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti. Muuten nykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta nykyinen silmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin viivana menneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön, sillä jos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä, toinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään, ellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni vertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka kieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä, vaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä oleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa. Auki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva puoli saattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle ja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa toimessa, koska tämä on maallista oloamme varten tarpeellista. Ennustuskyky ei ole tarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan muutamissa harvoissa. Tämän puolella rajaviivaa olen nähnyt, milloin Gunnar ja minä tulemme kuolemaan. Ja tämän olen nähnyt, koska minussa on säilynyt vähän isieni ennustajakykyä. Noitakedon usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä ennestään löytyy, saa se niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä. Se päihdyttää, ja perästä särkee päätä ja ellostaa; se on halpa maallinen keino. Tosi ennustus tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla… Mutta tuollapa nouseekin kuu. Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan pimeän helmassa unia näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana? Siellä on Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä, viruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät päänsä siitä ylös?

— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit unissasi?
Ethän koskaan usko minulle mitään.

— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että olen semmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä kukaan heistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni sinulle, mutta en tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin viittasin Gunnarin kuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo paremmin kestävän. No kuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka kaltaalta kaltaalle jyrkästi vietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki kokonaan näköalan lännen puolelta ja sen harjuilla asui lunta ja pilviä. Poveni oli keihään pistämissä ja valui verta. En ollut yksin. Samaa tietä kulki parvittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki kalman kalpeina ja ääneti. Silmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden erästä heidän joukostaan, kun näinkin hänen astuvan aivan edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet, mutta en saanut askeliani nopeammin liikkumaan; puhutella häntä, mutta sain tuskin kuiskeen huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton, selki selällään ammottava portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän, minä ja muut. Vaelsin kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes näin himmeää sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva. En nähnyt ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin kauvan, haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä ja suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus, että joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui minun käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni. Pidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani. Synkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä olisi vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä näin kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte ylempää. Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän, jonka tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti ylös kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin minunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei tiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä, selvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan yhdessä. Se oli uneni… Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä näyttää sinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää, olethan reipas tyttö, sen tiedän…

Äkkiä Dagny hiljensi äänensä:

— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt ne katosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä loiskuta airoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään hiljaa rantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän asti en ole nähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja isäni kesyjä kaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen…

— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle mieluisinta — tai seuraan minä sinua.

— Pysy sitten hiljaa! Me kiipeemme lähinnä olevan kallion takapuolta ylös ja piiloudumme pensaisiin, niin on meillä niityn notko allamme.

* * * * *

Drysius ja tuo saksalainen maankuljeksija olivat iltayöstä — kuun nousuun oli vielä runsas tunti — alottaneet työtänsä Noitakedolla. Olipa jo työn alustus kysynyt kyllin vaivaa ja puuhaa. Ken hiipii Slatten mailla, piileksien päivät varvikoiden varjoissa, yöllä varovasti ryömien korvenkulmia ja ojan reunoja pitkin, alati ajatellen, että hirsipuuhun saattaa retkensä perältäkin päättyä, hän ei tee huvimatkoja, vaikkei kaataisikaan selässään semmoisia taakkoja, kuin nämä herrat kantoivat. Kun loihduilla aijotaan aarteita saada, tarvitaan loihtujen lisäksi jos jonkinmoista taikakalua. Mutta mitäs siitä! Loihtukalut tyhjennetään säkeistä ja sijaan saadaan kultaa ja hopeaa säkit täyteen! Siitäkös hauska tulevaisuus syntyy!

Mutta niitä opintoja, töitä ja toimia, joiden täytyi olla tehtyinä, ennenkuin edes tähän alkuun pääsisi! Täytyi osata ulkoa pitkän pitkät rukoukset, esiinmanaukset ja kiistosanat, osata ne niin varmasti ja keskellä hornan vaaroja lausua ne niin sujuvasti ettei takerru sanaankaan tuossa latinan, kreikan, heprean, arabian, mesopotamian sekasotkussa; sillä hornanhenget ovat ankaria saivartelemaan muotoseikkoja ja, jos teet vähimmänkin virheen, näyttävät ne piankin pitkää nokkaa kaikille pauloille, joihin Faustin "kolmikertainen hornanväkivipu" tahtoo ne kietoa. Loihtimisen päivää ja hetkeä ei määrätä, ennenkuin on selville saatu kiertotähtien myötä- ja vasta-asennot sekä niiden haltiain niinet ja nimimerkit, jotka ovat vuorovaikutuksessa niiden kanssa.

Ja entäs kaikki ne hankittavat kapineet! Mestausmäeltä Jönköpingin länsipuolelta täytyi varastaa kuolleitten pääkalloja ja luita, rautarenkaita, nauloja. Eräs viralta pantu pyövelinmiekka, joka oli riippunut ainakin sata vuotta raastuvan eteisessä, oli kadonnut. Kuinka, sen tiesi Drysius. Apteekkein rohdoista ja kedon yrteistä oli suitsutuksiin tenho-aineet saatu. Taikakapineita ja rintakilpiä jos jonkin metallisia oli kulkuri tuonut Saksanmaalta. Itse kertoi hän ostaneensa ne perityn talonsa myymähinnalla Faustin famulukselta Kristoffer Vagnerilta.

Ja vihdoin puhdistustemput! Täytyy paastota, täytyy kylpeä vedessä — minkä kulkuri mieluummin olisi ollut tekemättä — ja antaa lahjoja köyhille, vähintäin kolme täydellistä uutta pukua kolmelle köyhälle lapselle — lahja jota Drysius paljoksui ja moitti turhan tarkkuuden vaatimaksi. Antoi hän sen kuitenkin ja piti päälle kauniin saarnan Rogbergan kirkossa, jolloin lapset vasta saaduissa vaatteissaan näytettiin seurakunnalle.

Hornanvipu-luvut olivat ulkoa osattavat. Mutta ei siinä kyllä. Piti myös ristinmerkit tehtämän määrättyjen sanain välissä. Monta kymmentä tuntia meni harjotuksiin, ennenkuin merkkien tekeminen sujui virheettömästi.

Kaikki tämä oli edeltäpäin suoritettu. Onni näytti erittäin suosivalta. Nuo lempeät kiertotähdet Jupiter ja Venus katselivat toisiaan suopein silmin. Mars viipyi kotosalla eläinradassa, jossa se tekee vähimmin tuhoa. Kuu oli vielä ensi neljänneksessään, vaikka jo pyöreäksi paisumaisillaan. Päivä oli ollut kaunis, taivas oli kirkkaassa tähdessä, ilma oli tyyni ja kaikki hyvää ennustavia seikkoja. Parasta olisi saada loihdut loppuun, ennenkuin kuu ehtisi taivaalle 45:n asteen korkealle. Eikä se vielä kasvojaan näyttänyt taivaanrannalla, kun taikapiiri jo oli vedetty, kuolleitten luita, pääkalloja, hirsipuun-nauloja pantu piirin ulkoreunalle ylt'ympärinsä, sen sisään piirretty pentagrammoja (viisikulmioita), näiden sisälle asetettu kaksi kabbalistisilla taikakuvioilla merkittyä salalyhtyä, alttari (laakea paasi) asetettu paikoilleen ja suitsukkeet sirotettu risuläjään, jossa oli keisoja, konnanmarjoja ja villikaalia. Koska oli tiistai, joka on Mars'in vallan ja vaikutuksen alainen päivä täytyi suitsutusten olla väkeviä. Niihin oli sekotettu bdelliumia, euforbiaa, ammoniakkia, maneettikiveä, rikkiä, sudenkarvoja, muumiaa, kaarneen-aivoja, ihmisverta ja mustan kissan verta ynnä niitä näitä. Ihmisveren oli Drysius saanut talonpojasta, jonka suonta oli isketty. Mustan kissan oli maankulkuri varastanut ja tappanut. Bdellium oli tavallista pihkaa, mutta sitä ei saanut siksi nimittää, sillä latinainen nimitys tehoo paremmin kuin ruotsalainen; heprea on latinaakin tehokkaampi, mutta heprealaista sanaa ei siihen tiedetty.

Alttarin taa oli piirretty kaksi isompaa pentagrammaa. Toisen sisässä piti Drysiuksen, toisen sisässä kulkurin seisoa. Pahan hengen on vaikea päästä hyvin piirretyn pentagramman sisään; kyllä hän asiaa miettii kerran ja toisenkin, ennenkuin tuon tekee, sillä jos hän kerran joutuu sen sokkeloon, ei hän sieltä helposti selviä. Drysius oli tuiki tarkasti veitsellä viiltänyt viisikulmionsa ruohokamaraan; samoin kulkurikin. Turvakapineet ja rintavarukset, täyteen tuhrittuina heprealaisia kirjaimia, ladottuina ympyröiksi ja kolmikulmioiksi, olivat esillä, ollakseen tarvittaissa ylle otettavissa, ja varmemmakseen oli Drysius, joka vihasi paavilaista vihkiveden käyttämistä kirkoissa, ottanut mukaansa tätä pullollisen ja pirskottanut sitä päällensä sekä noitakehän alueelle.. Saipa kulkurikin siitä ripsauksen.

Näin pitkälle oli päästy, kun kuu nousi näkyviin. Tämän jälkeen loihtijain ei ollut luvallista hiiskua sanaakaan toisilleen. Kun Dagny ja Margit varvikossa kalliolla kyykistyivät maahan pani Drysius rinnalleen kilpensä ja kulkuri iski tulta piikivestä sytyttääkseen risut alttarilla palamaan. He kävelivät muutaman kertaa noitapiirin ympäri, tarkastivat taivasta ja ympäristöä, nyökyttivät rohkaisevasti toisilleen ja astuivat empivästi kumpikin pentagrammansa sisään. Kulkuri piti pyövelinmiekkaa kädessään.

Drysius oli ennakolta ottanut rukousten lukemisen toimekseen. Näissä noudatettiin moitteettoman hurskasta lausetapaa, eivätkä ne siis saattaneet vahingoittaa, vaan paremmin tuottaa turvaa ja apua. Kulkurin piti lukea loihdut, ja toimituksen päätteeksi piti pahat henget kiistettämän menemään — Drysiuksen tehtävä työ, hänellä kun oli kirkollinen oikeus toimittaa exorcismia. Drysius toivoi sentähden, että, jos paholainen veisi jommankumman heistä, niin kulkuri se silloin joutuisi häjyn saaliiksi.

Kuten sanottiin: he seisoivat vierekkäin, molemmat kalpeina kasvoiltaan kuin palttina, molemmat suoden että olisivat kaukana sieltä, kaukana — mutta aarteet mukanaan. Pitkä vaitiolo. Kulkuri nyökkäsi Drysiukselle, että nyt pitäisi kai alettaman. Ja Drysius alotti kolkolla äänellä, jota hän itsekin säikähtyi, tuota "kolmikertaisessa hornanvivussa" säädettyä rukousta, että Kaikkivaltias antaisi apuansa tekeillä olevaan työhön ja lähettäisi enkelinsä Rafaelin ja Mikaelin suojelemaan hornanhenkien masentajia.

Risut alttarilla palaa rätisivät ilmiliekissä. Ohut savu kääri harsoonsa noitapiirin. Hyvältä ei suitsutus lemunnut. Sen tunsivat Dagny ja Margitkin ylös piilopaikkaansa. Kun Drysius vaikeni, ojensi kulkuri pyövelimiekan loihtupiirin kehää kohden ja lausui: Minä manaan tätä piiriä mahtisanoilla Tetragrammaton, Adonai, Agla, älköön mitään vahinkoa tapahtuko tai turmaa tulko minulle ja tälle toverilleni! Amen. — Herrat kumpikin ristivät silmiään kolmasti.

Vähä lomaa, jonka jälkeen kulkuri jatkoi hiukan korottaen ääntänsä:

    Anzilu aiuha cl Dschenni ona el Dschemum
    Anzilu betakki matalahontonhon aleikum
    Taricki, Anzillu, taricki.

Monta ristinmerkkiä. Nyt tuli tärkeä silmänräpäys. Kiertotähtien asennosta ja muista seikoista oli johdettu varma päätös, että pahahenki Aziel oli loihdittava esiin, ja tämä, niin taikojen tuntijat vakuuttavat, on pimeyden henki muita hirmuisempi, muodoltaan kamala katsella. Häntä voi kuitenkin välttää näkemästä, jos velhot vaativat häntä ilmestymään siivossa ihmishaamussa. Tavallisesti jättävät he hänen itsensä valittavakseen, tahtooko ilmestyä sorean tytön tai viattoman pojan muotoisena.

Suitsutus tuprusi nyt alttarilta mustina paksuina kierukkoina, jotka täyttivät ilman poppamiesten ympärillä pahanhajuisilla huumaavilla höyryillä, joihin sekaantui Noitakedon pyörryttävää usvaa.

— Aziel! kuului kulkurin ääni melkein kuiskaten.

Pitkä lomahetki. Drysiuksen mielestä metsässä niityn taustalla näkyi levotonta liikettä, nousua ja laskua. Liikunto levisi maahan, joka tuntui keinuilevan. Kulkurin päätä alkoi särkeä. Mutta hän jatkoi ensimmäistä hengen liikkeellenosto-lukua, tehden ristinmerkin joka toisen sanan perästä: Han, Xatt, Aziel, Adfai, Jad, Uriel, Ady Akrasa, Andionna, Dabuna, tule, tule, tule!

Tienoon täytti kummallinen ääni; kuului siltä kuin kuormallinen rautakankia olisi ajaa kalistellut kehnosti kivitettyä katua pitkin loihtijain päiden yläpuolella. Se oli kyllä vaan kehrääjälintu, joka veteli yksitoikkoista virttänsä, mutta siinä tilassa, missä nämä kaksi seikkailijaa nyt olivat, olisi sirkankin sirinä heidän korvissaan kajahtanut myrskyn pauhulta ja seinätoukan tikutus pyssyn paukkeelta. Kehrääjälinnun kirkunaan yhdytti huuhkaja kolkon huutonsa. Se ilmotti Azielin tulevan, perässään koko lauma rajuja ilmapiruja.

— Aziel! kuului toistamiseen kulkurin vapiseva ääni, minä Hannu Zenner.

— Ja minä Jonas Drysius, lisäsi tämä mieli synkkänä…

— Me vaadimme, kiistämme, loihdimme ja manaamme sinua, ett'ei sinun pidä rauhaa saaman ilmassa, pilvissä, Gehennassa eikä missään muualla, ennenkuin olet tullut pesästäsi ja valtakunnastasi, kuulemaan meidän sanojamme ja nöyrästi tahtoamme tottelemaan. Sinun pitää asettuman tämän piirin ääreen sievämuotoisen pojan tai tytön haamussa, pitämättä kavalaa juonta tai pahoja aikeita, jyrisemättä ja salamoimatta, tahtomatta vahingoittaa ruumista tai sielua. Sinun pitää puhua sellaista kieltä, jota me ymmärrämme, ja nostaa kaikki aarteet tämän maapaikan alta ja panna ne tämän piirin eteen. Eje, eje, eje, kados, kados, kados, akim, akim, mermata, abin, yeya…

Edemmäs ei kulkuri ehtinyt. Hän mykistyi ja hoiperteli pää huumeissaan. Ääni, entisiä kamalampi, rämähti ilman halki. Se oli tosin vain Dagny jolta pääsi aivastus, kun tuo inhottava suitsutuksen käry kutkutti hänen sieraimiaan; mutia Drysiuksen mielestä tuntui se siltä kuin maailman perustus olisi tärähtänyt Tähdet kasvoivat tulisoihduiksi, jotka tanssivat taivaalla. Kuu kurotti hänelle pitkää pyrskivää kärsää ja samassa pamahti kuin sadasta tuomion torvesta hänen oma nimensä Jonas Drysius.

Margit oli tuntenut hänen ja sanonut Dagnylle, kuka mies oli. Dagny oli käyristänyt kätensä torven muotoon suunsa eteen ja huutanut hänen nimensä siitä. Drysius vaipui maahan, mutta nousi jälleen ja juoksi kuin henkensä edestä. Kulkuri seurasi häntä kintereillä.

XXVII.

ARKKIPIISPA LAURENTIUS GUDMUNDI.

Saksassa samoili Lauri yliopistosta yliopistoon, piti esitelmiä ja keskusteli uskonpuhdistuksen johtavain miesten kanssa. Hänellä oli suuri tehtävä silmämääränään: hän tahtoi saada toimeen suuren luterilaisen kirkolliskokouksen, joka julistaisi itsensä yleiskirkolliseksi (ekumeeniseksi) ja pyhänhengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi. Tässä kokouksessa oli uusi uskonkappale voimaan pantava: että Jumala ajottaisin lähettää kirkollensa sen ahdingossa erehtymättömiä sanansa tulkitsijoita, ja että viimeksi lähetetty on Martti Luther. Ellei tätä oppia julisteta, ei vastasyntyneellä kirkolla ole perustaa, jolla se voi seisoa. Raamatun perustaksi paneminen on ilmeisesti riittämätön, koska kukin lukee ja selittää raamattua oman mielensä mukaan:

    Hic liber est, in quo qvaerit sua dogmata quisque.
    Invenit et pariter dogmata quisque sua.

[Tämä on kirja, josta kukin etsii omia oppejansa ja löytääkin siellä kukin omat oppinsa.]

Lauri puhui mahtipontisesti ja terävällä loogillisuudella tämän tärkeän asian puolustukseksi. Tosin ei Luther itse tahtonut, että häntä erehtymättömänä pidettäisiin, mutta sepä Laurin mielestä juuri todistikin hänet erehtymättömäksi — nimittäin mikäli hän puhui in cathedra ["virka-istuimelta"], muuten tietysti ei. Kirkolliskokouksen määrättävä olisi, milloin hän on puhunut in cathedra. Lauri ei tähän aikaan mitään muuta ajatellut. Päivän mentyä pelkissä esitelmissä ja sanakiistoissa tästä tuumasta, huvitteli hän vielä kotiin tultuaan Margareeta rouvaa juttelemalla siitä puoliyöhön. Rouva kesti helposti matkan vaivat. Hän oli onnellista onnellisempi aavistaessaan poikansa suurenmoista toimisuuntaa ja nähdessään niitä huomiota hän herätti. Sepä toista elämää kuin istua kotona Jönköpingissä ja nähdä Laurin tyhjään kuluttavan voimiansa tuon itsepäisen ukon taivuttamiseen.

Omituinen seikka oli vaan, ettei Lauri saanut ketään puolelleen, vaikka useimmat hänen vastustajansa salaa myönsivät, että hän teoriian kannalta oli oikeassa. Mutta nämä älysivät yhtä hyvin kuin toisetkin, että tähän kohtaan oli vaarallinen koskea, että siitä sangen, helposti voisi syntyä kautta maailman mainittava julkipahennus. Yritettiin siis sekä hyvällä että pahalla saada häntä vaikenemaan; mutta eivätpä nuo yrittäjät tunteneet Lauri Gudmundinpoikaa. Kerrankin oli oppisali miltei täynnä ylioppilaita, sinne lähetettyjä mellastamaan. Siellä huudettiin, naurettiin, vihellettiin, matkittiin jos joitakin eläinten-ääniä, mutta kaikkia kovemmin kuului kuitenkin ärjäys: "vaiti, lurjukset!", ja kun ei ärjäisijää heti toteltu, karkasi hän alas istuimelta, tarttui kummallakin kourallaan yhteen rähisijään ja viskasi tuon koko joukon ylitse, jonka jälkeen hän tempasi käsiinsä pitkän penkin ja ajoi sillä koko kuulijakunnan ulos akkunoista ja ovista tai penkkirivien alle.

Se yleinen vastustus, joka häntä kohtasi Saksan protestantti-maissa, tuotti seurauksen, jota ei kukaan aavistanut, tuskinpa hän itsekään, ennenkuin se tapahtui. Dogmirakennuksen täytyy seisoa erehtymättömyyden pohjalla, eikä ainoastaan erehtymättömän raamatun, vaan erehtymättömän raamatuntulkinnankin pohjalla. Muuten on se laadittu juoksevalle hiekalle, ja tuulenpuuskat ja rankkasateet kaatavat sen kumoon. Jos Lauri muuten moittikin paavinuskoa, mistä lieneekään moittinut — se hyvä sillä kumminkin oli, jota hän piti kirkon lujana perustana, nimittäin johdonmukainen erehtymättömyyden oppi, ja saattoihan tuleva aika tuon kirkon puutteet parantaa, jahka joku rohkea parantaja ehti paavinhiipalla päänsä kruunata. Mitäs sitä epäiltäisiin? Lauri lähti Roomaan, hylkäsi julkisesti lutherinopin ja esitettiin paaville, joka vastaanotti hänet kunnioittavasti. Hänen tosin kuiva, mutta pauhaava ja järisyttävä kaunopuheisuutensa — ukkosen jyrinä sateen vilvotusta vailla — hänen häikäilemätön vakivarmuutensa, johon nyt yhtyi mittamääräinen ja tavallaan vaikuttava nöyryys häntä ylempiä kohtaan, hänen muhkea muotonsa ja uljas ryhtinsä, jotka paraiten tekivät tehonsa kun hän juhlapuvussa alttarilta toimitti papinvirkaa, jopa hänen ääretön väkevyytensäkin, josta juteltiin monellaista niin ylhäisten kuin alhaisten kesken, ne vetivät hänen puoleensa kaikkien huomion ja jouduttivat hänen nousuaan kirkkovallan yläasteille. Hänellä oli toivossa piispanistuin ja hän saikin sen kymmenen vuoden päästä.

Mutta näiden vuosien kuluessa liikkuivat hänen ajatuksensa entistään enemmin isänmaassa ja sikäläisten tapausten keskellä. Hän oli valmis milloin hyvänsä lähtemään matkalle, rientämään Ruotsiin heti ensi sanan saatuaan rauhattomuuksien synnystä siellä, valmis rupeamaan kapinan johtajaksi Gösta kuningasta vastaan. Päivisin oli tämä mies se, jota hän pahimmin vihasi, ja vanhan opin palauttaminen se, mitä hän etupäässä harrasti. Öisin ilmaantui unelmissa muita vihattavia, muita innon harrastettavia. Silloin seisoi Slatte kuningas Göstan paikalla. Laurin nyrkit puristuivat unissa, hänen rintansa läähätti, hänen otsaltaan valui hiki, milloin tämä haamu ilmestyi hänelle. Hän ähkyi tuskissaan: kostoa! kostoa!

Kolmasti oli tullut liioitelevia huhuja levottomuuksista Taalainmaalla ja Smoolannissa, houkutellen Lauria Ruotsiin. Minne hän silloin lähti, sitä ei Margareeta rouvakaan saanut tietää. Kun hän Ruotsista palasi, tiesi tuskin kukaan hänen siellä käyneenkään. Toimetonna hän ei kuitenkaan siellä ollut.

* * * * *

Slatte oli lähettänyt enimmän osan sotakykyistä väkeänsä Arvi Niilonpojan johdolla Blekingen rajalle. Sinne oli ilmaantunut sissijoukkoja, jotka polttaen ja havitellen levittivät pelkoa ja kauhua lavealti ylt'ympärilleen. Niiden johtajana sanottiin olevan Niilo Dacke ja eräs Jon Antinpoika niminen mies. Nämä olivat edeltäpäin lähettäneet kirjeitä, joissa rahvasta kehotettiin nousemaan kapinaan, jolla tyranni Gösta Erkinpoika saataisiin karkotetuksi, vanha usko maahan palautetuksi, verot alennetuiksi, verottomat maatilat kirkon huostaan korjatuiksi, sekä saataisiin toimeen valtakunnanneuvosto, jäseninä hengellisiä miehiä, ja valtiopäivät, säätyinään talonpoikia ja porvareita. Kapinoitsijat menettelivät alussa maltillisesti; mutta missä rahvasta ei haluttanut heihin liittyä, siellä hävitettiin ja poltettiin.

Muutaman päivää Arvi Niilonpojan lähdön jälkeen tuli tietoja Slattelle, että kapina oli levinnyt myöskin pohjois-Hallannin ja eteläisen Länsigöötanmaan rajaseuduille, ja, että monimiehinen joukko oli tulossa Slatten maakuntaa hätyyttämään. Pari sataa miestä ehti Slatte kiireessä koota. Ehtoopäivällä tuli sanoma. Illalla lähes puoliyöhön asti kajahteli kautta metsien torvien ääni. Päivän valjetessa seisoi joukko aseissa Slattelan pihalla, ja sen edessä odottivat ratsun selässä Gunnar Svantenpoika ja hänen vaimonsa Dagny Joulfintytär, samalla kuin vanha päällikkö istui tyttärenpoikansa Sten Gunnarinpojan kehdon vieressä, katsellen nukkuvaa lasta, ja kohotetuin käsin rukoili ylhäältä siunausta lapselle.

Gunnar Svantenpoika oli harteva, solakka nuorukainen, isäänsä mittavampi, mutta hänen näköisensä kasvoiltaan ja yhtä norja vartaloltaan. Kasvojen iho oli lapsellisen hieno ja hehkeä, ja poskilla oli vielä poikuuden piirteet, vaikka hän oli yksikolmatta vuotta täyttänyt. Dagny ei ollut juuri yhtään muuttunut, siitä kuin Margit näki hänet ensi kerran. Siinä oli pariskunta, joka helotti raikasta nuoruuden soreutta.

Tultuaan pihalle meni Slatte Dagnyn eteen. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät merkitsevästi. — "Sinun siunauksesi lapselle on oleva sen paras perintö, isä." — "Pienokainen saa elää", sanoi Joulf, "sen tiedän, ja hänen suvustaan syntyy monta, joista tulee suvulle kunniaa, kansalle hyötyä ja kunnon elämälle karttumusta". — "Kuinka onnelliset olemmekaan olleet sinä, minä ja Gunnar!" kuiskasi Dagny. — "Niin, onnelliset", toisti vanhus.

* * * * *

Aurinko valosti suurena ja kalpeana idän taivaalla, kun naiset ja lapset majoissa Slattelan ympäristöllä näkivät miesjoukon astuvan ohi ja katoavan metsän helmaan länteenpäin. Taivaan vihreälle vivahtava karva, harkkosyrjäisten pilvien vaihtelevat väriväikkeet ja äkilliset muodonmuunteet ennustivat myrskyä. Ja puolipäivän tienoilla se pauhasi vimmoissaan havusalon pimennoissa, huojuttaen kuusia ja petäjiä. Pilven siekaleita ajeli notkuvain puunlatvojen päällitse, samaan aikaan kuin puiden juurella puolihämärässä riehui vihollisjoukkojen välillä tappelu, jossa tapeltiin, siltä saattoi tuntua, ääneti, sillä kaikki muut äänet hukkuivat myrskyn pauhinaan, lltapuoleen taivas lieskahteli punaiselle, punakellervälle ja kullalle. Slatten kartano paloi, Skyttetorp paloi, seudun kylät ja yksinäiset talot paloivat kaikki, ja myrsky hiljeni antaakseen vain surkean epätoivon huutojen ja voivotusten kohota korkeuteen.

Tappotanterella makasi Joulf Slatte pitkänään, otsa halki. Ase, josta hän oli surmaniskun saanut, oli vieressä — tappara tavattoman iso, varsi merkitty kirjaimilla L. GS. [suomeksi: L. GP]. Muutamain askelten päässä siitä lepäsi Dagny peitsen lävistämänä, käsivarrellaan vielä halaten sydämeen pistetyn Gunnarinsa kaulaa. Muutaman päivän perästäpäin eräs naisihminen Slatten mailta, Sten Gunnarinpojan hoitaja, laski tuon laski tuon pienen pojan Margit Gudmundintyttären, Arvi Niilonpojan puolison syliin.

* * * * *

Lapsiparvi kasvoi Ison-Kortebon talossa, jonka isäntä oli Arvi Niilonpoika. Hauskinta oli lapsille saada telmiä maalarimajassa Gudmund vaarin ympärillä, kun hän istui siellä leppeänä, hopeahapsisena, kastellen sivellintänsä koreihin väreihin ja kirjaillen sillä kuvia pergamentille. Haluisa olinpaikka oli niille myös niellopaja, jossa Heikki Fabbe johti puhetta ja jutteli tarinoita. "Suoraan sydämestä" oli uudelleen vironnut henkiin. Se kokoontui kerran kuukaudessa ja vietti sitä paitsi muistojuhlia esimunkki Mathiaksen ja harpunsoittaja Svanten kuolemain vuosipäivinä. Seuran jäseninä olivat Gudmund mestari, kirkkoherra Sven, ritari Arvi Niilonpoika ja hänen vaimonsa Margit.

Kirkkoherra pysyi entisellään. Ikä säästi hänen terveytensä ja hilpeän mielensä. Hän saarnasi lutherinmukaisesti muuten kaikin puolin, paitsi että hän viimeisten tapausten opissa noudatti vanhaa apostolien aikaista ajatustapaa ja julisti sitä. Hän kirjotteli rakkaasen Virgiliukseensa selityksiä, joissa oli viljalti älykkäitä huomautuksia. Kirjalleen sai hän kustantajan Hollannissa.

Margareeta rouvalta saapui joku kerta vuodessa kirje, jossa kerrottiin pojan suuruutta ja hellästi varotettiin puolisoa ja tytärtä ajattelemaan autuuden ehtoja. Kuullessaan Laurin luopuneen Lutherin-opista virkkoi Sven herra vaan, ettei se häntä ensinkään kummastuttanut. Margareeta rouva sai vielä elää niin kauvan, että näki Lauri poikansa ylenevän arkkipiispaksi sekä ottavan osaa Tridentin kirkolliskokoukseen.

* * * * *

— Kometiiaa, paljasta kometiiaa, sanoi Heikki Fabbe Birgitille, kun he eräänä kauniina kevätpäivänä juttelivat Talavidin veräjällä. — "Heikki, minä luulen parasta olevan, että jäät tänne", sanoi Birgit. Ei, sitä ei Fabbe tahtonut; hän tahtoi tehdä kevätretkensä, niinkauvan kuin voimat myönsivät. Ja jäähyväiset ullakon parvelta ne hän tahtoi saada lähtiessään.

Hän sai ne. Seisoessaan mäen harjulla vanhan halavan juurella heilautti hän hattuansa ja Birgit nyökäytti valkokutreillaan hänelle jäähyväiset. Mutta hän ei kadonnut näkyvistä tuonne mäenharjan taa. Hän istui tien reunalle halavan juurelle ja jäi sinne. Tästä Birgit kävi levottomaksi ja lähti mäelle astumaan. Fabben pää oli vaipunut rinnalle; Birgit nosti sen ylös ja nähdessään kuolleen kasvoilla tyytyväisen mielenilmeen, kiitti hän Jumalaa. Fabbe sai viimeisen leposijansa Gudmund mestarin sukuhaudassa pyhän Pietarin kappelin vieressä.

* * *

Koska "Asesepän" ensi painos ilmestyi jo v. 1895, on suomennoksen tarkastaminen ja korjaaminen uutta painosta varten ollut tarpeen vaatima, jonka vuoksi suomennos nyt esiintyy jonkun verran uudessa asussa.

Runoissa "Harpunsoittaja ja hänen poikansa", "Betlehemin tähti" ja "Itämaille" on osittain noudatettu Walter Juvan suomennosta hänen v. 1906 julkaisemassaan valikoimassa Viktor Rydbergin runoja.

Suomentaja.