MAJATALO

Kirj.

I. S. Turgenjeff

Suomentanut

Alexander Halonen

Turussa, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta, 1912.

Majatalo.

Suuren B…n tien varrella, milt'ei yhtäkaukana kahdesta piirikaupungista, joitten kautta tie kulki, vielä äskettäin seisoi avara majatalo, hyvin tunnettu kolmivaljakkoajureille, rahtimiehille, kauppamatkustajille, porvareille ja yleensä kaikille monilukuisille ja -laatuisille matkalaisille, jotka kaikkina vuoden aikoina liukuvat meidän teillämme. Olipa aika, jolloin kaikki poikkesivat tuohon taloon; ellei ehkä jonkunlainen tilanhaltijan umpivaunu, jota veti kuusi kotona kasvatettua hevosta, pysähtymättä ajanut ohitse, joka seikka ei kuitenkaan estänyt ajuria ja palvelijaa vaunun takaistuimella eräänkaltaisin omituisin tuntein ja hartauksin katsahtamasta heille liiankin tuttuihin portaisiin; tahi jonkunlainen miesraukka huonoine rattaineen ja kolmine viiskopekkaisine povitaskussa, saavuttuaan rikkaan talon kohdalle, nykäissyt ohjista väsynyttä hevoskaakkiaan, kiirehtien yölevolle suuren asutuksen takalistolle sijaitsevaan rahvaan yömajaan, talonpoikaisen isännän tykö, jolta heinien ja leivän ohella et mitään muuta voinut löytää, etkä siitäkään ylimääräistä kopekkaa tarvinnut maksaa. Sopivan asemansa ohella, majatalo, josta alotimme kertomuksen, ylpeili paljolla: erinomaisella vedellä kahdessa syvässä kaivossa kitisevine pyörineen ja rautaisine sankoineen vitjoissa; tilavalla pihamaalla lautaisine, tiiviine katoksineen; suurella varastolla hyviä kauroja kellarissa; lämpöisellä tuvalla, minkä mahtavan venäläisen kiukaan kupeelta ulkoni kaksi pitkää lavitsaa, ja, lopuksi, kahdella kyllin puhtaalla kamarilla, punaliljaisine, alhaalta hieman revittyine seinäpapereineen, maalattuine puusohvineen ja samanlaisine tuoleineen ja geraniumikukkineen akkunalla, joita, sivumennen sanoen, ei milloinkaan oltu pesty, ja jotka siis kukoistivat monivuotisessa tomussa. Muitakin mukavuuksia vielä tarjosi tämä majatalo: — paja siitä oli likellä, siinä myöskin melkein sijaitsi mylly; lopuksi, syödäkin siinä oli hyvä, sillä vanha keittäjätär ruoan laittoi maukkaan ja rasvasen, eikä säälinyt aineita; lähimpään kapakkaan laskettiin matkaa kaikkiaan puoli virstaa; isäntä piti kaupan nuuskaa, joskin tuhkalla sekoitettua, kuitenkin hyviin väkevää ja nenään mukavasti vaikuttavaa — sanalla sanoen, paljon oli syitä minkä tähden tästä talosta eivät matkustavaiset muihin muuttaneet. Isäntä miellytti matkalaisia — sehän on pääasia; ilman sitä, tietysti, ei mikään yritys menesty; hän miellytti sitäkin enemmän sentähden, kuten naapurit tiesivät kertoa, että hän oli hyvin onnellinen ja kaikissa edesottamisissan menestyi loistavasti, vaikka vähän hän oli ansainnut menestystään; mutta nähtävästi, ketä onnestaa, piin sitä onnestaa.

Isäntä tämä oli porvari, nimeltään Naum Ivanovitsh. Vartaloltaan hän oli keskimittainen, paksu, kymäräinen ja harteikas; pään hän omisti suuren, pyöreän, tuuheat hiukset, jotka jo olivat harmaat, vaikkei hänellä, päältä katsoen, saattanut olla yli neljänkymmenen ikää; poskensa olivat täyteläiset ja tuoreet, otsa matala, mutta valkonen ja tasanen, ja pienet, kirkkaat, siniset silmät, joilla hän hyvin merkillisesti katseli: — karsaasti ja samalla kertaa röyhkeästi, joka varsin harvoin tapahtuu. Päänsä hän aina piti kumarassa ja vaivaloisesti sitä käänteli, ehkä siitä syystä, kun kaula hänellä oli kovin lyhyt; hän käveli kiivaasti mutta jäykästi ja heilutteli tasaisessa tahdissa käsiään. Kun hän hymyili, ja hän hymyili varsin usein, äänettömästi, ikäänkuin itsekseen, hänen paksut huulensa epämiellyttävästi vetäytyivät syrjään ja paljastivat rivin lujia ja loistavia hampaita. Hän puhui katkonaisesti, ja jonkunlaisella ynseällä äänensoinnulla. Partansa hän leikkasi, mutta ei silti käynyt näöltään saksalaiseksi. Hänen pukunsa käsitti pitkän, kauttaaltaan käytetyn viitan, leveät housut ja kengät paljaissa jaloissa. Hän usein poistui kotoaan asioilleen, joita hänellä olikin paljon — hän keinotteli hevosilla, välitti maata, vuokrasi kasvitarhoja, osti puistoja ja yleensä harjoitti monenlaisia kauppatoimia — mutta hänen poissaolonsa eivät milloinkaan venyneet pitkiksi; niinkuin myyrä, jota hän erittäin omituisten silmiensä vuoksi muistutti, palasi hän takaisin omaan pesäänsä. Hän osasi pitää tämän pesän järjestyksessä; kaikkialle hän ennätti, kaikki kuunteli ja määräili, antoi, päästi ja tilitti itse, eikä kenellekään kopeikkaakaan alentanut, samalla ei myöskään liikaa ottanut.

Matkustavaiset eivät hänen kerallaan lörpötelleet, eikä hän itse liioin haaskannut turhanpäiten sanoja. »Minulle teidän rahanne ovat tarpeen, mutta teille tarjoilu», jutteli hän, hitaasti esittäen joka sanan: »emmehän lapsia ole kastamassa kerallanne; matkustaja söit, syötit, älä istuskele! Mutta jos olet väsynyt, niin makaa, älä lörpöttele». Työläiset piti hän suurikasvuiset ja terveet, mutta säyseät ja toimeliaat he häntä kovin pelkäsivät. Itse hän ei ottanut suuhunsakaan miestä väkevämpää, mutta heille jakoi suurina juhlina kymmenkopekkaisen mieheen viinaa varten; muina päivinä he eivät tohtineet juoda. Naumin kaltaiset ihmiset pian rikastuvat… mutta siihen loistoon varallisuuteen, minkä hän omisti, — hänen laskettiin omistavan nelisen- eli viitisenkymmentätuhatta — Naum Ivanovitsh ei vaeltanut suoraa tietä…

Vuotta kaksikymmentä ennen sitä aikaa, johon me kertomuksemme alun sijoitimme, jo toimi samalla paikalla majatalo. Totta kyllä, sitä ei kattanut tummanpunanen lautakatto, joka antoi Naum Ivanovitshin talolle ylhäisen leiman; ja rakennukseltaankin se oli köyhempi, pihan ympäri oli olkikatos, hirsiseinien asemasta — säleaitaus; eikä se upeillut kolmikulmaisella kreikkalaisella otsikolla; mutta sittekin se oli majatalo ihan tyydyttävä — tilava, vankka ja lämmin — joten matkalaiset sitä mielellään käyttivät. Isäntänä siihen aikaan ei ohut Naum Ivanovitsh, vaan eräs Akim Semenovitsh, naapuristossa asuvan tilanomistajattaren Lisaveta Prohorovna Kuntzen, erään esikuntaupseerin lesken, talonpoika. Tuo Akim oli nerokas ja kauppakykyinen mies, joka jo varsin nuorella ijällään, lähdettyään matkalle kahdella kurjalla hevosella, palasi vuoden kuluttua kolmella kunnollisella, siitä lähtien melkein läpi koko elämänsä vaelteli valtamaanteillä, kävi Kasanissa, Odessassa, Orenburissa ja Varsovassa jopa ulkomaillakin Leipzigissä, ja viho viimein hän matkusteli kahdella uljaalla ja voimakkaalla kolmivaljakolla ja mahtavilla, täydessä lastissa olevilla rattailla. Kyllästyttikö häntä ehkä koditon kulkurin elämä, haluttiko häntä ehkä perustaa perhe (häntä oli kohdannut sellainen onnettomuus, että vaimo kuoli; lapset, joita heille syntyi, olivat myös nuorina kuolleet), mutta olipa miten oli, loppujen lopuksi hän päätti hyljätä vanhan ammattinsa ja perustaa majatalon. Tilanhaltijattaren luvalla asettui hän tähän valtatien varteen, osti hänen nimiinsä puoli desjatinaa maata ja rakensi sille majatalon. Yritys menestyi hyvin. Rahoja hänellä laitokseen oli yllin kyllin; kokemus, jonka hän oli saavuttanut pitkäaikaisella vaelluksellaan Venäjän kaikissa äärissä, oli hänelle suureksi hyödyksi hän tiesi millä tavalla parhaiten tyydyttää matkustajia, varsinkin entisiä ammattiveljiään, kolmivaljakkoajureja, joista monen keralla hän oli persoonallisesti tuttava ja joista pääasiallisesti majatalon menestys riippui: niin paljon he tarvitsivat tavaroita itselleen ja voimakkaille hevosilleen. Akimin talo tuli tunnetuksi sadan virstan piirissä… Hänen tykönsä poikettiin halukkaammin kuin hänen seuraajansa, Naumin luo, vaikkei hän, lähestulkoonkaan, piisannut Naumille isännöitsemistaidossa. Akimilla oli kaikki enemmän vanhan ajan malliin, lämmintä, mutta ei ihan puhdasta; ja kaurakin saattoi olla köykästä tahi kasteltua, ruoka myöskin kiehui synnin keralla sekaisin, kuten sanotaan; hänellä joskus sellaistakin sotkua tuotiin pöytään, että parasta olisi ollut jättää se kokonaan uuniin, eikä siihen ollut syynä kitsastelu ruoka-aineissa, mutta — keittäjätär ei ollut pitänyt huolta. Sensijaan oli hän valmis alentamaan hinnasta, eikä velaksikaan, ehkä, kieltäytynyt luottamasta, — sanalla sanoen — hyvä oli miehekseen, ja kohtelias isäntä. Keskusteluihin ja vierasvaraisuuteen hän myös oli taipuisa; teekeittiön ääressä joskus tunnin niin torisi, että korvat hörössä kuuntelit, varsinkin kun rupesi kertomaan Pietarista, kirgiisien arosta tahi ehkäpä meren rannikosta; myöskin ryypiskely, tietysti, hän hyvän ihmisen keralla saattoi, mutta ei milloinkaan järjettömästi vaan enemmän niinkuin seuran vuoksi — niin kertoilivat hänestä matkalaiset. Sangen usein hänen luokseen poikkesivat kauppiaat ja yleensä ihmiset, joita nimitetään vanhanaikaisiksi, sellaiset ihmiset, jotka eivät itseään vyöttämättä matkalle lähde eivätkä kamariin astu tekemättä ristinmerkkiä, eivätkä puhuttele ihmistä ensin tervehtimättä. Yksin Akimin persoonallisuus jo oli miellyttävä: hän oli rotevakasvuinen, vaikkakin hieman laiha, niin kuitenkin sopusuhtainen ja suora, vieläpä vanhoilla päivilläänkin; hänen kasvonsa olivat jalot ja rehelliset, korkea ja avonainen otsa, nenä suora ja ohut, huulet pienet. Hänen ruskeat, ulkonevat silmänsä loistivat vakavan avomielisestä, tuuhea ja pehmyt tukka muodosti kehyksen hänen niskansa ympärille; otsalla ei sitä paljon ollut. Akimin äänen sointu oli hyvin miellyttävä, vaikkakin heikko; nuoruudessaan melkoisen hyvin lauloi, mutta ainaiset matkat kylmässä ilmassa, talvella, pilasivat hänen rintansa. Sensijaan hän puhui hyvin sointuvasti ja sattuvasti. Milloin hän nauroi, muodostui hänen silmiensä ympärille kauniit kurtut, hyvin miellyttävät näöltään: — ainoastaan hyvillä ihmisillä voi huomata sellaiset kurtut. Akimin liikkeet olivat suureksi osaksi verkallisia, niiltä ei puuttunut jonkunlaista varmuutta ja arvokkuutta, kuten ainakin paljon kokeneella ja eläneellä ihmisellä.

Kaikin puolin hyvä olisi ollut Akim, tahi kuten häntä kutsuttiin herrastalossa, jossa hän usein käväsi ja varsinkin sunnuntaisin puolipäivämessun jälkeen, Akim Semenovitsh, — kaikinpuolin olisi hän ollut hyvä, ellei häntä olisi seurannut eräs heikkous, joka jo monen ihmisen on maailmassa perikatoon saattanut ja loppujen lopuksi tuhosi hänenkin elämänsä — nimittäin, heikkous naissukupuoleen nähden. Akimin rakkaus meni äärimmäisyyksiin, hänen sydämensä ei mitenkään voinut vastustaa naisen katsetta; hän suli siitä, niinkuin ensimäinen syksylumi auringonpaisteesta… ja tavallisesti hän joutui maksamaan ylimääräisen tunteellisuutensa tähden.

Ensimmäisen vuoden kuluessa sitte valtatien varteen asettumisensa jälkeen Akim oli niin kiintynyt talon rakennuspuuhiin, talouden järjestämiseen ja kaikkiin asioihin, jotka rasittavat jokaista uudisasukasta, ettei hänelle jäänyt aikaa ajatella naisia; mutta jos sattumalta tulivatkin hänen mieleensä jonkunlaiset syntiset ajatukset, niin hän ne heti karkoitti lueskelemalla kaikenlaisia hurskaita kirjoja, joita hän suuresti kunnioitti (lukutaidon hän oli oppinut jo ensimmäisellä matkallaan), laulamalla psalmeja puoliääneen tahi muilla sellaisilla jumalallisilla toimenpiteillä. — Sitäpaitsi hänellä oli menemässä jo 46:s ikävuosi — niissä vuosissa kaikenlaiset intohimot huomaamatta vaimenevat ja kuoleutuvat; myös naimisiinkin menon aika oli niinkuin ohikulunut, kuten Akim itse rupesi ajattelemaan… mutta, nähtävästi, kohtaloasi et voi välttää.

Entinen Akimin herratar, Lisaveta Prohorovna Kunze, staapiupseerin rouva, joka jäi leskeksi saksalaissyntyisestä miehestään, oli itse Mitrovin kaupungin lapsia, jossa hän oli viettänyt ensimäiset lapsuudenaikansa ja mihin heitä isän kuoleman jälkeen jäi sangen suuri ja köyhä perhe, josta hän, sivumennen sanoen, hyvin vähän huolehti, varsinkin senjälkeen, kun yksi hänen veljistään, armeijan jalkaväkiupseeri, sattumalta saapui hänen luokseen ja jo toisena päivänä riehamastui siinä määrin, että oli vähällä ettei lyönyt itseään emäntää, nimittäen häntä sen lisäksi: »du, Lumpenmamsell!» huolimatta siitä että edellisenä päivänä oli ylistellyt häntä »sisarkullaksi ja hyväntekijättäreksi». Lisaveta Prohorovna eleli paikallaan ja hiljaisesti miesvainajansa jälkeenjättämällä omaisuudella, jota hän itse hoiti, ja varsin älykkäästi hoitikin. Lisaveta Prohorovna ei luopunut pienimmästäkään etuoikeudestaan, kaikesta valvoi tuloja itselleen; tuossa kaikessa ja vielä lisäksi siinä, että hän osasi pennin sijasta tuhlata kopeekan, osottautui hänen saksalainen syntyperänsä; muissa kaikissa suhteissa hän venäläistyi. Hänen taloutensa oli laaja, varsinkin piti hän suuren lauman härkiä, jotka eivät turhaan syöneet ruokaansa: aamusta iltaan niitten vahvat jäntereet olivat työssä. Hän mielellään ajeli umpivaunuissa, livrepukuiset palvelijat takaistuimella; hän piti siitä, että hänelle juoruiltiin ja itsekin oli hän varsin etevä siinä ammatissa, hän tahtoi, että häneltä nöyrästi anottiin suosiota, jota hän joskus antoi, mutta millä hetkellä tahansa saattoi hän sen peruuttaa, — sanalla saneen, Lisaveta Prohorovna käyttäytyi niinkuin herratar ainakin. — Akimista hän piti — vuokran maksoi tämä aina säntillensä — armollisesti häntä puhutteli, jopa, leikillä, pyyteli häntä vieraisille luokseen… Mutta siitä huolimatta: juuri tästä herrastalosta uhkasi Akimia onnettomuus.

Lisaveta Prohorovnan kamaripalvelijattarien joukossa oli eräs tyttö, noin kahdenkymmenen ikäinen, orpo, nimeltään Dunjasha. Eikä hän ollut hullumpikaan; kookas ja sukkela; hänen piirteensä, vaikkakaan eivät sopusuhtaiset, saattoivat miellyttää: tuore ihon väri, tuuheat, vaaleat hiukset, elävät harmaat silmät, pieni pyöreä nenä, punaset huulet ja varsinkin huoleton, puolileikillinen ja puolitotinen kasvojen ilme — kaikki tuo omalla tavallaan vaikutti varsin herttaisesti. Kaiken lisäksi hän, huolimatta orpoudestaan, käyttäytyi ankarasti, melkein ynseästi: hän oli syntyisin aatelispalvelijoista; hänen isävainajansa. Arefij, vuotta kolmekymmentä oli ollut isännöitsijänä, mutta isoisä, Stepan, palveli kamaripalvelijana eräällä jo ammoin sitten kuolleella herralla, kaartin kersantilla ja kreivillä. Hän pukeutui moitteettomasti ja kiemaili käsillänsä, jotka, kieltämättä, olivat erinomaisen kauniit. Dunjasha osotti suurta ylenkatsetta kaikkia ihailijoitaan kohtaan, itsetyytyväisesti hymyillen kuunteli hän heidän rakkaudentunnustuksiaan ja jos hän jotain heille vastasikin, niin tapahtui se jotakin lyhyesti huudahtaen, kuten: »niin! kas, sitä! jokos minä rupeisin! vielä mitä!…» Näinä huudahdukset tietysti usein tulivat kieleltä eikä sydämestä. Dunjasha oli viettänyt kolmen vuoden paikkeilla Moskovassa opissa ja siellä hän sai nuo omituiset tavat ja kujeet, jotka huomaa suurkaupungeissa oleskelleissa kamaripalvelijattarissa. Hän luulotteli suuria itsestään; mutta, vaikka hän rakentelikin pilvilinnoja, kuten sanotaan, ei hän milloinkaan luottautunut niitten varaan ja pudonnut alas. Eikä hän tyhmemmin elänytkään, mutta siitä huolimatta ei Lisaveta Prohorovna häntä liiaksi suosinut, kiitos vanhimman kamaripalveljattaren, Kirilovnan, naisen, joka ei enää ollut eilisen teeren poika, vaan varsin etevä juonittelija ja valehtelija. Kirilovna käytti edukseen saavuttamaansa vaikutusta emäntäänsä ja osasi hyvin nerokkaasti vahingoittaa kilpailijoitansa.

Tähän Dunjashaan juuri rakastui Akim! Vieläpä ihan erilailla kuin ennen. Alussa hän kohtasi tytön kirkossa: hän oli juuri vastikään palannut Moskovasta… sittemmin kohtasi häntä jonkun kerran herraskartanossa; vihdoin vietti hänen kanssaan koko illan kartanon kirjurin luona, mihin häntä, toisten parempien ihmisten keralla, oli kutsuttu teetä juomaan. Kartanon väki ei häntä ylönkatsonut, vaikkakaan hän ei kuulunut samaan piiriin ja käytti partaa; olihan hän valistunut mies, lukutaitoinen, ja, mikä pääasia, rikas; sitäpaitsi ei hän pukeutunut moukkamaisesti, käytti pitkää mustasta verasta tehtyä viittaa, mustia saappaita Ja kaulahuivia. Totta kyllä, kartanon palvelijat keskenään joskus juttelivat etteihän se Akim ole heikäläisiä, mutta edessäpäin he häntä mairittelivat. Sinä iltana, kirjurin luona, Dunjasha lopullisesti valloitti Akimin rakastavaisen sydämen, vaikka hän järkähtämättömästi vaikeni koko illan, eikä sanaakaan vastannut Akimin viittaileviin ja merkitseviin jaarituksiin, jopa joskus katsahti häneen, tuollalailla, kuin, syrjäsilmäyksellä, ikäänkuin ihmetellen minkätähden tuo talonpoika on täällä. Kaikki tuo vaan lisäsi öljyä tuleen. Akim meni yksinään kotiin, ajatteli, ajatteli ja vihdoin päätti pyytää hänen kättään… Niin Dunjasha hänet itseensä »kietoi». Mutta miten voidaankaan kuvailla sitä suuttumusta ja hämmästystä, joka valtasi Dunjashan, kun noin päivän viiden perästä, Kirilovna, lempeästi kutsuttuaan hänet luoksensa, ilmoitti hänelle, että Akim (nähtävästi hän tiesi, miten asiaan on ryhdyttävä), että tuo partasuu ja talonpoikainen Akim, jonka rinnalla istumisenkin hän katsoi loukkaukseksi, tavottelee häntä!

Dunjasha aluksi suuttui silmittömästi, sitten purskahti raikuvaan nauruun ja sitten ratkesi itkemään; mutta Kirilovna niin nerokkaasti johti hyökkäystä, niin selvästi saattoi hänet käsittämään asemansa epätoivoisuuden kartanossa, niin sopivasti huomautti Akimin ulkonäöstä, rikkaudesta ja vakavuudesta, sekä, loppujen lopuksi, niin painavasti ilmoitti itse herrattarenkln siihen suuntaan käyvästä toivomuksesta, että Dunjasha jo poistuessaan ajatteli asiaa vakavalta kannalta, ja, kohdatessaan sittemmin Akimin, katsoi häneen vakavasti vaan ei kääntynyt pois. Sanomattoman runsaat rakastavan Akimin lahjat, haihduttivat viimeisetkin epäilykset… Lisaveta Prohorovna, jolle Akim vei lahjaksi hopeatarjottimella sata persikkaa, suostui hänen liittoonsa Dunjashan kanssa ja liitto vahvistettiin. Akim ei säälinyt menoja. Morsian, joka hääpäivän aattona istui morsiustyttöjen parissa kuin kuollut ja vielä hääpäivän aamuna itki, kunnes hänet Kirilovna talutti vihkituolille, pian rauhoittui… Rouva antoi hänelle kirkossa käytettäväksi oman shaalinsa — mutta Akim heti samana päivänä lahjoitti hänelle samanlaisen, jopa vielä paremman.

Ja niin Akim joutui naimisiin; toi oman nuorikkonsa uuteen taloonsa… Rupesivat he elämään. Dunjasha osottautui heti huonoksi emännäksi, heikoksi miehensä tueksi. Hän ei juuri mihinkään ryhtynyt, tuskaili, murehti, paitsi milloin joku matkustavainen upseeri herätti hänen huomionsa ja liehakoitsi häntä suuren teekeittiön ääressä istuttaessa; usein tapahtui, että kaupunkiin ostoksille tahi herraskartanoon, jonne majatalosta oli nelisen virstaa, vieraisille riensi. Ei koti oikein näyttänyt viihdyttävän. Herraskartanossa hän lepäili; siellä hän tunsi olevansa omiensa joukossa; toiset tytöt kadehtivat hänen onneaan; Kirilovna kestitsi teellä; itse Lisaveta Prohorovna hänen kerallaan keskusteli… Mutta nämäkään vierailut eivät tapahtuneet tuottamatta katkeruutta Dunjashalle… Hänen, esimerkiksi, ei sopinut nyt, kuten ennen kartanon palvelijattarena, käyttää hattua, vaan hänen oli pakko sitoa huivi päähänsä… ikäänkuin jonkun kauppiaan muijan, kuten hänelle sukkela suinen Kirilovna sanoi… ikäänkuin jonkunlaisen porvarittaren, ajatteli Dunjasha itseksensä.

Monasti juolahtivat nyt Akimin mieleen hänen ainokaisen sukulaisensa, setävanhuksen, perheettömän vanhanpojan kantturan sanat: »No veli, Akimiseni, sanoi hän hänelle, kohdatessaan kerran kadulla: minä olen kuullut, että sinä aiot naimisiin?…»

— Niin, kyllä; mitä sitten?

— Ah, Akim, Akim! Sinä et meille talonpoikaisille ole enään vertainen, kuten sanotaan — eikä morsiamesikaan ole sinun vertaisesi…

— Missä suhteessa hän ei ole minun vertaiseni?

— Vaikkapa kaikissa, vastasi ukko ja samalla osotti Akimin partaa, jota hän, morsiantaan miellyttääkseen oli ruvennut leikkaamaan, kokonaan ei hän sitä hävittämään suostunut… Akim painoi katseensa maahan; mutta ukko käännähti ympäri ja vaelsi tiehensä heiluttaen päätänsä.

Niin, monasti hän noita sanoja muisti, ähki Ja huokaili… Sentähden ei kuitenkaan hänen rakkautensa hyvään vaimoonsa vähentynyt; hän ylpeili vaimostaan — varsinkin kun vertaili häntä, sattumaisin tietysti, toisiin vaimoihin tahi edelliseen vaimoonsa, johon hänet naittivat kuudentoistavuotiaana. Hänen pieninkin hyväilynsä oli hänelle suuri nautinto… Niinpä niin, ajatteli hän, tottuupahan ja taipuupahan aikaa myöten… Sitäpaitsi Dunjasha käytti itsensä erittäin hyvin, eikä kukaan voinut sanoa hänestä pahaa sanaa.

Sillä tavalla meni jokunen vuosi. Dunjasha, silminnähtävästi vihdoinkin tottui osaansa. Mitä enemmän Akim vanheni, sitä enemmän häneen kiintyi ja luotti häneen. Dunjashan toverittaret, jotka menivät miehelään, kärsivät hätää ja puutetta tahi joutuivat huonon kohtelun alaisiksi… Mutta Akim rikastui, aina vaan rikastui. Kaikessa hän menestyi, onni häntä seurasi; yksi suru ainoastaan häntä painosti: lapsia hänelle ei Jumala antanut. Dunjashalle jo karttui ikää, kaksikymmentäviisi vuotta; kaikki rupesivat häntä jo kunnioittamaan Audotja Arefjevnan nimellä. Täydelliseksi emännäksi hän ei kuitenkaan kehittynyt, mutta kotiaan hän rakasti, huolehti sen tarpeista ja piti silmällä palkollisia… Tosin hän kaiken tuon teki miten sattui, ei kiintynyt, kuten olisi pitänyt, puhtauteen ja järjestykseen; sensijaan majatalon parhaassa huoneessa, Akimin valokuvan vieressä, riippui hänen kuvansa, jonka hänen tilauksestaan oli maalannut oman paikkakunnan maalari, piirikunnan diakonin poika, öljyväreillä. — Hän oli siihen kuvattu päällään Valkonen puku, keltanen shaali, kuudet suurhelmiset käädyt kaulalla, pitkät korvarenkaat korvissa ja sormus kaikissa sormissa. — Tuntea hänet siitä kyllä voi, vaikkakin maalari oli liiotellen käyttänyt loistavia koruja ja punamaalla ja silmätkin maalasi harmaitten sijasta mustat ja vieläpä hieman kierot… Akimin kuva ei häneltä ensinkään onnistunut: se muodostui jotenkin synkäksi — à la Rembrand — niin, että, joskus matkalainen menee luokse, katsoo ja poistuu hiljaa mumisten, yhtä viisaana kuin alussakin. Pukeutumaan rupesi Audotja hieman huolimattomasti; heitti jonkun ison huivin hartioilleen, mutta hame sen alla sai miten kuten letkottaa: laiskuus hänet oli vallannut, kaikki masentava, veltto ja unelias laiskuus, johonka venäläinen ihminen yleensä on taipuvainen, varsinkin kun hänen olemassaolonsa on turvattu…

Tuosta kaikesta huolimatta, Akimin ja hänen vaimonsa asiat luistivat kerrassaan hyvin, he elelivät hiljaisesti ja kävivät mallikelpoisesta avioparista. Mutta niin kuin orava, joka puhdistaa naamaansa samalla hetkellä kun metsästäjä häntä tähtää, ei ihminenkään aavista tulevaa kohtaloaan — vaan yhtäkkiä vajoaa siihen, niinkuin heikkoon jäähän.

Eräänä syksyinä iltana Akimin majataloon pysähtyi sekalaisen tavaran kauppias. Useita sivuteitä hän matkusteli kahdella kuormavaljakolla, Moskovasta Harkovaan; hän oli yksi niitä välittäjiä, joita paikkakuntalaiset ja varsinkin heidän vaimonsa ja tyttärensä joskus odottavat suuresti kärsimättöminä. Tämän jo hieman elähtäneen kauppiaan seurassa oli kaksi kumppalia tahi, paremmin sanoen, kaksi palvelijaa — toinen laiha, kalpea ja kyttyräselkä, toinen nuori, hyvännäköinen kaunis nuorukainen tuossa kahdenkymmenen ijässä. He pyysivät itselleen illallista, sen jälkeen istahtivat teelle; kauppias pyysi isäntäväenkin kerallaan nauttimaan kupposen — isäntäväki ei kieltäytynyt. Kahden ukon (Akimin ikä läheni jo viittäkymmentä kuutta vuotta) välillä syntyi pian vilkas keskustelu; kauppias uteli paikallisasioita — eikä kukaan Akimia paremmin olisi niitä voinut valaista; kyttyräselkänen palvelija tuontuostakin käväsi katsomassa rattaita ja vihdoin paneutui makaamaan. Audotja näin muodoin joutui seurustelemaan toisen palvelijan kanssa… Hän istui tämän vieressä vaiteliaana, pääasiallisesti kuunnellen, mitä hän puhui; nähtävästi hänen juttunsa häntä miellyttivät: hänen kasvonsa tulivat eloisammiksi, puna leikitteli poskilla ja nauroikin hän usein ja kernaasti. Nuori mies istui melkein liikkumattomana; kiharainen päänsä käden varaan kumarrettuna, hän puhui hiljaa, korottamatta ääntään ja kiirehtimättä; sensijaan hänen silmänsä, ei tosin suuret, mutta sensijaan terävän kirkkaat ja siniset, ihan imeytyivät Audotjaan; tämä ensin väisti niitten katsetta, mutta sittemmin itse rupesi katsomaan nuorta miestä kasvoihin. Nuoren miehen kasvot olivat tuoreet Ja tasaiset, niinkuin Krimin omenan; hän usein hymyili ja leikitteli valkoisitta sormillaan untuvaisten viiksenaluillaan. Hän esiintyi kauppiasmaisesti, mutta hyvin vapaasti ja ilmaisten jonkunlaista itseluottamusta — ja aina katsoi häneen herkeämättömästi, ujostelematta… Yht'äkkiä nuori mies siirtyi hieman lähemmäksi Audotjaa ja muuttamatta vähääkään kasvojensa ilmettä, sanoi hänelle: »Audotja Arefjevna, teitä armaampaa ei maailmassa ole ketään olemassa; olisin valmis kuolemaan teidän tähtenne!»

Audotja hyrskähti raikuvaan nauruun.

— Mille sinä? — uteli häneltä Akim.

— Niin kun — he niin huvittavaa kertoivat, — vastasi Audotja ilman suurempia vaikeuksia.

Vanha kauppias sekaantui puheeseen.

— Kyllähän se niin on; tuo Naum on aikamoinen lavertelija. Älkää te häntä kuunnelko.

— Vielä mitä! käskisipä tässä heitä kuunnella, — vastasi Audotja ja heilautti päätään.

— Niinpä niin, tietysti, — huomautti vanhus. — Mutta, kuitenkin, — lisäsi hän laulavalla äänellä, — anteeksi pyydämme, kovin olemme tyytyväiset, vaan onpa aika jo levolle… — Ja hän nousi.

— Hyvin tyytyväisiä olemme mekin, — virkkoi Akim ja myöskin nousi, — teidän vierasvaraisuuteenne; siispä, hyvää yötä teille toivotamme. Audotjuska nouseppas!

Audotja nousi, nähtävästi vastenmielisesti; hänen perässään nousi myös
Naum… ja kaikki erkanivat omille yöteloilleen.

Isäntäväki vetäytyi erikoiseen kammioon. Joka teki heille makuuhuoneen virkaa. Heti vuoteelle käytyään, Akim vaipui uneen. Audotja sensijaan ei saanut unta… Ensin hän lojui hiljaa, seinäänpäin kääntyneenä, sitten rupesi heittelehtimään kuumalla höyhenpatjalla, väliin heittäen pois, väliin vetäen ylleen peittoa… sitten vaipui keveään horrokseen. Yhtäkkiä kajahti pihalta sointuva miehen ääni: mies lauloi jotain venyvää, mutta ei surullista laulua, jonka sanoja ei voinut erottaa. Audotja avasi silmänsä, kohosi kyynärpäillensä ja kuunteli… Laulu yhä vaan jatkui… Sointuvasti kajahteli se syksyisessä ilmassa.

Akim myöskin kohotti päätään.

— Kuka siellä laulaa? — kysyi hän.

— En tiedä, — vastasi Audotja.

— Hyvin laulaa, — lisäsi Akim oltuaan hetkisen ääneti. — Hyvin. Kuulehan, millainen voimakas ääni! Kyllä minäkin, aikoinani, lauloin, — jatkoi hän, — ja hyvin lauloinkin, mutta sitte pilaantui ääneni. Mutta tuolla on hyvä. Tiettävästi, nuorukainen laulaa. Naumiksi, eli kuinka, häntä nimittävät, — Ja hän käännähti toiselle kylelle — huoahti ja nukkui jälleen.

Pitkään aikaan ei vielä vaiennut ääni… Audotja yhä vaan kuunteli ja kuunteli; vihdoin ääni yhtäkkiä omituisesti särkyi, sitten vielä kerran soinnahti pitkään ja senjälkeen hiljaa häipyi. Audotja risti itsensä ja painoi päänsä päänaluselle… Kului puoli tuntia… Hän kohosi ylös ja rupesi hiljalleen nousemaan vuoteelta…

Mihin sinä vaimo? tiedusteli häneltä unenpöpperössä Akim, Audotja pysähtyi.

— Pyhimyksen lamppua korjaamaan, — tokasi hän, — ei saa unta, mikähän lienee…

— Rukoile sinä, — sopersi Akim, uudelleen nukahtaen.

Audotja meni pyhimyskuvan luokse ja ryhtyi korjaamaan lamppua, jolloin sen vahingossa ihan kokonaan sammutti, palasi takaisin vuoteelle ja heittäytyi makuulle. Kaikki hiljeni.

Seuraavana aamuna varhain kauppias lähti matkalle seuralaistensa keralla. Audotja nukkui. Akim saatteli heitä puolisen virstaa, hänen kun piti käväistä myllyllä. Mutta palatessaan kotiin, tapasi hän vaimonsa jo täysissä pukimissa, eikä yksinään: hänen kerallaan oli eilinen nuorukainen, Naum. He seisoivat pöydän vieressä akkunan luona ja keskustelivat. Huomattuaan Akimin, poistui Audotja ääneti kamarista, jotavastoin Naum selitti Akimille palanneensa noutamaan kauppiaan rukkasia, jotka hän, mukamas oli unohtanut penkille, ja sitten poistui hänkin.

Me nyt ilmoitamme lukijoillemme sen, minkä he jo ilmankin ovat arvanneet. Audotja oli tavattomasti rakastunut Naumiin. Mitenkä se saattoi niin pian tapahtua, on vaikea selittää; sitäkin vaikeampi, kun siihen asti Audotja oli käyttäytynyt moitteettomasti huolimatta lukuisista viettelyksistä ja tilaisuuksista aviovelvollisuuksiensa laiminlyöntiin. Sentähden, kun hänen suhteensa Naumiin vihdoinkin tuli tunnetuksi, monet naapurit juttelivatkin että Naum hänelle ensi-iltana salaa oli teehen pistänyt rakkauspulveria (meillä yhä vieläkin lujasti luotetaan sellaisen olemassaoloon) ja olihin tuo helposti nähtävissäkin Audotjan olennosta, joka heti senjälkeen rupesi kuihtumaan.

Olipa miten tahansa, niin kaikessa tapauksessa ruvettiin Naumia näkemään ylen usein Akimin talossa. Alussa hän saapui tuon entisen kauppiaan keralla, vaan noin kolmen kuukauden kuluttua ilmaantui jo yksinään, kaupiten omia tavaroitaan; sitten kertoi huhu, että hän on asettunut erääseen lähimmistä, monilukuisista piirikaupungeista, jonka jälkeen ei kulunut yhtään viikkoa, etteivät hänen lujatekoiset ja maalatut rattaansa, kahden tanakan hevosen vetäminä, joita hän itse ohjasi, olisi näyttäytyneet valtamaantiellä. Akimin ja hänen välillään ei ilmennyt erikoista ystävyyttä, vaan ei vihaakaan saattanut huomata. Akim ei juuri pannut hänelle suurtakaan huomioa; Akim piti häntä yritteliäänä nuorukaisena, joka kulki omia teitään. Audotjan todellisia tunteita ei hän aavistanut, joten edelleen luotti häneen täydellisesti, Niin kului vielä kaksi vuotta.

<tb>

Kerran, eräänä kesäpäivänä, päivällisen edellä, tuossa kello kahden paikkeilla, Lisaveta Prohorovna, joka näitten vuosien kuluessa ikäänkuin huononi ja kellastui, huolimatta keinotekoisista apukeinoista, kuten hieromisista ja maalaamisesta, — Lisaveta Prohorovna, koiransa ja päivävarjonsa mukanaan, meni vilvoittelemaan saksalaistyyliseen, puhtoiseen puutarhaansa. Keveästi kahisten tärkätyssä hameessaan, asteli hän lyhyin askelin sannoitettua tietä, joka kulki georgiinirivien välitse, kun yht'äkkiä hänet saavutti meidän vanha tuttavamme Kirilovna, joka alamaisesti esitti, että joku B…n kauppias haluaa häntä tavata varsin tärkeässä asiassa. Kirilovna nautti emäntänsä suosiota (todellisuudessa se oli hän, joka hoiti Kuntzen omaisuutta) ja joku aika sitten oli hän saanut luvan käyttää valkoista päähinettä, joka hänen luiseville kasvonpiirteilleen antoi entistä ankaramman ilmeen.

— Kauppias? — kysäsi herratar — Mitä hän tahtoo?

— En tiedä, mitä hän tarvitsee, vastasi Kirilovna nöyrällä äänellä: — paitsi, nähtävästi, hän haluaisi teiltä jotain ostaa.

Lisaveta Prohorovna palasi takaisin sisälle, meni vastaanottosaliin, istuutui tavalliselle paikalleen, katoksella varustettuun nojatuoliin, jonka päällyssametti ihanasti välähteli, ja käski kutsumaan B…n kauppiaan sisälle.

Astui Naum kamariin, kumarsi ja pysähtyi oven suuhun.

Minä kuulin, että te minulta jotain ostaa tahdotte? — alotti Lisaveta Prohorovna, samalla itsekseen ajatellen: miten kaunis mies on tuo kauppias.

— Aivan niin.

— No, mitä sitten?

— Etteköhän suvaitsisi myydä majataloanne?

— Mitä taloa?

— Sitä tuolla valtamaantien varrella, lyhyen matkan päässä täältä.

— Mutta se talohan ei ole minun. Se on Akimin oma.

— Kuinka, eikö teidän? Teidän maallannehan se on.

— Myönnettäköön, — maa on minun… minun nimelleni ostettu; mutta rakennus on hänen.

— Niinpä vain. Mutta ettekö suvaitsisi sitä myydä minulle?

— Mitenkäs minä sen myyn?

— Katsokaas vaan, olisin hyvän hinnan siitä maksanut.

Lisaveta Prohorovna vaikeni.

— Todellakin, on kummallista, — alotti hän hetkisen kuluttua uudelleen: — mitä te puhutte. Mutta mitä te oikein maksaisitte? — lisäsi hän ikään kuin sivumennen. — Se tahtoo sanoa, etten sitä itseäni varten utele, vaan Akimia.

— Kaikkine rakennuksineen ja oikeuksineen ja tietysti taloon kuuluvine maineen, kaksituhatta ruplaa antaisimme.

— Kaksituhatta ruplaa? Sehän on vähän! — väitti Lisaveta Prohorovna.

— Tavallinen hinta.

— Mutta oletteko te jo Akimille puhunut?

— Miksi hänelle puhua? Talo on Teidän, jonka tähden minä myös teidän kanssanne suvaitsen asiasta puhuakin.

— Mutta minähän teille ilmoitin… Todellakin on kummallista, ettette minua ymmärrä!

— Miksikä en ymmärtäisi; ymmärrän kyllä. Lisaveta Prohorovna katsahti
Naumiin ja Naum vuorostaan Lisaveta Prohorovnaan.

— No, kuinka sitten teemme? — alotti Naum: — millainen on teidän puoleltanne, niin sanoakseni, hinta?

— Minun puoleltani… — Lisaveta Prohorovna hermostuneesti liikahti istuimellaan. — Ensiksikin, minä teille sanon, että kahdessa tuhannessa on liian vähän, ja toiseksi…

— Satasen lisäämme, tehkää hyvin.

Lisaveta Prohorovna kohosi seisoalleen.

— Minä huomaan, te ette puhu mitään siitä mistä minä jo teille mainitsin, etten minä sitä taloa voi myydä, enkä myy. En voi… se on, en tahdo…

Naum hymähti ja vaikeni hetken.

— Miten vaan suvaitsette… — virkkoi hän vihdoin, hieman nytkäyttäen olkapäitään:

Pyydän anteeksi. — Ja hän kumarsi sekä tarttui ovenkahvaan. Lisaveta
Prohorovna kääntyi jälleen.

— Sitäpaitsi, ettehän te vielä matkusta pois, — sanoi hän ja samalla soitti kelloa; (viereisestä huoneesta ilmestyi Kirilovna). — Kirilovna, käske tarjoamaan herra kauppiaalle teetä. Minä teidät vielä näen, — lisäsi hän, keveästi nyökäyttäen päällään.

Naum vielä kerran kumarsi ja poistui yhdessä Kirilovnan kanssa.

Lisaveta Prohorovna kulki pari kertaa yli lattian ja sitten uudelleen soitti. Tällä kertaa ilmestyi kasakka. Hän käski tämän kutsumaan Kirilovnan. Muutaman hetken kuluttua saapuikin kutsuttu, hieman narisuttaen uusia pukinnahkaisia puolikenkiään.

— Kuulitko sinä, — alotti Lisaveta Prohorovna hillitysti nauraen: — mitä minulle tuo kauppias esitteli? Toden totta, hän on ihan hassu!

— En, en kuullut… Mitä sitten? — ja Kirilovna sai mustiin, kalmukkimaisiin silmiinsä uteliaan ilmeen.

— Hän minulta Akimin talon tahtoo ostaa.

— Entäs sitten?

— Mutta mitenkäs se sopii… kuinka Akimin käy? Minä olen talon
Akimille antanut.

— Herra varjelkoon, teitä herratar kulta! Mitä te tuollaista suvaitsette puhua? Eikö talo ole teidän? Emmekö me kaikki ole teidän, kuinka? Ja kaikki, mitä me omistamme, — eikö kaikki ole teidän omaanne, herrattareni?

— Mitä sinä nyt puhut, Kirilovna, herra paratkoon? — Lisaveta Prohorovna veti patistisen nenäliinan esille ja hermostuneesti niisti nenäänsä. — Akimhan tuon talon osti omilla rahoillaan.

— Omilla rahoillaan? Mistä hän nuo rahat otti? — Eikö hän niitä koonnut teidän armostanne! Onhan hän, sitäpaitsi, jo niin kauvan käyttänyt maata hyväkseen… Ja kaikki teidän armostanne. Te myös ehkä ajattelette, ettei hänelle talon menetettyään jää rikkautta? Hän on rikkaampi teitä, kautta Jumalan!

— Kaikki tuo on niin, tietysti; mutta sittekin, minä en voi… Mitenkä minä tuon talon voisin myydä?

— Miksikäs ei myydä? — intti yhä Kirilovna. — Hyvä, että ostaja löytyi.
Sallitteko kysyä, paljonko hän teille tarjoaa?

— Kaksituhatta ruplaa, ylikin, — hillityllä äänellä kuiskasi Lisaveta
Prohorovna.

— Hän herrattareni, enemmän antaa, koska kaksituhatta heti ensi sanoikseen tarjosi. Akimin kanssa te kyllä sitte sovitte; verosta vapautatte, tahi jotenkin muutoin. — Hän vielä on oleva kiitollinenkin teille.

— Tietysti, veroa pitää vähentää. Mutta ei, Kirilovna, mitenkä minä sen möisin… Ja Lisaveta Prohorovna asteli edestakaisin kamarin lattialla… — Ei, se ei sovi, se on mahdotonta… älä, ole niin hyvä, sinä minulle siitä asiasta enää mitään puhu… tahi muutoin suutun…

Mutta, huolimatta asian johdosta liikutetun Lisaveta Prohorovnan kiellosta, Kirilovna jatkoi puhetta, ja puolen tunnin kuluttua palasi Naumin luokse, jonka oli jättänyt vierashuoneeseen teekeittiön ääreen.

— Mitä te minulle ilmoitatte, kunnioitettava neiti, — uteli Naum, ovelasti heittäen tyhjäksi juomansa kupin kumoon alustalle.

— Ilmoitanhan vain, — vastasi Kirilovna: — menkää takaisin herrattaren luokse; hän teitä odottaa.

— Tottelen, — virkkoi Naum, ja Kirilovnan perästä asteli hän vastaanottohuoneeseen.

Ovi heidän jälkeensä sulkeutui… Mutta kun ovi vihdoin uudelleen avautui ja Naum kumarrellen, selkä edellä, tuli siitä ulos, niin oli asia sovittu; Akimin talo kuului hänelle; hän otti sen haltuunsa 2,800 ruplan hinnasta. Kauppa päätettiin valmistaa mahdollisimman pian; Lisaveta Prohorovna sai sata ruplaa käsirahoiksi, mutta kaksi sataa upposi Kirilovnalle kaupanvälittäjäisiksi. »Huokeasta ostin», tuumi Naum, nousten rattailleen, »kiitos hyvän sattuman».

<tb>

Siihen samaan aikaan, jolloin herraskartanossa tapahtui meidän kertomamme tekonen, Akim istui kotonaan yksin akkunan ääressä rahilla Ja tyytymättömän näköisenä silitteli partaansa… Sanoimme aikaisemmin, ettei hän käsittänyt vaimonsa todellista suhdetta Naumiin, huolimatta hyvien ihmisten useista viittauksista siihen suuntaan, että olisi jo aika hänen pitää asioista tiukempi huoli; tietysti, hän itse saattoi joskus huomata, että hänen emäntänsä on jonkun aikaa esiintynyt ikäänkuin ynseämpänä; mutta onhan tiettyä: nalssuku on niskoittelevaa ja oikullista. Vielä silloinkin, kun hänelle täydellisesti selvisi, että hänen kodissaan on jotain hullusti, hän vain kädellään viittasi; ei haluttanut häntä, niin kuin sanotaan, kohottaa verhoa; hyvänluontoisuus ei häneltä vuosien vieriessä vähentynyt, ja, sitäpaitsi, laiskuuskin vaivasi. Mutta tänä päivänä ei hän oikein ollut rauhallinen; edellisenä iltana hän oli ihan sattumalta kuullut tiellä erään oman palvelijattarensa ja naapurin eukon välisen keskustelun…

Vaimo uteli palvelijattarelta, miksi Hän ei tullut heille pyhä iltana.
»Minä pesemään sinua odotin», sanoi eukko.

— Kyllähän minä jo olin tulossa, — vastasi palvelijatar: — mutta, mikä onnettomuus! emäntääni törmäsin… niinkuin mihin ikään!

— Törmäsit… — kertasi eukko venyvällä äänellä, hieroen kädellään poskeansa. Missä sinä piikasen! häneen sitte törmäsit?

— Tuolla papin hamppumaan takana. Emäntä, tiettävästi, oman Nauminsa luokse hamppumaalle meni, mutta minun pimeässä oli mahdoton heitä nähdä, herra tietäköön, ja niin suoraan päin heitä törmäsin.

— Törmäsit! taaskin kertasi eukko, No, ja entäs hän, äitiseni, Naumin kanssa — seisoo?

— Seisoo — ei muuta. Naum seisoo ja hän seisoo. Nähtyään minut, sanoo: mihin sinä tuolla lailla juokset? Meneppä takaisin kotiin. Ja niin minä menin.

— Menit. — Eukko vaikeni. — No, Hyvästi, Fetinjusha, lisäsi hän sitten ja pyrähti omalle tielleen.

Keskustelu tämä varsin epämiellyttävästi vaikutti Akimiin. Hänen rakkautensa Audotjaan oli tietysti jo kylmentynyt, mutta, siitä huolimatta, palvelijattaren sanat eivät häntä miellyttäneet. Palvelijatar oli kumminkin sanonut totuuden. Itse asiassa, mainittuna iltana Audotja kohtasi Naumin, joka odotteli hamppumaan korkean aidan tielle luomassa pimeässä varjossa. Yökaste oli kostuttanut jokaisen ruohonkorren; voimakas, melkein tukehduttava tuoksu täytti ilman. Kuu juuri teki nousuaan, suurena ja keltaisena, tummien pilvimöhkäleitten takaa. Naum kuuli kaukaa jo Audotjan kiireellisen astunnan ja meni häntä vastaan. Hän saapui Naumin luokse ihan kalpeana kiireisestä juoksusta; kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.

— No, mitä, toitko? — kysyi Naum terävästi häneltä.

— Toinhan minä, kyllä toin, vastasi Hän epävarmalla äänellä. — Mutta, mitähän, Naum Ivanitsh…?

— Anna tänne, kun Herran toit, keskeytti hänet Naum ja ojensi kätensä…

Audotja veti poveltaan esille jonkunlaisen käärön. Naum heti sieppasi sen ja pisti taskuunsa.

— Naum Ivanitsh, lausui Audotja tuskallisella äänenä, kiinnittäen häneen paljon merkitsevän katseensa… — Ah, Naum Ivanitsh, kadotan minä sinun tähtesi sieluni…

Juuri silloin ilmestyi heidän luokseen palvelijatar.

Siis, Akim istuu rahilla tyytymättömänä sivellen partaansa. Audotja tuon tuostakin pistäytyi kamarissa, jonka jälkeen taas poistui. Akim ääneti seurasi häntä katseillaan. Vihdoin Audotja tuli vielä kerran sisälle, sieppasi piirongin päältä liivinsä, harppasi jo kynnyksen yli, silloin Akim ei enää voinut itseään hillitä, vaan lausui ikäänkuin itsekseen:

— Ihmettelen minä, alotti hän, mitähän kaikki eukot aina oikein liehakoivat? Istua, tällä lailla, niinkuin paikallaan, sitä älä heiltä vaadi; Se ei ole heidän tehtävänsä. Mutta sen sijaan, johonkin juosta, joko aamulla tahi illalla, sitä he rakastavat. — Niinpä vainen.

Audotja kuunteli miehensä puheen loppuun, muuttamatta asentoaan; ainoastaan »illalla» sanan kohdalla hieman liikahutti päätään ja kävi tarkkaavammaksi.

— Kun sinä, Semenitsh, vastasi hän, vihdoin, katkerasti —, rupeat jaarittelemaan, niin siinä sitte…

Hän heilautti kädellään ja poistui, paiskaten oven perässään kiinni. Audotja, nähtävästi, ei liian korkeaksi arvioinut Akimin kaunopuheisuutta, joten saattoi tapahtua, iltasin, jolloin Akim ryhtyi matkustajien keralla järkeilemään tahi rupesi kertoilemaan jotain, muka huvittavaa, niin hän kuunteli välinpitämättömänä tahi poistui. Akim katsahti sulkeutuneeseen oveen… »kun rupeat jaarittelemaan», toisti hän Audotjan sanoja puoliääneen… »Taitaapa ollakin vika siinä, että minä olen liian vähän jaaritellut sinun kanssasi»… Ja hän nousi ylös miettiväisenä, ja löi nyrkillä otsaansa…

Muutamia päiviä kului tämän jälkeen hyvin kummallisella tavalla. Akim yhä vaan katseli vaimoansa, ikäänkuin valmistautuisi hänelle jotain sanomaan; Audotja vuorostaan, omalta puoleltaan, seurasi Akimia epäluuloisin silmäyksin; sen lisäksi, he molemmat pakollisesti vaikenivat; tämän vaitiolon joskus rikkoi ainoastaan joku katkera huomautus, joita Akim heitti, joko emännän velvollisuuksien laiminlyönnin johdosta tahi naisista yleensä; Audotja, suurimmaksi osaksi, ei vastannut hänelle sanaakaan. Kuitenkin, huolimatta kaikesta Akimin hyväluontoisesta heikkoudesta, hänen ja Audotjan välillä välttämättömästi olisi seurannut ratkaiseva selvitys, ellei olisi sattunut erästä tapausta, jonka perästä kaikki selitykset olivat hyödyttömiä.

Se sattui seuraavasti. Eräänä aamuna Akim vaimonsa keralla oli juuri rupeamassa päivälliselle (matkustajia ei majatalossa kesäkiireitten tähden ollut yhtään), kun yhtäkkiä kärryjen jyrinä kuului tieltä ja ne vihdoin pysähtyivät portaiden eteen. Akim vilkasi ikkunasta, rypisti kulmiansa ja painoi katseensa maahan. Kärryiltä, kiirehtimättä, laskeutui Naum. Audotja ei häntä huomannut, mutta kun hänen äänensä kajahti portailla, niin lusikka hieman värähti hänen kädessään. Naum käski rengin sijoittamaan hevosen katokseen. Vihdoin ovi lensi auki ja hän astui sisälle.

— Terve, lausui hän, ja paljasti päänsä.

— Terve, kertasi hampaittensa välistä Akim. — Mistä Jumala tuopi?

— Naapuristosta, vastasi hän, ja istuutui rahille. — Minä tulen herrattaren luota.

— Vai herrattaren, virkkoi Akim, yhä istuen paikoillaan. — Asioilta, vai kuinka?

— Niin, asioilta. Audotja Arefjevna, hyvää päivää teille toivotamme.

— Hyvää päivää, Naum Ivanitsh, vastasi hän.

Kaikki hetkeksi vaikenivat.

— Mitä tuo on teillä, jotain soppaa, tietääkseni, alotti Naum…

— Niin, soppaa, vastasi Akim, ja yhtäkkiä kalpeni, — mutta ei sinua varten!

Naum katsahti kummastuneena Akimiin.

— Miksikä ei minua varten?

— Niin vaan, ettei se ole sinua varten. Akimin silmät leimahtivat ja hän iski nyrkillä pöytään. — Minulla kodissani ei mitään ole sinua varten, kuuletko?

— Mitä sinä, Semenitsh, mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?

— Minua ei vaivaa mikään, mutta sinä olet minulle vastenmielinen, Naum Ivanovitsh, siinä kaikki. — Akim nousi, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. — Kovin usein rupesit minun luonani maleksimaan, tiedä se.

Naum myöskin nousi.

— Mutta, sinähän, veliseni olet menettänyt järkesi, — tokaisi Naum hymähtäen. — Audotja Arefjevna, mikä häntä vaivaa?

— Minä Sinulle sanon, — kiljasi värisevällä äänellä Akim: — mene pois täältä, kuuletko… mikä Audotja Arefjevna sinulle täällä on… minä sinulle sanon, kuuletko, mene tiehesi!

— Mitä sinä minulle tuollaista puhut? — kysyi merkitsevällä äänenpainolla Naum.

— Mene matkoihisi täältä; kas siinä, mitä sinulle sanon. Tuossa jumala, mutta tuossa kynnys… ymmärrätkö? tahi muutoin käypi huonosti!

Naum astahti lähemmäksi Akimia.

— Herran tähden, älkää tapelko, rakkaani, — sekaantui nyt puheeseen
Audotja, joka siihen asti oli istunut liikahtamatta pöydän vieressä…

Naum katsahti häneen.

— Älkää peljätkö, Audotja Arefjevna, minkä tähden tapella. Kuulehan, veliseni, — jatkoi hän Akimin puoleen kääntyen: — kylläpä sinä kiljut. Todellakin. Mokomalla tavalla! Onko ennen kuultu sellaista tapausta, että vieraasta talosta pois ajaa toista, — lisäsi Naum, hitaasti ja väliin keskeyttäen: — ja vielä isännän itsensä?

— Miten niin vieraasta talosta? — ärähteli Akim. — Minkälaista isäntää?

— Vaikkapa vaan minunlaiseni.

Ja Naum siristi merkitsevästi silmiään sekä paljasti valkoiset hampaansa.

— Kuinka, sinun? Enkö minä sitten ole isäntä?

— No, kylläpä olet älytön, veliseni. — Sanotaan sinulle: minä olen isäntä.

Akimin silmät revähtivät selkiselälleen hämmästyksestä.

— Mitä sinä sellaista valehtelet, ikäänkuin olisit liiakseen syönyt! — virkkoi hän vihdoin. — Mikä hiton isäntä sinä täällä olet?

— Koska ei näy puheesta paranevan, — huudahti nyt kärsimättömästi Naum, — niin katso tätä! Näetkö tämän paperin, — lisäsi hän, siepaten taskustaan neljään osaan taitetun, virallisella leimalla varustetun paperin: — näetkö? Tämä on kauppakirja, ymmärrätkö, sekä sinun maasi päälle että talosi; minä ne ostin herrattarelta, niin, Lisaveta Prohorovnalta ostin; eilen B…ssa kauppakirjan vahvistimme. Isäntä täällä siis kaiken todennäköisyyden mukaan, olen minä, etkä sinä. Tänään jo saat panna tavarasi kasaan, — lisäsi hän, pannen paperin takaisin taskuunsa: — ja huomenna älköön enää jälkeäkään sinusta täällä näkykö; kuuletko?

Akim seisoi kuin ukkosen lyömänä.

— Ryöväri, — örisi vihdoin Akim: — ryöväri… Hei, Fedjka, Mitjka, vaimo, vaimo, ottakaa hänet kiinni, ottakaa — pitäkää häntä!

Hän kokonaan hämmentyi.

— Katso eteesi, äijä, — varoitti uhkaavasti Naum: — Katso äijä, älä hulluttele!

— No, lyöhän häntä, vaimo, lyö! — yllytti kiihottuneella äänellä Akim, turhaan ja voimattomasti yrittäen paikaltaan. — Sielunvihollinen, ryöväri… Oliko sinulle liian vähän vaimostani… kun kodinkin sinä minulta tahdot anastaa ja kaikki… Mutta ei, se ei voi olla totta… Minä menen itse ja sanon herrattarelle… miten… miksi myydä taloa?… Odotahan… odotahan!…

Ja hän ilman hattua riensi ulos.

— Mihin, Akim Ivanitsh, mihin juoksette, vaariseni? — huudahti palvelijatar Fedjinja, törmätessään ulosrientävää isäntäänsä vastaan ovessa.

— Herrattaren luokse! päästä! Herrattarelle… ulvoi Akim ja, huomattuaan Naumin rattaat, joitten edestä hevosta ei vielä oltu riisuttu, hyppäsi niihin, tempasi ohjista ja lyödä läimäyttäen voimansa takaa hevosta selkään, läksi täyttä laukkaa ajamaan herraskartanoon.

— Äitiseni, Lisaveta Prohorovna, — mutisi hän itsekseen pitkin tietä, — mistä moinen epäsuosio? Nähtävästi on suuttunut!

Ja hän yhä vaan löi hevosta lyömästä päästyäänkin. Vastaantulijat hädin tuskin ehtivät syrjään väistyä, pysähtyen sitte katsomaan ja ihmettelemään.

Neljännestunnissa ajoi Akim Lisaveta Prohorovnan kartanolle, suoraan portaitten eteen, missä hyppäsi alas rattailta ja hyökkäsi eteiseen.

— Mitä sinä tahdot? kysäsi yrmeästi pelästynyt ovipalvelija, joka oli makeasti torkkunut ovipenkillä.

Herrattarelle olisi asiaa, minun pitäisi Herratarta tavata, — hätäisesti huudahti Akim.

Palvelija hämmästyi.

— Onko sitten tapahtunut jotain? alotti hän…

— Ei mitään ole tapahtunut, mutta minun tarvitsee herratarta nähdä!

— Mitä, mitä, — lausui yhä enemmän hämmästyvä palvelija ja hitaasti nousi seisomaan.

Akim rauhoittui… Ikäänkuin häntä olisi kylmällä vedellä valeltu.

— Ilmoittakaa, Pjotr Evgrafitsh, herrattarelle, sanoi hän kumartaen syvään: — että Akim, nähkääs, haluaisi häntä tavata…

— Hyvä… menen… esitän… mutta sinä, oletko juovuksissa, odota, — palvelija kääntyi ja poistui.

Akim hermostui ja tuli hieman ikäänkuin levottomaksi… Päättäväisyys nopeasti katosi hänen seistessään siinä eteisessä.

Lisaveta Prohorovna myöskin kävi levottomaksi, kun hänelle ilmotettiin
Akimin saapuminen. Heti paikalla hän kutsutti Kirilovnan luoksensa.

— Minä en voi ottaa häntä vastaan, — hän kiireisesti virkkoi heti kun Kirilovna näyttäytyi, — en mitenkään voi. Mitä minä hänelle sanoisin? Minähän jo sanoin sinulle, että hän välttämättömästi tulee ja rupeaa valittamaan sekä moittimaan; — lisäsi hän harmissaan ja liikutettuna; — minähän sanoin….

Eihän teidän häntä tarvitsekaan ottaa vastaan, — rauhallisesti vastasi Kirilovna: — Sitähän ei tarvitse tehdä. Miksi te rupeaisitte vaivautumaan mokomankin asian tähden!

— Mutta, mitenkä sitten?

Jos sallitte, niin minä hänen kanssaan puhun.

Lisaveta Prohorovna kohotti päänsä.

— Tee niin, Kirilovna. Puhele hänen kanssaan. Selitä hänelle siellä… no vaikka että minä huomasin tarpeelliseksi… ja sitäpaitsi, että minä häntä palkitsen… vaan, kyllähän sinä sitten tiedät. Ole niin hyvä Kirilovna.

— Älkää ensinkään Herrattareni, suvaitko Ha huolissanne — vastasi
Kirilovna ja poistui, narisuttaen kengillään.

Neljännestuntiakaan ei kulunut, kun niitten narina kuului uudelleen ja Kirilovna astui herrattaren luokse ihan rauhallinen ilme kasvoillaan ja sama viekasteleva ilme silmissään.

— No, mitä, — kysyi häneltä herratar: — kuinka Akim?

— Ei mitään. Sanoi, että kaikki, tietysti, riippuu teidän armostanne, siihen on tyydyttävä; toivotti teille terveyttä ja pitkää ikää.

— Entäs eikö valittanut?

— Ei millään tavalla. Mistä hän olisi valittanut?

— Mitä varten hän sitten tuli?

— Tulipahan vaan anomaan pientä hyvitystä, etteikö teidän armonne antaisi veroa hänelle anteeksi, vaikka lähemmiltä vuosilta, niin sanoakseni….

— Se on tietty, anteeksi, anteeksi, — nopeasti tarttui puheeseen Lisaveta Prohorovna; sehän on itsestään selvä. Kernaasti. Ja sitäpaitsi, sano hänelle, että minä hänet palkitsen. No, kiitos sinulle, Kirilovna. Hän näen minä, lempeä on mies. Odota, — lisäsi hän, — anna hänelle tämä minulta. — Ja hän otti työpöydältään kolmen ruplan setelin. — Katsos, ota tämä, anna hänelle.

Tottelen, — vastasi Kirilovna ja poistui omaan kamariinsa, jossa rauhallisesti pisti kolmiruplasen raudotettuun kirstuunsa, joka sijaitsi nurkassa; siinä hän talletti kaikki liiat rahansa, eikä niitä ollut niinkään vähän.

Kirilovna tuolla menettelyllään rauhoitti herrattaren, mutta keskustelu hänen ja Akimin välillä ei ensinkään tapahtunut siten, kuin hän emännälleen ilmoitti. Hän oli käskenyt kutsumaan Akimin palvelljainhuoneeseen. Akim ei ensin aikonut mennä hänen luokseen, huomauttaen samalla, ettei halunnut tavata Kirilovnaa, vaan itseään herratarta, Lisaveta Prohorovna, yhtäkaikki, viimein, totteli ja meni takaportaitten kautta Kirilovnan luokse. Hän tapasi hänet yksin huoneessa. Astuttuaan huoneesen, hän heti pysähtyi ja lysähti oven viereen seinää vasten, halusi kyllä puhua… mutta ei voinut.

Kirilovna katsoi terävästi häneen.

— Te, Akim Semenitsh, — alotti hän, — haluatte herratarta tavata?

Akim ainoastaan nyökäytti päätään.

— Sitä ette voi, Akim Semenitsh. Ja mitä, varten? Tehtyä ei voi purkaa, te vaan herratarta suotta häiritsisitte. He eivät voi teitä nyt ottaa vasaan, Akim Semenitsh.

— Eivät voi, — kertasi hän ja taas vaikeni.

— Mutta, kuinka sitten, — lisäsi hän vihdoin; — onko minun taloni menetettävä?

— Kuulkaahan, Akim Semenitsh. Te, minä tiedän, olette aina olleet järkevä ihminen… Tässähän on herrattaren valta. Peruuttaa sitä ei voi. Todellakaan, sitä ei voi peruuttaa. Mitä me siis tässä turhaan järkeilemme, eihän se kuitenkaan mihinkään johtaisi. Eikö totta?

Akim asetti kätensä selän taakse.

— Te mieluummin miettikää, — jatkoi Kirilovna, — eikö teidän olisi parasta pyytää herrattarelta, että hän teidän veronne huojentaisi, vai mitä?…

— Nähtävästi menee minulta nyt taloni, — kertasi Akim entisellä epätoivoisella äänellä äskeiset sanansa.

— Akim Semenitsh, minähän teille jo sanoin, ettei sitä voida auttaa. Te sen itse tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin.

— Niinpä niin. Mutta, sanokaahan toki, edes, mistä hinnasta se myytiin, talo, nimittäin?

— En tiedä minä sitä. Akim Semenitsh: en voi teille ilmoittaa… Mutta, mitä te — niin seisotte, — lisäsi hän, — istukaahan edes.

— Kyllä seisonkin. Asiani on talonpoikainen, kiitän nöyrästi.

— Mikä talonpoika te olette, Akim Semenitsh? Tehän edelleen olette kauppias, teitä ei edes talollisiin saata verrata, mitä te tuolla tavalla? Älkää kuolko turhanpäiten. Etteköhän haluaisi teetä?

— En, kiitoksia; ei ole tarvis. Niin siis teidän haltuunne ttaloseni jäi, lisäsi hän, loitoten seinästä. — Kiitos siitäkin. Anteeksi pyydämme, rouvaseni.

Ja hän kääntyi ympäri, ja poistui ovesta. Kirilovna muutti muotoa ja lähti herrattaren luokse.

— Nähdäkseni minä todellakin yks' kaks', kauppiaaksi tulin, — puheli
Akim itsekseen, seisahtuen mietteissään portille. — Hyväkin kauppias!
— Hän viittasi kädellään ja katkerasti naurahti. — Mitäs muuta! Mennä
kotiin!

Ja, kokonaan unhottaen Naumin hevosen, jolla oli tullut, lähti hän jalan kulkemaan tietä pitkin majatalolle. Mutta hän ei vielä ennättänyt kulkea ensimmäistä virstaakaan, kun yhtäkkiä kuuli vierellään kärryjen jyrinän.

— Akim, Akim Semenitsh, — kutsui häntä joku.

Hän kohotti silmänsä ja näki oman tuttavansa, pitäjän kirkonpalvelijan Efreman, liikanimeltään Krotsi, pienen, kumaraisen ihmisen, jolla oli terävä nenä ja himmeät silmät hän istui huonoilla rattailla, olkikuvon päällä, nojaten kärryn takalautaan.

— Kotiin, niinkö, menet? kysäsi hän Akimilta.

Akim pysähtyi.

— Kotiin.

— Tahdotko, kyyditsen?

— Ka, ole hyvä, kyyditse.

Efrem sivuutti, jolloin Akim nousi rattaille. Efrem, joka oli, nähtävästi, iloisella päällä, rupesi hutkimaan hevostaan selkään nuoraohjastensa päillä; hevonen lähti juoksemaan väsynyttä ravia, alituisesti heiluttaen päätään.

Niin ajoivat he virstan, puhumatta toiselleen yhtään sanaa. Akim istui pää kumarassa, mutta Efrem jotain murisi nenäänsä ja väliin hoputtaen Ja väliin taas kieltäen hevostaan.

— Missäs sinä noin ilman hattua kävit, Semenitsh? — äkkiarvaamatta kysyi hän Akimilta, ja odottamatta vastausta, jatkoi puoliääneen: — Kapakkaan jätit, niinhän? Kyllä sinäkin olet aika juomari; minä sinut tunnen, ja sentähden sinua rakastan, että olet juomari; sinä et ole murhamies, et raivopää, etkä jonnin joutava; talon-asuja sinä olet, mutta myös juoppo, ja senlainen juoppo. — Aikoja sitten sinut jo holhouksen alle olisi pitänyt, kautta jumalan, asettaa; sillä sehän on kirotun paha vika… Huraa! — huudahti hän yhtäkkiä kaikesta kurkustaan. — Huraa, huraa!

— Pysähtykää, pysähtykää, — kuului silloin läheltä nais-ääni, — pysähtykää!

Akim katsahti. Heidän luokseen, pellon ylitse juoksi nainen, niin kalpea ja onnettomassa kunnossa, ettei hän häntä alussa ollut tuntea.

— Pysähtykää, pysähtykää, huudahti hän taas, huudahtaen ja viittoen käsillään.

Akim hätkähti: sehän oli hänen vaimonsa.

Hän tarttui ohjiin.

— Mutta miksi pysähtyä, — murisi Efrem, — akan tähden pysähtyä? On sitäkin…

Akim jyrkästi seisahutti hevosen.

Tällöin Audotja saapui maantielle, jossa sitte suoraan lankesi polvillensa tomuun.

— Armahaiseni, Akim Semenitsh, — valitti hän, — myös minutkin hän ajoi pois!

Akim tuijotti häneen liikahtamatta, ainoastaan vielä tiukemmin kiristi ohjia.

— Huraa! — uudelleen kirkasi Efrem.

— Vai niin, vai ajoi hän sinut pois? — virkkoi katkerasti Akim.

— Ajoi, armaani, kyyhkyseni sinä, — vastasi voihkien Audotja. — Sanoi, talo on nyt minun, niin mene tiehesi sinäkin.

— Hyvin, kas, miten hän hyvin… säädyllisesti! — huomautti Efrem.

— Siis sinä, nähtävästi, jäämään varustauduit? — Oudosti äännähti Akim, yhä edelleen istuen rattailla.

— Mitä sinä, jäämään, muka! Niin, isäseni, — seuloi hermostuneesti Audotja, ja kumarsi aina tomuun asti, — mutta sinä et vielä tiedä, että minä… Tapa minut, Akim Semenovltsh, tapa minut ihan tähän paikkaan…

— Minkä tähden sinut tappaisin, Arefjevna! — toivottomasti virkkoi Akim, — itse sinä olet itseäsi vahingoittanut jo kylliksi! mitä tässä vielä!

— Vaan sinä mitä ajattelet, Akim Semenitsh… Mutta rahat… sinun rahasi… niitähän ei enää ole olemassa, nimittäin sinun rahojasi… Minä, kurja, ne kellarista otin ja kaikki sille pedolle, Naumille, annoin, viheliäinen… Ja miksi sinä minulle ilmoititkaan, mihin sinä rahojasi piilotit; onneton minä… Hänhän sinun rahoillasi talonkin osti… mokomakin konna…

Itku salpasi hänen äänensä.

Akim tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Kuinka! — kiljasi hän vihdoin, — myös rahatkin, kalkki… rahat ja talo, ja minä sen… Vai niin! kellarista otit… niinkö… otit… Mutta, nyt minä sinut tapan, senkin käärmeensikiö!…

Ja hän hyppäsi alas rattailta.

Semenits, Semenitsh, älä lyö, älä tappele, — hätäili Efrem, jolta noin odottamattoman asiankäänteen tähden humala rupesi häviämään.

— Ei, isäseni, tapa minut, isäseni, tapa minut kirottu: lyö, älä välitä hänen sanoistaan, — huusi Audotja, kierien Akimin jaloissa.

Akim pysähtyi, katsoi häneen, loittoni muutaman askeleen ja istahti raukeasti ruoholle, tien sivuun.

Tuli lyhyt äänettömyys. Audotja käänsi kasvonsa hänen puoleensa.

— Semenitsh, Semenitsh, — puheli Efrem, kohentaen itseään rattailla, — älä viitsi… nimittäin surra… asiaa et voi auttaa. Tfui, millainen riettaus, — jatkoi hän, ikäänkuin itsekseen, — minkälainen akan häijyläinen… Mene hänen luokseen, sinä — lisäsi hän, kumartuen rattailla Audotjan puoleen — näethän, että hänen käy sääliksi.

— Audotja nousi, läheni Akimia ja uudelleen heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Isäseni, alkoi hän heikolla äänellä.

Akim hypähti ylös ja palasi takaisin rattaille. Audotja tarttui hänen viittansa liepeeseen.

— Mene pois, kiljasi Akim ankarasti ja tyrkkäsi häntä.

— Mihinkä sinä, — kysyi Efrem, nähdessään, että Akim jälleen hänen viereensä kärryille istahtaa.

— Etkö sinä luvannut kuljettaa minua taloon asti, — virkkoi murtuneella äänellä Akim? — niinpä viekin minut sinun omaan taloosi… Minun taloani, näethän, ei enää ole olemassa. Ostivat sen, näethän, minulta…

— No, tee hyvin, ajetaan meille. Entäs eukkosi?

Akim ei mitään vastannut.

— Niin, entäs minä, minä, — kysyi nyyhkyttäen Audotja: — mihinkä sinä minut heität…. mihinkä minä menen?

— Mene hänen luokseen, — vastasi kääntymättä Akim: — hänelle olet rahatkin antanut… Anna mennä, Efrem.

Efrem sivalsi hevosia selkään, rattaat läksivät liikkeelle. Audotja purskahti katkeraan itkuun.

Efrem oli noin virstan päässä Akimin talosta, pienessä tuvassa, pappilan maalla, yksinäisen, viisikupoolisen kirkon vieressä, jonka äskettäin erään rikkaan kauppiaan perilliset olivat jumalan nimen kunniaksi lahjoittaneet. Efrem ei koko matkalla mitään Akimille puhunut, vaan ainoastaan silloin tällöin nykäsi ohjista ja päästeli suustaan sanoja sellaisia kuin: »Ah, sinua!» ja »eh, sinua!» Akim istui liikkumatta, hieman sivuttain Efremiin. Vihdoin he saapuivat määrän päähän. Efrem hyppäsi ensimmäisenä rattailta. Häntä vastaan juoksi noin kuuden vuoden ikäinen tyttönen päällä lyhyt paita ja huusi:

Isä! isä!

No, missä on äitisi? kysäsi häneltä Efrem.

— Makaa aitassa.

— Antaa hänen maata. Akim Semenitsh, mitä te, tehkää hyvin ja astukaa kamariin.

(Tässä on huomautettava, että Efrem sinutteli häntä ainoastaan humalassa, Akimia paremmatkin henkilöt teitittelivät).

Akim astui kirkonpalvelljan tupaan.

— Kas, tänne, penkille, olkaa hyvä, — puheli Efrem. — Menkääpä te veitikat, — huudahti hän kolmelle muulle lapselle, jotka laihan ja hyvin vanutetun kissaparin kanssa olivat yht'äkkiä ilmestyneet tuvan eri nurkista, — Menkää tiehenne! Atsh, pois! Kas, tänne, Akim Semenitsh, tänne, — jatkoi hän, ohjaillen vierastaan istumaan: — etteköhän haluaisi jotain?

— Kuulehan, mitä minä sinulle sanon, Efrem, — virkkoi vihdoin Akim: — eiköhän saisi viinaa?

Efrem vilkastui.

— Viinaa? Kyllä. Kotona tosin minulla ei ole viinaa, näettehän, mutta, kas, minä pikimiten juoksen isä Feodorin luokse. Hänellä on aina… Äksysti juoksen…

Ja hän steppasi suuren hattunsa.

— Tuo häntä nyt enemmänkin, minä maksan, — huusi hänen peräänsä Akim. —
Siihen minulla kyllä vielä rahoja riittää.

— Silmänräpäyksessä! — kertasi vielä kerran Efrem, kadoten oven taakse. Hän, todellakin, palasi hyvin pian kaksi pulloa povellaan. Toinen niistä oli jo avattu. Hän asetti ne pöydälle, haki kaksi viheriäistä lasia ja leipäkannikan sekä suoloja.

— Kas näin, tästä pidän, — saneli hän, istuutuen Akimia vastapäätä. — Mitä suotta surra! — Hän kaatoi Akimille ja itselleen… Ja rupesivat lörpöttelynään… Audotjan menettely häntä hämmästytti. — Kummallinen, toden totta, asia, — sanoi hän: — Millä ihmeen tavalla se kehittyi? nähtävästi hän hänet itselleen suosiolliseksi vietteli… Siinä näkee, miten naista pitäisi ankarassa kurissa pitää… Kireissä kourissa on häntä pideltävä. Mutta kuitenkin, teidän pitäisi kotonanne vielä käydä; jäihän teiltä sinne paljon hyvää. — Ja vielä muita samanlaisia juttuja lasketteli Efrem; milloin hän joi, ei suvainnut vaieta.

Tunnin kuluttua, kas mitä tapahtui Efremin talossa: Akim, joka koko juonnin ajalla ei sanaakaan vastannut loruavan isäntänsä huomautuksiin ja kysymyksiin, vaan ainoastaan joi lasin toisensa jälkeen, makasi uunin päällä, kokonaan punaisena, makasi nukkuen raskasta ja tuskallista unta: lapset häntä ihmettelivät, mutta Efrem… Niinpä niin, hän myös makasi, mutta sensijaan varsin ahtaassa ja kylmässä eteiskarsinassa, johon hänet kyöräsi hänen vaimonsa, hyvin miehekäsvartaloinen nainen. Efrem oli mennyt, miten lie, hänen luokseen aittaan ja rupesi kinastelemaan tahi jotain lörpöttelemään, mutta hän käyttäytyi niin typerästi ja järjettömästi, että vaimo heti hoksasi, mikä oli vikana, sekä sieppasi kauluksesta kiinni ja talutti mihin tulikin. Sitäpaitsi, hän makasi eteiskarsinassa varsin hyvin, jopa rauhallisestikin. Tottumuksesta tietysti!

<tb>

Ellei Kirilovna aivan oikein kertonut Lisaveta Prohorovnalle keskusteluaan Akimin keralla… niin samaa voidaan sanoa Audotjasta: Naum ei häntä ajanut pois, vaikka hän niin Akimille sanoi; hänellähän ei ollut siihen oikeutta… Hän oli velvollinen antamaan vanhoille eläjille aikaa poismuuttoon. Hänen Ja Audotjan välinen pesänselvitys eli kokonaan toisenlainen.

Kun Akim kiljahtaen ilmoitti menevänsä herrattaren luo ja hyökkäsi ulos, kääntyi Audotja Naumiin päin ja loi häneen ihmettelevän katseensa.

— Herra varjelkoon — alotti hän: — Naum Ivanitsh, mitä tällainen merkitsee? Tekö ostitte meidän talomme?

— Entäs sitten? vastasi toinen. — Ostin.

Audotja oli hetkisen ääneti, ja sitten yhtäkkiä tokaisi:

— Sitäkö varten siis teille rahat olivatkin tarpeen?

— Aivan niinkuin suvaitsette olettaa. Katsohan vain teidän miekkosennehan aikoo minun hevosellani lähteä, — lisäsi hän kuultuaan rattaitten tärinän. — Miten ovela!

— Mutta sehän on ryöstöä, kaiken sen jälkeen, — liitti Audotja: — nehän olivat meidän rahojamme, mieheni rahoja, ja talokin on meidän…

— Eipä, Audotja Arefjevna, — keskeytti hänet Naum: — talo ei ollut teidän, mitäs siitä puhun; talo oli herrattaren maalta, joten se oli herrattaren, mutta rahat, aivan oikein, teidän olivat; mutta te olitte, voin sanoa, niin ystävällinen ja uhrasitte ne minulle; minä jään teille kiitollisuuden velkaan, vieläpä, jos vaan kohtalo sallii, teille takaisin annan, kuten sanottu, jos vaan sellainen tilaisuus sattuu; mutta enhän nyt voi alastomaksi jäädä, kuten itsekin suvaitsette käsittää.

Kaiken tuon Naum sanoi hyvin rauhallisena, vieläpä hieman hymyillen.

— Voi minun päiviäni! — huudahti Audotja, — mitä tuo nyt on? Mitä? Ja miten minä tämän kaiken jälkeen miestäni silmiin katson? Konna sinä olet, — lisäsi hän, ankarasti katsoen Naumin kasvoihin: — minähän oman sieluni autuuden sinun tähtesi kadotin, ja varkaaksi sinun hyvääsi valvoessa alennuin, mutta sinä meidät mierolle saatoit, konna, mikä oletkin! Minulle ei enää nyt jää muuta neuvoksi kuin köysi kaulaan, petturi, kiusaaja, konna sinä…

Ja hänen kyyneleensä vuosivat virtanaan.

Älkää huoliko hermostua, Audotja Arefjevna, — virkkoi Naum: — minä sanon teille ainoastaan: oma paita on ruumista lähempänä kuin toisen; sitä paitsi, Audotja Arefjevna, sentähdenhän on haukikin meressä, ettei ruutana torkkuisi.

— Mihinkä me nyt menemme, mihin asetumme? — itkusuin nyyhkytti Audotja.

— No, sitä minä en voi sanoa.

— Mutta minä tapan sinut, konna; tapan, tapan…

— Ei, sitä te ette tee, Audotja Arefjevna; mitä sellaista turhaa puhuttekaan. Nyt lienee minun paras poistua vähäksi aikaa tahi muutoin te kovin hermostutte. Anteeksi, pyydämme, mutta huomenna välttämättömästi palaamme… Omat työläiset me jo tänään tänne lähetämme, toivomme teidän sen sallivan, lisäsi hän sill'aikaa, kun Audotja jatkoi itkuaan ja uhkaili tappaa sekä itsensä ja Naumin.

— Kas tuollahan hän, miehenne, nimittäin, meneekin, — huomautti hän, katsahdettuaan akkunaan. — Tahi mahdollisesti jokin onnettomuus, Herra hyvin varjelkoon, tapahtuu. Sillälailla rauhallisempaakin tulee. Tehkää te niin hyvin ja omat tavaranne kootkaa jo tänä päivänä; niin palvelijani kyllä niitä vartioivat ja auttavat teitä, jos haluatte. Jääkää siis hyvästi.

Hän kumarsi, astui ulos ja kutsui palvelijat.

Audotja lysähti penkille, josta nousi ylös ja kumartui pöytää vasten ja rupesi vääntelemään käsiään, sitten, yht'äkkiä, hypähti jaloilleen ja hyökkäsi miehensä jälkeen… Me jo kerroimme sen kohtauksen.

Kun Akim Eframin kanssa ajoi hänen luotaan pois, jättäen hänet yksinään pellolle, niin hän alussa ainoastaan itki, liikahtamatta paikaltaan. Itkettyään kyllikseen lähti hän herraskartanoon, vielä katkerampaa oli näyttäytyä palvelijain huoneessa. Kaikki tytöt hyökkäsivät häntä vastaan osaaottavina ja sääliväisinä. Heidät nähtyään, ei Audotja voinut pidättää kyyneltään; ne nyt virtoina valuivat hänen turvonneista ja punaisista silmistään. Kokonaan voimattomana vaipui hän eteensattuvalle tuolille. Juoksivat hakemaan Kirilovnaa. Hän tuli, meni hänen luokseen kerrassaan lempeänä. Mutta herrattaren luokse ei laskenut häntä enemmän kuin Akimiakaan. Eikä Audotja itsekään kovin tiukasti vaatinut herrattaren puheille, hän tuli kartanoon yksinomaan siltä syystä, ettei ensinkään tietänyt, mihin olisi päänsä kallistanut.

Kirilovna käski laittaa kuntoon teekeittiön Audotja kauanaikaa kieltäytyi teetä juomasta, mutta vihdoin, kun kaikki tytötkin olivat hyväillen pyydelleet, hän joi kupillisen ja sen jälestä vielä neljä. Kun Kirilovna näki, että oli vieraansa kuta kuinkin rauhoittunut niin että tämä ainoastaan joskus vavahteli ja huokaili, kysyi hän häneltä, mihin he aikovat asettua ja mitä he tekevät kaikilla tavaroillaan. Audotja noitten kysymysten jälestä taas purskahti itkuun, rupesi vakuuttamaan, ettei hän muuta kaipaa kuin kuolemaa. Mutta Kirilovna, niinkuin ainakin järkevä nainen, hänet samassa hillitsi ja esitteli, hukkaamatta turhanpäiten aikaa, jo heti ryhdyttäväksi muuttamaan tavaroita vanhaan Akimin tupaan kylässä, missä eleli hänen setänsä, tuo samainen äijä, joka kielsi häntä naimasta? myös Kirilovna ilmoitti, että herrattaren suostumuksella hänelle annetaan avuksi ihmisiä ja hevosia: »Mitä erittäin teihin tulee, niin rakkaani», — lisäsi Kirilovna, pusertaen esiin hymyilyn kuivilta huuliltaan, — meillä aina on paikka teitä varten ja me olisimme hyvin iloisia, jos te, siihen asti kun taas oman talon saatte, vierailisitte täällä meidän luonamme. Herra antoi, Herra otti, ja voipi uudelleen antaa; kaikki on hänen tahtonsa. Lisaveta Prohorovna, tietysti, oman harkintansa jälkeen, oli pakotettu myymään teidän talonne, mutta hän ei teitä tule unohtamaan, vaan kyllä palkitsee; niin hän käski sanomaan Akim Semenitshille… Missä hän nyt on?

Audotja vastasi, että Akim, kohdatessaan hänet, loukkasi häntä kovin ja ajoi Efreman kotiin.

— Vai sinne! — merkitsevästi virkkoi Kirilovna. — No, kyllähän minä ymmärrän, että hänellä nyt on vaikeaa, ehkäpä häntä et tänään löydä; miten olla? Pitää kuitenkin saada järjestykseen. Malashka, — lisäsi hän, kääntyen erään palvelijattaren puoleen: — pyydäppä tänne Nikanor Iljitshia, me hänen kanssaan juttelemme. — Nikanor Iljitsh, ulkonaisesti hyvin kurjan näköinen ihminen, kartanon kirjuri, tuossa tuokiossa saapui, hyvin huomaavaisesti kuunteli, mitä hänelle Kirilovna sanoi ja sitten ainoastaan virkkoi: »Tulee täytetyksi», ja poistui asettamaan saamaanpa määräystä täytäntöön. Audotjalle annettiin kolme hevosta ja miestä; näihin liittyi erityisestä halustaan neljäs, joka itse ilmoitti, että hän on noita muita »neuvokkaampi». Audotja palasi tämä joukko mukanaan majataloon, missä tapasi entiset palvelijat ja palvelijattaret huolestuneina ja peloissaan.

Naumin äsken palkkaamat, kolme varsin hanakkaa nuorukaista, sitten kun aamulla saapuivat, eivät mihinkään olleet liikkuneet ja vartioivat taloa varsin tarkasti, kuten Naum oli sanonutkin, niin tarkasti, että yhdestä uudesta kärrystä yht'äkkiä hävisi pyörän vanne!…

Katkera, varsin katkera oli Audotja raukalle mukaantuminen. Huolimatta »neuvokkaan» miehen avusta, joka pääasiallisesti ilmenikin ainoastaan siten, että hän käveli keppi kädessä, katseli toisten hommia ja syljeskeli sivuille, ei Audotja ennättänyt muuttaa sinä päivänä, joten hän jäi yöksi majataloon, ensin pyytäen entistä palvelijatartaan, nukkumaan kerallaan; muuten, hän torkahti vasta aamun koitossa ja silloinkin levottomasti ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään vielä unessakin.

<tb>

Efrem heräsi tavallista aikaisemmin karsinassaan ja rupesi jyskyttämään ja pyrkimään pois. Muija ei ensin aikonut häntä päästää, ilmoittaen oven lävitse, ettei hän vielä ole kyllin selvinnyt; vaan kun Efrem puhutteli häntä rakkaasti ja lupasi kertoa tavattomasta kohtauksesta Akimin ja Audotjan välillä, niin heltyi hän ja avasi salvan. — Efrem kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, ja lopetti kertomuksensa kysymyksellä: miten, onko hän vieläkään herännyt, vai?

— Herra hänet tietäköön, vastasi vaimo: — mene, katso itse; uunilta ei ainakaan ole laskeutunut. — Kyllä te kumpikin eilen kittasitte itsenne täyteen; katsosit sinä edes itseäsi, naamasi ei ole enää näköisensä, vaan on kuin minkäkin pöllön hiuksetkin heiniä täynnä.

— Ei se mitään haittaa, — vastasi Efrem, ja, pyyhkästen kädellään päätään, meni kamariin, — Akim ei enään maannut, hän istui uunilla jalat riipuksissa; hyvin kummallinen ja pöhöttynyt oli hänenkin naamansa. Hän näytti kurjemmalta sentähden, ettei hän ollut sellaiseen ylönjuomiseen tottunut.

— No, kuinka, Akim Semenitsh, miten nukuitte, — alotti Efrem…

Akim katsahti häneen himmeillä silmillään.

— Mitenkä veliseni, Efrem, — puheli hän vaivaloisesti: — eikö saisi taaskin — sitä?

Efrem vilkas! hapeasti Akimiin… Hän tunsi tuona hetkenä jonkunlaista liikutusta; senlaatuinen tunne täyttänee metsämiehen, joka on haeskellut riistaa ja havaitseekin, metsäalaltaan tultuaan, että takaa-ajettava onkin luikkinut metsästä tiehensä.

— Kuinka vielä? kysyi hän vihdoin.

— Niin; vielä.

»Vaimo näkee», — ajatteli itsekseen Efrem, »eikä ehkä laske». — Ei mitään hätää, — kyllä saapi, virkkoi hän sitte lujalla äänellä: — kärsikää nyt vähän. — Hän poistui ja kiitos viisaan harkinnan ja menettelyn, sai kun saikin tuoduksi povellaan suuren pullollisen…

Akim otti tuon pullon… Efrem ei ruvennut juomaan hänen kanssaan, kuten eilen illalla, — hän pelkäsi vaimoansa ja, ilmoitettuaan Akimille, että menee katsomaan, mitä hänen talossaan oikein tapahtuu ja miten asettelevat hänen tavaroitaan ja etteivät »pimitä» niistä vielä jotain, poistui hän ulos sekä heti läksi majataloon huonolla ruokkimattomalla hevosellaan ratsastamaan. — Tietysti, ei hän itseään ollut kokonaan unhottanut, päättäen pullottavasta povestaan.

Akim pian hänen lähtönsä jälkeen makasi taas, kuin kuollut, uunilla… Hän ei edes silloinkaan herännyt, ei ainakaan antanut huomata, että heräsi, kun Efrem palattuaan kotiin noin neljän tunnin kuluttua, rupesi häntä tyrkkimään ja herättelemään, lörpötellen samalla kaikin mahdollisin tavoin, että kaikki tavarat on jo viety pois ja uusia tuotu tilalle, joten kaikki on lopussa — ja että kaikki häntä hakevat, vaan että hän, Efrem, heille selitti ja järjesti… j.n.e. Muuten, hän ei ehtinyt varsin kauan lörpötellä. Vaimo hänet taas kuletti porstua-kamariin, mutta itse, kovin tyytymättömänä sekä omaan mieheensä että vieraaseen, jonka turvin hänen miehensä juopotteli, asettui hän kammariin makuulavalle… Kun hän herättyään, tapansa mukaan aikaiseen, katsahti uunille, ei siellä Akimia enää ollutkaan… Vielä toista kertaa kukot eivät ehtineet laulaa ja taivas pään päällä oli ihan pimeä, ainoastaan taivaan rannalla hiukkasen häämötti, kun jo Akim poistui Efremin talosta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat — mutta hän katsoi terävästi ympärilleen eikä hänen käyntinsäkään muistuttanut juopunutta… Hän kulki entistä taloaan kohti — majataloon, joka nyt jo lopullisesti oli uuden isännän, Naumin, hallussa.

Naum ei myöskään maannut niihin aikoihin, kuin Akim läksi Efremin talosta. Hän ei maannut; heitettyään alleen lammasnahkaturkin, loikoi hän pukeissaan penkillä. Ei häntä omatunto vaivannut — ei! ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän oli valvonut aamusta alkaen Akimin tavarain poissiirtoa, jopa hän usein puhutteli Audotjaakin, joka oli siinä määrin järkytetty, ettei edes vihoitellut hänelle… Niin, omatunto hänellä oli levollinen, mutta, hänen mieltään kiinnittivät monenlaiset seikat ja laskut. Hän ei tietänyt, onnistaako häntä uudessa edesottamisessa; hän ei vielä milloinkaan ollut hoitanut majataloa — eikä muutoinkaan omistanut omaa nurkkaa; häntä ei siis unettanut. »Hyvästi on alotettu asia», ajatteli hän, — »mitä sitte vastaisuudessa tullee…» Heti saatuaan, illansuussa viimeisen Akimin tavarakuorman portista ulos (Audotja käveli itkien sen jälestä), tarkasti hän itse koko talon, kaikki lokerot, käytävät, liiterit, kiipesi vinnille ja sitte käski palvelijansa vartioimaan tiukasti, hyvin tiukasti… Jäätyään yksin illallisen jälkeen, ei hän kuitenkaan saanut unta. Sattui myös niin, että sinä päivänä yksikään matkustavainen jäänyt yötä viettämään taloon; se häntä kovin miellytti. »Koira pitää huomenna välttämättömästi ostaa, minkälainen tahansa, vihainen, mylläriltä; katsos, omansa he veivät», — puheli hän itsekseen, kääntyillen kyljeltä toiselle. Yhtäkkiä hän kohotti päätänsä… Hänestä näytti, niinkuin joku olisi kulkenut akkunan editse… Hän kuunteli… Ei mitään. Ainoastaan sirkka aika ajoin sirritti uunin takana, ja hiiri jossain nakersi sekä hänen oma hengityksensä kuului. Kaikki oli hiljaista tyhjässä kamarissa, jota himmeästi valaisi pieni, keltainen lasilamppu, jonka hän ehti juuri parahiksi jumalankuvan eteen ripustaa ja sytyttää… Hän laski päänsä; mutta nyt hänestä taas kuulosti, kuin portti olisi narahtanut… sitten liikahti säieaita… Hän ei jaksanut olla alallaan, hyppäsi ylös, avasi oven toiseen kammariin, ja puoliääneen kuiskasi: Feodor, kuules Feodor! Ei kukaan vastannut hänelle… Hän meni eteiseen ja oli vähällä kaatua Feodoriin, joka makasi sikeässä unessa lattialla. Unissaan liikahti palvelija; Naum tyrkki häntä.

— Mikä siellä, mitä tahdotaan, — uteli sekavana Feodor…

— Mitä huudat, vaikene, — tiuskasi kuiskaten Naum. — Kas miten makaatte, hulttiot! Etkö mitään kuullut?

— En mitään, — vastasi palvelija… vaan mitä?

— Missä toiset makaavat?

— Toiset makaavat, missä on määrättykin… Mutta onko jotain…

— Ole vaiti — tule mukaan.

Naum hiljaa avasi oven eteisestä pihalle…! Pihalla oli hyvin pimeä… katoksen pylväineen saattoi ainoastaan senkautta erottaa, että ne esiintyivät vieläkin mustempina tässä pimeydessä.

— Emmekö sytyttäisi lyhtyä? — kuiskasi puoliääneen Feodor…

Mutta Naum viittasi varottavasti kädellään ja hiljensi hengitystään… Ensin hän ei mitään kuullut, lukuunottamatta niitä yöllisiä ääniä, joita asutussa paikassa melkein aina kuului: hevonen söi kauroja, sika röhkäsi unissaan pari kertaa, jossain kuorsasi ihminen; mutta yhtäkkiä hänen korviinsa kuului jonkunlainen epäilyttävä humina, kuuluen pihan toisesta laidasta, laipion vierestä…

Näytti kuin siellä joku liikkuisi ja puhaltelisi… Naum katsoi olkansa ylitse Feodoriin ja varovasti laskeutuen portailta, suuntasi kulkunsa ääntä kohti… Pari kertaa hän pysähtyi, kuunteli ja jatkoi uudelleen hiipimistään. Yhtäkkiä hän säpsähti… Noin kymmenen askeleen päässä hänestä, synkässä pimeydessä, kirkkaasti välähti tulen liekki: se tuli hehkuvasta hiilestä, jonka äärellä oli jonkun ihmisen kasvot; ihminen puhalsi hiileen… Nopeasti ja ääneti, niin koin kissa hiiren kimppuun, heittäysi Naum tuleen…Hätäisesti kohoten maasta törmäsi häntä vastaan jonkunlainen pitkä vartalo ja oli vähällä, ettei heittänyt häntä kumoon ja päässyt hänen käsistään, vaan hän tarrasi häneen kaikin voimin… — Feodor, Andrei, Petrushka! — huusi hän niin kovasti kun jaksoi; — pian tänne, tänne, varkaan tapasin, murhapolttajan!… Ihminen, jota hän piteli, riuhtoi ja yritti päästä irti… vaan Naum ei hellittänyt… Pian saapui Feodorkin apuun.

— Lyhtyä, pian lyhty! juokse hakemaan lyhty, herätä toisia! — huusi hänelle Naum — minä kyllä niin kauan hänen kanssaan toimeen tulen — minä istun hänen päällään… Pian! ja sieppaa vyö, että voidaan sitoa.

Feodor juoksi tupaan. Ihminen, jota Naum piteli kiinni, lakkasi riuhtomasta.

— Nähtävästi sinulla ei ollut kylliksi vaimossa ja rahoissa ja talossa, sinä vielä minutkin kuristaa tahdot — äänsi hän ontolla äänellä.

Naum tunsi Akimin äänen.

— Sinäkö se oletkin, kyyhkyläiseni, — murahti hän, — hyvä, odotahan!

— Laske, pyyteli Akim. — Eikö sinulle jo riitä?

— Kyllä minä sinulle huomenna oikeudessa näytän, miten minulle riittää… Ja hän vieläkin tiukemmin tarttui Akimiin…

Juoksivat palvelijat lyhtyjen ja nuorien keralla… — Sitokaa hänet! — ankarasti komensi Naum… Palvelijat tarttuivat Akimiin, nostivat hänet ylös ja sitoivat hänen kätensä selän taakse… Yksi heistä rupesi torumaan häntä, mutta tunnettuaan majatalon vanhan isännän, vaikeni ja ainoastaan toisten kanssa katsoa tuijotti häneen.

— Katsohan, katsohan, — ärisi tällöin Naum, valaisten lyhdyllään maata, — tuossahan on koko hiillos; katsokaahan millaisen kekäleen saviastiassa on tuonut — pitää tiedustella, mistä hän on astian ottanut… Kas ja hän on oksiakin sytykkeiksi taitellut… — Ja Naum innokkaasti sotki tulta jaloillaan. — Tarkastappa hänet, Feodor! lisäsi hän, — eiköhän häneltä sieltä vielä jotain löytyisi?

— Feodor koitteli ja kopeloi Akimia, Joka seisoi liikkumattomana niinkuin kuollut, pää alas rintaan kumartuneena. — On täällä veitsi, — virkkoi Feodor, vetäen Akiroin povelta vanhan kyökkiveitsen.

— Vai niin, armahaiseni, sinnekö sinä siis tähtäsitkin, — huudahti Naum. — Miehet, te olette todistajia… että hän murhata minut aikoi, talon polttaa… Teljetkääpä hänet aamuun asti kellariin, sieltä hän ei pakene… Vartioimaan minä itse koko yöksi rupean, mutta huomenna, heti kun hämärtää, poliisin käsiin saatamme… Ja te olette todistajat, kuulettehan!

Akim työnnettiin kellariin ja paiskattiin ovi kiinni.

Naum kahden palvelijansa kanssa piti vahtia.

Samaan aikaan kun tämä tapahtui, rupesi Efremin vaimo, joka ihmetteli kutsumattoman vieraansa omituista poistumista, laittamaan ruokaa, vaikka ulkona vasta hieman sarasti… Sinä päivänä oli pyhä. Hän istahti uunin ääreen ottaakseen hiilloksesta tulta. Silloin hän huomasi, että joku jo ennen häntä oli sieltä hiiliä ottanut. Sittemmin hän kalpasi veistä, ei löytänyt sitä. Lopuksi huomasi että neljästä saviruukusta oli poissa yksi. Efremin vaimoa ylistettiin järkeväksi eukoksi — eikä ilman syyttä. Hän pysähtyi ajattelemaan, pysähtyi uudelleen, mietti, ja sitte meni eteiskarsinaan, miehensä luokse. Ei ollut mikään helppo tehtävä saada häntä hereille — ja vieläkin vaikeampi oli saada hänet ymmärtämään, minkätähden hänet oli herätetty… Kaikkeen mitä hänen vaimonsa sitten sanoikin, vastasi Efrem aina vaan samalla tavalla:

— Menikö pois — no, Herra hänen kanssaan… mitäs minä? Vei veitsen ja ruukun — no, Herra hänen kanssaan, mitäs minä voin?

Kuitenkin lopuksi hän selvisi ja huomaavaisesti kuunneltuaan mitä hänelle vaimonsa sanoi, myönsi, ettei asia ollut varsin tyydyttävä, joten sitä ei sopinut ilman muuta jättää.

— Niin, kertoili vaimo, — se ei ole hyvä, sillä tavalla hän jotain pahaa saapi aikaan, epätoivoissaan kun on… Minä jo eilen näin, ettei hän maannut, muuten vaan lojui uunilla; sinun, Efrem Alexandrovitsh, pitäisi mennä vähän kuulustelemaan asioita, vai mitä…

— Minä, Uljana Feodorovna, mitä esitän, — alotti Efrem: — Minä valjastan hevosen ja ajan itse majatalolle; mutta olehan sinäkin, vaimoseni, ystävällinen ja anna minulle päänselvitykseksi lasillinen viinaa.

Uljana mietti.

— No, — myönsi hän vihdoin, — annan minä sinulle viinaa, Efrem
Aleksandrovitsh; mutta katsokkin, ettet taas horjahda!

— Ole rauhassa, Uljana Feodorovna.

Ja vahvistettuaan itseänsä lasillisella viinaa, Efrem suuntasi matkansa majataloon.

Vasta hämärsi, kun hän ajoi pihaan, mutta siltä huolimatta portilla jo seisoi valjaissa hevonen ja yksi Naumin palvelija istui kuskilla pidellen ohjia.

Mihinkä nyt? kysyi häneltä Efrem.

— Kaupunkiin, — vastenmielisesti vastasi palvelija.

— Mitä varten?

Palvelija ainoastaan kohotti olkapäitään ja vaikeni. Efrem laskeutui maahan ja astui taloon, Eteisessä hän kohtasi Naumin täysissä matkatamineissa.

— Toivotamme onnea ja tervetuloa uudelle isännälle — virkkoi Efrem, joka hänet hyvin tunsi. — Mihin niin aikaiseen?

— Kylläpä on mistä onnitella, — yrmeästl vastasi Naum. — Ensimäinen vuorokausi menossa ja oli jo vähällä palaa.

Efrem hätkähti. — Kuinka niin?

— Niinpä vaan, olihan hyvä ihminen, polttaa tahtoi. Onneksi itse teossa tapasin; nyt kuljetan kaupunkiin.

— Eiköhän vaan lienyt Akim?… vitkallisesti kysyi Efrem.

— Mistä sinä sen tiedät? Akim. Tuli yöllä, hiiliä ruukussa, ja pihalle hiipi ja tulen sytytti… kaikki minun palvelijani ovat todistajia. — Tahdotko nähdä? Meidän olisi hänet oikeastaan pian jo kuljetettava.

— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, — puhutteli häntä nyt vakavasti Efrem, — laskekaa hänet irti, älkää tuhotko ukkoa kokonaan. Älkää ottako sitä syntiä sielullenne, Naum Ivanitsh. Ajatelkaahan tarkemmin — ihminen on epätoivoissaan, harhaantui, kuten näette…

— Mitä turhia, — keskeytti hänet Naum. — Kuinka minä voisin hänet irtilaskea! Hän tulisi huomenna ja sytyttäisi uudelleen…

— Ei sytytä, Naum Ivanitsh, uskokaa se; Uskokaa, että teille itsellenne siten tulee rauhallisempi — Oikeusjutun johdostahan syntyy kaikenlaisia uteluita, kuten itse tiedätte.

— Entäs sitten? Ei minun tarvitse oikeutta pelätä.

— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, miks'ei oikeutta pitäisi pelätä…

— Jo riittää; sinä näköjään olet jo aamusta, alkaen tänään ollut juovuksissa vaikka tänään vielä on pyhä.

Efrem, yhtäkkiä, ihan odottamatta purskahti itkuun.

— Minä olen ehkä juovuksissa, mutta silti totta puhun, — nyyhkytti hän.
— Vaan te, näin Kristuksen pyhän tähden, hänet armahtakaa.

— No, mennään nyt katsomaan.

Ja Naum meni portaille…

— Audotja Arefjevnan tähden antakaa hänelle anteeksi, — lisäsi Efrem, seuraten häntä.

Naum meni kellarin ovelle ja aukasi sen selkosen selälleen. Efrem arkana kurotti kaulaansa Naumin olan takaa ja töin tuskin erotti matalan kellarin nurkassa Akimin. Entinen rikas talollinen, kaikkien naapurien kunnioittama mies, istui oljilla, ikäänkuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina… Kuultuaan kolinaa, hän kohotti päätään… Näytti, että hän oli kauheasti huonontunut viimeisen kahden päivän ja varsinkin viime yön kuluessa — syvälle kuoppiin painuneet silmät tuskin näkyivät korkean, kellertävän, vahanvärisen otsan alta, kuivuneet huulet olivat siniset… Koko kasvot olivat muuttuneet ja näyttivät nyt pelästyneiltä ja toivottomuuden vääristämiltä.

— Nouse, ja tule ulos, käski Naum.

Akim nousi ja harppasi kynnyksen ylitse.

— Akim Semenitsh, — valitti Efrem, — hävitit sinä itsesi, kyyhkyläiseni!

Akim katsahti äänettömänä häneen.

— Olisinpa tietänyt, mitä varten sinä viinaa pyysit, niin en olisi antanut; toden totta, en olisi antanut, mahdollisesti itse olisin sen kaiken juonut! Ah, Naum Ivanitsh, lisäsi Efrem, temmaten häntä kädestä, — armahtakaa hänet ja päästäkää!

— Sinäpä olet leikkisä, — naurahtaen virkkoi Naum. — No tulehan ulos, lisäsi hän, kääntyen Akimiin… Mitä odotat?

— Naum Ivanitsh… — alotti Akim.

— Mitä?

— Naum Ivanitsh, — toisti Akim, — kuule: minä olen syyllinen; itse tahdoin sinulta hankkia oikeutta; mutta meidän välimme on jumalan tuomittava. Sinä minulta kaikki otit, itse tiedät, kaikki, ihan viimeiseen asti. — Nyt sinä minut itsenikin voit tuhota, mutta sen minä vaan sinulle sanon; jos sinä minut nyt päästät — niin! olkoon menneeksi! nauti kaikki! Minä suostun ja toivotan sinulle kaikkea hyvää. Minä, jumalan edessä, vakuutan: lasket — katua ei sinun tarvitse. Jumala kanssasi!

Akim sulki silmänsä ja vaikeni.

— Kuinka, kuinka, — uteli Naum: — voiko sinua uskoa!

— Kautta Jumalan, voipi, — tarttui puheeseen Efrem: — toden totta, voipi. Minä hänen puolestaan, Akim Semenitshin nimittäin, olen pääni valmis panttiin panemaan, ihan totta!

— Joutavia! — huudahti Naum. — Lähdemme!

Akim katsahti häneen.

— Niinkuin parhaaksi näet, Naum Ivanitsh. Sinun on valta. Paljon sinä vaan tunnollesi otat. Mitäs, kun sinä et kerran voi itseäsi hillitä, niin — lähdemme.

Naum vuorostaan katsahti miettivänä Akimiin. »Eiköhän itse asiassa», ajatteli hän itsekseen, »pitäisi häntä päästää hitolle! Muuten minut tämän jutun tähden kalvavat pahanpäiväisesti. Audotjastakin olen ihan pääsemättömissä…» Kun Naum näin ajatteli itsekseen — ei kukaan lausunut sanaakaan. Palvelija rattailla, jonne avonaisten porttien kautta kaikki näkyi, vain nyökytteli päätään ja sätkytteli ohjastenperillä. Toiset kaksi palvelijaa seisoivat rapuilla ja myös vaikenivat:

— No, kuule, ukko, — alotti Naum; — kun minä sinut lasken irti — ja kiellän nämä työläisenikin asiasta kellekään puhumasta (hän samalla nyökäytti päällään työmiehiinsä), niin olemmeko sitten toisistamme kuitit — ymmärrätkö minua — kuitit… vai mitä?

— Sanoinhan sinulle, nauti kaikki.

— Ethän enää tule minua velallisenasi pitämään?

— Et sinä minulle tule velkaa olemaan enkä minä sinulle.

Naum taas vaikeni.

— Vannotko sen Jumalan nimeen?

— Niinkuin Jumala on pyhä, — vastasi Akim.

— Kyllähän minä tiedän edeltäkäsin, että tulen tätä katumaan — virkkoi
Naum, — niin se on; mutta käyköön kuinka tahansa! Anna tänne kädet.

Akim käänsi selkänsä häneen päin; Naum rupesi päästämään siteitä.

— Katsokin, ukkoseni, — lisäsi hän, päästellen nuoraa, — ja muista, minä sinut armahdin, näetkö!

— Kyyhkyläiseni, Naum Ivanitsh, — virkkoi nyt liikutettu Efrem: — Herra teitä kyllä palkitsee!

Akim puserteli turvonneita ja jäykistyneitä käsiään ja lähti kulkemaan porttia kohti.

Naumille yhtäkkiä, nähtävästi, tuli katumus senjohdosta, että oli vapauttanut Akimin. Sentähden hän kiljasi ilkeällä äänellä hänelle perään:

— Katso vaan nyt hyvin eteesi ja muista, että sinä vannoit!

Akim kääntyi ja, luoden surullisen katseensa taloon, lausui murheellisesti: — nauti hyväksesi iät kaiket… hyvästi.

Ja hän verkalleen poistui tielle Efremin saattamana. Naum viittasi kädellään, käski riisua hevosen ja kääntyi tupaan.

— Mihin sinä nyt menet, Akim Semenitsh, etkö tulekaan meille? — huudahti Efrem, havaitessaan, että Akim kääntyi vastakkaiselle suunnalle.

— En, Efrem-hyvä, kiitos, — vastasi Akim… Menen katsomaan mitä vaimo hommailee.

— Kerkiäthän myöhemmin… Nyt sensijaan pitäisi ilosta hieman ryypätä…

— Ei, kiitoksia, Efrem… Riittää jo näinkin. Hyvästi. — Ja Akim kulki edelleen taakseen katsahtamatta.

— Katsohan vain mimmoinen! Riittää jo näinkin! — virkkoi loukkaantunut Efrem: — ja minä kun vielä hänen puolestaan vannoin! Kas, tätäpä en olisi odottanut, — lisäsi hän harmissaan — sen jälkeen mitä hänen puolestaan tein. Hyi!

Hän muisti, että oli unohtanut ottaa veitsen ja ruukun ja palasi sentähden takaisin majataloon… Naum käski palvelijansa antamaan hänelle nuo tavarat, mutta muuten ei ajatellutkaan häntä kestitellä. Nyt harmistui Efrem vielä enemmän ja sellaisena, mutta myöskin täysin selvänä, meni hän kotiinsa.

— No, mitä, — kysyi hänen vaimonsa: — löysitkö?

— Tietysti löysin, — vastasi Efrem, — kas tuossa, astiasi.

— Entä Akim? — erikoisella painolla kysäsi vaimo.

Efrem heilautti vihaisesti päätään.

— Akim. No mikähän hanhi hän tässä on! Minä hänen puolestaan vannoinkin, ilman minua olisi hän joutunut vankilassa kitumaan, mutta ei edes ryyppyä tarjonnut. Uljana Feodorovna, suo sinä edes minulle yksi lasillinen.

Mutta Uljana Feodorovna ei suonut hänelle sitä, vaan päin vastoin ajoi hänet tiehensä.

Samaan aikaan Akim vaelsi hitain askelin tietä pitkin Lisaveta Prohorovnan kartanoa kohti. Hän ei vielä ollut oikein täydessä tajussaan; koko hänen sisällinen olemuksensa värisi, niinkuin ihmisellä, joka juuri on välttänyt silmin-nähtävän kuoleman. Hän tuskin uskoi vapauteensa; tylsästi ihmetellen katseli hän vainioita, taivasta ja leivosia, joita lenteli lämpimässä ilmassa. Eilis-iltana, Efremin luona, eikä hän koko iltapäivänä nukkunut, muuten vaan makasi liikkumattomana uunilla; ensin hän aikoi uudelleen viinalla turruttaa ahdistavan tuskan tunteen, katkeran kaipauksen ja voimattoman raivon… mutta viina ei voinut sitä lopullisesti haihduttaa; hänen sydämessään riehui ja hän rupesi ajattelemaan, kuinka voisi kostaa sortajalleen, Naumille… Hän keskitti ajatuksensa häneen. Lisaveta Prohorovna ei juolahtanut hänen mieleensä ja Audotjasta hän taas tahallaan repäsi ajatuksensa irti. Iltaan mennessä kostonjano hänessä kasvoi voittamattomaksi, ja hän, hyvä luontoinen ja heikko ihminen, kuumeisen kärsimättömänä odotteli yötä, jolloin hän, niinkuin susi saaliinsa päälle, kekäle kädessä hyökkäsi hävittämään entistä taloaan… Mutta sitten hänet otettiin kiinni ja suljettiin… Kului yö. Mitä kaikkea hän ajattelikaan sinä katkerana yönä! Vaikea on sanoin kuvata kaikkea sitä, mikä liikkuu ihmisessä visseinä onnettomuuden hetkinä, kaikkea sitä ahdistusta, jota hän kärsii; se on sitäkin vaikeampaa, kun kaikki tuo tapahtuu ihan äänettömästi, ahdistus ei muodostu sanoiksi, vaan on mykkä… Aamun valjetessa, Efremin tulon edellä, Akimille tuli ikäänkuin helpompi olo… Kaikki on mennyt! ajatteli hän… Kaikki on tuuleen hajonnut!… Jos hänellä olisi ollut huono luonto, jos hänen sisällinen ihmisensä olisi ollut paha, niin sillä hetkellä hän olisi voinut muuttua konnaksi, mutta pahuus ei kuulunut oleellisesti Akimin luonteeseen. Odottamattoman ja ansaitsemattoman onnettomuuden iskiessä ja hänen käsityksensä himmentäessä, ryhtyi hän pahaan työhön; se riepotti hänet aivan riekaleiksi, mutta ei hengettömäksi, ja jätti jälelle ainoastaan syvän väsymyksen… Tuntien oman syyllisyytensä, repeytyi ihan irti kaikesta maallisesta ja rupesi sydämellisesti rukoilemaan. Ensin rukoili kuiskaten, vihdoin hän, ehkä huomaamatta, kovalla äänellä lausui: Jumalani! — ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään… Kauvan hän itki ja vihdoin rauhottui… Ajatukset ehkä olisivat muuttuneet, jos hänen olisi pitänyt kärsiä eilisen tekonsa johdosta… mutta hän, yhtäkkiä, sai vapautensa… Ja tässä hän meni tapaamaan vaimoaan puolielävänä, murtuneena, mutta rauhallisena.

Lisaveta Prohorovnan kartano sijaitsi noin puolitoista virstaa kylästä, vasemmalle siitä tiestä, jota myöten Akim kulki. Tienhaarassa, mistä kääntyi tie herrattaren asuntoon, hän pysähtyi hetkeksi… ja sitten kulki ohitse. Hän päättikin, ensin mennä vanhaan asuntoonsa, setävanhansa luoksi.

Pienenläntä ja jo hyvin lyhistynyt Akimin tupa oli ihan kylän laidassa. Akim käveli kylän halki, kohtaamatta ristinsielua. Kaikki ihmiset olivat kirkossa. Ainoastaan eräs sairas muori kohotti akkunaa, katsoakseen häntä, ja tyttönen, kulkien tyhjää ämpäriä kantaen kaivolle, saavutti hänet ja seurasi häntä katseellaan. Ensimmäinen vastaantulija olikin juuri tuo setä, jota hän etsi. Ukko oli aina aamusta asti istunut akkunan alla, multapenkereellä, nuuskaten tupakkaa ja lämmitellen auringon paisteessa, hän ei ensinkään ollut terve, siitä syystä hän ei kirkkoonkaan mennyt; hän oli juuri menossa tervehtimään toista, myöskin vaivasta, naapurin ukkoa, kun yhtäkkiä huomasi Akimin… Hän pysähtyi, antoi hänen tulla ihan lähelleen, ja, katsahdettuaan häntä kasvoihin, virkkoi:

— Terve Akimiseni!

— Terve, — vastasi Akim ja, sivuuttaen ukon, meni pihamaalle. Siellä olivat hänen hevosensa, lehmänsä, rattaansa; siellä myös kävelivät hänen kanansa… Ääneti hän astahti tupaan. Ukko seurasi häntä, Akim istuutui penkille pää käsien varaan. Ukko katsoi häneen säälien, seisattuen oven pieleen.

— Missäs on emäntä? — kysyi Akim.

— Herrastalossa, — vikkelästi vastasi ukko.

— Hän on siellä. Tänne sinun elukkasi sijoitti, mutta arkut, joita oli, hän otti sinne. Menenkö häntä kutsumaan?

Akim vaikeni hetken.

— Käyhän sitten, — virkkoi hän viimein.

— Ah, setä, setä, — huokasi hän tuskallisesti, samalla kun ukko otti naulasta hattuaan: — muistatko sinä, mitä sinä minulle häitten aattona sanoit?

— Kaikessa on Jumalan tahto, Akimiseni.

— Muistatko, sinä minulle sanoit, etten minä teidän talonpoikien enään ollut vertainen, mutta nyt, katsohan, millaiset ajat tulivat… Itse olen köyhä kuin haukka.

— Huonoilta ihmisiltä et pääse piiloon, — vastasi ukko: — hän ei edes häpeä, kumpa olisi edes herran hallinto, niin kyllähän sitte, mutta nyt mitä hänen pelätä? Susi kun on niin tietää suden tavatkin. — Ja ukko pani hatun päähänsä ja meni.

Audotja oli juuri palannut kirkosta kotiin, kun hänelle ilmoitettiin, että hänen miehensä setä häntä kyselee. Siihen asti hän oli häntä harvoin tavannut. Hän ei majataloon juuri koskaan poikennut ja muutoinkin eleli yksinäisyydessä, ainoastaan tupakkaa rakasti ja hiljaisuutta.

Audotja meni hänen luokseen.

— Mitä sinulle, Petrovitsh? Vai onko jotain tapahtunut?

— Ei ole mitään tapahtunut, Audotja Arefjevna, miehesi vain sinua kyselee.

— Onko hän siis palannut?

— On.

— Missä hän on?

— Kylässä, tuvassaan istut.

Audotja kävi levottomaksi.

— Mitä, Petrovitsh, — uteli hän, katsoen häntä suoraan silmiin: — vihoitteleeko hän?

Ei siltä näytä, että vihottelisi.

Audotja loi maahan katseensa.

— No, mennään, — virkkoi hän, sitoi päähänsä suuren huivin ja molemmat läksivät. Ääneti he kulkivat aina kylään asti. Kun he saapuivat lähelle tupaa, valtasi Audotjan niin hirmuinen pelko, että hänen polvensa vapisivat.

— Setäseni, Petrovitsh, — hätäili hän: — mene sinä ensiksi… Ilmoita hänelle, että minä, näetkö, tulin.

Petrovitsh teki työtä käskettyä ja löysi Akimin istumassa syviin mietteisiin vaipuneena ihan samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.

— Mitä, — virkkoi Akim, — no, eikö hän tullut?

— Tuli, — vastasi ukko. — Portilla seisoo…

— No, lähetä hänet tänne.

Ukko meni ulos, viittasi Audotjalle kädellään, käskien hänen mennä sisälle, mutta itse jäi multapenkille istumaan. Audotja pelokkaana avasi oven, astui kynnyksen yli ja seisattui…

Akim katsahti häneen.

— No, Arefjevna, — alotti hän: — mitä me nyt rupeamme tekemään?

— Olen syyllinen, — nyyhkytti hän.

— Mitä siitä, Arefjevna, kaikkihan me olemme syntisiä ihmisiä. Mitä siitä turhia puhuu!

— Se oli hän, konna, joka meidät molemmat tuhosi, — puheli Audotja valittavalla äänellä ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. — Sinä, Akim Semenitsh, älä sitä sillen jätä, vaan vaadi häneltä pois rahat. Älä minua säästä. Minä olen valmis tuomioistuimen edessä tunnustamaan, että itse hänelle rahat annoin. Lisaveta Prohorovnan piti talo myydä, mutta mitäs varten Naum meitä ryövää… Vaadi häneltä rahat.

— Ei, minä en häneltä tule perimään rahoja, — ynseästi vastasi Akim. —
Me olemme hänen kanssaan jo tehneet selvän.

Audotja ihmetteli. — Kuinka niin?

— Niinpä vaan. Tiedätkö sinä, — jatkoi Akim ja hänen silmänsä paloivat: — tiedätkö sinä, missä minä vietin yöni? Et tiedä? Naumin kellarissa, kädet ja jalat sidottuina, niinkuin lammas, niin, kas siellä minä vietin yöni. Minä häneltä talon tahdoin polttaa, mutta hän minut sai kiinni, Naum nimittäin; sukkela hän on kovin! Tänään minut olisi kaupunkiin vienyt, mutta sitten armahti; siispä ei minun sovi häneltä rahoja odottaa. Ja mitenkä minä saisinkaan häneltä rahat? Hän kysyisi minulta varsin yksinkertaisesti: milloin olen sinulta rahoja saanut? — Pitäisikö minun silloin sanoa: vaimo ne minulta varasti ja sinulle antoi? Valehtelee, sanoi hän, sinun vaimosi. Vai eikö sinulla, Arefjevna, vielä tarpeeksi ole häpeää? Vaikene kernaammin, sanon sinulle, vaikene.

— Olen syyllinen, Semenitsh, olen syyllinen, — huudahti uudelleen säikähtynyt Audotja.

— Ei siltä ole kysymys, — jatkoi Akim, vaiettuaan hetkisen: — mutta siitä, mitä me rupeamme sinun kanssasi nyt tekemään? Taloa meillä ei ole… rahoja ei myöskään…

— Jotenkin tulemme toimeen, Akim Semenitsh; Lisaveta Prohorovnalta pyydämme, hän meitä auttaa; minulle Kirilovna niin sanoi.

— Ei, Arefjevna, sinä saat Kirilovnasi kanssa häneltä pyytää; tehän olettekin saman pellon marjat. Minä sinulle sensijaan sanon: Jää sinä tänne Jumalan nimeen; minä tänne en jää. Onpa siunattu asia, ettei meillä ole lapsia. Minä en joudu hukkaan. Yksin ei ole hädässä.

— Mitä sinä, Semenitsh, uudelleenko kauppamatkalle lähdet?

Akim katkerasti naurahti.

— Hyvä minä olisinkin kauppamieheksi, ei voi muuta sanoa! Kas, löysitpä nuorukaisen! Ei, Arefjevna, se ei ole yhtä helppoa kuin, yhdeksi esimerkiksi, naimisiin meno; siihen ei vanha mies kelpaa. Mutta minä en tännekään tahdo jäädä, siinä kaikki; en tahdo, että minua sormin osotettaisiin… ymmärrätkö? Minä lähden syntejäni anteeksi rukoilemaan, Arefjevna, kas, sinne minä menen.

— Mitä syntejä sinulla on, Semenitsh, — kysäsi arasti Audotja.

— No, ne minä tietysti itse tunnen, vaimoseni.

— Mutta kenenkä keralla sinä minut elämään jätät, Semenitsh? Mitenkä minä ilman miestä elämään rupean?

— Kenen kerallako jätän? Ah, Arefjevna, mitenkä sinä todellakin puhut! Ethän sinä tällaista miestä tarvitse, et ainakaan suuresti, kuin minä olen, näin vanha ja vielä murtunut. Mitenkä! Tulithan toimeen ennenkin, niinpä tulet vastakin. Mutta tavarat kaikki mitä meillä vielä on, ota itsellesi kaikki!…

— Niin kuin tahdot, Semenitsh, — murheellisesti vastasi Audotja, — sinähän sen paremmin tiedät!

— Aivan niin. Älä sinä vaan luule, että minä kantaisin vihaa sinua kohtaan, Arefjevna. En, mitäpä vihotella, kun kerran niin on… Aikaisemmin olisi pitänyt katsoa. Itse minä olen syyllinen — ja tuomittu (Akim huokasi). — Jos tahdot mäkeä laskea, niin vedä myös kelkkaasi. Olen jo vanha, aika on jo sieluaan ajatella. Minua itse Jumala huomautti. Katsos, minä, vanha hupsu, nuoren vaimon keralla tahdoin omaksi tyydytyksekseni elellä… Ei, veli-vanhus, sinä nöyrry ja otsasi maahan iske ja kärsi sekä paastoa… Mutta nyt, mene vaimoseni. Väsyin minä kovin, nukahdan vähän.

Akim oikaisi, ähkien, penkille.

Audotja yritti jotain sanoa, seisoi hetken, katsoi, mutta sitte käännähti ympäri ja poistui…

— Mitä, eikö lyönyt? — kysyi häneltä Petrovitsh, istuen kokonaan kyyryssä multapenkillä, kun Audotja tuli hänen kohdalleen. Audotja ei vastannut sanaakaan. — Nähtävästi ei lyönyt, — virkkoi ukko itsekseen, hymähti, siveli partaansa ja nuuskasi.

Akim toteutti aikomuksensa. Hän järjesti kiiruusti asiansa ja muutaman päivän kuluttua edelläkerrotusta keskustelusta meni hän, puettuna matkatamineisiin, jättämään vaimolleen jäähyväisiä. Hänen vaimonsa oli asettunut herrastalon kylkirakennukseen. Heidän jäähyväisensä olivat lyhyet… Siihen sattui tulemaan myös Kirilovna, joka esitti, että Akim nyt poikkeaisi herratartakin tervehtimään. Siihen Akim suostui. Lisaveta Prohorovna otti hänet vastaan hieman levottomana, mutta ystävällisenä; kysyi matkan määrää. Akim vastasi menevänsä ensiksi Kijeviin, mutta sieltä, mihin Jumala sallii Herratar siunaili häntä ja päästi menemään. Siitä lähtien hän aniharvoin näyttäytyi paikkakunnalla. Mutta aina silloin kun hän saapui, toi hän herrattarelle siunatun ehtoollisleivän tervehdyksineen… Sensijaan kaikkialla, mihin vaan jumalaapalvelevaiset venäläiset ihmiset liikkuivatkin, saattoi kohdata hänet heikontuneena, mutta aina yhtä arvokkaan näköisenä.

Maanääreltä toisaalle heittelehti hän hiljaisin mutta pysähtymättömin askelin — sanovat, että hän oli ollut itse Jerusalemissakin… Hän näytti kaikinpuolin rauhalliselta ja onnelliselta, ja paljon puhuivat hänen hyväsydämisyydestään ja ystävällisyydestään ne ihmiset, joitten onnistui päästä hänen seuraansa.

Mutta Naumin talous samaan aikaan meni mahdollisimman hyvin. Elävästi ja pontevasti tarttui hän asiaan ja, niin kuin sanotaan, yhtäkyytiä meni mäen päälle. Kaikki naapurit tiesivät, millä keinoilla hän sai majatalon, tiesivätpä, että Audotja oli hänelle antanut miehensä rahat; eikä kukaan pitänyt Naumista hänen kylmän ja raa'an esiintymisensä tähden… Katkerasti puhuivat hänestä, että hän kerran, kun Akim itse matkan varrella poikkesi majatalon akkunan alle pyytämään apua, olisi vastannut, että kyllä Jumala antaa, mutta itse ei ollut mitään antanut. Kalkkien oli kuitenkin myönnettävä, ettei häntä onnellisempaa ihmistä ollut olemassa; vilja hänelle kasvoi parempi kuin naapureille, mehiläiset antoivat mettä ja yksin kanatkin munivat enemmän; elukat eivät milloinkaan sairastelleet, eivätkä hevoset ontuneet… Audotja pitkiin aikoihin ei voinut kuulla hänen nimeänsäkään mainittavan (hän otti vastaan Lisaveta Prohorovnan tarjouksen ja rupesi uudelleen hänen palvelukseensa ylimmäisenä neulojattarena); mutta viimein hänen kammonsa jonkunverran heikkeni; sanotaan, että puute ajoi hänet Naumin puheille, joka antoi hänelle satasen ruplaa… Emme rupea liian ankarasti Audotjaa tuomitsemaan: köyhyys vaikka kenen nöyryyttää; mutta yhtäkkinen elämänmuutos hänet pian vanhenti ja vakaannutti: ihan on vaikea uskoa, kuinka pian hän tyhmistyi; menetti kauneutensa ja muutenkin masentui…

— Mitenkä kaikki loppui? — kysyy lukija.

Kas näin: Naum menestyksellä isännöityään noin viisitoista vuotta, möi talonsa edullisella hinnalla toiselle… Hän ei koskaan olisi eronnut talostaan, ellei olisi sattunut seuraavaa, näennäisesti varsin mitätöntä seikkaa: Kahtena aamuna peräkkäin hänen koiransa akkunan alla kauheasti ja valittavasti ulvoi; hän meni toisella kerralla ulos, katsoi tarkasti ulvovaan koiraan, nyökäytti päätään, matkusti kaupunkiin ja samana päivänä vielä sopi hinnasta ostajan kanssa, joka jo ennemmin oli hänen taloansa katsellut… Viikon kuluttua hän matkusti jonnekin kauvas — pois koko läänistä. Uusi isäntä asettui hänen tilalleen, ja mitä olla? Ihan samana iltana talo paloi perustuksiaan myöten, ei mitään pelastunut, ja Naumin seuraaja joutui kerjäläiseksi. Lukija kyllä ymmärtää, mimmoiset jutut naapuristossa tämän johdosta nousivat… Nähtävästi, hän oman »onnensa» mukanaan vei, sanoivat kaikki… Hänestä kertoo huhu, että hän on ryhtynyt viljakauppaan, jolla on kovin rikastunut. Kuinkahan kauvaksi? Ei ainoastaan tuollaiset patsaat ole kaatuneet, ja huonolle työlle ennemmin tahi myöhemmin tulee huono loppu. Lisaveta Prohorovnasta ei ole paljon sanottavaa: vielä elää, kuten usein on senkaltaisten ihmisten laita, samanlaisena, ei edes ole paljoa vanhentunut, hieman vaan on kuivemmaksi käynyt; itaruus hänessä on iän kanssa kovin lisääntynyt, vaikka on vaikea tietää, ketä varten hän oikein kokoo, sillä hänellä ei ole lapsia, eikä hän ole muutenkaan kehenkään sidottu. Keskustelussa hän usein muistelee Akimia ja sanoo, että siitä asti kun tuli tuntemaan hänen todellisen kohtalonsa ja luonteensa, hän venäläistä talonpoikaa kovin kunnioittaa. — Kirilovna häneltä melkoisella summalla osti itsensä vapaaksi ja meni naimisiin, rakkaudesta, sanovat, erään nuoren valkotukkaisen asioitsijan kanssa, joka häntä nyt varsin julmasti kohtelee. Audotja elelee vanhoillaan Lisaveta Prohorovnan naisten tuvassa, mutta hän on arvossa laskeutunut entisestään muutamia rappusia alemmaksi, pukeutuu köyhästi, melkein likasesti, siististä kamaripalvelijattaresta hänessä ei enää näy jälkeäkään… Häntä ei kukaan huomaa, ja hän itse on iloinen kun häntä ei huomata. Ukko Petrovitsh kuoli. Mutta Akim yhä vaan vaeltelee ja Jumala yksin tietää miten paljon hänen on vielä vaellettava! —