The Project Gutenberg eBook of Kansan hyväksi This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kansan hyväksi Author: Helmi Krohn Release date: September 15, 2023 [eBook #71657] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAN HYVÄKSI *** KANSAN HYVÄKSI Kirj. Helmi Setälä Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905. Äitivainajani muistolle. Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä. I. Utuun ja usvaan oli kaupunki kietoutuneena. Keltaisen himmeinä tuikkivat tulet katulyhtyjen päissä ja kaukaisena huminana kuulosti korvaan ajoneuvojen rätinä vilkasliikkeisemmiltä kaduilta. Ihmisvirta vyöryi epämääräisenä haamuna katuja ylös ja alas ja äänet sulivat yhteen hyökyaalloksi, joka kumahdellen kulki edelleen sankassa sumumeressä. Alastomina puut reunustivat puiston kylkiä ja vitkalleen vesipisarat tihkuivat alas oksilta, jotka ojentautuivat katua kohti kuin paljaat käsivarret. Puistikon keskeltä kohosi vanha puurakennus, jonka kattopuoli kokonaan katosi sumun sekaan. Sen suurista, moniruutuisista ikkunoista tulvaili valomeri synkkään syysilmaan ja urkujen hillitty ääni tunkeutui seinien läpi. Äkkiä niiden ääni vahveni ja täysivoimaisena se virtasi avatuista ovista ulos hiljaisen ihmisjoukon mukana, joka harvalleen ja ääneti laskeutui portaita myöten ja hajaantui puistikon teille. Hertta Ek astui vitkalleen, silmät maahan luotuina. Hänen sormensa olivat puristautuneet lujasti virsikirjan ympärille. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, suun ympärillä väreili hermostunut piirre ja hengitys oli lyhyttä ja kiihkeää. Hän pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taaksensa. Tuossa kirkossa hän oli kerran seisonut ja antanut lupauksensa — hän muisti sen päivän kuin olisi se eilen ollut ja kuitenkin — mikä iankaikkisuus siitä jo oli kulunut. Hänen mielensä oli silloin ollut niin herkkä kaikille vaikutteille, arvostelematta hän oli omistanut itselleen toisten vakaumuksia ja ajatuksia. Ja hänen sydämessään oli vallinnut hiljainen rauha. Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänet tuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli ollut hänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaan käynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensä tuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vai olisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Hertta hymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä ja sisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyä järkeä tyydyttävämpien tieltä. — — Hän oli istuvinaan vielä lehterillä, pilarin peitossa, jonne hän kirkkoon tullessansa oli kyyristynyt. Hän oli kuulevinaan vielä tuon voimakkaan äänen, joka kajahteli hänen ympärillänsä. Se ei ollut sointuva eikä kaunis, korkeimmasta diskantista se aleni syvimpään bassoon ja katkenneet soraäänet vihloivat tuon tuostakin korvaa, kuin viulunkieli, joka kesken värähtelevää ääntä katkeaa haikeasti valittaen. Mutta se oli niin vakuuttava, niin repäisevä, niin sydämeen tunkeva. Jokapäiväisiin sanoihinkin se valoi voimaa ja hehkua ja nostatti kylmänväreitä selkää karmimaan. Ja kuitenkin Hertta ensimältä kuunteli vain puolella korvalla. Tahtomattaankin hän asettui arvostelevalle kannalle. Hän koetti syrjäisestä paikastansa nähdä pappia saarnastuolissa, mutta vaikka hän kurottautui eteenpäin, ei hän nähnyt muuta kuin hänen laihat kätensä, jotka lakkaamatta liikkuivat ja huitoivat ilmaa. Hän koetteli kuvailla mielessänsä kasvoja, nekin varmaan olivat laihat ja vilkkaat, niinkuin kädetkin, ilme vaihteleva ja silmät säkenöivät. Hän mahtoi olla voimakas luonne, joka oli tottunut taistelemaan, mutta myöskin voittamaan. Sen ilmaisi hänelle äänen syvä sävy. Mutta äkkiä hänen omat hajanaiset ajatuksensa pysähtyivät ja mielikuvat haihtuivat. Hän oli vain korvana, sittenkin kun sanat, jotka olivat hänen huomionsa herättäneet, olivat vaienneet. Ukkosen jyrinänä ne olivat vyöryneet papin avonaisilta huulilta ja kaikuna kajahtaneet takaisin kirkon seinämiltä. "Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa ja sairaita parantakaat, spitalisia puhdistakaat, kuolleita herättäkäät. Lahjaksi te saitte, niin myös lahjaksi antakaat." Hertan pää painui alas. Tuskallinen vavistus sai vallan hänessä. Koskisivatko nuo sanat häntäkin, olisivatko ne hänellekin aiotut? Pitäisikö hänenkin mennä ja opettaa ja parantaa — vaan ketä? Eikö hänellä olisikaan oikeutta elää vain omaa itseänsä varten, omien pienten harrastustensa puolesta? Olisiko tässä vastaus siihen kaihoon, jota hän sydämessään oli salannut, siihen sisälliseen ääneen, jota hän ei ollut saanut vaikenemaan? Vaan tätäkö hän olisi kaihonnut? Eikö se ollut jotain valoisampaa, kirkkaampaa, jotain joka käsin kosketellessa oli vaaransa murtua ja hajota tyhjiin? Jotain niin vienoa ja sanoin selittämätöntä... Ei niin raskasta ja painostavaa kuin nuo papin sanat. Ja kuitenkaan hän ei saanut ajatuksiaan irti niistä. Ne avasivat äkkiä kuin uuden maailman hänen eteensä, maailman kaukana, kaukana hänen silmänkannattamastaan. Mutta mitä kauemmin hän sinne silmäsi, sitä kirkkaammaksi ja lämmittävämmäksi se muuttui ja sitä lähemmäksi se läheni. Kuin unessa hän oli seurannut toisia ulos kirkosta ja sivuilleen vilkaisematta hän astui kotiansa kohti. Hienona vihmana sumu laskeutui maahan ja kostutti hänen vaatteitansa ja kasvojansa. Mutta hän ei huomannut sitä. Epämääräisenä hänen korvaansa tunkeutui melu vilkasliikkeisiltä kaduilta, se kuulosti niin kaukaiselta ja vieraalta. Hän kiirehdytti askeleitansa. Puolijuoksussa hän astui portaita ylös ja riensi huoneesensa. Hän laski virsikirjan peilipöydälle ja vetäisi hansikkaat käsistään. Peilistä kuva katsahti häneen, tuskallinen piirre väreili suun ympärillä, syvä ryppy oli laskeutunut silmien väliin ja katse oli himmeä ja epävarma. Hertta heittäytyi nojatuoliin. Kylmän väristys kävi hänen ruumiissansa. Kosteus oli tarttunut hänen hameensa liepeihin ja tukkaansa. Hän raotti kyökkiin johtavaa ovea ja pyysi tulta uuniin. — Täällä on niin kylmä, Anna. Kyökistä kuului kopinaa ja nuori tyttö astui sisään kantaen halkoja sylissään. — Vai on neiti jo kotona. Kapteeni käski sanoa, että hän tulee illaksi kotiin. Tyttö oli polvillaan uunin edessä. — Sanoi tuovansa vieraita tullessansa. Tyttö katsoi olkansa yli ja iski silmää Hertalle. Hertta oli ääneti. — Miksi neiti on niin surullisen näköinen? Ei edes kysy keitä tulee. Hertta ei vastannut mitään. — Kyllä neidin pitäisi mennä naimisiin, kun on niin nuori ja korea. Tyttö nousi lattialta ja lähenteli Herttaa tuttavallisesti. — Kerronkos, mitä herra Väisänen sanoi? Niin, niin, hän se tänne lupasi illalla tulla uudestaan, kun kapteenin kanssa ulos läksi. Hertta katsahti tyttöön. — Tahtoisitko sinä mennä naimisiin, Anna? — Tahtoisin kyllä, kun olisi poika, jota oikein rakastaisin. — Sinäpä sen sanoit, Anna. — Kyllä se rakkaus tulee, neiti, ennenkuin arvaakaan. Ja hätäkös teillä, kun on kosijoita vaikka joka sormelle. Toista se on tällaisen kuin minun — — Hertta laski kätensä tytön olkapäälle ja hymyili. — — Tuli räiskien loimuili uunissa. Hertta nosti matalan jakkaran uunin eteen, kävi istumaan ja nojasi päänsä käsien varaan. Hänen ajatuksensa harhailivat hillittömästi sinne tänne, ja kaivautuivat kauaksi menneihin aikoihin. Varhaisimmasta lapsuudestansa hän muisti illan, jolloin hänet oli kannettu suureen, kylmään vuoteesen. Vieraat kasvot olivat kumartuneet hänen ylitsensä ja hyväilleet hänen poskeansa. Joku oli käärinyt peiton lujemmin hänen ympärillensä ja jättänyt hänet yksin pimeään huoneesen. Hän oli huutanut äitiä, nimittänyt häntä hellimmillä lempinimillänsä, pyytänyt ja rukoillut, häntä tulemaan, mutta ovi ei auennut, eikä kukaan hänen luoksensa kiiruhtanut. Hän ei uskaltanut nousta vuoteestaan, oven suussa hän oli näkevinään valkoisen peikon, joka tavoitteli häntä laihoilla käsivarsillaan. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui jotain outoa ja kummaa, — hän oli nähnyt äidin liikkumatta makaavan aivan uudessa kapeassa vuoteessa, hän oli nukkunut niin raskaasti, ettei ollut herännyt, vaikka häntä oli nimeltä huudettu ja hän muisti jonkun sanoneen että äiti oli kuollut. Mitä se merkitsi, sitä hän ei voinut ymmärtää, mutta varmaan äiti oli lähtenyt jonnekin hyvin kauaksi, koska hän antoi Hertan maata yksin, ilman iltasiunausta ja ilman suudelmaa. Peloissaan Hertta oli painanut kasvonsa tyynyyn ja vihdoin nukahtanut nyyhkytyksiinsä. Seurasi sitten aika, joka oli harmaatakin harmaampi. Ei pienintäkään vaihtelua tuossa pitkässä loppumattomassa päivien jonossa. Matka kouluun ja koulusta kotiin, siinä kaikki, mikä hänen mieleensä oli painunut. Vanha täti, joka joskus kuulusteli häneltä läksyjä ja nuhteli häntä, jos hän maitolasin kaatoi puhtaalle pöytäliinalle. Ja isä, tuo ahavoitunut, suippopartainen mies, joka joskus palasi pitkiltä merimatkoiltansa kotiin tuoden mukanansa eriskummallisia esineitä kaukaisista, vieraista maista. Mutta selvimmin hänen mieleensä oli painunut pitkät, pimeät illat, jolloin hän unettomana makasi vuoteellansa ja lakkaamatta tuumiskeli, miksikä hän oli heitetty niin yksin maailmaan, ilman kotia, vanhempia ja sisaruksia. Hän muisti sitten päivän eräänä keväänä. Kepein askelin hän oli astunut kotiin koulusta päästötodistus kädessänsä. Hän oli niin iloinen ja vapaa mielestänsä, hän näki elämän ensi kertaa hymyilevän edessänsä ja kaikki raskaat ajatukset olivat kadonneet. Isä oli palannut kotiin pitkältä matkaltansa ja aikoi nyt asettua kaupunkiin asumaan. Tuota aikaa oli Hertta kauan ikävöinyt, sillä oma koti oli väikkynyt hänen mielessänsä kuin ihana unelma. Yhä uudelleen hän oli mielessään luonut kuvan tuosta kodista, jossa hänelläkin isän huoneen vieressä olisi oma pieni soppensa. Hän asettelisi hienoja uutimia ikkunoihin ja kukkivia kasveja joka pöydälle, äidin kuvan ympärille hän kietoisi köynnöskasvin, joka ei koskaan saisi kuihtua ja kellastua. Ja kun kaikki olisi valmiina, hiipisi hän hiljaa isän huoneesen, käsipuolesta taluttaisi hänet äidin kuvan eteen ja kuuntelisi, mitä hän hänestä kertoisi. Ja talvi-iltoina, kun isä syvässä nojatuolissansa istuisi takkavalkean ääressä, vetäisi hän matalan jakkaran hänen jalkojensa juureen. Hän uskoisi hänelle huolensa, ja isä lohduttaisi ja hyväilisi häntä. Ja he eläisivät pienessä kodissansa vain toinen toisellensa. Mutta todellisuus ei ollut vastannut Hertan mielikuvia. Jo ensi hetkessä oli isä tuntunut hänestä vieraalta. Hänen olennossaan oli jotain karkeata, merikarhun tapaista, johon Hertta ei ollut edeltäpäin valmistunut. Hänen hyväilynsä ei lämmittänyt häntä, eivätkä hänen sanansa herättäneet vastakaikua hänen rinnassansa. Vaistomaisesti hän oli myös tuntenut isän pettyneen hänen suhteensa. Hänessä ei ollut sitä hilpeyttä ja reippautta, jota isä varmaan olisi toivonut ja joka helpommin olisi lähentänyt heidät toisiinsa. Ja kahdeksan pitkää vuotta he olivat nyt yhdessä eläneet. Eläneet yhdessä, ja kuitenkin erillänsä. Hertta huokasi syvään. Mitä nuo vuodet olivat hänelle antaneet? Nuo vuodet, jotka kuitenkin muodostivat hänen elämänsä parhaan nuoruudenajan. Hertta kohenteli tulta uunissa, puut olivat palaneet suuriksi kekäleiksi ja niitä liikutellessa loimuava liekki yltyi. Se kohosi terävänä tulikielenä luoden valoa ja lämpöä pimeään huoneesen, mutta samalla ahmien ja niellen kaikki ympärillänsä. Hän näki äkkiä omassa elämässäänkin tuollaisen liekin, joka hetkeksi oli valaissut ja lämmittänyt hänen sydänkammiotansa, mutta samalla myös polttanut ja tuhonnut hänessä kaikki. Hän oli rakastanut ja luullut myös olleensa rakastettu, mutta pettymys oli tullut liiankin pian. Ja jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys ja katkeruus, epäilys ihmisiä ja omaa itseäkin kohtaan. Siitä saakka hän oli hapuillut kuin eksynyt, löytämättä oikeata tietä. Jossain kaukana hänelle häämöitti epäselvä päämäärä, jonka edestä elää ja työtä tehdä, mutta aina kun hän luuli askeleen sitä lähestyneensä, katosikin se uudelleen. Ja tuossa alituisessa hapuilemisessa hänen mielensä muuttui yhä raskaammaksi ja alakuloisemmaksi. Hertta nousi ylös. Kova ääni kuului eteisestä hänen korviinsa ja äänekäs nauru. Se uudistui jälleen ja raskaita askeleita kajahteli viereisestä huoneesta. Hertta sulki huoneensa oven. Hän tahtoi olla yksin. Ei mistään hinnasta hän halunnut nyt vieraiden joukkoon. Hän otti kirjahyllyltänsä pienen kirjan, sen lehdet olivat kellastuneet, ja kannet kuluneet, ja hän selaili sitä, etsien ja etsien yhä kiihkeämmin. Vihdoin hän pysähtyi. Niin, tuossa se oli, Matheuksen evankeliumissa — — "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa" — —. Hieno lyijykynän merkki marginaalissa, — varmaan äitivainajan vetämä, — tässä siis ei ollutkaan pelkän sattuman oikkua, vaan korkeampaa johtoa ja tarkoitusta. Hertta painoi päänsä käteen. Hän oli kuulevinaan äidin äänen, sanat olivat vain niin epäselvät ja vieraat. Mutta johonkin hän Herttaa tahtoi, johonkin suureen, joka vaatisi uhrausta ja itsensä kieltämistä. Ovelta kuului koputus. — Neiti, tee on nyt pöydässä. Hertta siveli otsaa kädellänsä. Hetkeksi hän jäi seisomaan ja hänen katseensa oli synkkä ja surumielinen. Mutta äkkiä hänen silmissään välähti ja jotain kirkasta levisi hänen kasvoillensa. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Kun hän kääntyi mennäksensä, oli välke jo kadonnut ja kasvon piirteet saaneet entisen jäykkyytensä. Viereisessä huoneessa seisoi kapteeni Ek vieraineen teepöydän ääressä. Hertta ojensi kätensä herra Väisäselle. — Mikä ilo nähdä teitä, neiti Ek, sanoi Väisänen mielistelevästi ja hänen silmänsä saivat omituisen kiillon. — Miksi te aina olette niin näkymätön? Jospa te tietäisitte minkä onnen teidän läsnäolonne minulle tuottaa — — — — No, no, veli hopea, paina puuta, kuka noista naisista viisastuu. Parasta on heittää rauhaan. Kapteeni nauroi kovaäänisesti. Hertta istui ääneti ja katsoi eteensä. Hän tunsi Väisäsen katselevan häntä, hänen katseensa oli tungetteleva ja hänen imelä hymynsä vastenmielinen. Mutta tahtomattaankin hänen huomionsa kiintyi Väisäsen moitteettoman hienoon pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, jonka neula kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja hänen katseensa kohosi hänen vasta ajelluille poskillensa ja rasvatuille hiuksillensa, joista levisi hajuveden väkevä haju huoneesen. — Kippis, veikkonen, sanoi kapteeni ja tarjosi vieraalleen ryypyn. — Häh, häh, hyvää se tekee. Kapteeni tyhjensi yhdellä siemauksella lasinsa ja siveli kädellään partaansa. Se oli harva ja harmaja. Hänen kasvojensa väri oli tumma, melkein kupariin vivahtava. Monivuotinen ahavoituminen ja meren suolainen karaisu ei ollut mannermaallakaan hävinnyt. Puhuessaan hän alituisesti kilotti silmillään, ikäänkuin aurinko olisi häntä häikäissyt. — Kolmekymmentä vuotta sitten, alkoi kapteeni kertoa, — tuhat tulimaista, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, ja kuitenkin muistan sen kerran ikään kuin se olisi eilen ollut, — purjehdin Indian merellä. Hirmuinen myrsky nousi illan suussa ja — — — Ja te hukuitte kaikki, lisäsi Väisänen iskien silmää Hertalle. — Älä saakelissa — — — Niinhän veli eilen illalla kertoi. Hertta tunsi punan kohoavan poskillensa. Isän karkea puhetapa loukkasi häntä ja hänen meriseikkailunsa, joita hän niin mielellänsä kertoi jokaiselle, joka vain malttoi niitä kuunnella, ikävystyttivät häntä. Sillä hän oli jo kuullut ne monen monta kertaa. Hetken aikaa kaikki kolme olivat vaiti. — Oliko neiti vermisellissä viime lauvantaina? kysyi Väisänen saadakseen keskustelun aikaan. Hertta katsoi kysyvästi häneen. — En tiedä, en ole kuullut mistään sellaisesta. — Sehän oli sääli, se olisi varmaan teitä suuresti intreseerannut. Jos olisin tiennyt, niin olisin kutsunut teidät sinne. Yleisö aivan kilvan tunkeili laulajattaremme muotokuvan ympärillä ja konserveerasi sen johdosta. — Ah, te tarkoitatte taiteilijanäyttelyn avajaisia! sanoi Hertta pilkallisesti. Väisänen tunsi jotain ilmassa. Olisiko hän taaskin erehtynyt noiden vieraskielisten sanojen suhteen, joiden käyttäminen oli milt'ei kunnia-asiaksi hänelle muuttunut. Hän kadehti kaikkia niitä, jotka saattoivat kevyesti puhallella niitä ilmaan kuin saippuapalloja. Tosin hän ei ollut saanut korkeampaa koulusivistystä, juoksupojasta hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja sittemmin konttoristiksi, mutta luontaista kykyä ja sukkeluutta häneltä ei puuttunut. Ja alotettuaan oman liikkeensä, välittämällä asioita, hankkimalla lainoja, ostamalla ja myömällä arvopapereita, hän oli saavuttanut jonkunlaisen varmuuden ja asemankin yhteiskunnassa. Hyvät raha-ajat olivat häntä suosineet ja täsmällisyydellään ja uutteruudellaan hän oli voittanut luottamusta. Mutta hän olikin äärettömän arka arvostansa. Hän ei kärsinyt pienintäkään pilaa ja hän pelkäsi alituisesti että toisetkin huomaisivat entisen juoksupojan, joka tuon tuostakin pisti päänsä esiin hienon ulkokuoren alta. Hertta huomasi hänen epävarmuutensa. Hänen kävi äkkiä häntä sääli. Ja ikäänkuin hyvitelläkseen häntä hän sanoi: — Se on suurenmoinen tuo muotokuva. Niin häikäisevän kaunis ja henkevä — — — Ja niin mainiosti blaseerattukin! Aivan ovea vastapäätä — — Hertta painoi päänsä alas. Koko säälin tunne oli kuin poispuhallettu. Hän tunsi vain inhoa, koko hänen ympäristönsä kiusoitti häntä. Hän olisi tahtonut nousta ylös ja paeta huoneesensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja jäi äänettömänä paikoilleen. Kapteenilta oli keskustelu jäänyt huomaamatta. Hän oli kokonaan kiintynyt lautaseensa ja pureskeli hartaasti lihapaloja. Äänettömyys sai hänet heräämään ajatuksistansa. Hän katsahti Väisäseen, puna oli noussut tälle korviin saakka ja hämillään hän kilisteli kahveliansa. — Millä matkoilla veli viime viikolla oli? kysyi kapteeni, pyyhkien rasvaa viiksistänsä. — Kävin metsäkauppoja hieromassa. Väisänen tunsi taas seisovansa vakavalla maapohjalla. — Metsän hinta on alenemassa; huono vuodentulo ennustaa kovaa talvea ja rahat ovat vähissä. — Omissa asioissako sinä kävit? — Sekä omissa että "Vesa" yhtiön asioissa. Tuolla idän puolella myövät aivan polkuhinnasta. — Ja teillä olisi sydäntä ostaa polkuhinnasta, herra Väisänen? sanoi Hertta ihmeissään. — Asia kuin asia. Ostajia on vähän näinä huonoina aikoina. Ei kannata rahoja kiinnittää tavaraan, joka ehkä ei kaupaksi kävisi. Mutta kansan hyväksi sopii jotain uhratakin. — Kyllä sinä ostaa osaat, myhäili kapteeni. — Taskumatti toisessa kädessä ja rahat toisessa. Kuka siihen ansaan ei tarttuisi. — Älä joutavia. Pitäähän liikemiehenkin saada palkkansa. Ei puulla metsässä arvoa ole, hänen käsissäänhän se vasta arvoon nousee. Sitä paitsi kilvanhan nuo käyvät kaupittelemassa. Ja kun eivät osaa puitansa lukea, niin oma syynsä, jos kaupassa kadottavat. Väisänen hieroi tyytyväisenä käsiään. Hertta katsoi halveksivasti häneen. — Hyi teitä, kun iloitsette toisen vahingosta! — Oma suu propsimus! Hertta kävi yhä alakuloisemmaksi. Että saattoikin kerskailla uhrautuvansa kansan hyväksi vaikka kaikella toimella oli itsekäs tarkoitus. Olisipa kerrankin ollut näkemässä niitä, jotka todellakin kansan hyväksi työskentelivät. Ja hän alkoi kertoa kansalaiskokouksesta, joka oli kutsuttu kokoon avun hankkimista varten hädänalaisille seuduille, ja kenraali Löfbergistä, joka oli asettunut homman etupäähän. — Ei kenraali Löfberg tunne kansaa, sanoi Väisänen pilkallisesti. — Hän on ainakin kansanmielinen, intti Hertta vastaan, — eikä etsi omaa etuansa. — Onhan hän ottanut vävypojakseenkin kansan miehen, naureskeli Väisänen. — Kukapa olisi uskonut että Hammarin Antti kelpaisi kenraalin taloon. Kapteeni Ek näytti olevan omissa ajatuksissansa. Hän katsahti rauhattomasti Väisäseen ja sanoi huolestuneella äänellä: — Kato tulee tietenkin vaikuttamaan koko maan taloudelliseen tilaan. Yksityiset yhtiötkin — — Väisänen keskeytti häntä. — Ei veljen pidä turhia huolehtia. Osinkomaksut korkeintaan voivat pienentyä, mutta ne jotka kerran seisovat vankalla pohjalla, niinkuin "Vesa" yhtiökin, ne eivät vähällä horjahda. — Niin sinä aina vakuutat, sanoi kapteeni epäilevästi, — ja sen nojalla minä "Vesa" yhtiöönkin kiinnitin niin suuret summat. Mutta jos se sortuu, niin minäkin menen sen mukana. — No, no, eihän sitä vielä niin pitkällä olla. Voit täydellisesti luottaa minuun. — Hertta, sanoi kapteeni, kun hän pöydästä noustua saattoi vieraansa huoneesensa, — lähetä meille kahvia ja konjakkia. — — Oli jo myöhäinen ilta, kun Hertta yhä istui huoneessansa mietteihinsä vaipuneena. Hän tunsi niin omituista liikutusta. Hänen sydämensä sykki rajusti, jokin valtava tunne pyrki irti hänen rinnastansa. Hän pysytteli liikkumatta, ikäänkuin odottaen jotakin ja kuunnellen sisällistä ääntä. Hänen silmissään syttyi outo välke. Entäs jos hänkin voisi työskennellä kansan hyväksi? Jos milloin niin nyt, hädän sitä uhatessa, se tarvitsi apua, ja ehkä pappi kirkossa juuri tätä oli tarkoittanutkin. Entistä voimakkaampina nuo sanat nyt astuivat hänen eteensä. Hän luuli ne nyt täydellisesti ymmärtävänsä. Ne kutsuivat häntä työhön, ne viittasivat hänelle tien, jota hänen tuli kulkea. Ja kaukana Pohjan perillä hän näki edessään laajan työkentän, tuhansia tarvitsevia veljiä, jotka odottivat vain hänen apuansa ja lohdutustansa. Mutta kesken innostustansa hän tunsi lamauksen ruumiissansa. Mitäpä hän, heikko nainen, voisi saada aikaan? Kahdella tyhjällä kädellänsä? Jos hän lähtisikin hätää lieventämään, niin voisiko hän muuta kuin nähdä nälkää yhdessä heidän kanssansa? Hänen silmänsä kostuivat. Miksikä kaikki mihin hän yritti tarttua, muuttui hänen käsissään naurettavaksi? Hertta säpsähti. Hän kuuli ääniä isän huoneesta. Miten usein tuo nauru oli herättänyt hänet kesken uniensa ja tunkeutunut hänen luoksensa yön hiljaisuudessa. Hän inhosi noita pitkiä yöistuntoja konjakkilasien ääressä, joiden jälkeen isä koko aamupäiviksi sulkeutui huoneesensa. Hän inhosi silloin koko kotiansa, johon hän oli kytketty kiinni, ja olisi halunnut katkaista kaikki vastenmieliset siteet. Ei, hänen täytyi saada elämälleen tarkoitus, ilman sitä hän ei jaksanut elää. Hän lähtisi sittenkin hätämaille, hän ponnistelisi ja taistelisi, siksi kuin hän voittaisi, ja hänen täytyi voittaa. Ja kaukana pimeydessä hän näki häämöittävän valonsäteen, joka antoi hänelle toivoa ja rohkeutta. II. Ilta oli kirkas ja kylmähkö. Tuollainen talvea ennustava ilta, joka viikkoja kestäneen sade- ja sumusään jälkeen on virkistävä ja ilmaa puhdistava kuin ukkossade kesähelteellä. Kepeästi jalka liikkuu kovettuneilla kaduilla, helposti käy hengitys raittiissa ilmassa ja silmää sivelee sinertävä taivas lukemattomine tulinensa. Hertta astui kepeällä mielellä ihmistungoksessa, joka myöhäisestä illasta huolimatta oli kerääntynyt kaduille jaloittelemaan. Tulet loistivat teatterin ikkunoista, ja läheisestä kahvilasta kuului hiljainen soiton sävel. Mutta Hertta astui nopeasti kiinnittämättä huomiotaan mihinkään ympärillään; hän näki vain edessään valaistun salin pitkine tuoliriveinensä ja kuuli ääniä ja puhetta. Hän tunsi sydämensä vielä sykkivän innostuksesta, outo, lämmittävä tunne oli tunkeutunut häneen ja saanut jok'ainoan hermon hänessä vireille. Hertta painoi kädellään poskiaan. Ne hohtivat kuin tulessa ja otsa oli hiessä. Kuinka kuuma hänen oli. Hetkeksi hän pysähtyi ja veti syvältä henkeä. Sitten hän jatkoi taas kulkuaan. Hän tuli Ylioppilastalolta, kansalaiskokouksesta. Hän oli kuullut kenraali Löfbergin puhuvan kadosta, joka oli kohdannut suurta osaa maata, — hänen korvissaan kajahteli vielä kenraalin äänen lämmin väre. Hän oli kehoittanut läsnäolevia auttamaan hädänalaisia, hän oli esittänyt keinoja miten hätää lieventää. Hän oli puhunut niin vakuuttavasti, niin innostavasti ja hän oli riistänyt satoihin nousevan ihmisjoukon mukanansa. Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä, hän kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi sanaton epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan hädästä, mitä he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt heidät usein ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi heidän ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis kiiltävä kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui todellinen harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle liiallisen huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi heistä muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen, Hertta näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja vilkkaat. Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi ja turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa sydän olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut. Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin, heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä he eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin? Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki siunausta tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja lohdutuksen saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän näki tulen jälleen syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle ilmaantuvan ravintoa ja kalpeille kasvoille nousevan ilon punan. Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua. Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä loistivat — ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen, puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär. Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely, mitenkä Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli vain kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli joskus puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin. Hän oli saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja pilkkaakin kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää keskelle elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja opettanut häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä. Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen suhde. Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen. Kenraali oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka ahtaissa oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan ja ahkeraan poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen lukujensa piirin sisäpuolelle. Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän saattoi saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt häntä hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan koulutovereita, joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä täydellinen lapsi, pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään vakavampia harrastuksia. Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti kummastuttanut Herttaa. Hammar, joka itse oli niin vakava, melkein raskasmielinen, mitenkä hän oli voinut kiintyä tuohon pieneen hupakkoon? Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta ihmisjoukossa hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän kiiruhti nyt vain kotiansa kohti. Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin. Tämäkin pysähtyi, katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä aika kulunut, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa. Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät kulkuansa. Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut, osanotto oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan Hertan asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä. — Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti Hammar, pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali Löfbergille, hän tarvitsee innokkaita auttajia. Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos. — Hän on muuttunut, sanoi hän puoliääneen itseksensä, — siitä kuin viimeksi hänet tapasin ja kuitenkin hän on entinen ja sama. Hänen kasvoissaan kuvastui haaveileva ilme. Mutta äkkiä ilme vaihtui ja jotain kovaa tuli entisen sijalle. Hän muisti Ellin, joka riippui Antin käsipuolessa ja Antin loistavat silmät hänen kumartuessaan hyväilemään pientä hansikoittua kättä. Ja sama, puoleksi säälivä, puoleksi katkera tunne kohosi taaskin Hertan rintaan. III. Antti Hammar soitti kenraali Löfbergin ovikelloa. — Tuleeko tänne vieraita, kysyi hän ihmeissään palvelustytöltä katsoessaan salin ovelta sisään. Kaikki huonekalut olivat siirretyt paikoiltaan ja pitkät tuolirivit asetetut pitkin seinämiä. — Tänne tulee rouvien kokous, sanoi tyttö naureskellen. — Kyllä Elli neiti on kotona, tohtori on hyvä vaan ja astuu sisään. Antti astui salin yli Ellin huoneen ovelle. Hän kolkutti pari kertaa, mutta kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään. Sohvalla selin oveen istui Elli. Hänen vaalea, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä kasvoilla ja hänen poskensa ja silmänsä punoittivat. Hän ei ollut kuulevinaan Antin tuloa ja käänsi itsepäisesti päänsä poispäin. Antti taivutti puoleksi väkisin Ellin pään puoleensa ja suuteli häntä. — No pikku hiiri, mistä vihat? — Anna minun olla. Antti istahti Ellin viereen sohvalle, hyväili häntä, laski leikkiä hänen kanssansa ja koetti saada hänet iloiselle mielelle. Vihdoin Ellinkin suu vetäytyi vasten tahtoaan nauruun. Hän kietoi kätensä Antin kaulaan ja painoi päänsä hänen kainaloonsa kuin jäniksenpoika pensaan juureen. — Sanoppa nyt, pikku pupuseni, mikä sinua vaivaa. Elli nyrpisti suutaan ja sanoi pitkään: — Ei mikään, mutta isä — — ja sinä pidät aina hänen puoliansa. Äiti lupasi kuitenkin vielä puhua puolestani, sillä minä tarvitsen välttämättä uuden puvun tanssiaisia varten Taubella. Isällä on välistä niin kummallisia päähänpistoja, minun pitäisi muka olla ilman tanssiaispukua, sentähden että jossakin Pohjanmaalla on ollut katovuosi. Antti kumartui Ellin puoleen ja katsoi häntä hellästi silmiin. — Elli, jos minä pyytäisin että sinä minun tähteni luopuisit tuosta mielihalustasi, niin tuntuisiko se kovin katkeralta? Elli tunsi silmänsä kostuvan ja sydämeen hiipi niin omituisen lämmin ja sulattava tunne. — Kun puhut noin, Antti, niin voisin tehdä vaikka mitä sinun tähtesi. Mutta kun en näe sinua, niin kaikki pahat ajatukset heräävät minussa. Elli nyyhkytti. Antti antoi hänen itkeä. Hän siveli hänen vaaleita kiharoitansa ja hänen valkoista otsaansa. Kuinka hieno hänen hipiänsä oli ja kuinka punakat hänen huulensa. Antti tunsi sydämensä värähtelevän. Mitenkä hän olikaan voinut voittaa Ellin rakkauden, Ellin, joka oli niin hieno ja hento, joka oli kasvanut niin aivan toisessa maaperässä kuin hän itse? Ja hänen mieleensä johtui ensi kerta, jolloin hän Elliä oli sylissään pidellyt. Mikä onnen huumaus oli silloin hänen olentonsa läpi käynyt. Hän oli tullut niin arkana ja pelokkaana Ellin luo, niin kömpelösti hän oli tunteensa sanoiksi pukenut, mutta sitten oli kaikki arkuus kadonnut, ja hän oli nähnyt edessään vain Ellin loistavat silmät. Siitä oli nyt puoli vuotta kulunut. Hän oli tänä aikana oppinut Elliä tuntemaan, hän oli useasti saanut kokea, että hän oli hemmoteltu ja oikullinen lapsi, mutta se ei ollut hänen rakkauttansa vähentänyt. Se oli vain herättänyt hänessä halun suunnata hänen kehityksensä oikeaan ja jaloon ja tukahduttaa lapsen heikkoudet, ennenkuin ne olivat todellisiksi taipumuksiksi muuttuneet. Hän luotti niin varmasti omaan voimaansa ja vaikutukseensa, mutta kun hän kerta toisensa jälkeen sai kokea, että toinenkin voima, ehkä hänen voimaansa paljoa vahvempi, oli Elliin vaikuttamassa, voima, jota myöskin rakkaus ohjasi, niin hänen itseluottamuksensa vähitellen heikkeni. Oliko hänellä, vieraalla, sitä paitsi oikeus tunkeutua äidin ja tyttären väliin? Siksipä hän usein tulevaisuutta huolella ajatteli. Hän lääkärinä olisi tarvinnut vaimon, joka täydellisesti olisi häntä ymmärtänyt ja ottanut osaa hänen työhönsä. Hän antoi itsensä niin kokonaan Ellille, hänellä tuskin oli ajatusta, johon Elli ei olisi kietoutunut. Hän olisi tahtonut vastaanottaakin saman täydellisen rakkauden, kuin hän itsekkin antoi. Mutta Ellin tunne oli niin usein tuntunut puolinaiselta. Jos hän edes hiukankin olisi osoittanut harrastusta Antin työhön! Edes jonkun kerran kysellyt päivän töistä sairashuoneella! Hän oli koettanut herättää hänessä harrastusta, oli antanut hänelle kirjoja luettavaksi, kertonut leikkauksista, joissa hän oli ollut mukana tai selittänyt hänelle ihmisruumiin rakennusta. Elli oli kuunnellut häntä hajamielisesti tai peittänyt kasvonsa käsiinsä vähimmästäkin syystä. Hän ei kärsinyt kuulla mainittavankaan verta, puhumattakaan siitä, että hän olisi uskaltanut sitä nähdä. Ja jos hän selitti hänelle naisen ruumiin rakennusta, puhui siitä tarkoituksesta, johon luonto sen on määrännyt, tai sanoi, että nuoren, avioliittoon aikovan tytönkin oli tulevien äidinvelvollisuuksiensa tähden hoidettava järkevästi ruumistansa, niin hän oli moittinut häntä epähienoksi ja rivoksi. Kaiken tuon takana hän näki äidin, joka tytön päähän pani kieroja mielipiteitä. Ja hänen katkeruutensa äitiä kohtaan lisääntyi sitä myöten, kuin hän huomasi omien ponnistustensa kiveen kirpoavan. Elli nosti päätään ja pyyhki silmiään. Hän näytti jo aivan tyyneltä. Hän kävi Antin polvelle istumaan, veti häntä viiksistä, pörrötti hänen tukkaansa, suuteli häntä ja nauroi heleää nauruaan. Hän oli kuin vallaton, herttainen lapsi, joka ei lopulta tiedä, miten hyväilyään osoittaa. Ja Antti, hän hurmaantui niinkuin niin useasti ennenkin hänen hyväilyistään ja pienistä kepposistaan, häneen tarttui sama vallattomuuden ja suutelemisen halu. — Kuinka onnellinen minä olen, sanoi Elli nauraen — ja kuinka minä sinua rakastan! — Minulla on hauska uutinen sinulle, Elli, sanoi Antti hetken kuluttua. — Olen puhutellut sairashuoneen ylilääkäriä, ja hän ottaa sinut ylimääräiseksi oppilaaksi. Sinun ei tarvitse puuttua mihinkään raskaampiin toimiin, saat vain oppia haavojen sitomista ja sairaitten hoitoa. Ellin iloisuus oli kuin poispuhallettu. Antin ehdoitus ei ollut hänelle laisinkaan mieleen. Hänen hetkellinen mielentilansa vaikutti kuitenkin sen, ettei hän jyrkällä kiellolla tahtonut pahoittaa Anttia, mutta hänen kasvonilmeensä puhui kyllin selvää kieltä. — Niin jos sinä tahdot, niin täytyyhän minun. — Enhän minä pakoita. Mutta sinä tiedät kuinka mielelläni minä sen soisin. Antin ääni kuulosti niin vakavalta. — Jos minä saan viran maaseudulla, joka on hyvinkin luultavaa, niin minä välttämättä tarvitsen apulaista. Onhan silloin meille kumpaisellekin paljoa hauskempi, jos sinä voit auttaa minua. Elli ei koskaan ollut ajatellut heidän oloansa maalla siltä kannalta. Hän oli vain iloinnut omasta hevosesta, jolla saisi huviksensa ajella ja ratsastaa, ja polkupyörästä, jonka selässä hän kulkisi. Elämän vakavaa puolta hän ei ollut ensinkään ajatellut, sillä sehän oli ikävää. Hän tahtoi olla kuin perhonen, joka auringonpaisteessa liitää kukasta kukkaan ja nauttii elämän suloutta. — Äitikin arveli... aloitti hän ikäänkuin puolustaakseen itseänsä. Antti nousi sohvasta, hänen mielensä kuohui. Siinä se oli taaskin, äidin voima, joka kukisti kaikki hänen tuumansa ja lopulta se hänet itsensäkin masentaisi. Elli oli lapsi, häntä hän ei voinut soimata. Hän oli taipuvainen kuin vaha, jos hän yksin saisi häntä vallita. Elli hypähti ylös sohvasta ja järjesti hiuksensa peilin edessä. Hän oli kokonaan unohtanut vieraat, useita nuoria tyttöjäkin oli kokoukseen kutsuttu. Hän kuuli salista liikettä ja ääntä ja hän kiiruhti sisään katsettakaan Anttiin luomatta. Sali oli jo täynnä naisia. He istuivat juhlallisina pitkissä riveissä seinävierustalla. Rouva Löfberg astui edestakaisin salin ja eteisen väliä. Ellin ympärille keräytyi nuoria tyttöjä ja he vetäytyivät Ellin huoneen ovelle. — Emmekö mekin perusta ompeluseuraa, sanoi vaaleaverinen, kaunis tyttö toisille. — On niin hirveän ikävä ommella vaatteita, arveli Elli. — Hui hai, sanoi Elsa Taube, joka oli ehdoituksen tehnyt, — me otamme herroja mukaan. Sitä paitsi voimmehan me ommella korutöitä ja pitää sitten arpajaiset. — Ja tanssit arpajaisten yhteydessä. — Mene sinä tansseinesi. Me keksimme jotain sukkelampaa, joka ei ole niin tavallista. Antti astui tyttöjen luo ja kumarsi heille kohteliaasti. Hänen suupielessään väreili ivallinen hymy. — Eivätkö neitoset haluaisi panna toimeen muiskukaupat, ne varmaan tuottaisivat sievät summat hätääkärsiville. Elsa Taube loi suuttuneen katseen Anttiin ja käänsi hänelle selkänsä. Hertta Ek istui ääneti ovensuussa ja kuunteli keskustelua salissa. Kenraali Löfbergiä oli monen kursailun jälkeen naisten puolelta pyydetty puhetta johtamaan, mutta hän sai puhua melkein yksin, keskustelu ei ottanut sujuakseen. Hän oli kehoittanut naisia ryhtymään rahankeräykseen hädänalaisten hyväksi ja ehdoittanut ompeluseurojen perustamista. Toimikunta oli saanut lahjaksi työtarpeita, työntekijöitä vain tarvittiin. Ei kukaan ollut ehdoituksiin vastannut mitään. Vihdoin eräs joukosta pyysi puheenvuoroa ja arveli että näin lähellä joulua tuskin kukaan ehti ompeluseuroja ajatellakaan. Kullakin oli kylläksi työtä joululahjoistansa. Mutta siitäkös syntyi liikettä salissa. Senaattorin rouva Taube nousi rivakasti ylös paikaltansa. Hänen silmissään oli omituinen välke ja hän heilahutti päätään sivulle. Häntä hämmästytti suuresti, niin hän sanoi, että joku yleensä saattoi panna kysymykseenkään ettei heti työhön ryhdyttäisi. Sitähän varten sitä oltiin kokoon tultu, ja olihan jokaisen velvollisuus auttaa lähimäistänsä. Hän puolestansa perustaisi ompeluseuran ja tekisi kaikki mitä hänen voimassaan olisi. Hän sai kaikki muut puolellensa ja rouva Illman, joka ehdoitusta oli vastustanut, koetti selittää, että hän oli aivan samaa mieltä kuin rouva Taubekin, hän oli vain arvellut, että ehkä kaikki eivät joulukiireiden vuoksi ehtisi ottaa niihin osaa. Hän puolestansa olisi valmis työhön milloin hyvänsä. — Minä toivon, sanoi kenraali Löfberg vakavalla äänellä, — että me kaikki olemme yhtä mieltä siinä, että tahdomme tehdä työtä kansan hyväksi. Kukin voimiensa ja kykynsä mukaan. Rouva Löfberg istui ääneti paikallansa ja näytti välinpitämättömältä, melkein kiusaantuneelta. Hän piti miehensä intoa aivan liiallisena ja aikaa kerrassaan sopimattomana. Mutta hän ei uskaltanut asettua vastustavalle kannalle. Hän oli mielestään keksinyt hyvän ratkaisunkin miten saada varoja kokoon hädänalaisille, ja hän odotti vain sopivaa hetkeä tuodakseen sen ilmi. Hänen ehdoituksensa iltaman toimeenpanemisesta hätääkärsivien hyväksi, voitti kaikkien suosion. Keskustelu vilkastui. Toinen ehdoitus seurasi toistansa ohjelman aikaansaamiseksi, kaikki näytti suoriutuvan aivan kuin itsestänsä. — Ja lopuksi me annamme nuorten tanssia. Rouva Löfbergin äänessä oli tyytyväinen sävy. Seurasi hetken hiljaisuus. Ei kellään näyttänyt olevan sen enempää sanomista. Kenraali Löfberg antoi katseensa kulkea yli salin. Se pysähtyi Ellin huoneen ovelle. Tytöt olivat poistuneet sieltä. Antti Hammar seisoi yksinään pihtipuoleen nojautuneena ja hänen vieressään istui Hertta Ek. Antti näytti sanovan hänelle jotain, ikäänkuin kehoittavan johonkin. Hertan kasvoille kohosi puna, hän silmäsi kenraaliin ja nousi sitten ylös. Hänen äänensä vapisi hiukan ja käsillään hän hypisteli tuolin selkää. — Minun mielestäni aika ei ole sopiva iltamien pitoon. Hertta katsahti arasti ympärilleen, — ei ainakaan tanssi-iltamien. Eikä meillä nuorilla ole halua tanssia, kun kansa näkee nälkää. Rouvat katsoivat toisiinsa. Tytöt ilmaantuivat uudelleen ovelle ja nykivät toisiansa. — Neiti Ek on ehkä oikeassa, sanoi rouva Taube. — Kyllä me ilman tanssiaisiakin saamme kylliksi rahaa kokoon. — Mutta onhan täällä muitakin nuoria kuin neiti Ek, arveli joku. — Voimmehan kysyä heiltäkin. — Me tahdomme tanssia! Tytöt purskahtivat nauruun ja hävisivät taas ovelta. — Onhan aivan luonnollista, sanoi rouva Löfberg, — että nuoret tahtovat huvitella. Onneksi eivät kaikki ole ennen aikojaan kadottaneet nuoruudeniloansa. Hertta puri huultaan ja nousi ylös. Kenraali Löfberg lopetti äkisti kokouksen. Kun kenraali oli poistunut, niin kaikki kielet pääsivät valloilleen. Yksityistä ääntä oli mahdoton eroittaa, koko sali oli kuin kuohuva koski, jossa kimakat äänet kohosivat kuin valkoinen vaahto ylös ilmaan. Rouva Taube puolusti Hertta Ekiä, hän tuli oikein kiihkoihinsa ja sai useat muut puolellensa. Toiset asettuivat rouva Löfbergin puolelle, ja luopuivat vihdoin kiistasta ylenkatseellisella hymähdyksellä. Hertta Ek seurasi Antti Hammaria kenraalin huoneesen. Kenraali istui syvässä nojatuolissaan tupakoiden. Hän kertoi Hertalle työstä hätäaputoimikunnassa, jonka puheenjohtajaksi hän oli valittu ja tiedoista, joita hätämailta oli saapunut. Kenraali olisi tarvinnut kirjeenvaihtoa ja kirjanpitoa varten jonkun nuoren naisen avuksensa, ja tiedusteli, tokko Hertta olisi siihen halukas. Hertta tunsi rajua iloa rinnassansa. Hän olisi tahtonut tarttua kenraalia kaulaan kiinni ja kiittää häntä. Ja kuitenkaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän loi häneen vain katseensa, silmissä kimalteli jotain kosteaa ja suupielet värähtelivät. — Milloin minä saan aloittaa, kysyi hän väräjävällä äänellä. Kenraali hymyili hänelle ystävällisesti. — Huomispäivänä, ja sitten säännöllisesti joka iltapuoli. Antti ei voinut irroittaa katsettaan Hertasta. Hänen olennossaan oli jotain, jota hän ei ollut ennen huomannut hänessä, jotain rohkeaa ja tarmokasta ja samalla pehmeää. Hänen silmissään oli omituisen haikea ilme, ikäänkuin hän olisi kokenut suuria suruja eläissänsä, jotain niin erilaista kuin muissa nuorissa. Ja kun hän nousi mennäksensä, näytti hän Antin mielestä entistä pitemmältä ja solakammalta. Hänen tumma yksinkertainen pukunsa solui myös kuin valettu hänen vartalonsa mukaan. Antti saattoi hänet eteiseen. Hän tunsi äkkiä iloa ajatellessaan että hän pian taas olisi tilaisuudessa tavata Herttaa. He voisivat uudistaa entisen tuttavuutensa ja jatkaa yhdessäoloa aivan kuin ennenkin. Hänellä oli mielestään niin paljon puhuttavaa Hertalle, niin paljon kysyttävää ja hän tiesi niin varmaan saavuttavansa ymmärrystä. IV. Oli kolmas joulupäivä. Senaattori Taubeh komea, laaja asunto oli kirkkaasti valaistu. Sali, jonka lattia kiilsi kuin jäänpinta, oli varta vasten tanssiin järjestetty. Sohvat ja tuolit seisoivat jäykissä riveissä pitkin seiniä, flyygeli oli oven suuhun työnnetty ja kasvit nostetut toisiin huoneihin. Senaattori Taube asteli kädet selän takana vitkalleen huoneesta huoneesen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Häntä huvittivat pienet kemut näin joulun aikana, hän piti nuorisosta, heidän iloisista kasvoistaan ja sulavista liikkeistään. Jo usean vuoden kuluessa oli hänen tyttärensä syntymäpäivää vietetty tanssiaisilla. Ensi alku oli ollut hyvin vaatimaton — tanssihaluiset nuoret olivat vain koulutyttöjä ja lyseolaisia ja senaattori itse ei ollut vielä kohonnut nykyiseen korkeaan asemaansa. Mutta vuosi vuodelta vaatimukset olivat kasvaneet yhdessä nuorten kanssa. Rouva Taube kiiruhti punakkana ja niin nopeasti kuin hänen lihavuutensa salli, miehensä luo. — Rakas ystävä, hän sanoi läähättäen, — kyökissä on mies apua pyytämässä. En tunne häntä, mutta hän näyttää niin kurjalta. Hän sanoo tulleensa jalan kuinka kaukaa, jostain pohjoisesta pitäjästä. Senaattori Taube näytti kärsimättömältä. — Kuka heistä tietää. He osaavat kaikki niin erinomaisesti teeskennellä. Anna hänelle lippu Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Ei minulla nyt ole aikaa, kun vieraat juuri ovat tulossa. Rouva Taube kiiruhti takaisin kyökkiin. Oven suussa seisoi laiha, kelmeä mies. Vaikka hän olikin vielä nuori, niin hänen poskensa olivat kuopille painuneet ja ihon väri oli aivan harmaa. Takki oli repaleinen ja saappaat niin huonot, että tuskin jalassa pysyivät. — Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua. — Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko päivän odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani, niin lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he vieläkään ole käyneet. — Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa. Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva Taubeen. Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube tunsi pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle miehelle, hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua hänet takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko päivään, mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin rouva Taube oli ennättänyt mitään tehdä. — Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita. Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään. Olihan hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan hän silloin korvata minkä nyt oli laiminlyönyt. Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen vierailleen, mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä hilpeään nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli vaivattu kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset. Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön. Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen elämänkäsityksen, jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut. Hänen miehensä oli kasvanut rikkaassa kodissa, hän oli tottunut ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja senaattoriksi tultuaan hän tahtoi myös elää asemansa mukaan. Elsa oli aivan isäänsä. Yhä enenevällä huolella rouva Taube näki tytön harrastusten kääntyvän kaikkeen ulkonaiseen. Ja hän näki oman vaikutuksensa häviävän aivan mitättömiin, sillä silmittömässä ihastuksessaan isä ei voinut tyttäreltä mitään kieltää. Soitto oli jo alkanut. Rouva Taube saattoi budoariinsa muutamia vanhempia rouvia, talon läheisimpiä tuttavia ja heidän seuraansa isäntäkin vieraineen liittyi. Nuoret neitoset istuivat seinävierustalla juhlallisessa odotuksessa. Herrat seisoivat senaattorin etuhuoneen ovella, he vetivät hansikkaita käsiinsä ja antoivat katseittensa kulkea seinävierustaa pitkin. Etumaisimpana oli senaattorin veljenpoika, luutnantti Taube, joka oli saapunut kaupunkiin virkalomallensa. Hän astui nyt yli lattian, kannukset helisivät hänen kulkiessansa ja hänen saappaansa kiilsivät. Hän kumarsi talon tyttärelle, joka hymyillen nojautui hänen käsivarteensa ja antoi viedä itsensä tanssin pyörteesen. Iltaa oli kappale kulunut, kun Hertta Ek astui salin ovelle. Hänen silmänsä etsi emäntää, mutta kun hän ei häntä mistään keksinyt, niin hän jäi arasti ovenpieleen seisomaan. Hän seisoi siinä silmät maahan luotuina, omiin mietteihinsä vaipuneena. Hänen yksinkertainen tumma pukunsa erosi niin jyrkästi koko hänen ympäristöstänsä, samoin kuin hänen kasvojensa vakava ilme ei ollut sopusoinnussa toisten ilosta hehkuvien kasvojen kanssa. — Neiti Ek, kuuli hän äänen vieressänsä. — Ettekö tanssi? No sallikaa sitten että vien teidät rauhallisempaan paikkaan. Antti Hammar tarjosi käsivartensa Hertalle ja he astuivat Elsan huoneesen, joka oli aivan tyhjä. — Te olette tänään ollut niin näkymätön, sanoi Hertta, heidän istuessaan matalalle sohvalle. — Olen ollut kovassa työssä koko päivän. En olisi oikeastaan tännekään ehtinyt. Melkein joka päivä he olivat tavanneet toisensa kenraali Löfbergin luona. Ensi alussa Antti oli vain pikimältään pistäytynyt kenraalin huoneesen, jossa Hertta pöytänsä ääressä työskenteli, mutta päivä päivältä hän oli viipynyt yhä kauemmin. Hän innostui yhä enemmän toimikunnan työhön, hän tiedusteli mitä kulloinkin oli tekeillä ja otti osaa neuvotteluihinkin. Vähitellen Hertta tottuikin hänen puoleensa kääntymään, kun hän tarvitsi apua työssänsä. Ja siten heidän välilleen oli syntynyt tuttavallinen suhde, kuin kahden toverin, joita yhteinen asia innostaa ja joille se tarjoo loppumattomia keskustelun aiheita. — Mitä teillä tänään oli esillä? kyseli Antti Hertalta. — Onko tullut uusia tietoja hätämailta? — Sisar Cecilia kirjoitti Vaaralammelta. Teidän pitää lukea se kirje. Hän kertoo keittiössä käyvän neljä- jopa viisikymmentä ruokavierasta päivittäin, sekä aikuisia että lapsia. Suureksi siunaukseksi nuo kansankeittiöt näyttävät olevan, kun varat vain myöntäisivät useampia perustamaan. — Se olikin suurenmoinen lahjoitus, jonka hätäaputoimikunta sai rouva Aberlingiltä. Täytyy oikein ihmetellä että ulkomaalainen osoittaa niin paljon myötätuntoisuutta kansalle, johon hän vain kesäisenä aikana on tutustunut. — Niin, hän se kokonaan kustantaa Vaaralammen kansankeittiön. Me lähetimme sinne vaatteita ennen joulua. Sisar Cecilia sanoo jaelleensa jo kaikki, ja tarvitsevansa vieläkin enemmän. Hän kuvailee kurjuutta aivan sydäntäsärkevällä tavalla. — Useampien naisten pitäisi seurata neiti Fährlingin esimerkkiä ja lähteä hädänalaisille seuduille. He voisivat epäilemättä tehdä siellä paljon hyvää. — Sitä kenraali Löfbergkin sanoo. Mutta kaikki eivät ole yhtä voimakkaat luonteeltaan ja rohkeat kuin neiti Fährling. — Ei siihen tarvita kuin hiukan hyvää tahtoa ja rakkautta. Mutta sitä ei jokaisella ole. Hertta vaipui mietteihinsä. Olihan hänkin tuollaista työalaa haaveillut, eikä mikään olisi häntä lähtemästäkään estänyt. Ei kukaan häntä täällä tarvinnut eikä kaivannut. Ja kuitenkin hän epäröi, eikä voinut lopullista päätöstä tehdä. Puuttuiko häneltä ehkä rohkeutta, vai eikö hänen harrastuksensa asiaan olisi ollut todellinen? — Te näytätte niin väsyneeltä, neiti Ek. Te olette liian ahkera ja innokas työssänne. — En minä ole väsynyt. Harvoin olen tuntenut sellaista työintoa kuin nyt. Mutta tämä työ ei yksin tyydytä minua, vaikka nuo tunnit kenraali Löfbergin luona ovatkin minulle oikeita juhlahetkiä. Minä tahtoisin vieläkin tuntuvammin tarttua työhön. — Mutta onhan teillä kotinnekin. Tarvitaanhan sielläkin teidän voimianne. — Oi, älkää puhuko minulle kodistani. Minä olen siellä enemmän yksin kuin ulkona maailmassa, jossa ainakin joskus voi tavata ymmärtävän sielun. — Ajatelkaa kotia, sanoi Hertta hetken kuluttua, — ilman mitään lämmittävää tunnetta, ilman äidin ohjaavaa kättä. Kun minä katselen noita nuoria tyttöjä, niin minun käy heitä niin äärettömän kateeksi. Heille elämä aina hymyilee, jota vastoin minulle — mitä iloa minulla voisi olla — — — Te olette katkera, neiti Ek. Ettekö usko että moni on saanut viettää vieläkin valottomampaa nuoruutta kuin te? On saanut taistella toimeentulonsa puolesta, ja saanut kärsiä hairahdusten vuoksi, joihin itse on ollut aivan syytön. — Uskon sen kyllä. Mutta sen sijaan voi lohdutus olla kahta kalliimpi, kun sen vihdoin on saanut. Onhan esimerkiksi teilläkin Elli, joka pienellä kädellään poistaa kaikki teidän huolenne. — Te olette niin ivallinen. Jos te tietäisitte mikä rakkaus on, niin te myös puhuisitte toisin. — Rakkausko? Se on utukuva, jota kaikki ihmiset ajavat takaa, mutta saavutettuaan sen, se haihtuu heiltä käsiin. — Te herätätte ihmetystäni, neiti Ek. — Ihmetyttääkö se teitä, että nuorelta naiselta elämä jo on ehtinyt riistää kaikki unelmat? Uneksinhan minäkin kerran, mutta siitä on jo niin pitkä aika. Sanokaa itse, tohtori Hammar, mitä jää jäljelle, jos ihminen kadottaa kaiken sen, mikä hänelle on ollut kallista ja pyhää? Ja juuri sen tähden, etten usko persoonalliseen onneen, tahtoisin saada jotain muuta, joka täyttäisi tyhjyyden omassa itsessäni, tahtoisin antaa ja uhrata jotain kansalleni. — Mutta ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan. Soitto salissa oli la'annut. Useita nuoria tyttöjä astui huoneesen. Heidän poskensa hohtivat ja viuhkoillaan he löyhyttelivät itseään. He kerääntyivät Elsan ympärille ja hyväilivät häntä. — Voi Elsa kulta, kuinka hieno hän on, ja kuinka hyvin hän tanssii. Luulisi ilmassa lentävänsä. Elsa naurahti. — Serkkuniko? No, tanssiihan hän. — Ja sen sinä sanot noin välinpitämättömästi, vaikka hän on niin fiksu. Elsa nojautui vallattomasti nojatuolin selkämystä vasten ja heilutteli kenkänsä kärkeä. — Kuinka kaunis sinä olet, Elsa. Etkö todellakaan ole kähertänyt hiuksiasi? Sinullahan on oikea glooria otsasi ympärillä. Elsa kohautti vain olkapäitään. — Tiedättehän tytöt, etten käherrä, ääni oli hiukan kopea. — Ei, mennään takaisin saliin; nyt aloitamme masurkan. Elsa kiiruhti masurkka-askelin toisten edellä saliin. — Ettekö tahdo tulla tanssimaan, kysyi Antti Hertalta, joka oli jäänyt paikoilleen istumaan. — Kiitos, ei minua haluta. Antti läksi tyttöjen jäljessä salin ovelle ja jäi katsomaan toisten tanssia. Elli tanssi luutnantti Tauben kanssa. Hän tanssi hyvin, se oli Antin myönnettävä ja jonkunlaisella mielihyvällä hän seurasi Ellin sulavia liikkeitä. Taube ei vaan ollut hänelle mieleen. Hänen katseensa oli liian lämmin ja lähentelevä ja Ellikin silmäsi häneen niin kirkkaasti. Mutta Antti poisti nuo ajatukset heti paikalla, olihan Elli niin ystävällinen ja herttainen kaikille. Niin, hän rakasti Elliä, tuota hentoa, suloista lasta, joka oli päivänpaistetta varten syntynyt. Hän tasoittaisi hänen tiensä, niin ettei hänen koskaan tarvitsisi mitään kärsiä, eikä tulla katkeraksi, niinkuin Hertta. Hertta parka! Hänen silmänsä olivat syvät ja surulliset, niiden katsetta ei helposti unohtanut. Mutta miksi hän oli katkera ja tyly ja miksi hän puhui niin ivallisesti Antin suhteesta Elliin? Olisiko hän huomannut sen, mitä Antti ei itsekkään käsittänyt, ei ajatellut, ainoastaan joskus hämärästi tunsi... Ei, hän oli vain niin hermostunut ja väsynyt tänä iltana. — — — Luutnantti Taube vei Ellin sivuhuoneesen istumaan. Matala sohva oli suurien kasvien peitossa ja himmeä kattolamppu antoi huoneelle salaperäisen leiman. Luutnantti Taube kohotti viinilasia. — Maljanne, neiti Elli, meidän uudistetun tuttavuutemme malja! Tiedättekö kuinka hyvin nuo kiharat teitä pukevat, teidän ei pidä koskaan niistä luopua. Elli leikitteli viuhkallansa. — Sanokaa, ettei se ole totta, mitä teistä kerrotaan, eihän se voi olla mahdollista, että te olisitte kihloissa! Ja kenenkä kanssa sitten? Vakavan kirjatoukan. Ei hän teille sovi. Elli säpsähti. Hän oli kokonaan unohtanut Antin, hän ei ollut kertaakaan muistanut häntä koko iltana. Hän oli antanut itseään sokaista, tanssi oli noussut hänelle päähän ja viini kiihoitti hänen vertansa. — Antakaa minun mennä. Elli nousi istualtaan. — Mitä muut sanoisivat jos he tietäisivät että olen kahden teidän kanssanne, erillään kaikista toisista. — Eivät he sano mitään, pikku Elli, tehän olette kihloissa. Elli riuhtaisi kätensä irti, jota luutnantti Taube koetti pidättää. — — — Budoarista kuului vilkasta keskustelua. Rouva Löfberg istui mukavassa korituolissa ja sohvassa, talon emännän rinnalla, rouva Illman. Senaattori Taube ja kenraali Löfberg juttelivat ikkunan ääressä. — Tiesinhän minä sen edeltäpäin, sanoi rouva Illman kiihkeästi, — heidän kanssaan ei koskaan tule toimeen. He tekeytyvät puolueettomiksi, mutta ovat itse asiassa punaisempia kuin koskaan ennen. Rouva Illmanin kiihkeä ääni veti herrojen huomion puoleensa. He vetivät tuolinsa lähemmäksi rouvia ja kenraali Löfberg sanoi naureskellen: — Luulenpa että rouvat ovat törmänneet yhteen. Onko sula sovinto rikottu? — Minä en ainakaan enää tahdo olla heidän kanssansa tekemisissä, sanoi rouva Illman yhä kiihtyvällä äänellä. Rouva Löfberg oli iltamatoimikuntaan pyytänyt muutamia ruotsinmielisiä naisia, hän oli toivonut voivansa panna toimeen iltaman, johon molemmat puolueet ottaisivat osaa. Mutta aie oli mennyt myttyyn. Jo ensi kokouksessa oli erimielisyyttä syntynyt ja molemmat puolueet olivat pitäneet puoliansa. Olihan niitäkin, jotka olivat koettaneet sovittaa, mutta se ei onnistunut, kun riita lopulta muuttui persoonalliseksi. Rouva Tauben ehdoituksesta oli päätetty pitää kaksi iltamaa, kumpikin puolue eriksensä. — Onhan se vain eduksi, puolusteli rouva Taube. — Tungos on siten vähempi ja tunnelma kodikkaampi. Se, joka haluaa, voi sitä paitsi ottaa osaa molempiin. — Ihmeellistä se vaan on, ettemme voi sovinnossa elää, sanoi rouva Löfberg. — Eikö ole yhdentekevää, mitä esitetään milläkin kielellä, kun vaan molemmat pääsevät oikeuksiinsa. — Onko se yhdentekevää, intoili rouva Illman, — jos koko ohjelma on ruotsinkielinen, paitsi mahdollisesti jotakuta suomalaista lausuntokappaletta. Niin, niin, minä tunnen nuo rouvat, suoraan sanoen, he halveksivat meitä ja meidän kieltämme. Keskustelu kävi ruotsiksi niinkuin tavallisestikin suomenmielisten rouvain keskuudessa. — Arvoisat rouvat ovat osittain itse syypäät tuohon halveksumiseen, sanoi kenraali Löfberg. — Jos te itse käyttäisitte kansan kieltä, niin voisitte myöskin vaatia, että muutkin pitäisivät sitä arvossa. — Kun lapsuudestaan asti on tottunut käyttämään ruotsia, niin on niin vaikea luopua siitä tavasta, sanoi rouva Löfberg. — Ei siihen tarvita kuin lujaa tahtoa ja rakkautta. Mutta oma mukavuus on aina jokaista lähinnä. Rouvat näyttivät hiukan noloilta. Ei kukaan sanonut mitään. Rouva Taube huomasi Hertan, joka oli pysähtynyt oven suuhun. Hän viittasi hänet luoksensa ja puheli puoliääneen hänen kanssansa. — Se on siis sovittu, hän sanoi, — sinä tulet minun kanssani tuon miehen luo. Hän näytti niin rehelliseltä. Tahtoisin mielelläni häntä auttaa. Rouva Taube nousi ylös ja pyysi vieraitaan siirtymään ruokasaliin. Senaattori Taube tarjosi käsivartensa rouva Löfbergille. Soitto salissa oli tauonnut. Leveät ovet, jotka yhdistivät salin ja ruokasalin yhdeksi huoneeksi, olivat avautuneet ja pöydältä loistivat sähkön kirkkaassa valossa korkeat kristallimaljakot ja kiiltävät hopeat. V. Puoliyö oli jo kulunut, kun Hertta astui kotiinsa. Kotiportilla hän näki tulta isänsä ikkunasta. Isä oli siis vielä ylhäällä, ja jos hän ei erehtynyt, niin istui Väisänen hänen toverinansa pöydän toisessa päässä. Hän koetti hiipiä huoneesensa niin hiljaa kuin mahdollista, mutta Väisänen kuuli eteisen oven avautuvan. — Hertta neiti tulee kotiin, hän sanoi astuen eteiseen ja tarjosi kätensä tutunomaisesti. — Oliko hauska tanssiaisissa? — Hertta, kuului kapteenin ääni. Hertta astui sisään. Tupakan savusta huone oli aivan harmaana ja ilma tuntui painostavalta. — Istuhan tänne, tyttöseni, me juuri puhelimme sinusta. Saitko paljon tanssia? — En tanssinut yhtään. — Merkillinen tyttö, kapteeni kääntyi Väisäsen puoleen, — ei häntä huvita mikään, mikä muita nuoria. Mitä jos lähettäisimme hänet ulos maailmaan huvittelemaan? Hertta, joka oli kuunnellut vain puolella korvalla, säpsähti äkkiä. Mistä tuo huolenpito nyt johtui, eihän isä ennen ollut kysellyt hänen huvejansa. Hän aikoi lähteä huoneesensa, mutta kapteeni pidätti häntä. — Älä lähde, meillä on sinun kanssasi hiukan puhuttavaa. Olen ajatellut että saat uudella vuodella lähteä ulkomaille, herra Väisänen on ystävällisesti lupautunut matkatoveriksi. Voit lähteä Sveitsiin tai Pariisiin, minne mielemmin vain haluat. Hertta katsoi yhä enenevällä hämmästyksellä isäänsä. — En minä halua minnekään, en ainakaan ulkomaille. Ja herra Väisäsenkö seurassa? — No, hyvä lapsi, mitä kummaa siinä on. Hän on minun läheinen ystäväni, ja hän lähtee sinne joka tapauksessa. Väisänen oli koko ajan ollut ääneti, mutta terävillä silmillään hän seurasi pienintäkin ilmeen vivahdusta Hertan kasvoissa. Hän näytti niin itsetietoiselta ja varmalta omasta asiastansa. Hertta ei tiennyt mitä sanoa. — Isä, on jo niin myöhäistä, ja minua väsyttää. Voimmehan keskustella siitä toiste. Hyvää yötä. Hän ojensi kätensä Väisäselle, joka tarttui kiihkeästi siihen ja suuteli sitä. Puna kohosi Hertan poskille, suun ympärille ilmaantui jäykkä piirre ja nyökäyttäen päätä isälleen hän poistui huoneesta. — Sinä pysyt siis sanassasi, Väisänen, kysyi kapteeni Hertan mentyä. — Pysyn tietenkin, sillä ehdolla kuin jo mainitsin. Koetan järjestää asiani toisella tavalla. — Mutta jos Hertta ei suostu. Hän on niin omapäinen ja pakoittaa en voi. — Siitä sinun on huoli pidettävä. Kyllä hän suostuu, jos oikein asian selität. Eihän hän voi tahtoa sinun perikatoasi. Huonot ajat olivat vaikuttaneet kapteeninkin raha-asioihin. Hän oli kerännyt itselleen vähäisen omaisuuden ja asettuessaan kaupunkiin, hän oli ostanut itselleen talon. Väisäsen kehoituksesta hän oli hankkinut osakkeita "Vesa" yhtiössä, joka hyvänä raha-aikana oli perustettu halkojen vientiä varten Pietariin. Yritys oli ollut erittäin lupaava ja kapteeni oli ottanut suuremman lainankin, voidakseen lunastaa kaikki hänelle tarjona olleet osakkaat. Mutta huono aika oli tullut juuri silloin kun yhtiöstä toivottiin suuria osinkoja. Kapteeni oli pulassaan kääntynyt Väisäsen puoleen ja Väisänen oli hänelle lainannut rahoja, joskin korkealla korolla. Väisänen oli jo edeltäpäin nähnyt mikä vaara kapteenia uhkasi. Mutta tuo rahapula oli hänelle vain mieleen. Hän toivoi itse siitä hyötyvänsä, hän halusi saada omaksensa kapteenin talon, joka asemansa puolesta oli aivan erinomainen. Mielikuvituksessaan hän oli jo nähnyt viisikerroksisen kivitalon kohoavan entisen sijalle ja kuvitellut itseään sen omistajana. Hän oli tarjoutunut ostamaan taloa, kun kapteeni oli kireitä aikoja valitellut. Mutta kauppahinnasta he eivät voineet sopia. Silloin oli Väisäsen mieleen juolahtanut toinen tuuma. Hän päätti naida Hertan, olihan hän sievä tyttö, joskin hiukan kopea, ja talon hän saisi aivan kaupantekijäisiksi. Samalla Hertta aukaisisi hänelle tien korkeampiin piireihin, ainoa mikä häneltä nykyisessä asemassaan vielä puuttui. Ja saadakseen aikeensa onnistumaan, hän oli mielestään keksinyt erinomaisen keinon. Hän pyysi kapteenilta Herttaa vaimoksensa. Hän sanoi rakastavansa häntä ja katselleensa häntä jo kauan. Mutta kapteeni oli nauranut hänen aikeillensa, eikä ottanut niitä todeksi. Silloin Väisäsen kelloon tuli toinen ääni. Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa rahoja ja pyysi kapteenin määrä-ajan kuluttua maksamaan hänelle velkansa takaisin. Kapteenin epätoivo ja tuska ei liikuttanut Väisästä vähintäkään. Hän oli sen jo edeltäpäin arvannut, mutta hänellä oli valtit käsissänsä. Ja yhä julkeammaksi hän kävi vaatimuksessansa. Kapteeni oli vihdoin luvannut puhua Hertan kanssa ja koettaa välittää asiaa. Tosin hän olisi toivonut Hertalle toisellaisen miehen, olihan Hertta saanut hyvän kasvatuksen, hän olisi kelvannut vaikka kuinka hienosukuiselle herralle. Mutta olihan Väisänenkin kelpo mies, kyllä hän vaimonsa jaksaisi elättää. Ja mitä kauemmin hän asiata tuumi, sitä edullisemmaksi se hänestä muuttui. Ja vihdoin hän tuli niin sokaistuksi, että hän mielestään ajatteli vain tyttärensä onnea päättäessään kehoittaa häntä suostumaan. VI. Oli kirkas ja kaunis aamupäivä. Rouva Taube istui reessä muhkeaan turkkiinsa kääriytyneenä. Hertta Ek oli hänen rinnallaan. Kulkuset kilisivät ja kepeästi reki kiiti katua pitkin. He eivät vaihtaneet montakaan sanaa, he nauttivat vain raittiista ilmasta, joka tulvimalla tulvi heidän keuhkoihinsa. Reen nopea kulku hiljeni heidän tullessaan pitkälle sillalle. Sillan molemmin puolin avautui sileä jääkenttä, toisella puolella pojat luistelivat, toisella jää oli vielä heikkoa ja sillan alla kulki virta mustana ja kahlehtimatta. Kaupungin vanhalta tullilta he kääntyivät oikeanpuoliselle viertotielle, jonka sivukäytävällä liikkui taaja kansanjoukko. Ne olivat tehtaan työntekijöitä kaikki, jotka läksivät ruokatunnillensa kotiin. — Miten kalpeat ja laihat nuo ihmisraukat ovat, sanoi Hertta katsellen heitä myötätuntoisuudella. — Kyllä heissä tuntuvat raskaan työn jäljet. — Katsohan tuota naistakin, sanoi rouva Taube, osoittaen nuorta vaimoa vanhan miehen rinnalla, — kuinka välinpitämättömältä ja väsähtäneeltä hän näyttää. Ja tuo nuori mies, joka on ennenaikojaan tullut köyryselkäiseksi. Kyllä ruumiillinen, raskas työ tekee ihmiset vanhoiksi. Hertta ei voinut kääntää katsettaan tuosta pitkästä jonosta. Hän näki joukossa lapsia, jotka näyttivät pysähtyneen kesken kasvamistaan. Kädet ja jalat olivat suhteettoman suuret ja kasvot olivat vanhenneet ennenkuin nuoruuden tuoreus oli niihin ehtinyt. Tosin heiltä ei leipä puuttunut. Olihan heillä kullakin työnsä ja ansionsa. Mutta puuttuihan heiltä sittenkin kaikki muu. Kaikki se mitä hän ja niin monet muut hänen kanssansa olivat tottuneet pitämään elämän välttämättömyytenä. Kaikki se, mikä kevensi väsynyttä mieltä ja sulostutti elämän. Tie kääntyi nyt vasemmalle leveältä viertotieltä. Talot kapean ja epätasaisen tien molemmin puolin olivat matalat ja ränstyneet. Ikkunoissa ei ollut kaihtimia ja pihoilla vallitsi epäjärjestys ja siivottomuus. Se oli köyhimmän työväestön asuinpaikka. Rouva Taube ja Hertta astuivat ulos reestä ja käskivät ajurin odottaa. Repaleisia lapsia kokoontui portille ja katsoa tuijottivat tulijoihin. Rouva Taube puhutteli erästä poikaa ja kysyi työmies Puolakkaa. Poika ei vastannut mitään. He astuivat portista sisään. Pihanpuolella oli kaksi ovea, portaat olivat jäiset ja liukkaat. He kolkuttivat ensimäistä ovea. Kun ei vastausta kuulunut, avasivat he oven. Takan ääressä seisoi keski-ikäinen nainen hämmentämässä pataa. Rouva Taube uudisti kysymyksensä. Nainen katsahti tulijoihin. Hänen katseensa siveli rouva Tauben lämmintä, komeaa turkkia ja pysähtyi uutuuttaan kiiltäviin päällyskenkiin. Vaimo pudisti päätänsä. — Puolakka? Olisiko se perheellinen mies? Ja nopeasti hän alkoi kertoa kuka missäkin huoneessa asui. — Tässä vastapäätä, porstuan toisella puolella asuu vanha pariskunta. Vaimo on sokea ja mies käy kaupitsemassa harjoja. Heitäkö rouva hakee? Huonosti he elävät, kyllä olisivat avun tarpeessa. Heidän vieressään asuu nuori pariskunta; mies on muurari; viikolla hän putosi alas telineiltä, ehkä rouva on kuullut, seisoihan se lehdissä. He veivät hänet klinikkaan. Vaimo parka on viimeisillään, tietäähän sen millainen elämä silloin on. Ja tuolla toisella puolella — — — Vaimo puhui lakkaamatta, antamatta itseään häiritä. Hän tunsi kaikki koko talossa ja monet naapuritalotkin, itse hän oli leski ja piti nuoria miehiä ruuassa ja kortteerissa. Ajat olivat kalliit ja rahat tiukalla, mutta elihän sitä sentään päivästä toiseen. Vaimon katse ei miellyttänyt Herttaa. Se ei ollut suora ja avonainen. Ja suun ympärillä oli omituinen piirre; puoleksi hymyä, puoleksi tuskaa. — Rouva on hyvä vaan ja menee tuohon toiseen rappuun, kyllä siellä pitäisi olla mies, joka vast'ikään tuli maalta työn hakuun. Mutta turha hänen oli tulla, ei täällä työtä kaikille riitä. He läksivät pois hyvillänsä kun pääsivät erilleen tuosta suulaasta eukosta. Toisista portaista he löysivätkin miehen, joka oli juuri ulosmenossa, mutta tavatessaan naiset, hän pyysi heitä astumaan sisään. Huone oli melkein tyhjä. Ikkunan luona pieni pöytä ja sen edessä horjuva tuoli. Nurkassa vuode, jossa joku lepäsi rääsyjen alla. — Tulin puhumaan teidän kanssanne, rouva Taube pysähtyi keskelle lattiaa. — Te voitte saada halonhakkuuta meillä toistaiseksi, kunnes saatte sopivampaa työtä. Koetan hankkia teille halonhakkuuta muualtakin. Ja tässä olisi teille takki, ettehän te noissa ryysyissä voi olla. Mutta oletteko te raitis mies? Rouva Tauben katse kiintyi viinapulloon, joka seisoi ikkunalla. — En minä, hyvä rouva, juo, mistä sitä viinaan rahaa saisi, kun ei ole leipäänkään. Jos minä edes olisin yksin kärsimässä, mutta vaimo ja lapset, joilla ei ole mitään. Se on isännän, tuo pullo tuossa. — Ei sekään juo, kuului naisen valittava ääni vuoteesta. — Mutta kun minä en kykene ruokaa keittämään, niin pitäähän hänen saada jotakin lämmittävää kuivan kannikan lisäksi. — Mikä teitä vaivaa? Rouva Taube astui lähemmäksi. — Siitä saakka kun sain tämän pienen, vaimo näytti likaista kääröä vieressänsä, — olen ollut kovin heikko. En kykene mihinkään. Ja lapsikin on kipeä, se huutaa yöt päivät. Rouva Taube katseli pientä kääröä. Se oli parin kuukauden vanha poikalapsi, mutta niin laiha ja heikko, että olisi voinut luulla sitä parin viikon vanhaksi. Pää ja kasvot olivat ruvessa, ilkeän ihotaudin vallassa. — Teidän pitäisi saada lapsenne sairashuoneesen, sanoi rouva Taube. — Kukapa sen sinne toimittaa. Kuka köyhän lasta säälii? Ei kukaan muu kuin Jumala. Hän sen aikanaan korjaa. — Koetan tehdä minkä voin, sanoi rouva Taube. — Ja te, Puolakka, te tulette huomenna työhön. Tuumimme sitten jotain lastennekin puolesta. Rouva Taube ja Hertta läksivät pois. Ummehtunut ilma huoneessa kävi aivan sietämättömäksi. He ajoivat samaa tietä takaisin, kuin olivat tulleetkin. — Eikö tohtori Hammar voisi toimittaa tuota lapsiraukkaa sairaalaan, sanoi Hertta. — Hän on parasta aikaa lasten-osastolla. — Aioin juuri neuvotella hänen kanssansa. Jotain apua on heille hankittava. Heidän tullessaan keskikaupungille, oli kaupungin hienosto juuri kävelyllään. Naiset käyskentelivät katukäytävällä turkkireunuksisissa sirkkeleissään. Hattuhöyhenet huojuivat tuulenhengessä ja suut hymyilivät. Kenoselkäiset upseerit kilisyttivät kannuksiansa, ja nuorten virkamiesten kepit heiluivat huolettomasti ilmassa. Olihan vihdoinkin kirkas talvipäivä, puut helmeilivät härmässä ja turkinkaulukset suojelivat arkoja korvalehtiä pakkaselta. VII. — Saammeko tänään päivällistä, Eva? kysyi kenraali Löfberg astuessaan ruokasaliin ja katsoessaan kelloa. Rouva Löfberg näytti tuskaantuneelta. Hänellä oli juuri ollut ompeluseura koolla ja hän kääri kokoon töitä, jotka olivat levällään pöydällä. — Aivan heti, sanoi hän kärsimättömästi. — Mutta voinko minä sille mitään, jos päivällinen viivähtääkin. Itsehän sinä olet pannut nämät hommat niskoilleni. — Enhän minä sinua moiti, Eva. Kenraali hyväili rouvaansa. — Neiti Ek tulee vain heti paikalla ja minulla on työtä hänen kanssansa. — Nuo iankaikkiset hätäaputoimet! Ne ovat mullistaneet koko kotimme, ei täällä enää muusta puhuta, eikä muuta ajatella. Joka askeleeni kolahtaa hätäaputoimiin. Minä olen niin väsynyt ja kyllästynyt. — Mutta etkö myönnä, että olemme saaneet paljon aikaan? Ensiksikin vilja- ja vaatelähetykset moneen eri kuntaan. Ja sitten työkoulut, turvakodit ja keittiöt. Ja yhä useampia aiomme perustaa. Olen varma siitä, etteivät nuo toimenpiteet ole turhat. Tänäänkin sain kirjeen Vaaralammelta. He kiittävät siitä avusta, jonka kunta on saanut ja varsinkin sisar Cecilian työ on ollut siellä siunausta tuottava. Ja mitä sanot neiti Fährlingistä, joka omilla varoillaan on perustanut turvakodin 20 lapselle? Keskuskomitea on pyytänyt häntä laajentamaan kotia niin suureksi, että siinä olisi tilaa 40 lapselle. Uudet turvatit tietysti keskuskomitea kustantaa. — Neiti Fährling on aina ollut hiukan omituinen. — Onko se omituista, jos hän tekee suurempia uhrauksia, kuin mihin meidän sivistyneet naiset tavallisesti ovat tottuneet? — En todellakaan ymmärrä mitä sinä meiltä vielä vaatisit. Viikkokausiin emme ole tehneet muuta kuin juosseet talosta taloon rahoja keräämässä ja ommelleet vaatteita kerjäläiskakaroille. Olisi meillä parempaakin tekemistä ollut. — Tosiaankin, mitä tekemistä teillä on! Käytte huveissa ja tanssiaisissa ja vaivaatte päätänne viimeisillä muodeilla! Rahoja te osaatte tuhlata, mutta mitään hyödyllistä te ette tee. Mutta minä sanon, siitä on loppu tehtävä. Sinulla ei ole oikeutta käydä silkissä ja sametissa, kun kansalta puuttuu leipäkin. Sinun täytyy oppia säästämään ja ajattelemaan muitakin kuin vaan omaa itseäsi. Kenraali oli kiihkoissaan. Rouva Löfberg ei ollut tottunut näkemään miestään sellaisessa mielentilassa ja hän seisoi siinä aivan hämmästyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hänen tavalliset aseensa, pilkallinen hymy ja ivalliset sanat, olivat kadottaneet voimansa. Hän tunsi jotain nyyhkytyksen tapaista kurkussansa, hän, tuo kopea rouva, joka oli melkein kyyneleet unohtanut, turvautui nenäliinaansa ja painoi sen kosteita silmiään vasten. Kenraali astui hänen luoksensa huomatessaan hänen liikutuksensa. — Eva, suo anteeksi kiivauteni. Äänen sävy oli lempeä. Rouva Löfberg tunsi jälleen seisovansa lujalla pohjalla. — Mitäpä sinä välittäisit meidän tarpeistamme, kun vain saat rakkaille talonpojillesi hyvät päivät. Hänen säännöllisistä nuorekkaista kasvoistaan oli pieninkin liikutuksen jälki kadonnut. Kenraali Löfberg kohotti olkapäitään ja hänen kasvonsa synkistyivät uudelleen. — Siinä sitä taas ollaan. Sinä et ole koskaan voinut ymmärtää minua ja minun harrastuksiani. Etkä sinä ole koskaan tahtonutkaan minua ymmärtää. Kenraali Löfberg läksi huoneesta ja sulki oven jäljessään. — — Hertta istui kenraali Löfbergin työhuoneessa työnsä ääressä. Hän kirjoitti muistiin mille paikkakunnalle edellisellä viikolla oli viljaa lähetetty. Kuntia oli toistakymmentä ja hehtomäärä nousi varsin korkealle. Antti Hammar oli astunut sisään ja kumartui Hertan olkapään yli silmäillen kirjaan. — Mikä siunattu asia että rautatierahti on maksuton, hän sanoi. — Kuinka suuret summat muuten kuljetukseen menisi. — Maksaa se sittenkin, kun ei rautateitse pääse perille saakka. Antti tunsi Hertan hengityksen sivelevän poskeansa. Hän käänsi katseensa Herttaan, mutta tämä ei sitä huomannut. Hän katsoi vain suoraan alas työhönsä. Antti kävi istumaan pöydän ääreen. — Minulla on teille hyviä uutisia, neiti Ek. Pieni turvattinne on nyt lastensairaalassa. Hertta katsoi ylös työstään. — Entäs äiti? — Kyllä hän pian parantuu, ei hänellä mitään varsinaista vikaa ole. Mutta mies kuuluu juopottelevan. Hertta ojensi Antille paperin. — Tuossa on kirje neiti Fährlingiltä. — Onko hän käynyt Soimäellä perustamassa turvakotia? — Ei, ei vielä. Jos saamme täältä sopivan johtajan, niin hänen ei tarvitsekkaan lähteä. Soimäeltä oli tullut pyyntö toimikunnalle turvakodin ja kansankeittiön perustamisesta ja toimikunta oli päättänyt täyttää heidän toivomuksensa. Sopivaa henkilöä ei kuitenkaan vielä ollut ilmaantunut sinne lähtemään. — Tiedättekö mitä, sanoi Antti äkkiä, — nyt minä tiedän kuka sinne lähtee. Te sinne lähdette. Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin hän katui jo sanojansa. Hän tunsi omituisen tyhjyyden hiipivän sydämeensä, pitäisikö hänen kadottaa Hertta, luopua näistä mieluisista hetkistä hänen seurassansa? Hänen huomaamattaan ne olivat muodostuneet hänelle melkein välttämättömäksi tarpeeksi, kuinka hän ilman Herttaa voisi toimeen tulla? Mutta Hertta oli kohonnut seisoalleen ja katsoi Anttiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyvä Jumala, olisiko mahdollista että hänkin saisi työskennellä kansan hyväksi samoin kuin neiti Fährling ja sisar Cecilia. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän nousi ylös ja astui ikkunan luo ja painoi polttavan päänsä ruutua vasten. Ulkona riehui kova lumituisku, mutta Hertta tunsi ihmeellisen lämmön virtaavan sydämeensä. Ehkä häneltä ei sittenkään puuttunut rakkautta ja voimaa. Hertta kääntyi äkkiä huoneesen päin ja riensi kenraali Löfbergiä vastaan, joka seisoi ovella. — Sanokaa että minä saan lähteä. Kenraali hymyili ja tarttui Hertan molempiin käsiin. — Soimäellekö? Mutta mitä luulette isänne siihen sanovan? Hertan kädet painuivat voimattomina alas ja innostus hänen katseessaan sammui. Isän hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli tahtonut uhrata elämänsä toisille, työskennellä kansan hyväksi, mutta mikä tuo hänen halunsa oikeastaan oli ollut? Itsekkäisyyttäkö vain? Antti oli jännityksellä seurannut Hertan liikkeitä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän olisi tahtonut tehdä, epämääräinen tunne pakoitti häntä vain lohduttamaan ja auttamaan. Hän aikoi juuri nousta tuoliltansa, kun hän tunsi pehmeät käsivarret kaulassansa. Puna kohosi hänen poskillensa, hänen oli mahdoton heti ajatuksiaan selvittää. Olisiko todellakin, — ah, Ellihän se oli, joka hänen huomaamattaan oli hiipinyt huoneesen ja kietonut kätensä hänen kaulaansa. Hän oli hienossa seurustelupuvussa. — Minnekä nyt, pikku hiiri? Antin ääni oli epävarma, mutta hän koetti peittää hämmennystään. — Elsan luo. Siellä on vieraita. Antin mieli kävi äkkiä katkeraksi. Alituisesti Elli oli kutsuttu Taubelle, nyt vasta se hänelle selvisi. Ja hänet valtasi halu pidättää Elliä sieltä. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli kahden Ellin kanssa istunut, leikkinyt hänen kanssaan ja hyväillyt häntä. Ja hän kaipasi äkkiä hänen suutelojansa. — Jää kotiin täksi illaksi, Elli. Minulla on vapaa ilta. Ellin kädet irtaantuivat Antin kaulasta. — Olenhan minä kutsuttu, kuinka minä voisin. — Soita ettet tule. Mutta Elliä ei ehdotus miellyttänyt. Hän veti suunsa nyrpälleen, niinkuin lapsi, joka ei saa mitä hänen mielensä tekee. — Sinä et koskaan suo minulle mitään iloa. Milloin en saisi tanssia, milloin en pääsisi viattomiin kutsuihinkaan Elsan luo. — Voitko sinä sanoa, Elli, etten minä suo sinulle mitään iloa? Antti katsoi vakavasti Elliä silmiin. — Sitä paitsi nuo taajat kutsut Elsan luona eivät tunnu oikein viattomilta. Luutnantti Tauben käytös ei miellytä minua. Ellin katse painui maahan. — Ainakin hän on paljoa kohteliaampi ja hauskempi kuin sinä, sanoi hän äkkiä uhkamielisesti. — Mene sitten hänen luoksensa. Antin ääni oli kiivas, mutta jo seuraavassa hetkessä hän katui sanojansa. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sen enempää, oli Elli jo kadonnut huoneesta. Antti jäi yksin seisomaan huoneesen. Hän itsekö tuon kovan, rakkautta puuttuvan sanan oli lausunut? Hän, jolle aina oli vain ystävyyttä osoitettu. Mutta hänen olonsa viime aikoina oli käynyt niin tuskalliseksi. Jokin selittämätön voima hänen rinnassansa työskenteli hänen itsensä tahtomatta. Alun pitäin se oli hiipinyt hänen luoksensa yön unelmissa ja hämärän haaveissa ja se oli kuiskannut hänen korvaansa sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, eikä tahtonut ymmärtää. Mutta päivä päivältä sen salaperäisyys haihtui ja tänä iltana, juuri, tässä, se peittelemättömässä alastomuudessaan astui hänen eteensä. Hän ei rakastanut enää Elliä, hän rakasti toista. Mutta samalla kuin tuo ajatus hänelle selvisi, kauhistui hän sitä. Elliin hän oli kiinnitetty tuhansilla siteillä, sidottu tähän kotiin ja tähän ympäristöön kiitollisuuden tunteilla ja pojan vilpittömällä rakkaudella. Hänellä ei ollut oikeutta katkaista näitä siteitä eikä sydäntä osoittautua kiittämättömäksi hyväntekijäänsä kohtaan. Hän koettaisi voittaa tuon vieraan voiman, joka uhkasi tukahduttaa Ellin kuvan hänen sydämessänsä. Ja hän karkoittaisi nuo unelmat, jotka hurmaavina koettivat kietoa hänet pauloihinsa. VIII. Hertta taisteli lumituiskussa ja tuulessa. Märkä lumi löi häntä vasten kasvoja ja kirveli silmiä, niin että hänen oli vaikea pitää niitä auki. Kadunkulmassa tuuli tarttui yhä uhemmin hameiden liepeihin kiinni ja kiersi ne jalkojen ympärille. Hänen täytyi hetkeksi pysähtyä ja kääntyä selin tuuleen, ennenkuin hän eteenpäin yritti. Hänen rinnassaankin riehui myrsky. Jospa hän olisi ollut vapaa ja riippumaton ja saanut toimia aivan mielensä mukaan! Miksi kohtalo oli yhdistänyt hänet oloihin ja suhteihin, joille hän itse asiassa oli outo? Täytyisikö hänen olla kuuliainen isälleen, jota hän tosin sai kiittää elämästään, mutta tuskin mistään muusta? Olihan hän kuitenkin hänen isänsä, ainoa, johon hän oli verisiteillä yhdistetty. Ilman häntä hän olisi ollut vieläkin yksinäisempi. Kentiesi isä suostuisikin. Kenraalin epäilykset vain olivat nostattaneet kuohun hänen rinnassansa. Olihan hän tähänkin saakka saanut kulkea omia teitään, miksikä ei yhä edelleenkin? — — — Hertta istui isänsä kanssa teepöydässä. Kumpikin oli ääneti. He näyttivät hautovan jotain mielessänsä. Kapteenin katse palasi yhä uudelleen Herttaan. Hän näytti vakavalta ja päättäväiseltä. Jäykkä piirre suun ympärillä ei luvannut alistuvaisuutta. Mitä kauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeampi oli kapteenin tuoda asiatansa esille. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä. Ikäänkuin peläten omia sanojansa, hän sanoi muitta mutkitta: — Väisänen pyysi minua puhumaan sinulle puolestansa. Hän pyytää sinua vaimoksensa. Hertta oli niin omissa ajatuksissansa, ettei hän heti käsittänyt isän sanoja. Ne tulivat niin äkkiä ja odottamatta. Ensi hetkessä ne kammoksuttivat häntä, mutta jo seuraavassa ne tuntuivat hullunkurisilta. Hertta purskahti heleään nauruun. Kapteeni ei ollut kuullut Hertan ennen niin iloisesti nauravan. Hän oli odottanut kiivaita sanoja, ja siksipä tuo nauru sai hänet aivan ymmälle. Ja vastustamattomalla voimalla se tarttui häneen itseensäkin. — Isä, sanoi Hertta yhä nauraen ja pyyhkien silmiänsä, — kuinka hullunkurista. Voitko sinä ajatella minua Väisäsen rouvana? Kapteenin täytyi taaskin nauraa. Olihan se hänestä itsestäänkin ensimältä tuntunut mahdottomalta. Mutta sitten hän tuli taaskin vakavaksi. Hän koetti selittää Hertalle Väisäsen hyviä ominaisuuksia, hän oli niitä tulevaisuuden miehiä, jotka vielä maailmalle osoittaisivat, mihin he kelpaisivat. Ja ennen kaikkea hän oli kelpo mies. Kun Hertta huomasi kapteenin olevan tosissansa, tuli hänkin vakavaksi. Miksikähän isä piti Väisäsen puolia, mikähän syy hänellä saattoi olla suosia juuri häntä? — Sano suoraan, isä, miksikä sinä puolustat häntä? Hertan ääni oli vaativa. — Enhän minä puolusta, saathan sinä itse päättää. Mitä minun sanani sitä paitsi merkitsee. Hertta tunsi pistoksen sydämessänsä. Hän näki edessänsä vanhan miehen, jonka elämä oli aivan iloton. Hänen kävi sääliksi tuota miestä, sillä tällä hetkellä hän tunsi, ettei hänkään voinut olla tunteeton, että hänkin kaipasi hellyyttä ja rakkautta. Oliko Hertta sitä koskaan hänelle antanut? Oliko hän edes koskaan pannut kysymykseen, mitä hän saattoi haluta ja toivoa? Hän oli käynyt kuin vieras tuon vanhan, harmaan miehen, rinnalla, eikä hän edes koskaan ollut koettanut häntä lähennellä. Ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan, oli Hammar sanonut. Hän oli etsinyt ulkoa maailmasta kelle rakkauttansa tuhlata, hän oli valittanut ettei hänellä ollut ketään jota rakastaa ja jonka tähden itsensä uhrata ja hän oli unohtanut että täällä, aivan hänen rinnallansa, oli mies, joka ei muuta odottanut kuin avata sylinsä tyttärelleen. Isä oli aina ollut hänestä niin kaukana, hän oli ollut hänelle niin vieras ja karhea, johon hän hienoine käsineen ei ollut uskaltanut edes koskea. — Isä, anna minulle anteeksi! Hertta polvistui kapteenin viereen. Kapteeni siveli tyttärensä mustaa tukkaa. Hänen silmänsä tuntuivat kosteilta ja sydämen valtasi outo, lämmin tunne. Vuosikymmeniä oli kulunut siitä, kun hänen rintansa oli lämmöstä laajennut, häneltä tuo aika oli melkein unohtunut ja hän oli tottunut siihen karheaan ja kylmään kuoreen, joka vähitellen oli kasvanut hänen sydämensä ympärille. Kuitenkin hänkin kerran oli ollut nuori, oli rakastanut ja saanut rakkautta. — Sinä olet niin äitisi näköinen, Hertta, lausui hän pehmeällä ja hiljaisella äänellä. — Hän oli vain pienempi sinua. Mutta samat suuret, syvät silmät ja musta, kiiltävä tukka. Hertta katsoi kiitollisesti isäänsä. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut isän puhuvan äidistä.. — Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki, isä. Kapteenin kasvoille nousi puna. Hän ei voinut karttaa tyttärensä tutkivaa, terävää katsetta. Mutta tuo katse ilmaisi samalla hellyyttä, jota hän ei siinä ennen ollut tuntenut. Vähitellen kapteeni sai Hertalle kerrotuksi koko tukalan tilansa. Hän kertoi miten Väisänen oli tullut hänen luoksensa, kuvaillut mitä houkuttelevimmalla tavalla "Vesa" yhtiön asioita, puhunut suurista voitoista ja korkeista koroista. Hän oli antanut houkutella itsensä liikkeesen, hän oli pannut siihen kiinni kaikki rahansa, oli velkaantunutkin sen tähden. Ja nyt Väisänen, joka oli hankkinut hänelle rahoja, oli tullut kiristämään häntä ja oli vaatinut häneltä takaisin omansa. Hän oli luvannut odottaa vain yhdellä ehdolla — — — hän oli koettanut pakoittaa kapteenia suostumaan — — — Kapteeni ei voinut lopettaa puhettansa. Hänen puoleksi antamat lupauksensa kasvoivat äkkiä kauhistuttaviksi hänen silmissänsä, hän oli aikonut uhrata lapsensa pelastaakseen oman asemansa ja kunniansa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Hertta nousi ylös ja astui edes-takaisin huoneessa. Hän ymmärsi nyt kaikki. Väisäsen taajat käynnit isän luona, hänen imelät ja samalla viekkaat hymyilynsä ja salavihkaiset kädenpuristuksensa. Mutta hänen mielestään haihtui kaikki muu, hän näki edessään vain murtuneen miehen, jota hän hetki sitten oli oppinut säälimään ja rakastamaan. Hän tahtoi auttaa häntä tavalla tai toisella. Hän uhrautuisi vaikka itsekin, jos se olisi välttämätöntä. — Isä, ole huoleti, Hertta siveli hänen harmaita hiuksiansa, — minä autan sinua, voit luottaa minuun. Kapteeni ei oikein ymmärtänyt Hertan tarkoitusta. Hän katsoi häntä silmiin ja sanoi tuskallisesti: — Ei, en minä sinulta uhrausta tahdo. Jos kadotankin omaisuuteni, niin en sure sitä itseni tähden, vaan sinun. Mutta kunniani tahdon säilyttää tahrattomana. — — Seuraavana päivänä hämärissä istui kapteeni Ek huoneessaan puoleksi leväten sohvannurkkauksessa. Yksi ainoa yö oli vanhentanut häntä enemmän kuin monta vuotta. Hän istui kokoonlyyhistyneenä, katse silmissä oli samentunut ja poskiluut kohonneet korkealle. — Isä, sanoi Hertta, istahtaen matalalle jakkaralle kapteenin jalkojen juureen, — kävin kenraali Löfbergin luona. Hän lupasi mennä sinulle takaukseen. Hän on jalo mies, hänen kaltaisiaan ei ole monta. Hän pyysi sinua käymään hänen luonaan puhumassa asiasta. Kapteeni Ek oli ääneti. Hän tunsi omituista liikutusta rinnassansa. Hiljakseen hän silitteli Hertan päätä. Raskas taakka kohosi hänen hartioiltansa. Hän pääsisi irti Väisäsestä, eikä hänen tarvitsisi hävetä tyttärensä edessä. — Hertta, lapseni, kapteenin ääni oli puoleksi nyyhkyttävä ja hän ojensi kätensä Herttaa kohti, — voitko antaa minulle anteeksi? Hertta vaipui isänsä syliin. Hän painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki. Hän ei voinut selittää syytä itkuunsa, hän ei tiennyt, olivatko ne ilon vai surun kyyneleitä. Mutta ne lämmittivät hänen sydäntänsä ja sulattivat sitä jääkuorta, joka vuosien kuluessa oli asettunut hänen rintaansa. — Lapseni, sinun tähtesi hän tekee tuon uhrauksen, ja sinun tähtesi minä otan sen vastaan, vaikka se tuntuukin vaikealta. Tyynnyttyään Hertta rupesi kertomaan kapteenille aikeistansa. Hän kertoi työstään kenraali Löfbergin luona ja hädästä, joka kaikkialla väijyi tuhotakseen tuhansia ihmisiä. Hän puhui innokkaasti ja lämpimästi, puna kohosi hänen poskiinsa ja hänen silmänsä loistivat. Kapteeni Ek katseli tytärtänsä. Hän oli kaunis istuessaan tuossa hänen jalkojensa juuressa, katse kääntyneenä häneen. Hänessä oli jotain aivan vierasta ja outoa, ja samalla tuttua ja omaista. — Olenko hyvin kiittämätön, isä, jos pyydän että sallit minun lähteä Soimäelle? Perustaisin siellä kodin pienille lapsille ja koettaisin tehdä työtä kansan hyväksi. Paljon en tosin voi saada aikaan, mutta minulla on palava into. Kapteeni Ek ei voinut kääntää katsettaan Hertan silmistä. Ne puhuivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, ne pyysivät niin liikuttavasti ja hartaasti, ettei niitä olisi voinut vastustaa. — Lähde sinä, lapseni, sanoi hän pehmeällä äänellä. — Tyhjältä koti tulee tuntumaan, kun olet poissa, mutta en tahdo itseäni ajatella. Ja tulethan sinä takaisin. Hertan silmät kyyneltyivät uudestaan ja rinnasta puristautui nyyhkytys. Olisihan hänen pitänyt iloita, mutta miksikä ilo tuntui nyt katkeralta? Oliko hänen nyt vaikea jättää tuota kotia, joka aina oli tuntunut hänestä sitovalta kahleelta, tuota kotia, joka oli ollut niin kylmä, ja jossa hän oli tuntenut itsensä hyljätyksi ja väärinymmärretyksi? Ehkäpä hän itse oli ollut kylmä ja ilman rakkautta. Työntänyt luotaan sen, mikä aina oli ollut hänelle avoinna ja rakkautta tarjoavana. He istuivat paikoillansa, kunnes huoneessa vallitsi täydellinen pimeys. Mutta vähitellen pimeän varjot vaalenivat, kuun kirkas valo tunkeutui huoneesen ja ikkunasta tuikki tähtikirkas taivas. IX. Ylioppilastalon juhlasali oli kirkkaasti valaistu. Sinivalkoiset liput koristivat seiniä ja soittolehterin kyljestä riippui Suomen vaakuna. Peräseinällä oli kuusia, jotka muodostivat majan lavan kummallekin puolelle. Pyöreiden pöytien ympärillä istui juhlapukuista yleisöä ja lehteriä kannattavan pylvähikön alla seisoi sankka rivi nuoria miehiä. Nuoret tytöt silmäilivät sivuhuoneiden ovilta uteliaasti ympärilleen. Vanhempi väki oli sijoittunut etumaisten pöytien ääreen. Siellä olivat kaikki suomenmielisen puolueen pylväät koolla. Hillittyjä ääniä kuului joka taholta salia, eivätkä ne vaienneet, vaikka alkusoiton sävelet kajahtivat ylhäältä lehteriltä. Vasta kun soitto lakkasi ja kenraali Löfberg astui lavalle, vaikenivat myös äänet. Kauempana seisovat astuivat lähemmäksi, jokainen kääntyi puhujaan päin ja täydellinen hiljaisuus sai vallan salissa. Kenraali Löfbergin esitys oli vilkasta ja sydämellistä. Hän puhui vapaasti ja sujuvasti, kertaakaan kangertamatta, sanaakaan toistamatta. Hän seisoi siinä niin tyynenä, ikäänkuin hän olisi omassa huoneessaan puhunut ja kuitenkin niin arvokkaana. Ilme hänen silmissänsä vaihteli hänen sanojensa mukana: milloin se ilmaisi osanottoa ja surua, hänen puhuessaan kansan koettelemuksista ja kärsimyksistä, milloin iloa kiittäessään kansalaisia heidän uhrauksistaan ja avunannoistaan. Hän vei kuulijansa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, siihen aikaan, joka kaikille läsnäoleville nuorille oli tuntematon entisyys, vaan joka heillä vanhoilla oli vielä tuoreessa muistissa. Hän kuvasi heille sitä nälkävuosien sarjaa, joka kohosi korkeimmilleen 60-luvun loppupuolella. Ne olivat pitkiä, yhtämittaisen kadon koettelemia vuosia. Suomen kansa sai silloin taistella kovan taistelun, mutta tämä taistelu tuotti sille pysyvämmän voiton, kuin monet historian loistavammista taisteluista. Sillä maamies oppi ojittamaan peltonsa ja muokkaamaan maansa entistään paremmin. Ja kesken kärsimyksiään ja koettelemuksiaan hän säilytti luottamuksensa Herraan. — Sellaista katovuotta, sanoi kenraali Löfberg puheensa lopuksi, — kuin 60-luvulla, ei Suomen kansalle voi enää koitua. Jos vuodentulo meneekin hukkaan joillakin paikkakunnilla, niinkuin nytkin on tapahtunut, niin ei kadon valta kuitenkaan voine ulottua yli koko maan, kun kulkuneuvotkin entisestään ovat niin paljon edistyneet. Parempiosaiset rientävät auliisti hädänalaisten avuksi — sen kokemus on jo runsaassa määrin osoittanut. Ja Suomen kansa ei voi kovimpanakaan koettelemuksen hetkenä kadottaa toivoansa ja luottamustansa, sillä pimeintäkin yötä seuraa päivä, "mi kaikki muuttaa voi". Kenraali Löfberg astui alas lavalta. Salissa vallitsi äänettömyys. Ei kukaan paukuttanut käsiään, tavallinen suosionosoitus tuntui tällä kertaa mahdottomalta. Mutta kyynel, joka kimalteli usean silmässä ja kiitollisuus, joka loisti kaikkien katseissa, oli syvempi ja voimakkaampi mielenosoitus, kuin rajuimmatkaan kätten paukutukset. Hertta seisoi seinävierustalla ja hänen silmänsä olivat koko ajan kiintyneet kenraaliin. Millä hellyydellä hänen katseensa siveli kenraalin harmaita hiuksia, korkeaa, jaloa otsaa ja sielukkaita, syviä silmiä. Hän oli nähnyt ilon noissa silmissä loistavan, vaan hän oli nähnyt niiden myös ilmaisevan huolta ja surua ja otsan vetäytyvän syviin uurroksiin. Hän olisi tahtonut kädellään sivellä tuota otsaa ja tasoittaa siitä kaikki huolien jäljet. Antti Hammar astui saliin esitelmän aikana. Hän huomasi heti Hertan, jonka solakka, tummaan pukuun verhottu vartalo astui esiin seinän vaalealta taustalta. Hän tunsi rintansa aaltoilevan, hän ei voinut kääntää katsettansa hänestä. Kuinka rohkea ja elinvoimainen hän oli! Hänen katseensa oli suunnattu kauas ja hänen silmissään välkkyi kaiho tuntemattomaan avaruuteen. Hän olisi tahtonut pysähdyttää tuon katseen ja antaa tyydytystä sen kalvavalle kaiholle. Hertta tunsi katseen kahlehtivan kasvojansa. Hän käänsi päänsä Anttiin päin ja tervehti häntä. Hänen poskilleen kohosi hieno puna ja hänen mielensä muuttui hilpeäksi. Antti ymmärsi häntä paremmin kuin moni muu, ja oli usein osoittanut hänelle myötätuntoisuutta. Rohkaissut häntä, kun mieli oli ollut masennuksissa ja herättänyt hänessä harrastusta kaikkeen jaloon ja hyvään. Hän oli kadehtinut aina niitä, joilla oli vanhempia veljiä. Hän kuvaili veljen ja sisaren suhdetta niin runolliseksi, veli, joka opastaisi sisarta opin teillä ja sisar, joka veljeä ohjaisi ymmärtämään tunteiden moninaisia vaihteluja. Mutta Hertta, hän oli yksin, ja sentähden Antin ystävyys oli tuntunut niin hyvältä. He istahtivat sivuhuoneesen pöydän ääreen. Ohjelma salissa oli loppunut, menuetti oli loistolla suoritettu ja tanssijat olivat hurmanneet yleisöä kauneudellaan, sulavilla liikkeillään ja iloa uhkuvilla katseillaan. Pöydät ja tuolit salissa olivat siirretyt pois ja yleinen tanssi oli alkanut. Antti oli ollut koko iltapäivän työssä sairashuoneella. Hän oli väsynyt ja nälissään. — Juottehan teetä, neiti Ek? Antti teki tilauksensa. — Minulla oli pieni hauska potilas tänään, kertoi hän sitten. — Hänelle oli tehtävä pienempi leikkaus, mutta en uskaltanut häntä huumata. Lapsi parka itki hyvin katkerasti, mutta kun kaikki oli ohitse ja kysyin häneltä, oliko hän ollut kiltti tyttö, niin hän vastasi yhä haikeasti nyyhkyttäen: "sitä minä en voi sanoa". Eikö se ollut rohkeasti sanottu? Hertta hymyili. Antti ojensi Hertalle teekupin. — Milloin te matkustatte? — Jo ensi viikolla. Mutta nyt kun matka on lopullisesti päätetty ja matkavalmistuksiinkin olen ryhtynyt, niin minusta tuntuu vaikealta lähteä. Ei minulta halua puutu, enkä myöskään pelkää matkan vaivoja ja rasitusta. Minun on vain niin vaikea jättää isääni, hän on jo vanha. — Saanko sanoa teille jotain, neiti Ek. Minusta tuntuu kuin te viime aikoina olisitte muuttunut, ikäänkuin pehmennyt — — Hertta punastui. Hän katsoi Anttia suoraan silmiin ja sanoi vakavasti: — Minä olen ollut sokea ja kiittämätön. Kuinka paljon huolia me ihmiset itse hankimme itsellemme, sen sijaan että koettaisimme saavuttaa sisällistä sopusointua. Mutta on jo myöhäistä. Hertta nousi lähteäksensä, — ja minun täytyy olla varhain aamulla jo liikkeellä. Antti saattoi Hertan etehiseen ja auttoi hänen päällensä. — Saattepa nähdä, että tunnette tyydytystä, niin pian kuin pääsette työmaallenne ja teidän täytyy turvautua omiin voimiinne. Mutta jos te joskus kaipaisitte ystävän neuvoja, niin muistakaa silloin minua. — Kiitos, tohtori. Hertta loi vakavan katseensa Anttiin ja puristi lujasti hänen kättänsä. Antti jäi portaille seisomaan ja katsoi Hertan jälkeen. Yöllinen vilpeä tuuli siveli hänen ohimoltansa ja jäähdytti hänen rintaansa. Hänet valtasi tyhjyyden tunne, ikäänkuin osa hänestä itsestänsä olisi hävinnyt yöpimeään. Hän olisi tahtonut pidättää tuon katseen, joka vakavana ja luottavana oli häneen kiintynyt ja tuon lämpimän, hienon käden, jonka puristus oli luja. Hän olisi tahtonut rientää hänen jälkeensä, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet kauas pois, jossa ei mikään olisi voinut eroittaa heitä ja jossa vain heidän sydämensä sykintä olisi häirinnyt hiljaisuutta. Veri tulvi hänen sydämeensä, hän hengitti kiivaasti. Hän tunsi kovaa tuskaa ja samalla huumaavaa onnea rinnassansa. Miksi hän nyt vasta oli saanut nähdä noiden tummien silmien syvän katseen, miksi nyt vasta silmätä tuohon herkkään sieluun? Miksi hän itse oli sidottu, miksi hän ei voinut katkoa niitä kahleita, jotka painostivat häntä? Anttia värisytti. Kylmä ilma tunkeutui ohuen frakkipuvun lävitse. Hän astui nopeasti saliin. Siellä oli tukehduttavan kuuma ja ahdinko hirveä. Nopeassa tanssin tahdissa pyörähtelivät parit toistensa ohitse, hiki valui herrasmiesten ohimoilla ja neitosten posket punoittivat. Kuinka järjettömältä tuo hyppeleminen Antista nyt näytti. Mikä hirveä voimien ponnistus ja tuhlaus ilman minkäänlaista tarkoitusta. Se oli kai nuoruudenilon purkausta, mutta kaukana siitä oli liikkeiden sulavuus ja hempeys, joka olisi antanut jonkinlaisen aateluuden tarkoituksettomille hypyille. Antti astui edelleen. Lavalla istuivat rouvat pitkässä rivissä. Kriitillisin katsein he seurasivat nuorisoa ja tekivät havaintojaan. Heidän tarkoilta silmiltään ei jäänyt huomaamatta kenen kanssa huomatuimmat tytöt tanssivat. He heittivät salavihkaisia katseita ympärilleen ja puhelivat puoliääneen keskenänsä. — — — Kuusimajassa, lavan sivustalla, istui Elli Löfberg ja löyhötteli viuhkallansa. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Luutnantti Taube istui hänen rinnallansa. Hänen katseensa oli surumielinen. — Neiti Elli, sanoi hän hiljaisella äänellä, — minä näen teidät nyt viimeisen kerran. Huomenna minun täytyy lähteä. Pidennettykin loma-aikani on loppuunkulunut. Elli asetti viuhkan kasvojensa eteen ja odotti ääneti. — Täytyykö minun erota teistä, ilman — — — Elli säpsähti ja loi häneen ankaran katseen. Mutta ankaruus vaihtui heti hilpeään hymyyn, ja hän sanoi veitikkamaisesti: — Rupeatteko tekin hempeämieliseksi? Se ei lainkaan sovi teille. — Neiti Elli, te olette julma. Te tiedätte varsin hyvin, minkä sijan te olette anastanut minun sydämessäni, ja kuitenkin te voitte tehdä pilkkaa minusta. — Herra luutnantti, älkää koettako uskotella minulle turhia. Yhtä pian kuin loma-aikanne loppuu, yhtä pian te myös unohdatte sen tuottamat pienet huvit. — Te olette sydämetön. Millä oikeudella te herätätte minussa tunteita, joita itse sitten pilkkaatte? — Mitä minä olen herättänyt, ja mitä oikeutta minulla olisi herättää teissä sellaisia tunteita? Tiedättehän että minä olen sidottu. Luutnantti Taube hymähti. — Sanokaa minulle, voiko jalostettu ruusu kasvaa muokkaamattomassa maassa? Se tarvitsee puutarhan, jossa se auringonlämmössä puhkeaa täyteen kukoistukseensa. Metsässä se kituu ja kuihtuu. — Minä en ymmärrä teitä, herra luutnantti. Elli oli sekä hyvillänsä että suuttunut. Mutta huolimatta vähäisestä närkästyksestänsä hän tarttui Tauben tarjoamaan käsivarteen ja seurasi häntä tarjoiluhuoneesen. He istahtivat pöydän ääreen ja Taube kohotti korkeajalkaista lasiansa, jossa poreili vaalea, huumaava neste. — Kylmän kuningattareni malja! Elli hymyili hänelle valoisinta hymyään ja Tauben silmässä paloi outo hehku. — — — Tanssi oli Ylioppilastalolla loppunut, valot sammuneet. Antti saattoi rouva Löfbergin ja Ellin kotiin. He astuivat ääneti, kukin ajatuksiinsa vaipuneina. Heidän välilleen oli äkkiä avautunut syvä juopa, Antti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Ellin hymyilevä katse ei jäänyt puolipimeässäkään häneltä huomaamatta, mutta tuo hymy oli hänelle outo, eikä hänelle aiottu. Kotiportilla he erosivat äänettöminä. Antti astui vitkalleen kotiinsa. Kepeät lumihiutaleet laskeutuivat maahan niin hiljaa ja äänettömästi kuin salaiset ajatukset, jotka sydämen pohjalle painuvat. Ne laskeutuivat maahan tuhansittain ja taas tuhansittain, kasvaen ja kasaantuen ja peittivät yhä suuremman alan. Selittämättömällä voimalla äänettömät ajatuksetkin liittyivät toisiinsa, ne paisuivat ja kasvoivat; yhä äänekkäämmin ne rinnassa riehuivat ja vaativat oikeuttansa. X. Kaukana salomaalla, jonne tie kulkee synkkien metsien ja asumattomien kankaiden kautta, ponnisteli hevonen eteenpäin lumikinosten keskellä. Pitkien taipaleiden varrella ei näkynyt ainoatakaan mökkiä, ei pienintäkään ihmisjälkeä. Sinervä savu ei kohonnut missään talvista taivasta kohti eikä ystävällinen tuli tuikkinut yksinäiselle kulkijalle lumenpainostamien oksien lomitse. Hitaasti matka edistyi. Vähä-väliä hevonen pysähtyi puhaltamaan. Keli oli raskas, lunta oli satanut yhtämittaa ja tie oli pehmeä ja upottava. Päivä kallistui jo iltaa kohti. Lumituisku oli laannut ja hienoja hiuteita lenteli vain ilmassa. Ilma oli tyyni, ei vähintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Pakkanen oli lauhtumiseen päin. Hertta Ek istui reen perällä. Hän oli kokonaan turkkien ja vaippojen peitossa. Karvalakki oli painettu alas otsalle ja huivi peitti poskia ja kasvojen alaosaa. Pakkasen punaama nenä pisti vain huivin lomasta esiin ja silmät loistivat kirkkaina karvalakin alta. Toista päivää oli Hertta istunut reessä ja ajanut lakkaamatta eteenpäin. Reen tasainen liikunto, hiljaisuus ja raitis, virkistävä ilma vaikutti rauhoittavasti hänen mieleensä. Se oli ikäänkuin säestyksenä hänen ajatuksillensa, jotka milloin riensivät hänen edellänsä hänen tulevalle työmaallensa, milloin palasivat takaisin hänen kotiinsa ja ystäväpiiriinsä. Jonkunmoisella huolella ja pelolla oli Hertta lähtenyt kotoansa. Kun hän jäähyväisiksi oli puristanut ystäviensä kättä, jotka olivat saapuneet häntä asemalle saattamaan, ja yksinänsä istui rautatievaunussa, joka vei hänet yhä lähemmäksi matkan määrää, niin hän tunsi edesvastuun raskaasti painavan hartioitansa. Hän oli niin kokematon, niin kyvytön, tähän asti hän oli katsellut maailmaa vain oman huoneensa ikkunaverhojen takaa, ja nyt äkkiä hänen täytyi seisoa omilla jaloillansa, yksinänsä keskellä elämän todellisuutta. — Tarttukaa rohkeasti työhön kiinni, oli kenraali Löfberg hänelle jäähyväisiksi lausunut, — — älkääkä antako mielenne masentua. Hän joka koko luomakuntaa johtaa, hän antaa teillekin voimia ja ymmärrystä. Jumala kanssanne, nuori ystäväni. Hyvää tahtoa ei häneltä puuttunut eikä hän työtäkään pelännyt. Mutta sittenkään hän ei voinut irtautua tuosta painostavasta mielentilasta. Se oli kuin epämääräinen aavistus jostakin salaisesta, kaukaisesta voimasta, joka hävittäisi hänen työnsä ja tuhoaisi hänet itsensä. Vasta sitten kun rautatiematka oli loppunut ja hän istui yksinään luonnon suuren hiljaisuuden ympäröimänä, hänen omaan sydämeensäkin vähitellen rauha valautui. Ja rauhan mukana sisällinen tyydytys ja ilo. Hänen työnsä astui niin selvänä hänen eteensä. Lievitystä hän saisi kylvää ympärillensä ja herättää uutta toivoa siellä, missä se oli jo ehtinyt sammua. Hertta heräsi mietteistänsä. Mies ajopenkillä uhutti hevostansa parempaan vauhtiin. Hän oli turkkitamineissaan ja huopasaappaissaan. Parta ja turkinkaulus olivat huurteessa. — Ollaanko sitä pappilan mamseleita? kysyi mies kääntyen Hertan puoleen. — En ole, sanoi Hertta, — en ole koskaan ennen tällä paikkakunnalla käynyt. — Ka, kun on niin yhteen muotoon. — Onko hän hyvä saarnamies, se teidän rovasti? — Kyllä se Jumalan sanan selvästi selittää, mutta ankara mies se on, ja pitää tarkan luvun kirkossa kävijöistä. — Entä ruustinna? — Hän on hyvin alhainen. Pappilaanko sitä ajetaan? — Ei vaan nimismiehen luo. Onko sinne vielä pitkältä? — Eihän sitä enää kuin runsas pitkä virsta. Kaukaako sitä ollaan? — Helsingistä. — Vai Helsingistä asti. Viime pyhänä rovasti kirkossa kuulutti, että Helsingistä tullaan koulua perustamaan kirkonkylään. Sanoi vielä, että ruoka ja vaatteetkin siellä annetaan kolmellekymmenelle lapselle. Tulisiko vieras siinä asiassa? — Juuri siinä. Täällä taitaa hätä olla hyvinkin suuri? — Suuri se on. Vuodentulo meni aivan hukkaan. Ei talollistenkaan kannata puhdasta leipää syödä. — Oletteko te isäntämies? — Siksihän ne kuuluvat minua sanovan. Tie teki polvekkeen ja metsän takaa avautui lakeus. Yksinäisiä tulia loisti sieltä täältä. Erillään muista seisoi suuri rakennusryhmä ja sen päätypuoli oli kirkkaasti valaistu. Mies osoitti sitä kädellänsä. — Tuolta loistaa tulet pappilan laseista. He ajoivat aivan pappilan ohitse, se oli yksikerroksinen, matala rakennus. Säle-aita ympäröi pihamaata, jossa kasvoi yksinäinen koivu. Kilometrin päässä pappilasta oli kirkko. Se seisoi keskellä kirkonkylää. Kauppapuoti kyltteineen ja suurine nimikirjaimineen, vilja-aitta, vasta rakennettu kunnantalo, sekä muutamat yksityiset talot seisoivat sen kummallakin sivulla. Kirkon takana, pienellä kummulla oli nimismies Korhosen asunto. Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Hertta nousi ylös reestä, hänen jalkansa olivat aivan kankeat pitkästä ajomatkasta. Hän astui ylös lumisia portaita ja avasi eteisen oven. Nuori nainen kiiruhti häntä vastaan. — Neiti Ek, eikö niin? Tervetultuanne. Rouva Korhonen ojensi ystävällisesti hänelle kätensä ja auttoi turkin hänen päältään. — Te olette varmaan kovin viluissanne, neiti Ek, ja väsynyt pitkästä matkasta. Hän saattoi Hertan saliin ja pyysi häntä istumaan. Huone teki hauskan vaikutuksen. Ikkunauutimia koristivat käsintehdyt pitsit, pöydällä ja lattialla oli taidokkaasti ommeltuja liinoja ja mattoja ja ovissa kotikutoiset verhot. Huonekalut olivat yksinkertaiset ja aistikkaat ja kasvit ikkunan ääressä hyvin hoidetut. Kaikkialla ilmeni taitavan ja työteliään naiskäden jäljet. — Kuinka kodikasta täällä on, sanoi Hertta, silmäillen ympärilleen. — Varmaan kaikki teidän omaa työtänne. Rouva Korhonen hymyili hiukan itsetietoisesti. Hän oli vielä varsin nuori nainen, noin kolmenkymmenen vaiheilla. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, silmät harmahtavat, kasvojen väri terve ja punakka. Vartaloltaan hän oli keskikokoinen, hiukan täyteläinen. — Täytyyhän sitä jollakin tavalla saada aikansa kulumaan. Kun ei ole lapsia, eikä seurustelua juuri nimeksikään. — Mutta te viihdytte hyvin maalla? Rouva Korhonen kohautti olkapäitään. — Olen jo tottunut tähän elämään. Ja tottumuskin voi vähitellen käydä toiseksi luonnoksi. Palvelustyttö avasi ruokasalin oven. — Olkaa hyvä, neiti Ek, ja tulkaa teetä juomaan. Olen yksin kotona, mieheni on virkamatkoilla. He astuivat ruokasaliin, jota kattolamppu kirkkaasti valaisi. Pöytä seisoi katettuna keskellä lattiaa. He kävivät sen ääreen istumaan. — Mieheni on hankkinut teille huoneet Tähtälän talosta, sanoi rouva Korhonen, ojentaen Hertalle leipäkoria. — Se on aivan kirkon vieressä. Tuvan ja kolme kamaria. Voimme huomenna käydä siellä katsomassa. — Ajomieheltäni kuulin että rovasti jo on kuuluttanut tulostani. — Niin, viime pyhänä. Hän ilmoitti että perjantaina otettaisiin lapset vastaan. Meillä on siis kolme päivää valmistuksia varten. — Huomenna odotan tavarakuormien tuloa. Ja apulaisvaimo, josta minulle kirjoititte... — Hänet voitte saada vaikka heti paikalla. Hän on leski ja hyvin kelpo ihminen. Jos muuta apua vielä tarvitsette, niin olen kokonaan teidän käytettävänänne. — Te olette ystävällinen, rouva Korhonen. Opetusta varten tarvitsisin apulaista. Lapset ovat tietysti eri-ikäiset, ja parasta olisi jakaa heidät useampiin osastoihin. Mutta eikö rovastillakin ole tyttäriä, jotka mahdollisesti haluaisivat — — — Vanhempi on kyllä kotona, mutta epäilen suuresti tokko hän — — Rouva Korhonen kaatoi teetä kuppiin ja tarjosi Hertalle. — Rovasti on hiukan omituinen mielipiteiltänsä, lisäsi hän, — ei siltä taholta voi suuria toivoa. — Entä ruustinna? — Hän on hyväntahtoinen nainen, ja hän auttaa teitä mielellään, siitä olen varma. Mutta, ymmärrättehän — — — Olin aikonut käydä huomenna pappilassa, mutta jos te arvelette — — — Ei mitenkään, neiti Ek, te voitte huoleti siellä käydä. Ja ken tietää, ehkä tuuli puhaltaa hyvinkin suotuisalta puolelta. Suvaitsetteko lisää teetä? — Kiitos. Olen aivan ravittu. Rouva Korhonen saattoi Hertan vierashuoneesen. — Pitäkää hyvänänne mitä talo voi tarjota, neiti Ek. Te olette varmaan hyvin väsynyt, ja haluatte varhain maata. Hertta jäi yksin huoneesensa. Rouva Korhosen ystävällinen ja reipas käytös vaikutti virkistävästi häneen. Hän oli saanut hänestä varmaan hyvän työtoverin ja täynnä luottamusta ja toivoa hän nukahti vuoteellensa. XI. Hertta seisoi paljain päin Tähtälän portailla. Hän varjosti kädellä silmiään ja antoi katseensa kulkea yli talvisen maiseman. Loistavana tulipallona kohosi aurinko taivaan rannalla. Se valoi hehkuansa laajoille lumikentille, jotka kimaltelivat tuhansin värein ja vivahduksin ja sen säteet kisailivat härmän peittämässä puissa, jotka seisoivat kuin morsiot vihkipuvussansa. Hertta kohotti ylös turkinkauluksensa. Hänen poskensa punoittivat pakkasesta. Talo seisoi korkealla törmällä, joka eroitti kaksi vesijaksoa toisistansa. Loppumattomina lumikenttinä ne lepäsivät hänen silmiensä edessä, siellä täällä vain yksitoikkoisuutta katkaisi pienet puuryhmät, jotka kohosivat tasaisella lakeudella pienten kumpujen keskeltä. Mikä ääretön yksitoikkoisuus tuossa maisemassa, jossa lumi oli kaikki epätasaisuudet peittänyt ja hävittänyt kaiken eloisuuden! Mikä kuolemanhiljaisuus koko luonnossa! Hertta ei voinut irroittaa katsettansa tuosta loppumattoman yksitoikkoisesta maisemasta. Hän koetti kuvailla kevät-aikaa mielessänsä, jolloin lumikentän valkoiseen pintaan ilmaantui ruhjoja, jolloin laine vapautuneena läikkyi ja rehevät saaret järven pinnalla kelluivat. Lumenpainostamat oksat karisuttaisivat taakkansa maahan, vihertävä lehti puhkeaisi puuhun ja pääsky pesisi räystään alle. Luonto heräisi talviunestansa ja tuhansin kielin se kajahuttaisi ilmoille uhkuvan elämänriemunsa. Mutta voisiko luonnon mukana kohota erämaan asukkaankin rinnasta uhkuva riemu? Eikö talven valta musertaisi hänen voimansa ja masentaisi elämänhalua hänen rinnassansa? Eikö uhkaava kurjuus painaisi häntä maahan, niin ettei hän koskaan kykenisi nousemaan? Murtuihan hongankin vahva varsi lumipainon alla ja taipuihan koivunkin notkea runko maata myöten. Herttaa värisytti. Hän astui tupaan, heitti turkin yltään ja lämmitteli käsiään pystyvalkean edessä. Räiskien puut paloivat takassa ja loimu levisi tuvan lattialle. Pitkät penkit reunustivat seiniä ja tuvan perällä seisoi jykevä pöytä. Ovennurkassa kaksikerroksinen vuode kirjavine verhoineen. Tupa oli mustunut ja matala ja poikkihirret katossa tekivät sen vieläkin matalammaksi. Pienet ikkunat päästivät vain niukalta päivän valoa huoneesen. Vanha vaimo astui sisään. — Hyvää huomenta, neiti, hän sanoi ja hänen ryppyiset kasvonsa ilmaisivat ystävällisyyttä. — Minä luulin että neiti vielä nukkui, enkä pitänyt mitään kiirettä. Puhellessaan hän hääri edes-takaisin tuvassa, otti kahvikupit seinäkaapista esille ja leikkasi lautaselle leipää. Nokisen kahvipannun hän nosti liedeltä ja kaatoi kahvia kuppiin. — Tänään on kova pakkanen. Hertta kävi pöydän ääreen istumaan. — Kuulkaapas, Annastiina, ei meidän kannata juoda kahvia joka aamu. Ainoastaan sunnuntaisin. Arkipäivinä me juomme maitoa, niinkuin lapsetkin. — Montako lasta neiti ottaa tänne? — Kolmekymmentä. Ja päivälliseksi Annastiina keittää velliä tuossa suuressa padassa. Hertta astui ikkunan luo. Kivenheiton päässä talosta oli valkoiseksi maalattu kirkko. Sen takana kohosi korkea vaara; vuoren loivalla rinteellä siinsi lumi havupuiden lomista, mutta sen toinen jyrkkä kylki seisoi harmaana ja alastomana. Se oli kuin jättiläisvanhus, joka katsahti korkeudestaan alas maahan ja paljaalla rinnallansa suojeli sitä pohjoistuulen iskuilta. Kirkkoa ympäröi matala kiviaitaus ja kinosten keskeltä kohosi siellä-täällä yksinkertainen puuristi. Tie kirkolle oli tuiskunnut umpeen ja portaat olivat kokonaan lumen peitossa. Maantie kiersi kirkon alapuolelta. Repaleinen vaimo astui tietä myöten vetäen kelkkaa perässänsä. Hänen jäljessään kulki toinen kantaen lasta sylissään. He astuivat yhä lähemmäksi taloa ja jäivät pihalle seisomaan. Salaman nopeudella oli tieto levinnyt Hertan tulosta talosta taloon, ja mökistä mökkiin. Se oli herättänyt iloa ja riemua kaikkien rinnoissa, ja jokainen oli toivonut saavansa apua ja lievitystä hätäänsä. Joka mökistä oli vaimo laittautunut matkaan, kullakin oli kuljetettava mukanansa, ketkä kantoivat lastansa selässään, ketkä kädestä taluttivat. Hertta katseli ikkunasta tuota joukkoa, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Yhä uusia ryhmiä ilmaantui tien polvekkeesen, kun se kirkon luota kääntyi talolle. Yhä uusia laihoja, kelmeitä kasvoja ja repaleisia ryysyjä. Kaikki he suuntasivat askeleensa taloa kohti ja täyttivät koko pihan ja eteisenkin. — Annastiina, käskekää sisään niin monta kuin mahtuu, antakaa heidän tulla tupaan ja kamareihin. Eteisestä kuului tavatonta liikettä. Vaimot kopistelivat lunta jaloistansa, lapset yskivät ja pienimmät itkivät. Hertta avasi tuvan oven. — Astukaa sisään lämmittelemään. Tupa täyttyi silmänräpäyksessä. Toiset tunkeutuivat kamareihin. Suuri joukko jäi vielä pihalle odottamaan. Hertan mieli tuntui niin oudolta. Hän seisoi yksin keskellä tuota joukkoa, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän näki ympärillään kaikki katseet tähdättyinä itseensä; ne ilmaisivat niin paljon toivoa, niin suurta luottamusta. Mutta tuo luottamus peloitti häntä. Hän tunsi tuskan kohoavan yhä korkeammalle rinnassansa ja kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen liikutustansa, joka pyrki päästä hänessä vallalle. Mitä hän voisi, heikko, voimaton nainen, tuolle suurelle ihmisjoukolle? Millä hän tyydyttäisi heidän kaikkien toiveet, millä lieventäisi tuskaa, joka niin selvästi kuvastui jokaisen kuihtuneilla kasvoilla? Ei toista puoltakaan hän kykenisi vastaanottamaan ja miten valita enemmin tarvitsevat ja hädänalaisimmat? Hertta astui keski-ikäisen vaimon luo, joka seisoi etumaisimpana pidellen pientä poikaa kädestä. — Meillä ei ole mitään mistä elää, hän sanoi nyyhkyttäen. — Ainoan lehmän me möimme jo syksyllä. Eikä ole särvintä minkäänlaista, jossa kostuttaisi karvasta leipäänsä. — Elääkö teidän miehenne? — Eläähän se, mutta ei ole ollut työansiota moneen viikkoon. Aina sitä jollakin tavalla eteenpäin pujottelisi, kun poika vaan pääsisi tänne. — Minun lapsillani ei ole vaatteita, sanoi nuori vaimo, jolla oli rintalapsi sylissänsä. Isompi tyttö piteli äitiä hameesta kiinni. — Mikä sinun nimesi on? kysyi Hertta kumartuen tytön puoleen. — Liisa. Tyttö painoi päänsä äidin hameesen. Hänen pieni vartalonsa upposi kokonaan röijyyn, joka oli nuoralla sidottu vyötäisiltä kiinni. Paljaat jalat pistivät sen alta esiin. — Kesällä meillä oli hevonen, sanoi nuori vaimo, — mutta emme voineet sitä pitää, kun ei saatu rehuja kokoon. Ja tämä lapsi raukka, hän osoitti pienokaista käsivarrellansa, — se nääntyy nälkään, sillä minulla ei ole mitään sille antaa. Rintani ovat aivan ehtyneet. Hän purskahti itkuun. Lattialla, kokoonkyyristyneenä istui vaimo, pidellen sairasta lasta sylissänsä. Hertta kääntyi hänen puoleensa. — Onko teidän lapsenne sairas? kysyi hän osaaottavasti. — Toista viikkoa se on potenut. Mieheni läksi syksyllä työnhakuun ja jätti minut kolmen lapsen kanssa. En ole kuullut hänestä mitään, liekkö enää hengissäkään. Ottakaa edes tämä, joka on sairas, ettei hänen tarvitsisi nähdä nälkää ja vilua. Vaimo kiinnitti häneen suuret silmänsä. Ne ilmaisivat sanomatonta tuskaa ja epätoivoa. Hertan rauhattomuus yhä lisääntyi. Ruustinna oli luvannut tulla hänen avuksensa, hän tunsi pitäjäläisensä ja tiesi, kuka lähinnä oli avun tarpeessa. Mutta häntä ei kuulunut. Ilma tuvassa tuli sietämättömän kuumaksi ja hikisten ja likaisten vaatteiden haju teki sen tukahduttavaksi. Hertta astui portaille raitista ilmaa hengittämään. Hänen ohimoltansa poltti ja päätänsä pyörrytti. Kulkusten kilinää kuului tieltä, ja hevonen pysähtyi portaiden eteen. Ruustinna Forsberg nousi reestä. Hän oli vanhanpuoleinen, lihava nainen ja hänen kasvojensa ilme oli hyvänsuopa. Ystävällisesti hän tervehti Herttaa sekä kokoontunutta kansanjoukkoa. — Jumal'antakoon, kuului ääniä usealta taholta. Ruustinna puhutteli vaimoja. Melkein kaikki olivat hänelle ennestään tuttuja. Hän tunsi heidän olosuhteensa, lukemattomia kertoja he olivat käyneet pappilassa avun ja neuvojen pyynnössä. Ruustinna kävi pöydän ääreen istumaan. — Kaikkia meidän on mahdoton ottaa, hän sanoi Hertalle. — Mistä täällä tilaa saisi niin suurelle joukolle. Sitä paitsi eivät kaikki ole yhtä suuressa avun tarpeessa. Jos annatte kynää ja paperia, neiti Ek, niin koetamme merkitä, ketkä voivat tulla kysymykseen. — Emmekö voi ottaa ainakin kymmentä lasta enemmän, kuin mitä alkujaan olimme aikoneet, sanoi Hertta. — On niin sydäntä särkevää lähettää heitä pois. — Voimmehan koettaa. Ruustinna merkitsi nimiä paperille. — Olisi ehkä parempi ottaa vain yksi lapsi joka perheestä, siten auttaisimme useampia, hän sanoi. — Mutta toiselta puolen on muutamien tila niin tukala, että jollemme ota kaikkia, niin apu ei myöskään ole tuntuva. Mitä arvelette, neiti Ek? Tähän olen nyt merkinnyt neljäkymmentä nimeä, mutta voisittehan te itsekkin koettaa vielä ottaa selkoa — — — Enhän minä tunne heitä, en ainoatakaan. Minä luotan täydellisesti teidän arvostelukykyynne, hyvä rouva. Hertta ilmoitti joukolle, ketkä saivat jättää lapsensa turvakotiin. — Kaikkia meidän on mahdoton ottaa vastaan, hän sanoi, — senhän te itsekin voitte nähdä. Niin vaikealta kuin minusta tuntuukin, etten voi teitä kaikkia auttaa, niin täytyy minun kuitenkin pyytää, että te toiset lähdette kotiinne. Kansanjoukko ei liikahtanut. Ne, jotka saivat jättää lapsensa turvakotiin, kokoontuivat yhteen joukkoon tuvan perälle. He riemuitsivat ääneensä ja puhelivat lastensa kanssa. Toiset katsoivat jäykästi Herttaan ja heidän silmissään kuvastui pettymystä ja surua. — Armahtakaa meitä, älkää jättäkö meitä avutta, kuului ääniä joka puolelta. Heidän pyyntönsä ja rukouksensa tulivat yhä kovaäänisemmiksi. Heidän tuskansa oli sydäntäsärkevä. Lopulta he huusivat kaikki yhteen ääneen. Hertta oli aivan neuvoton. Hän kiiruhti Annastiinan luo, joka takan ääressä hämmensi vellipataa. — Antakaa heille kaikille ruokaa, sanoi Hertta, — ehkä he sitten tyyntyvät. He kaatoivat höyryävän keiton kivikuppeihin ja tarjosivat nälkäiselle ihmisjoukolle. Kiihkeästi he tarttuivat ruokaan käsiksi ja antoivat kuppien kulkea kädestä käteen. Kun pata oli tyhjennetty, lisäsi Annastiina uutta kiehumaan. Oven suussa seisoi kaksi vaimoa. Hertta astui heidän luoksensa ja ojensi heille ruokaa. Ääneti he tarttuivat kuppiin kiinni, heidän katseensa oli levollinen, melkein tylsä. Heidän kärsimyksensä oli kehittynyt sellaiselle asteelle, jolloin ihminen ei tunne kiitollisuutta, eikä kykene valituksiin. Vähitellen joukko asettui. Raskain askelin he läksivät kotiansa kohti kulkemaan. Lopulta ei tuvassa ollut muita kuin sinne jäävät lapset ja heidän äitinsä. Hekin rupesivat hyvästi jättämään lapsiltansa. Toiset jäivät mielellänsä, mutta toiset purskahtivat itkuun. — Voi äiti kulta, älkää jättäkö minua, huusi Liisa ja piteli äitiä hameenliepeestä kiinni. Nuori vaimo, joka jo oli jättänyt rintalapsensa Annastiinan haltuun, koetteli lohduttaa Liisaa. Hertta tuli hänen luokseen ja tarttui tyttöä kädestä kiinni. — Tule tänne, Liisa, niin saat velliä. Hän talutti hänet pöydän ääreen ja asetti hänen eteensä täyteläisen vellivadin. Pienokainen unohti surunsa ja hänen silmänsä kiilsivät ilosta, vaikka kyynel vielä vieri poskipäätä myöten. — Jumala palkitkoon teitä, neiti, sanoi nuori vaimo, pyyhkien silmiään. Hän astui ovea kohti, mutta kääntyi vielä kerran takaisin. Hän tarttui lapseen kiinni, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkemään. Sitten hän kiiruhti ulos. Kaikki nälkäiset suut olivat vihdoinkin kylläiset. Annastiina toi lämmintä vettä ja saippuaa ja sitten alkoi perinpohjainen pesu. Hetken kuluttua pienet kasvot kiilsivät puhtauttaan ja kukin sai päälleen puhtaan paidan. Olkia levitettiin lattialle ja pienet väsyneet matkamiehet laskeutuivat maata toinen toisensa viereen. Ruustinna Forsberg jätteli Hertalle hyvästi. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän sanoi: — Te olette pannut hyvän työn alulle, neiti Ek. Herra antakoon teille voimia saattamaan sen loppuun. — — * * * * * Hertta astui ulos pihamaalle. Ilta oli tyyni ja kirkas ja kuu levitti salaperäistä valoaan uinuvan luonnon yli. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Sieltä-täältä tuikki vain himmeä valo jäisten ikkunaruutujen läpi. Kirkon suippeneva torni kohotti päätään väritöntä taivasta kohti ja sen takana seisoi vaara vankkana ja järkkymättömänä. Hertta kuuli itseänsä huudettavan ja hän kääntyi taloa kohti. Portailla seisoi Annastiina. — Siunaa ja varjele, kun noin vähissä ulos lähtee. Sattuisi vaikka jumalan tauti tulemaan. Hertta hymyili. Hän astui sisään pieneen kamariin heti eteisen vieressä. Pöydällä oli ruokaa. Hän istui sen ääreen syömään. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Siinä ei ollut mitään, jota olisi voinut liiallisuudeksi sanoa. Vuode, puinen sohva, pöytä ja muutamia tuolia. Seinät olivat mustat ja paperoimattomat, uuni savuttunut ja lattia epätasainen ja kulunut. Ja kuitenkin oli siinä kodikkuuden ja hauskuuden leima. Kirjavat räsymatot peittivät lattiaa, valkeat uutimet riippuivat ikkunan edessä ja pieni taulu sohvan yläpuolella katkaisi seinän yksitoikkoisuutta. Uunissa oli tuli palanut melkein hiilokselle. Annastiina seisoi ovella. — Nukkuvatko lapset rauhallisesti, Annastiina? — Tuo sairas poika valittaa alituisesti. Hertta astui viereiseen kamariin. Pimeästä kuului hiljaista valitusta. — Nostetaanpa poika sohvalle makaamaan, tänne minun viereeni, sanoi Hertta. Hertta otti syliinsä laihan, nelivuotisen lapsen ja Annastiina levitti makuuvaatteita sohvalle. Poika oli täydessä kuumeessa. Hänen ruumiinsa oli polttava ja silmät kiilsivät. Hän makasi aivan voimattomana ja valitti haikeasti. Hertta kaatoi vettä vatiin ja pesi hänen ruumistaan. Hänen säärensä olivat laihat ja käsivarret kapeat. Vatsa oli pöhöttynyt ja suuri. Hertta kääri hänet lämpimään peitteesen ja antoi hänelle juoda. Silmät painuivat hiljakseen umpeen ja hengitys kävi tasaisemmaksi. Ja valittava ääni lakkasi hetken kuluttua kokonaan. Hertta meni tupaan. Siellä makasi kaksikymmentä pientä päätä vieretysten. Kasvot olivat kalpeat ja posket laihtuneet. Mutta uni oli rauhallinen ja syvä. Kamarissa tuvan takana olivat pienimmät saaneet makuusijansa yhdessä Annastiinan kanssa. Pärekorissa makasi pienin, puolen vuoden vanha tyttölapsi. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tasaista hengitystä. Hertta astui takaisin tupaan. Pieni pää oli pystyssä ja hiljainen nyyhkytys kohosi rinnasta. — Äiti, äiti. Hertta kumartui lapsen puoleen. — Älä itke, pikku Liisa. Hertta hyväili lasta ja pää vaipui hiljalleen takaisin tyynylle. Hertta istahti huoneessaan matalalle rahille uunin eteen. Hän painoi päänsä käden varaan ja tuijotti hiilokseen. Siellä-täällä kohosi vielä sinertävä liekki puoleksi palaneiden kekäleiden ympärillä. Hänen rinnastaan kohosi huokaus ja hän sanoi puoliääneen: — Herra, anna minulle voimia ja kestävyyttä, ja herätä sydämessäni rakkautta koko suureen luomakuntaasi. XII. Hertta heräsi reippaalla mielellä. Uni oli vahvistanut häntä. Ilolla ja luottamuksella hän tarttui työhön kiinni. Pieni poika nukkui vielä. Hänen unensa oli aivan rauhallinen, ja poskilta oli kadonnut kuumeen puna. Tuvasta kuului iloisia ääniä. Hertta meni tupaan. Siellä lapset olivat täydessä hommassa. Pikku Liisa istui paitasillaan vuoteellaan ja katseli vaatteitansa. Ne olivat kaikki uudet ja siistit. Ihastuksissaan hän löi kätensä yhteen ja riemuitsi: — Onko enkeli tuonut Liisalle uudet vaatteet? Voi kuinka enkeli oli hyvä. Suuremmat tytöt auttoivat pienempiä ja kokosivat sitten makuuvaatteet yhteen. Annastiina toi maitovadin pöydälle ja koko korillisen leipää. Pian koko joukko tarttui ruokaan käsiksi. He olivat hilpeät ja iloiset ja heidän silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta. Päivemmällä saapui rouva Korhonen. He jakoivat lapset kolmeen osastoon, pienimmät saivat tehdä paperi- ja ompelutöitä, suuremmat kirjoittivat ja lukivat. Välitunti kului laulaen ja leikkien. Lasten riemu kohosi korkeimmilleen. He unohtivat arkuutensa ja heidän iloiset äänensä kajahtelivat tuvassa. Kun opetustunnit olivat lopussa, läksivät lapset ulos pihalle leikkimään. — Tahdotteko tulla katsomaan pienokaisiani, sanoi Hertta vieden rouva Korhosen viereiseen kamariin. Lattialla, tyynyjen varassa istui pienin ja leikitteli paperipalasella. Hän nauroi Hertalle ja ojensi kätensä häntä kohti. Hertta nosti lapsen syliinsä. Vuoteessa makasi pieni poika. Isompi tyttö istui hänen vieressänsä. — Annappas kättä, Paavo, sanoi Hertta sairaalle pojalle. — Tänään hän on jo paljoa reippaampi, lisäsi hän kääntyen rouva Korhosen puoleen, — hän sairasti vain ruuan puutteesta. Hänen äitinsä kertoi eilen, etteivät he viikkokausiin ole syöneet muuta kuin oljista keitettyä lientä ja karkeaa pettuleipää. — Mutta sehän on hirveätä! Hertta laski lapsen takaisin lattialle istumaan. Tuvassa, oven suussa seisoi vanha mies poikansa kanssa. Hänen harmaa tukkansa valui hartioille ja yllään hänellä oli pitkä mekko, jota vyö piteli kiinni vyötäisiltä. Hän tervehti nöyrästi Herttaa. — Minä tulen kaukaa, rajan toiselta puolelta, hän vastasi Hertalle, joka tiedusteli hänen kotipaikkaansa. Hänen puheessaan oli vieras, outo sointu. — Matkalla minä kuulin, että täällä on koulu, lisäsi hän, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti. — Ettekö te ottaisi tätä poikaa kouluun, että hän saisi jotain oppia? — Onko teillä muutakin perhettä? — Vaimo ja nuoremmat lapset jäivät kotiin. — Kuinka he siellä toimeentulevat? — Minä möin härännahan ja sain kauppiaalta viisi kiloa jauhoja. Sen me jaoimme keskenämme. Aika on huono ja leipä vähässä. Ei sitä aina rahallakaan saa. Hertta lupasi ottaa pojan luoksensa, vaikka hän olikin toisia lapsia vanhempi. — Herra palkitkoon teitä, neiti. Minä olen vanha, oppimaton mies, mutta minä tahtoisin että minun poikani saisi oppia enemmän kuin mitä minä itse olen saanut. — Hätä on tullut joka tölliin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Paljon niitä on kuollutkin, kun ei apua saatu minkäänlaista. Ja joka talosta miehet lähtevät liikkeelle apua ja ansiota hakemaan. Miehen sanat huolestuttivat Herttaa. — Mitä me teemme, sanoi hän myöhemmin rouva Korhoselle, saattaessaan häntä kotiin kirkon toiselle puolelle, — mitä me teemme, jos yhä useampia tulee rajan tuolta puolen? Mahdotonta on heitä kaikkia ruveta auttamaan, sillä silloin me riistämme avun meidän omalta väeltämme. Mutta on niin sydämetöntä jättää heitä ilman apuakin. — Eikö olisi mahdollista saada vielä keittiö turvakodin lisäksi, sanoi rouva Korhonen. — Silloin voisi satunnaisillekin kulkijoille antaa apua, ainakin kerraksi. — Kenraali Löfberg sanoi minulle lähtiessäni, että saisin perustaa keittiön turvakodin yhteyteen. Mutta huoneusto on siihen aivan liian pieni, eikä minulla ole kylliksi työvoimaakaan. Ainoa mahdollisuus olisi, jos voisimme saada jonkun täällä kirkonkylässä, joka ottaisi sen huoleksensa. — Neuvotelkaa ruustinna Forsbergin kanssa, hän varmaan voi neuvoa teille jonkun sopivan henkilön. Naiset erosivat toisistaan. Kun Hertta palasi takaisin, oli tuvassa jo päivällinen alulla. Lapset söivät lihasoppaa, neljä aina yhden vadin ääressä. He osoittivat niin suurta hartautta tässä toimessaan, etteivät malttaneet sivullekaan vilkaista. — Neiti, sanoi Annastiina, joka hääri punakkana takan ja pöydän välillä, — kamarissa on köyhä vaimo. Hän tahtoisi puhutella teitä. Hertta meni kamariin. Keski-ikäinen nainen istui tuolilla ja hänen vieressänsä lattialla oli pieni mytty. Hän nousi seisoalleen ja tervehti Herttaa. — Eikö neiti olisi niin armollinen ja antaisi minulle vaatteen apua. Minulla on neljä lasta kotona. He ovat melkein alastomat, sillä tuli poltti syksyllä meidän tupamme, ja kaikki tavaramme. Suurella vaivalla lapset pelastuivat. — Missä te nyt sitten asutte? — Navetassa. Se on kylmä ja kostea, mutta onhan siinä kuitenkin tuulen suojaa. Vaimon kasvot olivat laihat ja terävät. Posket olivat syvään kuopalle painuneet ja suun ympärillä oli kärsivä piirre. Hertta meni tupaan ja toi lämmintä keittoa vadissa. — Ulkona on kylmä, ehkä lämmin keitto tekee teille hyvää. Vaimon silmät kyyneltyivät. Hän tarttui lusikkaan, mutta laski sen jälleen kädestään. — Syökää vaan, sanoi Hertta kehoittavasti. — Neiti, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — minun lapseni eivät ole viikkokausiin saaneet keittoruokaa. Vaimo purskahti itkuun. Hertta astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen. — Syökää huoleti, kyllä täältä teidän lapsillennekin liikenee. — Syksystä saakka me olemme syöneet petäjäistä, sanoi vaimo pyyhkien silmiään. — Karvasta se on, eikä sitä parempana aikana niin huonolla ruualla toimeen tulisikaan. Kun on tavallinen vuodentulo, niin tarvitsee ihminen myös tavallisen ravinnon. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa myös voimia kestämään sillä, minkä hän antaa. Hertta läksi hakemaan vaimolle vaatteita. Hän kokosi suuren käärön ja toiseen hän pani ruokavaroja. — Jumala palkitkoon teitä, sanoi vaimo liikutettuna. — Lukkarin vaimo antoi minulle villoja kehrättäväksi, hän osoitti myttyä tuolin vieressä. — Nyt minulla on työtä ja lapsille ruokaa ja vaatteita. Kyllä sitä nyt taas eteenpäin eletään. Hän jätti Hertalle hyvästi ja läksi astumaan kotiinsa. Hertta katsoi ikkunasta hänen jälkeensä. Ajatuksissansa hän seurasi häntä lumisella metsätiellä kylmään ja kolkkoon navettaan, jossa lapset kärsimättömästi häntä odottivat. Hän kuuli heidän riemuhuutonsa ja näki heidän ilosta hohtavat katseensa. Ja Hertan sydämeen hiipi niin omituisen nöyrä tunne... XIII. Hertta istui Soimäen pappilan salissa. Punakirjavat käymämatot peittivät koko lattian, ikkunan edessä seisoi monihaarainen fiikus ja peräseinällä oli jäykkäselkäinen sohva pöytineen ja nojatuoleineen. Seinällä sohvan yläpuolella oli Martti Lutheruksen öljypainokuva. Rovasti istui keinutuolissa. Hän poltti pitkää piippuaan ja keinui harvalleen edes-takaisin tuolissansa. Hän oli vanha, harmaapäinen mies; vartalo oli lyhyt ja täyteläinen ja keskiosa ruumista pisti huomattavasti esiin. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja parrattomat. Ruustinna istui Hertan vieressä sohvassa. Sukkapuikot liikkuivat nopeasti hänen sormissansa, mutta hänen katseensa ei kiintynyt kertaakaan työhön. Pöydällä oli kahvitarjotin. Ruustinna kohotti punaista kahvimyssyä ja kaatoi kahvia kuppeihin. — Tehkää hyvin, neiti Ek. Hertta kiitti. Rovasti kaatoi kermaa kahvikuppiinsa ja pisti sokeripalan suuhun. — Onhan myönnettävä, hän sanoi kohottaen kuppia huulilleen, — että neidet tekevät paljon hyvää kansalle. Mutta tietämättään he tekevät pahaakin, vielä enemmän pahaa kuin hyvää. Lapset tulevat ylpeiksi vanhempiansa kohtaan, saatuaan parempia päiviä kokea. — No, mutta rakas Forsberg, kuinka Forsberg voi sellaista sanoa, sanoi ruustinna pysähdyttäen sukkapuikkonsa. — Niin se vaan on, niinkuin minä sanon. He voivat ruveta vaatimaan sekä parempaa ruokaa että hienompia vaatteita, kuin mitä koti voi antaa. — Rovasti siis arvelee, sanoi Hertta vaivoin hilliten liikutustaan, — ettei meidän yleensä pitäisi lievittää kansan hätää? — Jumala kyllä tietää, miksikä hän lähettää vitsauksensa kansan yli. Sillä kun kansa elää synnissä ja jumalattomuudessa, eikä ota varoituksia varteen, niin se tarvitsee ankaran iskun, että se vihdoinkin herää huolettomuudestaan. — Herra rovasti, miksikä köyhä kansa yksinään olisi, tuon vitsauksen tarpeessa, jota vastoin rikkaat — — — Rovasti ei kuullut häntä. Hän ajatteli vain seurakuntaansa, jonka väliäpitämättömyys oli vuosi vuodelta kasvanut. Kirkossa kävijöiden luku oli huomattavasti vähennyt ja ehtoollisella käynti oli tullut säännöttömäksi. Sen sijaan kansa riensi maallikkosaarnaajia kuuntelemaan. Palvelustyttö toi postilaukun sisään. Rovasti laski kupin kädestänsä ja avasi sen. Hän nousi ylös ja läksi huoneesensa sanomalehtiä lukemaan. — Neiti Ek, sanoi ruustinna puoliääneen, — älkää olko millännekään, ei hän tarkoita aina mitä hän sanoo. Ja hän iski tuttavallisesti Hertalle silmää. — Ettekö te tahtoisi, jatkoi ruustinna hetken kuluttua, — ottaa osaa meidän ompeluseuraamme, neiti Ek? — Te työskentelette kai hädänalaisille? Ruustinna katsoi Herttaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. — Hädänalaisille? Niin tietysti, mutta pakanamaalla. Hertan kasvot jäykistyivät. Hän puri huultaan, hillitäkseen liikutustaan. Ruustinnalta ei jäänyt huomaamatta Hertan sanaton paheksuminen. Hänen äänensä oli hätääntynyt, kun hän kiireesti lisäsi: — Meidän ompeluseuramme on ollut jo monta vuotta olemassa, ja siihen kuuluvat kaikki talon emännät ja heidän tyttärensä ja ne harvat säätyläiset, joita tällä paikkakunnalla on. — Mutta eikö teidän mielestänne nyt todellakaan olisi suurempi syy auttaa omia pitäjäläisiä? Kun astutte askeleenkin ulkopuolelle omaa kynnystänne, niin hätä ja kurjuus on teitä joka puolelta vastassa. — Kyllä aika on kova, mutta mitä maallinen kurjuus on sen henkisen pimeyden rinnalla, jossa pakanat vaeltavat. Ajatelkaahan toki niitä satoja ja tuhansia, jotka joutuvat kadotukseen, ilman että heillä on ollut mahdollisuuttakaan tulla osallisiksi evankeliumin valosta. — Hyvä rouva, minä huolehdin monta vertaa enemmän lähimäiseni ruumiin tarpeista, kuin pakanoiden sieluntilasta. Kyllä Jumalan rakkaus on niin suuri, ettei hän anna ainoankaan luoduistansa hukkaan mennä. Ruustinna katsoi sääliväisesti Herttaan. — Niin, niin, uskottomuus se yhä leviää, varsinkin nuorisossa. Hän keinutti ruumistansa edestakaisin. — Vihollisen valta se voittaa yhä suurempaa alaa. Hertan olo kävi tuskalliseksi. Hän olisi tahtonut lähteä pois tästä painostavasta ilmasta, mutta kohteliaisuus vaati häntä pysymään paikoillansa. Hän käänsi keskustelun toisaalle ja tiedusteli jotakuta sopivaa henkilöä, joka ottaisi pitääkseen keittiötä kuljeksivia kerjäläisiä varten. — Lukkarin vaimo on hyvin toimelias nainen, sanoi ruustinna hetken mietittyänsä. — Hän on teidän lähin naapurinne, luulenpa melkein että hän suostuu. Hertta kiitti neuvosta. Jonkun ajan kuluttua hän läksi astumaan kotiinsa. Rovastin sanat painostivat häntä. Olihan hänen tarkoituksensa niin hyvä, innolla ja hartaudella hän oli tarttunut työhönsä, mutta ehkä häneltä sittenkin puuttui rakkautta. Sitä oikeata rakkautta, joka unohtaa itsensä ja itsekkäisyytensä uhrautuessaan kokonaan toisille. Hän seisoi yksin, ilman ymmärrystä ja apua, ja edesvastuu, joka lepäsi hänen hartioillaan, tuntui raskaalta ja painostavalta. Hertta astui huoneesensa. Lämpö ja valo virtasi sieltä häntä vastaan. Pienokaiset uinuivat unen helmassa, kaikki oli tyyntä ja rauhallista hänen ympärillään. Kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Hän avasi sen. Se oli Antti Hammarilta. Ystävän harras osanotto huokui siitä häntä vastaan. Hertta luki siitä puoliääneen: "— Ehkä kirjeeni saapuu teille hetkenä, jolloin yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne saa vallan teissä. Te tartuitte innostuksen hehkulla työhön ja kuvailitte mielessänne, että työnne sujuisi yhtä tasaisesti kuin hiljaisen puron juoksu tasaisella maalla. Mutta älkää antako mielenne lannistua, vaikka teidän tiellenne sattuukin esteitä, jotka ensi näkemältä tuntuisivat voittamattomilta. Tarttukaa vain rohkeasti kiinni ja pitäkää päänne pystyssä. Älkääkä unohtako että teillä täällä on ystäviä, jotka teitä ymmärtävät ja kannattavat. — — —" Hertta laski kirjeen kädestänsä ja painoi päänsä pöytää vasten. Kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytysten vallassa. Jospa hänellä olisi ainoakin ystävä, joka tukien seisoisi hänen rinnallansa. Ystävä, joka jakaisi hänen ilonsa ja ottaisi osaa hänen suruihinsa. Hän nosti päänsä pystyyn ja kuivasi kyyneleensä. Hänen sydämeensä tunkeutui tyyni rauhan tunne, ehkei hän sittenkään ollut niin yksin, kuin hän mielessään oli kuvitellut. Hänen sisäisen silmänsä eteen astui nuoren, vakavan miehen kuva ja hänen täytyi hymyillä omalle mielikuvallensa. Mitäpä hänkään oli muuta kuin vieras, jonka tie hetken aikaa oli kulkenut hänen rinnallansa. Ja kuitenkin oli Antti ainoa, joka oli ymmärtänyt häntä, silloinkin kun kaikki muut olivat häntä paheksineet. Hän oli osoittanut veljellistä ystävyyttä hänelle, niin, muuta ei Hertta koskaan ollut odottanutkaan, ja veljen apua hän oli hänelle luvannut, jos hän sen tarpeesen tulisi. Ei, yksin hän ei ollut. Ja tuo ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja antoi hänelle uutta voimaa. XIV. Useita viikkoja oli jo kulunut Hertan tulosta Soimäkeen. Hänen työnsä edistyi varmasti ja vakaasti. Lapset turvakodissa olivat ihmeellisesti varttuneet. Laihat ja kalpeat posket olivat pyöristyneet ja saaneet punakan värin. Kansankeittiö oli täydessä toimessa naapuritalossa. Joka päivä saapui lukuisia joukkoja saamaan lämmittävää keittoruokaa. He tulivat usein monien peninkulmienkin takaa puolialastomina ja niin voimattomina, että tuskin jaloillaan jaksoivat seisoa. Mutta saatuaan kovimman nälkänsä tyydytetyksi, he jatkoivat keveämmällä mielellä matkaansa, siunaten hyväntekijöitänsä. Ankaraa tuiskusäätä oli kestänyt useita päiviä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi aavalta lakeudelta, nostattaen lunta sankkoina savupilvinä ylös ilmaan. Kylmä viima tunkeutui huoneihinkin ja jäähdytti ilman. Tuli takassakin näytti olevan voimaton pakkasta vastaan. Rouva Korhonen istui Hertan luona. Hän oli kääriytynyt lämpimään huiviin, joka peitti yläosan ruumista ja hän lämmitteli käsiään uunin edessä. Lasten tunnit olivat juuri päättyneet. — Eräs kerjäläisvaimo kävi tänä aamuna meillä, hän kertoi, — ja tämä sanoi olleensa yötä Mäentorpassa. Mies ja vaimo ovat siellä sairaat, eikä mökissä ollut ruokaa minkäänlaista. Pieni lapsi oli itkenyt nälissänsä. Hänen kertomuksensa sai minut kauhusta värisemään. — Pitäisi välttämättä mennä heitä katsomaan, sanoi Hertta. — Tällaisessako ilmassa? Tiet ovat ummessa ja tuisku on niin kova, ettei voi silmiäänkään auki pitää. — Mutta ajatelkaahan, jos he kuolevat nälkään! Olenhan minä ennenkin tuiskussa kulkenut, eikä lumi suksia upota. Rouva Korhonen kohotti olkapäitään. — Voittehan koettaa, mutta uhkarohkeaa se on. Heti päivällisen jälkeen pani Hertta maitopullon ja leipää tuohikonttiin ja läksi ulos. Vaikka oli vielä täysi päivä, niin lumituisku teki ilman hämäräksi. Hertta veti karvalakin alas korvilleen ja työnsi suksensa ulos. Hän hiihti jonkun matkaa tietä myöten, jossa kulku oli verrattain helppo ja laskeutui sitten jäälle. Tuuli tuli takaapäin ja kiidätti hänet kovalla vauhdilla yhä kauemmaksi valkoisella lakeudella. Matka edistyi nopeasti, metsän reuna lähestyi lähestymistään ja jonkun ajan kuluttua hän kohosi ylös jäältä metsän suojaan. Korkealla puiden latvoissa hän kuuli myrskyn pauhaavan. Lunta karisi hänen päällensä lumen painostamilta oksilta. Hän hiihti aivan umpimähkään, tietä ei ollut missään minkäänlaista, eikä vähintäkään jälkeä. Vihdoin tiheiden puiden lomasta siinsi ränstynyt mökki. Kylmillänsä törrötti savupiippu taivasta kohti ja ikkunanruudunpahainen oli valkeana jäästä. Hertta tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän. Hiljaisuus hänen ympärillään kauhistutti häntä, ei missään vähintäkään ääntä, ei missään pienintäkään ihmiskäden jälkeä. Hän nosti suksensa mökin seinää vasten, kopisti lumen jaloistansa ja avasi oven. Ummehtunut ja sankka, ilma työntäytyi häntä vastaan. Hän veti oven kiinni jäljessänsä ja astui askeleen peremmälle. Mökin puolihämärässä hän ei voinut nähdä kättänsä edemmäksi. Vähin erin hänen silmänsä tottuivat hämärään. Mökin perällä, nurkassa oli ryysyinen vaatekasa, joka näytti hiukan liikahtavan. Oven suussa mustunut, tyhjä takka ja uunin päällä laihat, paljaat sääret, jotka riippuivat puoleksi ilmassa. Ryysykasasta lähti heikko, valittava ääni, melkein kuin lapsen itku, tukahdutettu nyyhkytys. Hertta astui perälle ja kumartui ryysykasan yli. Kauhistuksissaan hän peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hänen selkäänsä karmi ja hänen polvensa vapisivat. Mutta hän voitti kauhistuksensa ja astui uudelleen ryysykasan luo. Hengettömänä makasi kelmeä vaimo ryysyillä. Hänen silmänsä olivat puoleksi auki ja lasittunut katse ilmaisi tuskaa ja kauhistusta. Iho oli kuultava ja vahan keltainen ja kädet puristuneet suonenvedon tapaiseen kouristukseen. Vaaleat hiukset valuivat epäjärjestyksessä hartioille ja repaleinen paidan rääsy jätti rinnan paljaaksi. Se oli laiha ja kuivettunut. Kuolleen rinnalla makasi parin vuoden vanha lapsi. Hänen ruumiinsa oli kylmä ja sininen, mutta heikko hengitys kohosi vaivalloisesti rinnasta. Kasvot olivat turvonneet paljosta itkusta ja pieni käsi oli kietoutunut äidin kaulaan. Hertta nosti lapsen syliinsä. Hän hieroi hänen jähmettyneitä jäseniään, kietoi hänet lämpimään vaippaan ja kaatoi maitoa hänen suuhunsa. Hetken kuluttua lapsi avasi silmänsä, purskahti itkuun ja sanoi: — Äiti, anna leipää. Maijalla on nälkä. Hertta antoi leipäpalan lapselle käteen ja asetti hänet maahan istumaan. Hän nousi ylös uunin reunalle ja kurottautui katsomaan. Puolipimeässä hän näki miehen pitkällänsä, jäykkänä ja liikkumattomana. Hän kosketteli paljaita sääriä, jotka riippuivat puoleksi ilmassa. Kauhistuneena hän vetäsi kätensä pois. Ne olivat kylmät ja kankeat. Hertta tarttui lapseen ja nosti hänet käsivarrelleen. Hän painoi hänet povelleen lämpimän päällystakkinsa alle ja kiiruhti ulos mökistä, jossa kuolema ahdisti häntä joka puolelta. Se seurasi häntä jäljissä ja tarttui häntä niskaan kiinni. Hertta parkaisi epätoivossansa. Nopeasti hän astui suksillensa. Toisella kädellään hän piteli lasta, jonka hiljaisen hengityksen hän tunsi sydäntänsä vasten. Toisella hän työnsi sauvaa. Hämäryys oli laskeutunut maahan. Puut seisoivat hänen ympärillään kuin haamut, jotka ojensivat paljaita käsivarsiaan häntä kohti ja irvistelivät oksien lomista. Hitaasti suksi kulki vastatuulessa, joka kietoutui hänen hameisiinsa ja jalkoihinsa. Hän pysähtyi vähä väliä henkeään vetäen ja kuulostaen hengitystä rinnallansa. Oli jo pilkkoisen pimeä kun Hertta vihdoin pääsi jäälakeuden toiselle rannalle ja ylös tielle, joka kulki kirkonkylään. Hän oli käynyt kuin sokea eteensä näkemättä tuiskulta, joka pieksi hänen kasvojansa. Hän seurasi vain vaistoansa, ponnisteli yhä eteenpäin ja eteenpäin. Hiki valui hänen ohimoiltansa ja kostutti hänen hiuksiansa, jotka jäätyivät koviksi ja kankeiksi. Silmäripset olivat jäässä ja silmät kangistuneet. Polvet tuntuivat hervottomilta ja koneellisesti käsi työnsi sauvaa eteenpäin. — Herranen aika, mistä neiti tulee? sanoi Annastiina, joka seisoi porstuan ovella. Annastiina tarttui Herttaa käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hänen askeleensa olivat horjuvat ja hän vaipui voimattomana tuolille. — Siunaa ja varjele, kun pieni lapsikin on povella! Annastiina kääri vaipan lapsen ympäriltä, laski hänet vuoteelle ja peitti hänet lämpimällä peitolla. — Sen minä sanon, jatkoi hän puhettansa auttaen jäätyneitä vaatteita Hertan päältä, — kuoleman tuo neiti itsellensä vielä hakee. Kun tällaisessa jumalan ilmassa ulos lähtee. Minä luulin hänen nimismiehen luona olevan. — Antaisiko Annastiina jotain lämmittävää, sanoi Hertta heittäytyen sohvalle. — Tuolla kaapissa on pullo, kaatakaa siitä. Annastiina toi hänelle lasin viiniä. — Ja keittäkää nyt maitoa, sekä lapselle että minulle. Annastiina kiiruhti tupaan. Hänen pieni pyöreä vartalonsa vieri eteenpäin kuin pallo ja hänen poskensa punoittivat liikutuksesta. — Siunatkoon sitä neitiä, sanoi hän puoliääneen. Hertta makasi vuoteessansa lämpimästi peitettynä. Kuuma maito lämmitti hänen jäseniänsä, väristys katosi vähitellen ja väsymys raukaisi häntä. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikkumatta. Ulkoa hän kuuli vain myrskyn pauhinan ja lumituiskun, joka pieksi ikkunaruutuja vasten. Hän koetti hillitä ajatuksiansa, karkoittaa niitä kuvia, jotka yhä uudelleen tunkeutuivat hänen eteensä. Mutta kesken ponnistuksiaan hänen eteensä astuivat vahankeltaiset kasvot ja hän tunsi lasittuneen katseen kiintyvän itseensä. Hertta avasi silmänsä. Annastiina seisoi vuoteen ääressä. — Annastiina, Hertta purskahti itkuun, — he ovat kuolleet nälkään ja viluun, nuo ihmisraukat. Jumala meitä armahtakoon. Annastiina koetti tyynnyttää Herttaa. — Minä annoin ruokaa lapsiraukalle ja vein hänet saunaan. Siellä minä hieroin ja hautelin häntä. Nyt hän nukkuu sikeästi. Hertta hymyili ja silitteli Annastiinan ryppyistä kättä. Hänen päänsä oli raskas ja hän oli niin väsynyt ettei hän jaksanut sanoa mitään. Annastiina sammutti valkean ja hiipi hiljaa ulos. XV. Pikku Maija, jonka Hertta oli tuonut Mäentorpasta, ei ottanut virotakseen. Useita päiviä hän oli vuoteessa maannut ja kuume poltti hänen pientä ruumistansa, joka oli pitkällisestä ruuanpuutteesta kuihtunut aivan kokoon. Kärsivällisenä hän makasi päivän toisensa jälkeen, kärsivällisenä silloinkin, kun toisilla lapsilla oli käsityö- tai lukutuntinsa, eikä kukaan ehtinyt hänen vuoteensa ääressä istua. Joka aamu ensi työksensä Hertta meni pientä potilastaan tervehtimään. Maija katseli häntä suurin, sinisin silmin, ne näyttivät niin surullisilta, ikäänkuin ne olisivat voineet kertoa kokonaisen pitkän elämän kärsimyksistä. Hän ojensi Hertalle laihan, pienen kätensä ja hymyili iloisesti. Mutta välistä hymyily kävi haikeaksi ja hän purskahti hillittömään itkuun. Eräänä aamuna oli pikku Maija entistään huonompi. Pieni pää lepäsi hervottomana tyynyllä ja hengitys oli raskas ja läähättävä. Rinta oli täynnänsä punaisia näppylöitä, jotka päivän kuluttua yhä lisääntyivät. Hertta antoi nostaa hänen vuoteensa omaan huoneesensa, erilleen muista lapsista ja kamala pelko sai hänen sydämessään vallan. Entäs jos tauti olisi tarttuva — hän oli itse niin harvoin nähnyt sairaita lapsia, mutta omasta lapsuudestaan hänellä oli vielä kyllin selvässä muistossa tarttuvat kuumetaudit — entäs jos tartuntasiemen jo olisi levinnyt toisiinkin lapsiin! Jos tauti saisi vallan turvakodissa ja tuhoavana kulkisi toisesta turvatista toiseen! Pian Hertan pelko osoittautuikin oikeutetuksi. Useita lapsia sairastui aivan yhtä aikaa, toisia taas muutaman päivän väliajalla. Kymmenkunta pientä turvattia taisteli tulirokon valtaa vastaan. Tupa järjestettiin sairashuoneeksi ja pienokaiset makasivat telttavuoteilla toinen toisensa rinnalla. Terveet lapset majoitettiin naapuritaloon Annastiinan valvonnan alle. Hertta jäi yksin sairaita hoitamaan. Neljä päivää ja neljä yötä hän oli jo lakkaamatta heitä hoitanut, suomatta itselleen tuskin tunninkaan lepoa. Hänen poskensa olivat aivan kalpeat ja silmiä ympäröi musta varjo. Päivä päivältä hänen huolensa ja tuskansa yhä lisääntyi, sillä armoton tauti yritti tuhoamaan koko hänen suuren, kauniin työnsä. Oli keskiyön aika. Huoneessa vallitsi puolipimeys. Kuu loisti ikkunasta sisään ja himmeäliekkinen lamppu seisoi syrjässä, huoneen nurkassa. Hertta oli nostanut pikku Maijan vuoteen erilleen muista sairaista. Hän istui vuoteen ääressä, matalalla jakkaralla ja katsoi lakkaamatta lasta, joka kelmeänä ja laihana lepäsi tyynyillä. Rinta työskenteli ahkerasti ja koriseva ääni kohosi kurkusta. Lapsi avasi silmänsä. Ne olivat suuret ja polttavat. Katse harhaili sinne-tänne, kiintymättä mihinkään. Hän heitteli käsiään edes-takaisin peitolla ja pyöritteli päätään tyynyllä. Tuskan hiki liimautui kiinni hiuksiin. Hertta painoi päänsä vuoteen reunaa vasten. Hän istui aivan hiljaa, uskaltamatta liikuttaa itseänsä, ja koko hänen hermostonsa oli jännittävässä odotuksessa. Jo illalla hän oli huomannut taistelun alkaneen, taistelun elämästä ja kuolemasta. Hän seisoi siinä vieressä aivan voimattomana, avuttomana. Kerran hän oli jo pelastanut tuon pienen hengen varmasta kuolemasta, mutta silloin hän olikin ollut varma voitostansa. Nyt hänellä ei ollut samaa luottamusta eikä uskoa. Hertta polvistui lattialle. Uskaltaisiko hän rukoilla hänen puolestansa? Vaan mitä hän rukoilisi? Elämääkö, joka olisi vain täynnä puutetta ja kärsimystä? Eikö silloin ollut parempi että hän sai aloittaa elämänsä uudestaan valoisammassa ja täydellisemmässä maailmassa? Hertta säpsähti. Lapsi oli taaskin avannut silmänsä. Niiden katse oli kirkastunut ja kauaksi tähtäytynyt. Hän koetti liikuttaa huuliansa, saada ääntänsä kuulumaan. Mutta rinnasta kohosi vain epäselvä korahdus ja katse sammui hänen silmässänsä. Sitten kaikki hiljeni. Hertta seisoi kauan liikkumatta. Hän katseli lakkaamatta tuota pientä lasta, joka lepäsi aivan rauhallisesti, ikäänkuin uneen vaipuneena. Kasvojen ilme oli kirkastunut, suu melkein hymyyn vetäytynyt. Hertta ei ollut koskaan luullut kuolemaa niin sovinnolliseksi ja kauniiksi. Hän oli kuvitellut sitä vain kauhuaherättäväksi ja julmaksi voimaksi, ja äkkiä se nyt esiintyi hänelle aivan uudessa valossa. Aamun varhainen hämärä tunkeutui huoneesen. Herttaa vilutti. Monen yön valvonta ja jännitys raukaisi hänen ruumistansa. Väsymys valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla, nyt kun häntä ei enää tarvittu. Hän heittäytyi sohvalle ja koetti nukkua. Mutta uni pakeni hänen väsyneitä silmäluomiansa. Toiset pienet sairaat tuvassa muistuivat äkkiä hänen mieleensä, kuolema oli hetkeksi karkoittanut hänestä kaikki muut ajatukset. Hän astui eteiseen ja raoitti tuvan ovea. Kaikki oli siellä hiljaista, ei ääntäkään kuulunut. Mutta äkkiä hänet valtasi hirveä tuska. Pitäisikö hänen nähdä toisen toisensa jälkeen taistelevan kuoleman kanssa, kunnes se armahtavana tekisi lopun heidän kärsimyksistään? Pitäisikö hänen seisoa voimattomana katselijana, kunnes hänen koko pieni perheensä olisi hajonnut ja hän itse vain olisi yksin jäljelle jäänyt? Eikö hänen velvollisuutensakin ollut hankkia heille apua tavalla tai toisella? Useita päiviä sitten hän oli lähettänyt sanan lääkärille, joka asui monen peninkulman päässä lähimmässä kaupungissa, mutta häntä ei ollut kuulunut, ei edes mitään vastausta ollut tullut. Keli oli huono, alituiset tuiskut olivat ajaneet umpeen kaikki tiet ja liike oli niin pieni, ett'ei se kyennyt teitä auki pitämään. Mutta apua hänen täytyi saada ja pikaista, muuten he kaikki menehtyisivät. Hertta heittäytyi vuoteellensa. Hän kätki kasvonsa tyynyyn ja lepäsi aivan liikkumattomana. Miksi hän oli lähtenyt kotoansa, miksi hän oli tullut tänne salomaan yksinäisyyteen, kun hän ei kuitenkaan voinut mitään saada aikaan? Ehkä enemmän pahaa kuin hyvää, oli rovastikin sanonut. Rakastiko hän todellakin tuota kansaa, jota hän oli tahtonut auttaa heidän hädässänsä? Eikö hän tässä, niinkuin kaikessa muussakin, ollut ajatellut vain itseänsä? Hän oli tahtonut saada tyydytystä vain omalle itsellensä, ja nyt oli rangaistus tullut. Miksikä hän ei voinut rakastaa, niinkuin lukemattomat muut naiset, rakastaa ilman epäitsekkäisyyttä ja vilppiä? Uhrata itsensä kerrankin kokonaan ja unohtaa oma itsensä. Ilman rakkautta, — sen hän tänä hetkenä selvästi tunsi, — ilman rakkautta ei mikään hänelle onnistuisi, ei hän saisi mitään aikaan. Mitä muistoja tuo ajatus äkkiä loihti hänelle esiin? Tuo ajatus ei ollut aina niin selvä hänelle ollut kuin nyt, se oli kerran vieraana ja käsittämättömänä tullut hänen luoksensa, mutta yhä uudestaan se oli palautunut takaisin, kunnes se vähitellen oli imeytynyt hänen vereensä. Hän muisti illan senaattori Tauben luona, jolloin hän oli istunut kahden Antti Hammarin kanssa Elsan huoneessa. Salista oli kaikunut tanssin säveleet. Hän oli ivannut rakkautta, persoonallista onnea ja puhunut uhrauksista, joita hän olisi halunnut kansallensa antaa. Kuinka sokea hän oli ollut. Ilman rakkautta ei voi mitään saada aikaan. Hertta hypähti ylös vuoteeltansa. Selvä päivä valaisi huonetta ja pienen ruumiin kellertäviä kasvoja. Hänen täytyi toimia, hän ei saanut vaipua hyödyttömään haaveiluun. Olihan Antti luvannut auttaa, olihan hän kehoittanut häntä kääntymään hänen puoleensa, silloin kuin hän oli vailla neuvoa ja apua. Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti kiihkeästi: "Olen aivan avuton, tohtori Hammar. Tulirokko on päässyt valloilleen pienten turvattieni joukossa, kymmenen lasta sairastaa ja tänä yönä korjasi kuolema ensimäisen uhrinsa. Terveet lapset olen eroittanut toiseen rakennukseen, mutta ei sittenkään ole takeita siitä, ettei yhä uusia taudinkohtauksia ilmesty. Olen koettanut saada piirilääkäriä täällä käymään, mutta turhaan. Tiet ovat ummessa ja matkustaminen kovin vaivalloista. Olen aivan epätoivoissani, sillä seison täällä yksin ja avuttomana. Antakaa minulle apua, tohtori Hammar, lähettäkää joku nuori kandidaatti, tai tulkaa itse, jos voitte. Kertokaa kenraali Löfbergille miten asiat täällä ovat, nyt en jaksa hänelle kirjoittaa, sillä olen valvonut yksin useita öitä perätysten". Vielä samana päivänä Hertta lähetti kirjeen erään miehen mukana, joka oli matkalla kaupunkiin. XVI. Tulirokko levisi turvakodissa yhä enenevällä voimalla. Toinen puoli pienistä hoidokkaista oli jo otettu sairashuoneen puolelle. Ensimäiset alkoivat kuitenkin jo parata, he saivat jo istua vuoteissansa ja jotain vähäistä askaroidakin. Mutta toiset olivat kovassa kuumeessa ja heittelivät itseään tuskissansa vuoteillaan. Hertan oli täytynyt ottaa apulainen lapsia hoitamaan. Hän oli väsynyt ja rasittunut paljosta valvomisesta, ja huoli ja edesvastuu painoi raskaasti hänen hartioitaan. Antti Hammarilta hän ei ollut saanut vielä minkäänlaista vastausta. Mutta postinkulku olikin kovin hidas ja melkein sattuman nojassa. Hertta istui ikkunan ääressä huoneessansa. Ovi oli auki viereiseen kamariin, jossa heikommat sairaat makasivat. Ilta jo hämärsi ja kova lumituisku teki ilman vieläkin pimeämmäksi. Kaksi viikkoa oli nyt yhtä mittaa lunta tuiskunnut, melkein aamusta iltaan. Hertta oli tuskin nimeksikään ulkona liikkunut. Hän istui mietteissänsä katsellen lumihiuteita, jotka ikkunaruuduilla lentelivät. Ne muodostivat ihmeellisiä kuvia lasia vasten, kokonaisia maisemiakin, joissa joka ainoa yksityiskohta oli kuin mestarin kädestä lähtenyt. Lumihiuteet yhä kasvoivat ja muuttivat muotoaan, kasaantuivat yhteen ja hävittivät toinen toisensa. Hertan ajatukset ne liitivät kilpaa lumihiuteiden kanssa. Hän olisi tahtonut katseellaan lävistää tuon suuren pimeyden, joka ympäröi häntä joka puolelta. Hetkeksi pistäytyä isän huoneesen, joka nojatuolissansa poltti piippuaan ja kädellä sivellä hänen ryppyistä otsaansa. Isä oli kirjoittanut hänelle jonkun kerran, mutta vaikka kirje oli ollutkin lyhyt ja asiallinen, ilman vähintäkään tunteellisuuden jälkeä, niin oli rivien välistä sittenkin henkinyt Herttaa kohden yksinäisyyden ikävä. Eteisestä kuului askeleita. Hertta ei pannut huomiota siihen, sillä hän luuli apulaisvaimon kulkevan ulkona. Mutta kopinaa jatkui edelleen ja hän kuuli oudon äänen soinnun. Hän hypähti pystyyn. Veri kohosi hänen poskiinsa ja sydän alkoi kiivaasti tykyttää. Voisiko se olla — — Hertta seisoi jännityksessä. Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä, kookas mies. — Hertta! Ääni oli pehmeä ja sydämellinen. Hän ojensi Hertalle molemmat kätensä. Hertta syöksyi häntä vastaan. — Tekö se todellakin olette, sai Hertta vihdoin sanotuksi. Hänen äänensä värähteli ja silmänsä kostuivat. Antti päästi hänen kätensä irti. Hertta sytytti lampun ja asetti sen pöydälle sohvan eteen. — Istukaa tohtori ja kertokaa minulle nyt kaikki, oikein juurta jaksain. Isästä, kenraali Löfbergistä, ja kaikista, kaikista. — Antakaas, kun minä ensin katselen teitä, sanoi Antti. — Hiukan kalpea ja laiha, mutta katse on kirkas, tavallistakin iloisempi. — Se on teidän ansionne, tohtori. Käsitättekö minun riemuani? Kerrankin minulla on joku, jonka kanssa voin puhua ja jolta voin saada neuvoa ja apua, Mutta kuinka te saatoitte tulla tänne, miten te pääsitte irti töistänne? Antti ei voinut irroittaa katsettansa Hertasta. Aiheuttiko hän persoonallisesti hänen ilonsa, vai johtuiko se yleensä vain siitä, että hän näki tutut kasvot edessänsä? Oliko hän kertaakaan häntä kaivannut, niinkuin hän, Antti, jonka kaikkiin ajatuksiin, unelmiinkin hän oli kietoutunut? Aavistiko hän edes heikostikaan, että hän yksinomaan Hertan tähden oli jättänyt työnsä ja tullut hänen luoksensa? Antti kävi sohvaan istumaan. — Te olette varmaan hyvin nälissänne ja viluinen, sanoi Hertta. — Enpä niinkään. Hiihtäessä pysyy lämpimänä. Hevosella ajoin Vaaran kestikievariin asti, jossa söin päivällistä. Tavarani tulevat jälestäpäin hevosella. — Ja Vaaralta asti te tulitte hiihtäen? — Eihän sitä ole kuin kaksi peninkulmaa. Hertta sytytti tulen öljykeittiöön ja pani vettä kiehumaan. — Isänne luona kävin iltaa ennen lähtöäni. Hän lähetti teille tämän. Antti otti taskustansa pienen käärön. Hertta kävi istumaan Antin viereen ja avasi sen. Pienessä rasiassa pumpulin välissä oli ohut kultainen medaljonki. Sen sisässä oli naisen kuva. Hertta painoi sen huulilleen. — Voi sitä isää. Ja tämän hän lähettää minulle. Katsokaa, hän ojensi medaljongin Antille, — se on minun äitini. Antti katseli kuvaa ja ehdottomasti hänen silmänsä siirtyivät siitä Herttaan. — Kuinka te olette hänen näköisensä, Hertta neiti. Samat suuret silmät ja sama syvä katse. — Oliko isä hyvin alakuloinen, kun kävitte hänen luonansa? — Vanhentunut hän on paljon viime aikoina, mutta samalla hän on ikäänkuin pehmennyt. — Isä parka. Hertta huokasi syvään. — Oletteko kuullut mitään herra Väisäsestä? Antin katse kiintyi tutkivasti Herttaan. Miksikä hän häntä ensimäiseksi kysyi? Huhuna oli Antinkin korviin tullut kapteeni Ekin ja Väisäsen läheinen ystävyys ja Hertankin nimeä oli näihin huhuihin sekoitettu. Antti ei ollut kuitenkaan koskaan kallistanut korvaansa niille. Mutta nyt hänen mieleensä äkkiä kohosi epäilys. Entäs jos siinä sittenkin olisi ollut perää, jos hän yksin olisi ollut sokea ja pettynyt — — — Antti koetti hillitä itseään ja sanoi kylmällä, melkein purevalla äänensoinnulla: — Minä tuon teille ehkä, aivan tahtomattani, ikävän uutisen. Herra Väisänen on kadonnut kaupungista ja huhu tietää kertoa varsin kummallisia asioita. — Mitä te sanotte? Hertan ääni oli melkein tuskallinen. — Onko jotain erityistä tapahtunut? — Te tiedätte ehkä, että herra Väisänen on ollut "Vesa" yhtiön palveluksessa. Yhtiö on tehnyt vara-rikon ja Väisäsen rehellisyys on joutunut epäilyksen alaiseksi. — Onko "Vesa" tehnyt vararikon? Hertan tuska yhä lisääntyi. — Voi, isä parka! — Onko teidän isänne missään tekemisessä yhtiön kanssa? — Hänellä on siinä paljon osakkeita. Herra Väisänen sai hänet houkutelluksi siihen. Antille selvisi nyt asian laatu. Hän veti helpoituksen huokauksen, ja melkein tahtomattaan pääsi hänen huuliltansa: — Senkötähden te siis häntä kyselitte? Hertta katsoi hämmästyneenä Anttiin. Mutta äkkiä hänen poskiinsa nousi puna ja hän sanoi loukkaantuneella äänellä: — Mitä te sitten luulitte? Ette suinkaan te epäillyt, että minulla olisi ollut jotain tekemistä hänen kanssansa? Antti punastui. Hertta nousi ylös. Hänen kasvoihinsa tuli jäykkä, luotaan työntävä piirre. Ääneti hän asetti teen pöytään ja kehoitti Anttia ottamaan. Antti seurasi hänen liikkeitään ääneti. Yksinkertainen, puolivillainen puku kohotti hänen vartalonsa kauniita muotoja ja hänen hiuksensa, jotka riippuivat pitkänä palmikkona hänen vyötäistensä alapuolelle, antoivat koko hänen olennolleen nuorekkaan, melkein lapsellisen leiman. Kasvoissa vain oli jotain ankaraa ja jäykkää ja niistä oli kadonnut se ehdoton ilo, joka vielä hetki sitten oli ikäänkuin kirkastanut niitä. He astuivat viereiseen huoneesen. Peräseinällä oli neljä vuodetta rinnatusten. Vanha vaimo istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Pieni lamppu valaisi hämärästi huonetta. — Teidän pitäisi jo panna maata, Lovisa. Ovatko lapset olleet rauhalliset? — Ville heittelee itseään edes-takaisin vuoteella ja valittaa. Antti astui vuoteen ääreen. Hän tarttui varovasti pojan käteen ja koetteli valtasuonta. — Kuume on varsin korkea, sanoi Antti matalalla äänellä. — Jos hän herää, niin koetamme saada sen alenemaan. Entä toiset sairaat? Hertta avasi tuvan oven. Siellä makasivat pienet toipilaat. Itse taudin he olivat jo voittaneet, mutta voimat olivat vielä hyvin heikot. — Oletteko huomannut minkäänlaisia jälkitauteja heissä? — En tiedä, minun kokemukseni tällä alalla on niin kovin vähäinen. Mutta huomenna, kun he ovat hereillä — — — — Niin, nukkukoot nyt rauhassa. Eikö teillä ole yhtään kurkkumädän kohtausta ollut? — Joitakuita, mutta harvoja ja luullakseni jokseenkin lieviä. Epäilen kuitenkin että pikku Maija, joka minulta kuoli, joutui juuri sen taudin uhriksi. He astuivat ulos portaille. Lumituisku oli asettunut, ja taivas oli tähdessä. Ilma oli kylmä ja raitis, mutta tuuli oli kokonaan tyyntynyt. — Kun te ette vain vilustuisi, sanoi Antti. — Minä olen karaistunut. Ei minuun mikään pysty. — Älkää sanoko sitä. Usein pienikin varomattomuus voi tuottaa ikäviä seurauksia. Neiti Hertta, lisäsi hän hetken kuluttua ja astui askeleen häntä kohti, — suokaa minulle anteeksi, että äsken loukkasin teitä. Ei se minun tarkoitukseni ollut. Ymmärrättehän te etten minä tullut tänne teitä loukatakseni, vaan siksi että — — — Tohtori Hammar, sanoi Hertta ja ojensi hänelle kätensä, — unohtakaamme koko asia. Minä olin turhan arka, ja te — Ei, mennään sisään, täällä tulee kylmä. — Te olette varmaan kovin väsynyt, tohtori, sanoi Hertta, kun he palasivat takaisin huoneesen. — Te saatte tyytyä siihen mitä talo voi teille tarjota. Hyvää yötä. — Entä te itse? Minä karkoitan teidät varmaan huoneestanne? Antti tarttui Hertan ojennettuun käteen. — Ette laisinkaan. Minä olen tuvassa pienokaisteni kanssa. Nukkukaa hyvin. XVII. Aamu oli varhainen. Päivä hämärsi, taivas oli väritön ja kuun hohde oli kalpea. Se joudutti matkaansa laskua kohti. Luonnossa vallitsi suuren hiljaisuuden hetki. Yön henget pakenivat päivän kajahdusta ja päivä kohosi arkaillen vaaran rinteen peitosta. Äänetönnä hongikko saarsi lumikenttiä ja äänettömänä oli järvi jääkahleissansa. Mutta luonnon hiljaisuus oli lyhyt kuin hengähdys. Idässä kalvakka taivas värittyi ja sieltä-täältä kohosi sinervä savu ylös ilmaan. Hohde taivaan rannalla kävi yhä heloittavammaksi ja lumikinokset kimmelsivät tuhansin värein. Hertta ja Antti seisoivat portailla. He ottivat suksensa esiin ja läksivät hiihtämään. Törmän kylkeä he laskivat kepeästi alas ja antoivat suksen viedä kauas alas jäälle. — Katsokaa, kuinka luonto loistaa, tohtori, sanoi Hertta innolla. — Tällainen aamu on oikea jumalanpalvelus minulle. Kuinka paljon enemmän hyvää ja jaloa minä opin luonnosta kuin monista kirjoista ja opetuksista. — Mutta ei ole niinkään helppoa lukea tuota kirjaa, jota me luonnoksi nimitämme. Sillä on aivan oma kirjaimistonsa. — Siihen tarvitaan opetusta ja harjoitusta, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta se, joka kerran on avaimen löytänyt, sen ei tarvitse muuta, kuin kuunnella ja odottaa. Se tulee aivan itsestänsä. Antti katseli Herttaa, joka hiihti hänen rinnallansa. Hänen poskensa punoittivat ja silmänsä loistivat. Ja hänen liikkeensä olivat notkeat ja sulavat. — Luuletteko te, Hertta neiti, että sitä samalla tavalla voisi löytää avaimen ihmissydämeenkin ja sitten asettua odottamaan ja kuuntelemaan? Hertta pysähtyi ja kääntyi Anttiin. — Sen teidän, lääkärinä, pitäisi paraiten tietää. Tehän olette tutkinut ihmissydämiä. Hertan kasvot hymyilivät ja hän luuli Antinkin laskevan leikkiä. Mutta kohdatessaan Antin vakavan, läpitunkevan katseen, hävisi hymy hänen kasvoiltansa ja hän käänsi katseensa pois. He hiihtivät hetken aikaa ääneti, ja seurasivat jälkiä, jotka kulkivat lumikentän poikki sen toiseen rantaan. — Runoilijat sanovat sitä avainta rakkaudeksi, Antin ääni värähteli, — mutta ihmiset ovat tahranneet sen, käyttämällä sitä itsekkäitä tarkoituksiansa varten. He saapuivat rantaan, jossa seisoi matala mökki. — Tuossako he asuvat? kysyi Antti osoittaen mökkiä. — Niin, tuossa he asuvat. Mies on sokea ja vaimo saa yksin elättää heitä. — Onko heitä suurikin perhe? — Yksi lapsi vaan, joka on sairaana. Mutta toinen lie odotettavissa.' He astuivat mökkiin. Kurjuus astui heitä vastaan joka puolelta. Vaimo makasi olkivuoteella tuvan nurkassa. Pieni poika lepäsi penkillä ja sokea mies istui uunin ääressä. Hänen vaatteensa olivat niin repaleiset, että hänen ruumiinsa vilkkui paikka paikoin paljaana niiden alta. Takka oli kylmillään, seinähylly ja pöytä tyhjänä, ei ruuan jälkeäkään näkynyt missään. Antti astui vaimon luo. Hän makasi voimattomana lattialla ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. — Kuinka kauan te olette sairastanut? kysyi Antti. — Kolmatta viikkoa. Ei ole ollut ruokaa, eilen söimme viimeisen leivän, jonka naapurin vaimo meille antoi. Hertta oli kerännyt risuja ulkoa ja sytytti ne palamaan. Nokisen padan hän löysi uunin solasta, hän pesi sen puhtaaksi ja nosti sen tulelle. — Jumala siunatkoon teitä, neiti, sanoi sokea mies uunin ääressä. — Moneen viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista keittoa, leipäpalan olemme vaan kastaneet suolaveteen. Mutta eilen loppui leipäkin. Antti tutki sairasta vaimoa. Hän oli aivan viimeisillään ja ruuan puutteessa hänen voimansa olivat niin heikontuneet, ettei hän pysynyt jaloillaan. — Kun jaksaisin nousta edes sen verran, että saisin tulta uuniin, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — niin ei meidän tarvitsisi viluun kuolla. — Onko teidän miehenne aivan sokea? — Viisi vuotta sitten hän tuli sokeaksi tapaturman johdosta. Siitä saakka hän ei ole voinut tehdä mitään. — Kuinka te sitten olette tulleet toimeen? — Minä olen työtä tehnyt, olen raatanut aamusta iltaan. Olin kuokkinut pienen pellon tuohon ikkunan alle, mutta syksyllä halla vei perunat. Kun kevät vain joutuisi, niin että petäjän kuori irtaantuisi puun pinnasta, niin olisihan jotain mitä syödä. — Onko poika kauan sairastanut? — Vasta pari päivää. Sekin tuli vielä kaiken kurjuuden lisäksi. Kunpa Jumala armahtaisi ja korjaisi hänet pois. Hertta nosti padan tulelta ja antoi vaimolle jauhovelliä. Hän nousi istualleen ja tarttui vapisevin käsin vatiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. — Jumala palkitkoon teitä, kun köyhää muistatte, — hän pyyhki laihalla kädellään kyyneleen, joka oli vierinyt poskelle. — Hän on laupias ja vanhurskas, eikä hän hylkää omiansa. Hän tahtoo vain koetella meidän heikkoa uskoamme. Pieni poika penkillä avasi silmänsä. Niiden kiilto oli luonnoton ja kuumeen tuottama. Hän katseli miestä, joka istui pöydän ääressä ja vitkalleen nautti höyryävää keittoa. Hänen suunsa ympärillä karehteli tuskallinen piirre ja hän kohottautui puoleksi pystyyn kurottaen kättänsä. Hertta ojensi hänelle lusikalla ruokaa. Ahnaasti poika tarttui siihen kiinni ja koetti niellä keittoa alas. Voimattomana hän vaipui vuoteelle ja ruoka valui suupieliä myöten rinnalle. Kurkusta kohosi karhea korina ja pienet kädet puristautuivat tuskallisesti kokoon. Antti kiiruhti hänen luoksensa. Hän kohotti hänet pystyyn ja avasi hänen suunsa. Kurkku oli turvoksissa ja täynnä valkoisia pilkkuja. Hän tarjosi hänelle vettä, vaan ei sitäkään poika voinut niellä. Vaivalloisesti hengitys vain kulki turvonneessa kurkussa. — Ei tässä lääkärin taito enää auta, sanoi hän puoliääneen Hertalle. — Mutta vaimolle meidän täytyy hankkia apua. Hän ei voi jäädä tänne yksin tuon avuttoman miehen kanssa. Synnytys voi tapahtua milloin tahansa. — Parin kilometrin päässä on talo. Voisinhan minä lähteä sieltä apua hankkimaan. — Ei, jääkää te tänne ja minä lähden. He astuivat yhdessä ulos. — Seuratkaa tuota tietä, sanoi Hertta ja osoitti metsää kohti. — Luullakseni se vie suoraan talolle. Etteköhän te löytäne... — Olkaa huoleti, neiti, Antti katsoi häntä silmiin, — minä palaan pian takaisin. Hertta silmäsi hänen jälkeensä, hän tunsi sydämensä lämpiävän ja rauhan tunne täytti koko hänen olentonsa. Hän astui takaisin tupaan. Sokea mies oli polvillaan vaimon vuoteen ääressä. Hän nyyhkytti ääneensä. — Hyvä Jumala, älä hylkää meitä — auta häntä — ja meitä kaikkia. Ääni oli katkonainen ja tukahdettu. — Mikko, minä pelkään niin kovasti, kuului vaimon valittava ääni. — Herra Jumala! Jos neiti olisi edes jäänyt tänne. Hertta lähestyi häntä. — Olkaa huoleti. Minä olen täällä ja tohtori tulee kohta takaisin. Ei teitä yksin jätetä. Hertta lisäsi puita takkaan. Vesiämpärikin seisoi tyhjänä ovennurkassa. Hän otti sen käteensä ja riensi ulos. Avantoa peitti hieno jääkuori. Seipäällä hän rikkoi jään ja nosti vettä. Vesi pirskui hänen vaatteilleen ja jaloillensa. Mutta hän ei huomannut sitä. Nopeasti hän kiiruhti takaisin tupaan ja asetti vettä kiehumaan. Vuoteelta kuului yhä vaimon valitusta. Aika ajoin tuskat hellittivät ja hän makasi ääneti. Mutta sitten ne taas yltyivät ja tuskissansa vaimo vaikeroitsi: — Herra Jumala, Herra Jumala — — Hertta seisoi neuvottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Vähä-väliin hän vilkaisi ulos ikkunasta. Ulkona oli hiljaista, ei ainoatakaan askelta tai ääntä kuulunut, tuuli humisi vain puiden latvoissa. Hän painoi kätensä rintaa vasten. Jospa Antti joutuisi pian takaisin. Häntä peloitti tässä majassa, jonne kuolema ja elämä yhtä aikaa pyrkivät sisälle päästä. Pieni poika liikahti vuoteellansa. Hän kohotti päänsä pystyyn, hän ponnisti kaikki voimansa ja tavoitteli käsillänsä ilmaa. Hertta riensi hänen luoksensa ja kannatti hänen ruumistaan. Pojan rinta teki lakkaamatta työtä, kurkkujänteet pullistuivat ja kasvot kävivät aivan mustansinisiksi. Rinta korahti vielä kerran ja hengetön ruumis vaipui Hertan syliin. Hertta piteli lasta käsivarrellansa voimatta liikahtaa paikaltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kädet vaipuivat vähitellen hervottomina alas. Hiljaa ja hellävaroen hän laski ruumiin vuoteelle ja painoi silmäluomet kiinni. Tuskan ilme haihtui hiljalleen lapsen kasvoista ja syvä rauha tasoitti taistelun jäljet. Antti oli palannut takaisin tupaan. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli Herttaa, joka piteli kuollutta lasta sylissänsä. Mutta hän riensi vaimon luo kuullessansa hänen valituksensa. Kuolema oli kietonut Hertan huomion niin täydellisesti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään mikä hänen ympärillään tapahtui. Hän heräsi todellisuuteen vasta kun Antti kutsui häntä. — Hertta neiti, tulkaa minun avukseni. Antti oli kumartuneena vaimon yli. — Pitäkää häntä käsistä kiinni. Vaimo väänteli itseään vuoteella eikä voinut hetkeäkään pysyä samassa asennossa. — Pitäkää kiinni, Hertta, yhden hetken vaan, niin paljo kuin jaksatte. Vaimo päästi surkean valitushuudon. — Hyvä Jumala, armahda minua! Hertan otsalta valui hiki ja hänen käsiään pakotti. Vaimon tuska tunkeutui hänen sydämeensä saakka, jokainen hermo hänen ruumiissaan kärsi hänen mukanansa. Hän ei voinut kääntää katsettaan vaimon tuskanvääntämistä kasvoista. Vieressään hän näki Antin vakavana ja levollisena ja hänen rohkeutensa palasi takaisin. Vaimon rinnasta kohosi raskas voihkina, sitten kaikki oli ääneti. Hiljaa läähättäen hän makasi, silmät ummessa ja voimattomana. Aurinko tunkeutui tuvan pienestä ikkunasta sisään ja sen säteet leikittelivät karhealla, tyhjällä lattialla. Ja hiljaa ja arastellen ne lähenivät vaimon kalpeita kasvoja ja sivelivät hänen alastonta rintaansa. — Lapsi on kuollut, sanoi Antti Hertalle, — se ei ollut pelastettavissa. Hänen äänensä sointu oli syvä ja katse vakava. — Naapuritalosta lupasi vaimo tulla tänne. Hänen pitäisi pian saapua. He astuivat sitten pojan ruumiin ääreen; Antti katseli pientä vainajaa, jonka kasvoissa oli jo vahan kuultava väri. — Te olette rohkea nainen, Hertta neiti, hän sanoi tarttuen Hertan käteen ja puristi sitä lämpimästi. Tuvan ovi avautui ja keski-ikäinen nainen astui sisään. Antti puhutteli häntä hetken aikaa ja lisäsi sitten: — Me lähetämme tänne ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pitäkää te nyt sairaasta huolta, minä tulen tänne huomenna uudestaan. Sairas vaimo avasi silmänsä ja katsoi kiitollisena Anttiin. — Jumala on armollinen, hän sanoi ojentaen kätensä hänelle, — hän tietää kenen hän korjaa. Eikä hän anna meille suurempaa taakkaa, kuin minkä me jaksamme kantaa. Hertta ja Antti läksivät tuvasta. Hiljalleen he hiihtivät kotia kohti. Hertta tunsi omituista väsymystä ja hervottomuutta ruumiissansa ja hänen päätänsä pakotti. Antti oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen ajatuksensa kiertelivät lakkaamatta Hertan ympärillä. Hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen rintansa laajeni ja lämpeni siitä tunteesta, joka sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Hän rakasti Herttaa ja tuo rakkaus sai joka ainoan hermon värähtämään hänen ruumiissansa. Hän unohti kaiken muun, koko maailman ympärillänsä, hän ei tiennyt eikä tuntenut muuta kuin oman suuren palavan rakkautensa. Ja hän olisi tahtonut laskea sen Hertan jalkojen juureen ja yhdellä ainoalla voimakkaalla syleilyllä anastaa hänet omaksensa. Mutta hän vaikeni ja hiihti hiljalleen eteenpäin. Oli jo myöhäinen iltapuoli kun he saapuivat perille. Väsymyksestä ja liikutuksesta aivan uupuneena Hertta heitti päällysvaatteet päältänsä. Huoneessa vallitsi pimeys. Hän nojautui uunin reunaa vasten ja purskahti itkuun. Antti oli seurannut häntä jäljissä. Vaistomaisesti, tunteensa valtaamana, hän astui hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä. — Hertta! Hänen äänessään värähteli rakkauden syvimmät vireet. Hertta kohotti silmänsä häneen. Äkillinen heikkouden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet. Ja tietämättä mitä hän teki, hän vaipui Antin syliin. — Hertta, Antti sanoi kuiskaten, — sinä olet minun, minun yksin, eikä kukaan saa riistää sinua minulta. Hän hyväili hänen tukkaansa ja suuteli hänen ohimoitansa. — Sano minulle yksi ainoa sana, Hertta, anna minulle yksi ainoa katse — — Hertta kohotti päänsä hänen olkapäällään. Hän katsoi Anttia silmiin ja hän säpsähti. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Hän työnsi hänet luotaan, ja heittäytyi pöydän ääreen, peittäen kasvonsa käsiinsä. — Antakaa minulle anteeksi, jos minä teitä liian äkkiä yllätin, sanoi Antti kumartuen hänen puoleensa, — mutta kun minä joka päivä näen teidät rinnallani, kuulen teidän äänenne ja seuraan joka ainoata teidän liikettänne, niin minä en lopulta enää voi salata sitä tunnetta, joka on minut täydellisesti vallannut. Miksikä te luulette minun tulleen tänne? Miksi en olisi voinut lähettää tänne jotakuta muuta, jonka aika olisi ehkä ollut vähemmän kallis kuin minun? Siksi vaan että minä rakastin teitä, siksi vaan että elämä ilman teitä on minulle tyhjä ja mitätön. Ja siksi että minä luulin teidän kutsuvan minua. — Siinä te erehdyitte. Hertan ääni kuulosti kolkolta. — Minä en kutsunut teitä itseni tähden. Minä en olisi sitä uskaltanutkaan. Olen pitänyt teitä ystävänäni, melkein veljenäni, mutta en koskaan ole unohtanut, että olette toiseen sidottu. — Älkää tuomitko minua kuulematta. Tiedättehän te itsekin, kuinka vähän Elli ja minä ymmärrämme toisiamme. Elli tarvitsee toisellaisen miehen, kuin mitä minä olen, ja minä tarvitsen vaimon, sellaisen kuin te. Jos te vain rakastaisitte minua, niin te myös ymmärtäisitte. Hertta istui aivan tyynenä. Mielenliikutus oli kokonaan hävinnyt ja hän oli aivan kylmä ja tunteeton. Melkein säälivällä katseella hän tarkasteli Anttia, joka seisoi hänen edessänsä. — Oletteko te sitten rikkonut välinne Ellin kansa? Hertan ääni oli kylmä, melkein kova. Antin otsalle kohosi puna. Lukemattomia kertoja hän oli aikonut sen tehdä, mutta joka kerta oli hänen syvä kunnioituksensa ja lämmin tunteensa kenraali Löfbergiin estänyt häntä siitä. Ja sitten hänen matkansa oli tullut niin äkkiä ja valmistamatta, ettei hän ennen sitä ollut tilaisuudessa sitä tekemään. — En ole, hän sanoi, — mutta siitä saakka kun te läksitte tänne, kävi meidän välimme yhä kireämmäksi. Ellille minä tekisin suorastaan palveluksen, jos antaisin hänelle vapauden takaisin. — Älkää sanoko sitä, tohtori Hammar. Naisen tunteet eivät ole leikkikaluja, tai ainakin ne ovat niin hentoja leikkikaluja, että niihin voi särö tulla helpommin kuin mitä te aavistattekaan. Hertta astui ulos huoneesta tyynenä ja vakavana. Antti vaipui alas tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä. XVIII. Antti hiihti yksinänsä eilisiä jälkiä. Taivas oli pilvessä ja ilma raskas ja sumuinen. Raskaasti suksi liukui eteenpäin lumenpeittämällä kentällä. Himmeänä siinsi metsä lakeuden toiselta rannalta. Antin mielikin oli raskas ja alakuloinen. Hänen ruumistaan raukaisi, koko yön hän oli valveillaan heitellyt itseään vuoteellansa. Tuska ja epätoivo riehui hänen rinnassansa. Hänen valoisat, riemukkaat ajatuksensa olivat kadonneet, kaikki hänen toiveensa rauenneet. Hän tunsi vain haikeaa tyhjyyttä sydämessänsä. Hänen silmiensä eteen kohosi Hertan kuva, hän näki hänen jäykän, kylmän katseensa ja kuuli hänen paheksuvan äänenpainonsa. Antin otsalle kohosi häpeän puna. Oliko hän todellakin niin kurja, että hän samalla kertaa oli tavoitellut kahden naisen rakkautta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Siitä saakka kuin hän oli tullut Soimäelle, hän ei ollut ajatustakaan tuhlannut Ellille. Hän eli kokonaan siinä uudessa ympäristössä, johon hän oli joutunut. Hänen ajatuksensa kiersivät vain Hertan ympärillä, häntä yksin hän rakasti. Mutta kaikki oli nyt lopussa. Antti pysähtyi hetkeksi ja painoi kätensä silmiään vasten. Mitä hän täällä enää viipyikään. Parasta palata kotiin ja tarttua työhön kiinni. Työssä hän ehkä löytäisi unhoitusta ja tyydytystä. Sillä työssä, siinä kuitenkin oli hänen suurin onnensa. Antti keskeytyi mietteissänsä. Hän kuuli takanaan kulkusen kilinää. Rouva Korhonen istui reessä ja tervehti iloisesti tullessaan Antin kohdalle. — Hyvää päivää, tohtori Hammar. Ettekö tahdo tulla mukaan ajamaan? Antti kieltäytyi. Hän oli tavannut rouva Korhosen jonkun kerran kirkonkylässä, kun tämä oli mennyt turvakotiin opetustunneillensa. Mutta tulirokon vuoksi heidän oli täytynyt karttaa toisiansa. — Minä hiihdän mielelläni ja ehkä on myös varovaisempaa, että pysyn teistä loitommalla, hyvä rouva. Oletteko menossa järven tuolle puolelle, sairaan vaimon luo? — Olen kyllä. Minä vien hänelle hiukan ruokaa ja vaateapua. Ihmisparat, koettelemus tuntuu joskus liian kovalta. — Minäkin aion käydä kuulustelemassa hänen vointiaan. — Jäikö neiti Ek kotiin? kysyi rouva Korhonen, ja hänen äänensä sointui hiukan omituiselta. — Hän oli väsynyt eilisestä. Rouva Korhonen ajoi edelleen. Antti katsoi hänen jälkeensä, häneltä ei jäänyt huomaamatta rouva Korhosen äänen sointu. Olisiko hän ehkä saattanut Hertan kieroon valoon, ja läsnäolonsa kautta tuottanut hänelle ikävyyksiä? Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi mitä maailma voisi heistä sanoa, ja itsensä suhteen se olikin hänelle yhdentekevää. Mutta Hertan maine, se ei saisi hänen kauttansa kärsiä. Ei, hän lähtisi pois, mitä pikemmin sitä parempi. Antti saapui rantaan. Mökin edustalla seisoi hevonen. Ovessa tuli rouva Korhonen häntä vastaan. — Hän on hyvin heikko, vaimo parka. Teitä hän tuntui kaipaavan. Antti astui tupaan. Vaimo makasi entisellä sijallaan lattialla ja vieras nainen hääri takan luona. Antti kumartui sairaan puoleen. Hän makasi kuumeessa, silmät puoleksi ummessa. — Jos hyvä Jumala korjaisi minutkin, sanoi vaimo hiljaisella äänellä. — Minä olen valmis kuolemaan. — Kyllä te paranette, sanoi Antti rohkaisevasti. — Ajatelkaa miestänne, joka on aivan avuton. Mitenkä hän ilman teitä tulisi toimeen? Vaimo nyökkäsi päätään. — Elämä on niin raskas, mutta ehkä Jumala eteenpäin auttaa. Ja aina niitä on hyviä ihmisiäkin, jotka armahtavat köyhääkin. — Maatkaa nyt aivan rauhassa. Emäntä tuolla on luvannut olla teidän luonanne, siksi kuin paranette. Te ette saa nousta pystyyn, ennenkuin olette aivan terve. Antti antoi määräyksensä vaimolle, joka hääri takan ääressä ja selitti miten sairasta oli hoidettava. Sitten hän läksi takaisin hiihtämään. — — Turvakodissa oli pöytä katettuna, kun hän astui sisään. Hän ei ollut nähnyt Herttaa koko päivänä. He istuivat ääneti pöytään. Antille ei ruoka maistunut. Hän istui vain ja käänteli hermostuneesti lusikkaa kädessänsä ja oli vaiti. Hertan katse oli alas kääntyneenä ja hänen kasvoissaan oli kiusaantunut ilme. Vihdoin Antti keskeytti äänettömyyden. — Neiti Ek, minä lähden täältä huomenna. Se on parempi meille molemmille. Hertta nosti katseensa Anttiin. Se oli vakava ja luja. — Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään vielä muutamaksi päiväksi — — — Mitä te tarkoitatte? sanoi Antti kiihkeästi. — Ei minun tähteni, tohtori, — vaan lasten. Koettakaamme unohtaa itsemme ja ajatella vaan sitä työtä, joka meidän edessämme on. — Teidän on hyvä sanoa, teidän, neiti Ek. Mutta jos te tietäisitte kuinka tuskallinen minun tilani on, niin te ette sitä pyytäisi. Te tietenkään ette voi sille mitään, että olette kylmä ja tunteeton, enkä minä tahtoisikaan kerjätä teiltä sitä, mitä te ette vapaaehtoisesti voi antaa. Sillä siinähän rakkauden suuruus juuri onkin, ettei se harkitse eikä arvostele mitään, se ottaa vain ja antaa aivan sokeasti. — Miksikä te ette tahdo olla minun ystäväni, tohtori Hammar? Hertan ääni oli melkein rukoileva. — Sentähden että minä olen mies, eikä ystävyys minua yksin tyydytä. Ystävyys ja rakkaus eivät ole ystäviä. — Mutta jos te lähdette — ja tietysti te lähdetiekin, enhän minä tahdo teitä pidättää, — niin minä jään yksin sairaitteni kanssa. Minä tunnen, että jotain on tulossa, en voi edes selittää mitä se on, mutta se peloittaa minua. Se kohoaa tuskana minun rinnassani ja yöllä se on tukahduttaa minut. — Oletteko te sairas, neiti? — En tiedä sitä itsekään. Mutta eihän se merkitse mitään. Lähtekää te vain huoleti. Antti nousi ylös. Hän astui hetken aikaa edestakaisin huoneessa, hänen kasvonsa ilmaisivat taistelua. — No hyvä, sanoi hän päättäväisesti ja pysähtyi Hertan eteen, — minä jään vielä joksikin ajaksi. Ojentakaa minulle kätenne, Hertta neiti, minä tahdon olla ystävänne ja osoittaa että ansaitsen teidän luottamustanne. Hertta ojensi hänelle kätensä. Antti puristi sitä lujasti ja lämpimästi ja kiiruhti sitten ulos huoneesta. Hertta katsoi hänen jälkeensä. Rinnasta kohosi nyyhkytys ja hän purskahti itkuun. XIX. — Tänä yönä minä valvon lasten luona, sanoi Antti vakavalla ja varmalla äänellä. — Te turmelette terveytenne, neiti, ja sitä minä en voi sallia. — Älkää huoliko minusta. Kyllä minä vielä kestän. Mutta Hertan uupunut ääni puhui aivan hänen omia sanojaan vastaan. Lasten tila turvakodissa oli taaskin huonontunut. Uusia sairaita oli tullut entisten lisäksi ja muutamien tauti oli saanut vaarallisen käänteen. Hertta oli uskollisesti öisin valvonut heikompien luona ja päivin hoitanut heitä. Aika-ajoin hän oli tuntenut suurta väsymystä ja uupumusta, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää, ei edes itsellensä. Mutta hänen kalpeat poskensa ja väsyneet silmänsä olivat ilmaisseet hänet. — Nyt te tulette ainakin vähäksi aikaa ulos kävelemään, sanoi Antti. — Lapset eivät tarvitse teitä tällä hetkellä ja te tulette itsekin sairaaksi, jos ette suostu edes raitista ilmaa hengittämään. Sairastumista oli Herttakin pelännyt. Hänen päätänsä huimasi, kun hän astui huoneen lattian yli eikä ruoka maistunut. Hän nousi ylös. Hän otti palttoon päällensä ja astui ulos. Ulkona lumi häikäisi hänen silmiänsä, jotka päiväkausiin eivät olleet nähneet muuta kuin sairashuoneen harmaita seiniä. Hän tunsi äkillistä pyörtymystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tarttui käsikaiteesen kiinni. Vaivoin hän sai pysytellyksi pystyssä. — Voitteko huonosti? kysyi Antti, joka kiiruhti hänen jälkeensä. — Hiukan pyörtymystä vain, kyllä se pian menee ohi, sanoi Hertta. — Viime päivinä olen tuntenut sitä usean kerran. Hän koetti astua portaita alas, mutta horjahti uudelleen. Antti tarttui häntä käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hertta vaipui tuolille istumaan. — Te olette täydessä kuumeessa, sanoi Antti koetellen hänen valtasuontansa. — Parasta on että panette maata. Te olette rasittanut itseänne liiaksi. Hertta laskeutui vuoteelleen. Hän oli niin uupunut ja voimaton, että tuskin jaksoi kättänsä liikuttaa. Päätä särki ja korvat humisivat. Hän ummisti silmänsä ja vaipui puolihorrokseen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi joutunut pyörteesen, joka kuljetti häntä yhä kauemmaksi alas pohjattomaan syvyyteen. Äkkiä hän havahtui. Antti seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hänen kasvoissaan oli huolestunut ilme. Hän ojensi hänelle kupin. — Juokaa tämä, hän sanoi — jos te olette vain vilustunut, niin se menee piankin ohitse. Hertta nousi puoleksi istualleen vuoteessaan ja maisteli kuumaa juomaa. — Minun on niin vaikea saada sitä alas, sanoi hän hetken kuluttua ja rykäisi. — Minun kurkkuni tuntuu niin karhealta. Antti säpsähti. — Onko se jo kauan tuntunut kipeältä? — Ei, nyt vast'ikään. Antti tutki hänen kurkkuansa. — Se punoittaa hiukan toisella puolella, mutta ehkä se on vain jotain satunnaista. Hertta vaipui takaisin vuoteelle. Hän ojensi kätensä Antille. — Hyvää yötä, antakaa minun nyt nukkua. Minä olen niin väsynyt. — Jos te tarvitsette yöllä jotain, niin soittakaa kelloa. Antti seisoi vielä hetken aikaa Hertan vuoteen ääressä. Hän ei voinut irroittaa katsettansa hänestä. Siitä saakka kuin hän oli luvannut jäädä hänen luoksensa ja ystävänä auttaa häntä hänen työssänsä, oli Antin käytös kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan pienimmälläkään sanalla tai katseella viitannut siihen kohtaukseen, mikä heidän välillään oli ollut, hän hillitsi itsensä siihen määrään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen todellisia tunteitaan. Hänen käytöksensä oli vakava ja hänen puheensa liikkui aina asiallisilla ja välttämättömillä aloilla. Mutta nyt, kun Antti seisoi yksin Hertan vuoteen ääressä ja näki hänet edessänsä kalpeana ja voimattomana, silmät kiinni painuneina, niin hänen itsehillitsemisensä loppui. Hänen rinnassaan pääsi voimakas tunne valloillensa, joka rikkoi kaikki sulut ja esteet. Ja hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi polttavat silmänsä sen reunaa vasten. Mutta äkkiä kohosi Antin eteen kuva selväpiirteisenä ja varmana. Hän näki pojan kaukana metsätorpassa makaavan kuumeissaan kovalla penkillänsä. Hän kuuli korisevan äänen kohoavan hänen rinnastaan ja näki hänen taistelevan tukehtumista vastaan. Ja hän näki Hertan kannattavan häntä käsivarsillansa ja kumartuvan hänen ylitsensä. — Hyvä Jumala, sanoi hän puoliääneen — voisiko se olla mahdollista? Hän nousi ääneti ylös polvistuneesta asennostaan ja astui hiljaa ikkunan luo. Hän peitti kasvonsa käteensä ja koko hänen ruumiinsa vapisi valtavan liikutuksen vallassa. Syvä nyyhkytys kohosi rinnasta ja hän puri hampaansa yhteen hillitäkseen itkun purskahdusta. Olisiko mahdollista, että Hertta olisi saanut tartunnan metsätorpasta, että hän itse olisi joutunut sen taudin uhriksi, jota vastaan hän niin rohkeasti oli taistellut? Ei, se ei voinut olla mahdollista, kohtalo ei saanut olla niin kova. Se oli vain Antin kiihoittuneen mielikuvituksen harhakuva, kaikki esiintyi hänelle vain niin mustana ja synkkänä. Hertta makasi hiljaa ja liikkumatta vuoteellansa. Antti hiipi varpaillansa ulos. Ilma huoneessa oli tukehduttaa hänet. XX. Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume poltti hänen jäseniänsä. Pimeys hänen ympärillään vaivasi häntä. Hän ponnisti näköhermojansa, nähdäkseen pimeyden läpi, eroittaakseen esineitä hänen ympärillään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha. Ja voimattomana, tuskasta läähättäen hän ummisti taas silmänsä. Hertta säpsähti ja kohotti päänsä ylös. Hän oli kuulevinaan hiljaista huminaa ympärillään, hän oli tuntevinaan että jokin häntä lähestyi yhä likemmäksi ja likemmäksi. Se painoi häntä vasten rintaa, se yritti peittää hänet kokonaan ja tukehduttaa hänet painonsa alle. Hertta kohotti torjuvasti kätensä ylös, ne koskettivat vain tyhjää ilmaa, ja laskeutuivat takaisin peitteelle. Hertta painoi kätensä ristiin. Hän koetti rukoilla, mielessään muistella lapsuuden aikuisia rukouksiansa. Mutta hän ei löytänyt sanoja. Hän ponnisti muistiansa epätoivoisesti, mutta kaikki oli kadonnut. — Herra Jumala, toisti hän vain kerran toisensa perästä. Jäätävä tyhjyys sai vallan hänen sydämessänsä. Kuinka yksin ja hyljätty hän oli. Yksin, keskellä kammottavaa pimeyttä. Ilman ystävää, ilman ainoatakaan lämmittävää tunnetta. Jos nyt kuolema tulisi — Herttaa värisytti, hänen hampaansa kalisivat ja tuskan hiki valui otsalle. Voisiko kuolema tulla ja temmata hänet pois elämästä, ennenkuin hän oli saanut elämää tunteakkaan? Voisiko se olla niin armoton ja riistää hänet keskeltä nuoruuden kevättä? Ei, hän ei tahtonut kuolla, hän tahtoi vielä nauttia elämästä, ja tuntea vaikka yhden ainoan kerran sen hurmaavaa syleilyä. Aamuhämärä laskeutui hiljaa huoneesen. Harmaana ja salaperäisenä se kietoutui jokaisen esineen ympäri, laajensi niiden rajapiirteitä ja himmensi niiden muotoja. Liikahtamatta tuijotti Hertta eteensä. Hän tunsi vuoroin kylmänväreitä ruumiissansa, vuoroin kuumotus kohosi hänelle päähän. Yksinäisyyden tunne sai hänessä yhä suuremman vallan. Mutta oliko hän sittenkään niin yksin? Olihan hänellä isä, joskin kaukana ja äiti vieläkin kauempana. Mutta hän tunsi hänen läheisyytensä, tunsi sen siinä ilmassa, joka häntä ympäröi ja siinä huminassa, joka hänen korviinsa kuulosti. Hertta hymyili. Hänen kasvonpiirteensä rauhoittuivat ja hän katsoa tuijotti eteensä ja teroitti kuulohermojansa. Hänen mielikuvansa yhä kasvoi ja sen muodot selvenivät. Hän näki edessään silmät, jotka hellästi häneen katsoivat ja hymyilevät huulet; hän kuuli äänen häntä kutsuvan. Hertan sydämeen virtasi lämmin tunne, hän ojensi kätensä ja hänen huuliltaan tunkeutui heikko kuiskaus. Kuinka tutut nuo silmät hänelle olivat, tuo vakava, hellä katse. Mutta voisivatko nuo olla äidin, ei, sellaiseksi hän ei ollut häntä kuvitellut, ne olivat vieläkin tutummat ja läheisemmät. Hertta painoi kätensä silmiänsä vasten. Mikä voimakas tunne se äkkiä hänen sydämensä valtasi, kuinka kiihkeästi veri hänen suonissaan virtasi. Niin, hän se oli, Antti, hän tunsi nuo silmät, hän tunsi tuon korkean otsan. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka vähän hän oli ymmärtänyt omaa itseänsä. Hän rakasti Anttia. Tuhatäänisenä sävelenä tuo tunne kajahteli häntä vastaan, ja täytti ilman hänen ympärillään. Hurmaava onni tunkeutui hänen sydämeensä, hän ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut kuolla yksin, kaukana kotoansa ja hyljättynä. Kuollako? Ei, elää hän nyt tahtoi, elää ja olla onnekas. Hertta hypähti istualleen. Hänen kurkkunsa puristautui kokoon, ikäänkuin joku olisi tahtonut kuristaa häntä, hän koetti tuskissansa hengittää ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Voimattomana hän vaipui takaisin tyynylle. Hän makasi hetken aikaa läähättäen. Ovi raoittautui varovasti. Antin kalpeat kasvot näkyivät ovessa. Hän kiiruhti nopeasti Hertan vuoteen luo ja kohotti hänet pystyyn. — Minä tunnen sen tulevan, sen suuren ja kammottavan — — pelasta minut, Antti, älä anna sen riistää minua. Ääni oli käheä ja tuskallinen. Antti tarkasteli Hertan kurkkua. Se oli paisunut ja limainen ja valkoiset täplät kohosivat veripunaiselta pinnalta. Ei epäilystäkään enää taudin laadusta. Tartunta oli metsätorpasta tullut ja tauti puhjennut täyteen voimaansa. Antti haki lääkettä ja siveli kurkun sisäpuolta. Hertta päästi valittavan äänen ja nojautui Anttia vasten. Vähitellen hengitys rauhoittui ja silmät painuivat umpeen. Antti hyväili hellästi hänen suortuviaan. Hän katseli lakkaamatta noita kalpeita kasvoja, joissa tuska vielä väreili. Suu oli puoleksi auki, huulet aivan verettömät. Sanaton tuska valtasi Antin sydämen. Pitäisikö hänen voimattomana taipua kohtalon tahdon alle, pitäisikö hänen antaa kuoleman riistää saaliinsa? Ei, tuhat kertaa ei! Mutta missä oli hänen taitonsa, missä ne keinot, joilla hän karkoittaisi uhkaavan vihollisen? Hänen päätänsä pyörrytti, hän ei voinut ainoatakaan selvää ajatusta ajatella, hän ei voinut tuntea muuta kuin huumaavaa tuskaansa. Hertta avasi silmänsä. Hän loi kirkkaan, syvän katseensa Anttiin ja kuiskasi hiljaa: — Antti! Äänen värähdys oli hempeän arka. Äkillinen riemun tunne tärisytti Antin ruumista. Hänen silmänsä säihkyivät. Molemmin käsivarsin hän tarttui Hertan hentoon vartaloon ja sulki hänet voimakkaasen syleilyynsä. Ja hänen huulensa painuivat Hertan huulia vasten. Hän päästi hänet irti vasta sitten, kun Hertta kalpeana ja voimattomana antoi kätensä vaipua alas Antin kaulasta. Kauan aikaa he olivat sanattomina. Antti laski Hertan tyynyjen varaan. Hänen rintansa kohosi ja laski rauhattomasti ja hengitys oli raskas ja tuskallinen. Mutta kasvoja kirkasti rauhallinen, tyyni ilme. Hellästi hän siveli kädellään Antin tukkaa ja korkeata otsaa. Antti oli polvillaan vuoteen ääressä. — Armaani, oma armaani! — Se selvisi minulle aivan äkkiä, sanoi Hertta melkein kuiskaten. — Minä taistelin kauan sitä vastaan, tietämättäni mitä vastaan minä taistelin. Minä uhmailin rakkautta, sillä minä tahdoin olla voimakas, ja luottaa vain omaan itseeni. Mutta yöllä, kun minä heräsin, ja äkkiä tunsin kuoleman tuskan lähestyvän, niin minun oma voimani tuntui niin heikolta ja mitättömältä. Minä olin niin yksin, niin kammottavan yksin. Hertta vaikeni. Puhuminen rasitti häntä. — Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani. — Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt... Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava. Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä. — Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — — — Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla, meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema. — Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen. Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni. Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki hänen kurkussansa. — Älä anna sen tukehduttaa minua! Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan asentoon. — Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa. Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa. Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi omaansa viimeiseen asti. Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen. XXI. Päivä oli jo kulunut iltapuoleen. Pimeän varjot peittivät maata ja kalpeana kuu kohosi taivaan laelle. Sen hopeasäteet tunkeutuivat hienojen ikkunauudinten läpi huoneesen ja laskeutuivat Hertan vuoteelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vieläkin kalvakkaammat ja silmissä loisti kirkastunut ilme. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset ja tyynet. Hertta liikahti vuoteellansa. — Antti, minä näin ihmeellisen unen, — Hertta puhui katkonaisesti ja ääni oli aivan kuiskaava. — Olin mielestäni pieni lapsi ja lepäsin äitini sylissä. Hänen sylinsä oli niin lämmin ja pehmeä. — — Mutta minun ympärilläni seisoivat kaikki pienet lapset — — he ojensivat minulle kätensä — — ja he värisivät vilusta — — ja kyyneleet vierivät heidän poskillansa — — Älä jätä heitä, Antti — — — Hertta vaipui läähättäen alas tyynylle. Kasvon piirteet vääntyivät ja hän kouristi käsiänsä. Antti kohotti hänet pystyyn, koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta ja tuskasta. — Armaani, armaani — — Hertan huulet liikkuivat tuskallisesti ja hän tarttui Anttiin kiinni. — Minä menen sitä suurta muutosta kohti, Antti — — elämää kohti — — me tapaamme toisemme — — rakkaudessa — — Rinta kohosi raskaasti, suonet pullistuivat kaulassa ja kurkku korisi. Kauhu kuvastui hänen silmissänsä ja kasvot mustuivat. Hetken aikaa väin ponnisteli ruumis kuolemata vastaan, sitten painui pää hervottomana tyynylle ja kädet vaipuivat alas. — Hertta, Hertta! Antti tarttui häneen kiinni. Hän suuteli häntä, hän hyväili häntä, hän kutsui häntä hellimmillä sanoilla. Hertan silmät katsoivat jäykästi häneen, suu oli puoleksi auki ja pää taaksepäin koholla. Antti laski hänet vuoteelle. Hän painoi silmäluomet kiinni ja asetti kädet ristiin rinnalle. Kuu valaisi hänen mustia suortuviaan, jotka valuivat alas hänen olkapäilleen ja paljaalle kaulallensa. Yliluonnollinen rauha oli karkoittanut tuskan jäljet hänen kasvonpiirteistänsä. Hän uinui kuin lapsi unen helmassa, viattomana ja puhtaana. Antti seisoi vuoteen ääressä ja katseli lakkaamatta häntä. Hänestä tuntui kuin elämä äkkiä olisi pysähtynyt kulussansa, kuin kaikki olisi hiljennyt ja vaiennut. Hän ei tuntenut muuta kuin pohjatonta tyhjyyttä ympärillänsä. Hänen polvensa hervottuivat, koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän lyyhistyi kokoon vuoteen jalkapuolelle ja hänen päänsä vaipui alas hänen käsiinsä. Epätoivon tuska kohosi hänen rinnastansa, myrskyn lailla se raateli hänen sydäntään ja hän purskahti hillittömään itkuun. Hiljaa ja äänettömästi kuun säteet poistuivat huoneesta, yön varjot synkkenivät. Kun aamun ensimäinen arka sarastus karkoitti yön henget pakosalle, niin sen himmeä valo levisi kuoleman koskettamille kasvoille ja kokoonlyyhistyneelle vartalolle vuoteen jalkapuolessa. XXII. Antti Hammar istui rautatien vaunussa nurkkaansa vetäytyneenä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja suun ympärillä karehteli tuskallinen piirre. Hän näytti äkkiä monta vuotta vanhenneen. Hän istui yksin omiin mietteihinsä vaipuneena. Hän ei kuullut toisten matkustavaisten ääntä, hän tuskin huomasi heidän läsnäoloansa. Hänen katseensa oli kiintyneenä pimeään maisemaan, jonka ohi juna kiiti nopeata kulkuansa. Yksinäiset tulet tuikkivat sieltä-täältä ja ratalyhtyjen valot iskivät nuolen nopeudella hänen silmiinsä, heti taas kadotakseen pimeyteen. Antin rinnasta kohosi syvä huokaus. Lopussa, kaikki oli nyt lopussa. Hän oli joutunut ikäänkuin keskelle suurta pimeyttä, jonne ei elävä ääni voinut tunkeutua. Kunpa pimeys olisi ollut vieläkin suurempi, ja hiljaisuus vieläkin raskaampi, niin että olisi saanut levätä hiljaa ja liikkumatta, levätä, kunnes ei olisi jaksanut enää herätäkään... Luminietosten alle hän oli haudannut onnensa ja kaikki toiveensa. Kun hän yksin astui Hertan ruumiin jäljessä hautausmaalle ja kuuli rovastin heittävän multaa hänen arkullensa — se oli niin kolkolta ja kylmältä kumahdellut — niin hän epätoivoissaan oli kokoon lyyhistynyt. Miksikä kohtalo oli vienyt heidän tiensä yhteen, kun ne niin pian kuitenkin erkanivat toisistansa? Miksikä se ikäänkuin ilkkuen oli avannut hänelle oven autuuteen ja sulkenut sen jälleen, ennenkuin hän oli ehtinyt luoda sinne muutakuin yhden ainoan silmäyksen? Kuinka sydämetön elämä saattoikaan olla ja kuinka puolueellinen! Toisille se tarjosi onnea sylin täydeltä, jota vastoin toisille... Tupertuneena Antti oli palannut turvakotiin. Tuntikausia hän oli viettänyt Hertan huoneessa, pidellyt käsissään hänen tavaroitaan, kostutellut kyyneleillään hänen vaatteitaan. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään, ei ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli tuntevinaan ympärillään vielä Hertan läheisyyden, oli kuulevinaan hänen äänensä ja raskaan hengityksensä. Hänen katseensa etsi häntä sairasvuoteelta, vaan vaikeroiden, ikäänkuin äkkiä haavoittuneena, hän kääntyi jälleen pois, kun sieltä tyhjyys häntä vastaan vain ammotti. Tyhjää, tyhjää — — Hän oli jättänyt turvakodin rouva Korhosen haltuun ja lähtenyt matkalle. Eihän hän voinut sinnekään jäädä, vaikka mitä hän muualtakaan etsisi! Hänen elämältään oli äkkiä sen tarkoitus kokonaan kadonnut, hän tunsi itsensä niin turhaksi ja hyödyttömäksi. Pitkällä hevosmatkalla hänen kiihoittunut mielensä hiukan tyyntyi. Hän rupesi muistelemaan niitä hetkiä, joita hän Hertan parissa oli viettänyt, hänen kuvansa astui niin selvänä ja kirkastettuna hänen sisällisen silmänsä eteen, että hän hetkeksi unohti katkeran todellisuuden. Hän kertoi mielessään joka sanan, jonka Hertta oli lausunut ja hänen sanansa, ne astuivat nyt aivan uudessa valossa hänen eteensä. Vähitellen hän alkoi käsittää, ettei hänellä sittenkään ollut syytä valittaa kohtaloaan, joka oli vienyt hänet Hertan läheisyyteen. Olihan hänellä täysi syy olla kiitollinen lyhyestäkin tutustumisesta semmoiseen naiseen kuin Hertta oli. Ja elihän hän hänelle vieläkin, eli hänen ajatuksissansa ja muistoissansa. Ja vasta nyt, kun hän näennäisesti oli niin etäällä hänestä, tunsi hän täydesti ymmärtävänsä hänet. Tähän asti oli hänen oma tunteensa vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän voinut omaa itseänsä edemmäksi nähdä. Hän oli luullut olevansa oikea mies Hertalle opettamaan rakkautta. Ja kuitenkin, mikä oli hänen rakkautensa ollut, mikä hänen työnsä kansan hyväksi? Oliko se ollut muuta kuin kullattuun kuoreen peitettyä itsekkäisyyttä? Kuinka toista sitä vastoin oli ollut hänen rakkautensa, hänen, joka koko lyhyen elämänsä oli rakkaudelle omistanut. Mutta tästä lähin, sen Antti nyt selvästi tunsi, aloittaisi hän uuden elämän. Hertta oli hänelle tien viitannut, hänen muistonsa antaisi hänelle myös voimia ja ymmärrystä. Nyt vasta hän aloittaisi oikean työn kansan hyväksi, ei ainoastaan rakkaudesta Herttaan, vaan rakkaudesta kansaan ja omaan työhönsä. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen korvissaan soivat Hertan viimeiset sanat: — Minä menen kohti elämää — me tapaamme toisemme rakkaudessa. Hänelle varmaan ennen kuolemaa oli selvinnyt se ongelma, joka niin useasti oli selvittämättömänä kohonnut Antin eteen. Ja vaikka hän ei nytkään järjellään voinut sitä käsittää, niin levitti se sittenkin rauhaa ja sovitusta hänen sydämeensä. Hänen surunsa ja tuskansa kadotti katkeruutensa. Ja etäisyydessä heloitti hänelle toivon kipinä, joskin heikkona ja himmeänä. Antti painautui vaunun nurkkaansa. Humisten juna kiiti eteenpäin synkässä talviyössä ja kimakat vihellykset vingahtelivat ilmassa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAN HYVÄKSI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.