The Project Gutenberg eBook of Mistä ihmiset elävät, by Lev Lvovich Tolstoy

Mistä ihmiset elävät
Pyhinvaeltajat
Koirani
    I. Buljka
   II. Buljka ja metsäkarju
  III. Fasaanit
   IV. Milton ja Buljka
    V. Kilpikonna
   VI. Buljka ja susi
  VII. Miten Buljkalle kävi Pjatigorskissa
VIII. Buljkan ja Miltonin loppu
Karhunpyynti
Vankina Kaukasiassa

MISTÄ IHMISET ELÄVÄT

Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, pysyy kuolemassa. (1 Joh. kirje 3.14)

Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä? (3.17)

Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa. (3.18)

Rakkaus on Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (4.7)

Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä. (4.12)

Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa, ja
Jumala pysyy hänessä. (4.16)

Jos joku sanoo: »Minä rakastan Jumalaa», mutta vikaa veljeänsä, niin hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka on nähnyt, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt? (4.30)

Suutari asui vaimoineen ja lapsineen talonpojan luona vuokralaisena. Hänellä ei ollut omaa taloa eikä maata, vaan hän elätti sekä itseään että perhettään suutarin ammatilla. Leipä oli kallista ja työ halpaa; kaikki, minkä työllä sai, meni heti ruokaan. Suutarilla ja hänen vaimollaan oli vain yksi yhteinen turkki, ja tämä oli jo melkein riekaleina. Suutari oli jo toista vuotta tuumiskellut ostaa lampaannahkoja uuteen turkkiinsa.

Syksyksi oli häneltä säästynyt jonkin verran rahaa; vaimolla oli arkussa kolmenruplan seteli, ja kylän talonpojat olivat hänelle lisäksi velkaa viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa.

Eräänä aamuna suutari varustautui lähtemään kirkonkylään nahkoja ostamaan. Paidan ylle hän veti vaimonsa vanutäytteisen, pumpulisen mekon ja sen ylle verkakauhtanansa, pisti kolmiruplasen taskuunsa, taittoi itselleen kepin, söi aamiaisen ja lähti matkaan. Hän ajatteli: »Talonpojilta saan viisi ruplaa, siihen panen lisäksi omat kolme ruplaani ja sillä rahalla ostan lampaannahkoja uuteen turkkiin.»

Suutari saapui kylään ja meni erään talonpojan luo, joka oli hänelle velkaa; tämä ei ollut kotona, ja vaimo lupasi lähettää miehensä tuomaan rahoja viikon varrella, mutta ei antanut kopeekkaakaan; toinen velkamies, jonka luokse hän tuli, vannoi olevansa aivan rahaton ja maksoi suutarille vain parikymmentä kopeekkaa saapasparin korjaamisesta. Suutari olisi sitten ottanut lampaannahat velaksi, mutta nahkuri ei tahtonut antaa hänelle velaksi mitään.

— Kunhan tuot rahat tänne, niin nahat saat, mitkä vain haluat; velkojen perimisestä minä olen saanut tarpeekseni.

Niinpä jäivätkin turkkinahat hankkimatta; suutari sai vain parikymmentä kopeekkaa perityksi ja eräältä talonpojalta vanhat huopokkaat nahalla paikattaviksi.

Suutari tuli alakuloiseksi, joi viinaa kahdellakymmenellä kopeekalla ja meni kotiin tuomatta nahkoja. Matkalla kirkonkylään tänä aamuna oli hän ollut viluissaan; mutta nyt, kun hän oli saanut ryypyn, oli hänen lämmin ilman turkkiakin. Niinpä hän astui tietä pitkin, kopautteli kepillään jäisiä kiviä, heilutteli toisella kädellään huopasaappaita ja puheli itsekseen:

— Minun on lämmin turkittakin. Suonissani polttaa viinan tilkka. En tarvitsekaan turkkia.

Huolet ovat tipotiessään. Sellainen mies minä olen. Minäkö sitä kaipaisin? Tulen minä hyvin toimeen turkittakin. Sitä minä en tarvitse kuuna päivänä. Eukkoa se kyllä harmittaa. Onko tämä laitaa: minun täytyy ahertaa toisen takia, ja tämä vain aina puijaa. Odotapas, veitikka! Ellet hellitä minulle rahaa, niin minä otan lakin päästäsi, otan! Onkos tämä nyt ihmisten tapoja? Kaksikymmenkopeekkaisen saa tuskin lypsetyksi. Silläkö lailla aiot maksaa minulle koko velkasi! Mihinkä on kahdestakymmenestä kopeekasta? Hyvä jos ryypyn saa. Puute muka. Eikö minulla sitten ole puute? Onhan sinulla talo ja karjaa ja kaikenlaista, mutta minulla on tässä kaikki; sinä syöt omaa leipää, mutta minulla on ostoleipä — kolme ruplaa viikossa pelkkään leipään, ota mistä otat. Kun tulen kotiin, on leipä lopussa. Hanki taas heti puolitoista ruplaa. Omani minun on saatava, ei auta.

Lähestyessään tienristeyksessä olevaa rukouskappelia suutari näkee jotakin valkeata välkkyvän kappelin takaa. On jo hämärä; suutari katsoo tarkkaan sinnepäin, mutta ei voi erottaa, mikä siinä on. — Ei tässä ole ollut minkäänlaista kiveä ennen. Onkohan se jokin elukka? Ei, ei näytä elukalta. Pää näyttää ihmisen päältä, mutta kuinkahan se on niin valkoinen? Mitäpä siellä ihminen tekisikään?

Suutari tuli lähemmäksi ja näki nyt ihan hyvin mikä siinä oli. Voi ihmettä: alaston ihminen, kuollutko lienee ollut vai elävä, istui liikkumattomana maassa nojaten rukousmajaan. Suutari säikähtyi ja ajatteli itsekseen: »Ovat surmanneet, ryöstäneet ja jättäneet siihen ruumiin. Parasta olla menemättä lähellekään, muuten sotkevat minut vielä asiaan.»

Suutari jatkoi matkaansa. Kun hän oli kiertänyt kappelin, ei ruumista enää näkynyt. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa hän katsoi taakseen, ja näki nyt miehen, jota hän oli luullut kuolleeksi, siirtyvän hiukan rukousmajan vierestä ja katsovan häntä. Suutari säikähti vielä enemmän ja ajatteli: »Tuleeko minun mennä sinne vai jatkaa matkaani? Jos menen hänen luokseen, voi minulle käydä pahoin — kuka tietää, mikä hän on! Hyvistä töistä ei hän ole tänne joutunut. Jos häntä lähestyn, voi hän hyökätä tappamaan minut; ja silloin on turha yrittääkään paeta. Ja ellei hän minua tapa, olen taas pulassa. Mitä sille alastomalle on tehtävä? Enhän toki voi ottaa ainoita vaatteita yltäni ja antaa hänelle. Kunpa pääsisin Jumalan avulla eroon koko miehestä!»

Suutari joudutti kulkuaan. Kun rukousmaja oli jo miltei joutunut näkyvistä, heräsi hänen omatuntonsa.

»Mitä sinä, Semjon, teetkään? Ihminen on huutavassa hukassa, ja sinä, pelkuri, menet vain ohi. Vai oletko äkkiä rikastunut ja pelkäät, että vievät rikkautesi? Kuulepas, Semjon, ei tämä vetele.»

Semjon tuli miehen luo ja katseli häntä: se oli nuori, vahva mies, jossa ei näkynyt mitään vammaa tai mustelmia ja joka vain oli viluinen ja peloissaan. Mies istui yhä vielä maassa rukousmajaan nojaten eikä katsonutkaan Semjoniin; hän näytti niin voimattomalta kuin ei olisi jaksanut avata silmiäänkään. Vasta kun Semjon seisoi aivan hänen edessään, havahtui hän, käänsi päätään Semjonia kohti ja katsoi häneen. Tämä hänen katseensa oli semmoinen, että Semjon tunsi heti pitävänsä hänestä. Semjon heitti huopasaappaat maahan, irroitti vyönsä, laski sen huopasaappaille ja riisui kauhtanan yltään.

— Nyt ei pitkiä puheita, virkkoi hän. — Pane nämä yllesi! Tee se nopeasti!

Semjon tarttui miehen kyynäspäihin ja auttoi häntä nousemaan. Mies nousi seisomaan, ja Semjon näki silloin puhtaan ruumiin, jäsenissä ei ollut mitään vikaa eikä vammaa, ja kasvot olivat liikuttavan lempeät. Semjon pani kauhtanan hänen ylleen. Kädet eivät ottaneet mennäkseen hihoihin. Semjon sai ne vedetyksi hihoihin, kääri kauhtanan lämpimästi hänen ympärilleen ja sitoi sen vyöllään kiinni.

Sitten Semjon otti rikkinäisen lakin päästään pannakseen sen miesparan päähän. Mutta hänen päätään alkoi heti palella, ja hän tuumi itsekseen: »Minä olen kaljupäinen, mutta hänen ohimoillaan on pitkät kiharat.» — Hän painoi jälleen lakin päähänsä. Sen sijaan minä annan hänelle huopasaappaat. — Hän kehoitti miestä istumaan ja veti saappaat hänen jalkaansa.

Liikupas nyt, että vähän lämpenet. Tutkikoot sitten muut miten asiasi ovat. Osaatkohan sinä edes kävellä?

Mies seisoo paikallaan katsoen ystävällisesti Semjoniin, mutta ei voi sanoa sanaakaan.

— Minkätähden sinä et puhu mitään? Emmehän me toki voi tähän talveksi jäädä. Katon alle on päästävä. Tässä on keppi, nojaa siihen, jos olet heikko. Lähdetään!

Ja mies alkoi kävellä. Hän käveli vallan kevyesti ja pysyi hyvin
Semjonin rinnalla.

— Täkäläiset minä kyllä tunnenkin kaikki. Miten sinä oikeastaan jouduit kappelin taakse?

— Tietystihän kaikki tulee Jumalalta, niinpä kyllä; mutta täytyyhän sinun jostakin elatuksesi saada. Mihin oikeastaan aiot lähteä?

Semjon oli kovin ihmeissään. Mies ei näyttänyt miltään veijarilta: hänen puheensa kuulosti ystävälliseltä ja lempeältä, mutta hän ei halunnut puhua mitään itsestään. Semjon ajatteli:— Maailmassa sattuu monenlaista. — Ja hän virkkoi miehelle:

Semjon astui eteenpäin, ja muukalainen pysytteli hänen kintereillään. Tuuli alkoi puhaltaa, se tunkeusi Semjonin paidan lävitse, ja vilu haihdutti hänen päihtymyksensä. Semjon hieroskeli nenäänsä, piteli käsillään kiinni mekkoaan edestä ja ajatteli: — Tässä nyt on turkki! Läksin kotoa ostamaan turkkia ja tulen takaisin ilman kauhtanaakin tuonpa vielä alastoman ihmisen mukanani. Matrjona ei ole tästä hyvillään! — Ja Matrjonaa ajatellessaan tulee Semjon vallan alakuloiseksi. Mutta kun hän katselee muukalaista ja ajattelee, miten tämä katsoi häneen kappelin takaa, riemuitsee hänen sydämensä.

III.

Semjonin vaimo oli tänä iltana saanut kotiaskareensa tavallista aikaisemmin tehdyksi. Hän oli pilkkonut puut, kantanut vettä kaivolta, antanut lapsille ruokaa ja itsekin syönyt. Hän pohti paraikaa mielessään, milloin panisi leipätaikinan: tänäänkö vai vasta huomenna? Jotakuinkin suuri kimpale oli vielä jäljellä.

— Jos Semjon on syönyt kylällä päivällistä, — ajatteli hän itsekseen, — eikä syö paljon illalliseksi, riittää leipä vielä huomisen yli.

Matrjona kääntelee ja pyörittelee leipää käsissään ja ajattelee: — Kyllä minä jätän huomiseksi taikinanteon. Jauhojakin on enää vain yhteen leipomiseen. Perjantaihin asti on koetettava tulla toimeen.

Matrjona korjaa leivän pöydästä ja istuutuu pöydän ääreen paikkaamaan miehensä paitaa. Paikatessaan hän ajattelee, mitenkä hänen miehensä matka mahtanee onnistua.

— Kunpa se nahkuri vain ei pettäisi häntä! Miehenihän on hyvin yksinkertainen. Hän ei itse petä koskaan ketään, mutta pienikin lapsi voi hänet puijata. Kahdeksan ruplaa ei ole mikään pieni asia. Sillä rahalla voi jo saada oikein hyvän turkin. Vaikkapa parkitsemattomista nahoista, turkki se kuitenkin on. Viime talvi oli vasta talvi, kun sai tulla toimeen ilman turkkia. Ei joelle voinut lähteä eikä minnekään. Semjon ottaa kaikki talon riekaleet ylleen, kun menee ulos, eikä minulle jää enää mitään. Tänään lähtikin niin aikaisin, olisi jo aika hänen palata. Kunpa se junkkari ei vain istuisi missään kapakassa!

Tuskin oli Matrjona ehtinyt ajatella tämän, kun askeleita jo kuului portaista ja joku astui eteiseen. Matrjona pisti neulan kiinni paitaan ja läksi katsomaan. Hän näki, että tulijoita oli kaksi: Semjon ja tämän seurassa tuntematon talonpoika huopasaappaissa ja lakitta päin.

Ja kun hän näki miehensä tulevan ilman kauhtanaa, vain mekkoon puettuna, tyhjin käsin, sanaakaan sanomatta ja hämillään tuijottavan eteensä, lakkasi hänen sydämensä melkein sykkimästä. Hän ajatteli: rahat on Semjon ryypännyt jonkun kulkurin kanssa ja tuo kumppaninsa vielä kotiinkin.

Matrjona päästi molemmat tupaan ja tuli itsekin sisään. Hän näki tuntemattoman nuoren, laihan miehen, jolla oli yllään Semjonin kauhtana. Kauhtanan alta ei näkynyt paitaa, eikä päässä ollut lakkia. Tultuaan tupaan muukalainen jäi liikkumattomana seisomaan ovensuuhun eikä nostanut edes katsettaan. Matrjona ajatteli: — Ei taida olla mikään hyvä ihminen, kun on niin arka.

Semjon otti lakin päästään ja istuutui penkille, ikäänkuin asiat olisivat olleet aivan kuin pitikin.

Matrjona mutisi jotakin itsekseen. Hän seisoi liikkumatta uunin vieressä ja katseli päätään pudistellen milloin toista, milloin toista. Huomatessaan eukkonsa olevan huonolla tuulella ei Semjon ollut sitä ollenkaan näkevinään. Hän tarttui vierasta käteen ja sanoi: — Istuhan toki, veikkoseni, ruvetaan syömään.

— Keittänyt olen kyllä, vaikka en sinulle. Mistä ihmiset elävät — — Näytpä juoneen tolkkusikin. Läksit turkkia hakemaan ja tulet takaisin kauhtanattakin; tuot lisäksi vielä kotiin alastoman kulkurin. Ei minulla ole illallista tuollaisille juopporateille.

— Annapas olla, Matrjona, älä pauhaa tyhjää! Kysyhän ensin, kuka tämä mies on…

Matrjona joutui aivan suunniltaan: turkkia Semjon ei ollut ostanut ja oli antanut kauhtanansakin alastomalle ja tuonut tämän mukanansa kotiin.

— Minulla ei ole antaa illallista. En minä ole mikään kaikkien alastomien renttujen elättäjä.

— Juopuneelta kollolta ei kuitenkaan saa kuulla järkevää puhetta! Ihmekös jos olin vastahakoinen menemään sinulle, juopporähjälle; äitimuori antoi minulle liinavaatetta myötäjäisiksi, ja sinä olet sen juonut; nyt läksit kylään ostamaan turkkia ja rahat olet juonut.

Semjon aikoi selittää vaimolleen, että hän oli juonut vain parillakymmenellä kopeekalla, ja hän aikoi kertoa mistä oli miehen löytänyt. Mutta Matrjona ei antanut hänelle suunvuoroa, vaan puhui niin paljon ja niin nopeasti, että näytti siltä kuin hänen suustaan olisi tullut monta sanaa yht'aikaa. Kymmenenkin vuoden vanhat asiat otti hän nyt puheeksi. Matrjona puhui puhumistaan ja hyökkäsi sitten Semjonia kohti ja tarttui hänen hihaansa.

— Annapas tänne minun mekkoni; muuta minulla ei ole, ja senkin ainoan sinä olet minulta ottanut. Anna tänne mekko, senkin vietävän koira!

Semjon riisui mekon yltään. Silloin toinen hiha kääntyi nurin. Matrjona riuhtoi toista hihaa, niin että saumat rasahtivat. Hän otti mekkonsa, viskasi sen päähänsä ja tarttui ovenripaan. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta pysähtyikin äkkiä: hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa ja hän tahtoi purkaa sisuaan; samalla hänen teki kovasti mieli saada tietää, kuka tuo tulija oli.

— Jos hän olisi kunnon ihminen, niin ei kuljeskelisi noin alastomana; hänellä ei ole edes paitaa! Jos omatuntosi olisi puhdas, niin sanoisit minulle, mistä olet tuon veitikan onkinut.

— No kuulehan nyt, kun minä kerron. Kun tulin kappelin ohitse, näin hänet maassa alastomana ja paleltuneen näköisenä. Nyt ei ole kesä eikä kukaan kulje alastomana huvikseen. Jumala johdatti minut hänen luokseen, muuten hän olisi ollut kuoleman oma. Ei suinkaan häntä siihen voinut jättää! Ja maailmassahan sattuu niin monenlaista. Annoin hänelle vaatetta ja toin hänet tänne. Hillitse mielesi, Matrjona, älä tee syntiä! Kaikkien meidän on kerran kuoltava.

Matrjona aikoi ruveta uudelleen sättimään. Mutta kun hän katsahti tuntemattomaan mieheen, täytyi hänen vaieta. Vieras istui liikkumattomana penkin päässä, kädet polvilla, pää kumarassa; hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvot vääntyivät kuin häntä olisi tuskaisasti ahdistanut. Matrjona vaikeni, ja Semjon virkkoi:

Kun Matrjona kuuli nuo sanat ja vielä kerran katsahti vieraaseen, lauhtui hänen sydämensä heti. Hän astui ovelta uunin luo ja otti esiin illallisen. Hän asetti kulhon pöydälle, kaasi kaljaa siihen ja toi viimeisen leipäkimpaleen. Hän ojensi veitsen ja pari lusikkaa.

Semjon työnsi vieraan lähemmäksi pöytää, leikkasi leipää, murensi sitä kulhoon, ja he alkoivat syödä. Matrjona istuutui pöydän kulmaan, nojasi käteensä ja katseli vierasta.

Ja hän tunsi säällä vierasta kohtaan, sillä vieras tuntui heti hänestä rakkaalta. Vieraan kasvot muuttuivat äkkiä iloisiksi, kärsivä ilme katosi, hän nosti katseensa ja hymyili Matrjonalle.

Kun he olivat syöneet, korjasi Matrjona ruuan pöydästä ja alkoi kysellä vieraalta:

— Aivan alastomana, ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Mutta kun Semjon näki minut, tuli hänen sääli minua; hän antoi minulle kauhtanansa ja otti minut mukaansa. Täällä olet sinä antanut minulle ruokaa ja ollut hyvä minulle. Jumala senvuoksi teitä palkitkoon!

Matrjona nousi paikaltaan, otti ikkunalaudalta miehensä vanhan paidan, jota juuri oli paikannut, ja ojensi sen vieraalle; hän löysi myöskin alushousut ja antoi ne hänelle.

— Tässä saat, ota! Eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue nämä yllesi ja rupea pitkällesi mihin vain tahdot, penkille tahi uunille.

Vieras riisui kauhtanan ja veti paidan ja alushousut ylleen ja rupesi penkille pitkälleen. Matrjona sammutti tulen, otti kauhtanan ja meni levolle miehensä viereen.

Matrjona peitti itseään kauhtanan liepeellä, mutta ei voinut nukkua: pakostakin ajatteli hän vain vierasta. Ajatellessaan, että vieras on syönyt heidän viimeisen leipäpalansa ja ettei huomiseksi ole enää mitään, että hän on lahjoittanut vieraalle paidan ja housut, tulee hän alakuloiseksi; kun hän ajattelee vieraan hymyä, sykähtää hänen sydämensä ilosta.

Matrjona oli kauan valveilla. Huomatessaan, ettei Semjonkaan nukkunut, vaan veti kauhtanaa puoleensa, huudahti hän:

— Me olemme syöneet leivät loppuun, enkä minä ole leiponut uutta. En tiedä ollenkaan, miten huomisesta selvitään. Ehkäpä Malanja-kummi antaa meille.

— Taitaa olla hyvä mies se vieras; kummallista vain, ettei hän kerro mitään itsestään.

Siihen Semjon ei voinut mitään vastata. Hän virkkoi vain: »Lopetetaan jo», — ja kääntyi ja nukahti.

Kun Semjon heräsi seuraavana aamuna, nukkuivat lapset vielä; Matrjona oli mennyt naapurilta leipää lainaamaan. Eilinen vieras istui Semjonin vanhassa paidassa penkillä ja tuijotti kattoon. Hänen kasvonsa näyttivät iloisemmilta kuin edellisenä päivänä.

— Niin, hyvä mies: vatsa vaatii leipää, ja alaston ruumis vaatii vaatetta. Jouten ei kukaan elä. Osaatko tehdä työtä?

— Jos et tahdo mainita mitään itsestäsi, Mihail, niin on se aivan sinun oma asiasi. Mutta sinun täytyy elättää itseäsi jollakin, siitä ei pääse. Jos teet minulle työtä, pidän minä sinut luonani.

— Palkitkoon sinua Jumala! Jään mielelläni oppiin sinun luoksesi.
Näytähän minulle, mitä minun on tehtävä.

Mihail katseli, kiersi pikilankaa oikealla tavalla sormensa ympäri ja teki aivan samoin kuin Semjon.

Sitten Semjon näytti hänelle, miten kahden pikilangan päät yhdistetään toisiinsa. Senkin Mihail heti ymmärsi. Suutari näytti hänelle vielä kuinka harjas työnnetään sisään ja kuinka pistokset tehdään. Mihail osoittautui kaikessa hyvin oppivaiseksi.

Näyttipä Semjon hänelle mitä työtä tahansa, kaiken hän käsitti paikalla. Kolmantena päivänä hän jo teki niin taitavasti työtä kuin olisi koko ikänsä tehnyt saappaita. Hän teki kovasti työtä ja söi vähän: ellei ollut työtä, istui hän vaiteliaana penkillä tuijottaen kattoon. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, puhui vain sen verran kuin oli välttämätöntä, ei laskenut koskaan leikkiä eikä nauranut. Vain ensimmäisenä iltana oli nähty hänen hymyilevän, kun Matrjona toi hänelle illallista.

Päivä meni, toinen tuli, viikot kuluivat, ja sitten meni vuosi umpeen. Mihail asui yhä vielä Semjonin luona tehden hänelle työtä. Pian sanoivat kaikki, ettei matkojen päässä ollut parempaa suutaria kuin Semjonin uusi oppipoika; kukaan ei muka osannut tehdä niin siistiä ja kestävää työtä. Kaikkialta ympäristöstä tuli ihmisiä Semjonin luokse teettämään itselleen saappaita, joten suutari sai kootuksi itselleen jonkin verran omaisuutta.

Talvella istuivat Semjon ja Mihail kerran ikkunan ääressä tekemässä työtä; äkkiä he kuulivat kulkusten kilinää ja näkivät kolmivaljakon pysähtyvän mökin edustalle.

Renkipoika hyppäsi kuskipenkiltä ja avasi kuomureen. Reestä nousi kallisarvoiseen turkkiin puettu ylhäinen herra. Hän astui Semjonin mökkiä kohti ja tuli eteiseen. Matrjona riensi ulos ja tempasi hänelle oven auki. Vieras herra kumartui, astui tupaan, ja kun hän kohotti päätään, kosketti hänen päälakensa miltei kattoa; hän oli niin kookas, että täytti kokonaisen huoneen nurkan.

Semjon nousi, kumarsi ja oli kovin ihmeissään nähdessään ylhäisen herran. Hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tällaisia ihmisiä. Semjon oli laiha, Mihail oli myöskin laiha, ja Matrjona oli ohut kuin lastu. Ylhäinen vieras näytti olevan kotoisin ihan toisesta maailmasta; hänen kasvonsa olivat punaiset ja pulleat, kaula kuin härällä, ja hän näytti olevan kuin rautamöhkäleestä valettu.

— Pitäisi olla! Tällaista tavaraa et sinä, hölmö, ole tainnut vielä eläessäsi nähdäkään. Tämä on ulkomaalaista tavaraa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.

— Helppo on sanoa. Oletko sinä selvillä, kenelle teet työn ja mitä nahkaa tämä on? Sinun tulee tehdä minulle saappaat, jotka kestävät vuoden, menemättä länttään ja puristamatta tai ratkeamatta mistään. Jos osaat, niin käy työhön ja leikkaa; mutta ellet osaa, niin älä ensinkään nahkaan kajoakaan! Minä sanon sinulle heti etukäteen: jos saappaat menevät aikaisemmin rikki tai länttään, niin toimitan sinut vankilaan; mutta elleivät mene rikki eikä länttään, maksan sinulle työstäsi kymmenen ruplaa.

Semjon oli niin säikähtynyt, ettei ollenkaan tiennyt, mitä sanoa. Hän kääntyi katsomaan Mihailiin,⁻ töytäisi häntä kyynärpäällään ja kuiskasi:

Semjon seurasi hänen neuvoaan ja otti tehdäkseen saappaat, jotka kestäisivät vuoden ratkeamatta ja menemättä länttään.

Vieras herra huusi jälleen renkipojan luokseen ja käski häntä vetämään saappaan vasemmasta jalasta. Hän ojensi jalkaansa ja sanoi: — Ota mitta!

Semjon harsi yhteen paperiliuskoja kymmenen versokin pituiseksi mitaksi, silitti nauhaa sormillaan suoraksi, polvistui herran eteen, pyyhki huolellisesti kätensä esiliinaan, jottei likaisi herran sukkaa, ja ryhtyi ottamaan mittaa. Hän mittasi jalkapohjan, hän mittasi nilkan, ja kun hänen tuli mitata pohkeesta ympärys, oli paperiliuska liian lyhyt. Sääri oli pohkeen kohdalta paksu kuin tukki. Herra varoitti vielä:— Katsokin, ettei varresta tule liian ahdas! — Semjon harsi vielä uuden liuskan jatkoksi. Herra istui penkillä, liikutteli varpaitaan sukan sisässä ja tarkasteli läsnäolevia. Nähdessään Mihailin hän kysyi:

— Katsokin, — sanoi herra kääntyen Mihailin puoleen, — katsokin, että saappaat kestävät vuoden!

Semjonkin kääntyi katsomaan Mihailia: tämä ei ollenkaan katsonut vieraaseen herraan, vaan tuijotti nurkkaan herran taakse kuin olisi nähnyt siellä jonkun. Mihail katsoi kauan hellittämättä nurkkaan. Äkkiä hän hymyili, ja silloin hänen kasvonsa aivan kirkastuivat.

— Mitä siinä virnistelet, tomppeli? Muistakin katsoa, että saappaat tulevat ajoissa valmiiksi.

Herra veti jälleen saappaan jalkaansa, kietoi turkin ympärilleen ja astui ovea kohti. Mutta hän unohti kumartua ja iski päänsä oven kamanaan.

— Kova on sillä pääkoppa! Ei sitä miestä kurikalla hengiltä saa. Kamanan oli melkein särkeä, mutta eipä päähän paljoakaan näyttänyt tuntuvan.

— Mikäs on ollessa terve kun noin pulskasti saa elää. Ei suinkaan kuolemakaan mitään mahda semmoiselle moukarille.

VII

— Työn me nyt otimme tehdäksemme, kun ei tässä vain hullusti kävisi.
Kallis nahka, ja herra on vihainen. Leikki on kaukana, jos tulee virhe!
Sinulla on terävämmät silmät ja osaavammat kädet: tässä on mitta,
leikkaa nahka; minä auttelen sitten muussa.

Mihail totteli; hän otti nahan, jonka ylhäinen herra oli tuonut, levitti pöydälle, käänsi sen kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.

Matrjona tuli pöydän ääreen. Hän katseli, kuinka Mihail teki työtä, ja oli ihmeissään. Hän ymmärsi jonkin verran suutarinammattia ja huomasi, ettei Mihail leikannut nahasta varsisaappaita, vaan kevyitä, matalia kenkiä.

Matrjona aikoi kysyä häneltä, mitä hän oikein tekee, mutta ajatteli kuitenkin: »Ehkä minä en ymmärrä, miten ylhäisille tehdään saappaita. Mihail tietää varmaan sen paremmin. Parasta, etten sekaannu koko asiaan.»

Kun Mihail oli leikannut nahan, otti hän pikilangan ja alkoi ommella. Hän ei kuitenkaan ommellut kahdella harjaksella, kuten saappaita ommellaan, vaan yhdellä langalla, ikäänkuin olisi ommellut tohveleita.

Matrjona ihmetteli taaskin, mutta ei sekaantunut asiaan. Mihail ompeli vain ompelemistaan. Kun päivällisaika oli käsissä, nousi Semjon penkiltään ja näki, että Mihail oli kalliista nahasta ommellut parin tohveleita.

Semjon oli kauhuissaan. — Mistä johtuu, — ajatteli hän itsekseen, — että Mihail, joka ei ole kertaakaan vielä erehtynyt kokonaiseen vuoteen, äkkiä saa aikaan tällaisen onnettomuuden? Vieras herra tilasi korkeat varsisaappaat, mutta Mihail on tehnyt anturattomat tohvelit ilman korkoja ja leikannut nahan vallan pilalle. Mikä minut nyt perii? Tällaista nahkaa en minä löydä mistään.

— Mitä sinä olet tehnyt, hyvä mies? Nyt sitä ihmeessä ollaan. Herra tilasi saappaat, mutta saappaatko nämä ovat?

Hän oli tuskin alkanut nuhdella, kun joku koputteli ulko-oven ripaa. He katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät miehen ratsun selässä pysähtyneen mökin ulkopuolelle ja sitovan kiinni hevostaan. He avasivat oven: ylhäisen herran renkipoika astui sisään.

— Niin, herra ei tarvitse enää saappaita. Hän on lähtenyt tästä elämästä.

— Kun läksi teiltä, niin matkalla kuoli rekeen. Kun oli päästy kotiin ja tultiin auttamaan herraa pois reestä, makasi tämä kuolleena ja kankeana. Saimme hänet suurella vaivalla nostetuksi pois reestä. Rouva lähetti minut sitten tänne: — Sano suutarille, että herra, joka äskettäin kävi siellä ja jätti sinne nahkaa, ei enää tarvitse saappaita; saappaiden sijaan olisi kiireesti ommeltava tohvelipari ruumiille. Odota, kunnes tohvelit ovat valmiit, ja tuo ne mukanasi! Sen takia minä olen nyt tullut tänne ja odotan, kunnes tohvelit valmistuvat.

Mihail otti pöydältä tähteeksi jääneet nahkapalaset, kääri ne kokoon, otti myös valmiit tohvelit käteensä, löi niitä vastakkain, pyyhkäisi esiliinallaan ja antoi ne pojalle. Poika otti tohvelit ja sanoi:

VIII

Niin kului toinen ja kolmas vuosi; ja Mihail oli jo kuudetta vuotta Semjonin luona. Hänen elämäntapansa olivat pysyneet samanlaisina. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, ei puhunut turhaa sanaa ja oli koko aikana hymyillyt vain pari kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun Matrjona toi hänelle illallisen pöytään, ja toisen kerran nähdessään vieraan herran. Semjon oli apulaiseensa niin tyytyväinen, ettei hän voinut mitään toivoa. Hän ei myöskään kysynyt enää milloinkaan, mistä Mihail oli kotoisin; yhtä hän vain pelkäsi: kunpa ei Mihail vain lähtisi hänen luotaan.

He istuivat kerran kaikki kotosalla. Matrjona keitti padassa ruokaa, lapset hyppelivät penkeillä |a katselivat ulos ikkunoista. Semjon ompeli ikkunan ääressä, Mihail löi toisen ikkunan ääressä nauloja kengän korkoon.

Eräs pojista juoksi Mihailin luo, nojasi hänen olkapäähänsä ja katsoi ulos ikkunasta.

— Mihail-setä, katsopas: kauppiaan rouva tulee varmaan tänne tyttöjensä kanssa. Toinen tytöistä ontuu.

Kun poikanen oli tämän sanonut, laski Mihail työnsä kädestään, kääntyi ikkunaa kohti ja katseli maantielle.

Semjon oli kummissaan. Mihail ei ollut vielä kertaakaan katsellut maantielle, mutta nyt hän katsoi hellittämättä ikkunasta eikä näyttänyt voivan irroittaa katsettaan. Semjon katsoi myös ikkunasta: hänen mökkiään kohti tuli todellakin siististi puettu nainen taluttaen kahta pientä tyttöstä. Tytöillä oli yllään turkistakki ja kirjava villaliina päässä, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että heitä tuskin saattoi erottaa toisistaan. Toisella heistä oli vaivainen jalka ja hän ontui. Nainen tuli eteiseen ja löysi haparoiden oven kädensijan. Hän antoi tyttöjen ensin astua sisään ovesta ja tuli sitten itse tupaan.

Nainen istuutui pöydän ääreen, ja tyttöset painautuivat hänen polviaan vasten: he näyttivät jonkin verran ujostelevan.

— Mikäpäs siinä! Ei sitä ole meillä vielä koskaan tehty kenkiä näin pienille lapsille, mutta osataanhan ne tehdä. Minkälaiset vain määräätte. Tältä minun apulaiseltani syntyy millainen kenkä tahansa.

Semjon kääntyi katsomaan Mihailia ja näki, että tämä oli laskenut työn kädestään ja katsoi hellittämättä tyttöihin.

Semjon oli tästä kovin kummissaan. Olivathan tytöt tosin hyvin herttaisia: mustasilmäisiä, punaposkisia, pyöreitä ja kauniisti puettuja, mutta Semjon ei voinut sittenkään käsittää, minkätähden Mihail niin heihin tuijotti, aivan kuin olisi heidät tuntenut ennestään.

Semjon oli ihmeissään ja alkoi naisen kanssa neuvotella hinnasta. Kun siitä oli sovittu, laittoi Semjon paperinauhan ottaakseen mittaa. Nainen otti ontuvan tytön syliinsä ja sanoi:

— Sinun täytyy ottaa mitta tämän kummastakin jalasta erikseen. Kipeän jalan mukaan saat ommella yhden kengän ja terveen jalan mukaan kolme. Tytöillä on aivan samanlaiset jalat. He ovat kaksosia.

— Miten jalka on tullut sellaiseksi, kun tyttö on noin kaunis? Onko se syntymävika?

Matrjona yhtyi puheeseen. Hänen teki kovasti mieli tietää, kuka tämä nainen oli ja kenen lapset olivat.

— En, emäntä, en ole heidän äitinsä enkä edes heidän sukulaisensakaan; nämä ovat vieraita lapsia, vaikka minä olen ottanut ne omikseni.

— Kuinka en olisi heille kuin äiti! Minun rintaani ne ovat saaneet molemmat, minä olen ne kasvattanut. Minulla oli kyllä oma lapsi, mutta Jumala otti sen minulta. En rakastanut omaa lastanikaan niinkuin näitä rakastan.

Kuusi vuotta sitten lapset menettivät samalla viikolla molemmat vanhempansa: isä haudattiin tiistaina, kun jo perjantaina kuoli äiti. Isä kuoli kolme päivää ennen lasten syntymää, äiti jo ennenkuin oli päivääkään kulunut heidän syntymästään. Asuin siihen aikaan kylässä mieheni kanssa, ja lasten vanhemmat olivat meidän lähimpiä naapureitamme. Isä oli metsätöissä. Puu kaatui hänen päällensä, poikki ruumiin iski niin kovalla voimalla, että sisälmykset puristuivat ulos. Tuskin oli hänet kannettu kotiin, kun jo heitti henkensä. Samana viikkona sai vaimo kaksoset, juuri nämä tytöt. Lasten vanhemmat olivat köyhiä, yksinäisiä ihmisiä, ja vaimo oli aivan yksin kotona, ei ollut ketään naisihmistä lähellä.

Hän oli yksin, kun lapset syntyivät, ja yksin, kun veti viimeisen henkäyksensä.

Kun tulin seuraa vana aamuna häntä katsomaan, oli raukka jo jäykkänä. Kuolemantuskissa vääntelehtiessään hän oli painanut sijoiltaan toisen tyttösensä jalan. Kyläläisiä tuli mökkiin, ruumis pestiin ja puettiin, tehtiin kirstu, ja vaimo haudattiin. Oli onneksi kunnon ihmisiä, jotka tekivät kaiken. Tyttöset olivat nyt yksin maailmassa. Mihinkäs heidät pannaan? Minä olin siihen aikaan kylässä ainoa, jolla oli rintalapsi. Lapseni oli silloin kahdeksan viikon vanha. No, minä otin lapset luokseni toistaiseksi. Kyläläiset neuvottelivat, mitä lapsille oli tehtävä, ja sanoivat minulle: 'Pidä lapset toistaiseksi luonasi. Marja,' sittenpähän mietitään mitä heille tehdään. Minä annoin ensin rintaa terveelle lapselle, sillä ajattelin, ettei ensinkään kannata imettää rampaa lasta, kuoleehan se kumminkin. Mutta minun oli kuitenkin sääli toistakin lasta; minkätähden pitää viattoman raukan kärsiä? Ei muuta kuin imettämään kumpaakin tyttöstä; ja niin minä sain ruokituksi kaikki kolme — poikani ja nämä kaksoset. Olin niihin aikoihin nuori ja vahva ja sain itse hyvää ruokaa. Ja Jumala antoi minulle niin paljon maitoa, että sitä oli enemmän kuin riittämiin! Imetin aina kahta yht'aikaa, ja kolmannen täytyi odottaa. Kun toinen näistä oli saanut tarpeeksi, otin kolmannen rintaani vasten. Jumala näki hyväksi, että nämä menestyivät, mutta omani sain haudata, kun se oli kahden vuoden vanha. Useampia lapsia Jumala ei ole minulle antanut. Sittemmin on meillä ollut hyvät päivät, ja asumme nykyjään täällä myllyssä, joka on kauppiaan. Mieheni saa hyvän palkan, ja me elämme huoletonta elämää. Omia lapsia meillä ei ole. Kuinka yksinäistä olisikaan elämäni, ellei minulla olisi näitä lapsia! Kuinka en rakastaisi heitä! Eihän minulla muita olekaan: he ovat minulle niinkuin vaha kynttilässä.

Nainen syleili toisella kädellään ontuvaa lasta ja pyyhkäisi toisella kyyneleitä silmistään.

— Totta on niinkuin sananlasku sanoo: isättä ja äidittä elää, mutta ei
Jumalatta.

Näin puheltiin, ja yht'äkkiä oli kuin salama olisi valaissut koko huoneen. Valo tuli siitä nurkasta, missä Mihail istui. Kaikki katsahtivat sinne: Mihail istui penkillään, kädet ristissä polvilla, ja katsoi hymyillen ylöspäin.

Nainen lapsineen lähti tuvasta, Mihail nousi, pani työnsä syrjään, riisui esiliinan, kumarsi suutarille ja tämän vaimolle ja virkkoi:

— Antakaa minulle anteeksi. Jumala on antanut minulle anteeksi, antakaa tekin.

Ja suutarinväki näki miten Mihailista säteili valoa. Semjon kumarsi hänelle ja sanoi:

— Minä huomaan, Mihail, ettet sinä ole mikään tavallinen ihminen. En saa pakottaa sinua jäämään enkä saa kysyä sinulta mitään. Sano vain yksi ainoa asia: Minkätähden olit synkkä, kun sinut löysin ja toin sinut kotiini, mutta kun Matrjona tarjosi sinulle ruokaa, niin sinä hymyilit ja olit siitä saakka iloisempi? Kun vieras herra tilasi sinulta saappaat, hymyilit toisen kerran ja tulit vielä iloisemmaksi; ja nyt kun vieras nainen tuli tyttöstensä kanssa, hymyilit kolmannen kerran ja loistit ihan? Sanohan, Mihail, minkätähden sinusta säteilee tämä valo ja minkätähden sinä hymyilit nuo kolme kertaa?

— Minusta säteilee valoa sentähden, että Jumala rankaisi minua, mutta on nyt antanut minulle anteeksi. Hymyilin kolme kertaa sentähden, että minun oli päästävä perille kolmesta Jumalan sanasta. Nuo kolme Jumalan sanaa olen nyt tullut ymmärtämään; ensimmäisen sanan minä sain tietää, kun vaimosi armahti minua; hymyilin silloin ensimmäisen kerran. Toisen sanan taas, kun rikas herra tilasi saappaat; silloin hymyilin toisen kerran. Ja nyt nähdessäni tyttöset käsitin kolmannen ja viimeisen Jumalan sanan ja hymyilin kolmannen kerran.

— Sanohan, Mihail, minkätähden Jumala on sinua rangaissut ja mitkä ovat ne kolme Jumalan sanaa, jotta minäkin saisin tietää ne?

— Jumala rankaisi minua sentähden, että olin tottelematon. Olin taivaan enkeli, mutta en kuunnellut Jumalaa.

Olin taivaan, enkeli, ja Jumala lähetti minut maailmaan noutamaan erään naisen sielua. Liidin alas maailmaan ja näin naisen makaavan sairaana vuoteessaan; hän oli juuri synnyttänyt kaksoset, kaksi pientä tyttöstä.

Lapset liikahtelivat äitinsä vieressä, mutta äiti oli niin heikko, ettei jaksanut ottaa heitä rintaansa vasten. Kun äiti näki minut, ymmärsi hän, että Jumala oli minut lähettänyt noutamaan hänen sieluaan. Hän itki ja virkkoi minulle: »Jumalan enkeli! Mieheni on vastikään haudattu, hän jäi kaatuvan puun alle. Minulla ei ole sisarta, ei tätiä eikä isoäitiä; ei ole ketään, joka voisi kasvattaa lapseni isoiksi. Älä ota sieluani, anna minun elää, jotta voisin elättää ja kasvattaa lapsiani. Ilman isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.» Tein kuten hän pyysi, ja panin toisen lapsista hänen rintaansa vasten ja toisen hänen käsivarrelleen ja liidin ylös Jumalan luo. Tulin Jumalan luo ja sanoin: En voi ottaa tuon äidin sielua. Isän surmasi kaatuva puu metsässä, ja äiti synnytti kaksoset ja rukoilee, etten ottaisi hänen sieluansa. Hän sanoo: 'Anna minun kasvattaa lapseni suuriksi! Ilman isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.' Ja niin jätin ottamatta tuon äidin sielun. — Ja Herra sanoi minulle: 'Mene, tuo hänen sielunsa! Sinä tulet käsittämään kolme sanaa: tulet ymmärtämään, mitä ihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu, ja mistä ihmiset elävät. Kun olet sen oppinut, saat palata taivaaseen. Liidin jälleen maailmaan ja otin äidiltä sielun.

Lapset putosivat hänen rinnoiltaan. Ruumis puristi toisen tyttösen jalan vialliseksi. Kohosin kylän ylle kantaakseni sielun Jumalan luo; mutta tuulenpuuska tarttuikin minuun, siipeni irtautuivat, sielu kohosi yksin Jumalan luo, ja minä putosin maahan.

Semjon ja Matrjona ymmärsivät nyt, ketä he olivat vaatettaneet ja ruokkineet ja kuka oli asunut heidän luonaan; ja he itkivät pelosta ja ilosta. Ja enkeli sanoi:

— Jäin kedolle makaamaan yksinäisenä ja alastomana. En ollut sitä ennen tietänyt mitään ihmisten hädästä, en vilusta enkä nälästä; nyt oli minusta itsestäni äkkiä tullut ihminen. Kärsin nälkää ja vilua enkä tietänyt mitä tehdä. Näin kedolla kappelin, jonka ihmiset olivat rakentaneet Jumalan kunniaksi; menin hakemaan sieltä suojaa. Mutta kappeli oli suljettu, enkä päässyt sisään. Istuuduin kappelin taakse ollakseni suojassa tuulelta. Tuli ilta, olin nälissäni ja värjötin vilusta melkein kankeana. Näin silloin miehen kulkevan ohitse maantiellä; hänellä oli kädessään huopokkaat, ja hän puhui itsekseen. Hänen kasvonsa olivat ensimmäiset kuolevaiset ihmiskasvot, mitkä näin ihmiseksi tultuani; ne tuntuivat minusta niin hirvittäviltä, että käännyin poispäin. Ja minä kuulin, miten mies itsekseen puheli, kuinka hänen oli suojattava ruumistaan talvella pakkasta vastaan, kuinka hänen oli elätettävä vaimoaan ja lapsiaan.

Ajattelin silloin: minä olen viluun ja nälkään kuolemaisillani, mutta tämä mies ajattelee vain miten hän saa hankituksi turkin itselleen ja vaimolleen ja pidetyksi perheensä leivässä. Se ihminen ei varmaankaan auta minua. Nähdessään minut muuttui mies tylyn näköiseksi ja meni ohitse, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kauheammilta. Tulin epätoivoiseksi Äkkiä kuulen miehen palaavan. Katsoin häneen enkä ollut häntä tuntea: äsken oli hänen kasvoissaan pelkkää kuolemaa; nyt ne elivät, ja minä huomasin niissä Jumalan. Hän tuli minun luokseni, vaatetti minut, otti minut mukaansa ja toi kotiinsa. Kotona tuli meitä vastaan nainen, ja tämä alkoi puhua. Nainen oli vielä kauheampi kuin mies. Hänen suustaan huokui kuoleman henki, ja se salpasi minun hengitykseni. Hän aikoi ajaa minut ulos pakkaseen, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän tämän tekisi. Mutta mies puhui hänelle Jumalasta, ja silloin vaimo muuttui äkkiä. Kun hän käski meidät illalliselle ja katsoi minuun, näin minä kuoleman väistyneen hänen kasvoiltaan; hän oli elävä, ja minä näin hänessä Jumalan.

Silloin minä ymmärsin Jumalan ensimmäisen sanan: 'Sinä olet ymmärtävä, mitä ihmisissä on'. Ja minä sain nähdä, että ihmisissä on rakkaus. Minä tulin iloiseksi, kun Jumala oli alkanut ilmaista minulle, mitä hän oli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. En tietänyt kuitenkaan vielä kaikkea: en voinut vielä arvata, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät.

Jäin asumaan teidän luoksenne. Vuoden kuluttua tuli mies tilaamaan saappaita, joiden tuli kestää kokonainen vuosi ratkeamatta ompeleesta ja menemättä länttään. Katsoin häneen ja näin hänen takanaan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt enkeliä; mutta minä tunsin hänet ja tiesin, että hän oli jo ennen auringonlaskua ottava mukaansa rikkaan miehen sielun. Ja minä ajattelin itsekseni: ihminen varustautuu vuodeksi eteenpäin eikä tiedä, että hänen on jo tänään kuoltava. Silloin muistin Jumalan toisen sanan:

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minulle selvisi, mitä ihmisille ei ole annettu. Ihmisten ei ole annettu tietää, mitä he ruumistaan varten tarvitsevat. Ja minä hymyilin toisen kerran. Sillä minä iloitsin, kun näin toverini enkelin ja kun Jumala oli ilmaissut minulle toisenkin sanan.

Mutta tässä ei vielä ollut kaikki En vielä tiennyt, mistä ihmiset elävät. Elin yhä vain odottaen, milloin Jumala ilmaisisi minulle viimeisen sanan. Kuudentena vuotena tuli nainen kaksosineen; tunsin tyttöset ja kuulin, miten he olivat jääneet eloon. Nähdessäni heidät, ajattelin: Äiti rukoili minulta armoa lapsilleen, ja minä uskoin, samoin kuin hänkin, etteivät lapset voisi elää ilman isää ja ilman äitiä; mutta vieras nainen on kuitenkin nyt elättänyt ja kasvattanut heidät. Naisen katsoessa niin hellästi ja liikutettuna vieraita lapsia ja hänen itkiessään näin — minä hänessä elävän Jumalan ja ymmärsin, mistä ihmiset elävät. Jumala oli ilmaissut minulle viimeisen sanan ja antanut, minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.

XII

Ja enkelin yltä putosivat maalliset vaatteet, ja hän verhoutui valoon, niin ettei ihmissilmä voinut häneen katsoa. Ja hän puhui kovemmalla äänellä, ja tuntui kuin se ääni olisi tullut taivaasta eikä hänestä. Ja enkeli sanoi:

— Ymmärsin, etteivät ihmiset elä siitä, että pitävät huolta itsestään, vaan rakkaudesta.

Äidin ei ollut suotu tietää, mitä hänen lapsensa tarvitsivat elämässään. Rikkaan ei ollut suotu tietää, mitä hän itse tarvitsisi. Eikä kenenkään ihmisen ole suotu tietää, tarvitseeko hän illaksi saappaat vaiko ruumiskengät.

Ollessani ihmisenä en jäänyt eloon siitä, että huolehdin itsestäni, vaan siitä, että miehessä, joka löysi minut maantieltä, ja hänen vaimossaan oli rakkaus ja että he armahtivat minua ja pitivät minusta. Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä huolehdittiin, vaan siksi, että vieraan naisen sydämessä oli rakkautta, siksi, että hän sääli heitä ja kiintyi heihin. Sillä ihmiset eivät elä siitä, että huolehtivat itsestään, vaan siitä, että heissä on rakkautta.

Tiesin kyllä ennestään, että Jumala on antanut ihmisille elämän ja että hän tahtoo ihmisten elävän; nyt minä ymmärsin vielä muutakin.

Nyt minä ymmärsin vielä, ettei Jumala tahdo kenenkään ihmisen elävän itseään varten, ja sentähden hän ei ole ilmaissut ihmisille, mitä kukin heistä tarvitsee itseään varten; hän tahtoo ihmisten elävän toistensa yhteydessä ja sovinnossa keskenään, sentähden hän on ilmaissut heille, mitä he tarvitsevat kukin itselleen ja kaikki yhdessä.

Minä ymmärsin: ihmisistä vain näyttää siltä, kuin he eläisivät siitä, että huolehtivat itsestään; mutta he elävätkin vain rakkaudesta. Joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä, sillä Jumala on rakkaus.

Ja enkeli lauloi Korkeimman ylistystä, ja hänen äänensä sai mökin vapisemaan ja katon aukenemaan, ja tulipatsas kohosi maasta taivaaseen. Ja Semjon, hänen vaimonsa ja lapsensa lankesivat polvilleen. Ja enkelin siivet liikahtivat, ja hän kohosi taivaaseen:

Kun Semjon jälleen tointui, oli tupa kaikin puolin ennallaan, mutta tuvassa ei ollut ketään muuta kuin hän itse vaimoineen ja lapsineen.

PYHIINVAELTAJAT

Joh 4,19. Nainen sanoi hänelle: Herra, minä näen, että Sinä olet profeetta.

20. Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella: ja te sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen rukoilla.

21. Jeesus sanoi hänelle: Nainen, usko minua: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa.

22. Te kumarratte sitä, jota ette tunne: me kumarramme sitä, jonka tunnemme, sillä pelastus on juutalaisista.

23. Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa: sillä semmoisiksi Isä tahtoo rukoilijansa.

Kaksi vanhaa talonpoikaa tahtoi tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin.
Toinen heistä oli rikas, ja hänen nimensä oli Jefim Tarasytš Ševeljov.
Toinen talonpoika, Jelisei Bodrov nimeltään, oli vähemmissä varoissa.

Jefim oli järkevä, kunnon mies, ei maistanut viinaa, ei polttanut tupakkaa, ei nuuskannut, ei kiroillut, oli luja ja ankara tavoissaan. Kahteen eri jaksoon hän hoiti kylänvanhimman tointa ja hoiti niin tunnollisesti, ettei puuttunut kopeekkaakaan kyläkassasta. Hänellä oli suuri perhe: pari poikaa ja naimisissa oleva lapsenlapsi, jotka kaikki asuivat hänen luonaan. Hän oli terve, vahva ja suora ryhdiltään, ja hänellä oli kaunis täysiparta, johon alkoi ilmestyä harmaata vasta kun hän oli seitsemännelläkymmenellä.

Jelisei ei ollut rikas eikä köyhä; nuoremmalla iällään hän oli tehnyt kirvesmiehen töitä; vanhempana hän eli kotona ja hoiti mehiläisiä. Hänellä oli kaksi poikaa; toinen teki työtä vieraissa paikoissa, toinen asui isän luona. Jelisei oli hyväntahtoinen ja hilpeä luonteeltaan. Joskus hän otti ryypyn, nuuskasi myöskin ja lauloi mielellään. Muuten hän eli sävyisästi ja mitä parhaimmassa sovussa omaistensa ja naapurien kanssa. Jelisei oli kooltaan pieni, mustaverinen, kähäräpartainen ja aivan kaljupäinen kuten hänen samanniminen suojeluspyhimyksensäkin, profeetta Elias.

Molemmat ukot olivat jo kauan sitten päättäneet tehdä yhteisen pyhiinvaellusmatkan. Mutta Jefimiä esti aina lähtemästä milloin mikin asia. Tuskin hän oli toisesta päässyt, kun toinen tuli tielle: milloin oli lapsenlapsi naitettava, milloin odotettava että nuorempi poika pääsee sotapalveluksesta; tai hän oli ryhtynyt rakentamaan uutta taloa.

Eräänä pyhäpäivänä vanhukset tapasivat toisensa ja istuutuivat hirsikasalle juttelemaan.

— Milloin täytämme lupauksemme? kysyi Jelisei. Jefimin kasvot synkkenivät, ja hän vastasi:

— Hm, meidän täytyy vielä lykätä matkaa vähän; tämä vuosi on sattunut olemaan aika hankala. Kun aloin tupaa rakentaa, en uskonut sen tulevan maksamaan juuri sataa ruplaa enempää; mutta siihen on jo mennyt kolmisen sataa ruplaa, eikä se ole vieläkään valmis. Näkyy siinä riittävän puuhaa kesään asti. Jos Jumala suo, niin varmasti lähdetään kesällä matkaan.

— Minä olen sitä mieltä, virkkoi Jelisei, ettei sitä enää ole lykättävä, vaan lähdetään heti. Kevät on ihan paras aika.

— Ilman meitä heidän on kuitenkin tultava toimeen sitten, kuri me makaamme mullassa. Parasta on antaa pojan ajoissa oppia.

— Voi, hyvä mies! Kaikki ei tule milloinkaan valmiiksi! Kun meillä tässä äskettäin eukot siivosivat ja siistivät pyhäksi, niin siinäkös oli jos jonkinlaista puuhaa, tämä oli tehtävä, tuo oli tehtävä, aina ilmestyi uutta eteen. Silloin vanhin miniäni, viisas nainen, sanoi: »Hyvä on, että pyhä tulee eikä odota meitä, muuten ei tulisi valmista koskaan, puuhasipa tässä vaikka miten.»

— Rakennukseen on jo mennyt paljon rahaa; eikä semmoiselle matkallekaan ole lähteminen tyhjin käsin. Rahaa on sata ruplaakin.

— Jätä jo nuo puheet, hyvä mies! Sinulla on kymmenkertaisesti minun omaisuuteni ja vielä puhut rahasta. Sano minulle vain, milloin lähdetään. Minulla ei ole rahaa, mutta jostakin sitä aina voi hankkia.

— Jotakin saan rapsituksi kotoakin; ja ellei se riitä, myyn naapurille kymmenen mehiläispönttöä, jotka olivat näyttelyssä. Hän on jo kauan pyytänyt niitä.

— Kadun? En, hyvä mies! En minä ole vielä katunut elämässäni mitään muuta kuin syntejä. Sielu se on sittenkin kaikkea muuta tärkeämpi.

— Niinpä kylläkin. Mutta paha on lähteä, kun ei kotona ole kunnossa asiat.

— Pahempi on, kun ei sielun asiat ole kunnossa. Lupaus on tehty ja nyt lähdetään, mitäs muuta.

Jelisei sai ystävänsä taipumaan. Jefim mietti ja harkitsi vielä asiaa ja tuli seuraavana aamuna Jelisein luokse.

— No, lähdetään sitten, mitäs muuta. Sinä olet oikeassa. Kuolema ja elämä ovat Jumalan kädessä. Meidän on lähdettävä, kun vielä olemme elossa ja hyvissä voimissa.

Viikon kuluttua olivat miehet valmiit lähtemään. Tarasytšillä oli rahaa kotona. Hän otti matkalle mukaansa sata ruplaa ja jätti kotiin vaimolleen kaksi sataa.

Jelisei laittautui myös matkakuntoon. Hän myi näyttelyssä olleet kymmenen mehiläispönttöä naapurilleen hunajasatoineen kaikkineen. Hän sai niistä seitsemänkymmentä ruplaa. Puuttuvat kolmekymmentä ruplaa hän keräsi kotoa kokoon: eukko antoi hänelle rahansa, jotka oli säästänyt hautajaismenoihin, ja miniäkin antoi viimeiset kolikkonsa.

Jefim Tarasytš jätti poikansa huostaan kaikki talon asiat; hän neuvoi tälle mistä ja miten paljon heinää oli niitettävä, mihin lantaa oli ajettava ja kuinka uusi rakennus oli saatava katon alle. Hän huolehti kaikesta, ei unohtanut pienintäkään seikkaa. Mutta Jelisei käski vaimoaan vain erottamaan nuoren yhdyskunnan myydyistä mehiläispöntöistä ja luovuttamaan ne rehellisesti ostajalle; kotiaskareista hän ei puhunut ollenkaan mitään: kukin asia neuvoisi kyllä itse, miten siinä oli tehtävä. »Teillä on nyt isännyys, hoitakaa asianne parhaanne mukaan.»

Miehet laittautuivat matkaan. Kotiväki leipoi heille evääksi lehikäisiä, ompeli heille matkareput, leikkasi jalkarievut. Miehet panivat uudet kengät jalkaan ja ottivat vielä virsut varalta ja alkoivat taivaltaa. Omaiset saattoivat heitä kylän laitaan, sanoivat siellä jäähyväiset, ja pyhiinvaeltajat lähtivät taipaleelle.

Jelisei lähti matkalle iloisin mielin; tuskin oli kylä häipynyt näkyvistä, kun hän jo unohti kaikki kotoiset huolensa. Hän ajatteli vain, miten säilyisi koko ajan hyvä sopu matkakumppanin kanssa, miten hän voisi aina puhua sävyisästi, kuinka rakkaudessa ja sovussa saavuttaisiin matkan päähän ja samoin takaisin kotiin. Hän kuiskaili kulkiessaan rukouksia ja luki ulkoa kohtia pyhimystaruista, mitkä sattuivat muistumaan mieleen. Kun hän matkalla tahi jossakin majatalossa joutui yhteen muiden kanssa, koetti hän olla oikein ystävällinen ja puhua hurskaasti. Hän tunsi taivaltaessaan pelkkää hiljaista iloa. Eräässä asiassa hän ei kuitenkaan onnistunut: hän aikoi lopettaa nuuskaamisen ja oli sentähden jättänyt nuuskarasian kotiin; mutta hänen oli hyvin vaikea olla ilman sitä. Matkalla hänelle lahjoitettiin uusi nuuskarasia; hän jättäytyi silloin tällöin toveristaan jälkeen, jottei johdattaisi tätä kiusaukseen, ja otti hyppysellisen.

Myöskin Tarasytš käyttäytyi matkalla nuhteettomasti ja miehen lailla; hän oli kaikessa säädyllinen eikä puhunut turhia. Mutta hänen mielensä ei ollut kevyt. Hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan kotiasioista. Oliko hän muistanut mainita pojalleen kaikesta ja mahtoikohan poika tehdä kaikki oikein ja käskyn mukaan? Nähdessään matkalla perunoita istutettavan tahi lantaa ajettavan ajatteli hän, tekeeköhän poika kaiken niinkuin hän neuvoi. Kunpa olisi voinut palata näyttämään kaikkea ja itse tekemään.

III

Miehet olivat jo olleet viisi viikkoa matkalla; kotoa otetut uudet virsut olivat he jo kuluttaneet loppuun ja oli täytynyt ostaa uudet. He olivat tulleet vähävenäläismaille. Niin kauan kuin he olivat olleet lähellä kotipaikkaa, oli heidän täytynyt maksaa yösijasta ja ruuasta; vähävenäläiset kestitsivät heitä ilmaiseksi ja pitivät kilvan pyhiinvaeltajia luonaan vierainaan. He tarjosivat yösijan, antoivat ruokaa eivätkä tahtoneet mitään maksua; he antoivat vielä leipää, jopa pannukakkujakin matkaevääksi. Niin saatiin kuljetuksi noin seitsemänsataa virstaa, mutta sitten vaeltajat joutuivat paikkakunnalle, jossa oli ollut katovuosi. Täälläkin annettiin heille yösija maksutta, mutta mitään syötävää ei annettu. Väliin ei rahallakaan voinut saada leipää. Heille kerrottiin, ettei mikään ollut kasvanut viime vuonna. Rikkaat talonpojat olivat huutavassa hukassa ja heidän oli täytynyt myydä kaikki, vähemmän varakkaat olivat joutuneet puille paljaille, ja köyhät olivat joko siirtyneet muualle kerjäämään tahi koettivat jotenkin tulla toimeen kotona. Talvella he olivat syöneet akanoita ja saviheiniä.

Vanhukset olivat kerran yötä eräässä kauppalassa, ostivat sieltä itselleen viisitoista naulaa leipää ja läksivät jatkamaan matkaa ennen auringonnousua ehtiäkseen kulkea aamuviileässä mahdollisimman pitkän matkan. Astuttuaan noin kymmenen virstaa he tulivat purolle. He pysähtyivät lepäämään, ammensivat vettä kuppeihinsa, liottivat niissä leipää, syödä nutustivat ja vaihtoivat jalkariepuja. He istuivat sitten vielä hetken täysin levätäkseen. Jelisei otti esiin nuuskaa. Nähdessään sen Jefim Tarasytš pudisti päätään ja sanoi moittivasti:— Miksi et heitä pois tuota roskaa?

He nousivat ja läksivät astumaan eteenpäin. Kuljettuaan jälleen kymmenisen virstaa he tulivat isoon kylään. Oli jo tullut verrattain kuuma. Jelisei oli näännyksissä; hän olisi jälleen tahtonut levätä ja juoda hiukan vettä, mutta Jefim ei suostunut viivähtämään. Hän oli rivakampi kulkemaan, ja Jelisein oli usein vaikea pysyä hänen rinnallaan.

— Älä jää odottamaan minua! sanoi hän. — Minä käväisen vain kiireesti tuossa talossa juomassa vettä. Kyllä minä saavutan.

Jelisei pysähtyi asumuksen eteen. Tämä oli vähäinen savimökki, alhaalta musta, ylhäältä valkea; savi oli lohkeillut, ei ollut pitkään aikaan sivelty uutta päälle; kattokin oli toiselta puolen rikki. Ovi oli pihan puolella, Jelisei astui pihaan ja näki seinän vieressä maassa makaavan parrattoman laihan miehen; paita oli pistetty housujen sisään vähävenäläisten tapaan. Mies oli luultavasti ruvennut siimekseen pitkälleen, mutta aurinko oli noussut korkeammalle ja poltti nyt hänen päätään. Hän makasi liikkumattomana, silmät auki. Jelisei huusi hänelle pyytäen vettä, mutta mies ei vastannut. »Lieneekö sairas vai tyly», ajatteli Jelisei astuen ovelle. Tuvasta kuului lapsen itku. Jelisei koputti ja huusi:

Ei mitään vastausta. Jelisei oli jo kääntyä takaisin, mutta kuuli vaikeroinnin tapaista oven takaa. Eihän vain liene mitään pahaa tapahtunut? Täytyy katsoa. Ja Jelisei astui tupaan.

Hän painoi salpaa — ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen ja tuli eteiseen. Tuvankin ovi oli auki. Vasemmalla oli uuni, suoraan edessä oli nurkka pyhäinkuvineen ja pöytä; pöydän takana oli penkki. Penkillä istui eukko huivitta päin, yllään vain paita, pää pöytää vasten. Hänen vieressään seisoi laiha poika — kalpea kuin vaha, ruumis pöhöttyneenä; hän itki, nyki eukkoa hihasta ja näytti ärjyen pyytävän häneltä jotakin. Jelisei tuli lähemmäksi. Ilma oli tuvassa ummehtunut ja raskas. Hän näki lavitsalla uunin takana naisen makaavan. Hän makasi selällään, silmät ummessa, rinta koristen, toinen sääri koukistuen ja ojentuen. Hän vääntelehti kouristuksissa, ja paha haju tuntui lähtevän hänestä; hän ei itse päässyt liikkeelle, eikä kukaan voinut siivota hänen vuodettaan. Eukko kohotti päätään ja huomasi tulijan.

— Mitä tahdot? Me emme voi antaa sinulle mitään, meillä ei ole mitään itsellämme.

Hän puhui vähävenäjää, mutta Jelisei ymmärsi häntä kuitenkin. Hän meni lähemmäksi vanhusta ja virkkoi:

— Kukaan ei voi täällä antaa sinulle vettä. Meillä ei ole mitään annettavaa. Mene muualle!

— Eikö täällä ole ketään tervettä, joka voisi siistiä sairaan naisen vuoteen?

Kun poika näki vieraan, lakkasi hän itkemästä. Mutta kun hän kuuli vanhuksen puhuvan, alkoi hän jälleen nykiä tätä hihasta ja pyysi:

Jelisei olisi kysynyt vanhukselta muutakin, mutta samassa tuli mies pihalta tupaan hoiperrellen kuin juopunut. Hän haparoi kädellään seinää ja aikoi istuutua penkille, mutta istuikin viereen ja kaatui lattialle. Hän ei yrittänytkään nousta, vaan alkoi puhua; hän puhui katkonaisesti ja veti henkeään joka sanan jälkeen.

Jelisei ravisteli selkäreppuaan, päästi käsivartensa hihnoista, viskasi repun lattialle, nosti sen sitten penkille ja alkoi avata. Hän otti esille leivän ja veitsen, leikkasi palasen ja ojensi miehelle. Mies ei ottanut, vaan viittasi poikaan ja tyttöseen, joka seisoi uunin takana, että heille annettaisiin. Jelisei antoi leipäpalan pojalle. Nähdessään leivän tarttui poika siihen molemmilla pikku käsillään, painoi suunsa ja nenänsä leipään ja alkoi ahnaasti syödä. Tyttönen tuli esiin uunin takaa ja tuijotti hellittämättä leipään. Jelisei antoi myös hänelle palasen. Hän leikkasi vielä viipaleen ja antoi eukolle. Vanhuskin alkoi pureskella.

— Kunpa vielä saisi tilkkasen vettä! virkkoi vanhus. — Meillä on kaikilla suu aivan kuivana. Eilen, vai liekö ollut tänään — en muista — menin noutamaan vettä. Sain ämpärin vedetyksi ylös kaivosta, mutta en jaksanut kantaa kotiin. Kaasin kaikki maahan ja kaaduin itsekin viereen. Suurella vaivalla sain itseni laahatuksi kotiin. Ämpäri on vieläkin siellä, jollei kukaan ole sitä vienyt.

Jelisei kysyi, missä kaivo on, ja vanhus selitti hänelle. Jelisei lähti kaivolle, löysi ämpärin, toi vettä ja antoi mökin asukkaille juoda. Lapset söivät vielä vähän leipää ja joivat vettä; eukkokin söi, mutta mies ei tahtonut syödä. Hän sanoi ruuan tuntuvan vastenmieliseltä.

Sairas makasi vielä tiedottomana heittelehtien sinne tänne. Jelisei meni kylään, löysi kauppapuodin ja osti hirssiryynejä, suolaa, jauhoja ja voita; sitten hän haki kirveen, hakkasi puita ja sytytti tulen. Tyttönen auttoi häntä. Jelisei keitti puuroa ja lientä ja antoi mökin väelle syödä.

Mieskin söi nyt, eukko söi, lapset nuolivat vielä vadinkin tyhjäksi ja rupesivat sitten kaulakkain nukkumaan.

Mies ja vaimo kertoivat nyt Jeliseille, kuinka he olivat tähän asemaan joutuneet.

— Köyhiä oltiin jo ennestään, ja kun sitten tuli katovuosi, niin jo syksyllä loppui kaikki, mitä meillä oli. Ja kun enää ei mitään ollut, niin täytyi pyytää apua naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Aluksi vielä toivat, mutta sitten eivät enää antaneet. Monella, joka olisi meille mielellään antanut, ei itselläänkään ollut mitään. Meitä hävettikin pyytää ihmisiltä: olimme joka taholle jo rahan, jauhojen ja leivän velassa.

Mies kertoi etsineensä työtä, mutta sitä ei ollut: »Kaikki pyrkivät työhön ruokapalkalla. Yhtenä päivänä on työtä, ja kaksi päivää menee uuden työpaikan hakemiseen. Muori ja tyttö lähtivät täältä kauas kerjuulle. Saalis oli hyvin huono, leipää kun ei ole kellään. Tulimme kuitenkin yhä vielä jotenkuten toimeen ja uskoimme pääsevämme jollakin tavoin uutiseen asti. Mutta keväällä ei kukaan enää antanut ruokaa. Lisäksi vielä tuli tauti. Nyt oltiin ihan huutavassa hukassa. Jos tänään on ruokaa, niin huomenna ja ylihuomenna ei ole mitään. Aloimme syödä ruohoa. Tästä ruuasta vai mistä lie vaimo tullut sairaaksi. Eukko on vuoteessa ja minäkin olen niin voimaton, että tuskin pysyn jaloillani.»

— Minun oli nyt tehtävä kaikki yksin, virkkoi mökin muori. — En jaksanut kuitenkaan kauan, sillä nälästä näännyin ihan tyyten. Tyttökin on tullut heikoksi ja pelkää ihmisiä. Olisimme tahtoneet lähettää hänet naapuriin, mutta hän ei mennyt; kyyhöttää nurkassa eikä lähde minnekään. Toissapäivänä tuli eräs naapurin vaimo katsomaan, mutta kun näki meidän kaikkien olevan sairaina ja nälässä, niin meni menojaan. Hänen miehensä on lähtenyt pois kotoa eikä hänellä ole itselläänkään mitään, millä ruokkisi pienet lapsensa. Niin makasimme tässä kaikki kuolemaa odottamassa.

Kuultuaan tämän kaiken ei Jelisei lähtenyt vielä matkatoveriaan tavoittamaan, vaan jäi yöksi heidän luokseen. Seuraavana aamuna hän ryhtyi työhön kuin olisi itse ollut isäntä talossa. Hän auttoi muoria taikinan teossa ja alustamisessa, lämmitti uunin ja läksi tytön kanssa hankkimaan naapureilta kaikenlaista, mitä tarvittiin. Mökin väellä ei ollut itsellään enää mitään; he olivat myyneet kaiken omaisuutensa, talouskalunsa ja vaatteensakin; Jelisei hankki nyt kaikkein tärkeimmät tavarat taloon; mitkä teki itse, mitkä taas osti. Näin kului päivä ja toinenkin ja vielä kolmas päivä. Poika virkistyi jonkun verran ja alkoi ryömiä penkkejä pitkin ja hyväillen lähestyä Jeliseitä. Tyttö oli tullut hyvin iloiseksi mieleltään ja auttoi häntä kaikissa askareissa. Hän kulki Jelisein jälestä joka askeleella ja kutsui häntä sedäksi. Kun muori jälleen kykeni liikkumaan, meni hän naapurivaimon luokse. Mies saattoi kuljeskella jo sisällä, mutta haparoi seiniä, kun häntä horjutti. Vain sairas vaimo jäi vielä vuoteeseen; kolmantena päivänä virkosi hänkin ja pyysi syötävää. Kun mökin väki oli näin pitkällä, ajatteli Jelisei:— En tosiaankaan uskonut jääväni tänne näin pitkäksi aikaa; nyt minun on lähdettävä jatkamaan matkaa. —

Mutta kun hän neljäntenä päivänä aikoi lähteä, mietti hän: — Paaston aika loppuu tänään; voinhan minä iltaan saakka olla täällä, ostan heille jotakin juhlaksi ja lähden illalla jatkamaan matkaa. Jelisei meni jälleen puotiin ja osti vehnäjauhoja, maitoa ja ihraa. Hän auttoi muoria leipomisessa ja keittämisessä. Seuraavana aamuna hän meni kirkkoon, tuli kirkosta kotiin ja söi talon väen kanssa juhlaksi valmistettuja ruokia. Tänä päivänä nousi sairas vaimokin ja alkoi liikkua tuvassa. Mies ajoi partansa ja pani puhtaan paidan ylleen — muori oli pessyt sen hänelle — ja meni kylään rikkaan talonpojan luokse pyytämään häneltä armoa: hän oli antanut tälle pantiksi heinäniittynsä ja peltomaansa ja meni nyt pyytämään, että saisi nämä takaisin ennen uutta satoa. Illalla hän tuli masentuneena takaisin ja alkoi itkeä. Rikas talonpoika ei ollut suostunut pyyntöön, vaan oli sanonut: tuo rahat, niin saat.

Jelisei tuli jälleen miettiväiseksi ja tuumi itsekseen, kuinka he nyt voivat elää. Kun kaikki muut menevät heinää niittämään, täytyy heidän jäädä kotiin, sillä heidän heinämaansa on pantattu. Kun vilja kypsyy ja naapurit menevät sitä leikkaamaan — vilja on tänä vuonna kasvanut hyvin, — eivät he voikaan lähteä, heidän peltotilkkunsa kun on pantattu rikkaalle talonpojalle. Jos minä nyt jätän heidät, käy heidän taas hullusti. — Jelisei mietti asiaa ankarasti; hän ei mennyt illalla, vaan jäi vielä seuraavaan aamuun. Viimeisen yön hän vietti pihamaalla. Hän luki iltarukouksensa, laskeutui levolle, mutta ei voinut nukkua. Hänen täytyi viimeinkin lähteä, sillä häneltä oli jo mennyt paljon aikaa ja hän oli kuluttanut paljon rahaa; mutta hänen oli mökin väkeä sääli. — Kaikkia köyhiä ei voi kuitenkaan elättää! ajatteli hän. — En aikonut muuta kuin tuoda heille vettä ja antaa leipäpalan; ja minä olen mennyt näin pitkälle. Nyt ollaan siinä, että minun olisi lunastettava heidän niittynsä ja peltonsakin. Ja kun se on tehty, on minun ostettava lapsille lypsylehmä ja miehelle hevonen viljaa pellolta vetämään. Nyt sinä olet kaulaa myöten suossa, hyvä mies, Jelisei Kusmitš! Tuuliajolla olet, etkä tästä nyt selviä!»

Jelisei nousi, veti kauhtanan päänsä alta, suoristi sen ja otti tupakkarasian esiin kauhtanan taskusta ja nuuskasi selvittääkseen ajatuksiaan. Ei auttanut nuuska, hän aprikoi kauan sinne tänne eikä päässyt mihinkään selvyyteen. Oli jatkettava matkaa, mutta samalla oli tätä väkeä sääli. Eikä hän tietänyt, mitä oli tehtävä. Hän kääri uudelleen kauhtanan päänsä alle ja koetti nukahtaa. Kylän kukot jo alkoivat laulaa, kun hän vaipui uneen. Äkkiä hänestä tuntui, kuin joku olisi herättänyt hänet. Hän huomasi olevansa aivan lähtövalmiina, reppu selässä ja sauva kädessä portin edessä. Mutta portti oli vain sen verran auki, että hän juuri mahtui kulkemaan siitä. Ja kun hän meni portista, tarttui reppu portin saranaan. Ja hänen koettaessaan sitä irroittaa sotkeutui jalkariepu pensaaseen ja kiertyi auki. Ja kun hän yritti irroittaa jalkansa, näki hän, ettei hän ollutkaan takertunut pensaaseen, vaan että pikku tyttö piti hänestä kiinni ja huusi: Setä, hyvä setä, anna leipää! Hän katsoi jalkaansa ja näki pojan pitävän jalasta kiinni, ja ikkunasta katselivat muori ja lasten isä.

Herätessään Jelisei sanoi ääneen itsekseen:— Minä lunastan niittymaan ja peltotilkun ja ostan näille ihmisille hevosen ja lehmän. Jos lähden meren taa etsimään Vapahtajaa, voin hänet helposti kadottaa sielustani. Parasta on, että autan tätä väkeä.

Jelisei nukahti jälleen. Kun hän aikaisin aamulla heräsi, meni hän heti rikkaan talonpojan luo ja osti häneltä takaisin niityn ja pellon. Sitten hän osti viikatteen — viikatekin oli myyty — ja toi sen kotiin. Hän lähetti miehen viikatteineen heinään ja meni kylälle. Kapakan isännällä sattui juuri olemaan hevonen ja rattaat myytävinä. Jelisei sopi hinnasta isännän kanssa ja meni sitten lehmää ostamaan. Hänen edellään kulki kaksi kylän naista ja Jelisei kuuli heidän puhuvan hänestä. Toinen naisista kertoi:

— Aluksi eivät ollenkaan tietäneet, mikä mies se on; luulivat häntä tavalliseksi pyhiinvaeltajaksi. Hän tuli muka vain juomaan vettä janoonsa, mutta sitten jäikin heidän luokseen asumaan. Sanovat hänen ostaneen heille kaikkea. Näin omin silmin, kuinka hän osti kapakan isännältä hevosen ja rattaat. Vielä on sellaisiakin ihmisiä maailmassa! Täytyy mennä sitä ihmettä katsomaan.

Kun Jelisei kuuli heidän kiittelevän häntä, päätti hän jättää lehmän oston. Hän palasi kapakoitsijan luo, maksoi vaaditun hinnan, valjasti hevosen rattaiden eteen ja ajoi jauho-ostoksineen mökille. Nähdessään hevosen oli hänen isäntäväkensä ihmeissään. He aavistivat hänen ostaneen sen heille, mutta eivät rohjenneet sanoa sitä ääneen. Mies tuli ulos porttia avaamaan.

Sain huokealla. Leikkaahan vähän ruohoa hevoselle yöksi. Ja ota säkki rattailta.

Mies riisui hevosen valjaista, niitti kantamuksen heiniä ja vei seimeen. Mentiin nukkumaan. Jelisei laskeutui jälleen levolle pihamaalle, reppunsa hän oli tuonut pihalle jo ennen iltaa. Kun kaikki nukkuivat, nousi hän ylös, sitoi repun selkäänsä, veti kengät jalkaan, pani kauhtanan ylleen ja läksi astumaan tavoittaakseen vielä Jefimin.

VII

Kun Jelisei oli kulkenut noin viisi virstaa, alkoi päivä sarastaa. Hän istuutui puun suojaan, irroitti reppunsa ja laski rahansa. Hänellä, oli enää vain seitsemäntoista ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa. Hän ajatteli: — Tällä rahalla ei voi päästä meren taa. Ja jos minä kerjäämällä hankin matkarahat, voi se olla suurempi synti. Jefim-veljeni pääsee sinne kyllä ilman minuakin ja sytyttää temppeliin kynttilän minunkin puolestani. En saa velkaani varmaankaan tässä elämässä suoritetuksi. Onneksi velkojani on hyväluontoinen eikä minua ahdista.

Jelisei nousi, otti repun selkäänsä ja lähti kotiin. Hän kiersi kylän, missä oli viime päivinä oleskellut, etteivät ihmiset näkisi. Pian hän oli kotonaan. Menomatkalla oli käveleminen tuntunut hänestä hyvin vaikealta, ja hänen oli usein ollut vaikea pysytellä Jefimin rinnalla, mutta kotimatkalla hän ei ihmeekseen huomannut väsymyksestä merkkiäkään. Astuminen oli hänestä nyt kuin lasten leikkiä. Hän heilutti iloisena matkasauvaansa ja käveli usein seitsemänkymmentä virstaa päivässä.

Kun Jelisei saapui kotiin, oli vilja jo korjattu. Omaiset iloitsivat isän kotiintulosta. Alettiin kysellä, minkätähden hän oli jättänyt matkatoverinsa, miksi hän oli palannut kotiin menemättä perille asti. Mutta Jelisei ei puhunut mitään elämyksistään. Hän virkkoi vain:

— Ei näkynyt olleen Jumalan tahto. Menetin matkalla rahani ja jäin jälkeen toveristani. Niinpä käännyin takaisin. Antakaa Kristuksen tähden anteeksi!

Hän antoi eukolleen rahat takaisin ja kyseli kotioloista: kaikki oli niinkuin pitikin, talousasiat olivat kaikin puolin kunnossa, ja kaikki elivät rauhassa ja sovussa.

Jefimin omaiset kuulivat jo samana päivänä Jelisein paluusta; he tulivat häneltä kysymään, mitä hän tiesi toveristaan.

— Jefim oli terve ja pirteä. Me erosimme kolme päivää ennen Pietarin päivää. Aioin ensin lähteä häntä tavoittamaan, mutta satuin onnettomuudeksi kadottamaan rahani, ja milläpäs sitä sitten jatkoi matkaa. Käännyin sentähden takaisin.

Kaikki olivat ihmeissään: niin viisas mies oli käyttäytynyt niin typerästi! Oli lähtenyt matkalle eikä mennyt perille, oli vain kadottanut rahansa. Kummasteltiin ja unohdettiin vähitellen. Jeliseikin unohti, Hän kulki taas kotiaskareissa: hankki poikansa avulla puita koko talveksi, pui naisten kanssa viljan, pani vajoihin uudet katot ja hoiteli mehiläisiään. Kymmenen mehiläispönttöä yhteiskuntineen hän antoi naapurille. Eukko olisi tahtonut häneltä salata, kuinka monta uutta parvea oli tullut myydyistä pesistä; mutta Jelisei tiesi itse, mitkä yhdyskunnat olivat uusia, ja hän antoi naapurille kymmenen pöntön sijasta seitsemäntoista. Kun syyspuuhat olivat ohi, lähetti hän poikansa työansiolle ja istuutui itse punomaan virsuja ja kaivertamaan mehiläispönttöjä.

VIII

Jelisein jäädessä mökkiin sairaiden luokse odotti Jefim häntä kokonaisen päivän. Hän astui vain lyhyen matkan eteenpäin ja jäi maantien reunalle istumaan; hän odotti odottamistaan, nukahti, heräsi, istui vielä hetken — mutta toveria ei vieläkään näkynyt. Hän tähysteli melkein silmät päästään. Aurinko laski — Jeliseitä ei vieläkään näkynyt.

Jefim ajatteli itsekseen:— Onkohan hän mahtanut kävellä minun ohitseni tahi ajanut ohitse (jos joku on ottanut hänet rattailleen), kun nukuin, eikä ole minua huomannut? Mutta olisihan hänen pitänyt minut nähdä! Arolla näkee hyvin kauas. Jos minä nyt käännyn takaisin, voi hän joutua kauas edelleni. Vielä pahempi on eksyä toisistaan.

Hän tuli kylään ja pyysi kymmenniekkaa heti ilmoittamaan, jos kylään tulisi pieni kaljupäinen ukko. Mutta Jeliseitä ei kuulunut. Jefim astui eteenpäin ja kyseli kaikilta, eivätkö olleet nähneet vanhaa kaljupäistä miestä. Kukaan ei ollut nähnyt. Jefim oli ihmeissään ja lähti yksin eteenpäin. Hän arveli tapaavansa Jelisein Odessassa tahi laivalla eikä ajatellut asiaa sen enempää.

Matkalla hän sai seuralaisekseen erään pyhiinvaeltajan. Tällä oli yllään munkin hilkka ja kaapu ja hänen hiuksensa olivat pitkät kuin papin. Hän oli käynyt pyhän Athos-vuoren luostarissa ja matkasi jo toista kertaa Jerusalemiin. He tapasivat toisensa eräässä majatalossa, alkoivat puhella keskenään ja läksivät yhdessä eteenpäin.

Terveinä ja reippain mielin he saapuivat Odessaan. Täällä heidän täytyi odottaa kolme päivää laivan lähtöä. Moni muu pyhiinvaeltaja — niitä oli tullut kaikilta suunnilta — odotti siellä heidän kanssaan. Jefim kyseli jokaiselta Jeliseitä, mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt.

Pyhiinvaeltaja neuvoi Jefimille, miten merimatka voitaisiin tehdä maksutta. Jefim ei tahtonut kuitenkaan häntä kuunnella, vaan virkkoi:

— Minä maksan mieluummin rehellisesti merimatkasta; sitä vartenhan minä olen juuri säästänytkin.

Hän maksoi neljäkymmentä ruplaa meno- ja paluulipusta ja osti leipää ja silliä evääksi matkalle. Kun laiva oli lastattu, pääsivät pyhiinvaeltajat sinne. Jefim ja hänen uusi matkatoverinsa astuivat myöskin laivaan. Ankkuri nostettiin, ja laiva lähti aavalle merelle. Ensimmäisenä päivänä meni matka varsin hyvin, mutta illalla nousi tuuli, alkoi sataa, laiva keinui puolelle ja toiselle, ja aallot huuhtelivat usein kantta. Matkustajat kävivät levottomiksi, naiset parkuivat, ja moni arkaluontoinen mies juoksenteli sinne tänne turvaa etsien. Jefim oli myös peloissaan, mutta ei tahtonut sitä näyttää; hän istui koko yön ja koko seuraavan päivän samassa paikassa, minne oli laivaan tullessaan istuutunut. Hänen vieressään istui useita miehiä Tambovin tienoilta. Hän, kuten tambovilaisetkin, piteli matkalaukkuaan käsissään eikä puhunut sanaakaan. Kolmantena päivänä oli tyyni, viidentenä laiva laski Konstantinopolin satamaan. Jotkut pyhiinvaeltajista menivät maihin katsomaan pyhän Sofian temppeliä, jonka herroina turkkilaiset nyt ovat. Mutta Jefim ei mennyt, vaan jäi istumaan laivaan. Vuorokauden oli laiva Konstantinopolissa, sitten se jatkoi matkaansa. Se poikkesi vielä Smyrnaan ja Aleksandriaan ja saapui onnellisesti Jaffan kaupunkiin. Jaffassa täytyi pyhiinvaeltajien astua laivasta ja kulkea seitsemänkymmentä virstaa jalan Jerusalemiin. Laivasta astuminen oli pyhiinvaeltajista kovin pelottavaa: laiva oli korkea, ja pyhiinvaeltajien täytyi hypätä laivan kannelta veneeseen. Vene keinui sinne tänne, niin että helposti saattoi pudota veteen. Pari pyhiinvaeltajaa kastuikin perinpohjin, mutta kaikki pääsivät kuitenkin onnellisesti maihin. Astuttiin eteenpäin ja neljäntenä päivänä saavuttiin Jerusalemiin. Lähdettiin venäläiseen majataloon, joka oli kaupungin portin edustalla, näytettiin passit ja syötiin päivällistä. Sitten Jefim lähti pyhiinvaeltajan opastamana pyhiin paikkoihin. Vapahtajan hautaa katsomaan ei vielä päästetty. He joutuivat patriarkan luostariin, jonne kaikki pyhiinvaeltajat kerääntyivät; siellä asetettiin miespuoliset ja naispuoliset eri ryhmään. Kaikkien käskettiin riisua jalkineet ja istuutua piiriin. Munkki pyyhinliinoineen saapui pesemään jalkoja; hän pesi, pyyhki ja suuteli ja teki niin jokaiselle. Jefiminkin jalkoja hän pyyhki ja suuteli. He olivat ilta- ja aamujumalanpalveluksessa, rukoilivat, asettivat kynttilöitä pyhäinkuvain eteen ja antoivat uhrilahjoja vanhempainsa puolesta. Siellä heille annettiin ruokaa ja tarjottiin viiniä. Aamulla he menivät kammioon, jossa Neitsyt Maria varustautui pakenemaan Egyptiin. He toivat kynttilöitä pyhäinkuvain eteen ja olivat läsnä jumalanpalveluksessa. He lähtivät täältä Abrahamin luostariin ja näkivät puutarhan, ja kohdan, missä Abraham aikoi uhrata poikansa Herralle. Sitten he kävivät paikassa, missä Kristus ilmestyi Maria Magdalenalle, ja Jakobin, Herran veljen, kirkossa. Pyhiinvaeltaja näytti Jefimille kaikki pyhät paikat ja sanoi hänelle kaikkialla, kuinka paljon rahaa oli uhrattava. Kun he olivat palanneet majataloon ja päässeet jo levolle, alkoi pyhiinvaeltaja äkkiä voihkia ja kopeloida vaatteitaan. Lopulta hän valitti:

— Minulta on viety kukkaro. Siinä oli kaksikymmentäkolme ruplaa: kaksi kymmenen ruplan seteliä ja kolme ruplaa pientä rahaa.

Hän valitteli vielä kauan. Asia ei kuitenkaan ollut autettavissa, ja kaikki rupesivat levolle.

Jefim pani myös pitkäkseen. Mutta syntiset ajatukset alkoivat kiusata häntä. Hän ajatteli itsekseen, ettei hänen toveriltaan pyhiinvaeltajalta ole tainnut kukaan ryöstää rahoja ja ettei hänellä ole niitä ollutkaan. Sillä hän ei ollut missään maksanut mitään. Hän on antanut minun maksaa joka paikassa, itse ei ole penniäkään hellittänyt, onpa vielä lainannutkin minulta ruplan.

Ja tätä miettiessään hän alkaa soimata itseään: — Minkätähden minä rupean toista ihmistä epäilemään? Se on suuri synti. Minun täytyy olla ajattelematta koko asiaa.

Mutta sittenkin tulee taas mieleen, miten pyhiinvaeltaja pälyili hänen rahojaan ja miten uskomattomalta tuntui koko juttu, että häneltä, oli kukkaro varastettu. Ja Jefim ajattelee jälleen: — Hänellä ei ole varmaankaan rahaa ollutkaan. Se on petkutusta.

Seuraavana päivänä mentiin isoon Ylösnousemuksen kirkkoon Pyhälle
Haudalle. Pyhiinvaeltaja pysyy koko ajan Jefimin seurassa.

Tultiin temppeliin. Suuri joukko pyhiinvaeltajia seisoi ulkopuolella: venäläisiä ja kaikenlaisia muita kansallisuuksia, kreikkalaisia, armenialaisia, turkkilaisia ja syyrialaisia. Heitä oli tavattoman paljon. Jefim kulki väkijoukossa Pyhästä portista. Munkki opasti heitä. Hän vei heidät turkkilaisen vahdin ohi paikkaan, missä Vapahtaja oli otettu ristiltä ja hänen ruumiinsa voideltu. Siinä kohdassa oli yhdeksän suurta haarakynttiläjalkaa palavin kynttilöin. Opas näytteli ja selitteli kaikki. Jefim lahjoitti tännekin kynttilän. Matkatoveri vei hänet sitten oikealle portaita ylös siihen kohtaan Golgataa, missä risti oli seisonut. Jefim vaipui täällä rukoukseen. Sitten näytettiin hänelle halkeama, joka oli syntynyt, kun maa oli auennut manalaan saakka, ja kohta, missä Vapahtaja oli ristiinnaulittu. Hänelle näytettiin Aatamin hauta, missä Kristuksen veri vuoti Aatamin luille. He tulivat sitten kivelle, missä Kristus oli istunut, kun hänen päähänsä pantiin orjantappurakruunu; sitten paalun luo, mihin hänet oli sidottu, kun häntä piestiin. Jefim näki myös kiven, missä oli kaksi syvennystä, Vapahtajan jalkain jäljet. Hänelle olisi tahdottu vielä jotakin näyttää, mutta muut kiiruhtivat Kristuksen haudan kappeliin, missä vierasuskoisten jumalanpalvelus juuri oli päättynyt ja oikeauskoisten alkoi. Jefim tuli muun väen mukana tänne.

Hän olisi tahtonut päästä pyhiinvaeltajasta eroon, syntiset ajatukset kun yhä vielä häntä ahdistivat, mutta matkatoveri oli joka askeleella hänen kintereillään ja seisoi nytkin hänen vieressään päiväjumalanpalveluksessa hautakappelissa. He olisivat halunneet tunkeutua lähemmäksi eteenpäin, mutta eivät enää päässeet; tungos oli niin suuri, ettei voinut liikkua eteen- eikä taaksepäin. Ja kun Jefim siinä seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee, haparoi hän samalla koko ajan rahakukkaroaan. Hän ajattelee kahta asiaa: ensiksikin, että matkatoveri pettää häntä; toiseksi, että ellei tämä ole valehdellut, vaan rahakukkarojuttu onkin tosi, niin kuka takaa, ettei hänelle itselleen käy samoin.

Jefim seisoo keskellä tungosta, rukoilee ja katsoo eteenpäin kappeliin, missä on pyhä hauta, jonka yläpuolella palaa kolmekymmentäkuusi lamppua. Jefim seisoo siinä katsellen ihmisten päiden yli… Mitä ihmettä! Kaikkien pyhiinvaeltajien edessä, aivan lamppujen alla, on lyhyt, vanha mies karkeasta kankaasta tehdyssä kauhtanassa; kalju päälaki hohtaa suurena pälvenä aivan kuin Jelisei Bodrovin pää. — Hän on todellakin aivan Jelisein näköinen, — ajattelee Jefim mielessään. — Mutta Jelisei se ei voi mitenkään olla. Mitenkä hän olisi ehtinyt Jerusalemiin ennen minua! Odessasta oli laiva lähtenyt viimeksi viikkoa aikaisemmin kuin meidän laivamme. Sillä laivalla hän ei ole mitenkään voinut tulla. Meidän laivassamme hän ei ainakaan ollut. Minähän näin kaikki pyhiinvaeltajat.

Jefim oli tuskin ehtinyt näin päätellä, kun tuo mies alkoi rukoilla. Hän kumartui kolme kertaa: kerran eteenpäin Jumalalle ja sitten oikealle ja vasemmalle oikeauskoiselle kristikunnalle. Ja kun hän käänsi päänsä oikealle, näki Jefim todellakin ystävänsä Jelisei Bodrovin. Hän tunsi tämän mustan kiharan parran, josta pilkisti harmaata poskien kohdalla, silmäkulmat, silmät, nenän ja koko kasvot — Jelisei Bodrov ilmielävänä.

Jefim tuli hyvin iloiseksi, kun oli jälleen tavannut matkakumppaninsa, ja ihmetteli samalla, miten tämä oli päässyt perille ennen häntä.

— Kas sitä Bodrovia, kuinkahan se on päässyt noin eteen! ajatteli hän itsekseen. — On varmaan saanut sellaisen toverin, joka on toimittanut hänet sinne. Minäpä tapaan hänet ulko-ovella. Annan matkapassit pyhiinvaeltajalle ja yhdyn Jeliseihin. Hän toimittaa varmasti minutkin lähemmäksi.

Jefim koetti nyt pitää varansa, ettei Jelisei pääsisi näkyvistä. Jumalanpalvelus oli päättynyt, ihmisjoukko tunkeutui eteenpäin saadakseen suudella ristiä, ja Jefim työntyi väkijoukossa syrjään. Hänet valtasi taaskin pelko, että häneltä viedään rahakukkaro. Koko ajan hän koetteli kukkaroaan ja ponnisteli päästäkseen tungoksesta ulkoilmaan. Hän pääsi ulos ja kierteli etsien Jeliseitä sekä ulkopuolelta että sisältä. Temppelin kammioissa oli paljon kaikenlaista väkeä: muutamat söivät täällä ja joivat viiniä, makasivat ja lukivat. Jeliseitä ei vain näkynyt missään. Jefim palasi majataloon, mutta ei löytänyt Jeliseitä. Tänä iltana ei pyhiinvaeltajakaan tullut enää majapaikkaan. Hän oli kadonnut antamatta takaisin lainaamaansa ruplaa. Jefim oli nyt yksin.

Seuraavana päivänä Jefim meni jälleen Vapahtajan haudalle erään tambovilaisen vanhuksen seurassa — tämä tambovilainen oli tullut samassa laivassa. Hän yritti päästä lähemmäs eteen, mutta työntyi tungoksessa aina poispäin. Hän jäi erään pylvään ääreen rukoilemaan. Ja katsellessaan siinä eteensä hän näkee taaskin aivan Pyhän haudan luona, lamppujen alla, Jelisein seisovan. Hän on levittänyt kätensä niinkuin pappi alttarilla, ja kalju päälaki hohtaa. — No, nyt, — ajattelee Jefim, — tällä kertaa en hellitä silmiäni hänestä. — Hän tunkeutui väkijoukon läpi ja pääsi eturiviin. Mutta Jelisei ei ohut enää siellä.

Kolmantena päivänä Jefim menee jumalanpalvelukseen ja näkee jälleen pyhässä paikassa Jelisein. Hän seisoo nytkin käsivarret levällään ja katse ylöspäin suunnattuna, kuin näkisi jotakin ylhäällä. Ja kalju päälaki hohtaa ja loistaa. — Nyt, — ajattelee Jefim, — nyt hän ei ainakaan pääse karkuun. Minä asetun ulko-ovelle ja tartun siellä kiinni hänen käsivarteensa. Meidän on mahdotonta siellä sivuuttaa huomaamatta toisiamme. — Jefim seisoi ulko-ovella, seisoi puoli päivää, koko ihmisjoukko kulki hänen ohitseen, mutta Jeliseitä ei näkynyt.

Jefim viipyi Jerusalemissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa pyhissä paikoissa: Betlehemissä, Betaniassa ja Jordanilla; Vapahtajan haudalla hän antoi leimata sinetillä uuden paidan, missä hänet kerran oli haudattava. Hän otti myös mukaansa pienen pullollisen Jordanin vettä, samoin multaa ja kynttilöitä pyhistä paikoista, jakeli rahansa ja jätti itselleen vain sen verran kuin kotimatkaan tarvittiin. Ja Jefim lähti paluumatkalle. Hän astui jalan Jaffaan, matkusti laivassa Odessaan ja kulki sieltä taas kotiin jalan.

Jefim vaelsi samaa tietä kuin mennessäänkin. Kun hän läheni kotia, valtasi hänet huoli omaisista: kuinkahan nämä ovat tulleet toimeen hänen poissaollessaan? — Vuodessa ehtii paljon tapahtua, — ajattelee hän itsekseen. Koko elämä menee ihmiseltä kuntoonpanemiseen, mutta hävittämiseen tarvitaan hyvin vähän aikaa. Kuinkahan poika lienee hoitanut taloa? Millainen mahtoi olla kevät, miten on karjan laita ollut talvella, kuinka uusi rakennus on onnistunut? Jefim tuli samoille tienoille, missä oli edellisenä vuonna joutunut eroon Jeliseistä. Asukkaita ei voinut enää tuntea samoiksi. Kuka edellisenä vuonna oli nähnyt nälkää, eli nyt herroiksi. Vilja oli kasvanut hyvin, ihmiset olivat taas päässeet hyvään alkuun ja näyttivät unohtaneen entisen surkeuden. Iltapuolella päivää Jefim joutui samaan kylään, missä oli Jeliseistä eronnut. Hän oli tuskin ennättänyt kylään, kun pieni valkeaan paitaan puettu tyttönen juoksi ulos mökistä huutaen hänelle:

Jefim aikoi lähteä eteenpäin, mutta tyttönen tarttui hänen kauhtanansa liepeisiin ja veti hymyillen hänet mökkiä kohti.

Portaille tuli myös nainen ja poika; he viittailivat hänelle ja pyysivät häntä tulemaan sisään.

Jefim meni sisään. »Voinhan kysellä samalla Jeliseistä: eiköhän se vain poikennutkin juuri tähän mökkiin juomaan vettä.» Jefim astui tupaan, mökin vaimo auttoi repun hänen selästään, toi hänelle pesuvettä ja tarjosi hänelle paikan pöydässä. Hän kantoi pöydälle maitoa, rieskaa ja puuroa. Jefim kiitti ja kehui mökin väkeä, kun niin vieraanvaraisesti ottivat pyhiinvaeltajia luokseen.

— Täytyy kai meidän olla ystävällisiä jokaiselle pyhiinvaeltajalle, sillä pyhiinvaeltajalta olemme oppineet, miten on elettävä. Elimme synnissä ja Jumala rankaisi meitä siksi niin, että odotimme vain kuolemaa. Viime kesänä makasimme kaikki sairaina nälästä. Olisimme olleet hukassa, mutta Jumala lähetti luoksemme samanlaisen vanhuksen kuin sinä. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme vain janoissaan juomaan, mutta kun näki meidät, tuli hänen meitä sääli ja hän jäi luoksemme. Hän antoi meille juotavaa ja syötävää, sai meidät virkoamaan, lunasti pantatun maan, osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille.

— Me emme tiedä itsekään, oliko hän ihminen vai Jumalan enkeli. Kaikkia hän rakasti, kaikkia sääli. Ja hän lähti luotamme mitään sanomatta. Emme tiedä kenelle saisimme rukoilla Jumalan siunausta. Näen edessäni ihan kuin tässä nyt tapahtuisi miten minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa, ja äkkiä tulee vanha, kaljupäinen maalaisukko sisään pyytämään vettä juodakseen. Minä syntinen vielä ajattelin: mokomat kuljeksijat! — Mutta tämäpäs kun näki meidät, riisui heti repun selästään, pani sen tänne tähän kohtaan, avasi.

— Ei, isoäiti, hän laski repun ensin maahan keskelle tupaa ja nosti sitten penkille.

Ja niin alettiin kiistellä ja muistella kaikkea mitä ukko oli tehnyt ja sanonut: missä hän oli istunut, missä nukkunut, mitä hän oli toimittanut ja mitä kenellekin puhunut.

Yöksi tuli myös mökin isäntä hevosella kotiin. Hänkin kertoi Jelisein olosta heillä.

— Ellei hän olisi tullut luoksemme, virkkoi hän, — olisimme varmaan kuolleet kaikki synteinemme. Olimme nääntymäisillämme, näimme kuoleman edessämme, olimme nyreissämme Jumalalle ja ihmisille. Hän auttoi meidät jälleen pystyyn, ja hänen kauttaan tuli Jumala taas meidän näkyviimme ja me saimme takaisin uskomme hyviin ihmisiin. Kristus olkoon hänelle armollinen! Ennen elettiin vain päivästä toiseen kuin mitkäkin elukat; hän teki meidät taas ihmisiksi.

Mökin väki antoi Jefimille syötävää ja juotavaa, he laittoivat hänelle makuusijan ja laskeutuivat itsekin levolle.

Jefim makaa vuoteellaan, mutta ei saa unta; hänen täytyi siinä maatessaan aina vain ajatella Jeliseitä, jonka hän näki kolme kertaa Jerusalemissa Vapahtajan haudalla.

— Tässä talossa, ajatteli hän, — hän pääsi minun edelleni. En tiedä, onko minun uhrini, kelvannut taivaassa vai eikö; hänen uhrinsa on varmasti ollut otollinen Herralle.

Aamulla Jefim erosi mökin väestä. He antoivat hänelle evääksi piirakoita ja menivät työhönsä. Ja Jefim jatkoi matkaansa.

XII

Hän tuli kotiin iltapäivällä. Poika ei ollut kotona: hän istui kapakassa. Kun hän vihdoin palasi kotiin vähän päissään, alkoi Jefim tiedustella häneltä kotiasioita. Jefim huomasi heti, että poika oli hoitanut huonosti taloutta: rahat hän oli hävittänyt ja kaikki toimet laiminlyönyt. Kun isä nuhteli häntä, tuli poika röyhkeäksi.

— Olisit itse hoitanut asiat, virkkoi poika. — Mutta sinä läksit maita kiertämään ja otit mukaasi kaikki rahat. Minunko niistä on tehtävä tiliä!

Seuraavana aamuna Jefim Tarasytš meni kylänvanhimman luo puhelemaan pojastaan. Kulkiessaan Jelisein talon ohitse hän näki Jelisein vaimon seisovan portailla. Tämä tervehti häntä virkkaen:

— Matkani meni. Jumalan kiitos, onnellisesti; sinun ukostasi vain eksyin matkalla, mutta hän kuuluu tulleen kotiin.

— Hän on jo aikoja sitten palannut, hyvä mies. Taisi tulla siinä kohta Marian päivän jälkeen. Me tulimme iloisiksi, kun Jumala toimitti hänet jälleen kotiin; meillä oli niin ikävä, kun hän oli poissa. Ei hänestä tosin enää paljon työhön ole, parhain ikä on jo ohi. Mutta talon pää hän yhä on, meidän on nyt taas paljon hupaisampaa. Poikakin tuli, niin iloiseksi. Isän poissa ollessa, sanoi hän, tuntuu elämä samalta kuin silmät vailla valoa. Kun hän ei ole kotona, ei elämä ole meille mikään ilo, ystäväiseni, niin me rakastamme häntä ja olemme häneen kiintyneet.

— Kotona on, mehiläistarhassa parvea korjaamassa. Mehiläiset menestyvät nykyjään hyvin, sanoo hän. Niin kuuluvat höystyvän, ettei ukko ole semmoista ennen nähnyt. Jumala ei varmaankaan katso ensinkään syntejämme, kun niin on armollinen, sanoo hän. Käy häntä katsomaan, ystävä; jo nyt ukko tuleekin iloiseksi!

Jefim astuu pihamaan poikki mehiläistarhaan Jelisein luo. Hän tulee tarhaan ja näkee Jelisein seisovan koivun suojassa verkotta ja käsineittä, harmaa kauhtana yllään, käsivarret levitettyinä, ja katsovan ylöspäin kalju päälaki hohtaen. Aivan samalla tavalla hän oli seisonut Jerusalemissa Vapahtajan haudalla; ja samoin kuin Jerusalemissa valo loisti häneen, paistoi nyt aurinko koivun lehvistön lävitse; hänen päänsä yllä liitelee kultaisia mehiläisiä, muodostaen kultaseppeleen, eivätkä ne pistä häntä.

Jelisei katsoi ympärilleen, ilostui kovin ja meni Jefimiä kohti.
Kulkiessaan hän otti varovasti parrastaan muutamia mehiläisiä.

— Jalat tekivät matkan; toin sinulle myös vettä Jordanista. Mutta lienevätkö vaivani olleet Herralle otolliset.

— Jalkani olivat Jerusalemissa, mutta oliko minun sieluni myöskin, vai jonkun muun.

— Anna Jumalan päättää, ystävä, anna Jumalan päättää. Käyhän tupaan, niin kestitsen hunajalla.

Jefim huokasi eikä enää puhunut vähävenäläisen mökin väestä eikä myöskään siitä, että oli nähnyt Jelisein Jerusalemissa. Ja hän käsitti, että Jumala on määrännyt jokaiselle ihmiselle veron, jota meidän on kuolemaamme asti suoritettava rakkaudella ja hyvillä töillä.

KOIRANI

BULJKA.

Minulla oli Buljka-niminen pieni verikoira. Se oli aivan musta, etukäpälän päät vain olivat valkoiset. Kaikilla verikoirilla on alaleuka pitempi kuin yläleuka ja ylähampaat jäävät alahampaiden taakse, mutta Buljkalla työntyivät alahampaat niin kauas eteenpäin, että saattoi pistää sormen ylä- ja alahampaiden väliin. Buljkan kuono oli leveä, silmät olivat suuret, mustat ja kiiluvat, valkeat hampaat törröttivät aina näkyvissä. Se oli neekerin näköinen. Buljka oli rauhaarakastava eikä purrut, mutta samalla se oli vahva ja sitkeä. Kun se kävi johonkin kiinni, puri se hampaat yhteen ja jäi riepuna riippumaan, joten sitä ei saanut temmatuksi irti; se oli pureutunut kiinni lujasti kuin punkki.

Kerran se päästettiin karhun kimppuun. Se tarttui lujasti hampaineen karhun korvaan ja jäi iilimadon tavoin riippumaan siihen. Karhu löi sitä käpälillään, heitteli sitä puolelta toiselle, mutta ei saanut sitä irtautumaan; vihdoin se teki kuperkeikan rutistaakseen Buljkan kuoliaaksi allensa. Buljka pysyi sittenkin karhussa kiinni ja hellitti vasta, kun sitä oli kylmällä vedellä valeltu.

— Minä olin saanut sen nuorena pentuna ja kasvattanut itse isoksi. Kun matkustin Kaukasiaan, en tahtonut ottaa sitä mukaan; läksin huomaamatta matkalle ja annoin sulkea Buljkan lukon taakse. Kun ensimmäisessä majatalossa siirryin toisille rattaille, näin äkkiä jotakin mustaa ja kiiltävää kiitävän maantietä pitkin. Se oli Buljka messinkisine kaulaketjuineen. Tupruna se kiiri majataloa kohti. Se syöksyi minun kimppuuni, nuoli kättäni ja ojentautui pitkäkseen rattaiden varjoon. Kieli riippui kämmenen pituudelta kuonosta. Milloin koira veti kielensä sisään niellen sylkeä, milloin pisti sen taas kämmenen verran ulos. Se huohotti hengästyneenä, ja sen kyljet suorastaan hytkyivät. Se kiemurteli puolelle ja toiselle ja koputteli maata hännällään.

Sain myöhemmin tietää, että se minun lähdettyäni oli särkenyt ikkunan, hypännyt ulos ja juossut keskipäivän paahteessa parikymmentä virstaa jäljestäni maantietä pitkin.

BULJKA JA METSÄKARJU.

Läksimme kerran Kaukasiassa villisikoja metsästämään, ja Buljka juoksi minun mukaani. Ajokoirat olivat tuskin päässeet riistan jäljille, kun Buljka kirmasi metsään haukuntaa kohti ja katosi näkyvistä. Oli marraskuu, jolloin villisiat ja karjut tavallisesti ovat hyvin lihavia.

Kaukasian metsissä, missä villisiat asustavat, on paljon herkullisia hedelmiä ja marjoja: viinirypäleitä, käpyjä, omenia, päärynöitä, vaapukoita, tammenterhoja, tuomenmarjoja. Kun kaikki nämä hedelmät ovat kypsiä ja ensimmäisen pakkasen puremia, syövät villisiat niitä minkä jaksavat ja tulevat lihaviksi.

Tuollainen villisika on tällöin usein niin lihava, ettei se kauan jaksa juosta koiria pakoon. Kun sitä on ajettu pari tuntia takaa, tunkeutuu se pensaikkoon ja jää paikoilleen. Metsästäjät rientävät sitten sille paikalle, johon se on pysähtynyt, ja ampuvat. Koirien haukunnasta saattaa huomata, vieläkö villisika juoksee vai onko se jo pysähtynyt. Niin kauan kuin se juoksee, uikuttavat koirat niinkuin niitä piestäisiin; kun se pysähtyy, haukkuvat ne taas sitä kuin ihmistä ja ulvahtelevat.

Samoilin tällä retkelläni kauan metsässä, mutta minun ei onnistunut kertaakaan päästä villisian jäljille. Vihdoin kuulin ajokoirien yhtämittaista haukuntaa ja ulvontaa ja kiiruhdin sinne päin, mistä tämä kuului. Olin jo melkein lähellä metsäsikaa ja kuulin jo rapinaa pensaista. Karju ärhenteli koiria luotaan. Haukunnasta kuulin kuitenkin, etteivät ne olleet hyökänneet sen kimppuun, vaan kiertelivät sen ympärillä. Äkkiä kuulin jotakin kahisevan takanani ja näin Buljkan. Se oli nähtävästi joutunut eroon ajokoirista ja eksynyt, nyt se oli varmaan kuullut niiden haukunnan ja vihurina syöksynyt tänne samoin kuin minäkin. Se juoksi metsäniityn korkeassa ruohikossa, enkä nähnyt muuta kuin sen mustan pään ja kielen valkeiden hampaiden välistä. Huusin sitä, mutta se ei katsonut minuun, se pääsi minusta edelle ja katosi pensaikkoon. Juoksin sen jäljestä, mutta kuta kauemmas tulin, sitä tiheämmäksi muuttui metsä. Puitten oksat nykäisivät lakin päästäni ja pieksivät kasvojani, oratuomien piikit repivät vaatteitani. Olin jo aivan lähellä sitä kohtaa, mistä haukunta kuului, mutta en voinut nähdä mitään.

Äkkiä kuulin koirien haukkuvan kovemmin, kuului kovaa rätinää ja karjun huohottamista ja pärskymistä. Luulin Buljkan hyökänneen siihen kiinni ja rimpuilevan sen kimpussa. Ponnistin viimeiset voimani ja kiiruhdin tiheikön läpi paikalle. Viidakossa näin kirjavan ajokoiran, joka haukkui ja ulvoi liikkumatta paikaltaan, ja siitä kolmen askeleen päässä liikkui ja hyöri jotakin mustaa.

Tullessani lähemmäksi huomasin karjun ja kuulin Buljkan kimeästi vikisevän. Karju alkoi röhkiä ja hyökkäsi ajokoiraa kohti. Koira painoi häntänsä koipien väliin ja hypähti syrjään. Nyt näin karjun kyljen ja pään. Tähtäsin lantiota kohti ja ammuin. Huomasin laukaukseni osuneen. Karju röhki ja vain ryske kuului, kun se pakeni viidakosta. Koirat ajoivat sitä takaa ulisten ja haukkuen; raivasin itselleni tietä viidakkoon niiden jäljestä. Äkkiä kuulin ja näin jotakin melkein jaloissani. Se oli Buljka. Se makasi ulisten kyljellään. Sen alla oli verilätäkkö. Arvelin koiran olevan mennyttä kalua. En ehtinyt ajatella sitä sen enempää, vaan raivasin itselleni tietä eteenpäin. Näin pian karjun. Koirat hyökkäsivät takaa sen kimppuun ja se kääntyi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Nähdessään minut hyökkäsi karju minua kohti. Ammuin nyt toistamiseen aivan läheltä, niin että sen harjakset syttyivät; karju röhähti, horjui ja lysähti koko painollaan raskaasti maahan.

Kun tulin lähemmäksi, oli karju jo kuollut, mutta sen ruumis kuitenkin vielä silloin tällöin nytkähteli. Koirat repivät sen mahaa ja jalkoja, toiset latkivat haavoista virtaavaa verta.

Mieleeni muistui nyt Buljka, ja minä menin sitä etsimään. Se ryömi vaikeroiden minua kohti. Menin sen luokse ja tarkastin sen haavaa. Vatsa oli viilletty auki, ja kokonainen suolivyyhti riippui repeämästä ja laahasi kuihtuneilla lehdillä. Kun toverit tulivat luokseni, pistimme Buljkan suolet takaisin paikoilleen ja ompelimme vatsan kiinni. Kun ompelimme sen vatsaa ja pistimme neulan nahan läpi, nuoli se koko ajan käsiäni.

Karju sidottiin kiinni hevosen häntään, jotta se saataisiin kuljetetuksi metsästä, Buljka pantiin hevosen selkään ja tuotiin siten kotiin. Kuusi viikkoa Buljka oli sairaana, mutta parani sitten täydellisesti.

III

FASAANIT.

Kaukasiassa sanotaan villejä kanoja fasaaneiksi. Niitä on niin paljon, että ne ovat tavallisia kanoja huokeampia. Fasaaneja metsästetään »kaihtimella», »puusta» ja lintukoiralla. Kaihdinta käytetään tällä tapaa: kehykseen pingoitetaan purjekangasta, kehyksen puoliväliin kiinnitetään poikkipiena ja purjekankaaseen tehdään aukko. Kaihtimin ja pyssyin varustettuna mennään aamuhämärässä metsään. Kaihdinta kannetaan kilpenä edessä, ja purjekankaan aukosta tähystetään fasaaneja. Nämä tulevat hakemaan itselleen ravintoa metsäniityiltä varhain aamulla. Joskus tapaa kokonaisen perheen — kanan poikineen, väliin kukon ja kanan yhdessä, väliin muutamia kukkoja.

Fasaanit eivät näe ihmistä; kaihdinta ne taas eivät pelkää, joten sen turvissa voi tulla aivan lähelle. Metsästäjä asettaa kaihtimen maahan, pistää kiväärin kaihtimen aukon läpi ja ampuu.

»Puusta» metsästetään näin: annetaan pihakoiran juosta metsään ja kuljetaan sen jäljessä. Nähtyään fasaanin koira hyökkää ottamaan sitä kiinni. Fasaani lentää puuhun, ja koira alkaa haukkua. Metsästäjä kulkee haukuntaa kohti ja ampuu puussa olevan fasaanin. Tällainen metsästys olisi hyvin helppoa, jos fasaani laskeutuisi yksinäiseen puuhun, niin että se olisi näkyvissä. Mutta fasaanit lentävät aina tuuheisiin puihin ja tiheikköön ja piiloutuvat oksien taakse heti kun näkevät metsästäjän. On usein hyvin vaikea päästä sankassa metsässä sen puun luokse, missä fasaani istuu, ja vielä vaikeampaa on nähdä sitä. Niin kauan kuin koira yksin haukkuu fasaania, ei tämä sitä pelkää: se istuu oksallaan, vieläpä pöyhkeillen kohentaa höyheniään ja räpyttää siipiään. Mutta heti kun se huomaa ihmisen, kyykistyy se matalaksi oksaa pitkin, niin että ainoastaan tottunut metsästäjä voi sen huomata; tottumaton ei ihan vierestäkään näe mitään.

Kun kasakat metsästäessään lähestyvät fasaaneja, peittävät he lakillaan kasvonsa eivätkä katso ylöspäin. Fasaani näet pelkää kivääriä kantavaa ihmistä, mutta eniten se kuitenkin pelkää ihmisen silmiä.

Lintukoiralla metsästetään näin: otetaan lintukoira mukaan ja kuljetaan metsässä sen jäljessä. Koira vainuaa, mistä fasaanit ovat aamuhämärässä hakeneet itselleen ruokaa, ja etsii jäljet. Niin sikinsokin kuin fasaanit ovatkin metsässä liikkuneet, löytää hyvä koira kuitenkin aina tuoreimman jäljen ja tietää minne linnut ovat lähteneet ravintopaikalta. Kuta kauemmas koira seuraa jälkiä, sitä selvemmin se vainuaa ja löytää paikan, missä fasaani päivällä istuu, tai ruohikon, jossa se kävelee. Tullessaan lähemmäksi uskoo se fasaanin olevan aivan edessä; se kulkee yhä varovaisemmin eteenpäin, jottei säikähdyttäisi lintua, ja pysähtyy vähänväliä hyökätäkseen yhdellä hyppäyksellä sen kimppuun. Kun koira on tullut aivan lähelle, pyrähtää fasaani lentoon ja metsästäjä ampuu.

MILTON JA BULJKA.

Fasaaninmetsästykseen hankin itselleni lintukoiran. Tämän nimi oli Milton; se oli korkea, hintelä, väriltään harmaa, mutta täplikkäinen, sillä oli pitkät huulet ja korvat, ja se oli hyvin vahva ja viisas. Buljkan kanssa se oli aina sovinnossa. Ainoakaan koira ei ahdistanut Buljkaa. Tämän ei tarvinnut muuta kuin näyttää hampaitaan, kun muut koirat painoivat häntänsä koipien väliin ja livistivät tiehensä. Milton oli mukanani, kun olin kerran fasaaneja metsästämässä. Yht'äkkiä ilmestyikin Buljka juosten luokseni metsään. Koetin ajaa sitä pois, mutta en voinut. Oli myös liian pitkä matka lähteä viemään sitä kotiin. Arvelin, ettei se tulisi minua häiritsemään, ja kuljin eteenpäin. Tuskin oli Milton vielä ehtinyt löytää ruohikosta fasaanin jälkiäkään, kun Buljka jo ryntäsi eteenpäin juoksennellen joka haaralle. Se olisi tahtonut pyrähdyttää fasaanin lentoon ennen Miltonia. Vainuten ruohikossa se kierteli ja kaarteli, mutta kun sillä oli huono hajuaisti, ei se voinut yksin löytää jälkiä: se katseli vähän väliä Miltoniin ja juoksi sinne, minne Milton meni. Heti kun Milton alkoi seurata jälkiä, juoksi Buljka sen edelle. Huusin sitä takaisin, löin sitä, mutta en voinut sille mitään. Se juoksi aina vain edelle Miltonia häiritsemään heti, kun tämä alkoi vainuta. Olin jo aikeissa kääntyä kotiin, metsästysretkeni kun oli tällä kertaa mielestäni mennyt pilalle, mutta Milton keksi paremman keinon: se tiesi miten Buljkan johtaisi harhaan. Se teki näin: heti kun Buljka alkoi juosta Miltonin valitsemaan suuntaan, jätti Milton sen, kääntyi ja oli löytävinään jälkiä toiselta suunnalta. Buljka hyökkäsi heti sinne, mutta Milton katsoi minuun, heilutti häntäänsä ja lähti taas edellisiä, oikeita jälkiä seuraamaan. Buljka kääntyi taas seuraamaan Miltonia ja juoksi edelle, mutta Milton vei sen vähän matkaa syrjään, eksytti sen täten, ja vei minut jälleen oikealle jäljelle. Näin se petkutti Buljkaa koko ajan antamatta sen turmella metsästysonnea.

KILPIKONNA.

Menin kerran Miltonin kanssa metsälle. Häntä ojolla ja korviaan höristäen alkoi koira vainuta jotakin metsänreunassa. Latasin kiväärini ja astuin jäljessä. Arvelin sen vainunneen joko peltopyyn, fasaanin tahi jäniksen. Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan aholle. Kuljin sen perästä katsellen eteenpäin. Äkkiä näin, mitä se oli etsinyt. Meidän edessämme juoksi keskikokoinen kilpikonna, lakin suuruinen. Paljas tummanharmaa pää pitkän kaulan varassa pisti esiin kuin kukasta emi. Kilpikonna otti paljailla jaloillaan pitkiä askeleita, mutta sen selän peitti panssari.

Nähdessään koiran piilotti se jalkansa ja päänsä ja kätkeytyi ruohikkoon, niin että vain kuori enää oli näkyvissä. Milton hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi sitä jyrsiä, mutta ei saanut purruksi poikki, sillä kilpikonnalla on samanlainen kuori vatsassa kuin selässäkin; vain edessä, takana ja sivuilla on aukkoja mistä se pistää päänsä, jalkansa ja häntänsä esiin.

Otin kilpikonnan Miltonilta ja tarkastelin, miten sen selkä oli kirjailtu, minkälainen sen kilpi oli ja miten se vetäytyi kuoreensa. Kun pitelee sitä käsissään ja katsoo kuoren alle, niin näkee sen sisässä kuin kellarissa jotakin mustaa, elävää. Heitin kilpikonnan ruohikkoon ja läksin astumaan eteenpäin; mutta Milton ei halunnut sitä jättää, vaan kuljetti sitä yhä hampaissaan tullessaan minun perästäni. Äkkiä koira vingahti ja heitti sen irti. Kilpikonna oli pistänyt käpälän esiin ja raapinut sen suuta. Milton äkämystyi, alkoi haukkua, tarttui siihen taas hampaineen ja rupesi kantamaan. Komensin Miltonia laskemaan kilpikonnan maahan, mutta Milton ei kuullut minua. Otin siltä kilpikonnan ja viskasin menemään. Mutta Milton ei vaan jättänyt kilpikonnaa rauhaan. Se alkoi kaivaa kuoppaa sen viereen; kun kuoppa oli valmis, työnsi se käpälällään kilpikonnan siihen ja loi sen umpeen.

Kilpikonnat elävät sekä maalla että vedessä, aivan kuin tarhakäärmeet ja sammakot. Ne laskevat munansa maahan, mutta eivät niitä haudo; munat halkeavat itsestään samoin kuin kalan mäti, ja niistä puikahtaa ulos pieniä kilpikonnia. On teevadin kokoisia kilpikonnia ja myös suuria, kolmen kyynärän pituisia ja parikymmentä sentneriä painavia. Isot kilpikonnat elävät meressä.

Jokainen kilpikonna laskee keväisin sadoittain munia. Kilpi ei ole muuta kuin eläimen kylkiluut. Ihmisillä ja muilla eläimillä kylkiluut ovat erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne ovat kasvaneet yhteen kuoreksi. Tärkein eroavaisuus on siinä, että kylkiluut kaikilla muilla eläimillä ovat ruumiin sisässä, lihan peittäminä, mutta kilpikonnalla ne ovat päälläpäin ja liha niiden alla.

BULJKA JA SUSI.

Kun läksin Kaukasiasta, oli siellä vielä sota, ja yöllä oli vaarallista matkustaa ilman saattovartiostoa.

Aikomukseni oli lähteä matkaan mahdollisimman aikaisin aamulla, enkä sen vuoksi mennyt illalla ollenkaan levolle.

Ystäväni tuli sanomaan minulle jäähyväisiä, ja me istuimme koko illan ja koko yön majan edessä kylätien varrella.

Oli usvainen kuutamoyö ja niin valoisaa, että saattoi lukea, vaikka kuu olikin näkymättömänä.

Kuulimme äkkiä keskellä yötä porsaan vinkuvan vastapäätä olevassa pihassa.

Riensin mökkiin, sieppasin ladatun kiväärin ja syöksyin kadulle. Ihmisiä seisoi sen majan portin luona, jonka pihalla porsas vinkui, ja he huusivat minulle: »Tänne!» Milton ryntäsi minun jälkeeni: se arveli varmaankin minun lähtevän metsästämään, kun näki kiväärini; mutta Buljka heristi lyhyitä korviaan, hyppeli edestakaisin, kuin olisi tahtonut kysyä, kehen sen tuli hampaineen iskeä. Lähestyessäni aitaa näin pedon juoksevan minua kohti pihan toiselta puolelta. Se oli susi. Se juoksi aidan luo ja hyppäsi sille. Väistyin hiukan syrjään ja pidin kiväärini ampumavalmiina. Painoin liipasinta kun susi hypähti aidalta minua kohti, mutta kivääri ei lauennut. Susi ei pysähtynyt, vaan livahti kylätien poikki. Milton ja Buljka syöksyivät sen jälkeen. Milton oli jo aivan lähellä, mutta näytti pelkäävän käydä suden kimppuun; Buljka ei taas voinut sitä saavuttaa, niin nopeasti kuin se juoksikin lyhyillä jaloillaan. Me juoksimme minkä pääsimme suden jälkeen, mutta susi ja koirat katosivat näkyvistämme. Kuulimme vasta ojan luota kylän päästä katkonaista haukuntaa ja ulvontaa ja näimme usvaisessa kuutamossa, miten pölyä tuprusi ilmaan tällä kohtaa ja miten koirat suden kanssa temmelsivät. Kun pääsimme ojaan saakka, ei susi enää ollut siellä, ja koirat palasivat häntä koholla ja äkäisen näköisinä meidän luoksemme. Buljka mörisi ja töykkäsi minua päällään: se halusi nähtävästi kertoa minulle jotakin, mutta ei voinut.

Tarkastimme koiria ja huomasimme Buljkan päässä pienen haavan. Se oli varmaan ojan tällä puolen saavuttanut suden, mutta ei ehtinyt tarttua siihen kiinni; susi oli purrut sitä ja juossut tiehensä. Haava ei ollut suuri eikä asia näyttänyt vaaralliselta.

Käännyimme takaisin kotiin ja istuimme juttelemaan siitä, mitä oli tapahtunut. Harmittelin, ettei kivääri ollut lauennut, ja ajattelin yhä vain sitä, että susi olisi varmasti jäänyt siihen paikkaan, ellei kivääri olisi pettänyt. Ystäväni ihmetteli kuinka susi oli joutunut pihaan. Eräs vanha kasakka arveli, ettei siinä ollut mitään kummallista: se ei ollut ollenkaan mikään susi, vaan noita, joka oli taikonut kiväärin. Näin istuimme juttelemassa. Koirat ryntäsivät äkkiä esiin, ja me näimme jälleen saman suden keskellä maantietä; tällä kerralla se kuitenkin meidän huudostamme livahti niin pian tiehensä, etteivät koirat voineet sitä saavuttaa.

Vanha kasakka oli nyt lujasti vakuutettu, ettei se ollutkaan mikään susi, vaan noita, minä taas ajattelin, oliko susi vesikauhuinen: en ollut vielä koskaan kuullut tahi nähnyt, että susi, joka kerran on ajettu tiehensä, taas palaisi takaisin ihmisten ilmoille.

Kaiken varalta siroittelin Buljkan haavaan vähän ruutia, jonka sytytin.
Ruuti leimahti ja poltti kipeän paikan.

Poltin haavan ruudilla polttaakseni pois myrkyllisen syljen, ellei se jo ollut päässyt vereen. Mutta jos sylki oli jo ehtinyt vereen, niin leviäisi myrkky veren mukana koko ruumiiseen, ja silloin koiraa ei voitaisi enää parantaa.

VII

MITEN BULJKALLE KÄVI PJATIGORSKISSA.

En lähtenyt kasakkakylästä suoraan Venäjälle, vaan ensiksi Pjatigorskiin, minne jäin pariksi kuukaudeksi. Miltonin minä lahjoitin vanhalle kasakalle, joka myös oli metsästäjä, mutta Buljkan otin mukaani Pjatigorskiin.

Pjatigorsk (suomeksi: Viisivuorela) on saanut tämän nimen siksi, että se on Bestau nimisellä vuorella. Tämä nimi on tatarilainen: bes on suomeksi viisi, ja tau vuori. Tästä vuoresta virtaa kuumaa rikkivettä. Vesi on kiehuvan kuumaa, ja sillä kohdalla, missä se pursuaa vuoresta, leijailee aina vesihöyryä kuin teekeittiön yläpuolella. Koko seutu, jossa tämä kaupunki on, on hyvin sievää. Vuorista virtaa kuumia lähteitä; vuoren juurella virtaa Podkumok-niminen puro. Vuoren rinteitä peittävät metsät, ympärillä on vainioita, ja etäisyydessä häämöttävät aina Kaukasian korkeat vuoret. Näillä vuorilla ei lumi sula milloinkaan, ja ne ovat valkeat kuin sokeri. Korkean, valkeaa sokeritoppaa muistuttavan Elbrus-vuoren saattaa kirkkaalla ilmalla nähdä kaikkialta. Kuumille lähteille tulee runsaasti kylpyvieraita. Lehtimajoja ja suojuskattoja on järjestetty lähteille ja niiden ympäri on istutettu puutarhoja ja tehty käytäviä. Aamuisin soittaa soittokunta ja ihmiset joko juovat vettä, kylpevät tahi kävelevät.

Itse kaupunki on vuorella, ja vuoren juurella on esikaupunki. Minä asuin esikaupungissa pienessä talossa. Rakennus oli pihalla, ikkunoiden edessä puutarha, ja puutarhassa olivat talon isännän omistamat mehiläiset, ei puupöntöissä, niinkuin Venäjällä, vaan pyöreissä koreissa. Mehiläiset olivat täällä niin kesyjä, että tavallisesti istuin Buljkan kanssa puutarhassa mehiläispesien välissä.

Buljka tepasteli pesien lomitse, kummasteli mehiläisiä, nuuski, kuunteli niiden surinaa, mutta liikkui niin varovasti niiden parissa, ettei häirinnyt mehiläisiä joten ne eivät tehneet sille mitään. Palattuani eräänä aamuna terveyslähteeltä istuuduin puutarhaan juomaan kahvia. Buljka alkoi raapia korvan taustaansa, ja sen kaulanauha helisi. Helinä teki mehiläiset levottomiksi, minkä tähden riisuin Buljkalta kaulanauhan. Vähän myöhemmin kuulin peloittavaa hälinää. Koirat haukkuivat, ulvoivat, vikisivät, ihmiset huusivat, ja tuo hälinä tuli kaupungista ja läheni vuorelta yhä enemmän esikaupunkiamme. Buljka oli tauonnut raapimasta itseään, laskenut leveän, valkohampaisen päänsä valkoisille etukäpälilleen, asettanut kielen oikeaan asentoon ja makasi rauhallisena minun vieressäni. Kuullessaan hälinän käsitti se nähtävästi, mistä oli kysymys; se heristi korviaan, näytti hampaitaan, hypähti seisomaan ja murisi. Hälinä vain lähestyi. Kuului siltä kuin kaikki kaupungin koirat olisivat ulvoneet, haukkuneet ja vikisseet. Menin portille katsomaan; talon emäntä tuli myöskin ulos. Kysyin häneltä, mitä se oli. Hän vastasi, että kuritushuoneen vangit kulkevat tappamassa koiria. Koirat olivat peloittavasti lisääntyneet, ja kaupungin viranomaiset olivat antaneet määräyksen, että kaikki kaupungin koirat oli tapettava.

Sotilaita kulki edellä, ja heidän jäljessään astui neljä kahleissa olevaa vankia. Parilla vangilla oli käsissään pitkät rautakoukut ja kahdella ryhmysauvat. Talomme edustalla veti eräs vangeista rautakoukullaan toisen pienistä pihakoirista keskelle katua ja toinen alkoi sitä ryhmysauvallaan pieksää. Koira ulvoi hirvittävästi, ja vangit huusivat ja nauroivat. Rautakoukkuniekka käänsi koiran; kun hän huomasi sen jo kuolleeksi, veti hän koukun siitä irti ja katsoi ympärilleen, eikö toista koiraa ollut näkyvissä.

Samassa Buljka syöksyi päätäpahkaa vankiin kiinni, niinkuin sen tapana oli käydä karhun kimppuun. Mieleeni juolahti, ettei sillä nyt ollut kaulanauhaa, ja minä huusin: »Buljka, tänne!» Huusin myöskin vangeille, etteivät he pieksäisi Buljkaani. Mutta nähdessään Buljkan vanki nauroi, ojensi taitavasti koukkunsa ja sai sillä kiinni Buljkan lantiosta. Buljka ponnisteli päästäkseen takaisin, mutta vanki veti sitä luokseen ja sanoi toiselle:

»Iskepäs!» Toinen kohotti jo ryhmysauvaa, ja Buljka olisi varmasti lyöty kuoliaaksi, mutta se ponnisti kaikki voimansa, nahka lantiosta repesi, ja koira livahti häntä koipien välissä ja koivessa punainen haava puutarhanportista taloon ja ryömi vuoteeni alle.

Se sai kiittää hengestään sitä, että nahka repesi siitä, mihin koukku oli iskenyt.

VIII

BULJKAN JA MILTONIN LOPPU.

Buljkan ja Miltonin päivät päättyivät samoihin aikoihin. Vanha kasakka ei osannut oikein käyttää Miltonia. Sen sijaan että olisi ottanut sen mukaansa vain linnustusretkille, käytti hän sitä metsäsikoja metsästämään. Samana syksynä kaksivuotias metsäkarju viilsi siltä vatsan auki torahampaillaan. Kukaan ei osannut ommella haavaa umpeen, ja Milton heitti henkensä. Buljkakaan ei elänyt kauan sen jälkeen, kun oli pelastunut vankien käsistä. Mainitun elämyksensä jälkeen se kävi alakuloiseksi ja sai pahan tavan nuolla kaikkea, mitä eteen sattui; se nuoleskeli muun muassa käsiäni, mutta aivan toisin kuin se oli ennen nuollut tahtoessaan osoittaa minulle rakkauttaan. Se nuoli nyt kauan ja painoi samalla lujasti kielellään, myöhemmin se myös alkoi haukkoa hampaillaan. Se tunsi nähtävästi tarvetta saada purra kättäni, mutta ei tahtonut sitä tehdä. En antanut sille enää kättäni. Se rupesi nyt nuoleskelemaan saappaitani ja pöydänjalkaa, myöhemmin myöskin puraisemaan. Tätä kesti pari päivää, mutta kolmantena se katosi, sitä ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut.

Kukaan ei ollut voinut sitä varastaa, eikä se myöskään voinut ilman muuta livistää tiehensä, tämä tapahtui kuuden viikon kuluttua siitä, kun susi oli sitä purrut. Susi oli siis tosiaankin ollut vesikauhuinen. Buljka oli saanut vesikauhun ja juossut tiehensä. Sillä oli se, mitä metsästäjät sanovat »hiljaiseksi raivoksi». Vesikauhua sairastava eläin saa kouristuksia kurkkuun. Vesikauhuiset eläimet tahtovat juoda, mutta eivät voi sitä tehdä, sillä kouristukset käyvät juodessa vielä pahemmiksi. Ne ärtyvät raivoisiksi janosta ja tuskasta ja alkavat purra. Buljkassa nämä kouristukset varmaankin alkoivat, kun se ensin nuoleskeli kättäni ja pöydänjalkaa ja sitten alkoi purra.

Ratsastin kaikkialla ympäristössä kysellen Buljkaa, mutta en voinut saada tietää, minne se oli joutunut ja miten se oli päättänyt päivänsä. Jos se olisi juossut ja purrut niinkuin muut vesikauhuiset koirat, niin olisin varmasti kuullut siitä jotakin. Mutta se oli varmaankin ryöminyt jonnekin pensaikkoon ja oli siellä heittänyt henkensä. Metsästäjät sanovat, että viisas koira, joka on saanut vesikauhun, juoksee pelloille tai metsään, etsii sieltä erikoisen parantavan yrtin, kieriskelee aamukasteessa ja tulee terveeksi. Buljka ei luultavasti parantunut. Se oli kadonnut eikä palannut milloinkaan.

KARHUNPYYNTI

Olimme karhuja pyytämässä. Ystäväni sai ammutuksi karhun, mutta luoti sattui pehmeään ruumiinosaan. Haavasta tippui jonkin verran verta lumelle, mutta karhu pääsi pakoon.

Keräännyimme yhteen metsässä ja neuvottelimme, mitä olisi tehtävä: oliko meidän nyt heti lähdettävä tuota karhua etsimään vai oliko odotettava kolme päivää, kunnes se taas rauhoittuisi ja kävisi makuulle.

Kysyimme karhunmetsästykseen tottuneilta talonpojilta, olikohan karhu nyt ollenkaan saarrettavissa. Vanha karhunpyydystäjä sanoi: — Ei ole, sen täytyy nyt saada rauhoittua; viiden päivän kuluttua voidaan se saartaa; mutta jos sitä nyt ajetaan takaa, tehdään se vain araksi eikä se käy makuulle.

Mutta nuori karhunpyytäjä väitti vastaan ja vakuutti, että karhun saisi kyllä nyt saarroksiin: — Tässä lumessa ei karhu pääse kovinkaan kauas, se kun on lihava. Se käy pitkälleen hyvin pian. Ja ellei se käy makuulle, niin tavoitan sen kyllä suksilla.

— Mitäs me tässä väittelemme, virkoin minä. — Tehköön kukin niinkuin tahtoo, minä lähden Demjanin kanssa seuraamaan jälkiä. Jos tavoitamme, niin hyvä, jollei, niin mitäs tuosta, tänään ei voi muuhunkaan ryhtyä, eikä nyt ole myöhäkään.

Toverimme lähtivät reellä kylään; minä ja Demjan otimme leipää evääksi ja jäimme metsään.

Muiden lähdettyä Demjan ja minä tarkastimme kiväärimme, sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä. Sää oli kaunis: oli tyyni pakkanen. Suksilla oli kuitenkin hyvin vaikea päästä eteenpäin: lumi oli möyheää ja sitä oli paksulta. Metsässä ei lumi vielä ollut yhtään painunut, sitäpaitsi oli satanut lunta juuri edellisenä päivänä, ja sukset upposivat lumeen neljännes kyynärää ja enemmänkin.

Karhun jäljet saattoi nähdä jo kaukaa. Näkyi selvästi, missä karhu oli astunut ja missä se oli vajonnut lumeen vatsaa myöten ja möyhinyt sitä. Aluksi seurasimme jälkiä sankassa metsässä; kun sitten jäljet häipyivät matalaan näreikköön, pysähtyi Demjan sanoen: — Nyt täytyy meidän jättää jäljet. Se tulee luultavasti tänne makuulle. Se on jo istahdellut, sen huomaa lumesta. — Jätetään jäljet ja tehdään kierros. Mutta meidän on oltava hyvin hiljaa, ei saa huutaa ei yskiä; muuten me säikäytämme sen.

Teimme kierroksen vasemmalle. Kun olimme astuneet suunnilleen viisisataa askelta näimme karhun jäljet taas edessämme. — Seurasimme niitä jälleen, ja ne veivät meidät maantielle. Jäimme maantielle seisomaan ja tarkastimme, mihin suuntaan karhu oli jatkanut matkaansa. Näimme siellä täällä maantiellä karhun koko kämmenen ja varpaiden jäljet, paikoittain taas talonpoikaisvirsun jälkiä. Karhu oli nähtävästi kulkenut kylälle päin.

Kuljimme maantietä pitkin. Silloin Demjan virkkoi: — Nyt ei meidän tarvitse ensinkään tarkastella tietä, näemmehän me lumesta, missä karhu on poikennut syrjään tiestä. Jossakin se poikkeaa, eihän karhu kylään mene. Näin me olimme kulkeneet virstan verran tietä pitkin, kun näimme ihmeeksemme karhun jäljet, mutta ne eivät vieneet maantieltä metsään, vaan metsästä maantielle: varpaat olivat tielle päin. Sanoin, että ne ovat toisen karhun jälkiä. Demjan katsoi niitä tarkkaan, mietti hetken ja virkkoi: —Ei, se on ihan sama karhu, mutta se tahtoo puijata meidät. Se on lähtenyt maantieltä takaperin. — Seurasimme jälkiä; hän oli oikeassa. Karhu oli astunut takaperin tieltä noin kymmenen askelta, kääntynyt erään kuusen takana ja sitten kulkenut suoraan eteenpäin. Demjan pysähtyi ja virkkoi: — Nyt me saamme luultavasti sen kierretyksi. Se ei voi käydä makuulle minnekään muualle kuin tälle suolle. Lähdetään yrittämään!

Läksimme kiertämään tiheän näreikön läpi. Olin jo hyvin väsynyt ja hiihtäminen kävi hyvin vaikeaksi. Milloin takerruin katajapensaaseen, milloin joutui kuusenoksa jalkojen väliin, suksi luiskahti joskus jalan alta ja joskus töksähdin lumen peitossa olevaan kantoon tahi pölkkyyn. Olin nääntyä. Riisuin turkin yltäni; olin hiestä märkä. Demjan liukui kuin veneellä soutaen. Sukset luistivat hänen allaan kuin itsestään. Hän ei takertunut mihinkään; suksi ei milloinkaan luiskahtanut jalan alta. Hän otti vielä minun turkkini olalleen ja hoputti minua joutumaan.

Teimme suunnilleen kolmen virstan kierroksen ja tulimme suon toiselle puolelle. Aloin jäädä jälkeen — sukset luiskahtivat aina alta tai menivät ristiin. Demjan pysähtyi äkkiä eteeni ja viittasi kädellään: — Kuuletko miten harakka räkättää ryteikössä; se vainuaa karhun. Siellä se on.

Poikkesimme syrjään, kuljimme vielä virstan verran ja jouduimme taaskin vanhoille jäljille. Olimme täten tehneet kierroksen karhun ympäri, ja se oli jäänyt tekemämme piirin sisäpuolelle. Pysähdyimme. Otin lakin päästäni ja otin kaikki vaatteet auki: oli niin kuuma kuin saunassa, ja olin märkä kuin hiiri. Demjankin oli vallan punainen ja pyyhkäisi hihallaan hikeä kasvoiltaan. — Herra, virkkoi hän, — olemme tehneet tehtävämme, nyt on levättävä.

Mutta metsän takaa punersi jo iltarusko. Istuuduimme suksille lepäämään. Otimme repusta leipää ja suolaa; söin ensin vähäisen lunta ja kävin sitten leipään käsiksi. Se maistui minusta paremmalta kuin milloinkaan ennen. Istuimme näin hetken. Alkoi tulla hämärä. Kysyin Demjanilta, onko kylään pitkä matka. — On noin kaksitoista virstaa. Joudumme sinne yöksi, mutta nyt täytyy levätä. Ota, herra, turkki yllesi, muuten vilustut.

Demjan taittoi muutamia kuusenoksia, tallasi lumen kovaksi ja teki vuoteen; rupesimme pitkällemme vierekkäin ja panimme kädet ristiin pään alle. Enkä ollenkaan tiedä, miten sitten äkkiä nukahdin. Heräsin noin parin tunnin kuluttua. Kuulin jotakin rasahtavan.

Olin nukkunut sikeästi ja kokonaan unohtanut, missä olin. Katselin ympärilleni — mitä ihmettä, missä minä olenkaan? Näen ympärilläni valkean palatsin valkoisin pilarein, ja kaikki välkkyy ja kimmeltää. Katson ylöspäin — ylläni minä näen valkeita kaaria ja juovia ja kaarien välistä teräksisen katoksen monin kirjavin valoin. Katsoin ympärilleni ja muistin, että olimme metsässä. Olin pitänyt lumitaakan painamia oksia palatsina; valot olivat oksien lomitse tuikkivat tähtöset.

Yöllä tuli kaikki huurteeseen: oksat muuttuivat huurteisiksi, turkkini tuli huurteiseksi, Demjankin oli huurteesta vallan valkoisena, ja ylhäällä sateli huurretta. Herätin Demjanin. Nousimme suksillemme ja läksimme hiihtämään. Metsässä oli aivan hiljaista, kuulimme vain suksien liukumisen lumella ja jonkun puun silloin tällöin pakkasessa paukahtavan, niin että koko metsä kajahti. Yhden ainoan kerran rasahti aivan lähellä; jokin eläin juoksi ohitsemme. Ajattelin kohta, että se on karhu. Hiihdimme paikalle, mistä rasahdus oli kuulunut, ja näimme jäniksen jäljet. Nuoria haapoja oli ylt'ympäriltä jyrsitty. Täällä olivat jänikset käyneet syömässä.

Tulimme jälleen maantielle, sidoimme sukset kiinni ruumiiseemme ja astuimme tietä pitkin. Pääsimme helposti eteenpäin. Sukset kolisivat takanamme kovaksi ajetulla tiellä, lumi narisi saappaiden alla, hyinen huurre takertui hahtuvina kasvoihin. Tähdet näyttivät rientävän meitä vastaan puitten oksia pitkin, ne syttyivät ja sammuivat jälleen, koko taivas oli täynnä eloa.

Ystäväni nukkui. Herätin hänet. Kerroimme hänelle, miten olimme saartaneet karhun ja käskimme isännän hankkia seuraavaksi aamuksi talonpoikia ajamaan sitä takaa. Söimme illallista ja menimme nukkumaan.

Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua päivälliseen saakka, mutta ystäväni herätti minut. Hypähdin pystyyn ja näin ystäväni jo valmiiksi pukeutuneena puuhaamassa kiväärinsä ääressä.

Hän oli jo kauan ollut metsässä. Hän oli käynyt tarkastamassa saarrosta, oli pistäytynyt kotona ja lähtenyt jälleen talonpoikien kanssa. Peseydyin, pukeuduin ja latasin kiväärini; istuuduimme rekeen ja läksimme matkaan.

Pakkanen oli vieläkin kova, ilma ihan tyyni, ja aurinko pysyi näkymättömänä; taivaalla souti pilvenhattara, ja huurretta sateli.

Ajoimme noin kolmen virstan verran maantietä ja lähestyimme metsää. Katsomme sinne päin — näemme sinisen savukiemuran nousevan ilmaan, ja ympärillä seisoo talonpoikia ja talonpoikaisnaisia nuijineen.

Astuimme reestä ja lähestyimme heitä. Talonpojat istuivat siinä perunoita paistamassa naisten kanssa leikkiä laskien.

Demjankin oli heidän joukossaan. He nousivat seisomaan, ja Demjan vei heidät pois, asettaen heidät pitkin sitä piiriä, jonka edellisenä päivänä olimme tehneet. Miehet ja naiset, yhteensä kolmekymmentä henkeä, asettuivat suoraan riviin, — he olivat vyötäisiään myöten lumessa ja katosivat metsään; ystäväni ja minä seurasimme sitten heidän jäljessään.

Tie oli tosin jo tallattu, mutta kulkeminen ei ollut helppoa; sen sijaan ei voinut minnekään kaatua, — uomassa käveli kuin kahden muurin välissä.

Näin kuljimme suunnilleen puoli virstaa eteenpäin; silloin näimme Demjanin hiihtävän kiireesti vastakkaiselta taholta vastaamme ja viittoilevan meitä luokseen.

Me menimme hänen luokseen, ja hän osoitti meille paikat, mihin meidän oli asetuttava. Menin paikalleni ja katsoin ympärilleni.

Vasemmalla on korkeaa näreikköä; näen kauas näreikön läpi ja huomaan puitten takana erään talonpojan tumman hahmon. Minua vastapäätä on tiheää, nuorta kuusikkoa, suunnilleen miehen korkuista. Lumiset oksat ovat riipuksissa. Metsikön läpi kulkee lumettunut polku, joka päättyy aivan minun eteeni. Oikealla on taas tiheää kuusikkoa ja sen takana aho. Ja minä voin nähdä, miten Demjan asettaa ystäväni tälle niitylle.

Tutkin kumpaakin kivääriäni, viritän hanat ja harkitsen sitten mihin olisi paras asettua seisomaan. Kolmen askeleen päässä minusta taaksepäin kasvaa kookas kuusi. Aion siirtyä kuusen juurelle ja asettaa toisen kiväärin kuusta vasten. Menin kuusen luo, vajosin lumeen polviin saakka, tallasin kovaksi puolentoista sylen pituisen alan ja jäin siihen seisomaan. Toisen kiväärin otin käteeni ja toisen asetin, hanat vedettyinä, kuusta vasten. Vedin tikarini tupesta ja pistin sen jälleen sisään koetellakseni, olisiko se helposti saatavissa, jos tarve vaatisi.

Tuskin olin päässyt mukavasti asettumaan paikalleni, kun kuulin Demjanin huutavan metsässä: »Se lähti, se lähti! Se tulee!» Ja talonpojat alkoivat kohta huutaa: »Se tulee! Huu-huu-uu!» huusivat miehet. »Ai! Hih, hii!» huusivat naiset kimeästi.

Karhu oli saarroksissa. Demjan ajoi sitä eteenpäin. Kaikkialla ympärilläni huusivat talonpojat, vain ystäväni ja minä seisoimme vaiti ja liikkumattomina odottaen karhua. Seison paikallani, katson eteenpäin, ja sydämeni sykkii. Nojaan kivääriini ja vapisen. Nyt se heti hypähtää näkyviin, ajattelen itsekseni, minä tähtään ja ammun, ja se kaatuu. Äkkiä kuulen, miten jotakin tupsahtaa vasemmalla lumeen, mutta kaukana minusta. Katselen korkeaa näreikköä: noin viidenkymmenen askeleen päässä on puitten takana jotakin suurta ja mustaa. Tähtään ja odotan. Ajattelen itsekseni, eiköhän se tule lähemmäksi? Näen sen korvien vavahtavan, se kääntyy ja menee takaisin päin. Nyt voin nähdä sen sivulta kokonaan. Jopa on kookas karhu! Tähtään aivan liian hätäisesti, ja pam! Kuulen, miten kuulani sattuu puunrunkoon. Näen savun lävitse, miten karhu syöksyy takaa-ajajien ketjua kohti ja katoaa metsään. Nyt, ajattelen minä, olen pilannut asiani, nyt se ei enää tule luokseni; joko tulee toverini sen ampumaan tahi sitten se hyökkää talonpoikia kohti, missään tapauksessa se ei tule minua kohti. — Seison siinä, olen uudelleen ladannut kiväärini ja kuuntelen. Talonpojat huutavat joka puolelta, mutta oikealla, lähellä ystävääni, huutaa eräs nainen erikoisen äänekkäästi: »Tuossa se on! Tuossa se on! Tuossa se on! Tänne!-Tänne! Ai-ai-ai!»

Hän näkee varmaan karhun aivan edessään. En odota sitä enää, vaan katson oikealle ystävääni päin. Näen Demjanin juoksevan sauva kädessä, ilman suksia, polkua pitkin ystäväni luo, kyyristyvän hänen viereensä ja osoittavan jotakin kepillään, ikäänkuin tähtäisi. Näen ystäväni tähtäävän siihen suuntaan, minne Demjan viittaa. Pam! Nyt hän sai sattumaan, ajattelen itsekseni. Mutta näen, ettei ystäväni juoksekaan karhun luo. Joko hän on ampunut ihan harhaan tahi vain vähän haavoittanut. Karhu menee varmaan takaisin, minun luokseni se ei tule ainakaan. Mutta mitä tämä on? Kuulen äkkiä miten jokin porhaltaa minua kohti, aivan lähellä tupruaa lumi, kuulen puhkumista, katson eteenpäin: se ryykäisee polkua, joka tulee kuusikon läpi suoraan minua kohti, ja se näyttää olevan suunniltaan pelosta. Nyt se on minusta vain viiden askeleen päässä, näen sen kokonaan — mustan rinnan ja jättiläiskokoisen punertavanvivahteisen pään. Se rynnistää suoraan minua kohti ja viskaa lunta joka puolelle. Huomaan sen silmistä, ettei se näe minua ja että se puskee eteenpäin umpimähkään vain pelkonsa ajamana. Mutta se syöksyy suoraan kuusta kohti, jonka juurella seison. Tähtään, laukaisen, mutta se on tullut vielä lähemmäksi. Huomaan ampuneeni ohitse, se ei sitä kuitenkaan huomaa, vaan ryntää suoraan minua kohti näkemättä minua vieläkään. Lasken kiväärini hiukan alemmaksi, se jo melkein koskettaa karhun päätä — pam. Huomaan laukauksen kyllä osuneen, mutta en ole saanut sitä hengiltä.

Se nosti päätään, veti korvat sisään päin, kiristeli hampaitaan ja törmäsi suoraan minuun päin. Tartuin toiseen kivääriini, mutta olin sen tuskin saanut käteeni, kun karhu jo oli heittänyt minut lumeen ja hypännyt ylitseni. Hyvä on, ajattelen itsekseni, että se viskasi minut kumoon. Koetan nousta, mutta tunnen, että jokin painaa minua; en voi nousta. Se oli juossut niin kovaa vauhtia, ettei voinut heti pysähtyä, vaan loikkasi ylitseni; mutta sitten se kääntyi ja vyörytti koko ruhollaan minut allensa. Tunnen olevani jonkin raskaan painon alla, tunnen jotakin lämmintä kasvoillani, tunnen sen ottavan kasvoni kokonaan kitaansa, nenäni on jo sen suussa, tunnen sen kuuman hengityksen ja veren tuoksua. Se painaa käpälillään hartioitani niin lujasti, etten voi liikahtaa. Koetan vain vetää pääni rintaani vasten sen kidasta, käännän nenäni ja silmäni pois. Mutta se aikoo juuri tarttua silmiin ja nenään. Tunnen sen tarttuneen ylähampaillaan otsaani juuri hiusmarron alapuolelta ja alahampaillaan silmien alta, tunnen sen puristavan hampaitaan yhteen ja painavan. On kuin päätäni leikattaisiin puukoilla; koetan sitä torjua, yritän päästä vapaaksi, mutta se jyrsii minua kuin koira ja haukkoo vähän väliä. Sain kerran pääni vapaaksi, mutta se tarttui siihen jälleen. Nyt olen mennyttä miestä, ajattelin. Äkkiä tunnen helpotusta. Katson ympärilleni: sitä ei enää näy, se on hypähtänyt pystyyn ja juossut tiehensä.

Kun ystäväni ja Demjan huomasivat karhun viskanneen minut lumeen, riensivät he luokseni. Ystäväni tahtoi tulla mahdollisimman nopeasti avukseni, mutta teki erehdyksen: sen sijaan että olisi juossut tallattua polkua pitkin alkoi hän juosta suoraan lumikinoksen poikki ja vajosi siihen. Hänen yrittäessään nousta, jyrsi karhu minua koko ajan. Mutta Demjan, jolla ei ollut kivääriä, vaan ainoastaan keppi, juoksi polkua pitkin huutaen: »Se on tappanut herran! Se on tappanut herran!» Hän juoksi, huutaen karhulle: — Sinä hullu, mitä teet! Mitä teet! Anna olla! Anna olla!

Karhu totteli, jätti minut makaamaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin, oli lumessa niin paljon verta kuin olisi lammas siinä teurastettu, liha riippui riekaleina kasvoiltani, mutta pelkästä jännityksestä en tuntenut ollenkaan kipua.

Ystäväni tuli luokseni, ja talonpojatkin kerääntyivät ympärilleni. He tutkivat haavojani ja pesivät niitä lumella. Mutta minä en ollenkaan muistanut haavojani, vaan kysyin:— Missä karhu on? Minne se on joutunut? Äkkiä kuulemme: Tuossa se on, tuossa se on! Näemme karhun taas pyyhältävän meitä kohti. Tartumme taas kivääreihin, mutta ennenkuin kukaan on vielä ehtinyt ampua on se jo tiessään. Karhu oli vimmastunut ja aikonut tulla uudelleen minua jyrsimään, mutta nähdessään ihmisjoukon oli se pelästynyt. Huomasimme jäljistä että sen päästä vuoti verta, aloimme ajaa sitä takaa, mutta päätäni pakotti ja me talsimme kaupunkiin lääkäriin.

Kuukauden kuluttua läksimme taas liikkeelle samaa karhua tavoittamaan; minun ei kuitenkaan onnistunut sitä tappaa. Karhu ei tullut saarroksesta esille, vaan kulki hirvittävällä äänellä möristen sen sisäpuolella. Demjan teki siitä lopun. Minun laukaukseni oli sattunut sen alaleukaan ja vienyt siltä hampaan.

Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta turkki. Annoin parkita sen, ja sen talja on huoneeni lattialla. Haavat otsassani ovat parantuneet, arvet tuskin näkyvätkään.

VANKINA KAUKASIASSA

— Minä olen jo käynyt vanhaksi ja tahtoisin ennen kuolemaani nähdä rakkaan poikani vielä kerran. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ja saattamaan minut hautaan. Sitten voit taas kyllä palata toimeesi. Olen katsonut sinulle morsiamenkin, viisaan, kauniin ja varakkaan. Ja jos tyttö on mieleisesi, niin nait hänet ja ehkäpä jäätkin tänne kokonaan.

— Muori on tosiaankin jo raihnas; eipä tiedä, saisiko enää myöhemmin nähdäkään. Täytynee lähteä; ja jos tyttö on hyvä, niin miksikäs ei vaikka naimisiin.

Hän meni everstin luo pyytämään lomaa, sanoi tovereilleen jäähyväiset, hankki miehille erojaisiksi neljä ämpäriä viinaa ja valmistautui lähtemään.

Kaukasiassa vallitsi siihen aikaan sotatila. Teillä ei päässyt liikkumaan päivällä eikä yöllä. Heti kun venäläinen poistui linnoituksesta, ottivat tatarit hänet hengiltä tahi raastoivat vuorille. Oli järjestetty niin, että sotilasvartio kulki kahdesti viikossa linnoituksesta toiseen. Edessä ja takana kulkivat sotamiehet, keskellä muu väki.

Oli kesä. Aamunkoitteessa kuormahevoset kokoontuivat linnoituksen taakse ja lähtivät vartioväen saavuttua liikkeelle. Žilin ratsasti ja kärryt, jotka kuljettivat hänen tavaroitaan, seurasivat kuormastoa.

Heillä oli edessään kahdenkymmenen viiden virstan matka. Kuormasto kulki hitaasti; milloin pysähtyivät sotamiehet, milloin irtausi pyörä jostakin vankkurista tai hevonen tahtoi hengähtää, jolloin kaikki jäivät odottamaan.

Keskipäivä oli jo ohi, mutta kuormasto oli ehtinyt vasta puolitiehen. Tie pölysi, aurinko paahtoi helteisesti, eikä varjopaikkaa missään. Aro ihan autio, ei puuta, ei pensasta tien vieressä.

Žilin ratsasti edellä ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuulee takanaan torven toitotuksen, — taas ovat seisahtuneet. Hän tuumiskelee: »Mitähän, jos jättäisin koko joukon ja lähtisin yksin? Ratsu minulla on hyvä, — pyyhällän tieheni, jos tatareja kohtaisin. Vai olisikohan jäätävä odottamaan?…»

Žilin odottaa ja miettii. Samalla ratsastaa siihen toinen upseeri,
Kostylin, pyssy selässä. Tämä alkaa esittää:

— Lähdetään me ajamaan kahden, Žilin! Kuka tässä enää jaksaa odottaa; on nälkä ja näännyttävän kuuma, — paita on likomärkänä.

Kostylin olikin jykevä, pullea ja punakka mies — hiki valui hänestä ihan virtanaan. Žilin mietti vielä asiaa ja virkahti sitten:

Niin lähtivät he edeltäpäin ratsastamaan. Tie kulki aroa pitkin, he juttelivat yhtä ja toista ja tähystelivät vähänväliä ympärilleen. Seutu oli tasaista, näkyi kauas.

Aro loppui, ja nyt kulki tie kahden vuoren välisessä solassa. Žilin virkkoi toverilleen:

— Mennäänpäs vilkaisemaan tuonne vuorille, muuten ne voivat kapsahtaa aavistamatta niskaamme.

— Ei kannata! Ratsastetaan vain eteenpäin, ehdotti Kostylin. Mutta
Žilin ei hellittänyt.

— No, — sanoi hän, — odottele sinä täällä alhaalla, minä käyn siellä vilkaisemassa.

Ja hän käänsi hevosensa vasemmalle vuorelle päin. Žilinin ratsu oli rotueläin; hän oli maksanut siitä sata ruplaa ostaessaan sen varsana ja kouluuttanut sen itse. Lentäen kiidättää se hänet ylös rinnettä. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän jo näki aivan edessään kolmisenkymmentä ratsastavaa tataria. Hän kääntyi takaisin, mutta tatarit olivat jo huomanneet hänet, karauttivat häntä kohti ja rupesivat kiireisesti päästelemään pyssyjänsä kantimista. Žilin kannusti ratsunsa mitä hurjimpaan laukkaan rinnettä alas ja huusi Kostylinille:

— Lataa pyssysi! ja ajatteli samalla: »Nyt ratsuni, älä väsy äläkä taita jalkaasi. Jos kompastut, olemme hukassa. Saisinpa kiväärini käsiini, niin puoleni pitäisin».

Mutta Kostylin ei jäänyt suinkaan odottamaan, kun näki tatarit — nuolena hän heti karautti linnoitusta kohti. Hän pieksi hevosta ruoskallaan antaen iskuja milloin puolelle, milloin toiselle. Pölypilven läpi vain erotti, miten hevosen häntä huiski ilmassa.

Žilin huomasi, että leikki oli kaukana. Kivääri oli luisunut maahan, eikä pelkästä sapelista ollut paljoa apua. Hän käänsi hevosensa sotamiessaattuetta kohti ja aikoi paeta, mutta vastaan pyyhälsikin kuusi miestä. Hänen hevosensa oli kyllä hyvä, mutta tatareilla oli vielä paremmat, ja pakotie oli katkaistu. Hän koetti kääntää hevostaan palaamaan takaisin, mutta ratsu oli saanut jo jalat alleen eikä sitä saanut enää millään pysähtymään, — se lensi suoraan vihollista kohti. Punapartainen tatari ratsasti harmaan hevosen selässä hänen luokseen ja ulvoi virnistellen ilkeästi ja pyssy valmiina.

— Asia on selvä, — tuumi Žilin, — kyllä ne juuttaat tunnetaan; jos joudun elävänä heidän kynsiinsä, niin kuoppaan pistävät ja ruoskivat. Hengissä en antaudu!

Žilin ei ollut ruumiiltaan roteva, mutta hän oli uljas ja sisukas. Hän tempasi sapelinsa ja karautti suoraan punapartaa kohti ajatellen: »Minä survon hänet hevosen jalkoihin tai silvon kappaleiksi sapelillani.»

Mutta ennenkuin hän vielä ehti perille, koetettiin häntä takaa ampua. Laukaus sattui hevoseen, joka kaatui hänen allaan. Se suistui päistikkaa maahan, ja sen lysähtäessä kumoon jäi Žilinin jalka hevosen alle.

Hän yritti nousta, mutta silloin oli jo kaksi ilkeältä löyhkäävää tataria hänen kimpussaan vääntäen hänen käsiään selän taakse. — Hän riuhtaisi itsensä irti, mutta kohta hyökkäsi kolme muuta hevosen selästä hänen niskaansa ja alkoi pyssynperällä mätkiä häntä päähän. Maailma musteni silmissä, ja hän alkoi hoiperrella. Tatarit kävivät häneen käsiksi, ottivat satulavyöt, sitoivat hänen kätensä selän taa ja raastoivat hänet satulaan. Hatun he heittivät menemään, saappaat kiskoivat jalasta, kopeloivat koko ruumiin, rahat ja kellon veivät ja vaatteet repivät riekaleiksi. Žilin vilkaisi hevoseensa. Se poloinen sätkytteli jalkojansa paikallaan, mihin se oli kyljelleen kaatunut, eikä päässyt jaloilleen; päässä ammotti suuri reikä, josta vuotava tumma veri tahrasi leveältä pölyisen maan.

Muuan tatari meni hevosen luo irroittaakseen satulan. Eläinraukka yhä potki, — mies tempasi tikarinsa ja viilsi siltä kaulan poikki. Kuului kurkusta tulevaa pihinää, ruumiin läpi kävi heikko värinä, ja henki oli poissa.

Tatarit ottivat satulan ja valjaat. Punapartainen tatari keikahti hevosensa selkään, ja toiset nostivat Žilinin hänen taakseen satulaan; ja jotta hän ei pääsisi putoamaan, köyttivät he hänet hihnalla kiinni tatarin vyöhön ja lähtivät viemään vuorille.

Žilin istua kyykötti tatarin takana, hänen ruumiinsa heilahteli ja kasvot töksähtivät vasten tatarin löyhkäävää selkää. Muuta ei hän nähnytkään edessään kuin tatarin leveät hartiat, suonikkaan kaulan ja lakin alta lyhyeksi kerityn sinertävän niskan. Žilinin pää oli lyöty puhki; verta oli hyytynyt hänen ohimoilleen. Siinä hevosen selässä ei päässyt parempaan asentoon eikä voinut verta pyyhkiä. Kädet olivat kiskotut niin taakse, että olkaniveliä pakotti.

He ratsastivat kauan vuorelta vuorelle, kahlasivat erään virran yli ja tulivat vihdoin tielle, joka vei pitkin notkelmaa.

Žilin koetti painaa mieleensä tien, jota kuljettiin, — mutta silmille oli liimautunut verta, eikä hän voinut edes kääntyäkään.

Alkoi jo hämärtää. Kahlattiin vielä erään vähäisen joen poikki, alettiin nousta kivistä vuoren rinnettä. Tuoksahti savulta, ja jostakin kuului koirien haukuntaa.

He olivat saapuneet tatarilaiskylään. Tatarit hyppäsivät satuloistaan; kylän lapsia kokoontui kohta aika liuta ympärille; nämä tunkeutuivat Žilinin luo, älisivät, ilakoivat ja alkoivat heitellä häntä kivillä..

Tatari hätisti lapset pois, nosti Žilinin satulasta ja huusi renkiään. Pihalle tuli nogaijilainen, jolla oli hyvin ulkonevat poskipäät ja yllään vain paita, sekin rikkinäinen, niin että rinta paistoi paljaana. Isäntä lähetti hänet jonnekin. Hetken kuluttua palasi renki takaisin tuoden jalkapuut: kaksi rautarenkailla yhteensidottua tammipölkkyä, toisessa renkaassa lukko.

Zilinin kädet päästettiin vapaiksi. Jalkapuut tungettiin hänen sääriinsä ja hänet vietiin vajaan, työnnettiin sinne ja ovi lyötiin kiinni. Žilin kaatui lautakasalle. Siinä pimeässä hän haparoi käsillään koettaakseen mikä paikka oli pehmein ja heittäytyi nukkumaan.

Žilin ei saanut koko yönä unta silmiinsä. Yöt olivat lyhyet. Valojuova tunkeutui seinänraosta vajaan — aamu siis valkeni. Žilin nousi ylös ja paremmin nähdäkseen kaiversi rakoa suuremmaksi.

Raosta näkyi tie, joka kulki vuoren juurta pitkin; oikealla oli tatarilaismaja, ja sen vieressä kasvoi kaksi puuta. Musta koira loikoi tiellä, ja vuohi vuonineen tepasteli pihalla hännäntynkäänsä heilutellen. Vuoren rinnettä nousi nuori tatarilaisvaimo. Kirjava paita oli vyötäisiltä sidottu, hänellä oli jalassa housut ja saappaat. Pää oli kauhtanan peitossa, ja pään päällä hän kantoi vettä metallisessa vesiruukussa. Lanteet notkahtelivat hänen käydessään — ja hän talutti kädestä paitasillaan tepsuttelevaa keropäistä poikavekaraa. Vaimo astui vesiastioineen tupaan, josta tuli ulos eilinen punapartainen tatari, yllään silkkinen pusero; miehen vyöstä riippui hopeainen väkipuukko, jalassa hänellä oli paljaat matalat kengät ja päässä korkea, musta, taaksepäin kallistuva lammasnahkalakki. Hän venytteli jäseniään ja siveli punaista partaansa siinä seisoessaan. Hetkisen kuluttua hän virkkoi jotakin rengilleen ja poistui.

Sitten ajoi ohitse pari poikasta hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet olivat kuolaiset. Tuvasta juoksi paitasillaan vielä muutamia keropäitä poikasia, nämä kokoontuivat vajan eteen ja yrittivät tunkea kuivaa risua seinänraosta sisään. Žilin karjaisi heille, jolloin naskalit kirkuen juoksivat tiehensä, paljaat sääret vilkkuen.

Mutta Žilinin oli kova jano, kieli oli ihan tarttua kiinni kitalakeen. »Tulisivat edes katsomaan», toivoi hän. Samassa hän kuuli ovea avattavan. Punapartainen tatari astui vajaan päin, seurassaan toinen lyhyempi, mustaverinen mies, jolla oli kirkkaat, tummat silmät ja parta lyhyeksi ajeltu. Suu tällä seuralaisella oli iloisessa hymyssä ja kasvoilla väikkyi hilpeä hyvätuulisuus. Tämä tummaverinen oli vielä uljaammassa asussa: puseropaita oli sinistä silkkiä ja reunuksilla koristettu. Vyöllä riippui suuri hopeainen väkipuukko ja jalassa oli punaiset, hopeasuiset sahviaanikengät. Näiden ohuiden kenkien päällä oli vielä toiset paksummat kengät. Päässä oli korkea valkea lammasnahkalakki.

Punapartainen tatari astui sisään, puhui jotakin aivan kuin äkäpäissään ja seisahtui nojaamaan oven kamanaa vasten; tikariansa heilutellen hän mulkoili vihaisesti kulmiensa alta kuin mikäkin susi.

Mutta musta mies, vilkas ja notkea kuin vietereillä liikkuva, astui suoraan Žilinin eteen, kävi kyykkysilleen ja virnistellen alkoi taputella häntä olalle. Hän seikkasi nopeasti omaa kieltään, mulkoili silmillään ja hoki yhtämittaa: »Karašoo urus! Karašoo urus!»

Žilin ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan ja hän virkkoi vain:
»Antakaa vettä, antakaa juotavaa!»

Žilin koetti nyt sekä huulillaan että käsillään selittää, että hänen oli jano.

Vihdoinkin ymmärsi mustaverinen mies, nauraa hohotti ja huusi tupaan jollekin:— Dina!

Pihan poikki juoksi iältään kolmentoista tienoissa oleva tyttönen — hintelä, kasvoiltaan tummaa miestä muistuttava, arvatenkin hänen tyttärensä. Tytönkin silmät olivat mustat ja säkenöivät ja piirteet sievät. Hänellä oli yllään leveähihainen paidantapainen väljä sininen mekko. Pääntietä, helmoja ja hihansuita koristi nauha. Leveät housut ja kengät oli jalassa ja näiden kenkien päällä toiset, korkeakantaiset päällyskengät. Kaulassa riippui venäläisistä puoliruplasista tehty helminauha. Päähinettä ei hänellä ollut; musta tukka oli palmikolla ja siihen oli kiinnitetty joukko helyjä ja hopeainen ruplan raha.

Isä käski häntä jonnekin, ja tyttönen juoksi pois, palaten heti takaisin peltiruukku mukanaan. Hän ojensi juoma-astian vieraalle ja laskeutui kyykkysilleen, niin että olkapäät painuivat polvia alemmaksi. Siinä silmät selällään hän töllisteli Žiliniä tämän ahmiessa vettä, — aivan kuin olisi nähnyt edessään ihmeellisen petoeläimen.

Žilin ojensi tyhjän ruukun takaisin tytölle, joka lennähti menemään kuin villi vuorikauris. Isäkin naurahti, kutsui häntä takaisin ja lähetti uudelleen jonnekin. Tyttö otti ruukun, juoksi pois ja palasi heti kohta takaisin tuoden pyöreällä lautatarjottimella kappaleen hiivaleipää; hän istui jälleen kyykkysillään eikä hellittänyt katsettaan Žilinistä.

Hetkisen kuluttua tuli nogaijilaisrenki Žilinin luo ja sanoi:— Hei, isäntä, hei!

Ei hänkään osannut venäjää. Žilin ymmärsi kuitenkin, että hänen oli lähdettävä johonkin.

Žilin lähti kulkea kompuroimaan jalkapuissa; oli vaikea liikkua, puut kiersivät jalkaa sivulle. Edellä kulki nogaijilainen. Saavuttiin tatarilaiskylään, jossa näkyi kymmenkunta taloa ja pieni muhamettilaiskappeli. Erään majan edessä seisoi kolme satuloitua hevosta, joita poikaset pitelivät suitsista kiinni. Tästä talosta lennähti esiin mustaverinen tatari ja viittasi Žiliniä luokseen. Hän solkkasi yhä nauraen outoa kieltään ja kääntyi takaisin tupaan. Žilin astui perästä. Pirtti oli siisti, valkeat saviseinät hohtivat. Etuseinälle oli asetettu kirjavia höyhenpatjoja, joiden kummallakin puolella riippui kallisarvoisia ryijyjä, niihin oli kiinnitetty pyssyjä, pistooleja ja tšerkessiläismiekkoja — kaikki hopeaisia. Toisella seinällä oli permannon tasalla pieni uuni. Savilattia oli puhdas ja sileä kuin riihen permanto, ja etunurkka oli huovan ja sen päälle pantujen mattojen peitossa; matoilla oli vielä pehmeitä höyhentyynyjä. Koko seurue, musta- ja punapartainen tatari sekä kolme muuta, istui matoilla paljaat matalat kengät jalassa. Selkänojana oli kullakin höyhentyyny ja heillä oli edessään pyöreällä puulautasella hirssiohukaisia ja voisulaa sekä tuopissa tatarilais-olutta, buzaa. He söivät ohukaisia paljain sormin niin että rasva tippui näpeistä.

Musta mies hypähti seisoalleen ja käski asettaa Žilinin istumaan syrjempään semmoiselle kohdalle lattiaa, missä ei ollut mattoa; sitten hän siirtyi takaisin matolle ja kestitsi vieraitaan ohukaisilla ja oluella. Renki vei Žilinin istumaan savipermannolle ja heitti sitten päällimmäiset kengät jaloistaan ovensuuhun ja istuutui huopapeitteelle lähelle isäntiä. Hän istui siinä ja vesissä suin katseli näiden syöntiä.

Tatarien syödessä ohukaisia astui sisään tatarilasvaimo, yllään samantapainen mekko kuin tytölläkin. Housut oli hänelläkin jalassa ja pää liinaan käärittynä. Hän vei pois ruuan tähteet ja ojensi sitten pesuastian ja ohutkaulaisen vesiruukun miehille. Pestyään kätensä tatarit panivat ne ristiin, heittäytyivät polvilleen, ja kaikkiin ilmansuuntiin hoilottaen lukivat rukouksensa. Tämän jälkeen he alkoivat keskustella omalla kielellään. Sitten yksi vieraista kääntyi Žilinin puoleen ja puhui venäjäksi:

— Sinut otti vangiksi Kazi-Muhamed, — hän selitti osoittaen punapartaista tataria. — Hän sinut on antanut Abdul-Muratille, — hän osoitti nyt mustaa miestä. — Abdul-Murat on nyt isäntäsi.

Žilin ei virka tähän sanaakaan. Abdul-Murat alkaa nyt puhua polittaa ja nauraa hohottaen, hän viittoo Žilinille ja hokee: »Soldat urus! Karašoo urus!»

Tulkki selitti: »Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi ja lunnaita pyytämään. Heti kun rahat lähettävät, päästää hän sinut vapaaksi.»

Abdul hypähti jälleen pystyyn, huitoi käsiään ja puhui jotakin Žilinille — aivan kuin tämän olisi täytynyt ymmärtää. Tulkki selitti venäjäksi: — Paljonko sitten lupaat? Žilin mietti hetkisen ja vastasi:— Viisisataa. Tatarit alkoivat puhua vilkkaasti, kaikki yhtaikaa. Abdul kirkui punaparralle, niin että sylki pärskyi suusta.

— Ei isäntä tyydy viiteensataan. Hän maksoi sinusta itsekin kaksisataa;
Kazi-Muhamed oli sen verran velkaa. Vähintään kolmetuhatta tahtoo.
Ellet kirjoita, sullovat sinut kuoppaan ja pehmittävät luusi piiskalla.

— Älkää luulko säikäyttävänne — tuumi Žilin itsekseen, — pelko pilaisi asian kokonaan.

— Sano tuolle turjakkeelle, että jos peloittelemaan rupeaa, en anna kopeekkaakaan enkä kirjoita sanaakaan. En ole ennenkään pelännyt teitä heittiöitä enkä pelkää nytkään!

Kauan siinä pälpätettiin; sitten nousi mustaverinen mies ylös ja astui
Žilinin eteen.

Džigit merkitsee heidän kielessään uljasta, rohkeata. Itsekin hän oikein naurahti ja sanoi sitten jotakin tulkille, joka jälleen virkkoi Žilinille.

Žilin ei hellittänyt: — Viisisataa, enempää ei. Jos tapatte, niin ette sitäkään saa.

Tatarit juttelivat keskenään hetkisen ja lähettivät rengin jonnekin; he vilkuilivat milloin Žiliniin milloin ovelle. Pian palasikin renki ja häntä seurasi lihavahko, rääsyinen mies, avojaloin hänkin ja jalkapuissa.

Žiliniltä pääsi huudahdus, — mies oli Kostylin. Hänkin siis oli joutunut vangiksi. Heidät pantiin istumaan vierekkäin ja he alkoivat haastella keskenään. Tatarit katselivat heitä äänettöminä. Žilin kertoi, miten hänen oli käynyt, ja Kostylin selitti taas, että hänen hevosensa lyyhistyi maahan, pyssy teki tenän ja tämä Abdul otti hänet kiinni.

Abdul hypähti äkkiä seisoalleen ja sanoi jotakin osoittaen Kostylinia. Heille ilmoitettiin, että heillä oli nyt molemmilla sama isäntä ja että se pääsee ensiksi vapaaksi, joka antaa ensin rahat.

— Kuulehan, — puhui hän Žilinille, — sinä pidät elämää, mutta sinun toverisi on lauhkea kuin lammas; hän kirjoitti jo kotiinsakin, viisituhatta lähettävät hänestä. Häntä aletaan ruokkiakin hyvin eikä tehdä mitään pahaa.

— Tehköön toverini niinkuin tahtoo, hän saattaa olla rikas, mutta minä en ole. Siinä pysyn, mitä olen sanonut. Tappakaa, jos tahdotte — paljoa ette siitä kostu, mutta viittäsataa enempää en kotoani pyydä.

Tatarit olivat hetken vaiti. Äkkiä pyörähti Abdul jaloilleen, toi lippaan, josta otti kynän, paperipalan ja mustetta. Ojentaen ne Žilinille ja lyöden häntä olalle hän viittasi: — Kirjoita! Hän suostui nyt viiteensataan.

— Maltahan, — virkkoi Žilin tulkille — sano hänelle, että meille on annettava hyvää ruokaa, kunnolliset vaatteet ja jalkineet. Ja vielä, että antaa meidän olla yhdessä, — niin on hauskempi — ja että päästää jalkapuut.

Hän katsahti isäntään ja nauroi. Tämäkin myhäili kuunnellessaan ja virkkoi:

— Vaatteiksi saat parasta mitä on: oikein tšerkessiläistamineet ja saappaat, vaikka naimaan lähtisit! Saatte syödä kuin ruhtinaat. Jos tahtovat yhdessä asua, asukoot vajassa molemmat. Mutta jalkapuita ei päästetä, — karkaavat vielä. Vain yöksi otetaan pois. — Hän hypähti aivan heidän eteensä ja taputteli olalle sanoen:— Jos sinu hyvä, — minu hyvä!

Žilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti tahallaan sellaisen osoitteen, ettei se voinut tulla perille. Itsekseen tuumaili: »Minä karkaan!»

Molemmat vietiin samaan vajaan. Sinne tuotiin myös kupo maissiolkia, vesiruukku, leipää, kahdet vanhat tšerkessiläisvaatteet ja rikkinäiset sotamiehen saappaat. Ne oli ilmeisesti kiskottu tatarien tappamien sotamiesten jaloista. Yöksi irrotettiin jalkapuut, ja heidät teljettiin vajaan.

III

Kokonaisen kuukauden Žilin eli näin tovereineen. Isäntä yhä vain naureskeli: »Jos sinu, Ivan, hyvä, — minu, Abdulin, hyvä». Mutta ruoka oli kehnoa, — ainoastaan hapattamatonta hirssileipää joskus hiukan kakkaraksi paistettua, toisinaan taas aivan pelkkää taikinaa.

Kostylin kirjoitti uudelleen kotiinsa, odotteli rahakirjettä ja ikävöi. Päiväkaudet hän istui vajassa ja laski päiviä, milloin kirjeen pitäisi saapua, tahi nukkui. Mutta Žilin tiesi, ettei hänen kirjeensä tullut perille, eikä toista enää kirjoittanut.

»Mistä äitimuori semmoiset rahat ottaisi minun lunnaikseni», hän mietti. »Tähän asti on enimmäkseen elänyt minun lähettämistäni rahoista. Ja jos saisikin miten kokoon viisisataa, niin sitten olisi puilla paljailla. Ehkäpä hyvässä lykyssä suoriudun tästä omin neuvoin.»

Hän käveli vihellellen kartanolla, välistä istuutui jotakin näpertelemään; teki savinukkeja ja punoi koreja vitsaksista. Žilin oli ihmeen kätevä, oikea mestari kaikkeen tällaiseen.

Muovailipa hän kerran savesta nuken, jolla oli oikein nenä, kädet ja jalat, vieläpä tatarilainen mekkokin yllä, ja pisti sen seisomaan katolle.

Tatarilaistyttöjä kulki ohi, he menivät kaivolle. Talon tytär Dina huomasi nuken ja kutsui toverinsakin sitä katsomaan. Kaikki laskivat astiansa maahan, katsoivat ja nauroivat. Žilin otti nuken ja tarjosi sitä heille, mutta he vain nauroivat, eivätkä uskaltaneet siihen koskea. Hän pani sen takaisin katolle ja meni vajaan nähdäkseen, mitä seuraisi.

Dina juoksi nuken luo, vilkaisi ympärilleen, sieppasi lelun ja livisti tiehensä.

Aamulla päivän sarastaessa Žilin näki Dinan tulevan portaille nukke kädessään. Nukke oli nyt koristettu punaisilla tilkuilla ja hän tuuditteli sitä kuin lasta ainakin, hyräillen sille kehtolaulua.

Kohta tuli äitikin ulos, alkoi torua häntä, tempasi nuken hänen kädestään, löi sen kappaleiksi ja lähetti Dinan jotakin toimittamaan.

Žilin teki vielä toisenkin nuken, entistä paremman, ja lahjoitti sen Dinalle. Tyttö toi kerran ruukun Žilinille, laski astian maahan ja istuutui katselemaan häntä. Hän osoitti nauraen astiaa.

»Mikähän sitä niin huvittaa?» ajattelee Žilin. Hän otti astian ja rupesi juomaan luullen astiassa olevan vettä. Mutta siinä olikin maitoa. Hän joi maidon ja virkkoi: Hyvää oli!» Tästäpä tyttö vasta riemastui!

— Hyvä, Ivan, hyvä! — sanoi hän hypähtäen seisoalleen, taputti käsiään ja juoksi pois.

Siitä lähtien hän toi joka päivä salaa Žilinille maitoa. Ja kun tatarit tekivät vuohenmaidosta juustoja, joita kuivatettiin katolla, kiidätti hän niitäkin varkain Žilinille. Kerran isäntä tappoi pässin, ja tyttö toi hihassaan viipaleen lampaan paistia vangille heittäen sen ovesta ja juosten heti tiehensä.

Sattui kerran kauhea ukonilma; vettä satoi tunnin ajan kuin saavista kaataen. Purot pursuivat sameina. Mistä ennen pääsi kahlaamalla, siinä oli nyt vettä kolmen arssinan syvyydeltä ja virta käänteli kiviä. Kaikkialla virtasi puroja, ja vuorilla kävi veden pauhu. Sadekuuron mentyä ohi virtasi ojia kylän joka haaralla. Žilin pyysi isännältä veitsen, teki telan sivulaudat ja niiden väliin veisti rattaan. Rattaan kummallekin puolelle hän kiinnitti nuken.

Tyttöset toivat hänelle tilkkuja, ja hän vaatetti niillä nuket; toisesta teki tytön, toisen puki pojaksi. Sitten hän kiinnitti vehkeet telaan ja asetti puroon. Ratas alkoi pyöriä ja nuket hypähdellä.

Koko kylä oli kohta siinä koolla: poikia, tyttöjä, vanhoja eukkoja ja ikämiehiäkin. Kaikki solkkasivat vierasta kieltään.

Abdulilla sattui olemaan rikkinäinen kello. Hän kutsui Žilinin luokseen, näytteli hänelle kelloa ja melskasi jotakin.

Hän otti kellon, väänteli veitsellä rattaat auki, pani ne jälleen paikoilleen ja antoi kellon takaisin. Kello käydä naksutti.

Isäntä ihastui tästä; toi vanhan, rikkinäisen alusmekkonsa ja lahjoitti sen Žilinille. Mitäs muuta kuin ota — kelpasihan se yöllä peitteeksi.

Tästä lähtien Žilinin kätevyydestä kulki maine, että hän oli oikea mestari. Alkoi tulla väkeä hänen luokseen kaukaisista kylistä; ken toi pyssyn tai pistoolinlukon, ken kellorähjän korjattavaksi. Toipa isäntä hänelle työkalujakin, hohtimet, poran ja viilan.

Kerran eräs tatari sairastui, ja heti tultiin Žiliniä pyytämään: »Tulehan parantamaan!» Žilinillä ei ollut aavistustakaan miten oli lääkittävä, mutta hän meni kuitenkin katsomaan potilasta tuumien: »Tottapahan siitä omia aikojaan paranee.» Hän meni vajaan, otti vettä, sekoitti siihen hiekkaa ja lausui puoliääneen jotakin tatarien kuullen, antaen sitten juoman sairaalle. — Onneksi hänen maineelleen potilas parani.

Žilin alkoi jo vähän ymmärtää heidän kieltäänkin. Toiset, jotka jo olivat tutummiksi käyneet, kutsuivat häntä tuttavallisesti nimeltä: »Ivan». Muut taas pälyilivät häneen kuin villipetoon.

Punapartainen tatari ei sietänyt Žiliniä. Heti kun hän vain sattui tämän näkemään, synkistyivät miehen kasvot ja hän kääntyi poispäin tai alkoi ärhennellä. Olipa täällä vielä eräs ukkokin, hän ei tosin asunut itse kylässä, vaan tuli aina jostakin vuoren juurelta. Žilin näki hänet vain silloin, kun hän kulki talon ohi moskeijaan Allahia kumartamaan. Tämä oli lyhyt mies, lakin ympäri oli kierretty valkea liina, suipoksi leikattu parta ja viikset olivat valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyjä täynnä ja tiilenpunaiset. Nenä oli käyrä kuin haukan nokka, harmaat silmät kiiluivat ilkeästi ja hampaattomasta suusta törrötti vain kaksi torahammasta. Turbaani päässään hän mennä köpitteli sauvaansa nojaten ja tähyili ympärilleen kuin susi. Huomatessaan Žilinin hän murahti ja kääntyi pois.

Kerran Žilin lähti vuoren juurelle katselemaan ukon asuntoa. Hän kulki polkua pitkin jonkin matkaa ja näki kiviaidan ympäröimän puutarhapahasen; aidan takana kasvoi kirsikka- ja persikkapuita ja vähän etempänä oli pieni, tasakattoinen hökkeli. Hän astui lähemmäksi, näki oljista punottuja mehiläispönttöjä vierekkäin; mehiläiset lentelivät suristen niiden ympärillä. Ukko oli polvillaan maassa, hääräillen mehiläispesän ääressä. Žilin nousi siitä hiukan ylemmäs katsomaan ja sattui kolistamaan jalkapuitaan. Ukko vilkaisi taakseen, älähti, vetäisi vyöltä pistoolin ja laukaisi Žiliniä kohden. Tämä ehti töintuskin painautua kiven taakse suojaan.

Ukko tuli kantelemaan isännälle. Tämä kutsui Žilinin luokseen ja naurussa suin kysyi:

— Kävinpähän vain katsomassa, miten ukko siellä elelee. En minä hänelle mitään pahaa tehnyt.

Mutta äijä oli vain kiukuissaan, murisi jotakin torahampaat törröllä ja pui nyrkkiä Žilinille.

Kaikkea Žilin ei ymmärtänyt, sen hän kuitenkin tajusi, että ukko käski isäntää tappamaan venäläiset eikä pitämään heitä talossaan. Lopulta ukko lähti kotiinsa.

Žilin alkoi kysellä isännältä lähemmin ukosta, mikä hän oikein oli.
Isäntä selitti:

— Siinä vasta mies oli! Ei olekaan hänen veroistaan džigittiä näillä mailla, monta venäläistä on ottanut hengiltä ja rikas oli aikoinaan. Kolme eukkoa on ukolla ollut ja kahdeksan poikaa. Kylässä asuivat kaikki yhdessä. Saapuivat sitten venäläiset, hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi poika vain jäi henkiin ja antautui venäläisille. Ukko matkusti perästä ja heittäytyi itsekin venäläisten armoille. Eleli heidän parissaan kolmisen kuukautta, löysi sieltä poikansa, surmasi hänet omin käsin ja sitten pakeni. Sen päivän jälkeen ei ole enää sotaa käynyt, vaan Mekkaan matkusti Allahia rukoilemaan. Siksi nyt turbaania kantaa. Mekassa käynyttä sanotaan Hadziksi, ja sellaisilla on turbaani päässä. Ukko ei suosi teikäläisiä. Käskee tappamaan sinut, mutta minun ei käy sitä tekeminen, kun olen maksanut sinusta rahat. Pidän sinusta, Ivan, en hennoisi tappaa, en edes luotani laskea, ellen olisi antanut sanaani. — Isäntä nauraa virnisteli virkkaessaan venäjäksi: »Sinu, Ivan, hyvä, minu, Abdul, hyvä.»

Žilin eleli näin jälleen kuukauden päivät. Hän käveli päivisin ympäri aulia (kylää) tai askarteli jotakin. Mutta kun yö saapui ja aulissa kaikki äänet vaikenivat, hän vajassaan tonki maata kaivellen. Kivet tekivät kaivaessa vastusta, mutta hän kuopi kivet irti viilan tyngällä ja sai lopulta kaivetuksi seinän alle aukon, josta sopivana hetkenä voi ryömiä ulos. »Kunpa vain tuntisin, seudut ja tietäisin, mihin päin lähteä», hän mietiskeli. »Tataritpa eivät virka mitään.»

Žilin päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun isäntä lähti matkalle. Hän meni iltapäivällä aulin taa vuorelle seutua tarkastelemaan. Mutta isäntä oli, lähtiessään käskenyt poikansa vartioida Žiliniä eikä päästää häntä näkyvistä. Poika juoksi nyt ihan Žilinin kintereillä kirkuen:

— Enhän minä kauas mene, virkkoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle; haen lääkeruohoja, niitä tarvitaan. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuissa pakoon pääse. Huomenna sitten teen sinulle jousen ja nuolia.

Poika taipui ja he lähtivät. Vuori näytti olevan lähellä, mutta jalkapuissa oli työlästä kompuroida. Kiipeäminen oli kova urakka. Viimein oltiin vuorella, Žilin istahti ja alkoi tarkastella seutua. Eteläpuolella, vajan takana notkossa, oli parvi hevosia, ja alempana syvänteessä näkyi toinen tatarilaiskylä. Sen takana kohosi toinen vuori, vielä jyrkempi, ja sen takana taas vuori. Vuorten välissä siinsi metsä ja sitten oli taas vuoria, yhä korkeampia, ja kaikkein korkeimmat olivat lumipeitteisiä, valkeita kuin sokeri. Yksi niistä kohosi muita korkeammalle; sillä näytti olevan aivan kuin hattu päässä. Katsoipa itään tai länteen, aina vain näkyi samanlaisia vuorenhuippuja; siellä täällä pilkotti rotkoista tatarilaiskyliä, joista nousi savu. »Tämä kaikki on nyt sitä heidän puoltaan», mietti Žilin. Sitten hän alkoi silmäillä venäläiselle puolelle: alhaalla virtasi joki — ja sen rannalla näkyi tatarilaiskylä puutarhoineen. Joella oli naisia pyykkiä huuhtomassa, he näyttivät pieniltä kuin nuket. Kylän takana alempana oli vuori ja sen takana vielä toisia metsän peittämiä vuoria. Mutta kahden vuoren välitse siinsi etäällä tasanko, ja siellä hyvin kaukana näkyi aivan kuin savu nousevan. Žilin koetti muistella ja palauttaa mieleensä mistäpäin aurinko nousi ja mihin se laski silloin kun hän oli linnoituksessa. Hän katseli yhä ja hänestä tuntui varmalta, että heidän linnoituksensa oli juuri tässä laaksossa. Tuonne, noiden kahden vuoren väliin oli siis koetettava paeta.

Aurinko alkoi jo mennä mailleen. Punertava hohde levisi vuorten lumihuipuille, ja lumettomat vuoret tummenivat. Notkoista kohosi sumua, mutta tasanko, jossa linnoituksen täytyi olla, leimusi pelkkänä tulimerenä laskevan auringon valossa. Žilin terästi katseensa, jotakin häämötti etäällä alangolta, sieltä nousi todellakin savua rakennuksesta. Hän uskoi nyt varmasti, että sen täytyi tulla juuri heidän linnoituksestaan.

Jo alkoi olla myöhä. Tatarilainen mulla huusi iltahuutonsa. Karjaa ajettiin kotiin, — lehmät ammuivat. Poika kirkui yhtenään: »Lähdetään jo», mutta Žilin ei olisi vielä tahtonut lähteä.

He palasivat kotiin. »Hyvä on», ajattelee Žilin, »nyt tunnen tien, ei muuta kuin karkuun!» Jo samana yönä hän tahtoi karata. Yöt olivat pimeät — oli uudenkuun aika. Pahaksi onneksi saapuivat tatarit yöksi kotiin. Näin retkiltään palatessaan he tavallisesti ajavat laumaa edellään ja pitävät iloa. Mutta nyt he eivät olleet saaneet mitään käsiinsä, ainoastaan erään tatarin ruumis roikkui satulassa; — vainaja oli punaparran veli. He olivat kokoontuneet kuljettamaan vainajaa hautaan ja olivat äkeissään. Žilinkin tuli katsomaan. Kuollut käärittiin palttinaan, kannettiin kylän taakse plataanipuiden alle ja laskettiin nurmelle. Mullakin saapui siihen, ja kaikki sitoivat liinan lakkiinsa ja kävivät istumaan kyykkyyn vierekkäin kuolleen ääreen.

Etumaisena oli mulla, hänen takanaan kolme turbaanipäistä ukkoa ja näiden takana vielä muita tatareja. Kaikki istuivat äänettöminä, päät painuneina rinnalle. He olivat kauan ääneti.

— Allah! — Hän sanoi vain tämän ainoan sanan, ja kaikki painoivat jälleen päänsä ja olivat kauan vaiti istuen liikkumatta.

— Allah! — ja kaikki toistivat:— Allah! — vaieten jälleen. Kuollut makasi nurmella liikkumattomana, ja toverit kyyköttivät ympärillä. Kukaan ei hievahdakaan. Tuulenhenki ainoastaan hiukan leyhytteli plataanin lehtiä. Sitten mulla luki rukouksen; kaikki nousivat ylös, nostivat kuolleen ja kantoivat käsillään haudan reunalle. Hauta ei ollut tavallinen, se oli kaivettu kellarin tapaisesti törmään. Miehet tarttuivat kuollutta sääriin ja kainaloihin, laskivat hiljalleen hautaan istuvaan asentoon ja asettivat kädet vatsalle.

Nogaijilainen toi sylyksen vihreitä kaisloja. Näillä täytettiin hauta, se luotiin kiireesti umpeen, kumpu tasoitettiin ja pään puolelle pystytettiin kivi. Sitten maa tallattiin, ja kaikki istuutuivat taas vierekkäin haudan ääreen ja olivat kauan ääneti.

Punapartainen tatari jakeli ukoille rahaa, hypähti ylös ja sivallettuaan kolme kertaa piiskalla otsaansa lähti kotiinsa.

Seuraavana aamuna Žilin näki punaparran taluttavan tammaa kylän taakse ja kolmen muun tatarin kulkevan hänen perässään. Tultuaan kylän taakse punaparta heitti takin yltään, kääri paidanhihansa ylös — käsivarret olivat vankat — veti tikarinsa vyöltään ja hioi sitä kovasimeen. — Tatarit tempoivat tamman päätä taaksepäin, punaparta astui luokse ja viilsi eläimeltä kurkun poikki, kaatoi tamman pitkälleen ja alkoi nylkeä elukkaa tunkemalla nyrkkinsä nahan alle. Tuli akkoja ja tyttöjä suolia ja sisälmyksiä puhdistamaan. Miehet paloittelivat sitten hevosen kappaleiksi ja laahasivat tupaan. Ja koko kylän väki saapui punaparran taloon vainajan muistoa viettämään.

Kolme päivää syötiin sitten tamman lihaa, juotiin tatarilaisolutta ja vietettiin vainajan muistoa. Kaikki tatarit olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Žilin näki päivällisen tienoissa miesten hommaavan lähtöä jonnekin. Talutettiin hevosia pihalle, varustauduttiin. Kymmenkunta miestä lähti matkalle, punaparta heidän mukanaan. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Yöt olivat vielä pimeät, uusi kuu oli vastikään syntynyt.

— Nyt, tuumi Žilin, on tullut karkaamisen hetki. — Hän puhui asiasta
Kostylinillekin. Mutta tätä yritys peloitti.

— Ollaan metsässä yötä, jollei ehditä. On minulla jokunen kakkarakin säästettynä. Sitäkö tässä rupeaa istumaan? Kuka tietää lähettävätkö rahojakaan. Ja tatarit ovat nyt kiukuissaan, kun venäläiset ovat tappaneet heidän miehensä.

Žilin ryömi aukon suulle ja kaivoi sitä suuremmaksi, jotta Kostylinkin mahtuisi. He istuivat sitten odottamaan, kunnes kylässä äänet vaikenivat.

Kun ei koko aulista enää kuulunut ihmisääntä, Žilin ryömi vajasta seinän alitse. Hän kuiskasi Kostylinille: »Ryömi!» Kostylinkin pääsi reijästä, mutta jalallaan tuli potkaisseeksi kiveä ja kolistelleeksi. Isännällä oli talon vahtina kirjava koira, hyvin äkäinen, Uljašin niminen. Tätä Žilin oli jo etukäteen vartavasten syötellyt. Koira kuuli nyt kolinan, ärähti haukkumaan ja ryntäsi vajan luo perässään vielä muitakin koiria. Žilin vihelsi hiljalleen ja heitti piirakan palan koiran eteen. Uljašin tunsikin jo hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.

Isäntä kuuli tupaan haukunnan ja huusi sieltä koiralle: — Uskii! Uskii!
Uljašin!

Mutta Žilin syyhytteli koiran niskaa. Koira oli ääneti, hankasi itseään hänen polviansa vasten ja heilutteli häntäänsä.

Nurkan takana he sitten istuivat odotellen. Kaikki oli taas hiljaista; kuului ainoastaan lampaan yninää karsinasta ja alhaalla kivien lomitse virtaavan veden kuohu. Oli pimeä, tähdet kiiluivat korkealla taivaalla; vuoren takaa alkoi uusi kuu punertavana kohota, sakarat ylöspäin. Notkoissa leijaili maidonvalkeana sumu.

He lähtivät astumaan, mutta juuri kun he olivat päässeet liikkeelle, kuulivat he katolta papin huutavan: »Allah! Besmillah! Il rahman!» Väki siis meni moskeijaan. Miehet istuutuivat taas, painautuen seinän viereen. He istuivat kauan ja odottivat, kunnes kaikki moskeijaan menijät olivat kulkeneet ohi. Taas oli hiljaista.

— No, Herra meitä auttakoon! — He tekivät ristinmerkin ja läksivät. He kulkivat pihan poikki jyrkkää rinnettä alas joelle, kahlasivat sen poikki ja kulkivat notkoa pitkin eteenpäin. Alhaalla laaksoissa leijaili sakea sumu, ylhäällä pään päällä tuikkivat tähdet. Niiden mukaan Žilin ohjasi suunnan. Sumu oli viileää, ja oli kevyt kävellä, saappaat vain olivat epämukavat, länttään astutut. Žilin heitti ne jalastaan menemään ja kulki paljain jaloin. Hän hyppelehti kiveltä kivelle ja katsahti tähtiin. Kostylinin oli vaikea seurata.

— Älä mene niin kovasti, pyysi hän. Kirotut ruojut kalvavat jalkani verille.

Kostylin käveli avojaloin, — mutta entistä huonommin kävi kulku. Hän löi jalkansa kiviin, ja jäi yhä jälemmäs. Žilin virkkoi:

— Vähät naarmuista, ne paranevat; mutta jos saavat kiinni, niin leikki on lopussa, tappavat.

Kostylin ei virkkanut mitään, kulki vain ähkien. He kulkivat kauas notkoa pitkin. Yhtäkkiä kuuluu oikealta koirien haukuntaa. Žilin pysähtyi, katseli ympärilleen, kiipesi vuorelle, kopeloiden käsillään.

— Me olemme kulkeneet liiaksi oikealle. Tuolla on vieras kylä, näin sen vuorelta; on mentävä takaisin vasemmalle, vuoren rinnettä. Tuolla täytyy olla metsä.

— Voi veikkoseni, kyllä ne paranevat; koeta hyppiä kevyemmin. Tällä lailla.

Ja Žilin juoksi takaisin ja kääntyi vasemmalle vuoren kylkeä pitkin metsään. Kostylin jäi jälkeen ja kulki ähkien. Žilin hoputti häntä vähänväliä eikä pysähtynyt.

He nousivat jälleen vuorelle. Aivan oikein — siinä olikin metsän reuna. He painautuivat metsään ja repivät okaihin siekaleiksi viimeiset vaaterääsynsä. Lopulta he osuivat polulle ja lähtivät kulkemaan sitä pitkin.

— Seis! — Tieltä kuului kavion kapsetta. He seisahtuivat kuuntelemaan. Kuului kuin hevosen askelten töminää. Sitten oli hiljaista. He lähtivät liikkeelle, ja töminä kuului uudelleen. He pysähtyivät, ja sekin taas lakkasi kuulumasta. Žilin heittäytyi pitkälleen maahan ja koetti katsella valoa vasten, — tiellä seisoi jokin. Se näytti ihan hevoselta, ja oli kuin sen selässä olisi joku istunut, mutta se ei näyttänyt oikein ihmiseltä. Kuului hevosen korskumista. — Mitä ihmettä! — Žilin vihelsi hiljalleen, — se ryntäsi metsään ja ryske kävi, kun se tuulispäänä katkoi mennessään oksia.

— Se oli hirvi. Kuuletko miten se sarvillaan katkoo oksia. Me pelkäsimme sitä ja se meitä.

He kulkivat yhä eteenpäin. Linnut alkoivat puissa liikehtiä, aamuun ei ollut enää pitkälti. Miehet eivät oikein tienneet, olivatko he oikealla tiellä vai ei. Žilinistä tuntui kuin hänet olisi tuotu tätä samaa tietä kylään ja että toverien luo oli noin kymmenkunta virstaa. Varma ei hän tiestä kuitenkaan ollut, kun yö oli vielä pimeä. He tulivat vihdoin aholle. Kostylin istuutui ja puhui:

— Tee niinkuin tahdot, mutta minä en jaksa enää astua, jalkani eivät nouse.

Žilin alkoi häntä innostaa. — Ei tule mitään, vastasi Kostylin. — En jaksa.

Kostylin hypähti pystyyn, alkaen kiiruhtaa jäljestä. He olivat kulkeneet noin neljä virstaa. Sumu metsässä tiheni tihenemistään, ei mitään voinut erottaa ympärillä, tuskin tähtiäkään enää näkyi.

Yht'äkkiä kuului taas hevosen kavioiden töminää. Kengät kilahtelivat kiviä vasten. Žilin heittäytyi vatsalleen ja kuunteli korva maassa.

He juoksivat tieltä pensaikkoon odottamaan. Žilin ryömi tielle päin katsoakseen, — tatari ajoi ratsain lehmää edellään, mutisten jotakin nenäänsä itsekseen. Nyt hän oli ohi. Žilin palasi Kostylinin luo.

Pullea, tukeva mies oli helposti hiestynyt. Kylmässä sumussa jalat kolhiutuneina verille hän nääntyi tyyten. Žilin koetti auttaa häntä pystyyn, mutta Kostylinilta pääsi tuskanhuuto:

— Hittoako sinä huudat? Tatari tuossa lähellä vielä kuulee. — Samalla hän ajatteli: »Onpa mies tosiaan uupunut; mitä oikein olisi tehtävä? Ei käy ystävää jättäminenkään.» Hän virkkoi Kostylinille:

— No, nousehan, käy selkääni, — minä kannan, koska sinä et voi kävellä.

Hän nosti Kostylinin selkäänsä, piteli reisistä kiinni ja lähti tietä pitkin laahustamaan.

Žilinin oli raskasta kulkea, hänenkin jalkansa olivat verillä ja hän oli ihan uupumaisillaan. Hän kumartui, kohotteli Kostylinin paremmin selkäänsä ja kantaa retuutti häntä pitkin tietä.

Tatari näkyi kuulleen Kostylinin huudon. Žilin kuuli jonkun ratsastavan perässään ja huutavan jotakin tatarin kielellä. Hän heittäytyi pensaikkoon tien viereen. Tatari tempasi pyssynsä ja laukaisi. Ei toki onneksi sattunut. Tatari vihelsi omalla tavallaan ja ratsasti pois tietä pitkin.

— Nyt kävi hullusti, veikkoseni, virkkoi Žilin. — Se koira kerää heti tatarit ajamaan meitä takaa. Ellemme ehdi vielä kolmisen virstaa, niin olemme hukassa. Hän ajatteli itsekseen: »Piruko minua riivasi ottamaan tuon pölkyn niskaani? Yksin olisin jo kauan sitten ollut turvassa.»

Žilin otti taas Kostylinin selkäänsä. Virstan verran he kulkivat näin edelleen. Metsää jatkui yhä, ei laitaa näkynyt. Sumu alkoi jo hälvetä leijaillen kevyinä hattaroina ilmassa, eikä tähtiäkään enää näkynyt. Žilin alkoi tuskastua.

He joutuivat tien vieressä olevalle lähteelle, joka oli kivillä reunustettu. He pysähtyivät sen ääreen ja Žilin laski Kostylinin maahan.

— Annahan, kun hiukan juon ja huoahdan. Maistetaan kakkaraa. Varmaankin ollaan jo lähellä.

Kun hän kumartui juomaan, kuulivat he jälleen takanansa kavioiden kapsetta. He painautuivat tieltä oikealle pensaikkoon ja heittäytyivät jyrkänteen alle pitkälleen.

Kuului tatarien puhetta. Nämä olivat pysähtyneet samaan kohtaan, mistä Žilin ja Kostylin olivat poikenneet tieltä. He keskustelivat hetkisen ja sitten usuttivat koiria. Toverukset kuuntelivat, pensaissa rapisi ja samassa juoksi vieras koira suoraapäätä heitä kohti. Se pysähtyi äkkiä ja alkoi haukkua.

Tataritkin tunkeutuivat pensaikkoon — vieraita näkyivät olevan. Pakolaiset otettiin kiinni, pantiin köysiin, kiskottiin satulaan ja toimitettiin matkaan.

Kun he olivat ratsastaneet kolmisen virstaa, tuli Abdul isäntä vastaan kahden muun tatarin seuraamana. Tulijat puhuivat jonkin sanan, siirsivät karkurit omien hevosten selkään ja lähtivät viemään takaisin kylään.

Abdulin suu ei vetäytynyt nauruun eikä hän virkkanut heille sanaakaan koko matkalla.

Päivän koittaessa tultiin perille auliin, ja karkurit jätettiin pihalle istumaan. Heidän ympärilleen kokoontui heti lapsilauma, joka kirkuen heitti heitä kivillä ja huitoi raipoilla.

Tatarit kokoontuivat piiriin pihalle; heidän joukossaan oli vuorenjuurella asuva ukkokin. He alkoivat puhella. Žilin kuuli, että puhe koski heitä ja että pohdittiin mitä vangeille oli tehtävä. Toiset neuvoivat lähettämään heidät kauemmaksi vuorille, ukko taas kehoitti tappamaan. Mutta Abdul ei suostunut:— Minä olen maksanut heistä rahat ja tahdon saada lunnaat! Ukko vain vakuutteli: — Eivät maksa kopeekkaakaan, tuhoa vain tekevät. Synti on ruokkia venäläistä. Parasta on tappaa — sillä pääset!

— Ellei teidän lunnaitanne parin viikon päästä lähetetä, pehmitän nahkanne piiskalla. Mutta jos vielä kerran karkaamaan rupeat, tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja tee se kunnollisesti.

Vangeille tuotiin paperia, ja he kirjoittivat. Heidät kytkettiin jalkapuuhun ja laahattiin moskeijan taakse, missä heidät heitettiin viiden arssinan syvyiseen kuoppaan.

Heidän elämänsä oli nyt niin tukalaa kuin suinkin. Jalkapuista ei päästetty eikä heitä laskettu ollenkaan raittiiseen ilmaan jaloittelemaan. Heille heitettiin kuoppaan kuin koirille melkein paistamatonta taikinaa ja tuotiin ruukussa vettä. Kuopassa oli raskas, kostea, löyhkäävä ilma; Kostylin tuli ihan sairaaksi, rupesi pöhöttymään koko mies, ja ruumista alkoi kovasti särkeä; hän milloin voihki, milloin taas yritti nukkua. Žilininkin mieli oli ihan lamassa; asiat olivat nyt huonolla kannalla. Eikä hän keksinyt keinoa, millä olisi täältä selvin nyt. Hän ryhtyi kuopimaan reikää, mutta ei tiennyt minne mullan heittäisi. Isäntä huomasi sen ja uhkasi tappaa.

Kyyröttäessään kerran kuopassaan hän muisteli taas entistä vapaanaoloaan ja ikävöi. Samassa putosi piirakas suoraan hänen polvilleen, pian senjälkeen tipahti toinen ja kirsikoita vielä lisäksi. Hän katsahti ylös ja huomasi siellä Dinan. Tämä katseli häntä hetkisen, nauroi ja juoksi sitten tiehensä. Žilinin päähän juolahti heti:

Hän valmisti ihmisiä, hevosia, koiria ja ajatteli itsekseen: — Kun Dina taas tulee, heitän nämä hänelle.

Dinaa ei kuulunut koko seuraavana päivänä. Sen sijaan Žilin kuuli kavioiden kapsetta; ratsastajat ajoivat ohitse, ja tatarit kokoontuivat moskeijan luokse. Siinä he kiistelivät, huusivat ja puhuivat jotakin venäläisistä. Žilin erotti ukon äänen. Hän ei saanut sanoista tarkoin selvää, mutta sen verran hän arvasi, että venäläisiä oli tullut lähitienoille ja että tatarit pelkäsivät heidän saapuvan kylään ja olivat nyt ymmällä mihin panisivat vangit ja mitä näille oli tehtävä.

He keskustelivat Žilin kuuli kopinaa ja näki Dinan hetkisen ja poistuivat. Äkkiä ylhäältä. Hän katsahti ylös kyykistyvän kuopan reunalle; tytön polvet olivat korvia korkeammalla. Tyttö kurottautui, kaulahelmet riippuivat, heiluivat kuopan yläpuolella, ja silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän vetäisi hihastaan kaksi juustopiirakkaa ja heitti Žilinille. Žilin otti ne ja virkkoi:

— Miksi et ole pitkään aikaan käynytkään? Minä olen tehnyt sinulle leikkikalujakin. Ota! — Hän alkoi viskellä niitä yksitellen tytölle.

Sittenhän jatkoi:— Ivan, he tahtovat sinut tappaa! — Hän osoitti kädellään kaulaansa.

— En voi, vastasi tyttö. Näkevät, kaikki ovat kotona. — Samalla hän juoksi pois.

Ilta tuli, ja Žilin istui miettien: — Mitenhän tässä käy? Yhtämittaa hän katseli aukon suulle. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kuu ei ollut vielä noussut. Mulla huusi iltahuutonsa, sitten pii taas kaikki hiljaista. Žilin oli vaipumaisillaan uneen ajatellen: tyttö pelkää.

Äkkiä rupesi hänen päälleen tipahtelemaan savikokkareita; hän katsahti ylöspäin: pitkä seiväs töksähteli kuopan reunaan, töksähti, alkoi laskeutua ja painui kuoppaan. Žilin ihastui kovasti, tempasi seipään käteensä ja laski sen jälleen maahan. Kylläpä olikin aika seiväs! Hän oli nähnyt sen ennen talonkatolla.

Hän katsoi jälleen ylöspäin, — tähdet tuikkivat korkealla taivaalla; mutta Dinan silmät loistivat pimeässä kuopan reunalla kuin kissan silmät. Hän kurotti päänsä yli kuopan reunan ja kuiskasi: — Ivan, Ivan! Kädellään hän viittaili lakkaamatta suutaan kohti antaen siten merkin olla hiljaa.

— No, lähdetäänpäs, yritetään viimeisen kerran; minä kyllä nostan sinut.

— Ei, ei minusta ole lähtijäksi. Mihinkä minä tästä, kun en kykene edes kääntymäänkään.

Žilin tarttui seipääseen, pyysi Dinaa pitämään sitä pystyssä ja alkoi kiivetä ylös. Mutta jalkapuut tekivät haittaa, ja hän luiskahti pari kertaa takaisin. Kostylinkin kohottautui auttamaan, ja kun Dinakin nauraen kiskoi häntä kaikin voimin paidan pieluksesta, pääsi hän viimein ylös.

Dina vei seipään pois, ja Žilin lähti kulkemaan vuoren juurelle päin. Kompuroituaan jyrkänteen alle hän haki terävän kiven ja koetti ruhjoa jalkapuiden lukkoa. Mutta se oli vahva, iskut eivät siihen pystyneet, eikä siihen tahtonut oikein päästä käsiksikään. Äkkiä hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hyppelehtien. — Kaiketi taas Dina! hän ajatteli. Tyttönen juoksikin hänen luokseen ja otti häneltä kiven virkkaen:

Dina laskeutui polvilleen ja alkoi kivellä nakutella lukkoa. Mutta kädet olivat hennot kuin varvut, eikä niissä ollut voimaa ollenkaan. Hän heitti kiven kädestään ja puhkesi itkuun. Žilin kävi taas vuorostaan käsiksi lukkoon, ja Dina kyykistyi hänen viereensä pitäen häntä kiinni hartioista. Žilin kohotti katseensa ja näki vasemmalta vuoren takaa tulevan kirkkaan kajastuksen taivaanrannalla. Kuu oli nousemaisillaan. — Rotkon poikki metsään on päästävä, ennenkuin kuu ehtii kokonaan nousta, hän ajatteli ja nousi seisoalleen viskaten kiven kädestään. — Täytyy lähteä vaikka kahleissa.

— Hyvästi, Dina kulta. En unohda sinua koskaan. — Dina kavahtaa häneen kiinni ja kopeloi käsillään löytääkseen paikan, mihin pistäisi hänelle piirakoita. Žilin otti ne tytöltä.

— Kiitos, kaikkea sinä keksitkin. Kuka sinulle tästälähtien leikkikaluja tekee, puheli hän silittäen tytön hiuksia.

Dina purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Hän juoksi sitten vuorelle ja hyppelehti kuin vuorikauris kiveltä kivelle. Pimeässä kuului vain palmikon heiluvien helyjen ja rahojen helinä.

Žilin teki ristinmerkin, piti lukosta kiinni, jottei se kalisisi, ja läksi kulkemaan tietä pitkin. Hän laahasi jalkojaan eteenpäin ja katseli alinomaa nousevan kuun kajastusta taivaanrannalla. Tien hän tunsi hyvästi. Vain noin kahdeksan virstaa oli matkaa suoraa tietä. Kunpa joutuisi metsään, ennenkuin kuu nousta. Hän kahlasi erään puron poikki, — kajastus taivaalla jo vaaleni vuoren takana. Kulkiessaan notkon poikki Žilin yhä silmäili taivaanrantaa: kuuta ei vielä näkynyt. Mutta kajastus kirkastui kirkastumistaan, ja rotkon toinen puoli kävi yhä valoisammaksi. Metsän varjo siirtyi vuoren juurelle läheten häntä koko ajan. Varjon turvissa Žilin samosi eteenpäin. Hän kiiruhti kulkuaan, mutta kuu näytti vielä nopeammin kohoavan; oikeallakin puolella se jo valaisi puiden latvoja. Žilin lähestyi metsää, ja kuukin jo kohosi vuorten takaa. Oli kirkasta ja valoisaa kuin päivällä. Puitten lehdetkin saattoi selvästi nähdä. Vuorilla oli äänetöntä ja valoisaa ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului ainoastaan puron lirinää alhaalta.

Žilin pääsi metsän suojaan kohtaamatta mitään tiellä. Hän valitsi metsässä pimeimmän paikan ja istuutui lepäämään.

Syötyään kakkaran ja levähdettyään hän haki kiven ja rupesi jälleen kalkuttelemaan jalkapuita rikki. Kädet ihan menivät verille, mutta lukko ei särkynyt. Hän nousi taas ja lähti astumaan polkua pitkin. Virstan verran kuljettuaan hän tunsi voimainsa olevan ihan lopussa; jalkoja ihan särki. Kun kymmenenkin askelta sai astutuksi, täytyi hänen aina taas pysähtyä. — Ei auta, ajatteli hän, — täytyy kompuroida niin kauan kuin voimat riittävät. Jos käyn istumaan, en kykene enää nousemaan. Linnoitukseen asti en jaksa kulkea. Mutta kun päivä alkaa sarastaa, käyn metsään makaamaan ja yön tullen jatkan taas matkaani.

Koko yön hän kulki. Vain kaksi ratsastavaa tataria sattui tulemaan vastaan, mutta Žilin piilottautui puun taakse kuultuaan jo kaukaa äänet.

Kuutamo alkoi jo vaaleta ja kaste nousta maahan; auringonnousu oli lähellä. Žilin ei vielä ehtinyt metsän laitaan. — No, astunpahan vielä kolmisenkymmentä askelta, sitten painaudun metsään istumaan. — Kuljettuaan tämän verran hän huomasikin metsän loppuvan. Hän tuli aukealle metsästä; oli ihan valoisaa. Aro ja linnoitus olivat hänen edessään alhaalla aivan kuin kämmenellä. Vasemmalla aivan lähellä vuorenjuurta näkyi tulia; ne olivat juuri sammumaisillaan, niistä levisi savu ja niiden ääressä näkyi ihmisiä.

Hänen mielensä kävi iloiseksi, ja hän ponnisti viimeiset voimansa lähtiessään kulkemaan vuorenkylkeä alas. — Herra varjelkoon, tuolla aukealla joutumasta ratsastavan tatarin näkyviin; en pääsisi pakoon, vaikka jo olenkin lähellä!

Tuskin hän ehti tätä ajatella, kun huomasi vasemmalla kummulla, muutaman kivenheiton päässä kolmen tatarin seisovan. Nämä huomasivat hänet ja lähtivät kiitämään häntä kohti. Häneltä oli sydän ihan pakahtua. Hän viittoili käsillään ja huusi minkä suinkin ääntä sai tovereilleen:

Ja kasakat kuulivat, he keikahtivat hevostensa selkään ja ratsastivat häntä kohti ja tatareja vastaan.

Kasakat olivat etäällä, tatarit aivan lähellä. Žilin ponnisti viimeiset voimansa, piteli jalkapuistaan kiinni ja juoksi kasakoita kohti. Nääntyneenä hän teki ristinmerkin ja huusi:

Tatarit pelästyivät ja pysähtyivät, ennenkuin olivat hänet tavoittaneet. Žilin riensi suinpäin kasakkain luo.

Kasakat ympäröivät hänet joka puolelta kysellen:— Kuka? Mitä miehiä? Ja mistä? Mutta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta menehtyneenä Žilin vain itki ja toisti yhtenään:

Sotamiehetkin saapuivat paikalle ja ympäröivät hänet. Kuka antoi leipää, kuka puuroa, kuka viinaa, joku peitteli päällysnutullaan, joku alkoi särkeä jalkapuita.

Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiesten kesken syntyi suuri riemu, toverit kokoontuivat kaikki Žilinin luo.

Kostylinista vaaditut viisituhatta saatiin suoritetuksi vasta kuukauden kuluttua. Mies-parka oli silloin melkein kuoleman kielissä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MISTÄ IHMISET ELÄVÄT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.