Title: Kallio ja meri
ynnä muita runoja
Author: Elina Vaara
Release date: September 30, 2023 [eBook #71762]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1924
Credits: Tuula Temonen
ynnä muita runoja
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924
Kallio ja meri.
Ma valkoportista käyn kirkkomaalle.
Luostaritarina.
Balladi.
Satu.
Laulu kauniist huovista ja herttuan tyttärestä.
Lukittu linna.
Unen venhe.
Maaliskuu.
Esikevät.
Sinulle.
Sininen taika.
Kevätesikot.
Alli.
Mennyt.
Itkevä lintu.
Myrsky.
Danse macabre.
Berberis.
Lokakuu.
Laulu syksyisestä ikävästä.
Rococo.
Hiilipiirros.
Vieras.
Suohauta.
Keväthymni.
Onni.
Me kaksi valkoista lintua.
Helluntaikellot.
Valkea päivä.
Vihreä humala kukkii.
Pilvinen päivä.
Orjanruusu.
Schumannin »Träumerei».
Dolce far niente.
Oceania.
Fantasia.
Myrkkyliljat.
Mustanpunainen melankolia.
Odaliski.
Loti Aziyadelle.
Keväiset arot.
Laulu kitaran säestyksellä.
Rakkaus.
Yö.
Kohtalo.
Virta.
Kuu.
Oi meri lausu, mistä sa kummat laulus sait! Ma kateisena seison ja rintani on vait. Sun kuohus nousee, vaipuu ja hyrskyin vaahtoaa, on vihreen aaltos pärske niin villin ihanaa!
Vuostuhannet jo lienen sun ääntäs kuunnellut, ja hamaan sisimpääni on tuska juurtunut. Ah, tuhat vuotta turhaan mun hehkui sydämein: ei kova gneissi järky, ei murru mykkyytein.
Oi metri, koska sulle saan laulaa lauluni? Jo pakahduttaa kaipuu mun paasirintani! Oi meri, mistä laulun sa syntysanat sait? Vuosmiljoonat ma varton mut rintani on vait.
Ma valkoportista käyn kirkkomaalle. Jo ehti esikevät pälvineen, ja nuori koivu keltasirkkuineen suo varjon vainajalle autuaalle.
Tän' aamuna on kaikki ihmeellistä.
Tuoll' ylle harmaan hautagraniitin,
ah, aukee hyasintti puhtahin
kuin hymy unelmien syvyyksistä.
Kas, kirjoperho kevään ensimmäinen!
Sen koen vangita ma kätehen,
mut lailla vilkkaan päivänsätehen
se liukuu pois kuin kullanhöytyväinen.
Mua varten raikkaan, virkistävän juoman
tää aamu sekoittaapi maljassaan.
On siinä tuoksu tuoreen, mustan maan
ja loiste veden vuoripuron tuoman.
Nyt tunnen tunkeuvan tietohoni
ma sanan voimallisen, lempeän,
mi lailla elonnesteen väkevän
taas uudeks muuttaa koko olentoni.
Oi sydän sua, lohdutonta lasta, jok' uskonut et jälleen syntyväs! Kuink' usein vaienneekin sykintäs, uus elo aina versoo kuolemasta.
Kuule, kellot iltaan heläjää. Kuni kuolinvirsi, soitto nyyhkyttää. Haahmot harmaat huojuu, hämärtäy: hurskas nunnasaatto vespermessuun käy.
Kerran harpun kielin kultaisin helisivät holvit synkän luostarin. Kaiho, nuoruus keskeen vanhuuden olennossa muutti hennon tyttösen.
Luona viileen suihkukaivon tuo haaveissansa istui, linnut lensi luo. Valkokyyhkyn ruokki kädestään, karitsata suojas enkelsylissään.
Ratsu sairaan ristiritarin portilla nyt korskuu rikkaan luostarin. Heittää lapsi katseen outohon: kypärtöyhtö tuon kuin tulilieska on.
»— Kuullos, vieno, pyyntö kulkijan! Sull' on silmissäsi paiste taivahan, otsallasi vuorten lumivyö. Kärsivälle uhraa laupeudentyö! —»
Halki puiston raikahtaen soi satakielen laulu — onnen myötään toi. Luostartarhan ruusut valkeat ruskon purppurassa tummiks tummuivat.
Mutta syksyn usvat maille ui, liepehillä muurin köynnös kellastui. Angelus nyt iltaan kaikuu vain kuni joutsenien joiku kuolevain.
Lyö'ös, kello vanhan luostarin: lapsonen jo armain nukkui multihin. Soios, kello malmisointuinen: talvi kaiken kuolleen hautaa lumehen.
Kaiu, kaiu Ave Maariaa, rukoele armon, rauhan antajaa. Ihmissyömen itke ikävää riemuun, lailla ruusuin pois mi häviää.
Kaikki kauniit laulut nukkuu nurmikummun alla. Ritarinpa kuulsi muinoin linna kukkulalla. Tuuti lasta, tuulan tuu, linna kukkulalla.
Nainen siellä nuorteuinen laulatteli lastaan, riensi illoin portahille ritaria vastaan. Tuuti lasta, tuulan tuu, ritaria vastaan.
Mutta kerran myrsky-yössä myöhään yksinänsä valvoi, vuotti vaimo vieno luona kynttilänsä. Tuuti lasta, tuulan tuu, luona kynttilänsä.
Kuule, hampain kiiluvin
jo talon hallit haukkuu!
Kaviot ne kumisee
ja siltapalkit paukkuu.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
siltapalkit paukkuu.
Orhi tuttu, miesi vento:
miekka verta juonut.
Murtui kauno, katsehen
kun siihen oli luonut.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
miekka verta juonut!
Säveleet on särkyneitä kehdon polkijalla. Kaikki kauniit laulut nukkuu nurmikummun alla. Tuuti lasta, tuulan tuu, nurmikummun alla.
Veen hyöky hyrskyten soi, jo tuulet ihmehen toi! On keula kaareva norsunluusta ja mastot veistetyt ruusupuusta. Nyt prinssi palmujen maan pois noutaa morsiantaan, ja purje paisuvi purppurainen. Pian rinnall' armaan on prinsessainen.
— »Käy, sulho, seuraamme, oi!» veenneitoin laulelo soi. »Hän petti prinssiä tuiretuista ja toiseen suostui, ei sua muista. Tääll' otsa ylhäisen pään yötähdin helmitetään, on täynnä aarteita täällä suistot ja merililjoja kasvaa puistot!»
Yön kaiken kuohut ne soi. Kuin veri kuumotti koi. Kun katsoi prinsessa ikkunastaan, veet viskas uhrinsa rantaa vastaan. Hän tornikammiossaan vain itki kohtaloaan. Niin silmät himmeni ihanaiset — hän häit' ei saanut, vaan hautajaiset.
Rannalla Adrian meren kukkii kastanjat, heleän keltaisiksi kypsyy sitruunat rannalla Adrian meren.
Seisoi siellä kerran.
linna herttuan.
Siitä laulujen kuullaan
vielä kertovan
rannalla Adrian meren.
Saleissa kilinä maljain,
helke luuttujen.
Kohtasi kaunis huovi
herttuan tyttären
rannalla Adrian meren.
Hälle kuiskasi poika katsein polttavin: unessa viime yönä sinua suutelin rannalla Adrian meren.
Poistui ylpeä neito
heittäin niskojaan.
Kaunis huovi istui
surren rakkauttaan
rannalla Adrian meren.
Taukosi tanssi ja soitto,
idästä nousi koi.
Tornin huipulta kutsu
kuparitorven soi
rannalla Adrian meren.
Lähtivät herrat ja huovit sotaan moslemien, eikä nähty enää heitä jälkeen sen rannalla Adrian meren.
Linnassa rouvat ja immet
itki lemmittyjään.
Helisseet ei luutut
iltaan hempeään
rannalla Adrian meren.
Suli kyyneliksi
tytär herttuankin.
Huoviansa hän turhaan
toivoi takaisin
rannalla Adrian meren.
Hohtavat ilottomasti hopeapoppelit, murhettansa huokaa mustat sypressit rannalla Adrian meren.
Kävin nurmikoilla ma lapsuuteni. Sadehelmiä taivas itki apiloiden ja horsmien lehdille ja peippo lauleli niinkuin ennen oksalla tuuhean lehmuksen. Ma rappeutuneet muurit näin kivilinnan keltaisen, jossa asui vanha, ylpeä vallasnainen. Oli monta kymmentä vuotta sitten hän vaalien salaista suruaan pois paennut maailman pauhinasta tähän yksinäisyyden ja unhon paikkaan. Ja villiviini ja Intian krassi taa paksun, vihreän köynnösseinän hänen murheensa olivat kätkeneet.
Oi, olenhan sammalmuurin luona usein iltaisin istunut! Tuo äänetön, suljettu, synkkä talo niin veti ja kiehtoi mieltäni. Kun sydän oli joskus pakahtua suloisten ja tuskallisten sävelien tulvaan sinne juoksin. Painoin pääni mättäälle ja mietin, mahtoikohan kukaan pieni tyttö itkeä niin polttavia kyyneliä.
Mutta siitä on vuosia vierinyt. Nuo tuoksuvat, tahmeat kukkalehdet, joita nyt hyväilin kädelläni, eivät ole olleet ensimmäisen kevääni lapsekkaan kaipauksen todistajina. Seljapensas lienee jo kuusi kertaa pudottanut kukkansa sen jälkeen, kuuden kesän hiuduttava helle on paahtanut ruskeaksi niittyjen mehevän vehmauden. Syksyt ovat tulleet tuulineen, talvet heittäneet luntaan — ja aina on puhjennut jälleen uusi kevät.
Hentoisin ensi nuoruus! Oisinpa silloin tiennyt, miten ihanalta hohdat vuotten takaa, miten armaalta ainiaaksi kadotettuna, oisinpa pääni mättäälle painaen likellä haaveitteni linnaa, männyn juurella tumman ja varjoisan itseni ikuisiin uniin itkenyt, kun sydämeni vielä oli säveliä täynnä ja mieleni pehmeämpi metsäkyyhkyn untuvaa.
Unen valkea venhe liukuu yli virran pyörtehien. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen. Hämyss' silkkisen baldakiinin Uni soittaa harppuaan, ja laulelma lailla viinin hänen vuotaa huuliltaan.
Ohi rannat kiitää — vaihtuu kylät, palatsikaupungit, Pois helmaan usvien haihtuu huvilinnat ja temppelit. Tuoll' yli sammalmuurin kukat mantelin varisee… Uni silmin kaihoisin, suurin vain katsoo, hymyilee.
Pojanpäänsä kiharainen alas miettien kumartuu, Hän ihana on kuin nainen, lumihipiä, luumusuu. Kuin vuoripurojen juoksu, sävel soi hänen harpustaan, hyasintin ja syreenin tuoksu hänen leyhyy laulaessaan.
»Oi valtias», soutajat kysyy, »joko laskemme valkaman luo?» Niin kaukaisna katseensa pysyy, ei vastausta hän suo. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen. Unen venhe iäti liukuu ohi Elämän rantojen.
Huokui lauha maaliskuu ja taivas vihmoi luntaan. Kaupunki nukkui himmeää untaan.
Pyhää raamattua luin,
kun tähdet täytti taivaan.
Raukenin hiljaa
ihanaan vaivaan.
Ajattelin ystävää,
niin ankaraa, niin hyvää…
Kuuntelin rinnan
kuohua syvää.
Huokui lauha maaliskuu ja taivas vihmoi luntaan. Kaupunki nukkui himmeää untaan.
Talitiaisen metallihelke läpi sulavan vaahterapuiston soi. On rintani onnea täynnä, jota kielin en kertoa voi.
On rintani sinua täynnä, joka silmikoivien laulujen maan siniusvaisen minulle näytit, mihin kanssasi lähteä saan.
Sa yksi ainut mun elämääni valoa toivon ja riemun toit. Sa yksi ainut kuin kiurun ääni mun ikävääni iloa soit.
Tuul' lämmin vastaa mun hyräilyyni ja tuoksu tuomien huumaa mua. On ilta kevään niin kuulas, tyyni — ei oma syyni, jos lemmin sua!
Saartaa usva sininen järven, saaren kaukaisen, kasteraikkaan metsän, maan, ilman rannat harsollaan.
Sinilatvat, lemmikit
niityn peittää kaunihit.
Sinilaineet sielussain
lakkaamatta keinuu vain…
Siniseksi kaikki käy, mitään muut' ei enää näy. Hullu, syvälle ken niin hukkui silmiin sinisiin!
Oli taivas heleän sininen ja aamun kohua täynnä tori. Luo tytöntypykkä pieni sai kädessä kukkaskoti. Oli taivas sininen.
Hän minulle keltakimppusen
myi silmin ilosta kimmeltävin.
Kivet soittivat jalkaini alla.
Kuin yli pilvien kävin
kera keltakimppusen.
»Näin varhaisella sun kukitti ken?» soi puistosta armaan naurava ääni. On surku somuutta kukkain: kun suudelmin peitti hän pääni, ne kuolivat rutistuen.
Soi ulapalta ääni allin harmaan. Sa mietit: »Vilu aavalla on varmaan, kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät ja tuuli irroittaapi salmen jäät.»
Niin monin aamuin valituksen kuulit
ja mieles heltyi — lemmeksi sen luulit.
Ah, että säälistä se heltyi vain
mua vuoksi kohtaloni armahtain!
Sa laske jälleen ulapoille alli, sen kuolla kevättalven tyrskyyn salli, kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät ja tuuli irroittaapi salmen jäät.
Sa ruusut sylihini kannoit,
yön tähden kiinsit hiuksihin.
Sa huulilleni soinnut annoit.
Kuin huilu nauroin, helisin.
Myös opettanut oisit mulle
kuink' unhottaa pois kaiken sen!
Jäi puolet sielustani sulle.
Kuin viulu itken, värisen.
Jo kuoppasimme nurmeen me raukan tuskistaan. Sen rinnan punahurmeen joi ahnas multa maan. Syyslehdet ylle kummun on puista varisseet. Nyt viisahat me oomme ja vanhat, väsyneet.
Mut joka ilta saapi se jälleen ikkunaan, min takaa tirskuttaapi ja värjyy viluissaan. Yön kaiken kartanolta kuin itkun ääni soi… Se kuollut ei? — Siis miksi sen hautasimme, oi!
Rajutuuli ruoskien lehtiä ajaa! Terässiima sinkuvi, piiskaniskut kajaa: Taistohon, taistohon, tahdoit taikka et! Kiivas on kamppailu, hurmeessa kalvat, sodan laki säälitön, orjain henget halvat. Legioonat kentille lyötyinä jää tuhannet!
Huutavi myrskyhyn silvottu sielu: — Myötäsi vie minut, tuhon tulinielu, taistohon, taistohon tahdon sukeltaa! Kaikkeni heittää hiuskarvan varaan, haavoissa nauttia Voittoni paraan! tuskasta juopua turtunut. tuntoni saa!
Taas taudin poltetta, purppuraa on täynnä puistikot, kentät, kunnaat. Näin kesän huumeisen kisailusta syys korjaa katkerat lunnaat. Oi, kaikki kauneus sairastaa! On marjat pihlajan niinkuin verta. Tuo kuumehehkua, kuihtumusta maan riemu runsainkin kerta.
Syysusvat kalseat kaupungin nyt kietoo vaippaansa lailla houruin ja hiilenkarvaiset sauhut mataa tuol' yllä kattojen kouruin. On löyhkä ilmassa spitaalin ja myrkkyhöyryjä nousee maasta. Vuon ruostelaineihin lehdet sataa kuin rutonkeltainen saasta.
Nyt kutsuu kuolema karkeloon, jo vinkuu viulut ja rummut raikaa ja tuhkanharmaalta taivahalta vain nauru naakkojen kaikaa. Siis tanssi hillitön alkakoon! Puut huitoo hurjasti oksin paljain ja kolkon tuomiokirkon alta käy vainaat juontihin maljain.
Taas aamuvarhaisella vanha tieni vie halki noenharmaan kaupungin. On myöhäissyys. Sa yksin, pensas pieni maan puoleen taivut oksin riutuvin.
Sun ylles vedenraskaat hiuteet hajoo
ja käärii sairaan sadeharsoillaan.
Mut kuumeenpunaisina putoo, vajoo
sun marjas lumihyhmään valkeaan.
Kuin hapan viini hankeen pisaroivat
sun verikyyneleesi kirpeät.
Ma tiedän, mistä kertoa ne voivat
ja mitä mykkyyteensä kätkevät.
Sun tiedän kärsimyksen kalkin juoneen, oi Berberis, sa pensas punainen! Ma alttarille talven suruhuoneen myös itken intohimot sydämen.
Aamukylmä. En kierrekaihdinta nosta. Kuuluu aution huoneeni hämärään tuulen tyhjä puhelu puistikosta, naurunhohotus käheä sadesään.
Lehdet siellä kultaiset kulisevat,
jotka mädätä lumen alla saa,
kypsät hedelmät haljeten putoilevat,
kalmanhajua uhoo kostea maa.
On se voimakas ollut ja kaunista luonut.
Aivoissa nyt ei aatosta yhtäkään.
Ah, se on liioin syönyt ja liioin juonut! —
Yltyy nauru käheä sadesään.
Ah ystävä, mua seuraa ikäväni kuin ukkospilvi musta, muodoton, ja niinkuin paasi painaa sydäntäni se tunto, että turhaa kaikki on.
Maa kevään aikaan ihanuuden hurmaa
niin ylen paljon synnyttää ja luo:
Syys saapuessaan kaiken ruhjoo, surmaa
ja luonnon kuuman sydänveren juo.
Oi katso, makaa puistokäytävillä
taas ruskein kasoin lehdet kuollehet,
ja niinkuin ruumiit riippuu seinämillä
nyt paleltuneet krassiköynnökset.
Niin kuolee kaikki kaunis iäst' ikään, pois ilo, lempi katoo, ystäväin! On syys mun tehnyt sairahaksi, mikään ei lääkitä voi ikävöintiäin.
Kurkistaapi sisään ikkunasta talviaamu takaa uudinten nukkujata vuoteen silmäillen, naista nuorta, vielä melkein lasta.
Illan kaunotarta katsoo huomen,
näkee ihon heljän harmenneen,
sinertävän vaon piirtyneen
alle ummistetun silmäluomen.
Silkkihiukset sekoo pehmeästi
pieluksien kultakirjailuun,
mutta pienen, pilkallisen suun
punamaali viiltää pistävästi.
Rutistuneet ruusut peittää maton huivi, viuhka, kirje vierellään. — Aamuauringoll' on hymyssään kaihomieli sanoin lausumaton.
Musta, sankka savupatsas lailla käärmehen kohoo sysikiemuroina ilman lakehen — haihtuu niinkuin houreuni, aatos syntinen.
Sumu kietoo suortuvansa rantapetäjiin, liukuu pitkin ulappaa sen ääriin etäisiin. Pimeys kuin myrskyn paine siivin saapuu niin.
Tuikkii tunnein pitkin yössä lyhty majakan, valon heittää valjun ylle aavan maiseman. Kaukaa lyöpi malmikello kerran ainoan.
Ma talviyössä valvon, seuranani vain kasvot vihertävät kuollehen —! Käy kylmän väreet pitkin ruumistani, ja sydän seisahtuu kuin kuunnellen.
On armaan kielokimppu huoneessani, ja ilmassa ui sulotuoksu sen. Mut suusta vainajan lyö vastahani maan ummehtuneen löyhkä saastainen.
Tuo mykkä vieras miten tuijottaakaan!
Oi, etkö kerran kuoltuasi saakaan
sa jäädä mullan syvään lepohon?
Viel' elävien sääliäkö anoin. öin harhaat tuskallisin sielunjanoin luo kauhunsairaan ihmisolennon?
Näin unta: korpisuohon upposin, ja toivo pelastuksen puuttui multa. Ei peninkulmiin häämöttänyt tulta, ja seutu peittyi pakkashuuruihin!
Mut yöhön huusin voimin viimeisin ja apua viel', armas, anoin sulta: on sydämesi niinkuin puhtain kulta, se pysyy, kaikki muu jos pettääkin!
Vain syvemmälle liejuun jalka vajoo…
Sun tiesi tietymättömissä kulkee,
et kuule epätoivonhuutoain!
Jo silmissäni tummuu, särkyy, hajoo,
suohauta minut uumeniinsa sulkee! —
Ma herään pimeässä parahtain.
On Jumala hyvä, Hänen tekonsa hyviä ovat. Tänä päivänä suli kuin pakkasjää kaikk' ajatukseni kovat. Ma onnesta itken ja kyyneltulvahan hukun. Kevätpuroina katkeruus virtaa pois, ma kiitos huulilla nukun.
On Jumala hyvä,
taas miljoonat silmut Hän avaa.
Kukat, hyönteiset talvihorteestaan
Hänen henkäisyllään havaa.
On Jumala hyvä,
Hänen lempensä määrää on vailla,
jalanjälkensä kultaiset nähdä voin
ma vesillä ja mailla.
On Jumala hyvä, taas katsoo Hän ihmisen puoleen, joka talven tappavan painon alla on vaipunut pimeään huoleen. On Jumala hyvä, Hän hymynsä säteillä antaa, Hänen silmäinsä loiste on mittaamaton kuin meri, jolla ei rantaa.
Maa liian kaunis, taivas liian kirkas on, sen sini liian väkevä ja polttavainen. Maan lapselle on armo ansaitsematon, jo täällä saada onni, autuus taivahainen.
Kuin jäinen puu, mi alastonna raukenee
tuoll' alttihiksi kevätpäivän syleilylle,
niin sieluni mun asunnoksi aukenee
nyt ilolle, ah, ikävöiden itketylle.
Kuink' onkaan suurin ihme yksinkertainen!
Vain haaveksia, rukoella hartahasti,
niin saapuu kaikki myötä hetken ainoisen,
ja malja kallis täyttyy kukkuroilleen asti.
Elämän riemu katsoo silmin palavin,
ne polttavat niin syvän, taivaan siintävinä.
Mit' ikävöisin enää, mitä kaipaisin?
Jo tulin liian, liian rikkahaksi minä.
Me kaksi valkoista lintua nyt lennämme pilvien taa. Niin kauas, niin kauas jää allemme pieni maa. Me raikkaita tuulia halkoen nyt uimme avaruutehen, ja huikaisun meri soi ympäri, suonissa humisee veri. Me sineä juomme riemusta humaltuen.
Me kaksi valkoista lintua nyt lennosta väsähtäin alas syöksymme pyörtyin kautt' ilmojen häikäiseväin. Kaks ruumista maassa värisee, sydän sydäntä vasten kylmenee. Kylän pienokaiset ne laulaen pitävät hautajaiset, laps'äänet heleät yllämme helkkyilee.
Me kaksi valkoista lintua nyt varjossa pähkinäpuun unt' onnesta näämme ja tuoksuista toukokuun. Sinivuokot kummulla kukkivat, ja ylhäältä pilvenhattarat niin hauraina hymyy … Ah, sinne sinisyyksihin lymyy ilon ihanin hurma ja haaveet puhtaimmat.
Halki aamun terhenen soi ääni armahani. Herään — soivat huomenkellot kautta ikkunani.
Nousen nuorna, hymyhuulin — huomenkellot soivat. Heleätä helluntaita huomenkellot soivat — aavistuksia autuaita sieluni kellot soivat!
Kuinka sentään ihanaa on ihmislapsen elää! Sävel elon suuren laulun suonissani helää — suonissani soiden helää ilo, kaiho verten nuorten. Oi, jos kelloin kaiku kantais minut kauas yli laaksoin, vuorten —!
Ajatukseni lailla auringon säteen säihkyy, karkeloi. Sinä, ken ani armaasti tartuit käteen, kuuntele, kuuntele, kuinka mun syömeni soi!
On kuin joku jouhisoittimehen siellä kajoais, kiviraunion karuun tummuutehen valkea pensas luntansa varistais.
Suvilämminnä siintää taivaan kaari yllä kaupungin. Tule, jossain on tuoksuva jasmiinisaari, linna ja portaat, johtavat pilvihin!
Vihreä humala kukkii, lehtii tuuhea niini. Onnen pikarista vuotaa loppumaton viini.
Taivas, pilvien anna ratketa itkemähän! Pieni sydän pakahtuupi autuuteensa tähän.
Rannalta kurjenmiekkoja poimin
ja kuuntelen kuikan ääntä.
Miksi nyt niin tuulessa valittavat kaislat
ja pilveen on peittynyt taivas?
Eikö eilen kurjenmiekat aurinkoa juoneet
ja nurmi ollut houkuttavan lämmin?
Eikö mua kutsunut hän nurmilinnuksensa,
kun poveansa vasten minut painoi?
Pilvipäivät saavat, ah, aurinkoisten jälkeen,
kun huikaisevan kirkasta on ollut! —
Pääskyset jo liitelevät alahalla aivan,
ja apea on kuikan ääni.
Mua kutsuu metsäsaari pois vainioiden taa.
Käyn sinne kesäyönä, kun kaste kimaltaa.
Ma karhunsammalmättäälle vaivun itkemään,
ja kyyneleeni virtaa maan multaan viileään.
Ah, orjanruusupensas mun oli rakkautein!
Sen oksat sormin vertyvin seppeleeksi tein.
Ja kukkaterät puunsi kuin sisus kirsikan,
mut joka piikki myötään toi kivun katkeran.
Nyt polkeako täytyy mun ruusut rakkautein,
suur ikävä ja riemu ja tuska sydämein?
Oi lausu itse, armas, sun kuinka kieltää voin,
kun silmiesi loisteen ma sieluhuni join!
Oi lausu itse, kuinka sun poistan muistostain,
kun läsnäolos autuuden tuntea ma sain,
kun öin ja päivin äänes mun korvissani soi…
Ah, liian paljon lemmin, sua unhottaa en voi!
On ilma kellanhimmeä — se tuoksuu jasmiinilta, ja lyhdyt tanssipaviljonkiin heittää säihkettään. Mut huvilasta, korkealta köynnösterassilta soi sellon tumma ääni yksinään. On ilma kellanhimmeä — se tuoksuu jasmiinilta… — Mun joku pyytää soutelemaan venheellään.
Yö samettinen, lämmin, vedenpinta peilityyni, kuin sulaa kristallia venhe hiljaa halkoilee. Oon soutajasta haaveksinut salaa — tunnen syyni: kuin pieni lintu sydän vapisee. Yö samettinen, lämmin, vedenpinta peilityyni… — Jo sellon syvä, tumma ääni vaikenee.
On alla auringon
heleän
niin lämmin rinteellä maata mäen.
Ma kuulen hyttysten
hyrinän
ja muurahaisten ma saatot näen.
On olo rauhaa
ja unelmaa.
Näin oman sykkeensä sydän kuulee.
Nyt toistaan lempivät
taivas, maa.
Vain metsäsaarelta salaa tuulee.
Kuin kimalainen,
mi laskeuu
tuon kelta-angervon kukinnolle,
niin olen ahnas
ja herkkusuu
ma kesän tuoksulle, auringolle.
Jo täynnä kennot on hunajaa, ja uutta tuo joka uusi huomen. Ah, autuaasti mua unettaa. Se painaa umpehen silmäluomen.
(à la Pierre Loti).
Maa merellinen kookospalmuines,
yöperhoines —
ma poimimaan käyn koralleja rannoilles.
Sa mitään muista, mitään toivo et.
Sa mieti et.
Vain valtameren hengitystä kuuntelet.
Ja Tyynimeri suolavuoteellaan
sun autuaan,
sun onnellisen suutelee yön unholaan,
kun yli basalttisen louhikon
lyö vallaton
veen hyöky. Valkojasmiinis kuin vaahto on.
Ei laula ykskään pieni siivekäs
sun metsissäs,
vain kaiku vastaa varjoisista siimeistäs,
laps aaltojen ja aavistusten maan
kun kaipuutaan
yön hiljaisuuteen huhuu ruokohuilullaan.
Jossain pyörryttävän
kaukana —
öljytyynen, kavalan valtameren
villin rehevässä saaressa
kelluu hunajankeltainen jättiläiskukka
höyryävän lammen pinnalla
niinkuin oudon suuri, samettinen
dahlia —
Loistavat, myrkylliset hyönteiset laskevat miljoonia muniaan limantahmeiden terälehtien lomiin. Metsän kuumehorteisista puista tippuu helmeilevä tuskanhiki jossain pyörryttävän kaukana —
Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niinkuin polttoyrtit siitä jok' ainoon lemmittynsä askelen.
Hän suven hyvää hedelmää ei niitä, hän myrkyttämä mustain liljojen. Hän saamastaan ei sallimusta kiitä, vaan itkee maata, joka vajos merehen!
Ah, kesken suudelmia suruun vaipuin voi värähdellä mimosan hän lailla ja vaiti on, ei nosta katsettaan.
Kuut kauniit katoo kyynelusviin haipuin, ja unen lempeätä lahjaa vailla hän öisin vääntelehtii vuoteellaan.
Kookospalmujen siimestämä tie, jota käyden askeleeni kantaa pitkin ahnaan, huohottavan meren liejuista rantaa. Luode kaikki rakkaimpani vie, muodottomia ruumiita mukanaan vuoksi kantaa.
Kookospalmujen siimestämä tie, tumma loimu aarniometsäin yllä — raskas murhe sydämessä hyljätyllä. Mikä tähti palanutkaan lie kerran unikoilla peitetyn kehtoni yllä?
Kuuma, vereen kastettu tähti paloi!
Hän lojuu pieluksilla divaanin, ja olkapäältä liukuu silkkihiha. On huulet punaiset kuin luumun liha, mut kasvot kuultaa lailla balsamin.
Ja ikkunansa peittyin ruusuihin kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha: ei riitä niille puisto, pylväspiha, ne köynnösverkoin kietoo seraljin.
Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin, ja unhottunut ilmain heleyskin on tällä puolen tumman ristikon.
Ah, siellä virta välkkyy auringossa, ja täysin purjein keinuu aallokossa nyt laiva lähtövalmis, levoton —!
Oi Sirkassian metsien myrttikukka,
joka suot minun juoda huultesi hunajaa!
Sinä suloinen! Syvin lainein aaltoaa
alas olkapäillesi ambrantuoksuinen, tumma tukka.
Aziyadé!
Valot kirkkaat illoin syttyvät Stambulissa,
väri silmäisi fosforiloistein kimmeltää.
Sisin sielus arvoitukseksi aina jää,
sinä Aasian poloinen, silkinpehmeä pieni kissa.
Aziyadé!
Tuulen siivin lempi toi mun halki aromaan.
Kukkaverho kirjava sen peitti kokonaan. —
Nauratko, kaunis Katinka?
Kukkasiksi muuttua jos onnemme nyt vois,
tuoksuavan tulvan alla laajat arot ois! —
Uskotko, armas Katinka?
Mutta niinkuin hyasintit, liljat, tulppaanit,
helle polttaa nuoruutemme riemut kaunihit. —
Itketkö, pieni Katinka?
Lauloi nuori gondolieri hämyssä Venetsian yön: itkettävää niin ei ole mitään kuin on kylmä, lemmetön syön!
Sulaa vuorten sininen jääkin,
ei sula sydämesi sun,
säihkyvän ihana, julma Judith,
riistäjä rauhani, toivoni mun!
Kukkivat visaiset viikunapuutkin, lempeen ei puhkea lemmetön syön! — Hiljaa kapea gondooli liukui hämyssä Venetsian yön.
Ruusu puhkesi punainen keskellä keltaista poutaa. Tumma, polttava viini sen suonissa soi ja soutaa. Pisaran yhden jos viiniä juo ikuinen onni vuottaa, kaksi pisarta tuskan tuo, kolme kuoleman tuottaa.
Kuink' aallot kuumat kuohupäin mun ylitseni lyö! Täys lempeäin, täys lempeäin on mykkä, musta yö. Ma kohun kuulen uhkaavan kuin tuuli erämaan. Oi myrskyn pauhun, kuoleman se tuoko mukanaan —?
En pelkää tulta Samumin, jo liekkijuoman join. Ah, auringoita tuhansin Ma yössä nähdä voin! Oon myrskyn raivoon hukkuva kuin hehkuun hellyyden ja hiekkahautaan nukkuva kuin alle ruusujen!
Kuin vanha jättiläinen pilvihin pään nostaa kellanharmaa tulivuori. Sen halkeamat peittää laavakuori, kuin veri hyytyneenä haavoihin.
Mut liepehellä paljaan tunturin on pinja tumman vihanta ja nuori. Se latvan tuuheen taivahalle suori, kun ilma hehkui sätein punaisin.
Maan uumenista kuuluu kumma pauhu, ja tuhkansakeana verhoo sauhu kuin pilvi vuoren ammottavan suun.
Pian kuohuu esiin kuuma alkuaine, lyö yli seudun liekehtivä laine ja laava hautaa alleen pinjapuun.
On pitkä sateenkaari taivahalla, se yli kylmäin vetten kaareutuu. Ja sinipunavihreen sillan alla vuo usvaa henkäilevä uneksuu.
Mut virran himmeällä kaltahalla, oi katso, kasvaa villi viinipuu! Se hedelmäinsä raskaan painon alla veen poreilevaan peiliin kallistuu.
Jo itku tärisyttää ilman rantaa.
Käy ruuheen, armas, jonka kanssa verta
ma kultarypäleistä äsken join!
Niin meidät mittaamaton kymi kantaa päin kuolon suurta sumuvaltamerta, miss' sammuneet ui pallot aurinkoin.
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Vastaa, kuu: onko siellä korkealla kenttää vihantaa, jolla heinä huojuu, sinikellot aaltoaa?
Sieluni mun on niin kummainen, nauru, itku siellä rinnan soi. Saanko, oi, olla kerran sinikello taivaan niittyjen?
Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.
Varjo pyhä ylitseni lankeais — —
— — —
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.