NUORTA JA VANHAA VÄKEÄ

Kokoelma kertoelmia

Kirj.

Fredrik Nycander

Tekijän luvalla suomentanut

Ari Aalto

Kuopiossa, K. Malmström'in kirjapaino, 1900.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Nuorta väkeä.
Matka Lysekiliin.
Ei maksa vaivaa.
Pohjakalaa.
Kaksi kruunua.
Kosinta.
Vappuyö.
Keulapuolella.
Lumen alla.
Tupa.
Vahinkolaukaus.
Kun pappi kuoli.
Vanha laivuri.
Kajavia.
Vanhat neidit.

Esipuhe.

Olen nuori.

Ruotsin länsirannikolla sijaitsee kotini idyllimaisessa rauhassa kallioiden ja metsien keskellä.

Tämän rannikon luontoa ja kansaa olen koettanut kuvata. »Nuorta ja vanhaa väkeä», joka suurimmaksi osaksi sisältää tarinoita aiheineen juuri tästä seudusta, on kolmas kokoelma samanlaatuisia kertomuksia.

Kaikkia niitä on kohdannut Ruotsissa suopea arvostelu.

Kun minä nyt kolkutan suomalaiselle sydämelle, tapahtuu se toivossa, että karun kuoren alta näissä kertomuksissani löydettäisiin rakkaus siihen turpeesen, jolla olen syntynyt.

Tekijä

Nuorta väkeä.

Kuusikon suojaan oli Gert istuutunut katsomaan hääjoukkueen ohikulkua. Hän oli surullisella tuulella ja pureksi ajatuksissaan ruohonkortta samalla kuin veltosti riippuvien kuusenoksien alitse silmäili yli teiden ja niittyjen, jotka kylpivät auringon paisteessa.

Hän oli karkeapiirteinen ja laajaharteinen kaksikymmenvuotias nuorukainen. Nuori jättiläinen siinä istui ja unelmoi kivellä. Unelmat eivät olleet suinkaan iloisia. Katrina, hänen sydämensä rakastettu seisoi juuri alttarin edessä ja vaihtoi sormuksia Ollin kanssa. Saakeli sitä Ollia, kun sai tytön!

Hän toivoi Ollille jotakin pahaa, mutta Katrinalle — ei toki, hän olisi voinut laskea hänet puuvillapatjalle. Kun hän vain ajatteli, kuinka ne nyt siellä seisoivat uskollisuuden lupauksia tekemässä — varmaankin olivat he juuri lasketelleet sanat papin jälestä — kävivät hänen kasvonsa tuskan rypistämiksi ja harmin kyynelet pakkautuivat hänen silmiinsä.

Kummallista, että ihminen voi pitää niin paljon toisesta ja se, että tämä ei voi välittää takasin. Sen asian laita on hullusti maailmassa! Eikö hän, Gert, ollut sanonut Katrinalle niin monta kertaa, että hän oli kiusallisuuteen asti rakastunut häneen, niin kerrassaan rakastunut, että tuskin tiesi mitä tehdä — ja kuitenkin oli hänen kerrassaan mahdotonta saada tyttö omakseen. Voiko kukaan käsittää, että hän tahtoisi omakseen Ollin? Hänen, joka oli niin sairas pitkät ajat, niin raihnas mies, että tuskin kykeni kyntämään, mutta ajoi mieluummin lääkäriin. Rahoja hänellä oli tiettävästi — ajatteles, jos tyttö rahojen takia olisi hänet ottanut. Ei, sitä hän ei voinut koskaan uskoa. Se oli kehno ajatus, jonka paholainen oli hänessä herättänyt!

Gert puristi nyrkkiään yksinäisyydessään, ja otsasuonet hänen lakkinsa alla paisuivat.

Samassa kuuli hän kirkonkellojen soivan. Heleästi kaikuivat ne yli seudun ja varmaankin loivat rauhaa muiden mieliin, mutta Gertin teki niiden ääni nyt vain levottomaksi. Hän odotti näkevänsä rattaiden tulevan ja ajavan ohi kuusimetsiin…

Pian voi hän tomupilvestä eroittaa Ollin hevosen, ja sitten vierivät vaunut esiin. Niissä istuivat Olli ja Katrina. Sitten tulivat muut. Mutta Gert istui ja katseli vaan Katrinan kasvoja — hän näytti niin vakavalta. Ja Olli oli tänä päivänä vähemmän kalpea kuin tavallisesti.

Rattaat vierivät ohi peräkkäin alamäkeä talonpoikaiskartanoon, joka hohti kauvempaa punaisena ja valkeana auringon paisteessa. Gert näki, kuinka kaikki laskeutuivat alas rattailta ja katosivat sitten talon ympärillä olevaan vihreään puistikkoon. Sinne oli heille tietysti katettu hääpöytä puutarhaan. Ja niin siellä tulisi olemaan tanssia ja viulunsoittoa ja heihuliheitä myöhään iltaan.

Gert olisi voinut lopettaa itsensä! Hän tulisi täällä kävelemään yksin ja samoilemaan kuusikon hämyssä samalla kuin rakkaus hänen ruumistaankin rasitti.

Hän käydä vaahlasi edes ja takaisin sammaleisella maalla. Lahorastas lauleli puolipäivän lämmössä, mehiläiset surisivat, kävi yksi suhina ja kuiske kuusen oksissa, ruohikko kahisi, ja tikka takoa nakutteli koivun kylkeen, niin että lopuksi kaikki tuo yksiääninen soitto häntä alkoi nukuttaa, ja hän laskeutui maahan selälleen ja nukkui…

Käki kirkui. Gert heräsi siihen. Hän oli nälkäinen kuin metsäsika ja matka kotiin oli pitkä. Silloin juohtui hänelle mieleen hullu ajatus, että hän menisi häätaloon. Kun häntä ei oltu kutsuttu, voi hän mennä kutsumattakin. Hyvin mielellään tahtoisi hän nähdä Katrinan morsiamena… Niin nousi hän ylös ja alkoi käydä taloa kohti samalla kuin hikoili paksussa viitassaan…

Kun he perillä saivat hänet nähdä, pelästyivät he siellä ruohikossa istuessaan. Olli kalpeni hiukan, Katrina tuli levottomaksi, vanhukset pudistelivat päitään ja nuoret katselivat toisiaan ihmetellen, mitä nyt tuleman piti. Ei ollut mikään hyvän merkki se, että Gert tuli häätaloon. Ja vaikka kaikki olivat äsken ilakoineet, vaikenivat he nyt kerrassaan, kun Gert astui sisään veräjästä ja ottamatta lakkia päästään tervehti:

— Hyvää päivää!

Ensin ei kukaan vastannut tervehdykseen, mutta viimeinkin sanoi
Katrinan isä:

— Hyvää päivää! Sinäkin olet liikkeellä?

— Täällähän on häät, ja minä ajattelin käydä tervehtimässä morsianta — sanoi Gert.

Samassa astui hän Katrinan luo ja otti häntä kädestä.

— Hyvää päivää, Gert, ja tervetuloa!

— Kiitos siitä sanasta!

— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet, ja nyt voit sinä hyvin istua alas ja saada osasi hääruoasta.

Katrina sanoi sen niin sävyisästi ja siivosti, ja Gert katsoi häneen lempeämmin kuin koskaan ennen.

He eivät vielä olleet lopettaneet päivällisiä, ja kun Gert nyt kiitti ja istui alas muiden mukana, alkoi kaikki olut ja viina, jota he olivat saaneet, tehdä heitä yhä puheliaammiksi.

— Sinä et ollut kirkossa, sinä — sanoi eräs.

— Minun olisi pitänyt olla siellä, tarkoitat sinä. Niin minäkin.

— Katrina oli niin kaunis seistessään alttarilla — hymyili toinen.

— Kaunis hän on aina ollut, sen minä kyllä tiedän — vastasi Gert painolla.

— Sinä olet aina hänestä paljon pitänyt — letkautti kolmas.

— Kuuluuko se sinuun? — tuumi Gert, ja heitti puhujaan silmäyksen, joka pani vaikenemaan.

— No, no — varoitteli Katrinan isä.

— Olli oli varmaan myöskin kaunis? — kysyi Gert pilkallisesti.

— Hänellä on rahoja päällisiksi — arveli joku.

— Jumal’aut, hänell' on. — Ollin isä ryiskeli hyvinvoivan näköisenä.

— Morsiusparin malja sitten! — kohotti Gert lasin ja nyökäytti
Katrinalle, joka aivan hehkui punaisena.

— Kiitos, Gert — sanoi Olli ja koetteli hymyillä.

— Niin, oikeastaan se ei ollut sinulle — vastasi Gert. Ja niin tyhjensi hän viinalasin pohjaan saakka.

— Eikö teillä tule täällä tanssiakin? — tähysteli hän ympärilleen.

— Tietysti tulee — arveli Ollin isä. — Ja kun nyt olemme ravitut, niin voimme alkaa.

Pöytä kannettiin pois, soittaja viritti viulunsa ja alkoi sitä vingutella.

— Kai sitä minäkin sitten saan tanssia morsiamen kanssa? — kysyi Gert.
— Mitä sanoo Olli siihen?

— Saathan sinä — vastasi Olli vapisevin polvin, vaikkakin koetti näyttää tyyneltä.

— Tahdotko sinä tanssia minun kanssani, Katrina?

— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet — sanoi Katrina.

Silloin otti Gert Katrinan vyötäröistä. Ja siinä syntyi sellainen tanssi ruohikolla, että mättäät pölisivät. Sellaista tanssia ei kukaan ollut koskaan nähnyt. Hän kieputteli Katrinaa, niin että tämä aivan nauroi ja kuiskasi:

— No, mutta Gert!

Hän riippui Gertin käsivarsissa kuin tahdoton olento. Ja Gert hehkui ruoasta, paloviinasta ja rakkaudesta, ja hänen silmänsä olivat hurjan tuliset.

— Sinä tanssit kauniisti — kuiskasi Katrina.

Ja he tanssivat niin alle omenapuiden, jotka upeilivat vähän loitommalla valkeissa, auringon valaisemissa kukissaan.

Ja siellä silitteli Gert Katrinaa, niin että tämä aivan kiemurtelihe. Näytti kuitenkin siltä, ettei hän niinkään vastenmielisesti tahtonut suudelmaa. Ja niin Gert silitteli häntä vielä kerran.

— Oh, sentään, kuinka paljon minä sinusta pidän — läähätti Gert.

— Gert, Gert!…

— Miten hitolla voit sinä ottaa Ollin?

— Gert!

Katrina näytti niin kovin onnettomalta ja käänsi silmänsä pois Gertistä.

— Tanssikaamme toisten luokse — rukoili hän epätoivoisena.

— Ei, minä tahdon tietää sen — tuskaili Gert. — Minä tahdon tietää sen.
Rahojen tähdenkö sinä, sano?

— Anna minun olla, Gert. Jätä minut!

— Rahatko olivat siihen syynä! Sinä et voi katsoa minua silmiin.

— Elä tee mitään hullutuksia, Gert. Minä oli pakoitettu, minä olin pakoitettu!

— Saatana soikoon! — kirkui Gert.— Ja sinusta kun minä uskoin niin paljon hyvää.

— Ei se ollut minun syyni. Isä sen niin tahtoi…

— Mutta sinä suostuit siihen!

— Me olimme niin köyhiä, Gert.

— Siitä minä viis, mutta minä pidin sinusta, ja sinun olisi pitänyt tulla minulle, kuuletkos.

— Minä pidän sinusta, Gert. — Se tuli niin kauniisti ja hiljaisesti.

— Ah, sellainen siunattu tyttönen kuin sinä olet!

— Tanssikaamme nyt toisten luo, äläkä virka mitään.

— En, en.

— Voimmehan tavata sitten toisiamme monta kertaa, tiedän mä.

— Kyllä, kyllä.

Gertin silmät loistivat, kun he tanssivat takaisin toisten luo.

— Te teitte oikein aimo kierron — arveli Olli hieman harmistuneena.

— On niin hauska tanssia — vastasi Gert. Ja hänen silmänsä eivät eronneet Katriinasta.

— Niin se on, niin se on nuorena ollessa — myönsi Katrinan isä.

— Nyt tanssin minä — sanoi Olli ja otti Katrinaa vyötäröiltä.

Mutta Olli oli hintelo eikä hänen jaloissaan ollut mitään jäntevyyttä.

Gert rupesi nauramaan niin, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän nauroi ei niin paljo tuon aviomiehen tanssille kuin sille ajatukselle, kuinka hän tulisi peijaamaan Ollia. Ja kun Olli oli lopettanut tanssin, meni Gert hänen luokseen ja löi hänelle kättä oikein reilusti, niin että Ollin polvet aivan horjahtivat, ja sitten sanoi hän, kasvot hyvää tuulta hehkuvina ja äänessä mitä toverillisin sointu:

— Minä olen aina ollut vihainen sinulle, Olli, Mutta ei maksa olla häijynä ja pahaa tahtovana, kuules, jos tahdot kuten minä, niin juomme lasin yhdessä ja tulemme hyviksi ystäviksi.

Olli tuli oikein hämmästyneeksi ja iloiseksi muutoksesta. Gert, jota hän niin oli pelännyt!

Ja niin he joivat, ja Gert nauroi hänelle vasten silmiä ja taputteli olkapäille sekä kutsui häntä:

— Minun rakas Ollini!

Ja kaikki muut jotka tämän näkivät, olivat tyytyväisiä tähän ystävyyteen ja sanoivat toisilleen:

— Niin hyvä mies, niin siivo mies!

Matka Lysekiliin.

Reppuri oli tullut saarelle ja tehnyt siellä tuttavuutta kahden kivenhakkaajan kanssa. Tuttavuus tehtiin kauppias Abrahamssonin peräkamarissa, jossa he ottivat aimo naukkuja.

Abrahamsson oli puijannut reppurilta halvalla muutamia pääliinoja, ja siksi oli hän niin antelias. Ja kivenhakkaajille oli tuo vaeltava Judas myönyt nuuskarasian ja linkkuveitsen.

Nyt asetti reppuri silmälasit paikoilleen nenälleen — hänellä olivat ne aina nenällä, sillä niitä tarvittiin tarkastaessa saatuja rahoja — sanoi hän »ei voi tietää, jos ne olivat vääriä näinä aikoina.» Tämä lausunto oli kerran saanut muutaman ostajan vastaamaan:

— No, eikö silmälaseja tarvita teidän tavaroitanne tarkasteltaessa?

Reppuri sanoi nyt seuralaisilleen:

— Minun pitäisi lähteä Lysekiliin kaupan tekoon.

— Heikkari, sinnehän meidänkin pitää — sanoi toinen kivenhakkaaja. —
Tehän voitte seurata mukana.

— Olkoon menneeksi! Ja kippis!

— Ei, jei, älkäähän lähtekö nyt. Nuppinne eivät ole selvät — arveli
Abrahamsson.

— Äh, kuulkaahan sitä!

Ja niin valssasivat he hoippuen rantalaiturille, jonka luona venhe oli.
Heidän onnistui saada purjeet kuntoon, vaikka vaivaloisesti se kävi.

Niin he läksivät ulos. Venheen keskellä oli reppurin laatikko. Sen päälle panivat he viinapullon.

Reppuri, joka ensi kerran oli saaristossa, istui ja tirkisteli saaristoon:

— Merkillistä, että minne tuleekin, on kiviä tiellä.

Tämä nauratti kivenhakkaajia.

Mutta nauru kaikui yhä heikommin. He tulivat yhä untelommiksi ja uneliaammiksi ja vajosivat vähitellen aasinuneen.

Kohta olivat he kaikki kolme pitkällään ja nukkuivat tuhdoilla. Venhe ajelehti miten tahtoi. Matka kävi Lysekilin päinvastaiseen suuntaan.

Pitemmän ajan kuluttua raapasi venheen pohja muutaman saaren rantaan.
Reppuri heräsi siihen ja kirkui:

— Pois näppinenne, peijakkaan pojat!

Hän oli nähnyt unta, että joukko poikasia raapi hänen laatikkoaan.

Nyt nolostui hän katsellessaan ympärilleen. Toverit kuorsnasivat. Venhe seisoi kiveen hangaten. Ja kivellä lojui eläin, joka katsoa muljotti häneen. Hän ei ollut koskaan nähnyt hylettä ja pelästyi sentähden nyt peräti. Hän luuli hylettä itse paholaiseksi.

Nopeasti otti hän airon ja puulasi venheen ulos rannasta.

Hän koetti herättää kivenhakkaajia mutta nämä vain kääntäytyivät unessaan. Silloin istuutui hän ja alkoi ohjata. Hän et ollut koskaan ohjannut purtta eikä hänellä ollut aavistustakaan koko purjehtimistaidosta.

Hän asetti purjeen kullekin puolelle. Se auttoi, sillä hänellä oli purjetuuli. Ja kuinka hän nyt siinä puuhailikaan ruorin kanssa — eteenpäin kulku kävi.

— Se menee hyvin! — tuumi reppuri. — Ja hän nosti tuulessa nenäänsä lasisilmineen. — Kyllä he nolostuvat, kun heräävät. Minun ajatukseni mukaan tulee Lysekil tuohon suuntaan.

Niin purjehti hän pursineen muutamaan kapeaan vuonoon. Kuinka mieletöntä tämä on tietää jokainen länsirannikkolainen, joka ei kanna romulaatikkoa.

— Minun puolestani maatkoot. He saavat nähdä, että minä osaan purjehtia.

Hän hymyili riemuiten. Vähitellen alkoi hän kuitenkin arvella, sillä kuta etemmä hän purjehti, sitä ahtaammaksi kävi kulkuvesi. Vuoret ikäänkuin ryömivät hänen päälleen.

Nyt alkoi hän ymmärtää tulleensa väärää tietä. Ja nyt tahtoi hän herättää toisetkin.

— Ehkäpä minä pääsen tästä reiästä. Odotahan!

Ja hän antoi mennä.

Pian oli hän vuonon pohjukassa. Ja kohta jutkahti venheen pohja savikkoon.

Siinä se seisoi.

— Ah, herran tähden! — kirkui hän. — Nouskaa ylös!

Hän ravisteli noita vaateliaita matkustajia. Silloin heräsivät he vihdoinkin, hieroivat silmiään ja tervehtivät häntä sellaisilla suloisilla sanoilla kuin:

— Suusi kiinni!

— Mitä hittoa siinä huudat, senkin punatukkainen silmälasikäärme?

— Me olemme kiinni! Me olemme kiinni!

— Oletko sinä kiinni? Myötkö sinä väärennettyjä kankaita, mokoma ryökäle?

Mutta sitten he näkivät, missä olivat ja kuultuaan reppurin sanovan: 'Minä luulin sen menevän Lysekiliin!», purskahtivat he äänekkääseen nauruun. He heittäytyivät tuhdoille selälleen ja olivat läkähtyä. Niin hauskaa oli tämä heidän mielestään. Vähät he välittivät koko asemastaan.

— Kippis! — huusi toinen, otti putelin ja joi. — Hyvästi kanssasi! —
Hän kiidätti pullon veteen.

— Ehkä kahlaamme maihin! sanoi toinen lopuksi. — Venhe seisoo kun seisookin.

Silloin he lähtivät. Reppuri otti häiriössä silmälasitkin nenältään.
Mutta laatikon otti hän oikein selkäänsä. Hän ajatteli:

— Kissa vieköön koko tämän seuran!

Sitten astuivat he kaikki veteen. Maalle oli vain pikkunen matka.
Yhtäkkiä keiskahti reppuri suin päin saveen. Laatikko mukana.

Siinä istui hän sitten kaislikossa ja voivotteli:

— Minun huivini ja minun paitani!

Toverit nauroivat ja auttoivat hänet taas jaloilleen. Niin tulivat he maihin. Kivenhakkaajat lauloivat ja hoilasivat, niin että lapset säikkyneinä juoksivat pitkien matkojen päähän.

Selvittyään siksi verran, että voivat jotakin päättää, sanoivat he:

— Nyt meidän kuitenkin täytyy saada ryyppy.

— Tietysti me saamme tuolta! — Ja he osoittivat majataloon jonkun markan päässä.

Siellä saivat he kosteita tavaroita eteensä. Mutta sitten he alkoivat ajatella venettään ja katsoivat ulos lasista. Naamat vetäytyivät pitkiksi — sillä venhe oli tietysti irronnut, sittenkuin kolme miestä ja kuorma siitä oli tullut pois. Se oli tuutinut hetken tuulispäissä ja alkanut sitten ajelehtia pois vuonosta. Sillä tuuli oli kääntynyt — ja purjeethan olivat ylhäällä.

Nyt alkoivat kivenhakkaajat juosta rannalle ja huudella purjevenhettä. saadakseen kiinni omansa.

Mutta mitään sellaista ei löytynyt. He kiroilivat ja menivät takaisin majataloon.

Tiellä olivat he kaatua reppurin päälle. Hän istui laatikoineen ojassa ja möi huivikankaitaan y.m. polkuhinnasta.

En tiedä, koska nuo kolme veljestä saapuivat Lysekiliin. Sinä päivänä eivät kuitenkaan. Mutta venhe ajelehti takaisin saaristoon. Kun Abrahamsson sai sen nähdä, säikähtyi hän melkein kuoliaaksi — hän luuli, että kaikki nuo kolme olivat hukkuneet. Mutta hän sai tietää kohta asian oikean laidan, sillä nimismies otti kivenhakkaajat kiinni ja vei heidät omalle maalleen. Ja tämän palan nautittuaan päättivät he lujasti, etteivät koskaan enään ota reppuria venheesensä. Sillä sellaisella on yhtä huono onni mukanaan kuin naisilla ja rukilla.

Ei maksa vaivaa.

Vanha Sven, joka seisoi pellolla kuokkimassa, huoahti vähäsen, pyyhki hihan syrjällä hikeä otsaltaan ja puhkesi puhumaan:

— Ei maksa vaivaa. Tämä on niin täynnä kiviä, että sen herraksi ei pääse. Hitto häntä kuokkikoon enkä minä!

Hän heitti kuokan olalleen ja asteli pellolta, josta suuria multakuokkareita tarttui hänen jalkoihinsa. Hän meni tyytymättömän ja väsyneen näköisenä tupaan päin ja istuutui huoaten porraskivelle.

Vaimo oli ruokkimassa kanoja, jotka kaakattaen juoksentelivat toistensa ympärillä päästäkseen altaan uurnalle.

Ne pärskyttelivät vettä ja tappelivat, ja kukon punainen kampa loisti auringon paisteessa, kun hän sisukkaana sitä kohotti ja tunkeutui höyhenpukuisten puolisoittansa etunenään.

Eukko kääntyi eläimistä ja kysyi mieheltään:

— Mitä sinä huokailet, Sven?

— Oh, olen niin väsynyt. Sitä on jo niin vanha.

Nuorena ollessani voin minä tapella saroilla kivien kanssa, mutta nyt minä en enään jaksa.

— Onko siellä nyt sitten niin paljon kiviä?

— On, kyllä on. Joka vuosi minä niitä sieltä joukon poistan, mutta joka vuosi niitä taas siellä on. Minä luulen, että kiviä sataa taivaasta.

— Et saa puhua mitään niin syntistä! Meidän Herramme, joka antaa meille sadetta vuodentuloon!

— Niin niin, sinä olet aina niin hyväntahtoinen. Mutta minä, joka olen mies, suutun, niin vanha kuin olenkin. Ja minä en kehtaa jatkaa enään kuokkimista. Eihän jaksa enemmän kuin jaksaa.

Ukko näytti niin vihaiselta, että eukko antoi hänen olla. Mutta mielessään ajatteli hän hiljaisuudessa tähän suuntaan:

— Kaikkeen löytyy neuvoja. Ei pidä väsyttää toista.

He eivät puhuneet enään asiasta, ja se päivä kului loppuunsa kuten muutkin. Aurinko painui alas honkakankaan taakse ja hämärä laskeutui metsätorpan yli. Ja, niinkuin he olivat tehneet kolmekymmentä vuotta, tekivät nuo molemmat puolisot myöskin tänä yönä — laskeutuivat toistensa viereen levolle.

Kun eukko kuuli, että mies oli nukkunut ja makasi nyt kuorsaten ukonuntaan, nousi hän sängystä. Kun hän makasi seinävieressä, täytyi hänen päästäkseen lattialle kiivetä ukon yli.

Sitten pukeutui hän hiljaa ja meni ulos viileään, puolivaloisaan kesäyöhön. Kuokka seisoi tuvan seinää vasten niinkuin ukko sen oli jättänyt. Eukko otti sen ja meni ulos pellolle ja alkoi työskennellä. Hän kuokki varovaisesti, ettei rauta kilahtaisi kiviin ja ettei ukko kuulisi mitään erityisempää ääntä ja heräisi. Kivet heitti hän ojan reunalle, sitä mukaa kuin työssään eteni.

Tätä pitkitti hän siksi kuin näki auringon ensimäisen ruskon nousevan vuoren huipun yli ja kuuli peipposen ensimmäiset liverrykset. Silloin pani hän kuokan juuri samalle paikalle, jossa se oli ollut, ja pannen säpin kiinni astui äänettömästi sisään. Sitten riisuutui hän ja ryömi sänkyyn tarkasti varoen, ettei kantapäällään koskettanut ukon laihoja koipia.

Seuraavanakaan päivänä ei ukko voinut mennä pellolle töihin. Hän rupesi hakkaamaan halkoja eikä huomannut mitään.

Mutta vielä kahtena yönä piti eukon mennä pahkuraisulle pellolle saadakseen sarat kivettömiksi, ja vielä kaksi päivää teki ukko muita töitä. Mutta kolmantena päivänä häpesi hän itseään ja meni siinä silmänräpäyksessä, ettei eukko näkisi hänen katumustaan, pellolle kuokkimaan.

Ei kukaan voi kuvailla, kuinka hän hölmistyi nähdessään pienet roukkiot ojan varrella. Hän häpesi niin, ettei saanut sanaa suuhunsa. Hän töllisteli taivaalle, ikäänkuin apu olisi sieltä tullut, mutta pian käsitti hän, että hänen vaimonsa oli tämän kaiken tehnyt. Ensin suuttui hän, mutta sitten kävivät hänen silmänsä kosteiksi.

Niin meni hän portaille.

Vaimo puuhaili taas kanojen kanssa..

— Kuules, Helena!

— No, Sven.

— Kivet ovat poissa pellolta nyt. Ja kuitenkaan ei kukaan ole kuokkaa koskettanut.

— Herranen aika, mitä sanot sinä!

— Kukahan sen on tehnyt?

— Varmaankin kanat, jotka ovat kävelleet siellä ja poimineet.

— Niin, varmaankin ne juuri niin.

Vaimo, jolla ei näyttänyt olevan halua jatkaa keskustelua, meni tupaan.
Heti sen jälkeen istui hän kangaspuilla ja kutoi.

Kun ukko sen kuuli, kävivät hän: kasvonsa yhtäkkiä oudon ilmeisiksi. Nyt hänelle selveni! Ja koko iltapuolen päivää käveli hän yksikseen hymyillen, kunnes aurinko vajosi vihreän hongikon peittoon.

Keskiyön aikaan, kun hän kuuli vaimonsa syvään hengittävän, nousi hän ylös peläten kovasti, että sängyn narina eukon herättäisi. Saatuaan vaatteet päälleen meni hän sukkasillaan ulos huoneesta keittiön kivilattian yli toisella puolella olevaan kangaskamariin.

Hän istuutui kangaslaudalle ja mutisi itsekseen:

— Minä tiedän kyllä, kuinka vähän sinulla on aikaa kutoa uutta sarkahamettasi, jonka sinä tahdot valmiiksi Mikkelisunnuntaiksi. Mutta koska sinä olet tehnyt minulle hyvää, tahdon minä sen palkita sinulle takaisin.

Ja niin alkoi hän kutoa ja antoi sukkulan lentää edestakasin lankaloimien välissä, aivan kuin oli eukkonsa nähnyt tekevän.

Tätä pitkitti hän jonkun aikaa ja oli oikein tyytyväinen ajatellessaan, kuinka hämmästyneeksi eukko tulisi, kun ovi hänen takanaan avautui ja hän kuuli äänen:

— Mitä sinä teet, Sven

Siinä paikassa lakkasi kertominen. Ukko kääntyi, hämillään.

— Ah, herran tähden, sinäkö se olit! Mitä varten olet sinä ylhäällä yösydännä?

— Niin, ajattelin katsoa vähän perään, ettet turmeleisi minun hamettani. Oh, Herrajumala, miltä se näyttää! — löi hän käsiään yhteen ja tarkasteli kutomusta juuri alkavan aamun hämyssä.

Mutta silloin loppui vanhuksen vastustusvoima. Ukko aivan painui eukon olkapäille ja oikein nyyhkytti.

— Helena, minä tahdoin sinulle vain hyvää — peltokivien tähden, näes — minä en enään koskaan sano: ei maksa vaivaa — minä kuokin kunnes makaan tuossa — kun on saanut sellaisen vaimon kuin sinä, oikean helmen! Niin helmi sinä olet — intti hän, kun eukko tahtoi pyrkiä irralleen.

— Kas niin, rauhoitu nyt ja mene levolle. Toisen tulee auttaa toistaan, sanotaan sanassa, mutta missään ei ole kirjoitettu, että ukon pitää nousta ylös sydänyöllä ja sotkea eukon kuteet.

— Ei, se ei maksa vaivaa, sen minä näen.

— Minä sen kyllä selvitän aamulla. Ei se ole mitään vaarallista. Mutta tule nyt!

Eukko veti häntä jälessään, ja niin menivät he sisään. Mutta nyt asettui eukko lattian puolelle ja niin tahtoi hän maata aina vast'edeskin. Eihän voinut tietää, mitä ukko keksisi kauppojaan katuessaan. Mutta jos hän kiipeisi yli, huomaisi hän sen kyllä.

Ja kohta kuorsnasivat he molemmat, sillä aikaa kuin aurinko hiipi sisään pumpuliverhojen välitse ja valaisi pelakuun (pelargonia) anjovispurkissa.

Pohjakalaa,

Poika sousi kalapaikalle.

Hän veti airot sisään, juoksi kokkatuhdolle ja laski riipan lahden pohjaan.

Venhe seisoi hiljaa kirkkaalla veden pinnalla. Ja poika istuutui perään onkimaan, kiinnitettyäsi! ensin tummankeltasen täyn koukkuun.

Hän hyräili itsekseen kauniissa kesäisessä iltapäivässä. Lähellä oleva vuori kaikui, kun hän korotti ääntään, rastas lauleli rannan koivikossa, ja lepät alempana rannan kivikossa kurkistelivat kuvaansa vuonosta.

Oli matalaa sillä paikalla, ja salakat söivät hyvin. Kas petoa kuinka puri kovasti! No, se ei poikaa kummastuttanut, sillä äsken oli juuri satanut.

Ei, mutta miten se söi! Hän veti »tintin» toisensa perästä, ja kohta eivät tä'yt riittäneet, niin että hänen täytyi silpaista salakan hienoa lihaa syötiksi.

Mutta kuinka nyt olikaan, kun hänen piti vetää ylös onkea, tarttui se kiinni johonkin raskaasen. Joko se oli suuri kuha tai myös turska. Hiopp, hän veti. Mutta onki ei liikahtanut. Oliko se tarttunut pohjaan?

Poika kurkisti laidan yli katsoakseen. Hän varjosti käsillä otsaansa. Vesi oli kristallikirkasta, aurinko laskeutui juuri, ettei mikään kimallus vedenpinnalla häirinnyt näköä.

Poika voi nähdä vaaleanvihreän vedenalaisen kaislikon, ja kun hän oikein tähysti, näki hän salakkain suikkelehtivan.

Mutta — mitäs se oli?

Jokin suuri esine virui pohjassa — osa siitä oli valkeaa — kasvot. Ja partaa sillä oli…

Hän istuutui jäykistyneenä ja mietiskeli.

Armias, jos se oli Puna-Pietari, joka keväällä jäiden lähdön aikaan hukkui? Hän meni uveavantoon, eikä häntä oltu löydetty.

Poika katsoi vielä kerran. Aivan oikein — se oli Puna-Pietari! Hänen ansionsa oli, että täällä oli niin paljon salakoita.

Yks kaks leikkasi poika siiman poikki. Puna-Pietari sai kernaasti pitää koukun. Sitten veti hän riipan pois — ja sousi joutuin sieltä…

Salakat olivat vakassa venheessä. Pitäisikö hän ne? Ne olivat siellä näykkineet Puna-Pietaria.

Häntä inhotti. Tuota pikaa olivat kalat järvessä.

Hän vapisi joka jäsenessään ja pyyhki hihalla hikeä otsaltaan.

Oh sentään, että Puna-Pietarin vielä kuoltuaankin piti peloittaa häntä. Hän oli peloitellut häntä lapsena — peloitellut kaikkia sen seudun lapsia. Puna-Pietari oli pitkä, laiha olento, jolla oli punainen tukka ja parta ja ilkeät silmät. Hän juoksi talosta taloon ja huusi, että tuomion päivä oli tullut. Hän kirkui, että kaikki parantaisivat itsensä. Ja kaikkien lasten jälestä hän juoksi ja kuiskasi, että heillä oli vielä aikaa. Lapset pakenivat häntä kuin pöppöä. Mutta kun he pääsivät hänestä niin loitolle, ettei hän voinut heitä saavuttaa — sillä Pietari-parka oli ontuva — kääntyivät he näyttivät kieltään ja nauroivat. Pietari uhkasi kainalosauvallaan. - Minä tulen kuoltuani takasin! Kaikki luulivat, että hän oli hullu — ja kun hän keväällä pulskahti veteen, sanoivat kaikki, että se oli parasta —

Poika ajatteli tätä venheessä. Jumalista, eikö Pietari sitten ollut tullut takaisin!

Hän sousi kotiin ja sanoi äidille, ettei salakka tänä päivänä syönyt.

Äiti sanoi, että hän varmaankin oli juossut jonkin tytön jälissä sen sijaan että olisi kalastanut. Mutta poika ei uskaltanut puhua totuutta. Eikä hän lähinnä seuraavina päivinä kalastanut. —

— Toiset pojat tahtoivat myös kalakeittoa. He sotisivat toinen toisensa perästä kalapaikalle, mutta kaikki tulivat tyhjin käsin kotiin. Ei siellä ollut kaloja, sanoivat he. Mutta kaikki olivat he tartuttaneet koukkunsa Puna-Pietariin, kaikki katkaisseet siimansa ja viskanneet salakat veteen. He eivät halunneet niitä.

Oli kaikkiaan neljä poikaa, jotka olivat tehneet saman huomion. He olivat muuten iloisia poikia, mutta kuleksivat nyt hiukan kummallisina. Kerrassaan mahdotonta oli saada sanaakaan heidän suustaan. Mutta kun he tapasivat toisensa, voi syntyä seuraava keskustelu:

— Oletko ollut kalapaikalla?

— Kyllä, entäs sinä?

— Kyllä, mutta en saanut mitään. Saitko sinä?

— En edes kissallekaan.

— Se on huono paikka.

— Kerrassaan kehno.

— Täytyy etsiä toinen.

— Totisesti täytyy.

Niin kuleksivat he useampia päiviä eivätkä voineet päättää vuonolle menoaan.

Sillä välin kävi myrsky. Mutta sitten tuli taas seesteinen päivä.
Silloin arveli ensimäinen poika, että hän antaa paholaiselle koko
Puna-Pietarin — nyt menee hän koettamaan.

Niin sousi hän uudelle paikalle. Ja hän oli niin iloinen ja rallatteli, että vuonon vuoret hänen jälestään huhuilivat. Nyt kertoisi hän pojille saaneensa oikein paljo kaloja, mutta paikkaa hän ei neuvoisi — e-oho!

Mutta yhtäkkiä kävi hän kalpeaksi, ja rallatus loppui — sillä onki oli taas kiinni.

Hän sitä varovaisesti vetämään, saadakseen irti. Silloin tunsi hän, että se ikäänkuin antoi perään. Sitten irtosi se kokonaan. Hän veti sen ylös. Hänen sydämensä hytkähti — sillä kun hän veti ylös koukun, oli siinä punaisia karvoja!

Hän säikähti niin, että oikein tahtoi itkettää. Taaskin oli siinä Puna-Pietari — jonka virran vesi oli tuonut entiseltä vanhalta paikaltaan…

Eikö hän siitä koskaan pääsisi? Hän veti riipan ylös. Kotiin sousi hän. Kaloja hän ei uskaltanut kaataa veteen, äiti olisi vihastunut. Ja häpeähän olisi tulla kaksi kertaa peräkkäin kaloitta kotiin.

Mutta hän tulisi kostamaan säikähdyksensä, ja niin neuvoi hän paikan toisille pojille.

Pojat sousivat sinne, oikein iloisina. Mutta kaikkien koukut tarttuivat
Puna-Pietariin. Ja eräs heistä veti ylös palasen hänen kenkäänsä…

Nyt ei kukaan mitään tuntenut poikia entisiksi. He vaikenivat eivätkä katsoneet ketään silmiin. Ja sen sijaan, että he ennen olivat terveitä kuin kirkon enkelit, eivät he nyt paljoakaan eronneet laihasta Jussista, jonka kasvot muistuttivat kapahaukia. Vanhemmat riitelivät onkien kadottamisesta. Pojat puolustautuivat ja sanoivat, että vuonossa oli niin suuri kala. Ja se oli kyllä totta.

He eivät kalastaneet enään koskaan. Vanhemmat haukkuivat heitä laiskoiksi, mutta he eivät vastanneet sanaakaan — ja tähän asti olivat he aina olleet suurisuisia.

Öisin näkivät he mitä kamalimpia unia. Kaikki näkivät he Puna-Pietarin suurin tuijottavin silmin makaavan hiljalleen huojuvassa kaislikossa vuonon pohjalla. He eivät mitenkään päässeet noista unistaan. Ja päivin luulivat he, että hän nilkutti heidän jätissään. He kuulivat tuon hullun huudon, että heidän piti tehdä parannus…

Lopuksi ei ollut muuta keinoa kuin mennä Herran ehtoolliselle. Yksi toisensa jälkeen meni ja ilmoitti itsensä papille, ja kun sunnuntai tuli ja he menivät ja kumartuivat alttarille, kalpenivat he nähdessään, että he kaikki olivat siellä.

He joivat viinin ja tunsivat itsensä vahvistuneiksi. Ja sen sunnuntain jälkeen kulkevat he ympäri raamatunlauseet huulillaan tai laulavat virsiä tuvissa. He ovat tulleet hulluiksi. He ovat kolportööreja. Herra avita, sellaista kurjuutta.

Kaksi kruunua.

Puuseppä Ernst seisoi höyläämässä. Lastut lentelivät. Ne tanssivat sisääntunkeutuvassa auringon paisteessa. Ernst lauleli työssään. Hänen ruumiinsa huojui eteen ja taakse joka kerta kuin hän laski höylän laudalle ja veti sitä pitkin. Vis, vis — kuinka lastut lentelivät!

Hän hymyili itsekseen. Hän näytti niin onnelliselta. Työ elähytti häntä, hän oli nuori, ja aurinko paistoi hänen käsilleen. Ja sitäpaitsi kuuli hän sisästä vaimonsa äänen, kun tämä hyssytteli heidän esikoistaan uneen.

Hei, kuinka elämä oli kevätpäivän kalttainen!

Silloin aukeni ulko-ovi ja Hans puikahti sisään. Hän oli kaitakasvoinen ja oli hänellä pienet viekkaat silmät ja koko hänen käytöksensä oli hiiviskelevää. Hän oli myöskin puuseppä ja asui kappaleen matkaa täältä. Ernst katsahti tulijaan.

— Kas vaan, Hans!

— Hyvää päivää, piti sanomani. Sinä laulelet ja voit hyvin, kuulen ma.

— Kuinkas teillä jaksetaan?

— Oh jaa, siinä se menee rehkiessä. Mutta tänä aamuna minä hölmistyin niin, etten ennen koskaan elämässäni.

— Miksikä niin?

— Niin, näes, minulla oli, kuten tiedät, puukkosaha — oikein hieno puukkosaha.

— Oliko se sitten niin merkillistä? — arveli Ernst ja veti lastun laudasta. — Puukkosahahan täytyy olla jokaisella puusepällä.

— Niin niin, mutta. Hm! Mutta minun puukkosahani oli oikein ekstra-hieno. Sellaista ei ollut koko näillä seuduilla.

— Sinä olet oikeassa. No, varmaankin joku pienokaisistasi on sen hukannut.

— E-ei, minä olen heiltä kysynyt. He eivät tiedä, missä se on. Joku muu sen varmaan on ottanut.

— Kuka tuo olisi?

— Niin, en tiedä.

Hans oli jonkun aikaa ääneti, mutta sitten alkoi hän kuleksia ympäri huonetta ja nuuskia Ernstin työkaluja.

— Mitä sinä katselet?

— Oh, en mitään.

Mutta nyt alkoi Ernst epäillä.

— Et kaiketi luule, että minä, Hans —?

— Nyt sanoit sen itse. Ha, ha, kuinka pelästyneeltä sinä näytät. Totta puhuakseni tulin tänne katsomaan, etkö sattumalta olisi pistänyt sitä takkisi alle. Takkisi on ollut mukana näpistelyissä ennenkin. Muistatko papin kanoja, hä?

— Vaiti, Hans! Minähän sain siitä selkääni. Minä olen saanut rangaistukseni. Et saa repiä tuota vanhaa taas esiin. Se on unhoitettu. Minä olin sellainen poikanen silloin.

— Unhoitettu? Sellainen ei unhoitu koskaan. Sinusta voi luulla mitä tahansa.

— Minä en ole ottanut sinun puukkosahaasi. Jos sen sanot vielä kerran, niin —!

Hän puristi nyrkkiä ja kasvonsa olivat tulipunaiset.

— Sinä olit eilen meillä. Ja kun läksit oli saha poissa.

— Minulla ei ole, kuuletko —!

— Pistäysin ulkona, mutta sinä olit sisässä, jokin pennuista kaatui kumoon ja loukkasi itseään. Ei kukaan voi tietää, mitä sinä teit sillä aikaa.

— Vaikene!

— Minä sanon vaan, mitä luulen.

— Sinä roisto! — kirkui Ernst ja hyökkäsi hänen päälleen.

He ottelivat oikein hengen edestä, mutta Hans oli heikompi, ja Ernst hänet piankin voitti, potkaisi oven auki ja viskasi hänet ulos, niin että Hans vierähti nenälleen.

— Elä tule koskaan takaisin! Sillä silloin saat uuden pyöräyksen.

Hans nousi häpeissään ja pyyhki likaa vaatteistaan.

— Saammepahan nähdä — vinkui hän hengästyneenä. Sen jälkeen lippasi hän tiehensä mäen taa. Herra avita, millaiset nyrkit Ernstillä oli… Hän katosi viidakkoon.

Ernst sulki oven ja seisoi jonkun aikaa mietiskellen.

— Herrajumala, ettei vanha koskaan unhoitu! Jos on pahaa tehnyt, riippuu se niskoilla koko elämän ijän. Anna-Reetta! — huudahti hän. Ja niin meni hän vaimolleen kertomaan. Mutta tämä lohdutteli ja sanoi:

— Hans ei voi tehdä mitään.

— Minä en ole ottanut sahaa.

— En minä sitä luulekaan.

Ernst tarttui vaimonsa kaulaan ja siinä riippuen sanoi hän:

— Sinä olet koko pitäjässä ainoa, joka uskot hyvää minusta.

* * * * *

Hans kulki mietiskellen. Mitä pahaa tekisi hän Ernstille?

Hänen nokkaansa kirvelöi pyöräyksen perästä.

Niin tuli hän kauppapuotiin. Siellä seisoi Eriksson kuten tavallista kauppapöydän takana.

— Mitä pitäisi olla tänä päivänä?

— Oh, hiukan sokeria ja kahvia pitäisi viedä eukolle.

Hän sai.

Mutta sentähden ei hän ollut sinne tullut. Vaan häntä halutti niin kovasti saada puhua tuosta puukkosahajutusta, että, hänen täytyi tavata joku ihminen. Hän vain ei tiennyt, kuinka saisi sen niin esille, ettei se näyttäisi liian tärkeältä. Mutta silloin näki hän vasaroita ja viiloja ja sahoja riippuvan puodin katossa. Ja silloin sanoi hän:

— Nuo ovat varmaankin hyviä kaluja, nuo.

— Tahtooko Hans sellaisen?

— Kyllähän minä, tarvitsisin. Olen juuri kadottanut puukkosahani.

Ja niin pääsi koko juttu vauhtiinsa.

— Minä voin käydä vaikka ehtoollisella siitä, että Ernst on sen varastanut — lopetti hän.

Tarina näytti innostavan Erikssonia ja hän näytti mietiskelevältä.

— Niin. Ernst ei ole luotettava, ei. Jos osaat oikein vaieta, Hans — Eriksson tirkisteli ympärilleen, puodissa ei ollut ketään muita — niin saat sinä kuulla jotakin, jonka Ernst teki talvella, vaan josta minä en ole tahtonut puhua. Sillä minä en tahdo juoruta, näes.

— Oh, herra jumala, puhukaa!

— Niin, näetkös —

Ja niin syntyi kuiskaillen uusi juttu.

Ernst oli tullut muutamana päivänä puotiin ja näyttänyt vähän omituiselta. Hän osti sokeria ja kahvia ja jauhoja. Se nousi kahteen kruunuun. Niin antoi hän kahden kruunun rahan. Hänen, Erikssonin, piti ottaa juuri raha käteensä, mutta kömpelyydessään pudotti hän rahan peltipöydälle. Erikssonista kilahti se vähän oudosti. Sillä ei oikeastaan ollut mitään kilahtavaa ääntä. Hän piti sitä päivänvaloa vasten.

— Kyllä, kyllä se on oikea — tuumi Ernst ja yritti nauraa. Mutta se ei kuulunut luonnolliselta.

Eriksson viskasi rahan pöydälle. Se putosi raskaasti kuin lyijy.

— Hitto soi, se ei ole sittenkään oikea — tuumi Eriksson. — Ernst tekee vääriä rahoja.

— Onko Eriksson hullu?

— E-en, mutta raha on hullu. Tämä on lyijyä, tämä, ja Ernst on vetänyt tinaa päälle.

Mutta silloin tuli Ernst pois laidoiltaan.

— Oh, hyvä kauppias! Elkää tehkö minua onnettomaksi! Antakaa se minulle takaisin! Minä olen sellainen raukka. Minulla ei ollut yhtään rahaa, vaimoni on sairas, hän saa kohta pieniä, olemme kärsineet nälkää pari päivää — minä en voinut hankkia — mitä piti minun tehdä — minä valmistin tämän — minä valvoin koko yön saadakseni sen oikeaksi — oh, antakaa se minulle takaisin — jos minä saan sen — en minä enään koskaan tee niin — hyvä Eriksson!

— Ei, minä pidän sen kaikessa tapauksessa. Minä olen rahainkokooja.
Joka päivä ei saa näin harvinaisia rahoja.

— Mitä aikoo kauppias tehdä?

— En tiedä. Mutta rahan minä pidän. Minä panen sen lompakkooni. Mutta ettette enää tarvitseisi nälkää nähdä, niin saat pitää tavarat. Kauppa on kristillisesti tehty.

— Ja niin meni Ernst — lopetti Eriksson kertomuksensa. — Mies-raukka!

— Missä Eriksonilta on raha? — kysyi Hans.

— Saanko sen nähdä?

— Se käy kyllä päinsä. Sitte Eriksson otti rahan esiin. Hans tarkasteli sitä ja löi pöytään. Väärä se oli.

— Saanko minä ostaa tämän?

— Mitä sinä sillä teet? Oletko rahainkerääjä?

— Voisihan tuota tarvita.

— Et suinkaan aikone mennä nimismiehen luo?

— Sitä minä en ole sanonut.

— Sinä näytät niin ilkeältä. Sinä tahdot pahaa Ernstille. Ei, minä pidän rahan. Se ei koskaan lähde minulta.

— Kaksi kruunua ja kaksikymmentä viisi äyriä? — ehdotti Hans.

— Ei-e, minä en myö sitä. Se olisi synti Ernstin takia.

— Ja kuitenkin on Eriksson puhunut kaikki. Oli jonkinlaista vahingon iloa Hans'in kasvoilla.

— Saakeli! Kuinka tuhma olin! Mutta se tuli niin arvaamattomasti. Mutta jumaliste, minä kadun sitä nyt. Ottaessani rahan itselleni, enkö sitä tee?

— Se on päivän selvää — arveli Hans ja valmistautui lähtemään.

— Minne matka?

— Tyhjänpä saa Eriksson tietää eikä sitä. Hyvästi! Jos en saa puukkosahaani takaisin, niin ostan uuden. Mutta minä luulen pääseväni.

Niin riensi hän pois puodista.

Mutta Eriksson jäi seisomaan partaansa sivellen.

— Miksi en voinut vaieta?

Niin tuli muudan kaupanteolle.

* * * * *

— Seuraavana päivänä pysähtyivät nimismiehen vaunut Erikssonin asunnon edustalle. Nimismies tahtoi puhua hänen kanssaan kahden kesken. He menivät muutamaan kamariin ja sulkivat oven jälkeensä.

Erikssonilla pitäisi olla väärä raha takanaan. Nimismies tahtoi saada sen.

— Väärä raha! — huudahti Eriksson. — Onko minulla joku väärä raha? Enkö minä ole kunniallinen mies?

— Ette se olekaan te, joka sen on väärentänyt. Mutta minä vaadin sen nähdäkseni.

— Älkää uskoko Hans'ia!

— Minä en sano, kuka ilmiantaja on. Älkää nyt vastustelko.

— Sitä rahaa saa vallesmanni etsiä.

— Niinkö? Hm.

Nimismies oli vaiti. Alkoi sitten puhua muista asioista.

— No, rakas Eriksson, kuinka kaupat huristavat?

— Oh. huonosti. Tänne on tullut niin monta puotia paikkakunnalle. Toista oli ennen — silloin olin yksin. Mutta nyt minä varmaankin saan kohta lyödä rukkaset lautaan. Kaikki kallistuu, kansa valittaa ja nyplii lanttejaan.

— Eli tekee vääriä, niin.

Eriksson ryki. Hän ei tahtonut Ernstille mitään pahaa. Ei todella!

— Kuulkaas, Eriksson, kuinka suuriarvoinen tuo raha voi olla?

— Arvoinen? Mikä raha?

— Kas niin, älkää nyt olko piilosilla enään. Jos te saatte hyvän maksun, luovutte te kyllä siitä.

— Miten vallesmanni sanoo!

Hän vainusi »afääriä.» Hänen sieramensa laajenivat. Siinä samassa unhoitti hän Ernstin…

— Viisi kruunua? — kysyi nimismies.

— Liian vähän! — Erikssonin kasvot olivat pullallaan. Sormet alkoivat liikkua kuin merikravun kynnet.

— Vai niin, raha teillä kuitenkin on.

Vallesmanni nauroi hyvillään.

— Niin, se tahtoo sanoa… Hm. Mutta viisi on liian vähän, kuten sanottu.

— Kahdeksan. Tämähän on oikea huutokauppa.

— En minä sentähden tahdo mitään pahaa lähimmäiselleni. Mutta kymmenestä vallesmanni sen saa.

— Olkoon menneeksi!

Oikeuden palvelija otti paperirahan lompakostaan.

— Missä on kruunu?

Eriksson jätti rahan ja otti vastaan kympin, samalla kuin ajatteli:
Niin tuhmasti etten pyytänyt viittätoista.

— Tehän myötte ihmisiä — sanoi nimismies.

— Ja te ostatte ihmisiä.

Niin oli kauppa tehty. Ja nimismies ajoi taas kotiinsa.

Eriksson sai silmänräpäykseksi omantunnon vaivoja. Mutta silloin ajatteli hän seteliä ja tuli iloiseksi. Hän meni vaimonsa luokse ja kertoi tehneensä hyvän kaupan.

— Minkä niin?

— Minä möin vuodan.

* * * * *

Vaunut vierivät rämisten ylös mäkeä Ernstin tuvalle.

Hän ihmetteli, mitä se mahtoi olla, meni etehisen kuistiin ja asetti kätensä auringon varjoksi.

— Herranen aika, vallesmanni!

Hän kalpeni yht'äkkiä. Hänen ensi ajatuksensa oli: vaimo, lapsi! — Hän kuuli vaimonsa laulelevan pienokaiselle…

Mutta sitten tyyntyi hän taas heti; ehkei se ollut mitään vaarallista.

Mutta nyt olivat vaunut hänen ovensa edustalla. Eräs talonpoika istui kyytimiehen vierellä. Nimismies astui alas.

— Hyvää päivää, Ernst! — Se kuului onnettomuutta ennustavalta, tyyneltä.

— Herra vallesmanni suo minulle sen kunnian.

Ernst kumarsi. Sydän sylkytti.

— Tahtoisin puhua hiukan sinun kanssasi. Ja minulla on todistajat, kuten näet.

— Todistajat!?

Nyt selveni hänelle kaikki. Mutta hän nieleksi, tyynennäköisenä — hän ei antaisi itseään ilmi.

— Sinut on ilmiannettu — arveli nimismies.

— Vai niin!

Ernst koetti nauraa.

— Sinä et näy sen siitään paranneen.

Ernst tuli veripunaiseksi.

— Älkää puhuko siitä!

— Minä puhun uudesta. Sinut on ilmiannettu…

— Kenenkä toimesta, jos saan luvan kysyä?

— Sitä minun ei tarvitse sanoa.

— Silloin voin minä sen sanoa. Se ei ole tietysti kukaan muu kuin tuo, joka hiipii tuolla viidakossa ja tähystelee tänne.

Hän osoitti. Toiset katsoivat osoitettuun suuntaan. Siellä puikki Hans pensaiden suojaan.

— Tule sinä, Hans — kirkui Ernst — tule katsomaan, mitä olet aikaan saanut. Mutta puukkosahaa minä en ole ottanut sen sinä kyllä tiedät.

— Mitä puukkosahaa? — kysyi nimismies. — Tässä ei ole kysymys mistään puukkosahasta. Mutta sinä olet tehnyt väärää rahaa.

— Herra jumala!

Ernst koetti käsillään päätään.

Hans oli tullut nyt saapuville. Hän asettui vaunujen taakse. Hän pelkäsi Ernstin nyrkkejä.

— No, Ernst, nyt tiedät sinä, kuka on ilmiantajasi. Se oli oikein tehty, sillä minulla on todistus kädessäni.

— Mikä todistus?

Näytettiin kaksikruunuista.

Ernst tuijotti.

— Mistä vallesmanni on tuon saanut, jos saan olla nenäkäs?

— Sen tiedät parhaiden itse.

— Tahtovatko siis kaikki ihmiset tehdä minut onnettomaksi?

Samalla osoitti hän alas tielle.

— Katsokaa, ettekö usko, että hänkin tulee tänne! Niin niin, udellaan, kun nimismies kulkee pitäjän läpi.

Eriksson läheni, vähän arkaillen. Mutta hän tahtoi nähdä kohtauksen.

Nimismies seisoi raha kädessä, ja piti sitä ylhäällä auringon paisteessa.

Tunnustatko väärentäneesi tämän?

— Ernst! — kuului kirahdus puolipimeästä etehisestä.

Kaikki kääntyivät katsomaan. Siellä seisoi vaimo pelästyneenä. Mies ei ollut huomannut, että tuutilaulu oli vaiennut.

— Tule, Anna-Reetta!

Vaimo juoksi hänen luokseen.

— Sinä et ole tehnyt mitään pahaa — se ei ole totta! Sano, että se ei ole totta…!

— Kas niin, älä itke. Anna-Reetta!

— Tunnustatko? — kysyi taas nimismies, joka seisoi kuin kuvapatsas hänen edessään.

— Sano, että se on valhe, Ernst!

Mutta silloin sai hänen äänensä lujuutta.

— Valhe? Miksi valehteleisin minä? Enkö minä ole tehnyt sitä sinun tähtesi! Minä näin kuinka kalpeana sinä makasit sängyssä pienokaisen kanssa. Ei ollut palaistakaan ruokaa koko talossa. Minun täytyi hankkia rahaa. En voinut sallia sinun nälkään kuolevan. Minä istuin valveilla koko yön. Minun korvissani suhisi ja lauloi koko ajan kun työskentelin, lauloi sinusta. Luulin tekeväni hyvän työn. Uskoin, Herramme auttaisi meitä… Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!

Kauppias tahtoi vastata, mutta oikeuden valvoja sanoi:

— Sinä siis tunnustat?

— Ei, ei — huudahti vaimo.

— Kyllä, Anna-Reetta!

Hans'in kasvot loistivat. Eriksson puri huultaan, todistajat katsoivat maahan. Nimismies nyökytti päätään ikäänkuin valitellen. Mutta vaimo heittäytyi rajusti miehensä kaulaan:

— Ernst, Ernst!

Syntyi hetken äänettömyys.

— Mihinkä minut nyt viedään?

— Vankeuteen, tietysti.

— Kuinka käy minun ja lapsen — uikutti vaimo.

— Kysy Hansilta!

Lapsen kirkuna kuului sisältä.

Saanhan käydä häntä katsomassa ennenkuin minut viedään.

— Kyllä, mene!

Mies ja vaimo menivät sisään.

Samassa juoksi muudan poika viidakosta.

— Mitä se on? — kysäsi Hans.

— Puukkosaha! — sanoi poika. — Minulta se hävisi — mutta sitten — en sitä löytänyt — pelkäsin selkäsaunaa — en uskaltanut sanoa — mutta sitten sen löysin — karttakopasta.

— Lurjus! — mutisi Hans ja otti työkalun poikansa kädestä. — Juokse takaisin kotiin! Saat selkääsi, jahka tulen.

Poika alkoi itkeä tillittää ja lähti juoksemaan.

— Näetkös, etten minä ole sitä ottanut — sanoi Ernst.

— Ethän sinäkään voi kaikkea pahaa tehdä.

— Kitas kiinni!

— Jumalan käsi! — aprikoi Hans. — Lapsen kautta keksittiin rikos.

— Tule nyt! kehoitti nimismies.

Niin sai Ernst istua kuskilaudalle, talonpoika istui rattaiden etupuolelle.

Vaunut vierivät tiehensä. Ernst ei tulisi näkemään tupaansa pitkiin aikoihin.

Vaimo vaipui portaille, nosti esiliinan silmilleen ja nyyhkytti…

Hans käveli kotiinsa. Hän vihelteli.

Eriksson vaelteli hiljaa puodilleen. Hän ei saanut päästään pois ajatusta, jonka Ernst oli lausunut:

— Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!

Jos hän olisi tehnyt sen! Nyt ei hän voisi nukkua tänä yönä.

Ehkäpä sitten, jos hän ottaa oikein aimo todin.

Kosinta.

Iltapuolipäivä keskikesällä. Ukko Olli on istuutunut muutamalle kivelle tupansa edustalla. Hän imee piippunysäänsä ja hymyilee leveästi. Hymynsä ei ole auringolle, vaan siksi että hän ajattelee: Ei tahdo saada kuvan ruokaa, kun ei ole naisväkeä talossa.

Hän on äskettäin menettänyt eukkonsa — Jumala hälle anteeksi antakoon, hän oli häijy. Ja hän asuu nyt yksin poikansa kanssa, joka parastaikaa puuhailee kuokka kädessä perunamaalla. Olli on seitsemänkymmentäkolme ja poika viisikymmentä vuotta vanha.

Vanhuksen siinä niin istuessa ja sylkiessä haikujen välillä ja leskimiehen pulmallista elämää, mietiskellessä asettaa Herramme asiat niin, että vanha Riitta tulee tietä myöten. Olli varjostaa kädellään auringonpaistetta ja tuumii itsekseen:

— Kas vaan, hän on liikkeellä.

Hän tuntee Riitan hyvin — hän katseli nuoruudessaan Riittaa silmällä kuin helmellä, sanotaan. Mutta Riitta meni naimisiin toisen kanssa ja Olli toisen kanssa, ja niin joutuivat he erilleen. Mutta sitten kuoli Riitan mies, ja kun Olli jäi leskeksi, ovat nuoruuden ajatukset hänessä taas valveutuneet. Ja siksi hän nyt niin kirkastuu, kun saa nähdä Riitan.

Hän pistää sammuneen piipun liivin taskuun, sivasee käden selkämyställä suutaan ja valmistautuu kohteliaasen vastaanottoon.

Kun Riitta näkee Ollin siinä seisovan noin jotakin tarkoittavana ja muhoilevana, kirkastuvat hänenkin kasvonsa — näyttää siltä, kuin näkisi hän mielellään ukon tuollaisena.

Olli nyökyttelee ja tohuilee ja tervehtii:

— Hyvää iltapäivää!

Riitta pysähtyy. Olli näkee rypyt hänen kasvoissaan. Mutta hän ei välitä vaan sanoo:

— Että hän on lähtenyt liikkeelle. Pitkästä matkasta on hän varmaan väsynyt, sillä hän tulee kai kotoaan, luulen ma.

— Niin onkin, piti kauppamiehen luo.

— Silloin voi hän hyvin istua ja levätä hiukan. Siitä on jo aikoja kun olemme viimeksi puhelleet.

— On kyllä, on. — Ja. Riitta istuu kivelle.

— Ho hoi, niin niin, — kiikkuu hän edestakasin — sitä käy jo niin vanhaksi, että tuskin voi kävellä.

— Niin käy, niin. Mutta miten hän näyttää ripsakalta ja reippaalta!

— Miten hän sanoo! Ja toinen on jo seitsemänkymmentä vuotta!

— Hän tulee kyllä vanhemmaksi, jos hän saa elää.

— Niin, vanhemmaksihan sitä tulee.

Ja sitten he eivät puhu mitään.

Mutta se alkaa käydä Ollista sietämättömäksi. Hän pöyrii tukkaansa ja katsoo likaisia kynsiään.

— Minä ajattelin sanoa ikään jotakin.

— Ho hoi, niin niin — huokaa Riitta ikäänkuin ei olisi kuunnellut.

— Niin, näes, minä olen nyt yksinäinen, ja se on niin ikävää.

— Hän saa hankkia jonkun, joka hoitaa ja huolehtii talossa.

— Sitäpä minä juuri tässä ajattelin.

— Niin käy se hyvin, niin.

Ja sitten he vaikenevat.

— Näes, minussa on vielä vanhaa rakkautta häneen — alkaa Olli taas.

— Oh, siitä on niin pitkä aika, siitä.

Riitta nyökyttelee päätään ja vaipuu muistoihinsa.

— Niinpä voisi nyt olla aika, että me tulisimme yhteen, ajattelen minä.

— Hän ei toki koskaan tarkoita, että me… — Tuo ihmeellinen ajatus saa
Riitan melkein pelokkaaksi.

-— Kyllä, juuri sitä niinä tarkoitan. Niin kysyn minä nyt kunniani kautta rehellisesti, tahtooko hän ottaa minut aviomiehekseen myötä- ja vastoinkäymisessä.

— Oh, herranen aika! — Eukon katse oikein vilkastuu. — Niin, se riippuu siitä, mitä silloin saa tehdä.

— Hoitaa talouttani — ja poikaa, tietysti.

»Poika» on viisikymmenvuotias ja seisoo hän perunamaalla ja kuokkii. Kun hän kuulee heidän keskustelunsa, katsahtaa hän ylös, seisauttaa työnsä ja menee heidän luokseen.

Riitta nauraa:

— Poikaa! Sitä on kuitenkin koko vanha veitikka, tuota Ollia.

— Onko niin, niin pidä kiin'! — sanoo Olli reippaasti.

— Eihän voi muuta, kun kuin pyytää niin kauniisti. Minäkin olen ajatellut sitä samaa, jos sanon niinkuin asia on.

— Hän on kerrassaan mokoma.

Niin vaikenevat he. Sillä »poika» seisoo nyt heidän edessään. Hän kysyy eukolta:

— Mitäpä se isä hänelle oikeastaan puhuikaan?

— Niin, hän tahtoo hankkia sinulle äitipuolen, Pekka.

— Voi sun perhana!

— Niin, näetkös — sanoo Olli hieman hämillään — minulla on taipumusta naisiin.

— Oletteko hullu, tehän olette jo seitsemänkymmentä ja kolme vuotta vanha!

— Sitä nuorisoa, se ei ajattele mitään muuta kuin rakkautta ja sellaista.

— Ho hoi, niin niin — huokailee eukko.

— Mutta emmekö mene tupaan nyt? — arvelee Olli.

— Mennään vaan. — Riitta nousee, he menevät tupaan päin. — Siellä ei näytä niinkään siistiltä, luulen minä.

— Aiotteko te maata myöskin oikein aviosängyssä? — kysyy »poika» ja katsoa tirrittää.

— Ole vaiti, se ei kuulu lapsille! — nauraa Olli.

Ja niin menevät he sisään.

Vappuyö.

Viileä oli yö toukokuun ensimäistä päivää vasten. Ilma oli täynnä niityn ja metsän tuoksuja. Kautta ilman kävi keväälle omituinen suhina. Posket ja sydän tulivat punaisiksi, kun hengitti sen yön ilmaa, mieli alkoi rakkausasioita kaipailla.

Puolihämärässä seisoi Frans kädet taskussa tuvan edessä, äänetönnä, katsellen maita, joilla äsken kynnetyistä va'oista nousi vehmas tuoksu.

Hän uneksi kuiluista, jota hänellä ei ollut. Hän oli suuri ja vahva, kaksikymmenvuotias.

Hän katseli kauvas vuorille, jotka valtavina varjoina kuvastuivat vappuyön puolivaloisaa taivasta vasten. Itsepintaisesti kääntyi hänen katseensa Uusevuorelle, sen metsättömälle, sileälle ja valaskalan selkää muistuttavalle selänteelle. Vuoren keskikohdalla roihusi lieskuva tuli, joka valaisi vuoren selkämää siksi, että hän sen valossa voi eroittaa ihmisvarjoja juoksentelevina sinne tänne.

Se oli kylän poikien vappukokko. He olivat siellä yön helmassa hempukoineen, sillä kun Frans oli tarkasti tähystellyt, voi hän varjojen joukosta nähdä ei ainoastaan poikia, vaan myöskin helmaväkeä.

Ja silloin leimusi hänen silmissään, kuin olisi sielläkin kokko palanut. Hän väänsi ruumistaan, kaivoi kädet syvemmälle taskuihinsa, sylkäsi ja sanoi:

— S—tana!

Sitten asettui hän taas miettimään, kiinnittäen silmänsä kylän poikien kokkotuleen.

Hän virnistelihe hyvillä mielin. Kas, joskaan hänellä ei ollutkaan omaa hempukkaansa, niin tiesi hän kuitenkin, kenenkä hän olisi tahtonut saada. Se oli Vanhankylän Amalia. Mutta ei ikinä elämässä tulisi hänen vanha ärtyisä äitinsä sallimaan, että hän Amalian saisi, sen hän tiesi. Siksipä hän juuri kirosi.

Koettaakseen mitä äiti sanoisi moisesta pariskunnasta, oli hän kerran maininnut Amaliaa talon pojan vaimoksi — samalla kuin tuskallisesti oli äitiä katsellut.

Mutta silloin oli eukko pauhun nostanut, niin vanha kuin olikin, vaaleat, laihat kasvot näyttivät suuttumuksesta vavahtelevan, ja puolisokeat silmät olivat muuttuneet melkein vihreiksi. Hän oli huutanut:

— Sen köyhän luutun! Ei koskaan elämässäni!

Silloin ymmärsi Frans, että se oli mahdotonta, ja vaikeni. Eukko oli ahnas kuin juutalainen ja varma kuin vallesmanni eikä hän koskaan tulisi sallimaan, että torpan Amalia ottaisi hänen kolikkonsa arkun pohjalta ja saisi talonpojan pojan.

Frans piti sitä konstailemisena, hän olisi melkein voinut itkeä. Kylän pojat, jotka olivat kaikki köyhiä, olivat saaneet jokainen oman kullan — heillä on sydämelliset vanhemmat.

Hän polki maata ja repi tukkaansa.

— Että pitääkin olla sellainen äiti!

Samassa kuului äidin käheä, kimeä ääni tuvasta:

— Frans!

Hän vastasi kärsimättömästi:

— Niin!

Äiti kutsui häntä sisään. — Mitähän hän taas tahtoi? Aina olisi hänen pitänyt jotakin tehdä, kiitosta hän ei saanut koskaan. Hän hoiti koko talouden, heinän kulotuksesta sikolättiin saakka, mutta hänellä oli sellainen äiti, ettei hän voinut saada armastansa omakseen.

Äiti tahtoi, että heidän pitäisi mennä myllyyn jauhoja hakemaan.

— Näin myöhään! — murisi Frans. — Voimmehan sen tehdä huomennakin.

— Laiskuri! — huusi äiti. — Tuos' on säkki!

— Pekka ei ole myllyllä — koetti Frans vastustella.

— Tuuleehan nyt.

Siinä hän oli oikeassa. Frans oli kyllä nähnyt Pekan myllyn siipien huiskavan metsänreunan yli, kun hän äsken oli seisonut mäellä. Äitiä ei käynyt petkuttaminen — hän käsitti, että Pekka oli myllyssä, vaikka näkikin niin huonosti, ettei voinut myllyn siipiä eroittaa.

Frans jukkaili, mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa säkki toiseen käteensä, äiti kulki toiseen nojaten, ja niin he menivät.

Astellessaan siinä äitinsä vieressä tunsi Frans itsensä hyvin kaukaiseksi äitistään, joka aina oli ollut ankara häntä kohtaan ja karkoittanut sillä tavalla pojanrakkauden hänestä. Jo pienenä poikana oli hän saanut itkeä tätä. Isä ei välittänyt hänestä mitään — hän rakasti kartanoa ja maata, oli vaiti ja kuoli. Sitä mukaa kuin Frans kasvoi, muuttui hänen surunsa kovakiskoisuudeksi. Äiti ei ollut tehnyt hänelle muuta hyvää kuin synnyttänyt hänet maailmaan, eikä se ollut hyvin, koska hän sen kautta oli tottunut viilaamaan sitä, jota hänen piti rakastaa…

Joka yön eli hän kädet nyrkkiin puristettuina!

Hän pelkäsi tehdä äidilleen mitään pahaa, pelkäsi olla yhdessä hänen kanssaan.

He olivat vaiti tiellä…

Lopuksi kysyi Frans ikäänkuin toisten onnella itseään suututtaen:

— Näettekö vapputulia tuolta vuorelta?

Äiti pysähtyi ja katsoi sinne, varjostaen käsillään silmiään.

— Sieltä kajastaa heikko valo. Ketä he ovat, jotka sytyttävät tulen metsään?

— Eihän siellä mitään metsää ole. Ne ovat kylänpoikia, jotka hempukoineen vappuyötä viettävät, ja kyllä heillä on hauska.

— Niin niin, siellä he nyt yöllä keikkuvat ja niin siitä tulee heti häitä jälestä — sanoi äiti.

Hän ei voinut koskaan kärsiä nuorten iloa. Hän ei muistanut omaa nuoruuttaan.

— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä jälestä tapahtuu! huudahti Frans. Pitääkö teidän haukkua heitäkin? Eikö siinä kyllin, että minua…?

— Sinua? Enkö minä ole ollut äiti sinulle? Oletko kärsinyt vilua ja nälkää, hä?

— En niin juuri. Mutta te kiellätte minulta sen, josta minä enin pidän.

— Joko taas vetelet sitä hompsukkaa esiin? Hyi tokin! Ei ikinä tule hän minun kattoni alle.

— Te olette kova äiti. Mutta ensi vuonna minä olen täysi-ikäinen.

— Mitä aiot silloin tehdä? Naidako ja ajaa minut maantielle? Älä sinä — minua et saa minnekään! On oikein häpeää, kun sinä saisit varakkaitakin talonpojan tyttäriä, sekä Ottilian että Jeanetten, jos vain sanoisit sanankaan.

— Mutta sitä sanaa minä en sano.

— Sinä olet häväistykseni, Frans. Sinä saatat minut hautaan.

74

— Minä en voi odottaa kauvemmin. Minun pitää saada Malin, kuuletteko!
Se on niin, että siitä voi tulla aivan hulluksi, kun on nuori.

— Nuorten täytyy totella.

— Yö tuntuu niin lämpimältä, etten tunne itseäni.

— Ei minusta.

— Jos te estätte minut saamasta Amalian, en tiedä mitä minä teen.

— No, mitä sitten? Olisi hauska tietää.

— Äiti!!

He vaikenivat… ja jatkoivat matkaa.

Pian saapuivat he myllylle, jonka siipien suhina ja kivien jauhava jymy kuului heidän korviinsa.

— Näetkös. Pekka jauhaa kuitenkin.

Frans ei kuullut, mitä äiti sanoi. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus:
Malin!

Ja toinen ajatus: Äiti! Jos hän olisi kuollut!

Herra Jumala, oliko hän niin huono ihminen, että sellaisia ajatteli!

Hänen käsivartensa vapisivat, ja äiti kysyi:

— Onko sinulla vilu?

— Täällä, jossa on niin kuuma! vastasi hän. — Mutta hänen huulensa vapisivat.

— Sinähän vapiset kuin vilussa. Sinä ajattelet jotakin pahaa. No, ilkeä sinä oletkin aina ollut.

Tämän sanoi äiti hänelle, joka aina oli tahtonut häntä rakastaa!

— No, olemmeko jo perillä? — kysyi äiti.

— Kyllä, nyt menemme sillan yli.

He kulkivat yli pienen sillan, jonka alitse keväisellä vauhdilla riensi syvä vesipaljous, ja saapuivat myllymäelle.

Pekka lauleli ylhäällä myllynkivien jymisevään tahtiin, pauhasi niin, että sitä kuullessa olisi voinut tulla aivan kuuroksi. Siinä oli jotakin loihdittua tuossa kumeassa pauhussa ja siipien viuhinassa… huss… uss…

Ne leikkasivat ilmaa niin, että se pilvenä kasvoihin painui. Kaiken tämän seasta voi eroittaa silloin tällöin Pekan yksinäisen, kimeän rallatuksen…

— Nyt menemme sitten ylös myllyyn, sanoi äiti.

Hän hapuili toisella kädellään.

— Näettekö siipiä? — kysyi Frans ja kävi ruosteenkarvaiseksi.

— En.

Frans päästi äidin käsivarrestaan ja meni siipien sivuitse myllyn portaille.

— Mihin sinä menit? — kysyi äiti ja pysähtyi.

— Minä avaan myllyn oven teille.

— Minä kuulen, missä sinä olet. Minä tulen.

Hän läksi kävelemään myllyn ovelle, jossa Frans oli.

Frans näki, että hän kulki suoraan myllyn siipiä kohti.

Hän ei huutanut hänelle…

Frans ei liikkunut. Hän torkkui…

Hänen piti pitää kiinni avatusta myllyn ovesta, ettei putoaisi…

Toinen myllyn siipi paukautti ankarasti äitiä päähän ja heitti hänet alas mäen rinteelle, johon hän jäi makaamaan…

Frans, joka tunsi elämän ja kuoleman tuskan kuristavan kuikkaansa, sai tuskin kähistyksi:

— Apua!

Sitten riensi hän äitinsä luo, heittäytyi hänen ylitsensä ja huusi:

— Äiti, äiti!

Pekan rallatus loppui. Hän näyttäytyi myllyn aukosta ja kysyi alhaalta:

— Mitä se on?

— Hän on kuollut…? — huusi Frans ylös.

Samassa kuului myllyn portailta Pekan puukenkien kolina, ja pian oli hän maassa, valkeana kuin aave.

— Kuinka se tapahtui? Kuinka se tapahtui? — voivotteli Pekka.

— Hän meni suoraan siipiä kohti. Hänhän oli niin sokea. Minun piti juuri huutaa hänelle, mutta se oli liian myöhäistä.

— Sellainen onnettomuus! Ja juuri minun myllylläni!…

— Meidän pitää viedä hänet sinun luoksesi.

— Minä menen ja seisotan myllyn.

Sen Pekka teki ja yhdessä kantoivat he ruumiin Pekan kotiin.

Frans tunsi kuin kevään rinnassaan. Ihmeellistä, kuinka äiti oli kevyt kantaa; verta kyllä vuoti käsille.

Sydän löi ankarasti, ja veri kiehui suonissa. Hän ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Se oli synti äidin tähden. Oli synti hänen itsensä tähden.

Mutta sitten ajatteli hän Malin'ia, joka istui Vanhassakylässä ja ikävöitsi häntä, kaipaus sai hänet hikoilemaan, ja lopuksi hän itki lämmintä itkuaan tuossa kevään ja rakkauden yössä…

Ja vapputuli leimusi ylhäällä vuorella ja näytti nuoleksivan taivaan vaalenevia avaruuksia, nuoren väen suudellessa ja nauraessa…

Keulapuolella.

Olimme huviksemme purjehtimassa.

Jahti piti suuntaansa suoraan Nokiaukean yli.

Aikomuksemme oli käydä lähellä Nokisaarta — äärimmäinen merelle päin. Mutta yhä lisääntyvässä aallokossa päätimme me, naisten tähden, kääntyä maihin.

Juuri nyt käännyttyä, jahdin kiitäessä myötätuulta kotia kohti, näin minä Ninuksen, nuoren laivurin seisovan keulalla ja katsovan meihin puoliksi surkeana, sillä aikaa kuin hänen vanhempi toverinsa mukavasti istui ruorissa.

— Mitäs Ninus hymyilee? — kysyin minä.

— Niin, minä ajattelen, että herrasväki ajattelee, että tänä päivänä on paha ilma, mutta silloin olisi teidän pitänyt nähdä —

— Mitä sitten?

— Niin, sillä kertaa kuin —

Ääni tukkeutui yhtäkkiä.

— Sillä kertaa kuin minä menetin veljeni.

— Vai niin, putosiko hän?

— Juuri täällä Nokiaukealla, niin.

— No kuinka se tapahtui?

— Tavallisella tavalla. Ei tietty mitään ennenkuin hyökyaalto huuhtoi kantta — ja Adolf, joka seisoi kannella, seurasi mukana. Ja minä jäin istumaan ruoriin. Oh, herra Jumala, minä istuin ruorissa!

— Eihän se ollut teidän vikanne.

— Ei ei. Mutta olipa kuin olisi sydämen kulku seisahtunut. Sillä herrasväki saa tietää, kuinka minä pidin veljestäni —

Hän ei voinut muutamiin hetkiin puhua.

— Nähkääs, pidinhän minä kyllä isästä ja äidistä — sillä isä ei ollut niinkään kovin äkäinen meille lapsille, ja äiti antoi meille aina kahvikostuketta säännöllisesti ja kaikkea, mitä pitikin — molemmat saivat Jumalan kiitos kristillisen hautauksen — mutta niin kun minä pidin veljestäni Adolfista, sitä ei voi kukaan ajatella. Mutta niinhän on asian laita aina kaksosten kesken.

— Vai niin, te olitte kaksoset.

— Äitini ei saanut koskaan muuta kuin kaksosia! Ja siitä oli isä aina äkeissään. — Nähkääs, kaksi vanhempaa veljestä olivat muuttaneet Norjaan, niin että Adolf ja minä jäimme kotiin. Ja me olimme yhdessä koko vuoden.

— Niin, minä muistan sen kyllä — puuttui puheesen laivuri ruorissa. — Me kutsuimme teitä aina »kaksikoukuksi.» Nähkääs herrasväki, kun joku saa kaksi kalaa yhdellä haavaa, kutsutaan sitä saantia kaksikoukuksi.

— Niin, — jatkoi Ninus — Kauvan me olimme yhdessä emmekä koskaan riidelleet tai tapelleet. Onko moista? Mutta sitten tuli hän. Per Månssonin tytär. Kyllä se oli kurjaa. En unhota koskaan sitä iltaa, kun Adolf meni ja osti kaikenlaista rihkamaa hänelle. Nähkääs, tuli sellainen reppuri laukku selässä, ja hänellä oli mukanaan niin paljon sellaista korua, josta naiset pitävät — huivikankaita ja sellaista ripsutinta. Ja Adolf hän vaan osti ja osti.

— Oletko hullu — sanoin minä — tahdotko sinä päästä rahoistasi? Niin kun niiden eteen saa riehkaistakin.

— Se ei kuulu sinuun, sen sinä tiedät — sanoi Adolf.

— Se oli ensimäinen paha sana, jonka hän minulle sanoi. Ja eikö ole kummallista, mitä, että juuri rakkaus, niinkuin sanotaan, tekee ihmisen häijyksi. Sillä asia oli tiettävästi niin, että Adolf oli katsonut Lottaa ihan hulluuteen asti. Ja kun minä sain sen tietää, tulin minä aivan päiväpöllöksi — sillä samoin se juuri oli minunkin laitani, vaikka minä en mennytkään hänelle koruja ostamaan.

Niin me sitten elimme ja vaikenimme ja olimme vaiti. Eikä se ollut hauskaa. Ja sunnuntaina me menimme kirkkoon — ei niin paljon uskonnon tähden, mutta nähkääs, Lotta istui siellä penkissä — ja korea hän oli kasvoilleen ja korea oli hänen päähineensä — se, jonka hän oli saanut Adolfilta. Vaikka kyllä hänellä muuten oli varoja itselläänkin — sillä Per Månssonilla oli kyllä rahoja arkun pohjalla.

— No, saiko veljenne tietää, että tekin piditte hänestä?

— Tietysti hän sai. Sillä minä puhuin Lotalle — ja sanoin hänelle, että pidin häntä rakkaampana kuin kukaan koskaan, ja että jos hän pitäisi minusta, saisi hän vielä koreamman huivin kuin Adolfin antama.

Herranen aika, saanko sen! — sanoi silloin Lotta. — Sillä hän oli hulluna kaikkeen, joka sinistä ja punaista oli.

— Sinä pität sitten minusta? — sanoin minä.

— Teillä ei ole suurta eroa — sanoi hän. — Te näytätte yhtä kauniilta kumpikin, sillähän se on kuitti! — Totta totisesti sanoi hän niin — ja mehän olimmekin kaksoset. Ja silloin täytyi minun nauraa. Ja silloin sain minä aimo muiskun. — —

— No, entäs huivi? kysyin minä, kun Ninus oli vähän vaiennut.

— Niin, sen sain minä haettaa kaupungista. Ja se oli kaksi kertaa niin kallis kuin Adolfin antama.

— Silloin Ninuskin menetti rahansa?

— Kyllä, rakkaus on semmoista. Mutta kyllä olikin huivi kaksi kertaa kauniimpi kuin Adolfin. Se oli vielä aivan kuin silkkiä, niin pehmeä ja hieno se oli. Ja Lotta otti sen päähänsä seuraavana sunnuntaina, ja hän oli niin sievä, että pappikin häntä katseli, ja sinä pyhänä ei ollut paljon hartautta kirkossa. Mutta kirkonmenojen jälkeen tuli Adolf hänen luokseen.

— Mistä olet sinä saanut sen huivin? — kysyi hän.

— Oh, sen on Ninus minulle antanut — sanoi Lotta. — Hän on niin hyvä poika.

Nähkääs, minä seisoin taampana ja kuuntelin, vaikka he eivät minua nähneet.

— Missä on minun huivini sitten? — kysyi Adolf.

Se on kotona arkussa. Sitä minä saan käyttää jokapäiväisenä, olen ajatellut.

Mutta silloin muuttuivat Adolfin kasvot ilkeännäköisiksi.

— Kyllä olet koko tallukka! — kirkui hän. — Ja jumalista minä —! Ja hän kohotti nyrkkiään.

Mutta samassa näki hän minut, laski kätensä ja meni tiehensä. Mutta hän oli vielä aivan harmaa.

Ja meidän välimme oli pitkän aikaa niin tuskallinen. Ja kylä tietysti siitä puheli. Ja totta tosiaan saimme me tietää, että emme enään ollet kaksosia. Mutta kuka tulisi kaksikoukuksi Lotan kanssa, siitä oli kerrassaan mahdoton saada selvää. Sillä kuinka nyt olikaan, kumpikaan meistä ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan. Me ajattelimme tietysti kumpikin, että tästä tällaisesta piti tulla jokin loppu.

Mutta sitten tuli se kerta kuin me olimme yhdessä kalastamassa ja silloin oli kova luodetuuli ja silloin hukkui hän. Ja herra avita, kuinka kuumalta minun ruumiissani tuntui — sillä nythän minä voin ottaa Lotan tekemättä mitään pahaa veljelleni. Hänhän oli kuitenkin kuollut.

— No, teittekö sen?

— En, nähkääs, sitä minä en tehnyt. Sillä minä sain kuulla, että ihmiset olivat sanoneet minun purjehtiessa hukuttaneen veljeni. Mutta se oli ijankaikkinen valhe! Ja todistaakseni sen, en minä ottanut Lottaa. Sillä joskaan minun veljeni ei koskaan ollut pitänyt niin paljo samasta tytöstä kuin minä, en minä kuitenkaan olisi voinut tehdä hänelle mitään pahaa. Muistakaa se!

— Hyvänen aika, eihän sitä kukaan ole sanonutkaan.

— Kyllä, niin ne silloin sanoivat. Ja sitä minä en voi heille koskaan anteeksi antaa. Mutta ennenkuin minä otan Lotan, otan minä liikkaavan Marketan, joka minua ajelee. Hän on ruma kuin paholainen, mutta se ei tee mitään!

Mutta silloin piti laivurinkin ruorissa nauraa.

— Laske keulapurje!

Ja Ninus rientää keulapurjetta laskemaan.

Lumen alla.

Ystäväni joka on kotoisin tunturiseuduilta, kertoi:

Tammikuussa eräänä yönä oli niin ankara lumisade, että se kerrassaan uhkasi haudata koko kartanon. Aamusella katselivat kinokset akkunasta sisään.

Mutta meidän onnistui lapioida tie rakennusten välille.

Seuraavana yönä satoi taas lunta. Ja vaivoin voimme me pitää tiet kulkukunnossa. Ne muistuttivat nyt vallihautoja, joiden pohjalla me vaeltelimme.

Olimme valmistautuneet siihen, että talvi tulisi katkaisemaan meiltä yhteyden muiden ihmisten kanssa — se ei ole mitään niin harvinaista täällä pohjoisessa. Ja kellarimme olivat ruokaa ja juomaa täynnä. Me luulimme voivamme kestää oikein pitkän ajan.

Kun me heräsimme kolmantena aamuna, löysimme itsemme haudasta — pimeätä kaikkialla. Lumiraja oli akkunan yläpuolella. Mutta me voimme vielä ylisen aukosta katsella seutua, jossa huoneitten katot ylenivät lumikentästä, ja vuoret ja hongikot kohosivat tummina joukkoina. Laaksosta näkyi kirkontorni. Nyt oli tullut kellonsoitoille loppu. Ihmiset olivat kuolleita toisilleen.

Meitä oli seitsemän elävänä haudattua kartanossa: isä, äiti, serkku
Elin ja minä, muonarenki, hänen vaimonsa ja meidän piikamme.

Nyt piti toisen toistaan huvittaa.

Elin soitti piaanoa ja minun piti lukea ääneen. Isä istui ja hypisteli viimeisiä sanomalehtiä — uuden postin saantiin olisi pitkä aika. Äiti koetteli kyökissä laitella mieliruokiamme. Piikamme tiesi nyt, ettei hän tulisi tapaamaan sulhastaan ensi lauantai-iltana.

Ensi ajat kuluivat. Meillä oli puheenainetta kylliksi, ulkomaailma oli mielissämme vielä selväpiirteisenä.

Mutta vähitellen tulivat unelmat, äänettömyys. Me voimme istua surumielisen vaiteliaina takkavalkean ääressä pitkät ajat.

Lopuksi tuli paha tuuli. Isästä oli ruoka huonoa — vaikka äiti teki kaksi torstaita viikossa, jos torstai merkitsee silavaa ja pannukakkua. Elin väitti, että minä luin kehnosti, ja minä sanoin että hän soitti väärin. Otaksuttavasti äiti vuorostaan riiteli piialle kyökissä.

Menin muonarengin luo katsomaan, kuinka siellä jaksettiin. Hän makasi ja kuorenasi — eukko polki rukkia.

— Makaatko sinä ja röhkit, kun herra tulee!

— Että ei pidä saada olla rauhassa! — murisi hän. — Vai niin, herra! — Hän nousi ylös. — Se oli oikein, että herra tuli täälläkin pistäytymään. Mitäs sinne »yläpuolelle» kuuluu? Herra näkee, kuinka täällä meillä on. Jos minulla olisi edes yksi lapsi, mutta vaimoni ei ole antanut minulle yhtäkään.

— Voisipa kysyä, kenenkä syy se on — mutisi vaimo.

— Kehräätkö sinä ettei kuule toista korvaansa! — riiteli mies.

Vaimo lakkasi.

— Kuinka on karjan laita? — kysyin minä.

— Elukoilla ei ole mitään hätää. Tora on jo saamaisillaan.

— Vai niin.

— Kun voisi vaan pitää tiet auki.

— Jos olisi kulkea suksilla ylisen aukosta.

— Ja hiihtää pois jonkun toisen ylisille. Herra menisi niin näkisi, kuinka syvälle pääsisi.

— Nukkuva seutu — mutisin minä.

— Papilla on hyvät päivät — puuttui vaimo puheesen. — Hänen ei tarvitse saarnata.

Koetimme nauraa.

Kissa hyppäsi polvilleni hyräjämään.

— Mirri on vaan aina yhtä iloinen — sanoin minä.

— Se on meillä lapsen asemesta — arveli vaimo.

Minä palasin yläpuolelle. Astuessani saliin istuivat kaikki tapansa mukaan puoliksi torkkuen lampun valossa. Isä tutki Ruotsin lakia, äiti ompeli pöytäliinaa, Elin luki erästä romaania.

Minä vaivuin tylsiin unelmiin…

Ajattelin: Minun pitää ryhtyä johonkin. Niin aloin sitten punoa siimaa. Mutta kevääsen oli pitkä aika. Se oli samaa kuin hyvän työn tekeminen tullakseen taivaan valtakuntaan.

Muutamana päivänä kysyi Elin:

— Eikö sinulla ole mitään lukemista?

Nähtävästi oli hänen varastonsa nyt loppunut.

— Kyllä, vanha Robin-poika.

Sen sanoin minä vain suututtaakseni häntä.

— Äh, Robinpoika! Kuinka tyhmästi!

Niin meni hän äkeissään.

Minun täytyi keksiä jotakin ajan vietteeksi. Lopuksi minä keksinkin.

— Tiedätkö mitä — sanoin minä — jos sinä opettaisit minua piaanoa soittamaan.

Hän nauroi kohti kulkkuaan.

— Niin, mutta sillä tavalla saisimme me kumpikin jotakin tekemistä. Ja sinä saisit riidellä oppilaallesi niin paljon kuin haluttaisi.

Tämä näytti voittavan hänet. Me alotimme.

Minä olin kerrassaan auttamaton, ja yhtä myötään löi hän minua sormille. Mutta me pitkitimme sitä kahdeksan päivää — hänestä se varmaan oli hauskaa.

Istuimme hyvin lähekkäin vieretysten…

Mutta lopulta aloin minä katsella paljo enemmän häntä kuin nuotteja.
Silloin punastui hän ja sanoi, etten minä kelvannut pianistiksi.

Niin me sitten lopetimme.

Nyt oli hänen vuoronsa esitellä jotakin. Hän arveli, että menisimme lypsyä katsomaan. Sen me teimmekin.

Kumpikin lehmänsä ääressä istuivat raintoineen palleillaan muonarengin vaimo ja piika. He puristelivat lehmäin ruumeneita, niin että kaunis valkoinen maito juosta siritti.

He eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Luulin pian huomaavani syyn. Joka kerta kuin renki kulki heinäsylyys sylissä sivuitse, katseli piika häneen lempeästi. Vaimo oli tietysti huomannut tämän ja siksi oli hän niin kostomietteissään…

Silloin huudahti Elin:

— Minä tahdon oppia lypsämään!

— Voi tuota neitiä! — arveli piika.

Mutta hän sai tahtonsa täytetyksi. Se huvitti häntä monta päivää. Hän oli oikein ylpeä sentähden, että taisi lypsää.

Minusta näytti hän sievältä istuessaan pallilla lehmän ääressä ja nänniä näpliessään.

Minä olisin maalannut hänet — jos olisin osannut…

— Äiti oli ottanut Raamatun, josta luki ääneen isälle. Mutta isä istui ja odotteli kokonaista vuosikertaa »Matti Meikäläistä.» Jos sen taas piti olla raamattua, niin silloin kertomus Susannasta.

Niin kului aika. Olimme jo helmikuussa. Ei mitään kirjaa luettu niinkuin allakkaa. Kun Elinin syntymäpäivä tuli, virkistimme itseämme lasillisella viiniä ja söimme kunnon tortun.

Mutta muuten elimme me yhtämittaisesssa välinpitämättömyydessä. Ruoka pantiin pöydälle koneellisesti — me söimme koneellisesti. Keskustelu supistui sanoihin »hyvä päivä», »hyvää yötä», »kiitoksia ruoasta.»

Sanomattomasti ikävöitsimme me jotakin keskeytystä yksitoikkoisuuteen.

Kuka voi kuvailla iloamme, kun renki muutamana aamuna törmäsi kertomaan, että Tora oli saanut vasikan!

Istuimme aamiaispöydässä — Elin ja minä syöksyimme suoraa päätä navettaan.

Siellä seisoi Tora pahnoillaan ja pikku vasikka läheisessä pilttuussa.

Elin oli kerrassaan ihastunut, hän ei ollut koskaan nähnyt niin sievää eläintä. Hän sanoi tahtovansa sen ylös huoneesensa.

Nyt alkoi alituinen juokseminen vasikan katsontaan. Me olimme löytäneet esineen, joka voi herättää meissä kiintymystä. Ja kerran pakoon säikäytetty ystävyytemme palasi takaisin.

Me hyväilimme vasikkaa ja annoimme sen nuoleksia käsiämme. Kilpailimme huomataksemme elukassa uusia kehitysasteita.

— Kas, se saa oikeat pienet sarvet.

— Ja kynnet — liitin minä.

— Nyt se voi kohta käydä.

— Se kasvaa päivä päivältä.

— Sillä on oikein miellyttävät silmät.

Mutta silloin piti meidän nauraa…

Ilomme ei ollut pitkällinen.

Muutamana päivänä kuulin rengin sanovan isälle, että vasikassa näkyy sairauden oireita, jonkatähden se täytyy lopettaa.

Ikävää oli rengistä täyttää tämä työ. Nyt olivat asiat kahta hullummin.
Elin oikein laihtui.

Hän kaunistui. Minä sanoin sen hänelle. Mutta silloin aivan kuin piaanon ääressä, hän — punastui — ja minä menin sanaakaan sanomatta huoneeseni.

Otin asian omalta kannaltani ja aloin hyräillä erästä laulua.

Seuraavana päivänä kirjoitin hänelle runon ja panin sen hänen ruokaliinansa väliin.

Pöydässä kaikki hämmästyivät.

— Enhän minä tiennyt, että sinä kirjoittaisit runoja — arveli äiti.

— En minäkään — vastasin minä. —

Isä ainoastaan nauroi.

Elin istui ja koetti olla vakavana. Mutta hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa edessä. Luonnollisesti väitti hän, että minä olin varastanut värssyt. Minua kuten muitakin pikku runoilijoita — suututti hän.

Eräänä aamuna sanoi isä:

— Nyt on meillä maaliskuun viidestoista päivä.

Me katsoimme kaikki toisiimme hiljaisesti toivoen vankeutemme loppumista.

Samana päivänä menin minä ylös ullakkoon. Silloin pysähdyin minä kuuntelemaan omituista ääntä.

Minä huusin Elinille, hän tuli.

— Laskepas korvasi ullakon luukulle! Kuuletko jotakin?

— Siellä suveaa! — huudahti hän. — Siellä suveaa!

Niin, suveamaan se alkoi. Avasimme luukun. Katolta tippui vesi. Ilma kosketti miellyttävästi kasvoihin. Ja me näimme taivaan kuin neulan silmän läpi.

Kuni hullut kiidimme alas isän ja äidin luo. Isäni sanoi, että näinä päivinä ei kukaan saanut mennä käytäviin — alas laskeutuva lumi voisi haudata alleen.

Seudun suhiseva ja helmeilevä lumensulamisaika oli paraillaan. Elin ja minä istuimme yhtämittaa ylisen luukulla. Nojauduimme ulos aukosta ja katselimme, kuinka lumi pitkin talon seinää laskeutui.

Ja taivaskin avautui vähitellen eteemme yhä vapaampana ja sinisempänä.
Ja aurinko paistoi yhä lämpimämmin.

— Katsokaa kevättä! — huudahdin minä.

Ja jonkin sanomattoman suloisen onnen tunteissa vedin minä Elinin luokseni ja suutelin häntä.

Oli kuin olisi soinut huoneen jokaisessa neljässä nurkassa — kaikki oli lumen sulamista…

Pian voimme seista ulkona pihalla ja edessämme oli avoin ympäristö.

Ja kun me siinä seisoimme, uuden näyn huikaisemina, kuului kellojen kaikua.

— Nyt saa pappi taas saarnata — arveli muonarengin vaimo, joka kissa sylissä seisoi portailla. Mirri katseli aurinkoa.

Mutta äiti huusi:

— Älä seiso siinä töllistelemässä, vaan mene kellariin. Meillä pitää tänään olla isän parasta viiniä.

Ja isä piti pienen puheen pöydässä. Ja kevään malja juotiin. Ja sitten
Elinin ja minun.

Sekä isä että äiti sanoivat, että he sen kyllä olivat ymmärtäneet jo aikoja sitten. Ainoa, mikä heitä suututti, oli se, etteivät he itse enään olleet nuoria.

Tupa.

Laivuri Pietari Ollinpoika oli purjehtinut monella merellä ja oli hän nyt vanha ja valkea. Nyt viimeksi oli hän ollut haaksirikossa Pohjanmerellä. Ja perin köyhänä miehenä palasi hän synnyinseuduilleen kalastajakylään.

Ja kun hän nyt istui tuttaviensa ja ystäviensä joukossa, oli hän niin vakava ja raskasmielinen. Mutta toiset keräsivät hänelle rahoja. Kertyi juuri niin paljon, että hän voi rakentaa pienen tuvan. Kiittäen otti ukko rahat vastaan. Hän oli pakoitettu siihen.

Toiset kysyivät, mihinkä hän tupansa rakentaisi.

Silloin katsoi hän ulos merelle ja hänen äänensä muuttui vihaiseksi:

— En tänne, sanoi hän. — En meren rannalle. Sisämaahan. Minä olen väsynyt mereen.

Silloin vaikenivat toiset.

— On häntäkin!… — ajattelivat he.

— Mutta poikasi? — kysyi joku. — Eikös hänestä tule merimies?

— Ei, Herran nimessä — sitä hänestä ei tule. Minä en tahdo häntä menettää. Hän tulee muuttamaan tupaan minun kanssani ja elämään luonani, siksi kuin kuolen. Etkö sinä tahdo, poika?

— Kuten tahdotte, isä — vastasi tämä.

— Hyi saakuri, pitääkö hänen tonkia maata! — lausui muudan nuori laivuri.

— Täytyy tyytyä osaansa — sanoi poika. — Minä en jätä ukkoa.

Niin sai Pietari Ollinpoika maakaistaleensa muutamassa sisämaan pitäjässä. Ja rakennusaineita sai hän. Silloin alkoi hän ja poika kohottaa tupaa.

Se oli ahdas. Mutta he sopivat.

Heillä oli perunamaansa ja ruispeltotilkku. He viljelivät maata eivätkä nähneet merta yhteen vuoteen.

Mutta kun vuosi oli kulunut ja kevät tuli ja myrskyt törmäsivät sisämaahan ja ilmassa hajahti meren tuoksu, silloin ukko meni seudun korkeimmalle vuorelle. Hän oli poissa kauvan, ja poika ihmetteli, että mihinkä hän on mennyt. Vihdoinkin palasi hän laaksoon.

— Missä isä on ollut?

— Ulkona kävelemässä.

— Teidän ei pitäisi kävellä niin paljon. Te ette jaksa.

— Oh, jaksan kyllä. Ja kyllähän istua jaksaakin. — Pietari Ollinpoika oli istunut vuorella pari tuntia ja katsellut merelle päin, vaikka hän ei nähnyt merta.

Ikävä häntä vaivasi. Mutta sitä hän ei tahtonut ilmaista pojalle.

Mutta ikävä kasvoi. Ja kerran oli ukko poissa koko päivän. Turhaan poika häntä etsi.

Illalla tuli hän takaisin. Ja nyt puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän oli ollut kalastusrannikon nimismiehen puheilla kuulustelemassa, voisiko hän saada itselleen tonttimaata synnyinkalliollaan. Siellä oli eräs saatavissa.

— Ja nyt muutan minä — sanoi hän. — Minä olen väsynyt maahan.

Silloin alkoi poika nauraa hohottaa.

— Haluatteko niin, isä? Eihän ole kauvan siitä kuin tulimme tänne.

— Minusta kyllin kauvan.

— Entäs tupa?

— Sen otamme mukaan.

Seutukuntalaiset saivat suuret silmät kun tupaa ruvettiin alas repimään. Mutta puretuksi se tuli, ja pian tulikin. Se vedettiin kuormissa vuonolle, ja niin purjehtivat isä ja poika kalastajakylään.

Kun ukko sai nähdä meren, kostuivat hänen silmänsä, ja poika laski leikkiä:

— Luulen, että suolavesi tekee pahaa isän silmille.

Kalapaikalla hämmästyttiin, kun nähtiin heidän palajavan.

— Vanha väki ei koskaan tiedä, mitä tahtoo — arvelivat nuoret laivurit.

— Oletteko hulluja? — huusi Pietari Ollinpoika. — Luuletteko te, että mereen voi kyllästyä! Joskin se anastaa niin paljon, ei siltä voi olla siitä pitämättä.

— No, pojasta? — kysyttiin. — Mikä hänestä tulee?

— Merimies hänestä pitää tulla! Ja Jumala varjelkoon — vakuutti hän pojalle — sitä päivää, kun sinä taas menet maata tonkimaan.

— Ettekö pelkää menettävänne häntä?

— Jos minä hänet menetän, on se kaikessa tapauksessa meri, joka hänet ottaa — vastasi ukko vakavasti.

Ja niin salvoivat he tuvan uudelleen uloimmalle kukkulalle. Ja siellä istuu Pietari Ollinpoika vielä tänäkin päivänä ja katselee merelle, jossa hänen poikansa on.

Siihen hän ei enään koskaan kyllästy.

Vahinkolaukaus.

Kymmenennen kerran puhutteli nyt Kerttu isäänsä. Tämä istui tuvan pöydän ääressä ja kuunteli synkkänä. Nyrkkiin puristettua kättään piti hän pöydällä.

Hän antoi tyttärensä puhua loppuun. Mutta hänen suupielensä, värähtelivät, suuri laivuripartansa vavahteli ja silmissä loisti outo leimu kun ne liikkuivat jäykkien kulmakarvojen alapuolella.

Kun tytär oli puhunut loppuun ja ääntänyt viimeisen rukoilevan: »Isä» — sanoi hän ankarasti:

— Kyllä olet kalu!

— Niin, mutta minä pidän hänestä niin paljon.

— Niin, sinulla on hurjat silmät kuin apinalla, niin pian kuin vaan saat jonkun nähdä. Sinun täytyy heretä katselemasta, sanon minä. Sillä minä en sitä tahdo.

— Hän on niin kunnon poika, isä.

— Kyllä, hän juo ja tappelee kuin husaari. Hänhän on oikea tappelupukari. Eikö hän antanut Joonakselle sinimarjaa silmiin äskettäin, niin että poika ei voinut nähdä kahdeksaan päivään.

— Kyllä, mutta nyt näkee hän taas.

— Sinä tulet onnettomaksi mokoman kanssa, sanon minä.

— Siitä minä en välitä, kunhan vaan saan hänet.

— Sinä olet riivattu!

— Niin, se minä olen.

— Etkö sinä voi ottaa jotakin toista, jotakuta niistä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet täällä saarella. Miksi sinä välttämättömästi tahtoisit ottaa vierasseutulaisen? Joonas ja sinä olette kasvaneet yhdessä, pienokaisista asti — ota hänet, tyttäreni?

— Minä en tahdo häntä.

— Hän ei tee mitään pahaa. Hän elää säännöllisesti.

— Voi kylläkin elää. Mutta rakkaus on toinen asia, niin. Ja se ei salli itseänsä komennettavan. Niin, että nyt sen tiedätte, isä.

— Saakurin tyttö!

Ukko Karlsson löi kädellä pöytään.

— Nyt minä en enään tahdo kuulla tästä sanaakaan, kuuletko!

— Silloin saatte pitää huolta siitä, että Pentti muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin — sillä niin kauvan kuin hän asuu täällä, en minä voi olla häntä katselematta.

— Niin, se on hullusti, että hän tuli asumaan meille. Mutta se on niin tässä maailmassa — että sillä, jolla on valta, sillä se on. Ja hyi sentään, että täytyy suosia luonaan väkeä, jota ei voi suvaita. Soisin että hän räjähtäisi ilmaan koko kivihakkiomonsa kanssa, niin loppuisi tämä kurjuus.

Jonkinlainen elämänraskaus näytti rasittavan vanhaa laivuria — hän istui raskaasti eteensä tuijottaen.

— Räjähtäisi ilmaan, sanotte Te! — kuului samassa ääni ovelta.

Siinä seisoi Pentti. Hän oli kuullut ukon viimeiset sanat.

— Mitä te tahdotte räjähyttää ilmaan, vanhus? Oletteko suuttunut elämään?

— Minä en puhunut sinulle. — Käytkö sinä pois työstäsi kesken rupeaman?

— Tahdoin saada jotakin juodakseni. Eikö sinulla ole maitopisaraa,
Kerttu?

— Kyllä, tulet saamaan.

Hän meni keittiöön. Pentti istuutui pöydän ääreen, otti hatun päästään ja katsoi Karlssoniin.

Nuoressa miehessä ilmeni jonkinlaista raivokkuutta. Kovat piirteet, villit silmät, suu, joka näytti olevan herkkä vihasanoihin.

— Mistä Te puhuitte? — kysyi hän. — Se oli tietysti tuo vanha tavallinen asia.

Ukko oli vaiti.

— Ettekö sittenkään salli minun häntä saada?

Vaitiolo.

— Te tiedätte, että minä nyt ansaitsen rahoja. Kivenhakkuu ja louhinta antaa nyt hyviä ansioita.

— Niin, te syrjäläiset tulette tänne vuorillemme ja hakkaatte ne rikki ja ansaitsette rahoja, ja täällä istumme me kalastajat ja kärsimme köyhyyttä ja kurjuutta, siksi että sillinpyynti ei lyö leiville.

— Oh. onhan teistäkin muutamia kivitöissä.

— Me olemme, ikävä kyllä, pakoitetut. Nälkään ei tee mieli kuolla.

— Ei, ei, täytyy ryhtyä yhteen ja toiseen, kun ahdistaa. Jos te ette nyt anna tyttöä minulle, niin —

Ukko katsoi kysyvänä häneen.

Samassa palasi Kerttu.

— Tässä on maitoa.

Hän asetti suuren tuopin pöydälle.

— Kiitos, sepä tekee hyvää.

Hän joi aimo siemauksin ja puhkui jälestä.

— Sinä olet siunattu tyttönen, Kerttu. Tahdotko antaa minulle nyt myöskin suukkosen?

Pentti pyyhki hihalla suutaan.

— Oletko hullu, Pentti? Isän nähden?

Hän hymyili, mutta kun hän katsoi isäänsä, tuli hän pelokkaaksi.

— Juuri niin, että isäsi näkee.

— Pentti!

— Mutta tule nyt sitten, hitto soi!

Hän otti Kertun syliinsä ja suudella moiskautti.

Ukko vapisi kovasti, hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Pentti katseli häntä riemuiten.

— Siinä näette, kuinka me teemme, vaikka Te ette anna suostumustanne.
Ja totta totisesti tämä ei ole ensi kerta. Eikä se vielä, luulen ma,
tähän kertaan lopukaan. Me teemme, mitä tahdomme, ymmärrättekö Te?
Hyvästi!

Hän otti hattunsa ja meni ovelle.

Isä sai vihdoinkin ääneen ja haukkui tytärtään…

— Letku! Niin, se sinä olet. Ja käyttäydy kunnollisesti, muutoin niin —!

Tyttö alkoi nyyhkiä. Sitä ei voinut Pentti kestää, vaan kääntyi ovelta, näytti nyrkkiään ja ärjäsi:

— Olkaa vaiti, laivuri, tai muutoin paukahtaa.

Samassa hän meni.

* * * * *

Pahat ajatukset kasvoivat hänen mielessään: Totta totisesti minä paukautan ukkoa kalloon. Eihän se ole kovempaa kuin graniittikaan.

Ja niin piti hänen luikata uusi reikä. He ampuivat poralaukauksia usein niin lähellä taloja, että akkunat helisivät. Asukkaat olivat valittaneet »hänelle, joka omisti saaren ja kivihakkiomon», että poramiehet olivat liian lähenteleviä. »Hän, joka omisti saaren», vastasi, että jos he eivät ole tyytyväisiä, korottaa hän vuokrahintoja…

Pentti istui kalliolla ja piteli molemmin käsin poraa, jota toveri lekalla löi yhä syvemmälle. Siihen piti valmistaa porareikä dynamiitille. He laulelivat muutamaa jätkälaulua, joka karkeasti ja lujatahtisesti kaikui yli kallioiden.

Pentti piti poraa vinommassa kuin tavallisesti…

Hän oli juottanut paljo viinaa toverillaan ja itsekin juonut. Ei hän aina maitoa juonut. Ainoastaan seuraavana aamuna.

Ennenkuin latinki laukaistiin, pistäytyi hän Karlssonin tupaan. Kun hän näki, ettei tyttö ollut siellä, palasi hän takaisin.

Nyt oli latinki valmis. He juoksentelivat punaisine lippuineen ja huusivat. Sytytyslanka savusi…

Karlsson istui akkunan ääressä verkkolaitteineen. Kerttu, joka juuri oli tullut ranta-aitasta, seisoi sisempänä huoneessa.

— Nyt ne taas ampuvat — sanoi hän ja puuhaili ruokalaitosten kanssa.
Sitten hyräili hän jotakin laulunpätkää — hän ajatteli Penttiä.

— Sellainen silmukka! — sanoi isä. Hän ei saanut rihmaa selville.

Tyttö tuli lähemmä akkunaa. Hän katsoi ulos. Sytytyslanka savusi…

— Kuinka lähellä ne ampuvat!

Hän näki Pentin kasvojen nousevan erään kalliomöhkäleen takaa. Kuinka hän näytti kamalalta!

Outo ajatus välähti hänen päähänsä. Yht'äkkiä hän pelosta kalpeni.

— Älkää istuko niin lähellä akkunaa, isä!

— Sellainen silmukka!

— Ettekö Te kuule!

Hän repi ukkoa saadakseen hänet siirtymään.

Hän repi niin, että ukko putosi lattialle.

Silloin räjähti…

Kivi lensi akkunaan, särki sen — sattui nuoren tyttösen päähän.

Tämä kaatui rihmoille.

Pentin huuto kuului ulkoa, hän huusi kuin hullu. Hän hyökkäsi tupaan ja viskasi oven jälkeensä.

Hän näki Karlssonin tuijottavan lattialle ja katselevan tytärtään, joka siinä makasi. Nähtyään Pentin hyökkäsi Karlsson hänen päälleen.

— Sen teit sinä tahallasi!

— Luuletteko minun tahtoneen, että hän —? Oletteko pois järiltänne?
Kerttu — tyttöseni!

Hän riensi ottamaan kiveä pois Kertun päältä.

Hän kääntyi pois — hän ei voinut katsoa Kerttua.

Pentti itki.

— Sinä olet tappanut hänet! — huusi kalastaja.

— Ei, Te sen olette kaiken tehneet!

Ukko vaipui kokoon tuolille. Hän ei voinut mitään vastata. Mutta nyt kertyi kansaa ovelle. Koko oven täydeltä kuului monipäinen: Herra avita!»

Kun pappi kuoli.

Maija, taloudenhoitajatar, oli tavallisuuden mukaan tuonut aamukahvin sisään. Mutta ketään juojaa ei enään ollutkaan. Vanha pastori ei enään liikkunut, vaan makasi hiljaa sängyssään.

Maija tunnusteli häntä…

Porhalsi sitten pappilasta kalastajakylän kallioille ja pelokkain sekä kasvoin että äänin puhui tapauksesta, löi yhteen käsiään ja kirkui.

Uutinen lensi kuin kajava.

Asujamisto ei uskonut, että se oli totta. Heidän herransa kuollut…

— Sydänhalvaukseen — vakuutti Maija.

— Hän on näyttänyt niin raihnaiselta pitkät ajat — arveli eräs vanha kalastaja. — Mutta ankara hän oli yhtähyvin saarnaamaan.

— Nyt ei hän lähetä meitä enään koskaan hiivattiin — lausui muudan.

— Tuleekohan hän taivaasen tai siihen toiseen paikkaan?

— Eiköhän hän joutune siihen toiseen paikkaan näkemään, onko siellä sellaista, millaiseksi hän sen on maalannut.

— Ei mitään pahoja sanoja ruumiin ääressä — kielteli Maija.

— Kuinka ankara hän oli! Kun hän pauhasi, piti pää painaa kirkon penkkiin. Kuinka ihminen silloin tunsi kutistuvansa!

— Niin, kyllä hän oli ankara. Että kieltää tanssin ja viulunsoiton! Ja jos me kuitenkin hiivimme hiukan keskikesän kunniaksi pyörimään — eikö hän heti seisonut seassamme huutamassa: Ettekö te näe, kuinka pienet pirut tanssivat edestakaisin keskellänne!

— Emme me niitä nähneet. Mutta hänet me näimme.

— Koskaan ei saanut ottaa viinaryyppyä. Täällä on kaikki käynyt niin saakelin siistiksi ja raittiiksi. Mutta nyt hyvät ihmiset, totta totisesti viinat esiin!

— Pahinta kaikesta oli kuitenkin se, ettei kukin saanut mennä naimisiin sen kanssa kuin halusi. Hän tahtoi määrätä, kenehen kunkin piti köyttyä. Tuleeko papin sotkeutua sellaisiin?

— Hän työnsi nenänsä joka paikkaan.

— Vaiti — varoitteli taloudenhoitajatar. — Hän kuulee sen.

— Tyhjääpä kuulee.

— Ajatteleppas, jos hän on herännyt!

— Herra meitä varjelkoon!

— Pelkäättekö te, mitä?

— Vielä tahtoo vanhalta muistilta pelottaa. Mutta kunhan hän vaan on saatu maahan, niin —

— Minun täytyy mennä sisään. Ehkä tahtoo hän vaatteitaan.

— Niitä hän ei enään koskaan tarvitse.

— Ajatteles, jos olisin katsonut väärin.

Maija tahtoi mennä.

— Mennään kaikki.

— Kaikkiko?

— Me tahdomme tietää, onko hän kuollut vai ei.

Maija ei voinut joukkoa pidättää. Se tahtoi mennä sisään tullakseen vakuutetuksi asian oikeasta laidasta.

No, mutta menkää hiljaa!

Joukko miehiä ja naisia läksi liikkeelle ja nousi auringon valaiseman pappilan portaita.

He hiipivät varpaillaan — Maija etunenässä. Hän avasi varovaisesti etehisen oven, meni salin läpi sänkykamarin ovelle, seisoi siinä hetken sykkivin sydämin, kurkisti avaimen reiästä — ja avasi vihdoin päättävästi oven.

Kaikki seurasivat sisään.

Siinä makasi pastori sängyssään, valkohapsisena, jäykkänä ja suletuin silmin.

Väki katseli häntä uskaltamatta liikahtaa. Nyyhkittiin ja seistiin noloina. Pari vanhempaa vaimoa näyttivät liikutetuilta — he olivat leskiä. Miesten silmistä ei voinut mitään päättää. He seisoivat jäykkinä. Nuori väki näytti iloiselta: oli hyvä, ettei hän enään ollut heitä estelemässä.

— Jos pastorska olisi elänyt! — keskeytti Maija vaitiolon. — Siinä oli harvinainen rouva.

— Liian hyvä hänelle.

— Älä sano niin!

— Eikö hän laihtunut sentähden, ettei saanut kylliksi ruokaa! Hänen piti kurittaa lihaansa, tietysti.

— Eikö hän vielä sulkenut rouvan piaanoa! Oli syntistä soitella.

— Jumalan kiitos, hän ei saanut lapsia.

— Se kyllä ei ollut pastorin vika.

Niin he siinä seisoivat ja tuomitsivat. Silloin muuan nuori kalastaja otti erästä tyttöä vyötäisiltä ja huusi:

— Minä en saanut sinua hänen tähdensä. Mutta nyt siitä tulee tosi.
Sinun pitää antaa mulle muisku tässä ruumiin ääressä.

— Oh, Jumala varjele!

— Etkö sinä pidä minusta?

— Tietysti minä pidän. Mutta pastori näkee sen.

— Eikä näe.

Arastelematta suuteli poika tyttöä suoraan suulle.

— Oh, herranen aika!…

Tyttö vetäytyi kauhistuneena takaisin.

— Mitä se oli?

— Hän liikkui…

— Ha ha, kuinka arka sinä olet! Eikö mitä, hän makaa hiljaa kuin turska. Kerta vielä!

— Ei, ei ruumishuoneessa.

Maija pyyteli sävyisyyden tähden.

Mutta se oli myöhäistä. Poika oli vielä painanut suukon tytön punaisille huulille.

Ja joukko hymyili ja luuli olevansa häissä.

Samassa rallatteli viulu akkunan alla.

— Hei — huusi pelari ulkoa — vihdoinkin saa tarttua soittimien. Me soitamme pastorin hautaan.

Ja kalliot kaiuttelivat polkan säveleitä.

— Se ei ole virttä, tuo! — pui joku nyrkkiä vainajan nenän edessä.

— Älä näytä nyrkkiä kuolleelle!

Se oli taaskin Maija.

— Hän pui meille saarnastuolista.

Joukko oli yhtä mieltä. Nurina kasvoi.

— Menkää! kehoitti Maija. — Antakaa hänen olla rauhassa.

— Me emme koska saaneet olla häneltä rauhassa.

— Hän on kuollut, ymmärrättehän.

— Se on hänen onnensa.

— Ja meidän.

— No, mennään sitten. Meidän tulee hankkia arkku ja haudata hänet. Me kiitämme Jumalaa.

Joukko vetäytyi ovelle. Meluten noustiin kallioille…

Vähitellen erottiin, sillä jokapäiväiset askareet odottelivat itsekutakin.

Eräs venhe purjehti kauppalaan hakemaan lääkäriä, joka todistaisi kuoleman, ja ruumisarkkua.

Aurinko paistoi akkunan läpi kuolleen kasvoille.

Kovan työn oli hän tehnyt, taivuttanut kansan jumalanpelkoon, herättänyt järjestyksen henkeä tuossa raa'assa yhteiskunnassa, sekä saanut aikaan säästäväisyyttä ja raittiutta. Kansa voi hyvin.

Mutta ei ollut ketään, joka olisi ollut kiitollinen.

Hän oli unohtanut ilon.

Vanha laivuri.

Kalastajatuvan ovi on auki. Siellä istuu sisällä kesäillan hämyssä joukko saaristolaisia, ukkoja ja eukkoja, joiden kasvot on karkeat kuin kalliot, ja nuorisoa molempaa sukupuolta, ruskein heloittavin kasvoin.

Johan Eerik, harmaa kuin meren vaahto, istuu keskimäisenä pöydän ääressä. Hän puhuu ja muut kuuntelevat sillä aikaa kuin lasit heidän edessään odottelevat. Lasit ovat monesti täytetyt hautajaisseurassa päivän kuluessa.

Johan Eerik nostaa suuren päänsä pystyyn, suurin, välkkyvin silmin katselee hän ovesta merelle, joka siellä saariston takana lepää hiljaisena laskeutuvan kesäillan ruskoissa, hän tuntee kaislikon tuoksua ja näkee kajavien nuolennopean paon…

Ja hän puhuu muistojen hänen karkeaa ääntään vapisuttaessa:

— Niin, Lassi Juhana ja minä, me olemme pysyneet yhdessä koko pitkän elämän. Hän on seitsemänkymmenen kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Me olemme purjehtineet Kattegatilla niin kauvan kuin minä muistan. Emmekä me ole koskaan riidelleet. Hän oli siivo mies, sillä kun minä suutuin, vaikeni hän. Ja siksi me emme koskaan riidelleet.

Nuori väki ei voi enään olla nauramatta, ja hymy kiertää koko pöytäkunnan.

— Kuten sanon — jatkaa Johan Eerik, ikäänkuin puhuisi itselleen, ja katsoo avaruuteen — sinä olet aina ollut peijakkaan mukava mies, Lassi Juhana. Ja siitä sinulle kiitos. Muistatko kun olimme rakastuneet samaan tyttöön, Anna Matleenaan, joka sittemmin joutui naimisiin pohjoisempaan? Kulimme ja pidimme toisiamme silmällä, emmekä puhuneet mitään ja kulimme kumpikin oman savupiippumme osoittamaan suuntaan, tavattuamme toisemme kallioilla päivää paistattamassa. Mutta kun hän sitten joutui naimisiin pohjolaisen kanssa, lepyimme taas, sillä eihän ollut enään mitään syitä ilkeinä olemiseen. Saarella oli toisiakin tyttöjä, ja totisesti tiesimmekin ottaa kumpikin omamme.

Kaksi eukkoa pöydän ääressä nyökäyttivät ymmärtäväisinä päätä toisilleen, ja nuoret heiluttelivat päitään ja hymyilivät lempeästi — he olivat matkalla tekemään kuten vanhukset olivat tehneet.

— Niin, Lassi Juhana, meillä oli riitaa, mutta me emme ole koskaan pimittäneet silliäkään toiselta. Ei toki, täällä on rahvas rehellistä. Eikä ollut sepitettyä se, minkä kaikki sanoivat, että siellä missä Lassi Juhana ja Johan Eerik olivat, siellä olivat kyllä sillit kalliita, mutta mitään tarkkuuttakaan siellä ei ollut. Eikä ollut paras silli päällimäisenä kopassa, vaan oli se yhtä hyvää päältä kuin pohjaltakin. Totisesti oli!

Silloin nuoriso nauroi taas. He tarttuivat laseihinsa ja kilistivät.

Mutta Johan Eerik katseli merelle ja puhui kuin ennen:

— Me sanoimme aina toisillemme, muistathan Lassi Juhana, että kun toinen kuolee, kuolee toinenkin. Saammepahan nähdä — sinä olet seitsemänkymmentä kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Ja elämä on kuin Kattegatt — ankaroita ilmoja on ollut pitkät ajat, mutta nyt on niin hiljaista. Eikö sinustakin, Lassi Juhana, ole niin hiljaista?…

Näitä sanoja kuullessaan muuttuvat pöydän ympärillä istujat hartaiksi.

— Ja nyt, Lassi Juhana, — sanoi Johan Eerik ja nousi raskaasti, vapisevin käsin penkiltä — nyt tahdon minä vain kiittää sinua tästä kerrasta, sillä minun pitää, ymmärräthän, lähteä kotiini Tule, Lassi Juhana, että suan puistaa kättäsi, ennenkuin menen.

Oli aivan hiljaista huoneessa ja kaikki katselivat toisiinsa. Ulkoa kuului kajavan kirkunaa…

— Kuten sanottu, nyt voin minä sanoa sinulle hyvää yötä, Lassi Juhana!

Hän katsoi ihmetellen ympäri huonetta, mutta kun hän ei nähnyt Lassi Juhanaa — sillä se oli hän, joka oli haudattu tänä päivänä — silloin kuvastui syvä toivottomuus ja suru vanhuksen ryppyisillä kasvoilla, kyynelet tunkeutuivat hänen punertaviin silmiinsä, hän sai sanotuksi puoleksi tukahtuneella äänellä:

— Oh, Herra avita!

Ja hän vajosi taas alas penkille ja nojasi pään käsiinsä pöytää vasten.
Siinä hän istui ja itki vavisten vanhuksen itkuaan.

— Minä unhotin sen, minä unhotin sen. Siitä on tullut loppu, Lassi
Juhana.

Silloin nousi hänen eukkonsa, laski kätensä hänen karkean takkinsa kaulukselle ja sanoi hiljaa:

— Tule, Johan Eerik, niin menemme kotiin.

— Niin niin, sitä on jo niin huono. Saa hävetä nuorison edessä. Toista oli ennen maailmassa, Lassi Juhana!

Eukko auttaa häntä jaloilleen ja he menevät yhdessä lattian yli ovelle.

— Hyvää yötä, kaikki tyynni!

Joukko seisoo ja nyökyttelee hyvästiä hänelle.

Kynnyksellä seisahtuu hän, nostaa käden otsalleen ja katselee kauvas merelle.

— Kohta käy hiljaiseksi minullekin.

Sitten hoippuu hän vaimonsa käsivarresta pitäen kallioiden yli kotituvalleen. Joukko seisoo ovella ja seuraa heitä katseillaan. Ja auringon pyörä putoaa merentakaista taivaanrantaa alas…

Kajavia.

Muudan kajava kohosi rannalta ja leijui vuonon yli. Aurinko paistoi sen vaaleanharmaisiin siipiin. Hitaasti hän lensi, vanha kun oli. Hän oli kauvan rakastanut tätä vuonon, aina siitä asti kuin oli lentämään oppinut ja äiti oli häntä opettanut silliä sukeltamaan. Kauvan oli hän pitänyt itseään tämän vuonon isäntänä. Mutta nyt oli hän käynyt niin vanhaksi ja harmaaksi, kaikkein vanhimmaksi kajavaksi, ja tuntui hänestä siltä kuin olisi hänen pitänyt kuolla. Hänen siipensä eivät olleet enään nopealiikkeiset, hänen nokkansa ei nopsa, silmänsä eivät terävät. Yli, oli huntu, ei auringon, vaan vanhuuden sumentama.

— Ka-ka-ka-

Ääni kuului käheältä ja suruvoittoiselta. Hänen huudollaan ei ollut enään entistä sointua. Kaiku, joka sitä matki, peloitti häntä.

— Kakaa-kakaa-kakaa-

Siellä oli toinen kajava, joka huuti, nuori ja valkorintainen kajava. Sen huuto oli riemuitseva kuten hänenkin ennen maailmassa. Ja kaiku toisteli sen ääntä, niin että se koreasti kaikui vuoristossa.

Mutta siellä oli myös koko joukko nuoria kajavia, jotka voimakkailla siivillään soutelivat sinne tänne ilmassa. Siinä oli uusi kajavapolvi.

Vanhus lensi vuonon pohjukkaan päin.

Hän pysähtyi yht’äkkiä. Alhaalla hänen kohdallaan hilasteli silliparvi. Silloin ajatteli hän koettaa, olisiko hänellä vielä voimaa saavuttaa jokin silli. Hän heittäytyi, suoraan alas — se ei käynyt yhtä nopeasti kuin ennen — niin syöksyi hän veteen nokka ojolla…

Hei, samassa saapuivat lentäen nuoret kajavat. Niitä oli neljä ja syöksyivät ne kuin nuolet alas veteen ja iskivät kukin silliinsä. Syntyi sellainen siipien räpytys, että jälelle jäänyt parvi pelokkaana pohjavesiin painautui.

Vanha kajava oli saanut sillin ja vaivoin piteli hän sitä nokassaan. Nuoret kajavat katselivat, olisiko vielä saatavissa useampia, ja huomatessa… kirkkaan esineen vanhan kajavan suussa, hyökkäsivät ne yhtaikaa hänen päälleen anastaakseen sen pois. Suurta sotaa siinä ei tarvinnut syntyä, ennenkuin hän oli luopunut saaliistaan. Ryövääjä kiiti saaliineen matkoihinsa. Mutta ennenkuin se kerkesi niellä sillin, olivat toiset kolme myös sen kimpussa, ja siinä syntyi tavaton hakkailu ja huudon paljous, joka päättyi sillin paloittamisella neljän kesken, jonka jälkeen kukin poistui uutta parvea tähystelemään…

Vanha kajava kääntyi ja lensi vuonon suuhun päin. Ennen asettumistaan tahtoi hän sameilla silmillään nähdä meren. Hitain ja vapisevin ottein läheni hän vuononsuuta. Lento kävi yhä hitaaammaksi, sillä alkoi tuulla vasten. Alapuoleltaan eroitti hän vaahdon maininkien harjoilta, hän kuuli aaltojen pauhun ulompaa, jossa hän ei enään nähnyt mitään vuoria, jossa vedenselkä aukeni suureksi ja vapaaksi…

Hänen rintansa laajeni, kun hän tunsi meren tuoksun, hän oli saavuttavinaan taas sen joustavuuden, joka hänet ennen oli saattanut pitämään itseään näiden vesien hallitsijana. Mutta pian väsyi hän taas. Hän ei jaksanut enään lentää, hänen piti kotiin.

Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi alas suuria avaruuksia — viimeisen kerran. Rinnasta kohosi huokaus, ja silmät samenivat äskeistä enemmän.

Sitten käänsihe hän raskaasti ja purjehti kotiin. Tuuli häntä auttoi siksi kunis hän saapui syvemmälle vuonoon, jossa taas tyyntyi, ja niin laskeutui hän asemilleen.

Hän lepäsi pienessä vuorenluolassa kostealle tuoksuvilla kaisloilla. Hän oli lopen väsynyt, höyhenkoristeensa vallan vapisi. Hän ojensi kaulaansa ja levätessään siinä asetti päänsä niin, että hän voi nähdä vuonon. Silmissä oli kaipauksen ja tuskan ilme. Yhä sameammiksi ne kävivät, ja hänestä tuntui kuin olisi aurinko laskeutunut. Mutta se teistikin keskikesän täydessä loistossaan. Sydän löi niin heikosti rintahöyhenten alla, ja sieltä pääsi vaikertava:

— Kaa-

Hän makasi siinä kauvan aikaa väristen kuin keskitalvella, vaikka aurinko paahtoi hänen selkäänsä. Silmistä katosi kiilto. Hän ei voinut enään nähdä vuonoa — mutta hän tiesi, että se oli siinä.

Sitten kävi väristys kautta ruumiin, kulkusta kohosi käheä ääni, sorkat oikenivat kaisloja potkaisten, hän lepäsi siinä hiljaa ja kuolleena.

Aurinko paahtoi ruumiisen.

Muudan nuori kajava, joka liipoitteli läheisyydessä, ihmetteli miksi hän oli niin hiljaa, ja laskeutui alas. Kun vanhus yhäti pysyi liikkumattomana, kirkui nuori kajava, ja pian tuli koko joukko nuoria kajavia paikalle.

Ne huutelivat korvia vihlovasti ja hurjasti siipiään räpyttelivät. Ne eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ihmettelivät.

Ja sill’aikaa kuin ne istuivat ja kirkuivat autiolla rannalla, vaipui aurinko mereen. Vielä sen viimeisiä vaalenevia säteitä heittäessä kuletteli kaiku vuonon kalliolta toiselle ääniä:

— Kaa-kaa-kaa-kaa'aa!

Vanhat neidit.

He asuivat samassa tuvassa salmen rannalla. Ja joka sunnuntai piti heidän mennä kirkkoon salmen toisella puolella. Tosin oli kirkko silläkin puolella, jossa he asuivat. Mutta siitä he eivät välittäneet — vaikka pappi, joka saarnasi siellä, oli kylläkin hyvä.

Mutta kas, poika, joka sousi heitä salmen yli, oli niin kaunis ja iloinen. Hän oli äskettäin alkanut siinä soutaa — sittenkuin entinen soutaja, liikkaava ja ruma, oli sairauden pakoittamana joutunut sängyn omaksi.

Juhlallista oli nähdä molempien noitien menevän venheesen. He olivat pyntänneet itsensä niin koreiksi ja huljanneet hajuvettä nenäliinoihinsa ja päivänvarjot oli heillä käsissään. Ja he hymyilivät ja nyökyttivät pojalle, joka venheessä seisten tervehti. Ja he pyörittelivät takapuoliaan ja heittelehtivät ja liehittelivät, sekä kaikin tavoin ja niin halulla tahtoivat, että poika olisi ottanut heitä kädestä kiinni, kun he hyppäsivät vaaralliseen venheesen.

Ja poika otti heitä tyynesti kädestä kiinni, ja silloin olivat he ylen onnellisia sekä kasvoiltaan että sydämeltään, ja heittäytyivät venheesen niin, että putosivat melkein pojan syliin.

Niin tanssivat he tuhtojen yli ja istuivat peräpuolelle. Ponnistuksistaan he aivan puhkuivat ja näyttivät niin yksinkertaisilta ja sanoivat, että nyt he voivat hyvin eikä heillä ole mitään hätää, kun heillä oli niin luotettava soutaja — ei mitään.

Poika laski ulos ja sousi voimakkain vedoin. Mutta silloin sanoi toinen:

— Elä rasita itseäsi, rakas ystävä, me kyllä kerkiämme.

— Niin, meillä ei ole mitään kiirettä, ei toki — oli toisenkin ajatus. — Jos emme ehdi alttaripalvelukseen, joudumme kuitenkin saarnaan. Ja sehän se onkin tärkeintä.

He tahtoivat niin kauvan kuin suinkin mahdollista istua vastapäätä poikaa ja katsella häntä.

Tämä olisi niin mielellään nauranut heille, mutta hän siirsi mälliä hiukan syrjemmäksi suupieleen ja vannoi pysyvänsä vakavana.

— Kuinka vanha hän on? — kysyi toinen.

— Kaksikymmentä vuotta — vastasi poika.

— Ooh, sellainen ikä, rakas ystävä.

— Kohta hän varmaankin alkaa ajatella jotakin tyttöä? —

— Kyllä, jotakin tyttöä.

Poika katsoi tuimasti puhujaan. Jos tämä olisi osannut punastua, olisi hän tehnyt sen nyt.

— Hänellä on varmaankin äiti? — kysyi toinen neiti.

— Tietysti.

— Ah, kuinka onnellinen äiti!

— Äh, äiti minulle aina riitelee. Minä en tee — sanoo hän — mitään muuta kuin soudan vanhoja mampselleja.

— Ha, ha, niin hauskaa! — nauroivat he ja hyppivät. — Kuinka hän on hauska ja sukkela!

He tulivat toiselle rannalle ja menivät kirkkoon. Poika meni parvekkeelle. Molemmat neidit olisivat ehdottomasti tahtoneet myös istua siellä. Mutta kun siellä oli täyttä, täytyi heidän istua alhaalle. Tämä heitä suututti niin, että he vaikenivat.

Nyt jos koskaan toivoivat he, että heillä olisi ollut silmät selässäkin. He kääntyivät parvekkeelle päin niin usein kuin ilkesivät. Heidän penkissään kävi sellainen kuhina, että naapurit pitivät heidän vieressään istumista vaarallisena. Ja mitä pappi puhui, sitä he eivät kuulleet, — ainoastaan sen, kuinka poika lauloi virttä parvekkeella. Itse istuivat he virsikirjat kädessä ylös alaisin…

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja he olivat kotimatkalla, sanoi poika:

— Tuo pappi saarnaa hyvin.

— Ah. niin — huokasi toinen — sehän oli taivaallisesta rakkaudesta.

— E-oho — väänsi poika — hänhän puhui helvetistä.

— Hm! Niin! Kas, minä kuulen niin huonosti

— Lukkari ei varmaankaan ollut oikein selvä — arveli poika hetken jälkeen.

— Enkö minä sitä jo ajatellut! Minun piti kääntyä vähän päästä parvekkeelle katsomaan sentähden, että hän soitti niin kauhean väärin. Se aivan loikkasi minun tunnokkaita korviani.

— Mutta hänhän kuulee niin huonosti.

— Ah, niin, minä tarkoitan. Hm.

— Minä puolestani katselin suurimmaksi osaksi alttaritaulua. Se on niin ylösrakentava sanoi toinen neiti.

— Minusta hän katseli vain taakseen — ärsytti poika.

— Ah, niin. Hm.

Niin saapuivat he laiturilleen. He pistivät pojalle käteen kaksinkertaisen maksun, niin että hän aivan hämmästyi ja ajatteli, että kyllä ne ovat sentään kaksi oikein vanhaa hupakkoa.

Sitten he ajattelivat poikaa koko viikon. Ja kun he vaan mainitsivat hänen nimeään, joutuivat he riitaan.

He saivat tietää, ettei poika tulisi ensi sunnuntaina soutamaan, vaan se toinen, liikkaava ja ruma. Toinen tulisi pappikin saarnaamaan.

— Luulen, etten minä aamulla menekään kirkkoon — arveli toinen.

— En minäkään — sanoi toinen.

— Ei, minä en pidä pastori Larssonista. Hän on körttiläinen.

— Ja sitäpaitsi ei Oskari tule soutamaan, tarkoitat sinä.

— Siitä minä en välitä en pikkuistakaan.

— Marakatti!

— Niinkö sinä sanot, vanha noita!

Niin riitti hammasten kiristystä koko päiväksi.

Seuraavana sunnuntaina tulisi poika taas soutamaan. Mutta körttiläispappi saarnaisi nytkin.

— Me menemme kuitenkin aamulla — sanoi hän, joka ei pitänyt pastori
Larssonista.

— Vai niin, sinä tahdot kuulla häntä kuitenkin?

— Oh, niin, pitäähän olla suvaitsevainen.

— Ja Oskari tulee soutamaan!

— Ah, sitä minä en lainkaan ajattele.

— Kyllä, sen kyllä uskon. Sinä, joka olet häneen rakastunut niinkuin —

— Niinkuin sinä!

— Ole vaiti, vanha tekopyhä!

— Riivinrauta, äkäpussi, hampaaton krokodiili!

Sinä päivänä he eivät enään puhelleet.

Mutta seuraavana aamuna istuivat he taas venheessä ja keikailivat eikä heillä ollut lainkaan kiire kirkkoon. E-oho!