Title: Kevätsade
Valikoima ruotsalaista lyriikkaa
Translator: Elina Vaara
Lauri Viljanen
Release date: September 25, 2023 [eBook #71720]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1926
Credits: Tuula Temonen
Valikoima ruotsalaista lyriikkaa
Suomentaneet
Elina Vaara — Lauri Viljanen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
Esipuhe.
Carl Michael Bellman
Iltalaulu.
Johan Gabriel Oxenstierna
Mieteruno.
Anna Maria Lenngren
Muotokuvat.
Esaias Tegnér
Kuollut.
Erik Gustaf Geijer
Yötaivas.
Erik Johan Stagnelius
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
Endymion.
Elegia Yölle.
Huokausten salaisuus.
Narcissus.
Carl Jonas Love Almquist
Antoniuksen laulu.
Kuunteleva Maria.
Carl Johan Gustaf Snoilsky
Lepo Egyptissä.
Verner von Heidenstam
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Selma Lagerlöf
Laps, olet lempinyt.
Gustaf Fröding
Dolores di Colibrados.
Nyt katsokaat uneksijaa.
Oscar Levertin
Sa kuule, sateess' elokuun.
Erik Axel Karlfeldt
Sinun silmäs ovat tulta.
Yökohokit keskellä viljaa.
Elokuunhymni.
Bo Bergman
Kuunpaiste virralla.
Sydän.
Viole d'Amour.
Vilhelm Ekelund
Leukadia.
Palvonta.
Mentyäsi, armas.
Anders Österling
Fantasia etelän meren rannalla.
Aamuhartaus.
Odotus meren rannalla.
Aamun sydän
Bertil Malmberg
Neitsyt.
Dan Andersson
Laulu.
Soittoniekan hautaus.
Erik Lindorm
Iltapäivä.
Onnen hetki.
Isä ja poika.
Arki-ilta.
Laulu nuoruudessa.
Gustaf Johansson
Ballaadi Johanssoneista.
Ture Nerman
Kaunein laulu.
Karl Asplund
Quand même.
Pär Lagerkvist
Kauneinta on hämärtyissä.
Auringon hiukset.
Hopeahuilu.
Kirje.
Sten Selander
Kevätsade.
Kuiva puu.
Gabriel Jönsson
Impromptu.
Gunnar Mascoll Silfverstolpe
Rovio.
Erik Blomberg
Ihmisen koti.
Karin Boye
Tähtien lohdutus.
Ragnar Jändel
Sataa.
Esipuhe.
Yhäti elää ruotsalaisessa laulurunoudessa se Pan, jonka Bellman, vaeltaessaan keskellä rokoko-maisemaa Fredmanin laulajaviitta harteillaan, näki lähettävän pääskysen lentämään liki maata sateen ennustajana. Useamman kuin yhden kerran se on lähettänyt kevätsateensa synnyttämään kukoistavaa lyyrillistä vuodenaikaa, ja nuortuen uusissa sukupolvissa se on virittänyt runoilijoiden soittimia läntisessä naapurimaassa. Kustaviaanista aikaa seuraa viime vuosisadan sarastuksessa romantiikka verkkaan laantuvine maininkeineen, saman vuosisadan painuessa mailleen jälleen pitkälle jatkuva uusromantiikka ja vihdoin meidän vuosikymmenillämme »nuori lyriikka». Halki näiden puolentoista vuosisadan kaikuu elämäntuore, surussakin ihmeen heleä lyyrillinen soitanto, joka ei ole jäänyt meille oudoksi, mutta jonka sävelrunsaus tarjoaa ehtymättömän nautinnon. Mieltymyksiään noudattava kuulija voi valita siitä joitakin johtosäveliä, jotka raikkaudellaan lumoavat hänen korvansa. Panin huilu kutsuu jatkuvasti runoilijoita maan puoleen. Sen soidessa elokuun sateen äänenä Levertin on kuulevinaan ritarisatujen suihkulähteen helinää, se — opastaa Fridolinin laulajahahmossa vaeltavan Karlfeldtin valitsemaan karkeasta ruislinnusta itselleen tulisen satakielen, se antaa Österlingin hienokaikuiseen lyyraan sävelen merituulen koraalista, ja nuorimmasta polvesta se houkuttelee Dan Anderssonin, työmiehen ja kulkurin, nauttimaan soittoniekkana nuoruuden villihunajaa Paison viheriöillä rannoilla. Pär Lagerkvist, muulloin elämän rumuuden ja hämärän kauhun tulkitsija, tuntee lyhyen hetken saavansa rakastaa ominansa puita, multaa ja pilviä maan verhoutuessa hämärissä tummuvaan valoon. Panin kevätsateen suhistessa Sten Selander lähestyy arkuuden vallassa maata, kaiken nuoren äitiä, ja huomaa kaiken muun vähäiseksi ikuisen kukinnan ja uudistumisen rinnalla.
Seuratessa Panin huilua he ovat tunteneet myöskin Eroksen mahdin. Tegnér asettaa rakkauden maineensa edelle, josta hän kuitenkin on ylpeästi tietoinen, ja uneksii kuulevansa rakastetun äänen haudassaankin, kevään laskeutuessa taivaasta umpuin ja linnunlauluin, Stagnelius hehkuu menehtyvässä, dionyysisessä hurmiossa kaikelle naiskauneudelle, Levertin pukee lemmittynsä ritariajan loistaviin koruihin. Bergman kuulee hiuduttavana kevätiltana viole d'Amourin soivan hiljaisista maista, joissa rakastettu vainaja asuu, Ekelund löytää rakkaudenpalolle ylhäisen vertauskuvan Leukadian tähtisyöksystä, Österlingin fantasiassa Eros lähettää vaeltajattaren maan syksystä runoilijan merenääriseen marmoripaviljonkiin.
Pan, luonnon ikuisesti nuori jumaluus, on samalla ollut näille runoilijoille kaikkeuden ylivoimaisen riemun ja tuskan tuoja. Se on tehnyt monet heistä yksinäisiksi ihmisten keskellä. Useammat kuin yhdet kärsimyksen kuluttamat uneksijankasvot, jo yhden runon valossa syvästi mieleen painuvat runoilijapiirteet kohtaavat meitä ruotsalaisen laulurunouden temppeleissä, joiden ulkonainen muoto on useasti niin jalokaarinen ja säteilevän kirkas, että me vaistomaisesti ajattelemme etelän marmoria, latinalaisen hengen tuotteita niitä katsellessamme. Tegnér, voitokas apollooninen henki, on vähitellen tuntenut hiipuvansa oman sielunsa loimuun. Stagnelius on herätessään dionyysisestä huumiosta tuntenut hirveän tyhjyyden ympäröivän liekehtivää sieluaan, hän on tuntenut jumaluuden — sielussaan ja nähnyt Narkissoksen tavoin elämän riemuinensa liukuvan ohitseen. Heidenstam, kenties syvällisimmin kodin multaan juurtunut ja samalla suurisuuntaisin kaikista, on itämaiden aroilla katsonut varjojen murskattua, ihmeellistä kauneusvaltakuntaa, hän on Arkipelaagin rannalla kuunnellut kentaurien huohotusta ja villien laulujen naurua ja on senjälkeen tuntenut elävänsä vain menneisyydessä. Fröding on halki elämänsä tuntenut kylmien arkipäivän ihmisten katsovan ilkkuen uneksijaan, muukalaiseen, valmiina kivittämään hänet. Varhain kuollut nuorimman polven lyyrikko Dan Andersson on nähnyt omituisen soittoniekka-uneksijansa kodittomana ja kuitenkin kuninkaana erämaan puutteen keskellä.
Ja kärsimyksestä huolimatta he ovat rakastaneet elämää, sen pienimpiäkin ilmiöitä. Sen kauneushurmion keskeltä, jonka Pan on heille tarjonnut, he ovat palanneet kotiin ja arkipäivään. Huomaamme tämän varsinkin nuorimmasta lyriikasta, joka on omiaan koskettamaan meitä erikoisen läheisesti. Elämän pienten asioiden kauneus puhuu Erik Lindormin koruttomista, rehellisistä säkeistä. Linnunradan huimaavasta loisteesta nämä runoilijat kääntävät katseensa maan puoleen, joka on ihmisen koti. Maailmansodan vuosina he ovat tunteneet kärsivän ihmisyyden toivottoman häpeän ja kaiken uhalla uskoneet voitolliseen, uudesti syntyvään elämään.
Tämän vihkosen lehdille mahtuu ainoastaan murto-osa ruotsalaisen lyriikan aarteistoa. Suomentajien periaatteena on ollut valita yleensä sellaisia runoja, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle vähemmän tunnettuja. Tällöin on tullut suhteellisen vaatimattomasti edustetuksi esimerkiksi sellainen runoilija kuin Levertin. Edelleen on suomentajien tällöin täytynyt valita runoja, joiden intiimisti lyyrillinen, särkyvä tunnelma ei ole ollut helposti eikä lähimainkaan täydellisesti vangittavissa. Suomentajilla ei ole hartaampaa toivomusta, kuin että nämä käännökset voisivat välittää lukijalle edes vähäisen sitä kauneusiloa, jota suomentajat itse ovat saaneet tuntea liikkuessaan alkuperäisten runojen maailmassa.
Tampereella, helmikuussa 1926.
Elina Vaara. Lauri Viljanen.
Iltalaulu.
Yön saavu jumala ja päivän liekit poista!
Jo ruskot karkoittain sa, pilven tähti, loista!
Yö, aallot kylmiks luo!
Sa kipu lievitä ja tyynnä valtimoista
nyt veren kuuma vuo!
Kas, veden solisten näin hiljaa sammalessa,
sen sieltä puroina taas peltoon virratessa
on uni suloinen,
kuin terveyttään vielä veren humistessa
jo hyytäis kuolo sen.
Nyt lehvät suhisee, käy vilpas tuuli siellä,
all' oksain karehtii tuoll' aironvedon tiellä
veet tummansiniset!
Lyö hauki kallioon, sen pyörteesehen niellä
sai virran tyrskehet.
Mies uuras kannustaan, kas, vettä valaa multaan,
puutarhan rinteelle kun lahden takaa tultaan
luo himmeätä kuu.
Niin vehryt tarha on, kuin hopeaan ja kultaan
kaikk' kasvit verhoutuu.
Mut hiljaa muurin puoleen viiniköynnös taipuu —
ja tulppaanien lehdet kurttuun yhä vaipuu,
kun suihku pisaroi.
Pois niityn taakse ääni paimentorven haipuu,
se viime kerran soi.
On ovi vihreä jo kiinni kiurun majan —
ruislintu kuhilaassa laulaa hetken ajan
ja sirkat sirittää.
Niin liki maata pääskyn, sateen ennustajan,
Pan lentoon lähettää.
(Suom. Lauri Viljanen)
Mieteruno.
Ihminen sen harvoin tuntee muissa, mitä tuntenut ei itsessään, eikä herää säälin hellyyskään, suruissa jos samoin koetuissa sill' ei oikeata lähdettään. Puu, mi palsamia alla kantaa kaarnan läpipääsemättömän, samanlainen siinä on kuin hän: vasta lääkkeen voiman, mehun antaa viiltämänä raudan terävän.
(Suom. Elina Vaara)
Muotokuvat.
Maatilall' asui isiltänsä perityllä hän, kreivinleski raihnainen, ja seljateellä piti yllä hän itseään, mut siitä kyllä ei laannut särky jäsenten. Nyt kera sisäneitsyen hän salissansa istuen — miss' seinämällä kultanahoin peitetyllä voi nähdä muotokuvia tuost' ylhäisestä suvusta — näin mietti: »Jos nyt kumartuisin niin alas, että alentuisin tuon hanhen kanssa puhumaan, luuvaloon ehkä hiukan lievitystä saan. Ja hienosti vaikk' keskustella ei moinen houkka osaakaan, sais keuhkoni se liikuntaan, ja miten hölmö parka saiskaan kummastella mun suvustani kuullessaan!»
»Susanna», sanoi hän, »sa suuren osan päivää tääll' askaroit ja siivoat — kuin hullu kuviin tuijotat, mut siitä sull' ei tiedon häivää, min väen lukinverkoista sa puhdistat. Mun isoisänisäin kasvot arvoisat näät tuolla, kuulun presidentin. Hän kreikaks, latinaks ties nimet kärpästen ja akatemialle onkimatosen toi kaukaa mailta Orientin… Tuo, jok' on vahingossa jäänyt loukkohon — mun ainut rakas poikain, vänrikki se on. Hän ryhdin, tanssin taisi vasta! Mun, perheen toivo, — seitsemän keks muotipalmikkoa hän, mut vetoa sai ikkunasta ja katarrihin päätti uran ylvähän… Pian saa hän patsaan marmorisen. Taas äitini mun, kreivittären armollisen, on kauneudestaan kuulu isoäiti tää. Kristiinan ylle päivänä sai kruunauksen hän — mukaan tosikertomuksen — haall' alushameen kiinnittää… Tuo hieno nainen mantiljassa — on perheen isotäti hän… Ja itse tsaari Venäjän on kera nähty pelaamassa tuon sedän, samettista viittaa käyttävän. Ja kuva tuolla äärimmällä miesvainaani on, everstin. Kell' ansiot ja taito, lahjat niinkuin hällä lie peltopyiden pyyntihin?
»Mut kaunotarta katsohan sa tuoss' soikeassa puitteessansa. On povellansa kukkakimppu loistokas… Laps kulta, tänne katsopas — ei nähty silmiä noin ylpeitä oo enää, ei moista aatelista nenää! Vuoks hänen syttyi lempeen Fredrik kuningas. Mut itse hyve on hän, tehdä alkaa tenää ja nöyrimmästi vastaan penää… Niin Majesteetti nolostuen lausui: 'Kas, ma chère, hän onpa sisukas…!' Voi läsnäolleet vielä kertoakin tästä. Miks älyä ei kasvoillas, mua kohta eikö tunne otsast' ylpeästä?» »Mut siunatkoon!» ja nypläämästä Susanna lakkas, »enpä vaan tuost' tuntis hänen armoaan!» — »Mit' tarkoitat…? Et tuntis…? Kana, nyt joudu ulos tyynyinesi sukkelana! Mi harmi…! Mut käy syystä niin, kun rahvaan kanssa antautuu puheisiin» —
Luuvalokohtaus taas kreivitärtä vainoo, ja runosta se tästä opetus on ainoo.
(Suom. Elina Vaara)
Kuollut.
Kun kerran olen kuollut, armahin, mut lauluni ja muisto kuitenkin viel' elää hetken pohjan maiden yllä nuo sanat ehkä usein kuulet kyllä: »On runoilijass' avain runojen. Sa tunsit hänet. Sano, millainen hän oli; monet huhut kiertää maata, joist' erottaa ei totta, väärää saata.» Sa mietit: »Kuinka hänet tunsinkaan, ma hänen avointa luin sieluaan! Se itse vaivaan syöksyi levottomaan ja hiipui vihdoin loimuhunsa omaan. Niin oikuin, epäluuloin, haavein hän, kuin lapsi herkkä, harhas elämän. En nähnyt lapsuuttaan, mut yhtä hyvin miest' tuska kulutti kuin riemu syvin. Nyt iloisena niinkuin jumalat, taas synkkänä kuin manan kulkijat, niin ikuinen hän oli nuorukainen ja sentään usein harmaapäisen lainen. Tuo sydän jälkeen monen harhailun — ne myönsi hän — sai satamaan luo mun. Ma hänen rakkauttaan lämpimintä en enää menettänyt, viimeisintä, ja hän, mies mainehikas, parhaimmin mun povellani viihtyi kuitenkin. Kuink' usein vannoi ikivalan silloin hän mulle, sitä rikkomatta milloin! Mun lempein hälle riitti päällä maan, Ja nimeni hän lausui kuollessaan.» Niin ajattelet, vaikka vaiti jäätkin, ja silloin kenties tämän lehden näätkin sa kalliimmaksi kuin nyt arvoltaan. Sa muistat, mitä hälle olitkaan, tuo päivät menneet mielees liikutuksen — jos rikoit häntä vastaan, katumuksen. Kun seisot kerran haudallani mun ja saapuneen näät kauan kaivatun, näät laskeutuneen taivahasta kevään taas umpuin, linnuin lehtoon säteilevään, niin hänelle suo, jonka lepäävän maan alla tiedät, sana ystävän. Viel' lempeni mun haudassakin elää, ja missä lienen äänes mulle helää.
(Suom. Lauri Viljanen)
Yötaivas.
Yksin ma eespäin tietäni kuljen, pitenee matka pitenemistään; maalini kauas kätkeytyy. Päivä jo painuu. Yöllisen taivaan ikuiset tähdet kohta ma nään.
Mutta en valita, päivä jos poistuu, lähenevää en yötä ma kammoo. Rakkaus, halki maailman käyvä, vuodatti säteen sieluuni myös.
(Suom. Lauri Viljanen)
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
(Katkelma.)
Kuin minä kenkään hehkunut ei, siit' asti kun valtas
ihminen kukkivan maan, liekistä rakkauden.
Mut vain yhdelle en syki neidolle tenhoavalle,
kahleisiin mua vain yksi ei oo takonut.
On kovemp' onneni, veljet! Kaikkia heitä mä lemmin
kaikki he kahleisiin häilyvän sieluni saa.
Ah, povi keinuva tuo jok'ainoa pyytehet rintaan,
katse jok'ainoa myös saa veret leimuamaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Endymion.
Uinuu loisteessa kuun niin kaunihisti paimen suljetuin silmin, posket hehkuin. Hiljaa kutrinsa leyhyy tuulessa tuoksuvan yön.
Häntä Delia ääneti ja riutuin
katsoo korkeudesta kostein silmin.
Vaunut välkkyvät jättäin
hän alas laskeutuu.
Kirkkaammin hänen maahan tullessansa
laaksot, vuoret ja myrttimetsät loistaa.
Yksin valjakko halki
hopeisten pilvien käy.
Nukkuu rauhassa paimen, kutreillansa
neidon kyynelet tähtein lailla välkkyy.
Purppurahuulia polttaa
suudelma taivahinen.
Tyynny, huokaus tuulen puiden yllä!
Hiljaa, morsian ruususeppel, hiljaa
nähdä paimenen untaan
sahrami vuoteella suo!
Kuinka hirveä tyhjyys, kun hän herää, onkaan ympäri liekehtivän sielun! Luo maan lapsen Olympos saa uness' ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elegia Yölle.
Kantaen lamppua Kuun sinä saatossa tähtien saavut
jälleen, lempeä Yö, helmasta varjojen maan.
Hiljaisuus, lepo seuraavat sua, valmuja vihmoin.
Parvenne voittoinen tuo unet karkelevat.
Yöpyhä! Leimuvin tuntein heittäydyn sinun helmaas,
köyhän sa kalleus oot, orjien oot vapaus.
Peitä ma ihmisten katseilta, vaienna ihmisten äänet,
äidinhelmassas tuudita lastasi taas.
Ellet haavoja lääkitä voi, mit' on iskenyt päivä,
korvasi kuitenkin tuskani äänelle suot.
Josp' iäks jäisit, oi! Mut kaikkea nielevi aika.
Aallot vaihtele ei kaukana aavalla niin.
Koht' ohi valtasi on, taas säihkyy ruusuinen Eos,
riemuni ennen, se nyt huolta ja kauhua tuo.
Mut levon loppua vailla ma tunnen, yön, jota koskaan
aaveet häiritse ei, ei uni ainoakaan.
Mulle se suokaa, oi jumalat! Pian mulle se suokaa!
Ainoa pyyntöni mun teille se on, jumalat.
(Suom. Lauri Viljanen)
Huokausten salaisuus.
Huokaukset ovat alkutila, jossa tuntee Luojan hengityksen. Mikä aisteillesi ilon soikaan, syömes sykkimään sai nopeammin ja sun poskes kalvaat vihmoi riemun lempeällä ruusuhohtehella? Sano! Huokaus vain surumielen. Lähtehestä hengen elämän se virtas harhaan Ajan sokkeloissa.
Lakia kaks ohjaa elämäämme, kaksi voimaa varjoo kaiken, joka syntyy vaihtuvan kuun kehrän alla. Kuule, ihminen! On valta pyytää ensimmäinen. Pakko kieltäytyä toinen. Erillänsä taivahassa, yhtä on ne maissa, joita paha vallitsee. Ja ikuisesti niiden ykseys ja kaksinaisuus tulee huokausten salaisuudess' ilmi. Elon suruhuokaus ja kuolon vavistuttaa sydäntämme täällä, joka hengenveto julistaa sen kutsumusta aistimaailmassa.
Näätkö merta? Kiitäen se tulee, tahtoo kaihontäysin käsivarsin taivahan hääsoihtuin alla painaa povelleen maan liljaseppeleisen. Nää, se tulee! Kaipuusta sen sydän kuohuu, käsivarret kurkoittuvat. Mutta turhaan. Alla kuun ei mikään toive täyty. Kuun on täyteyskin hetkellistä. Pettyneenä painuu meri, ja sen ylväät aallot jälleen väistyy huokauksin rannan luota.
Kuule tuulta! Suhisten se liitää lehdon poppelien latvuksissa. Huokauksin paisuvin se puhuu, niinkuin ruumista se ikävöitsis kihlatakseen kesän kukkarunsaan. Mutta äänet himmenee jo. Lehväin tuuliharpussa soi joutsenlaulu yhä hiljemmin ja kuolee vihdoin.
Kevätkin on huokaus maan poven tumman, joka taivahalta kysyy, eikö kevät ikuinen jo puhkee. Mit' on kiuru, aamusäteen armas, satakieli, varjoin rakastettu? Eri muotoja vain huokausten.
Ihminen! jos viisautta elon halaat, kuule mua! Kahteen lakiin liittyy elämä. On kyky pyytää ensimmäinen. Pakko kieltäytyä toinen. Vapaudeks aateloi sa pakko, niin saat pyhän sovituksen ja niin yli tomun kiertotähtein porteista käyt kunnian sa sisään.
(Suom. Lauri Viljanen)
Narcissus.
Narcissus mykän lähteen yli taipuu, ja vettä aallon kirkkaan janoo suu. Mut omat kasvot sieltä heijastuu, ja häneen syttyy oudon syvä kaipuu.
Hän huokauksin lähteen viereen vaipuu, ja silmät kyynelistä sumentuu. Ja elon riemujen ja kukkain kuu se pian hältä jäljettömiin haipuu.
Pois suruaan ei tyttö suudellut, ei kohdannut hän ystävien pöytää, eik' kutreillansa maine kukkinut.
Voi, sielussaan ken jumaluuden löytää ja pyhintä ken pyytää elämän, maan ruusut kaikki kadottaapi hän!
(Suom. Lauri Viljanen)
Antoniuksen laulu.
Sydämen kotiin ma kerran katselin kuunnellen.
Lähestyi valkeat olennot, vastasi viittoillen.
Hämmästyen näin ikuiset päivänmaat.
Sävelin kuiskivat rannat autuaat.
Sen jälkeen milloinkaan
en mieltynyt maailmaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Kuunteleva Maria.
Jumala, kuinka on kaunista kuulla
ääntä enkelin suun!
Jumala, kuinka on suloista kuolla
lauluun ja säveliin!
Hiljaa sula, mun sieluni, virtaan,
tummaan, taivaiseen purppuravirtaan!
Hiljaa vaivu, mun autuas henkeni,
jumalsyliin viileään, hyvään!
(Suom. Lauri Viljanen)
Lepo Egyptissä.
Vesi solisee, laakso vihannoi, levon, varjon se vaeltajalle soi. Tien jokainen äiti on hellyydessään sadun laaksoon löytänyt nääntyessään.
On edessä huomenna erämaa,
missä poikasta sfinksit tuijottaa.
Pedot, ongelmat vaanii, missä hän kulkee,
hänet täällä äiti syliinsä sulkee.
Aron hiekkaa huomenna hän samoaa,
unen maassa hän ensin levätä saa.
Hän syntyi kulkemaan tuskaa vastaan.
On tääll' oma äidin hän ainoastaan.
Vedest' äitihin katsovat miettivään
kuvat pilvien, sammal ympärillään.
Nyt kostuttaa vesi huulia armaan —
Minä janoon, ne kerran lausuvat varmaan.
Hän viihtää kiihkon lapsellisen,
suun polttavan hiljaa virvoittaen.
Se pikari, pilvet min reunoja varjoo,
merensyvän ja katkeran kalkin tarjoo.
Vesi solisee, laakso vihannoi,
levon, varjon se vaeltajalle soi.
Aro helteinen kutsuu — hetkinen vuota.
Miks kiiruhdat, laps, sinä äitisi luota?
(Suom. Lauri Viljanen)
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Syyssade, arojen aurinko pyhiin vaeltaessa haalisti viittani. Nousin jo kukon kiekuessa. Pitkänä aueten taival toi mun tuhannet virstat kotia päin. Oljille raueten lieden loimun äärehen vasta illalla jäin.
Tarinat toivioretkien mieleni kuntoon mietti. Ääneti pian väki maalainen kuunnellen iltaa vietti. Naiset kuiskutti kumartuessaan lähetysten kuuntelemaan. Hiillos tuiskutti leimahtaessaan hehkuvat kipinät helmastaan.
Seikkailut, muistot retkeltäin harhaten kuljetulta huoleti tulkitsin — kätkien näin mieleni salaista tulta. Lihaani vaivaista lailla hartaan luostariveljen kurita en, niin hänen taivaista kuningatartaan, Jumalan Äitiä palvellen.
Varjojen maahan autioon kulkenut olen yksin. Kuolleiden kanssa puhunut oon hymyin ja nyyhkytyksin. Terveenä, elossa aavikoita vaelsin keskellä vainajain. Seurasin pelossa, rakastin noita, kodista varjojen kotia hain.
Heräsi kauniina elämään maailma, nukkunut kauan. Niniven tyttäret viheriään kietoivat vaellussauvan. Soi sävel haipuva Tähdet sinen hehkuivat valoa raamatun. Varjoihin vaipuva, ihmeellinen kauneusmaailma valtasi mun.
Kaapuni simpukat korvaan toi Arkipelaagin hyrskeen. Tympanon ja symbaali soi äärellä aaltojen tyrskeen. Kaviot raikuen leikkiä kuumaa kentaurit kera neitojen lyö. Tahdissa kaikuen nauraa ja huumaa laulut villit kuin pohjaton yö.
Kaivaten valoon ja elämään varjojen aavikolta pakenin katujen vilinään — mutta en kohtalolta. Elämän kylitse kulkija palaa; vietellen ne kohisevat. Silmäini ylitse varjot salaa vainoten kätensä ojentavat.
Aikahan toiseen, jo heräävään tie on nuorille avoin. Vieraaksi heidän luonaan jään. Kuljen aaveen tavoin. Päivän sotihin nuorten sana niinkuin teräs iskeä saa, ääneti kotihin, uneksivana varjojen poika vaeltaa.
Koskaan nyt pohtia saata en kysymyksiä hetken. Mietteissä teen yhä harhaillen varjojen luoliin retken. Himmeää lyhtyä kantaen löydän manalaan tieni, en elämään. Koskaan en yhtyä ääressä pöydän veljien seuraan voi hilpeään.
Huutaen kurjet on paenneet. Kivien ympäri heittää valkeita patjoja hiutaleet. Ruutuja huuru peittää. Lyhdettä etsien maalaisen vajaa kiertää nälkäinen varpunen. Syksyisten metsien sumussa ajaa poikanen joulusta laulaen.
Lapsuusvuosien äänten luo lumiset polut mun johtaa, mutta ei sydäntä saavuta nuo, vain humu korvani kohtaa. Turhaan tarjoten sovitusta äänet soi hiljaiset, ihanat. Katseeni varjoten Hades musta nostaa näkynsä uhkaavat.
Unhoa antaa Lethen vuo — mutta pimeän Styxin aallosta join ma: se mieleen tuo menneisyyden yksin. Varjot hyytävät kutsuu mieltä Kharonin virralle uneksimaan. Mut veret pyytävät elämän tieltä rypäleterttuja poimimaan.
Elämän kahleissa rauhaton harhailen maailmalla. Sinne, miss' en ole, kaipuuni on. Vieraana kaikkialla. Kelle on auennut Hades, ei saa se elämän heelmiä riistää, ei. Varjojen rauennut kauneusmaa — se ainaiseksi mun sieluni vei.
(Suom. Lauri Viljanen)
Laps, olet lempinyt.
Laps, olet lempinyt, koskaan et
maista nyt riemua rakkauden.
Intohimo tärisytti sieluas sun.
Oi iloitse, rauhan jo sait!
Et nouse enää riemun korkeuksiin.
Oi iloitse, rauhan jo sait!
Et painu enää tuskan syvyyksiin,
et milloinkaan.
Laps, olet lempinyt, koskaan ei
liekehdi sielusi nyt.
Olit ruohokenttä sa kuivunut,
tuless' aaltosit kiitävän sekunnin.
Savun tieltä ja hiilihöytyvien
pois linnut kirkuen pakenivat.
Ne palata saa! Enää leimua et,
et leimuta voi.
Laps, olet lempinyt, koskaan et kuule nyt ääntä rakkauden. Kuin väsyneet lapset vapauteen tylyn koulun penkeiltä ikävöi, niin sydämes voimat kaihoavat, mut niitä kutsuta ei. Ne on niinkuin vartio unhoitettu: niitä kutsuta ei.
Laps, on mennyt hän ainoo, hänen kanssaan rakkaus, riemu sen. Meni hän, jota lemmit, niinkuin ois hän sinut avaruuslentoon siivittänyt, jota lemmit, kuin ois ahdistaissa tulvan pakopaikan sulle ainoon hän lahjoittanut, meni hän, joka taisi yksinään oven aukaista sydämees.
(Suom. Elina Vaara)
Dolores di Colibrados.
Häntä nähnyt en Andalusian mailla, kun kasvoilla, tumman kevähän lailla, hymys nuoruus kuin valta kaliifien. Hänet näin vasta, kun oli syyssade käynyt ja Doloreelle talvi jo ennättänyt lumijuovia hiuksille sirottaen.
Mut tulesta ennen niin lumoavasta viel' ollut ei laannut leimahtamasta säen viimeinen, katkera katseeseen. Oli kelmeäll' otsalla ylpeys yllään kuin muistona auringon, säteilyllään hänen linnansa huippua valaisseen.
Lie äänet kutsuvat kaukaa soineet;
oli ylitse vesien, maiden ne voineet
hänet temmata kodista, juuriltaan.
Yli merien ehkä sai mies hänet viedä.
Minä luin nimen haudalta, muuta en tiedä,
oli vieras hän luonamme kulkiessaan.
Hän vieras ei tuntenut outoja meitä, kävi unhossa hän ylenkatsotun teitä, oli ahdasta kolkassa pohjolan. Tavan kaavaan hän tuskin tahtonsa sulki, viha kiehuva kun jo puristi julki hänen pilkkansa ylpeän, katkeran.
Rikas oltuaan onnen lahjoista ennen oli tuhlannut kaikki hän vuosien mennen ja kantaa, nääntyen häpeään, sai kurjia ryysyjä vanhuudessaan, mut kuiskutus soi hänen kulkiessaan: »Kas, aatelinen käy ryysyissään!»
Huvi rahvaan on ilkkua aatelisverta,
sitä saada herjata, nauraa kerta
Ja painaa ylhäinen lokahan maan.
Ja he pistivät neuloilla häntä sen tähden
ja nauroivat raa'asti, liekkejä nähden
hänen tummassa maurilaiskatseessaan.
Ja naapurit lausui: »Dolores on houkko,
hän on toisenlainen kuin meidän joukko,
hänen järkensä on kovin hämmentynyt»
Ei puuttunut pohjaa puheelta tältä,
sillä viimein sielu sumeni hältä.
Peri hullujenhuone Doloreen nyt.
Koki sentään hän lopulta kirkastumisen.
Näin särkyvän katsehen haaveellisen,
ja hymyillen tuskassa kuoleman ois
hän tahtonut käteensä käteni saada.
Ja kuiskaten hiljaa: »Se pierda Granada,
ay de mi Alhania», hän sammui pois.
Minä näin: oli kärsimys piirteitä syönyt, ja mietin: »Sota on linnan lyönyt, jalo viinitarha nyt autio on; kävi tuhoten, polttaen, synkentäen yli Granadan kuolema — kuitenkin näen minä kauniin ja ylpeään raunion»
Ei Cordovan moskeijakatedraali, vaan laakson kirkko hautahan vaali hänet keskellä pohjolan metsien. Vahakynttilät, suitsutus tuoksuneet eivät, vain muutamat miehet arkkua veivät väen halki huoleti tungeksien.
Andalusian aamu ei liekehdi sinne, ei suhise myrtti, ei sypressi, minne Dolores on laskettu uinumahan. Läpi usvien riutuva aurinko hohtaa, ja sen sätehet viluisen koivun kohtaa Doloreen haudalle kumartuvan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Nyt katsokaat uneksijaa.
Nyt katsokaat uneksijaa,
päin painuvin tuolla hän vaeltaa.
Polut oudot hän etsii, ei teitämme pole,
ei kaltaisemme hän ole.
Näin unensa julkeat valehtelevat:
kuu, aurinko, tähdet häntä kumartelevat.
On isämme rakkahin poika tää,
hänet maahan iskekää!
(Suom. Elina Vaara)
Sa kuule, sateess' elokuun.
Sa kuule, sateess' elokuun yö kuulas kuiskii, elää, kuin sadun yöhön lumottuun veet suihkulähteen helää. Ja pisaroiden huuhtelun kaikk' kukat tuntee salaa, myös sydämiä sun ja mun suo raikkaan tulvan valaa.
Nyt muistaa vanhan laulelman ja kyyhkyn, haukan harmaan ja prinssin, joka prinsessan vei ylpeän ja armaan —. Pääs vaipuu vasten poskeain, sun hiukses hiljaa aukee, ja vasta sateen nukahtain myös syleilymme raukee.
(Suom. Lauri Viljanen)
Sinun silmäs ovat tulta.
Sinun silmäs ovat tulta, syttä sydämeni minun.
Käänny luotain, ennenkuin ma niinkuin miilu
leimahdan!
Viulu olen, armahani, josta loihtii kätes sinun,
mitä tahdot, miten tahdot — kaikki laulut
maailman.
Käänny luotain, käänny luoksein! Tuhkaksi ma
palaa mielin.
Olen riemu, olen kaipuu, liitän syksyn
keväimeen.
Vireessä on viulu, soida suo sen hulluin, hurjin
kielin,
valaa vuodet rakkauteni viime lauluun huumeiseen!
Käänny luoksein, käänny luotain! Kuin syysilta
tahdon palaa;
verta, kultaa viirissämme säihkyy myrskyn
humisten —
kunnes hiljenee, ja hämyyn askeleesi häipyy
salaa,
sinä kuuman nuoruuteni seuralainen
viimeinen.
(Suom. Lauri Viljanen)
Yökohokit keskellä viljaa.
Yökohokit keskellä viljaa nyt avaa kruunujaan, ja sarvekas hirvi hiljaa käy etsien puolisoaan. Nyt vilukot puhkee suohon liki hämyistä tietäni mun, läpi välkkyvän silmäruohon tulen taas luo rakastetun.
Kuuneitsyt, kiulusi kasta sa auringon purppuraan — ruislinnusta karkeasta satakielen ma tulisen saan. Tie pellon tarhalle kulkee, jo lehdoissa lemmityn nään, minut intohimoisna sulkee pian syliin hän lämpimään.
Häkin pohjalle vuoteeksemme jo Maarian heinät hain, siell' lepohon raukenemme, lemu huumaa haasiain. — Maan pojalle väkevälle, jonka valtimot raukeina lyö, suot runsaan rakkautes hälle, tummasilmäinen Elokuunyö.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elokuunhymni.
Kanervanummi sammuu loistossansa auringonlaskun lailla verkkaisen. Vartoen metsä syvää bassoansa virittää syksyn tulovirtehen. Kuuletko: sotaa, synnin parannusta kumea ääni harjun takaa soi? Näetkö: laakson lokaan polku musta ylitse oratuomikunnaan toi?
Jos mua seuraat, hyvästellä sun tuoksuja täytyy, kesän kukkatarhaa. Kuin minä silloin lämpenetkö, kun viileät pilvet avaruutta harhaa? Kuuletko: kevään kaikki luutut soivat sulaen myrskyn urkuin pauhinaan, kohussa syksyn sateen ilakoivat toukokuun purot, kaste yli maan?
Koskaan ei joutsen valkosulissansa morsiant' etsi tiellä ilmojen, koskaan ei kauris varro armastansa, lehtien hiljaa tuuleen kahisten. Mennyttä! Vuottaa lammet kukkivat myöhäistä juhlaa rakkaudenhuuman, kuulee ne kuikan huudot haikeat, juottaa ne joskus hirven lemmenkuuman.
Jos mua seuraat, seppel laske pois, laaksoissa jonka solmit suvisissa; koskaan se päässäs et sa käydä vois saleissa tanssiin soihdunvaloisissa. Surra et saa! Voin toisen sulle antaa lehdistä, jotka tuuli puista vei. Kruunua syksyn kulmillaan ken kantaa, haaveissa hymyy, enää naura ei.
(Suom. Lauri Viljanen)
Kuunpaiste virralla.
Kuin synkät varjokuvat on vuoret etelän. Kivilaiturin ohitse virran näen mustana vyöryvän.
Mut ylitse pyörteiden heittää
kuu juovansa loistavan,
ja keskellä sädesiltaa
vene keinuu kalastajan.
Hän verkkonsa vedestä nostaa.
Mitä soikaan ilta tää?
Kuin suomusten paljoudesta
joka silmukka kimmeltää.
Mut on vettä se ainoastaan,
jok' ei verkossa pysyä vois.
Kuunpaistetta kalastaa hän
ja laulaen soutaa pois.
Tänä iltana virralta tuolta
mik' on saalis runoilijan?
Sai kuutamon paistetta kuplan,
pois vierivän unelman.
(Suom. Elina Vaara)
Sydän.
Sydän unelmista itää. Sydän muuten köyhäks jää. Siks sateiden langeta pitää ja poudan lämmittää. Niin tähkään ennättäymme ja mielin kiitollisin päin korjuun aikoja käymme, alakuloista talveakin.
(Suom. Elina Vaara)
Viole d'Amour. (EV)
Soi hämyssä himmeä kieli, se vainajan muistoa soi kevätiltana, jolloin mieli kuin nälkään hiutua voi… Sydän, tuttu on tuskasi mulle. Nyt, lapsi rauhaton, levon päivä on saapunut sulle. Hyvä unhoon nukkua on.
Oi hiljaisuutta maiden, joiss' ei asu elävää! Kädet henkien autuaiden nyt viulua virittää. Ken luonani? Sydän palaa ja vilusta värisee. Näen varjon. Otsaani salaa joku siivellä hipaisee.
(Suom. Elina Vaara)
Leukadia.
Oi Eros, on sieluni tähti, mi vuodattaa verensä kuiviin keskellä yön.
Oi Eros, on sieluni
säihkyvä kipinä
palosta sun tähtesi
kauhistavan.
Oi Eros, sun tähtes
epätoivoinen tytär,
halki avaruuden halaa
syöksyä hän
ja pysähtyä vasta, kun saavuttaa sun — vain tulessas hän kuolla ja menehtyä voi!
Oi ota minut, Eros, ja säteihis sammuta minut! Oi, suudelmiisi kuolla, kuolla mun suo!
(Suom. Elina Vaara)
Palvonta.
Kuin meri tuulinen heinäkuun auringossa,
on ruumiisi viileä, hurmaavan raikas.
Lunta ja ruusuja.
Kaste metsässä toukokuun, tuomet lähteen luona eivät niin suloisesti tuoksu kuin sun tuoksuva suusi.
Ihmisen häikäisevä kauneus — oi katso: tomua, missä kuljet, suutelee palvoen hämmentynyt orja.
(Suom. Elina Vaara)
Mentyäsi, armas.
Äkkiä niin — syvyydestä hämärähän valoon — kesken pimeintä vuoden aikaa… Eros, Eros! Aistini oot hämmentänyt, tuskaisesti harhaannutit sielun, joka häilyy pohjaa vailla… Niinkuin kohtan salaiseen ois kosketettu, kauhunäky sieluun nousi. Tuskani mun kumea ja mykistynyt tarunkaameana alkoi elää…
Eros, Eros! minkä laulun huulilleni painoit barbaarisen, hämärän? Sentään: eikö loista sielussani templi juhlallisna niinkuin valo kevätaamun; eikö laula huoneessa mun sydämeni liekki, joka täyttäis tasaisella huminallaan sonetin ja oodin stroofit ikuiset?
(Suom. Elina Vaara)
Fantasia etelän meren rannalla.
Minä riippuvan paviljongin meren äärelle rakensin. Siell' aaltoin kuoroja vastaan soi lauluni aamuisin. Minä istutin hedelmäpuita, ja kukkansa valkeat kevätvalossa vaahtometsään ne sirottivat.
Kuin neidon jäsenet, hoikat tein pilarit loggiain, oli kevyet kaaret, kuin niitä ois kantanut ilma vain. Kävi alhaalla autuas läike, ja marmori väräjöi. Hymys karyatiidit, kun seinään vesi hyrskyten löi.
Ja aamujen nousten ja soiden veden sinisen musiikin, minä pylväskuistilta merta kuin veljeä tervehdin. Meren aavalta lupauksen minä jumalten ilosta sain, kun veljeni jumalaista join viiniä vain.
Yli vuorien, hiuksissansa lemu kasteen ja rypäleen, tuli nainen haavaisin jaloin, pyys yöksi hän huoneeseen. Maan syksystä saapuin hän raukes kuin joutsen väsynyt, mut purppura pilvisen illan ties myrskyä nyt.
Hänen viipyä soin ma, vieraan, tuon nymfin nimettömän. Kuin salainen kohtalo, vaiti avas hymyillen sylinsä hän. Me vaivuimme rakkauteemme, ja alhaalla varoittaen löi paisuvin iskuin meren viha yöllinen.
Mut hurjasti kallio aamuun kuin särkyvä harppu soi, meren titaanipuristus tieltään kun pohjan ja liitokset loi. Ja syleillen kauhistuneina me kuljimme erilleen — hajos marmori syvyyksihin meren raivostuneen.
Jäi kauas se. Raskaasti aika käy ylitse merien. Nyt laulan, harmennut orja, ma kahleissa airojen. Mun kotini, nuoruuteni lipas marmorinen tuo ikihiljaisuuteen vaipui Poseidonin luo.
Minä kevyen marmorihaaveen meren äärelle rakensin, meren ylistykseksi loin ma ajan aamussa temppelin. Öin palossa tähtien laulan nyt merelle pettymystäin, ja verkkaan kaleeri keinuu mait' outoja päin.
(Suom. Elina Vaara)
Aamuhartaus.
Lokit valkeat kohoo aamun avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa ne hopeaan. Sadat siivet valohon kimpoo kuin säkenet valkeat ja valkeiden lehtien lailla alas jälleen vaipuvat.
Kuin soittoa kuulumatonta, joka etäältä hymisee, nyt kuuliaisin rytmein lokit lennossa seurailee. Ja kevyet ruumiit leijaa kuin johtaissa salaisen lain, kuin aaltojen näkymätönten lumivaahtona kimmaltain.
Veden peilissä neitseellisessä viri hiljainen väräjää, nyt aamun tuloa hienot sävelvihmat tervehtää. Ei vasten ruusuista rantaa lyö maininki ainutkaan, pian humisten vaikenevat myös simpukat laulustaan.
Pyhä äiti pilvien, tuulten, meren avaruus rannaton, sun rinnallas marmori valkein kuin usva talvinen on. Sinä mahtava, simpukankuoriin joka virität musiikin, myös salli mun korvani kuulla sävel tuulesi koraalin!
Päämäärättä, maailma, vastaan ota kauneuttasi en, joka päivän lahjan ma korvaan öin verolla laulujen. Lokin lailla mun hymnini kohoo avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa se hopeaan.
(Suom. Elina Vaara)
Odotus meren rannalla.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Ah, miss' yhä viipyvät askeles sun?
Tule! Kun kätes lämpimän saan,
heti löytää uupunut sieluni mun
taas maan —
taas maan.
Jalanääniä etäältä kuulen ja kahinaa musliinin, kuvas valkean hohtavan luulen nyt aaltoihin Kattegatin, siniaaltoihin. Tule! Untuvaposkesi painua jo mun rintaani vasten suo lepertääksesi, kunnes aurinko valon tuo — valon tuo.
Yhä suhisten rannalta ääni
soi taipuissa ruohikon,
mut epäillen painan ma pääni,
tuta saan: vain tuuli se on —
vain tuuli se on.
Yö kohta on poissa ja punertaa koi
yli harmaiden tiheikköjen.
Koko maailma valosta riemuita voi —
minä en —
minä en.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Mut odotus turha yön keskellä näin
kidutusta on rakkauden:
veden pohjall' on kuolema, edessäin
syli sen —
syli sen.
On horrosta odotukseni,
se on tuskaa hämärtyvää.
Ah, ääni mun rakkauteni
meren myrskynä nyyhkyttää —
se nyyhkyttää!
läks kuolee, jos niitä nyt ripitä en,
sanat kätketyt rintaani mun.
Joko askelet halki maininkien
soi sun?
— Sun!
(Suom. Elina Vaara)
Aamun sydän
Lähelle ikuista aamua tulla määränä vaelluksen oli mulla. Kaiken, minkä elämä soi, kestin ma, siintävä aamunkoi aina mun eelläni loisti. Lähemmäs aamun sydäntä sain, kasteesta nummien kukkivain kimposi kiuru — ja yön jo poisti.
(Suom. Lauri Viljanen)
Neitsyt.
Ilta painuu. Pursi ohi rantain
liukuu, ruumiis aphrodiisisen
verhotonta kauneutta kantain.
Virran nousten, virran vaipuin retki
nautinnollinen!
Aalto rannan piilipuita
kuvastelee hiljaa vierien.
Suljetuita
polviasi vasten lepää käden kukka valkoinen.
Kohti yön ja pyyteen juhlaa kulkee
ruusuin seppelöity alukses;
nuorukainen syliinsä sun sulkee,
hunnuttaen silmäis valon täyttyy pian haavehes
Liu'u, minne mieles halaa,
ohitsemme, syliin kaivatun;
ilta palaa,
pilvet kulkee, kedot tuoksuu, »Eros», kuiskaa
huules sun.
Keinut ohi rantain pehmeästi,
oksat jäseniäs hyväilee;
valo kultaa hiukses himmeästi,
yli arkaadisen seudun kaukaa huilut helisee.
Tuuletonna virta päilyy,
otsas yllä ilma tuuleton;
joskus häilyy
silkkipurjeet purren keinuin, kyyhkyspesä
kannell' on.
(Suom. Lauri Viljanen)
Laulu.
Heräs lempeni aikahan keväimen
veden leikkivän rannoilla viheriöillä.
Ja villihunajaa nuoruuden
Join kasteraikkailta niityiltä öillä.
Heräs Paison rannoilla rakkautein
Lohet hyppeli, hauet polskutti siellä.
Ja ma villin, kuohuvan laulun tein
keväthurmasta, ruusuista soittajan tiellä.
Monin keväin laulu se uusiutui
ja mun vereeni tultansa valoi.
Koko maailma viinihurmassa ui,
ja maat ja taivahat paloi.
Mut enää en niin voi rakastaa
kuin Paison rannoilla viheriöillä.
On lempeni vanha ja harmaaks saa,
ei villihunajaa löydä se öillä.
(Suom. Elina Vaara)
Soittoniekan hautaus. (LV)
Yllä Himmelmoran harjan viel? ei aamurusko näy, kun kylästä, kas, kuollut viedähän. Yli kumpareiden pienten kukkain saatto hiljaa käy all' aamutaivaan pilven viileän. Käy raskaat saappaat viljasarkaa ruusunkirjavaa, päät raskaat niinkuin rukoukseen jää. Pois erämaasta uneksijaa viedään, vainajaa, yli niityn, jolla kaste kimmeltää.
Hän kummallinen oli, sanoo miehet mustissaan, usein leivättä ja yksin, koditon. Kas kuningasta, ruusut puhuu, joita poljetaan, kuollut kuningas ja uneksija on. On tie kuin monta peninkulmaa, miehet haastelee, ja päivemmäll' on jalka väsynyt. — Vain hiljaa käykää, varovasti, raidat suhisee, jokin kukka kenties kuollut on nyt.
Mut kun arkku musta keinuu halki metsän keväisen, niin aamuvirkku laiho vaikenee, ja länsituuli seisahtuu kuin kuunnellakseen, ken niin raskahasti ruusuiss' astelee. Se on soittoniekka Olli vain, saa kohu kuusihin, hän on kodittomat vuodet päättänyt. — Se on hauskaa, vastaa tuuli, jos myrsky olisin, koko matkan hälle soittaisin nyt.
Yli keltaisien soiden keinuu kuolleen kovat luut, päivän riutuessa lepoon kalpeaan. Mut kun hehkuu iltaan vilpoisehen puolukat ja puut, taas Himmelmoran kankaall' astutaan. Käy uuvuksissa, murheissaan nyt miehet kotihin, päät raskaat niinkuin rukoukseen jää. Mut karkein jäljin polkevat he ruusut haavoihin halki niityn, jolla kaste kimmeltää.
Hän on poissa, miehet virkkaa, nyt raskast' äidin on, joka köyhäintaloon kulkea saa. Miks korot meitä murskaa, miks kenkä tunnoton, näin haavoitetut ruusut vaikertaa. Yli apiloiden pientareelta kuiskii ohdakkeet: kävi kankaalla nyt tanssi Kuoleman. Sen vanhat kengät lokaan ovat teidät tallanneet, kun se tanssi luilla uneksijan.
Yli ruohon, töllein harmajain yö lentää suhisten, tähdet kalpeat pilveen hämärtäy. Yli nummen alas lampehen käy valo läntisen, yli lummerikkaan liejun laulu käy. Ja laulain puutteest' erämaan nyt myrsky, vaahtopää lyö ympärillä saaren kallion. Yö rukouksen yllä vetten mustain virittää: kuollut soittoniekka, uneksija on.
(Suom. Lauri Viljanen)
Iltapäivä.
Tuli räiskyy, on ulkona sadesää, sumu lyhtyjä verhoo, tuulee. Hänen vaimonsa vaatteita silittää, mies keittiöstä sen kuulee.
Ovi lasten huoneen on raollaan —
miten siellä nyt temmelletään!
Kaikki he käyttävät keuhkojaan,
ei puutu heistä ketään.
Mut ilta kuluu jo loppuhun, ja hiillosta hämmennetään. Pian on lyhyt hetki se poissa, kun ei puutu ketään.
(Suom. Elina Vaara)
Onnen hetki.
Käsivarteni lastako tuudittaa, ja sen silmissä kuvani on? Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa ja taivas hattaraton!
Mitä aikoja on, mitä vuosia nää,
ken oon, mikä nimeni mun?
Sa naurava käärö, sa vaalea pää,
miten sain ma syliini sun?
Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin ma miss' olen ollutkaan? Kai varroin ma vuosia miljoonin tätä hetkeä ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Isä ja poika.
Järvessä värähtelee pilvijuovainen kuu. Sirkkojen sirinä niityn heinässä vaientuu. Hämärän tuhka lankee yli päivän poltetun. Ma kuljen kivistä rantaa ja pieni poikani mun.
Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.
Miten kauan saankaan pitää sun pientä nyrkkiäs näin, ja suojata sinua, tiesi jos kulkee kunneka päin? On ihme, kuinka kauan noin armaana mulle näyt. Sa kasvat ja kauemmas luotain sa päivä päivältä käyt.
Pojankainona kätkeyt — uhma sun tahtoas karkaisee. Sun sielusi salassa itää, ja katseemme erkanee. Hämärät, polttavat tunteet sa hiljaisuutehen viet. Mun täytyy sivulla seistä, on meillä eri tiet.
Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian keskeen maailman kengin käyt suurin, painavin. Ne omaa tietään polkee — ja isää, äitiäkin.
Se kestää ja kärsiä täytyy, jos kuinka raskasta ois. Miten lujasti puristankin, kätes pieni on liukuva pois. Pois luotani kuitenkin kuljet, ken kasvua estäiskään? — Nyt, poikani, kiiruhdamme, jo kotiin ehditään!
(Suom. Lauri Viljanen)
Arki-ilta.
Taas arki-iltaan ihmisten soi melu, haukku koirien, ja kotiin mustain joukkoin tie nyt päivän taiston jälkeen vie. Soi raitioiden signaalit ja säihkyy valoreklaamit. Ja kaarilamppuin tuikkeeseen käy pahe maalikasvoineen.
On taasen ilta arkinen, ja kimeät on äänet sen. Miks ahdistusta tunnenkaan? Ma katson ihmisiä maan: sameina syntyy, kuolee nuo ja kurjain kaivoin pyrkii luo, vaikk' yllä kuonan, rihkaman nään linnunradan loistavan.
Oi ihmiskunta, iloton ties loan, melun halki on. Vaikk' kattos yllä näetkin sa aurinkoja miljoonin, vuossatais-syvä paiste tuo ei sieluus puhtautta luo. Oi, kuule laulu korkeuden! Maan pääll' on ilta arkinen.
(Suom. Lauri Viljanen)
Laulu nuoruudessa. (LV)
Maan juhlihin
oon kutsuttu, ma vieras vähäisin.
Saan alla päivän kultakruunun elää.
Ma vaeltaa
saan jonkun vuoden kesken pauhinaa,
ja joku laulu huuliltani helää.
Käyn hymyillen
ma silmin raikkahin, ja hellien
mun käteni, ah, kaikkeen koskettavat.
Tie auringon
ja ilmain loisto ylläni mun on,
maat, meret kaipuulleni kangastavat.
Oon vieras vain, ma vähäks aikaa tänne jäädä sain. — Pian lähdet, kuolo korvahani toistaa. Ma tiedän sen, tuon salaisuuden suuren, iloisen, siks silmäni mun raikkahasti loistaa.
(Suom. Lauri Viljanen)
Ballaadi Johanssoneista.
Oli korppi, korkea iältään, joka puolukkamäellä eli. Tavall' lintujen istui se männyssään ja niskaansa ojenteli ja käheästi viisauttaan huus metsälle, maailmalle. Oli saanut ruutia maistaessaan se haulin siipensä alle.
Tuli, hunnussa vihma kuutamon, Hämy-neitsyt tähtien myötä — makas päissään metsämies Johansson, sepät aivoissa tekivät työtä. Ja korppi se mietti: »Oi Johansson, pian pois sinun suvesi joutaa. Miks kaukaa, miss' olet tuntematon, et naista voi itselles noutaa?»
Punass' illan nainenpa kuitenkin tuli metsästä tanssivan jalan: lasi lensi pirstoiksi Johanssonin, ja hän vannoi alttihin valan. Näki korppi: nyt vuosi Johanssonin miten suloiseksi saikaan. Lumi särki sen haavaa, kun vihdoinkin oli tultu täytehen aikaan.
Yön jouluisen tuikkiessa, kun jänis metsän laitaan loikki, valon kynttilä loi mökin ruutuhun ja hiljaisen pihan poikki. Ja korppi se istui männyssään, kuin veistos liikkumaton, ja mietti syvästi ihmeissään: »Mikä Johanssoneilla nyt on?»
Sinä selvisit luodeista, langoistakin, — miks nyt olet neuvoton? Tänä yönä laps syntyy Johanssonin, ja kuin sinä selvä hän on. Moni nähnyt on tuikkiva jouluyö hänet päissään, ja kimmeltänyt hänen ruutuunsa turhaan on tähtien vyö. Hänen poikansa näkee se nyt.
Punasilmäinen, Johansson, poikas on, ja se nurkasta pilkistää. Se iloa on, kun Johansson ei perillisettä jää. Mut nainen, mi saapui sun tupahas läpi metsän helisevän — niin ääneti, kuin sinä juopuessas, nyt oljilla nukkuu hän.
Pyhä, kuin sävel urkujen, kuolema on, se suuremman levon kuin humala suo — kuin valkehin koivu, oi Johansson, hän lepää, ken tanssien sai tupas luo. — Ja hehkussa aamun heräävän nyt korppivanhus nähdä voi: lepäs kuolleena pullojen keskellä hän, joka Johanssonille sanansa soi.
Ja Johansson katsoi vainajaan, oli nääntyneen näköinen raukka. Ja korppi mietti: »Nyt muistaa saan, miten kyyhkyn surmasi haukka.»
Ja Johansson katsoi lastaankin, ja korppi mietti sen nähden: »Nyt muistan, miten huuhkajankin peri kuolema poikasten tähden.»
Asuu puolukkamäellä korppi, kai parisataa jo vuosiltansa. Se joskus siipeensä haulin sai, vähän jäykkä on niskastansa. Kivunhuudolla ihmisten tulevan ja menevän nähnyt se on.
Tavall' lintujen kaulaa se ojentaa. Viel' ehkä se männystä nähdä saa, miten vierellä vaimonsa, vainajan, on päissään Johansson.
(Suom. Lauri Viljanen)
Kaunein laulu.
Sitä kauneinta laulua rakkauden ei paineta milloinkaan. Ylioppilas köyhä Montmartre'n sitä salasi haaveenaan.
Yli maiden se laulu kaikunut ois,
monen painaen polvilleen,
ja maailma ottanut vastaan
ois uuden Musset'n.
Hän huhtikuun rannoilla ois Lucie'n
sinisilmäisen kohdannut
ja orvokit, suudelmat yössä
nyt runoillut.
Sitä laulua koskaan painettu ei: kera ylioppilaan se on kaivettu joukkohautaan ja multaan Flanderin maan.
(Suom. Elina Vaara)
Quand même. (EV)
Kylä hiljainen Ranskassa viheriöi. Taa painui poppelien siell' illoin aurinko, kello löi kylän tornissa humisten.
Oli kedolla vanhimman kartanon maan
lahokuorinen kirsikkapuu.
Toki huntuun se verhousi valkeaan,
joka kerta, kun sai kevätkuu.
Sadat vuodet jo hedelmiään se soi,
sadat pöydät kaunistaen.
Ja se lempeän Ranskan mullasta joi
ravinnokseen kosteuden.
Taas aikoi se puhjeta kukkihin,
kevät maasta kun roudan vei.
Mut sodan vuos' oli katkerin,
maa Ranskan ollut ei.
Kylän länsipuolelle rintamat loi nyt ampumahautojaan, ja kuulien vuorolauseet soi yli omistajattoman maan.
Pikimustana aamuna hyökkäykseen kävi ranskalaiset nyt. Kylän valloittivat he leirikseen, kun yö oli ennättänyt.
Sora-aukeille kiväärit koottihin
pataljoonan uupuneen,
kuin voitetun murhetta pikemminkin
oli riemu voittaneen.
Pala Ranskaa kerran menetettiin,
sen vihollinen vei.
Mikä vihdoin takaisin vallattiin,
maan nimeä ansainnut ei.
Oli jäljellä hirret hiiltyneet,
kasat tiilien murtuvain,
maakuopissa haisivat saviset veet,
kadun loassa ruumiita vain.
Kävi tuuli ylitse raunion,
väki tiukensi viittojaan.
Kuin väristys, häpeä toivoton
piti jokaista vallassaan.
— Maa eikö jo haavoja lääkitsemään
väsy, joita sen lapset löi?
Se on virunut vuosia verissään.
Se vieläkö hedelmöi?
Miten kenttäharmaasta ihminen
hyvä, onnellinen saa?
Miten keskeltä voi veren, ruumiiden
uus versoa kukkiva maa?
Kun saksalaiset poistumahan oli seudulta valmihit, joka hedelmäpuun nyt puhkeavan sai kaataa sapöörit.
Myös sortunut kirveen iskuihin
oli puu satavuotinen.
Yhä jokunen säie kuitenkin
piti kiinni juurista sen.
Ja eleellä gallialaisella soi
nyt parhaan mehunsa maa
puun juuriin, että kauneimmin voi
se kuolossa kukoistaa.
Kukat ruhtinaalliset haavainen puu kohotti ilmoihin kuin elämän säihkyvän, voitollisen näky ylväs: Uhallakin!
(Suom. Elina Vaara)
Kauneinta on hämärtyissä.
Kauneinta on hämärtyissä illoin.
Kaikki taivaan rakkaus on silloin
kerääntynyt valoon tummuvaan
peittääksensä
mullan, talot maan.
Kaiken yllä hellyys väräjääpi.
Herra itse rannat himmentääpi.
Sulaa kaukainen ja läheinen.
Kaiken saa vain
lainaks ihminen.
Kaikk' on omaani ja kaikki jälleen
otetaan pois multa, kaikki jälleen.
Puut ja maa ja pilvet taivahan.
Jäljettömiin
yksin vaellan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Auringon hiukset.
Nyt aurinko vaaleita hiuksiaan ens aamuhetkellä avaa ja ne levittää yli keväisen maan, missä tuhannet kukkaset havaa.
Yön kasteeseen hän viileähän,
jota kukkien kätköissä lymyy,
ne kostuttaa, mut epäillen hän,
hajamielin, kuin unessa hymyy.
Yli sallii metsäin ja niittyjen
hän tuulen niitä kantaa,
niiden hyväillä vuoteessa vanhusten
sekä lapsien poskea antaa.
Mut kauas hän ikävöi sydämessään;
mikä hyöty on ilosta juuri?
Hän katsoo tähtiä ympärillään:
elon ongelma on niin suuri.
Kun hetki on autuas huomenen, hän vaaleat hiuksensa avaa yli katsoen menneiden maailmojen ja uusien, jotka havaa.
(Suom. Lauri Viljanen)
Hopeahuilu.
Ken soittaa murhetta mun ja sun?
Soi huilu, pieni hopeahuilu.
On kuollut rakkaus sun sekä mun.
— Soi huilu, pieni hopeahuilu.
Kova sydämeni on, kova niinkuin sun.
Kaikki on häväisty, poljettu maahan.
— Soi pieni huilu surua nyt sun sekä mun.
Yön yksinäinen hopeahuilu.
Nyt luotasi lähden ma kauaksi pois.
Ma etsin tietä kotiin sydänyössä.
— Soi pieni huilu kimeään, kuin haava lyöty ois
nyt pimeyden poveen sydänyössä.
Suo levon mulle Jumala, mun kätkee multahan
ja haudan syvään, syvään hiljaisuuteen.
— Soi huilu laulain sillalta, mi kautta kuoleman
vie elon yöstä pimeähän ikuisuuteen.
(Suom. Elina Vaara)
Kirje. (EV)
Toi kirje viestit laihojen ja viinimarjapensaiden, toi äitivanhan horjuvin ja suurin kirjaimin.
Sai mieleen joka sanallaan
se kukkaniityn, viljamaan
ja Hänet, jonka antimet
on ainaiset.
Siell' auringossa uinuvan
näin kylän Herran suojaaman,
ja rauhaa kellot kirkkahat
ne kaikuivat.
Puutarha ehtoolauluin soi
ja lavendeli tuoksun loi,
kun piirsi pyhähetkenään
hän kirjeen tään.
Se kiiruhtanut olikin yöt päivät, että tulisin ma kaukainen sen tuntohon, mik' ikuisinta on.
(Suom. Elina Vaara)
Kevätsade. (EV)
Sade suhisee ja helää syvään kostuttaen maata, joka henkää huoahtain. Kuunnellen ma kuljen, kunnes itkua en estää saata sateen vuoksi vain.
Armas sade, joll' on työnä multaa juottaa maljastansa, kunnes kaikki kevään yönä itkee onneansa!
Syleilyyni kaiken nuoren, hennon, heräävän nyt suljen polvilleni langeten. Vallass' arkuuden ma kuljen raskain saappain maata, jok'on äiti nuoruuden.
Sieluni mun puiden lailla tuuliin havahtua halaa, versoa kuin oras mailla hiljaa, roudan sulaessa. Kyyneleet, joit' itkin salaa, satein sieluani valaa kevätyössä hiljaisessa.
Kaikki köyhää, kuihtuvaa sen rinnalla on maailmassa, että syntyvä on taasen elo uuteen muotohon. Nuoren, uuden kukinnassa kaikki on.
(Suom. Elina Vaara)
Kuiva puu.
Puu kuivettunut taivahalle nosti
viel' oksan viherjöivän, viimeisen.
Kuin fakiiri se jäykistynein käsin
huus' rajun rukouksen:
Te mustat pilvet, huudan puolehenne!
Vain vettä, niin käyn jälleen kukkimaan!
En ole kuollut, lehdin vielä — enkö
ma kuki enää milloinkaan?
Mut vastaus ei sadevirroin tullut,
vaan salamoin. Niin taivas sääti sen.
Ja koko puu kuin suuri kukka hehkui,
kuin jättikukka tulinen.
(Suom. Elina Vaara)
Impromptu.
Nukut takana ikkunan kuuden, näen seitsentähden sun ylläs. Lie vähän se aatokselle, mut kuitenkin on sydän kylläs.
Ja taivaalta tähtiterttu
ihan riippuu poimijan käteen,
nukentalosi ikkunoihin
luo seitsenkertaisen säteen.
Lie vähän se aatokselle, mut kuitenkin on sydän kylläs. Sa oothan mun rakkauteni, kuvat ikuisten tähtien ylläs.
(Suom. Elina Vaara)
Rovio.
Milloin päivän sätehet alkoi paistaa tuoden kevätvalon, isäni mun poltti lehdet menneen vuotiset.
Liekki paloi suhisten.
Savu nousi lehtein
poltettujen
sinivuokon kalpeahan
valoon ilmojen.
Iltaa samankaltaist' ei.
Ojan vesi loisti
ruusuisena.
Tuuli hiljaa yöhön lintuin
hauraat äänet vei.
Tunteissani tuoksun sen vavahdan ma vielä onnellisna. Kodin kalvas kevät siintää yöstä muistojen.
(Suom. Elina Vaara)
Ihmisen koti.
Maa on peittynyt yöhön.
Tähdet valoaan luo.
Kaukana korkeudessa
vaeltaa maailmat nuo.
Sinua rakastan, multa
ja pimeys rajaton.
Tähdet niin etäällä kulkee.
Maa koti ihmisen on.
(Suom. Elina Vaara)
Tähtien lohdutus.
Minä kysyin tähdeltä yön:
»Valo tienoon oudon, mi kaukana näyt —
sano, kelle säteilet, tähti?
Niin suurena, kirkkaana käyt.»
Hän tähtikatseen loi
mun säälini mykistäen:
»Minä seutuun elottomaan,
ikiyöhön säteilen.
On valoni kukka, mi kuihtuu
avaruuteen autiohon.
Valo tää minun lohtuni on.
Se lohtu kylliksi on»
(Suom. Elina Vaara)
Sataa. (LV)
Herää ja tule portahille, armas!
Kauniin harmaita pilviä kertynyt on.
Tuoksuvaiseen, tummahan yöhön hiljaa
sade lankee.
Kätes ojenna, ah, miten suloisesti
pilvistä valuu viileitä pisaroita!
Syvään tunne, mun armahain, maan kiitos
taivahalle!
Kuivat lehdet kahisee kevyesti,
nauttien ojentuvat poltetut yrtit.
Kiittäin huokuu vainiot, jotka hämyn
halki loistaa.
Ehtynyt puro alkaa solista hiljaa,
ja sen vaiheilla, pähkinäpensastossa,
harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
satakieli.
(Suom. Lauri Viljanen)