TAKAMAAN TORPPARIT

Kirj.

N. Niemelä

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

Oli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene aimo vauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen taas entiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen saaren ohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta, suuttuneena rääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin häirittiin; pian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät olivat ehtineet ohitse.

Soutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä, vahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä raskaan työn vaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat ahvettuneet, mutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa, kestävyyttä todisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla hypähti vene melkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät luotuina veneen pohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.

Toinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat vielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.

Veneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista, punaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään olivat he noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.

Nämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko ja Mäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta, sillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä kirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään: niin paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat löytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus kertoneet, mutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja pappi sitten tuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti Jumalasta ja Vapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut, vanhempansa olivat heitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa rakastamaan; mutta pappi puhui niin mahtavasti, niin… ja Pekkakin, Miinan isä, istui siellä kirkossa niin vakavana, eikä ollenkaan puhunut.

Pekka antoi aironsa levähtää ja alkoi jutella: "Souda sinä, Mikko, vaan, niinkuin soudatkin, en minä enää jaksa, jää sinulle vielä sittenkin enemmän voimia kuin minulle huomiseksi, kun kartanoon menemme. Mutta enempi sinä tarvitsetkin voimia: sinä teet aina työtä semmoisella vauhdilla, jotta luulisi sinun itsellesi tuota kartanoa rakentavan. Mutta minun ei auta, jos tekisin päivänkään työtä sinun tavallasi, niin saisin viikon maata sängyn pohjilla; senpätähden minä vaan juttelen, lavertelen, teen työtä niin ja näin, mutta miehen päivästä se aina kuitenkin menee, vai mitä luulet, Mikko?"

"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!"

"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa… Multa katsoppas Kallea, johan se aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa, mutta älä kastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä pojasta tulee pian aika karhu!"

Kesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan pojan poskille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt, ennenkuin oltiin kotorannassa.

Nyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja lähdettiin astumaan pientä polkua kotia kohden.

"Tänä vuonna", alkoi Pekka käveltäessä, "meidänkin kylästä ajetaan nälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin herraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!… Mutta mitähän sanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?"

"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?" sanoi Mikko.

"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa ruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin palava kytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo lehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai kuinka luulet?"

"Kyllähän sitä toivoa on", vastasi Mikko, "mutta olemmehan tottuneet näkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa kaikki."

"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin! Mutta olisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos nyt halloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät ilkkuvaisiksi, kun hän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En minä tiedä, vastasin minä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis aikaa, vaikka ohria kylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli kelpo miehen puhetta, ja senpätähden olenkin nyt niin varma, että meillä tulevana vuonna on kaikkea muuta kuin köyhyyttä."

Näin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa heinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä täältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua. Sieltä saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli kukkivia kasveja. Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia kukkia, ja pian oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet kulkivat hiljakseen, äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan, jonka suurella vaivalla olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään maahan. Hauskahan oli heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut olla mieleen tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois käsistämme. Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa ilomielinen Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon kovuutta.

Näin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen vuoren ja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin Alamaa.

Maa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä, toisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä olevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa suuria, sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin kuivaksi; siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia tervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan olleet vaivatta syntyneet.

Vaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää, kehoittani
Pekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.

"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota sataa askelta käydä", vastaa Pekka, "mutta eihän tuosta sen vuoksi mitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä taida akkakaan vielä pahoin ikävöidä."

Pihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä metsästä, joka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti suhisee hiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan on nyt Juhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten koko pieni piha on yhtenä lehtimajana.

Ison koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan tultuaan juoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä kertomista! Toinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen; nuoruuden sulous oli jo hänen kasvoistaan lakastunut, mutta se tyyneys, joka näkyi niiden joka piirteestä, todisti sisällistä rauhaa ja antoi niille niin kauniin miellyttävän muodon. Hänen sinisistä silmistään näkyi viehkeä lempeys ja luottamus Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai iloisen vakavuuden. Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta poikaansa, joka lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli nähnyt ja kuullut tällä merkillisellä retkellä.

Toinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä nainen. Häneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden lystimäiset hymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa kadonneet. Hän näytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta työtä, ja työn jälkiä näkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa käsissään. Hän ei ollut kaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta kuitenkin näki mielellään noita leikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka suuttuneenakin hymyilivät.

"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne jo minua vastaan", laverteli Pekka pihaan päästyään.

"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs uutisia kirkkoon kuuluu?"

"Yhtä ja toista, kaikellaista", vastaili Pekka. "Sanottiin vanhan Jumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta, kertauskynnöstä ja muista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä kuulin, arvostelivat ihmisten käyt…"

"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi", keskeytti häntä vaimonsa.

"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta kyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!"

Hetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen kotiansa, joka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta ylempänä mäellä; Mikko perheineen kävi huoneesen puoliselle. Tupaa ei koristanut mitkään komeat huonekalut: pari seinäkaappia, arkku, sänky ja pöytä sekä muutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta sittenkin näytti se kylläkin sievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen tiputettu tuoreita kuusen havuja, jotka huoneesen levittivät miellyttävän lemun; seinät olivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla, akkunoille oli kukkia aseteltu vesipulloihin.

Luettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin laitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.

"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle", haasteli Pekka. "Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan kulkeneet."

"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin", vastasi Maija ja toimi nopeasti askareissaan.

Pekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä toivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on hän monesti vakuuttanut.

Jo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.

Pekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta. Mukana olivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä käsikädessä ja kauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia otsiansa. Niin, tässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa kukkaa. Niihin ei koskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet puhaltamaan, niiltä he olivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat melkein turhaan hakea kylän suuresta lapsilaumasta, ainahan heissä näkyy riehuvan mailman huonoja vaikutuksia.

Iltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa edustalla, Kalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen vanhempiaan. Pekan iloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän tyttönsä kanssa kävelee kotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa viimeisillä säteillään puitten latvoja, käen ihana kukunta ja rastaan moniääninen viserrys kuuluu metsästä, luonnossa on suloinen rauha ja hiljaisuus.

Tarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:

"Kerttu, oletko nyt onnellinen?"

Kerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan, sanoen: "kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla olisikaan mitänä muuta!"

Käki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. "Onnellinen!" kuului sen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi: "Onnellinen!"

* * * * *

Ennenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden metsätorpparien elämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys heidän entisiin elämänvaiheisiinsa.

Nuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa herraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän torppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko nuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus. Ahkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti hän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän voudin viran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä kohdeltiin vakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.

Pekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan, mutta muuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita mielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää tanssia ja laulua.

Vaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin mitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin tunsi toverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.

Vaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän kuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa, omaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä mukaan. Hän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen, kauniisen, lempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.

Pian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli myöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta vakavaksi päätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta pyytämään jotakin metsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä asunnon.

Tuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka täällä oli, kun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?

Vaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että herrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa perustaa?

"Jos saan olla määrääjänä", sanoi Mikko, "valitsen minä Ruuhkajärven takamaan!"

"Mitäs hulluja?" sanoi herra. "Onhan toki maata likempänäkin!"

"On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen."

Päätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven takamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden päästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.

Iloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä Pekallekin, joka ei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan Pekkapa ei nyt tapansa mukaan nauranut eikä leikkiä laskenut, virkkoi vaan hiljakseen: "Niin sinä sait paikan, mutta minnekkä minä joutunen?" Pekka kertoili, että hänelläkin oli morsian ja hänkin tarvitsisi kodin, missä eleleisi. "Ja kun vielä sinustakin täytyy erota", sanoi Pekka, "ei minulla ole yhtään uskollista ystävää!"

"Jos niin on", sanoi Mikko, "niin onhan siellä tilaa meille molemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran puheille!"

Hetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — "nyt hänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!" niin Pekka tuumi. Muutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi kartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko selitteli, ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he näin tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei sitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan; hänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon; Mikko muonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian Maijan kanssa, ja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he häitänsä.

Kymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme alkoi, kajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven takamailla, joka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät viihtyivät.

Mikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä raskaammin putoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista iskuista. Hänellä oli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli pyrkiä täysin voimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli vaikea voittaa, mutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen vapaa asema ja hyvä toimeentulo. Ja rymisten kaatui naavapartainen kuusi ja soleva honka sammaleiseen maahan ja oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta asuinsijoiltaan, ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin kopeasti ja lupaa kysymättä.

Pekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen hyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan kylkeen, jutellen: "Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi; siinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on oikia jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä sahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet on sisästä onttoa hotteloa!"

Ajan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle; risuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin siemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa: valkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä lepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin karhun pesäksi.

Syksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin; vähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko loisti ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin uutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta kohden: nythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja sitten asuskella kuin herrat vaan.

Syyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen kampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille oikea juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista säästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin navettoihin.

Toipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin niin huonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka vaan nauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun vaimonsa kysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka kyllä lihaa hankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt vähän laiha mutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan, vaikka jäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet liikkua oikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä eräänä aamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan, makasi se hengetöinnä. Pekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis ajoon lähteä, mutta ei saa hevoistansa ylös. "Sitten se lienee kuollut", sanoi Mikko. "Ei maar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä vielä!" jutteli Pekka.

Yhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja Pekka kirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut. "Ei sen lurjuksen kanssa mikään auta", sanoi Pekka, "pitää mennä hakemaan Ojanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä metsän petojen uhriksi koko klona."

Talvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska taas kevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin taas sai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.

Suven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi, Mikon pojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset, ja vanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan uusia velvollisuuksia.

Ja oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn tultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon. Kaikki näytti heille hyvin käyvän.

Nyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli suvilaiho-maata kunnossa.

Tuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät erinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin enenevällä innolla.

Rupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli puhaltamaan pohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi. Levottomaksi kävi uudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi kaikki? Pokka kävi iltapäivällä Mikon luo: "Näyttää vähän siltä, kuin tulisi halla", sanoi hän.

Mikko yskähti tukehuttavasti. "Se näyttää melkein varmalta", sanoi hän.

"Luuletko", kysäsi Pekka "meidän maiden olevan hallan arkoja."

"Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja" vastasi Mikko.

Torpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja sisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta suoraan nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän otti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan, sillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut hiljaa, näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri jäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.

Auringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja muuttui vesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne olivat ikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa palkkiota. Kastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja auringon ylettyä korkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä, vaaleina, suoraan taivasta kohden.

Halla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria kuin Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta ankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä vuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat viljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja suvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.

Vähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko rupesi kaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä vastoin hakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä, sanoi hän: "ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on mäkirinteessä, taitaa olla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!"

Kovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja siementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata peltoa ja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen tulla. Sen lisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut pitää paimenta kaitsemassa.

Toisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille uutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan hinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn ansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa, ansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat kovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui tautivuoteelle.

Tähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut löytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma leikkisä, surematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli tuskin puoliksi viljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien leikkiä.

"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa", oli Pekalla tapana sanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä liikuttaa. Kova koetus oli käsissä.

Mutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän kalpein kasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään ruumiisensa ja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan kuulunut yhtään valituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän vaivoissa.

Nyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi sairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli tämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja pienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei voinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana. Rakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja ystäviinsä. Hän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin hän myöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä vastassa, häntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti olevan niin iloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen halpa karu illallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.

Talvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa. Mikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä kaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän hevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri paljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän vielä hankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin ostoon.

Jätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia päin astumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus kuului hänen rinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet tuikkivat ja lumi kiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja lumi narisi astuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.

Tuolloin tällöin kuului suden kammottava ulvonta, mutta Mikko ei tuota peljännyt. Hän oli teroittanut seipään kävelykepikseen; sillä ja vankoilla käsivarsillaan tiesi hän torjuvansa pedot päältään. Kotia omaistensa luokse paloi hänen mielensä. Hän tiesi siellä löytyvän kipua ja köyhyyttä, vaikka tosin ei hänelläkään ollut suuria tuomisia; mutta siellä löytyi sentään niin paljo lempeä ja lämpöä, niin paljo hyvää ja rakasta.

Jo pian ehti Mikko köyhiin kotinsa lämpöiseen suojaan, siellä kohtasi hän rakkaan vaimonsa ahkerassa työssä ja pienen poikansa terveenä ja iloisena. Se häntä vähiin suretti, ett'ei hänellä ollut tuomisiksi sen enempää; mutta nähdessään, miten iloinen ja tyytyväinen vaimonsa oli, haihtui surut kokonaan.

Heti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä siellä: Pekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja makasi melkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä tuskaa ja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista kadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.

Ystävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen kätensä. Sairas koetti sitä tavoitella: "ei minulla enää taidakkaan olla monta päivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?" sanoi hän.

"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko. "Kaupungeissa käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: 'mies ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!'"

"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko ojentain Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt tiedä, mistä toista saada."

Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.

Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.

Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä isä tuonutkaan makeeta kakkoo."

"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.

"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas lapsen itkevä soperrus.

"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.

Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.

Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen. Kaikki toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut yhtäkään valon pilkkua.

Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.

Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa: rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:

"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa, vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia päiviä."

Vähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili taas rohkeasti ympärillensä. "Kerttuseni", hän sanoi "minä kuulin sinun itkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä järkeni."

"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla", sanoi Kerttu, "mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!"

Kahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin käy siinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on vahvimmankin sortuminen.

Mikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä rauhallisna. Aamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn olallensa, sukset seinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.

Metso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna, pelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan pakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa häiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista, siihen oli metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva ääni? Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää "ko, ko, koko!" Outo ääni lakkaa kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä. Viimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän levittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän poika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies saaliinsa laukkuun ja rientää edelleen.

Näin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui tänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat kadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra patruunalta saavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden liukuivatkin sukset niin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat ja käsi vakava.

Kartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan sairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja muutenkin. Uusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.

Lääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan, sillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen paranemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi jättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton. Mikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes ehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.

"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua", tuumaili Pekka, "jos ei tuolla makaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!" Kerran hän, vaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti metsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta tuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän voinutkaan palata kotia.

Kosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi käymään hänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään näkikin hän Pekan istumassa kuusen juurella, allensa oli hän karsinut vähäisen havuja; siinä istui mies levollisena, veitsellään närhien jotakin lusikan tapaista.

Hieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; "mitä muorilla nyt metsään on asiaa?" sanoi hän.

"Ei mitään liikoja", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.

Pekka silloin huutamaan: "äläs jätä, autas minuakin täältä pois, näethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin kovin väsynyt!"

"Mitäs tänne tulit, kun kielsin", torui Maija, "ole täällä nyt susien syöttönä!"

"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät; mistäs sitten luulet miehen saavas," jutteli Pekka.

Taluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: "kyllä ne nyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat maata vuoteen omana!"

"Olehan nyt", vastaa Pekka, "kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä pysynkin!"

Suven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja toimiin.

Kovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin vieraana, mutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa; kovina aikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he hyvin toimeen.

Kertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin varallisuuteen: ankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin paljon, että ovat hankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja muut tarpeelliset ajotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon, vaikka sitä molemmat yhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt toisellaisessa kunnossa kuin Pekan ennen aikoin.

Rauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet, jotka torppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat oppineet luottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja ystävyys, joka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina, jolloin elämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin toisiinsa.

* * * * *

Siirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.

Aamulla varhain Juhannuksen jälkeisenä päivänä, olivat miehet jalkeilla; yksissä lähtivät he kartanoon työhön. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun he lykkäsivät veneen vesille; aikaisin piti uutis-asukkaan olla liikkeellä, jos mieli ehtiä oikeaan aikaan kartanoon. Auringon ensi säteet tervehtivät takamaan miehiä heidän järvellä soutaissaan; he paljastivat päänsä ja pian kaikui vahvat aamuvirren säveleet Ruuhkajärven tyyneellä pinnalla.

"Muistui taas mieleeni", sanoi sen jälkeen Pekka, "minne lienee joutunut tuo kartanon nuori herra! Sepäs oli hauska poika, se! Monesti hän minulle sanoi: älkääpäs nyt, Pekka, noin huoliko työtä hosua; istutaan tähän ja jutellaan vähän, tehkööt isot miehet työtä!" Niin se poika sanoi, ja sitten iltasella oli hänellä aina meille antamista. "Pekka tarvitsee, hän puhui enemmän kuin muut."

"Ja Mikko tarvitsee, hän teki työtä enemmän kuin muut! Nyt on hän ollut kaksi vuotta poissa; sanotaan hänen käyvän koulua, mutta mitä varten? Olisipa hän jo herra muutenkin?"

"Ainahan niiden herrain pitää koulua käydä", sanoi Mikko, "multa nytpä lieneekin Alpert herra kotona, nyt on kesälupa. Mennä vuonna oleskeli hän kesän jossakin enonsa luona, mutta eilen puhui Vuorelan Matti, että hän nyt on kotona."

"Souda sitten veikkonen", sanoi Pekka iloissaan, "minä niin mielelläni tahtoisin nähdä sitä hauskaa poikaa, millaiseksi lie muuttunut, mahtaneeko jo olla ylpeä niinkuin muutkin herrat?"

"Mielelläni minäkin häntä näkisin", sanoi Mikko; "viime suvena kun hänen pikimmältään näin, antoi hän minulle tuon hauskan kirjan, 'Kultalan kylän', jonka Kalle nyt ulkoa osaa, ja kun hän näki, että mieleni oli hyvä, kysyi hän: 'pidättekö kirjallisuudesta?' Kun minä sanoin pitäväni kirjoista ja sanoin, että poikanikin on halukas lukemaan, lupasi hän toisella kertaa tuoda enemmän."

"Ja varmaankin hän tuo", tokaisi Pekka, ja rupesi rallittamaan jonkummoista tahtia, käyttäen airojaan sen mukaan. Tässä tohussaan hän joskus ryöpäytti vettä Mikon silmille, ja kun tämä häntä siitä muistutti, nauroi hän vaan. "Ei tee haittaa, vaikka hiukan virutankin poskias. Tosin et enää ole nuori mies, mutta täytyyhän kuitenkin näyttää vähän pulskilta, ettei luultaisi metsän poikain nälkää näkevän!"

Samassa tölmäsi vene rantaan ja miehet läksivät astumaan.

Toisen päivän illalla istuivat Kerttu ja Maija Mikon torpalla, pihassa koivun alla. He olivat toimittaneet päivän askareet ja istuivat nyt vartoen miehiä kotia tulemaan.

Jopa kuuluikin Pekan iloinen vihellys peltotieltä ja kohta astuivat miehet pihaan.

"Vielähän täälläkin eletään", sanoi Pekka, "ja vielä näin myöhään valveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni", sanoi hän tytölle, joka kiipesi hänen kaulaansa; "eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?"

"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa käyttää", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.

"Kirjoja, äiti, kirjoja", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta, "mistä olet, isä, saanut kirjoja?"

"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi kunnon mies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä", sanoi Mikko.

Kalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle hänen täytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista kauniista kirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.

Ennen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän muistanut suurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki. Nuoressa pojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen luonteensa; paha vaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan hänelle sopinut.

Pekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa; sehän nyt vasta oli ystävällinen mies! "Heti aamulla tuli hän pellolle", kertoili Pekka, "ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä; huomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi kättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?' hän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin, ettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he kauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää köyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä nähtävästi liikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän asunnoltamme, saa nähdä tuleeko?"

Näin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti keskustelun.

Eräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja vähäinen poika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä on raippoja, nuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa, ongella. Tässä on vanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle poika; yksi nähtävästi on herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa. Hän on kohtalaisen pitkä, vaaleanverevä, kaunis nuorukainen, katsanto vilkas ja tulinen, mutta samalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän näyttää viihtyvän tässä seurassa; hän nauraa ja juttelee miesten kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.

"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään", sanoo herra toisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.

"Ei, ei sillä tavalla", sanoo Pekka, "onkija ei saa olla maltiton, antakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?"

Tulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän oli, ja maltiton, lentikin kala yli veneen.

"Oh! ei niin rajusti," sanoi Pekka, "mutta näin", lisää hän ja samassa lompsahti kala veneesen.

Pekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen oikiata mielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli kartanon nuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt hänen ja Mikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset veropäivät tehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua päiväkauden ongella ja kuitenkin tuli päivätyö tehtyä!

"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin pian rupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta näkyyhän tuolla Suonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa", jutteli Pekka.

"Mikä Suonpään Wilppu", kysyi Alpert herra. "Olen ennenkin kuullut kerrottavan jostakin Wilpusta."

"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se, joka ennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi: 'järjellisen ihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja, paljon parempi on mennä järvelle ja vetää muutama ahven syödäkseen!'"

"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?" kysyi Alpert herra.

"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla ottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen hirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain erään vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään naimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä käypä mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua morsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai vaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset, lukukinkerit ja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä profeetta."

"Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä," sanoi Alpert.

"Kyllä kai," sanoi Pekka, "mutta ei se ole niin vallan helppoa, sillä teidän laatuisia miehiä hän ei kärsi; kuitenkin jos teillä on tupakkaa, niin taitaa tuo olla mahdollista!"

"Olisihan mulla sikaria, jos se auttaisi?"

Sillä välin oli synkkiä pilviä kokoontunut taivaalle, ilma kävi tukahuttavan kuumaksi, hyönteiset surisivat ja salama leikitteli pilven partaalla.

"Ukkosenilma lähenee", sanoi Mikko, "koettakaamme päästä aikanaan suojaan!"

"Ja niinkö jää meidän tuttavuutemme Wilpun kanssa?" sanoi Alpert.
"Koettakaamme saada ukkoa mukaan!"

"Sehän olisikin paras!" He käänsivät veneensä kotirantaan päin ja soutivat kiirettä vauhtia; ilma kävi hämäräksi ja ukkonen jyrisi pilvissä.

Alpertherra kertoili Kallelle maista, kansoista ja kaupungeista ja Kalle kuulteli tuskin hengittäin; hän piti herraa jonakin korkeampana olentona ja jokainen sana painui hänen muistiinsa niinkuin lukittu.

Ukko Wilppu istui ruuhessaan synkän näköisenä ja mutisi: "tuhannen pirua! olis tässä ollut jommoinenkin kalan saalis, mutta siihen hän nyt taas tuli kolistelemaan." Samassa kiiti vene lähelle ja laineet häiläyttivät ukon ruuhta. "Riivatun mustatakit", ärjäsi hän, "kaadattehan ruuhenikin tuolla mokomalla laivallanne, olisihan teillä ollut vettä soutaa edempääkin!"

"Mutta asia onkin semmoinen", alkoi Pekka, "että aikomuksemme oli teitä pyytää kanssamme juttelemaan, ja tupakoimaan, koska nyt on tulossa raju ilmakin!"

"Raju-ilmako? tuskinpa", mumisi Wilppu, "no eihän tuo olisi niinkään hullua, tunti sinne tai tänne!"

"Tulkaa mukaan kaikin mokomin," huusi Mikko veneen kulkiessa rantaa kohden.

"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä", mumisi
Wilppu. "Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi hullumpaa.
Mistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä
miesparat on huonoilla teillä!"

Rantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen puuskia, kuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin. Mikko katsoi järvelle: "totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne käsin!"

"Mutta miten hänen käy?" sanoi Alpertti, "voihan myrsky viedä miehen ruuhineen päivineen!"

"Ei hätää", sanoi Pekka, "kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka koskesta alas."

Matkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja Kalle kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä ukkosen jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma täyteen vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri peltoa, ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia vesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä syntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat myötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan mies vakavana käyskelevän huonetta kohden.

"Herran tähden", huudahti Kerttu, "kuka tuolla ulkona kävelee tuollaisessa ilmassa?"

"Wilppuhan se on", sanoi Pekka, "mitähän nyt ukko sanonee tuosta liotuksesta?"

Samassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät vanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai kampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta suortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko kahisi ja rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet entistäkin ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo köyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.

"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?", sanoi Mikko, "tulkaa tänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara Jumalan ilma!"

"Mitä! Jumalan ilmako?", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä kastumisesta. "Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo minun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan soutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein, lakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven pohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin maalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa ja kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!"

"Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu", muistutti Kerttu.

"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea tässä ristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos", jatkoi Wilppu ja oikasi vartalonsa suoraksi, "uskottekos, että minä, vaikka vaan tämmöinen äijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!"

"Kyllähän tuo on uskottavaa," sanoi Pekka, "mutta huolisimmeko tuosta! Olemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä niin kauan kuin tahtoo!"

Mikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko koperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman nysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai hän viimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi ankaruus katoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä, poltellen nysäänsä, ja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.

Ukkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä tässä torpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään. Kutsuttiinpa nyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän saatiin tulemaan. "Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän tarvinnut täällä syödä." Mutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän mieliksi, ja haki kaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut, mutta joka sentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua siitä ensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa päälle. Ja nyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo lailla ja sitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään poika.

Pekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: "nythän oli jo rukiit leikattu ja pian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!" — Ja Wilppu vakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon päivää!

Ukko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin koskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää vehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut sanoa kuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa, ettei joutunut hänen karhunkäpälöihinsä.

Miesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla tuulella. "Sitä miestä," sanoi hän, "ei tule kotia, olemme peljänneet itsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!"

"Mitäs huolitte peljätä," sanoi Pekka.

"Mitäs huolitte!" tiuskaisi Maiju ja pyörähti ovelle; siinä hän kääntyi ja kysyi nauraen, "tulikos paljonkin kaloja tänäpänä?"

"Ei kaloja paljon, mutta sen runsaammin krapuja!" ilvehti Pekka.

Maiju ei tuosta enää pahastunut. Käsi oven rivassa jutteli hän vasta asiansa ja pyysi kalastajia kaiken mokomin heille illalliselle, ja pian hän taas mennä hyppeli pitkin märkää polkua.

Päivällisen jälkeen paistoi päivä taas kirkkaasti ja kalastajat olivat valmiit järvelle lähtemään. Kuiva maa ahmasi halukkaasti pienet vesilätäköt, ilma tuntui raittiilta ja virkistävältä, syöpäläisetkin olivat kadonneet. Wilppu seurasi kalastajia ja oli oikein hyvillään tuosta ystävällisestä kohtelusta, jota täällä oli saanut nauttia.

Toisen päivän iltapuolella hankki Alpertti pois lähtöä Ruuhkajärven takamailta. Hän sanoi, että nämät päivät oli olleet hauskimpia hänen elämässään.

Torpparit palasivat taas raskaisin töihinsä, jatkamaan taisteluansa kovaa luontoa vastaan. Nyt oli tämä taistelu kuitenkin jo voiton taistelua ja palkinto saatavissa. — Alpertti palasi taas kartanoon, elämään, seurustelemaan hienommissa piireissä; mutta yhäti muistuivat hänelle mieleen köyhät torpparit Ruuhkajärven takana, nuot lempeät, ystävälliset ihmiset, jotka taistellessaan nurjaa, kovaa luontoa vastaan, kuitenkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ja joissa kaiken yksinkertaisuuden keskellä oli niin paljo rehellisyyttä ja hyviä avuja. Mutta ennen kaikkia muisti hän nuorta Kallea, jolla oli niin hyvä ymmärrys ja ääretön tiedonhalu, ja hän päätti hoitaa tuota lahjakasta poikaa, lähettämällä hänelle kirjallisuutta minkä voi.

Suuremman vaikutuksen teki Alpertin kalastusretki Kalle poikaan, se herätti hänessä tunteita, jotka sitten vaikuttivat koko hänen tulevaiseen elämäänsä.

* * * * *

Ummelleen kuusi vuotta on kulunut ajasta, jolloin kertomuksemme alkaa. Nyt on juhannuksen päivä, niinkuin silloinkin; luonto on nytkin viehättävän kaunis ja vene kiitää nytkin pitkin Ruuhkajärven pintaa. Veneessä soutajat ovat muuttuneet: Kalle, joka silloin tuskin jaksoi airoa häilyttää, soutaa nyt vankasti, voimakkaasti. Hän on oikein jättiläinen ikäisekseen, pitkä, solakka, likimain kolme kyynärää. Koko hänen olennossaan ja kaikissa liikkeissä näkyy vakavuus, jommoista harvoin tavataan sillä ijällä; ja kuitenkin todistaa hänen katseensa ja kasvonsa juonteet, että tulinen sydän asuu tuon vakavan ulkokuoren alla. Joskus luo Kalle lempeän silmäyksen vastapäätä istuvaan tyttöön, joka häntä muistuttelee kaikenmoisilla pilapuheilla. Tyttö on suloinen hempukka, vaikka ei mikään erinomainen kaunotar; lyhyenläntä, suora ja notkea kuin nuori vesa; kasvot täyteläiset, terveyttä osoittavat; iloiset sinisilmät säihkyvät; vilkkaasti siirtyy katse esineestä toiseen.

"Annappas, Kalle, minulle kirjasi, sinä sen kastelet pilalle, soutaissasi tuolla tavoin", sanoo tyttö hymyssä huulin.

"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!"

"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan kirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en minä sitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun olen niin vähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon lukemisesta torunut, että jo paljaastaan silläkin oppi jotain."

"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!"

"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan annathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt taas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä ihmisten seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja, metsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!"

"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä", sanoi Kalle innostuneena, "minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni metsät ja sen armaat asukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja työskennellä vanhempaini ja naapurieni seurassa ja sitte iltasella istua jonkun tuttavan kiven luona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin laulun, lehdon huminaa ja puron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!"

"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa sekin huvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella tyttöin kanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!"

Kallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein värähtelevällä äänellä: "Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo! Ja kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan maailmaan! toimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä mitä tekisin, mitä toimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja vanhempiini sitoo minua. En voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!"

Tänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää ehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä ovat he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille rakkaiksi, mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt on Miinan polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta käytöksestä.

Ja tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan vanhan kirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki, mikä oli opettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli Kallella kirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan, siksi kuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen hyviä luonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa mielessään.

Toisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton letukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän piti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului häneltä päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija hän oli, mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki pakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä kevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli hyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.

Tällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän ruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä nuoruuden kukoistuksessa.

Takamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot omassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä päivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla ja tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä ja pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen nähty. Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä lämmittää Ruuhkajärven takana.

Majan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen nuoria kirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme muuttuneet kuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä vaaleammalla.

"Iloistapa ja hauskaa on meillä!" sanoi Pekka, "täällähän elämme kuin ruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No, ei moittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä nytkään ole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia kymmenen takaperin uskonut, että täällä joskus näinkään elettäisiin?"

"Herra on siunannut työmme", vastasi Mikko.

"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle tarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!"

"Oma käsiala on rakasta", sanoi Mikko.

"Niinpä se on", jatkoi Pekka, "ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään puutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun luullut pääsevän tuommoiseen asemaan!"

"Vaan", lisäsi hän, "tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli minulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi minulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa maannut maan mullassa!"

Pekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle edellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien. Nähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina seisomaan.

"Tulkaa tänne lapset", sanoi Mikko, "olemme tahtoneet teitä ilahuttaa, laittamalla yhtä ja toista, tänä teille niin merkillisenä päivänä. Pysykää rehellisinä kaikissa elämän kohdissa, turvatkaa Jumalaan, kovimpanakin surun hetkenä, niin ette ikänä häpeään joudu! Tämän olen oppinut elämiini koulussa!"

Kalle laski pöydälle lahjaksi saadun raamattunsa ja sitten rupesivat he tyytyväisinä ja iloisina nauttimaan juhla-ateriaansa. Päivällisen pääteltyä avasi Kalle uuden raamattunsa ja luki siitä monioita lukuja. Sitten otti Mikko virsikirjan, ja nyt kaikui kuusi-ääninen veisuu, raikkaassa kesä-ilmassa. Näin vietettiin Ruuhkajärven takana Juhannuksen iltapuolta.

Ilta läheni, veisuu taukosi ja naapurit erosivat iltatoimituksillensa. Varjot pitenivät, auringon valo oli kadottanut kuumuutensa, suloinen lemu kukkivasta ruisvainiosta täytti ympäristön ilman.

Kalle otti kirjan käteensä ja meni lempipaikalleen järven rannalle; siellä vietti hän monta hetkeä lukien ja mietiskellen. Ihastellen loi nuorukainen katseensa yli järven peilikirkkaan pinnan, jossa kalat hyppelivät ja mulauttelivat vettä pieniin laineisin.

Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman, linnut lauloivat iltalaulujaan; tuonnempana kuului kotia kulkevan karjan kelloin kalkkina ja Miinan miellyttävä laulu. Nuorukainen unhotti kirjansa, hän katseli luonnon ihanuutta, ja jota kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmin hän innostui, innostus puhkesi sanoiksi, sanat lauluksi, joka raikkaasti kaikui illan tyyneessä ja jota kaiku kertoili monet kerrat.

    On maani Suomi suloisin,
    Sen kansa mulle rakkakin;
    Oi ihanainen isänmaa,
    Sä saatat mielen innostaa,
    Armahin synnyinmaa!
    Sieill’ järvet tyynen sineät
    Ja metsät jylhät, pimeät;
    Sen laaksot, niityt koreat,
    Ketoimme kukat soreat —
    Ja sulo tuoksut sen!
    Oi jalo kansa Suomen maan
    Kun poikasesi…

"Aih! mikä se oli?" — pienoinen käsi laskeutui laulajan olkapäälle ja hellä ääni sanoi: "jopa löysin sinun, ilman lauluttasi olisin tuskin sinua löytänytkään täältä rämeen sisältä."

"Miks'et antanut minun olla rauhassa, Miina?" sanoi nuorukainen.

"Ei, nyt en sinua jätä rauhaan; sinun täytyy nyt jättää uneilemisesi ja tehdä minulle seuraa! Huomenna on sunnuntai ja Taavetin päivä! Äitisi kehoitti minua viemään nimipäivä-koristetta Mäkirannan Taavetille, sille isolle juopolle, ja käski etsiä sinua kumppanikseni. Olisinpa mielelläni lähtenyt sille huviretkelle, mutta…

"Tulenhan minä mielelläni", kiiruhti Kalle sanomaan, "käykäämme heti toimeen!"

"Meidän täytyy palata takaisin", sanoi Miina, "Valmistamaan koristusta äitisi kanssa."

Kalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat kukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen ympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: "Taavetti Mäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan älä anna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!"

Koristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen koristetta lauleli Miina:

    "Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu;
    Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu."

"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös nousee!"

"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin kapakassa!"

"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta tuommoiselle juopolle?" kysyi Miina hetken päästä.

"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on tunteellinen mies!"

"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien seuraan, karhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä ymmärrän!" ja käydessä järven rannalla lauloi tyttö:

    "Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi,
    Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi.
    Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti;
    Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!"

"Mistä olet oppinut tuommoisia lauluja?" sanoi Kalle.

"Kyllä niitä maailmassa paljonkin oppii! Näitä opin rippikoulua käydessäni, Toivolan tytöiltä!"

"Semmoistako sinä opit rippikoulua köydessäsi?"

"Semmoista ja vielä paljon muuta lisäksi! Mutta heitä jo tuo tuumaileva muoto! Eihän sinua enää ollenkaan näe iloisella mielellä; aina olet vaan tuommoinen vakava tervaskanto. Ei puhetta, ei laulua sinulta kuule, muuta kuin jonkun itkuntapaisen veisuun. Nuo riivatut kirjat, joita Alpert herra sinulle lähettelee, ovat sinun tuommoiseksi saaneet!"

Kallen posket hehkuivat! "Olet ehkä oikeassa", sanoi hän, "kun sanot kirjain minun tehneen tällaiseksi. Jos en olisi ikänä kirjaa käteeni ottanut, olisin kai nyt toisenlainen: iloinen, kevytmielinen. Nyt olen lukenut yhtä ja toista, kirjani olen lukenut repaleiksi — yhtä kaikki — minä en voi toisia hankkia! Tahtoisin oppia paljon! turha tuuma, minä en voi! Älä kuitenkaan puhu niin halveksivasti kir..

"No äläs nyt sillä tavoin souda!" keskeytti Miina, "Sillä tavalla emme ikänä pääse Taavetin töllille!"

Kalle oli innostuksissaan soutanut veneen ihan väärään suuntaan. Vasta
Miinan siitä huomautettua havaitsi hän erehdyksensä.

Tuttavamme ehtivät pian sille rannalle, missä Taavetin tölli oli; se oli yksinäinen pirtti-tönö mäen syrjässä. Päretikuilla ja tuohiliuskoiila tukitut akkunat, katon tasalle hajonnut savupiippu, ja tuulen rikki repimä pääty eivät suinkaan osoittaneet asukkaitten toimeliaisuutta ja hyvää toimeentuloa. Olipa vielä alempana pieni navetta ja Kuvuista huonosti kyhätty keittiö. Lähellä oli muutamia pellon tilkkuja, joissa kasvoi harvaa, kitukasvuista, ohdakkeiden yllättämää viljaa. Ainoastaan näköala oli kaunis, varsinkin näin kesä-aikana. Alempana lepäsi tyynessä kauneudessaan ihana Ruuhkajärvi monine vihantine saarinensa; etempänä näkyi lehteviä kukkuloita ja tummia havumetsiä, niin kauas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin olisi tämä ihmispesä rakennettu tähän irvikuvaksi kauniisen luontoon.

Taavetti oli ennen ollut kunnon renki, uljas ja kaunis mies; suurimmaksi osaksi palveli hän samassa kartanossa kuin tuttavamme Mikko ja Pekkakin; samasta kartanosta sai hänkin torpan maat kartanon puoleiselta Ruuhkajärven rannalla. Ensinnä alkoi hän miehen lailla työskennellä uudella asunnollansa. Hänellä oli vähäinen summa vaimonsa perintörahoja, joilla saattoi elää ja työskennellä vapaasti; ja ihmeteltävällä tavalla edistyi torpan työt.

Taavetilla oli sentään yksi paha tapa, hän tahtoi aina toisinaan vähän ryypiskellä, ja päihtyneenä oli hän hurjapäinen. Tämä sattui kumminkin harvoin, eikä tehnyt suurta haittaa torpan edistymiselle. "Taavetti on miesten parhaita, kyllä hän pian tekee itsellensä aika kartanon", sanottiin kylässä.

Sattui silloin tulemaan hyinen halla, joka yhtenä yönä turmeli koko viljavan laihon, jättäen jälkeensä lakastuneet oljet. Hiljaa, sanaa virkkamatta katseli Taavetti aamulla viljasarkojaan; surullisena seisoi vaimo vieressä, huokaillen.

Silloin joutui Taavetti ankaraan raivoon, kirosi Jumalaa ja ihmisiä, kiristellen hampaitaan vihasta. Vaimo jätti kauhistuen miehensä kiroomaan ja meni huoneesen. Mutta kylää kohden kulki Taavetti, ja pian nähtiin hänen synkeä muotonsa kapakan akkunassa.

Askel oli astuttu, pitkä, kauhea askel, pois oikealta tieltä, hän ei ollut kylläksi vahva kantamaan murheen raskasta taakkaa; viimein haki hän lohdutusta väärältä taholta. Rukouksilla ja kyynelillä koitti vaimo saada miestänsä kapakasta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Taavetti ei sieltä lähtenyt, ennen kuin oli viimeisen penninsä kuluttanut; silloin palasi hän kyllä kotia, mutta ei ihmisenä, vaan raivoisana hulluna, niin että vaimo-paran täytyi metsän turviin paeta.

Kurjuuden päivät alkoivat nyt Mäkirannassa. Taavetti tosin teki useasti hyviä päätöksiä; mutta kaikki nämät rikkoi hän ja kaikki hänen ansionsa kulki kapakan kautta ulos maailmaan. Kärsivä vaimo koetti ensi aikoina ahkeralla työllä ansaita jotakin, mutta kun mies rupesi kuluttamaan hänenkin vähiä ansioitansa, raukesivat hänen voimansa kokonaan, ja hän vaipui tylsään saamattomuuteen.

Kurjuutta, sanoilla selittämätöntä, tuotti tällainen elämä torppaan. Kylästä lakkasi kuulumasta lause: "Taavetti on miesten parhaita"; oli jo kylliksi saatu tuntea Taavetin huonoja puolia.

Tällaiselle miehelle nyt vietiin nimipäivä-koristusta kauniina kesäyönä.

"Jää sinä tähän kiven luokse koristuksinesi!" sanoi Kalle Miinalle, astuessaan järven rantaa. "Minä käyn tuonne likemmäksi kuuntelemaan, nukutaanko torpassa, sillä saattaahan Taavetti olla juovuksissa ja pelätä koko tuumaamme!"

Kalle lähti kävelemään pirttiä kohden, mutta kovin hän hämmästyi, sillä hänen päästyään lähelle paiskattiin ovi auki aika vauhdilla, raivostunut miehen naama ilmestyi ovelle ja huusi korkealla äänellä: "Helvetin haaskat, mihinkä menette? Laittakaa itsenne kotia, taikka nakkaan teidät rammoiksi!" Samassa vedettiin ovi taas kiireesti kiinni. Kalle kyyristyi kannon taa ja lähti taas rantaan takaisin.

"Taavetti on jo viettänyt nimipäiväänsä tavallaan. Hän on kai ajanut vaimonsa ja lapsensa metsään, ja raivoaa nyt yksin huoneessa!" sanoi Kalle palattuaan.

"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää", sanoi Miina.
"Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!"

"Hullulta kyllä se näyttää", sanoi Kalle, "mutta minä en kuitenkaan palaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen nukkunee!"

"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä olostamme, niin meidän hukka perisi!"

"Ei hätää", sanoi Kalle, "on minulla jo luullakseni käsivarsissani siksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!"

Vähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt torpasta kuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan raskasta kuorsaamista.

"Kyllä se jo nukkuu", sanoi hän palattuaan, "lähetään nyt vaan jo!"

"Saat viedä", sanoi Miina, "mutta minä en astu askeltakaan sinne käsin!"

"Missä lienee vaimo parka ja lapset?" sanoi Miina Kallen palattua. "Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes hirviö nukkuisi!"

Kalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään sydämmeensä näitten ihmisten kurja elämä.

He lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle ja hiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo ohitse.

Tietäähän jokainen Suomalainen, miten kaunis on valoisa kesä-yö Suomen ihanilla järvillä! Souda silloin ystäväsi kanssa kukkivien saarien ohitse ja tunnetpa mielessäsi, että on tässä maailmassa, tässä murhetten laaksossa jotain mieltä lumoavaa!

Hiljalleen liukui vene järven pinnalla, aina hiljempaa ja hiljempaa, kunnes kokonaan seisahtui. Kauniin kesäisen yön hurmaava vaikutus, oli ylenmäärin ihastuttanut nuorukaisen tuntehikkaan mielen. Hän tunsi sydämmessään niin erinomaisen helliä tunteita, hän olisi tahtonut syliinsä sulkea koko maailman kaikkine hyvine ja pahoine ihmisineen.

Vaienneet olivat Miinankin heleät laulut, vilkkaat silmät olivat nyt alaspäin luotuina, kasvoille oli noussut heleät ruusut. Hiljaan kallisti hän päänsä ystävänsä rajusti lykkivälle rinnalle ja kuiskasi:

"Oi Kalle! älä suutu minuun koskaan; minä olen niin vallaton ja paha; luontoni on paha, semmoinen!"

Hiljainen vastaus kuului: "kuinka voisin sinuun suuttua, joka olet minulle rakkain koko maailmassa!"

Varmaankaan ei Ruuhkajärvi ikänä ollut kantanut mitään onnellisempaa soutelija-paria!

Päivän ruhtinas kultaa jo Santaselän vuorenhuippuja, saarten nyppylöiltä kuuluu jo lintuin laulua ja kalat alkavat leikitellä järven pinnalla.

Nuorukainen tarttui airoihin voimakkain käsin ja tuimaa vauhtia kiitää taas vene eteenpäin. Soutajan vieressä istuu tyttö, ilon väre leikittelee hymyilevillä huulilla, sinisilmissä näkyy entinen vilkkaus, kuuluupa hiljainen laulukin:

    "Kukkasista ruusun laitan kullan kämmenelle;
    Ehk' on sekin joku ilo nuoren sydämmelle!
    Linnut laulaa, käet kuk…

"Heih! kas sitä kuin peljästyin! tulipa se ranta äkkiä! Olisin vielä mieluummin ollut tuolla järvellä, siellä oli niin ihanaa, hauskaa!"

"Ihanaa, hauskaa", kertoili Kalle, "ihanaa, suloista! Tätä yötä en ikänä unhota!"

"Lähtekäämme jo kiireesti kotia", sanoi Miina, "että ehdimme vielä vähäisen nukahtaa!"

"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan, täällä on niin suloista!"

"Suloista", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta kyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. "Minkätähden itken", puhui hän itselleen, "olenhan minä niin onnellinen, niin!"

Jo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten eläimet rauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa, jossa hänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli vuoteellensa valpas äiti Maija: "Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön rauhaa", mumisi hän kylkeään kääntäen.

Miina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi korkealla taivaalla.

Kalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen silmänsä olivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys asui. Mutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat lehdot ja Santaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet nuoreen pihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli koko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi puuhun vähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja kohta kaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena kukkivaa puuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän katseli, sitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat, raukesi polttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat yhdeksi ihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei nähnyt enää pihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui suloiseen uneen.

Vielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle, vieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville kasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista, luonnon helmassa kasvanutta.

Aamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen ympärillensä, kun ei nähnytkään poikaansa kotona. "Olisihan jo pitänyt ehtiä", puhui hän, "johan on päivääkin kappale kulunut!" Hieman levottomana kävi hän järven rannalle katsomaan, vieläkö olisivat matkalla. Siellä näki hän veneen maalle vedetyksi, mutta kummakseen ei nähnyt mitään muuta. Katseltuaan ympärillensä, huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan juurella, iloinen hymy kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko poikansa rotevia jäseniä ja kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen silmänsä kosteiksi, hän pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois, jättäen nuorukaisen rauhassa nukkumaan.

Kallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä otsalle: "olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät ajatelleet tästä tavattomasta viipymisestä?" puhui hän itsekseen. Hän kulki kiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa vielä kastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta riihimäelle ja pian seisoi hän kotipihassa.

Siellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla, veräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua kanssaan kirkkoon.

"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin", huudahti Pekka kesken puheitaan, huomattuaan tulijan. "On maar' sillä nuorella miehellä reisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee puolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin nuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin. Mutta taitaa pojasta tulla mies", jatkoi Pekka, "alku maksaa, hi hi hi!"

Kalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen ilveilemisiinsä tottunut.

Astuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa, virsikirja kainalossa. "Missä olet näin kauvan viipynyt?" kysyi hän Kallelta.

"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin niin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken", vastasi Kalle vakavana.

Äiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. "Meneppäs nyt, poikani, suurukselle!" sanoi hän ja läksi Maijan perään.

"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut", ilveili Pekka, "sitä kyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!"

Siirrymme nyt hetkiseksi kurjuuden kotiin, Mäkirantaan. Taavetin oli täytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut ryyppyäkään velaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan, löytyisikö siellä vielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta turha toivo, siellä ei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui hän raivoon, ja hädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä pelastaa, pakenemalla. Vaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua etsimään itsellensä ja nälkää näkeville lapsilleen, ja jättää torpan, vaikka ijäksi päiväksi.

Mutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes viina ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo puolessa, kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun hän synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki hän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut torpassa, ja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja lapsistaan ei hän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä menoansa ja tuska hirveä hänen käsitti.

Ei milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko hänen ruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään ja huuteli surkeasti. "Kurjuutta", lausuili hän, "suurinta kurjuutta! omaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän minä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä tietämättömällä."

"Äkkiä kävivät hänen kasvonsa tuhan harmaiksi. Kiireesti rupesi hän etsimään jotakin ja löysi nurkasta lyhyen pätkän huonoa nuoraa. Tuo ei miestä pidätä, eipä suinkaan, haa, ha, ha, haa", nauroi hän kamalasti. "Mutta järvi on syvä, sinne nyt oitis — haa."

Näin mumisten ryntäsi hän ovesta ulos, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan: silmänsä kohtasivat koristeen! Hän katseli sitä ja luki sanat; sitten horjui hän sen viereen istumaan. Tuo koristus toi hänen mieleensä muistoja nuoruuden iloisilta päiviltä; silloinkin olivat nuoret naiset hänelle usein koristuksia sitoneet. Niin, mutta hän ei silloin ollut kurja, viheliäinen juoppo!

Kauan istui Taavetti koristeen vieressä ja ehtimiseen muuttui hänen kasvoinsa väri; viimein saivat ne päättävän muodon; hän nousi ylös, otti koristeen ja kantoi sen viheliäiseen asuntoonsa; vakaasti nosti hän pystyyn kumotun pöydän, ja asetti koristeen sille.

Taavetti läksi kylään ja haki vaimonsa ja lapsensa, hän kehoitti heitä kerta vielä tulemaan kurjuuden kotiin, koettamaan, voisiko vielä elämä parantua. Tästä lähtein ei hän pannut suuhunsa viinan tippaakaan; ja samassa rupesi elämä torpassa muuttumaan parempaan päin.

* * * * *

Syksyn tuuli humisee puitten latvoissa, metsän synkästä helmasta kuuluu raskas huokailu, lehtiä sataa taajaan alas, peittäen maata surullisen keltaisella vaipallansa. Ei kuulu enää metsän siivekkäitten laulajain iloista viserrystä, pois ovat he muuttaneet; ainoastaan teeren julittava kukerrus ja tikan äkeä tirskunta sekoo metsän huminaan.

Yksinäinen mies kulkee polulla, pyssy olalla, laukku kainalossa. Hän näyttää olevan metsästäjä; mutta varmaankaan ei hän saalista toivo, sillä vaipuneena syviin mietteisin astuu hän eteenpäin, silmät luotuina maahan. Onhan se tuttavamme Kalle Ruuhkajärven rannalta. Kolme vuotta on kulunut ajasta, jolloin hänen viimeksi näimme, ja sen ajan kuluessa on hoikasta nuorukaisesta varttunut roteva mies, vaikka nuoruuden värit vielä hehkuvatkin kasvoilla.

"Hulluhan olen, miksi en osaani tyydy?" puhuu hän käydessään. "Onhan minulla kyllin kaikkea? Niin kyllä, kaikkea mitä kuuluu ruumiille. Mutta henkinen puoli? sen täytyy surkastua! Miksi olen ollenkaan lukenut? Olisihan kylläksi, jos olisin lukenut vaan aapiskirjani ja katekismukseni. Kukin palvelkoon maatansa ja kansaansa, siinä virassa, johon Luoja hänen asettanut on! Oivallinen lause! Kykenenhän minäkin maata kuokkimaan ja ojia kaivamaan! Rehellistä työtä ja välttämättömän tarpeellista! Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin suurta, jotakin ylevää, vaan… Taitaisipa kuitenkin kaikki kääntyä hyväksi, jos vaan — niin, kuusillenhan haastelen, eiväthän ne sanojani kerro — jos vaan tuo tyttö olisi sama kuin ennen, mutta hän on — on kevytmielinen! Muistan vielä erään illan, Juhannusillan, kuluneesta ajasta; silloin oli hyvin, mutta kuinka lieneekään nyt? Vaan hei! eihän tämä kelpaa: pitihän katsoa ansoja, ampua oravia ja lintuja, mutta nyt olen kulkenut huikean matkan ja olen jo Keilasuon partaalla. Paremmin pitää työnsä toimittaa!"

Kiireesti astuu metsästäjä, katsellen tarkasti ympärillensä: näkee hän silloin etäällä puiden välissä ketun, joka maatunutta muurahaispesää ahkerasti myllää. Askel askeleelta lähenee metsästäjä eläintä, hiljaa, varovasti, sillä pieninkin riksahdus pilaisi koko onnen. Havaitsipa kettukin viimein, että vaara on lähellä, ja alkoi katsella ympärillensä, mutta silloinpa jo pamahtikin, ja eläin kiikahti nurin. Mielihyvillään rientää metsästäjä saaliinsa luoksi heittää sen olallensa ja jatkaa matkaansa.

Näin jo vuosisatoja sitten ovat esi-isämme samoilleet näitä korpia, ajatteli Kalle käydessään; he ovat täällä taistelleet metsän petoin, susien ja karhuin kanssa, he ovat taistelleet Pohjolan kylmän luonnon kanssa, taistelleet pysyäkseen olemassa. Sitten ovat he taistelleet sodan verisillä tanterilla, monesti olleet sortumaisillaan, mutta sittenkin lopulta voittaneet! Vielä elää Suomen kansa vapaana, miehekkäänä! Paljon on se tehnyt, paljon voittanut! Mutta paljo on vielä tekemättä, paljo on vielä huonoa kuonaa pois luotava, ennenkuin saadaan tämän kansan kaikki jalot puolet näkyviin! Vielä on sen kieli kahlehdittuna, vielä on kansan ääni heikko, sen oikeudet sorrettuna!

Tuuli vinkui vinhasti puitten latvoissa. Ryskyen kaatui korven lahosydämminen honka; ryske herätti nuorukaisen mietteistään, ja hän havaitsi olevansa metsän syrjässä lähellä Pekan torppaa.

Pekka seisoi pihassaan, jutellen tyttärensä kanssa, jolla, oltuaan muutaman päivän kartanossa, oli paljo kertomista: "sielläkös vasta oli hauskan hauskaa, siellä iltasin tanssittiin ja laulettiin; sielläkös oli hupaisa!"

"Kylläpä semmoiset hauskuudet piankin karvaalta maistuu!" tuumaili
Pekka ja ylisteli elämää täällä metsissä monta vertaa hauskemmaksi.

"Saattaa se olla teille vanhalle", intti tyttö, "mutta nuorelle ei täällä mitään huvitusta ole. Niinhän täällä on, kuin torkkuva torakka muurin raossa. Toista on elää kylissä iloisten kumppanien seurassa."

"No, sinua harakkaa!" torui Pekka. "Näyttää, että tunnet vielä hyvin vähän tätä matoista maailmaa. Mutta usko minua, minä olen jo kyllin tullut tuntemaan, miltä maailma haisee!"

"Hyvältä se haisee ja hauskalta, mutta täällä metsässä kylmältä ja ikävältä", sanoi tyttö, joka kyllä oli oppinut puoltaan pitämään. "Ainakin on täällä nuori ihminen niinkuin vankina", lisäsi hän.

"Hävytöin, sun juttujasi Mistä luulisit löytäväs paremman kodin?… Mutta tuollapa tulee Kalle", huudahti Pekka, "selässä aika vetkale, eihän susi lie? Kas siinä mies, joka ei palaa tyhjin käsin metsästä!"

Pihaan astui Kalle, tuoden terveisiä metsältä ja laskien otuksensa maahan. Pahuuksen poikaa, minkä otuksen on metsästä hankkinut! huudahti Pekka. "Mikähän elävä tuo lienee, karhuko vai?"

"Minä olen pitänyt sitä kettuna", sanoi Kalle.

"Kettuna kai minunkin se sitten pitää antaa olla, koska sen kerran siksi olet katsonut," sanoi Pekka, "mutta millä keinolla olet saanut ammutuksi luon viisaan eläimen?"

Kallen piti nyt kertoa koko metsästyshistoria, jota Pekka kuulteli huulet supussa.

"Nyt näyttää korven Mikon poika olleen mäkimaan Mikkoa viisaampi," sanoi Pekka Kallen lopeteltua puheensa, "mutta hyvä ampuja! se täytyy tunnustaa," jatkoi hän, "ihan rintaan osattu!"

Pihan aidan takaa katseli tyttö veitikka, kuulteli miesten puhetta, huulet hymyssä. Hän katsoi veitikkamaisesti Kallea ja sanoa tokaisi "sokeakin joskus maaliin osaa, sanotaan!"

"Ahaa meidän tytärtä kuin on äreä," sanoi Pekka, "se ei enää olisi muuta kuin kylissä ja kartanoissa! Mitä erinomaisia iloa sillä siellä mahtanee olla?"

Vastaukseksi kuului iloisia rallitusta pihan perästä.

Vaan kotiansa astui metsästäjä taakkoinensa! Siellä äitinsä, vaalea Kerttu, asteli häntä vastaan, luoden hellän silmäyksen kauniisen, rotevaan poikaansa. Äidin tarkalla, hellällä silmällä oli Kerttu jo aikaa huomannut, että raskas surumielisyys painoi pojan sydäntä. Hän tiesi, kenties ainoastaan hän, että tuon kylmän ulkokuoren alla asui riehuva, innokas sydän. Olipa äiti joskus löytänyt muutamia Kallen kirjoittamia värsyjä, joissa kuvautui toivoton rakkaus; mutta syytä tuohon ei hän voinut löytää; siksi oli hän liian vähän tutkinut nuorten omituisia luonteita, että olisi voinut huomata sen ristiriitaisuuden, joka niissä vallitsi; aivan hyvinhän Kerttu arvasi, ketä nuot värsyt koskivat.

Vähän ajan kuluttua käveli Kalle suitset olalla niittua kohden, noutamaan hevosia yöksi kotia; poikkesi hän kuitenkin korven mättäistä noukkimaan makeoita puolukoita suuhunsa. Tuuli humisi ryskyen puitten latvoissa, pilven hattarat kulkivat kiireesti lännen ilmoja kohden; kenties kiiruhtivat ne peittämään laskevaa aurinkoa, joka pilven raosta pilkistellen valoi kummallisen surumielistä valoa puitten kellastuneille lehdille.

Mättäälle istahti Kalle. Alakuloisuuden tunne täytti hänen mielensä hänen katsellessaan tuota syksyistä luonnon taulua. Hän ajatteli kevättä, jolloin kaikki alkaa elää ja kasvaa sulomuodoissaan, ajatteli kesää, jolloin koko luonto on niin täydellistä, niin ihanaa, syksyä sateineen, tuulineen ja kuolettavine hallaöineen, ja talvea valkeassa kuolonvaipassaan; ja näitä vertaili hän ihmiselämään.

Iloinen laulu herätti Kallen mietteistään; reippaasti asteli Miina niittua kohden noutamaan karjaa kotia, ja lauloi:

    "Kaunis nuorukainen, jos sä oman olisit
    Elon ihanainen olis aina sit'!
    Sit' ei sydäntäni murhe rasittaisi,
    Kunhan sinun vaan ikiomaks saisi!

"Kenelle tämä laulu", kysäsi Kalle tiepuolesta.

Tyttö säpsähti; hieno punastus nousi kasvoille hänen nähdessään Kallen vakaana kysyvänä edessään. Mitä piti hänen vastata? Jos hän vastaisi sydämmensä ja tunteittensa mukaan, tuli tuo vastaus kuulumaan: sinulle! Mutta — ajatteli hän — eihän tuo ole niin vaarallista toisinkaan vastata, ja entinen veitikkamaisuus näkyi hehkuvilla kasvoilla hänen sanoessaan: "tarvitsiko sen kenellekään kuulua, olipa se vain laulu, ja kuulihan sen kuka vaan sattui lähellä olemaan!"

Synkkä väre kuvaantui Kallen otsalle: "olen siis erehtynyt", sanoi hän pois kääntyen.

"Kenties et olekkaan", sanoi tyttö ja rupesi raikkaalla äänellä huutelemaan: Kytyri, Musiikki, Haluna lehmä see! "se kuului lehmille", jatkoi hän.

Tyttö oli iloinen, hän oli taas saanut tietää juuri sitä, mitä sydämmessään toivoi, ja se tieto ilahutti häntä. Mutta yhtä asiaa ei hän tiennyt; ei tiennyt, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa. Vähitellen rupesi hän katumaan vastaustaan, jonka antoi Kallen kysymykseen. Olisihan hän voinut vastata suorasti ja ystävällisesti; nyt hän varmaankin oli suututtanut Kallea, ja itkuun päättyivät ne mietteet.

Synkkä alakuloisuus laskeusi Kallen mieleen: mitä jos tyttö ei häntä rakastanutkaan — siinä oli hänen toiveittensa ja unelmainsa loppu! Miina olin tosin tuommoinen kevytmielinen lepakko, mutta hän oli kuitenkin hänen lapsuutensa ystävä, joka oli ikäänkuin kiinni kasvanut hänen sydämeensä. Ilman häntä, mitä olisi elämä!

Näitä mietteitä riehui Kallen sydämmessä, hänen astellessaan hevosten kanssa kotoa kohden.

Syksy kului, syksyn perästä tuli talvi lumineen, pakkasinensa. Rauhallisesti elivät torpparit Ruuhkajärven takana, entinen hädän, ja puutteen aika oli ohitse. Verotyön kartanoon tekivät palkatut miehet; itse saivat he vapaasti työskennellä omilla tiluksillaan.

Lauantai- ja sunnuntai-iltasin kokoontuivat molempain torppain asukkaat yhteen iltaa viettämään, tavallisesti Mikon asunnolle. Iloisen takkavalkean ääressä luki ja jutteli Kalle kansallisista ja yhteiskunnallisista asioista tälle pienelle joukolle, joka tarkkaavaisesti kuultelee jokaista sanaa. Vasta nyt oli torppareilla aikaa ja tilaisuutta kehittää henkisiäkin tietojaan, ennen siitä estivät raskas työ ja murhe toimeentulosta. Tänä vuonna lentelivät sanomalehdetkin ensikerran Ruuhkajärven taa, kertoellen asioita lavean mailman keskuudesta.

Ulkona paukkui pakkanen ja tuuli vinkui vinhasti vasten seiniä, mutta iloisen takkavalkean valossa kului hupaisesti metsätorpparien ilta; valkea hiiltyi pesässä, otettiin orrelta kuivia päreitä ja niiden loimottavassa valossa jatkettiin alotettua kappaletta.

Ollessa yön jo puolille tulossa nousi Pekka ylös, kiskotteli ja jutteli: "kyllä sitä oli siinä, ja kyllä sitä kuulla kelpasi; mielelläni minä kuultelen tuommoisia asioita ja tänä talvena olenkin tullut puolta viisaammaksi! Mutta olleehan jo aika lähteä makaamaan, johan siinä kielikin kangistuu, koko ehtoon lukiessa. Annappas Kalle minulle yksi sanomalehti, että saan kotona lukea tankata; ihmeellistä, kun minullekkin on tullut lukuhalu, vaikka ei suinkaan minusta kunnon lukumiestä tule ikinä, mutta sittenkin!"

Useasti oli Pekan kanssa hänen iloinen tyttärensäkin, ja silloin sai lukija hellän silmäyksen palkkioksi, ja sepä riittikin.

Tuli taasen kevät, hanget sulivat metsistä ja jäät järvistä. Jo kuului metsästä rastaan laulu ja kyyhkysen kujerrus. Pianpa käkikin huuhutteli mäkirinteessä. Keväinen aurinko lämmitti ja kuivasi pellot, pientareille alkoi nousta nuorta ruohoa. Kylvön aika oli tullut, nyt ei mitään siekailemista, ja vaaleana pilvenä nousi tomu pellosta taivasta kohden.

Niimpä Ruuhkajärven takanakin. Siinä, missä likimain parikymmentä vuotta takaperin oli vetelä korpi ja jylhä kuusikko, jossa orava hyppeli tirskuen ja sudet ilman vaaratta poikia laittelivat, siinä nyt vankat hevoset vetävät äestä perässään ja mies vakaana heittelee siementä laveaan peltoon. Työ, ahkera, uupumaton työ, on tämän aikaan saanut; niin on aina käynyt ja yhäti vieläkin käy rakkaassa Suomessamme.

Mäen Pekan torpan luona pannaan perunoita. Sinne on kokoontunut molempain torppain väki; Mikko siinä vakavana astelee auran perässä, toiset ripottelevat siementä avonaiseen vakoon. Kukaan ei näytä kerkeävän pitkiin puheisiin.

Pekka sentään aina yhtä ja toista juttelee. "Kas tuossa", sanoo hän, "perunan puolisko, leveä kuin pahkavati; asetetaanpas se tuohon kauniisti, itu ylöspäin, niin kasvaa siitä perunoita, joita syksyllä tuskin kangella väännellen ylös saadaan! Mutta mitä sinä, tyttö riivattu, teet? Asettelet siemenet kuin hutilus; kas tuossa kyynärä väliä ja taas aika kasa! mitäs tuommoisesta tulee?"

"Kasvaa oikein ankaria pulmuja siihen paikkaan, missä on siementä runsaasti", ilkkui tyttö, heittäen kiharat pois hehkuvilta kasvoiltansa.

"Kyllä sinun opetan; jos et kauniisti asettele perunoita, saat mennä pois koko maalta!"

"Suurikin vahinko tuo olisi!"

Lähestyipä nyt perunan kylväjiä mies vakavilla askelilla. Siisti oli hänen pukunsa, vaikka karkea niinkuin työmiehen tavallisesti, tuttavan tavoin astui hän saralle ja sanoi: "hyvää päivää!"

"Jumal⁻ antakoon", vastattiin, "mitäs Taavetilla nyt on asiaa?"

"Onhan tuota tuommoista", virkkoi Taavetti, "vähäisen apua taas pyytäisin, pitäisi meillä olla vähän niinkuin talkoon tapaiset; pitäisi kuokkia maata. Ja senpä vuoksi tulin pyytämään, jos kunnon naapurit tekisitte hyvin ja tulisitte tekin, vaikka kyllä nyt on kiire aika!"

"Ei tule kiireet kysymykseen, kun talkoosen mennään!" sanoi
Pekka. "Kiitoksia vain käskystä, kyllä täältä tullaan! Eikö niin Mikko?"

"Se on tietty", vastaa Mikko.

"Teidän nuorten kaikessa tapauksessa täytyy tulla," sanoi Taavetti, "illalla pitäisi siellä myös vähän tanssittaman!"

"Tanssittaman!" huudahti tyttö ja oikasipa itsensä suoraksi, "oivallista! oikeinko todella?"

"Todella, niin!"

"Sepäs hauskaa!" liehakoi tyttö, "saadaan tanssia!" Kun perunat olivat istutetut ja päivällinen syöty, hankkivat miehet talkoosen Mäkirantaan. Kuokat tahkottiin teräviksi ja rattoisalla mielellä läksivät miehet kohti järven rantaa.

Mutta pellolla rallatteli ilomielinen Miina, hän vartosi vaan hetkeä, jolloin olisi aika tanssiin lähteä. Koko elämäkin oli hänestä iloa ja tanssia vaan. Hän tahtoi lentää, tahtoi leijailla niinkuin kevätperhonen. Mutta tämä suunnaton ilo ei ollut täydelleen puhdas, hänen sydämmeensä oli luikahtanut paljon huonoja oikkuja, paljon turhaa kevytmielisyyttä. Se tarvitsi puhdistusta, uudistamista, ennenkuin hänen luonteensa jalot puolet pääsivät näkymään.

Järvellä soutelivat miehet, jutellen tuonnoisesta sanomalehti-kirjoituksesta.

"Minä en tosiaankaan siitä pidä", sanoi Pekka, "minun mielestäni kuvataan siinä me köyhät kansalaiset liian raaoiksi, vallan ihan tiedottomiksi eläimiksi!"

"Samaa mieltä olen minä", virkkoi Kalle, "tosin on onnen helmalapsen, joka kylläisesti herkkuja nautittuaan nousee ylös päivällissijaltaan, pehmeällä sohvalta, tosin on, sanon minä, tällaisen helppo kirjoittaa: 'tyydy osaasi ja pysyköön suutari lestissään!' Tällainen herra on joskus matkoillaan nähnyt työmiehen asunnon, jossa ei kaikki ollut juuri siistiä ja puhdasta, nähnyt työmiehen itsensä alakuloisena istuvan, tietämättä mistä saisi leivän palan, ja hän on tuota miestä vertaillut itseensä ja tullut siihen päätökseen, että hän ainakin sen verran on tuota miestä parempi, kuin tuokin eläintä! Kotia tultuaan puhuu ja kirjoittaa hän halveksivasti tuosta roska kansasta ja sen raa'asta kielestä; mutta eipä hänellä ole neuvoa, eikä järkeä, ei tahtoa eikä voimaa toimimaan rahtustakaan tuon kansan hyödyksi, jonka niukkoja elinvoimia hän imee herrastellakseen?"

"Lausutpa liiaksi kovia sanoja herroista", muistutti Mikko.

"Niin kyllä, mutta minä en puhukkaan kaikista, minä tiedän, että on eteviä oppineita miehiä, jotka eivät säästä varojansa ja voimiansa toimiessaan kansan hyväksi, jotka eivät halveksi halpaa työmiestä eikä sivistymätöntä metsätorpparia, vaan antavat hänellekin ihmisarvon. Tällaiset miehet ansaitsevat kunnioitustamme ja kiitostamme! Mutta paljon on äsken mainitun herran kaltaisia, jotka eivät tunne eikä tahdo tuntea kansaansa tai sen tarpeita, mutta joita kuitenkin puhutellaan: korkeasukuinen, armollinen herra!"

"Kalle puhuu ihan oikein", sanoi Pekka, "ja kylläpä se poika tietää; hän on niin paljon oppinut!"

"Minäkö oppinut," sanoi Kalle, "enhän minä ole oppinut mitään! Lukemalla olen tosin tullut tuntemaan yhtä ja toista, jota en muuten voisi aavistaakkaan, hm! Jospa olisin edes päivänkään istunut koulunpenkillä opetusta nauttimassa, saattaisi olla toista!"

Olipa siinä melua ja liikettä kantoisella aholla Mäkirannan torpan lähellä; jäykät tervakannot saivat siirtyä ikuisilla olosijoiltaan, kun kymmenet vahvat kädet tarttuivat juurivekaroihin. Olipa siinä liikettä, ääntä ja puhetta; siinä kuokat vilkkaasti vilkkuivat, kirveet paukkuivat, kanget kalisivat ja turpeet ilmassa lentelivät. Kaikki olivat rattoisalla mielellä, mutta selvällä päällä, sillä viinaa, tuota petollista ilolientä, ei Taavetti kärsinyt katsellakkaan.

Illan tullessa oli aika palasta käännetty turpeet nurin ja kannot siirretty roukkioihin. Mutta jopa rupesi miestenkin into lauhtumaan, sillä olipa työ jäseniin koskeva. Taavetti silloin muistutti, että on aika lakata työstä ja alkaa toisenlaista huvia.

Käytiin nyt sisälle huoneesen, jossa puhtaaksi pestylle pöydälle oli illallinen laitettu. Istuttiin syömään maittava ateria, aina välimmiten maistellen vahtoovaa kaljaa haarikasta. Mutta olipa tuo kalja laitettu niin voimakkaaksi, että se nosti punan poikain poskille, kenties vähän keskusteluakin vilkastutti.

Aterian päätyttyä otti Puumalan Antti viulunsa esille, kierteli sen tappeja ja rumputteli kieliä, mutta sormet kanaljat olivat kangistuneet kuokan varressa, eivätkä tahtoneet ollenkaan viulun kieliin sopia. Hetkisen hierottua norjenivat ne toki hieman ja pian heltisi sieltä jotain valssitahdin tapaista. Ensinnä ei näyttänyt ketään tanssi haluttavan; pelimanni, nuori poika, soitteli soittamistaan, huviksensa.

Viimein nousi Mäen Pekka ylös tuolillaan: "luulen", sanoi hän, "että vartoovat isäntää alkamaan; mennäämpäs!" sanoi hän, tarttuen Taavetin kaulukseen.

Pian tuli liikettä permannolle, ja parastansa alkoi pelimannikin koettaa. Jopa kävi märäksi nuorten miesten otsa, ja ankara oli töminä ja jyske. Ilmaantui jo tyttöjäkin pihalle, seisoen ahtaassa piirissä seinän vieruksella. Rohkeimmat pojista kävivät heitä puhuttelemaan ja sisälle vaatimaan. Vähitellen astui yksi ja toinen huoneesen, ja kuului tuossa puhetta ja hiljaista nauruakin. Kuitenkin tyttöin ujous ja teeskentely kohta katosivat ja ilo oli yleinen. Sitä myöten kuin yö kului, kasvoi tanssin into ja leikkipuheet kävivät rohkeammaksi; kaikki turhamainen kursailu katosi kokonaan.

Näin tanssittiin ja käytiin vilvottelemaan kauniisen kevätilmaan, jossa metsästä kuului laulurastaan viserrys ja kevätlintujen vilkas soitto.

Tyttöjen poskilla heloittaa hieno puna, heidän keijaillessaan reippaitten nuorukaisten sivulla. Saipa tässä sijaa myöskin joku hellempi tunne ja salaperäinen sana. Vaan kaikista hilpeimpänä, iloisimpana ja ihailtavimpana, tanssi Mäen Pekan ruusuposkinen Miina. Koko elämä näytti häneltä jääneen unhotuksiin; posket hehkuivat, silmät säikkyivät ilosta; hän oli entistä iloisempi, entistä vallattomampi, ja ihastuksissaan katselivat häntä nuorukaiset, joka miellytti tyttöä suuresti. Metsämaan Erkki, nuori, kaunis poika oli eritoten ihastunut Mäen Pekan nuoreen tyttäreen ja monta lempeätä sanaa oli jo Miina häneltä kuullut, monta tanssia jo hänen kanssaan tanssinut. Mutta sepä yksin Miinaa harmitti, kun tuo Kalle, hänen paras ystävänsä, hänen rakastettunsa, istui vaan hiljaisena, miettiväisen näköisenä loukossa. Tosin oli hän sielläkin kauniimpi ja etevämpi kaikkia muita, mutta miks'ei hän ilakoinut ja tanssinut hänen kanssaan, puhunut hänelle, miten muutkin? ainoastaan joku silmäys, miksi oli hän semmoinen?

Mutta iskipä tytön mieleen kevytmielinen kuje: hän päätti oikein suurimmalla hellyydellä seurustella Metsämaan nuoren Erkin kanssa. Tottapa tuo vaikuttanee Kalleen jotakin, koska hän sentään minua rakastaa. Erkki, joka muutenkin oli Miinaan ylenmäärin ihastunut, hurmaantui kokonaan tytön käytöksestä ja pian rupesi tanssivien joukosta kuulumaan kuiskeita ja naurun tirskumisia. Kuului noita salaisia kuiskeita Kallenkin korviin ja ne koskivat hieman hänen sydämmeensä. Hän rupesi tarkemmin silmillään seuraamaan rakastettuaan; sen huomasi Miina, ja se huvitti häntä yhä enemmin.

Ei tiennyt Miina, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa, varsinkin tällä ijällä, jolloin sydän on hellä ja tulinen. Hän päätti Kallesta itsensä mukaan, vaan siinä erehtyi hän. Hän jatkoi vaan ajattelematonta leikkiänsä, kunnes se leikki alkoi häntä todella viehättää ja hän unhotti kaikki, oman itsensäkin, rakkautensa, kujeensa ja käytöksensä.

Silloin Kalle kenenkään huomaamatta pujahti ulos. Siellä istui hän mättäälle ja hänen sydämmensä tykki kovasti. Hän tunsi sydämmensä saaneen ankaran loukkauksen ja koetti sitä rauhoittaa, mutta turha vaiva! Ikäänkuin unessa näki hän, miten ovesta käsi-kädessä astui ulos Erkki ja Miina, näki heidän istuvan hirren tyvelle, näkipä muutakin: Miinan istuvan Erkin sylissä!

Siinä kylliksi: ikäänkuin vimmattu juoksi Kalle rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti kuin hullu vimmattu, huolimatta minne. Hän ei ajatellut mitään, ei tiennyt mitä tahtoi, tunsi vaan sydämmensä loukatuksi juuria myöten ja sen ankarasti lykkivän ja riehuvan.

Vesi veneen kokassa kuohui kuin koski, mutta soutajan mielestä kulki se tavattoman hiljaa, ja kovemmin ponnisti hän voimiaan. Vene töyttäisi kiveen, mutta hän pakotti sen menemään ylitse; palanen heltisi veneen pohjasta ja vene rupesi vuotamaan. Vähätpä tuosta, vuotakoon! Vasta kun vene oli vettä täynnä, huomasi hän vaaran. Annanko veneeni mennä pohjaan ja menen itse perässä? ajatteli hän. Kenties olisi tuo parasta? Mutta ei, sitä surua en tahdo tehdä vanhemmilleni; tahdon uhallakin elää, olkoon elämäni kummoinen tahansa! Hän souti vielä hetkisen, vene täyttyi vedellä ja upposi, mutta hän ui rannalle. Väsyneenä ankarista ponnistuksista vaipui Kalle rannalle päästyään hermotonna maahan. Tuuli keinutteli venettä järven selällä.

Toinnuttuaan tunsi Kalle itsensä kylmäksi, läpimäräksi ja jäsenensä hermottomiksi. Illalliset tapahtumat palasivat hänen muistiinsa ja saivat hänen sydämmensä rajummin tykkimään. Muisti hän vielä toisenkin kevät-aamun, ihanan, niinkuin tämäkin; multa silloin oli hän onnellinen, onnellisin ihminen kuolevaisista!

Ei hän tuntenut enää väsymystä jäsenissään, kiivaasti hypähti hän ylös. "Mitä teen," huudahti hän, "lähdenkö avaraan mailinaan, hakemaan lievitystä sydämmelleni? Mutta turha vaiva on tuokin. Enhän voi omaa itseäni paeta! Tänne jään, täällä on sentään niin paljo lohdutusta, niin paljo rakkautta ja lempeä! Työhön käyn, ahkeraan työhön: siitä olen ennenkin löytänyt lohdutusta!"

Huomaamattansa meni Miina liian pitkälle ajattelemattomassa leikissään; sen havaitsi hän vasta istuissansa pihalla Erkin sylissä ja kuullessaan hiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa: "Miina, rakastatko todella minua?" Silloin kavahti hän äkkiä ylös ja huudahti hiljaisesti. Hänen silmänsä kääntyivät järvelle: hän näki miten nuorukainen siellä kiivaasti souti; syynkin siihen tiesi hän, ja mailma musteni hänen silmissään. Hän juoksi rannalle, huuteli Kallea takaisin, huuteli, kunnes joku pilkallisesti muistutti: "Mitä tuossa turhia huutelet, johan Kalle nyt on kotonaankin, näethän hänen siellä, ja jos tahdot, kyllä minäkin sinut järven poikki soudan!" Silloin havaitsi Miina tässä olevan liikoja kuultelijoita ja kiireesti juoksi hän polulle, joka pitkin rantaa kierteli kotia kohden.

Tieto siitä, että Kalle häntä rakasti, oli aina ollut Miinan suurin ilo. Hän itse rakasti tulisesti, tulisemmin kuin luulikaan. Hän piti Kallea erinomaisena, jalona ja viisaana miehenä ja kunnioitti häntä; mutta sittenkin olisi hän tahtonut Kallea yhtä iloiseksi veitikaksi kuin hänkin, tai oikeammin, hän ei tiennyt mitä oikeastaan tahtoi. Hän tahtoi vaan toisinaan tehdä Kallelle pientä kiusaa, ilveillä hänen kanssaan, hiukan huviksensa, se viehätti tytön mieltä. Mutta nyt oli hän ohjannut koko onnellisuutensa väärälle tolalle, tehnyt rakkautensa leikin asiaksi. Hän tiesi mitä hänen käytöksensä Kalleen vaikutti. Pitihän heidän yhdessä kotia palata, vaan nyt souti Kalle yksin ja hän tiesi minkätähden! Hän istui järven rannalle sammaltaneelle kivelle ja itki siinä iloisen yön jälkeen, itki toivottomuuden itkua! Tyyneenä lepäsi järven pinta hänen edessään. Kuinka se saattoi olla niin rauhallinen? Rauhallinen saattaisi hänkin olla, jos ei niin kevytmielisellä tavalla olisi hänen tunteitaan loukannut! Muisti hän toisenkin kevätaamun, silloin oli hän onnellisin kuolevaisista; samoin saattaisi hän nytkin olla, mutta onnestaan teki hän pilkkaa.

Aurinko kultasi jo säteillään järven pintaa, luonto alkoi herätä toimintaansa, mutta Miina vaan yhä istui kivellä. "Oi minua onnetonta! huokaili hän. Kallen, lempeän, jalon ystäväni olen ijäksi menettänyt. Miten nyt voin häntä lähestyä, hänelle puhua? Oi, Kalle, kehno oli tyttösi, kehno raukka!"

Miinan kotia tullessa oli Pekka vaimoineen jo valveilla. Pekka askaroitsi pihassa auraansa parannellen! Puoleksi leikillä, puoleksi todenteolla alkoi hän torua tytärtään, tämän riivatusta yöreijuimisesta, sivumennen kysäisten: "vastako Kallekin tuli!"

Vaan tyttö vaaleni ja rupesi itkemään

"No mitä nyt", huudahti Pekka, "mikä sinulle nyt tuli? Onko onnettomuuksia tapahtunut? Helkkarin tuutissa, onko ketään järveen pudonnut?"

"Ei, ei mitään vahinkoa, isä," vastasi tyttö, "minun on muuten vaan paha olla, muuten vaan!"

"No mutta mikä riivattu sinun sitte on? Semmoista niistä tanssista! Kyllä sinne mennään ilolla ja riemulla, mutta tullaan itku silmissä takaisin. Mitä pitää minun tästä ajatteleman?"

Tulipa nyt äitikin ulos ja torat alkoi uudestaan, mutta ne loppui pian, sillä tyttö oli nyt ääneti, surullisesti vaan maata silmäillen.

Miina kävi taas entisiin askareihinsa, läksi lehmiä lypsämään kiulu kädessä; mutta entinen vilkkaus oli kadonnut, valjenneet iloiset laulut, surullisena, levottomana käyskeli ennen niin iloinen laulaja. "Oi joska kerrankin voisin Kallea tavata!" huokasi hän, "vaan ei, niin huonosti olen itseni käyttänyt!"

Pekka, kun näki tyttärensä noin kummallisena, tuli levottomaksi: "mitähän nyt sentäänkin lie tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties saan naapurin Kallelta tarkempia tietoja."

Näissä mietteissä lähti hän kävelemään naapuria kohti ja näki Kallen raivaamassa uutta peltoa kiviseen mäkeen. Likemmäksi päästyään näki hän, miten Kalle vimman kiivaudella nosteli kiviä ja kantoja. Taas oli hän juuri nostamaisillaan suuria kiveä. Silloin astui Pekkakin lähemmäksi: "No, no Kalle", hän sanoi, "ei saa nostaa noin vimmatusti; anna kun minäkin vähän autan, hyvää tekee hyttysenkin voima!"

Vastauksen sijaan lensi kivi ylös kuopasta. "Tuo nyt on karhu mieheksi!" mumisi Pekka. "Isä on kyllä vahva mies, mutta poika, sehän on oikea jättiläinen!"

Pekka tuossa jutteli yhtä ja toista, kyseli kaikenlaista, mutta sai aivan lyhyitä vastauksia. Pian väsyi hän tuommoisiin "on, ei, ja, ei mitään erinomaista", ja läksi kotiansa, mumisten mennessään: "pahuksen poika, väkevä kuin karhu, mutta enpä häntä tuommoisena ole ennen nähnyt, mikä nyt mahtaa nuoria vaivata?"

Elettiinpä siitä eteenkin päin Ruuhkajärven takana, mutta eipä aivan niinkuin ennen. Vielä olivat naapurukset hyviä ystäviä, vielä kävivät he useasti toistensa luona iltaa viettämässä, mutta sittenkin olivat olot muuttuneet. Ei enää kaikunut metsä Miinan iloisista lauluista, eikä hänen heleä naurunsa kedoilla kajahdellut. Huvitusten halu oli Miinalta kadonnut, hän oli muuttunut hiljaiseksi, surevaksi tytöksi. Useasti tahtoi hän tavata Kallea, puhua hänen kanssansa, mutta silloin muisti hän tapauksen Mäkirannassa. Ei, ajatteli hän, minä en ikänä voi Kallen kanssa puhua, ja hän itki entistä katkerammin.

"Mikä sinua tyttöni vaivaa?" kysyi Pekka tyttäreltään, melkein jokainen päivä; toisinaan puhui hän leikkiä, toisinaan torui, tuommoista itkusilmäistä hutilusta, mutta ei hän sillä muuta voittanut, kuin että Miina rupesi itkemään. Pekka raappasi korvansa taustaa ja meni naapuriin ihmettelemään, mikä hänen tytärtään vaivasi.

Kalle teki työtä niinkuin ennenkin, mutta vieläkin suuremmalla kiivaudella, hän luki niinkuin ennenkin, mutta entistä enemmin. Usein ei häntä kotona nähty päiväkausiin; silloin oleskeli hän metsässä, valitsi sieltä jonkun jylhän paikan, istui mättäälle, luki ja mietiskeli. Päivä päivältä tuli Kallen mieli synkkää synkemmäksi; kolkko mitättömyyden tunne vallitsi hänen sydämmessään, kaikki elämän toiveet olivat häneltä kadonneet. Synkkämielisyys olikin Kallen luonteen vika, se vaivasi häntä jo aikaisimmasta nuoruudesta asti; mutta olipa yksi ilon ja toivon säde, joka aina ylläpiti hänen iloista puoltansa. Lapsuuden ystävä, kasvikumppani oli se, jonka edestä hän tahtoi toimia ja työskennellä, jota hän rakasti niin tulisesti. Hänen rakkautensa ei ollut mikään hetken houraus, vaan vuosikausien kululla kehittynyt taipumus; hän näki rakastetussaan vikoja, mutta ei hän sillä toivonut häntä toisenlaiseksi, vaan rakasti häntä sellaisenaan.

Mutta tuolla Mäkirannassa menivät kaikki hänen toiveensa yhdellä iskulla; siellä näki hän rakastettunsa, sen, jonka hän itseänsä uskoi rakastavan, toisen sylissä! Siinä kaikki, Kalle ei tahtonut koettaakkaan tuota rakastettua toiselta ryöstää. Sen sijaan hän koetti unhottaa, mutta ei voinut; yhä uudestaan palasi mieleen rakastetun kuva ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, elämänsä niin turhaksi, mitättömäksi.

* * * * *

Kesä kaunoinen kului ilman mitään erinomaisia tapauksia. Runsaan sadon korjasivat takamaan torpparit tänäkin suvena ja huoletonna toimeentulostaan saattoivat he katsoa tulevaisuuteen. Kuitenkin peittivät huolenpilvet näitä seutuja ja erittäinkin Mikon asuntoa. Kerttu, rakastettu emäntä oli sairas, melkeinpä vuoteen omana, ja se tuotti surua koko tälle seudulle, sillä olipa Kerttu koko paikkakunnan hyvä hengetär. Surulla näkivät ystävät miten hän vaalenemistaan vaaleni ja tuli heikommaksi, vallankin oli Mikko surullinen, hän tunsi Kertussa kadottavansa ikäänkuin osan omasta sydämmestään.

Kovemmin ehkä vielä koski Kertun sairaus hänen poikaansa Kalleen. Jos vielä kadotan äitini, ajatteli Kalle, mitä minulle sitte enää jää, jota rakastaisin! Niin, isäni tosin, multa hän on jäykkä, voimakas mies, hän ei tarvitse tukea. Kalle oli ikäänkuin kadottanut osan entisestä luonteestaan, hänen toimeliaisuutensa ja kiivas työhalunsa oli kadonnut; suurimmaksi osaksi uinaili hän metsässä pyssyinensä, Lukuintokin oli laimentunut; tosin luki hän vielä useasti, mutta ei samalla innolla kuin ennen; metsässä kävellessään hän usein otti kirjan esille, istui mättäälle lukemaan; mutta pian vaipui hän syviin mietteisin, kirja luikui polvelta ja sai usein jäädä siihen paikkaan moneksi päiväksi.

Toisinaan istui Kalle kotona, katsellen rakasta äitiään ja silloin useasti ilmestyi kyynelpisara nuorukaisen silmään. Surulla katseli äitikin miehevää poikaansa, katseli noita surullisia, kelmenneitä kasvoja: "Oi, Kalle, oletko tehnyt jotakin pahaa, joka painaa sydäntäsi, vai miksi olet noin surullinen? kysyi hän.

"Mikään pahe ei tuntoani paina", sanoi Kalle, "on vaan joukko turhaksi käyneitä toiveita, muuten lienee synkkämielisyyteni jonkinlaista sairautta. Mutta kyllä se menee ohitse!" vakuutteli Kalle, koettain iloisesti puhua.

Kerran syksypuoleen oli Kalle taas tapansa mukaisella metsästysretkellä, istui miettiväisenä maassa makaavan hongan tyvelle, jonka ylitse kulki pienoinen jalkapolku. Tuossa noin istuessaan näki Kalle Metsämaan Erikin tulevan polkua myöten takamaan torpilta päin. Kalle oli useasti ennenkin nähnyt Erkin näillä seuduin kävelevän ja kyllä hän tiesi mitä varten. Tunsipa Kalle veren suonissaan virtaavan tavallista tuimemmin; hän oli kyllä jo tottunut siihen ajatukseen, että Miina häneltä oli mennyt; mutta kuitenkin muistutti Erkin näkeminen häntä entisistä toiveistaan.

Tuolla Mäkirannassa oli Metsämaan Erkki rakastunut hilpeäluontoiseen Miinaan, ja Miinan käytöksestä hän päätti, että Miinakin häntä rakasti. Ihastuneena ilmoitti hän kohta tytölle tunteensa, mutta nähtyään, minkä vaikutuksen se ilmoitus teki, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan. Erkki aavisti kyllä toiveensa Miinan suhteen turhiksi, mutta sittenkään ei voinut hän Miinan kuvaa mielestään irroittaa, eikä kokonaan kaikkea toivoaan kadottaa. Usein suuntasi Erkki askeleitaan Ruuhkajärven taa, saadakseen siellä joskus kohdata rakastettuansa, mutta turha oli tuo toivo, Miina pakeni häntä kuin kummitusta. Äkäisellä mielellä palasi Erkki noilta retkiltään, mutta yhä kuitenkin toivoen.

Sattuipa Pekkakin huomaamaan, miten hänen tyttärensä karttoi Erkkiä. Mitä tämä on? ajatteli hän; lieneekö tuo mies jollakin tavalla syyllinen tyttäreni kummalliseen surumielisyyteen? Useasti näki Pekka Erkin kiertelevän lähiseuduilla tulemata sisään: "Mitä tuo mies oikeastaan meinaa", mumisi Pekka, "mutta tulkooskin kerta vielä, niin minä hänen pois ajan!"

Ja äsken kerrottuna päivänä pani Pekka uhkauksensa toimeen, Erkki kun taas tuossa likiseuduilla käveli. "Mitä sinä siellä peltokedolla ehtimiseen loirailet, tule sisälle, niinkuin kunnon mies ainakin."

"Saatanhan siltä olla kunnon mies, vaikka ulkonakin kävelen; eihän nämät kannokot luullakseni siitä pahene!"

"Ei, tietysti ei! Mutta kunnon miehen ei sovi, niinkuin minkä kyöpelin, juoksennella ihmisien asunnoilla yöaikana; hi hi hi, kaiketi yöjalkasissa? Turha vaiva tuokin, poikaseni; olen havainnut, ettei sinusta täällä tykätä!"

Vihasta tulistuneena läksi Erkki kiireesti pois, Pekka oli osannut arkaan kohtaan.

"Ahaa, joko sattui, sanoi Tuovilan Tuomo, kun ämmäänsä seipäällä löi.
Kyllä kai hän suuttui, mutta suuttukoon", nauroi Pekka palatessaan.

Metsässä kulki Erkki suuttuneena, purki vihaansa kiviä ja kantoja vastaan, potkien niitä raivoissaan. "Olis nyt tuo Kalle jumpeli tuossa, niin minä hänen nytistäisin niinkuin tuon lahon kannon, niin väkevä kuin onkin, hän eikä kukaan muu on siihen syynä, kun niinä saan tämmöisellä mielellä palata, saakeli soikoon!" ja vihastuneena löi Erkki käsiään yhteen.

Tämänlaisessa mielentilassa kohtasi Erkki Kallen. Kahta tuimemmin kuohahti hänen verensä, ja kiihkossaan tahtoi hän saada riidan alkuun.

"Mitäs siinä istua jökötät, kun Lassin Liisa Ulposen riihen portaalla? Onko määrä puhua niinkuin Hyrkin Matin pukilla, koska jo leuka vaappaa?" sanoi Erkki pilkallisesti.

"Saanenhan istua missä tahdon, ja tuollainen puhetapa ei mielestäni ole ollenkaan kaunista", sanoi Kalle tyynenä.

"Ja kuka sanoo, että sen pitäisi olla kaunista, multa semmoiselle miehelle uskallan puhua mitä tahdon! Vai luuletko että pelkään?"

Kallen posket tulistuivat. "Nähtävästi haet riitaa, ja aivan syyttä.
Varo kuitenkin ett'ei tuo päättyisi omaksi tappioksesi!" sanoi hän.

"Tuhannen tulimaista! minä olen tällä hetkellä vimmattu! En pelkää minä tuommoista kirja-patruunaa! Tuossa saat", sanoi Erkki lyöden Kallea korvalle.

Tässä oli Kallen mielestä jo liikaa: vakavasti, vaikka suuttuneena tarttui hän Erkin olkapäihin ja painoi hänen maahan niinkuin kärpäsen.

"Varo ett'et toista kertaa kohtele minua tuolla tavalla!" sanoi Kalle, ja heitti Erkin vähän matkan päähän polulle, otti pyssynsä ja läksi päätään kääntämättä astuskelemaan kotiansa kohden.

Kallen vakava puhe ja maltillinen käytös sai Erkin ajattelemaan sopimatonta tekoaan. "Hän olisi minun voinut rutistaa kuoliaaksi niinkuin rotan, mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt. Hän on parempi mies kuin minä! Mutta tälle seudulle en jää; täällä muistuttaa kaikki hänestä, jonka kerran luulin minua rakastavan ja jota rakastan yhtä tulisesti kuin kukaan muu! Miksi antausinkaan noihin suloisiin houreisin? Miksi vasten tietoani säilytin toiveita sydämmessäni, viimein tuli niistä kumminkin loppu?"

Tämän päivän perästä ei Erkkiä näillä seuduin näkynyt. "Menen mailmalle", oli hän lähteissään sanonut.

Mitähän tuokin tietää, ajatteli Kalle kotia käydessään; millä tavalla lienenkään Erkkiä loukannut, kun hän minua noin kohteli? Kummallista!

Talvi tuli. Suru lisääntyi Alamaan torpassa, Kerttu makasi sairaana ja näytti pian muuttavan pois mailman taistelutantereelta. Useasti kävi Pekka vaimoinensa sairasta katsomassa, kävipä toisinaan Miinakin, mutta ujona kuten vieras.

Eräänä talvipäivänä läksivät miehet vähäksi aikaa yhtenä metsälle, Kerttu kun sanoi kyllä yksin viihtyvänsä. Tulipa silloin oven suuhun nuori kaunis tyttönen. Mäen Miina se oli, vaikka paljon muuttuneena. Surumielisyys loisti noista ennen niin vilkkaista ilomielisistä kasvoista; ne olivat saaneet vakavan, ajattelevan muodon.

Kauan katseli sairas ovensuussa seisovaa tyttöä, katseli hellin silmäyksin. Hän näki noista kasvoista entisen hilpeyden kadonneen, mutta miksi? sitä ei hän täydelleen voinut arvata.

"Tule tänne likemmäksi, tyttöseni", sanoi sairas lempeästi, "tule että saamme jotakin puhua ennenkuin kuolen?"

Hiljaa kävi Miina istumaan sairaan vuoteen laidalle, kyyneleitä herui hänelle silmiin ja hän kätki kasvonsa käsillään.

Sairas laski kuihtuneen kätensä tytön olalle. "Tyttöseni," sanoi hän, "sano minulle, mikä sinua vaivaa; sinä olet niin surullinen ja kelmeä. Jos se on salaisuus, usko se jo pian poismuuttavalle ystävällesi. Sano, tyttöni, se huojentaa sydäntä."

"Olen pettänyt sen, jota rakastin, olen tehnyt lempeni leikin asiaksi", sanoi tyttö itkien.

"Ja miten tämä on tapahtunut?"

Miina kertoeli miten hän oli menetellyt tuolla Mäkirannassa ja mitä siitä seurasi, ja sairas kuulteli tuota hymyilevin huulin.

"Hyvä", sanoi hän, "pahasti tosin teit, tehdessäsi tunteesi leikin asiaksi, mutta ole huoleta. Kalle rakastaa sinua vielä, tämä suru on ehkä vaan ollut onneksesi."

"Kalleko rakastaa minua? sitä en uskalla toivoa!"

"Toivo vaan! Jos Jumala suo, voitte vielä olla onnelliset. Jumala sinua siunatkoon! Oletpas vielä hyvä tyttö, ja minäkin olen onnellinen!"

Kalle rakastaa sinua vielä! ne sanat soivat Miinan korvissa yhtenään; tuulen huminakin kuului kuiskaavan: Kalle rakastaa sinua vielä, ja hän itki, hän nauroi.

On selkeä pakkas-päivä tammikuun keskipaikoilla. Aurinko tekee nousuaan, lähettääksensä muutamia himmeitä säteitä talviseen kylmään. Ruuhkajärven autiota jäätä kulkee kolme hevosta rekinensä, hiljaista kulkua, vaikka vinkuukin kylmä vihuri. Etummaisessa reessä on musta ruumiskirstu, peitetty lakanalla; hevosta ohjaa nuori, vakava mies. Ei huomaa ajaja vihurin vinkumista eikä ilman kylmyyttä; näyttää hänellä olevan muutakin miettimistä. Reen perässä astelee surullinen leski; tässä saattaa hän hautaan sitä, jota enin on rakastanut; ihmekkö jos kasvonsa värähtelevät, jos kyynelkin tahtoo silmiä kostuttaa.

Tässä saatetaan Kerttua, helläsydämmistä emäntää Ruuhkajärven takaa, haudan pimeään lepoon, hiljaista vaatimatonta naista, joka kesken ikäänsä pois temmattiin elämän taistelutantereelta. Pieni, alhainen oli vainajan vaikutusala, lavealle ei hänen toimintansa ulottunut, mutta omassa pienessä piirissään oli hän sulouden ja lemmen henkenä ja ystävät tunsivat kadottaneensa paljon.

Kalle, vainajan ainoa lapsi, ohjaa hevosta ja katselee yhä vaan yhteen kohtaan. Hän tuntee nyt elämänsä niin tyhjäksi, niin yksinäiseksi. Kallen ystäväpiiri oli pieni, hän ei käynyt seuroissa, ja jos hän joskus tulikin johonkin semmoiseen, ei hän niistä saanut mitään huvia; kuului niin paljo siivottomia puheita ja muuta törkeyttä, että hän niistä lähti pois synkkämielisenä. Tuosta seurasi, että Kalle oli kuin yksin mailmassa ja eli melkein itsekseen.

Kuinka monta kertaa olikaan vainajan lempeä katse ja hellä sana lohduttanut Kallen synkkää mieltä! Nyt oli hänkin poissa! Viimeisinä päivinään oli hän, tuo vainaja, sanonut: "Miina rakastaa sinua, sinua on hän aina rakastanut, eikä ketään toista. Hän vaan erehtyi leikissään ja suree erehdystään!" Ja nämät sanat soivat Kallen sydämmessä hiljaisin vienoin sävelin, ne herättivät siellä uutta eloa ja virkeyttä.

Saman päivän illalla oli jommoinenkin joukko lähiseudun väkeä kokoontunut Alamaan torpalle, syömään illallista vainajan muistoksi. Mikään herrakas pitoateria ei tämä ollut, mitään passareita, mitään etevämpää kokkia ei täällä häärinyt; Mäen Maija oli aterian parhaansa mukaan laittanut.

Pöydässä istuissa kohtasi Kallen silmät vastapäätä istuvan Miinan ujon silmäyksen. Ja Kalle katseli noita kasvoja taas pitkän ajan perästä ja hänen sydämmensä tykytti rajusti. Oliko tuo vaalea surullisen näköinen tyttönen todellakin hänen lapsuutensa ystävä, veitikkamainen Miina? Hän erehtyi ja suree erehdystään, soi taas Kallen korvissa. Lusikka putosi hänen kädestään, hän otti sen ylös, mutta syömisestä ei enään mitään tullut.

Miina ei syönyt, ei häntä maittanut. Eipä hän voinut pöydälle katsoakkaan. Muuttuneita aikoja!

Veisattiin virsi, juotiin kahvia, jotkut väkevämpääkin. Sitte lähti kukin kotiansa. Niin olivat hautajaiset päättyneet.

Kuolleet lepäävät, elävät käyvät askareihinsa, odottamaan vuoroansa; joku vielä säilyttää muistoja pois muuttaneesta, vaan pian se hänelläkin unhottuu. Se on ihmisen osa mailmassa.

On lauantai-ilta kesäkuun koskipaikoilla. Lumi on sulanut, jäät järvistä lähteneet. Kevään lempeä tuuli puhaltaa Ruuhkajärven selältä, nostellen vienoja laineita sen pinnalle; länteen laskeva aurinko kultaa viimeisillä säteillään rannan kuusia ja lehteen puhkeavia koivuja.

Järven rannalla seisoo Kalle, vanha tuttavamme, katsellen Ruuhkajärven hiljaisia laineita. Hän on tehnyt veneen ja sen juuri valmiiksi saanut. Se olisi nyt vesille pantava, mutta eipä sen tekijä näytä sitä muistavankaan. Haaveillen katselee hän vaan, miten laine ajaa toista rantaa kohden ja aurinko vuoren taa laskee. Oli tuossa rannalla toinenkin vene, vanha oli se jo, siihen pysähtyi hetkiseksi Kallen katse. Tuon veneen pohjassa oli paikka, siinä oli läpi ollut ja Kalle muisti, milloin se oli siihen tullut. Ja muistoja niin suloisia, niin katkeria kietoutui tuon vanhan aluksen ympärille, ja ne muistot saivat nuorukaisen rinnan tuimasti aaltoilemaan.

Kalle istui veneensä reunalle. Olen tehnyt tuon ajatteli hän katsellen venettään, soudellakseni tuolla järven pinnalla — yksin! Ei ole minulla, kuka kanssani iloitsisi töistäni, kuka kanssani vesille lähtisi.

Nuorukainen tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja se tunne saattoi hänen surulliseksi. Poissa oli äidin hellä naisellinen katsanto ja lempeä puhe, lakannut tyttösen livertelevä laulu ja leikkipuheet. Huoaten tarttui hän veneen laitaan ja molisten luisui vankka alus vesille. Siinä se loikoili, sievä vene, airoinensa kaikkinensa, soutajakin istui veneessä, mutta eipä haluttanut häntä vesille lähteä, aluksessaan istui hän miettiväisenä. Ikävä on yksin vesille lähtö.

Tuossa noin istuessaan näki Kalle nuoren naisen kävelevän järven rannalla. Hänen sydämmensä sykähti; olihan tuo Miina, nuoruuden rakastettu ystävä!

Kuinka usein olen hänen kanssaan soudellut tällä järvellä, miksi en nytkin saattaisi? ajatteli Kalle. Ehk'ei hän tulisikkaan, ehkäpä tulee! risteili hänen riehuvassa mielessään.

"Hyvää iltaa, Miina". tules nyt soutelemaan uudella veneellä!” sanoi Kalle viimein. Tyttö jäi seisomaan kuin jähmettynyt Mitä tämä oli? pyysikö Kalle häntä todellakin veneesen? menisikö hän, voisiko hän mennä? Mutta kävipä Miina sentään rannalle, ja siinä seisoi hän alaspäin katsellen, sydän tykytti ankarasti; ei hän voinut sanaa sanoa, eikä astua jalkaansa veneesen.

Kalle asetteli istuinta veneesen, hän oli innostunut. Ei muistanut hän enää, mitä ennen oli tapahtunut; hän tahtoi alkaa uutta elämää, uudistaa entisen tuttavuuden, palata lapsuutensa ihaniin aikoihin.

"Istuppas tuohon, Miina, mennään koettamaan, miten se luisuu!" lausuili
Kalle ihastuneena.

Miina istui, tuskin tietäen missä hän istui; mutta iloisia hurmaavia tunteita tunsi hän sydämmessään. Vene kulki hiljalleen järven pinnalla, lempeät laineet sitä tuudittelivat, kevätlinnut lauloivat iltalaulujaan rannalla. Suloinen ilta!

"Laula nyt, Miina, joku venelaulu, tämän laivani kunniaksi", sanoi
Kalle, "sinä laulelit ennen aina niin — mutta nyt…"

Tyttö ei voinut enää hillitä tunteitaan, hänen piti jotakin sanoa, mutta sanat takertuivat itkuun.

"Miksi itket? Mikä sinua vaivaa, menisitkö rannalle?" hätäili Kalle.

"Ei, minä tahtoisin aina olla täällä, sinun seurassasi. Oi Kalle, älä minusta päätä mitään ylön pahaa!"

Kallen mieleen palasi muistoja kuluneilta ajoilta; muisti hän tuon tytön kerran sanoneen: "oi Kalle, älä suutu minuun, luontoni on paha, semmoinen."

"Miina rakastaa sinua, eikä olekkaan koskaan toista rakastanut", muisti hän äitivainaansa sanoneen.

"Miina mikä sinua vaivaa?" kysyi hän liikutettuna.

"Kerran tein leikkiä tunteitteni kanssa, uskottelin että rakastan toista; sen teki kevytmielisyyteni, ja tulinen rakkauteni sinuun. Oi Kalle! sinun rakkauttasi en ansaitse, mutta minä pyydän: pidä minua lapsuuden ystävänä, sillä minä en voi elää kokonaan sinun seurattasi."

Näin puhui Miina itkien, mutta Kalle sulki itkevän tytön syliinsä: "kuinka saatoinkaan sinusta niin väärin päättää, pitihän minun tuntea leikillinen Miina!" sanoi hän ihastuneena.

Hiljaa keinuili vene järven pinnalla, onnellista paria kantoi se. Sydän oli taasen tavannut sydämmen; ne olivat olleet eroitettuna, ja tuskalliselta tuntui se ero, luonto kun oli ne yhteen kasvattanut.

Ilta oli kulunut jo myöhäksi, kun uusi vene saapui rantaan ja maalle nousivat onnelliset soutelijat; käsikädessä astuivat he, he olisivat tahtoneet vaikka koko maailmalle sanoa, että rakastivat toisiaan ja olivat onnelliset.

"Tänään on käynyt tytölle hyvin!" nauroi Pekka, nähdessään tyttärensä iloisena ja vilkkaana.

"Oikein arvattu, niin onkin!" vastasi Miina.

Eräänä kauniina elokuun iltapäivänä soutaa Ruuhkajärvellä moniaita veneitä. Etummaisessa niistä näemme entiset nuoret tuttavamme. He palaavat pappilasta, jossa ovat vannoneet ikuista uskollisuutta toisillensa ja saaneet papillisen siunauksen; nyt ovat Kalle ja Miina laillinen aviopari. Morsiamen kasvot loistavat onnellisuudesta, hänen kantaissaan helähtelevää morsiuskruunua; ihastuttavan katseen loi hän onnelliseen ylkäänsä, joka vakavana rinnalla istuu.

Samassa veneessä vastapäätä morsiusparia istuu nuori iloisen näköinen herrasmies, sehän on ennen tuntemamme Alpert herra, joka nyt seuraa pientä hääjoukkoa takamaille.

"Onpa hauskaa kun tanssitaankin illalla", puhuu Alpert, "mutta enpä vielä kysynytkään, kukas tulee soittamaan?"

"Hm, Puumalan Antti!"

"Hyvä, Antti soittaa kauniisti, sen olen kuullut?" Kaksi muuta venettä seurasi jo mainittua. Niissä oli morsiusparin sukulaisia ja tuttavia, paraastaan nuorta väkeä ja hilpeällä mielellä kulki seurue rantaa kohden.

Rannalla oli tuttavia vastassa ja siitä yksissä lähdettiin torpille, jotka olivat koristetut lehtipuilla ja muilla viheriöillä kasveilla mitä ihanimmaksi.

"Ohoo, täällähän ollaan kuin esivanhempaimme paratiisissa", huudahti
Alpert herra, astuissaan Alamaan pihaan.

"Niin sitä nyt ollaan! mutta harvoin onkin häisiä päiviä", sanoi Pekka, joka oli pihalla vastassa.

"Harvoin kyllä, mutta hyvä kun joskuskin!"

"Jaa, hyvä kyllä, ja vielä parempi että tekin tulitte niihin osaa ottamaan, vaikka ei täällä ole paljoa tarjona!"

"Toivon sentään ettei hauskuudesta ole puutetta!"

"Eipä pitäisi", jatkoi Pekka vilkkaasti, "tämä on tanssitalo, johon tullaan iltaa viettämään, käymme nyt ensiksi tuonne minun mökilleni, siellä se on pelimannikin, vetää marssia, että korpi raikuu!"

Pihalla oli Mikkokin vieraita vastassa, sanoen heitä tervetulleiksi, kävi hänkin joukkoon, ja niin lähdettiin morsiustaloon. Siellä oli oivallinen hääpöytä laitettu, olikin nyt oikein varsinainen kokki ruokien teossa, joita nuoret pojat pöydälle kantoivat.

Hääpöydässä toivotti Alpert herra onnea nuorelle pariskunnalle ja lupasi häälahjaksi Kallelle Alamaan torpan nautinnon samoilla ehdoilla kuin tähänkin asti.

"Onpas siinä lahjaa, pila vieköön", sanoi Pekka, "eipä Mikolla olekaan enää juuri mökin maat!"

"Se on teidän työnne ja ansionne", sanoi Alpert, "ilman teitä ei kukaties näillä takamailla olisi yhtä peltosarkaa, eikä niittulappua, ilman teitä olisi tämä mitätön räme, sutten ja karhuin pesäpaikka. Mutta rehellinen, uupumaton työ palkitsee tekijänsä, samalla hyödyttäin koko kansaa ja isänmaata. Senpätähden lupaan mielelläni nämät maat näille nuorille; ei se oikeastaan tulekkaan heille miksikään lahjaksi, vaan oikeutettuna perintönä" ja, jatkoi hän morsianta silmiin katsoen, "toinen torppa tulee Miinan myötäjäisinä, tietysti vasta sitte, kun ei Pekka sitä enää tarvitse."

"Te olette jalo mies", sanoi Mikko, "nyt vasta voimmekin viettää oikein iloisia häitä, koska tiedämme, että näitten toimeentulo on turvattu vielä sittenkin, kun me vanhat olemme päivämme päättäneet, ja kyllä kai niin kauan sovimme."

"Aivan hyvin", sanoi Pekka, "ystävyys on täällä ollut paras tukemme kovinakin aikoina, kestäneehän sitä eteenkinpäin!"

"Minä", sanoi Kalle Alpertille, "saan teitä kiittää sekä aineellisista että henkisistä eduista. Jos ette nuoruudessani olisi ravintoa hankkinut kaipaavalle hengelleni, kuka tietää mitä olisi minusta tullut!"

"Vaan tuossa tuodaan paistia", sanoi Alpert, "isketäänpäs siihen ja morsiusparin kunniaksi, hyvällä ruokahalulla!"

"Oikein hyvällä", sanoi Pekka, "ja iloisella mielellä, vaikka ollaankin täällä metsän sydämmessä!"

Iloisella mielellä näytti jokainen olevan ja vilkkaasti haastellessa kului ilta. Silloin rupesivat nuoret muistuttelemaan, että olisi tanssin aika ja pelimanni etunenässä kulki hääjoukko Mikon laveaan tupaan, viihdyttämään tanssi-intoaan.

Iloisina tanssivat nuoret, mutta kaikista iloisin oli Alpert herra, hän tanssi, laski leikkiä ujosteleville tytöille, häntä huvitti nähdä kansansa lapsia heidän teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessaan.

Toisen päivän ikäpuolella läksivät vieraat kukin kotiaan vieden hauskoja muistoja muassaan näistä kaikinpuolin niin iloisista häistä.

Syksypuoleen eräänä sunnuntai-iltana istui nuori pariskunta Ruuhkajärven rannalla, katsellen, miten laineet loiskuivat rantaa vasten. Äänetönnä istuivat he käsikädessä, näkyipä pari kirkasta kyyneltä nuoren naisen silmissä, mutta ne eivät olleet surun, ei — entisajan muistot saivat ne uhkumaan.

"Oi sinä tuttava järvi", huudahti Kalle, "kuinka monta kertaa olenkaan pinnallasi soudellut, myrskyssä ja tyyneellä. Tuolla", sanoi hän, "olen soudellut monta kertaa onnellisena, mutta myöskin onnettomana, sydän särkymäisillään! Mutta onnettomuuteni olikin vaan luultua, ei todellista; olen löytänyt rauhaa sydämmelleni ja saanut omakseni sen, jota rakastin, jota rakastan enemmin kuin omaa itseäni."

Miina painoi päänsä Kallen rinnoille, kuiskaten: "Oi Kalle, minä en ansaitse niin suurta rakkautta, luontoni on paha, mutta minä koetan tulla paremmaksi!"

"Ole sinä vaan semmoinen kuin olet, semmoisena olen sinua rakastanut ja rakastan, semmoisena olet sinä elämäni ihana päivänpaiste ja sydämeni paras ilo!" sanoi Kalle hymyillen.

Loppu.