The Project Gutenberg eBook of Ida Aalberg, by Ilmari Räsänen

        Alkulause.
     I. Vanhemmat.
    II. Kotoa pois.
   III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta.
    IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu.
     V. »Noora» ja Unkarin Triumfi.
    VI. Myrskyä ja kiihkoa.
    VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille.
  VIII. Neuvonantajia ja ystäviä.
    IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys.
     X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään.
    XI. Lauri Kivekäs.
   XII. Taide- ja avioelämää.
  XIII. Ristiriitoja.
   XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto.
    XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä.
   XVI. Uusi koulu.
  XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen.
XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta.
   XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä.
    XX. Loppusanat.
        Viiteselitykset.

Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.

Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että teen sen monin epäilyksin.

Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä, tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman näyttämötaitein ja muistolle.

Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine — mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?

Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?
Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja
todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida
Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.

Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:

»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»

Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan. Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.

Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin hän parhaina hetkinään pystyi.

Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä. Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein petollisin pohja.

Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää valjuksi ja verettömäksi.

Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata. Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta julkeudelta.

Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.

Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus, jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck, kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer, Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski, nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua vilpittömän kiitokseni.

I. R.

VANHEMMAT.

Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.

Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.

Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana. Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia. Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella. Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. — Sellaisena hänet muistan.»

Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä nousi?

Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.

Usein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli etelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo 1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä. Jo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen suomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän ruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.

Oliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio näki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla kaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän vaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida Aalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.

Ida Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna paljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.

Ida Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa viittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen sukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.

Hänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja Liisa Eerikintytär nimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena maailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja toimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä olevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären elämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista seitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa olemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat luonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa Eerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän kuoli koleraan.

Liisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana virallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi on tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi äidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen oheen kysymysmerkki.

Tämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja oikeusneuvos Anders Johan Ahlbergia. Liisa Eerikintytär oli seitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut ensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän, perheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui 5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.

Varatuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli hyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui raivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt posetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu olleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos tahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan, että hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia juttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän jollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa sairastettuaan, 25/VI 1860.

Liisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari Ahlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys sinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin Hämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa varatuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa Eerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja Norjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa muistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan tanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin sanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden. Miksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä kulttuurista!

Oltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa Eerikintyttären poika Antti jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi Janakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista aateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen maaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin käytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä myöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit, maaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa ja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja kirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden suuressa puutarhassa.

Mutta Antti Ahlberg, sillä tällä nimellä hänet nyt tunnettiin, ei kaikessa hyväpäisyydessään ollut mikään mallinuorukainen. Jo lapsena hän oli ollut niin villi ja raju, että ikäkumppanit pelkäsivät häntä. Ja jo nuorukaisiällä hänessä ilmenivät ominaisuudet, jotka painoivat leimansa hänen elämänjuoksuunsa aina myöhäiseen vanhuuteen asti. Nämä ominaisuudet olivat hyvin vahva aistillisuus ja taipumus kevytmielisiin kujeihin, hummailuun ja juopotteluun.

Iso-Hiidessä hän osasi säikyttää suosijoitaan, Langenskiöldin neitejä, karkealla maalaiskomiikalla. Hänen neljä vuotta talossa oltuaan hänet erotettiin palveluksesta siksi, että oli luvattomasti Langenskiöldin mustalla parivaljakolla kyyditellyt Turengin kylän piikoja. Työttömäksi jouduttuaan Antti Ahlberg ensin aikoi siirtyä Helsinkiin, koskapa ehti jo ottaa muuttokirjankin. Nämä tuumat raukesivat kuitenkin, kun hän sai paikan varatuomari Nils Johan Spåren omistamassa Leppäkosken kartanossa.

Varatuomari Spåre oli vasta vähän aikaisemmin muuttanut Janakkalaan ja ostanut Leppäkosken. Hänen sanotaan rakastaneen iloista elämää ja muhkeita pitoja. Lapsia hänellä ei ollut, mutta paitsi vaimoaan oli hän Tuusulasta kartanoon muuttaessaan tuonut mukanaan pari palvelijatarta. Vuoden 1852 alussa nuori Antti Ahlberg meni avioliittoon tuomari Spåren palvelijattaren Amanda Sofia Strömforsin kanssa. Samoihin aikoihin, kuten kirkollinen rikoskirja tietää kertoa, häntä sakotettiin ensikertaisesta salavuoteudesta. Seuraavana vuonna Amanda Sofia Ahlberg kuoli lapsivuoteeseen.

Leppäkosken kartanossa Antti Ahlberg oli monenlaisissa toimissa. Kirkonkirjoissa hän ensin on »renki, nuorimies Anders Ahlberg», tai »palvelija Anders Ahlberg», sitten, vähäistä myöhemmin, häntä jo nimitetään rakennusmestariksi. Vaimon kuoleman yhteydessä 1853 hänet mainitaan puutarhuriksi. Varmuudella tiedetään myöskin, että tuomari Spåre on käyttänyt häntä kuskina. Todennäköisesti Antti Ahlberg oli Leppäkosken kartanon »faktotum», kaiken tekijä.

Tuomari Spåren kuskina Antti Ahlberg nähtävästi tutustui naiseen, josta tuli hänen toinen vaimonsa. Agneta Charlotta Lindroos oli taloudenhoitajattarena vuorineuvoksetar Idestamin omistamalla Lahdentaan tilalla Tyrvännön pitäjässä. 1854 Antti Ahlberg meni vihille Charlotta Lindroosin kanssa. Morsiamen naittajana ja kasvatusisänä esiintyi tuomari Spåre.

Äidin puolelta Ida Aalbergin suku johtaa Tuulokseen. Äidin isoisä, Krister Laurinpoika, oli vuokraaja. Hänellä oli poika, vouti Aleksander Lindroos, joka 1836 siirtyi ajuriksi Hämeenlinnaan. Jo Tuuloksessa Aleksander Lindroos oli ottanut aviokseen Pernajassa syntyneen Maja Stina Veckmanin., Toivoniemen kartanon taloudenhoitajattaren. Tästä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista nuorin oli Agneta Charlotta, Antti Ahlbergin vaimo.

Charlotta Lindroos oli syntynyt 21/V 1829 ja oli siis jonkin verran miestään vanhempi.

Kaikki Lindroosin tyttäret puhuivat sujuvasti ruotsia. Heidän äitinsä oli kotoisin ruotsalaisesta seudusta ja oli opettanut kielensä lapsilleen. Ruotsin kielen taitoisina he saivat edullisia palveluspaikkoja.

1850-luvun lopulla tuli Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen Helsingistä Hämeenlinnaan päiväjärjestykseen. Leppäkosken kartanossa vieraili usein ratainsinöörejä, joiden tuttavuuteen myöskin Antti Ahlberg pääsi. Rautatie alkoi vetää häntä puoleensa, niinkuin myöhemmin elämässä häntä vetivät kaikki uudet pyrkimykset, yritykset ja aatteet. Ennen pitkää hän luopui kartanon palveluksesta ja liittyi rautatien rakentajiin. Ymmärryksellään ja vilkkaalla huomiokyvyllään Ahlberg pian pääsi ratainsinöörien suosioon. »Hän käsitti kaikki yhdestä sanasta, hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin suomalaiset miehet yleensä ovat», kertoi hänestä myöhemmin eräs rataa rakentamassa ollut insinööri. Ahlbergilla oli kokemusta rakennustöissä, olihan hän jo kartanon palveluksessa ollessaan ollut »rakennusmestari», ja hän oli tottunut seurustelemaan ruotsinkielisten herrojen kanssa. Jonkun ajan kuluttua hänet nimitettiin neljännesmieheksi, s.o. työnjohtajaksi, ja hän sai suoritettavakseen vaikeita luottamustehtäviä.

Rakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin liittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai suunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon kiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan teknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän ei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen. Hänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun miehistön johtajaa.

Kerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja. Hän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen keskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei Ahlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin määrä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään. Vihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata nimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».

Varsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja tappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä. Helsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä sallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas mies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja huutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas mies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset elivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä. He olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua »vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään». Mutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat ensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu tiiliteollisuuspaikka.

1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie oli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan ratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina tuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin voi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse. Ennen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua viritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa huvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken kesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin ja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa metsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että heidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava tasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja Ahlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa pankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa hän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka -tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä ansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja, köyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden, ja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle ratamestarin asuntoon.

Kun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla tulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä järjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa näyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon kiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä saattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli itsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään ja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen mestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja vastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää puoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan. Mutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa, sillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän pyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi tappelun.

Siitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea oikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä kerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli väittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä palkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin kuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa häneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen jälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua hakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli mennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut takaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun rosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa tainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen miehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä vanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua tappelupukaria.

1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen jälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai uskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli tanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon isäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen ja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa laestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja hengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan kestänyt kolmeakaan vuotta.

Vaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on häntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi mieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen rahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja neuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken kartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea, oli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari, jota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet, Lähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen suistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan. Antti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa hevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi vauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla. Reippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin. Toisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla ja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä oli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan. Erään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla maihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus, josta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä vieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi erästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen joutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille. Toiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine veljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti Ahlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunutkaan.

Antti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli suuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa kuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä monipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen sairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti osaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa koskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli sanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa valtiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen kiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä. Hän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui toivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat. Vävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja keskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä, jotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.

Charlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan muutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä ominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä, Aleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen talon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui avioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu säästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon, joka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin emäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen ruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja keski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan niin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä vieläkin ihmetyksellä muistellaan.

Äidin, ei isän, ansiota oli, että Ahlbergin perheestä lapset lähetettiin kouluun. Mutta luultavaa on, että äiti tahtoi saada lapsensa opin tielle vain siksi, että toivoi heidän tulevaisuudessa siten pääsevän edullisempaan taloudelliseen asemaan. Antti Ahlberg saattoi joskus ääneen lukea lapsilleen Dickensin tai Scottin romaania, kuten Ida Aalberg on kertonut, mutta äidin ajan ja harrastukset vei taloudenhoito kokonaan. Hän ei liene monesti tarttunut kirjaan ja kirjeen laadinnassa hän mieluummin käytti toisen henkilön apua.[1]

Ida Aalbergin kertoman mukaan hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen ja kuului heränneisiin. Kyllä Charlotta Ahlberg olikin uskonnollinen, mutta tuskin kuitenkaan missään syvemmässä mielessä. Hän kävi kirkossa ja käytti lapsiaankin siellä, vaikka matka oli verraten pitkä, ja paheksui teatteria, jota piti turhuutena ja jumalattomuutena. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi kiinni tämän maailman puuhissa ja velvoituksissa kyetäkseen kääntymään Jumalan puoleen siinä mielessä kuin varsinaiseen herätykseen kuuluu. Charlotta Ahlberg oli uskonnollinen vain sen verran kuin siihen aikaan oli yleistä.

On vaikeata sanoa, johtuiko perityistä taipumuksista, kuten joku on arvellut ja luullut tietävänsä, vai sisällisestä vammasta ja sairaudesta, kuten myöskin on arveltu, että Charlotta Ahlberg myöhemmällä iällään alkoi kohtuuttomasti huumata itseään alkoholilla. Itse hän tuttavilleen syytti miehensä käytöstä juomahimonsa aiheuttajaksi. Jo aamuvarhaisella Charlotta Ahlberg saattoi kotonaan olla tolkuttomasti humalassa, ja niinkin arvokkaassa tilaisuudessa kuin kansakoulun vihkiäisissä hän voi esiintyä risaisessa esiliinassa ja pahasti päihtyneenä. Antti Ahlbergia, kuten valtion rautateiden nimikirja osoittaa, rangaistiin useita kertoja juopumuksesta sekä virantoimituksessa että sen ulkopuolella, jopa hänen 1894 tämmöisen yhä uudistuneen virheen takia täytyi ottaa ero toimestaan, mutta vaimonsa juomista hän ei voinut ymmärtää. Antti Ahlberg valitteli: »Jos hän tyytyisi yhteen punssiin, niin minä en sanoisi mitään, vaan kaataisin sellaisen hänelle joka aamu, mutta hän tahtoo suuren pullon viinaa päivässä ja se on liikaa». Emännän kiihko viinan hankkimisessa saattoi mennä joskus niinkin pitkälle, että hän luvattomasti pyrki aukomaan laatikkoa, jossa isäntä piti rahoja. Charlotta syytti miestään uskottomuudesta ja ylen tylystä kohtelusta. »Saat nähdä, että hän vielä kerran tappaa minut ja menee sitten naimisiin Kalistan kanssa», sanoi hän kerran ennustuksenaan eräälle tuttavalleen. Ei ollut ihme, että paikkakunnalla yleensä uskottiin Antti Ahlbergia syylliseksi vaimonsa murhaan, kun kävi niinkuin myöhemmin kävi.

Vuoden viimeisenä päivänä 1900 Charlotta Ahlberg kuoli olosuhteissa, jotka olivat niin epäilyttävät, että kuoleman syitä täytyi virallisesti tutkia. Poliisitutkintopöytäkirja puhuu sangen raskauttavaa kieltä Antti Ahlbergia vastaan, ja ruumiinavauksesta annettu lääkärin lausunto pitää varsin vähän todennäköisenä, että vammat, joiden johdosta kuolema aiheutui, olisivat johtuneet kaatumisesta sileälle lattialle. Erään poliisitutkinnossa olleen todistajan lausunnosta päättäen Antti Ahlbergia vaivasi häntäkin mustasukkaisuus, mieletön ja sairaalloinen päähänpisto, sillä olihan hänen vaimonsa jo yli 70 vuotta vanha.

Niin villiintyneen kuin Antti Ahlbergin varmasti tiedetään vaimonsa kuoleman edellä olleenkin, voi hyvin olla mahdollista, ettei hän tuottanut kuolemaa. Ainakaan ei häntä voitu sitovasti todistaa siihen vikapääksi, ja läheisilleen hän saattoi antaa täyden vakuutuksen viattomuudestaan. Hän tuntuu olleen tapauksesta syvästi järkytetty. Pari viikkoa myöhemmin hänen sanotaan iltahämärissä tulleen naapuriin ja kertoneen, ettei yökausiin saa unta silmiinsä, ellei maatessaan pidä pyhää kirjaa rintansa päällä.

1902 Antti Ahlberg meni kolmannen kerran naimisiin. Hänen kolmas vaimonsa oli Kaliksta Stolt, o.s. Jyvänen.

Johan Oskar s. 1855, k. 1923. Ida Emilia s. 1857, k. 1915. Aksel Mauritz s. 1860, todennäköisesti kuollut Amerikassa. Anton August s. 1864, k. 1865. Alma Maria s. 1866, k. 1869. Anders August s. 1870. Hugo Hjalmar s. 1872, k. 1904.

Ida Aalbergia pidettiin hänen eläessään yleensä vuotta nuorempana kuin hän todellisuudessa oli. Tai oikeammin: päivää vailla vuotta.

Ida Aalberg ei ole syntynyt 3/XII 1858 vaan 4/XII 1857, kuten Janakkalan kirkonarkistossa oleva kastekirja todistaa. Siihen aikaan Ahlbergit asuivat Leppäkosken kartanossa, joka siis oli Ida Aalbergin syntymäpaikka. Kummien joukossa on myöskin ollut varatuomari Spåre vaimonsa Napoleone Emilia Catharina Lovisa Spåren kanssa, ja luultavasti kartanonrouvan kunniaksi lapselle annettiin toiseksi nimeksi Emilia. Ida Aalbergin sanotaan syntyneen eräässä kartanon sivurakennuksessa, mutta kaste toimitettiin päärakennuksen salissa. On arveltu, että lapsi oli kivulloinen ja heikko, koska kirkollinen toimitus tapahtui jo kaksi päivää syntymisen jälkeen; sellainen kiireellisyys näet ei ollut paikkakunnalla muuten tavallista.

II.

KOTOA POIS

Kuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen kutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin kohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!

Ida Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä viehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä, on alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi moitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä kevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi toisille.

Ida Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se ennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan, Suomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä hänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.

Kotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista kansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia läheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä moittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut Ida Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen syistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.

Millainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin ensimmäinen suuri tahdonilmaus?

Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan: »Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.

Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin, kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt »onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.

Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan. Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla rajoittaa näköpiiriä.

Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä ja korkeita ajatuksia.

Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.

Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän tarkoitti tytärtään Idaa.

Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia. Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen pohjalla.

Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs komentelemaan toisia lapsia.

Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?» tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar, on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.

Pienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin. Sitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei ymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä ja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut ensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen. Suurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on kertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien sanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».

Kateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan näyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin vaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan erikoinen lapsi.

Pääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari Ahlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli harvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin tuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.

Vuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin kouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan ja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona asuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa Kjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti lapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen kenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun. Tämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa, ja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas mies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin vanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei ratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin, mutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa, asuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt, ulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa. Talvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa. Neiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa» ja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon runoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin asemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli Viipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen »pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen koulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen myöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen kehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus oli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa, ja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa mahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin tätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan kurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida asui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä tuttuja.

Vuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt kouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli olemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.

Aikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan Qvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu säkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö on mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:

    »Många har du till att minnas
    Många också minnas dig
    Låt ett litet rum dock finnas
    I ditt minne ock för mig
               Din förra skolkamrat
                                    Ida

Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta kirjoittanut:

»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»

Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan, että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja kaipaaminen.

Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.

Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti kirjoittaa m.m.:

»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli 'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»

Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään. Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti lakkaamatta hänen mieltään.

Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia, koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.

Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran »Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä, että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu: »Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan »Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v. Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen, ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli esittää nimi- ja syntymäpäivillä.

Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa, kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa. Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka; varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä »Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:

»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin, nim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'. Taiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria harrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät naisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle. Yksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja hauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee suurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet huvitilaisuuden etunenässä — — —»

Ida Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön saatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa läsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen näyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon. Pohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän ensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen teatteriin.

Pääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä vietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa. »Morgonbladetissa» kerrotaan:

»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti ensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän hyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli yleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää toisen kerran ensi sunnuntaina »

Ida Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän kirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on muistellut Leonoran olleen viehättävän.

Samana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä iltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.

Näistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät olleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi niin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista mieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken ratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta. Perheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin matalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon. Hän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan talonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen, jota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren haluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei ollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa ikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin korkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.

Heinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan aikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen. Tytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla oli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään rahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen, että tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja tällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi elämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa. Vain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on kadotettu ja tuomittu.»

Äidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi keksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut lainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat liiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä käsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan, tuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni David Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti Ahlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.

Charlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa kokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja pakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi karkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti Hämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä hänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä luokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.

Juhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää heräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen puhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi ja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan pari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali, jotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa palvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa ja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan tekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida Aalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa puolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären tahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin rohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä asianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää historiaa.

Kotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän myöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen ja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin hän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että hän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty ote kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut sisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan Ahlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:

Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä, ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen, jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja. Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan, jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta. Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät, niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään, sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä, nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo, mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän kaikkein yhteisesti.

Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa. Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa. Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten ‒ ‒ ‒ kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat, ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden, seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »Mielikissä» oli luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi

P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi myös kaikkia minun tuttaviani.»

III

SUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.

Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen, jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden hengelle ja Kaarlo Bergbomille.

Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:

»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40 vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut, herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka minusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut saattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan ja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä, sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme — ajattelisimme häntä. —»

Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa, näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.

Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.

Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut verraten vähän sanomista.

Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin, sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen kannattamaan nuorta yritystä.

Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä. Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka kulkivat käsikädessä.

Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne, jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja yhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen omat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä kertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista, että hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin vähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan kaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin, näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli toisaalla.

Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan. Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden. Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.

On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa, että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m. kirjoitti:

»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka 'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun muisti pettää.»

Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota »Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin, etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»

Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja sopimattomasta käytöksestä.

Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin. Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».

sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:

»Taideniekkain teillä kasvaa vahvat orjantappuraiset. Pistin tuikkii, yllyttääpi, ruusu mieltä ilahuttaa. Suru silloin, ilo tällöin, tuskat, innot, työt ja vaivat aamuin, illoin, ihan aina: näissä taitureitten retket.»[6]

Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.

Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille. Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö matkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa. Täältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen puhuva kirje:

Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit, (jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom Dramatiska. —

Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst, och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom bukett. —

Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af 1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der. måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig

Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej. Adjö må väl dett önskar syster Ida.

Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert när vi res —»[7]

Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle, johon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä Kallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja näki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa nuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä hänestä Bergbomille kirjoittaa.

Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida
Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:

    »Hur stark är icke ändå människoviljan,
    När hon med snillet vandrar hand i hand!
    Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
    För första gången i »På Lemos strand».

    Det var om sjelf Du minnes, den teater,
    Som inredd var i »Otava-salong»;
    Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
    Ty konstens verld var än för Dig så trång.

    Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,
    Som böljan drifver fram å skummig elf;
    »Hvad månde också bli af detta barnet?»
    Jag tänkte då i tysthet för mig själf.

    Ett år förgick, och då jag såg Dig åter
    På samma tilja, så förändrad här,
    Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
    Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]

Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa, vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia askeleitaan.»

Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt, koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina, mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman koettaa.»

Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»

Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella». Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti, ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että »Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja »Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut» »neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin »Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta» »Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»

Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan. Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin, joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta. Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen» johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen »Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi: »Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.» Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».

Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa. Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin. Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä neiti Alberg!

Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»

Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi. Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton solmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan tuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se meidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta nyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon näyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta Ida Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä aikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.» »Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida Aalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli» ja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen» johdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan» ja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa kultain kuusistossa».

Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen. Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti hänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors Dagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen kaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi: »Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä henkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä, sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli todellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin» arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen ja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta» ja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän myöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin »yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin sovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on ollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka puhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen» yhteydessä, jolloin arviointi annettiin.

Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään vain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää suomea.

Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom, ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina oli.

Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa. Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta elämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut olla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai kiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin» Valentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana ollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi, mutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden historias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on niitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun tietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet Törmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin Oskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran kirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse mitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet lankea!»

Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:

»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin, päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»

»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»

Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.

Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille tämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.

Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut tärkeämpi Ida Aalbergille.

Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran» teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen». Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka tämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».

Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään. Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti lauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille Bergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä Suomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction» tanssin, viettelemistanssin.

Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti, sanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia ei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.

Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»

Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä, jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin, että kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.

Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen, mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä sangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan heidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä omia vuorosanojaan.

Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi »nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».

IV.

SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.

Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla, ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä lienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa »Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista, toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi Norjan.»

Jo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein ja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan ulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista maista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive vihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön, Saksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka kaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.

Tämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden alla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin perusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että hänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet sitä puolta kieltää.

1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset. Aikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja hovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen vapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin, ja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli seurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti. Saksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan taloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä enemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien teattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen sekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen lukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut monipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla palkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi hankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka tarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa. Mistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin näyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta». Niinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla esittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen jälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli tanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin historioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin draamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.

Hoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat poikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen hallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja homehtumiseen.

Goethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä. Hän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn lausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan näyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos Goethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on Ludwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen näyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen esityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan vaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista. Ja 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla kuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka tarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä. Ja vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä ohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin lähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä näyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.

Kaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan tunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä lienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja vaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan ollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi: ammattitaitoa.

Marie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän vierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan tunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi vallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida Aalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen teatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä kirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko luonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle, murtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa herättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan. Ihanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä avulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin olisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo Mariasta'.»

Kaarlo Bergbomia on moitittu siitä, että hän ei käsittänyt Ida Aalbergin taipumusta traagilliseksi näyttelijäksi, ennenkuin tämä oli käynyt Marie Seebachin koulua. Marie Seebachille on annettu kunnia Ida Aalbergin oikean alan keksimisestä. Totta onkin, että Bergbom, kuultuaan sisareltaan Ida Aalbergin lukevan saksalaisen opettajansa johdolla vain traagillisia osia, ilmaisi pettymystä ja aikoi ehdottaa, että kuuluisa näyttelijä luettaisi oppilaallaan iloisempia tehtäviä. Mutta mitä Kaarlo Bergbom tuohon aikaan voikaan tietää Ida Aalbergista, kehittymättömästä, oppimattomasta ja lapsellisesta tytöstä. Marie Seebach taas saattoi antaa tulokkaalle traagillisia tehtäviä lähinnä siksi, että hänen oma luonteensa veti niihin. Että hän silloin tämän sielussa tapasi »muutamia omia jänteitään», kuten hän Bergbomille kirjoitti, oli todella onnellinen keksintö.

Vasta Dresdenissä Ida Aalbergissa alkoi näkyä voimakastahtoinen pyrkimys ja luja työtarmo. Heinäkuun 15 p:nä hän kirjeessään vanhemmilleen kertoi opinnoistaan Marie Seebachin luona:

»Minä oon ensimäinen Skandinaavi hänen monista oppilaistaan, ja semmoisena hän kohtelee minua erinomaisen hyvin, voin sanoa paraiten kaikista oppilaista. Oon ollut kutsuttu hänen luokseen kerran osalliseksi yhteen suureen päivällispitoihin, ja hänen luonansa tullut tuntemaan monta Dresdenin mainioimpia henkilöitä. Tänä iltana oon hänen kanssaan kutsuttu hänen sukulaisensa erääseen ranskalaiseen perheeseen. Voin sanoa etten vielä koskaan ole niin ahkerasti työskennellyt kuin täällä, aikani on niin tärkeä, että ei tuntia päivällä voi antaa mennä hukkaan. Monta päivää on mennyt, kun en ole jalallani ulos huoneestani astunut, ainoastaan kieltä tutkinut, en tähän saakka vielä ole tietänyt mitä paljon vaivaa ja ahkeruutta tarvitaan kieltä oppiakseen; kolme ja kaksi kuinka sopii on Rouva Seebachin luona ja joka tunniksi on uutta jonka ensin kotona täydyn kääntää suomeksi voidakseni ymmärtää, sitäpaitsi on mulla 4 tuntia viikkoossa kieltä varten erään neiti Nikolain edessä, vaan ainoastaan tämän kuun loppuun, sillä silloin täydyn jo osata lopun itsekseni tutkia, niin olen päättänyt.» ‒ ‒ ‒

Joutuessaan opetuksensa välillä vierailumatkoille Marie Seebach kirjoitti oppilaalleen. Lämpimästä sävystä voi päättää, että Ida Aalberg oli voittanut opettajansa sydämen muutenkin kuin skandinaavisuudellaan. Elokuussa 1878 Wykissä päiväämässään kirjeessä Marie Seebach m.m. sanoi:

»Toivottavasti olette harjoittanut Jolanthaa, Kätcheniä ja Luisea ja tutkinut saksan kieltä. — Säilyttäkää kaunis innostuksenne taiteeseen samanlaisena kuin tähänkin asti, jotta opettaminen tuntuisi opettajasta yhtä rakkaalta kuin tähän saakka. — — —»

Ida Aalbergin valtioavun anomusta Marie Seebach puolsi vieläkin kaunissanaisemmin ja lämpimämmin kuin Kaarlo Bergbom. (Siitä huolimatta keisarillinen senaatti hylkäsi tämän anomuksen.) Ja kun Ida Aalberg Marie Seebachin poissa ollessa ilmoitti tälle, että hänen, vastoin aikaisempaa luuloaan, oli lähdettävä Suomeen, kirjoitti opettaja:

Rivisi ovat minua kovin, kovin hämmästyttäneet. Minäkin olisin iloinnut, jos olisin edes pikaisesti vielä kerran saanut harjoittaa kaikki roolit kanssasi ennenkuin lähdet. Myöskin siitä olisin iloinnut, että olisin saanut antaa Sinulle siunaukseni tielle. Sen teen kuitenkin nyt ja huudan sinulle sydämestäni: onneksi olkoon! On aivan oikein, että empien astut suureen tehtävääsi, mutta Sinun taiteellinen lahjakkuutesi, Sinun runollinen mielesi, Sinun rakkautesi taiteeseen, avaavat Sinulle kauniin tulevaisuuden, jos vain ahkerasti edelleenkin pyrit. Herttuallisen perheen ja yleisön puolesta olen täällä saanut osakseni samaa entusiasmia kuin muulloinkin. — — — Toivon, että opetuksestani on Sinulle ollut hyötyä. Kirjoita minulle Helsingistä heti, kun olet näytellyt, ja tervehdä johtajia puolestani mitä parhaiten. Olet tuottanut minulle paljon iloa ahkerana ja lahjakkaana oppilaana. Jumala kanssasi. Rakkaudella syleilee Sinua

Schröderin edustaman näyttämöllisen realismin traditsioneja kannatti tähän aikaan näyttämöohjaaja Heinrich Laube, joka toi uudestaan saksalaiselle näyttämölle luonnollisen puhetavan. Marie Seebach kuului toiseen koulukuntaan, suuntaan, joka näyttämötaiteilijalta vaati lähinnä suurta tekniikkaa. Idealistisen suunnan edustajalta vaadittiin tähän aikaan näyttelemisessä jaloa arvokkuutta ja kehitettyä puhetaitoa. Hänellä tuli olla hyvin kehitetty ääni, joka intohimoisissa purkauksissa pani »koko talon täräjämään». Marie Seebachin taiteesta kirjoitetut arvostelut osoittavat, että hän taiteilijana eli Weimarin Apollon traditsioneista. Ida Aalberg tutki hänen luonaan eräitä niistä osista, joita hän myöhemmin Suomessa näytteli.

Juhannuspäivänä 1878 vanhemmilleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida
Aalberg kertoi elämästään seuraavalla tavalla:

Meillä oli vähän outoa täällä eilen Juhannus iltana, sillä kun sitä juhlaa ei ollenkaan tunneta täällä Sachsissa, niin ei myöskään ei vietetä, kaikki suomalaiset erittäin herrat puuhasivat suuresti että meidän piti mennä kaikki maalle, mutta ei siitä tuumasta tullut mitään, sillä yhdellä oli yksi este toisella toinen, vihdoin päätimme mennä »Grosse Garten'in» suuri komea kuninkaallinen puisto jossa joka ilta on musikki, Rouva ja herra Jächnich olivat »förkelinä» siellä joimme teetä ja viiniä, haasteltiin naurettiin ja kiisteltiin, meillä, minulla ja eräällä Herra Sundqvistilla (Hattulasta) oli suuri riita, hän on nimittäin suuri Svekomaani, johon ei kumppanien oikaisu sanat vielä ole pystyneet, vaan nyt me kaikki olemme päättäneet ruveta suuresti työskentelemään puhdistaaksemme häntä tuosta taikauskosta, vieläpä löimme vetoa että ennenkuin tuleva Juhannus aamu koittaa, niin hän on uudesti syntynyt. Tänään olemme päättäneet mennä Laschewitz'in hyvin kaunis maisema lähellä kaupunkia. Suomalaisia kansanlauluja useesti kuulee, sillä me olemme yhdistäneet »trion» johon kuuluu Minä supraani, Berg [K.G. Berg] Kuopiosta, tenori, ja nuori Biedermann basso. Baronessa Biederman [Ida Aalberg asui v. Biedermannin pensionaatissa, jossa ennenkin oli asunut paljon suomalaisia] on suuri musiikki tuntia, ja hän erittäin ihailee meidän kotimaisia laulujamme, heti kun minä muutin heille hän myöskin tahtoi tulla tutuksi Oskarin [Oskar Ahlberg, joka asui Jänichin pensionaatissa] ja hänen bolagistinsa kanssa. Täällä on hirveän kuuma, erittäin kuin ei ole tottunut siihen, niin tuntee suuren rasituksen, ja on niin pitkä matka Elbelle ja myöskin niin liian kallis ettei tahtois rasita, 50 p kerralta, täällä ei ole niinkuin Suomessa jossa löytyy niin paljon vettä, että ei tarvitse siitä niin pyhänä pitää.» — — —

»Almberg Slöör Wahlström [Suomalaisen teatterin johtokunnan jäseniä] y.m: olivat käyneet Kenraali-Guvernöörin luona ja pyytäneet häneltä minulle suosituskirjeen Venäjän ministerille täällä. Seuraavana päivänä kun kotoa lähdin olin Almberg'in ja Slöör'in kanssa kansliassa tulin esitetyksi ja sain mainitun kirjeen sekä Dresdeniin että Köpenhaminaan. Se kirje tuottaa minulle suuret edut Kuninkaallisessa teaterissa 'vapaa biljetin', pääsyn harjoituksiin, ja tietysti aivan toinen kohteleminen kaikilta, kun olen ministerin suojelun alla. En ole vielä käynyt hänen luonansa, enkä olisi voinutkaan vielä mennä, sillä Neiti Ingman sanoi ett'en voi mennä muuten puettuna heidän kaikkein luoksensa kuin mustalla silki läningillä, yksityisenä voisin mennä, vaan ej nyt kun representeeraan koko Suomalaisen kansalis teaterin. Rouva Jänichin kanssa kävin ostamassa, se tuli maksamaan noin 130 S:markkaa, kyllä olisin 60:nelläkin saanut mutta muutaman ajan päästä se olisi itsestään murentunut. Tämä on parasta silkiä ja niin paksua että itsestään seisoo, minä otin 12 metriä, se tulee aivan yksinkertainen. Teaterissa olen käynyt 3, 4 kertaa se tulee hyvin kalliiksi itse ostaa, sillä halvemmalla ei voi mennä kuin 4 markkan vaan en ole saattanut olla poissa, sillä olisin tehnyt väärin; kun ovat näytelleet samoja kappaleita kuin meillä ja jossa minulla on ollut pääosa; — tänä iltana näytellään »Preciosa» yksi paraita näyttelijöitä Neiti Ellmenreich näyttelee pääosan, minä tietysti menen katsomaan, voidakseni vertailla ja tuomita. Tänään minä ostin 2 biljettiä toisen annan Rouva Jänichille, jollain lailla palkitakseni hänen vaivojaan. —

Minä olen niin ahkerasti työskennellyt, lukenut ja kirjoitanut Saksaa, sillä olen tehnyt sen päätöksen että Kesäkuussa oppia kieli varsin puhtaasti, ja sen lupauksen minä pidän.» —

»Tänään me Suomalaiset kävimme yhdessä osassa suuressa Zvingelin museosa nimittäin »Tafvel galleriassa» sieltä olisi niin paljon kertomista, siellä löytyy noin 5000 tuhatta taulua ja niiden arvo lasketaan 30,000,000 miljonaa Saksan markkaa, siellä on yksi taulu joka on kalliin helmi kaikista mitä Euroopassa löytyy, paras hedelmä jonka taide on luonut, nimittäin Rapfaelin »Madonna» joka on niin ihana että tuntikaudet voipi siitä nautia, en muista kuinka monta kymmentä tuhatta se on maksanut. Rapfael oli suurin maalari mailmassa, syntyisin Italiassa ja eli 1580 ja 1630 välillä. —

Olisihan sitä niin hirveen paljon kertomista tästä taiteen keskipisteestä, vaan tulevassa kirjeessä lisää, sillä ei voi niin paljon paperia yhdessä kirjeessä saada esille. —»

Dresdenissä asui tähän aikaan verraten paljon suomalaisia, m.m. sisaruspari Anna ja Eva Ingman. Anna Ingman, jolle Emilie Bergbom oli kirjeessä Ida Aalbergia suositellut, välitti tutustumisen Marie Seebachinkin kanssa.

Lahjanäytännössä keväällä 1878 kootusta kolehdista huolimatta Ida Aalbergin matkakassa ei kestänyt »representeerata koko Suomalaista kansalisteateria» ja hän joutui varsin pian taloudelliseen pulaan. Hän kirjoitti hätääntyneenä kotiin, ja Antti Ahlberg koettikin auttaa tytärtään pienehköllä rahalähetyksellä. Varojen puute pakotti Ida Aalbergin keskeyttämään opintonsa aikaisemmin kuin olisi halunnut. Kirjeenvaihto todistaa, että hän sai turvautua sekä suomalaiseen, norjalaiseen (Dresdenissä oli Skandinaavinen klubi) että saksalaiseen avuliaisuuteen selvitäkseen opintomatkansa aineellisesta puolesta. Avustukset olivat pieniä lainoja — Suomalainen teatteri antoi, kutsuessaan hänet takaisin, ennakkomaksua —, jotka Ida Aalberg pian maksoi takaisin.

Vanhemmille kirjoitetut kirjeet eivät anna täydellistä kuvaa Ida Aalbergista Dresdenin ajalta. Ne ovat vilpittömiä lapsen kirjeitä, joista kyllä voi pilkistää esille eräänlainen »suomalaisuuden henki», mutta jotka esim. »Rapfaelillaan», joka »eli 1580 ja 1630 välillä» antavat hänestä liian kehittymättömän kuvan. Henkilöt, jotka tunsivat hänet jo ennen ensimmäistä ulkomaamatkaa, ovat todistaneet, että hän jo silloin osasi miellyttää paljaalla olemuksellaan. »Hänessä oli jotakin merkillisen ja puoleensavetävän reilua» on eräs varhaisen nuoruuden tuttava kertonut. Ja Dresdenissä oloajalta on todistuksia, että Ida Aalberg kykeni miellyttämään muitakin kuin vanhaa opettajatartaan Marie Seebachia. Kun Dresdenissä oleskelevat suomalaiset opiskelijat tunsivat koti-ikävää ja olivat alakuloisia, pyysivät he luokseen Ida Aalbergia. Hän oli heistä ainoa olento, joka »rakastettavalla tavallaan» saattoi heitä lohduttaa. Thiodolf Rein, joka kesällä 1878 kävi Dresdenissä, on muistelmissaan kertonut:

»Suomalaisista miehistä ja naisista, jotka tähän aikaan olivat Dresdenissä, voidaan mainita maalari, neiti Eva Ingman ja ennen kaikkea Ida Aalberg, jota minulla oli onni pari kertaa siellä tavata. Alotettuaan näyttelijäuransa Suomalaisessa teatterissa hän nyt harjoitti opintoja kuuluisan näyttelijättären rouva Niemann-Seebachin luona. Eräällä höyrylaivamatkalla jonka tein ylös Elbe-virtaa läpi Saksilaisen Sveitsin aina Böhmin rajalle asti, hänkin sattui olemaan matkustajien joukossa. Laivan kannelta saatoimme yhdessä ihailla kauniita vuori- ja metsämaisemia, joiden läpi kuljimme. Paikasta, jossa laiva laski maihin, lähdimme jalkaisin Erzgebirgessä olevalle Prebischthorin kukkulalle ja minulla oli kunnia ottaa neiti Aalberg käsivarteeni ja johtaa häntä ylös jyrkkää vuorta, jonka laelta me katselimme laajaa ja suurenmoista näköalaa yli ympäröivän alppiseudun. Ida Aalberg oli suuri taiteilijana, mutta osasi myöskin henkilönä olla erittäin rakastettava ja mielenkiintoinen. Hän oli hyvin älykäs, osiensa esityksessä hän ei antautunut yksinomaan välittömän tunteen johdettavaksi, vaan koetti myöskin täysin käsittää ja ymmärtää draamallista karakteria ja mitä sen esittäminen vaati. Mietelmissään näyttämötaiteesta hän saattoi olla suorastaan syvämietteinen. On helppoa ymmärtää, että hänen kehitykselleen Dresdenissä olo koitui suureksi hyödyksi, koska näyttämöolot siellä olivat sangen korkealla tasolla, josta minäkin voin vakuuttautua näkemällä erinomaisella ja minulle unohtumattomalla tavalla esitettävän sellaisia kappaleita kuin Goethen »Egmont».»

Että hyvin nuoren neidon mietelmät olivat vaikuttaneet Reiniin, filosofiin, voimakkaasti, on ymmärrettävää. Todennäköisesti kuitenkin Ida Aalbergin lausumien syvällisten mietelmien takana oli vanha ja kokenut Marie Seebach, joka samoihin aikoihin oli kirjoittanut oppilaalleen:

»Koska Te tähän asti olette minun luonani opiskellessanne halunnut päästä vain käsitykseen roolien sisäisestä olemuksesta, niin olen myöskin pitänyt silmällä, että pian omalla kielellänne voitte niitä esittää.»

Ahkeruudellaan ja tarmollaan Ida Aalberg luuli oppivansa saksan kielen lyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Myöhemmin Ida Aalberg kävi monta uutta ja hyvää kurssia oppiakseen tuon suuren kulttuurikielen, mutta vähäisellä menestyksellä. Hän, jota joku — vedoten Ida Aalbergin yrityksiin näytellä eri kielillä — on pitänyt suorastaan kielinerona, ei elämänsä loppuun asti osannut kunnollisesti muuta kieltä kuin suomea.

Suomea hän osasi hyvin, joskaan ei virheettömästi. Arvostelu kiittää hänen ääntämistään jo alkuaikoina puhtaaksi ja sointuvaksi. Mutta vieraisiin kieliin hänellä oli, jos ottaa huomioon ahkeruuden ja yritteliäisyyden, keskitasoa huonompi taipumus.

Turkin sodan aikana ja sen jälkeenkin Suomessa oli taloudellinen pulakausi. Raha oli ahtaalla ja vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen. Myöskin Suomalaisen teatterin toimintaan taloudellinen pula vaikutti tuntuvasti. Helsinkiläinen arvostelu vetoaakin siihen selitellessään, miksi yleisö jää pois teatterista. Mutta maaseutukiertueilla tuotti vaikeuksia sekin, että ensimmäinen innostus teatteria ja sen esityksiä kohtaan oli jo ennättänyt jonkin verran jäähtyä.

Kun Ida Aalberg kotiutui ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, oli Suomalainen teatteri Turussa ja varsin vaikeissa oloissa. Vilho ei ollut kestänyt matkavaikeuksia ja oli sairaana, paljon lupaava Kaarola Avellan oli opintomatkalla. Teatterissa vallitsi ohjelmiston puute, joka sai Bergbomit kiirehtämään Ida Aalbergin paluuta. »Kylän heittiön» menestys ei ollut ennättänyt unohtua, ja Marie Seebachin nimellä voi tehdä reklaamia.

Kun Ida Aalberg esiintyi Luisena »Kavaluudessa ja rakkaudessa», kirjoitti Emil Nervander »Åbo Postenissa»:

»Illan mielenkiinto luonnollisesti kohdistui enimmän nuoreen, äsken kotimaahan palanneeseen näyttelijättäreen neiti Aalbergiin, joka on opiskellut Saksan erinomaisen ja suurenmoisen taiteilijattaren rouva Niemann-Seebachin luona ja nyt kokeili Luise Millerin vaativassa osassa. Heti neiti Aalbergin näyttäytyessä häntä tervehdittiin erittäin sydämellisillä kättentaputuksilla, jotka auttoivat nuorta taiteilijaa unhottamaan alussa häntä varmaan vaivaavan pelkonsa. Hän huomasi esiintyvänsä suopealle yleisölle ja sai rohkeutta nopeasti kehittää vaikuttavan osan mielenkiintoista tulkintaa. Rakastettavalla ja rikaslahjaisella taiteilijalla on ollut nerokas esikuva, joka on opettanut häntä katsomaan syvästi ja voimakkaasti runouden lymypaikkoihin ja samalla avannut hänen silmänsä sille, mikä on kaunista ja, jos niin voimme sanoa, rehellistä näyttämöllisessä plastiikassa. Meidän pienellä, yleensä jonkin verran realistisella näyttämöllämme tuntui esitys ehkä hiukan suurelliselta yleisöstä, joka ei oikein tunne ulkomaan suuria näyttämöitä, ja ehkäpä moni hiljaisuudessa tuumi, että »kaikki, mikä kiilsi, ei ollut kultaa», koska esitys niin oleellisesti erosi siitä, mihin olemme tottuneet nähdessämme nuoria, miellyttäviä ruotsalaisia näyttelijättäriä, jotka ovat täällä esiintyneet, mutta joilta useimmiten on puuttunut melkeinpä kaikki kouluutus ja jotka ovat saaneet ottaa ohjaajakseen vain synnynnäisen vaiston siitä, mikä näyttämöllä on kaunista. Se vaisto on ruotsalaisilla verrattomasti suurempi kuin suomalaisilla. Mitä salongissa lieneekin ajateltu, niin kokonaisuudessaan osan syvä, kaunis ja vaikuttava tulkinta tehosi ja suosiota osoitettiin vilkkaasti ja vilpittömästi. Elämme siinä iloisessa uskossa, ettei tätä tarvitse katua, sillä jos kohta kulta, joka kiilsi, ei vielä ollut täysin sulanut, oli se kuitenkin oikeata kultaa, jota Suomen näyttämötaiteella ei ole liikoja. Antaapa ajan kulua, niin suomalainen puhenäyttämö saa neiti Aalbergista taiteilijan, joka on sille kunniaksi, jos hän pitää, mitä on luvannut. Suuresta ja lämpimästä mielenkiinnosta, jolla rouva Niemann-Seebach niin oleellisesti on edistänyt nuoren, vaatimattoman suomalaisen oppilaansa kehitystä, esitämme kaikkien kotimaisen näyttämön ystävien puolesta kunnioittavan kiitoksen. Jos oppilas joskus täysin itsenäisesti voi toteuttaa suuren mestarinsa opetuksen, on meille suomalaisille kaksin verroin rakasta äärimmäisenä pohjoisessa olevaan taidelaitokseemme yhdistää Marie Seebachin muisto.» — ‒ ‒

»Neiti Aalberg, joka nyt näytti, mitä hän oli taiteessaan edistynyt, sai vastaanottaa yleisön sulimmat mieltymyksenosoitteet. Kenties ilmaantui hänen näyttämisessään silloin tällöin ulkomaalaisuutta, mutta se kyllä haihtuu kylmässä Pohjolassa.» — ‒ ‒

»Suomalainen seurue esitti eilen Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» draaman useissa kohdin odottamattoman hyvällä menestyksellä. Neiti Aalbergia, joka esitti Luisen vaikean osan, tervehdittiin riemulla heti kun hän ulkomaamatkansa jälkeen ensi kerran näyttäytyi ja palkittiin häntä inspiroidusta näyttelemisestään melkeinpä hurjin suosionosoituksin. Saksalaisen teatterin vaikutus ilmeni selvästi hänen käyttämistään suurista eleistä ja siitä, että hän useissa kohtauksissa painotti liian terävästi. Mutta kun tämä kaikki »asettuu» ja muuttuu liiallisesta taiteesta luonnoksi, silloin neiti Aalberg tuntuvasti kohottaa suomalaista näyttämöä ja tulee, mitä hän jo nyt onkin, sen koristukseksi.» — ‒ ‒

Ulkomaalaiseen vaikutukseen nähden siis kaikki arvostelijat olivat yksimielisiä. Saavutettu tunnustus oli tunnustusta, jota annetaan oppilaalle. Arvostelijat eivät yksityiskohtaisesti olleet kyenneet määrittelemään ulkomaalaisen vaikutuksen luonnetta, Emil Nervanderinkin selostus oli siinä suhteessa kovin vähän antava, se on hyvästä tyylistään huolimatta teatteriharrastelijan ylimalkainen kyhäys. »Åbo Underrättelserin» puhe liioitellusta elekielestä ja liian voimakkaasta painotuksesta sensijaan tuntuu hyvin todennäköiseltä: nuoruus vie liioitteluun ja saksalainen tähtikoulutus oli sekin omansa johtamaan siihen.

»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan, mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa maalata sanoilla ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin selvästi Laurastaan Maantien varrella.»

Vilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli käsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin äänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos. Lausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla jäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta tuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät yksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin tekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää »sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin »Maantien varrella» esityksen johdosta:

»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se, että hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti kykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista jäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan ei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki tarkoittaa.»

Marie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin entisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset affektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser» kirjoitti:

»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella saksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton tilanteeseen.»

Helsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa 1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida Aalbergille ehdottomaksi menestykseksi.

»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu saksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on kiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen tapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin mielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden 'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän varsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen kohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa liiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta porvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti osansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»

Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879 Ida Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä etevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto tulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. ‒ ‒ Se, joka näki nti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen näyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — ‒ ‒ Mutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla; jos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa, ettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli kirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.:

»Liian usein osoittaa neiti Aalberg hämmästystä ja muita sentapaisia liikutuksia, joita ammoittamalla ilmoitetaan.»

Mutta jos lehti kiitti, tuli kiitos esim. seuraavassa vähän ilahduttavassa muodossa:

(»Onhan pappa sen sallinut») »Neiti Stenberg saavutti suuressa määrässä yleisön mieltymystä Aurora Rosenvingen osassa. Neiti Aalbergin hieno ja onnistunut näytteleminen olisi ansainnut suurempaa huomiota kuin se näytti herättäneen», tai (»Korttiin katsojan») johdosta:

»Erinomaisen hyvin näytteli neiti Aalberg varsinkin viimeisessä näytöksessä.»

Jos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja tältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että lehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa, parhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset lehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä keväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän »huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai »Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879. Kun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja lähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi menestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:

»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta on hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta näytäntökauden loputtua:

»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä »Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että arvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen heikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei mitään.

Kun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili Viipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä lehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua oppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi »Jane Eyrestä»:

»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane Eyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli pääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen luoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole ollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu ei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo olimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö oli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle arvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi muuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.

Erittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla hyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten näyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa jakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa vaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia ja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista ja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä hänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti kohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa epätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka säälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko näyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla. Se on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta kuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä vain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien taiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä», tuskin ketään voidaan verrata häneen.»

Eräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän Huusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin äänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla viehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan tyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi tutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa alkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin, että isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen, ja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja puettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas ja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän kanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin tyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja heinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään seisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi, ettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.

»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.

Voimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä johtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai Suomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen lyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko Kaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid Vasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin tyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut sen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään hiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta. Sanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma osuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida Aalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen jokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.

Näyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla lausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti lienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan, että näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.

Ankaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento ruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti alkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän saapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina Anzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja Valpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä kiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen saavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi lemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa esitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä viehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä aikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä »Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan tytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En voi» kappaleessa.

Niin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä kuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että Ida Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön lemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka oli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa ylemmäksi.

Helmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan Velhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä osa hänen elämässään.

Emil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa 25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:

»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle intelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin esirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten kanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan voittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen kertaa esiin —.»

»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan naisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —

»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt juhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän totisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti tosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme Ibsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —

Myöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä kirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida Aalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.

Goethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin Schillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen idealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan, joiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin pohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan uuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa loistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta luonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan: lihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä niinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat hermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista, mitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä kielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat italialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin draamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.

Ibsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden. Näyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt tunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin, joiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle Nooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän tunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen kappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään muualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani tarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään paraatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman kaukana sankarityylistä.

Kaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa tietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa — hänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä, joka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut luottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa Ida Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot neuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty Suomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan pääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan jäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa. Alma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta näyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä luoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa. Ida Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin Noora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä missään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä edes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä näytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin, rakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna sen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni Sinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin minä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen ja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se häntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten ole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi kuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)

Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot. Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli. Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:

»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme. Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa. ‒ ‒ ‒ Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen, vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat. Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa, älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti» — — — j.n.e.

Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.

Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500 markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle, joka huolehti hänen rahoittamisestaan.

Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori
Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.

Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.
Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne
D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja
Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita
Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.

Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:

»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein liian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän näkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa tarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen voimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli pitää jakaa niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta. Ensiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi, kun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin selväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi esityksessä käyttää vain silmien ja kasvojen ilmeitä, ruumis ja jäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana pitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin ulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen siitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen sankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa hän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta taistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa korkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes on katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen intohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa tehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin rakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen kaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen tämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä nainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut heikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa sotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen sankaritar, rukous tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa, se vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää. Kuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen rauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen kasvojaan. —»

7) Hellät sukulaiset kappaleesta on ruotsinkielinen dresdeniläisen ja suomalaisen esityksen vertailu; se loppuu: »Ainoastaan Thusneldasta ei nti Bormann voinut antaa tyydyttävää kuvaa, hän esitti sen ehkä enemmän keskustelusävyssä, mutta minä näyttelin naisellisemmin ja suuremmalla tunteella.»

(Ruotsiksi): »Vaikkapa ottaa huomioon, että toiminta tapahtuu 30-vuotisen sodan ajalla ja että uskonnollisuuteen silloin sekaantui fanatismia, niin katsojan uskonnollisia tunteita loukataan varsinkin neljännessä näytöksessä, jossa hän seisoo ja kieltää Jumalan raamattu kädessään ja munkit seisovat hänen ympärillään ja laulavat rukousvirttä. Muuten kappaleessa on draamallista vaikuttavaisuutta, joka sentään viimeisessä näytöksessä heikkenee; kaikki loppuu odottamattomalla tavalla.

11) Nimetön kirjeenvaihto. Fuchs-Nordhoffin kirjoittama huvinäytelmä. (Ruotsiksi):

»Ensimmäistä kertaa pitkistä ajoista sain nähdä Ellmenreichin keskustelukappaleessa. Mikä suuri erotus puhetavassa suurten klassillisten tragediain ja tavallisten huvinäytelmäin välillä; edellisissä pitää enemmän deklameerata, mutta siinä pitää kuitenkin olla totuutta ja luontoa, täytyy kysyä itseltään: »kuinkahan minä tavallisessa elämässä sanoisin tuon lauseen», ja sitten kuunnella, miltä se kuuluu ja vaihtaa ääntä, niin ettei enää puhu samalla konversatsioniäänellä, se on hyvä ja huomioon otettava sääntö, täytyy puhua leveästi, antaa äänen tulla leveänä ja voimakkaana kuuluviin, keskustelusävy katoaa, kun tällöin on pakko puhua hitaasti, silloin voi ja saa hakea kaikkea kaunista ja sointuvaa kielestä hurmatakseen sillä yhtä hyvin kuin äänelläkin, esim. Ellmenreich nyt, hän puhui aivan luonnollisesti ja hyvin matalalla äänellä ja tavalliseen tapaan, mutta hän otti tarkasti varteen »pilkut» ja »pisteet», jos oli kysymys jostain tärkeästä lauseesta tai tärkeästä sanasta, niin hän sanoi sen vähän hitaammin, mutta aivan hiljaa ja totisesti ja luonnollisesti. —»

»Ziegler, Jasonin vaimona oli mainio! Hän oli seisoessaan ja istuessaan sekä puhuessaan kuin liikunnoissaan 'klassisk skön' [klassillisen kaunis]. Medea on voimallinen passioneerattu nainen; naisellisuus ja heikkous puuttuu häneltä kokonaan, hänen oma miehensä kammoksuu häntä, hänen omat lapsensa pakenevat äitiään, sillä senlainen luonto kuin Medealla on, se on niin vihassa kuin rakkaudessa, niin ilossa kuin surussa suurellisen hirveä, hänen deklamationissaan ei saa löytyä vienoja naisellisia säveleitä, ei, kaikissa hänen eri äänissään täytyy tuo sisäinen tuli ja mahtavuus tulla esiin. Sillä sentähden tuntee Jason ensi silmäyksessä itsensä vangituksi Kreusan suloudesta ja lempeydestä, hän näkee hänen vienossa naisellisessa persoonassa kaiken sen jota hän omassa vaimossaan turhaan etsii ja ikävöi. Toki, Zieglerin näytäntötapa niin nerokas ja läpiajateltu kuin se todella on, — on niin taiteellinen että luonnollisuus ja tunne melkein kokonaan puuttuu. Huomaa varsin selvästi että hän usein voi poistua karaktäristä ja runoilijan ajatuksesta, voidakseen esiinluoda, jonkun liikunnon jonka hän tahtoi että herättäisi effektin, e:m:s: Medeassa, kuin hän polvillaan laahaa itseään rukoillen lapsiaan tulemaan luokseen, niin hän tekee sen mainiosti, vaan se ei ole Medean luonne, kuitenkin tahdon muistaa sen scenin [onko tässä alkulähde Ida Aalbergin kuuluisaan polvillaankulkemiseen Kirstinä »Elinan surmassa»?], hän toi esiin vastakohdat, ensin niin lempeän rukoilevaisesti, niin sydämellisen vienosti, — ja sitten — kuin ne käänsivät itsensä pois, kuinka sormet hänen ojennetussa kädessään vetäytyivät koukkuun, hänen huulensa ja koko leukansa pidentyi ulospäin kasvoista ja silmät vetäytyivät synkkiin hirvittäviin ryppyihin, ja hän samassa minuutissa kavahti ylös ja muuttui taasen tuoksi hirvittäväksi naiseksi. Ja muista myös se kohta, jossa hän ensi kerran huomaa että Jason'in ja Kreusan välillä on olemassa joku suhde, kuinka hän ensin synkkänä ja epäilevänä kääntää silmänsä (pää liikahtamaton) toisesta toiseen kuinka hänen kasvonsa vähitellen selkeä ja hänen huulillensa hyytyi tuo ainoa pieni ah! ikäänkuin tahtoisi hän sillä sanoa »vai niin, vai niin se on», vaan se oli mainiosti sanottu. Muista myöskin se paikka jossa hän menee Jason'in luokse ja pitää hänestä kiini ja puhuu aivan hiljaa melkein kuiskaillen vaan se näkyi mikä tuli, viha ja rakkaus paloi hänen sisällään jonka hän niin tahtoi tukahuttaa. — Hänen pukunsa, punainen hame ja musta kappa olivat kauniit ja pukivat hyvästi. Muista hänen tapaansa käyttää kappaansa eli manteliaansa.

»Ylipäänsä täytyy Ziegler'ille antaa se arvo että hän aina pukeutumisessaan hyvin tarkkaan seurasi aikakautta, niin myöskin nyt vaikka se hisupuku oli niin ruma, se ei ollut mikään hyvä rolli hänen repertoaarillaan, minä en ollut tyytyväinen. Vaan Porth tuona julmana raakana ja 'sinliga' [aistillisena] Holofernuksena oli ilettävää vaan todellinen, se hetki jolloin hän viinistä oli joutunut vähän kuumaksi ja tuo ihana nainen hänen vieressään saattoi hänet aivan hurmoksiin ja silloin hänen silmänsä, kun hän häntä katseli ja hän kädellään aivan löysästi meni hänen päänsä ja käsivartensa ja haltijansa ylitse oli niin ilettävä ettei tahtonut voida sitä katsella.»

Paljon merkittävämpi kuin muutamien viikkojen oleskelu Dresdenissä oli hänelle tutkimusmatka Müncheniin, minne heinäkuun ajalla koko Saksan näyttämöiden valioväki oli kokoontunut. Hän pääsi matkallaan näkemään Münchenin »Valiovierailunäytäntöjä», kuuluisaa yritystä, jonka tarkoituksena oli saavuttaa erinomaisia suurten runoluomien kokonaisesityksiä sillä tavoin, että yksinkertaisesti kutsuttiin kokoon kaikki saksalaisen kielialueen suurimmat »tähdet». Hampurista tuli kuuluisa sankariosien esittäjä Ludwig Barnay, jonka kuitenkin sanotaan olleen liiaksi älyllinen onnistuakseen Wallensteinina ja Macbethina, Wienin Burg-teatterista Adolf Sonnenthal (Hamlet ja Clavigo), Josef Lewinsky (Nathan ja Attinghausen), Fritz Krastel (Max Piccolomini), Charlotte Wolter (Kreivitär Orsina, Lady Macbeth ja Hermione) ja nuorekas Josephine Wessely (Luise Miller ja Klärchen »Egmontissa»), Münchenistä Ernst v. Possart ja useita muita. Vielä tuli näyttelijöitä Berlinistä, Hannoverista, jopa Dresdenistäkin, mistä tulivat m.m. Ida Aalbergin ihailemat Franziska Ellmenreich (Minna v. Barnhelm ja Emilia Galotti) ja Pauline Ulrich (Portia ja Parman herttuatar). Sanotaan, että taiteellinen tulos näistä näytännöistä ei vastannut odotuksia, hyvän yhteisnäyttelyn puute tuli katsojalle yhä selvemmäksi, kun hän näki joukottain loistavia virtuoseja. Ida Aalbergille nämä näytännöt luonnollisesti merkitsivät sarjaa uusia elämyksiä, joista kiireelliset merkinnät muistivihkoon antavat jonkinlaisen aavistuksen.

»Wessely oli muutamissa paikoissa parempi kuin minä, e:s: enemmän kiihotetulla äänellä repliiki 'Herr von Walter jetz sind sie frei!' [Herra v. Walter, nyt olette vapaa] ja sitten Wurmin kanssa enemmän intoa (ruff) enemmän kiihkoa repliikeissä »mikä kurjuus on» ei niin paljon maalata sanoilla sillä hän on niin 'aufgeregt' [kiihtynyt] että hänellä siihen ei ole aikaa ja sitten repliiki »ej, ej, se on mahdotonta»! siinä myös sama 'hastiga temppu' [nopea tempo] ei laisinkaan sentimentaali sillä sitä hän saa olla niin paljon, että tuollaiset paikat ovat oikeata balsamia yleisölle, sen nyt itse havaitsin, — vaan puhu pian 'förtvivlat' [epätoivoisesti], ja niin myös 'kuristaisin teidät' j.n.e. siinä myös puhua pian ja 'heraus mit der ton' [ääni kuuluviin] aufgeregt kiihotettuna hon är bragt till det yttersta till förtvivlan, då hon sagt 'pyövelin pölkyn alle!' gör hon en stor gest och går till dörrn [hänet on saatettu äärimmäiseen epätoivoon, kun hän on sanonut 'pyövelin pölkyn alle' hän tekee suuren liikkeen ja menee ovelle],» (Ruotsinkielellä esitystä jatkuu vielä varsin pitkälle ja varsin huvittavassa asussa.)

Hamletista hän on merkinnyt muistiin, että oli odottanut sen esittämistä suurella mielenkiinnolla, mutta että kaikki jäi verraten epämääräiseksi ja käsittämättömäksi, joskin Sonnenthal kykeni selvittämään joitakin kohtia. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi Shakespeare oli Hamletin niin karakterisoinut. Ofelia oli ollut aluksi liian sentimentaali, mielipuolisuuskohtauksessa ei ollut ollut »mitään jaloa eikä syvempää draamallisuutta —, joka edes vähimmässäkään määrässä olisi tehonnut meihin.»

Valiovierailunäytäntöjen aikana suomalainen Ibsenin tutkija Valfrid Vasenius oli Münchenissä tapaamassa itseään runoilijaa. Hän pyysi Nooran kirjoittajalta luvan saada tälle esittää Suomalaisen teatterin Nooran. Ibsen suostui mielellään pyyntöön ja eräänä päivänä tohtori Vasenius rankkasateessa kuljetti Ida Aalbergin runoilijan asuntoon. Varmaankin nuori näyttelijätär suurella levottomuudella odotti kohtausta, koskapa hän matkalla teki saattajalleen kysymyksen, jota tämä piti melkein majesteettirikoksena: »Pitääkö Ibsen imartelusta?» Epäilemättä Ibsenkään ei ollut vapaa inhimillisistä heikkouksista ja turhamaisuudesta, mutta kohtaus sujui sentään hyvin ilman nuoren naisen mairittelujakin. Ida Aalberg oli perillä hyvin pidättyväinen ja vaitelias, ja kun hän oli poistunut, sanoi Ibsen Vaseniukselle, että näyttelijätär ulkomuodoltaan ja olemukseltaan täysin vastasi sitä italialaista naista, jonka kuva oli väikkynvt hänen mielessään, kun hän runoili »Nukkekodin». Joitakin päiviä myöhemmin Ibsen piti päivälliset, joihin Vaseniuksen ohella oli kutsuttu eräitä näyttämötaiteilijoita, m.m. Ida Aalberg ja ruotsalainen näyttelijä August Lindberg.

Münchenistä Ida Aalberg pistäytyi Oberammergaussa katsomassa sikäläisiä kärsimysnäytäntöjä. Muistikirjaansa hän on merkinnyt täällä näkemänsä johdosta (suomeksi):

»Mieltymys riippuu suureksi osaksi siitä, millaisilla vaatimuksilla sinne meni. — Minä puolestani tunsin itseni petetyksi, — minusta voidaksensa nauttia edes hiukankin täytyy olla lapsi sekä ijälle että ymmärrykselle, ja sittenkin se häiritsee sen kuvan Christuksesta, jonka raamattua lukiessa on itselleen kuvannut.»

Elsterin kylpypaikasta, Etelä-Saksista, Ida Aalberg vähäistä myöhemmin lähettää pitkän kirjeen turkulaiselle neiti Mathilda Almille, joka on taloudenhoitajana Pippingsköldin perheessä, missä Ida Aalberg Turussa käydessään yleensä majaili. Hän kirjoittaa ruotsiksi m.m.:

Sinulla kai ei ole aavistustakaan, missä maailman nurkassa minä nykyisin oleskelen. Pitkiltä matkoiltani etelään, olin aina Tyrolin rajoilla, Münchenissä ja Oberammergaussa, olen palannut takaisin Saksiin ja lepäilen pienessä ihastuttavassa kylpypaikassa, jonka nimi on Bad Elster. Emmy Achté Suomesta ja minä olemme ainoat pohjoismaiset vieraat täällä ja me olemme herättäneet jonkin verran huomiota luultavasti sivistyneellä käytöksellämme, sillä heillä on nähtävästi käsitys, että suomalaiset, lappalaiset ja samojeedit kuuluvat yhteen, ja että heidän kulttuurinakin on samalla alhaisella tasolla. Minusta tuntuu toisinaan hirveän loukkaavalta kuulla tuommoista puhetta ja minun on käytettävä kaikkea itsehillitsemiskykyäni voidakseni rauhallisesti ja järkevästi selittää maani ja kansani suhteellisesti korkeata kehitystä. Emmy matkusti muutamia päiviä sitten Dresdeniin jatkaakseen opintojaan. Epäilen suuresti, saanko tästä kylpykuurista suurtakaan hyötyä, sillä nyt, kun olen opintomatkalla, en voi heittäytyä täydelliseen rauhaan. Jos voinkin pidättäytyä ääniharjoituksista ja jättää lausunnan, vaivaan kuitenkin päätäni kaikella sillä uudella, jota taas olen nähnyt näyttämöllä ja kiihoitan sillä tavoin hermojani. — München miellytti minua tavattomasti: se on hyvin suuri ja iloinen kaupunki, vaikka väestöllä onkin jonkunlainen flegmaattinenleima, joka johtuu liiasta oluen juomisesta (Baijerihan on bierin kotimaa), mutta millä korkealla esteettisellä tasolla tuo kansa onkaan, näyttävät jo Oberammergaun kärsimysnäytännötkin, esiintyjäthän ovat vain talonpoikia, on ihmeellistä, millainen kauneusaisti heillä onkaan, millainen suuri ja luontainen tietoisuus taiteen suuruudesta ja pyhyydestä, — tein matkan yhdessä tohtorinna Ibsenin ja Tukholman kuninkaallisen teatterin suuren Fredriksonin ja erään tanskalaisen näyttelijän kanssa, — voit uskoa, että meistä tuntui miellyttävältä kuunnella Fredriksonin mielipiteitä työstään, siitä sain syytä useampaankin kertaan huoata voi! voi! kunpa suomalaisella näyttämöllä olisi useita semmoisia henkiä, silloin olisi toista elää, näytellä ja viihtyä. (Vilhoa lukuunottamatta) tuskin kellään on tosi harrastusta työhönsä ja tuskin kukaan heistä välittää arvostaan sen esitaistelijana. — Matte, sinä tuskin voit aavistaakaan, kuinka hyvä on oleskella ulkomailla —. Päästä pois usein liian ahtaista oloista kotona, ja tulla sinne, missä kaikki on suurta ja mahtavasti vaikuttavaa, missä on ainesta sekä matalaan ja huonoon että jaloon ja suureen. — — Korkeimman ja matalimman ihmiskunnassa saa täällä nähdä rinnakkain ja jyrkästi vastakohtaisina, luulen, että juuri tuo realistinen räikeys vaikuttaa, että alkaa tuntea rajatonta vastenmielisyyttä ja katkeruutta ihmisen anteeksiantamattoman heikkoa tahtoa ja ihmiselämän erheitä kohtaan. Ja toiselta puolelta saa mitä parhaan käsityksen sivistyksen ja taiteen arvosta, ymmärrän niin hyvin, miksi pohjoismaiset taiteilijat aina ikävöivät ulkomaille, sillä siellä heidän taiteilijasielunsa saavat ravintoa kaikkialla, heidän ihanteensa kohoavat korkeammalle — —». (Seuraa sangen epämääräistä ja naisellisen sekavaa filosofiaa ja sitten ylistystä Münchenin kuvaamataideaarteista, joihin hän on koettanut tutustua.) »Sitäpaitsi tuon Münchenistä muistoja, joita en koskaan unohda, muistoja hetkistä, jotka sain viettää Ibsenin perheessä, (Nooran kirjoittajan) ja kuulla niin ylivoimaisen hengen arvosteluja elämästä ja ilmiöistä, minusta tuntui, että hän sielullaan aateloi ympäristönsä, sillä henki kohosi hänen läheisyydessään korkeampaan ja vapaampaan lentoon, huomasi selvemmin, kuinka paljon painoa me ihmislapset panemme kaikkeen pieneen ja vähäpätöiseen ja unohdamme omat, korkeammat tarpeemme. Pidän itseäni onnellisena tämän yhdessäolon johdosta! sillä kun myrskyt ja pimeys ja katkeruus tahtovat painaa sieluani, tulee suloiseksi muistella näitä hetkiä ja omassa sisäisessä sieluntaistelussa voi paeta näiden ylivoimaisten henkien ajatuksiin ja niiltä saada rohkeutta ja toivoa uusissa kärsimyksissä (jotka minun radallani liiankin usein uhkaavat) ja uusissa voitoissa! — Voitoista tulee mieleeni eräs runo, joka on muuttunut todelliseksi tunnuslauseekseni, joka usein, usein, kun olen tullut syvästi loukatuksi ja melkein kadottanut rohkeuteni, on ollut minulla »kannuksena». Olen ajatellut ja toistellut näiden runojen ajatuksia ja tuntenut tahtoni voimakkaammaksi taisteluun ja rohkeuteni vääjäämättömäksi — tiedän että sinulla on nuo runot, sinua ehkä haluttaa lukea se, ellet sitä jo tuntisi, — se on »Björkin runoissa» ja sen nimi on »Esxelsior», latinalainen sana, joka merkitsee »korkeammalle» tai »minä tahdon pyrkiä korkeammalle ja yhä korkeammalle», se on käännös englantilaisen runoilijan Longfellowin runosta, sinä varmasti ihastut sen ajatukseen. —

Mallinäytäntöihin Münchenissä kaikkine taiteilijoineen en ollut täysin tyytyväinen, yksityiset roolit suurine esittäjineen tarjosivat tosin paljon nautintoa kokonaisuudessaan, yhteisnäyttely jätti paljon toivomisen varaan. Wienin näyttelijät miellyttivät minua suuresti; Charlotta Wolter on ensimmäisen luokan suuruus, — hän on naimisissa erään ruhtinas Sullivanin kanssa, mutta ohjelmassa hän aina nimittää itseään rouva Wolteriksi, kaipaan oikein päästä Wieniin saadakseni opiskella Burgteatterissa. Siellä on Sonnenthalkin, joka ehdottomasti on paras miesnäyttelijä Saksassa.[12] Wienissä alan opiskella Strakoschin johdolla.» — — —

Vaikka tämä kirje on kirjoitettu oppimattomalle henkilölle, voi siitä lukea paljon uutta Ida Aalbergista. Ensi kerran hän vakavasti koettaa seisoa aatteellisella pohjalla, ensi kerran hän koettaa kohottaa ihanteellisuuden lippua, ensi kerran hän ilmaisee suuren tyytymättömyytensä oloihin suomalaisessa teatterissa ja puhuu »kaipauksesta» ja »taistelusta». Hänen ilmauksensa on epävarmaa ja kompastelevaa, »Excelsior!» on hänen suussaan vielä »Esxelsior!» Mutta tässä kirjeessä on jo selvästi havaittavana suuri osa kolmenkymmenen seuraavan vuoden Ida Aalbergia: levotonta pyrkimystä ja siihen yhdistynyttä tyytymättömyyttä, tahtoa ja työtarmoa, joka käy läpi vastuksien, suurten persoonallisuuksien ylistystä ja harrastusta, joka kernaasti vetoaa eetillisiin motiiveihin.

Ennen Helsingistä lähtöään Ida Aalberg oli joutunut läheiseen suhteeseen Frithiof Peranderin, ihanteellisen ja kansallismielisen filosofin kanssa, ja seurauksena oli, että hän jokelteli kieltä, jota on melkein mahdoton täydellisesti toiselle kielelle kääntää. — Tästä myöhemmin.

Antti Jalava, joka vähäistä aikaisemmin oli tehnyt opintomatkan Unkariin ja kansallismielisenä tavattomasti innostunut tähän kansallismieliseen kansaan, oli yhdessä tohtori J. Szinnyein kanssa saanut päähänsä, että Ida Aalbergin oli näyteltävä Unkarissa. »Kylän heittiö». Boriska, siitä olivat molemmat yksimieliset, oli ollut parempi Helsingin suomalaisella kuin Budapestin unkarilaisella näyttämöllä, ja tohtori Szinnyei alkoi puuhata esiintymistilaisuutta heimolaiskansan tyttärelle. Ida Aalberg innostui kovin tähän aikeeseen, semminkin kun hän Bad Elsterissä tunsi toimettoman olonsa ikäväksi, kuten seuraava ote Antti Jalavalle lähetetystä kirjeestä todistaa:

»Siis syyskuun alussa, päivää en vielä voi sanoa, on tuo hetki tapahtuva, joka ratkaisee minun näyttelijäkykyni, ja jota »riemu pelko rinnassani» odotan, — suoraan tunnustaen, enemmän riemu kuin pelko, sillä minä oikein ikävöitsen saada taasen näytellä ja tuntea tuota inspirationia, jota jo näyttämölle astuminen minussa vaikuttaa. Nyt täällä kylpypaikassani ollessani olen täytynyt pitää vähän rauhaa ja »deklamerannut» niin, että metsä kajahteli ja ohikulkevat hämmästyksellä varmaan epäilivät järkeni kuntoa.» — »Minä niin iloitsen saada heille näytellä suomeksi, tahdon koettaa näytellä Boriskan paremmin kuin koskaan ennen; olkoon tuo koetus sitten elämäksi tai kuolemaksi, joskin se tulisi olemaan »ett nederlag» [tappio] ei se kuitenkaan olisi kylliksi voimallinen minua masentamaan, päinvastoin se minua vaan innostuttaisi.» —

Budapestin-matkallaan Ida Aalberg tullen mennen kävi Wienissä ja tutustui Burg-teatterin, saksalaisen kielialueen parhaan näyttämön esityksiin. Tuloksena olivat m.m. tarkat muistiinpanot »Romeosta ja Juliasta», josta hänelle myöhemmin Suomessa tuli suuri voitto. »Jane Eyren» hän myöskin näkee Burgissa. Päähenkilöä tarkoittaen hän aloittaa: »Frank oli erinomaisen hyvä!!!» Erään kohdan tässä osassa hän myöhemmin aikoo ottaa »koko itkuvoimallaan».

Unkarin-matka muodostui Ida Aalbergin nuoruuden ulkonaisesti suurimmaksi triumfiksi. Tohtori Szinnyei oli todella loistava impressario, joka ei säästellyt vaivojaan, ja unkarilainen kaunopuheisuus, ritarillisuus ja hetkellinen innostuminen viettivät nekin voittokulkua kuvatessaan »Pohjan tähden» taiteellista suuruutta. Jo harjoituksissa näyttelijät itkivät kuunnellessaan tulista ja tunteellista ääntä ja jo ensi-illassa yleisö otti hänet vastaan »minuutteja kestävillä suosionosoituksilla» ja huuteli hänen kunniakseen »elekön» huutoja, jotka kimposivat suusta suuhun. Kolmannessa näytöksessä »suosionosoitus kasvoi todelliseksi hirmumyrskyksi, ja useitten silmissä oli kyyneleitä». »Magyar Töld» kirjoitti: »Tällaista itkemistä emme vielä koskaan ole nähneet. Jos sanomme, ettei tätä osaa vielä kukaan ole näin näytellyt, emme sano mitään, sillä tähän asti ei todella kukaan muu ole sitä näytellyt hyvin. Hänen katseessaan, hänen kasvojenilmeissään, hänen yhdessä ainoassa huokauksessaan oli niin paljon taidetta, ettei yleisö edes huomannut, ettei hän puhunut unkaria.» »Pesti Naplossa» ankaraksi tunnettu arvostelija Beöthy Zsolt — tohtori Szinnyein serkku — kirjoitti esityksestä vielä komeammin. Hän sanoi, ettei tietänyt, kuinka Ida Aalberg puhui suomen kieltä, »mutta rakkauden ja tuskan kieltä hän puhui mainiosti» ja »huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja sutun kyynel», ja »joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja jokin lumoava sulous on hänen esitykselleen ominainen». — Unkarin menestys muuttui niin suureksi, että yksin Antti Jalavakin sai sitä hämmästellä: hän kirjoitti Ida Aalbergille, että aivan niin paljoa hän ei ollut osannut odottaa puuhasta. Budapestissa tuntuu innostus merkillisesti tarttuneen toisesta toiseen, vierailusta tuli sensatsioni, yleisö täytti teatterin ja yksin kaupungin saksalaisenkin lehden oli yhdyttävä tunnustuksiin. Saksankielinen lehti »Pester Journal» moitti kyllä suomenkielen karkeutta ja mainitsi kokeen vieraalla kielellä uhkayritykseksi, mutta kirjoitti Ida Aalbergista: »Hänellä on hivelevän suloinen ääni, ja miten hurmaavilta sanat sellaisen äänen lausumina tuntuvat, sen huomasimme parhaiten niistä unkarilaisista nimistä, jotka taiteilijan piti lausua ja jotka hän sanoi aina oikein ja asianmukaisella painolla. Niin suloisesti kaikuvaa »Sändoria» kuin neiti Aalbergin huulilta tuli, on unkarilaisella Kansan näyttämöllä harvoin tai ei koskaan kuultu, niin monet kylän kaunottaret kuin siellä ovatkin lausuneet sydämensä valitulle tuon nimen kaikella sillä tunteellisuudella, mikä heille on ollut mahdollinen. Muusta pitivät huolen taiteilijan liikkeet, joilla jokainen sana tehtiin ymmärrettäväksi ja jokainen tavu selväksi ilman että ilmekieli — kiitos neiti Aalbergin luontaisen sulon — olisi tullut liialliseksi —.» »— Muuten hänen kasvonsa ovat tavattoman ilmehikkäät ja ilmaisevat kuin kuvastimesta kaikki ne tunteet, joiden vallassa esittäjä on. Puhuvimmat sentään ovat syvänsiniset silmät, jotka lumoavat milloin hurjalla loisteellaan, milloin salamoivilla katseillaan.» »Nuoren näyttelijättären taiteellinen kyky on kaiken epäilyn ulkopuolella. Siinä tavassa, millä hän oli käsittänyt osansa, ilmeni erinomainen taiteellinen äly. Hän teki Eduard Tothin sentimentaalisesta pikku hanhesta draamallisen olennon. Hänellä on todellisen intohimon ilmauksia —.» Szinnyei järjesti Ida Aalbergille juhlan Budapestiin. Hyviä arvosteluja ja juhlimista puhein ja suosionosoituksin jatkui vielä Kolozsvárissa, jossa nuori taiteilija Boriskan lisäksi näytteli Luisen ja Jane Eyren.

VI.

MYRSKYÄ JA KIIHKOA.

Suuri menestys taiteilijana tuli Ida Aalbergin osaksi jo sangen nuorella iällä. Hän oli vasta 22-vuotias näytellessään ensimmäistä kertaa Nooran osaa, josta alkaen hänestä tuli Ibsenin eetillisen taiteen ylipapitar Suomessa. Täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, kappale aiheutti väittelyjä, ja nuori tyttö, joka havainnollistutti Ibsenin moraalista opetusta ja ahtaassa piirissä kulkevaa filosofiaa, oli tavallaan filosofi filosofien joukossa. Hän oli lausunut painavimman sanan, kun Ibsenin puhe alkoi tehota Suomessa.

Kieltämätöntä on, että Ida Aalbergin menestys Unkarissa, jos sitä arvioi ankaran mittapuun mukaan, oli enemmän kuriositeetin ja sensatsionin kuin suuren taiteen juhlaa. Ennakolta näyttelijättärelle antamissaan ohjeissa Antti Jalava pitää erikoisen tärkeänä, että tämä laittaisi itsensä mahdollisimman »nätiksi» esiintyessään Budapestin yleisölle, ja hyvä itkemistaito, kaunis ääni ja tulinen temperamentti olivat suurimpina aiheina unkarilaisen kaunopuheisuuden vuodatuksiin. Mutta Unkarin matka teki Ida Aalbergista päivän sankarin Suomessa. Sanomalehdet, yksin kaukaiset maaseutulehdetkin, julkaisivat Budapestin ja Kolozsvárin ystävällisiä arvosteluja, ja »Uuden Suomettaren» Matti, Antti Jalava, selitti Unkarissa annetun kritiikin johdosta, että Ida Aalberg on »tehnyt heimolaisuuden lähentämiseksi enemmän kuin kaikki oppineet miehet kirjoineen yhteensä». Ylioppilaat joivat maljoja Ida Aalbergin kunniaksi, ja suomenmielisten taholla vallitsi mitä suurin innostus. Kun asia sai tämmöisen kansallisen värityksen, on selvää, että silloisina kiihkeinä kielitaistelun aikoina jokin soraäänikin yhtyi yleiseen innostuksen kuoroon. Niinpä saattoi »Hämeen Sanomat» julkaista seuraavan uutisen:

»Samalla kertaa kuin nuori taiteiliamme Ida Ahlberg on kummastuttanut heimo-kansaamme Unkarilaisia ja ikäänkuin lumousvoimalla vetänyt tämän sukukansan mitä lähimpään yhdistykseen meidän kanssa, jopa saattanut meitä vähän ylpeiksikin hänen kauttansa, ovat muutamat meidän ruotsalaisista kokeneet tehdä valheeksi koko Ida Ahlbergin olosuhteet Unkarissa. Niin tapasi kaksi ylimyshenkilöä erään I.A:n läheisen heimolaisen. Ensin onniteltuaan ivallisesti, lausuivat kertomukset I. Ahlbergista olevan paljaita »Suomen fennomanien vehkeitä». Tämä ei ollut ainoa tapaus tätä lajia, eikä mikään outo asia meidän suomi-mielisten suhteen.» —

Ystävät tiesivät erinomaisen hyvin, ettei Ida Aalberg ollut mikään filosofi eikä vankka aatteen ihminen, vaan että hän oli nuori, suloinen, hyvin kunnianhimoinen ja mitä suurimmassa määrässä vaikutuksille altis tyttö. Unkarin matkaa suunniteltaessa Antti Jalava kirjoitti hänelle sivumääriä kansallisuusaatteen jaloudesta ja velvoituksista. Ida Aalbergin ei tullut, sanoi rehti kirjoittaja, unohtaa isänmaan asiaa, vaikka olikin jo liian paljon saanut maistaa kunnian »hurmaavaa nestettä». Tohtori Szinnyein kirjeistä Antti Jalavalle voi nähdä, että hänkin katsoi tarpeelliseksi vahvistaa Ida Aalbergin kansallista mieltä. Niinpä hän kirjoittaa taiteilijan kunniaksi järjestämästään juhlasta:

»Ensimmäisen puheen pidin minä suomeksi, ja sen sisällys oli lyhyesti: että me pitäisimme hänet erinomaisen kernaasti täällä, mutta hänen täytyy mennä takaisin, hänen täytyy olla suomalainen näyttelijätär j.n.e. (Du verstehst schon [ymmärräthän], mitä minä tarkoitin.)» —

Ja vähäistä myöhemmin »Unkarin Matti» (Szinnyei) kertoo »Uuden
Suomettaren» Matille:

»Tietysti löytyy monta, jotka selittävät neitoselle, kuinka hyvä se olisi, jos hän oppisi unkarinkieltä, ja jäisi tänne, j.n.e. Mutta minä puhun hänelle paljon fennomaniasta, kansallisesta taiteesta, velvollisuudesta, isänmaasta y.m., jottei hänen päänsä hetkeksikään joutuisi pyörälle. — Oletko tyytyväinen sellaiseen impressarioon?» —

Jo »Noora»-esityksen jälkeen Ida Aalbergista oli tullut Suomalaisen teatterin kannattava voima. Kaarlo Bergbomilla ei enää ollut oopperaa, joka ulkonaisella loistollaan olisi kyennyt torjumaan ja pitämään aisoissa ruotsinkielistä ivallisuutta. Nyt hän voi antautua huoltamaan ennen niin suuresti laiminlyötyä puhenäyttämöä, josta ruotsalaiset aikaisemmin olivat puhuneet pilkallisesti. »Bergbomin rengit ja piiat esittävät draamaa siellä ja siellä», oli sanottu. Ida Aalbergista oli nyt tullut miekka, jota Bergbom saattoi voitollisesti heiluttaa poliittisten vastustajiensa edessä. Oli tärkeätä, ettei sellainen ase kirvonnut hänen kädestään. Tämän jälkeen Suomalainen teatteri, jossa oli Ida Aalberg, oli jotakin aivan toista kuin Suomalainen teatteri, jossa ei ollut Ida Aalbergia.

Miten jaksoi Ida Aalberg kantaa nuorella iällään saavuttamaansa suurta menestystä?

Eräässä Janakkalan kirjeessä »Uudelle Suomettarelle» kerrotaan kotimaahan palanneesta taiteilijasta:

»Eilen illalla saapui nuori taiteilijamme neiti Ida Aalberg Unkarin retkeltänsä tänne. Tänään oli meillä ilo tervehtiä arvoisaa kansalaistamme muutamilla lämpimillä sanoilla neulouskokouksessa Kerkkolan Ylöstalossa, josta hän muutaman hetken kuluttua samana iltana taas lähti Helsinkiin. Iloksemme saimme huomata, ettei nuori taiteilijamme suinkaan ole tullut pilalle noista suurista kunnian-osoituksista, joita hän viimeaikoina on saanut vastaanottaa, vaan että hänessä päinvastoin asuu syvempi isänmaanrakkaus ja halu nähdä sen totista edistymistä.»

Halu nähdä isänmaan »totista edistymistä» on majesteetin vaatimattomuutta, mutta todennäköisesti nuo sanat ovat tulleet uutiseen vain tyylillisenä koristuksena eikä tarkkana ja kuvaavana otteena Ida Aalbergin kotipitäjässään mahdollisesti pitämästä puheesta. Kuitenkin on selviä todistuksia siitä, että Unkarista palannut Ida Aalberg oli tavattoman paljon itsetietoisempi kuin entinen Ida Aalberg. Hän ei enää ollut tyttö, joka verraten huolimattomasti puettuna ja vähän etukumarassa oli kulkenut »vanhaan harakanpesään Espoon tullin luona» (kuten »Uusi Suometar» hyvin vähän mairittelevasti kerran nimitti Suomalaisen teatterin tyyssijaa), vaan hän oli nainen, joka tiesi jotakin olevansa ja esiintyi sen mukaan.

Hänen suhteensa näyttelijätovereihinsa oli ennen Unkarin matkaakaan tuskin ollut erikoisen sydämellinen ja herttainen. Kirjeessään Mathilda Almille, kuten aikaisemmin on nähty, hän vähäksyi näiden harrastusta ja pyrkimystä, ja Vilho, jolle Bergbom oli lausunut toivomuksen, että Suomalainen teatteri lähettäisi onnittelusähkösanoman Ida Aalbergille Unkariin, sai Tampereelta lähettämässään kirjeessä vastata: »Sinun esityksesi onnentoivotustelegrammista Ida Aalbergille joutui suureen auttamattomaan haaksirikkoon Kateuden karilla Typeryyden meressä.» Vilhon syytös koskee luonnollisesti naisnäyttelijöitä, sillä miehet eivät tunnu suhtautuneen turhamaisesti Ida Aalbergin itsetietoisuuden purkauksiin. Axel Ahlberg, joka tuohon aikaan oli miesnäyttelijöistä nuorimpia, on kertonut Unkarista palanneesta Ida Aalbergista m.m.:

»'Romeosta ja Juliasta' ei olisi tullut mitään, ellei Ida olisi neuvonut minua, vasta-alkajaa, Romeona. Eräässä harjoituksessa hän tahtoi ruveta ohjaamaan ja neuvoi minulle asemia, mistä yleisö tuskin olisi voinut minua nähdä. »Tämä on mahdotonta, kukaan ei näe minua», vastustelin minä. Ida vastasi: »Kuka viitsii sinua katsella, kun minä olen näyttämöllä!» »Puolet yleisöstä», minä tokaisin. Sitten me molemmat purskahdimme nauruun.»

Kun Ida Aalberg ulkomaanmatkaltaan saapui Helsinkiin, toi Lauri Kivekäs pohjalaiset ylioppilaat asemalle häntä juhlimaan. Tästä lähtien hän elämänsä loppuun asti sai nauttia opiskelevan nuorison ehdotonta ihailua ja kannatusta. Nuorison suosio on vilpitön ja välitön; Sarah Bernhardt pitää elämänsä onnellisimpana sitä aikaa, jolloin hän nuorena näyttelijättärenä oli vain Parisin ylioppilaiden lemmikki. Juhlat, kukkalähetykset ja serenaadit osoittavat seuraavina aikoina katkeamattomana sarjana, kuinka Ida Aalberg oli valloittanut suomalaisten ylioppilaiden sydämet. Mutta ulkomailla Ida Aalbergista oli lisäksi tullut siinä määrin arvovaltainen ja tunnustettu nimi, että sanomalehtiarvostelijakin, vaikka olisi ollut kuinka epävarma ja maineestaan arka, olisi ilman muuta uskaltanut häntä ylistää. »Uuden Suomettaren» tunnustusta ei enää tämän jälkeen kahlitse tahdon puute, kuten ehkä joskus aikaisemmin, vaan kyvyn puute, joka kyllä toisinaan ilmenee mitä surkeimmassa muodossa. Ja niin fennomanian merkeissä kuin Ida Aalbergin Unkarin triumfi olikin tapahtunut, useimmat ruotsalaisetkaan lehdet eivät säästä häneltä kiitosta. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» kirjoitti nyt hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rakkaudessa.»

»Nuorta taiteilijaa tervehdittiin heti hänen astuttuaan näyttämölle vilkkain suosionosoituksin ja häntä juhlittiin mitä lämpimimmin. Mutta niin onkin, että meillä ei vielä milloinkaan ole saatu nähdä niin pienintä yksityiskohtaa myöten mestarillista ja syvästi liikuttavaa näyttelemistä. Se todisti sekä täyttä, korkeata taiteellisuutta että esittäjän syvää henkeä. —»[13]

Kevätkaudella 1881 Ida Aalberg esiintyi, eräiden pienten osien ohella, yhdessä suuressa tehtävässä: Juliana »Romeossa ja Juliassa». Menestys oli erittäin suuri; ainoa muistutus, jonka sanomalehtiarvostelijat — verraten yksimielisesti — tekevät hänen näyttelemistään vastaan Shakespearen rakkausdraamassa, on se, ettei hän alussa osannut esittää Juliaa tarpeeksi lapsellisena ja viattomana.

Edellisellä ulkomaamatkallaan Ida Aalberg oli nähnyt sekä »Kavaluuden ja rakkauden» että »Romeon ja Julian», johon jälkimmäiseen hän oli tutustunut Wienissä. Julian wieniläistä esittäjää, Wesselyä, hän muistiinpanoissaan moittii liiasta sentimentaalisuudesta kappaleen alussa. Sentimentaalisuuteen kohdistuva viha tuntuu tähän aikaan olleen Ida Aalbergilla ohjelmallista, hän puhuu sentimentaalisuudesta halveksien kirjeissään ja moite, jonka Helsingin arvostelijat kohdistavat hänen Juliaansa, on aiheutunut näyttelijättären itsetietoisesta pyrkimyksestä. Ja kuitenkin oli hempeämielisyys ja tunteileminen ollut hänelle varsin läheistä, hän oli varhaisvuosinaan esiintynyt antaumuksella hempeilevässä näytelmässä »Kukka kultain kuusistossa», ja edellisten vuosien kirjeet todistavat varsin suurta taipumusta sentimentaalisuuteen. Nähtävästi jokin yksityinen kritiikki tai näyttämöltä saatu kokemus johtivat hänet kieltämään kaiken sentimentaalisuuden.

Parantuakseen hyvin vaikeasta kurkkutulehduksesta, jonka Helsingin raaka kevätilma 1881 oli aiheuttanut ja joka oli käynyt yhä pahemmaksi näyttämörasitusten vuoksi, Ida Aalberg matkusti kesällä laulajatar Lydia Laguksen kanssa Norjaan, päämääränään Modumin kylpypaikka. Matka kulki Tukholman kautta, missä potilaat viettivät iloista elämää. Ystävättärelleen Tony Sahlbergille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sanoo m.m.: »Se oli senlaista hirmuista viilaamista, että minä jo varsin väsyin.» Kristianiasta yhtyi potilaiden mukaan Emilie Bergbom, jonka kanssa jatkettiin matkaa Modumiin. Perille päästyään Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen Tony Sahlbergille:

Norjan luonto on suurenmoinen, se on minuun tehnyt syvän vaikutuksen, se poesia, jonka löytää Norjan luonnossa, on mahtava ja samalla hurmaava, siinä ei löydy mitään hentoutta, mitään heikkoa lempeyttä, se ei kiusaa ihmistä työttömään elämään ja vienoihin unelmiin, — ei päinvastoin — se kiihoittaa ihmistä suuriin tekoihin, luonto joka ympäröi meitä on täynnä voimaa, ilma jota hengitämme on täynnä voimaa ja se vaikuttaa myös ihmisluontoon se enentää moralillista rohkeuttamme; sitä ei pelkää jalkojensa alle polkemaan kaiken valheellisen ceremonian ja kaikki vanhat, kehnot ennakkoluulot, sanalla sanoen, kaiken valheen, joka löytyy mailmassa ja ihmisissä, sitä tekee mieli sydämmestänsä halveksimaan ja ylenkatsomaan ja aloittamaan veristä sotaa valkeuden ja totuuden edestä. Kun seisoo tunturilla silloin erittäin tuo eli nuo tunteet valtaa minut. Täällä löytyy eräs korkea huippu, josta on hyvin lavea näköala ja jonka juurella yksi suuri järvi eli ne kutsuvat sitä »fjordiksi» se on suuri vesistö jonka rannoilla korkeat tunturit lumella peitetyllä huipulla kohoaa, tuo sanottu vuorenhuippu on minun mielipaikkani erittäin kun käy kova tuuli niin se on minun suurin riemuni seisoa tuolla huipulla ja antaa fantasiani ja aatokseni vapaasti lentää ympäri, silloin tunnen kuinka kaikki tuolla alhaalla laaksossa on pientä ja naurettavaa ja valheellista, silloin halulla tahtoisin nauraa kaikelle ceremoneille ja konvenancille ja päästä pilven reunalle istumaan joka veisi minut toiseen mailmaan todellisempain asujanten joukkoon. — Minä luultavasti olen sinusta hyvin kummallinen, vaan katsos minä en voi hillitä sitä, se on luontoni, peittää voin sitä usein kun täytyy vaan välisti se puhkeaa niin rajusti esiin. —

Modumissa löytyy vielä eräs toinen mielipaikka, ja se on eräs kaunis koski, yhdellä oikein mahtavalla putouksella kalliolta kalliolle — toki Imatraan verraten ei mitään sen suurempaa — siellä useesti istun ja olen yhä enemmän ja enemmän rakastunut veteen, minusta vesi, meri on se ainoa raitis ja terve mailmassa. Minä elän aivan yksikseni, sentähden etten saa paljon puhua ja myös sentähden että yksinäisyys minua miellyttää minä viihdyn kaikkein paraiten näyttämöllä ja yksinäisyydessä. Se on hyvin terveellistä yksi aika vuodesta olla eroitettuna työstään ja 'samla sig' [koota itsensä] — —

Neiti Lagus ja Bergbom ja minä asumme yhdessä ja samassa villassa, — Mitä neiti B: tulee niin minun täytyy sanoa että hän vielä tähän päivään on minulle selittämätöin arvoitus. Minusta kuitenkin niin hänessä löytyy luonteessa jotain suurellista joku suuri aate eli maali jonka tähden eli eteen hän uhraa itsensä, mutta minä sanon että hän ei ole tosi.[14] Kiitos Tony kirjeestäsi! Ole sydämmellisesti tervehditty ystävältäsi

Ida Aalberg kirjoittaa Tony Sahlbergille suomenkielellä, vaikka tämä osasi sitä niin huonosti, että Ida Aalberginkin tärkeistä asioista kirjoittaessaan täytyi turvautua ruotsiin. Ennen Unkarin matkaa Ida Aalbergin kanta fennomaniaan nähden oli ollut epäiltävä ja epämääräinen. Hänellä oli ruotsalaisella taholla useita suosijoita ja ystäviä — aina Suomen vaikutusvaltaisimmasta miehestä paroni Nordenstamista alkaen— ja usein oli ollut kysymys Ida Aalbergin kiinnittämisestä ruotsalaiseen teatteriin. Tiedetään kyllä, että Ida Aalberg jo 1870-luvun lopulla oli sanonut joskus kiihkeitä sanoja suomalaisuuden puolesta, mutta Modumissa hänen fennomaniansa esiintyy todellisena puuskana. Siellä suomalaiset naiset käyttivät keskenään vain suomenkieltä. Ida Aalberg on raivoissaan kirjoituksen johdosta, jonka »Helsingfors Dagblad» julkaisi J.W. Snellmanin muistolle. Vuosina 1881—1883 hän tavallisimmin kirjoittaa etunimensäkin aitosuomalaiseen tapaan: Iida. Tony Sahlbergille, valitulle ystävälleen, hän kirjoittaa:

»Minä pidän siitä, että tahdot ja toivot minun kirjoittavan suomeksi. Sinun täytyy vaan myös itse tehdä se, — sillä Tony meidän täytyy ajatella suomeksi, lukea suomea, kirjoittaa ja puhua suomea jos tahdomme oikein tuntea itsemme Suomen kansan lapsiksi. Meidän täytyy olla niin ylpeät suomenkielestä, että se tuntuu meistä halveksittavalta puhua tuota kurjaa lainattua ruotsia, jota emme edes osaa oikein puhua.»

Tämmöiset purkaukset tulevat varsin käsitettäviksi, kun saa tietää, että Ida Aalbergille keväällä 1881 oli Helsingissä opettanut fennomaniaa tulinen ja kiihkeä Lauri Kivekäs. On aitonaisellista logiikkaa ja aatteellisuutta, että ylläolevaa purkausta Tony Sahlbergille osoitetussa kirjeessä välittömästi seuraavat sanat: »Din tillgifna Ida.»

Ida Aalbergin kurkku oli niin huono, ettei hän päässyt syksyllä teatterin alkajaisiin Helsingissä. Hän siirtyi kuitenkin Modumista Kristianiaan, missä aluksi asui Winterhjelmien perheessä. Lääkäri oli kieltänyt häntä puhumasta ja hän sai sanoa sanottavansa kirjoittamalla. Rouva Winterhjelmiä tarkoittaen hän kirjoitti Tony Sahlbergille: »Hedvig on jalomielinen ja ystävällinen, meillä on usein pieniä intresantia keskusteluita, — hän puhuu ja minä kirjoitan — ja niin elämme hiljaisuudessa päivät läpi.» Charlotta Raa-Winterhjelm — niin porvarillisen hyveellinen ja näyttelijäin kesken harvinaisen jalomielinen kuin olikin — oli tuskin ilman katkeruutta jaksanut seurata nuoren Ida Aalbergin nousevaa tähteä. Hän oli edellisenä vuonna juuri Noora-kuumeen jälkeen vieraillut Helsingissä ja kun nämä vierailunäytännöt Suomalaisessa teatterissa olivat epäonnistuneet, niin kiltti ja hurskas rouva Raa-Winterhjelm sai aiheen moittia Helsingin kritiikkiä ja soimata »Hufvudstadsbladetin» arvostelijaa (B.O. Schaumania) siitä, että tämä »oli huvitettu vain nuorista tytöistä, mieluimmin vaaleaverisistä ja hyvin laihoista». Ida Aalberg oli sekä vaalea että laiha, ja kiukun purkauksen viimeisenä kohteena oli luonnollisesti hän. Ja lieneekö ollut vilpitöntä rakkautta Lotten Winterhjelmin puolelta sekään, mistä Ida Aalberg on saanut aiheen kiittää seuraavilla riveillä:

»Minä aina muistan sitä iltaa Helsingissä Marian [Maria Grapen] luona, jolloin sinä olit niin ystävällinen ja itse pyyhit kyyneleet silmistäni, jotka itse olit synnyttänyt.»-—

Vaikkakaan näiden kahden naisen suhde ei ollut vilpittömän ystävyyden suhde, suunnitteli Lotten Winterhjelm yhteistä esiintymistä Suomessa. Ida Aalberg käänsi rouva Winterhjelmiä varten »Adrienne Lecouvreurin» suomeksi ja aikoi itse esiintyä Noorana ja Sirkkana suunnitellulla kiertueella. Kaikki tämä johtui tietysti Charlotta Raa-Winterhjelmin halusta saada Suomessa suurempaa mainetta kuin ensimmäinen suomenkielinen Lea oli voinut herättää. Ida Aalberg tuskin kannatti vanhemman näyttelijättären sydämenasiaa edes puolella sydämellään. Häntä innostutti näihin aikoihin enemmän Tukholmasta tehty tarjous. Siellä eräs hänelle persoonallisesti tuntematon nainen, joka oli nähnyt hänet Juliana, oli kuninkaalliselta teatterilta hankkinut luvan, että Ida Aalberg Shakespearen rakkausdraamassa saisi esiintyä suomenkielellä. Bergbom, jolta pyydettiin suostumusta, kuitenkin kielsi yritykseen ryhtymästä:

»Heikon terveytenne ja viipurilaisen kontrahdin tähden johtokunta ei katso itseänsä oikeutetuksi suostumaan pyyntöönne», kuului Bergbomin vastaus tähän pyyntöön. Että vastaus tuskin tyydytti Ida Aalbergia, nähdään esim. seuraavasta Tony Sahlbergille kirjoitetusta kirjeestä:

»En tiedä mitä sinullen sanoisin, mistä sinullen kirjoittaisin — sillä minulla ei nykyään löydy muuta kun yksi tunne, ikävyys, — kun yksi ajatus, ikävyys, ikävä työtäni, ikävä taidettani se tunne täyttää koko olentoni. — Minulla on usein niin kova kaiho että olen menehtyä. Tuskin voin käsittääkkään sitä riemua, joka on minut vahaava kun taasen tunnen itseni terveeksi ja saan astua näyttämölle.» Ja vähäistä myöhemmin, saatuaan kuulla, että Suomalaisen teatterin ystävien taholta häntä oli epäilty »koulukipeäksi» — Ida Aalberg ei esiintynyt, ja Suomalainen teatteri maksoi hänelle täyden ja suuren palkan — hän loukkaantuneena kirjoittaa aitonaisellisen purkauksen:

»Oma Tonini! Se on todellakin naurettavaa tuo huhu minun kivustani, jonka viimme kirjeessäsi kerrot! Minä en tunne lausetta »skolsjuk» en ole sitä koskaan ennen kuullut, vaan luultavasti se tarkoittaa jotakin pahaa jotakin kehnoa minusta. Jos he tahtovat sanoa jotakin pahaa minusta, niin heidän pitäisi se tehdä hienommin sillä tämä on niin tuhmaa niin yksinkertaista että ei kukaan ajatteleva ihminen saata sitä uskoa. Kuinka joku ihminen voipi uskoa, että suom: teatterin johtokunta antaisi minun olla näin kauan poissa ilman lääkärin todistusta jos he todella uskovat, että minä valhettelen niin ei he kuitenkaan voi luulla että Tohtori Bull valhettelee, ja jos he sen tekevät niin silloin he ovat niin kehnoja että minä halveksin sekä heidän moitettaan että heidän kiitostaan.» — — — j.n.e.

Ida Aalberg epäilemättä oli Norjassa 1881 sairas ja näyttämötyöhön kykenemätön, mutta Suomessa saattoi herättää epäilyksiä, kun suomenkielisen näyttämön kannattava voima kesken sairauttaan ilmoitti esim. käyvänsä tanssikursseilla. Tony Sahlbergille hän m.m. kirjoittaa:

»Minä olen tämän viime ajan tanssinut joka päivä yhden tunnin minun »tarantellaani» erään mainion ballettimestarin luona. Tahdoin nyt käyttää tätä tilaisuutta koska Helsingissä ei ole kelvollista opettajaa siinä genréssa. Muistatkos sinä vielä sitä tanssia »Noorassa»? Se oli niin tuhma ja aivan väärä, minä itsekin sen tunsin vaan en voinut sitä auttaa, se on aina minua oikein vaivannut ja minä päätin, nyt kun minulla on aikaa, oppia sen todellisen tarantellan. — Nyt olen oppinut sen. Kun »Noora» annetaan tulevalla kertaa saat nähdä mikä suuri ero. Nyt vasta voipi käsittää että se on etelän tulinen tanssi.» —

Norjan matkalta ansaitsee ehkä lisäksi mainitsemista pari kirjallista tapahtumaa, joista Ida Aalberg kertoo Tony Sahlbergille:

»Georg Brandes tuo mainio danskalainen esteerikeri on pitänyt luentoja muun muassa Björnsonista ja Ibsenistä. Sinä voit uskoa, että ne olivat intresantia. Hän on hirveästi vapaa uskoinen ja pahan näköinen kun itse Mefistofeles, oikea antikristus, vaan niin nerollinen niin älykäs että unhottaa kaikki kun hän alkaa puhumaan.»

»Ibsenin uusi teos tuli eilen ulos, vaan minä lähetän sen vasta tulevalla viikolla sinulle joulu-lektyyriksi. Se on julmasti realistillinen ja pimeä, oikein a la E. Zola. Tämä realistillinen aika joka nyt niin suuressa määrässä vallitsee ihmisiä kirjallisuudessa ja taiteessa, minua oikein surettaa. Ihmisillä ei ole enää mitään idealia ja kuitenkin se on ideali joka pystyssä pitää ihmisen siveellisyyden ja moraalin. Kun idealit hyljätään, täytyy ihmissuvun langeta. Minä puolestani uskon, että piakkoin tapahtuu joku »reaktion» Ranskassa, sillä sieltähän tuo kaikki on alkunsa saanut.» —

Edelliset kirjeet ovat kaikki suomeksi kirjoitettuja. Niitä mielenkiintoisempi, mikäli koskee persoonallisesti Ida Aalbergia, lienee eräs, jossa vain ensimmäinen lause on suomeksi. Kaikessa naisellisessa epämääräisyydessään sen sisältö on tunnustusluonteista:

Juohtui juuri mieleeni, että sinä eräässä kirjeessäsi lausuit jotakin pettyneistä toiveista. Että sinulla on ollut niinkuin minulla nyt on, suuria vaatimuksia elämälle, mutta ettei niihin ole syytä, vaan on niistä ennemmin tai myöhemmin tingittävä. Minun pitää tunnustaa, että minusta tuntui oikein pahalta kuulla sinun tuumivan niin. Se todisti, että sinä arkielämän vaivoissa olit kadottanut osan sielusi kyvystä kohota korkealle. — Meidän realistisena aikanamme pidetään suurena kunniana sitä, että on hankkinut itselleen pessimistisiä mielipiteitä elämästä ja ihmisistä. Mutta minä en tee niin, minä päinvastoin uskon hyvään, jaloon ja suureen elämässä ja säälin ihmisiä, jotka ovat toista mieltä tässä asiassa, sillä jos on kadottanut uskonsa hyvään, täytyy elämän olla viheliäistä. — Että usein tulee petetyksi! no niin, sitähän sattuu jokaiselle. Me olemme kaikki ihmisiä omine heikkouksinemme. Syntymästämme asti meillä jokaisella on omat vikansa ja omat ansionsa. Hyvä ja suuri, jota meillä jokaisella on sielussamme, saa elämän kovissa koettelemuksissa väistyä taemmaksi muiden epäjalojen tunteiden tieltä. Mutta jos etsii, löytää aina jotakin hyvää jokaisessa ihmisessä. Useimmat ihmiset ovat niin heikkoja, että antavat ihanteittensa painua lokaan; senvuoksi enemmistö on keskinkertaista, useimmat ihmiset, joiden kanssa joudumme kosketuksiin, edustavat keskinkertaisuutta, ja kun tämän tiedämme, emme voi heiltä paljoa vaatia. Mutta Toni, poikkeuksia on, ja onnellinen se, joka joutuu niiden läheisyyteen. Minut heitettiin elämään lapsena, olin aivan kokematon ja tietämätön. Minulla on ollut kiusauksia niin hirvittäviä, että hyvällä omallatunnolla voin sanoa, että on harvoja ihmisiä, jotka ovat kokeneet sitä, mitä minä olen kokenut. Itse en ymmärtänyt suurta vaaraa, mutta Jumala, joka ei koskaan hylkää meitä, on vienyt minut puhtaana kaiken läpi. Minua on petetty, mutta ne olivat keskinkertaisia ihmisiä. — Vaadin paljon elämältä, asetan ihanteeni korkealle, sillä ihanteethan meitä pitävät hengissä. Ja maailmassa on sentään niin paljon kaunista ja suurta, jota voi harrastaa ja jolle voi omistaa ajatuksensa ja tunteensa. Olen onnellinen ja kiitollinen Jumalalle, joka on avannut silmäni jaloudelle, valolle ja totuudelle elämässä ja suojellut minua pahalta ja huonolta, jota kuitenkin olen katsonut kasvoista kasvoihin. Nyt minulla on kalliisti ostettu kokemus ja ihmistuntemus. — Ei Toni, hanki ilmaa siipiesi alle ja lennä korkealle, yläpuolelle joukkojen mielipiteitä ja käsityksiä.» —

Vasta helmikuun lopulla Ida Aalberg, lepäiltyään useita viikkoja vielä Tukholmassakin, tuli Suomalaiseen teatteriin, ja hänen »Nooransa» valloitti, kuten eräs arvostelija kirjoittaa, »yleisön väkirynnäköllä». Ylioppilaat alkoivat juhlia häntä kuten ennenkin, ja eräiden vähäpätöisempien esitysten jälkeen hän saavutti uuden suuren menestyksen nimiosan esittäjänä »Regina von Emmeritzissä». Z. Topelius lähetti hänelle, ennenkuin kappale esitettiin, pitkän selostuksen osasta ja hänen kirjeensä lopusta näkee, että hän suuresti luotti Ida Aalbergiin:

— — »Osan suurimpana vaikeutena on se, että toiminta tapahtuu ihmissydämessä. Luulen, että yksin I.A. voi saada katsojan täysin sitä käsittämään. Lotten Winterhjelm ja Ida Reis ovat osittain siinä onnistuneet, mutta vain osittain. Vasta Ida Aalbergista tulee täysi Regina. Hänessä yksin sielu murtaa ulkokuoren. — Ystäväni, seuraa synnynnäistä, ihmeellistä, välitöntä taiteilijanäkemystäsi, ja sinä voitat tekijän rohkeimmatkin unelmat, luot jotakin itsenäistä uutta! Z. T.»

Kun kappale oli esitetty, kiittelivät sanomalehdet suuresti, kauniisti ja sovinnaisesti Ida Aalbergin suoritusta, mutta tekijä puhkesi rehelliseen ja välittömältä vaikuttavaan tunnustukseen: »Regina on tullut kotiinsa, — hän on ensi kertaa ollut kotona.»

Suomalainen teatteri vieraili edelleen maaseutukaupungeissa ja Pietarissa, ja vuoden 1882 taidearvostelutkin osoittavat Ida Aalbergin eläneen jonkinlaista »myrsky- ja kiihko»kauttaan. Pietarilainen lehti kirjoittaa hänestä Jane Eyrenä m.m.:

»Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: neiti Aalbergilla on sitä liian paljon, ja se on sangen vaarallista, ellei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta alkaen on joka jäntere, joka verenpisara mitä kovimmassa pingoituksessa, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, vaan sanasta sanaankin.»

»Noora» sai Pietarissa hyvän vastaanoton, kuten selviää vertailusta, jonka »St. Petersburger Herold» teki Ida Aalbergin ja puolalaisen näyttelijättären Snieshko-Zapolskan välillä: »Ranskalainen sananlasku sanoo: comparaison n'est pas raison [»vertailu ei ole oikeutettua» tai »vertailu on typerää»], mutta me emme voi välttää vertailua Nooran suomalaisen ja puolalaisen esittäjän välillä. Tulos on se, että suomalainen tragöödi ei ainoastaan esittänyt etevällä tavalla Nooran kummallista luonnetta, vaan painoi siihen paljon omaa itseänsä, paljon kirjoittajan ainoastaan viittaamia vaikuttimia ja taiteellista tutkimusta, mutta rouva Zapolska näytteli vain huolellisesti ja onnistuneesti — eikä mitään muuta. Varsin moni kohtaus, missä suomalaisen neidon esitys ihastutti, herätti hurjaa mieltymystä, meni puolattaren näyttelemisessä huomaamatta ohitse. Naivit kohtaukset tällä vielä menivät mukiin, mutta draamallisissa kohtauksissa rouva Zapolskan sekä voimat että luomiskyky loppuivat. Tarantellan, jossa suomalainen näyttelijätär osasi kuvata koko sisäisen taistelunsa, pelkonsa ja sieluntuskansa, rouva Zapolska tenssi vain säännönmukaisesti.» Ja arvostelija toivoi lopuksi, että puolalainen vierailija saataisiin nähdä »jossakin toisessa kappaleessa, jossa ei olisi tarjolla yhtä vaarallista vertailua kuin tässä».

Kun »Kastilian Juanna» esitettiin Helsingissä, kirjoitti »Uusi
Suometar» tammikuun lopussa 1883:

»Neiti Aalberg näytteli Juannaa. Tämä tehtävä on varsin sopiva sille, jolla on monipuoliset näyttämölahjat käytettävänä ja jolla on ääni ja kasvojenliikkeet täydellisesti vallassa, sillä kaikki mahdolliset ihmistunteet: viha ja rakkaus, ilo ja suru, luottamus ja epätoivo, kekseliäisyys ja mielettömyys vaihtelivat tämän naisen luonteessa niin peloittavalla nopeudella, että katsojalle tekee toisinaan pahaa, ja loppumylläkästä ei voi olla epäilemistäkään, siitä ei voi seurata muu kuin suora hulluus. Sanoisimmeko, että neiti Aalberg osasi kaikki nuo tunteet hyvin kuvata? Sillä emme olisi liikoja sanoneet. Neiti Aalbergin kyky ja maine ovat niin taattuja, ettei ne meidän puolelta enää mitään tuoksuavaa ylistysten seppelettä kaipaa. Hänen esitystään voipi jo monessa suhteessa tutkia eikä ainoastaan arvostella.»

Että Ida Aalberg ei jaksanut kestää menestyksen päiviä kiltillä ja porvarillisella vaatimattomuudella, ilmenee jälkeen vuoden 1880 mitä moninaisimmissa muodoissa. Bergbomeilla on syytä merkitä paperille, milloin hän on hyvällä tuulella, milloin huonolla, milloin myöntyväinen, milloin niskoitteleva. Hän oli jo ennättänyt kasvaa niin suureksi, ettei teatterin johtaja pystynyt lukemaan hänelle lakia, vaan sai turvautua välittäjiin ja houkutteluihin. Vain suurilla ponnistuksilla Antti Jalava ja Frithiof Perander saivat hänet keväällä 1882 uudistamaan välikirjansa Suomalaisen teatterin kanssa. Eron syynä olisi sillä kertaa ollut kärsitty persoonallinen loukkaus. Jalavan ja Peranderin selittelyt kuitenkin sillä kertaa tehosivat, koskapa Ida Aalberg kirjeessään edelliselle m.m. sanoo: »Minä pyydän, polta tuo kirjeeni johtokunnalle ja anna anteeksi loukkaava käytökseni. Ainoa »ursäkt», jonka voin esiintuoda on se, että minun suonissani kuohuu toisenlainen veri kuin muitten ihmisten, ja saattaa minut usein tulisiin ajattelemattomuuksiin. Minä olen luotu näyttämölle, en todelliseen elämään. Oikeastaan minä elän ainoastaan näyttämöllä, elämässä minä vaan uneksin. Siksi minä en osaa elää tavallisten ihmisten kanssa tavallisella lailla. Minä toivoisin sydämmestäni että et sinä ymmärtäisi minua väärin etkä olisi suuttunut minuun.»

Helmikuun viimeisenä päivänä 1883 Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen
Bertha Forsmanille eroavansa Suomalaisesta teatterista:

»Tänä iltana lähetän kirjeen, jossa sanon irti välikirjani. Jotta irtisanominen olisi lainmukainen, se täytyy tehdä kolmea kuukautta aikaisemmin, tänään on viimeinen päivä helmikuuta, siispä sen täytyy nyt tapahtua. Kummalliset tunteet ja ajatukset riehuvat mielessäni. Sanon hyvästi kaikelle, kaikelle, mikä tähän asti on ollut minulle kallista ja jolle olen uhrannut terveyteni, nuoruuteni, innostukseni, kaikkeni! Mutta minulla on rohkeutta, minulla on voimaa raivata itselleni uusi tie. Kunpa Jumala auttaisi minua, ja Hän sen kyllä tekee. Se on kohtaloni, tunnen sen, minun pitää seurata sitä, minun pitää taipua sen alle, minulla ei ole voimaa vastustaa sitä. Itken ajatellessani, mitä minä jätän. Riemuitsen ajatellessani itseni vapaaksi. Nyt kai aavistatte, mitä minä teen. Toivon, ettette ilmoita sitä muille. Älkää halveksiko minua. Teen sen, koska minun luonnollani on mahdotonta tehdä toisin!

Tämäkin kirje on kirjoitettu kiihkotilassa, se on jo siksi epämääräinenkin, että Bertha Forsman, vastaanottaja, luuli Ida Aalbergin tarkoituksena olevan luopua kokonaan näyttämöltä. Tämä ei kiihkossaan ollut lukenut edes tarkkaan välikirjaa, josta puhuu — sillä sen mukaan hän olisi voinut irti sanomisensa säästää kuukautta myöhemmäksi. Bertha Forsman piti luopumisajatuksia hyvin valitettavina, Suomalainen näyttämö ei hänen mielestään saanut kadottaa Ida Aalbergia. Silloin tämä selvittelee tekoansa seuraavalla tavalla:

»Olkaa huoleti. Antakaa anteeksi epäselvä kirjoitustapani. En jätä vielä näyttämöä. Erosin nyt päästäkseni lentämään. En kuulu mihinkään ahtaaseen uskontolahkoon. Löydän oman jumalani kaikkialta ja palvelen häntä kaikkialla, missä on kauneutta, korkeutta, suuruutta ja totuutta!»

Ida Aalbergin elämässä oli monta myrsky- ja kiihkokautta, mutta erikoisesti tämä nuoruudenajan raju kiihkoilu esiintyy päämäärättömänä ja haihattelevana sisäisenä palona. Siitä kiihkosta havaitaan merkkejä melkein kaikissa taidearvosteluissa, jotka koskevat hänen näyttämöluomiaan tältä ajalta. Keväällä 1883 hän sai Adrienne Lecouvreurinä suuren menestyksen, mutta arvostelu totesi, että tämän voitto johtui lähinnä siitä hillittömästä hehkusta, jolla hän voi täyttää pääosan Scriben näytelmässä. On muistettu, että hän näihin aikoihin esiintyi näytäntöiltoina toisinaan semmoisessa mielentilassa, että toverit pelkäsivät hänen näyttämöllä hajottavan kulissit tai pukuhuoneessaan seinät. Joskus hänen sanotaan tehneen itsensä syypääksi rikkomuksiin sekä itsekuria että näyttämökuria vastaan »tulisilla ajattelemattomuuksillaan». Kiihkohetkien välillä on aina syvän alakuloisuuden ja mielenmasennuksen aikoja, jolloin hän vetäytyy yksinäisyyteen hautomaan ajatuksiaan. Tyhjyyden ja ikävyyden tunne vaivaa häntä. Hänen kunnianhimonsa etsii vaikutusalaa, joka antaisi enemmän kuin Suomalainen teatteri kykenee tarjoamaan.

Hän saa näinä vuosina suuren joukon ystäviä ja ihailijoita. Ne ovat enimmäkseen miespuolisia, vain harvojen naisten kanssa hän asettuu läheisen tuttavuuden suhteeseen. Hän tahtoo päästä eteenpäin elämässä ja hän sovittaa tuttaviinsa mittapuuta: onko hän erikoinen? Ilman näkyvää aihetta hän saattaa kirjoittaa jollekin ystävättärelleen huudahduksia: »olkaamme suoria! olkaamme tosia! olkaamme avomielisiä!» Itse hän on taipuvainen ystävätärten kesken tunnustuksiin, joita kieltää muille ilmoittamasta, hän tekee heistä uskottujaan ja ihailee heissä ilmenevää »erikoisuutta».

VII.

SARAH BERNHARDT. VÄLJEMMILLE VESILLE.

Saksalaisen teatterin antamat vaikutelmat, jotka olivat sangen määräävinä tekijöinä Ida Aalbergin nuoruudessaan saavuttamiin voittoihin, näyttelijätär oli omaksunut lyhyessä ajassa ja käyttänyt niitä hyväkseen erinomaisella menestyksellä. Peritty kiihkeä ja tulinen temperamentti, johon yhtyi nuoruuden viehkeys ja sulo ja ihana, puhtaana heläjävä ääni, oli saanut tuekseen saksalaisen tähtikouluutuksen kehitetyn lausuntataidon.

Ida Aalbergin myöhemmällä iällä ei saksalaisen kouluutuksen ansioita hänen kehitykseensä nähden paljoakaan muisteltu. Tiedettiin mainita nimi: Marie Seebach, mutta siinä olikin melkein kaikki. Sensijaan muisteltiin, yleisemmin niitä vaikutelmia, joita taiteilijattaren sanottiin saaneen Ranskan suurelta tähdeltä, Sarah Bernhardtilta.

Ida Aalberg sai, vaikka erosikin Suomalaisesta teatterista, keväällä 1883 pienen valtioavun ulkomaamatkaa varten. Hän suunnitteli esiintymistä Kööpenhaminassa, jonne Z. Topelius häntä lämpimästi suosittelu Sarah Bernhardt vieraili näihin aikoihin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa, ja uskotulleen Bertha Forsmanille Ida Aalberg kertoo ensi vaikutelmistaan seuraavalla tavalla:

»Millä mielenkiinnolla, millä jännityksellä, millä tunteilla näinkään ja seurasinkaan Sarah Bernhardtin näyttelemistä. Kaikki, mitä olin kuullut hänestä, ja sitä on paljon, palasi muistiini ja teki minut niin hajamieliseksi, etten lainkaan voinut seurata hänen esiintymistään ensimmäisenä iltana, en tiedä, miten hän näytteli. Vasten tahtoani ajatukseni kiertelivät hänen persoonaansa, koko ajan ajattelin Sarah Bernhardtia ihmisenä, tahdoin nähdä, miltä hänenlaisensa nainen näyttää. Myöhempinä iltoina kiinnitti hänen näyttelemisensä huomioni — kuten näette, menettelin perusteellisesti. Ensin tunsin pettyneeni — kuten monet muutkin — mutta vika oli pääasiallisesti Sardoun. Kappale, osa, on ontto, pinnallinen, luonnoton, kaikkialla johtuu ajattelemaan, kuinka Sardou on kyhännyt kokoon sen ja sen kohtauksen antaakseen maailmankuululle taiteilijalle tilaisuuden näyttää ihmeteltäviä vaikutuskeinojaan. Hänellä on säihkyvä tekniikka. Hämmästyy, kun näkee sen taituruuden, millä hän suoriutuu pahimmistakin vaikeuksista. Hän on suuri. Hänellä on nerollisuutta. Mutta hän käyttää väärin leiviskäänsä. Hän häikäisee omaa aikaansa, mutta jälkimaailma unhottaa hänet pian. Hän häikäisee yleisönsä, mutta kun tulee kotiin, unhottaa hänet ja voi rauhallisesti laskeutua levolle. Hänen elämänsä on liiaksi samentanut hänen sieluansa. Runous on kadonnut, se ei enää levitä tuoksuaan hänen luomainsa yli. — Hän on antanut parhaansa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, hän on leikkinyt elämällään; ja niin on hänen persoonansa ‒ ennenkuin hän sitä itse aavisti ‒ muuttunut kasaksi kuihtuneita lehtiä. En tuomitse sitä, mitä en ole nähnyt. Mutta eiköhän Sarah Bernhardtin naisellisuus ole ajautunut karille? Ellei se olisi totta, niin kuinka hän voisi sallia kaiken maailman kertojien haastaa itsestään merkillisiä, ei kauniita anekdootteja; kirjoittaahan hän toisinaan julkisesti, ellei se olisi totta, kuinka voisi sallia jonkin vintiön julkisessa sanomalehtiartikkelissa käyvän hänen kunniansa kimppuun??? Kaikki tuo samensi hänen näyttelemisensä vaikutusta minuun. Valériena hän kuitenkin ihastutti minua, hänen esiintymisessään oli yksinkertaisuutta ja totuutta, näin kyynelten kimaltelevan hänen kauniissa silmissään, se liikutti minua niin, kuinka katkerasti, kuinka syvästi hän usein tuntee tulleensa sen ihanteen vastakohdaksi, jota hän esittää. Valériessa oli kohtia, joissa hän mielestäni oli ylevä. Kööpenhaminassa yleisö oli kylmähköä, he väittivät, ettei hän ollut sitä, mitä hän ennen oli ollut. Hänen levoton elämänsä kuluttaa voiman, väsymyksen piirre verhosi hänen aina kauniita, jalonmuotoisia kasvojaan. Hänen vartalonsa oli kaunis, pitkä täyteläinen, taipuisa ja hoikka. Millä innostuksella olisinkaan katsonut häneen, jos hän naisenakin olisi tullut suureksi. Onko sitten tuo ala niin vaikea, ettei kukaan nainen voi tulla suureksi taiteilijaksi menettämättä kunniaansa. Eikö voi tulla suureksi taiteilijaksi ja olla kristitty? Naisen, joka on taiteilija, suurimpana tehtävänä on näyttää ihmiskunnalle, että semmoinen mahdollisuus on olemassa. Eikö jalo voita? Ah! Kunpa Jumala antaisi minulle voimaa, antaisi minulle tarmoa täyttämään sen, mistä uneksin.»

Tämän kirjeen Ida Aalberg kirjoitti kesäkuun 10 p:nä Emsistä, minne hän oli mennyt kylpemään. Kirjeen lopussa hän kertoo olostaan siellä:

»Vasta muutamia päiviä olen ollut Emsissä, enkä siis voi kuurista sanoa mitään. Keisari Wilhelm tulee tänne huomenna, vieraita tulvii tänne. Keisariaikana sanotaan sesongin olevan loistavan.

Elän yksin unelmineni. Näyttää herättävän huomiota, että nuori nainen on niin aivan yksikseen. En ole tiedustellut, keitä suomalaisia täällä oleskelee. Olisin iloinen, jos pian saisin Teiltä kirjeen.

Maailmassa on vähän sellaista, mikä kestää. Olkoon Teidän ystävyytenne
minua kohtaan sellainen harvinaisuus.

Heinäkuussa Ida Aalberg parin Emsissä tapaamansa suomalaisen naisen kanssa matkusti Parisiin. Kirjeissään hän kertoo, että Seinen kaupunki miellytti häntä tavattomasti. Hän tekee pitkiä, isänmaalleen perin epäedullisia vertailuja Suomen ja Ranskan olojen välillä; edellisessä on pikkumaisuutta, ilkeätä puoluemieltä, jälkimäisessä työteliäisyyttä, iloa ja onnea. Louvre ja Boulognen metsä ovat hänen mielipaikkansa j.n.e. Lokakuussa hän kirjoittaa Bertha Forsmanille kirjeen, jossa on kuitenkin merkillisempiäkin tietoja:

»Tulen Björnstjerne Björnsonin läheisyydestä. Olen koko illan ollut hänen seurassaan Walter Runebergin luona. Ah, miten tunnen itseni vähäpätöiseksi, heikoksi, onnettomaksi. Kuinka tämmöinen pieni persoonallisuus katoaa semmoisen hengen rinnalla. Hyvä Jumala, kuinka onnellista on saada joka päivä seurustella suurenmoisen luonteen kanssa. Kunpa ihmiset eivät vaientaisi omiatuntojaan, kunpa he pintapuolisen hupatuksen sijaan ottaisivat ajatellakseen vähän syvemmälle, kunpa he eivät niin kevytmielisesti valitsisi seurapiiriään, jokapäiväistä seurapiiriään. Tuommoinen tavallinen, kaikkien konvenanssin sääntöjen mukaan valittu seura, joka kokoontuu pari kolme kertaa viikossa ihaillakseen kahvipöydän ääressä toinen toisensa halpahintaisia ajatuksia, millaista myrkkyä sielulle, millainen vaarallinen putous paremmalle minällemme, mikä raunio kaikelle yksilöllisyydelle. Jos kerta olemme päässeet selville siitä, että olemme ihmisiä, niin tiedämme myöskin, kuinka paljon lähin ympäristömme vaikuttaa meihin. Kehenkään nähden ei pidä olla niin varovainen kuin ystäviinsä nähden, s.o. niihin henkilöihin, joiden kanssa useimmin on yhdessä. Aivan huomaamatta alkaa mukautua heihin. Kuinka henkisesti rikkaaksi tunnenkaan itseni semmoisen illan jälkeen kuin esim. tämä. Kuinka valveutunut, kuinka terve, kuinka rohkea (hän olikaan), ja kuitenkin, samalla kuin sana »excelsior» soi korvissani, tunnen itseni masentuneeksi, vähäpätöiseksi, mitättömäksi. En ole mitään, sieluni on köyhä. Ajatukseni ovat ahtaita. En osaa luonnehtia hänen persoonallisuuttaan. Hänessä oli Norjan tunturien graniittista lujuutta, Norjan vuonon kohisevaa aallonloisketta. Intelligentti, henkevä, epätavallinen, rohkea mies, joka uskaltaa uhmata kokonaista tavallista vulgääriä maailmaa, Sanoin, että »Hansikkaan»[15] loppu minua hämmästytti. Hän sanoi, että »Svava» oli »ihminen». Jos meneteltäisiin toisin, ei maailma pysyisi pystyssä. Hän puhui voimakkaasti ylellisyyttä vastaan, koska se oli ensimmäinen syy tapojen huonouteen. Puolusti kovin niitä, joita maailma tuomitsee. Fennomania on saanut hänen sympatiansa puolelleen. Hän ihaili heidän energiaansa, työkykyänsä. — Menen jonakin päivänä hänen luokseen. Tahdon puhua hänen kanssaan useista asioista, joista en ole selvillä ja jotka esiintyvät »Hansikkaassa». Sanoi saaneensa nimettömän kirjeen Suomesta ja että siinä oli ollut lopusta sama mielipide kuin minullakin oli. Luonnollisesti se oli naisen kirjoittama, luulen että aihe ei ole miehille kovinkaan mieluinen.

En muista kerroinko Teille viime kirjeessäni, että Vicomtesse de Bridierin äiti [Ida Aalberg asui Parisissa de Bridierin luona] on kirjailija. Hänellä on suuria tuttavuuksia Parisin henkisessä maailmassa. Hänen kauttaan olen saanut tutustua henkilöihin, jotka eivät ole aivan tavallisia. Eräänä päivänä kävimme Mille Reichemberin luona, Théâtre français'n nykyään parhaan naispuolisen taiteilijan. Varsinkin pidetään häntä Français'n viimeisen uutuuden, »Les maurois'n» jälkeen parhaana, sittenkun he ovat menettäneet korvaamattoman primadonnansa Sarah Bernhardtin. Sanoin Reichemberille, että minä hyvin kernaasti halusin nähdä Comédie françaisen kuuluisan paljon puhutun taiteilijalämpiön. Hän oli niin rakastettava, että pyysi minua väliajalla käymään luonaan pukuhuoneessa. — Voitte aavistaa iloni, uteliaisuuteni. Koko päivän kuljin 40, ei, 100 asteen kuumuudessa ja odotin iltaa ja niin se lopuksi tuli sadan vuoden odotuksen jälkeen. Ja minä olin yhdessä Madamen kanssa. Vietin siellä unohtumattoman tunnin. Minut esitettiin Delaunaylle, »françaisen helmelle», hän on jo 60-vuotias ja näyttää näyttämöllä 25—29-vuotiaalta, Coquelinille, Wormsille y.m. Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olin! Puhuin koko näytöksen ajan ensinmainittujen kanssa. Puhuimme paljon Suomesta, josta heillä tuskin oli aavistustakaan. Kun he kuulivat, että olin näytellyt Adrienne Lecouvreuria, he ottivat minua kädestä, veivät minut erääseen sivugalleriaan ja näyttivät hänen muotokuvansa, hänen ylpeän, ylvään päänsä. — Mitä ihmisiä. Ruhtinaita omalla alallaan. Hienoja, sivistyneitä, vakavia. Kuinka lämpimäksi tunsin itseni heidän seurassaan. Kuinka hyviä he olivat minua kohtaan. Kuinka avuliaita, kuinka hienoja. He olivat taiteilijoita, taiteilijoita semmoisia kuin olen ajatellut olevan maailman ensimmäisellä näyttämöllä. He tekevät työtä vakavasti. He ovat kyenneet asettamaan ihanteensa korkealle ja he tuntevat, mitä vaikeuksia tiellä on. Heillä on ollut kykyä kohota yli hetken turhamaisuuden ja itsekkyyden ja tehdä työtä yhteiseksi hyväksi samalla kuin itsensä vuoksi. — Delaunay sanoi, kun jätin hänelle hyvästi, että saisin toisenkin kerran tulla heidän lämpiöönsä, ja sitten hän sydämellisesti puristi kättäni. — En voinut nukkua koko yönä. Minä vain ajattelin ja vertailin, vertailin ja ajattelin — tyhmästi kyllä. Tulos kaikesta oli, että tunsin itseni äärettömän onnelliseksi ja kuitenkin hyvin onnettomaksi ja kuitenkin onnelliseksi. Olinhan löytänyt vähäisen osan unelmistani.» —

Ida Aalberg teki Parisissa parhaansa mukaan työtä oppiakseen ranskankielen. Tuntuu merkilliseltä, että hän tällä ensi matkallaan on senkin verran voinut seurustella ranskankielisten henkilöiden kanssa kuin hänen kirjeistään ilmenee, sillä ranskaan nähden hänen taitonsa jäi — sen voi ilman muuta päättää hänen myöhemmistä kirjoitusyrityksistään — aina perin alkeelliselle asteelle. Eräissä kirjeissään hän ilmoittaa opettelevansa maalausta tai suunnittelevansa jonkin kirjan kääntämistä suomenkielelle. Björnsonin, suuren norjalaisen, tapaaminen näytti hänen elämälleen korkean päämaalin:[16] pyrkimys tulla suureksi persoonallisuudeksi alkoi entistä ihanampana kangastaa hänen kunnianhimoisessa mielessään. Mutta hänen taiteellensa oli suurin merkitys sittenkin Sarah Bernhardtin taiteella. Syyskuun loppupuolella 1883 Sarah alkoi antaa näytäntöjä Porte Saint Martin teatterissa, ja huolimatta yritetystä kriitillisyydestään, joka pääasiassa koskee Sarah Bernhardtin amerikkalaisella reklaamilla väritettyä seikkailijaelämää, ei Ida Aalberg voi kirjeissään salata suurta ihailuaan »Euroopan kultaharppua» kohtaan. »Hän ei ollut semmoinen »Froufrou», joksi minä olin osan ajatellut», hän kirjoittaa Bertha Forsmanille, »hän oli jotakin muuta, mutta hän oli hyvä. Kun hän kolmannessa näytöksessä herää tietoisuuteen rikollisuudestaan, kun hän alkaa surra sortuneita ihanteitaan, kun hän syyttää ympäristöään, kotiaan, kasvatustaan, miestään syvän onnettomuutensa aiheuttajiksi, oli hän suuri, se oli hänen triumfinsa. Neljännessä näytöksessä hänen näyttelemiseltään puuttui tarpeellista alleviivausta, mutta viidennessä näytöksessä hän taas kohosi, sehän onkin ainoa näytös, jossa on runollisuutta, ja sitä kallisarvoista tavaraa hän ymmärsi hoitaa. Resignoitua tuskaa, antautumista, syvästi onnetonta uhrautumisen tunnetta, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi, hän osaa esittää kuin ei kukaan muu. Olin syvästi järkytetty hänen näyttelemisestään. Tie kotoani P.S. Martiniin on hyvin pitkä, mutta nähty vaikutti minuun niin voimakkaasti, etten kyennyt edes istuutumaan omnibusiin. Kaikki nuo tavalliset vulgääriset ihmiset kiusasivat minua, minusta tuntui paremmalta kuljeskella ja olla yksin.» —

Ida Aalberg lähetti kukkia Sarah Bernhardtille ja kuljeskeli tämän ikkunain alla. Ranskatar sai kuulla uudesta palvojastaan ja lupasi ottaa suomalaisen näyttelijättären puheilleen teatterissa. Kohtaus oli sangen lyhyt ja merkityksetön. Ida Aalberg oli ostanut Sarah'n kuvan ja pyysi tältä siihen omistuksen. Ja Sarah Bernhardt, joka kerran oli saanut ohjeekseen:

Ida Aalberg istui hyvin monena iltana Porte Saint Martin teatterissa ja seurasi suuren Sarah'n näyttelemistä. Ei ole miksikään häpeäksi hänelle, että hän otti vastaan vaikutteita itseään vanhemmalta suurelta taiteilijalta. Saihan Eleonora Dusekin kiittää Sarah’ta tiensä viitoittamisesta.

Kotimaahan Ida Aalberg lähetti ärtyneitä kirjeitä kuullessaan juorupuheista, joita hänestä siellä levitettiin. »Jumaloin Suomeani, mutta inhoan ihmisiä siellä», hän kirjoittaa. Huhut koskivat hänen luultua jäämistään Ranskaan, Sarah Bernhardt muka oli tarjonnut hänelle paikan teatterissaan. Toiset tiesivät hänen aikovan mennä avioliittoon ja senvuoksi luopuvan Suomalaisesta teatterista. Vanha kaulatauti vaivasi häntä myöskin Seinen kaupungissa ja teki hänet toisinaan melkein epätoivoiseksi:

»Mitä kotona minusta nykyisin sanotaan? Minulle itselleni elämäntarinani alkaa olla lopussa. Kuka tietää mihin Afrikan erämaahan joudun. Olen niin kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt surkeaan kaulaani.»

Parisista Helsinkiin palattuaan ja esiintyessään vanhassa Arkadiassa Ida Aalberg joutui heti yleisön suuren suosion esineeksi. Ylioppilaat juhlivat häntä taas kukkasin ja laakeriseppelein. Sanomalehdet koettivat ratkaista, mitä jälkiä uusi opintomatka oli jättänyt, ja verraten yksimielisesti arvostelu totesi hänen näyttelemisensä käyneen hillitymmäksi. Toiset pitivät omaksuttua uutta suuntaa suurena edistyksenä, toiset virheenä, toiset eivät osanneet ratkaista, mille kannalle olisi tullut asettua. Helsinki oli tähän aikaan saanut ensiluokkaisen teatteriarvostelijan, Hjalmar Neiglickin, jonka »Finsk Tidskriftiin» kirjoittamat lausunnot olivat suorastaan loistavia. Hän oli ankara kriitikko, joka ei milloinkaan laatinut ylimalkaisia suitsutusartikkeleita niillekään taiteilijoille, joita — ja Ida Aalberg oli ensimmäinen heidän joukossaan — hän suuresti ihaili. Hän antoi tunnustusta ja moitetta sekaisin, mutta hänen tyylinsä loisto, hänen lahjomaton oikeamielisyytensä, hänen yksilöllinen ja kaikesta sovinnaisuudesta vapaa sanontansa ja hänen nuorekas rohkeutensa takaavat hänelle kunniapaikan kaikkien niiden joukossa, jotka ovat suomalaisesta näyttämötaiteesta kirjoittaneet.

Ida Aalbergin keväällä 1884 näyteltyä uudessa suuressa osassa, Mariana
Schillerin »Maria Stuartissa» Hjalmar Neiglick kirjoitti:

»Oman kauneutensa lumoamaksi, ilman muuta rikosta kuin oma mielettömyytensä, ikuisesti naisellisen ilmaukseksi, ikuisesti naisellisen, jota romantiikka palvoi ja Musset kutsui nimellä »trois fois feminins», — sellaiseksi on Schiller ajatellut sankarittarensa. Ajankohta on valittu tätä silmälläpitäen. Ollaan onnettoman kuningattaren viimeisissä elonpäivissä. Hän on vankina, ilman kruunua ja valtakuntaa; kaikki, mikä on kiihoittanut hänen intohimojaan ja samentanut hänen sielunelämäänsä, on poissa, ja sovittavassa valossa, jonka kärsimys luo hänen kirjavan elämänsä ylle, hän esiintyy viattomana ja puhtaana, legendan Maria Stuartina. Oli odotettavissa, että nti Aalberg tekisi jotakin tästä. Ehkäpä siitä tulikin kaunein kuva, jonka hän milloinkaan on luonut, ja inspiroitu sisäisyys, jolla hän kykenee esittämään vaikuttavia kohtia niin rikkaasta draamallisesta elämästä, saa tässä suuren ja todellisen taiteen leiman, josta voi päätellä hänen Parisin opintojensa hyödyllisyyden. Niin täydellisesti hän ei koskaan ennen ole näytellyt; melkein kaikkialla on sama varma katse ja sama välitön lämpö. Heti ensi näytöksessä hänellä on kaunis kohtaus dialogissa lordi Burleighin kanssa. Verrattomalla hienoudella nti Aalberg näyttelee esiinmurtautuvan majesteettisuuden, se tulee Mariasta ilmi eloisasti ja intohimoisesti kuin muinoin, kun sitä ärsytettiin. Kolmannessa näytöksessä on kappaleen huippukohta, ja siinä nti Aalbergilla onkin suurin kohtauksensa. Täysin katolilainen hehku on hänen näyttelemisessään, kun hän kulkee päästä päähän skaalan, jossa vaihtelevat vienot ja myrskyiset tunteet, joita Schiller on koonnut tuohon kuuluisaan kohtaukseen, missä molemmat kuningattaret tapaavat. Marian kaksinkertainen taistelu: omaa ylpeyttään ja Elisabethin julmuutta vastaan, haltioitunut innostuminen, joka johtuu vapautumisen toivosta, hyväilevä tuttavallisuus, joka vähitellen saa sulamaan hänen vihansa Elisabethia vastaan, ja lopuksi loukattu naisellisuus, joka murtautuu esiin villinä koston janona — kaiken tämän nti Aalberg esittää semmoisella voimalla ja ennen kaikkea semmoisella luonnollisuudella, joka kuuluu valituille ja joka vaikuttaa vastustamattomasti. Mutta myöskin kiihkottoman viimeisen näytöksen hän esittää tositaiteellisella maulla. Loppu on luonteeltaan jumaloivaa; Maria, joka niin kainona ja kirkastuneena astuu kohti kuolemaa, vaikuttaa siltä, kuin olisi hän jo kulkenut kappaleen matkaa taivasta kohti. Se on idylli mestauslavan juurella ja se tulee neiti Aalbergin jalosti tulkitsemana liikuttavan kauniiksi. Hän on puettuna komeaan kuningatarpukuun, paksuun kultaompeleiseen silkkiin, ja koskaan hänen vartalonsa, joka on taipuisa kuin paju, ei ole tehnyt niin suurenmoista vaikutusta kuin tässä.

On itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen näyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa sillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä, koska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan toinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva tyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen taiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka ja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa hän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim. Maria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään; se, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa ehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen kohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen näyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa hänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään metodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista toistavat nti Aalbergia.» —

Ainakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida
Aalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.

Kevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon» johdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin Sirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei ole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:

»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan harjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen, maalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä vähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi suomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon mestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia episodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston kanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle neljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo vaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin hyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär on ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan, joka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen hengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon taiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta voi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan varuillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun näkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan. Kieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä luonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon suuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei edes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»

Samana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii alkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut auttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa häneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus muulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten tapahtuu loistava muutos:

»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä ehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on verrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi sanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja Ibsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja vailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot balladit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa — ikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien vanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja. Ofelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on metodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että

on nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen kuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti Aalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua, nyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa todistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita; kun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä muodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy, runoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä mukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku mukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»

Kevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä suuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti hänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta voimaa.

Kaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto oli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään ammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta näyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta käsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää silmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan hänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana. Ne näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen harvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että tohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi mahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori Bergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa näyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista ohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön, jota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa piirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon, jolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja lausuttiin.

Ohjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi. Ei ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä ja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun sanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua eri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon neuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.

Ida Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen tehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä »sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon kahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa heidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin keksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka oli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen, kaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle suoneen.

Ida Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri kiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää tätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa teatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin suureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut tuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä, hän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa hallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.

Jos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin työn tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä. Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä, kuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat. Heille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja näyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen teatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia enemmän kuin ketään muuta.

Eivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei vanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja arvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi uskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885 hän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut yhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli kierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt vierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut, periaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen johtajalta, vanhalta Fallesenilta.

Herman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä, vaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä kirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m. seuraavaa:

»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En milloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä ilmeni vangin kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin. Mutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto — huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan», hän kirjoitti. »Täällä on vain vankila.»

Ida Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi loukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen eräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut kotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia, vanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.

VIII.

NEUVONANTAJIA JA YSTÄVIÄ.

»Nooran» jälkeen Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin kansallisen romantiikan edustajien kanssa. He olivat pääasiallisesti vanhoja miehiä. Hänellä oli setätuttavana Zacharias Topelius, jolta riitti loputtomasti neuvoja, lämmintä osanottoa ja kiitosta. Jo ennen »Regina v. Emmeritzin» esitystä runoilija oli ihastunut nuoreen näyttelijättäreen ja kunnioittanut häntä seuraavalla runolla:

    »Hur faller släpet och hur klär rosetten?
    Hur sitter lifvet? Är han snörd, korsetten?
    Är håret pudradt à la Pompadour?
    Är ögonbrynet penslad fin natur?

    Vet, Cendrillon, i kväll är bal hos kungen.
    Nej, rör oss icke! Fy den svarta ungen!
    Prins Hjertekläm skall börja valsen der;
    Jag spår, att han i en af oss blir kär.

    — Ack, vore jag en mygga der i salen!
    — Du, Cendrillon, ha, ha, vill du till balen,
    Barfota, sotig, ful ‒ ‒ i ett palats?
    Nej, blif i askan du, det är din plats.

    Och systrarna, de åkte bort i qvällen.
    Den frusna Cendrillon satt qvar på hällen;
    Kring skuldran föll de rika lockars våg,
    Och med en stjernblick hon i askan såg.

    Der låg en gnista, slocknande i härden.
    — Du lilla gnista, glömd af hela verlden,
    Hvar är den andedrägt, som, stark af hopp,
    Skall tända dig till ljus och värme opp?

    Då kom en fé, de glömdas fé, som spanar
    Fördolda skatter, hvilka ingen anar,
    Och hon fått makten, för sin kärleks skuld,
    Att kläda allt hvad hon rör vid i guld.

    Hon rörde med sitt trollspö den förskjutna.
    Oanade behag, i ringhet slutna,
    Uppväxte som en vår i bortglömd dal,
    Så kläddes Cendrillon till kungens bal.

    Hon trädde in, som höfvisk sed det bjuder,
    I vårdad drägt, men utan smink och puder,
    Med kammad lock, så morgonfrisk och glad,
    Som vårens björk med dagg på späda blad.

    Hon dansade med prinsen; han var fången.
    Hon talade ett språk, nytt i salongen;
    Det var som fågelsång i hemlandsskog,
    Det kom från hjertat, och det hjertan tog.

    De trötta systrarna, det lefnadsmätta,
    Förslitna hofvet undrade med rätta
    Hvar hon kom från, som på en kunglig bal
    Lagt frisk natur i konstens ideal.

    Men när hon dansat, sjungit och förtjusat,
    Försvann hon, som den vind i skogen susat,
    Och ingen skulle anat hennes bo,
    Om hon ej tappat nyss sin ena sko.

    Nu söker prinsen foten, måttet, maken
    Till denna sko. Hvar fot klär nu sig naken,
    De stolta systrar hugga af sin tå,
    Men skon, men skon, den passar ej ändå!

    Jag vet likväl en fot, som fyller måttet;
    Jag sett hans spår, jag hört hans steg i slottet,
    Men tyst, det är en hemlighet! Ja, ja,
    Jag vet, att skon är märkt med I och A.

    När prinsen finner denna fot, den rätta,
    Skall kronan han på egarinnan sätta,
    Och detta kungabarn, i kojan krönt,
    Skall blifva ödmjukt ännu mer än skönt.

    Den glömda gnistan, slocknad halft i härden,
    Skall gå med glans och värme ut i världen
    Och glädja alla, hvilkas andedrägt
    Har denna flamma ur dess aska väckt.»[17]

Kun »Regina von Emmeritz» oli esitetty, ei runoilija — niin on Emil Bergbom kertonut — tahtonut löytää sanoja, millä ylistää Ida Aalbergin suoritusta. Topelius kirjoitti usein nuorelle näyttelijättärelle ja toivoi tämän lähettävän vastaukseksi edes vähäisiä kirjeitä olostaan ja elostaan. Ida Aalberg ei tähän aikaan vielä luottanut kykyynsä kynänkäyttäjänä. Jos oli kysymyksessä kirjoittaminen Topeliukselle tai paroni Nordenstamille, sai Frithiof Peranderin filosofinen ja kaunopuheinen käsi laatia ainakin joskus konseptin lähetettävään kirjeeseen.

Ida Aalbergin hyvä setä oli myöskin G.Z. Yrjö-Koskinen, jonka Lopella olevalla tilalla hän kävi vierailulla. Yrjö-Koskinen, niin romantikko kuin olikin, ei kuitenkaan katsellut Ida Aalbergia romanttisella ihailulla — suomalaiset romantikot tutkivat mieluummin karhunpalvelusta Kalevalassa kuin palvelivat naista, ja Yrjö-Koskinenkin nimenomaan toteaa kirjeessään olevansa liian vanha Ida Aalbergin palvelijaksi. Sensijaan senaattori antoi isällisiä neuvoja, kuinka talous olisi järjestettävä, kuinka paljon kuukaudessa pantava pankkiin, jotta Ida Aalbergilla kymmenen vuoden päästä olisi lähes 20,000 Smk:n pääoma, jolla sitten voisi elää riippumattomana.

Ida Aalbergin suosijoihin ja läheiseen ystäväpiiriin, kuului elämänsä loppuun asti vanha romantikko B.O. Schauman, »Bos» eli »Tähtikiikari», »Hufvudstadsbladetin» arvostelija ja suuri taiteen, varsinkin kuvaamataiteiden harrastaja. Ylioppilastalon portailla nähtiin hänen usein kiikarillaan tähyilevän ohikulkevia naishenkilöltä, kun hän odotti Ida Aalbergin palaavan harjoituksesta Arkadiateatterista.

Ida Aalbergin mesenaatti oli kapteeni William Ruth. Nuori näyttelijätär ei ollut taloudellinen — Yrjö-Koskinen sitä suoraan valitteleekin — ja hän tarvitsi rahoja ulkomaanmatkoilla. Kapteeni Ruth lainasi hänelle, mutta palautti aina velkakirjan jonakin Ida Aalbergin juhlapäivänä kiittäen »valon palveluksesta».

Vanhemman polven miehistä merkitsi Ida Aalbergille kuitenkin enimmän Frithiof Perander. Aikoinaan heidän suhteensa oli hyvin tunnettu ja siitä puhuttiin paljon. Kesällä 1880 Antti Jalava kiittää Ida Aalbergia siitä, että tämä oli hylännyt Peranderin kosinnan, koska avioliitto olisi riistänyt taiteilijan Suomalaiselta teatterilta. Ja jo edellisenä vuonna Ida Aalberg mainitsee kirjeessään Oskar veljelleen Peranderin nimen. Tämä oli pitänyt silloin puheen jollekin nuorelle naiselle. Oskar Ahlberg sanoo vastauksessaan, että Peranderilla oli tunnettuna tapana etsiä Aino-tyyppiä, jonka luuli löytäneensä milloin missäkin nuoressa ja soreassa neidossa, jota sitten juhli loistavissa puheissaan. Tämän Väinämöisen viimeiseksi ja todennäköiseksi rakkaimmaksi Ainoksi tuli Ida Aalberg.

Frithiof Peranderin tiedemiesala oli filosofia ja kasvatusoppi — hän kuoli 1885 kasvatusopin professorina Helsingin yliopistossa. Mutta hänessä oli voimakas taipumus kansalliseen romantiikkaan ja hän tunsi varsinaisen tutkijatyönsä ohella erikoista viehtymystä suomalaiseen kansanrunouteen. Muutamat kirjoitelmat: »Traagillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa», »Kalevalan Aino-runoista» ja »Sisar Kalevalassa», osoittavat riittävästi tätä puolta hänen harrastuksissaan. Hän oli myöskin suuri klassillisuuden ihailija ja puolusti kreikan ja latinan kielten oikeuksia kouluissa tuona aikana, jolloin niiden arvoa alettiin pitää kiistanalaisena. Vaikka ottikin osaa aikansa valtiolliseen elämään — Perander oli m.m. edustajana valtiopäivillä — hän ei välittänyt elämästä ja sen ilmauksista sellaisinaan. Tämä täysiverinen idealisti luki Dickensin romaaneja, luullen niistä oppivansa tuntemaan maailman ja ihmisluonteet paljon paremmin ja paljon monipuolisemmin kuin omasta kokemuksestaan. Englantilaisen kirjailijan muovailemat tyypit, niin teennäisiä ja väkinäisiä kuin voivatkin olla, merkitsivät Peranderille enemmän kuin elävät ihmiset. Hän ei hennonut lukea kuin yhden Dickensin romaanin kesässä, koska pelkäsi nautinnon lähteen kuivuvan kesken.

Perander sanoi: »Die Sterne begehrt man nicht, man freut sich nur ihrer Pracht.» [Tähtiä emme halua omistaa, me iloitsemme niiden loistosta.] Kuitenkin hän halusi omistaa Suomalaisen teatterin nuoren tähden eikä tyytynyt häntä vain kaukaa ihailemaan. Frithiof Perander oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Ida Aalberg.

Kun Perander vuoden 1885 lopulla kuoli, löydettiin hänen papereistaan määräys, että kirjeet, jotka Ida Aalberg oli hänelle kirjoittanut, oli lukematta poltettava. Niin tehtiinkin. Ida Aalberg on kuitenkin säilyttänyt Frithiof Peranderin kirjeet. Niistä ei näy intohimoista rakkautta, ne ovat vanhan miehen kirjoittamia. Tulisten ja rohkeiden lemmentunnustuksien sijasta ne sisältävät huolenpitoa »pikku Idan» terveydestä tai huolestumista siitä, ettei »kiltti Ida» vain liiaksi rasitu työssä tai turmele ihoaan päivettymisellä tai kylmety ja saa kurkkuaan kipeäksi.

Onnistumaton kosinta 1880 ei katkaissut heidän välejään. Avioliittoa lienee suunniteltu myöhemminkin, ainakin he pysyivät hyvin läheisissä suhteissa. Ida Aalberg lienee joskus vanhalle ystävälleen kirjoittanut mustasukkaisenkin kirjeen, koskapa tämä saa syytä vastata kuin tilivelvollinen ainakin, että eräs nainen, johon hän oli parannusmatkalla Norjassa tutustunut ja josta oli aikaisemmassa kirjeessään kertonut, ei toki ollut ollut »missään suhteessa niin etevä kuin sinä».

Perander oli filosofi ja klassillisuuden harrastaja, mutta nuoren naisen psykologiaa hän tuskin on käsittänyt ja »ars amandi», rakastamisen taide, on tälle puhtaalle miehelle ollut vieras ala. Hänen huonosta terveydestään ehkä aiheutui, että hänet seuraelämässä sangen usein nähtiin alakuloisena, tyytymättömänä ja synkkänä. Sama alakuloisuus puhuu hänen kirjeistäänkin. »Yksi ihminen maailmassa minuakin muistaa», niin hän kiittää Ida Aalbergia. Hänen lemmentunteensa viileys käy elävästi ilmi esimerkiksi seuraavasta kirjeestä, joka on kirjoitettu Norjasta 1884.

Kiitos, Ida raiska, kirjeestäsi, jossa henkii hyvyyttä ja ystävyyttä. Olet kai jo saanut mun viime kirjeeni, jossa kerroin missä olen oleskellut.

Vastikään palasin mereltä, joka, tuulen vallassa, hyrskyi aikalailla. Aallottaret aavalla merellä tanssivat rajusti» (j.n.e. myrskyn kuvausta). »Niitä katsellessani muistelin sinua.» (Lisää meren ja merimatkan kuvausta.) »Oi! lännen tuuli, kun tulet pitkältä matkaltasi Pohjöismeren ylitse, kuinka minä sinua rakastan! Sinä puhallat pois tavalliset huoleni. Merellä kolme tuntia kuluu yhtä äkkiä, kuin maalla yksi.

Sinun kirjeesi oli niin rikas sisällyksestä, etten tällä kertaa ennätä vastata, niinkuin tulisi. Kun asuu bolag'issa saapi niin vähän rauhaista hetkeä yksinololle. Iloista oli lukea sinun kirjettäsi. Siitä näin, että olet paljon mietiskellyt. Nuo muutamat valtiopäivämiesvaalit, joihin viittaat» (j.n.e. politiikkaa y.m.). »Luullakseni matka on vaikuttanut edullisesti terveyteeni. Varsinkin Norjan tunturi-ilma oli hyvää lääkettä hermoilleni. Saa nähdä koska minä saan tavata sinua. Oietkoon jo Tampereella? Missä Elokuun kuutamo viehättää sinua? Sinä olet, kuten näen, ollut altis sen kauneuden vaikutuksille. Näyttää kuin olisit ruvennut luontoa ja sen ihanuutta entistä enemmän rakastamaan ja mielesi syvyyteen painamaan. Kaunis on kuvauksesi syksyisen eli syksyyn kallistuvan luonnon laadusta. Se on todellakin äiti, joka on monta muretta nähnyt, vaan ei kuitenkaan vielä ole huolista riutunut. Hän vaan ajattelee ja pitää huolta kuinka elämä muille kävisi turvalliseksi.

Nyt hyvästi, Ida raiska! Voi hyvin eläkä liioin rasita voimiasi näyttämön puuhissa.

Ylioppilaille pitämissään puheissa — Perander toimi Hämäläis-Osakunnassa sekä kuraattorina että inspehtorina — hän kehoitti nuorisoa asettamaan elämän päämaalin korkealle. Vedoten vanhaan tarinaan Hymetton mehiläisistä, joilta ymmärtämätön omistaja oli leikannut siivet, hän puhui opiskelevalle nuorisolle:

»Hengellä on lentovoimansa, ja minä kehoitan teitä käyttämään tätä voimaa. Harrastakaa itse, lentäkää korkealle Hymetton vuorelle! Koettakaa omin voimin pysyä korkealla Jumalan ilmoissa! Sillä lailla parhaiten palvelette isänmaata.

Ida Aalbergin tunnuslauseita olivat näihin aikoihin: »Excelsior!» ja »Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben.» [Sydän olkoon puhdas, mieli ylevä, pyrkimys lepäämätön!] Voitaneen pitää varmana, että nuori näyttelijätär julisti noita sanoja vakavan kasvattajan Frithiof Peranderin ansiosta. Perander ei ollut vain hänen ystävänsä ja harras ihailijansa, hän oli myöskin hänen koulumestarinsa. »Ida raiska», kuten Perander joskus suvaitsee häntä nimittää, ei läheisessä seurustelussa ollut voinut salata opillisia puutteitaan. Peranderin mielestä piti jokaisen, ken halusi käydä sivistyneestä, tuntea latinan kieltä ja olla perehtynyt filosofiaan. Voidakseen »lentää korkealle» ja tullakseen todella suureksi hengen maailmassa olisi Ida Aalbergin pitänyt opiskella klassillista kirjallisuutta ja tutkia Saksan spekulatiivisia filosofeja. Ulkomaamatkallaan 1883—1884 Suomalaisen teatterin primadonna eräälle ystävättärelle kirjoittamassaan kirjeessä kertookin lukevansa saksalaisten ajattelijain teoksia. Se oli jotain se! Ida Aalberg, jonka loogillinen kyky tuohon aikaan vielä oli niin heikko, että lauseet hänen kirjoittamissaan kirjeissä pahasti onnahtelevat — hän tutustumassa Hegeliin! Vanha ystävä oli varmaan antanut hänelle liian vaikean tehtävän.

Vaikkakaan Perander ei voinut tehdä Ida Aalbergista filosofia eikä antiikin harrastelijaa, kuten olisi halunnut, on varmaa, että hänen opetuksensa ei jäänyt tehottomaksi. Oppilas ei ehkä teoreettisesti voinut sulattaa opettajansa taivaita tavoittelevaa ja optimistista filosofiaa, mutta häneen vaikutti tämän aatteellisuus ja vakavuus sinänsä. Todennäköisesti on kysymys juuri Peranderista, kun Ida Aalberg helmikuussa 1883 Bertha Forsmanille kirjoittaa:

»Tiedättekö, kuinka onnellinen olenkaan tänään. Tunnen suuren halun astua esille ja ruveta vastustamaan koko pessimististä suuntaa. Olen tänään nähnyt ja kokenut, että ihanteellisuutta, puhtautta ja korkeutta vielä on ihmisissä, vaikka ne ovatkin niin äärettömän harvinaisia. Kun ajattelee, että maan päällä on yksikin henkilö, jolla on ollut kykyä säilyttää sielussaan jumalallista, niin tekee sovinnon ihmiskunnan kanssa ja kohottaa lippunsa vielä korkeammalle! Olen tänään nähnyt eräässä henkilössä piirteitä, joita tähän asti olen pitänyt yli-inhimillisinä, niin puhtaita, niin ihanteellisia. Notkistan polveani. Uskoni hyvään on uudistunut. Toivoisin, että kaikki tietäisivät, mitä minä tiedän, silloin heistä tuntuisi helpommalta elää.» —

Se aatteellisuus ja ihanteellisuus, joka Ida Aalbergissa — niin hetkellinen ja impulsiivinen taiteilijaluonne kuin olikin — usein myöhemminkin ilmenee, on ehkä suurimmaksi osaksi Frithiof Peranderin työtä.

1880-luku on realismin vuosikymmen. Vanha polvi aatteineen, Jumaloineen, rakkauksineen kansaan ja kotimaan luonnon ihailemisineen saa vastustajakseen nuoren polven. Ida Aalberg oli nuorison lemmikki ja otti siltäkin taholta vastaan vaikutteita. Suomenkielisten nuorten taholla radikaalisuus kyllä ilmeni vain entistä kiihkeämpänä kieli- ja kansallisuusintoiluna. Jo vuosikymmenen alussa nousi »K.P.T.» Lauri Kivekkään johdolla vaatimaan suomen kielelle isäntävaltaa suomalaisten omassa maassa. Enemmän kuin tämä aatteellisuus, joka 1881 Norjan matkalla kylläkin ilmenee Ida Aalbergissa, lienevät hänelle seuraavina vuosina merkinneet ruotsinkielisten taholta saadut vaikutteet. Se »eurooppalaisuus», jota Werner Söderhjelm ja Hjalmar Neiglick edustivat, sai kiitollisen kuulijan Ida Aalbergista. »Eurooppalaisuus»-aatteen valossa Ida Aalbergin luopuminen Suomalaisesta teatterista ei ollut itsekäs teko eikä tarkoittanut oman kunnianhimon tyydyttämistä, vaan oli täysin kiitettävä tahdon ilmaus.

Kun Ida Aalberg keväällä 1885 oli saavuttanut suuren menestyksen Tukholmassa ja Kristianiassa ja suunnitteli jäämistä Kööpenhaminaan, sai hän Hjalmar Neiglickiltä kirjeen, joka ranskalais-ruotsalaisessa henkevyydessään antaa elävän käsityksen »eurooppalaisuudesta» Suomessa 1880-luvun puolivälissä. Se kuuluu:

Kirjeenne, josta kiitän kuin kiitetään suuresta ilosta, tuli aivan à propos. Sillä ajatus kirjoittaa teistä tanskalaiseen lehteen oli minulla itselläni jo kauan sitten. Halusin vain tietää, missä Te nykyisin oleskelette ja mitä suunnitelmia Teillä oli lähintä tulevaisuutta varten — koskivatko ne Kööpenhaminaa.

Päivää myöhemmin kuin sain Teidän kirjeenne minä kirjoitin Tukholmaan ja pyysin takaisin käsikirjoitukseni, joka tuli liian myöhään ilmestyäkseen »Stockholms Dagbladissa». Niinpiankuin olen saanut artikkelin käsiini, lähetän sen Brandesille. Tietenkin vasta sitten, kun olen sitä hiukan muuttanut, sillä siinä on, pelkään, nykyisessä muodossaan liian selviä jälkiä siitä, että se on tullut maailmaan yhdessä yössä, sillä silloin oli hirveä kiire pikapostin — tai mikä posti se lie ollut — vuoksi.

Kerron, mitä taidan Teidän taiteestanne, tähän astisesta urastanne, parhaista osistanne, pääasiallisesti niillä sanoilla, joita aikaisemmin olen käyttänyt. Teidän elämästänne en tiedä mitään, olen, häpeä kyllä, ollut niin laiska, etten ole tiedustellut. Mitään elämäkerrallista en senvuoksi uskalla esittää. Tietenkään artikkelini ei tule semmoiseksi, jommoista sanotte pelkäävänne — tuo pelko on luonnollisesti vain leikkiä, sillä Te tiedätte kyllä, mitä minä Teidän taiteestanne ajattelen. Se pitää tietää jokaisen muunkin, joka on vaivautunut lukemaan arvostelujani. Jos Teidän vastustajanne Tukholmassa — heidän typeryydestään minulla on mitä paras käsitys — ovat lausunnoilleen hakeneet tukea otteista »Finsk Tidskriftistä», niin he ovat lukeneet sitä kuin piru lukee raamattua. En haluaisi noiden herrojen kanssa keskustella vain tyhmyydestä, vaan erikoisesti myöskin täydellisestä epärehellisyydestä. Luonnollisesti en aina ole voinut kiittää, mutta moite on kieltämättä tullut homeopaattisissa annoksissa sammaltelevan ihailun ohella. Ainakin olen tahtonut, että niin olisi. Ennakolta tahtoisin vielä sanoa jotain pyytämänne artikkelin johdosta. Se ehkä tulee semmoiseksi kuin Brandes haluaa, mutta ei siitä syystä kuin Te luulette. Naiviudessani uskon — niinkuin Tekin — sellaisen kritiikin mahdollisuuteen, joka ei ole aivan samaa kuin reklaami. Jos sillä saavuttaa saman päämaalin kuin reklaamilla, niin — tant mieux. Ja jos siinä sattumalta ei onnistuta, niin se on uusi todistus siitä, että Tanskassa on ehditty joka suhteessa äärettömän paljon lähemmäksi suurta Eurooppaa kuin meidän havumetsissämme.

Mutta, kuten sanottu, uskon artikkelini tyydyttävän sekä Teitä että Brandesia, ilman että minun tarvitsee kirjoittaa muuta kuin todellisia vaikutelmiani.

Teidän ehdottomasta välttämättömyydestännekin matkustaa pois kotoa minä kirjoitan, ja siinä asiassa Te tunnette mielipiteeni. Teille ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää, kuten jo kirjoitin, tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea, kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi ja rohkeaksi. Tämähän on hyvin taitamattomasti tehty kuva, mutta minä syytän juuri meidän kansallista maaperäämme siitä, että täällä Suomessa kasvu on niin vähäistä. Kansallisluonne on ko-flegma, kansallissolidariteetti on samaa kuin satatuhatta veljenmaljaa, se on yhtä porvarillista ja yhtä rehellistä kuin ne — ja lopuksi kansallisuusviha, meidän pääominaisuutemme, meidän lemmikkimme monen vuosikymmenen aikana, se on kaikkein alhaisinta, porvarillisinta ja pikkumaisinta. Sillä se on vihaa pikkusielujen välillä — »la haine des infiniment petits», jos tunnette Béranger'tä.

Vaikka, varsinkin viime kirjeestänne, tiedän, että vanhastaan olette tässä kohdassa samaa mieltä kuin minä, en kuitenkaan malta olla laulamatta samaa virttä vielä kerran. Märehtimiselläni on tarkoitus, niinkuin oli sillä Rooman vanhalla herralla, joka yhtenään puhui, että Karthago pitäisi polttaa, ja joka lopuksi sai nähdä sen palavan. Tarkoitukseni on peloittaa Teitä ja itseäni ja kaikkia muita ihmisiä resigneerautumasta jonakin heikkona hetkenä ja tyytymästä loppuiällämme isänmaallisuuden jauhamiseen, lihapatoihin ja velttouteen. Se olisi pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Sillä »Suomen tulevaisuus» ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista tulee senaattoreja, ei siitäkään, että Dagbladetin toimitus vaipuu hra Ignatiuksen syliin, eikä siitä, että »isiltä peritty ruotsalainen kulttuuri» näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerta saa tuntea olevansa Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä täältä pois eikä tulla takaisin muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa — se on tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei merkitse mitään, vaikkei kaikki, mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti hyvää.

Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa, mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja, jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te. Meidän päivinämme pitää olla joko taiteilija tai ääretön suuruus jollakin muulla alalla kyetäkseen johonkin muualla kuin kotona; meille muille vaikea voi käydä mahdottomaksi. Ja kuitenkaan en milloinkaan elämässäni ole tuntenut niin elävää tarvetta muuttaa penaattejani kuin juuri nyt, sillä heinäkuisen fyysillisen ja moraalisen veltostumisen aikana olen saanut käydä taistelua, jonka aloitin oikealla entusiasmilla ja joka loppui sillä, että makasin voimattomana maassa ja näin vastustajaini lähtevän matkaansa arvokkaasti kuin vouti »Kansanvihaajassa».

Se muuten koski semmoista, mikä Teitäkin liikuttaa — teatteria. Heinäkuun numerossa minun viimeinkin piti oikein keventää sydäntäni ja minä kirjoitin, omasta mielestäni, äärettömän motiveeratun katsauksen Nitouche-palvonnasta ruotsalaisessa teatterissa, surkeasta ohjauksesta ja tiesi mistä. Mutta tätä ei saa painaa, voitteko ajatella semmoista holhoojahallitusta. Toisessa toimituksessa minulle sanottiin suoraan päin naamaa, että minä olin nenäkäs pyytäessäni semmoisen julkaisemista, ja toisessa toimituksessa, joka ei ollut yhtä lähellä yritystä, sanottiin, että tuolla tavalla annettaisiin viholliselle aseet käteen, ja näettekös, senvuoksi oli parempi, että kylpyvesi edelleenkin johdettaisiin vanhan nahkurin viemäriä myöten. Sama toimitus kuuleman mukaan aikoo nyt itse kirjoittaa pienen artikkelin ruotsalaisen teatterin puutteista, mutta sävyisästi, hillitysti. Tunnettehan jumalallisen komedian? Niin — tietysti tuntuu suunnattomalta suuruudenhulluudelta, kun tuommoisen bagatellin vuoksi rinnastan itseni tohtori Stockmanin kanssa. Mutta se ei johdu ylpeydestä, olen vain havainnut semmoista, mikä saa minut kokonaan tarkistamaan kantani »Kansanvihaajaan» nähden. Minusta kerran tuntui, että Ibsen liioitteli hirvittävästi, nyt uskon joka kirjaimen olevan totta ‒ ‒

Syyskuussa matkustan pois, kaksi vuotta olen sanonut viipyväni poissa. Tohtoriväitöskirjan teen tuona aikana, mutta sitäpaitsi minä ainakin koetan koota tarpeeksi tietoja voidakseni tulevaisuudessa yrittää tulla toimeen vieraassa maassa, esim. Kööpenhaminassa, josta aina olen pitänyt. Ne ovat uskaliaita suunnitelmia.

Sitäpaitsi minä Kööpenhaminasta aloitan matkani. Aion viipyä siellä pari kuukautta syksyllä. Ehkäpä olen siellä, kun Te esiinnytte Adrienne Lecouvreurinä. Se olisi hauskaa. Koska en milloinkaan ole kirjoittanut tuosta osasta, sanoisin Teille hyvin kernaasti huomautukseni suullisesti. Erikoisesti pyytäisin Teitä Adriennena paljon yksinkertaistuttamaan tekniikkamme. Te ehkä myös olitte silloin, kun minä näin Teidät tuossa osassa, vielä liiaksi Sarah Bernhardtin lumoissa. Siitä Teidän pitää koettaa nyt päästä, sillä nyt Te joudutte näyttelemään yleisölle, joka on nähnyt Teidän esikuvanne. Olkaa niin itsenäinen kuin on mahdollista Teille senjälkeen, kun olette nähnyt tulkinnan, joka on tehnyt Teihin syvän vaikutuksen. Ja ennen kaikkea, kuten sanottu, tekniikka, virtuositeetti Teidän Adriennessanne! Te liihoittelette liikaa, kondenseeraatte liikaa, esitätte musiikkia psykologian sijaan. Ymmärrättehän oikein huomautukseni? En halua tehdä Teitä alakuloiseksi, vaan koetan tehdä Teille palveluksen. Ehkäpä vieraissa ette tapaa kovinkaan monta suorasanaista, minä ainakin olen suora.

Suoraan sanottuna, minä en liioin käsitä, miksi Teidän pitää tulla tänne. Ette tarvitse Tanskan kuningattaren apua ettekä Venäjän keisarinnan suosituksia, koska Teillä on kykynne, ja tuo venekomedia on minulle melkein vastenmielinen.[18] Miksi keskeyttää opintoja Kööpenhaminassa ja ennenkaikkea: miksi luopua onnesta saada olla täältä poissa, miksi matkustaa oikun vuoksi, pukeutua uimapukuun ja seista ja ujostella veneessä? Älkää suuttuko avomielisyydestäni.»

Perander oli vanhan polven filosofi, Neiglick nuoren. Nuori polvi antoi tavallaan aatteellisen siunauksensa nuoren Ida Aalbergin luopumiselle Suomalaisesta teatterista.

Puutteellisia opintojaan Ida Aalberg koetti täydentää hakemalla niiden henkilöiden seuraa, joiden luuli kykenevän ravitsemaan hänen henkeään. Hänen elämänsä käytännölliseksi ohjeeksi tuli: etsi suurten persoonallisuuksien seuraa! Hän istui tarkkaavana oppilaana monen mestarin jalkain juuressa ja koetti hyötyä sanoista, joita kuuli tämän maailman viisaiden suusta.

Suuria persoonallisuuksia Ida Aalberg luuli löytävänsä vain miesten joukosta. Naisilla oli vähemmän hänelle annettavaa. On sangen mielenkiintoista tutkia hänen suhtautumistaan oman sukupuolensa edustajiin.

Jo 1880-luvun alkupuolella hän sai naisten taholta osakseen suorastaan jumaloivaa ihailua. Jo silloin hän alkoi olla se »Suomen rikkain tytär», joksi Alma Fohström häntä on nimittänyt, ja »Suomen suurin tytär», joksi häntä myöhemmin on mainittu. Jo silloin tunsivat nuoret tytöt palavaa halua kirjeissään tulkita hänelle, että hän oli täysin valloittanut heidän sydämensä ja lumonnut heidän mielensä ja ettei kukaan voinut olla niin ihana, suurenmoinen ja jalo kuin Ida Aalberg.

Minna Canth viehättyi Ida Aalbergin etevään näyttelemiseen ja kaiketi odotti, että nuori Noora olisi yhtä etevällä tavalla voinut keskustella hänen kanssaan 1880-luvun eetillisistä ja kirjallisista probleemeista. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. »Hänhän on aivan tyhjä ihminen», totesi Minna Canth omana mielipiteenään.

Emilie Bergbom ei koskaan saavuttanut lämmintä sijaa Ida Aalbergin sydämessä.

Ida Aalberg solmi kuitenkin nuoruutensa päivinä useita ystävyysliittoja. Vain jokin niistä kesti pitkiä aikoja. Hänellä, enempää kuin Henrik Ibsenillä, ei tuntunut olevan aikaa eikä halua hellän ystävyyden asettamien velvollisuuksien täyttämiseen. Sitä »erikoista», mitä Ida Aalberg on sanonut naistuttaviltaan vaativansa, hän löysi milloin Hanna Snellmanissa, suuren Snellmanin taidetta-harrastavassa tyttäressä, milloin Tony Sahlbergissa, milloin Lovisa Uimosessa, milloin jossain muussa. Ellen Nervander tuli Ida Aalbergin hyväksi ystäväksi ja uskotuksi 1884 Bangin esitelmän jälkeen, jota kuulemasta palattuaan näyttelijätär kiihoittuneessa tilassa heittäytyi neiti Nervanderin syliin. Suhde Bertha Forsmaniin, Viipurin hovioikeuden presidentin tyttäreen, oli se, jota Ida Aalberg suurimmalla huolella tuntuu hoitaneen ja vaalineen aina elämänsä loppuun asti.

Jo aivan ensimmäisinä teatterivuosinaan Ida Aalberg oli tutustunut helsinkiläiseen muotikaupan omistajaan Maria Grapeen, joka suosi laulajia ja näyttelijöitä ja jonka ylin ystävä oli Hedvig Raa-Winterhjelm. Maria Grape oli kiihkeä ja tulinen pohjalainen, hillitön rakkaudessaan ja hillitön vihassaan. Kerrotaan, että hän, kun Ida Aalbergin tähti alkoi kohota, oli etunenässä järjestämässä tälle serenadeja ja juhlia. Siihen aikaan Ida Aalberg oli Maria Grapelle »kullannuppu» ja rakkauden osoituksilla ei ollut määrää eikä rajaa. Ystävyytensä aikoina Maria Grape kirjoitti seuraavaan tapaan:

Tuhansia terveisiä monilta ihailijattarilta! »Naismaalari» itki!!! Sinun voittosi! Aukasin sähkösanoman peläten, että siinä olisi jotain ikävää, hurraa! uusi triumfi sille, joka tänä iltana sai vastaanottaa ensimmäisen suomalaisessa maaperässämme kasvaneen laakerin! Onneksi olkoon! Jumala siunatkoon minun omaa Idaani!

Kun Ida Aalberg 1880 oli Saksassa ja Unkarissa, oli Maria Grape, kuten sanottu, hänen pankkiirinaan. Siihen aikaan ei vielä tiedetty, että Grapen ennen niin hyvä liike oli Turkin sodan jälkeen luisumassa alaspäin, ja Maria Grapen kirjoittamista kirjeistä voidaan päättää, että hänellä oli vaikeuksia lähettäessään rahamääriä niistä varoista, jotka Ida Aalberg olin hänen haltuunsa uskonut. 1881 Maria Grape kävi Norjassa Winterhjelmien luona, ja hänen läsnäollessaan Ida Aalberg ja Hedvig Winterhjelm suunnittelivat yhteistä kiertuetta Suomeen ja sopivat, että sellainen tehtäisiin. Heti Maria Grapen Suomeen palattua hän saa Ida Aalbergilta kirjeen, jossa tämä moitti häntä huhujen levittämisestä ja toisten asioihin sekaantumisesta. »Olen vain puhunut totuutta, kertonut, että lääkäri on käskenyt sinua vaikenemaan, en ole puhunut mitään pahaa», vastaa Maria Grape ja vetoaa vanhaan palvelusintoonsa. Juuri näihin aikoihin Maria Grapen liike teki vararikon. Hänellä oli vielä hallussaan Ida Aalbergin rahoja 700 markkaa, ja Ida Aalberg, ihmeissään siitä, ettei Maria Grape, vaikka he vastikään olivat tavanneet, ollut mitään puhunut odotettavasta surkeudesta, tiedusteli rahojensa kohtaloa erään yhteisen tuttavan välityksellä. Tästä toimenpiteestä Maria Grape oli hyvin pahastunut, hän selitti Ida Aalbergin rahojen kyllä olevan turvassa ja sanoi maksavansa ne milloin tahansa. Välit menivät lopullisesti rikki Ida Aalbergin palattua Suomeen. Rouva Winterhjelm oli tiedustellut Maria Grapen tilaa Ida Aalbergilta, ja tämä oli antanut epäedullisia selostuksia. Tosiasia olikin, että Maria Grape näihin aikoihin etsi pikarista lohdutusta intohimoiselle mielelleen.

Toukokuussa 1882 Hedvig Winterhjelm lähetti Ida Aalbergille kirjeen, joka koskettelee sekä heidän yhdessä suunnittelemaansa kiertuetta että Maria Grapen asiaa. Se on suomeksi kirjoitettu ja kuuluu:

Kiitos kirjeestäsi sekä lupauksestasi tekemään mitä sinä taidat minun hyödykseni. Vaan kyllä ymmärrät itse että nyt on jo myöhään saamaan jotain toimeen täksi kesäksi. Minä käsitän ettet tahdo väsyttää itseäsi näyttelemällä kesällä, kun sinä et ole oikein terve ja kun luultavasti aiot lähteä syksyllä Unkariin. Olisin ollut kiitollinen jos olisin saanut tietää päätöksesi aikaisemmin, vaan ei auta puhua enää siitä.

Mitä sinun kirjeeseesi 21:stä p. Huhtikuusta tulee, se on sekä hämmästyttänyt että syvästi loukannut minua. Ymmärsinhän ennen ettet pitänyt minusta niinkuin oikea ystävä pitää ystävästään, ja sitä en koskaan ole vaatinut, vaan luulin varmaan sinulla olevan ystävällisiä tunteita minua kohtaan, niinkuin minulla aina on ollut sinua kohtaan. Luulin sitä paitsi sinun luottaneen kunnollisuuteeni ja rehellisyyteeni, niinkuin minä tein sinuun. Käännyin sinuun saadakseni tietää totuuden ennenkuin tuomitsisin Marian käytöksen, käännyin sinuun siitä syystä, että uskoin niin varmaan sinun ei epuuttaneen Marian ja sinun ystävyyttänne ilman varsinaista, tärkeätä syytä. Luulin sinun ymmärtäneen, etten kysynyt uteliaisuudesta, sekä myös etten voinut kääntyä Marian puoleen, sen vuoksi etten silloin olisi saanut tietää vilpitöntä totuutta. Muistinpa minun sanoneen sinulle täällä ollessasi, että minusta Maria ei enää ollut sama ihminen, kun hän kerran oli. Sentähden en tohtinut luottaa häneen, vaan en tahtonut tuomita häntä ilman varmoja todistuksia. Minä olen muka niin vanhanaikainen, että olen kiitollinen; en voi unhottaa että hän on ollut hyvää minua kohtaan ja että hän on pitänyt minusta innokkaasti. Vaan minkälaiset hyvänsä minun tunteeni häntä kohtaan olivat, mun täytyi epuuttaa ystävyytemme, jos hän oli käyttänyt itsensä alentavaisesti. Sen luulin sinun ymmärtävän ja sentähden käännyin sinuun luottamuksella. Uskoin myöskin, että kerran sinä olit pitänyt Mariaa ystävänäsi; kirjeestäsi näen että sinä olet katsonut sekä Marian että minut vain tutuiksi. Noh, minä olen tehnyt niin monta katkeraa kokemusta Suomessa, että kyllä Jumalan avulla voin kantaa vielä senkin.

Kun Ida Aalberg 1887 matkusti Kööpenhaminaan, hän sai laivassa Maria
Grapelta seuraavan kirjeen:

Kun nämä rivit tulevat käsiinne, on Suomen ranta etäällä Teistä ja täällä saavuttamistanne voitonmerkeistä ja laakereista! ‒ ‒ ‒

Käsialan Te hyvin tunnette, vai kuinka? Selvitykseksi tahdon sanoa, sanoa että me olemme usein kirjoitelleet toisillemme aina vuoteen 1882 asti. Ja minä olen eräs niistä hyvin onnellisista, jolla on arvokas kirjekokoelma, joka valaisee Teidän neronne kehitystä nykyiseen suuruuteensa.

Tiellä Kööpenhaminaan, jossa kerran luulitte löytävänne onnen, tahdon sanoa Teille muutamia totuuden sanoja, sanoja, joita ihailijat ja kritiikki eivät tavallisesti koskaan sano — ehkä joskus sentään joku rehellinen ystävä, joka silloin kuitenkin muuttuu itsekkään taiteilijan veriviholliseksi —! No niin, olen kiitollinen Teille siitä, että olen terästänyt sieluni kaikkia vaikuttimia vastaan ulkopuolella köyhän persoonani (joka kerran sentään kelpasi hoivaamaan »mökin lasta»!), vaikka minulta toisinaan puuttuu jokapäiväinen leipäkin.

»Huii» mitä tuo minua liikuttaa, sanoo eräs pitkälle ehtinyt taiteilija. Vuonna 1882 eli eräs henkilö, jolla ei ollut enää mitään uhrattavaa ja joka ei enää kuten ennen voinut listat käsissä juosta keräyksillä, oli koditon itse eikä voinut tarjota edes leipäpalaa: Joo, silloin oli keksittävä _skandaali_historia, jotta helpommin olisi saatu olemattomaksi kaikki aikaisempi ja vapauduttu velvoituksesta ja ulkonaisesti olla kirkas kuin päivänpaiste juhannuksen aikana, ensin piti ihmisestä tehdä »parittaja» eikö totta? sitten piti häneltä viedä kaikki kansalaisluottamus — ja lopuksi — se on pirullisuuden huippu hänen piti menettää pyhin ja paras omaisuutena, sydänystävä, joka oli nero, todella suuri ihminen!! (Oi, Hedvig, kuinka syvästi meitä molempia silloin loukattiin tietää vain Jumala!!) Miksi tämä kaikki? Joo, sanoo minun sieluni vielä tänä päivänä ja sanoisi niin vaikka oltaisiin tuomiolla, joo, sentähden että neiti Aalberg on kurja raukka, joka petti Hedvigille antamansa lupauksen kiertueesta ja tahtoi sitoa kieleni merkitsemällä minut poltinraudalla surkeaksi ja häijyksi parittajaksi, koska kuukausia Kristianiassa oltuaan oli oppinut tuntemaan Winter-Hjelmin herkän ja omantunnontarkan luonteen ja siksi käytti sitä ritarillisena aseena minua vastaan saadakseen tämän tekemään synnin niin suuren kuin vain tosi rakkaus, joka täällä maan päällä on niin harvinainen, pystyy tekemään: rikkomaan ystävyyden, joka oli uhmaillut lukemattomia kohtaloita ennenkuin tämä hävyttömyys tapahtui. — Ja mitä minä olin tehnyt? Kymmenen minuutin keskustelu ylioppilaan kanssa, jolloin läsnä oli eräs nuori tyttö, molemmat olimme hattu päässä ja päällystakki yllä — siinä kaikki! Mutta tarkastetaanpa erästä toista asiaa, Betty Bergh on silloin paras todistaja, eräs neiti käytti minua »bulvaanina», kuka seisoi puodin portailla kun eräs Professori tuli päivällisiltä? Kuka istui tuon Professorin kanssa tuntikausia suljettujen ovien takana? Kuka, kysyn minä?! Te Neiti Aalberg olette unohtanut paljon, paljon, sillä Te muutatte karakteeriä olosuhteiden mukaan niin että sitten katsotaan, kumpi meistä kahdesta on rehellisempi sielu. Minulla on kaikki Teidän kirjeenne ja sitä minä tiedän käyttää kun minun aikani tulee, sillä synti, valhe, petos, ansaitsee palkkansa, sitä älkää unhottako. Oi, Te riistitte minulta kunnian nimen ja maineen, Te koetitte riistää minulta Hedvigin — mutta hänen jalo sielunsa oli yläpuolella näitä keinoja, juuri noilla rakastettavilla pikkuhistorioilla Te veitte minut onnettomuuden partaalle. En suostunut enää tulemaan samaan laivaan, koska »Kullannuppu» oli kavalasti suunnitellut tuhoni — mutta minä tahdon, että koston päivä kerran tulee, että minun kyyneleeni, nälkäni ja puutteeni kerran tulevat Teidän osaksenne. Silloin Teitä eivät auta teeskennellyt puheet, joita käytitte keväällä 1885, kun Hedvig moitti Teitä käytöksestänne minua kohtaan — kyllä Te ne muistatte, eikö totta? Mutta kun aina esiintyy niin valheellisena kuin Te, niin täytyy kai verestää muistia silloinkin kun haluaa itselleen ja muille uskotella tarkoittavansa totta. Näin kuuluivat sananne: »Joo, Hedvig, kyllä minä tiedän tehneeni vääryyttä Marialle, mutta silloin uskoin menetteleväni oikein, mutta minä tahdon tehdä hyväksi kaiken, sillä nyt olen riippumaton.» Voi armias Jumala, sanoin minä Hedvigille, kuinka voi rikoksentekijä hyvittää minut? ja tämä kysymys jää selvittämättömäksi ja ratkaisemattomaksi aina siihen asti kunnes seisomme jumalan tuomioistuimen edessä! Ymmärrän, että nämä sanat ovat hirveät, mutta niihin on syytä enkä suostuisi ottamaan pois kirjaintakaan, en, vaikka antaisitte minulle palkkanne kahdelta vuodelta, en, vaikka antaisitte sen kaksinkertaisesti. Te olette ainoa ihminen, jota minä todella vihaan, vihaan kaikella sillä voimalla, mikä on sielussani.

Näin Teidän »Margaretanne» teatterissa. Se oli aistillinen ja kyynillinen puutarhakohtauksessa, ennen niin ihana viimeinen näytös oli nyt typerä rakastajattaren herääminen.» (Sitten seuraa kiitosta rouva Winterhjelmin Leasta.) »Unohdatte, että elämänohjeenne vuonna 1880, kun neiti Avellanilta piti riistää eräs osa — jota toimenpidettä me muutamat vastustimme — kuului: »Mitä välitän siitä, vaikka polkisin nuo kaikki jalkojeni alle, kunhan vaan minä pääsen eteenpäin. Ja olettehan te päässyt eteenpäin, mutta, ah, millä keinoin?! Ehkäpä kasvatusisältänne (Professorilta) saamallanne perinnöllä, kasvatusisältänne, jota Te niin syvästi suritte, että koko taiteilijasiirtola Kööpenhaminassa valitteli menetystänne! »Kasvatusisä», oi, »Peru, Peru», jos sinä rehellisessä puhtaudessasi olisit kuullut tuon mustan valheen, niin sinun tomusi haudassa vielä kääntyisi. Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut tuntea muuta kuin jumalallisen neron naamion! —

— Minä sanon, että koston päivä vielä koittaa, mutta minä tahdon, että Teidän syntiluettelonne tulee täyteen ja Muistelmissani tai omassa elämäkerrassani ei ketään unohdeta, sen vakuuttaa Teille syvästi loukattu

Ylläoleva kirje on kirjoitettu punertavalle paperille, semmoiselle, jota nuoret rakastavaiset käyttävät lemmenkirjeissään. Maria Grapelta ei suinkaan puuttunut »erikoisuutta».

Ida Aalberg ja Maria Grape eivät koskaan päässeet sovintoon. Edellinen uskoi Winterhjelmien olleen »Marian viimeisen nerontuotteen» takana.

Kun Maria Grapelle, joka vanhuudessaan asui Ähtärin pitäjässä, myöhemmin koottiin rahallista avustusta, Ida Aalberg lahjoitti suurehkon summan, mutta pyysi, ettei hänen nimeänsä mainittaisi antajien joukossa. Hän kai arvasi, ettei Grape, niin suuressa puutteessa kuin elikin, olisi ottanut vastaan lahjaa häneltä.

IX.

ENSIMMÄINEN »EUROOPPALAISTUMIS»-YRITYS. KÖÖPENHAMINASSA 1885—1887.

Kun Ida Aalberg 1894 vieraili Kööpenhaminassa, muisteli eräs hänen vanhoja tanskalaisia ystäviään, Otto Borchsenius, hänen tuloaan »Kuninkaan kaupunkiin» 1885. Ida Aalberg, kirjoitti Borchsenius, oli silloin lähtenyt isänmaastaan »melkeinpä H.C. Andersenin tapaan luottaen hyvään tähteensä.»

Vaikka hänellä oli sellaisia neuvonantajia kuin Hjalmar Neiglick ja Herman Bang, lähti hän Suomesta tunnesyistä eikä kylmän ja viisaan harkinnan jälkeen. Kirjeissään hän syyttää kotimaansa oloja ja ihmisiä, hän tukehtuu täällä vallitsevaan ahtauteen, hänet on pakotettu asumaan hotellissa. Hänellä ei ole vähintäkään tietoa, mihin hän ulkomailla asettuisi taidettaan harjoittamaan. Hän lähti suinpäin, suurellisen ja mielettömän vaiston ohjaamana.

Tämä Ida Aalbergin lähtö koitui kuitenkin hänelle voitoksi, joskaan ei sellaiseksi kuin hän ehkä itse olisi halunnut. Vaikka hän ponnisteli varsin vääjäämättömästi saavuttaakseen itselleen ulkomailla suuren taiteilijan nimen, ei voi katsoa hänen siinä onnistuneen. Matka muodostui hänelle, ankarassa katsannossa, pikemmin monipuoliseksi opintomatkaksi kuin suureksi valloitusretkeksi.

Suomalaisen teatterin historian lehdillä loistaa sangen kirkkaana Ida Aalbergin menestys Tukholmassa keväällä 1885, jolloin hän suomenkielellä näytteli Kuninkaallisessa teatterissa Ofeliaa, vastanäyttelijänään, Hamletin osan esittäjänä, kuuluisa italialainen Ernesto Rossi. Se oli melkein samanlainen sensatsioni ja triumfi kuin oli ollut Unkarissa 1880. Ainoa näytäntö, jossa Ida Aalberg Tukholmassa sai esiintyä, muodostaa kokonaisen draaman hyvine ja pahoine henkineen, juonitteluineen ja lopullisine voittoineen. Ellen Nervanderille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sentään itsekin tyytyy niukkaan kuvaukseen:

Olen voittanut! Monen katkeran kyyneleen, monen nöyryytyksen jälkeen olen voittanut. On surullista, että poliittista asemaamme ei täällä lainkaan käsitetä. Tunsin joka hermosäikeelläni, kuinka ne uhkasivat suomen kieltä sekä teatterin ulko- että sisäpuolella. Kuinka paljon minä sainkaan niellä! Siitä tulisi kokonainen kirja, mutta en uskalla panna paperille yksityiskohtia. Rossi piti Italian lähetystön jäsenille näytännön jälkeen illalliset, joihin teatterin jäsenistä minut yksin oli kutsuttu. Hän esitti samppanjamaljan nuorelle taiteilijalle, joka lähtee maailmaan ja jolle kaikki vielä on avoimena — hän itse jo vähitellen saa lopettaa. Kuljen kuin unessa. Kuinka onnellinen minä olen, kuinka kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. — Kuningas sanoi, että olin ihmeellinen ilmestys.

Että Ida Aalberg uhkapelissään todella voitti panoksensa, näkee sanomalehtiarvostelujen sangen suuresta suopeudesta. Ludwig Josephson, Tukholman Uuden teatterin johtaja, joka jo 1880 oli Münchenissä tutustunut suomalaiseen näyttelijättäreen — hän oli ollut mukana Ibsenin päivällisillä — tämän »Hamlet» esityksen jälkeen pyytämällä pyytää Ida Aalbergia oman teatterinsa jäseneksi. Tie Ruotsin pääkaupunkiin on nyt auki, hän kirjoittaa. Ei ole syytä pelätä edes Suomen murretta, Josephson lupaa itse auttaa kielessä. »Me tarvitsemme Ruotsissa Teidän avustustanne: Teillä on kaikki ne näyttelijäominaisuudet, jotka meidän näyttelijättäriltämme puuttuvat; me kaipaamme suurta näyttelijätärtä — ja Teistä minä toivon sellaista.» Hän lupaa Ida Aalbergille hyviä osia: Gretchenin, Jane Eyren, Julian ja, mahdollisesti, Homsantuun (»Hoppetossa») osat. — Ennen Tukholman Ofelia-tulkintaa Josephson ei ollut ollut halukas suostumaan Ida Aalbergin pyyntöön päästä Uuden teatterin jäseneksi.

Ernesto Rossista Ida Aalberg Tukholmassa sai itselleen hartaan ystävän ja suosijan. Vanha näyttelijä puhui hänelle vakavasti suuren taiteen tien vaikeudesta ja neuvoi häntä sanoilla: »Soyez sage, olkaa viisas. Tullakseen suureksi taiteilijaksi ihmisen tulee pitää itsensä kurissa. Menneisyys sitoo ja ehkäisee taiteilijaa, jonka tulisi olla aina vapaa.» Näin puhui Rossi, ja hänen sanojaan Ida Aalberg muisteli lämpimin mielin vielä elämänsä viimeisenä kesänä.

Jo ennenkuin Josephson teki tarjouksensa, Ida Aalberg oli lisännyt mainettaan Skandinaviassa esiintymällä Ibsenin kotimaassa Noorana. Kristianiassa hän ensimmäistä kertaa elämässään näytteli ruotsinkielellä ja kertoo yrityksestään Ellen Nervanderille:

»Noora esitettiin ensimmäistä kertaa perjantaina ruotsiksi (joka ei ollut minusta ollenkaan häiritsevää), toisen kerran maanantaina ja kolmannen keskiviikkona. Vaikka kappale on loppuun näytelty, rva Reimers ja Betty Hennings ovat sitä täällä esittäneet, niin meni se nyt 45 kerran ja yleisö oli hyvin innostunutta. Björn Björnsonista pidin hirveän paljon, suora, voimakas, ylpeä, intelligentti, aivan isänsä kuva. — On erehdys, että Norjassa muka oltaisiin ystävällisiä Suomea kohtaan, kaikki, mitä olen kuullut, ei todista sitä. — Dietrichsonit olivat luonani tänään. Matkustan viikon lopussa Kööpenhaminaan yhdessä ystäväni Martine Ohlsenin kanssa, jonka luona nyt asun.»

Kristianialaisen »Aftenpostenin» arvostelu Ida Aalbergin Noorasta ei ole vailla mielenkiintoa. Siinä sanotaan:

»Kristianian teatterissa näytteli Nooraa aikoinaan rva Reimers. Hän kuoli pari vuotta sitten, ja tämä osa oli viimeinen niistä suurista osista, joita hän loi. Se oli myöskin yksi niistä osista, joissa hänen taitonsa tuli näkyviin korkeimmassa määrässään. Hänestä Noora oli ylevämielinen luonne, joka oli pilattu senvuoksi, ettei se milloinkaan ollut saanut kehittyä itsenäiseksi. Hänen Nooransa esitti naisen pyrkimistä itsenäisyyteen; koko sillä kiihkolla, jonka tekijä oli pannut tähän osaan, oli hänessä erinomainen esittäjä.

Tanskalainen Noora — rva Hennings, joka pari vuotta sitten vieraili Kristianiassa — teki sitävastoin huolettomuuden ja lapsellisuuden Nooran luonteessa esityksensä pääasiaksi. Vieläpä loppukohtauksessakin hän oli oikeastaan joku onneton ihmisraukka, joka pyysi anteeksi, eikä petetty ja loukattu nainen, joka valitti ja tuomitsi.

Nti Aalbergin Noora on oleellisesti ajatteleva ja taisteleva yksilö, joka ponnistaa voimiansa, kunnes hän saa selvän käsityksen itsestään ja niistä, jotka häntä ympäröivät. Hän on jo alusta alkaen paljon vähemmän lapsi kuin Ibsen tahtoo hänen olevan. Hän näet tietää varsin hyvin, että nimien väärentäminen ei ole oikein, hän vain ei tiedä, kuinka väärin se on ja mitä vaarallisia seurauksia sillä voi olla. Se taistelu, jolla hän koettaa pelastaa itsensä, kun tämä vihdoin hänelle selvenee, oli hurjempi ja huimempi kuin edellisten näyttelijäin. Viimeisessä kohtauksessa muodostui surkea pettymys hänen näyttelemisensä ydinkohdaksi. Kylmänä ja kuolemaan saakka uupuneena jättää hän sen huoneen, jossa hän »kahdeksan vuotta on elänyt vieraan miehen kanssa». Kokonaisuudessaan loi nti Aalberg Noorasta kuvan, joka antoi mitä parhaita toiveita nuoren taiteilijan tulevaisuudesta. Hänessä on intohimoa, voimaa ja rohkeutta; hänen kiihkoinen nerollisuutensa tekee aina hänen näyttelemisensä viehättäväksi, niissäkin paikoissa, joissa hänen taiteelliset keinonsa ovat riittämättömät.

Kohteliaisuudesta Norjan yleisöä kohtaan hän näytteli osansa ruotsin kielellä, ja se lienee ollut ensi kerta, jolloin hän näyttämöllä käytti tätä kieltä. Viimmeisen kerran esiintyessään hän kuitenkin esitti Ofelian hulluuden kohtauksen ja neljännen näytöksen »Hamletista» suomeksi. Vaikkeivät katselijat ymmärtäneet sanaakaan tätä kieltä, ihastelivat he kuitenkin sen musikaalista sointua ja noiden kiitettyjen kohtien herkkää suoritusta.»

»Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut kirjoittaa sinulle — mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa, minulla ei ole ollut mielen rauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa kirjoittaa muuta kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois kotoa, aioin, niinpiankuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen, matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi noista kahdeksasta. [Kysymys lähetystöstä, joka antoi paljon puhutun veneen Venäjän keisarinnalle.] Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle ja johonkin saksalaiseen hoviin, ja senvuoksi minä heinäkuussa tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan ihmistä — niin, rouva Heibergin [Luise Heibergin, Tanskan viime vuosisadan mainehikkaimman näyttelijättären, joka 1880-luvulla oli jo vanha ja luopunut näyttämöltä] minä tunsin, mutta harhaluulosta naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin päässyt —; ilman ainoatakaan suositusta, sillä minä halveksin, halveksin kaikenlaisia suosijoita luulin pääseväni esiin omin voimin, ilman toisten apua, mutta Euroopassa — ja Kööpenhamina on jo Eurooppaa — se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisen puhetta kuin olisi se satua, kohauttavat olkapäitään ja sanovat: »Emme tunne teitä» tai suorastaan jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa, olen ollut hyvin masentunut. Ja senvuoksi haluan päästä korkeassa asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo koskaan, koskaan alentaa itseäni naisena ja senvuoksi käännyn Venäjän keisarinnan puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen sitoutunut näyttelemään suuressa Casino teatterissa (Ristori näytteli siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa ei lain mukaan kukaan yksityinen vierasmaalainen saa esiintyä, mutta kamariherra Fallesen, joka oli hyvin hyvä minulle, antoi minulle kappaleen, sillä yksityisteatterit näyttelevät täällä kovan sorron alaisina, ne eivät nim. saa esittää tragedioita tai draamoja, kuninkaallisella on oikeus kieltää se, mutta, kuten sanottu, he olivat hyviä minua kohtaan siltä taholta, koska heidän ei tarvinnut minua pelätä. — Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! — Olen innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston ruumissaattoa.»

Syksyllä 1885 Ida Aalberg näytteli Kööpenhaminan Casino-teatterissa, ei Adriennena, kuten hän keväällä oli johtaja August Rasmussenin kanssa sopinut, vaan Marsana Jules Claretien »Ruhtinas Zilahissa».

»Ida Aalberg jätti taiteensa energialla tanskalaiset kilpailijattarensa kauas jälkeensä. Tämä nainen, joka ei ole vailla virheitä, tietää erään salaisuuden — salaisuuden, miten meitä on hallittava. Hän pakottaa meidät puolelleen silloinkin, kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Katseemme kohdistuu lopultakin vain hänen kasvoihinsa ja korvamme kaipaa lakkaamatta hänen äänellään lausuttuja sanoja.

Ruhtinatar Zilahina hän vaikutti enimmän taiteensa ylhäisellä ryhdillä ja sen suurella ilmeellä. Juuri sillä hän löi rva Oda Nielsenin maahan. Kun hän kutsui Michelin tilille, hän vaikutti pidätetyllä, hallitulla, suorastaan fyysillisellä voimallaan, joka sai meidät vapisemaan Michelin tavoin. Ja kun purkaukset tulivat, kannatti niitä voitollisesti tuo notkea ruumis. Tässä hän voitti rva Betty Henningsin vähäverisen rakenteen, joka suurissa kohtauksissa aina vie hengästymiseen.

Ja molemmat vertailut meikäläisiin primadonniin antoivat tulokseksi tämän voitosta ylpeän kuvan Ida Aalbergista: Ruhtinatar Zilah, voimakas, joka hermo, joka lihas jännittyneenä, heiluttelee piiskaa Michel Meukon hartioiden yläpuolella.»

Marsan osan suoritusta »Ruhtinas Zilahissa» kuvaa tukholmalainen »Nya
Dagligt Allehanda»:

»Neiti Ida Aalbergin esiintyminen Casinossa viime tiistaina oli todellinen triumfi. Näyteltiin »Ruhtinas Zilah» — sen niminen on Jules Claretien romaani ja draama — melodraamallinen historia, jonka rinnalla semmoinen tehdastuote kuin »Herra Derblayn avioliitto» on mestariteos.

Neiti Aalberg ei valloittanut yleisöä heti. Hän oli soma, mutta ei tarpeeksi soma, sanottiin, kun hän ensi näytöksessä käveli ja keskusteli. Hän puhui ruotsia, t.s. sanoi ruotsalaisia sanoja suomalaiseen tapaan korostaen. Kööpenhaminalaiset nyt kylläkään eivät ole kovin tarkkoja Tukholman murteeseen nähden, mutta tämä Hämeenlinnan kieli tuntui sentään kovin pahalta. Sitäpaitsi sitä oli vaikea ymmärtää. Mutta seuraavien näytöksien kiihkeissä kohtauksissa neiti Aalberg kohosi. Kieli unohtui ilmeen vuoksi, ymmärrettiin, ja tunnettiin, tunnettiin — —.

Ihailtiin hänen voimaansa, sisäisten kohtien syvyyttä, intohimon suuruutta. Havaittiin mahtava luonne, mutta samalla erinomainen, hallitseva taide. Ei mitään viileyttä, ei raakuutta eikä liioittelua »naturalismissa».

Ja puheenparsi unohtui, koska itse ääni on äärettömän suloinen ja hurmaava, vaikkakin hyvin voimakas. Mimiikki oli yhtä suurenmoinen, sen muodosti ilmeikäs suu ja ihmeelliset silmät, joiden väri vaihtuu vaaleasta tummaan aina tunnelman ja paatoksen mukaan.

Neiti Aalberg on une grande tragedienne [suuri traagillinen näyttelijätär]. Hän sai kööpenhaminalaisen yleisön vaipumaan jalkoihinsa. Se oli oikea succès pyramidal [suunnaton menestys].»

»Ruhtinas Zilahia» esitettiin vain kuukauden päivät. Niin kevyttä hengenruokaa kuin se olikin sai se väistyä »Matka kuuhun» nimisen näytelmän tieltä, jonka johdosta Bang lausui: »Joukottain näyttäytyvät alastomat henkilöt tarkoittivat Ida Aalbergin ja Vilhelm Viehen. Yleisö, joka sai nähdä kaksikymmentä balettinaista sähkövalossa, on unohtanut nuorten yrityksen näytellä oikeata komediaa.» — Kuitenkin muodostui Ida Aalbergin jäähyväisnäytäntö Casinossa erittäin juhlalliseksi: fanfaareja orkesterista, kukkia, lukemattomia esiinhuutoja. Jonkin aikaa hänellä oli tekeillä sopimus, jonka mukaan hän olisi sitoutunut näyttelemään Kööpenhaminan Kansanteatterissa. Lopullisesti hän kuitenkin kiinnittäytyi Dagmar-teatteriin, johon hän sitten kuului koko jäljellä olevan Kööpenhaminan-aikansa. Jo ennen vuodenvaihdetta hän näytteli nimiosaa Sardoun »Andreassa», jossa arvostelu mainitsee hänen olleen liian pateettisen ja liian voimakkaan. Sitten hän sai suoritettavakseen »Per Gyntissä» Aasen, joka sopi hänelle vielä vähemmän ja jota hän ei kyennyt esittämään hartaudella ja antaumuksella: hän purskahti tahtomattaan nauruun, kun Per kappaleen alussa jutteli Aaselle valheitaan, ja kuolinkohtausta sanotaan häirinneen Ida Aalbergin valittelujen ja ähkymisen. Edelleen hän kevätkaudella 1886 näytteli nimiosia »Jane Eyressä» ja Sardoun »Fernandessa» sekä vähäisempiä tehtäviä Blumenthalin »Isossa kellossa» ja Feuillet'n »Sfinksissä».

Toukokuussa 1886 Ida Aalbergilla oli lahjanäytäntö Dagmar-teatterissa. Hän näytteli, kokeillen ensi kertaa tanskan kielellä, Girardinin »Erään naisen rangaistuksessa» ja esitti, suomeksi, Ofelian mielipuolisuuskohtauksen. »Tilskueren» kiittää hänen jaloa surun tulkintaansa edellisessä, uudenaikaisessa kappaleessa, mutta merkitsee Ofelia-suorituksen vanhanaikaiseksi klassillisuudeksi, deklamatsioninumeroksi, joka oli vailla yritystäkään yksilöittämään esitettävää henkilöä. »Erään naisen rangaistuksen» vuoksi lehti täydestä sydämestään toivoo, ettei synnyinmaa vaatisi takaisin Ida Aalbergia, ja lausuu hänet tervetulleeksi syksyllä tanskalaiselle näyttämölle.

Dagmar-teatterin johtaja Th. Andersen toivoi näytäntökautena 1886—1887 voivansa kehottaa teatterinsa taiteellista tasoa. Paitsi Ida Aalbergia hän aikoi kiinnittää omaan näyttämöönsä ruotsalaisen August Lindbergin ja esittää suurta klassillista ohjelmistoa. Kuninkaallinen teatteri oli juuri kadottanut etuoikeutensa sekaantua muiden näyttämöiden kappaleiden valintaan. Andersen ei kuitenkaan saanut Lindbergiä, mutta Ida Aalbergin tehtäväksi tuli seuraavaksi näytäntökaudeksi hyvin oppia tanskan kieli. Hän lupasi sen tehdä — hän oli kieliin nähden parantumaton optimisti — ja saapui kesällä Suomesta, missä hän sekä Helsingissä että maaseutukaupungeissa oli saavuttanut suurenmoisen menestyksen — ennen varsinaisen sesongin alkua Kööpenhaminaan. Neljä tuntia päivässä hän istui kielimestarinsa O. Mellerin parissa, lueskeli ja harrasti. Tähän aikaan hänen ruotsinkielisissä kirjeissään alkaa vilistä tanskalaisia sanoja; todennäköisesti hänen puheensakaan ei enää ollut »Janakkalan ruotsia», kuten Kaarlo Bergbom on kyynillisesti sanonut, vaan jonkinlaista sekasotkua. Näyttämöharjoituksista Otto Borchsenius on kirjoittanut: »Johtaja ja vastanäyttelijät korjailivat väsymättä hänen virheellisiä korostuksiaan, mutta vaikeudet olivat toivottoman suuret.»

Dagmar-teatterin johtaja ei kyennyt toteuttamaan toivomuksiaan korkeaan ohjelmistoon nähden. Heti ensimmäinen osa, jonka Ida Aalberg syksyllä 1886 näytteli, ei ollut Goethen eikä Shakespearen draamallisia luomia, vaan oli se edelleen Sardcuta. Se oli tietysti pettymys Ida Aalbergille, jonka voimat ja tekniikka olivat kasvaneet Kaarlo Bergbomin suosiman ohjelmiston tehtävissä.

»Rva Olga Nielsenin luopuminen on siirtänyt pääroolin nti Aalbergin käsiin. Hän työskentelee tämän näytäntökauden alussa epäedullisissa olosuhteissa. Hänen pyrkimyksensä tanskankielen täydelliseen hallitsemiseen kysyy niin paljon työtä ja voimia, että näyttelijättären on mahdotonta vapaasti käyttää kaikkia muuten hänen vallassaan olevia taiteellisia välineitä. Hän taistelee alituisia yhä vain uudistuvia vaikeuksia vastaan: jos hänen on päättäminen vaikkapa vain siitä, sopiiko se tai se äänenkorko kuvaamaan sitä tai sitä runoilijan ajatusta, on hänen ennen kaikkea tutkiminen, miten tanskalainen siinä kohdassa sanat lausuisi. Miten helposti syntyykään tässä epävarmuutta ja kuinka harvoin tapahtuukaan, että tapaa juuri oikean tunnetta kuvaavan äänivivahduksen!

Mutta hämmästyttävää on huomata, mitä nti Aalberg tämän poistamattoman painon alaisena saapi toimeen. Nyt jo on suuri edistys huomattavissa siitä, kun hän ensi kertaa esiintyi tanskaksi näytelmässä »Naisen rangaistus». Odetten repliikit näyttelijätär lausuu sujuvasti ja sattuvasti.

Itse rooli ei ole aivan hänelle sopiva. Hänen taiteilijaluonteensa on sellainen, että hän paremmin voi kuvata niitä naisia, joille tehdään väärin, kuin niitä, jotka itse ovat syypäät heitä kohtaavaan onnettomuuteen. Nti A. on näyttämöllä tyynen kopea taikka kärsivän loukattu; kun hänen tulee olla keikaileva, on hän pikemmin hellä; kun hänen tulee olla viehättävä, näyttää hän mieluimmin naivilta. Keikaileva ja kokenut Odette, joka on kaiken häveliäisyytensä kadottanut, ei siis ole hänen osiansa, koska hän kernaimmin esiintyy verhottuna hienoon neitsyen huntuun.

Nti Aalbergia auttoi hänen intelligenssinsä voittamaan roolin vaikeudet. Odetten suru ja tuska esiintyi kenties selvemmin kuin huikentelijan kuva kolmannen näytöksen alussa, sen sijaan oli sen loppukohtaus varsin oivallinen.

Siinä molemmat aviorikkojat tapaavat toisensa monivuotisen eron jälkeen. Siinä näytti nti Aalberg hyvin hienosti niitä vaihtelevia mielenliikutuksia, joita Odette osoittaa kiukkuisesta katkeruudesta jäykkään raivoon saakka. Se oli selvää, voimakasta ja jaloa näyttelemistä ilman teeskentelyä ja joutavuutta.

Niinpä nti Aalberg neljännessä näytöksessä myöskin karttoi liiallista itkuisuutta kohtauksessa äidin ja tyttären välillä. Hän näytteli tasaisesti ja luonnollisesti sitä lumoavaa rakkautta, joka Odetten sielussa herää. Ja kun hän lähtee pois ja tyttären kysymykseen, koska he taas tapaavat, vastaa: »Ei täällä, kenties muualla», ei nti A. huonojen näyttelijäin tavalla kääntänyt silmiänsä taivaaseen: ainoastaan kuolon surullisuuden noissa sanoissa antoi hän uudestaan kaikua.»

Samassa »Politiken» lehdessä on toinenkin arvostelu, jonka alla on nimi
»Per Anden» ja jossa Ida Aalbergista lausutaan:

»Odetten näytteleminen eilen illalla oli kaunis voitto nti Aalbergille. Yleisö huusi hänet esiin joka näytöksen jälkeen. Elleivät kööpenhaminalaiset nykyisin olisi niin epäluotettavia teatteriasioissa, voisi ennustaa tuolle ei aivan tuntemattomalle kappaleelle koko sarjan näytäntöjä sen uudessa fennomaanisessa esitysmuodossa.

Jättiläisruusuvihkon, vähintään 3 jalkaa läpimitaten, nti Aalberg sai maanmiehiltään, ja leveihin suomenvärisiin nauhoihin oli painettu tällainen salaperäinen kirjoitus: »Tervehdys Suomenmaalta.»

Ida Aalbergilla ei, kuten Kaarola Avellan on hänestä sanonut, ollut kieliopillista älyä. Mutta hänellä ei ollut myöskään hyvää kielikorvaa, hän ei ollut niitä naisia, jotka suurella helppoudella oppivat lavertelemaan vierailla kielillä. Jo syksyllä 1886 tanskalainen sanomalehtiarvostelu alkaa hermostua hänen kielenkäyttönsä johdosta. Kaikkien tunnustavien sanojen ohella annetaan huomautus huonosta kielestä yhä ankarammassa muodossa. Niinpä »Politiken» kirjoittaa hänen esiinnyttyään Margitina »Solhaugin pidoissa»:

»Katsoja saa vaikutelman, jonka ehkä saisi, jos kuulisi taiturin soittavan leikkiviululla Beethovenia. Neiti Aalbergin soitin tärvelee häneltä sekä pienet että suuret vaikutukset. Hänen pitää täysin oppia tanskaa ennenkuin hänestä tulee tanskalainen näyttelijätär, ja on parasta, että hän malttaa odottaa, ennenkuin uudestaan esiintyy.»

»Hänen kielenkäyttönsä on murskannut kaikki toiveet saada hänestä lähitulevaisuudessa tanskalainen näyttelijätär. Totta puhuaksemme hänen rouva Margitissaan tuskin oli ainoatakaan tanskalaista korostusta, myöhemmät näytännöt olivat siinä suhteessa yhtä huonoja kuin ensimmäinenkin.»

Jouluntienoissa johtaja Andersen asetti näyttämölle kevyen »Maasotilas» nimisen koristuskappaleen. Se saavutti niin suuren yleisömenestyksen, ettei näyttänyt tarpeelliselta pitkiin aikoihin ottaa esitettäväksi uutta ohjelmistoa. Raivoissaan työttömyydestään Ida Aalberg lähti lupaa kysymättä tammikuussa 1887 Suomeen. Sellainen vierailumatka oli hänelle välikirjassa myönnetty, mutta ajasta olisi ollut sovittava Dagmar-teatterin johtajan kanssa. Siksi Th. Andersen julkaisi Kööpenhaminan lehdissä uutisen, että näyttelijätär oli rikkonut välikirjansa. Tämä palasi loistavalta vierailultaan Helsingistä takaisin Tanskaan, hän tuli ylpeänä ja ylimielisenä, mutta kuitenkin näytti sovinto aluksi mahdolliselta. Ida Aalbergilla oli suuri joukko vaikutusvaltaisia ystäviä, ja hänen asiaansa ajettiin erittäin kiivaasti Kööpenhaminan lehdissä. »Juriidisen oikeuden varjolla tehdään usein vääryyttä», kirjoittivat hänen puolustajansa. Ristiriitaa ei sentään saatu sovitetuksi, ja lopputulos oli, että Ida Aalberg menetti suurimman osan Dagmar-teatterista hänelle luvattua palkkaa, joka oli silloin noin 7000 kruunua, ja Th. Andersen erosi johtajantoimesta hermoheikkona miehenä. — Tässä on vain lyhyesti kuvattu asia, josta aikoinaan kirjoitettiin hyvin paljon.

Suomalainen teatteri oli kansallisen romantiikan miesten hoivissa. Radikaalien suosituksella Ida Aalberg lähti Tanskaan, ja kesällä 1885 hän tunsi itsensä, ainakin ajottain, täysin radikaaliksi. Silloin hän, jonka kirjeissä aikaisemmin on näkynyt, ainakin ajottain, vilpitöntä Jumalan pelkoa, saattaa kirjoittaa:

»Heinäkuun kuumuus on tylsistyttänyt minut, olen vain märehtinyt taivaan ja maan välillä ja antanut maailman mennä menojaan. Tämmöisenä aikana kai vanha englantilainen herra keksi suuren viisautensa, minusta ainakin tuntuu, että nyt olen lähempänä Darwinia kuin milloinkaan ennen.»

Radikaalien piiriin Ida Aalberg heti Kööpenhaminaan tultuaan joutui.
Alkuaikoina olivat hänen ylimpiä ystäviään Brandes-veljekset.

Samoihin aikoihin kuin Ernst Ahlgrenin (Victoria Benedictssonin) sanotaan riutuneen rakkaudesta pohjoismaisen realismin herättäjään, Georg Brandesiin, osoitti tämä suomalaiselle näyttelijättärelle kykyään terävässä leikinlaskussa ja auttoi Dagmar-teatterin primadonnaa lukemalla hänen kanssaan osat »Erään naisen rangaistuksessa» ja »Odettessa». Georg Brandesin kirjeistä näkyy, että hän oli avulias ja suopea Ida Aalbergille. »Olen uskollinen ystävyydessä», hän kirjoitti tälle vielä vuosia myöhemminkin, kun Ida Aalberg pyysi häneltä suositusta saksalaiselle näyttämölle. Viisaan Brandesin kirjeistä ei voi päätellä, että heidän suhteensa olisi ollut erikoisen intiimi ja läheinen, mutta eräät Ida Aalbergin lausunnot viittaavat siihen, että Georg Brandes muodostui hänen vakavimmaksi kokemuksekseen Kööpenhamina-aikana.

Paljon tunnetumpi oli Ida Aalbergin suhde Edvard Brandesiin. Tämä järjesteli kaikin tavoin suomalaisen näyttelijättären teatteriasioita ja vaikutti siihen, että Casino- ja Dagmar-teattereiden johtajat olivat suosiollisia Ida Aalbergin suunnitelmille. Kun vertaa Edvard Brandesin ironisesta sävystään huolimatta sangen helliä Ida Aalbergille kirjoittamia kirjeitä viimeksimainitun samaan aikaan omille tuttavilleen kirjoittamiin, huomaa, miten suuresti tanskalainen kirjailija ja sanomalehtimies vaikutti suomalaisen näyttelijättären ajatuksiin ja sanoihin. Aina Suomeen asti levisi tieto, että Ida Aalbergilla ja Edvard Brandesilla muka oli hyvin läheinen suhde. Ruotsalainen Axel Lundegård, joka hänkin usein kävi näinä aikoina Kööpenhaminassa ja koetti Ida Aalbergin avulla saada siellä näyttämölle erästä draamaansa, laskee leikillisissä kirjeissään pilaa tästä suhteesta. »Oi Jumala, kuinka minä kadehdinkaan hänen menneisyyttään», hän m.m. kirjoittaa Brandesista Ida Aalbergille.— Kirjeenvaihdosta voi päätellä, että Ida Aalberg ihaili Edvard Brandesin älyä ja kirjallista häikäilemättömyyttä, mutta että hän sangen pian alkoi kartella »Politikenin» toimittajaa ja sulki tältä ovensa niinkuin niin monelta muultakin.

Georg Brandes on kertonut, että Alexander L. Kielland, joka syksyllä 1885 oleskeli Tanskassa, eräänä iltana hänen luonaan oli tavannut Ida Aalbergin ja että näyttelijätär heti oli tehnyt kuuluisaan norjalaiseen voimakkaan vaikutuksen. Jo 1881, kuten Juhani Aho on muistellut, Ida Aalbergin olemus oli ollut sellainen, että seurassa kaikkien katseet olivat vartioineet häntä, vaikka hän olisi istunut kuinka vaiteliaana. Kööpenhaminassa hän jo osasi puhua ja hän puhui tavallisesti sellaista, mikä erikoisuudellaan hämmästytti ja tehosi. Niinpä Georg Brandes on ihmetellen muistellut hänen kerran seurustelussa lausumiaan sanoja: »En halua lainkaan olla onnellinen, en lainkaan elää idyllisesti, kärsin mitä tahansa, kunhan vain tulen taiteilijaksi.[19] Näyttelijättären erikoinen olemus ja erikoiset puheet kai saivat aikaan sen, että Kielland tuli rakkaudesta sairaaksi. Hän oli kyllä siksi kokenut, ettei hänen Ida Aalbergille lähettämistään kirjeistä voinut muodostua »Nuoren Wertherin kärsimysten» toisintoa, mutta ne kykenevät antamaan ilman kommentaareja hyvän todistuksen Ida Aalbergin vaikutusvoimasta. Tässä muutamia näytteeksi:

— nähtyäni Teidät tuona iltana tri Brandesin luona, halusin ensin jättää sattuman varaan, saisinko tavata Teitä useammin; mutta sitten arvelin, että aika on lyhyt ja sattuma oikullinen, ja päätin suoraan tiedustella, huvittaako Teitä nähdä minua uudestaan, vai annatteko sattuman ohjata.

Sanokaa arastelematta, jos jätätte sattuman varaan. Tyydyn mihin vastaukseen tahansa — tyydyn olemaan ilman vastaustakin, kunhan ette vain katso minua tunkeilevaiseksi.

II.

Rakas Neiti Aalberg! — Olin filosofien luona, ja minä olin todellakin järkevä; mutta nyt tahtoisin tiedustella, sillä muistini on niin huono, oliko asia todella niin, että minun piti kirjoittaa koko tämä päivä ja koko huominen päivä ja koko ylihuominen päivä? — vai eikö ollut puhetta pienestä visite de récréationista [virkistyskäynnistä] huomenna — esim. klo 2? — voitteko neiti! Muistelkaahan, kuinka asia oli.

III.

Rakas Neiti Aalberg! en tiedä välitättekö sairaasta niin paljon, että voin lähettää muutamia rivejä joka päivä? Hänen tilansa tuntuu minusta huolestuttavalta ja hän puhuu kielillä, joita minä en ymmärrä. Hän väittää, että hän on ollut hammaslääkärissä, että hän on nähnyt valkoisen uutimen liikkuvan ja että nyt on kevät. Ei auta yhtään, että osoitan hänelle varisseita, kuihtuneita lehtiä ja tyhjiä puita, hän yhä vain väittää, että jotain on puhkeamassa, jotain vaaleanvihreätä — hän sanoo. Ymmärrättekö Te, mitä hän tarkoittaa? — Jos tietäisin, että Te otatte osaa ystävä parkamme kohtaloon, niin haluaisin tiedustella, ettekö luule, että hänen olisi parasta heti tulla kaupunkiin; täällä maalla hän vain kuljeskelee ja pysyy fix idéssään.

Te tiedätte, mitä hänelle merkitsee yksikin sana Teiltä; saako hän
odottaa jotakin?

IV.

Rakas Neiti Aalberg! Postinkulku on kovin huono täällä; en usko, että saatte kirjeitäni; ja minusta tuntuu, että minun velvollisuuteni on pitää Teitä à jour potilaan tilasta. Hän on huonontunut — niin rakas Neiti! hän on paljon huonontunut; lastentaudit ovat aina vaarallisia vanhoille kavaljeereille; nyt hän tahtoo Kööpenhaminaan; häntä ei saa pysymään täällä. Hän puhuu konsertista Griegin luona ja tanssiaisista konsulin luona; en todellakaan tiedä, mitä tyhmyyksiä hän aikoo tehdä, mutta hän saa minut pelkäämään. Eikö Teistä tunnu, että Teidän pitäisi lähettää hänelle pari sanaa? hänestä tuntuu ankaralta, että Te ette ole lähettänyt hänelle ainoatakaan riviä, — älkää käsittäkö minua väärin: hän ei valita koskaan, hän ei vaadi mitään, mutta minä, joka tunnen hänet, voin ymmärtää, että se kiduttaa häntä enemmän kuin Te ehkä uskotte.

Luonnollisesti »potilaan» tila seuraavina päivinä vielä paljon paheni, alettiin puhua toivottomuudesta, kadotetusta kyvystä j.n.e., ja leikillinen sävy katosi arveluttavassa määrässä.

Kielland joutui pian matkustamaan pois Tanskasta. Myöhemmin, kun Ida Aalberg tarvitsi hänen neuvoaan Amerikan matkaa varten, jota hän suunnitteli ja koetti Kööpenhaminasta käsin järjestää, norjalainen kirjailija kaihoten muistelee punaista lamppua, jonka oli nähnyt Ida Aalbergin asunnossa.

Tanskassa oli paljon henkilöitä, jotka erään pankkivirkailijan tavoin voivat Ida Aalbergille, »Smilikselle» — se oli hänen lempinimensä Kööpenhaminassa? — huokailla: »Efter at jeg har laert Dem bedre at kjende, ere alle andre Mennesker mig saa forfaerdelig ligegyldige.» [»Opittuani Teidät paremmin tuntemaan, kaikki muut ihmiset ovat minusta hirveän merkityksettömiä.»]

Siitä suunnattoman suuresta kirjemäärästä, minkä Ida Aalberg Kööpenhaminassa ollessaan sai, ja osaksi hänen itsensäkin lähettämistä kirjeistä käy selville, että hän Tanskassa joutui mitä vilkkaimman seuraelämän pyörteeseen. Kaikki ovet kaupungissa olivat hänelle avoimina. Paljoa suuremmalla huolella kuin ennen hän alkaa ajatella pukuaan, asuntoaan ja esiintymistä seuraelämässä. Tanssiaisia, juhlia ja ratsastusmatkoja Kööpenhaminan ympäristöön oli yhtä mittaa, niin että voimat tavan takaa tahtoivat pettää. Toisinaan hän kutsui valitun seurapiirin illallisille luokseen, kaupunkiin saapuvat suomalaisetkin viettivät hänen luonaan jonkin iloisen hetken. Sangen usein saivat kuitenkin puheille pyrkijät, sekä tanskalaiset että suomalaiset, kääntyä hänen oveltaan takaisin.

Kööpenhaminaa pidettiin tähän aikaan pohjoismaiden Ateenana, ja sinne kokoontui edustavia hengen miehiä kaikista Skandinavian maista. Hengen miehiä ja myöskin naisia. Siellä Ida Aalberg tapasi vanhan tuttavansa Alfhild Agrellin ja näytteli pääosan tämän »Pelastettu» draamassa, Viola Hjernen osan, jota hän jo 1876 oli Suomessa tutkinut. Myöskin Camilla Collett, tunnettu norjalainen naisasianajaja joutui tekemisiin suomalaisen näyttelijättären kanssa, ja ihastus tuntuu olleen molemminpuolinen. Millaista Ida Aalbergin aatteellisuus oli, siitä antaa elävän kuvan pari otetta hänen kirjeistään.

»Huudan Arne Garborgin tavoin: pois orjuus! Kunpa kaikkia naisia — olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia — innostuttaisi sama tarve päästä kohoamaan alennustilasta, kunpa he muodostaisivat armeijan ja kumoaisivat kristillisen, korkeasti kunnioitettujen viranomaisten despotismin.»

Ja hän sanoo tahtovansa saada erään kirjailijan, josta tässä oli kysymys ja jonka kirja Köpenhaminassa oli takavarikoitu, pois Brandesin vaikutuspiiristä ja lupaa saattaa hänet Camilla Collettin huomaan. »Tahdon, että hänen mielenkiintonsa naiskysymystä kohtaan herää.»

»En pidä naisseuroista! Vielä vähemmin, jos piirin muodostavat modernit, emansipeeratut naiset. Tunnen itseni viidenneksi pyöräksi kaikkien noiden pyhimysten joukossa. He vihaavat miehiä, minä ihailen miehiä! Ei ole siis mitään yhtymäkohtaa. Ja kuitenkin minua huomenna syntieni vuoksi kidutetaan. Rouva Lorckin [Ida Aalberg oli kuin kotonaan Ruotsin-Norjan Kööpenhaminassa olevan konsulin Lorckin perheessä] nerokas ajatus! Hän on haalinut kokoon kaiken, mitä hameväki on kirjoittanut, ja kaikki, jotka kirjoittavat hameet päällään. Norjalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia — voitko ajatella minua heidän seurassaan?»

Ida Aalbergin suhde naiskysymykseen — ja muihinkin kiistakysymyksiin — oli ennen kaikkea perin naisellinen.

Oleskelunsa alkuaikoina Ida Aalberg oli hyvin mieltynyt Kööpenhaminaan, mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi.

Tässä muutamia otteita hänen Ellen Nervanderille kirjoittamistaan kirjeistä aikajärjestyksessä. Ensimmäisen sisältämä juttu laulajatar Kristina Nilssonista on loistava näyte näyttelijä-logiikasta.

»Synkkiä hetkiä minulla ei ole ollut kovin usein, ja jos niitä on ollutkin, ei niillä ole ollut tuota tavallista, triviaalista leimaa — —. Oi Jumala! Kuinka kauan tätä jatkuu; luultavasti ei kauan, jos maailma seisoo vanhoilla jaloillaan. Ehkä kaikki on vain unelmaa, mutta siinä tapauksessa tämä on kauneinta unelmaa, josta minä en tahdo koskaan, koskaan herätä. Kööpenhaminan yleisö on ottanut minut vastaan niin äärettömän hyväntahtoisesti, että voin vain sitä rakastaa. Ajattelepas, Ellen, että Christina Nilsson tulee tänne maailmanmaineineen, neljinekymmenineviisine vuosineen ja kaikkine henkisine ja ruumiillisine suuruuksineen ja tekee — fiaskon! Mitä sanot siitä?! Voi hyvä Jumala, kuinka älykäs tanskalainen yleisö on! Kuinka itsenäinen se on! kuinka minä sitä rakastan! — Jumala varjelkoon tulemasta tuommoiseksi eurooppalaiseksi primadonnaksi, he kadottavat tiellä parhaansa, ja sitten he vaativat meitä olemaan siksi tyhmiä, että ihailisimme tyhjiä, onttoja, sieluttomia, mauttomia kuoria, joita he ihmeteltävällä röyhkeydellään tarjoilevat yleisölle. En ole milloinkaan välittänyt Christinasta. Hänellä ei milloinkaan ole ollut pisaraakaan taiteilijaverta suonissaan. Hän on oikea sivistymätön savolainen talonpoikaistyttö! Minä muuten tutustuin häneen, ja hän väitti olevansa niin enchantée [hurmaantunut] saadessaan tehdä tuttavuuttani. Järkeni ei myöntynyt siihen, että olisin sanonut hänelle jotain samanlaista. Tässä lähetän sinulle sanomalehden, siitä näet, että tiistaina näyttelen viimeistä kertaa, — oi, ei, sitä ei olekaan enää täällä, Bang vei sen tänään mennessään. — Minulla on kaksi hurmaavaa huonetta, toisessa punainen lamppu katossa; lamppu saa palaa kun minä olen runollisella tuulella tai muuten, jos jotain epätavallista tapahtuu. Tänä iltana se on sytytetty ensinnäkin senvuoksi, että kirjoitan sinulle, ja sitten siksi, että useiden viikkojen jälkeen saan yhden viikon olla kotona. — Minä en — kuuletko Ellen — minä en tule kotiin ennenkuin saan suomalaisesta teatterista siksi suuret tulot, että voin saada oman kodin. Kolme taiteellista huonetta minun pitää saada ja sitten kokoan ympärilleni kaikki, jotka ovat vähänkin epätavallisia. — Sieluni ainoa intohimo on kaiken tavallisen halveksiminen. —»

II.

Kello on nyt 1 päivällä ja minä olen jo ennättänyt elää kaksi onnellista tuntia. Ensin tuli Georg Brandes ja sitten sinun kirjeesi. — Minulla on hetkinen aikaa ja siksi kerron yhtä ja toista, jota haluat tietää. Edvard Brandesin ja minun suhdettani et ymmärrä ottaa oikealta kannalta, se on ja jää semmoiseksi kuin se on ollutkin. — Ihmiset ovat täällä kuin olisivat järkeä vailla. He sanovat, ettei heillä sitten rouva Heibergin ole ollut suurta näyttelijää. Eräänä iltana olin loistavissa kutsuissa kamariherra Linden luona, kaikki ihmiset pyysivät minua opettelemaan tanskaa ja liittymään kuninkaalliseen teatteriin. Mutta ole huoleti, ystäväni. Niin kiittämätön en ole. Tulen takaisin Suomeen, en hylkää työtäni, ensi lempeäni. Mutta minun täytyy ensin saada vähän moitetta, sitä tulen täällä saamaan ja se koituu minulle suureksi hyödyksi. Jouluksi en tule kotiin. Vasta myöhemmin. — Georg Brandes alottaa luentonsa tänään. Niissä käy niin paljon väkeä, että pitää mennä tuntia aikaisemmin saadakseen istumapaikan, hänen täytyy ahdingon vuoksi pitää jokainen luento kahteen kertaan. — Ibsen oli täällä, Kjellandt on tullut. Lauantaina olimme G.B:n luona. Kjellandt istui ja tuijotti minuun koko illan. Ja eilen sain häneltä kirjeen ja tänään hän kai tulee käymään luonani. — Bergenistä olen saanut vierailunäytäntötarjouksen huhti- tai toukokuuksi, mutta vielä en ole mitään luvannut. Koetan saada rouva Canthin esille täällä. Puhuin hyvän ystäväni kanssa siitä tänään, koetamme saada Työmiehen vaimon esitetyksi Dagmar-teatterissa. Se olisi voitto! Rouva Edgren oli täällä, teki kaikkensa, mutta ei saanut »Todellisia naisia» eikä »Hyväntekeväisyyttä» mihinkään teatteriin. — Olen Georg Brandesille lukenut Runebergiä. Runebergin lyyrillisistä runoista hän piti enimmän runosta »Hvi styrde hit din väg» [»Miks' tiesi tänne toi?»], minä väitin, että hänellä oli tyhmä maku ja luin »Den enda stunden» [Ainoa hetki.] Me arvostelemme toisiamme kauheasti.» —

III.

»Tämä uusi elämä, jota olen ikävöinyt ja koko sielustani palavasti kaivannut, tämä ulkoilmaelämä, josta olen uneksinut kauneimmat unelmani, tämä henkinen vapautuminen kaikesta pikkumaisesta ja valheellisesta, tämä, johon olin kaiken perustanut, mitä löydän siitä, en mitään, en mitään! Sama tyhjyys sama yksinäisyys kuin kaikkialla muuallakin. Maailma näyttää minusta haudalta, minä itse olen hyödytön ruumis.» ‒ ‒ ‒

IV.

‒ ‒ ‒ »Kysyt, onko kritiikki täällä persoonallista. Kyllä, lapseni, se on vain persoonallista. Päivällisten lukumäärästä riippuu kiitossanojen lukumäärä. Tähän asti en kuitenkaan ole pannut kortta ristiin, olen seisonut heidän yläpuolellaan kuin patsas. Edvard Brandes pitää minua toisena päivänä amatsonina, toisena hän sanoo minun muistuttavan sfinksiä. Arvostelu on vain vaahtoa.»

IDA AALBERG KUVAA OMAA KEHITYSTÄÄN.

Kun 1908 vietettiin vähän myöhästynyttä Ida Aalbergin 50-vuotista syntymäpäivää, julkaisi Jalmari Hahl »Valvojassa» kirjoituksen, jossa toivoi suuren näyttelijän, Sarah Bernhardiin tavoin, kirjoittavan muistelmansa ja kuvaavan elämänsä juoksua.

Useat ulkomaalaiset näyttelijät ovat julkaisseet muistelmateoksia. Sarah Bernhardt kertoo pikantissa kirjassaan, jolle on antanut nimeksi »Ma double vie», suuren joukon kaskuja, joista kokonaiskuvaksi jää, että hän hamasta nuoruudestaan asti on ollut suunnattoman oikullinen, häikäilemätön, hemmoteltu, hermostunut ja villi. Adelaide Ristori on kirjoittanut vakavamman kirjan, hän ei puhu siinä vain matkoistaan kaikessa maailmassa, vaan esittää itsensä myöskin varsinaisessa taiteellisessa työssä analysoimalla sangen terävästi osia, joissa hänellä on ollut suurin menestys. Luise Heiberg on julkaissut elämänsä historian, jossa on kiitellyt ystäviään ja parjannut vihollisiaan — myöhempi tanskalainen kritiikki ei ole merkinnyt rouva Heibergin kirjaa vain sangen persoonalliseksi tuotteeksi vaan suorastaan valheelliseksi itsekaunisteluksi. Miesnäyttelijöitä, jotka ovat julkaisseet muistelmiaan, on sangen suuri määrä.

Oleskellessaan Viipurissa syvästi katkeroituneena teatterirettelöistä Ida Aalberg elämänsä lopulla tuntuu ainakin kerran aikoneen kirjoittaa oman elämäkertansa. On säilynyt pieni paperilappu, johon hän saksankielellä on merkinnyt jonkinlaisen sisällysluettelon tulevaa kirjaansa varten. Siitä voi ainoastaan päätellä, että teos olisi tullut luonteeltaan poleeminen, mutta ei mitään muuta. Tämän elämäkertansa hän olisi tehnyt yhteistoiminnassa erään toisen henkilön kanssa, joka on sisällysluetteloon tehnyt omia merkintöjään.

1880-luvulla, Kööpenhaminassa ollessaan, Ida Aalberg on itse yrittänyt kuvata luonnettaan ja kehitystään. Hän on tehnyt sen parikin kertaa. Toisella kertaa hän puhuu itsestään katkeran tunnelman vallassa kirjeessä, jonka hän on kirjoittanut Ellen Nervanderille, joka toimi välittäjänä hänen ja Bergbomien välillä. Toisella kertaa hän on tyynellä mielellä laatinut kirjoitelman, jolle on antanut nimeksi: »Eräs kehitys».

»Ystäväni! Miksi en ole kirjoittanut? Ah, ystäväni, sitä en tiedä. Taikka, kyllä minä tiedän sen hyvinkin, mutta sitä kävisi liian pitkäksi selittää, siitä tulisi kokonainen sielunkehityksen historia, ja minua ei huvita ruveta kaivamaan vanhoja raunioita, ja sitä paitsi minä en tahdo olla mikään avattu kirja. Miksi en? Silläkin on syynsä sielunelämäni kehityksessä. Maailmassa voidaan kaikki selittää, mutta itseeni nähden se ei minua huvita. En nyt kerta kaikkiaan ole kuin muut ihmiset. Minulla on omat omituisuuteni, joita minun on mahdotonta ja tarpeetonta muuttaa. Pyhimykseksi en ole koskaan tekeytynyt, jos siis joku tuntee loukkaantuneensa, se on oikeutettua, ja voi asianomainen sielunrauhansa vuoksi vetäytyä pois. En käsitä sitä väärin. Ainoa hyvä ja köyhä ominaisuuteni on humaniteetti. Pintapuolisesti katsoen rakastan ihmisiä ehkä vähemmän kuin useimmat muut, mutta syvällisessä mielessä ehkä enemmän kuin useimmat muut. On vain surullista, että hermoni ovat niin väsyneet, etteivät ne salli minun harjoittaa kaikkea sitä ihmisystävällisyyttä kuin tahtoisin. Minulla on ollut liiaksi tehtävää — lepäsin Lovisassa vain 14 päivää — olen elänyt kuin myllyssä ilman lepoa, ilman rauhaa. Olla yksinään, olla nuori, olla nainen, olla taiteilija, vieraassa maassa, kuulla vierasta kieltä, kateus, juonittelut ja loukattu turhamaisuus kaikkialla ympärillä — — —. Olen ollut epätoivoissani, tässä on ollut kuormaa melkein liiaksi. En ole kirjoittanut siksi, että mieleni on ollut alakuloinen ja elämä, tai oma kokemukseni, ovat tehneet minut liian ylpeäksi paljastamaan taisteluani ihmisille. Aina syntymästäni asti olen saanut turvautua vain itseeni, se on tehnyt luonteeni suljetuksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut äitiä, siitä riippuu paljon. Sitäpaitsi minä olen hengeltäni hyvin ylpeä, pieninkin loukkaus piirtyy ikiajoiksi sieluuni, ja siitä aiheutuu minulle paljon katkeria tunteita. Suruni [tarkoittanee Frithiof Peranderin kuolemaa] ja myöskin suuri menestykseni (Odette) täällä etelässä ovat tehneet mieleni katkeraksi Suomea kohtaan. Se on tyhmää, mutta minä kerta kaikkiaan olen sellainen. Kun lisäksi vertailen täkäläisiä naisia, jotka ovat niin lämpimästi pitäneet huolta minusta, kotoisiin, jotka eivät koskaan ole minusta välittäneet, vaikka minä olin lapsi, jonka he jo monta vuotta sitten tiesivät joskus pystyvän luomaan jotain merkittävää, mutta jolla oli vaarallinen luonne, kuten kaikilla, jotka todella kelpaavat johonkin. Mutta ei ollut yhtään ainoata, jolla olisi ollut sydäntä tai älyä, kaikki he ovat heittäneet kiviä päälleni. Kun minä, joka jo monena vuotena olin koettanut masentaa ylpeätä mieltäni, joka jo kauan tätä ennen halusi katkaista välinsä kaikkeen tuohon kehnoon, pikkumaiseen ja häijyyn, vihdoinkin olen näyttänyt heille, että minä kyllä voin raivata tieni maailmassa ja elää ilman heitäkin, niin sanoo Emilie Bergbom minua pilkaten Lindforsille m.m.: »Hän on ollut kihloissa lukemattomia kertoja ja nyt hän kai yrittää päästä hyviin naimisiin tuolla etelässä!» Ja sellaista sinä vaadit minua unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sinä vaadit, että minua pitäisi kiinnittää kaikkien kiitollisuuden ja ystävyyden siteitten suomalaiseen yleisöön, mitä he sitten ovat minulle tehneet, eivät kerrassaan mitään, itsekkyyttä se kaikki on ollut. Tiedän hyvin, ettei heillä ole mitään ystävyyttä minun varalleni, vaikka ne huutavatkin sitä kun saalis on menemäisillään tiehensä. Suomalaiset useinkaan eivät anna arvoa omilleen. Ilmanala on niin kylmää ja, kun ihmissydämetkin ovat niin kylmiä, siellä paleltuisi kuoliaaksi, ellei voisi hakea lämpöä muilta vähemmän vaativilta, lempeämmiltä ihmisiltä.

Nyt olet saanut katsauksen nykyiseen mielentilaani, se ei, kuten näet, ole kovinkaan miellyttävä, ja sinä kai kernaasti olet saamatta semmoisia kirjeitä. Elä ymmärrä minua väärin, et sinä ole niitä, joille minä olen katkera, päinvastoin sinun avoin, moraalinen sankaruutesi on aina ollut suuri minua kohtaan ja se on vienyt sinut moneen riitaan.»

1880-luvun realismin edustajat yleensä tuntuvat esittävän oman »minänsä» paljon tärkeämpänä ja vähemmällä kainoudella kuin vanhempi polvi, jolle vaatimattomuus itseensä nähden oli korkea hyve. Nuori polvi, joka tiesi itsekkyyden maailmaa hallitsevaksi voimaksi, syytti vanhemman polven aatteellisuutta ja ihanteellisuutta tekopyhyydestä, mutta tuskin oli itsekään virheistä vapaa. Semmoistakin todistuskappaletta kuin esim. Hjalmar Neiglickin ylempänä olevaa kirjettä kaunistaa tosin kursailematon rehellisyys ja asioiden nimitteleminen niiden omilla nimillä, mutta sitä rumentaa jonkunlainen koketti ja hienosteleva asenne: se on vähän liian itsetietoista ja vähän liian koreassa ranskalaisessa kuosissa kulkevaa rehellisyyttä vaikuttaakseen puhtaasti miellyttävältä.

Ida Aalbergin kirjeessään antama kuvaus katkeruutensa syistä käy realismin merkeissä. Hän ei vetoa aatteisiin eikä ihanteisiin lingotessaan naiselliset »minä syytän» sanansa kotimaan oloja ja ihmisiä vastaan. Hänen kirjoituksessaan ei ole imelää itsekiitosta.

»Eräs kehitys» on kirjoitettu ruotsiksi. Monet tekstissä olevat tanskalaiset sanat jo viittaavat siihen, että hän on kuvauksensa kirjoittanut Kööpenhaminassa ollessaan. Kirjoitelma on vallan luonnosmainen ja hajanainen. Hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Frithiof Perander, Edvard Brandes ja Georg Brandes voitaneen ilman muuta tuntea niiksi mieshenkilöiksi, jotka esityksessä mainitaan. Vahvasti lyhennettynä — lyhennykset koskevat lähinnä pitkiä ja sekavia tunnelma-maalauksia — ja jonkunlaiseen järjestykseen saatettuna »Eräs kehitys» (»En utveckling») kuuluu suomalaisena käännöksenä:

»Hän tuli maalta. Hän oli hyvin pitkän taistelun jälkeen lopultakin riistäytynyt irti kaikenlaisista siteistä, joihin olosuhteet olivat hänet kietoneet. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli ollut muuttumaisillaan, kuolemaisillaan, katoamaisillaan yhtä yksinäisenä ja vailla ymmärtämystä kuin oli ollut varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Elämä oli hänen edessään kuin arvoitus, kuin kaunis, ihmeellinen, salaperäinen arvoitus, tai kuin synkkä, surullinen, toivoton arvoitus. Hän paloi halusta saada heittäytyä siihen ja saada selvyyttä kaikkiin niihin ajatuksiin, joita hänellä oli ollut. Hän vietti merkillistä, villiä, epämääräistä elämää. Hän valvoi yöt, oli niin ihanaa kuvitella olevansa maailman kuningatar ja että entinen, surkea elämä oli lopussa. — Miten hän säälikään niitä, jotka nukkuivat pois elämänsä. Hän meni ulos iltaisin ilman seuraa ja sanomatta siitä kellekään, ja kun hän tuli kotiin ja hänelle tehtiin kysymyksiä, ei hän koskaan antautunut selittelyihin. Hänet saattoi villin riemun valtaan myrsky ja ukkonen, hän väitti, että niissä oli sama luonne kuin hänessäkin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut ystävätärtä, hän paljasti sielunsa vain luonnolle, koska se oli ainoa, joka ei pettänyt. Hän saattoi istua yökaudet tuijottaen avaruuteen, hän itki toisinaan niin, että sydän oli ratketa. Kaikki oli niin kehnoa, niin tyhjää, niin tarkoituksetonta. ‒ ‒ ‒ Vuosien kuluessa hän muuttui. Hänen katseeseensa tuli jotain levotonta, hän alkoi kaivata yhäkin suurempaa vaihtelua. Toisinaan hän oli vilkas ja ystävällinen aina siihen määrään, että se muodostui rasitukseksi hänen ympäristölleen, toisinaan hän taas välinpitämättömyydellään ja epäkohteliaisuudellaan saattoi loukata ihmisiä. Hermostuneena ja kuin kuumeen vallassa hän saattoi lingota hävyttömyyksiä vasten toisten kasvoja. Häntä alettiin vieroksua. Naistuttavat eivät hänestä yleensä pitäneet. Heidän mielestään hän oli epänaisellinen, koketti, kylmä. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän sanoi tuntevansa suurempaa mielenkiintoa herroja kohtaan, sillä heiltä voi jotain oppia. Hänen sanottiin olevan kihloissa milloin toisen, milloin toisen kanssa. Mutta aika kului, eikä hän mennyt naimisiin. — ‒ ‒

Hän oli professori ja tiedemies, lahjakas, pessimistinen, ihmiskuntaa vihaava. Heti ensi näkemältä hän kiintyi nuoreen naiseen, hän oli vanha, olisi voinut olla tämän isä. Kuntoa ja voimaa, jota tällä miehellä oli, koko maa kunnioitti. Nuori nainen, jolla ei milloinkaan ollut ollut kotia eikä äitiä, kiintyi häneen, hän kaipasi itselleen tukea. Mies oli intelligentti ja kehitti hänen henkeään. Nuori tyttö sai häneltä kirjoja ja alkoi harrastaa vanhoja klassikkoja. Hän — tyttö — ihaili Platonia, sanoi aina uneksineensa semmoisesta henkisestä rakkaudesta, hän ei milloinkaan halunnut suostua tavalliseen epäpuhtaaseen tunteeseen, joka vain vetää ihanteet alas. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnellista avioliittoa. Mies oli kosinut häntä aikaisemmin, ja tyttö oli vastannut, että heidän suhteensa oli kuin isän ja tyttären, ei ollut syytä muuttaa heidän ihanteellista ystävyyttään. Oli niin ihmeellistä elää toisin kuin muut ihmiset, tyttö tunsi siitä itsensä ylpeäksi. Naisen pitää olla tyyni, oli mies sanonut, ja hän koetti tulla tyyneksi ja arvokkaaksi. Mies oli ystävällisempi ja isällisempi kuin milloinkaan ennen, tyttö oli muuttunut hiljaiseksi ja ajatuksettomaksi, hän ei kuullut mitään, oli tahdoton, oli tullut naiselliseksi. Tytön elämänkatsomus, joka ennen oli ollut eriskummallinen ja vaihtelevainen, oli lähentynyt miehen elämänkatsomusta. Hänen elämänkatsomuksensa oli tullut käytännölliseksi. Hänellä ei ollut aikaa syventyä teorioihin, hän karttoi kaikkia filosofisia kysymyksiä. Hän saattoi istua tuntikausia velttona, käsityötä tehden. — ‒ ‒ Päivät eivät tulisi pitkiksi, sillä hän tahtoi ruveta miehen johdolla opiskelemaan latinaa, logiikkaa ja kaikkea mahdollista. Hän tahtoi käydä kaikissa konserteissa, Euroopasta tuli niin paljon taiteilijoita, he toivat mukanaan virkeitä tuulahduksia, niitä tuli niin usein, että hän väliajat voi elää muistoissa. Hän tahtoi koettaa saada miestä taipumaan siihen, että saisi tutustua näihin. Muita tuttavuuksia hän ei halunnut. Hän ei kärsinyt rouvia, heille hänellä ei ollut mitään sanottavana. Hän ajatteli tulevan miehensä vanhoja ystäviä, hekin olivat kaikki niin vanhoja, niin konservatiivisia, he kohtelivat häntä niin varoen, niin alentuen. Maailmassa ei ole enkeleitä, oli professori kerran vastannut hänen palavaan kysymykseensä ja sillä lopettanut keskustelun. Hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ja raskasmielisyyden piirre. Kenen kanssa hän sai keskustella, kun mies ei kärsinyt uutta koulua? Mies sanoi, että nuoriso oli vailla ihanteita ja että se välitti vain omista nautinnoistaan ja että se hävyttömässä itserakkaudessaan tahtoi vain repiä alas kaiken, mitä traditsioni ja isät olivat rakentaneet. Mies ei koskaan selittänyt omaa uskonnollista kantaansa. Sanoi vain, että naisella piti olla uskonto. Mutta missä sitten oli kristillisyys, josta hän kuuli niin paljon puhuttavan? Hän ei tuntenut ketään kristittyä. Mies selitti, että hän oli liian levoton. — ‒ ‒

Niin tuli kevät unelmineen, kaipauksineen. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, kaikkialla oli elämää ja iloa. Mies tuli hänen luokseen suuteli häntä otsalle ja kysyi, eikö hän tahtoisi lähteä yhdessä kävelemään. Ja sen he tekivät. Lauha ilma teki hänelle hyvää. Hänen ruumiinsa sai takaisin entisen notkeutensa, hänen liikkeensä tulivat eloisammiksi, hän hengitti kiihkeämmin. Kevyt puna peitti hänen kalpeita poskiaan. Hän tuli melkein iloiseksi, hän tahtoi lentää yli kivien, hän tahtoi vuorelle, hän tahtoi nähdä meren. Tule, hän huudahti iloisesti, juoskaamme kilpaa. Hän kääntyi ylimielisenä, ja hänen katseensa kohtasi vanhan miehen, joka oli hänen seuralaisensa ja jonka myöhemminkin piti sellaiseksi jäädä: hän näki vähän kumaraisen selän, väsyneet polvet ja kuuli läähättävän hengityksen. Hän sai kummallisen vaikutelman, joka vahvistumistaan vahvistui ja alkoi muuttua tietoiseksi. »Mikä sinun on?» kysyi mies ihmetellen. »Kevätaaltoja», hän vastasi katkerasti. Mies silitti hänen poskeaan. »Sinun mielesi on sukua keväälle, se vaikuttaa sinuun niin voimakkaasti» »Niin, »hän vastasi, »minusta tuntuu kuin olisivat ihanteet ja todellisuus nyt kauempana toisistaan kuin muulloin.» Hän irtautui ja kulki vaieten edellä, mies seurasi hiljaa perässä. Vuorella oli niin hiljaista. Ei pieninkään tuulahdus, ei vähinkään ääni häirinnyt tuota hiljaisuutta. Kirkas päivän valo oli niin toivottomasti samanlaista kuin hänen tulevaisuutensakin, vaaleankeltaista ja keltaista, keltaista ja vaaleankeltaista. Hän sai kuin salamaniskun. Hän luuli näkevänsä kotkan, joka ilman läpi lensi vieraisiin maihin. Hänet valtasi sanomaton tyhjyyden tunne, kaiho, halu saavuttaa jotakin — jotakin — —. Hänen toverinsa kosketti hänen olkaansa. Hän vavahti äkkiä ja heittäytyi hänen rintaansa vasten, purskahti itkuun, itki ääneen ja hillittömästi, kyyneleet, jotka kuukausia olivat olleet jäätyneinä hänen sielussaan, saivat viimeinkin sulaa. — ‒ ‒ Hän sanoi toverilleen jäähyväiset. Muutaman päivän päästä hän oli matkustanut pois. — ‒ ‒

Yksin, kuten hän oli tähänkin asti elänyt, hän nyt päätti luoda itselleen vaikutuspiirin, hän tahtoi tulla joksikin, hän tahtoi, että hänestä jäisi joitakin jälkiä. Hän oli lopultakin päässyt pois ahdistavasta ilmasta, joka oli uhannut tukehduttaa hänet, hän oli saanut ilmaa siipiensä alle ja hän tahtoi lentää, lentää vapaasti ja lentää korkealle ja iloita maailman ihmeellisestä kauneudesta ja ihanuudesta. Hän ei voinut elää elämän pieniä velvollisuuksia varten, hän ei voinut edes ihailla heitä, jotka niin tekivät, hän uskoi, että heiltä vain puuttui kykyä suurempaan. Hän uskoi elämään, hän luotti saavuttavansa onnen, palavalla innolla hän tahtoi ryhtyä kaikkeen, nähdä kaikkea, oppia kaikkea, oppia, oi Jumala, mikä onni! Hän tahtoi, että tulisi jotain, joka kokonaan valtaisi hänen olemuksensa, jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen, jokaisen veripisaran hänen ruumiissaan. Hän etsi, hän kaipasi, hän janosi jotain, jota hän koko elämänsä oli janonnut. — ‒ ‒

Tässä on numero 17. Hän pysähtyi ja katsoi nelikerroksista taloa, joka oli hänen edessään. Hän aukaisi suuren katuoven. Hän meni sisälle. Raskas ovi sulkeutui pehmeästi hänen takanaan. Hän katsoi ympärilleen. Veri pakeni kohden sydäntä. Hän oli nähnyt nimen, jota haki. Jäinen ilma käytävässä teki hyvää. Hän seisahtui hetkiseksi rauhoittaakseen. Nousi sitten ylös portaita ja seisoi parin silmänräpäyksen päästä oven edessä. Hän pysähtyi uudelleen, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän heilautti hiukan päätään taaksepäin ja soitti. Kello soi kuin kuumeisella äänellä, ovi avautui ja nuori palvelijatar tervehti häntä kohteliaasti. — »Onko tohtori kotona?» »Kyllä, minä luulen, että hän on.» »Olkaa hyvä ja kysykää, voiko hän ottaa minua vastaan.» Palvelijatar meni, avasi hetken kuluttua oven ja pyysi vierasta astumaan sisälle. Salonki, kaikki esineet jäivät huomaamatta, sillä samassa hetkessä hän katsoi kasvoista kasvoihin häntä, jota etsi. Tämä ojensi hänelle kätensä. — »Olkaa hyvä ja lukekaa kirje, muutoinhan ette lainkaan tiedä, kuka minä olen.» Tämä silmäili pikaisesti kirjettä.

Hän loi nopean ja uteliaan katseen mieheen. Hän näki älykkään, kylmän otsan ja muutamia pilkallisia, ironisia piirteitä suun ympärillä. Samassa mies kääntyi, pyysi häntä istumaan ja istuutui itse vastapäätä. Mies vaikutti melkeinpä sydämelliseltä, jotain ystävällistä oli hänen silmissään, kun hän alotti keskustelun. Jos hän vain jotenkin voisi olla avuksi, tekisi hän kaikkensa, »mutta» sanoi mies, »te tulette liian myöhään, sesonki loppuu näinä päivinä.» »Niin, paha kyllä, minä viivyin liian kauan Norjassa.» »Mitä te olette näytellyt?» »Enimmän Shakespearea ja muita klassikoita, kuten esim. Juliaa, Maria Stuartia». »Huh! te vanhana Maria Stuartina», keskeytti toinen hänet koomillisesti. — »Edelleen: Ofeliaa — —.» »Niin, Teillä on Ofelian katse ja tukka, mutta ettekö ole näytellyt uudenaikaisia osia?» »En, vain jokusen, Nooran, Clairen.» »No, mutta miksi ette?» »Ei ole sopinut.» »Ja nyt tahdotte päästä ulkomaille?» »Niin, miksi en saisi tahtoa?» »Tahdotte oppia uuden kielen»? — mies katsoi häntä epäilevin katsein ja lievän ironinen hymy väreili hänen huulillaan. »Niin, sitä tahdon, tahdon tulla suureksi, tahdon tulla eurooppalaiseksi», hän vastasi koko nuoruuden innolla. »Mutta miksi ryhtyä tuohon hirvittävään työhön? Tiedättekö, mitä uuden kielen oppiminen merkitsee? Kuka teille on semmoista neuvonut?» »Ei kukaan, en ole kysynyt keltään, seuraan omaa päätäni», hän heilautti uhmaten päätään taaksepäin ja, koska toisen suupielessä väikkyvä puoliksi säälivä hymy häntä kiihoitti, hän jatkoi ylimielisenä ja kuumeisen iloisena: »Toivon, että aika tulee aina enemmän ja enemmän humaaniseksi ja että annetaan kyvyn vuoksi anteeksi vähäinen murtaminen. On esimerkkejä, että jotkut vieraalla kielellä ovat saavuttaneet menestystä.» »Kyllä, kyllä, mutta silloin täytyy kykyä olla kaksin verroin, silloin täytyy olla nerollisuutta —.» »Ja kun te ette usko minulla olevan paljoakaan tuota jumalanlahjaa niin» —. »Ah, neiti, miksi ei, uskon että olette nero.» — Mies katsoi häneen, taivutti kylmästi päätään ja muutti keskustelunaihetta. »Kuinka kauaksi aikaa aiotte jäädä tänne? Oletteko tavannut ketään meidän teatterien johtajista?» »Kyllä, ————:n olen tavannut.» No, mitä hän sanoi?» »Sain saman vastauksen kuin niin monet muutkin nuoret taiteilijat: Emme tunne teitä, emme tiedä kuka olette. Oh, noita sanoja, jotka saattavat kiusata kuoliaaksi.» — Hän nousi. »Mihin aiotte lähteä?» »Menen kotiin, en halua kauempaa pidättää teitä.» »Ah, minä vakuutan, että keskustelu teidän kanssanne on ollut nautinto. Tunsin teidät heti. Teistä oli kirjoitettu,[20] teitä oli kiitetty, tunsin heti teidän nimenne. Ja nyt pyydän teitä sanomaan, voisinko jotenkin tehdä olonne Kööpenhaminassa siedettäväksi. Tahdon olla Teidän ritarinne, jos suvaitsette. Missä syötte huomenna? »En tiedä, kotona.» »Emmekö voi aterioida yhdessä?» »Miksi ei», hän kulki pari askelta, »mutta missä aterioisimme?» »Kas niin, joko te pelkäätte, eikö teillä ole rohkeutta?» »Enhän minä sentään pelkää.» Painostava tunne tahtoi ottaa hänet valtoihinsa. Hän kuuli lasten ääniä viereisestä huoneesta. Mitä se merkitsi? Kokonainen ajatusten meri risteili hänen aivoissaan. Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi ja kuuli, että mies aikoi yhdessä erään ystävänsä kanssa noutaa hänet päivällisille seuraavana päivänä k:lo 5. Mies aukaisi hänelle oven, hän tuli täyteen tajuntaan vasta viileässä käytävässä, hän katsahti vielä nimikilpeen ja luki uudestaan hänen nimensä. Kaikki alkoi uudestaan askarruttaa hänen päätään. Hänen verensä kohisi suonissa, hänen käyntinsä oli nopea, hänen huulensa yhteenpuserretut kuin olisi hän siten tahtonut säilyttää uusien ajatusten virran, uudet tunteet, joiden tunsi liikkuvan sisimmässään. Tie oli niin lyhyt. Hän ei ollut lainkaan väsynyt. Hän juoksi portaita ylös. Nyökkäsi sydämellisesti palvelijattarelle, joka aukaisi. Meni laulaen huoneeseen. Istuutui. Nousi ylös. Katsoi kukkaa, istuutui uudestaan ja huudahti kerran kovasti, hän oli pakahtumaisillaan. Hän oli niin iloinen päivällispöydässä, kaikki katsoivat häntä ihmetellen. Mikä oli tullut sulkeutuneelle, vähän surulliselle nuorelle naiselle? Kukaan ei ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ennen. Päivällisen jälkeen tuntui olo pienessä huoneessa hänestä sietämättömältä. Hän tahtoi nähdä meren. Kummallinen kaiho, levottomuus, surumieli tarttui häneen. Hän muisti lasten äänet. Oliko mies naimisissa? Ei! Mutta kentiesi hän puolsi vapaata rakkautta? Hän tiesi, että mies kuului uuteen kouluun, oli realisti, uudenaikainen, ja sellaisista ihmisistä hän oli kuullut kummia kerrottavan. Hän oli kuullut, kuinka miehet Parisissa asuivat yhdessä lastensa ja lastensa äidin kanssa. Hän oli kuullut, kuinka kaikki kokeneet ihmiset siellä kotona tuomitsivat heitä. Hän oli kuullut, kuinka vanhat tiedemiehet, professorit olivat sanoneet, selittäneet ja motiveeranneet nuo ihmiset vaarallisiksi, sanoneet heidän levittävän myrkkyään yhteiskunnassa ja olevan ilman moraalia, ilman uskontoa ja ajattelevan vain omia nautintojaan. Tuo mies kai oli tuommoinen uudenaikainen ihminen, joka nauraa kaikelle ja jolle mikään ei ole pyhää. — — —

Hän ei ollut tavallinen. Hän oli kuin muotokuvakokoelma, tänään toista, huomenna toista. Hänen persoonallisuutensa oli niin vivahdusrikas, että hän sai epävarmaksi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä. Usein ihmetteli hän itsekin tätä ominaisuuttaan. Hän saattoi olla hyvin rakastettava, iloinen, lapsellinen, melkeinpä naivi, mutta vähäistä myöhemmin hän taas vaikutti kypsyneeltä, sulkeutuneelta, kylmältä naiselta. Herrat häntä kovin ihailivat. Hänellä oli oma tapansa heidän suhteensa. Hän veti heitä puoleensa arvoituksellisella, kummallisella olemuksellaan. Hän osasi myöskin säilyttää valtansa heihin, hän näytti heille lakkaamatta uusia sielunvivahduksia ja uusia kasvoja, jotka herättivät heidän mielenkiintoaan. Mutta tämän ohessa oli hänessä jotain muutakin, josta ei kukaan saanut selvää. ‒ ‒ ‒

Hän oli yksinään maailmassa. Hän tapasi erään kirjailijan, jota hän aikaisemmin oli paljon ajatellut ja jota hän oli ihaillut, kuten monia muitakin. Tämä mies oli viisas, ironinen, kylmä, häntä vihattiin ja hänestä pidettiin, mutta häntä kohtaan tunnettu viha oli ehkä suurempi kuin rakkaus. Tällä miehellä oli tapana osoittaa ylemmyyttään äänensä sävyllä ja eräällä ominaisella kädenliikkeellä, joka helposti loukkasi ihmisiä. Tämä mies laski leikkiä ihmisten heikkouksista, leikki niiden kanssa kuin kissa hiiren kanssa. Tämä mies nauroi niin herttaisesti ja niin katkerasti sille kullalle, jolla ihmiskunta niin kernaasti itseään kultaa. Tämä mies oli intohimoisen kiihkeä, egoisti, — mutta välillä taas melankolinen, raskasmielinen, pilkallinen, hermostuneen eloisa, iloinen, mutta ilo oli jäistä iloa. He olivat tuttavia, mutta kuitenkin toisilleen täysin tuntemattomia. He olivat molemmat kaksoisluonteita omalla tavallaan. Se oli lyhyt ja kiihkeä tuttavuus, ilman aikaa ja ilman valmistelua.» ‒ ‒ ‒

XI.

LAURI KIVEKÄS.

Kuva hänestä ei ole vielä vakiintunut. Vielä elää lukuisa joukko henkilöitä, jotka tahtoisivat nähdä pyhimysglorian hänen kulmillaan. On myöskin toisia, joille hän lähinnä on demoninen ja itsekäs voima. Arka huhu on koettanut sovittaa häneen tarinaa suuresta rikollisesta ja miehensä myrkyttäjästä.

Lauri Kivekäs muodostaa Ida Aalbergin elämässä sen episodin, jonka johdosta hänen ihmisarvoaan lienee ankarimmin punnittu.

Niiden taholta, jotka ovat nähneet Ida Aalbergissa itsekkyyden, egosentrisyyden puhdasverisen edustajan, on selitetty, että hän kylmien laskelmien mukaan otti aviokseen tämän tulevaisuuden miehen ja että avioliitto — ennen kaikkea Ida Aalbergin taiteilija-suuruudenhulluuden vuoksi — oli syvästi onneton.

Lähempi tutustuminen Lauri Kivekkään ja Ida Aalbergin suhteeseen on lohdullinen. Se näyttää kummankin luonteen varsin edullisessa valossa. Ida Aalbergin naisellisuus ja ihmisyys ilmenee siinä mitä kukkeimmassa muodossa. Heidän yhteinen historiansa sisältää rikkaan sarjan ilmauksia vilpittömyydestä, uskollisuudesta, hyvyydestä ja tasavertaisesta toveruudesta.

Kööpenhaminasta käsin Ida Aalberg oli tehnyt kaksi vierailumatkaa Suomeen, ja menestys oli kummallakin kerralla ollut niin ehdoton, vastaanotto niin lämmin ja suurenmoinen, että se ei ollut voinut olla tehoamatta taiteilijaan. Hänelle sanottiin suoraan, että kotimaa odotti hänen apuaan ja työtään, häntä ylistettiin, houkuteltiin ja rukoiltiin. Suomalainen teatteri ei tullut toimeen ilman häntä.

Kyllästyneenä teatterirettelöistä Tanskassa Ida Aalberg keväällä 1887 palasi Suomeen ja liittyi jälleen Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hän vietti kesää Hangon kylpylaitoksessa ja täällä hän meni salakihloihin Lauri Kivekkään kanssa.

He eivät olleet eilispäivän tuttavia. He olivat tutustuneet toisiinsa jo 1874, Janakkalan iltahuvien aikana.

Myöhemmin, avioliittonsa aikana, Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs joskus huvittivat vieraitaan näyttelemällä pientä komediaa, jonka sanoivat olevan heidän omasta elämästään. Tuon näytelmän sisältö oli sellainen, että nuori ylioppilas Gustaf Laurentius Stenbäck koetti Leppäkosken asemalla saada aikaan keskustelua erään perin naivin ja lapsellisen tytön kanssa, joka juuri karkasi kotoaan yhtyäkseen kuljeskelevaan teatteriseurueeseen. Kappaleen komiikka aiheutui siitä, että kunnollista keskustelua ei syntynyt, koska tyttö oli yrmeä ja pahantuulinen.

Syksyllä 1880 pohjalaisen osakunnan v.t. kuraattori Lauri Kivekäs oli ensimmäinen, joka Helsingin asemalla sai puristaa Ida Aalbergin kättä, hänen, joka kansallissankarin tavoin palasi voitolliselta valloitusretkeltä Unkarista. Seuraavina kuukausina he olivat paljon yksissä, ja — koska toisena osallisena oli näyttelijätär — heidän seurustelunsa koetti nytkin pukeutua draamalliseen muotoon. He leikkivät komediaa, jossa esiintyvien henkilöiden nimet oli otettu eräästä kuuluisasta ulkomaalaisesta tragediasta. Tässä komediassa Lauri Kivekäs kulki nimellä Ferdinand Lassalle, Ida Aalberg nimellä Helene von Dönniges. Nämä nimet oli otettu kuuluisan saksalaisen sosialistijohtajan Ferdinand Lassallen elämäntarinasta, joka 1864 oli päättynyt väkivaltaiseen kuolemaan, kaksintaisteluun. Helene von Dönniges oli nuori ylimysnainen, joka oli ollut lähin aihe Lassallen turmioon. Alkuperäisessä historiassa esiintyy tärkeänä henkilönä vielä kreivitär Sophie von Hatzfeld, Lassallen vanhempi ystävätär. Sitä osaa sai suomalaisessa komediassa esittää Vivi Malm, Tanskan Turussa olevan konsulin rouva. Rouva Malm ei osannut suomea, mutta kirjoitti Kivekkäälle näihin aikoihin mitä kiihkeintä fennomaniaa uhkuvia kirjeitä.

On useita todistuksia siitä, että Lauri Kivekäs jo i881 valloitti Ida Aalbergin sydämen. Sen näkee lukuisista kirjeistä, varsinkin syrjäisten kirjoittamista — heidän oma suhteensa tuntuu olleen arka ja ujo, tarvittiin välittäjiä — sitä todistavat muistelmat, sitä todistaa Ida Aalbergin tämän jälkeen osoittama kiihkeä fennomania.

Jo varhaisimmasta nuoruudesta lähtien Lauri Kivekkään kuvaan sisältyy kuva taistelusta ja oppositsionista.

Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherrana kuollut Karl Fredrik Stenbäck, runoilija Lars Stenbäckin velipuoli.

Nuorena poikasena Lauri Kivekäs oli uneksinut tulevansa sotilaaksi. Hän tahtoi päästä sotakouluun ja tulla upseeriksi. Ruostunut kivääri olalla hän saattoi yöllä kierrellä Alavuden sankarikalmistoa ja kertoa sitten nuoremmalle veljelleen tarinoita kohtauksistaan vainajien kanssa. Metsästysmatkoillaan hän laati suunnitelmia, kuinka paikkakuntaa oli puolustettava hyökkäävää vihollista vastaan.

Vanhemmat saivat hänet kuitenkin siviilikouluun, ensin Vaasan ruotsalaiseen, myöhemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon.

»Jos joku Jyväskylässä muistaa Stenbäckin poikia, ei hän tiedä kertoa heistä paljoa hyvää», on Lauri Kivekkään nuorempi veli kertonut. Veljekset, jotka Pohjanmaalta siirtyivät Hämeeseen, halveksivat syvästi uutta ympäristöään. Eräässä muistelmateoksessa kerrotaan, että nuori »Gusti» Jyväskylä-aikanaan oli sangen ylimielinen toveri. Ettei hän ollut mallioppilas, todistavat hänen omat merkintänsä paperille:

»Syntynyt 21 p. tammik. 1852. Tulin Vaasan kouluun toiselle luokalle 1 p. syysk. 1862, kolmannelle 31 p. toukok. 1864. Siirryin Jyväskylään neljännelle luokalle 1 p. syysk. 1866. Sain relegatsionin juopumuksesta 15 p. toukok. 1867. Relegatsionin päätyttyä pääsin viidennelle luokalle 20 p. tammik. 1869. Korotettu kuudennelle luokalle 21 p. toukok. 1869. Erkanin opistosta maalisk. 1870. Otettuani yksityisiä tuntia matematiikassa ja luettuani muut aineet itsekseni suoritin päästötodistuksella Jyväskylän opistosta ylioppilastutkinnon (»cum laude») 22 p. kesäk. 1871.

Ylioppilasaikanaan Gustaf Laurentius Stenbäck ei aluksi esiintynyt politikoitsijana. Hän suoritti kandidaattitutkintonsa verraten lyhyessä ajassa. Mutta jo 1875 hän sai aikaan suuren oikeusjutun, jota Pohjanmaalla käytiin virkavaltaa vastaan. Hän paljasti silloin räikeitä väärinkäyttöjä Alavuden nimismiehenviran haltijan toiminnassa ja suhteessa talonpoikiin.

1876 hän oli johtajana kuuluisassa »Lepakko» jutussa, mielenosoituksessa, jonka suomenkieliset ylioppilaat järjestivät ruotsalaista teatteria vastaan. Nyt hän esiintyi siveellisyyden puoltajana, joka uskalsi uhmata korkeita herroja ja ruotsalaisen teatterin yleisöä, mutta palkkioksi tuli eroittaminen yliopistosta. Pohjimmaisena syynä Straussin operettia vastaan käydyssä taistelussa tuskin lienee ollut loukattu siveellisyys, vaan kiihkeä kielipolitiikka. Vuodesta 1876 lähtien Lauri Kivekäs — sinä vuonna hän eräiden muiden ylioppilaiden kanssa suomalaistutti nimensä[21] — oli nuoren polven keskuudessa suomalaisuustaistelun jyrkin mies.

Ollessaan eroitettuna yliopistosta Kivekäs piti lennokkaita valistuspuheita maaseudulla. Myöhemmin hän lähti opintomatkalle Saksaan. Berlinin yliopistossa kuulemiensa »katederisosialistien» luennot antoivat uutta virikettä hänen yhteiskunnalliselle radikaalisuudelleen — suomenmielisyyskin oli tähän aikaan mitä puhtainta radikaalisuutta ja Kivekkään radikaalisuus esiintyy ennen kaikkea mitä kiihkeimpänä suomenmielisyytenä. Hänen aatteellisella innostuksellaan on kuitenkin sangen persoonallinen sävy. Suomenmieliset ylioppilaat olivat jakautuneet »moderaatteihin» ja »radikaaleihin», mutta vasta henkilökohtainen ja sangen ikävä riitaantuminen entisen ystävän ja koulutoverin, J.R. Danielsonin, kanssa saa tulisen Lauri Kivekkään toteamaan, että ero on jyrkkä. Näihin aikoihin, katkeran vihan vallassa, hän kirjoittaa m.m.:

»Voin ilmoittaa — tuoreena uutisena erään uuden suomalaisen ylioppilasseuran syntymisen, joka kokoontuu nimimerkillä K.P.T. Kun näette nuo »kovat kerakkeet» sanomalehdissä, tiedätte, mitä on tehty. K.P.T. merkitsee, että kaikki punaset toverit ovat tehneet liiton panna Koko Programmi toimeen!»

Lauri Kivekäs kuului niihin edustajiin, jotka Suomen Ylioppilaskunta 1880 lähetti lausumaan tunnustustaan koillisväylän purjehtijalle, A.E. Nordenskjöldille. Suurien juhlallisuuksien aikana Tukholmassa Kivekäs otti osaa sikäläisen nuorison juominkeihin ja kemuihin, ja juuri tämän johdosta J.R. Danielson myöhemmin, kun oli kysymyksessä ylioppilaskunnan puheenjohtajan paikka, langetti julkisessa kokouksessa — Suomalaisessa Nuijassa — ankaran ja vähäksyvän arvostelun Lauri Kivekkään karakteerista. Liioitteleva huhu tiesi vielä kertoa, että Kivekäs muka olisi esiintynyt päihtyneenä itsensä Ruotsin kuninkaan edessä. Kivekäs oli arka kunniastaan kuin espanjalainen grandi, syvä katkeroituminen ei saanut häntä vain luopumaan ehdokkuudestaan puheenjohtajan paikkaan, vaan vaikutti muutenkin hänen ajatustensa suuntaan. Ei voi selittää aivan puhtaaksi aatteellisuudeksi, kun näkee hänen tämän jälkeen suunnittelevan, miten ylioppilaskunnan olisi orienteerauduttava ulospäin:

»Siis, jos vasta Suomen ylioppilaskunta voi solmia kansainvälisiä suhteita, me tiedämme, minne menemme etsimään veljeyttä joka pysyy. Eläköön »Suomen silta» veljeys Suomen, Viron ja Unkarin välillä! à bas [alas] viimeiset repaleet tuosta kuluneesta mamsellivälistä »emellan de båda systerländerna [molempien sisarmaiden välillä].» Muistatko —, kuinka ne konnat kohtelivat ylioppilaskunnan deputationia keväällä 1880 (Tukholmassa). Meitä ei kutsuttu kuninkaan bankettiin, ei Vegajuhlaan, ei publicopäivällisille, ei niin mihinkään. Entäs vastaanotto sanomalehdissä, missä meitä suoraan skandaliseerattiin. Ja noiden koirien kemuihin vieläkö fennomania löytyy lähteviä. —»

Vuosina 1880—1881 Lauri Kivekäs epäilemättä oli ensimmäinen nimi Suomen ylioppilaskunnassa, ei ensimmäinen vakavuudessa ja opiskelija-hyveissä, vaan rohkeudessa, mielikuvituksen voimassa, tunteen voimassa, joka aina tehoaa toisiin nuoriin enemmän kuin kylmä järki. Hän kohosi johtajan asemaan uhmansa avulla, loisteliaan kaunopuheisuutensa avulla, häikäilemättömän sanavalmeutensa avulla. Kiihkeissä ja katkerissa kielitaisteluissa, joita näinä vuosina ylioppilaskunnassa käytiin, Kivekäs saavutti voiton toisensa perästä, temperamenttinsa tulisuudella hän varsinkin tenhosi nuorimman suomenkielisen aineksen. Vasta ylioppilaaksi päässyt Juhani Aho kirjoitti tämmöisen kahakan jälkeen:

»En voi oikein paperilla kuvata tätä iltaa — Kivekäs puhui — moni muu puhui — jokaisen silmät kiilti, jokaisen povi kohoili — eläköön isänmaa — suomalaisuus — eläköön Kivekäs —! Maljat kilisi — laulut helisi, booli virtaili! —»

Lauri Kivekäs lienee ollut suurin ylioppilaspolitikko, mitä Suomessa konsanaan on ollut. Hän oli agitaattori, hän lumosi kiihkeydellään eikä loogillisuudellaan ja asiallisuudellaan, hän lumosi nuoruudellaan eikä viisaudellaan. Hänen aatteellisuudessaan — niinkuin melkein jokaisen nuoren ihmisen aatteellisuudessa — voi näkyä rahtunen turhamaisuutta ja kunniantavoittelua. Hän ei ole vain profeetta, hän on myöskin puhetaituri. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän, ikäänkuin agitatsionikoulussa ollen, koettaa kehittää puheensa ulkonaista puolta ja lausuilee espanjalaisen vallankumouksellisen Castelarin puhetta niin suurella pontevuudella, että Alavuden kirkonkylä raikuu. Myöhemmin, Janakkalan iltahuvien aikana, hän saattaa metsässä pitää olemattomalle kuulijakunnalle pitkiä puheita. Kun hän 1885, Tampereen valtuutettuna, ilmestyy porvarissäätyyn, ei häntä, paljosta esiintymisestään huolimatta, tunnusteta arvovaltaiseksi jäseneksi. Ruotsalaisessa ympäristössä hän koettaa pitää pitkiä suomenkielisiä puheita, joita säädyn epäihanteelliset ruotsinkieliset jäsenet nimittelevät deklamatsioninumeroiksi ja, toisinaan täydellä syyllä, oikovat asiallisen totuuden vuoksi. Lauri Kivekäs oli mielikuvituksen ihminen eikä kylmän järjen. 1885 hän valtiopäivillä, vaikka oli jo valmistunut lakimieheksi, puhuu melkein samaa kieltä kuin 1880 ylioppilaskunnassa. 11/IV 1885 hän säätyjen yhteisistunnossa pitää — äänioikeuden laajentamisesta keskusteltaessa, jota muutamat vastustivat arvelemalla, että kumoukselliset, hajottavat voimat sen kautta pääsisivät vaikuttamaan isänmaan kohtaloihin — puheen, jonka kiihko ja räikeys eivät, kuuleman mukaan, lähimainkaan vastaa painettuna sitä, mitä alkuperäinen tulkinta oli antanut. Siinä aikoinaan niin kuuluisassa »plenum plenorum» puheessaan Kivekäs m.m. sanoo:

»Kysymys suomenmielisten ja kansanvaltaisten kannalta on siitä, että saamme porvarissäädyn niin valituksi, että se tulee vastaamaan kaupunkien enemmistöä samalla tavalla kuin talonpoikaissäädyn tulisi kuvata kansaa maaseudulla. Silloinkuin kansa, nimittäin kansan siveellinen itsetajunta, tulee vastaamaan, silloin ei ole pelkoa destruktiivisista tendensseistä, silloin päinvastoin nähdään, että tulee voitolle se suunta, joka on pyrkinyt ja pyrkimistään pyrkii voitolle pappis- ja talonpoikaissäädyn kautta, se on nimittäin se suunta, joka tässä maassa tahtoo valistusta kaikkiin kansankerroksiin, se suunta, joka joutuu tappiolle kahdessa säädyssä kahta vastaan, kun pyydetään valoa kansalle, se suunta, joka joutuu tappiolle silloin, kun on kysymys siitä, josko tässä maassa tulee yhä edelleen luonnottoman eduskunnan kautta pysymään se yhteiskuntaa hävittävä järjestelmä, että, kun ritari polttaa viinaa, porvari saa sitä myydä.» (Melua, vihellystä.)

Taisteluasenne, hyvin herkkä kunniantunto, oppositsionihenki ja kiihkeys eivät ole parhaita ominaisuuksia avio-onnen luomisessa. Syvimmässä mielessä Lauri Kivekkään kuvaan politikkonakin sisältyy kuitenkin mitä vakuuttavinta aatteellista lämpöä ja uhrimieltä. Hänessä oli semmoista epäitsekästä »pojanmieltä», josta Rydberg puhuu »Deksippoksessaan».

Väite, että Ida Aalberg vain laskelmia tehden meni avioliittoon Lauri Kivekkään kanssa, ei tunnu uskottavalta. Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta kylmä itsekkyys valitsee kernaammin »nykyisyyden miehen», ja Ida Aalbergin kirjeenvaihto todistaa, että hänellä 1887 oli mahdollisuus valita itselleen elämänkumppani monen joukosta. Hän ei liioittele, kun hän kihlauksestaan ilmoittaessaan Ellen Nervanderille kirjoittaa leikillisesti, että hän, jos olisi tahtonut muodostaa n.s. järkiavioliiton, olisi voinut sen tehdä »femtioelfva gånger», monet, monet kerrat. Unkarinmatkan jälkeen hän sai melkeinpä sivutoimeksi antaa rukkasia nuorille miehille, häneen hurmaannuttiin, hänen vuokseen tapeltiin. Jos hän halusi rikkautta, hänellä oli kätensä ulottuvissa ainakin pari pohattaa, jotka halusivat laskea rikkautensa hänen jalkojensa juureen.

Mennessään kihloihin Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg oli lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän oli nähnyt maailmaa, hän oli kokenut. Mutta hän on kuin nuori tyttönen kirjoittaessaan rakkauskirjeitään tuolle köyhälle lakimiehelle. Diivaeleet ja oma suuruus ovat kaukana, kun hän kertoo:

»Minä istun tässä kynä kädessä, enkä tiedä mitenkä alkaisin. Mitä kirjoitankin ei se kuitenkaan ole samaa kun mitä liikkuu sydämmeni syvyyksissä, sen tunnen. Eilinen päivä on kuin unelma, suloinen unelma muutamilla synkillä muistoilla. Se on jättänyt levottomuutta mieleeni. Kyyneleet tulvaavat minun silmistäni tätä kirjoittaessani, minkätähden, sitä en tiedä ja kuitenkin minä itken, enkä voi muuta kuin itkeä. Sitä sinä et voi ymmärtää, sinä voit puhua ja sen kautta helpoittaa kuohusi, minä en sitä voi enkä ole koskaan voinut. Kaikki minä salpaan itseeni, lienekkö siten ylpeydestä, kovuudesta eli epäilyksestä. Minä olen sen vuoksi yksin, aina yksin kaiken hyvän ja huonon kanssa joka minussa löytyy. Työni on se ainoa jolle tähän saakka olen antanut itseni. Ne jotka ovat tulleet minun luokseni niistä en ole erinomaisemmasti välittänyt, ja se josta välitän ‒ ‒ ‒ Minä en tiedä mikä minun tänään on, pääni on kuin huumeessa, minä voisin yksinäisyydessäni nöyristyä, langeta polvilleni ja rukoilla. Ketä ja kuinka sitä en tiedä, minun sieluni on tuskassa minä en voi olla hiljaa minun täytyy itkeä. Sinulla on niin monta jotka sinua rakastavat, jotka osaavat osoittaa sen sinulle paremmin kuin minä, selvemmin kuin minä, kauniimmin kuin minä. Voi, miksi minä en saa olla niinkuin kaikki muut ihmiset ovat. Jos minä voisin olla niinkuin nuo kaikki muut, niin silloin sinä et olisi tuntenut että olit vieraantunut minusta, silloin sinä et olisi sanonut noita sanoja, joita en voi unhottaa, jotka minua kiusaavat. Vaikka se on järjetöntä, se on suunnatonta, minä tiedän, tunnen, että se oli ensi hetkessä, ja kuitenkin minä en saa rauhaa ennenkuin sinä itse vielä kerran sanot minulle sen. Mutta sinä et saa enään toiste tuntea sitä! Eli onko todellakin kaikki niin häilyväistä?

Minä en tiedä mitä sinä nyt tällä hetkellä ajattelet ja tunnet, vaan minä rakastan sinua, minä annan henkeni sinulle ja rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua minulle.

Eilen illalla sinä olit lakkaamatta minun mielessäni. Minä olen kuin orja. Minä en voi mitään tehdä, en mitään sanoa, en mitään nauttia, kaikki on puolinaista kun sinä et ole läsnä.» (Sitten seuraa pitkä kuvaus juhlasta, »italialaisesta yöstä», joka oli järjestetty Hangon kylpylaitokseen ja jossa Ida Aalberg oli ollut mukana.) »Mutta minusta oli niin kumma ajatellessani että kaiken tuon riemun ja naurun keskellä ei kukaan aavistanut kuinka tuskallinen minun ikäväni oli. Minä olin koko ajan fantasiassani Oulujoen sillalla.» (Kivekäs oli juuri Oulussa.) »Sinä tiedät, missä se on! — Minä lausuin Topeliuksen »Linnunrata» eikä kukaan tietänyt että koko ajan ajattelin sinua Lauri ja vaan sinua. ‒ ‒ ‒ Minä ikävöitsen niin hirveästi kirjettä sinulta. Jos sinä pidät minusta yhtä paljon kun minä sinusta niin sinä heti paikalla kirjoitat minulle. Minä en tietänyt että voisi yhtä ihmistä kaivata niin suuresti kun minä sinua. Mutta sinä et saa tulla pilatuksi siitä että sanon sen sinulle, vaan olla hyvä ja avonainen minulle. Samana päivänä kun saat tämän kirjeen olet tullut oikeudesta. Voi jos minä voisin istua luonasi. Sinun katseesi on minusta niin kaunis. Ida.»

Lauri kulta! Saatuasi telegrammin pidit minua varmaan hyvin lapsellisena. Vaan minä en voinut muuta! Minä olen ollut pakahtua ikävään. Minä en ole voinut syödä, enkä maata, enkä puhua, enkä ajatella muuta kun sinua. Olin kuin mieltä vailla. Nyt olen taasen kun mieltä vailla — ilosta saatuani kirjeesi. Minä olen onnellinen siitä suuresta hellyydestä jonka siitä löysin. Se oli kirjoitettu senlaisella vauhdilla, innolla ja riemulla että sinun hyvä tuulesi heti tarttui minuun ja sai minut sydämmellisesti nauramaan sinun oivallisille »infall». — Uh! minä kirjoitan niin kankeasti suomea, se on kaikki tuon onnettoman danskan syy! — Sinulla kultani on senlainen Jumalan lahja kielessäsi että minä luulen sinä voisit saada kivet itkemään kun sinä oikein alat puhua. — Kaikki joka on uutta, lahjakasta ja jokapäiväisyydestä eroavaa siitä puhutaan ja ihmetellään, mutta mitä se haittaa. Me, sinä ja minä olemme kohoitetut sen yli. Me tunnemme toisemme, rakastamme toistamme, luotamme toisiimme, uskomme sen elämän mahdollisuutta jota nyt alamme kulkea, ja murtaen vuosituhansien ennakkoluulon me näytämme mailmalle kuinka korkealla ihminen voi seisoa kun hän käyttää puhtaita aseita.» — — —

Tervehdys meidän täkäläisestä »Bretagnesta». Olen istunut koko aamun kallion syrjällä ja katsellut merta. Muut ihmiset menivät kirkkoon, minusta oli jumalanpalvelus yksinäisellä meren rannalla kauniimpi. Tänään on nimittäin sunnuntai. Yksi noita ihania sunnuntaiaamuja joista Kivi kertoo, joidenka vaikutusta ihmisluonteeseen ei kukaan voi tuntea niin syvästi, niin hienosti, niin puhtaasti kun hän. — Tiedätkö että koko rakkauteni tähän asti on ollut — Aleksis Kivi. Hän on omistanut minun aatokseni, minun muistoni, minun unelmani. Hänen henkensä on antanut minulle niin äärettömän paljon, olen melkein kasvanut yhteen niiden hänen aatostensa kanssa. Niinkauvan kun muistan oli jokainen hyvä, alttiiksiantava tunne sydämessäni hänen omansa. Ajattelin aina että jos hän olisi ollut elossa, ja ollut yhtä onneton ja yhtä nerokas ja pitänyt minusta niin minä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Elä nyt ole mustasukkainen Lauri, olen varma että sinä pidät hänestä yhtä paljon, sitäpaitsi »himmeänä sumuna väikkyy mielessäni» muisto hänen kuolinsanomastaan. Niin aivan lapsi olin hänen kuollessaan. En koskaan ole häntä nähnyt. Kaikki ominaisuudet joista uneksin, häneltä luultavasti ihmisenä puuttui — sehän on elämän kulku — ja ne sinä varmaan Lauri omistat, en muuten ymmärrä miksi sinä olet tullut minulle niin äärettömän rakkaaksi, että en enään voi omistaa pienintä ajatusta jos en sitä heti ajatuksissani tasaa sinun kanssasi. — Voi! huomenna sinun täytyy astua sisään tuohon susien luolaan — Vaan et sinä kuitenkaan ole siellä yksin, minä olen koko ajan luonasi. Tunnetko sinä sen? Sinun oma Idasi.»

»Oma Laurini! Minä kaduin että olin sinun antanut huomata sitä levottomuutta joka minussa vallitsi ja joka kirjeissäni liian paljon tuli esille. Mutta se on tullut omantunnon asiaksi ilmoittaa sinulle kaikki vivahdukset. Minulla oli niin ikävä jäädä yksin tähän etäiseen kaupunkiin» (nim. Viipuriin) »tuntui kuin kaikki lempeät tuulet ja kauniit ilmat olisivat kadonneet sinun kerrallasi. Minä tunsin itseni niin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Minä sanon kun sinä, minä varmaan pidän sinusta liian paljon.» —

Kuinka iloinen olen kuvastasi. Sitä minä katselen joka päivän hetki, illalla se saa viimeisen siunaukseni ja aamulla ensimäisen silmäykseni. Sille annan kaikki mitä sydämmeni uhkuaa, lempeni, riemuni, suruni, toivoni ja kun sitä kauvemmin katselen muuttuu se ihan eläväksi ja minusta tuntuu kun sinä ymmärtäisit mitä sinulle kuiskaan. Minä olen onnellinen omistaessani sen sillä nythän minulla on joku jolle voin kertoa mitä minussa kuohuu. Hyvä että se on kuvasi sillä muuten täytyisi minun yhä edeskinpäin sulkea kaikki itseeni, sillä jollekulle elävälle olennolle minun olisi mahdoton mitään tunteistani sinua kohtaan ilmaista.» —

Ja vielä eräs kihlausajan monista kirjeistä, kirje, joka on lyijykynällä kirjoitettu ja tilapäisin kaikista, mutta joka siitä huolimatta voi antaa edustavan näytteen Ida Aalbergin tämänaikaisesta kirjoitustavasta:

»Laurini, en minä rasitse antaa sinulle surun aihetta, minä en milloinkaan tahdo tahallani antaa sinulle surun aihetta. Minun järkeni hyvin ymmärtää että ei yhden päivän postihäviö ole sen suurempi onnettomuus, mutta kuitenkin minusta on niin hauska luuloitella sitä. Elää hyvissä unelmissa, eihän sillä mitään pahaa tee, senvuoksi minäkään en tahdo järjelläni särkeä hiljaista onneani. Päivällistä syötyämme» (kirje on Viipurista) »he miehin saattoivat minua asemalle ja ajatteles lystillistä. Voitko käsittää kenen lyyjyllä kirjoitan. Jo, luutnantti Björnbergin, joka myös oli päivällisillä. Kellään muilla ei ollut ja kynä minun piti saada vaikka pilvistä sanoakseni sinulle että sinä olet minulle äärettömän rakas.

Kumpaisenkin kihlautuneen kirjeet puhuvat liian vilpitöntä ja vakuuttavaa kieltä todellisesta kiintymyksestä, jotta sen suhteen voisi erehtyä. Suhteen alussa Ida Aalberg tuntuu olleen aktiivisempi, Kivekäs empivä, kuten nähdään rakastavaisen naisen kirjeestä:

»Minun korvissani soi yhä sinun sanasi »minä olen onnellinen ja kuitenkin se tuntuu niin raskaalta!» Se on minusta niin käsittämätöntä. Se ei minua loukkaa, sillä minä en sitä ollenkaan ymmärrä. Minä en voi ymmärtää sinun tunnettasi siinä kohden. Minulla on tosin niin ikävä että en tahdo jaksaa elää, mutta sieluni syvyytessä olen toki iloinen ja levollinen. Minä luotan sinuun, ja uskon sinua, ja olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla sinun omaisuutenasi.»

Kivekkäällä lienee ollut hyvinkin useita syitä epäröimiseensä. Hänen taloudellinen asemansa ei ollut hyvä, pitkäaikainen opiskeleminen ja toverielämä olivat saattaneet hänet rasittaviin velkoihin, hänen asianajotoimintansa oli vasta alulla, hän ei 1887 vielä ollut se suurten oikeusjuttujen, »cause celebre'ien», ajaja, joksi hän ennen pitkää tuli. Hän sai tuttaviltaan kuulla varotuksia avioliitosta näyttelijättären kanssa, hänen oma rakastettu äitinsä oli tätä liittoa vastaan.

»Niin äiti!» kirjoittaa Ida Aalberg sulhaselleen. »Minä itkin koko illan siitä mitä kerroit keskustelustasi hänen kanssaan. Se minua niin rasittaa. Minä en saa lepoa ennenkuin olen hänet nähnyt, häntä puhutellut. Ei hän voi olla kova, kuinka hän hennoisi jos hän tulee vakuutetuksi meidän onnestamme. Heti kun saavun Helsinkiin minä tahdon kiirehtiä hänen luokseen, laskeutua polvilleni tuon kunnioitettavan vanhuksen eteen peittää kasvoni hänen syliinsä, sanoa hänelle kuinka äärettömästi sinua rakastan, että sinä olet minun elämäni, rukoilla häneltä hellyyttä, pyytää häneltä mielenmalttia vaan lyhyeksi aikaa, ja Lauri, etkö usko kun hän näkee meidän onnemme niin hän uskoo meitä ja luottaa meihin. Voi, minä joudun ihan tuskaan ajatellessani tätä. Minua se niin surettaa, niin surettaa. Jos sinä olisit täällä! Minä en kestä tätä eroitusta! —»

Vaikka Ida Aalberg kirjeissään asettaa sulhasensa korokkeelle, ihannoi ja jumaloi tätä, ei Kivekäs aluksi tahdo jaksaa pitää itseään täysin tasavertaisena. Hän väittää, ettei hän ainakaan toistaiseksi ole pystynyt mihinkään suureen, mutta että Ida Aalbergista aina tullaan puhumaan Suomessa. Kuinka kaukana teennäinen sävy on Ida Aalbergin kirjeistä, näkyy siitäkin, että hän uskoo sulhaselleen oman seurustelutaktiikkansa salaisuuksiakin. Niinpä hän kertoo olostaan ja keskustelustaan eräässä hienossa naisseurassa:

»Minä olin tuommoisella Caesarin tuulella, minä tahdoin olla etevin heistä kaikista, ja tultuani siitä vakuutetuksi jätin seuran ja poistuin huoneeseeni jo kl. 9.»

Poistuminen oikeaan aikaan, loistava »sortie» seurasta, kuuluu taktiikan alaan!

Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta on vaikeata uskoa, että Ida Aalberg liittyi häneen vain kylmien laskelmien vuoksi. Kun hän kihlausaikansa lopulla kirjoittaa ylisteleviä sanoja sulhaselleen, on vaikeata uskoa, että hän tarkoituksellisesti tätä ihaili. Seuraavakaan vuodatus tuskin todistaa laskelmallista imartelua, vaan on se lähtenyt suoraan hänen omasta riemuitsevasta, ylpeästä ja onnellisesta sydämestään:

»Voi sinä Lauri kultani, kuinka olen ollut iloinen kuullessani kaikilta haaroilta minkä huomion tuo sinun sotaoikeus juttusi on herättänyt. Minä voin kysyä ensimäiseltä työmieheltä joka tulee vastaani maantiellä kuka Lauri Kivekäs on, ja hänen kasvonsa heti kirkastuu, hänelle puna nousee kasvoille ja silmissä näkyy omituinen tuike kun hän rupee kertomaan keväisistä asioista ja sinun jalosta puolustuksestasi suomalaista kansaa kohtaan. Ymmärrät, että minä tuota kuuntelin säihkyvin silmin ja kyyneleet silmissä, ja samat sanat, sama tunne josta kerroin rautatien vaunussa, että nimittäin joka päivä kun opin sinua enemmän tuntemaan niin minun kunnioitukseni ja rakkauteni tulevat yhä suuremmiksi, värähti vielä voimakkaammin minun koko olentoni läpitse. Ja sitä paitsi kerrottiin tuosta asiasta paljon eilen päivällispöydässä, ja sanottiin, että jos kansalla olisi valta niin he heti riemulla kohottaisivat sinun senaattorin istuimelle. Niin suuri on heidän rakkautensa sinuun. Voi! voi! kuinka äärettömän onnellinen, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille minä tuosta olin. Oli niin paljon kun voin itseäni hillitä. Voi! minä tahdon sinua vaalia ja hoitaa niin hyvin kun mahdollista, että kaikki sinun sydämesi rikkaat lahjat saisivat mitä harmoonillisimman kehityksen ja kypsyisivät kansamme ja isänmaamme pelastukseksi.»

Lauri Kivekäs valittaa eräässä kirjeessään, että hän ei löydä sanoja tunteilleen. Mutta kyllä hänkin osaa kirjoittaa kieltä, jossa tunteen lämpö ja hurmio ovat ilmeisiä:

»En halaja aarteita, en rikkautta ja valtaa, en pyydä muuta kuin säilyttää rakkauteni kansaan ja maahan. Ja jos se on elähyttänyt nuoruuteni kauniimpia unelmia, miehuuteni paraimpia toimia nyt vasta minä tunnen, että se voi minua nostaa, laajentaa näköni, monistuttaa voimani. Ainoastaan siten voi rakastaa ihmisyyttä, kun yhtä rakastaa täydellisesti. Oi riemua, millä luen kirjettäsi, se hehkuu lämpöä, intoa ja onko se totta vai unta? Sinä rakastat minua yhtä rajattomasti, luotat minuun yhtä ehdottomasti kuin minä sinuun.»

Kun nuoren parin kihlaus julkaistiin, Antti Jalava »Uudessa Suomettaressa» lohdutteli yleisöä tiedolla, ettei tuleva avioliitto riistäisi Ida Aalbergia Suomalaiselta teatterilta. Bergbomit olivat iloissaan, koska arvelivat Ida Aalbergin tällä askeleella lopullisesti kiinnittyvän kotimaahan. Vihkiäiset tapahtuivat 22 p:nä marraskuuta 1887 Helsingissä. Nikolainkirkko oli ääriään myöten täynnä vieraita. Ida Aalberg esiintyi juhlallisen komeassa pitkälaahustimisessa puvussa. Menet ulkomaiset kuuluisuudet, m.m. Ibsen ja Georg Brandes, lähettivät onnittelunsa. Z. Topelius onnitteli nuoria Kalevalan häärunoista lainaamillaan säkeillä. Suomalaisilta ystäviltä ja ihailijoilta tulleesta suuresta sähkösanoma-tulvasta pari näytettä:

»Onnea ja siunausta. Säästyköön näytteleminen ja juridiikka avioelämästänne.»

»Kirkkahana loistaa tähti yksinäänkin kirkkahampi vielä loisto kahden on. Jos maine mahtava jo Kivekkäänkin sen kukkuloilla Ida Aalberg on. Ei sammua suo Suomi tähtösensä mi lämpimäks' sai sydämmensä.»

Kivekäs vei vaimonsa entiseen asuntoonsa, joka oli Länsi-Heikinkadun 12:ssa, n.s. Frenckellin talossa. Siellä oli myöskin Kivekkään lakiasiaintoimisto.

XII.

TAIDE- JA AVIOELÄMÄÄ.

Se valtava suosio, joka tuli Ida Aalbergin Kööpenhaminasta käsin tekemien vierailunäytäntöjen osaksi Suomessa sekä Helsingissä että, kesällä 1886, maaseudulla, antoi näyttelijättärelle kokemuksen, jonka voisi kuvata vanhalla sananlaskulla: »Oma maa mansikka muu maa mustikka.»

Noiden vierailujen aikana helsinkiläinen arvostelu taaskin totesi, että näyttelijättären taide oli käynyt entistä hillitymmäksi ja että entiset suuret luomat yhäkin olivat kehittyneet. Helmikuussa 1887 hän Camillena Musset'n »Ei lempi leikin vuoksi» näytelmässä antoi todistuksen lyyrillisen lausuntansa sulosta ja tehosta.

Kesällä 1887 Ida Aalberg Viipurin maanviljelysnäyttelyjen aikana esiintyi vanhojen loisto-osiensa ohella uudessa tehtävässä, Rebekka Westinä Ibsenin »Rosmersholmissa.» Se ei koitunut menestykseksi, sillä Ida Aalberg suhtautui kielteisesti koko osaan. Sulhaselleen hän Viipurista kirjoitti:

»Me harjoitamme nykyään Rosmersholmia, minä olen niin onneton täytyessäni näytellä Rebekkaa, en häntä ollenkaan käsitä, koko kappale on niin pessimistillinen, että se tulee koomilliseksi.

»Varsin suuri menestys oli Ida Aalbergilla »Orleansin neitsyessä» syksyllä 1887. J'eanne D'Arc'in osan suoritus teki illasta yhden niitä Arkadia-teatterin kuuluisia »lämpimän tunnelmin iltoja», joita suomalaisuudenharrastajat ovat muistelleet ylpeydellä ja ilolla.

Mutta muut uudet tehtävät näytäntökautena 1887— 1888 eivät tuottaneet Ida Aalbergille vähintäkään tyydytystä. Svava Björnsonin »Hansikkaassa» ei saavuttanut mainittavaa menestystä, ei liioin Hjördis Ibsenin »Helgelannin sankareissa.» Tähän aikaan ei Kaarlo Bergbomilla tunnu olleen yritteliäisyyttä eikä voimaa viedä häntä uusiin voittoihin. Gustaf von Numers ihaili Ida Aalbergin näyttelemistä »Erik Puke» draamassa, mutta siinäkään menestys ei ollut niin ehdoton kuin tavallisesti. Sanomalehtiarvostelu oli joko kuivaa, kielteistä tai typerää.

Syksyllä 1888 Ida Aalberg käy uudestaan ulkomailla. Hän sai sangen edullisen vierailutarjouksen Bergenin teatterista, jossa tähän aikaan oli johtajana Henrik Jäger, mies, joka 1885 oli Kristianiassa julistanut Ida Aalbergin ylistystä. Bergenin lehdet ovat paljon kaunopuheisempia kuin kotoiset suomalaiset.

»Sanottakoon kaikkein ensiksi: rva Aalbergin esitys Noorasta »Nukkekodissa» oli suuri voitto. Esiinhuutoja seurasi joka näytöksen jälkeen. Se olikin esitys, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Se osoitti rva Aalbergin lahjain monipuolisuutta ja etevyyttä, jolla hän ryhtyy taiteelliseen tehtäväänsä ja väsymättä muodostaa kuvan piirre piirteeltä —. Rva Aalberg ei alleviivaa, ei osota sormellansa. Kaikki tulee aivan itsestänsä, on luonnollista, on suurta.

Voisi tuoda esiin piirteen toisensa perästä rva Aalbergin esityksestä, joka on suuren taiteilijan työtä. — Lapsellisuus, huolettomuus ensimmäisen näytöksen alussa esitettiin suurella reippaudella. Mutta vaimon, joka on ollut kahdeksan vuotta naimisissa, ei tarvitse kuitenkaan näyttää aivan niin nuorelta. Nuoruus kyllä havaitaan, vaikka Noora näyttäisikin hiukan vanhemmalta. — Hauska oli kaikissa tapauksissa makeiskohtaus, joka esitettiin hyvin leikillisesti. Huudahdus »tuhat tulimmaista» tuli sekä lausunnan että liikkeen vallattomuuden johdosta todelliseksi loistokohdaksi. Kohtaus lasten kanssa oli, kuten tavallisesti, hurmaava. — Ja sitten alkaa rva Aalberg tuoda esiin roolin vakavaa puolta kohdattuaan Krogstadin. Kaikille vakaville mielenilmauksille on hänellä sanat, katseet ja liikkeet. Varsinkin oli joulukuusen koristaminen ja keskustelu Helmerin kanssa Krogstadista unohtumaton. Nooran kuva joulukuuseen pusertuneena, kun hän tuijottavin silmin näyttää mielessään kuvittelevan kuilua, johon on vaipunut, on yksinään kappale taidetta. — Toisessa näytöksessä näytteli rva Aalberg suurella innostuksella. Siinä oli harvinaista ylevyyttä ja lyriikkaa.

»Nimi — sillä tällä näyttelijällä on nimi — ei ollut yleisöllemme tuntematon.

Mutta se, mikä hänessä on läpeensä suomalaista, joka tulee ilmi jo hänen nimessään ja sen soinnussa, se pujahtaa alituisesti esille hänen lausumistavassaan ikäänkuin sanoen: »Minä en ole ruotsalainen, tanskalainen enkä norjalainen» — nämä jäljet huomataan selvästi, vaikkapa taiteilija vuosikausia olisi puhunut ruotsia Ruotsissa, tanskaa Tanskassa ja, kuten nyt, ruotsia Norjassa.

Heti, kun hän esiintyy ja puhuu, tuntuu ikäänkuin hän toisi mukanaan jotain tuntematonta, jotain vierasta.

Muuten sen, mikä tässä on vierasta ja tuntematonta, ei tarvitse pelätä olevansa koditonta.

Valtiossa saa kansalaisoikeudet laillisella tavalla. Niin ja niin monta vuotta maassa, sanotaan.

Ja monta minuuttia ei kestänyt, ennenkuin Ida Aalberg-Kivekäs sai kansalaisoikeudet Bergenin näyttämöllä. —

Yhtä uljas kuin miellyttävä ulkonainen olemus, jalo ja hieno plastiikka — toisinaan ehkä liiaksi à la tragédienne — ovat ne hyvät ominaisuudet, jotka raivaavat hänelle tietä. Mutta hänen kaikkein parhaat enkelinsä eivät ole silmin nähtävissä. Voi ainoastaan aavistaa niiden olemassaolon, kuulla niiden siipien suhinaa läpi voimakkaiden aistimusten, läpi sydänsävelten vuon, läpi sen intohimojen yhtenäisyyden, joka astuu eteemme moisesta näyttelemisestä, näytteleminen on liian heikko sana, siis: tuosta elävästä elämästä näyttämöllä.

Sellainen Mathilde vaikuttaa »Rangaistuksen» toisessa näytöksessä niin, ettei sitä voi koskaan unhoittaa. Puhutaan intohimojen musiikista, mutta tämä naisellisuuden intohimoisuus kaivautuu syvemmälle sydämeen kuin sävelet.

Kaikki, mikä on rikkiruhjottua, juurineen ylös kitkettyä, avutonta, tuskallista, parantumatonta aina itseuhrautuvaisuuden epätoivoon asti, kaikki esitettiin niin kauhean todellisena kuin olisi se ollut itse elämää.»

Marsaa »Ruhtinas Zilahissa» norjalainen arvostelu kiittelee parhaansa mukaan, sanoen, että esitys merkitsee Ida Aalbergin kohoamista aikakautensa parhaiden näyttelijäin tasalle. Ofelia-suoritus saa hyvän arvioinnin ja uudesta osasta, Agneksesta Ibsenin »Brandissa» »Bergens Tidende» kirjoitti:

»Rouva Aalberg oli kaunis Agneksena. Hän oli kaunis, näimmepä hänet joko poloisena äitinä, joka kaipauksen ja tuskan vallassa tuijottaa hautausmaalle, missä hänen pieni aarteensa makaa lumen alla, tai hirvittävän, voimakastahtoisen lainorjan alistuvana vaimona, joka hylkää kaiken seuratakseen miestään tämän raskaalla tiellä Jumalaa kohti, tiellä, joka päättyy Jehovan näkemiseen ja kuolemaan; aina oli rva Aalbergin näytteleminen yhtä suurta. ‒ ‒ ‒ Tämän naisen uhrautuva rakkaus ikäänkuin levitti sovittavaa valoaan yksin onnettoman fanaatikonkin ylitse. —

»Bergens Aftenblad» totesi »Brandin» johdosta, että näyttämöllinen suoritus tuskin on eduksi kappaleelle, joka tällöin vaikuttaa liian julmalta ja liian voimakkaalta.

Myöskin Camillesta »Ei lempi leikin vuoksi» kappaleessa Ida Aalberg
Bergenissä sai tunnustuksen sanoja.

Kirjeenvaihto Bergen-vierailujen ajalta todistaa, että Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg, vaikka olivat olleet vuoden naimisissa, yhä elivät kuherruskuukausitunnelmassa.

»Eikös kulta ole iloinen, että Misse on ensimmäinen, joka sanoo sinulle hyvää huomenta, suutelee sinua, suutelee sinua oikein raivokkaasti ja pyytää, että Kisse on iloinen ja heittää kaikki hämärät ajatukset pois. Tee se, kulta, ei sinulla ole oikeutta sanoihisi »elä kokonaan unohda minua!» Minä ajattelen sinua joka hetki, kulta, ja toivon, että sinulla olis hyvä ja asiasi kävisi hyvin. Missen sielu on Kissen luona.» —

Kaikki pitävät sinun kuvastasi eikähän se ole ihme, siinä niinkuin sinussa itsessäsikin on niin paljon jaloutta niin paljon lujuutta. Kun katselee sitä, tulee mieleni niin haikeaksi ja surulliseksi sillä minä tahtoisin koskea sitä, puhua sille, saada sitä puhumaan, kuulla taasen sinun rakasta ääntäsi ja sydämmesi lämmintä tykytystä. Mutta nyt sinulla on niin monta ympärilläsi, jotka sinusta pitävät ja sinua ihmettelevät ja nielevät joka sanan huuliltasi, että minä luultavasti joudun unohduksiin, et suinkaan sinä minua enää kaipaakaan. Mutta jos niin on, jos se ei ole sen enempää, sen syvempää, sitten minä en enään koskaan tahdo tulla kotiin, en koskaan näyttää kasvojani, sillä minä en voisi sitä kärsiä ja kantaa. Minä itse en tasaa tunteitani enkä myöskään kärsi sitä sinussa. Minä tahdon yksin omata sinun elikkä ei ollenkaan. Oh! Tällä hetkellä minä olen mustasukkainen seinille, joidenka sisällä sinä oleskelet. Kyllä minä rakastan sinua hulluuteen asti. Olen kovin väsynyt Menen levolle suudellen tuhansia kertoja sinun kuvaasi.» —

»Sinä armas. Kun tänään tulin teatteriin näin pöydälläni sinun kirjeesi. Herra Jumala minä tulin niin iloiseksi, etten uskaltanut ottaa sitä käteeni. En uskaltanut lukea sitä, sillä silloin en olisi uskaltanut näytellä Matilden ääretöntä sydämenhaikeutta. Koko illan ollessani näyttämöllä ajattelin vaan tuota suljettua kirjettä ja sen sisältöä, katsos minä olin kuin hurja, sillä minulla on ollut niin ikävä, niin hirveästi ikävä. Kuinka minä iloitsin nähdessäni että sinulla on ollut niin paljon työtä ja ettäs löydät työssä lohdutusta ja tyyneyttä. Työ on suurin siunaus sen olen minä usein, usein yksinään ollessani huomannut ja tuntenut. Ole, kultani, vaan varovainen rahojen kanssa!» —

Jo 1888 Lauri Kivekäs on onneton vaimonsa viipymisestä vieraassa maassa. Ida Aalberg kirjoittaa hänelle:

Coriolanus'en äiti Volumnia sanoo heikolle miniälleen Virginialle: »Jos poikani olisi mieheni, niin iloitsisin enemmän poissaolosta, jolloin hän saavuttaisi kunniaa, kuin hänen syleilyistään, niin helliä todistuksia hänen rakkaudestaan kuin ne antaisivatkin. Hän ei olisi paljoa parempi taulua, joka riippuu seinällä, ellei kunnianhimo antaisi hänelle elämää. Jos minulla olisi tusina poikia niin tahtoisin kernaammin, että yksitoista niistä kuolisi kunnialla isänmaan puolesta kuin että yksi tuhlaisi elämänsä hekumassa ja laiskuudessa.» Noita sanoja olen aina ihaillut, ne olen vereeni imenyt. Niin pitäisi joka vaimon ajatella miehestään, joka miehen ajatella vaimostaan, silloin elämä tulisi rikkaaksi, ihmiset onnellisemmiksi ja näköalat laveammiksi. Niin tahdon minä aina ajatella ja niin Kissekin ajattelee.» ‒ ‒ ‒

»Elä nyt Lauri kultani ole ikävissäsi, sinulla on parempaa tehtävää kun antaa ikävän saada valtaa itsesi yli. Me teemme molemmat työtä toistemme hyväksi ja kun sitten taas tulemme toistemme luo — voi! voi!!! sitä riemua.» —

Näihin aikoihin Lauri Kivekäs yhdessä nuoremman veljensä kanssa osti Helsingistä Kaivopuistosta erään palaneen talon rauniot ja ilmoitti vaimolleen, että lähiaikoina saataisiin oma koti omaan rakennukseen. Tämä tiedonanto sai Ida Aalbergin suuren riemun valtaan. Hän kirjoitti miehelleen:

»Sinä oma kultani! Voi kuinka liikuttavaa, että sinä noin lämpimästi ajattelet meidän yhteistä tulevaisuutta, julmasti rasitettuna työssäsi kuitenkin annat itsellesi aikaa toimia ja sääliä niin energillisesti, että todellakin pääset niin loistavaan resultaattiin. Kuinka olin iloinen, kuinka onnellinen kun luin kirjettäsi, tuhatta vertaa onnellisempi, ettäs teit tuon kaikki minun poissa ollessani, se todistaa sinun syvää rakkauttasi, sinun lämmintä huolenpitoasi. Hyvät henget ovat liehuneet ympärilläsi ja suositelleet sinua kaupassa, joka minusta nähden on jotakin niin aavistamatonta, että tuskin voin uskoa sitä. Lauri kulta, ajatteles mikä onni! 8000 tuhannella markalla! mikä hinta se nyt on, kun sillä saamme aivan oman kodin ja pienen, pienen ryytimaan, eikö totta? Voi armaani kuinka olen iloinen, tahtoisin lentää luoksesi, lentää syliisi ja suudella sinua ja sanoa kuinka olen riemuissani. Minä muistan paikan aivan hyvin. — Eiköhän ole tarpeen, että ryhdytään piirustuspuuhiin nyt heti, muista, että menee pitkä aika ennenkuin ne tulee valmiiksi ja jos aletaan korjaamaan kiviseiniä niin ei ole aikaa odottaa. Me itse otamme asuntomme ylikerrassa puukerroksessa. Huoneet siellä pitää tulla korkeiksi. Jos en muista väärin on huoneet pienet, mutta emmekö voi ylhäällä ottaa jonkun seinän pois ja sen kautta saada esimerkiksi vähän suurempi ruokasali, se on kaunista kun ruokasali on suuri. Mitä salonkiin tulee niin se luullakseni onkin koko suuri, jos ei niin voimme jättää väliseinään, rinnalla olevaan pieneen huoneeseen, suuren kaarevan aukon, sillä lailla täällä paljon käytetään, niin se on kuin yksi suuri ja toki kaksi eri huonetta. ‒ ‒ ‒ Ole praktillinen, elä maksa enemmän kuin täytyy. Jos tahdot halpoja muuraria niin kirjoita isälle, hän mielellään ottaa ne toimittaakseen. Kirjoitan tästä kaikesta sillä arvaan, että joka päivä maksaa. Tulenhan, kultani, kohta itse, mutta sinun täytyy varmaan jo sitä ennen ryhtyä toimiin. Kuinka olen iloinen! Herranen aika kuinka Kisseni on kiltti! ‒ ‒ ‒

Toissa päivänä kirjoitin yhden pienen kirjeen, jossa olen kovasti pahoillani. Asia oli se, että minulla oli niin kovasti ikävä, aamusta iltaan ja illasta aamuun en tehnyt muuta kuin ikävöin kirjettä sinulta, ja kun sitä ei kuulunut tulin kovin onnettomaksi, ja ajattelin, että sinä viihdyt liian hyvin toisten seurassa ja sitten tulin niin mustasukkaiseksi tuota ajatellessani, että en tietänyt mitä sanoin, olin aivan mieltä vailla. Mutta elä ole suuttunut Misseen, se tapahtui rakkaudesta sinuun. Kulta, kulta, kuinka olen riemuissani, että kohta pääsen pois luoksesi. — Tiedätkö, täällä on eräs konsuli Gran, rikas, mahtava perhe ja heidän poikansa tahtoo tulla näyttelijäksi, suomalaiseksi näyttelijäksi. Vanhemmat ovat epätoivossa. Hänen äitinsä kävi luonani tänään, kaunis, intelligentti nainen, minä annoin hänelle Bergbomin adressin ja paljastin meidän surkeat teatteriolot.» ‒ ‒ ‒

Näinä vuosina Kaarlo Bergbom tuntuu teatterinjohtajana eläneen jonkinlaista suuren heikkouden aikaa. Näyttelijät kapinoivat häntä vastaan ja nerokas iva, jolla hän suhtautuu näiden hommiin, ei muuta sitä tosiasiaa, että suomalaiselta teatterilta hetkellisesti puuttui toiminnan ryhtiä ja tarmoa. Norjasta palattuaan Ida Aalberg heti on suuren tyytymättömyyden vallassa. Hän esiintyy ensin Suomalaisen teatterin vierailunäytännöissä Turussa, mistä kirjoittaa miehelleen m.m.:

»En pidä ollenkaan Bergbomeista, kadun niin että tulin. He ovat kylmiä ihmisiä. He antavat arvoa ihmiselle vain silloin, jos tämä pystyy auttamaan pyrkimystä tehdä tohtorin nimi kuolemattomaksi.» (Viimeinen lause on ruotsinkielinen).

Näyttelijätovereihin hän pian purkaa halveksumistaan ja vihaansa. Jo Norjasta saavuttuaan Ida Aalberg ihmettelee naisnäyttelijäin puolelta tulevaa kateellisuutta, ja keväällä 1889 hän miehelleen kirjoittamassaan kirjeessä nimittää koko seuruetta eläinkokoelmaksi. Näytäntökausi 1888—1889 voi yhtä vähän kuin edellinenkään tyydyttää häntä. Tosin hän silloin saavutti taiteilijauransa suurimman voiton ingénue-alalla, Cypriennenä »Erotaan pois» komediassa, mutta muut uudet tehtävät, Desdemona »Othellossa» ja Ellida »Meren tyttäressä» kulkivat vähin äänin ohitse.

»Erotaan pois»[22] kappaleen esityksestä »Valvoja» m.m. sanoo Ida
Aalbergin osalle:

»Vaikea on sanoin kuvata naiivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden oli hän kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muutoin jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys.»

»Finland» toteaa, että »Erotaan pois» saavutti myrskyisen menestyksen.
Sitten lehti jatkaa:

»Rouva Ida Aalberg Cypriennenä näyttäytyi aivan uudessa valossa. Tosin rouva Aalbergilla ennenkin on ollut samantapaisia osia, mutta niin täydellisen hienona ja nuorekkaan naivina, niin mestarillisen yksinkertaisena tuskin milloinkaan olemme häntä nähneet. Tässä ei ollut edellisten osien erinomaisia detaljeja, vaan tästä muodostui uusi ja erikoisesti muovailtu tyyppi ‒ ‒ kaikki tuo kokemattomuus, joka avioerosta tahtoo löytää uneksittujen ihanteiden toteutumisen, tuo naivi tyytyväisyys, jolla hän kuvaa pieniä juoniaan miehen selän takana, ja lopuksi tuo tiedoton rakkaus, joka yhdistää hänet tuohon samaan mieheen, tulkittiin niin raikkain, luonnollisin piirtein, kuin vain todellinen taiteilija voi löytää.»

Keväällä 1889 Ida Aalberg suuren, mutta verraten epämääräisen, tyytymättömyyden vallassa erosi Suomalaisen teatterin vakinaisesta palveluksesta. Kului pari vuosikymmentä, ennenkuin hän siihen virallisesti uudelleen liittyi. Tämä »erotaan pois» merkitsi hänelle uutta eurooppalaistumisyritystä.

Kesällä 1889 Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs oleskelivat Ranskassa, Aix les Bains’issä, missä hoitivat terveyttään. Tällä matkalla Ida Aalberg ensimmäistä kertaa elämässään pääsi myöskin Italiaan. Miehensä jo matkustettua Suomeen hän yhä jäi Alppien eteläpuolelle ja aviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä näkee, että heidän välillään vallitsi suuri hellyys. Ida Aalberg kirjoitti päivittäin pitkiä kirjeitä, joissa hän puhuu kaikesta, mitä hänelle tapahtuu, kertoo suuresta ikävästään ja kaipauksestaan. Hänen Italianmatkansa päätarkoituksena oli tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen, mutta sattui niin, että Duse oli ulkomailla, eikä Ida Aalberg saanutkaan tätä nähdä. Firenzessä ja Torinossa hän mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasi erään vanhemman italialaisen näyttelijättären, Marinin, esityksiä ja ihaili tavattomasti tätä varsinkin »Odettessa». Michelangelon taide ja elämänhistoria — Ida Aalbergin mielilukemista olivat tähän aikaan suurten henkilöiden elämäkerrat — tekivät häneen syvän vaikutuksen.

Ida Aalbergin persoonallinen vastenmielisyys Suomalaista teatteria ja kotimaan oloja kohtaan saavat hänen kirjeissään sangen selvän ilmauksen. Hän vastaa erittäin kopeasti Kaarlo Bergbomin nöyrään pyyntöön, että hän tulisi vierailemaan Helsinkiin ja Pietariin. Hänellä oli toisia suunnitelmia, joista hän ilmoitti vain miehelleen. Hän tahtoi taaskin päästä väljemmille vesille, hän tahtoi päästä näyttämölle Saksassa. Palatessaan syksyn lopulla Italiasta Suomeen hän poikkesi Berliniin. Hän saapui kaupunkiin ypöyksin, eikä hänellä ollut siellä ketään tuttavaa. Onnellinen sattuma oli johtanut samaan pensionaattiin, johon hän asettui asumaan, myös erään venäläisen kenraali Weljaminovin rouvan. Tämä oli aikaisemmin ihaillut Ida Aalbergia näyttelijänä ja oli hurmaantunut saadessaan nyt persoonallisesti tutustua taiteilijaan. Rouva Weljaminovin avustuksella sai Ida Aalberg pian paljon suosijoita, jotka koettivat hankkia hänelle tilaisuuden esiintymiseen berliniläisellä näyttämöllä. Se näytti aluksi varsin toivottomalta. Saksan teatterioloissa oli ehtinyt tapahtua suuri muutos, vierailunäytännöt olivat tulleet huonoon huutoon ja niitä vastustettiin periaatteen vuoksi. Ainoan mahdollisuuden tuntui antavan vasta perustettu parisilaismallinen yhdistys »Freie Bühne», jonka yhdistyksen tarkoituksena oli tilapäisin voimin esittää uudenaikaista ja radikaalia ohjelmistoa. Kysymys Ida Aalbergin esiintymisestä lykättiin kuitenkin kevätkaudeksi, ja hän tuli viettämään jouluaan kotimaahan.

Joulun jälkeen Ida Aalberg vieraili lyhyen aikaa Suomalaisessa
teatterissa, ja tarkoitti tämä esiintyminen lähinnä valmistumista
Berlinin varalle. Hän näytteli nimiosaa Emile Zolan ultrarealistisessa
»Thérèse Raquin» dramatiseerauksessa, jonka luuli tulevan esille Freie
Bühnessä.

Berliniin 1890 tehty matka muodostui Ida Aalbergille mitä kovimmaksi koetukseksi. Hänen miehelleen kirjoittamissaan kirjeissä esiintyy tahtoihminen Ida Aalberg erinomaisen elävänä. Hän taistelee sankarillisesti vieraan kielen tuottamia vaikeuksia vastaan, hän taistelee raivoisasti muita vaikeuksia vastaan.

Aluksi kirjeiden sävy on toivehikas. Kieliopinnoistaan Ida Aalberg kertoo miehelleen seuraavan jutun:

»Sinä Missen ainoa kulta, tulen juuri opettajani luota, olen vielä aivan ilon vallassa siitä mitä siellä sain kokea ja nähdä. Katsos asia on se, kuten kerroin olen ollut hirmuisen ahkera, luopunut ihan omasta itsestäni ja ollut vaan — koulutyttö. Lukenut a.b.c. aamusta iltaan, vieläpä yölläkin, aivan kuivan kuivaa mekaanillista työtä jota pränttäsin itseeni saadakseni kieleni saksalaiseksi. Tunnissani olen ollut yhtä kuiva ja mekanillinen ynnä suljettu. Olin usein tuskissani tuntui kun en pääsisi hiuskarvaa edemmäksi. Viime kerralla sanoi vihdoin opettajani että nyt olemme niin pitkällä että voimme jotain helppoa proosaa alkaa lukemaan, jotain »Kindergeschichte» [lastentarinaa] minä vihdoin protesteerasin, sanoin että hän aivan henkisesti murhaa minut ja pyysin että saisin itse jotain valita, — johon hän vihdoin suostui. — Otin siis Romeo ja Julian. — Tulin sinne sitten tänään kirjoineni ja ne nähtyään, hänen suunsa meni hymyyn, kummalliseen hiljaiseen hymyyn ja muuhun puuttumatta hän sanoi alkakaamme — ja me aloimme. — En tahdo nyt kertoa hänen kummastustaan ja ihmetystään sen enempää sanon vaan että preussilainen kunniansa on kovin arka, en luule että hän vielä koskaan on oppilastansa tambuuriin saattanut, vielä vähemmän auttanut kappaa hänen päälleen, — tänään hän sen teki, vieläpä kumarsi ylpeän selkänsä ja haki galoschini, — ja siitä minä olen ylpein! Työni menee eteenpäin ja minä tunnen itseni onnelliseksi, ensi kertaa, olen iloinen, oikein noin sisällisesti, siitä saakka kun kultani luota lähdin.» —

Eräässä toisessa kirjeessään hän kertoo elämästään ja olostaan
Berlinissä, missä oli asettunut asumaan v. Sanckenin pensionaattiin:

»Elä kulta murehdi terveyttäni, toivon, että se yhä ja yhä menee eteenpäin, että piankin olen terve kokonaan. Koetan hoitaa itseäni paraimman mukaan ja neiti v. Sancken tekee minkä voi hemmoitellakseen minua. Hän on vanhaa preussiläistä aatelia, harmaahapsinen hieno, hento nainen joka nyt tuhlaa minuun kaiken tukahdetun lempensä. Minulle keitetään eri ruokaa usein, annetaan parempaa olutta (»Maltzbier») kuin muille ihmisille y.m. Kenraalskalta [rouva Weljaminov], joka ennen usein kävi tohtorinna Gompertzin luona joka myös asuu täällä hän oli kuullut minusta, ja se kai vaikutti sen että hän heti koroitti minut oikealle kädelleen pöydässä. Naapurini toisella puolella on eräs tohtori Preuss, hienosta perheestä lähtenyt hieno mies, Zolan ja Flaubertin ja Ibsenin ihailija, »freisinnig» [vapaamielinen] politikissaan ja vapaa ennakkoluuloista, hän on amanuensi suuressa kirjastossa. Neiti v. Sancken minä ja hän olimme katsomassa Ibsenin »Hærmendena paa Helgeland» minä olin huonolla tuulella. Hjördis näytteli paljon paremmin kuin Misse sitä rollia. En kuitenkaan virkkanut mitään muille. Neiti v. Sanckenin toisella puolella istuu Tohtori Weitnitz, rikas ja riippumaton, kuluttaa aikansa matkoilla, suuri taiteen ystävä, Jerusalemista kirjoittanut, kuulen ma, hyvin intresantin kirjan. Hänellä kuuluu olevan komea koti mutta syö täällä päivällistä seuran tähden. Hänen rinnallaan 3 neitiä Bauisch, puolalaista sukua, meidän kaikkein kauhistus, he ovat oikein »todellisia naisia» tietämättömiä ja haluttomia, elävät aivan työtöntä elämää, jotka kaikista ponnistuksista ja rahoista huolimatta vielä 30, 33—40 vuotiaina ovat yksin elämässä. Heidän vieressään yksi Berlinin paraista maalareista Lindemann. Minun naapurini vieressä eräs professori Lontoosta sekä sitten joukko engl. ja amerikalaisia nuoria neitoja jotka ovat täällä joko kieltä tai soittoa oppimassa. Pöydän toisessa päässä toht. Gompertz rouvineen sekä eräs baroni Fuchs, joka on diplomati. Ja siinä näet koko seuramme koossa. Useimmiten kuitenkaan ei synny yleistä keskustelua, seura on liian suuri, 24 henkeä, ja sitäpaitsi kovin erilaisia. Tulevaisuuden ihmisiä on vaan tohtorinna Gompertz, (mies on politikissa »liberaali» tiedät siis minmoinen muussa) mistress Dingee, Weitnitz, Preuss ja Misse. Itsestään seuraa että me useimmin puhumme toistemme kanssa kun muiden. — — Tänä iltana Misse menee, jos jaksan, olen nim. maannut koko aamupäivän, kuulemaan Schlenterin luentoa tulevaisuuden dramasta. Hän on paras kritikeri täällä. En kuitenkaan vielä tunne häntä persoonallisesti.» —

Vähitellen kirjeiden sävy alkaa kuitenkin käydä toiseksi. Toukokuun alku 1890 on hyvin vaikeata aikaa Ida Aalbergille, kuten nähdään esim. seuraavasta kirjeestä:

»En minä kulta ole sinua unohtanut, mutta minä olen ollut niin suruissani, niin kovin suruissani, etten ole jaksanut kirjoittaa. Koko elämä on tuntunut kuin yksi ainoa suuri tuska. Minun terveyteni on varmaan iäksi päivin mennyt. Ja mitä on elämä ilman terveyttä ja työtä. Minä en enää niinkuin muinoin kestää pitkiä ponnistuksia. Vieraan kielen omaaminen ei ole helppoa ja harva sen on perille vienyt. Minä kuitenkin mielelläni sitä tahtoisin (ja olenkin suuresti edistynyt), sillä minä en tahdo kauvan enää näytellä, muutaman vuoden vaan, ja kuitenkin tahtoisin silläaikaa koota jotain kokoon, ei suurta summaa mutta kuitenkin muutaman kymmenen tuhatta ja semmoista voi vaan suurissa maissa. Siis olen ollut kovin ahkera, hyvin vähän käynyt ulkona valmistuakseni niin pian kuin mahdollista, lukenut yöt ja päivät ja vähä vähällä aina maannut pari päivää kipeänä. Minun kunnianhimoni ei sallinut että puhuisin huonoa kieltä, sitä paitsi ajattelin, että minulla aina tulevaisuudessa on siitä suuri hyöty ja tie avoinna suurille näyttämöille. Sitten kun olin varma itseni kanssa ja ilmoitin itseni valmiiksi, sitten alkoivat kaikki nuo intrigit, joita on ollut niin paljon ja usein naurettavia. Kerron yhden niin saat aavistuksen kaikesta. Tohtori Blumenthal joka oli kuullut minusta (hän on Lessing teaatterin direktööri) tulee luokseni (hän oli jo ennen tuttu) ja kysyy jos en tahtoisi näytellä Noraa. Minä tahdoin tietysti. Hän pyysi että vissinä päivänä kävisin luonansa. Tein sen, B. oli erinomaisen ystävällinen — tulin myös esitellyksi rouvalleen, ja kaikki oli miten voin arvata hyvin. Kun sitten hänen vanha rouvansa (hän on vanhempi miestä) saa sen päähänsä tulla — mustasukkaiseksi! Ajattele kuinka hassua! ja mitä kaikkea heidän välillään lienee tapahtunut en tiedä, kaikessa tapauksessa B. kovin geneerattuna tulee luokseni ja selittää että se ei nyt voi tapahtua. Uh! sitä todellista naisellisuutta! Ja senlaista harmia on paljon ollut, ja minua kovin rasittanut. Kun sitten vielä vuoteella ollessani (koko pääsiäisenhän olin kipeä) otin vastaan sen suuren rollin »Freie Bühneltä» en tuntenut rajaa työlleni. Päivät eivät riittäneet, luin kaiket yöt ja päivällä harjoitin teatterissa monta tuntia peräkanaa. Sillä se »Aufgabe» [tehtävä oli pääosa A. Fietgerin draamassa »Jumalan armosta»] ei ollut helppo! — Makasin pari päivää kipeänä ja aloitin taasen, minä tahdoin jaksaa ja niin kokosin viimeiset voimani ja tein työtä samalla vauhdilla kunnes hurjalla surulla aloin tuntea että en enään jaksanut 2 viime näytöstä harjoittaa yhtä haavaa. Niin väsymys vähitellen minut musersi kunnes prof. Krause absolutisti kielsi. Kun minä en vieläkään totellut aikoi hän kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua kieltämään, — mutta sitä minä en sallinut. Hän sanoi että sillä tavalla »reichten Sie sich zu Grunde, und ist keinen arzt mehr möglich Ihnen wieder Lebenskräfte zu geben.» Minä pysähdyin, lähetin rollin Schlentherille ja kerroin mitä lääkäri sanoi. Ja siihen raukesi sitten se unelma. Oh! se on niin kurjaa. En ymmärrä kuinka pääsisin entisiin voimiini jälleen. Ja kuitenkin minun täytyy, minun täytyy, minä tahdon päästä eteenpäin, minun täytyy tulla terveeksi! — Oh! kuinka minä kadun että olen niin paljon antanut Suom. teaatterille! Mitä minulla nyt siitä on? Kehnoutta, kateutta ja ilkeyttä, se on palkinto. Krause (sama joka myös viimeksi kun ei enään mikään auttanut oli kutsuttu keisari Fredrik vainajan luo) hän on niin viisas, niin hieno niin erinomainen lääkäri. Hän pitää paljon Missestä ja on kovasti intreseerattu harrastuksistani täällä. Hoitaa minua erinomaisesti. — Toki ei hän anna mitään lääkkeitä, muuta kuin rautavettä jota juon 2 suurta putelia päivässä, sitäpaitsi juon kannun maitoa päivässä, yks' suuri lasi joka tunti. 2 kert. päivässä kylmä kylpy ja sitten päälliseksi käyn joka päivä luonaan, jolloin hän elektriseeraa koko ruumiin ja kaulani, tiedätkö, sisäpuolelta sondien kautta jotka suun kautta viedään sisään. Krause sanoo, ettei hän vielä koskaan ole hoitanut naista, joka ylellisten rasitusten kautta niin kokonaan olisi tärvellyt fysiikinsä kuin minä. Krause tahtoo, että jättäisin näyttelemisen syksyyn. Ja kai sen teenkin niin kovin alentavalta kun se tuntuukin, kun olin niin tyhmä, että edeltäkäsin ilmaisin aikomukseni. Katson kuitenkin vielä vähän ympärilleni ja sitten päätän. — Niin, siinä on nyt kaikki suuret unelmat yhtenä rauniona! — En minä ole niin erinomainen kun sinä luulet, eikä minun energiani niin suuri kuin luulet. Enhän edes tätä nyt ole voinut läpi viedä. ‒ ‒ ‒

»Ajatteles mitä vaikeuksia!!! Kerroin että minun piti ylös harjoitukseen. Sen teinkin ja otin tuoksi 'profviksi' Romeo ja Julian. Kaikki olivat ihastuksissaan ja huusivat »Sie müssen deutsch lernen und deutsche schauspielerin werden» — Seuraavana päivänä tuli rouva Kainz ja teatterin direktööri luokseni, hän oli hyvin hämillään eikä tietänyt miten alkaa — arvasin heti että nyt oli jotain tapahtunut — ja kertoi että hänen molemmat primadonnansa eivät suvaitse että hän laskee minut esille sillä näyttämöllä, sillä silloin ne rikkovat kontrahtinsa.» — — ‒

»Voi kuinka olen ollut onneton ja nöyryytetty, mutta voihan sitä välistä kumartaa maahan saakka, sitä korkeammin voidakseen hypätä kerta pystyyn. Kun näen tätä keskinkertaisuutta täällä taiteen alalla, täällä ei löydy ainoatakaan intressanttia naisnäyttelijää — ja tunnen mitä minä voisin luoda jos olisin voimissani ja kerta saatuani kielen haltuuni, niin olen aivan menehtyä.» —

»Kulta, nyt olen juossut rappusia ylös ja alas 10 päivää, ollut onneton, valvonut yöt ja tuntenut itseni aivan hyljätyksi ja mitättömäksi mutta nyt olen päässyt niin pitkälle että kävin tänään Kainzin luona ja näyttelin Julian hänen salongissaan muutamien auktoriteettien edessä. — Ja kun olin lopettanut huusi Kainz »Sie werden in Berlin spielen!» [Te näyttelette Berlinissä], vaikka se on niin vaikeata päästä esille että Sonnenthal Wienin suuri näyttelijä — ei pääse esille. Mutta Kainz sanoi »so jung und so gross, so was haben wir nie gesehen!» [»Niin nuori ja niin suuri, senvertaista emme ole milloinkaan nähneet»] hän löi käsiään yhteen ja sanoi »und so spricht man von Goreva, das ist ja kein vergleich!» [Ja sitten puhutaan Gorevasta, eihän heitä voi verratakaan.] — Goreva Venäjän ensim. näyttelijätär joka 85 teki fiascon täällä ja jonka vuoksi 3 teatteria on kieltänyt minun pyyntöni. — Kainz tahtoo että näyttelen 3 roolia ja jään tänne 14 päiväksi. Jo ehkä huomena on suuri harjoitus Residenz teatterissa.» —

Josef Kainz oli vähäistä aikaisemmin rikkonut välikirjansa erään teatterin kanssa ja oli tähän aikaan hovi- ja kaupunkiteattereiden pannaan julistama. Senvuoksi hän esiintyi näyttämöllä, jolla ei oltu totuttu näkemään suurta draamaa. Kainz oli itse juutalainen, ja Berlinin vaikutusvaltainen ja suurilukuinen juutalaisväestö osoitti näissä Ostend-teatterin näytännöissä mielenosoituksellisesti suosiotaan hänelle.

Ida Aalberg esiintyi Kainzin vastanäyttelijänä kahdessa kappaleessa,
»Romeossa ja Juliassa» ja »Kavaluudessa ja rakkaudessa».

»Oli vaikea tuntea Ostend-teatteria eilen. Missä vähän aikaa sitten pyöveli D. Krantz heilutti kirvestään, missä helposti tyydytetty porvariyleisö nautti ylen romanttisista hirmunäytelmistä, sinne oli eilen kokoontunut kirjallisesti sivistynyt, hemmoteltu Berlin. Semmoista ihmispaljoutta, joka eilen täytti Ostend-teatterin, saanee tuskin pitkiin aikoihin nähdä. Ei ollut tyhjää paikkaa, ja orkesteri oli otettu hätävaraksi. Ja näistä tiheistä joukoista, jotka jännityksellä istuivat esiripun tällä puolen, nähtiin, ettei mikään tavallinen tapahtuma ollut saanut heitä tähän kaukaiseen rakennukseen. Salissa vallitsi omituinen mielentila, joka tavallisesti syntyy, kun odotetaan jotain erinomaista, jokapäiväisyydestä eroavaa. Ja todellakin mieltäkiinnittävä oli se koe, joka tapahtui tuolla ylhäällä näyttämöllä. Suomalainen taiteilija, neiti Ida Aalberg, joka kotimaassaan ja pohjoisissa naapurimaissa jo oli saavuttanut suuria voittoja, aikoi astua ensimmäiset askeleensa voittaakseen saksalaisena taiteilijana kunniaa ja laakereita. On aina uhkayritys jättää varma taiteilija-asema ja tehdä hyppäys, josta vielä ei tiedä viekö se ehkä pimeään syvyyteen, josta ei ole mitään paluuta. Siihen vaaditaan rohkeutta, suurta rohkeutta, mutta sen lisäksi myöskin suurta itseluottamusta. Ja se ei olekaan pettänyt nti Ida Aalbergia. Hänen Juliansa, jonka hän eilen esitti Shakespearen »Romeossa ja Juliassa», oli suurta kiitosta ansaitseva. Neiti Aalbergilla on hyvin harvinainen lahja, nimittäin luonto, ja se merkitsee hyvin paljon jo itsessäänkin, vaikkei siihen yhtyisikään, kuten tällä taiteilijalla, vilpitön tunne ja todellinen intohimo. Hänellä on tavattoman vilkas temperamentti ja tunteen syvyys, joka synnyttää säveleitä, mitkä sydämestä tulevat ja sydämiin menevät. Parveke-kohtauksen hän esitti kerrassaan hurmaavasti. Tässä hänellä oli apuna hienon naisen sulava luontevuus. Luonnollinen intohimo, joka ei ollut teatterimaista esiintymistä, teki valtavan vaikutuksen. Siinä ei ollut mitään tehtyä, vaan kaikki luontoa. Dramaattisissakin kohtauksissa osoitti taiteilija semmoista intohimon voimaa, että ne antavat hyvän todistuksen hänen näyttelijäkyvystään. Kumminkin soisin, että intohimon voimaa hiukan lievennettäisiin, sillä muutoin syntyy helposti liioittelua. Katsoen noihin suuriin etuihin, ansaitsee vähemmän huomiota, ettei neiti Aalberg vielä täydellisesti hallitse saksan kieltä. Hän erehtyy väliin puheessaan, ja dramaattisimmissa kohtauksissa hän oli epäselvä. Karmea korko, joka on omituinen pohjoismaalaisille, ei ole kerrassaan kadonnut, mutta tulee paljoa vähemmän kuuluviin kuin oli pelättävissä.» —

»Neiti Ida Aalberg, etevä traagillinen näyttelijätär Suomesta, on opiskellut kieltämme vasta muutamia kuukausia. Hupaista oli senvuoksi havaita, kuinka hänen luonnonlahjansa, hänen alkuperäinen intomielensä, joka voi kiihtyä täydelliseksi vapautumiseksi omasta itsestä, täydelliseksi rooliin sulautumiseksi, taisteli kielen ilmaisukeinoja vastaan, kunnes hänen tunteensa voima murtautui esiin miimillisenä puheena, niin että kielikin, kumma kyllä, tuntui kadottavan kaiken outouden, kaiken vaillinaisuuden. Se yliluonnollinen hehku, joka ilmaantui hänen notkeassa, hoikassa vartalossaan, hänen terävissä kasvonpiirteissään, noissa tiikerin silmissä leveän otsan alla, oli alussa hiukan kamalaa. Arka, tyttömäinen kainous ja alttiiksi antavan rakkauden iloinen, vapiseva herääminen esiintyi parveke-kohtauksessa niin hellänä ja todellisena, että hän heti valloitti katsojan suosion. Vilkkailla mieltymyksen osoituksilla häntä palkittiin äänettömästä näyttelemisestään munkin kertomuksen aikana ja heräämisestä hautaholvissa. Jos neiti Aalberg, joka näissä kohtauksissa osoitti olevansa todellinen tragedienne, kerran vallitsisi kieltä yhtä hyvin kuin muita näyttelemiskeinoja, niin olisi Saksan näyttämöllä yksi taiteilija lisää.»

»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut eikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei muuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan enemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin esittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon ottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman koomilliselta.» —

»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti
Ida Aalbergista:

»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että ranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi, niin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin näyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä rouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa hänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö, hoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea, aaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen suru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä; menneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas ylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja ilkeän himokkuuden jalo inhoaminen — kaikki kuvastuu tarkasti kasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi, joka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan toisenlainen kuin se lihallinen hehku ja intohimoinen pontevuus, jolla sama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen Juliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat toisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin. Ja näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia meidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja traagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti matkivat klassillisia sankaritaria.

Vahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia, uneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että hänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan ja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet, sanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän kompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen ääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää. Luulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä enemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä harjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä. Rouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja nyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään ja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi johonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien ottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»

»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat lamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren suosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida Aalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin kukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime kerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan ulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen olevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti täryyttelemänsä r-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»

Kaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen. Että heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi ilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan kauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä Ida Aalbergin kirjeestä:

»Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä, Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan en anna kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä, koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla tavalliseksi. Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva, joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä, ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin, tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»

Sairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä Berlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla kuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän velvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta hänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta. Ida Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään:

»Ei kulta saa olla niin surullinen. Kirje jonka tänään sain oli niin surullinen, etten koko päivänä ole muuta ajatellut kun viime riviä siinä »unesta ei muuta puutu, kun että se ei ole ikuinen». — Kuinka kultani voi niin ajatella, niin tuntea?! Sinulla on niin monta ovea auki ja paljon tehtävää maailmassa, sinulla on ystäviä, sinulla on yksi sydän joka on kokonaan sinun, jos sanot, jos tahdot että heti tulen kotiin, niin minä jätän kaikki, minä tulen kotiin, sillä ei sinun pidä luulla että se on hauskaa ja helppoa yksinäisenä naisena raivata itselleen tietä suuressa mailman kaupungissa. Jos Kisse tahtoo niin kyllä Misse tulee heti kotiin, minä jätän kaikki, minä tapan oman henkisen itseni ja teen kaikki mitä tahdot.»

Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään keskinäinen suhde oli niin läheinen ja niin täynnä luottamusta, ettei todellista ristiriitaa olisi syntynyt, elleivät muut henkilöt olisi sekaantuneet asiaan. Kun Lauri Kivekäs varomattomasti kertoo hänelle läheisten henkilöiden antamista ankaroista arvosteluista, jotka koskivat hänen vaimonsa poissaoloa kodista, kuohahti Ida Aalbergin tulinen veri yli äyräiden. Se tapahtui myöhään keväällä, kun hän jo oli näytellyt Berlinissä.

»Sinun kirjeesi», niin hän kirjoittaa, »teki minut niin surulliseksi. Kun niin hartaasti yöt ja päivät tekee työtä, luopuu kaikesta, kaikesta ilosta ja elämän tai ihmisten nautinnosta saavuttaakseen maalinsa niin pian kuin mahdollista ja sitten huomaa että se ihminen joka on lähinnä, ei ollenkaan ymmärrä sitä ahkeruutta, niitä hikipisaroita joita olen vuodattanut saapuakseni niin pitkälle kun nyt olen saapunut, vielä päälliseksi huomaa että ilman ensin kysymättä minulta hän antaa kaikenmoisten hyttyssielujen vaikuttaa itseensä niin että ihminen on aivan kaatua. Siihen kirjeeseen, jonka viimeksi kirjoitit, minä en vastaa sanaakaan. Usko ystäväisi suuria sieluja koska ne kerta näyttävät olevan niin suuresta merkityksestä sinulle. Minä en puolusta itseäni sanallakaan. Sinä vyörytät päälleni »seikkailijan» nimen ollenkaan kysymättä mitä syytä sinulla siihen on. Senlaiseen minulla ei ole mitään vastattavaa. Ensi ajatus oli että en ollenkaan palaja kotiin mutta sittemmin ajattelin että kuitenkin teen sen sillä tahtoisin niin mielelläni vielä sinua nähdä. Sinä kysyt jos tarvitsen enemmän rahaa ja kiellät ankarasti, etten täällä enkä siellä saa kääntyä kenenkään muun puoleen — kirjeesi jälkeen se minua kovasti nöyryyttää pyytää lisää, mutta eihän minulla ole. [Ida Aalberg sai näytellä Berlinissä ilman palkkiota.]

Minä halveksin ihmisiä ja se on minusta aivan yhdentekevä mitä Suomessa minusta puhutaan. Mutta että sinä annat kaikenmoisten henkilöiden, joilla ei ole sydäntä eikä päätä vaikuttaa itseesi sitä minä en kestä. Sinä et ymmärrä minun rataani, ja sehän on inhimillistä. Ja kuitenkin minä olen ollut uskollinen ja niin kiltti sinulle sydämessäni. Minä voin saada mitä minä tahdon, joka ilta kun näyttelen saan enemmän kukkia kun kotiin voin tuoda, ja miehet makaavat minun edessäni polvillansa, mutta aina kuitenkin olet sinä minua ympäröimässä ja suojelemassa. Ja kuitenkin he tietäävät että olen sinun kanssa naimisissa. Jos en ole enään sinulle »hieno» kylliksi, niin sano suoraan, ei sinulla tarvitse olla mitään konsiderationia, se on aivan turhaa. Tee vaan mitä pidät »hienolta» ja »todelliselta suuruudelta», minä odotan tuomiotani.

Vaikkakin taiteilijakutsumus ja perheenemännän velvollisuudet joutuivat ankaraan ristiriitaan, saa Ida Aalbergin kirjeistä sen ehdottoman käsityksen, että hän oli erinomainen kodin vaalija. Alusta lähtien hänen useimmissa kirjeissään on hellää huolenpitoa Lauri Kivekkään huonosta terveydestä. Italiasta ja Saksasta hän lakkaamatta teroittaa tälle terveydenhoito-ohjeita, joita olisi noudatettava. Ei saa joka ilta istua klubissa, hän sanoo, sillä sen viisauden, jota siellä taritaan, oppii yhdessä illassa viikossa, ei saa pitää pilaantunutta ilmaa huoneissa, täytyy voimistella ja kylpeä, täytyy juoda paljon maitoa ja iltaisin munatotia. »Kuka kultani kravatin nyt sitoo?» Palvelustyttöä tarkoittaen hän kirjoittaa: »Ole vain tarkka Marin kanssa, täytyy sanoa hänelle ja varoittaa sillä hän ei tahdo osaa säästää. Kiireissäni unohdin sanoa sinulle, että häneltä meni toriostoksiin 2 kertaa enemmän kun minulta, 20 markalla viikossa hänen täytyy hushållata. Siis elä anna hänen luxata itseäsi!!!!» Oma koti, joka näihin aikoihin alkoi valmistua — se tuli Puistokadun 4:ään Kaivopuistoon — on Ida Aalbergilla ainaisen ilon ja huolen esineenä. Hän kirjoittaa yksityiskohtaisia ohjeita huoneiden järjestämisestä, tapeteista, uutimista. Hänen taloudellinen henkensä on vallan kiistämätön. Kivekkäälle kirjoitetuissa kirjeissä tuli ohjeita palvelijattarelle kukkien hoidosta, isännän vaatteiden kunnossa pitämisestä j.n.e. Millä verrattomalla innolla ja taidolla Ida Aalberg osasi käyttää keittiökieltä, siitä antaa hyvän kuvan seuraava, uuteen asuntoon muuttoa koskeva kirje palvelijattarelle:

Se korkea sohva joka on salonkissa korkean karmin kanssa asetetaan ruokasaliin tambuurin oven ja salongin oven väliin, siis tambuurin ovesta vasemmalle. Seinälle joka on oikealla tambuurin oven ja uunin väliin asetetaan buffé eli ruokakaappi. Salongin matto pannaan lattialle (keskelle lattiaa) ja ruokapöytä myös keskelle kuten nytkin. Kattoon lamppu, sama kun nytkin, sekä tuolit, myöskin nuo »gyllenläder» ikkunoitten luo. Kaikki kasvit pannaan myös ruokasaliin. Gardiinit jäävät siksi kunnes itse tulen. — Salongin me kesällä käytämme makuuhuoneena, ja ne kaksi huonetta (kirjasto ja sänkykamari) hyyrätään kesäksi ulos. Sänkykamariin asetetaan toinen sängyistä komoodi sekä Häradshöfdingin byrå, sekä ikkunoihin ne gardiinit jotka nyt ovat salongissa ja sen viereiseen huoneeseen. Pöytä keskelle lattiaa tai sohvan eteen — sen Häradshöfdingi ostaa — sekä kirjakaappi että se punainen sohva joka nyt on sänkykamarissa että ne kaksi punaista tuolia ja vielä se pieni kirjava sohva joka on nyt salongissa sekä ikkunoihin ne gardiinit jotka nyt ovat sänkykamarissa sekä kattoon se kruunu joka nyt on salongissa ja sänkykamariin punainen amppeli. Tambuurin kattoon pannaan se pieni lamppu joka on vinnillä ja jonka »kuuppa» on liinavaate kaapin päällä Marin kamarissa. Tulevaan salonkiin, joka kuten sanottu nyt kesäksi laitetaan sänkykamariksi pannaan toinen sänky sekä se suuri pöytä joka nyt on salongissa sekä ne korkeat vihriät tuolit sekä kiikkutuoli että ne kaksi stopattua tuolia jotka kuuluvat siihen pieneen sohvaan, ne kaksi sinistä Mari saa panna niihin hyyrättäviin huoneisiin. Pianon saa panna myös _kirjasto_huoneeseen, kesällä emme sitä tarvitse. — Mari on hyvä ja pesee gardiinit sekä stryykää ne kotona vähitellen. Mutta niitä ei saa blonnata, ne ovat oikeastaan creme (kellertävät) ja senmoisena ne pitää stryykätä. Ne gardiinit jotka nyt ovat Marin kammarissa pannaan nyt myös siihen pieneen kammariin joka on kyökin vieressä ja kyökkiin Marin pitää myös asettaa gardiinit. — Parketti lattian Mari antaa jonkun kaarttilaisen boonata, sen hän tekee parissa tunnissa, mutta Mari ostaa itse harjan ja vaxin, tai mitä se on jolla boonataan. Siten se tulee halvaksi, ei tarvitse muuta kun maksaa 50 pen. tunnista sille joka sen tekee. Kaikki mööbelit ja matot pitää piiskattaman ennenkuin muutetaan. Ja se tuoli joka on kyökissä pitää vietämän pihalle ja otettava päällinen sekä stopninki pois, sillä se on täynnä koita. Sen saa sitten panna kellariin siksi kun minä tulen. Mari pitää itse kommanderata ne kaartilaiset, jotka muuttaa, että se pian menee, muuten se kestää pari päivää. Minä pyydän ja toivon että Mari kunnollisesti toimittaa kaikki tämän, että minä saan ihmetellä kaikkea tätä kun tulen kotiin.»

XIII.

RISTIRIITOJA.

Vierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen jälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta, saksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi, vaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja halveksuminen.

Hänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen teatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian vaikea kompastuskivi hänen tiellään.

Paluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen nuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta antamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa hiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa kohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea useiden vaikeiden viikkojen aikana.

1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen, hapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana menestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei ilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta tyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin sangen voimakkaana. Hänen idyllinen avio-onnensa särkyy pettymyksiin, suruihin ja kuolemaan.

Ida Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia teatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885 esitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden pää-äänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka kömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen oli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen. Goethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö taputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun Shakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin näyttelemisestä:

»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta, jos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti tuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»

Mielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan lehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg työmiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»

Kun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä maaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa suomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat edes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim. kuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen kappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan kotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän laimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin alkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen edustajille monta karvasta hetkeä.

1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida Aalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä syyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa hyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa, O.E. Tudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg antoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin nuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen» näyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat ulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää kuin koulupoika.

»Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista ylimielisistä sanoista, joilla se kuittaa minun ja toverien! näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo kahdella rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!). Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!

Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut. Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja, kun tahdon, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä; mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää, millainen hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli semmoinen, sitä he eivät olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu, hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on tanssinut heidän kanssaan.» — —

Vuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa Suomalaisessa teatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan »Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».

»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin. Ensistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana olevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär aina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.

Eräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista on Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja ollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora oli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän saksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei merkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä Noora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista lausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin lyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli ollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään hänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren tyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa m.m.:

»Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi
olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»

Kirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin esittämisestä m.m.:

»Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen, että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan poikkeuksellisen hyväksi.

Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]

»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja Kaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin ohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi: »Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E. Tudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee pääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän yksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida Aalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.

»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»

Jo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin arvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken myöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Hedda-tulkinnassaan aina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta tuomion sanoja.

Ida Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin kirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa» esittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen epäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan: »Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi toisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja haltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen. Sanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta kappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään uutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida Aalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta lausuntakyvystä.

Keväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana Pietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki ensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä hänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän Pietarista kirjoitti:

»Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt' [kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän 'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»

Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea tämän asunnossa:

»Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä — sivistynyt ja hieno ja hyvin hiljainen olennossaan, mutta suuressa määrässä itsetietoinen, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»

Nähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi miehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli paljon parempi».

Ida Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset lehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista Sarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran. Etteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään ystävän ystävälle antamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista lehdistä, jotka, Dusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä arvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.

Kokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin »Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger Zeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja yksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä, kaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea vaikutuksentavoittelua.» —

»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan, semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän vangitsi. ‒ ‒ ‒ Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa aikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. ‒ ‒ ‒ Neiti Aalbergissa yhtyy, mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen temperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. ‒ ‒ ‒ Se merkitsi varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.

»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.

Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis, että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat »yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä. Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.

Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta, mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen. Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin varieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen ihailunsa esineelle.

Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä. Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia; kun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:

»Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta kaikki tyyni, kaikki tyyni.

Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori. Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu neuvotteluja sanotaan käydyn kummaltakin puolelta diplomaattisin keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta, — ja ellei se muuten käy, niin katkaisen kaiken ja teen kiertueeni ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta, niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle. Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää, mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli levitetty kuolinvaate.

Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida
Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.
Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:

»Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista, jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä, että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole mitään tunnetta isänmaataan kohtaani Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on yksi ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa kysyä häneltä.

Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet, että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti viikingeille!» ‒ ‒ ‒

Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin näytellä vaikkapa ruotsiksi!

1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen perusteltuja.

Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole kylmä, ole kylmä!» on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin Ida Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard »Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras hänen sydämelleen.

Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää, että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä. Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana oli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän, todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti laatimasta artikkelista muutamia kohtia:

»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut tuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että sen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut tarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin pian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin käynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.

Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä se tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen teatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena se on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä ole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut kyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen niitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa seuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen toiminta-aikaan.) ‒ ‒ ‒ »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa arvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi moittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.

Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä, joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää, on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.

Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu kuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt niin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan kuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa, kuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija, joka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee suuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä itseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida Aalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja yleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.

Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei niitäkään puutu.

Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia, joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa arvostelussa.

Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli tarkoitettu.

Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on enin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin usein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki, jonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla, sanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi. Esimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler polttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä riemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan soveltumattomalla tavalla.

Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi, niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka. Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten, että näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta. Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta, kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä», pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.

Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi lempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi nuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa usein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat suloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat takaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.

Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.

Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli, sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema», kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.

Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen ja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan itsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan. Hän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen yleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos arvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.

Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin, että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä, mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa, jopa veljiinsäkin.» — — ‒

Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa vastaan.

Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August
Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida
Aalbergista:

»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten, ja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen taiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti uusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman» Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja Coquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti. Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen. Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja. Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset lehdet olivat tyytyväisiä.»

Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi oli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg, joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa. Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa. Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.

Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee, että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan verraten ankaran kritiikin muodossa. Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää, kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet. Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.] Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:

»Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä, miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono, että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin ja miksi pitää minun vielä elää.

Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana, aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa. Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja, miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen, näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e. Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi. Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —

Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa, oli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään. Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton ja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä voi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida Aalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on kertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä. Kun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa: »Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.

Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein. Lauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan kuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella asianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen, jota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä. Minna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä, myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää, että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään. Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että Ida Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.

Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt, mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja oloja.

XIV.

ITSENÄISENÄ YRITTÄJÄNÄ. UUSI AVIOLIITTO.

Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen vallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin kirjoitti:

»Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että ihmisen parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että minun pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että surullinen. Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen kuin Laurin kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole hänen kaltaistaan.»

Harald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin ruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen ohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin — tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan muuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin kanssa riitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen, mutta Lauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli aie rauennut.

Näihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin johdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän jutelman, jossa hän ranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui Ida Aalbergin uusista teatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan aistikkaassa, Ludvig XV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut kuulla, että tämä aikoi muodostaa oman seurueensa, jonka tukemana lähtisi kiertelemään Suomea ja Venäjää ja lopuksi — suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea maailmaa.

Molanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn laadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa Ida Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli, koskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta yritystä.

Syksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle Porista. Esiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin kannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin perustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi hänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin henkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä itseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja Adriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin »Sylvissä», Grillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in »Kamelianaisessa» sekä Clotildena Sardoun »Fernandessa». Suomenkielisten lehtien selostukset näistä tilaisuuksista ovat ikäviä, sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen tunnustetaan olleen parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin Sylvi, rouva Håkansson. »Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:

»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja hänen rakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei hänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi tuntua, että rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän lapsellista Sylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain siten saattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja vain siten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»

Arvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo hänen tuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu nähty. »Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen seuraavan tunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida Aalberg-Kivekkään Kamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin osa oli liian pieni, jotta hän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja voinut pelastaa kappaletta.

Selvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu silloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi verraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta teatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.

Ida Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen. Harald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä jonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen hänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla toimeen, miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti ja hätiköiden, kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei yhteisnäytteleminen täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja etteivät yksityiset näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.

Paljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä oli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen. Hän oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän pääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä kerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä sanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali sielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat ennakkoluulonsa kaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan ystävällisiä välittäjiä Ida Aalbergin onnistui herättää sekä lehtien että yleisön mielenkiinto, ja näytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen hänen taidettaan kohtaan Pietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja »Erotaan pois» näytelmässä hänellä oli vastanäyttelijänään Adolf Lindfors, jonka taide sai osakseen tunnustusta, mutta muissakaan kappaleissa ei arvostelu Pietarissa moittinut hänen ympäristöään. Häntä itseään verrattiin Sarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet tunnustettiin itsenäiseksi ja suureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen» lopulla sanotaan sekä miesten että naisten itkeneen, »Medeaa» esitettäessä saivat naiset hysteerisiä kohtauksia. Lehdet kirjoittivat hänestä pitkiä ja ylisteleviä arvosteluja — niiden ainoana moitteena tuntuu olleen se, että Ida Aalberg viitsi puhua suomen kieltä —, katsomossa istui joukko ylhäisiä henkilöitä, joukossa eräs suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta taiteilijamaailmasta ja paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden rajujen ja meluavien suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.

Voitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg sai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo ennenkuin hänet huomattiin.

Teatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä liikeyritys. Ida Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa tosin menestyivät tavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa, jolloin tultiin Pietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava. Ida Aalberg oli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta oman teatterin talous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä. Tilikirjaa, johon hän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty tavattoman huolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta vain joitakin ja aivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista, maksetuista palkoista, näyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun seurue Pietarista palattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin vähän yleisöä, että Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan pikku summia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt maksamaan näyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä loisteliaista puvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut helsinkiläisestä Magasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän liikarasituksen ja huolien vuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen koko hermostonsa oli mitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän vähin äänin läksi yksinään Helsinkiin, jättäen seurueensa oman onnensa nojaan.

Kaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja maailmanmaineesta olivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi Helsinkiin, ja kerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria velkojiaan.

Vaikka itsenäisestä yrityksestä saadut kokemukset olivat näin karvaat, ei Ida Aalberg vielä halunnut hellittää. Vaikka hän oli sairas, oli hänellä terästä tahdossaan: hän tahtoi jatkaa, hän tahtoi tuonnempana päästä Moskovaan, hän tahtoi päästä Skandinaaviaan. Harald Molander halusi varsin mielellään olla hänen impressarionaan Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, Moskovan-matkasta hän oli ollut jo edellisenä syksynä neuvotteluissa erään Śtśjukin nimisen venäläisen järjestäjän kanssa, mutta kun tämä alkoi tehdä vaikeuksia ja käyttää kirjeenvaihdossaan sopimatonta kieltä, päätti Ida Aalberg matkustaa Pietariin ja vedota jonkun vaikutusvaltaisen venäläisen apuun. Hän otti Viipurista mukaansa ystävänsä Emmy Jaatisen, nykyisen rouva Emmy Rejmanin, joka on tuosta matkasta kertonut seuraavaan tapaan:

»Me asetuimme Pietarissa asumaan Hotel de France'iin. Idan tarkoituksena oli tavata rouva Abaza, jonka mies muistaakseni oli Venäjän sisäasiainministeri. Kohtauksesta oli etukäteen sovittu, mutta kun saavuimme päivää aikaisemmin eikä ollut mitään tehtävää, ehdotin, että menisimme sirkukseen. Ida, joka aina oli helposti suostuteltavissa, ei pannut nytkään vastaan, ja niin me vietimme illan katsellen hevosia ja nauraen klovneille. Kun palasimme hotelliin, meillä oli kummallakin kova jano, siksi tilasimme olutta ja joimme sitä ennen makuulle menoa.

Aikaisin aamulla koputettiin ovellemme. Siellä oli kirje, joka oli osoitettu Idalle. Otin sen ja näin, että lähettäjäksi oli merkitty vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband.

»Se on eräs tumma pieni mies, jonka olen kerran tavannut hänen setänsä, erään toisen parooni Uexkullin luona.»

Tuo kirje sisälsi lyhyen draamaluonnoksen. Draaman nimeksi piti tulla
»Arthur ja Irene», ja sen piti loppua niin, että Arthur sai Irenen.
Kirjeen lopussa oli sanottu suunnilleen seuraavalla tavalla: »Näin teki
Irene, mitä tekisitte Te, armollinen Rouva, jos Te olisitte Irene ja
minä Arthur?»

»Elä hulluttele, sehän on aivan mahdotonta», sanoi Ida, mutta ryhtyi sitten erittäin innokkaasti itse tutkimaan kirjeen sisältöä.

Oli sovittu, että rouva Abaza tulisi Hotel de Franceen aikaisin aamulla. Kun Ida ei näyttänyt ollenkaan aikovan nousta ylös, aloin minä hoputtaa häntä ja huomautin, että huone oli siinä siivossa, ettei siinä mitenkään voinut ottaa vastaan niin ylhäistä vierasta. Ida vakuutti aivan heti nousevansa, mutta virui yhä edelleen vuoteessa ja tutki entistä innokkaimmin saamansa kirjeen sisältöä. Minä päätin jättää hänet hetkeksi yksikseen.

Olin tuskin saanut oven jälkeeni kiinni, kun näin hienon naisen lakeijan saattamana nousevan portaita ylös. »Herra Jumala, tuo on tietysti rouva Abaza», ajattelin minä. Sydäntäni alkoi jyskyttää ajatellessani kuvaelmaa, joka syntyisi, kun Idan ylhäinen suosija astuisi huoneeseemme.

Menin hyvin levottomana hotellin ruokasaliin. Hetken päästä tuli joku palveluskunnasta minulle ilmoittamaan, että rouva Aalberg-Kivekäs kutsui minua luokseen. Lähdin siis. Avattuani oven näin Idan ja rouva Abazan istuvan eri puolilla pöytää. Ida istui muuten paitasillaan, mutta oli hädissään saanut vedetyksi ylleen minun pienen, hänelle vallan sopimattoman, päällystakkini.

»Saanko esittää: lapsuuteni ystävä neiti Jaatinen — rouva Abaza. — Kuule, Emmy, mene vaan takaisin ruokasaliin, meillä on vähän vielä puhuttavaa rouva Abazan kanssa.»

Menin takaisin ruokasaliin ja ihmettelin mielessäni, miksi Ida ollenkaan oli kutsunut minua luokseen. Nousin takaisin huoneeseemme vasta nähtyäni rouva Abazan lakeijoineen ja komeine valjakkoineen ajavan tiehensä. Siellä kulki Ida edes takaisin äärimmäisen kiihtyneenä.

»Mikä skandaali! mikä skandaali!» hän tuskaili mittaillessaan huonetta. »Rouva Abaza astui sisälle, silmäili hetkisen tätä onnetonta komentoa, katsoi sitten kylmäntutkivasti minuun ja sanoi ensi sanoikseen: »Ah, täällä on kaksi vuodetta!» Ymmärsin, mistä oli kysymys, ja lähetin hakemaan sinua, että hän saisi nähdä, kuka minun toverini oli. — Mikä skandaali! mikä skandaali!»

Vähän ajan päästä Ida kuitenkin rauhoittui, ja kotimatkalla me yhdessä paljon nauroimme kaikille Pietarin kokemuksillemme.

Myöhemmin sain kuulla, että vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband muutamaa päivää myöhemmin oli saapunut Helsinkiin ja varhain aamulla ilmaantunut senaattori Munckin asuntoon, missä Ida Aalberg tilapäisesti majaili. Hän oli pyytänyt saada tavata rouva Aalberg-Kivekästä, ja kun tämä ilmaantui, olivat he yksissä lähteneet kaupungille. Jonkun ajan kuluttua olivat he tulleet takaisin ja hämmästyttäneet toisia uutisella, että he nyt olivat kihlattu pari.

Näin tapahtui heidän toistensa löytäminen. Minä sanon siis: Ida
Aalbergin puolelta ei mitään rakkautta!»

Emmy Rejman on hamasta lapsuudestaan asti ihaillut Ida Aalbergia ja muistelee tätä vielä mitä suurimmalla lämmöllä ja hellyydellä.

Bertha Forsman, jonka myötätunto Ida Aalbergia kohtaan on ehdoton ja harras, vastasi kysymykseen, miksi Ida Aalberg niin lyhyen ajan kuluttua miehensä kuolemasta suostui menemään avioliittoon melkein tuntemattoman kanssa:

Arkkitehti Josef Stenbäck, Lauri Kivekäs-vainajan veli, matkusti kesällä 1894 kerran laivalla Turusta Helsinkiin. Hän tutustui tällä matkalla sattumalta erääseen vanhaan aviopariin. Keskustelu kävi aluksi ranskaksi, sitten saksaksi, ja pian kävi ilmi, että vieraat matkustajat olivat pietarilaisia.

»Jos herrasväki on kotoisin Pietarista, niin silloin te kai tunnette meidän kuuluisan taiteilijamme rouva Ida Aalberg-Kivekkään», sanoi arkkitehti Stenbäck.

Tuli kiusallinen hiljaisuus. Hetken kuluttua vanha rouva ja vanha herra nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja poistuivat. Arkkitehti Stenbäck jatkoi silloin keskustelua herrasväen seuranaisen kanssa, joka tiedusteli, tunsiko hän Ida Aalbergia.

»Siihen on minun vaikea vastata, olen ehkä ollut häntä liiaksi lähellä.
Hänen miesvainajansa oli minun veljeni.»

Kävi selville, että vieras henkilö oli pietarilainen valtioneuvos Alexander Uexküll-Güldenbandt. [Isä kirjoitti nimensä eritavalla kuin poika, joka hänkin toisinaan kirjoitti alkuosan: Uexkull.] Hän ilmoitti arkkitehdille, että Ida Aalberg oli karannut hänen poikansa kanssa ulkomaille ja että hänen vaimonsa, nuoren paroonin äiti, oli murheen murtama.

»Tiedän kyllä, että Ibsen ja näyttelijät ovat panneet poikani pään pyörälle», sanoi pietarilainen senaattori. »Mutta mistä syystä otti tuo nainen minun kokemattoman poikani.»

»Jos niin on, niin hän pahasti erehtyy. Meillä on kyllä suvussamme rikkaita, mutta meillä itsellämme ei ole omaisuuksia.»

Ennenkuin tultiin perille, ilmestyi myöskin senaattorin rouva hytistään ja valitteli haikeasti, että vieras nainen oli riistänyt häneltä ainoan pojan.

Helsingin rannassa arkkitehti Stenbäck, joka matkan varrella oli saanut vastata moneen kysymykseen, osti sanomalehden, jossa oli uutinen, että Ida Aalberg ja vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on juuri vihitty ulkomailla kristilliseen aviosäätyyn. Hän ilmoitti heti asian nuoren herran vanhemmille.

Senaattori Alexander Uexküll-Güldenbandt kuului ikivanhaan saksalaiseen Itämeren maakuntain aateliin. Kerrotaan, että hän nuoruudessaan oli ollut suuri idealisti ja toivonut tulevansa papiksi. Myöhemmin hänestä kuitenkin tuli täydellinen venäläisen virkavallan edustaja. Hän oli Venäjän valtioneuvoston jäsen. Nuoruusajan haaveista ei ollut kylmään reaalipoliitikkoon jäänyt jälkeäkään, uskonto oli hänestä hyvä keino, jolla esivalta pitää tyhmiä talonpoikia kurissa.

Vapaaherratar Lina Uexküll-Güldenbandt, hänen vaimonsa, oli täysiverinen juutalaisnainen. Hänen isänsä oli ollut dresdeniläinen lääkäri ja suuri musiikinharrastaja Josef von Adelson.

Heidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis vereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä puhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään puhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen. Saksassa, germaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan nuorukaisen tuntevan kutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai filosofiksi. Alexander Uexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä tuntenut kutsumusta kumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa runouteen, mutta hänen häämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja todistaa, että hän siihen aikaan tunsi lähimmäksi elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin sanottuna: eetillisen filosofian harrastamisen.

»Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen vihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja kokemuksiaan häämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten vanhempiensa tahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä kirjoitettuja, salamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa, mutta muutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että hetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen selailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne kuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.

Alkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa. Vapaaherran sedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla lähdetty liikkeelle Pietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan kuutamoa ja kukkivia omenapuita, puhutaan kirjallisuudesta, Goethestä. Että nuoren paroonin eetillinen filosofia perustui Ibseniin, käy varsin pian selväksi ja ilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että hän, hellän äitinsä ainoa poika, oli sangen vähän kokenut ja sangen etäällä kaikesta reaalisesta elämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen ikään.

Kahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti eriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin lyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot osoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt Ida Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en tiedä», oli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut tyydyttää filosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti heidän yhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta merkinnästä:

»Rakkaus on ainoa todellinen suhde; joko joku jatkaa elämäänsä — taikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa, erehdystä, valhetta; me hapuilimme molemmat rakkautta kohti sitä etsiessämme; me erehdyimme; molemmat; kamppailimme molemmat; olimme yksinäisiä; löysimme toisemme, eri tahoilta tullen, Ibsenissä; silloinhan tulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —

Matkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin. Kun on tultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa tällaisen merkinnän: —

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali. Hänen filosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa kuolemanrangaistusta, joka on, kuten hän on sanomalehdestä lukenut, tullut erään ranskalaisen anarkistin osaksi: »Murha on aina murhaa — —. Panna veitsi tai sähkökipinä toisen ruumiiseen on järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta, Amerikan reformeja. Englantilaiset ovat jo meille antaneet kaiken, mitä he voivat antaa: vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, — parlamentarismin. Englannin vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä antoivat meille ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista tuli rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset antoivat kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan ja heistä tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he jäävät barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —

Hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta antaa kuvan seuraavakin merkintä:

»Ainoastaan rakkaus, vapaus ja tahto saavat — ja niiden tuleekin se tehdä — sitoa. Ida on valinnut tulevan teokseni tien. Kaipaus vapauteen ei hänessä ole vielä niin voimakas kuin minussa; se on hänessä kuitenkin passiivisena: kaipaus päästä sisäisestä rikkinäisyydestä.»

Vapaaherra Uexküllin kokemattomuus ja filosofinen ihanteellisuus esiintyvät vielä pitkän aikaa erittäin sympaattisessa valossa. Ida Aalberg oli sairas, hermosto oli aivan pilalla, ja vaikka hän pitkänpitkissä keskusteluissa tosin saa tehdä tiliä kuluneesta elämästään, ennen kaikkea avioliitostaan Lauri Kivekkään kanssa — ne olivat vaikeita keskusteluja ja Ida Aalberg näki hyväksi kieltää onnellisuuden edellisestä aviostaan — nuori paroni esiintyy täydellisessä filosofisessa ja rakastettavassa suvaitsevaisuudessaan, kun hän esim. toteaa:

Vähitellen muuttuu muistiinpanojen sävy kuitenkin kriitillisemmäksi. Nuori mies alkaa yhä selvemmin nähdä, että rakastetulla naisella ei olekaan oikeata ibseniläistä mieltä eikä ibseniläistä rakkautta. Hän ei olekaan vapaa, huomaa silloin kauhistuen Ibsenin aatteiden ajaja. Ida Aalberg ei jaksanut kestää pitkiä ja filosofisia keskusteluja, joista suoriutumiseen hänellä ei ollut mitään edellytyksiä — Perander-vainajan opetukset eivät auttaneet häntä vähääkään, siihen olisi tuskin Perander itsekään pystynyt. Ida Aalberg yritti esittää matkatoverinsa kiihkeisiin kysymyksiin ja syytöksiin aluksi vastakysymyksiä ja vastasyytöksiä:

»Sinun onnettomuutesi on siinä, ettei sinun koskaan ole ollut pakko tehdä työtä eikä nähdä nälkää» hän väitti ja syytti matkatoveriaan pedanttisuudesta.

»Ehkä», vastasi väsymätön filosofi suunnattoman suuressa epäitsekkäisyydessään, mutta jatkoi sitten tuntikausia keskustelua, joka sai Ida Aalbergin koettamaan toista puolustusasema: vaikenemista. Mikä apu tästä oli, nähdään esim. seuraavasta muistiinpanosta:

»Kun sinä nyt olet niin herkkätunteinen minun huomautuksilleni: mitä tapahtuukaan sitten, kun kaikenlaiset juorukellot ja hyvät ystävättäret alkavat yllyttää sinua selittelemällä, että sinun pitäisi puolustaa itsenäisyyttäsi minua vastaan.

Rva Weljaminovin [rva Weljaminov: Ida Aalbergin suojelija Berlinissä 1889] kirjeessä on jo alku siihen.

Minä taistelen ajattelemista vastaan enkä voi taistella mitään pienempää vihollista vastaan.

En voi taistella uhmaa ja vaikenemista vastaan. Uhma ja vaikeneminen eivät ole ajattelemista.

Juorukelloja vastaan voin vielä vähemmän taistella. He eivät kykene ajattelemaan.

Mutta sinä menet — usko minua, minä ennustan niin käyvän — niin pitkälle, tai oikeastaan niin alas, että teet heistä liittolaisiasi, jos jatkat uhmaasi ja vaikenemissysteemiäsi.

Rakastan sinua niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka kohottavat sinut tavallisten naisten yläpuolelle.

En niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka alentavat sinut tavallisten naisten tasalle.

Jos sen tiedät ja jos siihen uskot: miten pientä onkaan silloin semmoista taustaa vastaan olla herkkätunteinen!

Sinä olet aikana, jonka tiedämme, kerännyt jalon sisimpäsi ympärille rumia, inhoittavia, vulgäärejä tottumuksia, ja niillä himmentänyt oikean, puhtaan olemuksesi.

Kaikkien noiden tottumuksien täytyy jäljettömiin kadota, sen sinä tiedät.

Sinä tiedät, etten tule ennen lepäämään, enkä saakaan sitä tehdä, ennenkuin ne ovat jäljettömiin kadonneet.

Sinä itsekin halveksisit minua, jos niin tekisin!» ‒ ‒ (Huonot tottumukset katoavat pian, jos vapaaherra saa auttaa.)» Älä menettele niin, että kuluu päiviä siihen, mistä voi tunneissakin suoriutua.

Jos kerrankin, edes hetkeksi, antaudut valheelliselle, valheelle, sillä sinun täytyy, minä tiedän sen, sisimmässäsi tuntea — uhmasi ja vaikenemisesi valheeksi, valheeksi rakkautemme edessä, niin seuraukset näyttäytyvät itsestään.

Ne näyttäytyvät ehdottomalla varmuudella. Jos tahdot niitä välttää, voita itsesi hetkellisesti.

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa, joita on sangen runsaasti, nuori filosofi ja maailmanparantaja epäilemättä ei esiinny suvaitsevaisuuden ja puhtaan epäitsekkään rakkauden palvojana, vaan sisältyy merkintöihin ja alleviivauksiin sivumaku lahjakkaan ja äitinsä ainoan pojan suuresta omahyväisyydestä ja itsetietoisuudesta. Kun lukee nämä peittelemättömät muistiinpanot on jokseenkin mahdotonta välttää vaikutelmaa, että kirjoittaja oli hiukan liian nuori, liian vähän kokenut, liian teoreettinen ja liiaksi itsetietoisen viisas pystyäkseen vaikuttamaan itseään koko joukon vanhempaan ja paljon kokeneeseen toveriinsa täyden vakuutuksen voimalla. Ida Aalbergin kielteinen kanta ystävänsä teoretisoimiseen nähden tulee tämän muistiinpanoista riittävän selväksi. Ida Aalberg ei tosin loukannut toveriaan toistamalla Hamletia:

mutta hän loukkasi häntä muilla välinpitämättömyyttä ilmaisevilla puheillaan, ilmeillään, olemuksellaan ja käytöksellään, jotka kaikki osoittivat, ettei hän, Ibsenin jumalainen tulkitsija, osannut antaa toivottua arvoa syvälliselle ajatustyölle ja teoreettisesti saavutetuille elämänohjeille. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli vanhaa ritari- ja sotilassukua; oli selvää, että hänen oli liian vaikea taipua myönnytyksiin. Traagillisen ristiriidan syvyyttä kuvaa esim. seuraava paperipalaselle tehty merkintä:

1500 tarvitsen minä tehdäkseni kolmen vuoden ajan työtä jossakin saksalaisessa yliopistossa ja täydentääkseni työni, jonka tehtävänä on tuoda sinulle ja minulle selvyyttä.

menemme heti naimisiin (pastori Ziegler); — syksyllä Ruotsin kiertue; sitten kolme vuotta yhdessä Münchenissä, missä saatan työni loppuun; rahakysymykset (asianajotoiminta) saavat vasta senjälkeen tulla päiväjärjestykseen.»

Välillä vapaaherra Uexküll-Gyllenband muistiinpanoissaan puhuu filosofin kieltä rakkaudestaan ja kiintymyksestään toveriinsa, väliin hän saattaa uhata käyttää vaikkapa väkivaltaa saadakseen tämän taipumaan tahtoonsa.

Kun nuori pari oli Sveitsistä saapunut Lontooseen, tahtoi Ida Aalberg tutustua englantilaiseen teatteriin ja kävi katsomassa ennen kaikkea Henry Irvingin ohjaus- ja näyttelemistaidetta, joihin molempiin hän suuresti ihastui. Lontoossaoloajalla vapaaherra Uexküll-Gyllenband teki melkein yksinomaan vain surullisen katkeria muistiinpanoja, esim.:

Rakkautemme ei ole tarpeeksi sisäistä. – — — Ida saattoi olla täysin tyytyväinen teatterissa, vaikka minä en ollut mukana; olemme vasta kolme kuukautta olleet avioliitossa!!

— — _Näyttämötaide on itsekästä, kunnian_himoista. Vain kaikkein korkeimman idealismin avulla siitä voi tulla jotakin eetillistä.

Ei yhtään iltaa kolmessa kuukaudessa Ida halunnut valvoa. »Fedran» vuoksi hän ilman muuta valvoi 12 1/4:een asti. – — —

Minulla, jolle elämä on vain henkeä, on vaimo, joka ajattelee pukuja ja hattuja, muoteja ja värejä, mieltyy niihin ja iloitsee niistä. Aivan kuin muutkin!» —

Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband olivat lähteneet matkalle huhtikuussa. Vapaaherra oli maailmankatsomukseltaan täysi ateisti eikä antanut mitään arvoa kirkolliselle vihkimiselle. Suomessa herätti, kuten esim. näkee Bergbomien kirjeenvaihdosta, tämä vapaa suhde paljon pahaa verta, ja Ida Aalberg tunsi matkallaan, ainakin toisinaan, elävänsä alennustilassa. Ristiriitaisuuksien johdosta, jotka aiheutuivat siitä, että matkatoverien suhteella ei ollut yhteiskunnan pyhitystä, vapaaherra kirjoitti päiväkirjaansa:

Rakastan sinussa sitä, mikä on suurta ja vapaata, en sitä pientä ja epävapaata, mikä sinua sitoo.

Rakkautemme pitää vapauttaa meidät —; sen täytyy yhdistää meitä vapautemme avulla; mutta se ei saa sitoa meidän vapauttamme.

2—3 vuotta työtä ja vapautta. — Sinä aikana minun pitää löytää ilmaus sille, mikä muodostaa kaiken pyrkimiseni ytimen.

Nyt en enää saa tehdä mitään kompromisseja enkä suostua esim. kirkolliseen vihkimiseen.

En voi pyytää sinua mukaani käymään yhdessä tuota tietä. Etkö tahdo mieluummin odottaa?

Sinä tiedät: en milloinkaan tule rakastamaan ketään toista naista, ketään toista ihmistä, vain sinua.

Kun olen saavuttanut nimen, aseman ja menestyksen, tulee olemaan korkein onneni saada antaa ne sinulle.

Pessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman egosentrisyyden ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus, johon hän lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä dialektiikka, jolla hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka takana ei ole mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä tämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa kutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten tulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on, että vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan vilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen kutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään näkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen käyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos arvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi arvosteluperuste, voi tuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä tuon nuoren miehen luonteessa.

Niin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua moneen kompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän matkalla 1894 sai tehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän ristiriidassa olivat: kirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen skandinaaviselle kiertueelle.

Elokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:

»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki saksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen Englannin lain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s. registraattorin välityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet sekä laki että profeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — — Lykkäsimme tuonnemmaksi vihkimisen, sillä minä tahdoin ensin saada hermoni parannetuksi ja siten tulla terveeksi mieleltäni ja ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen oli, että kun vanhempiemme vuoksi alistuimme kirkolliseen vihkimiseen, tahdoimme ainakin saada sitä tekemään täysin vapaamielisen papin, joka ei uskoisi dogmeja eikä mystiikkaa. Löysimme sellaisen Lontoosta; se oli eräs tunnettu sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän on sitäpaitsi draamankirjoittaja —), jonka puheet (niitä ei voi sanoa »saarnoiksi») olivat opettavia — kuuntelimme häntä kolmena peräkkäisenä sunnuntaina ja opimme häntä ihailemaan, hän on varmasti reformatsionin edelläkävijä, reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme osaksi. Muuten Englanti oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander väittää, että Englannista ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja että se tapahtuu ilman vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan kehityksen vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa. On mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah Bernhardtin luonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja Irvingin, tuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus »Faustissa» ja Mefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän on syvämietteinen taiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan. Hän vasta on opettanut minua ymmärtämään 'Faustia'.»

Ida Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen sopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle kiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa ja tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894 hän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista arvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa, mutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman vaikeatajuinen ja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa, ettei Ida Aalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on parasta ottaa suomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei kuitenkaan voisi antaa aivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yksilöllisestä tyylistä] vain helpommin tajuttava alkuosa:

Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten koskaan voi nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin tulisin siitä hulluksi.

Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää ulkonaista, muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset aina elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa näyttelemisesi on) — mikä voi silloin taata, ettei sinulle päinvastoin myöskin itse elämä ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa näyttelemistä?

Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista
elämänvakavuutta.

Jos elämä on niin vakavaa, niin se ei silloin voi enää olla
milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.

Kaikki elämän näytteleminen — (kaiken esteettis-symbolisen taiteen juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain _teennäis_taidetta, ei mitään (elävää) taidetta.» ‒ ‒

Ristiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin kirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan elämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida Aalbergin yhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.

XV.

SKANDINAAVIAN KIERTUE 1894. VIERAILUNÄYTÄNTÖJÄ.

1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla kiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä, ja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.» Suomalaista primadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei kuulunut ketään eteväksi tunnettua näyttelijää.

Ida Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi hänelle varmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 % näytäntöjen bruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei palkkio mistään näytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n markan, Norjassa ja Tanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja lokakuun 4:nnen päivän välisenä aikana seurue antoi yhteensä 30 näytäntöä. Teatteritoimisto Molander & Grandinsonin Ida Aalbergille antamista tilityksistä näkee, että — niin suuri reklaamintekijä kuin Harald Molander olikin — järjestäjät eivät paljoa rikastuneet. Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa meni kaikki sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina muodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi toiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut toimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri yleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua kuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.

Ida Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen pohdinnan alaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin vuodelta 1894 voisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle kokoelmalle tuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei jättäisi pieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin suurena näyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä tosin havaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin hänen vastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma näyttämöllinen kykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla tunnustusta.

Gustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen kirjoittamasta arvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida Aalbergin taiteesta tuona aikana kuin tavallisten sanomalehtien tilapäisistä, kutakin näytäntöä erikseen käsittelevistä kirjoituksista. Geijerstamin arvostelu kuuluu:

»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että huonoin entein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun näytäntökausi alkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla semmoisia näytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja on vielä parempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee toisia samanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua, joka johtuu siitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja pääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain matkustelevat seurueet.

Ida Aalbergista voi liioittelematta sanoa, että hän valloitti Tukholman, ja näin on kaikilta tahoilta tunnustettukin. Kun jälkeenpäin ajattelee noita unohtumattomia iltoja, joita hänen taiteensa on meille lahjoittanut, tuntuu verraten vähän mielenkiintoiselta toistaa sitä, että hän on onnistunut. Kysymys, joka meitä liikuttaa, ei ole enää questio an — puhuakseni »Välskärin kertomuksien» miehekkään kapteenin Larssonin tapaan — vaan pikemminkin questio quo modo. Taikka toisin sanoen — mikä olikaan Ida Aalbergin taiteessa se kohottava voima, joka ilmeni niissä draamallisissa näytännöissä, jotka alkoivat syyskuun 1:nä päivänä Vaasa-teatterissa ja loppuivat 10:nä kuninkaallisessa oopperassa.

Ettei se ollut yhteisnäyttely, itsensä näytäntöjen kokonaisvaikutelma, on jo kerta toisensa perästä — ja täydellä syyllä — tullut sanotuksi. Rouva Aalberg on tehnyt n.s. tähtikiertueen saadakseen oman voimakkaan taiteensa tunnetuksi, ohjelmistossa oli melkeinpä yksinomaan loisto-osia, ja pääasiallisesti herra Molanderin ohjausta saatiin kiittää siitä, ettei kokonaisvaikutelma tullut vieläkin huonommaksi kuin miksi se todellisuudessa tuli. Sillä epäsointu kuuluisan vieraan ja hänen ympäristönsä välillä oli todellakin suuri, vaikka muitakin osia toisinaan saatettiin suorittaa ansiokkaasti, ja kappaleiden valinta osoitti sekin, että oli koeteltu hakea sellaisia, joissa naisellinen pääosa hallitsi muiden kustannuksella.

Tahdon heti huomauttaa, että täydellisesti yhdyn siihen käsitykseen, jonka mukaan nykyaikana vallassaoleva tähtinäytteleminen, joka antaa yhdelle taiteilijalle tilaisuuden — kaikesta muusta välittämättä — tehostaa omaa persoonaansa, vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti koko draamallisen taiteen ymmärtämiseen. Yleisö tulee senvuoksi siihen käsitykseen, että näytteleminen, suoritus, on pääasia, kirjallinen tuote sivuasia. Tähtikiertue sekoittaa yhä enemmän ennestäänkin sekavia käsitteitä siitä, mitä mystillinen nimitys »suuri taide» sisältää, ja sen johdosta meidän teatterinjohtajamme tunnustavat yhä ehdottomammin totuutta, että jos vain on käytettävissä suuri, ensi luokan näyttelijä, yleisö sulattaa kaikki puutteet sekä ohjelmistossa että yhteisnäyttelyssä.

Toiselta puolelta on tunnustettava, että, jos yleensä jokin ajankohta on suopea Ida Aalbergin tapaiselle taiteilijalle ja hänen voitolliselle esiintymiselleen, niin juuri nykyinen, jolloin pääkaupungillamme ei ole ainoatakaan todellista tragédienneä. Antaa ilmaus suurille intohimoille, täyttää salonki intohimon myrskyllä, virralla ja hulluudella, joka saa jokaisen sydämen väräjämään kauhusta ihmisluonnon mahdollisuuksien vuoksi, kuvata suuresti intohimoa ja intohimon valtaa — kaikki tuo on meidän oloissamme niin tavatonta, että se on vaikuttanut mieliin kuin puhdistava rajuilma oman teatterimme banaalisuudessa ja on, kuten usein ennenkin, pystynyt näyttämään, että yleisössä — kaiken pinnallisen tähtipalvonnan ohellakin, johon jo aikaisemmin on viitattu — on toinen ja syvempikin tarve, joka on ilmennyt suosionosoituksissa Ida Aalbergille. Juuri tuon tarpeen kieltävät ne, jotka uskovat, että yleisö tahtoo vain nauraa.

Ensimmäisenä vetovoimana on ollut Ida Aalbergin omituinen persoonallisuus ja taide, jossa tämä persoonallisuus ilmenee ja jolla se hurmaa. Sillä Ida Aalbergia ei tarvitse nähdä monta kertaa, ennenkuin huomaa, että hänen persoonallisuuttaan ja taidettaan yhdistävät vahvat siteet.

Ida Aalbergin taide on kehittynyt aina taituruuteen asti. Mutta ei se ole estänyt minua usein jäämästä kylmäksi. Voi tehdä paljon huomautuksia, vaikkapa olisi nähnyt minkä tahansa niistä suorituksista, joita Tukholman yleisölle on tarjottu. Nämä huomautukset voidaan yleensä sisällyttää yhteen ainoaan väitteeseen, joka olisi se, että hänellä sekä liikkeissään että puheessaan on taipumusta poosiin, teennäiseen asenteeseen, joka omituisella tavalla ehkäisee vaikutuksen kokonaiselta sarjalta mestarillisesti esitettyjä sielunliikkeitä. Plastiikassa huomaa tämän parhaiten hänen komeilevasta tavastaan, joka vetoaa näyttelijätaiteen hienoimpiinkin hienouksiin, ottaa asentoja ja asemia, jotka eivät aina sovi tilanteeseen, ja puheessa tämän taipumuksen huomaa näyttelijättären pyrkimyksestä toisinaan alleviivata mitä jokapäiväisimpiä repliikkejä tavalla, joka on teatraalinen ja jonka pelastaa vaikuttamasta piinalliselta vain hänen voimakkaasti tehoava persoonallisuutensa. Tarvitsee muistuttaa vain kohtausta »Kamelianaisen» toisessa näytöksessä, jossa hän keskustellessaan kreivin kanssa saa kiivaan kirjeen Armandilta. Rouva Aalberg antaa kirjeen pudota lattialle, palvelustyttö ottaa sen ja kysyy: »Tuleeko vastausta?» Ja tähän kysymykseen Marguerite vastaa: »Ei, ei tule vastausta» Jos on kuullut rouva Aalbergin lausuvan nämä yksinkertaiset sanat voimakkain painotuksin ja laahustavin korostuksin, on tuskin voinut säästyä vaikutelmalta, että luonnoton vuoropuhelu johtuu mitä helpoimmin kiihkeästä halusta saada aikaan efektiä. Samanlaisena esimerkkinä voisi käyttää äkillisiä repliikkejä kauniista ilmasta, jotka keskeyttävät saman näytöksen loppukohtauksen Margueriten ja Armandin välillä. Niin, jos tarkkaan tutkisi Ida Aalbergin esitystä kaikissa niissä osissa, jotka tämän vierailun aikana olemme nähneet, löytäisi monta kohtaa, joihin nähden tuntisi kiusausta käyttää vanhaa yleistä sanontatapaa »liian paljosta ja liian vähästä». Sillä Akilleskantäpää rouva Aalbergin taiteessa lienee siinä, että hän verraten usein haluaa antaa liian paljon, ja tässä suhteessa on häneen verrattava August Lindberg, joka häntä näyttelemistä valtaan muutenkin varsin usein muistuttaa — sekä pahassa että hyvässä.

Mutta semmoisissa luomissa kuin Ida Aalberg meille antoi, voi vain ohimennen viipyä virheissä. Ne kyllä havaitaan ja ne kyllä muistetaankin. Mutta äärettömän paljon suuremmalla intensiteetillä muistetaan rikkautta ja voimaa taiteessa, joka näyttää hallitsevan koko asteikkoa suuresta taituruudesta suureen tunteeseen saakka. Hänen persoonallisuutensa vaikuttaa kaikissakin osissa jollakin tavoin hermostuneelta, ärsytetyltä, kiihkoutuneelta. Rauha, joka johtuu näyttelijätaiteen kaikkien keinojen täydellisestä hallitsemisesta, vallitsee suurissa kohtauksissa, joissa taiteilija on koonnut koko sielunvoimansa saavuttaakseen vaikutelman, joka panee vavahtamaan, tai vallatakseen katsojan kokonaan. Mutta kuumeinen, mittaamaton intohimo näyttää olevan päämaali, johon tämä taide pyrkii, ja juuri tämän esittämisessä Ida Aalbergin taide saavuttaa huippukohtansa.

Niistä harvoista osista, jotka olemme täällä nähneet, voi löytää kaksi vastakkaista puolta: mitä suurimman taituruuden ja vakavan korkean taiteen, joka melkein vaikuttaa vaikenevan hiljaisuuden syvällä voimalla. Hänen taituruutensa on äärimmilleen kehittynyt, joten tuntuu luonnolliselta, että semmoinenkin osa kuin Scriben vanha pöyhkeilynumero, Adrienne Lecouvreur, voi vetää tätä taiteilijaa puoleensa. Kuten tunnettua, kuolee Adrienne kukkavihosta saamastaan myrkystä, erään kilpailijansa myrkyttämänä, ja hänen kuolinkamppailunsa, ainakin semmoisena kuin ranskalainen kirjailija on sen kuvannut, muodostuu voimanäytteeksi jokaiselle esittäjälle. Se muodostuu siksi varsinkin senvuoksi, että koko tuo kohtaus on uskomattoman rajamailla.

Ida Aalberg esitti tämän kohtauksen semmoisella hämmästyttävällä taituruudella, että mieleen johtui pianovirtuosi, joka saattaa yleisön kuumeeseen vain hirvittävän sorminäppäryytensä valtavalla voimalla. Oli hetkiä, jolloin hänen fyysillinen tuskansa vaikutti vain kauhistavasti ja masentavasti jokaiseen katsojaan, ja hän esitti sen ohessa kokonaisen sarjan sielunliikkeitä ja mielenliikutuksia, jotka vain hänen varma taiteensa ja itse persoonallisuuteen taipuisa energia saivat pysymään koossa. Kun hänen »Kamelianaisen» kolmannessa näytöksessä piti kuvata suurta tuskaa, joka kirjailijan esityksessä on saanut matalan ja nolostuttavan yleispätevän ilmauksen, niin tässäkin Ida Aalbergin taide vangitsi kuulijakunnan ja sai sen uskomaan, että tuon komedian ylen teennäisten ajatelmien takana olisi ollut inhimillistä intohimoa, komedian, jonka henkilöt ovat tyyppejä. Ja kun »Kirsti Flemingin» toisessa näytöksessä näimme hyljätyn naisen epätoivon ja tuskan, ilmaisi hän tuon kohtauksen näyttelemisessä hurjuutta ja tehoa, jolla oli käytettävissään kaikki keinot ja joka ei hetkeksikään lakannut tekemästä tarkoitettua vaikutusta.

Kaikki nuo voimakohtaukset epäilemättä ovat enemmän kuin mikään muu kyenneet varmistuttamaan sitä triumfia, joka Ida Aalbergilla oli kaikkien esiintymisiensä jälkeen suuren yleisön silmissä. Mutta niin loistava kuin taiteilija tuommoisina hetkinä olikin, oli hänellä kuitenkin kohtia, joissa hän pääsi vieläkin pitemmälle. Hänen näyttelemisessään yleensä oli kummallisesti sekaantuneina taituruus ja aito, vaikuttava taide, ja olisi sääli, jos muisto edellisestä himmentäisi muiston jälkimmäisestä. Omasta puolestani uskon, että koko »Kirsti Flemingin»[25] paljon ihailtu toinen näytös ei kuitenkaan vastaa niitä yksinkertaisia, suuria vuorosanoja, joissa hän saman kappaleen kolmannessa näytöksessä riemuitsee tietoisuudesta, että on tulemassa äidiksi rakastettunsa lapselle. Voitollinen riemu, joka tuona hetkenä säteilee vuorosanasta, ilmeistä ja liikkeestä, oli itse asiassa taiteilijan triumfi. Ja semmoiset hetket merkitsevät enemmän kuin pisimmällekään menevä teknillinen taito. Ne näet saattavat huomaamaan sisäisen taiteilijavoiman, jonka puuttuessa kaikki taituruus on tyhjää ja merkityksetöntä.

»Verrattakoon tätä silmälläpitäen »Kamelianaisen» viidettä näytöstä aikaisemmin puheenaolleeseen kuolinkohtaukseen »Adrienne Lecouvreurissä». Harvoin olemme täällä nähneet näyttämöluomaa, jota olisi niin jalosti sekä ajateltu että suoritettu kuin tuo vaikuttava näytös, jossa taiteilija sai melodraamasta syntymään draamallisen todellisuuden. Ilonpurkaus rakastettua nähdessä vaikutti niin aito tunteelta juuri siksi, että silloin heti ymmärsi, kuinka hauras tuo onni itse asiassa oli, ja hänen kuolemallaan, joka lopuksi kävi niin hiljaiseksi, oli koko semmoisen suuruuden ja rauhan leima, jonka hajoamisen, lopun välttämättömyys tuo mukanaan.

Mutta mikään Ida Aalbergin luomista ei näyttänyt minusta niin läpeensä mielenkiintoiselta ja täydelliseltä kuin se osa, jossa hän saavutti vähimmän tunnustusta, nimittäin Thérèse Raquin. Ensimmäisen näytöksen rakkauskohtauksessa oli teatterin sivumakua. Mutta muuten tuo suoritus kuului semmoisiin näyttämöesityksiin, joissa luulee tulleensa niiden rajojen ulkopuolelle, jotka näyttämölavalla yleensä ehkäisevät mahdollisuuksia.

Zolan draama on, kuten tunnettua, psykologinen kauhudraama. Se on kuvattu suurin piirtein, ja Thérèse Raquin on keskuksena tuossa kotitragediassa, johon mahtuu niin ihmeellinen sekoitus suuruutta ja jokapäiväisyyttä. Tuo draama on realistinen, jos haluaa väittää, että realistinen ja hirvittävä ovat samaa. Mutta se voi tulla aika lailla idealistiseksikin, jos ottaa huomioon, että murha tässä esittää niin suunnattoman suurta osaa kuin tuskin koskaan todellisessa elämässä.

Thérèse Raquin on tässä draamassa ainoa rikollinen luonne, joskaan ei ainoa rikollinen. Tämä on Ida Aalbergin käsityksen lähtökohta, ja siksi hän jo alusta alkaen alleviivaa hänen erikoisasemaansa koko ympäristössä. Se on jokaiselle näyttelijättärelle sanomattoman vaikea tehtävä. Kolmen näytöksen aikana näet pitää esittää eri muodoissa yhtä ainoata aihetta: omantunnon tuskaa. Ihailtavalla kyvyllään taiteilija tässä kokeessa onnistui. Näytöksestä näytökseen hän saa kasvamaan kirjailijan tarkoittaman sanomattoman kauhun rikosta kohtaan, ja neljännestä näytöksestä tulee kamalan brutaliteettinsa vuoksi oikea triumfi. Siinä tarvitaan hienoa taidetta, ennenkuin voi saavuttaa ymmärtämystä, ja suurta taidetta, ennenkuin voi saavuttaa voiton. Ja että Ida Aalberg onnistui siinä määrin kuin näimme hänen onnistuvan, osoittaa hänen itsensähillitsemiskykyään. Tässä on mahdotonta muistella yksityiskohtia, sillä jokainen yksityiskohta on muistamisen arvoinen. Kokonaisuus vaikutti valtavasti. Ja verrattuna semmoiseen tyyliteltyyn tehtävään kuin Kirsti Flemingin tämän osan suoritus todistaa Ida Aalbergin taiteen laajaa alaa.

Hänen vierailunäytäntönsä Tukholmassa ovat antaneet meille kuvan omituisesta taiteilijaluonteesta, ja jo aikaisemmin on tullut sanotuksi, että hän ei halveksi mitään taiteen keinoa, vaan voi käyttää semmoistakin, mikä sinänsä on banaalia. Mutta hänen persoonallisuutensa on yhtä täynnä temperamenttia, yhtä voimakas ja yhtä mielenkiintoinen kuin hänen taiteensa on ihailtavaa. Hänen suuruutensa on siinä tarmossa, jolla hän tulkitsee sitä, mitä Shakespeare antaa Hamletin sanoa »intohimon pyörteeksi». Ja hän on niitä harvoja meidän päiviemme pohjoismaisista näyttelijättäristä, joilla on — turvautumatta musiikin kansainväliseen kieleen — ollut tarpeeksi tarmoa ja kykyä tehdäkseen itsensä tehoisaksi myöskin oman äidinkielensä rajojen ulkopuolella.»

Gustaf af Geijerstamin tapaisen realistin mieltymys »Thérèse Raquinia» kohtaan on helposti käsitettävissä. Ruotsalaiselle kirjailijalle on arvostelijana kunniaksi, että hän saartoi näin suurella ymmärtämyksellä puhua näyttämötähdestä, vaikka hän periaatteessa oli tähtitaidetta vastaan.

Skandinaavian kiertueen aikana kierteli Suomen ja ulkomaiden lehdissä tietoja, että Ida Aalberg lähtisi Englantiin ja Amerikkaan tehdäkseen taiteensa tunnetuiksi siellä. Todellisuudessa hän — lepäiltyään ylenmääräisistä matkarasituksista Kristianian lähistöllä parisen viikkoa — saapui lokakuun loppupuolella kotimaahan, mistä jatkoi matkaa Pietariin.

Vielä näytäntökautena 1894—1895 Ida Aalberg esiintyi useita kertoja vierailijana Suomalaisessa teatterissa. Hän näytteli eräitä vanhoista loisto-osistaan, Reginaa, Kirstiä, Maria Stuartia, ja esiintyi lisäksi uudessakin osassa Ritana Ibsenin »Pikku Eyolfissa». Sanomalehdistä päättäen helsinkiläisen yleisön suhtautuminen häneen oli yhtä lämmin ja innostunut kuin aina ennenkin: katsomo täynnä ja kukkuraista kiitosta arvostelijain puolelta. Tällä kertaa — ja se onkin ehkä ainoa kerta — Kaarlo Bergbom kuitenkin vain empien ja tinkien pyysi Ida Aalbergin avustusta, ja vaikka hän toukokuussa 1895 ilmoittaa sisarelleen Turusta, että Ida Aalberg on siellä annetussa »Maria Stuart» näytännössä ollut tavattoman hyvissä voimissa ja vaikuttanut muihin näyttelijöihin oikein säkenöivästi, hän tuskin lienee ollut aivan tyytyväinen tämän näytäntökauden vierailuihin. Bergbomien kirjeenvaihdosta vuodelta 1896 näkee, että he tekivät suuren erotuksen tämän ja edellisen vuoden välillä. Ida Aalbergin vierailuista 1896 Emilie Bergbom kirjoitti:

»Ida Aalbergin vierailu oli hyvin onnistunut, se oli aivan toista kuin viime vuonna, jolloin yleisö kohteli häntä kylmästi. Kaikki hänen monet tuhmuutensa olivat silloin liian tuoreessa muistissa, mutta nyt ne oli kutakuinkin unohdettu.» —

Kevätkaudella 1896 Ida Aalberg esiintyi Suomalaisessa teatterissa kolmessa uudessa osassa: Lady Macbethina Shakespearen »Macbethissa», Kleopatrana saman kirjailijan »Antonius ja Kleopatra» draamassa ja Elisabethina Hermann Sudermannin »Onnen sopukassa». Helsingin sen ajan arvovaltaisimman kriitikon »Hufvudstadsbladetin» avustajan Werner Söderhjelmin arvosteluista ei täysin löydä syytä Bergbomien suureen tyytyväisyyteen. Arvostelija tosin sanoo, että näyttelijättären taide on paikoitellen ollut erinomaisen vaikuttavaa, mutta Shakespearen draamojen tulkitsemista käsitellessään hän tekee yksityiskohtaisia huomautuksia Ida Aalbergin käsitystä vastaan.

Söderhjelmin näyttämökritiikki lähtee kirjalliselta pohjalta. Lady Macbethin olisi Söderhjelmin mielestä pitänyt olla voimakkaampi, vallanhimoisenpi ja julmempi kuin miksi Ida Aalberg hänet teki. Varsinkin alkukohtauksissa näyttelijätär oli ollut liian lempeä ja liian naisellinen. Kuningasmurha-kohtauksessa arvostelija myöntää Ida Aalbergin loistavasti esittäneen pelon ja tyydytyksen välistä ristiriitaa ja merkitsee, tosin silloinkin eräitä vastakkaisia huomautuksia esittäen, että kappaleen loppupuolella näytteleminen kohosi voimaltaan ja rohkeudeltaan näyttelijättären huippusaavutusten veroiseksi.

Lady Macbeth on yhtä problemaattinen luonne kuin Shakespearen muutkin suuret luomat, ja on mielenkiintoista havaita, että suuret näyttelijättäret ovat hyvin erimielisiä osan tulkitsemisesta. Adelaide Ristori on elämäkerrassaan kuvannut omaa luomaansa, ja hänen kuvauksestaan näkee, että hän on käsittänyt tuon naisen perusominaisuudeksi vallanahneuden ja kunnianhimon. Oman käsityksensä tueksi Ristori vetoaa historiallisiin tietoihin siitä, miten aikaisempi, englantilainen, näyttämösuuruus Mrs. Siddons oli tulkinnut tuota luonnekuvaa. Ristorin luoma olisi, siltä tuntuu, vastannut Söderhjelmin vaatimuksia. Mutta Ida Aalberg oli nähnyt 1880 Charlotte Wolterin aikoinaan niin suunnattoman suosion saavuttaneen Lady Macbethin. Wolterin lähtökohtana oli rakastava nainen, ylenmäärin miestään rakastava nainen, joka rakkautensa luonnottoman intohimoisen hehkun vuoksi joutuu kauheiden rikoksien tielle. Ida Aalberg on saattanut myöskin nähdä Ellen Terryn Lady Macbethina — hänen häämatkansa aikoina Terry esitti tätä osaa Lontoossa, ja Ida Aalbergin kirjeenvaihdosta selviää, että hän näki Terryn ainakin jossain osassa — ja eräästä Terryn muistelmakirjoituksesta näkyy, että hänen käsityksensä on ollut lähellä Wolterin käsitystä tästä osasta. Terry kirjoittaa:

»Tässä lyhyessä osassa — lyhyessä sanainsa lukumäärään nähden, mutta kuinka pitkiä näköaloja ja suuria mahdollisuuksia siitä avautuukaan näyttelijättärelle! — ei ole yhtään riviä, joka ei osoittaisi, että Macbethin kunnianhimon ja rikoksen »rakkahin osatoveri» on nainen, nainen hermostuneessa voimassaan, nainen rakkaudessaan ja, ennenkaikkea, nainen naisellisine ominetuntoineen.» —

Terry vetoaa hänkin Mrs. Siddonsiin. Hän kyllä tietää, että tämän Lady Macbeth on ollut miehekäs ja lujatahtoinen ja voimakasryhtinen, mutta nuo ominaisuudet johtuivat siitä, ettei näyttelijätär, jolla oli kyömynenä, sysimusta tukka ja komentajan käytös, voinut muuta olla. Terry vetoaa Siddonsin muistiinpanoihin, joissa tuo näyttelijätär sanoo, että Lady Macbethin pitäisi olla »kaunis, naisellinen, ehkäpä suorastaan hento ja hauras.» Tiedetään myöskin, ettei Mrs. Siddons katsonut itseään oikein sopivaksi tuohen osaan. —

»Macbeth» ei muodostunut suuren yleisön kappaleeksi, se on liian synkkä tehotakseen siihen. Mutta Ida Aalbergin esiintyminen Kleopatrana muodostui näytäntökauden 1895—1896 suurimmaksi menestykseksi. Söderhjelm säilytti kuitenkin siihenkin nähden hyvin kriitillisen asenteen. Kleopatrassa on kaksi naista, hän väitti: majesteetti, »maailman päivä», kuten Antonius häntä nimittää, rikkaan kulttuurin loistava tuote — ja toiselta puolen taas nainen, keikaileva ja rahvaanomainen nainen, jolla voisi sanoa olevan mustalaisverta suonissa. Arvostelija väittää Ida Aalbergin pystyneen esittämään vain jälkimmäistä puolta Kleopatrassa — sitä kuitenkin verrattoman vivahdusrikkaasti ja voimakkaasti —, mutta Shakespearen kuvaamaa majesteettia ja kuningatarta Ida Aalberg ei ollut voinut kuvata, ja Shakespearen suuri tyyli oli puuttunut esitykseltä. Ja arvostelija väittää aivan toisin kuin esim. paria kolmea vuotta aikaisemmin Juhani Aho ja aivan toisin kuin mitä Ida Aalbergin taiteilija-olemuksesta yleensä on väitetty, että näyttelijättären taiteen suunta viittaa niin ehdottomasti nykyaikaiseen ohjelmistoon, ettei Shakespeare sovi hänen esitettäväkseen: olisi parempi, että Ida Aalberg näyttelisi Sardoun Kleopatraa eikä Shakespearen.

Mahdollisesti Ida Aalberg keväällä 1891 Pietarissa näki Dusen Kleopatran — sitä ei kyllä huomaa hänen kirjeistään, mutta se on todennäköistä, koska Duse silloin esitti osaa, ja ainakin jokin pietarilainen arvostelija piti sitä italialaisen näyttelijättären parhaana luomana — ja varmaa on, että Eleonora Dusenkaan Kleopatrassa ei ollut sitä »suurta tyyliä» ja majesteettisuutta, jota kirjallisuudentuntija Söderhjelm suomalaisen näyttelijättären esityksestä kaipasi. Dusen hermotaide ei voinut esittää majesteetteja »suureen tyyliin»! Mutta Ida Aalberg oli todennäköisesti 1896 tavallaan paljon modernimpi kuin hän oli ollut aikaisemmin, ei ainoastaan Duse-näytäntöjen vaikutuksesta, vaan myöskin senvuoksi, että hän Bergbomista luovuttuaan oli kiertueilla esittänyt toisen modernin osan toisensa jälkeen. »Thérèse Raquin», »Sylvi», »Noora», »Kamelianainen» olivat viime vuosina olleet tehtäviä, joissa hän useimmin oli esiintynyt. Ne painoivat luonnollisesti määrätyn leiman hänen taiteelliseen suoritustapaansa, sillä lienee varmaa, että suuret osat muodostavat tavallaan maneeria ja vaikuttavat näyttelijän myöhempään tuotantoon.

»Onnen sopukka» kuului moderniin ohjelmistoon, ja Ida Aalbergista Elisabethina tuossa kappaleessa Söderhjelm on julkaissut lämpimästi kiittävän arvostelun. Suomenkielisten lehtien arvostelut olivat kaikista kolmesta osasta niin kiittäviä kuin suinkin osattiin kirjoittaa.

Kevätkaudella 1897 Ida Aalberg taas vieraili Suomalaisessa teatterissa. Bergbomit olivat ihastuksissaan ja väittivät häntä suuremmaksi kuin koskaan ennen. Hänen uusi luomansa, Magda Sudermannin »Kodissa», sai mitä parhaan vastaanoton. Näytteeksi tästä ote »Uuden Suomettaren» kritiikistä:

»Jännityksellä kai moni odotti eilistä iltaa. Rouva Ida Aalbergia ei taas vähään aikaan oltu nähty ja viime aikoina on aina totuttu jokaisena uutena kertana näkemään hänet hiukan toisen luontoiseksi kehittyneenä aivan kuin vieläkin suurempaan mestariuteen täysikelpoisena. Teatteriin meni sellaisella tunteella, kuin jotain sellaista elettävää odottaissa, jota ei kovin monasti satu. Eikä tämä jännitys ja odotus ollut aiheeton, vaan illan vaikutus sen oikeutti. Näyttelijä sellainen kuin Ida Aalberg, hänestä voi sanoa, että hän esittää tehtävänsä. Hän luo roolinsa uudestaan ja aivankuin elää muutamassa tunnissa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen. Niin kävi eilenkin. Vaikkapa oli jo ennen nähnyt kappaleen tai sen lukenut, niin entinen vaikutus oli kuin mitättömiin mennyt. Se Magda, jonka Ida Aalbergissa näemme, oli kaiken aikaa pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka niin syvästi läpi-eletty, että se muodostui entisestä riippumatta aivan itsenäiseksi taidehiomaksi, jonka vaikutus oli vakaava ja vastustamaton. Ehdottomasti tulee tällaista näyttelemistä seuratessaan ajatelleeksi, että tekijällä työssä on pienempi osa kuin näyttelijällä.

Suureksi osaksi riippuu se myötätuntoisuus, mitä Magdan edustamaa katsantokantaa kohtaan voi tuntea, siitä kuinka hän tämän oikeutta puolustaa. Rouva Ida Aalberg tietysti jos kukaan on omansa saamaan lausuttavaansa oikean painon, esiintymiseen oikean värityksen. Kuin säkeninä singahtavat sanat hänen suustaan ja terävästi iskeytyvät ne jokaiseen mieleen.

Magda esiintyy »Kodissa» vasta toisessa näytöksessä. Mutta kylläpä hän kuitenkin heti paikalla saa kuulijat valtaansa. Kun Magda kolmannessa näytöksessä sitten kertoo kärsimyksistään, taisteluistaan, joista kuitenkin vihdoin oli voittajana selviytynyt, vaikkakin siveellisesti siipirikkona, — niin kostui salissa monen silmä. Sydämen hehkuvinta tulta on Sudermann tässä saanut Magdan sanat huokumaan. Mutta ainoastaan Magda sellainen kuin Ida Aalberg, joka oman persoonansa parhaammuuden repliikkeihin purkaa, saa sanoissaan kaiken sen esiin, mitä tämän tuhlaajatyttären mielenpurkaukset eilen ilmaisivat.»

1894 Ida Aalbergin taide oli valloittanut Tukholman. Jo seuraavana vuonna häntä tahdottiin vierailemaan kuninkaalliseen Dramaattiseen teatteriin, mutta sillä kertaa asia jäi sikseen. Vasta syksyllä 1896 hän teki vierailumatkan Ruotsin pääkaupunkiin, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut erikoisempaa onnea. Hän esitti Elisabethia »Onnen sopukassa», ja Tukholman lehdillä ei ollut mitään huomauttamista itse näyttelemistä vastaan — ainoastaan murteellinen ruotsinkieli sai lievän moitteen —, mutta Sudermannin kappale havaittiin kiinnottomaksi ja vähäpätöiseksi. Gustaf Fredrikson, joka siihen aikaan oli Dramaattisen teatterin johtajana, oli aikonut ottaa ohjelmistoon Ida Aalbergin varalle joko Hedda Gablerin tai Nooran. Ne tuumat kuitenkin raukesivat, ja Ida Aalbergin vierailu Tukholmassa päättyi riitaan ja epäsopuun.

Tultuaan vapaaherratar Uexküll-Gyllenbandiksi Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin muutamien pietarilaiseen aristokratiaan kuuluvien henkilöiden kanssa. Kreivitär Prozor, joka kuului hänen tuttavapiiriinsä, oli kirjoittanut »Vanda» nimisen draaman, ja Ida Aalberg oli luvannut esittää sen Tukholmassa. Dramaattisen teatterin johdolla ei aluksi tunnu olleen mitään sitä vastaan, että »Vanda» otettaisiin ohjelmistoon. Myöhemmin kappale kuitenkin päätettiin jättää esittämättä, ja Tukholmassa huhuiltiin, että niin tapahtui Ida Aalbergin toivomuksesta, että hänen ja kreivitär Prozorin välit olivat siitä syystä rikkoutuneet ja että hän oli muka menetellyt vilpillisesti venäläistä kirjailijatarta kohtaan. Huhuissa ei tunnu olleen perää, Gustaf Fredrikson ainakin nimenomaan torjuu ne kirjeessään Ida Aalbergille ja toteaa, että »Vandan» jättäminen on johtunut teatterinjohdon toimesta ja vierailun lyhyydestä.

Millaisen lopun tämä Tukholman matka sai, voi aavistaa eräästä lähdön hetkellä laaditusta kirjekonseptista, jossa sanat on aiottu Gustaf Fredriksonille:

Minä en voi hyväksyä sitä tapaa, millä Te Dramaattisen teatterin johtajana olette kohdellut minua. Saan senvuoksi ilmoittaa Teille, että minä, jos »Odetten» [»Odetten» vuoksi oli »Vanda» päätetty jättää pois, sittemmin ei kummankaan esittämisestä tullut mitään.] esitystä lykätään, heti matkustan. Minun täytyy silloin jättää asiani Venäjän ministerin ja jonkun ruotsalaisen asianajajan haltuun. Kuitenkin pyydän Teitä heti järjestämään taloudellisen puolen. Paitsi laskua niistä palkkioista, jotka saan näytäntöilloista, joina olen esiintynyt, minun, sen pahempi, pitää lähettää Teille laskuja useammista puvuista niihin kahteen kappaleeseen, joissa minun sopimuksemme mukaan olisi tullut esiintyä.»

XVI.

UUSI KOULU.

Molemmissa avioliitoissaan Ida Aalberg yhdisti elämänkohtalonsa lakimieheen. Juridisesta kouluutuksestaan huolimatta hänen molemmat elämänkumppaninsa olivat kumpainenkin suuria idealisteja. Alexander Uexküll-Gyllenband oli kuitenkin verrattomasti suurempi idealisti kuin Lauri Kivekäs.

Lauri Kivekäs oli tavallaan ollut eetillinen filosofi hänkin — hän oli omaksunut maailmankatsomuksen, jonka tunnussana oli kansallisuusaate. Hänen filosofiansa lähti elävästä elämästä semmoisenaan, ja sillä oli selvät, joskin rohkeat ja hyvin käytännölliset päämäärät. Lauri Kivekäs oli tyypillinen suomalaisen luonteen edustaja, raju, häikäilemätön, rohkea, kiihkeä, jos oli kysymys taistelusta, mutta pehmeä kuin vaha, helposti ohjattava, empivä, jos hänelle haasteltiin lemmen kieltä. Tälle miehelleen Ida Aalberg puhui melkein aina rakkauden sanoja, ja heidän avioliitossaan ei ollut syviä, ainakaan maailmankatsomukseen ja luonteitten erilaisuuteen perustuvia ristiriitoja. Heidän ristiriitansa olivat tavallisen todellisuuselämän ristiriitoja, niistä puuttui teoreettinen pohja.

Alexander Uexküll-Gyllenband oli ikivanhan saksalaisen suvun jäsen. Hän tunsi itsensä germaaniksi, mutta hänen esi-isänsä olivat lähes parisataa vuotta toimineet slaavilaisuuden päämaassa, Venäjällä. Kansallisuusaate ei hänelle muodostunut miksikään kipeäksi persoonalliseksi kysymykseksi, siihen nähden olivat jo esi-isät saaneet tehdä ne kompromissinsa, joita yksityisen ihmisen elämänonni edellyttää. Ida Aalbergin toinen mies, vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband, oli kaikilta taipumuksiltaan kosmopoliitti. Hän katsoi elämää ja sen ilmiöitä yleisinhimilliseltä näkökulmalta.

Eräässä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen lähettämässään kirjeessä, joka silloin oli tarkoitettu salaiseksi, mutta josta hän kuitenkin otti itseään ja jälkimaailmaa varten tarkan jäljennöksen, vapaaherra Uexküll-Gyllenband on käsitellyt Ida Aalbergin suhdetta kumpaankin aviomieheensä. Niin jäävi kuin hän olikin antamaan lausuntoa tuossa asiassa, ei voi kieltää, että hän on koettanut katsoa sitä objektiivisesti. Tärkein kohta tuosta kirjeestä kuuluu:

»En ole milloinkaan tuntenut Lauri Kivekäs-vainajata. Tunnen häntä vain siitä, mitä olen kuullut toisilta ja mitä vaimoni itse on hänestä minulle kertonut. Näin on muodostunut minulle kuva voimakkaasta, mutta yksinomaan politiikkaan taipuvaisesta ja suuntautuneesta luonteesta, niin, vieläpä poliittis-agitatoorisesta luonteesta. Mutta vaimoni on kertonut myöskin monista jaloista piirteistä hänessä ja monista ritarillisista teoista, joita hän Kivekkään puolelta sai kokea — — —

Lopulliseksi ja määrääväksi tosiasiaksi tästä kaikesta kuitenkin jää, että vaimoni ei ensimmäisessä avioliitossaan ollut onnellinen ja että Lauri Kivekäs tässä viisi vuotta kestäneessä avioliitossa jäi hänelle vieraaksi.

Lauri Kivekäshän ei ollutkaan mikään taiteilija. Hän kuului kokonaan siihen Teidän kansallisen elämänne ensimmäiseen kehityskauteen, jolloin poliittiskansallinen näkökanta oli kaiken muun yläpuolella. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta käsittää Ida Aalbergin oikeata ja syvintä olemusta, joka oli kauttaaltaan taiteilijan. Taikka: silloin oli vielä liian varhaista, jotta tämä olisi käsitetty. Teidän kulttuurinne ei ollut vielä tarpeeksi kypsä siihen, mikä kuitenkin jo eli Ida Aalbergissa.

Siksi Lauri Kivekäs ei milloinkaan tullut todella läheiseen henkiseen suhteeseen Ida Aalbergin kanssa; ei milloinkaan sellaiseen suhteeseen kuin esim. Perander ja Edelfelt — puhuakseni vain kuolleista — olivat häneen.» —

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband epäilemättä oli oikeassa siinä, että Lauri Kivekkäällä ei ollut vaimonsa taiteeseen mitään läheistä suhdetta. Ja jos onnellisen avioliiton perusedellytykseksi katsotaan yhteistä henkistä työtä, voitaneen suuriakaan liioittelematta sanoa, että hänen, Alexander Uexküll-Gyllenbandin avioliitto Ida Aalbergin kanssa on onnellisimpia, mitä historia tuntee.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli hyvin kasvatettu ja ritarillinen mies. Ulkonaisesti hän oli niin vaatimaton kuin tuskin kukaan muu. Suomen seurusteluoloihin tottuneesta hänen rakastettava kohteliaisuutensa ja sydämellinen palvelevaisuutensa tuntui melkein ainoalaatuiselta. Ida Aalbergin eläessä hänen hieno vaatimattomuutensa oli niin suuri, että vain harvat tiesivät hänen jotakin merkitsevän vaimonsa taiteilija-kutsumukselle. Edempää katsoen hän näytti vain Ida Aalbergin nöyrältä palvelijalta, joka totteli herrattarensa pienintäkin viittausta.

Varsin tuoreessa muistissa on, kuinka äärettömän hartaasti ja innostuneesti vapaaherra Uexküll-Gyllenband Ida Aalbergin kuoleman jälkeen palvoi vaimovainajansa muistoa. Hän perusti Ida Aalberg-teatterin, johon yritykseen hän uhrasi varallisuutensa, hän kirjoitti pitkiä, oudon dialektiseen tyyliin laadittuja sanomalehtikirjoituksia, jossa koetti selittää Ida Aalbergin taidetta kuvaillen sitä näyttämötaiteen ihanteeksi ja tulevaksi päämaaliksi, tai saarnasi aikakauden taidekritiikin pintapuolisuutta ja ymmärtämättömyyttä vastaan. Häntä ei ymmärretty, ja hänen palvontansa muodostui taisteluksi ympäristöä ja oloja vastaan. Hän sortui tuossa taistelussa. Jo ennen kuolemaansa hän vaikutti murtuneelta mieheltä, mieheltä, joka oli saanut liian katkeria kokemuksia ihmisten pienuudesta ja ihanteitten häviöstä. Eräs niistä, jotka näkivät hänet hänen yksinäisillä vaelluksillaan Helsingin kaduilla, sanoi hänen loppuaikoinaan tuoneen mieleen jonkun Ibsenin synkistä ja katkerista henkilökuvista, mutta suurelle joukolle hän pikemminkin olisi ollut Cervantesin »murheellisen muodon ritari», joka oli noussut taisteluun tuulimyllyjä vastaan.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vaatimattomuus esiintyy suurena ja kauniina myöskin Ida Aalbergin kuoleman jälkeen. Hän ei tuonut yleensä itseään ja omaa persoonaansa esille. Kaikki, mitä hän teki ja toimitti, tapahtui ikäänkuin Ida Aalbergin nimen suojassa tai Ida Aalbergin nimen ja muiston suojaamiseksi. Kun hän joutui erimielisyyksiin jonkun kanssa — ja niin tapahtui lakkaamatta —, hän mielellään tahtoi masentaa vastustuksen vetoamalla auktoriteettiuskoon: Ida Aalberg ajatteli tästä asiasta toisin kuin Te, siis Te olette väärässä.

Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandilla, niin itsensäkieltävä ja vaatimaton kuin hän olikin, oli kuitenkin se ehdoton vakaumus, että Ida Aalbergista tuli todellinen ja suuri taiteilija vasta sen jälkeen, kun he olivat toisensa löytäneet. Hän sanoi joskus aivan suoraan: »Minä olen Ida Aalbergin luonut.» Tuommoisia sanoja hän tosin lausui asiaanperehtymättömille vain ikäänkuin vahingossa, hän käytti niitä vieraan kanssa puhuessaan vain kiihkollaan jouduttuaan, mutta lukemattomista seikoista selviää, että hän itse ajatteli niin ja että hän itse vuorenvankasti uskoi tuohon käsitykseen.

Tosiasia onkin, että Ida Aalbergin avioliitto Alexander Uexküll-Gyllenbandin kanssa oli kaksikymmentä vuotta kestävä koulu, jossa edellinen oli oppilaana, jälkimmäinen opettajana.

Seikkailevalla häämatkallaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband, kun avioliitto sittenkin oli solmittu, oli aikonut ruveta asianajajaksi Riikaan. Tämä aie kuitenkin raukesi, ja nuori pari asettui Pietariin, missä vapaaherra sittemmin ansaitsi toimeentulonsa virastovirkamiehenä. Hänen tiedetään m.m. toimineen Suomen ministerivaltiosihteerin virastossa. Joskus hänellä sanotaan olleen parikin tointa yhtaikaa.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla tuntuu olleen nuoruudestaan asti tapana merkitä paperille melkein kaikki kokemuksensa ja mietelmänsä. Avioliittonsa alkuaikoina hän yhä edelleenkin näyttää suunnitelleen suuren, käänteentekevän filosofisen teoksen kirjoittamista. Königsbergiläinen Immanuel Kant oli saavuttanut maailmanmaineen kirjallaan, jonka nimi oli »Kritik der reinen Vernunft». Samanlainen suurtyö lienee väikkynyt nuoren aatelisen filosofian harrastajan mielessä, kun hän erään suuren vihon kanteen on merkinnyt: »Entwurf einer reinen Philosophie», mutta valitettavasti tuo vihko on jäänyt — aivan tyhjäksi. Irtonaisista paperipalasista, joihin hän on merkinnyt ajatuksen juoksuaan ja joista — niin paljon kuin niitä on säilynytkin — suuri osa lienee joutunut hukkaan, ei saa mitään kokonaiskäsitystä, ne ovat aforismeja ja niiden abstraktisuudesta jää lukijalle vahva »qvasifilosofian»[26] sivumaku. On kuitenkin myönnettävä, että näiden ajatussirpaleiden pohjana on persoonallisia elämyksiä. Puhtaus tuntuu olevan hänen filosofiansa ydinkäsitteitä; se ja koko tuon filosofeeraasimisen abstraktinen luonne löytänevät selvityksen muualtakin kuin kirjaviisaudesta: tuntuu luonnolliselta, että aristokraattinen äiti oli lapsuudesta asti varjellut poikaansa joutumasta liian läheiseen kosketukseen pahan maailman kanssa. Mutta vielä useammin kuin sana puhtaus esiintyy hänen kirjoituksissaan sana vapaus. Avioliiton alkuvuosina se sana on ytimenä kaikissa niissä purkauksissa, joissa hän valittaa käytännöllisen elämän asettamia kahleita ja huokaa rahallisen raadannan alla: »Minä en anna pakottaa itseäni, tahdon päästä käytännöllisen elämän pakkovallasta, tähden elää mielipiteilleni, tuo käytännöllinen elämä» (Praxis) iljettää minua puolinaisuudellaan», hän tavan takaa ja useissa eri muodoissa toistaa.

Menemällä avioliittoon Ida Aalbergin kanssa vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli, niinkuin jo etukäteen oli aavistanut, joutunut käytännöllisen elämän palvelukseen. Että hän tunsi tehneensä suuren uhrauksen, selviää esim. seuraavista hänen kirjoittamistaan riveistä:

Sillä minulle ei anneta keinoja filosofian harrastamiseen. Ennen kaikkea ei anneta joutoaikaa. Kun isoäitini lahjoitti minulle 10,000 markkaa, käytin siitä puolet opintoihin. Sitten olen mennyt naimisiin ja olen käyttänyt toisen puolen tuosta summasta avioliittoni hyväksi; siitä lähtien ovat avioliittoni edut, joskaan eivät ole olleet hallitsevina, olleet ainakin yhtä tärkeitä kuin omat filosofiset harrastukseni.» —

Ida Aalberg ei osoittanut miehensä filosofisille harrastuksille ymmärtämystä, sen on vapaaherra Uexküll-Gyllenband elämänsä lopulla suurella haikeudella todennut. Päiväkirjassa vuodelta 1897 on pari alakuloista merkintää, jotka todistavat, että tässä suhteessa aviopuolisoiden välit eivät vastanneet vapaaherran toivomuksia. Vihon kanteen on Alexander Uexküll-Gyllenband kirjoittanut:

»Tästä on Ida ilman minun lupaani ja puhumatta siitä minulle mitään repinyt pois sivun.»

Itse vihon sisällä on m.m. seuraava kuvaus, joka osoittaa, että vapaaherra avioliittonsa vuoksi oli jo alkanut epäillä omaa kutsumustaan:

»Kun olen levoton, kuljeskelen ympäri — löytämättä rauhaa istumiseen, syömiseen, nukkumiseen. Saan rauhaa vain, kun ajattelen. — En saa rauhaa edes lukemiseen; en edes sanomalehden lukemiseen. Ja kun luen filosofista tekstiä, rupean heti ajattelemaan enkä pääse alkua pitemmälle. — Ja kaiken, mitä ajattelen, tahtoisin saada kootuksi ja kirjoitan sen muistiin; olen kirjoittanut koreja täyteen — ilman, että niillä on mitään arvoa.»

Niin herkkä ja helposti ärtyvä hermosto kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla olikin, ei hänen hermostumisensa ollut tavallisten jokapäiväisten ihmisten hermostumista. Voidaan pitää kysymyksenalaisena, oliko hän nero — sen kysymyksen perinpohjainen ratkaiseminen vie tutkijalta vuosikymmeniä, siksi tuottelias oli vapaaherra Uexküll-Gyllenband — mutta varmaa on, että hänellä oli nerojen yleinen tauti: hän oli nuoruudestaan asti maanikko. — Hänen tarkoitusperänsä kyllä muuttuivat, mutta kun hän sai jonkin aatteen, joka häntä innostutti, muuttui se hänelle todelliseksi elämänkysymykseksi, hän ei nähnyt eikä tahtonut nähdä mitään muuta, hän ei puhunut eikä tahtonut puhuttavan mistään muusta, hän toimi hellittämättömältä tuntuvalla tarmolla sen hyväksi.

Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband oli gentleman. »Hän ei valehtele koskaan, ei edes leikillään», kertoi Ida Aalberg elämänsä loppuaikoina miehestään. Ellei vapaaherra Uexküll-Gyllenband olisi ollut niin kiihkeä luonne, ellei hän olisi ollut siinä määrin hermoileminen kuin oli ja ellei hänellä olisi ollut avioliitosta niin korkeata käsitystä sielujen, ajatusten ja tunteitten yhdistäjänä kuin hänellä oli, Ida Aalberg tuskin olisi saanut myöskään tietää, että heidän yhdyselämällään oli omat traagilliset puolensa. Ida Aalberg sai sen tietää, ja esim. seuraavasta vapaaherran puolisolleen osoittamasta kirjallisesta lausunnosta selviää, ettei ristiriita ollut kovin helppo:

»30/VIII 95.

1. Sinun taiteesi ulkonaiset edellytykset, t.s. teatteri, ovat elämän, varsinkin avioelämän (sisäisin, syvin elämänyhteys) kanssa ristiriidassa. Teatteri, semmoisenaan, on leikkiväinen ja alhainen (spielerisch und gemein). Tämä teatteri on ristiriidassa sinun luonteesi kanssa. Tämä ristiriita on tehnyt sinut tarpeeksi onnettomaksi. Et ole säilynyt puhtaana työsi vuoksi teatterissa, vaan siitä huolimatta. Se oli taistelua. Mutta juuri tuossa taistelussa olet kuluttanut ruumiisi ja sielusi voimat. Nyt sinä tarvitset tukea. (Aina siihen asti, kunnes olet saanut varman kannan elämässä). Jos nyt heität luotasi tuon turvan, niin sinä pian, ottaen huomioon nykyiset heikot ruumiilliset ja henkiset voimasi, sorrut teatterin alle.

2. Taiteesi on ristiriidassa elämäsi kanssa. Ristiriita johtuu taiteesi edellytyksistä (teatterista). Sinun pitää uudistaa taiteesi ottamalla lähtökohdaksesi elämä. Ei päinvastoin. Jos tahdot menetellä päinvastoin, muodostuu elämäsi onnettomaksi, taiteesi epätodeksi (elämää vailla olevaksi).

3. ‒ ‒ ‒ Tuleeko taiteestasi rahanhankkimisväline? Jos niin on, tuot ristiriidan sekä elämääsi että taiteeseesi — (sisäisin ja syvin ei kuulu joukolle eikä sen rahalle). Samalla teet myöskin yhteisen taloutemme mahdottomaksi.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on selittänyt, että hän Ida Aalbergin vaatimuksesta ja Ida Aalbergin taiteen hyväksi luopui omasta filosofisesta kutsumuksestaan. Ei ole mitään syytä epäillä tämän vakuutuksen vilpittömyyttä. Ida Aalberg kaipasi taiteessaan aina älyllistä tukea, ja on varsin todennäköistä, että hän, niinkuin vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on kertonut, joskus kysyi miehensäkin mielipidettä (vaikka tämä oli oppinut halveksimaan teatteria), ja, havaittuaan saamansa neuvot hyviksi, alkoi niitä sitten pyytää yhä enemmän.

Elämänkutsumuksen menettäminen on suuripiirteistä tragiikkaa, niin suuripiirteistä, ettei se enää tahdo saada vastakaikua tavallisen, jokapäiväisen ihmisen sielussa. Tavallinen ihminen pikemminkin käsittäisi niin, että tuon opettaja-oppilas-suhteen muodostumisessa Ida Aalbergilla täytyi olla omat kipunsa ja kärsimyksensä.

Ida Aalberg oli useita vuosia miestään vanhempi. Hänellä oli ainakin Suomessa suuren taiteilijan maine. Hän oli tunnustetusti kansallisen näyttämötaiteen etevin edustaja kotimaassaan. Hänen työnsä arvoa ja merkitystä oli liian usein juhlittu ja vakuutettu, jotta hän itse olisi voinut sitä epäillä.

Lähtien omasta filosofisesta kannastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband sanoi, ettei Ida Aalbergin taide vakavassa mielessä ollut mitään. Ida Aalberg tarvitsi filosofin apua ja kouluutusta, ennenkuin hänen »hyvä, sisäinen olemuksensa» voi tulla tehoisaksi ja ennenkuin hän pystyi luomaan todellista taidetta.

Vain suuret uudistajat ovat ensiluokan neroja. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vaati Ida Aalbergin taiteessa ja näyttämötaiteessa yleensäkin alusta alkaen suurta uudistusta.

Mennessään avioliittoon Ida Aalbergin kanssa ja avioliittonsa ensi vuosina vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband tietenkin oli näyttämötaiteen alalla täysi maallikko. Hän oli nähnyt teatteria vain katsomosta. Hänen näyttämöfilosofiansa oli silloin mitä puhtainta kamarifilosofiaa. Hän väitti, että näyttämötaide oli valheellista ja kaipasi uudistusta, mutta miten tuon uudistuksen piti tapahtua, siitä on mahdotonta saada mitään varmaa kuvaa, ellei tyydy sellaisiin sanoihin kuin: »taiteen on lähdettävä elämästä», »taiteen on oltava sisäisesti puhdasta» j.n.e.

Työ opettaa tekijänsä. Ajan oloon, jouduttuaan Ida Aalbergin elämänkumppanina käytännölliseen näyttämötyöhön, vapaaherra Uexküll-Gyllenbandista kehittyi mitä tyypillisin ohjaaja-taiteen edustaja. Ida Aalberg oli mitä tyypillisin näyttelijä-taiteen. edustaja. Varsinaisessa ammattityössä heidän etunsa ja tarkoitusperänsä tulivat olemaan jyrkästi ristiriitaiset. Tämä ristiriita oli todellinen ristiriita, jolle vapaaherra Uexküll-Gyllenband kuitenkin ummisti silmänsä loppuun asti. Voimakas yksilöllinen näyttelijä ja voimakas yksilöllinen ohjaaja eivät tahdo menestyä saman katon alla, ja suuria näyttelijöitä ei helposti synny teattereissa, jotka toimivat ohjaajataiteen merkeissä — se tosiasia, että joku Josef Kainz on nuoruutensa päivinä kuulunut Meiningenin herttuan seurueeseen tai että Moskovan taideteatterissa on ollut eräitä verraten eteviä näyttelijöitä, ei riitä kumoamaan väitettä. Ida Aalbergin muistoksi perustetussa teatterissa, varsinkin avajaisnäytännössä, nähtiin hyvää, suorastaan erinomaista taidetta, mutta se oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaajataidetta, joka paljon enemmän perustui Moskovan Taide-teatterin antamiin vaikutelmiin kuin Ida Aalbergin omaan taiteeseen. Kuka ajatteli yksityisiä näyttelijöitä tuossa avajaisnäytännössä? Kuka ajatteli ohjaajaa, kun Ida Aalberg itse seisoi näyttämöllä?

Yksilöllisen, voimakkaasti yksilöllisen ohjaajan käsissä näyttelijä helposti muuttuu marionetiksi. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli voimakkaasti yksilöllinen, jos kukaan. Ida Aalbergilla oli liian suuri menneisyys, jotta uusi koulu olisi voinut hänet täydellisesti muuttaa. Teoriassa hän kyllä kannatti miehensä oppeja ja toisteli kiltisti kaikkea, mitä vapaaherra Uexküll-Gyllenband teoreettisella älyllään oli keksinyt, mutta käytännössä hän pysyi samana diivana, joka hän oli ollut alusta alkaen.

Jos yksilöllinen näyttelijä ja yksilöllinen ohjaaja tahtovat toimia yhdessä, syntyy kummankin puolelta loputon sarja kompromisseja. Niin täytyi käydä myöskin Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhteistoiminnassa, joskin nämä kompromissit lienee tehty hiljaisuudessa, jopa useissa tapauksissa itsetiedottomastikin.

Kun Ida Aalberg oli mennyt naimisiin saksankielisen miehen kanssa ja joutui yksityisessä elämässään kaiket päivät käyttämään saksaa, arvelivat Bergbomit, että hänen vanha halunsa päästä esiintymään Keski-Euroopassa saisi siitä uutta virikettä. Niin kävikin. Jo 1896 Ida Aalberg oli neuvotteluissa Meiningenin herttuan seurueen kanssa, ja vähältä piti, ettei hänestä tullut silloin tuon teatterin jäsen. Asia oli jo sovittu, kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai koko aikeen raukeamaan pitämällä itsepintaisesti kiinni eräästä turhasta muodollisuudesta. Bertha Forsman on kertonut, ettei Ida Aalberg koskaan voinut antaa miehelleen anteeksi tämän silloin osoittamaa huonoa diplomatiaa, ja että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkin myöhemmin katui erehdystään.

Ollessaan kesällä 1897 vaikeasti sairaana Hangossa Ida Aalberg kirjoitti Bertha Forsmanille m.m.:

»Etten päässyt Meiningeniin, oli minulle raskas isku, oli kuin jotain olisi murtunut minussa, — olinhan rakentanut koko tulevan taiteellisen kehitykseni Meiningenin varaan. Se oli minulle kova isku siksi, että minä aina panen kaiken voimani yhteen ideaan. Harrastus puhtaaseen ja jaloon taiteeseen, harrastus, jonka tiedän olevan vallalla Meiningenin näyttämöllä, antoi minulle uskon, että minä panemalla taiteelliset voimani tuon teatterin käytettäväksi voisin raivata itselleni tietä tarvitsematta nähdä sitä likaa, jota nykyisin on niin monilla näyttämöillä ja joka on minusta niin vastenmielistä. — Ja kuitenkin uskon nyttemmin, että oli parasta, kun kävi niinkuin kävi. Olen lukenut muutamia tri Lindaun teoksia, ja minä luulen, että meillä olisi ollut aivan erilaiset mielipiteet sekä kirjallisissa että taiteellisissa kysymyksissä, ja senvuoksi olisi yhteistyömme varmaan käynyt vaikeaksi. — Ette saa olla minulle vihainen, että minä vasta nyt, kun kaikki on lopussa, yleensä mainitsen Teille mitään koko Meiningen-jutusta, mutta Tehän tiedätte, että minä vastenmielisesti puhun suunnitelmistani ja etten milloinkaan puhu siitä, mikä on lähinnä sydäntäni. — Uskotteko, että Meiningeniin nähden enää mitään olisi tehtävissä? — Millähän tavoin voisi solmia siteet uudestaan.» —

Ida Aalberg oli valmistellut liittymistään Meiningenin herttuan seurueeseen huolellisesti ja innokkaasti. Kesällä 1896 hän oli miehensä kanssa ollut Sveitsissä ja ottanut opetusta saksan kielen ääntämisessä kuuluisalta foneetikolta professori Edward Sieversiltä. Hänen kirjeidensä sävy tältä ajalta on iloinen ja toivorikas, hän kertoo tekevänsä alppivaelluksia ja olevansa tyytyväinen ja onnellinen. Ida Aalberg ei, kuten professori Sievers myöhemmin on kertonut, pystynyt voittamaan kielen vaikeuksia, mutta tämä ei suinkaan ole pääsyy, jonka vuoksi on otaksuttava, ettei hän olisi menestynyt Meiningenin näyttämöllä, vaikka olisikin tullut sen jäseneksi. Paul Lindaun, silloisen meiningeniläisten johtajan, kirjoista Ida Aalbergissa itsessäänkin heräsi epäilys, että hänen taiteelliset pyrkimyksensä tähtäsivät toisaalle kuin meiningeniläisten, ja varmaa on, että hän yhtymällä tuohon mainehikkaaseen seurueeseen olisi joutunut aivan vieraaseen ja itselleen mahdottomaan ympäristöön.

Voidaan tosin väittää, ja on usein väitettykin, että se näyttämötaide, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suurten yksityisten näyttelijäin saavutuksissa vietti voittojaan Euroopassa, ei ole oikean näyttämötaiteen ihanne. Tähtisysteemi oli syntynyt Saksan porvarillisilla näyttämöillä köyhyyden ja taloudellisen ahdingon vuoksi, Italiassa vakinaisten teatterien puuttumisen vuoksi ja Ranskassa ehkä lähinnä yksityisten näyttelijäin kurittomuuden ja oikuttelujen vuoksi. Nuo kiertelevät suuruudet merkitsevät kuitenkin — huolimatta siitä, missä olosuhteissa olivat syntyneet ja huolimatta siitä, että heidän työnsä ei perustunut mihinkään suureen, koko näyttämötaidetta käsittävään ajatukseen — _näyttelijä_taiteen huippusaavutusta.

_Ohjaus_taidetta on kernaasti taituttu pitämään suuremmassa arvossa kuin sitä taidetta, joka ilmenee yksityisten näyttelijäin saavutuksissa. Meiningeniläisten tavaton merkitys uudemman näyttämötaiteen historiassa perustuu yksinomaan regian, ohjauksen kehittämiseen. Mutta meiningeniläisten historiasta voi nähdä, ettei tuonkaan suunnan takana ole ollut mitään syvällistä ajatusta eikä suurta taidekäsitystä, vaan että se pikemminkin johtui erään ruhtinaan oikusta.

Nerokkaan näyttelijän Edmund Keanin »keskinkertaisen lahjakas poika» Charles Kean oli 1850 Princess Theatressa Lontoossa esittänyt Shakespearen »Venetian kauppiaan» suunnattoman loisteliaassa ja komeilevassa näyttämöasussa ja saavuttanut näillä puhtaasti ulkonaisilla keinoillaan menestyksen, joka ei ihastuttanut vain sen ajan englantilaisia, vaan vaikutti koko englantilaisen näyttämötaiteen myöhäisempään suuntaan, mikä on ilmennyt sarjana toinen toistaan loistavampia näyttämöasetuksia. Tieto tästä suuresta, mutta todellisuudessa sangen kysymyksenalaisesta, jopa suorastaan sangen pienestä taiteellisesta voitosta levisi mannermaalle, ja Kean, joka »Venetian kauppiaan» jälkeen tarjosi Lontoolle Shakespearen kuningasdraamoja kulisseina ja pukuina, sai pian matkijoita Saksassa. Kun Coburgin hoviteatterissa 1867 esitettiin englantilaisena jäljennöksenä »Venetian kauppiasta», sattui katsomossa istumaan nuori Meiningenin herttua Georg, joka tuosta näytännöstä sai jumalaisen kipinän. Meiningenin herttua ei ollut mielipuoli eikä tullutkaan siksi niinkuin ovat tulleet muutamat muut näyttämötaidetta rajattomasti suosivat ruhtinaat, mutta mikään ei todista, että hänen taidekäsityksensä olisi ollut erikoisen syvällinen, kun hän muutamia vuosia myöhemmin lähetti hyvin harjoitetun ja varustetun teatterinsa valloittamaan Eurooppaa. Meiningeniläisille merkitsivät kulissit, ihmeen ihanat matot, tyylinmukaiset sotilaspuvut j.n.e. enemmän kuin yksityiset näyttelijät. Heidän suurella vaivalla ja huolella valmistettuihin joukkokohtauksiinsa, joita on paljon kiitetty, tahtoivat yksityisen näyttelijän vuorosanat hukkua, »Venetian kauppiaassa» ei kuultu Shylockin merkillistä puhetta, kun hän eroaa tyttärestään, koska samaan aikaan näyttämöllä monilukuinen avustajakunta gondoloineen ja kirjavine pukuineen veti näyttelemisellään suurimman huomion puoleensa. Koko meiningeniläisyys kaikkine epäilemättä suurine ansioineen ja ankaroine töineen ei merkinnyt runoluoman syventämistä näyttämöesityksessä, vaan sen levittämistä.

Meiningenilaisilla oli ankara kuri. Näyttelijätär, joka tänään esitti »Orleansin neitsyttä», saattoi huomenna kuulua avustajakuntaan. Tuntuu tuiki mahdottomalta uskoa, että Ida Aalberg olisi voinut alistua tuohon kuriin ja koko ohjaustaiteeseen yleensäkään, jos ohjaajana oli vieras henkilö, jota hänen ei ollut äärimmäinen pakko totella.

Meiningenilaisten tyyliä on, ja tuskin ilman syytä, mainittu naturalistiseksi. Näyttämöasetuksessa tuli ovien, ikkunain, huoneiden sisustuksen, pukujen, puiden, yleensä kaiken olla mahdollisimman luonnollista. Heidän naturalisminsa ilmeni sentään muussakin kuin tässä ulkonaisessa puolessa, Schillerin vuorosanoja lausuttiin tuolta näyttämöltä juhlallisuutta ja pateettisuutta välttäen, luonnollisuutta tavoitellen.

Meiningenilaisten vierailumatkasta Moskovaan sanotaan suureksi osaksi johtuneen, että vuonna 1897 amatöörinäyttelijä ja amatöörinäyttämön johtaja Konstantin Aleksejev, s.o. Stanislavski, ja draamankirjoittaja Vladimir Nemirovits-Dantsenko päättivät perustaa uuden teatterin, josta sittemmin kehittyi maailman maineen saavuttanut Moskovan Taide-teatteri. Se kulki aluksi mitä täydellisimmän naturalismin merkeissä, mutta myöhemmin on kyllä sekä Stanislavskissa että eräissä hänen ohjaustaiteensa oppilaissa, ennenkaikkea originellissa Meyerholdissa, tapahtunut täydellinen luopuminen alkuperäisestä taiteellisesta kannasta. Stanislavski ei anna yksityiselle näyttelijälle suurta merkitystä, mutta juuri hänen teatteristaan Alexander Uexküll-Gyllenband löysi sen näyttämötaiteen, jota hän kaikkein lämpimimmin kannatti. Sieltä hän löysi totuuden ja sen hienouden ja yleensä ne ominaisuudet, joita hän voi kunnioittaa taiteessa ja joiden nojalla hän voi taidetta kunnioittaa. Moskovan Taide-teatterilla on vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaajataiteen kehittymiselle ainakin mitä tärkein, ellei suorastaan keskeinen merkitys,[27] mutta Ida Aalbergille, ainakaan hänen näyttelijätaiteelleen, ei moskovalaisuudella voinut olla paljon annettavana. Hän, Ida Aalberg, kyllä tutustui henkilökohtaisestikin Stanislavskiin, piti hänen ohjaustaiteestaan, arveli häntä neroksikin, mutta tuo kaikki tuskin merkitsi hänelle sen enempää, varsinkin kun ottaa huomioon, että Ida Aalberg perehtyi Moskovan taiteeseen vasta elämänsä viimmeisinä aikoina.

Ohjaajan tultua vaikuttavaksi tekijäksi näyttämötaiteessa on tuon taiteen luomisessa syntynyt ristiriita, joka koskee hänen ja näyttelijän keskinäistä suhdetta. Ohjaaja voi yllyttää ja kiihoittaa näyttelijää yhä suurempiin saavutuksiin, se on tietysti luvallista, ja se oli esim. Kaarlo Bergbomin harvasanaisen ohjaustaiteen vahvin puoli. Mutta ohjaaja voi myöskin pakottaa näyttelijän luopumaan itsenäisestä käsityksestä, vaikka tämä siihen pystyisikin, tai rajoittaa hänen luovaa mielikuvitustaan vetoamalla kokonaisuuden etuihin tai muuten hillitsemällä häntä oman makunsa mukaiseksi. Ristiriita on olennainen ja syvä ja niin vaikea, ettei sitä voida yleisillä laeilla ja määräyksillä ratkaista, jää lopultakin riippumaan olosuhteista ja psykologisesta vaistosta, minkä verran ohjaaja puuttuu yksityisen näyttelijän työhön, ellei, niinkuin Meiningenin teatterissa tai Stanislavskin taiteessa, näyttelijää periaatteellisesti aseteta toisarvoiseen asemaan ja olla sitä mieltä, ettei hänen persoonallisuutensa merkitse sen enempää draaman tulkitsemisessa. Äärimmilleen kehitetty ohjaajataide ei edellytä vain suurta ja yksilöllistä ohjaajapersoonallisuutta, vaan myöskin runsaita taloudellisia mahdollisuuksia, joita voi tarjoutua vain suurissa maissa ja suurissa, väkirikkaissa kaupungeissa, tai aineellista tukea vallassaolijain tai rikkaiden henkilöiden kädestä.

Jos V. Meyerhold, joka nykyisin kuuluu entistä enemmän tulleen vakuutetuksi yksityisen näyttelijän arvosta ja merkityksestä, mutta joka jo vuosisadan vaihteessa, vaikka olikin ollut Stanislavskin opissa, saattoi olla yhteistoiminnassa semmoisen diivan kuin aikakauden suurimman venäläisen näyttelijättären Vera Kommissarzevskin kanssa, olisi ollut vanhempi mies ja keksinyt ohjaaja-ajatuksensa aikaisemmin ja jos vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband olisi tunnustautunut Meyerholdin oppien kannattajaksi, olisi ehkä hänen ja Ida Aalbergin yhteistoiminnasta voinut syntyä jotakin kerrassaan ihmeellistä. Mutta siihen aikaan, kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband luopui filosofiastaan ja alkoi puuttua vaimonsa taiteeseen ja ohjata tätä erinomaisella tarmollaan, ei vielä tunnettu edes Moskovan Taide-teatteria, vielä vähemmän Meyerholdia. Aluksi vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaus siis oli vailla kaikkia näyttämötaiteesta saatuja vaikutelmia — ellei ota lukuun niitä vaikutelmia, joiden mukaan hän hyljeksi kaikkea näkemäänsä näyttämötaidetta, — ja perustui hänen omaan filosofiaansa ja puhtaasti kirjallisiin tietoihinsa.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on epäilemättä vaikuttanut Ida Aalbergin näyttelijätaiteeseenkin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli mies, jolla oli oma tahto, jos kellään, ja joka kaikkialla halusi nähdä oman tahtonsa toteutuvan. Henkilön, joka oli yhteistoiminnassa hänen kanssaan, oli mahdoton välttää hänen vaikutusvoimaansa. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tahtoi ulottaa määräämisvaltansa toisen pienimpiinkin tekoihin ja ajatuksiin.

Tuommoisella voimakkaalla aggressiivisella persoonallisuudella on omat heikkoutensa. Sen heikkous on siinä, että se helposti synnyttää vastustusta ja vie konflikteihin. Ida Aalbergillakin oli oma voimakas tahtonsa, sen hän oli ehkä liiankin usein osoittanut. He olivat lisäksi kumpainenkin erinomaisen herkkähermoisia. Voisi luulla, että yhteistyö tuommoisin edellytyksin olisi käynyt mahdottomaksi tai ainakin kovin vaikeaksi, mutta kumpaisenkin kunniaksi on mainittava, ettei niin suinkaan ollut laita. Kirjeistä näkee, että vapaaherra Uexküll-Gyllenband päivä päivältä innostuu yhä enemmän uuteen alaan ja alkaa tuntea sen omakseen ja että hän antaa ohjeensa vaimolleen mitä rakastettavimmalla ja hienoimmalla tavalla. Vuonna 1898 hän tunnustaa siihen asti pitäneensä jokaista draamaa vain lukudraamana, mutta nyt alkavansa ajatella niitä myöskin näyttämöluomina. Kuten luonnollista on, pysyvät hänen ohjeensa edelleenkin vuosikausia kirjanoppineen selvityksinä eivätkä näyttämöllä toimineen ammattimiehen.

Ibsen on niitä harvoja runoilijoita, jotka jo elinaikanaan saavat opeilleen ja runoudelleen selvittäjiä. Hänen problemaattiset draamansa tarjosivat mitä kiitollisimman kentän vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofisesti kouluutetulle älylle. Häämatkallaan 1894 ja vielä myöhemminkin hän oli käyttänyt Ibsenin elämänviisautta melkein juristin tavoin todistaessaan lakkaamatta, kuinka väärässä Ida Aalberg kulloinkin oli, mutta jo 1898 hänen ainoana tarkoituksenaan tuntuu olleen vain luoda selvyyttä »Pohjan Velhon» henkilöluomiin. Hänen saksalaisuutensa ei ilmene vain tavattomassa perinpohjaisuudessa, jolla hän tutustuu Ibsenin draamoihin, vaan myöskin kaavamaisuudessa ja hirvittävässä ja väsyttävässä monisanaisuudessa, jolla hän tekee Ida Aalbergille selvää tutkimustensa tuloksista. Niinpä esim. »Hedda Gabler-selostus vuodelta 1898 on oiva näyte saksalaisesta kaavamaisuudesta ja perinpohjaisuudesta. Se alkaa:

(Kuinka yksityisistä luonnepiirteistä muodostuu kokonaisuus ja kokonaiskuva Heddan kompliseeratusta luonteesta).

        1) Heddan (koko toiminnan aikana yhä kasvava)
           pessimismi, elämäänkyllästyminen ja inho.
        2) Rotu.
        3) Ylhäinen olemus.
        4) Halu loistoon ja komeuteen.
        5) Vallanhimo.
        6) Äly; iva ja pilkka.
        7) Epätoivo; demoninen viileys.
        8) Mustasukkaisuus.

1) Pääkohdat, joissa tämä Heddan pessimismi, inho ja elämäänkyllästyminen näyttäytyvät, on merkitty erikoiseen paperiin. »(Tuohon paperiin on todella koottu hartaalla vaivalla kaikki yksityiset lauseet, missä nuo ominaisuudet voivat ilmetä).

»2) Inhosta aiheutuu pyrkimys saada lohtua kauneudesta. Mutta todellisuudessa Hedda ei siihen usko. (Hedda ei ole sentimentaali). Hänen älynsä pilkkaa hänen omaa inhoansakin. Todellisuudessa Hedda uskoo vaan valtaan ja voimaan eikä estetiikkaan ja kauneuteen. Tästä inhosta aiheutuu myöskin inho odotettavissa olevaa skandaalia kohtaan. —

3) Ylhäinen olemus. Rotu on jotakin fyysillistä…. $en pitää ilmetä koko olemuksessa, käynnissä liikkeissä, kynsien puhdistamisessa j.n.e. Ylhäinen olemus tulee esiin seuraavissa kohdissa: tohvelihistoriassa» — — — — — — j.n.e., j.n.e.

Ida Aalbergin taiteilijaluonne ei ollut älyllinen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin intellektualismilla jota tarjottiin ylen runsaina annoksina, oli omat vaaransa Ida Aalbergille. Neuvoja oli liian paljon, jotta Ida Aalberg olisi voinut niitä kaikkia edullisesti hyödykseen käyttää. Ne voivat muodostua raskaaksi painolastiksi, joka voi hävittää hänen taiteensa suurimman vaikutusvoiman: välittömyyden tunneilmauksissa. Hän tarvitsi Bergbomilta vain pienen vihjauksen tai lyhykäisen lauseen ohjauksekseen, heti sanotaan hänen joutuneen inspiratsionin valtaan, joka voimallaan ja hehkullaan ylitti kaikki toivomukset, ja pystyneen tällöin luomaan sellaista, mitä ohjaaja omassa mielikuvituksessaan ei ollut nähnyt, mutta johon hän täysin yhtyi. Tuommoista hetkelliseen inspiratsioniin perustuvaa taidetta voidaan syyttää pintapuolisuudesta, mutta älyn ylivalta vie tehon taiteelta ja tekee esityksen kuolleeksi.

Mikä vaikutus oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ensimmäisien vuosien aikana antamalla ohjauksella Ida Aalbergin taiteeseen? Vaikuttiko hän siihen edullisesti vai ehkäisevästi?…

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli itse varma silta, että hänen vaikutuksensa oli mitä siunauksellisin. Vuonna 1903 hän laati Ida Aalbergin taiteesta kirjoituksen saksalaista »Die Woche» lehteä varten kirjoituksen, joka kai olisi ollut jo aivan liian pitkäkin voidakseen tulla julkaistuksi. Siinä hän erottaa Aalbergin taiteessa kaksi suurta, määräävää ominaisuutta, joista toinen on eräänlainen sisäisyys, tunneilmausten välittömyys, mutta toinen ja hänen mielestään paljon tärkeämpi, se johdonmukaisuus, konsekvenssi, jolla Ida Aalberg muka on tunkeutunut runoilijan ajatusten perimmäisiinkin sopukoihin ja sulattanut kaiken eläväksi ja yhdenmukaiseksi ja todelliseksi taideteokseksi.

Jotkut niistä, jotka ovat tunteneet Ida Aalbergin taiteen jo
1880-luvulla, m.m. Bertha Forsman ovat väittäneet, että nuori Ida
Aalberg antoi taiteilijana paljon enemmän kuin vapaaherratar Ida
Aalberg-Uexküll-Gyllenband. Huomattava on kuitenkin, että Bertha
Forsman syytti Ida Aalbergia liiasta hillinnästä jo 1891.

Sanomalehdissä ja aikakausjulkaisuissa esiintyvät kritiikit tietävät kertoa sangen vähän Ida Aalbergin taiteen älyllisestä puolesta. Tietysti siitä sanotaan silloin tällöin jokin ylimalkainen fraasi, mutta kun hänen myöhempääkin taidettaan kiitetään todellisella innostuksella, soivat sanat temperamentin, tunnevoiman, intoutumisen ylistystä eivätkä suinkaan loogillisten avujen.

Epäilemättä Ida Aalberg kuitenkin alusta alkaen sai jotakin hyötyä näistä suurella ilolla ja hartaudella annetuista neuvoista, joskaan hyöty kaiken todennäköisyyden mukaan ei muodostunut niin ratkaisevaksi kuin antaja toivoi ja uskoi. Vielä enemmän hän varmaan hyötyi vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjauksesta, kun tämä kehittyi ja alkoi saada todellista ammattimiehen silmää. Vuosien kuluessa vapaaherra vapautui yhä enemmän filosofeeraamisesta ja kirjallisesta saivartelemisesta, ja hänen ohjauskirjansa alkoivat muistuttaa muiden ohjaajien kirjoja: merkinnät alkoivat yhä enemmän koskea lausuntaa, mielentiloja, asemia, ilmeitä, liikkeitä ja saada yhä käytännöllisemmän sävyn. Niissä ei ainakaan tapaa niin paljoa kuin varhaisempien vuosien ohjeissa perinpohjaisia selityksiä siitä, mikä on itsestään selvää tai mitä ei ainakaan tarvitsisi monisanaisesti todistaa. Ne paksut paperipinkat, joihin hänen muistiinpanonsa on tehty, eivät todista ainoastaan hänen innostustaan ja tarmoaan ja älyllisen erittelynsä terävyyttä, vaan niistä voi löytää myöskin paljon sellaista, joka osoittaa hänellä olleen taiteilijan mielikuvituksen ja herkän havaintokyvyn.

Eläessään yhdessä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa Ida Aalberg luki paljon ja luki varmaan järjestelmällisemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta vaikka hän näin viljeli omaa henkeään, kadotti hän itsenäisen ajattelemisen lahjan suorastaan hämmästyttävässä määrässä. Vuoden 1904:n jälkeen hän puhui usein ja paljon teatterista ja taiteesta, kirjoitti niistä myöskin monesti, mutta melkein poikkeuksetta on kaikki se, mitä hän on puhunut tai kirjoittanut, ollut vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin todistettavasti hänelle dikteeraamaa.

Vaikkakin Ida Aalbergin voi sanoa elämänsä loppupuolella toimineen ehkä liian voimakkaan henkisen painostuksen alaisena, tiedetään hänen harvoin sitä valittaneen. Vuosien kuluessa hän oppi entistä enemmän luottamaan mieheensä, hän alistui, hän tyytyi henkisen itsenäisyyden menetykseen, ja silloin oli kaikki hyvin, hyvin ainakin heidän kahden kesken.

XVII.

UUDEN KOULUN VAIKUTUKSESTA IDA AALBERGIN TAITEESEEN.

Kevätkaudella 1897 Suomalaiseen teatteriin tekemänsä vierailun jälkeen Ida Aalberg pysyi poissa näyttämöltä lähes kolme vuotta. Näihin aikoihin hän oli epätoivoissaan terveytensä tilasta, saman vuoden syksyllä hän sai Helsingissä kestää leikkauksen ja myöhemmin hän koki etsiä parannusta useista ulkomaisista kylpy- ja terveydenhoitolaitoksista. Kirjeenvaihdosta näkee, että hän oleskeli milloin Lausannessa, milloin Dresdenissä, milloin missäkin. Menetettyä terveyttään hän ei koskaan saanut täysin takaisin, ja myöhemminkin tarkoittivat lakkaamatta toistuvat matkat etelään pikemmin ruumiinhoitoa kuin henkistä virkistymistä tai huvittelua.

On täysi syy uskoa, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla oli varsin vähäinen osuus siihen taiteeseen, jota Ida Aalberg pitkällisen sairausaikansa jälkeen esitti vierailunäytännöissään Suomalaisessa teatterissa. Vapaaherran tutkimukset koskivat melkein yksinomaan Ibseniä, hänen papereissaan on ainakin tältä ajalta verraten vähän yrityksiä etsiä johdonmukaisuutta ja syvyyttä toisten runoilijain teoksista. Suomalaisessa teatterissa Ida Aalberg esiintyi eräissä entisissä loisto-osissaan; uusia tehtäviä hänellä oli vain kahdessa Sardoun kappaleessa,»Fedorassa» ja »Theodorassa», joissa kumpaisessakin hän häikäisi helsinkiläisiä arvostelijoita ja yleisöä teknillisellä taituruudellaan. »Fedoran» johdosta Jalmari Hahl sai aiheen »Valvojassa» verrata Ida Aalbergin tekniikkaa Sarah Bernhardiin tekniikkaan ja todeta, että kumpainenkin on yhtä kehittynyttä, mutta että Sarah'n näyttelemisessä on enemmän maneeria ja asentojen liiallista vaativaisuutta. Samaa ylivoimaisen tekniikan ylistystä sisältää esim. Bertel Gripenbergin »Euterpeen» »Teodorasta» kirjoittama kritiikki.

Nämä vierailunäytännöt Suomessa olivat luonteeltaan verraten tilapäisiä ja ikäänkuin puolella sydämellä tehtyjä. Ida Aalbergin mielessä kangasteli edelleenkin suurempi päämaali, eurooppalaisen maineen voittaminen, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki kaikin voimin hänen pyrkimyksiään tässä suhteessa. Parannusmatkoilla ollessaan Ida Aalberg vielä kerran koetti perehtyä saksankielen ääntämiseen ja Pietarissa hän sai opetusta eräältä lausujalta, rouva Marie Strauch-Spettiniltä.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli siis muodostanut oman teoriansa siitä, miten Ibseniä ja draamaa yleensäkin oli näyttämöltä esitettävä. Tämän teorian ydin oli siinä, että näyttämöltä oli esitettävä runoilijaa eikä näyttelijää. Näyttämöesityksen tuli pohjautua perusteelliseen tutkimukseen ja erittelyyn runoluomasta, runoilijan tarkoituksista ja ajatuksista, joita hän oli kätkenyt teokseensa. Se hylkäsi kaiken ulkonaisen efektintavoittelun.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin teoria ei sinänsä ole mitään uutta eikä vallankumouksellista oppia. Se on vain sangen yleisen vaatimuksen tehostamista. Kukapa näyttelijä tai ohjaaja väittäisi ilman muuta olevansa välinpitämätön runoilijan tarkoituksista tai myöntäisi vain pintapuolisesti tutustuvansa niihin tehtäviin, joiden tulkkina hän tahtoo olla. Mutta tämän teorian käytännöllisessä toteuttamisessa oli aihe ristiriitaisuuksiin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband saattoi, ja tuskin ilman syytä, moittia aikansa teattereita ja näyttämötaiteen edustajia siitä, että nämä kuittasivat runoteokseen kätkettyjen arvojen tutkimisen liian vähällä. Itse hän tunsi menettelevänsä niin perinpohjaisesti tässä työssä, että uskoi aloittavansa aivan uuden suunnan näyttämötaiteessa. Koska hän hautoi Ibsenin draamojen salaisuuksia vuosikausia ja käytti joutoaikaansa tutkimuksiin siitä, millä tavoin draamojen vuorosanat muodostuivat kokonaisiksi henkilökuviksi, joilla oli ne ja ne ominaisuudet, hän luuli pääsevänsä niin varmoihin tuloksiin, että merkitsi oman kantansa totuudeksi. Loppuun asti pysyi hänen mieluisana väitteenään, kun hän tuomitsi vierasta näyttämötaidetta: se ei ole totta, se on valheellista taidetta. Hän jaksoi tuskin koskaan täydellisesti selvittää itselleen, että perinpohjaisinkin analyysi antaa vain subjektiivisen totuuden, sillä muuten hän tuskin olisi ollut niin ankara arvosteluissaan. Jos vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin tavallisiin teatterinohjaajiin kohdistama pintapuolisuutta koskeva syytös perustui vakaumukseen, niinkuin se epäilemättä hänen puoleltaan perustui, oli hänen omalla työtavallaan puolia, joita voitiin pitää heikkouksina: hänen analyysinsa oli niin perinpohjaista, että se olisi voitu merkitä pedanttisuudeksi, joka vie elämän ja veren näyttämötulkinnalta.

Elämänsä lopulla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla lienee ollut se käsitys, että Ida Aalberg oli täysin toteuttanut hänen aatteensa ja pyrkimyksensä ja esittänyt sitä suurta ja syvää ja todellista taidetta, joka hänen mielessään kangasteli. Ennenkuin hän kuitenkaan pääsi tähän käsitykseen, täytyi hänen tuomita aikakautensa taidekritiikki, sillä siltä jäi melkein kokonaan huomaamatta, että Ida Aalberg edusti jotakin uutta suuntaa.

On mahdollista, ettei Ida Aalberg ollut paras mahdollinen tulkki vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin aatteelle. Missään tapauksessa hänen ei voi katsoa tuota aatetta ulkonaisesti erinomaisen menestyksellisesti toteuttaneen. Ida Aalbergin näyttelemisessä jäi älyllinen aines, jonka piti olla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin osuus, taka-alalle, ja vieras kieli, jolla hän aluksi koetti toteuttaa miehensä katsantokantaa, muodostui kaikista valmisteluista huolimatta esteeksi vaikeuttaen voittoon pääsemistä.

»Hedda Gabler» oli ollut vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin hartaitten tutkimusten esineenä pitkän aikaa. Kun Ida Aalberg 1901 Pietarissa esiintyi Heddana, hän näytteli saksankielisessä amatööriseurueessa, jonka nimenä oli »Draamallisen kirjallisuuden harrastajat». »St. Petersburger Herold» kirjoitti tuon esityksen johdosta, mainittuaan ensin, että Ibsenin kappale oli esityksessä huolella harjoitettu ja tutkittu:

Hänessä on jotakin vierasta, kun hän seisoo siellä yksinäisessä korkeudessaan, ja tuo vierauden vaikutelma yhäkin lisääntyy, kun kuulemme hänen ääntävän saksaa. Omilta saksalaisen näyttämön suuruuksiltamme olemme kuulleet toisenlaista kieltä, mutta koska hän on ulkomaalainen, ei ole syytä olla ankara. Eikä oikeastaan voi sanoa, että rouva Aalbergin kieli olisi mitenkään vaikuttanut häiritsevältä; se päinvastoin eräissä kohtauksissa yhäkin tehosti, että entinen Hedda Gabler kuului toiseen maailmaan kuin hänen ympäristönsä.

Rouva Aalberg epäilemättä on sangen huomattava näyttelijätär. On varmaan suuri nautinto saada kuulla hänen puhuvan äidinkieltään. Silloin hänen suunsa varmaan puhuu kiihkeissä kohtauksissa vieläkin intohimoisemmin ja silloin hänen sanansa varmaan soivat vieläkin suloisemmin hänen kiehtoessaan sieluja ja ottaessaan kuulijan valtoihinsa.» ‒ ‒ ‒

Omituista on, että Pietarin saksalaisten lehtien kritiikit ovat itse tulkintaan nähden perin erimieliset. »Herold» kiittää häntä erinomaiseksi keskustelunäyttelijäksi, mutta arvelee häneltä puuttuvan syvää traagillista intohimoa. Jos tämä arvostelu olisi oikea ja pystyisi kuvaamaan Ida Aalbergin näyttelemistä, osoittautuisi uusi koulu sangen voimakkaaksi. Mutta »St. Petersburger Zeitung» puhuu samasta tilaisuudesta aivan vastakkaista kieltä. Sen kritiikki on erinomaisen myötämielinen, mutta kaiken kiitoksen ohella lehden arvostelija väittää Ida Aalbergin tulleen liiaksi esille kokonaisuuden kustannuksella ja kertoo hänen näytelleen osan liian korkeaan traagilliseen tyyliin.

1903 Ida Aalberg esiintyi Berlinissä. Hän tulkitsi Heddaa »Hedda Gablerissa» ja Rebekka Westiä »Rosmersholmissa». Näytännöt annettiin hyväntekeväisyysnäytäntöinä musiikkikorkeakoulun salissa. Hänen vastanäyttelijöikseen näihin »Ibsen-hyväntekeväisyysnäytäntöihin» oli palkattu eräitä Berlinin kuninkaallisen ja Deutsches Theaterin jäseniä. Yleisöä näissä tilaisuuksissa kävi hyvin runsaasti — suureksi osaksi salin täyttivät kuitenkin ei-saksalaiset katsojat —, mutta saamistaan erinäisistä kiitoslauseista huolimatta Ida Aalbergin taide ei herättänyt suurtakaan huomiota. Eräistä berliniläisen kritiikin karkeuksista ja ilkeyksistä lienee johtunut, että luovuttiin kaikista lisäsuunnitelmista Saksaan nähden ja käännyttiin Itävallan puoleen. Wienistä palkattiin näyttelijät vuosien 1904—1905 suurta kiertuetta varten, jonka tehtävänä piti olla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin uuden taiteen julistaminen.

Ida Aalbergin kirjeistä näkyy, että vuosien 1904—1905 saksankielinen kiertue oli tarkoitettu lähinnä julistamaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin taiteellista ohjelmaa. Ida Aalberg tosin puhuu näissä kirjeissään omissa nimissään ja esittää uuden suunnan ilman muuta omanaan, mutta varsin ilmeistä on, että hänen sanojensa takana on vapaaherra Uexküll-Gyllenband.

Ennen tämän kiertueen alkamista Ida Aalberg kirjoitti Bergbomeille
Franzensbadista:

Minun täytyy teille, Tädille ja Tohtorille, tehdä ilmoitus eräästä uutisesta, joka ehkä tulee teitä kummastuttamaan, — mutta kun ajattelen, millä uskollisella sympatialla te aina olette minun tähänastista kehitystäni seuranneet, niin luulen uskaltavan! toivoa, että te molemmat minut nytkin ymmärrätte.

Minä olen nim. päättänyt tänä syksynä tehdä suuremman tourneen saksankielellä, sillä se tulee, paitsi Skandinaviaa, koskettelemaan useampia maita.

Se on perustettu osaksi uusille ja joka tapauksessa puhtaasti taiteellisille principeille, jotka nyttemmin ovat tulleet minulle välttämättömiksi voidakseni saada esille sen sisällön, jonka näen taiteellisena maalinani ja jonka kerran tahtoisin saavuttaa. Monenlaiset kokemukset viime vuosien aikana ovat kehittäneet minussa sen vakuutuksen, että nykyinen näyttelytapa on mitä suurimmassa määrässä — brutali ja epätosi.

Te Tohtori äärettömän hienolla taiteilia-sielullanne tiedätte mitä minä tarkoitan, ja — mitä minä etsin. Te joka minua aina tiedolla ja taiteella mitä hellimmällä kädellä johditte ja herätitte minussa aavistuksen taiteen huimaavasta korkeudesta. Te jonka kanssa yhteistyö aina tuli niin harmonilliseksi ja innostuksesta lentäväksi, — minä niin sydämestäni pyytäisin että Te nytkin sympatialla seuraisitte tätä minun pyrkimystäni kohden taiteen maalia.

Minä en voinut Huhtikuussa Tädille ja Tohtorille tästä mitään ilmoittaa, sillä asia ei silloin vielä ollut selvillä.» ‒ ‒ ‒

Tämä Bergbomeille osoitettu kirje sisältää uuden ohjelman julistuksen sangen yksinkertaisessa ja varovaisessa muodossa. Kaarlo Bergbom tunsi Ida Aalbergin siksi hyvin, että olisi havainnut tarkemmin teorian esittämisen opituksi läksyksi. Vieraammille henkilöille Ida Aalberg uskalsi esittää uutta oppia paljoa suuremmalla rohkeudella, mutta silloin ei aina käynyt hyvin. Kun Albert Edelfelt oli saanut valmiiksi näyttelijättärestä maalaamansa komean muotokuvan, pidettiin hänen kunniakseen juhla, jossa Ida Aalberg nousi puhumaan ja selitti, kuinka taiteen alalla piti tapahtua suuri muutos. Edelfelt teki kuitenkin tästä puheesta niin sydämetöntä pilkkaa, että Ida Aalbergilla oli täysi työ yrittäessään salata kyyneleitä, jotka kohosivat hänen silmiinsä ja joita hän pyyhiskeli pois kädessään olevalla ruusulla. Ja varmaa on, että kyyneleet hänen silmissään olivat aidompia kuin se filosofia, joka vähäistä aikaisemmin oli virrannut hänen huuliltaan.

Eino Leino toimi tähän aikaan näyttämötaiteen arvostelijana, ja hänelle Ida Aalberg koetti antaa tarkempaa kuvaa siitä, mitä uusi ohjelma sisälsi. Eivät vain tuossa selityksessä vilisevät saksalaiset sanat — »die dramatische Gegenwärtigkeit, »die dramatische Aktualitet», »die dramatische Wahrheit» (joilla Ida Aalberg suvaitsi kuvata oikean näyttämötaiteen tehtävää ja luonnetta) ja »Vergröberung» (jolla hän merkitsi huonon näyttämötaiteen käyttämää tekniikkaa), »esteettinen jenseits» ja »todellinen diesseits», vaan kaikki muukin, minkä Leino saamastaan kirjeestä julkaisi, on niin opittua läksyä kuin mikään voi olla. Ja niin suuresti kuin Eino Leino olikin osoittanut ihailevansa Ida Aalbergia taiteilijana, tuommoinen teoretisoiminen ei näy tehneen häneen vakuuttavaa vaikutusta. Vain se seikka, että noiden sanojen takana on pohjoismaiden suurin näyttelijätär, estää suhtautumasta teoriaan epäillen, semmoinen oli loppusumma Eino Leinon yleisöä varten kirjoittamasta kuvauksesta.

Eino Leino muuten lienee sanonut painavimman sanan, mitä vuosien 1904—1905 kiertueesta Suomessa julkisuudessa sanottiin. Hän teki sen »Valvojassa». On syytä lainata tuosta Leinon juhlakirjoituksesta — Ida Aalberg oli joulukuussa 1904 ollut 30 vuotta näyttämön palveluksessa, ja »Valvoja» ilmestyi jonkinlaisena Ida Aalberg-numerona — muutamia kohtia:

»Sanottakoon hänen saksankielisestä tunteestaan mitä tahansa, — se etu siitä ainakin on ollut, että se on asettanut tarpeellisen välimatkan päähän nekin katsojat, joille se ennen on ollut vaikeata. Vieras kieli on sen tehnyt. Me olemme olleet tilaisuudessa näkemään hänet ikäänkuin lintuperspektiivissä, ilman sitä kansallista sateenkaarta ja samoin vailla sitä hurmaavaa värivivahdusten auerta, joka hänen äidinkieltä puhuessaan aina on silmiämme hivellyt ja — sumentanut. Selvemmin kuin koskaan ennen on allekirjoittaneelle esiintynyt, kuinka suuri taiteilija Ida Aalberg on, mutta samalla myöskin, mikä hänen oikea suuruutensa on.

Edellinen kysymys lienee jo aikaisemmin tullut, voimien mukaan, kyllin selkeästi valaistuksi. Kaikki näyttämötaiteemme arvostelijat ylimalkaan ovat, muusta monikarvaisuudestaan huolimatta, olleet siinä yksimielisiä, että paitsi sitä, ettei hänellä korkean traagillisuuden papittarena ole meillä vertaistaan, hän samalla on koko aikakautensa kaikkein suurimpia näyttämöllä liikkuvia henkiä. Tässä yksimielisyydessä on tosin usein ylimalkainen ihailu saanut korvata ymmärtämisen, suuret sanat asiallisen määrittelemisen. Mutta tämä harvinainen ylistysten kuoro kantaa kaikissa tapauksissa todistusta siitä, minkä valtavan vaikutuksen Ida Aalbergin taide on tämän polven sydämeen piirtänyt.

— — — Jos on totta, että kukin taiteilija on arvosteltava ainoastaan sen parhaan mukaan, mitä hän on tehnyt, niin täytyypä sanoa, että ainakin Ida Aalbergin suhteen on ollut tuiki vaikea tuota mittapuuta keksiä. On tuntunut nimittäin kauan kuin olisi kaikki ollut yhtä hyvää, mitä hän on tehnyt. Olkoon hän esiintynyt Kleopatrana taikka Gretcheninä, Magdana taikka lady Macbethina, Camillena taikka Hedda Gablerina, Theodorana taikka Kirsti Fleminginä, — kaikissa on meille säkenöinyt sama syntyperäinen nero, sama taiteellinen äly ja sama syvä ihmisyys. Hyviä ovat ne olleet taideluomina kaikki, mutta siitä ei sittenkään johdu, että ne kaikki olisivat olleet yhtä hyviä. Niidenkin joukossa on toisia, jotka ovat Ida Aalbergin parhaita, ja näissä parhaimmissa taas osia, jotka edustavat hänen parastaan, s.o. hänen syvintään, hänen alkuperäisintään, sanalla sanoen hänen keskeisintä persoonallisuuttaan.

— — — Palataksemme Ida Aalbergiin — on meidän siis koetettava etsiä hänen tulkitsemiensa taideilmiöiden myllertävästä paljoudesta ne, jotka ovat olleet hänen punaisinta sydänvertaan ja joissa hänen persoonallisuutensa on puhtaimpana esiintynyt. Tätä varten ei suinkaan ole halveksuttava vanhaa, koetettua kriitillistä mittapuuta: »mikä jää mieleen». Siinä suhteessa asettaisin taas ensi sijalle kaikista niistä taideluomista, joita hän viimeisen kymmenen vuodenaikana on pääkaupungissamme esittänyt: Kleopatran, lady Macbethin, Kirsti Flemingin, Hedda Gablerin. Mikä on näiden luonteiden yhteinen ominaisuus? — Intohimo.

Kolmen edellisen suhteen on lukija sen varmaankin helposti myöntävä. Mutta Hedda Gabler? Onko intohimo tämänkin tyynen, viileän, itseään täydellisesti hallitsevan naisen perusominaisuus? Epäilemättä. Sillä eroituksella vain, että se, mikä edellisissä koskena kuohuu, virtana vilisee, on tässä jääksi jähmettynyt. Muuten emme mielestäni mitenkään voi hänen tekojaan selittää, — esim. Lövborgin käsikirjoituksen hävittämistä, — emmepä edes hänen aikaisempaa tunne-elämäänsä, — esim. että hän on vihannut jo koulutyttönä ollessaan kilpailijattarensa kauniin punaista tukkaa. Ellemme otaksu intohimoa siksi voimaksi, joka tuon jäisen pinnan alla väkevänä hyrskyy, jää kenraali Gablerin tytär meille todellakin arvoitukseksi, kuten se niin monelle on jäänyt. Hedda Gabler on Ibsenin Kleopatra, tunturien lady Macbeth, nykyaikaisen yhteiskunnan luoman jään ja lumen Kirsti Fleming.

Intohimo eri muodeissaan on mielestäni Ida Aalbergin tuhatsärmäisen taiteilijaluonteen perusominaisuus.

Käydessämme taas tarkastamaan, mitkä kohdat yllämainituista taideluomista esiintyvät muita merkitsevämpinä, on silloin esim. Kleopatrassa muistettava tuo suurenmoinen kohtaus lähettilään kanssa, jota villimpää, silmittömämpää ja väkevämpää emme Ida Aalbergin koko ohjelmistossa tapaa. Samoin lady Macbethissa murha- ja pitokohtaus. Samoin Kirsti Flemingissä hänen taistelunsa syntymättömän lapsensa puolesta. Samoin Hedda Gablerissa ne välkähdykset, jotka Tea rouvan sekaantuminen Lövborgin kohtaloon hänestä iskee esille. Siis kaikkialla: intohimon kaamea leimu, elämän suurissa, alkuperäisissä kajastuksissa.

Mitä taas Ida Aalbergin muihin taideluomiin tulee, ovat niistäkin juuri nuo myrsky- tai myrskyä ennustavat kohdat, jotka kauimmin ovat jääneet mieleeni kaikumaan. Niin Magdan raivo von Kellerin halpamaisuuden johdosta, niin Maria Stuartin voitollinen, helisevä riemu saadessaan häväistä Elisabethia tämän oman rakastajan läsnäollessa. — Tämä ei suinkaan sulje pois sitä, mitä kerran ennen (»Suomalainen näyttämötaide 9/1 1902») olen lausunut hänestä, että hän nimittäin voi hallita intohimoa aina sen »ensimmäisistä punastuvista oireista suuriin, maailmoita mullistaviin myrskyihin saakka». Kysymys on tällä kertaa siitä, mitä hän parhaiten voi hallita, mistä me parhaiten tunnemme Ida Aalbergin. Ja siinä suhteessa on sanottava, että juuri myrskypääskynä hän meille syvimmin ja vaikuttavimmin omaa olemustaan tulkitsee. »Ensimmäisiä punastuvia oireita» voi joku muukin tulkita. Mutta myrskyssä hän todella on kaiken kilpailun ulkopuolella.

Hänen äskeinen vieraskäyntinsä tarjosi erään tässä suhteessa valaisevan mielenliikutuksen. Se oli »Rosmersholmissa». Me istuimme katsomossa ja seurasimme tavallisella mielenkiinnolla nerokkaan näyttelijättären Rebekka Westiä. Epäilemättä ei se monin paikoin ollut Ibsenin Rebekka, se oli Ida Aalbergin oman, tulisen taiteilijaluonteen tulkinto. Mutta se ei saanut mielestämme tarpeeksi ilmaa siipiensä alle, tekijän sanat olivat liian harkittuja, tekijän tarkoitus liian silmiinpistävä: jäi huomattava aukko tekstin ja näyttämöluoman välille. Mutta tultiin siihen kohtaan, missä Rebekka tunnustaa vähitellen, vähitellen, oman vihansa hiljaisella tulella kiduttaneensa Rosmerin entisen vaimon hengiltä. Silloin se leimahti. Ida Aalberg vetäytyi taustaan, joka oli himmeämmin valaistu; hänen silmänsä suurenivat hurjiksi ja pyöreiksi kuin havukan silmät, hänen äänensä sai kamalan, hampaitten välissä natisevan kaiun, aivan kuin olisi jonkun niskoja väännetty nurin. Sitä kesti vain hetkinen, sitten oli kaikki ohitse. Mutta tuo momentti oli ollut kylläksi saadakseen meidät unohtamaan sekä Ibsenin että Rosmersholmin, sekä nykyaikaisen yhteiskunnan että sen sielulliset maailmat, — viemään meidät takaisin villeihin, väkeviin renessansi-, taikka paremmin sanoen, esirenessansi-aikoihin, metsäläisluonteisiin, puolibarbariaan. Toden totta: niin ei vihaa Rebekka West eikä mikään n.s. »moderni» nainen. Niin vihaa Brunhilda ja Fredegunda keskellä germaanien kuohumistilassa olevaa yhteiskuntaa, Burgundian kontioisten korpien hämärässä.

Tietysti oli tämä vielä vähemmän Ibseniä, tietysti vielä vähemmän »modernia» psykologiaa. Mutta se oli Ida Aalbergia.» — — —

Vaikka Eino Leino oli saanut heittää silmäyksen uuden koulun teoriaan, puhuu hän Ida Aalbergin taiteesta suunnilleen samanlaista kieltä kuin esim. Gustaf af Geijerstam oli puhunut kymmentä vuotta aikaisemmin. Ida Aalberg esitti hänen mielestään erinomaisesti osiaan salonkinäytelmissä, ja näyttelijättären hienostunut huumori Sardoun »Erotaan pois» komediassa oli katsojalle todellinen elämys, mutta syvimmässä mielessä Ida Aalberg näyttäytyi suomalaiselle runoilijalle suurten, alkuperäisten ja voimakkaiden intohimojen tulkkina.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband ei ihaillut taiteessa suuruutta ja voimaa, ja myöhemmin ylistäessään Ida Aalbergin taidetta hän ei milloinkaan liene vedonnut näihin ominaisuuksiin. Jos tutkii hänen papereissaan olevia ohjeita näyttelijöille, pistää hyvin pian silmään, että sellaiset määräykset kuin »hiljaa» (»leise»), »hillitysti» (»gedämpft») ovat niissä kaikkein yleisimpiä. Eräs Ida Aalbergia varten Hedda Gablerin esittämisestä kirjoitettu ohje alkaa: »Hedda Gableria ei voi rakentaa efekteille», mikä tietysti on viisasta puhetta, mutta samalla kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin koko ohjaustaiteen suuntaa, joka pyrki hillittyyn ja hienostuneeseen. Se suurentelu ja karkeus (»Vergröberung»), jonka hän maneerin ohella luki aikakautensa näyttelemistekniikan viaksi, antaa lisäpiirteen hänen ohjaustaiteensa yleisen luonteen määrittelemiseen. Sanoilla: »Hän on karkea (grob») hän esim. jyrkästi tuomitsi ja hylkäsi saksalaisen Max Reinhardtin ohjaustaiteen. Tämä hienostus ja taipumus hillittyyn on hyvin ymmärrettävissä, kun ajattelee, että hän oli vanhan aatelissuvun jäsen ja koko olemukseltaan niin heiveröinen ja hento, että hän, kuten V.A. Koskenniemi hänestä kerran sanoi, muistutti jotakin eksoottista orkideaa, jonka oikullinen kohtalo on viskannut saviheinien keskelle.

Suuri kiertue aloitti toimintansa Itämerenmaakunnissa, Tartossa, näytteli sitten Viipurissa ja Helsingissä, mistä matkaa jatkettiin Skandinaviaan. Ohjelmistoon kuuluivat Ibsenin »Hedda Gabler», »Rosmersholm» ja »Noora», Sudermannin »Koti» ja Tsehovin »Eno Vanja». Näyttelijät olivat nuoria, Itävallassakin varmaan varsin tuntemattomia kykyjä, mutta heihin nähden vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaustaide tuotti hyviä tuloksia: ellei ota lukuun Suomessa heidän osakseen tullutta yleensä kylmää kritiikkiä, he saivat matkan varrella suurta tunnustusta; yhteisnäyttelystäkin ulkomaalainen sanomalehdistö antoi kehuvan arvostelun. Ruotsissa näyteltiin vain Göteborgissa. Suurinta mielenkiintoa ansaitsevat arvostelut, joita Ida Aalbergin Ibsen-tulkinnasta annettiin Kristianiassa ja Kööpenhaminassa.

»Rouva Aalbergin Hedda Gabler on aivan pohjoismainen esitys keskellä saksalaista seuruetta. Tulkinnalle on ominaista selvä ja ylhäinen tyyli, ja se on vailla sitä hysteeristä liioittelua, johon täällä on totuttu. Suomalainen näyttelijätär on nähtävästi pannut pääpainon siihen sairaalloiseen tilaan, jossa Hedda Tesman on. Hän on katsonut hänet ylvääksi, kauneutta rakastavaksi naiseksi, jonka sielua raastaa demoninen hävittämishalu, halu, joka luonnollisesti ja ymmärrettävästi johtuu häntä ympäröivistä olosuhteista. Hän on tahtonut luoda kenraali Gablerin jalosyntyisen ja onnettoman tyttären ja siinä hän täysin määrin onnistuikin.

Mutta kokonaan toinen kysymys on, onko tuommoinen käsitys Hedda Gablerista aivan oikea. Joka tapauksessa rouva Aalberg esitti suurenmoisen dramaattisen kuvan tuosta kompliseeratusta luonteesta, joka toimii hetkellisten mielialojen vallassa.» — — —

»Eilen saimme nähdä uudelta puolelta rouva Aalbergin monipuolista, viisasta ja tunteellista taidetta.

Olisi voinut melkein ennakolta sanoa, ettei suuri taiteilija haluaisi tuoda esiin ingénu'tä Ibsenin Noorassa. Niin taipuisa kuin hänen kykynsä onkin, ovat jo ulkonaiset vaikeudet, joita vastaan rouva Aalbergin tässä suhteessa olisi taisteltava, siksi suuret, että ilman muuta voisi uskoa taistelun menetetyksi.

Pitkä ja komea vartalo ja terävät kasvojenpiirteet — Noora ei ole semmoinen. Arvovaltainen persoonallisuus, joka hallitsee koko tragedian rekisteriä — Noora ei ole semmoinenkaan.

Hän leikkii ja nauraa, hän laulelee kuin leivonen, kuten pitääkin, mutta sävy tuossa kaikessa ei ole aivan välitön, se on liiaksi harkittua, siitä puuttuu tyttömäistä suloa. —

Kaikkia noita vaikeuksia vastaan hyökkäsi Ida Aalberg — hän ei niitä voittanut, mutta hän sai toisinaan meidät ne unohtamaan. Se oli äärimmäisen mielenkiintoinen esitys, mutta Ibsenin Noora se ei ollut.

Kyllä sentään — viimeisessä näytöksessä, kun kypsynyt nainen astuu esiin nukkekoterosta, kun hän tietoisena omasta arvostaan särkee nukkenaamion, sinä hetkenä rouva Aalberg oli ylväämpi ja inhimillisempi kuin mikään Noora koko maailmassa. Tuessa lopussa ei ollut edes pienintä häivettä siitä primadonnataiteesta, jolla moni muu rouva Aalbergin suurista ammattitovereista on pilannut vaikutelman.

Agnes Sorma käyttää lopussa suurta traagillista inhon tunnetta hyväkseen, rouva Réjane ei säästä puhtaasti ulkonaisia vaikutuskeinoja. Rouva Dybvad taas ei ole saanut esiin sisäistä, salattua tuskaa tuossa sielullisessa siirtymäkohdassa.

Suomalaisen näyttelijättären epätoivoinen rauhallisuus, hänen hallittu kauhunsa elämän viheliäisyyttä kohtaan, oli vaikutukseltaan valtava. Tuon itsetietoisuuteen heräämisen yllä oli hiljaisuus, joka vaikutti enemmän kuin tragedian rummut ja pasuunat.

Ja sen Nooran vuoksi, joka astui esiin kauhusta, tuskasta ja onnettomuudesta, unohdamme kernaasti, ettei ensimmäisen näytöksen pieni laululeivo antanut meille tarpeeksi illusionia.

Kuinka loistavasti tuo osa onkaan mietitty ja harkittu? Mutta viisaus on toisinaan näyttelijän pahin vihollinen. Niinpä tässäkin toisinaan taide ja taiteileminen tahtoivat vaeltaa käsi kädessä, kunnes lopullinen muoto purkautui näkyviin ja muuttui mitä ihanimmaksi kuvaksi naisesta, joka on herännyt surun ja tuskan kautta.

Siksi olemme suurelle näyttelijättärelle jälleen kiitollisuuden velassa. Hän on avannut meille uuden näköalan tuohon Ibsenin naisluomaan, jossa liiankin paljon tapaa jälkiä nerokkaasta draamanrakentajasta.» —

Kun Ida Aalberg »Nukkekodin» jälkeen esiintyi »Rosmersholmissa», kirjoitettiin hänen Rebekka Westistään:

»On suuri hyppäys Noora Helmeristä Rebekka Westiin — suuri ero sinisilmäisellä pienellä leivosella ja mustalla, demonisella petolinnulla, joka kasvaa suureksi intohimossaan.

Ellei rouva Aalberg voinutkaan antaa täydellistä kuvaa siitä nuoresta naisesta, joka sairaan lapsen silmin tuijotti »ihmeelliseen», on hän sitä täydellisempi kypsyneenä Megairana, jolla on niin rohkea ja ylväs sielu.

Hänen näyttelemisessään oli nousua, joka saavutti huippunsa komeassa kolmannessa näytöksessä, jossa hän noille kahdelle kauhistuneelle miehelle kertoo, miten hän avoimin silmin on tehnyt syntiä ja himoinnut. Demonin sielu tuijotti hänen katseestaan, hänen äänessään oli epätoivoisen häikäilemätöntä uhmaa — se oli juuri se Rebekka West, jonka Ibsen on kuvannut yksinkertaisin keinoin ja synkin värein.

Ja kun näkee tämän esityksen ja vertaa sitä rouva Aalbergin aikaisempiin, ymmärtää kuinka paljon hän on velkaa Ibsenille ja Ibsen hänelle. Hänen käsitykselleen suuren draamakirjailijan naiskuvista antaa leiman fanaattinen ihailu ja pieteetti, jota turhaan hakee omista näyttelijöistämme.

Ja vielä eräs seikka: huomaa, että rouva Aalberg itse on muodostanut käsityksensä osasta. Hän on eläytynyt siihen, antanut sille oman sielunsa. Mikäli tiedetään, ei mikään ohjaaja ole koskaan vaikuttanut hänen näyttämöluomiensa syntyyn. Ja siksi kaikki se, mitä hän esittää, on jotakin itsessään — se on itsenäistä ja viisasta taidetta. —

Ehkäpä juuri tämä antaa rouva Aalbergin taiteelle suuret mittasuhteet ja suuren tyylin.» —

Ibsenin »Nukkekodin» psykologisena heikkoutena on, että runoilija antaa siinä »nuken» parissa päivässä kehittyä persoonallisuudeksi, joka pystyy omintakeisesti ajattelemaan ja toimimaan. On usein huomautettu, että koko tuo historia on mahdoton todellisuuden maailmassa. Näyttämötaiteilijan on kuitenkin ratkaistava tuo arvoitus, ja on varsin luonnollista, että Ida Aalbergin ratkaisu — kuten hän nimenomaan on sanonut — hänen myöhemmällä iällään kuului: Noora ei ole kappaleen alussakaan »nukke», »ingénue», »leivonen». Yli neljäkymmentä vuotta vanhalle näyttelijättärelle olisi käynyt liian vaikeaksi ottaa päämääräkseen keveiden ja tyttömäisten ominaisuuksien tehostamista, ja semmoisiin tuloksiin ei vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkaan liene tutkimuksissaan tullut.

Norjalainen »Verdens Gang» väitti kategoorisesti, että koko
»Rosmersholminkin» esitys oli ilmeistä väkivaltaa Ibsenin draamaa
kohtaan. Ei oltu seurattu runoilijan tekstiä eikä ohjeita, eikä Ida
Aalberg ollut ollut Rebekka West.

Ida Aalbergin Hedda Gablerissa oli jo vuonna 1891 ollut inhimillisyyttä ja sovittavaa lämpöä. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin papereista näkee, että hänkin tahtoi Heddan kuolevan kauneudessa ja vaikuttavan katsojaan liikuttavasti ja sympaattisesti. Sitä ei näe, johtuiko tuo käsitys hänen omista tutkimuksistaan vai keskusteluista Ida Aalbergin kanssa, mutta omana käsityksenään hän joka tapauksessa on Heddan luonnetta näin selitellyt.[28] Tanskalainen sanomalehtikritiikki tuomitsi tuon käsityksen vääräksi varsin yksimielisesti.

»Ibsenin 'Hedda Gabler' ei ole koskaan ottanut oikein vaikuttaakseen Kööpenhaminan yleisöön, tämä yleisö ei ole tahtonut suopua tuohon kylmään ja dekandenttiin naiseen, joka hedelmättömässä mustasukkaisuudessaan ajaa poloisen Eilert Løvborgin kuolemaan. Että tämä itsekäs, sydämetön nainen, jonka ainoana haluna on tehdä kokeita ympäristöllään, lopuksi joutuu hakemaan kuolemaa oman käden kautta, ei milloinkaan ole houkutellut kyyneleitä meikäläisten katsojien silmiin.

Niin paljon erinomaisia yksityiskohtia kuin olikin mainion suomalaisen taiteilijan Hedda-tulkinnassa, se ei kuitenkaan herättänyt suurempaa mielenkiintoa. Ida Aalberg panee verraten vähän painoa koviin, julmiin, sydämettömiin piirteisiin, hänen Heddansa on pääasiallisesti intelligentti ja häikäilemätön nainen, joka ikävystyy rajattomasti niihin jokapäiväisiin tusinaihmisiin, joiden pariin kohtalo on hänet saattanut. Eräs niistä vuorosanoista, jotka hänen lausumistaan enimmän jäivät mieleen, oli seuraava: »Usein minusta tuntuu, että minulla on taipumusta vain yhteen tässä maailmassa, nimittäin ikävystymään kuoliaaksi.»

Tietysti oli paljon muutakin, mikä vaikutti; mykkä näytteleminen oli erinomaista, Heddan mustasukkaisuuden puuska ja epätoivo, kun hän menee kuolemaan, kaikki tuo muistetaan kyllä. Mutta nähtävästi Ida Aalberg saa yleisön enemmän valtoihinsa osissa, joissa voimakkaampi näytteleminen voi tulla kysymykseen. Jo hänen mater dolorosa-kasvonsakin tekevät mahdottomaksi, että hänestä tulisi Hedda. Kun hän muutamissa kohtauksissa mykkänä tuijottaa eteensä, saavat hänen kasvonsa petolinnun ilmeen, joka hyvin sopii runoilijan luomaan kuvaan, mutta vain niissä.» —

»København» lehti on julkaissut »Hedda Gablerin» johdosta pitkän, Ida Aalbergin taidetta ylistävän kritiikin, mutta itse Heddan luonnehtimisesta se sanoo:

»Rouva Aalberg täyttää tuon kylmän naisluonteen paljon suuremmalla elämällä ja sisällöllä kuin siihen oikeastaan kuuluu. Hän täyttää sen kokemuksiensa rikkaudella. Mutta Heddahan ei oikeastaan ole kokenut mitään pohjaan asti. Hedda on kuin hienoksi hiottu kristalliksi, joka on täynnä puoleksi pilaantunutta kukkavettä.» —

»Ja lopuksi sanottakoon, että rouva Aalbergin Hedda oli sangen huomattava saavutus. Kuinka hän rakentaakaan osansa voimakkaasti ja varmasti! Ja kuinka hän esittääkään sen kauniisti ja ylväästi! Tosin hänellä tuntuu olevan taipumuksena kaunistaa liikaa, hienostaa liikaa, jalostaa liikaa, mitä hän sitten ottaakin käsiinsä. Hänen tulkintansa tästä »Hjördiksestä», joka on runoilijan ehkä nykyaikaisin luomus, oli sangen armeliasta. Ibsen, joka loi tämän »demonisen» luonteen vain muutamia vuosia sen jälkeen kuin hän »Villisorsassa» oli selittänyt, että demonisuus on paljasta roskaa, on antanut ruoskan iskujen sataa häneen. ‒ ‒ ‒ Käsityksen oikeudesta voidaan olla eri mieltä, mutta se, joka kykenee nauttimaan taiteesta, ei voi jäädä välinpitämättömäksi sille kauneudelle ja rikkaudelle, jonka Ida Aalberg on kuvaan luonut. Se on näyttelemistä, joka vaikuttaa voimakkaasti sisäisellä voimallaan eikä millään ulkonaisilla keinoilla. Siinä on ihmeteltävän vähän virtuoosia, mutta paljon sielua.» —

»Politikenissa» oli Edvard Brandesin kirjoittama suopea arviointi, mutta siinä väitettiin, että Ida Aalberg oli liiaksi itkenyt ja valittanut ollakseen oikea Hedda Gabler.

»Handelstidende» kirjoitti, että Ibsenin kappaleet eivät yleensä sovi kiertue-ohjelmistoon, koska näyttämöasetus ja koko kulissien takana tapahtuva huolto jää matkoilla puutteelliseksi. Puutteita oli Ida Aalberginkin seurueen esityksessä ollut havaittavissa — Hedda Gablerin huone ei saisi olla mikään huutokaupanpitäjän makasiini, piano ei saisi ruveta soimaan, ennenkuin soittaja on päässyt siihen huoneeseen, missä se on j.n.e. — mutta itse pääasiassakin, osien tulkinnassa, oli erehdytty:

»Hedda Gabler on rouva Ida Aalbergin rakkaimpia osia. Ehkäpä siksi, että tämä Hedda on hänen oma luomansa. Ainakaan ei kukaan toinen näyttelijätär ole luonut sellaista Heddaa — ja kaikella varmuudella ei myöskään Ibsen. —

‒ ‒ ‒Ida Aalbergin Hedda on kerran rakastanut suuresti ja epäitsekkäästi. Mutta elämä erotti hänet rakastetustaan, ja hän tuli Jörgen Tesmanin mataliin huoneisiin. Kappaleessa kerrotaan sitten, kuinka Hedda pääsee pois tuosta ahtaasta kodista. Tämän käsityksen mukaan Tea Elvsted ei olisikaan se hyvä enkeli, joka suruisena leyhyttää siipiään Eilert Løvborgin ruumiin yllä, ei, hän olisi ollut Eilertille kiusaksi ja ja kadotukseksi, kuten Jørgen Tesman Heddalle. Ja kuolema tulee sekä Heddalle että Eilertille suurena ja arvokkaana vapauttajana.

Ei tarvita mitään syvää tutkimusta ennenkuin jo havaitaan, että tuommoinen käsitys tekee suurta väkivaltaa kappaleelle. Siten kaikki suhteet menevät sekaisin: Tesman, Elvsted, Eilert — kaikki tulevat epävarmoiksi niin pian kuin Heddan luonne on epäselvä. Eilen emme nähneet niin paljon Ibsenin kuin Ida Aalbergin »Hedda Gableria.»

Mutta tämä Ida Aalbergin Hedda esitettiin mitä suurimman taiteen merkeissä. Se oli taidetta, joka on siksi ylhäistä ja hienoa, että se hylkää kaiken ulkonaisen taituruuden ja tulkitsee vain sitä, mikä on inhimillistä. Rouva Aalberg loi kykynsä suvereenilla voimalla Heddan, joka oli hänen omansa, ja hän teki sen semmoisella ylivoimaisella kunnolla, että hän koko illan tuli voimakkaan suosion esineeksi. Tästä Heddasta tuli arvokas ihminen siksi, että hän sekä ajattelee että tuntee enemmän ja lämpimämmin kuin kappaleen muut henkilöt.» —

Rebekka Westin tulkinnassa sanoo arvostelu — ja taaskin verrattain yksimielisesti — Ida Aalbergin eräissä yksityiskohdissa, eräissä intohimoisissa purkauksissa, esittäneen parasta, mitä hän tämän vierailun aikana Kööpenhaminassa esitti. Hän oli näyttänyt niissä samanlaista hurjuutta kuin Sarah Bernhardt. Hänen kappaleen toisessa näytöksessä käyttämänsä punainen puku ei ole kuitenkaan ainoa piirre, josta häntä moititaan. Kööpenhaminan arvostelijat olivat samaa mieltä kuin suomalainen Eino Leino, kuten nähdään esim. seuraavasta »Rosmersholmia» koskevasta otteesta:

»Ida Aalberg on semmoinen taiteilijaluonne, ettei hänelle riitä tilaa siinä pähkinänkuoreen sovitetussa tunneskaalassa, pähkinänkuoreen, johon Ibsenin tapainen runoilija saattaa mahduttaa maailman. Hän murtaa uudenaikaisen näytelmän muodon, ja hänen pitäisi mennä kokonaan antiikkiseen tragediaan saadakseen itselleen ja omalle luonnolleen kaikkein sopivimman työalan.»

Älyllinen puoli Ida Aalbergin taiteessa ei saavuttanut voittoa Kööpenhaminassa, se on kieltämätön tosiasia. Hedda ja Rebekka olivat kuitenkin hänen vanhoja osiaan, ja siksi olisi kohtuutonta syyttää vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjausta niistä käsitysvirheistä, joita arvostelu väitti hänen tehneen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin voi sanoa »Eno Vanjan» ohjauksella saavuttaneen suuren menestyksen. Tsehovin hauras runous, Moskovan Taideteatterin erikoisala, oli kööpenhaminalaisille jotakin aivan uutta, ja kappaletta ja sen suoritusta näyttämöllä kiiteltiin kilvan. Niinpä esim. »Samfundet» kirjoitti:

— — — »Ja Ida Aalberg itse! Hänen osansa ei ole suurempi kuin muidenkaan eikä hän viivyttele siinä enempää kuin soveliasta on. Mutta hän täyttää kappaleen sielullaan. Kuinka jalosti kaikessa yksinkertaisessa luonnollisuudessaan näyteltiinkään kohtaus tohtorin kanssa! Hänen tunteensa ovat kuin lähteen kumpuamista, aavistaa, että noiden ilmausten takana on todellinen suuri tunne. Itse olemuksellaan, sillä tuskallisen kauniilla runoudella, joka säteilee hänen persoonallisuudestaan, hän kirkasti koko kappaleen. Tämä ilta oli huomattavin ja kaunein kaikista hänen näytäntöilloistaan.» —

Alkujaan vuosien 1904—1905 kiertue oli suunniteltu laajemmaksi kuin miksi se lopullisesti muodostui. Haastattelijoilleen Ida Aalberg kertoi käyvänsä seurueineen m.m. Wienissä, Budapestissä, Bukarestissa, ehkäpä Konstantinopolissakin. Matka Wieniin tuntuikin varsin luonnolliselta; hänen seurueensa oli sieltä ja koko matkan käytännöllisenä järjestäjänä toimi wieniläinen Ignaz Kugel. Tuosta suunnitelmasta ei kuitenkaan tullut mitään, mutta sensijaan Ida Aalberg antoi suuren joukon näytäntöjä Riiassa, Pietarissa ja Moskovassa. Kiertueen ohjelmiston ytimenä olivat luonnollisesti Ibsenin kappaleet ja Sudermannin »Koti», Suomessa oli esitetty myöskin Strindbergin »Rikoksia», toisin paikoin taas Bernard Shaw'n »Candidaa», »Kotia», »Eno Vanjaa», tai, kiertueen loppuaikoina Venäjällä, Dumas'n »Kamelianaista» ja Zolan »Thérèse Raquin'ia».

Näytännöt Pietarissa ja Moskovassa menestyivät erinomaisesti. Ida Aalberg näytteli Pietarissa useimmiten aivan täysille huoneille, ja arvostelu oli erittäin kiittävää. Siellä hänellä olikin entuudestaan suuri kannattajajoukko, mutta Moskovassa häntä ei aikaisemmin tunnettu. Arvosteluista, joista lienee syytä ottaa tähän pari kohtaa, näkee kyllä, että hänen kykynsä sielläkin saavutti täyttä tunnustusta.

»Rouva Ida Aalberg, joka nykyjään antaa vierailunäytäntöjä Moskovassa, on suuri ilmiö taiteellisessa maailmassa. Tähän saakka taiteilija on esiintynyt Moskovan yleisölle kolmessa niin erilaisessa osassa, että niiden täydellistä suorittamista varten vaaditaan hyvin monipuolista lahjakkuutta. Sudermannin »Kodin» ja »Kamelianaisen» esittävät monet näyttämötaiteilijat, mutta Ibsenin »Rosmersholmiin» puututaan verraten harvoin. Tämä johtuu ehkä siitä, että kolmesta mainitusta näytelmästä »Rosmersholm» vaatii katsojalta mitä suurinta ajatuskyvyn, ei tunnekyvyn, jännitystä, ja senvuoksi asettaa suorittajalleen erittäin vaikeita velvollisuuksia. Seuratessanne rouva Aalbergin esitystä unohdatte nämä vaikeudet, ja eteenne avautuu itsestään näytelmän aate. Taiteilijalla oli tässä osassa suuri menestys. Eilen, »Kamelianaisen» esityksessä, menestys oli yhtä ansaittu, kuten sen läsnäoleva yleisökin yksimielisesti jälleen vakuutti. Jo tämän liiaksi näytellyn ja vanhentuneen kappaleen ensi kohtauksesta katsoja tunsi taiteilijan, joka osaa antaa elävyyttä ja todennäköisyyttä osan mitä melodraamallisimmille momenteille. Onnettoman Margueriten kärsimysten vaihteluun rouva Aalberg sulkee niin paljon vilpitöntä tunnetta, naisellisuutta ja jotakin erityistä, hänelle ominaista viehättävyyttä, että vanhaa juttua särjetystä sydämestä kuulee pakostakin liikutettuna ja mielenkiinnoin. Joka näytöksen lopussa huudettiin taiteilijatarta äänekkäästi esille.»

»Kuinka on mahdollista, että niin suuren taiteilijan täytyy esiintyä niin kurjassa huoneistossa! Tässä salissa [n.s. Romanovin teatterisalissa], jossa toinen puoli ei kuule mitään, toinen puoli ei näe mitään! Tällä näyttämöllä, missä dekoratsionit huojuvat, kun niihin koskee! Vain meidän paras teatterimme olisi Ida Aalbergille kyllin hyvä. Minä näin hänet eilen ensi kerran, mutta en tule tästä lähtien laiminlyömään ainoatakaan hänen esiintymistään, sillä varmaankaan hänen esiintymisensä ei tule supistumaan viiteen ilmoitettuun vierailunäytäntöön.

Ida Aalberg on kauniin viivan taiteilija (ei kauniin pose'n). Jokaisen yksityisen momentin tahtoisi saada ikuistetuksi. Tämä Hedda Gabler todellakin kuolee kauneudessa. Naispaholainen hän kyllä on; hänen pitää se olla, ja unohtumattomana tulee mielessäni säilymään kuva, kuinka hän polvistuu uunin eteen ja palavat paperipalaset liekehtivät hänen päänsä ympärillä. Mutta ei se, mikä on villin-saatanallista, anna hänelle perussävyä (kuten Dumontille, jonka näimme viime vuonna), vaan se, mikä on kissamaisen-mephistomaista. Kaunis Mephistopheles? Niin, miksikäs ei? — kuten eräässä Heinen mitä laajimmalle piireille tuntemattomassa tanssirunoelmassa. Kohtausta oikeusneuvoksen kanssa toisessa näytöksessä ja loppua, missä hän vetää sormiaan läpi alinomaa uurastavan Tean suortuvain, en ole nähnyt vielä kenenkään niin esittävän. Tosin en tunne Dusea tässä osassa,[29] mutta jo se, että täytyy mennä niin korkealle, kun yrittää luonnehtia Ida Aalbergia, osoittaa riittävästi, mitä hän meille on.» —

Saksankielinenkään kritiikki ei Venäjällä ollut Ida Aalbergin kielenääntämistä kohtaan niin ankara kuin vielä 1903 oli oltu Berlinissä. Ibsenin runous ei ollut tuntematonta Pietarissa ja Moskovassa, mutta siellä ei tehty sellaisia huomautuksia käsitysvirheistä kuin Kööpenhaminassa, missä eräs arvostelija oli sanonut:

»Vi bilder os dog ind at forstaa os paa Ibsen her hjemme — kuvittelemme täällä kotonakin sentään ymmärtävämme Ibseniä.»

XVIII.

VIIMMEISIEN VUOSIEN TAITEELLISESTA TOIMINNASTA.

Ida Aalbergin kuolemasta on kulunut siksi lyhyt aika, että varsinkin hänen elämänsä loppuvaiheista on liian vaikea laatia vähänkään tyhjentävää ja samalla objektiivista kuvausta. Vuoden 1911 suuret ristiriitaisuudet saivat aikaan, että hän kulutti kolmatta vuotta melkein toimettomuudessa ja katkerassa ja tuskallisessa yksinäisyydessä, mutta kuitenkin on hänen elämänsä viimmeinen vuosikymmen mitä rikassisältöisin. Toistaiseksi on mahdollista käsitellä vuosien 1905— 1915 välistä aikaa vain perin suppeassa muodossa.

Ida Aalberg oli kerran toisensa jälkeen yrittänyt näytellä vierailla kielillä, mutta ei ole mikään ihme, että näin saavutetut voitot jäivät puolinaisiksi ja ettei hän sitä tietä voinut saavuttaa pysyvää eurooppalaista ja yleismaailmallista mainetta. Ainoa toinen todellinen näyttelijä-suuruus, joka 1800-luvulla on yrittänyt samaa, näytellyt vierailla kielillä, lienee Ristori. Ernest Legouvén puolittain pakottamana italialainen näyttelijätär esiintyi Parisissa ranskan kielellä, ja tästä kokeesta ei ainakaan hänellä itsellään ole huonoa muistoa. Mutta kun Ristori myöhemmin mitä tarmokkaimpien opiskelujen jälkeen näytteli Lady Macbethia englanniksi, havaittiin hänen kielensä puutteelliseksi, ja kun hän Amerikassa uskalsi eräässä saksankielisessä teatterissa tulkita englannin kielellä pääosaa »Maria Stuartissa», onnittelivat yankeet häntä siitä, että hän osasi niin hyvin saksaa! »Tuo viimeinen ponnistukseni valtameren toisella puolella on antanut minulle sangen terveellisen opetuksen taiteellisesta leikittelystä», kirjoitti Ristori, joka sen jälkeen tyytyi näyttelemään vain italian kielellä.

Vuosien 1904—1905 suuri kiertue ei epäonnistunut taloudellisesti, mutta ei myöskään siinä suhteessa antanut tulosta, joka olisi houkutellut jatkamaan.

Kaikkialla, missä Ida Aalberg esiintyi saksan kielellä, hänet kuitenkin saatiin tietää suomalaiseksi taiteilijaksi. »Suuri suomalainen näyttelijätär» on hänen ainaisena nimityksenään, esiintyipä hän missä tahansa ja minkälaisessa ympäristössä tahansa. Ida Aalberg tunsi itsensä aina syvimmässä mielessä suomalaiseksi, ja kun häntä monien Suomalaisen teatterin kanssa sattuneiden ristiriitaisuuksien aikana syytettiin isänmaallisuuden puutteesta, ei hän milloinkaan tahtonut myöntää tuota syytöstä oikeutetuksi. Kaarlo Bergbomin teatteri ei hänestä vain ollut ainoa, jossa suomalaista näyttämötaidetta voitiin palvella.

On joskus sanottu, että Kaarlo Bergbom oli joka kerta, kun Ida Aalberg tuli Suomalaiseen teatteriin, äärettömän iloinen ja että hän huokasi helpotuksesta joka kerta, kun näyttelijätär taas lähti pois. Heidän kirjeenvaihtonsa antaa sangen paljon tukea tämmöiselle väitteelle. Aina 1880-luvun alusta lähtien Suomalaisen teatterin johtaja kirjoittaa niin nöyriä ja pyytäviä kirjeitä, että toisinaan tuntuu melkein pahalta, kun näkee, miten kopeasti ja vaateliaasti Ida Aalberg niihin vastaa. Kaarlo Bergbomia kohtaan Ida Aalberg esiintyi loppuun asti kuin hemmoteltu lapsi, joka äksyilee ja niskottelee ja kokeilee, kuinka pitkälle vanhempien rakkaus ulottuu. Suhde ei tosin tullut milloinkaan myöhemmin niin huonoksi, kuin se oli ollut 1890-luvun alkuvuosina, mutta liiankin selvää on, että Ida Aalbergin käyttäytyminen vanhaa suosijaansa kohtaan myöhemminkin jätti toivomisen varaa.

Vuonna 1902 Suomalainen teatteri muutti uuteen asumukseen ja sai nimekseen Suomen Kansallisteatteri. Ida Aalberg oli antamassa loistoa avajaisjuhlallisuuksille, mutta sai tuosta käynnistään Helsingissä tyytymättömyydenaiheen Bergbomia vastaan.

Olen kolme viikkoa ollut vuoteen omana, sairastanut pahaa keuhkokuumetta. Siinä syy, miksi en käynyt luonanne Helsingissä ollessanne. Mutta hyvälle ystävälle Thérèse Hahlille olitte silloin sanonut sanan, joka kovin kipeästi koski minuun. Syynä siihen, ettette esiinny Helsingissä on muka »Bergboms bry sig icke om att hafva mig» [Bergbomit eivät välitä minun tulostani sinne.]

Jos niin sanotte päästäksenne kysyjästä, jolle ette tahtonut antaa vastausta, olkoon menneeksi. Mutta jos tosiaan sitä ajattelittekin, erehdytte suuresti. Sekä minulle että sisarelleni on käyntinne näyttämöllämme juhla. Tulkaa niin usein kuin tahdotte — aina olette tervetullut. Meille iloksi, — teatterille kunniaksi. Muutamat epäkohdat ovat Teitä suututtaneet ja Te laskette ne meidän niskoillemme muistamatta, että me niistä saamme kärsiä paljon enemmän kuin Te. Ne ovat Teille vastuksina muutamia viikkoja, meille vuosien läpi.

Siis — jos tulette Maaliskuulla, tervetullut. Jos mieluummin tulette Pääsiäisen perästä, tervetullut. Jos lykkäätte käyntinne syksyksi, tervetullut silloinkin. Mainitkaa missä osissa tahdotte esiintyä, että saamme valmistaa käännökset hyvän sään aikana. Jos tahdotte suullisesti keskustella siitä, tulen Pietariin — mutta en nyt kohta, olen vielä liian heikko. Mutta myöhemmin.

Te olette kummastunut kuinka minä olen uskaltanut sanoa uskovani, ettei minua Kansallisteatterissa tarvita. — Minä olen sen uskaltanut syystä, että olin saanut sen vakuutuksen ja iloitsen suuresti nähdessäni, että siis se ei ole niin. Syytä tähän vakaumukseen on minulle kylliksi teatterin avausjuhla-asiassa annettu.

Sitäpaitsi sanoitte syksyllä, ettei löydy minulle repertoiria. — Mitä myöhempään tulee siitä voimme myöhemmin päättää. Iloitsen että terveytenne on parempi ja toivon sydämellisesti pikaista voimistumistanne voidaksenne edelleen kehittää ja nostaa suomalaista taidetta.

Vaikka nämä kaksi kirjettä antavat verraten tyypillisen näytteen heidän kirjeittensä yleisestä sävystä, on kuitenkin varmaa, että Ida Aalbergin sydämen pohjalla oli mitä suurin hellyys Kaarlo Bergbomia kohtaan. Kun tohtori kesällä 1903 on sairaana ulkomailla, tiedustelee Ida Aalberg hätääntyneenä hänen osoitettaan saadakseen lähettää hänelle sydämellisen osanottonsa ilmauksen. Ja saatuaan kuulla, että Bergbom alkoi toipua, Ida Aalberg kirjoittaa Augusta af Heurlinille: »Ole hyvä purista lämpimästi Tohtorin kättä ja sano hänelle kuinka hartaasti toivon että hän meille takaisin annettaisiin, suurta työtänsä ainakin suurella hengellänsä ohjaamaan.»

Kerrotaan, että Ida Aalberg itki kokonaisen vuorokauden saatuaan tiedon Kaarlo Bergbomin kuolemasta. Varmaa on, että hän jälkeenpäin tohtori Bergbomista puhuessaan ilmaisi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua. Tämä myöhäinen kiitollisuus ja tunnustus on vanha tarina hyvästä teatterinjohtajasta ja hyvästä näyttelijästä, Ida Aalberg ei menetellyt paremmin eikä huonommin kuin hänen ammattialallaan yleensä menetellään. Jos Ida Aalberg alusta lähtien olisi mukautunut kaikkiin Kaarlo Bergbomin toivomuksiin, ei ole lainkaan sanottu, että hän olisi näyttelijänä kasvanut niin suureksi kuin kasvot. Esiintyessään vain vierailijana hän saattoi valita mieleisensä ohjelmiston, sai välillä tarpeellisia lepoaikoja, säästyi yleisön kyllästymiseltä enemmän kuin teatteriin vakinaisesti kuuluvan näyttelijän on mahdollista. Ida Aalbergin henkilökohtainen suhde Kaarlo Bergbomiin ei ole kuvaavaa vain yleiselle teatteripsyykelle vaan sen takaa näkyy — jos nimittäin katsoo vain tämän suhteen nurjaa puolta — itsesäilytysvaisto, jota ei voi muitta mutkitta tuomita. Ristiriidat heidän välillään lienevät, niin näkyviä kuin ovatkin, kuitenkin olleet verraten pinnallisia. On uskottavaa, että kumpaisenkin suurimpana riemuna oli työskentely yhdessä, vaikka Ida Aalberg ei ollut sitä aina kovin halukas tunnustamaan.

Kaarlo Bergbomin kuoltua Ida Aalbergista katosi halu »eurooppalaistua». Tämän jälkeen hän esiintyi vain suomenkielisenä näyttämötaiteilijana. Lukuunottamatta muutamia hyväntekeväisyysnäytäntöjä Pietarissa, joissa hän suomenkielellä tulkitsi Hugo von Hoffmansthalin »Elektraa», ja lyhyttä suomenkielistä vierailumatkaa Unkariin ja Pietariin vuonna 1907 hänen koko taiteellinen toimintansa tapahtuu kotimaassa. Tuntuu melkein siltä, että Bergbom vasta kuolemallaan kirkasti Ida Aalbergille elämäntyönsä arvon.

On joskus sanottu, että onnellisessa avioliitossa on vaikeata määritellä, mikä osuus kummallakin puolisolla on yhteisessä saavutuksessa.

Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin avioliitossa tuntuu
erääseen aikaan olleen verraten varmasti määritelty työnjako.
Vapaaherra edusti yhteisessä taiteellisessa työssä teoreettista älyä,
Ida Aalberg oli toimeenpaneva voima.

Ida Aalberg oli erinomaisen henkevä ja älykäs nainen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin suuresta vaatimattomuudesta johtui, että eräät aikalaiset pitivät Ida Aalbergia perusluonteeltaan älyllisenä. Tämmöinen erehdys on kyllä ymmärrettävää: on ollut suuri elämys kuulla tuon henkevän naisen toistavan miehensä teoreettisia oppeja, jotka koko luonteeltaan olivat erikoisia ja rohkeasti yksilöllisiä.

Ida Aalberg oli älykäs, mutta ei älyllinen. Kaikenlainen teoretisoiminen oli hänen luonteelleen tuiki vierasta, hän oli nainen ja hänellä oli — kaiken opiskelun ja lueskelun jälkeenkin — liian vähän varsinaista älyllistä kouluutusta pystyäkseen ominpäin muodostamaan teoriaa.

Ida Aalbergilla on kuitenkin ollut oma osuutensa miehensä teoreettiseen ajatteluun. Hän on määrännyt sen suuntaa. Ida Aalberg oli ollut aiheena siihen, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia kohdistui 1890-luvun lopulla näyttämötaiteeseen. Hänellä on täytynyt olla määräävä osuus siinä, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin teoreettisessa kannassa Kaarlo Bergbomin kuoleman jälkeen tapahtui eräs oleellinen muutos.

Vuonna 1908 julkaistiin »Ajassa» eräs kirjoitus Ida Aalbergin nimissä. Artikkelin otsikkona oli: »Kansa ja teatteri». Se on pitkä kirjoitus ja luonteeltaan sangen teoreettinen, vaikka lupaakin alussa pysyä käytännön kannalla. Se saarnaa kosmopolitismia vastaan taiteen alalla, se väittää, että hyvän taiteen tulee olla kansallista. Se puhuu Kaarlo Bergbomin jättämästä perinnöstä, kansallisesta teatterista, jota olisi kohotettava ja vaalittava.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli perusluonteeltaan kosmopoliitti. Taide, ei kansallinen ja suomalainen taide, vaan yleisinhimillinen taide, oli ollut hänen johtotähtenään. Asettuiko siis Ida Aalberg miestään vastaan tuossa kirjoituksessa? Se ei ole luultavaa, päinvastoin näyttää siltä, että koko kirjoitus on vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima. Tyyli »Kansa ja teatteri» artikkelissa ei ole Ida Aalbergin yksinkertaista ja havainnollista, vaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian ja juridiikan kyllästyttämää tyyliä.[30] Mutta itse perusajatuksen muodostamisessa Ida Aalberg lienee ollut »primus motor», aloitteen tekijä ja määräävä voima.

Ida Aalberg kirjoitti elämänsä lopulla eräitä erittäin kauniita tunnelmakuvauksia, semmoisia kuin aikaisemmin mainittu »Kotiseudun lumous» tai muistelma Oulunkoskien laskusta erään kiertueen aikana. Kuitenkaan hän ei tunnu kernaasti tarttuneen kynään, jos oli kysymys julkisuudesta. Esim. vuoden 1908 alussa Kansallisteatterin »Elinan surman» esityksestä kirjoitettu ja hänen nimissään julkaistu arvostelu saattaa kyllä sisältää hänen omat mielipiteensä, mutta on alusta loppuun vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima: on tallella vapaaherran saksalainen konsepti, jota ei mitenkään voi selittää suomalaisen alkutekstin käännökseksi.

Jalmari Hahlin ollessa Suomen Kansallisteatterin johtajana Ida Aalberg kevätkaudella 1907 vieraili kahdessa osassa: tuntemattoman kotimaisen tekijän »Luvatussa maassa» ja Victor Hugon »Lucrezia Borgiassa». »Valvojassa» Eino Leino merkitsi edellisen kappaleen perin heikoksi, jälkimmäisen vanhentuneeksi ja kirjoitti Ida Aalbergin osalle:

»Mitään erikoisen uutta eivät nämä Ida Aalbergin vierailut tällä kertaa esityksen puolesta tarjonneet. Mutta luonnollisesti on hänen oma taiteensa aina omiaan aateloimaan Kansallisteatterin näyttämön siksi tunteiden ja väkevien mielikuvien kentäksi, joka sen oikeastaan tulisi olla ja joksi ainoastaan Ida Aalberg sen vielä voi tehdä. Mielestäni on näin ollen arvostelijan tehtävä vain merkitä omansa ja epäilemättä myös koko teatteriyleisömme syvin kiitollisuus.» —

Vuoden 1907:n vierailut Kansallisteatterissa päättyivät kesken, sillä Ida Aalberg suunnitteli siihen aikaan kiihkeästi vierailuretkeä Unkariin. Saman vuoden syksyllä hän omine seurueineen esiintyi sekä Helsingissä että useissa maaseutukaupungeissa näytellen »Rosmersholmia», »Hedda Gableria», »Elinan surmaa» ja »Kotia». Kotimaisen arvostelun voi ehkä lyhyimpänä lukea »Vasabladetista», joka kirjoitti:

»Ida Aalbergin näytteleminen ei kaipaa monia sanoja. Ei tarvitse lisätä mitään siihen, minkä jokainen jo tietää, sillä hän on yhä sama täydellinen näyttelijätär kuin ennenkin. Hänen näyttelemisensä on viimeistä yksityiskohtaakin myöten viimeisteltyä, siinä on huippuunsa kehitettyä tekniikkaa, eloa ja suloa kaikissa liikkeissä ja kaiken yllä sitä sielukkuutta, jonka Ida Aalberg yksin voi luomilleen antaa. Voimme siis, kuten aina ennenkin, vain tunnustaa, että meidät on voitettu ja vallattu ja että olemme täynnä ihailua ja ihmettelyä.»

Helsinkiläisessä arvostelussa sentään oli havaittavissa jokunen soraäänikin. Varsinkin Volter Kilpi suhtautui Ida Aalbergin ja hänen seurueensa taiteeseen epäillen ja kielteisesti. Pitkän, kotimaassa tehdyn kiertueen tarkoituksena oli valmistautuminen esiintymistä varten Unkarissa, missä annettiin muutamia vierailunäytäntöjä vuoden lopussa. Magyarien kritiikki Ida Aalbergin taiteesta oli melkein yhtä innostunut ja ritarillinen kuin vuonna 1880. Puhuttiin »Pohjantähdestä», otettiin vertauskohdiksi Duse ja Bernhardt ja lisäksi etevä unkarilainen näyttelijätär Emilia Markus. Suomenkielen sanottiin olevan yhtä kaunista kuin unkarin kieli, jopa joskus muistuttavan kreikankieltä. »Neues Pester Journalissa» kirjoitettiin:

»Rouva Aalberg on suuri taiteilijatar, lahjakkaisuudessa aivan kuuluisinten ammattisisartensa vertainen. Ihana, notkea vartalo, suuret, puhuvat silmät, mieltäkiinnittävät kasvot, joissa kaikki mielenliikunnot elävästi ja tarkasti kuvastuvat. Hänen koko olentonsa muistuttaa Dusea, jonka kanssa hänellä on yhteistä tuo melodinen persoonallisuus, ja Ida Aalberg kuuluu ehdottomasti niihin näyttelijättäriin, joissa taiteen suuruus ja syvyys yhtyy hempeään naisellisuuteen ja runolliseen suloon. Hänen puhelunsa, hänen tapansa esittää inhimillisten tunteiden asteikkoa, on täynnä intuitsionia ja hienoa taidetta; on yhdentekevää, näytteleekö hän intohimoisesti liikkeillä vai ilmaiseeko hän mielensä kasvojensa ja silmiensä ilmeillä.»

Parhaiten menestyi Unkarissa »Elinan surma». Yleisömenestys ei muodostunut erikoisemmaksi, mutta unkarilaiset ylioppilaat juhlivat Ida Aalbergia laulamalla hänelle teatterissa, riisumalla hevoset hänen vaunujensa edestä ja vetämällä hänet loistohotellin eteen, missä taiteilija Pestissä ollessaan majaili. Vähäinen reservatsioni siitä, miten Ibseniä oikeastaan olisi näyteltävä, ilmestyi »Pester Lloyd» lehdessä, mutta ei pahasti himmennä näiden Unkarin näytäntöjen yleistä tunnelmaa. — Budapestista palattuaan Ida Aalberg näytteli seurueineen vielä Pietarissa.

Vuonna 1909 Ida Aalberg saavutti huomattavan taiteellisen voiton esiintymällä Helsingissä »Iphigeneia Tauriissa» draaman nimiosassa. Hänen lausuntansa ilmehikkyys ja hänen käyttämiensä asenteiden viivakauneus esiintyi edukseen tässä Goethen kaihoisassa ja viileässä runoelmassa. Goethen draamassa ei ole draamallista voimaa, ja Ida Aalberg esiintyi hänkin varsin vieraalla alalla, mutta kuitenkin oli draaman tulkinta silloisissa oloissa jotakin varsin poikkeuksellista. Ida Aalbergin oma innostus tarttui muihinkin näyttelijöihin ja riitti aateloimaan esityksen, joka kuitenkaan ei saavuttanut suuren yleisön suosiota.

Jalmari Finne on kertonut sanoneensa kerran Kaarlo Bergbomille: »Teidän varjonne lyö kumoon viisi seuraavaa Kansallisteatterin johtajaa.» Näitä sanoja ei oltu sanottu ainoastaan vakaumuksesta ja todellisesta syvästä ihailusta Kaarlo Bergbomia ja hänen elämäntyötään kohtaan, vaan myöskin lohdutukseksi Suomalaisen teatterin perustajalle, joka elämänsä lopulla huokaili suurten vastuksien ja surujen alla.

Yhtä vähän kuin Aleksanteri Suuri tai Bismarck kasvatti Kaarlo Bergbom itselleen valtansa perijää ja työnsä jatkajaa. Koko kysymys tuntuu olleen hänelle vastenmielinen. Aatteen miehenä hänen olisi pitänyt valita itselleen seuraaja, mutta on hyvin anteeksiannettavaa, ettei hän sitä tehnyt. Kaarlo Bergbom tiesi persoonallisesta kokemuksestaan, että teatterinjohtajan vähäinen kunnia maksetaan nöyryytyksillä ja kieltäymyksillä, joilla on vaikeata yrittää onnellistuttaa toista ihmistä.

Kaarlo Bergbomin suurimmissa voitoissa oli ollut määräävänä tekijänä Ida Aalberg. Ei ollut mitään suuruudenhulluutta, jos Ida Aalberg katsoi itsensä Bergbomin lähimmäksi perijäksi ja Bergbomin traditsionien suojelijaksi.

Jo 1904—1905:n kiertueen aikana Ida Aalberg lienee seisonut tasavertaisena vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin rinnalla — vapaaherran itsensäkin mielestä. Ainakin jo sinä vuonna Ida Aalberg ohjailee, kuten kirjeet osoittavat, saksalaisten näyttelijäin roolianalyysiä. Tämän jälkeen hän yhä enemmän alkaa puuttua ohjaukseen, ja esim. Kansallisteatterin ottaessa esitettäväksi »Iphigeneia Tauriissa» Ida Aalbergin neuvot tuntuvat olleen sekä määrääviä että hedelmällisiä. Vaikka vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin Ida Aalbergin neuvonantajana ja mitä läheisimpänä työtoverina, sisältyy Ida Aalbergin ohjaajatoimintaan vuosina 1909—1911 paljon itsenäisyyttä ja omintakeista toimintaa.

Ida Aalberg saapui 1909 Helsinkiin täynnä innostusta ja uskoa ja harrastusta, joka ei koskenut vain suomalaista näyttämötaidetta, vaan suomalaista kulttuuria yleensä. Hän tahtoi koota ympärilleen kansallisen sivistyksen suurimmat edustajat, hän tahtoi perustaa oman »salongin», hän tahtoi suomalaista näyttämötaidetta mitattavan vain kaikkein korkeimmilla mitoilla. Nämä optimistiset toiveet pettyivät täydellisesti: emännän loistavasta seurustelutaidosta huolimatta »salonki» ei ottanut oikein menestyäkseen, ja taiteellinen toiminta teatterissa johti mitä surkeimpaan ristiriitaan, Ida Aalbergiin nähden suorastaan katastroofiin.

Ida Aalberg käsitti itsensä Bergbomin traditsionien suojelijaksi. Hänen Kansallisteatterin kanssa tekemäänsä sopimukseen kuului, että hän vuosittain ohjaisi neljä kappaletta, joissa myöskin itse esiintyisi näyttelijänä.

Kaarlo Bergbomin johdon suurin saavutus lienee siinä, että hän loi kotimaisen ohjelmiston, vaikutti itseensä draamatuotantoon. Siinä suhteessa Ida Aalberg koetti olla ehdottomasti uskollinen traditsioneille. Ottamalla näyttämölle Linnankosken »Ikuisen taistelun», Maila Talvion »Anna Sarkoilan» ja Eino Leinon »Alkibiades» näytelmän hän ei noudattanut vain omia mielitekojaan ja primadonna-vaatimuksiaan, vaan myöskin, ja lähinnä, Kaarlo Bergbomin traditsioneja. Onni ei kruunannut hänen rohkeita pyrkimyksiään. Kritiikki ei tosin sivuuttanut hänen innostuneen työnsä tuloksia kylmästi, vaan tunnusti, että ohjaustoiminnan takana oli voimakas tahto ja rikas mielikuvitus, mutta sittenkin jäi menestys puolinaiseksi. Ibsenin »John Gabriel Borkmanin» esityksestä suomalainen kritiikki sanoi tuomionsanoja ja paljon jyrkemmässä muodossa kuin aikaisempi ulkomainen kritiikki »Hedda Gablerista» ja »Rosmersholmista». Vapaaherra Uexküll-Gyllenband avusti parhaansa mukaan Ida Aalbergia tässä ohjaustoiminnassa, mutta hänen »uusi tekniikkansa» tai »psykologinen» suhtautumisensa tehtäviin ei tullut ainakaan yleiseksi tietoisuudeksi Helsingin arvostelijain kesken, kun he arvostelivat Ida Aalbergin ohjausta ja näyttelemistä. »John Gabriel Borkmanin» esitys oli Ibseniin kohdistuvaa väkivaltaa, sen voi lukea suopeidenkin arvostelujen rivien välistä, Anna Sarkoilaa Ida Aalberg ainakin toisten mielestä tulkitsi liiaksi suureen tyyliin.

Suurisuuntaisin ja rohkein teko, minkä Ida Aalberg ohjaajana suoritti, lienee ollut Linnankosken »Ikuisen taistelun» esittäminen. Elämänsä lopulla taiteilija, joka niin usein oli näyttämöltä tulkinnut rikollisia tyyppejä, otti esittääkseen itsensä pahuuden alkuvoiman, Luciferin. Hän ei kuitenkaan valinnut kappaletta tuon osan vuoksi, hän selitti nimenomaan, että hänen päätarkoituksensa oli kirjailijan kannustaminen ja kotimaisen draaman vaaliminen. Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband eivät säästäneet vaivojaan, ohjauskirjoista näkee, että työtä on tehty hellittämättömällä innolla. Mutta niin epäitsekäs kuin Ida Aalbergin yritys olikin, »Ikuinen taistelu» muodostui ehkä pahimmaksi kompastuskiveksi hänen ohjaajatoiminnassaan. Suuret kustannukset, jotka kappale aiheutti teatterille, herättivät pahaa verta. Taiteellinen tulos muodostui mielenkiintoiseksi, mutta ei vakuuttavaksi. Draamaahan ei oltu tehtykään näyttämön vaatimuksia silmälläpitäen.

‒ ‒ ‒ »Ensimmäinen näytös, Luciferin öinen kokous, on draamallisesti verraten heikko. Pimeyden ruhtinas on koonnut ympärilleen oman seurakuntansa, Repokorvat, Vihreäsilmät, Täti Lierot, Herjakielet, Satasormet j.n.e., ja suunnittelee heidän kanssaan ihmissuvun viettelemistä Jehovan pelvosta. Taikka oikeammin: koko näytös on Luciferin varsin epädraamallista yksinpuhelua, jonka keskeyttävät siellä täällä henkien ulvahdukset tai muut mielenosoitukset verraten merkityksettömine vuorosanoineen. Näytelmän heikoimpia puolia on mielestäni se, että Luciferin kuva kirjailijan ponnistuksista huolimatta jää varsin vaaleaksi. Byronin Lucifer, Goethen Mefistofeles ja Andrejevinkin Anatema — kirjallisuuden uusin viettelijätyyppi — ovat kuvatut samalla kertaa sekä verevämmällä että hienommalla taiteella. Mikä on Linnankosken Luciferin toiminnan ja tekojen sisin vaikutin? Jos hän todella tietää alottaneensa »ikuisen taistelun» Jehovaa ja hänen vaikutustaan vastaan, tuntuu hän tässä ensimmäisessä öisessä kohtauksessa tuhlailevan yhdellä kertaa liiaksi sydämensä raivoa. Samalla tekee hän liian kaunopuheliaan vaikutuksen. Hänestä puuttuu jotain siitä tyynestä sisällisestä auktoriteetista, jonka mielellään runoilisimme tähän Jehovan väsymättömään, ylpeään vastustajaan. En tiedä onko runoilija ajatellut tätä tyyppiä luodessaan paratiisin käärmettä, mutta ainakin tuli se usein Ida Aalbergin esityksessä mieleen. Joka tapauksessa on »Ikuisen taistelun» Lucifer mittasuhteiltaan vähäpätöisempi ja inhimillisesti merkityksettömämpi kuin se ihmislapsi, Kain, johon hän pyrkii vaikuttamaan. — — —

Esitys? Siinä pistää kenties ensimmäisenä silmään se ulkonainen loisto, jolla tämä draama oli asetettu näyttämölle. Dekoratsionien tyylikäs hienous ja komeus voittaa kaiken, mitä meillä Kansallisteatterissa on nähty. Jo ensimmäinen kuvaelma idyllisine maisemineen antoi rikkaan tunnelman. Hauskasti oli keksitty uneksiva valmurivi rampin luona samoinkuin suuret, koristeelliset sienet. Toisessa kuvaelmassa oli Luciferin luola niinikään pantu näyttämölle komealla taiteellisella mielikuvituksella. Aivan yhtä onnellista vaikutusta eivät tehneet ne henget, jotka tässä luolassa pitivät kokoustaan. Heidän joukkohuudahduksissaan, naurunrähäköissään ja koko yleisesityksessä tuntui kyllä huolellinen ja harkittu johto, mutta koko kuvaelma on itsessään mahdoton esitettäväksi. Ei voi kernaasti uskoa, että tuo päätön lauma pystyisi ihmiskuntaa tuhoamaan. Ida Aalbergin komeasti, hillityllä energialla lausumat vuorosanat antoivat tälle kohtaukselle kuitenkin eräänlaisen loiston, joka osittain korvasi sen, mitä itse kuvaelmasta sinänsä puuttuu. Kaiuin näyt toisessa näytöksessä olivat myöskin huomattavia näyttämöteknillisiä saavutuksia, ehkä kuitenkin lukuunottamatta muutamia taikalyhtykuvia, jotka olisivat voineet olla parempia. Uhrikohtauksen stilisoitu maisema sekä viimeisen kuvaelman syysmetsä olivat harvinaisen tunnelmallisia ja auttoivat kaiketi osaltaan näytelmää sen taiteelliseen voittoon.

Osien esityksessä kiinnittää mieltä ensi sijassa Ida Aalbergin Lucifer. On erinomaisen rohkeata naiselle käydä tulkitsemaan tällaista osaa, jonka luonteeseen kaiken traditsionin mukaan kuuluu juuri tärkeänä puolena maskuliininen uhma. Kukaan muu kuin Ida Aalberg olisi tuskin tähän voimankoetteluun antautunut. Hänen Luciferinsa oli enemmän käärmeellinen kuin uhmaileva, enemmän raivokas kuin maltillisesti ja tyynesti harkitseva. Se oli eräänlainen sukupuoleton Mefistofeles, kenties hiukan hermostunut ja agitatoorinen, mutta monin paikoin, esim. kuiskatessaan Kainille tämän maatessa maassa tai uhritoimituksen aikana, häikäisevän demoninen.» — —

Se, että Ida Aalberg sekä ohjaajana että näyttelijänä saavutti yhden suuren ja ehdottoman menestyksen, nimittäin Ostrovskin »Ukkosilmassa», ei riittänyt vakiinnuttamaan hänen asemaansa silloisen johdon silmissä. Ida Aalberg ei, kuten tavallisesti aina ennen, ollut pystynyt täyttämään taiteensa voimalla katsomoa ja kassaa, ja senvuoksi Kansallis-teatterin johtokunta kevätkaudella 1911 sanoi hänet irti vakinaisesta toimesta ja toivoi palattavan entiselle kannalle, t.s. vierailunäytäntöihin, joilla Ida Aalberg kahdenkymmenen vuoden aikana oli avustanut teatteria.

Sanottakoon Ida Aalbergin ohjausajasta 1909—1911 mitä muuta tahansa, tämä ainakin on varmaa: hän oli työssään osoittanut niin valtavaa innostusta ja antaumusta, että tuomio kohtasi häntä ruhjovalla voimalla. Saamansa ero, jos mikään, muuttui hänelle tunnekysymykseksi. Hän tunsi ansionsa teatteria kohtaan liian elävästi kestääkseen näin saamaansa tuomiota, ja oli myöskin liian vilpitön ja kuumaverinen kyetäkseen suhtautumaan siihen ylimielisesti ja kylmästi.

Maila Talvio on kertonut, kuinka Ida Aalberg koetti, saatuaan tiedon erostaan, tulla hänen luokseen. Ida Aalberg pääsi taloon ja ovesta sisään, mutta lyyhistyi kokoon alimmille sisäportaille, tuijotti siinä murtunein katsein eteensä ja toisteli raukealla yksitoikkoisella äänellä: »Niin sitä vaan potkitaan — — pois!»

Hän oli kuolemaan asti väsynyt, ja koko kohtaus oli kaamea ja vilpitön kuin kuolema itse. Seuraavina päivinä ennen niin elegantti Ida Aalberg pakkasi tavaroitaan puku ja tukka epäjärjestyksessä.

1911 Ida Aalberg pani toimeen viimeisen suuren kiertuensa Suomessa. Lukuunottamatta Hämeenlinnassa sattuneita poliittisia rettelöitä hän sai osakseen jakamatonta ja lämmintä innostusta. Kuitenkin täytyy sanoa, että Ida Aalbergin taide alkoi loppuaikoina olla epäilyksenalaista. Kun hän esitelmöi maaseutukaupungeissa taiteellisen teatterin tarpeellisuudesta ja kulttuuriarvosta, sai hän kritiikkejä, jotka olivat vastustavalla kannalla syyttäen Ida Aalbergin puhuvan toista kuin hän taiteilijana esitti: maaseudullakin uusi aika alkoi esittää »hillityn suunnan» vaatimuksia täysin tarmoin ja kiivaasti. Kiivailu »hillityn taiteen» puolesta on naurettavaa, ja varsinkin muutamassa maaseutulehdessä se esiintyy perin koomillisessa valossa Ida Aalbergin esitelmämatkan aikana.

Vuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä Viipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän kieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on, ettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n riitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan. Se oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran kirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti opiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään tyydytystä.

Tarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti ylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen kunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.

Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg! Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.

Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio» seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä. Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi kaikki suunnitelmat.

XIX.

IDA AALBERG YKSITYISELÄMÄSSÄ.

Sanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin muistelee Lindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui sangen vaikeisiin konflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu melkein jokainen, joka on tullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren näyttelijättären. Bärtta Rainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen 1893—1894, on kertonut, että tämä siihen aikaan saattoi tehdä jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä halusi; kukaan ei voinut vastustaa hänen hurmausvoimaansa. On varmaan hyvin kuvaavaa, että syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät keskenään siitä, kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!

Sekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti ympäristöönsä suggeroivalla voimalla.

Nuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla periaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä heidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai vielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse elämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja yliopistossa. Vaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut alkeiskasvatuksen puutteellisuutta — ankarassa katsannossa — koskaan täysin poistaa. Hän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille ystävilleen. Teoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli todellisuudessa paljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti. Hänen herkästä vaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui, ettei tuota puutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean tietopuolisen kouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli henkevä ja älykäs, ja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista kysymyksistä, Ibsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista vapaasti, palavan innostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla vakaumuksella.

Vaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän kokemuksia ja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään lumota ympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida Aalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti, mutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui. Henkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg ei voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan, mitä Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten niukka sarja hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.

Ida Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti naisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään syvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida Aalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti älyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa enemmän kuin parhainkaan filosofia.

Saatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida Aalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä, mutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti semmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli taiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa näyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän joutui verraten paljon tekemisiin.

Gregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin tervehdyksessä»
Runeberg sanoo:

»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»

Jo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista salaperäistä voimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma suggestiivinen tenhonsa, sitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se kohotti hänet ikäänkuin ylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista ihmisistä. Emmy Rejman uteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut saada tuommoisen hurmaavan äänen. Ida Aalberg vastasi: »Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle saan olla kaikesta kiitollinen.»

Ida Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun hän innostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein katkeamattomana ryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana innostuksessaan, joka vaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti. Useimmiten hän kuitenkin oli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä ja loistavana emäntänä ohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten puhua enemmän kuin itse puhui. Itsestään ja saavuttamistaan voitoista hän ei mielellään keskustellut. Siinä hän suuresti erosi tavallisesta näyttelijätyypistä.

Ida Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja synnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan välittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon nähnyt ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän vangitsi ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun henkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen rouva N.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää mairittelevia sanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa kohteliaisuutta yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei mitenkään riitä selittämään hänen tenhoavaa voimaansa. Hänen hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin ja lapsiin yhtä erehtymättömästi kuin niihin, joiden kanssa hän keskusteli taiteesta. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija Andrei jumaloi emäntäänsä. Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää vaikutelmiaan äidilleen: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi sunnuntai», tai: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi hyvin paljon vieraita.» Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon jälkeen aivan odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli avaamassa ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään tuon kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan vaatimukset.

Ida Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä kirjeessään m.m.:

»Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi olla ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen läheisyyteen.»

Jo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi ja hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut tätä luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista monien ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti hyväkseen tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan ja useita muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta käyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila Talvio, joka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa alkuvuonna 1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin majesteetti, joka on täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut siihen, että hänen pienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin Ida Aalbergille toi velvoituksia avioliitto vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa. Hän seurusteli Pietarin aristokraattisissa piireissä, ei ainoastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten kanssa, vaan muidenkin aatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de Prozor kuuluivat hänen läheiseen tuttavapiiriinsä. Suomalaissyntyinen rouva von Seume tuntuu henkevyydellään ja älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin voimakkaan vaikutuksen. Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta vuonna 1894 rouva Abazi myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin ystäviin, ja hänen kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen salaisuuksista. — Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä, kertoo joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen valtijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta ollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä välittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.

Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista, tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli suhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt useita. Hän osasi »frappeerata» — »frappeeraaminen» oli eräs hänen mielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla, jolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista voimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti kuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun. Mitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla paha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä. Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä hermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät hymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.

Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella Hedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin asti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia kohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?» Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli olevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo, te muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat sanansa.

Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä, kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan 'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja kuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»

Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin hetken lapsi, ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän esim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli sangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas emäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin Jukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:

»On mua lyötynä puukolla ja rautapuntarilla, seitsemän kertaa suolet syliss' olen tanssinut permannolla»,

hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan, huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota — ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima onkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui hänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei olisi voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan piti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.

Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle, jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri Kivekkään kanssa.

»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla 5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia. Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta, mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla, hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti täynnä, ne viipyivät ilmassa, lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi. Jotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin kodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — — —. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma huoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.

Ida Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään tilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi hankittua.»

Samoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg toisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen ja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen tuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi yksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän muisti tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi huolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana taloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan. Syksyllä 1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri taiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband peri vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin Augustenhof nimisen huvilan Viipurin liepeiltä.

Ida Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan kihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa epäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä. Naistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti, Bergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa uskoa. Teatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään tätä ominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.

Ida Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894 hän tuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n suuret rettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika vaikuttivat häneen ylen pahasti.

On täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan yhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän ihanteellista mieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin käyneen. Syrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhdyselämä tuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä lieneekin katsottava suureksi osaksi hermosairaudesta johtuvaksi, että Ida Aalberg elämänsä lopulla epäili miestään, syytti tätä uskottomuudesta, koetti vaania hänen toimiaan ja seurata hänen kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen mustasukkaisuus näyttäytyi joskus seurassakin hämärinä viittauksina ja härnäilemisenä. Epäluulonsa alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen sanoi saaneensa siitä, että hänen miehensä muka ei ollut voinut tyydyttävästi selvittää, mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu. Hän koetti käyttää vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei saanut mitään vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa näyttäytyi joskus mielettömän raivokkaana.

Siitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin, on paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen suomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä vietettiin unettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät pääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren joukon kirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät häntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle jumaloivaa kieltä.

Eräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on kirjoittanut kuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen kirjoituksensa on sangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin, kokonainen kirja. Koska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša Radlovin välittömässä kuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä selostaa sitä ja ottaa siitä muutamia kohtia semmoisenaan.

»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905 näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen, ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme. Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli, minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun »Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi taivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa. — Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä Rebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei olisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt — — —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne pienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen, joka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja kaikki paha katosi; ihminen, joka tuli epäuskoisena, uskoi. Noina kolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina, ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään sopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö; siinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä työtä loppumattomiin.»

Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša
Radlovin ihastumista:

»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja Aurinko, niin nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina noina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — — Loppumattomiin seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden, heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet, joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli minun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa tähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja päämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä minä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja päästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan työni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan teatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden tunne, että vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen kirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»

Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti, että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:

»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti», ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta, täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme: oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin: »Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne, kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.» Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa, nopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli kädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö kirjoititte minulle viikko sitten?» — »Minä, minä, antakaa anteeksi», sopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu kirjeestänne.» Hän katsoi minuun pitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»

Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui nuorelle tytölle vakavasti:

»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte, asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»

Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg säilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov joutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida Aalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja riemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa Ida Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan se vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja ikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša Radlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta, ja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän välilleen, mutta kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt, se tahtoi yhä uudistua.

Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan se pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.

»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin ennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen. Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en kevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle muutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli rajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini. Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää sitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja niin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä ei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»

Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön äidin.

»Äitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle, koska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo. Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.» Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät puoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään istumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan Nataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja, tahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin: »Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi ja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» — »Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken, kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta. Minä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä ei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo, riittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?» — »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo. Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni palaan sisään sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan uuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat vuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En osaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin vain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin hänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi; sitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei se veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»

Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.

»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin. En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet siitä.»

Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!» Olimme vähällä tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen toisiamme.»

»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta, ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»

Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden 1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:

»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta, en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä, vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta ja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista hetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin, mitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan käsiin, tahtonsa Jumalan käsiin. — Nyt näen Jeannen, Alexander, näytä Murillo.» Ja Aleksander Aleksandrovitš toi kuvan, Murillon Madonnan, joka on Eremitagessa ja jonka asento ja liike olivat kiinnittäneet Idan mieltä ja auttaneet häntä muodostamaan kuvaa Jeannesta. — »Älkää puhuko enää, Aurinko, se vahingoittaa Teitä, älkää puhuko», pyysin minä suudellen hänen hentoja käsiään.»

Kun Ida Aalberg tammikuun 17 p:nä 1915 kuoli Pietarissa, oli Nataša Radlov hänen läheisyydessään. Venäläinen nainen on kuvannut ihaillun ystävättärensä viimeistä kamppailua ja omistanut tämän muistolle syvää rakkautta uhkuvia sanoja.

XX.

LOPPUSANAT.

Luonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on etäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin: moni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.

Elämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen optimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa mukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.

Jos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin juuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu niinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole rakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä ja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta kiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja lämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.

Näyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö valaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.

Eräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia kuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli suurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä muka osoitti taiteellista rappiotilaa.

Jos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä jumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi ympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta on tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla taitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja puutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.

Oliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion, joka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?

Ei suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida Aalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli poikkeuksellisen suuri ihminen.

Ida Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri »elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen, suurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee vapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus siitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja kulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä oli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka kuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän elämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään vaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan kieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön uljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki päämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä elämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin olisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että hänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.

Ida Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin, syvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin, mutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei sitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei hän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes sitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi tavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta vetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut niin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella tunnustaa uutta oppia.

Kuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa, yhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen huumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut vangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide on sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan elävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla mielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.

Maailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi Michelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän välillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut polvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä. Kummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi kiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on taidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä tunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa vaikuttavana tekijänä.

Nekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen, ovat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima, oli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken kritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona ja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä väärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.

Ida Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän enemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi »haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan todennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman voiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen hetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen mielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän näytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä hän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla hetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli erään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä selällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi Kleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi ollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.

Kaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran toisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä Sardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan esittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja Goethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom toi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman, Ibsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen teatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti usein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta kirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon romantiikan kannattaja.

Ida Aalbergin ansioksi voi lukea, että Suomalaisen teatterin näyttämö muodostui vieläkin suurempien ja syvempien draamankirjoittajien temmellyskentäksi kuin Victor Hugon. Mitä olisi ollut »Hamlet» ilman häntä, mitä »Faust» ilman hänen tärisyttävää itkuaan, mitä »Noora» ja »Hedda Gabler» ilman häntä? »Oikeampi käsitys» ei olisi noille luomille pystynyt antamaan sitä tehoa, minkä Ida Aalberg tunnevoimallaan niille antoi.

Jos voi uskoa Shakespearen kuuluisiin näyttämötaiteelle »Hamletissa» antamiin ohjeisiin, niin täytyy Ida Aalbergin sanoa täyttäneen velvoituksensa täysin määrin. Hän ei sitä ehkä aina tehnyt kohtuullisuudellaan, jota Tanskan melankolinen prinssi teroittaa korkeana hyveenä, vaan puhtaasti positiivisilla ominaisuuksillaan.

Kuinka sanookaan Hamlet? »Näytelmän tehtävänä on alusta alkaen ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.» Jos joku Suomessa on kyennyt elävöittämään »hyvyyden omat piirteet», »pahuuden oman kuvan», niin juuri Ida Aalberg. Nuori venäläinen tyttö ei ole ainoa, joka on havainnut, että Ida Aalbergin taiteessa oli voimakas eetillinen teho. Tuhannet suomalaiset ovat tunteneet saaneensa puhdistavan siveellisen kylvyn siinä hurmiotilassa, johon Ida Aalbergin taide on heidät saattanut. Hän on kyennyt paremmin kuin kukaan muu näyttämään aikalaisilleen inhimillisen tuskan ja kärsimyksen kauneuden ja suuruuden, hyvyyden ja rakkauden olemuksen ja arvon, paheen ja rikollisuuden inhimillisyyden. Haltioitumisen hetkellä Ida Aalberg avasi kuulijalle tien paratiisiin, jonne tavallisen ihmisen silmä ei yllä, oikeuden, valon ja hyvyyden asuinsijoille.

Ilman vähintäkään epäilystä voidaan sanoa, että Ida Aalbergin taiteen syvin voima oli raju ja alkuvoimainen intohimoisuus.

Albert Edelfelt kuuluu kerran lausuneen: »Ida Aalberg on ainoa suomalainen, jolla on terästä silmissä».

Levottomassa yritteliäisyydessään Ida Aalberg ei ehkä kuvasta tyypillistä suomalaista luonnetta. Mutta itsepintaisuus ja tarmo, joita hän osoitti pyrkimyksissään, ovat niitä ominaisuuksia, joita on pidetty tunnusmerkillisinä suomalaiselle luonteelle. Aikalaisten oli vaikeata käsittää, kuinka Suomen arktinen maaperä voi synnyttää niin loistavaa ja uhkeata taidetta kuin Ida Aalbergin. Raju voima ja kiihkeä intohimoisuus, jotka olivat tuon taiteen syvimpänä olemuksena, tuskin kuitenkaan tekevät häntä vieraaksi ilmiöksi.

Suurin hän lienee ollut inhimmillisen kärsimyksen kuvaajana. V.A. Koskenniemi on hänestä sanonut: »Kun suuri tragédienne kuolee, mykistyy koko kansassa jotakin. Kuka antaa äänen sen tunteelle, kuka kielen sen tuskalle? Ida Aalberg ei ollut ainoastaan oman sukupolven tulkki, hän oli niiden hiljaisten, kärsimyksistä rikkaiden vuosisatojen ääni, joiden läpi meidän kansamme on kulkenut, vaiteliaana, tiedottomana itsestään, tiedottomana tulevaisuudestaan.»

Miksi ei. Hänen aikalaisensa saattoivat joskus katsoa häneen kuin jumaluuteen, kuin yli-inhimilliseen olentoon, kuin profeettaan, kuin suureen tietäjään. Mikään sellainen hän ei ollut. Hän oli vain ihminen, mutta ihminen, joka teki suuren ja arvokkaan elämäntyön.

Mikä on Ida Aalbergin elämäntyö? Onko hänen merkityksensä siinä, että hän teki isänmaataan tunnetuksi ulkomailla? Vain pieneltä osalta. Hänen työnsä suurin arvo on siinä, että hän yli kolmenkymmenen vuoden ajan elävöitti ihmishengen suurimpia saavutuksia omille kansalaisilleen.

VIITESELITYKSET.

[1] Ainoa omakätinen kirje, joka Ida Aalbergin papereiden joukossa on hänen äidiltään, on vaikeasti luettavaa käsialaa. Charlotta Ahlberg on sen kirjoittanut nähtävästi 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa, sillä se koskee hänen vanhimman poikansa, Oskar Ahlbergin, taloutta ulkomaisella opintomatkalla. Kirje on ruotsinkielinen ja kuuluu: »Snella Ida. vj hade brev yttaf Oskar Tisda Hän er fri sek men för yndrar sig var för du intte Låtti vetta yttaf dig blan annat Så skule hän villa komma till finland för att söck sig Någon tienstt Men nu är han medel lös och ber Pappa sicka ått hånåm 2 hundra 50 m. Men han ha ej ennu låfvatt för Söck nu Snella Ida att sicka ått Hånåm hundra marek om du nånsten kan jag För min del kan ej Hjelppa Jag har sjölf svårtt att slippa i genom vi Mår alla bra och är friscka för när varan Pappa ha varitt… (ei luettavaa)… jag vett ej vart man skall ta vegen din Mår C Ahlberg.

»Monta on sulla muistettavaa, moni muistaa sinua anna olla sydämessäs — sydämessäs pieni tila minulla.

[3] Jos Antti Ahlberg todellakin luki lapsilleen Dickensiä, kuten Ida Aalberg on muistellut, hän todennäköisesti on lukenut juuri »David Copperfieldiä», sillä se oli jo tuohon aikaan suomeksi käännetty.

[4] Tätä puhetta ei pidä käsittää aivan kirjaimellisesti. V. 1875 Ida ei ollut kotona, mutta silloin ei Suomalaisen teatterin jäsenillä ollut mitään yleistä loma-aikaa. Jo silloin hän sentään puhuu halustaan käydä kotona ja kesällä 1876 hän, kuten kirjeenvaihdosta voi päättää, on kotonaan ja sangen hyvällä mielellä.

[5] Vrt. ensim. luku. Anna Lovisa, Charlotta Ahlbergin sisar, oli naimisissa suutari Strömbergin kanssa.

[6] Runo on kyllä painettu »Oulun Viikkosanomissa», mutta Ismael Kallio ilmoittaa sen tekijäksi vaasalaisen R. Svanljungin.

[7] Puutteellisia kouluopintoja todistavia kielivirheitä ei saa esiin suomalaisessa käännöksessä, joka kuuluu:

Kiitoksia paljon tervetulleesta kirjeestäsi, jonka sain tämän kuun alussa ja anna anteeksi etten ennen ole kirjoittanut enkä myös vastannut viimeiseen kirjeeseesi, sinä kai luulet ja sinulla on syytäkin luulla että minä olen kauhean huolimaton ja välinpitämätön kirjoittamisessani, syynä on ollut, (minun täytyy suoraan tunnustaa) että minulla on ollut hyvin hauskaa täällä ja toiseksi on minulla ollut kauhean paljon tekemistä, täytyy tehdä kolme kertaa enemmän kun ollaan yhdessä Oopperan kanssa, joka päivä täytyy mennä Oopperanharjoituksiin joissa täytyy laulaa mukana kuoroissa ja sitäpaitsi Puheosasto. —

Useita uusia osia olen saanut joihin minun pitää perehtyä sillä rouva Aspegrenin pitää keväällä matkustaa Parisiin kehittyäkseen taiteessaan, ja silloin minä saan ruveta näyttelemään useampia hänen osiaan jos vain kykenen. — Viime sunnuntaina esitettiin Lucia Seitsemäs ja viimeinen kerta ja Yleisö juhli kauheasti Emmy Strömmeriä Hulluuskohtauksen jälkeen huudettiin hänet kolme kertaa esiin ja hän sai ottaa vastaan suuren Laakeri seppeleen ja Kukka vihon.

Sunnuntaista viikko täällä oli suuret Naamio huvit ja siellä olivat useimmat Suomalaisen Teatterin jäsenet naamioituina Me esitimme Olympon Jumalia ja Jumalattaria mukana ei olleet vain oma väki vaan vieraitakin, me pukeuduimme Teatterissa ja sieltä menimme sitten kaikki Seurahuoneelle kun astuimme Salonkiin niin kulki ensiksi Jupiter puolisonsa Junon kanssa sitten Mars ja Minerva, sitten Venus ja Apollo ja Neptunus ja Ceres, Minä olin Flora Kukkaisjumalatar, minä olin kokonaan kukkien peitossa ja minulla oli kukkakori kädessäni minun parini oli Merkurius Herra Anderson y.m, siellä oli kauhean ahdasta sillä siellä oli 1,200 ihmistä hyvin hauskaa siellä oli Tohtori Bergbom oli myöskin siellä. Viime maanantaina olin Bangénilla, Stafva kuulutettiin viime sunnuntaina ensi kerran Masinisti Lindholmin kanssa hän lähettää sydämellisiä terveisiä sinulle —

Turusta matkustaa Suomalainen Teatteri Poriin, me avustamme vielä Oopperassa Fra Diavolo joka tänään esitetään ensimäinen kerta se menee neljä viisi kertaa, minä luulen että ensi viikolla lähdemme täältä. — Minulle tulee kovin ikävä Turkua sillä minulla on ollut hyvin, hyvin hauskaa, sillä me asumme erinomaisen siistissä perheessä, heillä on kolme täysikasvuista lasta jotka ovat hyvin hauskoja ja kilttejä. — Ei nyt minun täytyy lopettaa kirjeeni, koska paperi loppuu. Sano Strömbergin väelle ja Axelille Anni ja Janne Kerkkoselle ja Kilpisen Tytöille kauhean paljon terveisiä ja tervehdi myös täti Johannaa (Johanna Liljeroos, ruokapaikan pitäjä, jonka luona Oskar Ahlberg ja Idakin olivat asuneet Hämeenlinnassa.) ja sano että hän saa kirjoittaa jonkun rivin R:lle kirjeessäsi sillä ei hän välitä sanonko minä vai olenko ilman. Hyvästi voi hyvin toivottaa sisko Ida. Ole kiltti ja kirjoita minulle 2-3 viikon perästä ja osoita sitten Poriin, sillä sinä et voi kirjoittaa ennen kuin minä tiedän varmasti koska me matkustamme.»

[8] Suomeksi: »Kuinka voimakas onkaan ihmistahto, kun se käy käsi kädessä nerouden kanssa! Niin voi sanoa se, joka näki Sinut näyttämöllä ensi kerran esiintyessäsi kappaleessa »Lemun rannalla». Se oli, jos itse muistat, »Otavan salonkiin» järjestetyssä teatterissa; siellä näin sinut niin pelokkaana ja väkinäisesti elehtivänä: sillä taiteen maailma oli sinulle vielä ahdas. Tunnuit minusta levottomalta kuin kaarnanpalanen, jota aalto kuljettaa vaahtoisessa joessa. »Mitähän tuostakin lapsesta tulee?» minä hiljaa kysyin itseltäni. Kului vuosi ja näin Sinut uudelleen samalla näyttämöllä, mutta niin muuttuneena, että minua alkoi hävettää — ja toivon Sinun antavan minulle anteeksi, jos itse muistat hurmaavan »Jane Eyresi».»

[9] Kaarola Avellan on kertonut, että Ida myöhemminkin, koska tiesi itsellään olevan verraten leveän suun, koetti puhua »supukkasuulla».

[10] Julia Blåfieldille, joka tiedusteli syytä, miksi Ahlberg nimi muutettiin Aalbergiksi, näyttelijätär on kertonut tehneensä sen siksi, että Suomalaisessa teatterissa oli ollut toinen samanniminen henkilö. Tämä selitys ei pidä paikkaansa: Axel Ahlberg liittyi teatteriin vasta pari vuotta nimenmuuton jälkeen.

[11] Bruno Böökin sanotaan harjoituksissa pilkanneen entistä morsiantaan huutamalla tavan takaa saksalaisen »ach» huudon säestykseksi Ida Aalbergin käyttämille interjektsioneille.

[12] Ibsenin päivällisillä, kertoi Vasenius, moitti August Lindberg Sonnenthalin Hamletia liiasta huutamisesta. Vasenius vastasi: »Luulen uskaltavani väittää, että Shakespearea ei voi esittää huutamatta», johon Lindberg: »Protesteeraan näyttelijäammatin nimessä.»

[13] Kiihkoruotsalainen »Helsingfors» lehti sentään piti ylläolevaa tunnustusta liian suurena ja kirjoitti »Dagbladin» arvostelun johdosta vastalauseen otsakkeella: »Iljettävää fennomanian imartelemista» soimaten »Helsingfors Dagbladia» siitä, että tämä Ida Aalbergin vuoksi, jolla sentään lienee ollut yhtä ja toista opittavaa, kuten lehti sanoi, oli unohtanut »ne tunnustetut, ensiluokkaiset näyttämötaiteilijat, joiden on nähty esiintyvän ruotsalaisella näyttämöllämme».

[14] Ida Aalbergin myöhäisemmän vakuutuksen mukaan Emilie Bergbom jo ensi tapaamassa 1874 oli vaikuttanut tutkivalta ja epämiellyttävältä lapselliseen teatteriin pyrkijään.

[15] Björnsonin tendenssinäytelmä, jossa runoilija vaatii mieheltä yhtä suurta puhtautta kuin naiseltakin. Svava on siinä naispuolinen pääosa.

[16] Kirjeessään 3.XII.1883 Ida Aalberg kertoo Bertha Forsmanille olleensa muutamien Björnsonin läheisinten ystävien seurassa, kun tämä luki »Yli voimain» näytelmänsä. »Oli kuin koko tunturi olisi tullut ylitsemme ja murskannut meidät. Hän oli itsekin niin mielikuvituksensa lumoissa, että vain vaivoin kykeni hallitsemaan itseään.» —

[17] Runon sulosta ei suorasanainen käännös antaisi aavistustakaan. Siinä kerrotaan Tuhkimosta, joka haltian armosta pääsi tanssiaisiin hoviin ja johon prinssi rakastui. Hän katosi yhtäkkiä, mutta häneltä jäi toinen kenkä, jossa oli nimikirjaimet I ja A. Niiden avulla voi rakastunut prinssi löytää kengän omistajan, joka silloin on kohoava kuninkaalliseen arvoon ja vaatimattomuudeliaan, kauneudellaan ja loistollaan tulee hän, matalan majan lapsi, tuottamaan paljon iloa.

[18] Kesällä 1885 Suomessa Venäjän keisarinnalle annettiin lahjaksi vene. Se tehtiin monin juhlallisuuksin. Ida Aalberg tuli kotimaahan ja oli mukana lahjaa jätettäessä. Hän ei kuitenkaan, kuten Neiglick häijysti ennustaa, ollut uimapuvussa, vaan esiintyi lausujana keisarillisille.

[19] On todennäköistä, ettei Ida Aalberg ollut mistään oppinut näitä sanoja, ne ehkä olivat muodostuneet Rossin opetuksien perustuksella. 1889 hän Lauri Kivekkäälle kirjoittamassaan kirjeessä siteeraa rva de Staëlia, jota hän siihen aikaan luki saksalaisena käännöksenä ja jonka kirjasta sanoi löytäneensä sanat: »Olemisen ainoana tarkoituksena on tehdä itsensä arvolliseksi kuolemattomuudelle. Onni ja onnettomuus ovat vain keinoja tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi.»

[20] Politiken, Edvard Brandesin lehti, julkaisi vasta syyskuussa 1885 kirjoituksen, jonka »det unge Finlands talentfulde Kritiker», »nuoren Suomen kyvykäs arvostelija», Hjalmar Neiglick, oli keväällä Ida Aalbergin suositukseksi lähettänyt.

[21] Nimien suomalaistuttaminen, joka nykyisin on yleisimmin tapahtunut Snellman-päivänä, ei ollut J.W. Snellmanin mieleen. »Vai niin, maisterikin on muuttanut isänsä nimen», ärähti hän kiivaasti eräälle 1876 nimensä muuttaneelle. »Ei, herra senaattori, muutin vain omani», tämä vastasi.

[22] Todennäköisesti Ida Aalberg oli Kööpenhaminassa nähnyt jonkun »Erotaan pois» esityksen. Hänen Tanskassa ollessaan kappaletta siellä esitettiin.

[23] Ibsenistä tiedetään mainita, ettei hän ollut tarkka siihen nähden, miten hänen draamojansa käännettiin muille kielille. Bergbomilta hän kuitenkin vaatii, että Hedda Gabler-käännöksen on oltava »kultiveerattua ja luonnollisia puhekieltä» eikä »kankeata kirjakieltä». »Edellytän, että suomessakin tehdään ero noiden kahden välillä», hän sanoo.

[24] Duse tuli vähäistä myöhemmin, mutta hänen menestyksensä Skandinaaviassa ei koskaan tullut kovin suureksi; hänen myöhempi käyntinsä Tukholmassa muodostui melkeinpä fiaskoksi.

[25] »Elinan surmia» esitettiin kiertueella Harald Molanderin muovailemana laitoksena, jossa Kirsti oli vielä paljon keskeisempi henkilö kuin Numersin draamassa.

[26] Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin oikea käsi kuuluu olleen viallinen. Hän kirjoitti niin vaikeata käsialaa, ettei Ida Aalberg osannut sitä aina lukea. Senvuoksi Ida Aalberg sai joskus kopioida miehensä ajatustuotteita — tai ehkä vapaaherra saneli parhaita keksintöjään vaimonsa elämänohjeiksi ja opetukseksi. Tässä tyypillinen näyte vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin nuoruudenfilosofiasta ja samalla Ida Aalbergin tavasta kirjoittaa saksankieltä:

5) Wenn Handlung den glauben Bestimmt so ergiebt das die praktischgebundene (religiös-moralische) Lebensführung.

6) Im umgekehrten Fall ergiebt sich die ungebundene (scheinbar, bloss äusserlich freie, im grunde aber die innerlich) freie Lebensführung.

7) Die praktische Lebensführung grundet sich auf den religiös gebundenen Glauben. Die freie Lebensführung auf den Freiheitsglauben.

8) Glauben ist nur durch glauben zu überwinden (also: religiöser Glaube nur durch Freiheitsglauben. Gott nur durch reine Freiheit.)

9) Handlung und praktisch gebundene Lebensführung sind bloss äusserlich. Freiheitsglauben und freie Lebensführung sind rein innerlich.

15) Daraus ergiebt sich begriff und Thatsache der Entwerthung (äusserlich) und der Ûberwindung (innerlich).

19) Lebensentwerthung und Lebensüberwindung und deren Verhältniss (Entleben, verleben, durchleben.)

20) Daher: ist (praktische) Lebensfuhrung an (Philosophische) Lebensreinigung gekniipft.

21) Philosophie erhält ihren praktischen Werth und umgekehrt liegt in allem und jedem praktischen schon ein philosophisches Moment.»

[27] Jos vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin merkillisestä persoonallisuudesta joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan erikoinen kuvaus, voi käydä ilmi, että yksin hänen eetillisessä filosofiassaankin on osaksi samaa venäläistäkin henkeä, joka ilmenee elämän ikuisten eetillisten probleemien käsittelemisenä esim. Tolstoin ja Dostojevskin taiteessa ja joka on niin etäällä länsimaisesta aktiivisen toiminnan ja kommersialismin kyllästyttämästä hengestä. — Joka tapauksessa Stanislavskin ohjaustaide oli Ida Aalbergin viimmeisenä elinvuotena hyvin läheistä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandille ja oli todennäköisesti ollut aikaisemminkin. Kun Ida Aalberg ohjasi »Ikuisen taistelun» Kansallisteatterissa kevätkaudella 1910, tapahtui se, niinkuin melkein kaikki muukin hänen ohjaustyönsä, vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin tarkan valvonnan ja yhteistoiminnan avulla, ja esim. semmoinen keino kuin kukkien asettaminen riviin pitkin näyttämön parrasta, jota keinoa »Ikuisessa taistelussa» käytettiin, on Stanislavskin myöhemmän taiteen eräitä tyypillisimpiä keinoja. Vuonna 1914 Ida Aalberg ehdotti omalle seurueelleen nimeksi: »Studio», mutta nimen oli kai vapaaherra Uexküll-Gyllenband löytänyt Moskovasta, missä sitä käytettiin Taide-teatterin kokeellisesta osastosta. Kansan Näyttämöllä keväällä 1918 vapaaherra Uexküll-Gyllenband ohjasi erään operetin, jossa hän sekä säveltäjän että näyttelijäin että arvostelijain ihmeeksi pani nykyaikaiseksi suunnitellussa toiminnassa henkilöt käyttämään Pierrot-pukuja ja antoi esityksen aikana valojen palaa katsomossa — tuommoiset ideat ovat tunnusmerkillisiä V. Meyerholdin ohjaustaiteelle. Tutkimus voisi epäilemättä keksiä yhä lisää yhtäläisyyksiä vapaaherra Yexkull-Gyllenbandin ja moskovalaisen ohjaustaiteen välillä tämän vaikutelmien vastaanottamisen ehdottomasti silti vähentämättä hänen saavutustensa arvoa. — Ida Aalbergin eläessä vapaaherra Uexküll-Gyllenband peittelemättä sanoi ihailevansa moskovalaista ohjaustaidetta, kaikki muu oli joko raakaa tai valheellista. Että hänen ihailunsa Stanislavskin taidetta kohtaan myöhemmin kävi vähäisemmäksi, johtui siitä, että hän Ida Aalbergin kuoltua saattoi puhua peittelemättömämmin vaimovainajansa taiteesta, joka oli hänestä paljon yläpuolella Moskovan Taide-teatterinkin saavutuksia. Kun tämän kirjan kirjoittaja vähän ennen vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kuolemaa tapasi hänet Helsingin kadulla, syntyi pitkä keskustelu, jossa vapaaherra m.m. lausui: »Moskovassa on luotu oikeata taidetta, mutta vain perin rajoitetulla alalla. Vaimoni taiteen ohella se kuitenkin on ainoata oikeata näyttämötaidetta, mitä maailmassa on nähty.» Luonnollisesti hän tällöin Ida Aalbergin taiteesta puhuessaan tarkoitti vain Ida Aalbergin myöhempää taidetta, joka oli syntynyt yhteistoiminnassa hänen itsensä kanssa.

[28] Jo 1898 vapaaherra kirjoitti »Hedda Gablerista»; »Man muss es still führen und innerlich motivieren. Man muss vor allem den Selbstmord innerlich motivieren, dass es verständlich wird und zugleich ergreift, erschüttert, Mitgefühl, Mitleid und Interesse erweckt.» —

[29] Dusella oli Hedda Gablerina varsinkin Berlinissä tavaton menestys. Joku kriitikko kuitenkin on huomauttanut, ettei italialainenkaan näyttelijätär esittänyt Ibsenin Heddaa, vaan omaansa, Dusellekin muodostui loistokohdaksi Lovborgin käsikirjoituksen polttaminen, jonka kohdan näyttelemisestä on varsin yksityiskohtaisia kuvauksia.

[30] Taiteellisista kysymyksistä keskustellessaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband puki mielipiteensä kernaasti kaavaan: ensiksi — — —, toiseksi — — —, kolmanneksi — — —, neljänneksi — — — j.n.e. Tuommoinen väitelmien esittämistapa oli hänelle hyvin karakteristinen ominaisuus ja on eräs niistä piirteistä, joiden mukaan »Kansa ja teatteri» artikkelia voi pitää hänen kynästään lähteneenä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IDA AALBERG ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.