The Project Gutenberg eBook of Villihanhet, by Martha Ostenso

Sitä ei sanottu suoraan, mutta perhe odotti Caleb Garea. Myöskin Lind Archer odotti, uusi koulunopettajatar, joka oli saapunut myöhään iltapäivällä Yellow Postista Indian postivaunussa ja oli kai hyvin nälissään. Amelia Gare, Calebin vaimo, joka hääri keittiössä, ikäänkuin kaikki ei olisi ollut vielä valmista, ei voinut salata levottomuuttansa. Judith ja Charlie olivat olleet lypsyllä ja pistäytyivät vähänväliä keittiössä ja lähtivät taas ulos ilman minkäänlaista asiata. Martin, joka oli hidas ja kömpelö, oli puhdistanut koko tallin niin perinpohjin, ettei se ollut lainkaan entisensä näköinen. Ellen, Martinin kaksoissisar, soitti harmoniota, mutta näytti unohtaneen kaikkein tavallisimmatkin ohjelmakappaleensa. Ellen soitti varsin kauniisti korvakuulon mukaan.

Opettajatar istui ääneti matalassa, punaisella sametilla päällystetyssä keinutuolissa kuunnellen tuolin narinaa sen keinuessa edestakaisin. Hän ajatteli hiukan pelokkaana niitä epämääräisiä arvosteluja, joita hän oli kuullut edellisenä päivänä Yellow Postissa Garen perheestä. Hän muisteli myös yhä lisääntyvällä vastenmielisyydellä, miten John Tobacco, postinkuljettaja, oli murahdellut halveksivasti hänen kysyessään, millaiseksi olo Caleb Garen talossa voisikaan hänelle muodostua. Nyt nariseva keinutuoli karkotti nälän hänen mielestään. Tuntui siltä kuin tuoli olisi narissut: »Caleb! Caleb! Caleb!» Se ei erikoisesti huvittanut opettajatarta.

Nyt ulko-ovi aukeni. Judith tuli taas huoneeseen. Lind Archer näki hänet hämärässä lyhdyn valossa, joka riippui keittiön oven pielessä. Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, rinta oli korkea ja leveä kuin pojalla; hänen hiuksensa olivat kiharat ja mustat ja loistivat päälaella sinertävinä; hänen pitkien ja kapeitten silmiensä ilme oli tällä hetkellä synkkä; hänen huulensa olivat paksut ja suupielet riippuivat alas. Hänellä oli yllään pellavaiset työhousut ja paksu takki, ja hän seisoi vankasti jaloillaan, ikäänkuin hän olisi ollut valmis ottamaan iskun vastaan tai itse iskemään.

Judith lähestyi raskain, huojuvin askelin Lindiä. Opettajatar ei mielestään koskaan ollut nähnyt näin voimakasta kaunotarta.

Ellenin kädet pysähtyivät ilmaan harmonion koskettimien yläpuolelle. Hänen silmänsä ilmaisivat moitetta, kun hän kiinnitti ne Judithiin. Mutta välittämättä sisarestaan nuorempi tyttö harppasi pitkin askelin ruokasäiliöön. Hän ilmestyi jälleen kantaen lautasta, jolla oli kaksi voileipää ja lasillinen maitoa.

»Ei teidän ruokahalunne tästä pilaannu — jos te nyt yleensä illallista saattekaan», sanoi Jude opettajattarelle, keskeyttäen Ellenin puheen. Lind otti vastaan tarjotun ruoan, hän oli niin hämillään, ettei kyennyt edes vastaanpanemaan.

Ellen poistui keittiöön sanaakaan sanomatta. Lind oli kuulevinaan, että hän neuvotteli äitinsä kanssa kuiskaavalla äänellä. Opettajatar puraisi vastahakoisesti palasen voileivästä ja joi kulauksen maitoa.

Jude, joka kiersi lankaa kepin ympärille, istahti lattialle Lindin jalkojen juureen.

»Parasta, kun saatte tietää, että isä aikoo nolata teitä», hän sanoi toimessaan. »Hän alottaa sillä, että myöhästyy illalliselta. Niin hän tekee aina, kun uusi opettaja saapuu. Hän olettaa, että te olette mies. Kaikki opettajat ovat olleet miehiä. Hän tahtoo nolata teitä. Mutta pitäkää puolianne, miss Archer. Älkää antako hänen nolata itseänne.»

Ellen palasi huoneeseen ja pudotti vesiruukun raskaasti pöydälle, ikäänkuin hän olisi erehtynyt laskiessaan, miten kaukana pöytä oli hänen kädestään. Harmia ilmaiseva ryppy veti hänen kulmakarvansa yhteen. Hänellä oli hopeasankaiset silmälasit, jotka eivät olleet alkuaan määrätyt hänen silmiänsä varten. Seurauksena oli, että hänen silmäteränsä olivat suurentuneet ja jännittyneet, luomet punoittavat ja kosteat. Hän seisoi hetken aikaa pöydän ääressä heittäen vihaisen katseen Judithiin. Sitten hän poistui jäykkänä huoneesta.

Lind Archer söi ääneti voileipänsä. Ilmassa oli kylmä tunnelma, jota ei mikään pintapuolinen huomautus voinut poistaa.

Judith, joka silminnähtävästi oli halukas kiusaamaan sisartaan, vihelsi koiralleen, joka makasi komerossaan portaitten alla. Koira kohotti päätään.

Judith hymyili ilkeämielisesti Ellenille, joka astui keittiön ovea kohti, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään.

»Katsokaa —» sanoi Judith, ja rupesi sitten muusta puhumaan. »Isä ajelee yltympäri kerskaillakseen islantilaisille, miten hyvää aikaa hänellä on keskellä kesää, jolloin meidän muitten täytyy raataa kaiken päivää.»

Epäilys alkoi nousta Lindin mieleen. Romantiikka, joka oli saanut hänet lähtemään tälle yksinäiselle seudulle kauaksi pohjoiseen, alkoi painostaa häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vihaa kaikessa alastomuudessaan. Täällä hän sitä näki, tuon seitsentoistavuotiaan tytön silmissä. Ulkoa kuului kevyttä pyörien ratinaa. Ellen palasi harmonion luo; hänen nuorekkuudestaan huolimatta kuvastui hänen kasvoillaan vakava ja tuskallinen ilme. Lind ihmetteli, miksikä tällä hetkellä sellainen mielenlujuus oli tarpeen.

Keittiössä Amelia tyhjensi nopeasti astiainpesupöydän ja laski soikkoon puhdasta kuumaa vettä. Hän otti pyyheliinan naulastaan ja pani sen tilalle uuden. Riisuen esiliinansa hän silitti kädellään pukuaan ja kampasi hiuksiaan rikkinäisen seinäpeilin edessä.

Sitten ovi avautui. Ensi silmäyksellä Caleb näytti hyvin suurelta. Mutta kun hän astui keskelle keittiötä, huomasi Lind, ettei hän ollut edes keskikokoinenkaan; hänen leveät hartiansa ja suuri päänsä, joka kurkotti eteenpäin muusta ruumiista kuin ulkoneva kivilohkare kallionkyljestä, saivat aikaan vain sen, että hän teki kovin suuren vaikutuksen. Mutta kun silmä kiintyi hänen ruumiinsa alaosaan, hän ikäänkuin kutistui kokoon. Hänen tukkansa oli karhea ja harmaa ja riippui raskaina suortuvina hänen päänsä ympärillä, viikset olivat hoitamattomat ja tupakantahrassa ja mustat kulmakarvat muodostivat ikäänkuin sillan hänen suuren, luisevan nenänsä yli. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi valohelmeä; ne etsivät Lindiä, joka istui toisessa huoneessa lampun hämärässä valossa. Hän ei puhunut, ennenkuin oli ripustanut takkinsa ja lakkinsa naulaan ja pessyt kätensä soikossa.

Lind näki, että Caleb oli takkuiselta näyttävä, punaiseen makinaw'iin puettu farmari. Hän riisui yltään myös takkinsa ja kävi sanaakaan sanomatta istumaan keittiön tuolille. Mrs Gare puhutteli häntä, mutta hän vastasi vain yksikantaisesti, Lindin voimatta erottaa sanoja. Opettajatar huomasi kuitenkin Amelian puhuttelevan miestä yhtä rauhallisen arvokkaasti kuin oli puhutellut häntä itseäänkin hänen saapuessaan John Tobaccon kera taloon iltapuolella päivää. Caleb ei ruvennut puhumaan, ennenkuin oli peseytynyt. Hän ei edes koskettanut kammalla pörröistä tukkaansa.

»Skuli tahtoo jäädä tänne yöksi», hän sanoi vihdoin Amelialle. Hänen äänensä sai Lindin hämmästymään. Se oli harvinaisen pehmeä, aivankuin kissa olisi kehrännyt.

»Mutta meillä ei ole mitään ylimääräistä vuodetta. Opettaja on tullut», mrs Gare vastusteli lempeästi.

»Opettaja — niin, sehän on totta — opettaja. Skuli jää yöksi», toisti hän yhtä rauhallisesti kuin ensi kerrallakin.

Hän kutsui Skulin huoneeseen ja purjehti kuin raskas alus ruokasalin, joka oli sijoitettu, pyöreistä hirsistä rakennetun talon alakerran toiseen päähän ja jota samalla myös käytettiin arkihuoneena.

»Te olette kai opettaja», hän sanoi käyden istumaan rautauunin lähelle, puoleksi selin Lundiin. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet pienimmälläkään tavalla hämmästystä sen johdosta, että uusi opettaja oli nainen. Lind nousi ja ojensi kätensä, mutta Caleb ei ollut sitä huomaavinaankaan. Lind punastui avuttomana.

»Tässä on teidän koulunne toinen johtokunnan jäsen, Skuli Erickson», sanoi Caleb osoittaen kädellään islantilaista.

»Oikeastaan meitä pitäisi olla kolme», jatkoi Caleb väsyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi vain muodon vuoksi tehnyt ilmoituksen, joka yhtä hyvin olisi voinut jäädä tekemättäkin, »mutta vanhan Josh Curtisin kuoltua ei ole valittu ketään hänen sijaansa. Näillä seuduin olot ovat vielä aivan järjestämättömät ja asioita hoidetaan sen mukaan kuin ilma sallii. Enpä tiedä, miksikä tässä tarvittaisiinkaan sen useampia kuin meidät kaksi. Vai mitä, Skuli?»

Skuli murahti, mikä yhtä hyvin saattoi merkitä myöntymistä kuin kieltoa. Hän oli hiukan kuuro, puhui huonosti englanninkieltä, mutta ymmärsi sitä enemmän.

Hetken kuluttua he istuivat kaikki pöydässä, Lind Ellenin ja Martinin välissä. Skuli pöydän toisessa päässä Calebia vastassa.

»Näyttää siltä kuin tulisi varhainen kevät, Skuli», sanoi Caleb islantilaiselle.

Skuli nyökkäsi. »Niin», hän myönsi ottaen eteensä perunoita ja silavakastiketta.

Kaikki olivat ääneti sillä välin kuin ruoka kiersi pöydän ympäri. Lapset, kaikki muut paitsi Judith, istuivat katse painuneena lautaseen, ujostellen uutta opettajatarta, joka oli niin kaunis ja hento.

»Saitteko paljon sadetta matkanne varrella?» kysyi Caleb Skulilta, huutaen yli koko pöydän. Amelia katsoi pelästyneenä miehestään Lindiin.

»En kovin paljon», vastasi Skuli. »Hiukan vain viime viikolla, Kuivaa on ollut.»

Koko aterian ajan Caleb keskusteli vähäsanaisen Skulin kanssa. Näytti siltä kuin Skuli olisi ollut kunniavieras sinä iltana. Lind katsoi pöydän yli Judeen, jonka silmät iskivät tulta. Opettajatar hymyili. Calebin välinpitämättömyys ei loukannut häntä lähimainkaan niin syvästi kuin Judithia.

Illallisen jälkeen tilanne pysyi muuttumattomana. Caleb ei ollut huomaavinaankaan opettajatarta, vaan kohteli häntä kuin ilmaa. Lind vetäytyi jouhisohvalle huoneen nurkkaan ja avasi kirjan. Martin ja Charlie, perheen nuorin lapsi, läksivät lopettamaan lypsyä, ja Judith keräsi astiat ja kantoi ne keittiöön.

»Soita meille jotain, Ellen», sanoi Caleb. Hän ja Skuli olivat nostaneet tuolinsa uunin ääreen keskelle huonetta ja sytyttäneet piippunsa. Sininen savu kiersi Calebin pään ympärillä. Lindin mieleen muistui eräs taulu, jonka hän kerran oli nähnyt, fakiiri, joka katse ylöspäin kohonneena katseli esiinloihtimaansa pirullista kuvaa.

Judithin auttaessa keittiössä istahti Ellen kuuliaisena harmonion ääreen. Hän istui suorana ja jäykkänä virttyneessä kotikutoisessa puvussaan, joka kaikesta päättäen oli kutistunut ja käynyt liian pieneksi hänenkin kapeille hartioilleen ja kehittymättömälle rinnalleen. Hänen hieno, ruskea tukkansa, joka oli paljon vaaleampi ja ohuempi kuin Judithin, oli kammattu sileästi ylöspäin, jättäen paljaaksi hänen kaarevan, ankaran, valkoisen otsansa. Hänen kulmakarvansa olivat kaunismuotoiset ja mustat kuin musteella piirretyt viivat. Hänen silmälasiensa suurentavien lasien takaa häämöittivät hänen tummansiniset silmänsä vetisinä ja sameina. Hänen kehittymättömät, kapeat sormensa tavoittelivat koskettimia.

»Niin, Bjarnasson sai parhaat kalapaikat, siitä ei epäilystäkään», sanoi Caleb kovalla äänellä kesken Ellenin soittoa. »Mutta ei hänen pidä luulla voivansa varastaa koko järveä. Ei, paha periköön. Martin saa lähteä sinne uusine verkkoineen jonakuna päivänä — ei niin pitkälle kannata lähteä pakkasten aikana. Vai mitä arvelette, Erickson? Onko hän haastanut riitaa teidän kanssanne?»

»E-ei», Skuli murahti. »Hän suostui minun vaatimuksiini, tuo vanha piru. Minä haastoin riitaa ensin.»

Caleb ja Skuli nauroivat molemmat äänekkäästi islantilaisen pilalle. Ellen sekaantui soitossaan. Caleb katsoi tuikeasti häneen, ja tyttö soitti uudestaan virren. Judith tuli keittiöstä huoneeseen ja kävi istumaan lattialle karvamatolle. Hänen koiransa seurasi häntä ja painoi päänsä hänen syliinsä. Tyttö huokasi ja nojautui väsyneesti seinää vasten. Lind huomasi, miten erikoisen kaunis hän oli. Aivankuin jokin satuolento — kentauri ehkä.

Caleb alkoi puhua jostain monimutkaisesta puukaupasta, joskus hän suorastaan huusi Skulin korvaan selittäessään hänelle teknillisiä seikkoja. Virren säveleet vaimenivat vähitellen. Ellen alkoi soittaa isänmaallista marssia, sekaantui soitossaan, siirtyi kehtolauluun ja sitten valssiin. Punainen täplä kohosi hänen molemmille poskipäilleen. Hänen suupielensä olivat riipuksissa, hänen leukansa oli litteä ja pitkä, niin että hän sivulta katsoen näytti vanhalta, väsyneeltä naiselta.

Amelia tuli huoneeseen ja pysähtyi pöydän ääreen. Hän kiersi hiukan korkeammalle lampun sydäntä. Hänen sitä tehdessään pyyhkäisi valo pois varjot hänen silmiensä alta ja jäykät piirteet hänen suunsa ympäriltä ja valaisi hänen vaaleita hiuksiaan, jotka olivat ohimoilta jo harmaat. Amelia oli viisikymmenvuotias ja hyvällä lihoamisen alulla. Mutta hän kantoi vartaloaan arvokkaasti ja hänen liikkeensä olivat yhä sulavat niinkuin hänen nuorena ollessaan. Hän ei näyttänyt laisinkaan soveltuvan ympäristöönsä. Lind tunsi sääliä nähdessään hänen liikkuvan huoneessa, keräilevän paperipalasia, asettelevan liinoja paikoilleen tai vetävän uutimia suoriksi, tapa, mikä varmaankin oli peräisin edellisestä elämästä. Amelia olisi ansainnut paremmankin osan tässä maailmassa.

»Asiasta toiseen», Caleb Gare jatkoi taas puhettaan. »Mitenkä kävi niiden nahkojen, jotka te lähetitte Sidingiin? Ostiko Grini ne?»

»Osti. Rahaa läksi», Skuli sanoi imien tyytyväisenä piippuaan. »Nahat ovat hyvässä hinnassa nykyään. Grini on hupsu mies. Ha, haa!»

»Näytinkö teille sen suden nahkaa, jonka Martin ampui jonkun matkaa itään täältä? Aika rötkö se oli, kuules, Martin? Missä nahka on? Käy hakemassa, Martin. Minä tein siitä maton, Skuli — sitä tekin voisitte tehdä omistanne. Kuulehan — Jude — näytä mattoa Skulille!»

Martin oli astunut lattian poikki ottaakseen karvamaton Judelta. Tyttö nousi hitaasti. Harmi läikehti hänen kasvoillansa.

»Skuli on nähnyt sen jo kolmasti», hän mutisi nostaen maton lattialta.
Martin riisti sen häneltä irvistellen salavihkaa tytön suuttumukselle.
Martin oli jo kauan sitten oppinut, miten turhanpäiväistä oli
äksytellä. Hän oli jo kolmannella kymmenennellä.

»Skuli on unohtanut, millainen se on. Ha, haa!» Hänen naurunsa oli herttaista.

Islantilainen tarkasteli mattoa jälleen isäntänsä mieliksi. Hän kehui sen erinomaisuutta ja ojensi sen jälleen Calebille, joka piteli sitä kädessään jatkaessaan puhettaan.

Amelia huokasi ja kävi istumaan syli täynnä rikkinäisiä sukkia; kädessä hänellä oli korvaton kuppi, jota hän käytti parsiessaan.

Sitten Judith palasi ilman koiraa ja kävi istumaan Lindin viereen.
Caleb piteli yhä mattoa kädessään.

»Kuules, Charlie», Caleb sanoi hänelle. »Minä ostin sinulle uudet kortit Yellow Postista tänään. En keksinyt mitään tytöille — heillähän on kaikkea, mitä tarvitsevat.»

Judith työnsi kenkänsä pois jaloistaan. Toisesta oli kärki rikki. Amelia vilkaisi nopeasti häneen ja pudisti nuhtelevasti päätään Calebin selän takana.

»Älä hätäile, Ellen, kohta me menemme kaikki levolle», sanoi Caleb.
»Skuli ja minä olemme molemmat väsyneet. Kova päivä, vai mitä, Skuli?»

»Äiti, Jude voisi käyttäytyä kauniimmin», hän sanoi lempeimmällä äänellään.

Tyttö kävi jälleen välinpitämättömästi istumaan Lindin viereen, mutta opettajatar huomasi hänen käsiensä olevan nyrkissä. Silloin Lind tunsi, että hän, samoinkuin muutkin perheen jäsenet, alkaisi vihata ja pelätä Calebia.

II.

Judithin oli määrä nukkua tämä yö yhdessä Lindin kanssa. Amelia pyysi, ettei opettajatar panisi sitä pahakseen, mutta Skulin, islantilaisen, täytyi saada mukava yösija.

Suuri ullakko oli verhoilla jaettu kolmeen osaan—siellä oli makuuhuoneita sekä lapsia että niitä satunnaisia vieraita varten, joita joskus tuli taloon. Alakerran huoneessa nukkuivat Caleb ja Amelia; heidän vuoteensa oli päivisin kaappina, joka käännettiin seinää vasten pystyyn.

Ullakon lattia oli tehty mäntylaudoista, jotka olivat höylätyt valkoisiksi ja sileiksi. Oksanrei'istä saattoi nähdä alapuolella olevaan huoneeseen ja erottaa hehkuvat hiilet takassa. Yläpuolella hämähäkinverkkojen peittämät kattohirret ulottuivat lattiaan saakka; ja myrskyöinä tuuli puhalsi suoraan nukkujan kasvoihin, jos hän makasi seinään päin kääntyneenä. Vieläpä pieniä lumihiutaleitakin saattoi talviaamuisin löytyä pielukselta.

Judith riisuutui. Otettuaan hameen yltään hän veti yöpaidan päänsä yli ja käsivarret vapaina sen alla hän riisuutui muista vaatteistaan.

Hän katseli Lindiä tämän riisuessa päältään ruumiinmukaista pukuansa. Ja kun hän näki, että hänellä oli hienot, silkkiset alusvaatteet, hän katseli häntä salavihkaa. Hän ei sanonut sanaakaan.

Kun molemmat tytöt olivat riisuutuneet, otti Judith käteensä merenvaha-helminauhan, jonka Lind oli laskenut pöydälle, vuoteensa viereen. Siinä oli myöskin korvarenkaat, samaa kellertävää kiveä.

»Metsähunajaa! Metsähunajan pisaroita!» Judith huudahti. »Juuri teidän värinne!»

Lind katsoi tyttöön uteliaana. »Voit saada nuo helmet, Judith», hän sanoi äkillisen mielijohteen vallassa.

Judith nauroi. Raikasta naurua, joka kajahti täysistä nuorista keuhkoista. »Kylläpä minä näyttäisin hullulta nuo kaulassani! Varsinkin siivotessani tallia. Ei, kiitos. Teille ne sopivat, miss Archer.»

Kun tyttö oli nukahtanut, niin Lind, joka ei saanut unta oudossa ympäristössä, polvistui ikkunan ääreen ja katseli ulos yöhön. Auringonlaskun jäljiltä näkyi yhä kalpeaa punoitusta taivaalla ja ruohoaavikko levisi mustana ja loittona sen alapuolella.

III.

Kaukana ruohoaavikolla heilui lyhty maata pitkin, ja hämäränä häämöitti kumarainen, suuripäinen miehen hahmo. Hän oli Caleb Gare. Hän käveli ikäänkuin taistellen kovaa tuulta vasten. Usein hän läksi näin yksin ulos, lyhty kädessä; ei kukaan tiennyt, minne tai miksi; eikä kukaan myöskään sitä kysynyt. Judith oli kerran piloillaan sanonut Amelialle, että hän kulki siellä vakuuttautuakseen siitä, että hänen maansa olivat vielä paikoillaan…

Caleb ponnisteli eteenpäin puolipimeässä selkä kumarassa, ikäänkuin taistellen näkymätöntä estettä vastaan. Nyt hän saapui harjanteelle, josta hän saattoi nähdä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, yli koko maa-alueensa; kaksi kynnettyä heinäpeltoa, jotka erotti toisistaan Fusi Aronsonin omistama kapea metsäkaista (miten kernaasti Caleb olisikaan tahtonut omakseen tuon metsän, niin kauniskasvuista se oli); mustia, vastakynnettyjä vakoja, missä viiden kuukauden kuluttua kaura jälleen aaltoilisi kuin samea meri auringonpaisteessa; peltoja, joihin ohraa ja ruista oli kylvettävä karjan rehuksi, ja jotka nyt sulivat siniseen yöhön etelän puolella; pieni neliskulmainen vehnäpelto, joka oli kylvetty kananpoikien ruoaksi; kapeita metsäkaistoja, jotka kulkivat tummana harjana kauaksi pohjoiseen päin; sekä reheviä laidunmaita monine kunnaineen, jotka olisivat ulottuneet kauaksi länteen, jollei tuon saituri Thorvald Thorvaldsonin maat olisi olleet vastassa; ja suon ja kuivatun järvenpohjan takana hänen rakas pellavapeltonsa.

Koillisessa, vuoren juurella, lepäsi suo pohjattomana ja liejuisena. Calebin kipeä kohta. Kuumana kesänä siitä nousi epäterveellisiä höyryjä, joissa moskiittoparvet viihtyivät. Lehmät ja hevoset, jotka olivat murtautuneet laidunmaan aitauksen läpi, hyökäten suoraan heinäpellolle, olivat vajonneet sen pettävän pinnan alle. Suon eteläpuolella sijaitsi Calebin pellavapelto, arvokkain kaikista hänen maistaan. Hän olisi kernaasti tahtonut päästä eroon karuista maistaan ja ostaa niiden tilalle Fusi Aronsonin omistaman metsäpalstan. Mutta hän tiesi liiankin hyvin, että Fusi Aronson olisi ennemmin luopunut oikeasta kädestään kuin myönyt hänelle pienintäkään maapalstaa. Monen paremmankin miehen oli kuitenkin mielihyvin täytynyt luopua oikeasta kädestään, kun pakko niin vaati. Niinpä esimerkiksi Björn Aronsonin epärehellisyys, joskaan se ei ollut yleisesti tunnettua yhteiskunnassa — hänen moraalisen tasapainonsa puute tuotti Fusille enemmän surua ja huolta kuin mikään muu maailmassa. Mikä ilo Fusille, että Björn nykyään kuului Yellow Postin kirkkorahaston hoitokuntaan, luottamustoimi, jonka hän toivoi varmaan lujittavan veljen luonnetta ja tekevän hänestä kunnon miehen. Caleb hymyili ajatellessaan herkkäuskoista Fusia. Voisihan jotain sattua, joka olisi hänelle hyödyksi. Tavalla tai toisella hän voisi yllyttää veljen veljeään vastaan… mutta parasta vielä odottaa.

Caleb tunsi suurta tyydytystä seisoessaan siinä kummulla ja antaessaan katseensa kulkea maittensa yli, kunnes viimeinenkin valo oli kadonnut. Hän voisi pitää maansa hyvässä kunnossa, vieläpä enemmänkin — laajentaa niitä vuosi vuodelta — lisätä puhdasrotuista holsteiniläistä karjaansa sekä hevoslaumaansa — kasvattaa lampaita — syöttää kalkkunoita ja hanhia etelän talvimarkkinoita varten — kaikki tämä kävisi päinsä niin kauan kuin Amelia pysyisi aisoissa. Yhdellä ainoalla sanalla Amelia voisi tarkoittaa lapset kotoa, ja silloin kaikki olisi hukassa — hänen työnsä hedelmät hävitetyt kuin akanat tuuleen. Hän oli liian vanha jaksaakseen yksin kantaa työtaakkaa. Parempi olla ilman apulaista kuin turvautua palkattuun väkeen — ne olivat kaikki laiskoja, petollisia, saaliinhimoisia. Niin kauan kuin hän saattoi pysyä Amelian harha-askeleen hedelmän jäljillä, niin kauan kaikki oli hyvin. Voisihan hän tietenkin kadottaa näkyvistään tuon pienen yhdyssiteen — pojan, jumalaparatkoon, joka varmaankin oli nyt jo täysi mies — voisihan hän vaikka kuolla. Poika oli suoriutunut onnellisesti sodasta Amelian rukouksista huolimatta… sillä varmasti vaimo parka oli toivonut hänen kuolemaansa! Miten horjuva tämä maailma olikaan. Amelia oli kiltti hupsu, Jumalan kiitos! Harvatpa naiset olivatkaan niin hempeämielisiä ja alttiita uhrautumaan avioliiton ulkopuolella syntyneen pojan vuoksi — pojan, joka oli täysi mies ja aivan vieras omalle äidilleen. No niin, jollei Amelia halunnut ilmaista Mark Jordanille hänen alkuperäänsä, niin ei Caleb Garekaan halunnut sitä tehdä — edellyttäen, että Amelia pysyisi aisoissa eikä pakottaisi häntä sitä tekemään… Mark Jordan oli kelpo nuori mies, sen mukaan kuin Bart Nugent oli kertonut. Bart oli pitänyt häntä silmällä kaupungissa, jonne Calebin vakoilu ei voinut ulottua. Lähetyssaarnaajat olivat uskoneet todeksi Amelian kertomuksen, ja Mark oli varttunut mieheksi siinä käsityksessä, että hän oli hurskaan perheen viimeinen jälkeläinen. Se oli tosiaankin mainio juttu!

Sota oli pelastanut pojan pappisuralta, oli Bart Nugent sanonut, ja se oli myös täydellisesti muuttanut hänen filosofiansa. Hän oli aina ollut huvitettu rakennustaiteesta ja sodan jälkeen hän oli ruvennut sitä vakavasti opiskelemaan. Bart oli kirjoittanut, että Mark Jordan oli liikarasituksesta tullut ylen hermostuneeksi ja aikoi ehkä koetteeksi ruveta maatyötä tekemään. Ehkäpä — he tapaisivat toisensa… Mutta tuskinpa se olisi hyväksi… Amelia voisi heltyä nähdessään hänet. Mahdotonta on tietää, mihin nainen voi pystyä. Amelia oli rakastanut pojan isää, sen Caleb tiesi. Tuo tieto oli kalvanut häntä syvästi, kun hän nuorena miehenä oli yrittänyt voittaa Amelian toisella tapaa kuin millä hän nyt oli hänen omansa. Tuo aikaisempi veren hurma oli syrjäyttänyt hänet ikiajoiksi. Mies, jonka härkä oli hengiltä puskenut hänen omalla farmillaan kaukana etelässä, oli riistänyt Amelian sielun mukanaan ja tietämättään jättänyt hänen ruumiiseensa aseen, jota Caleb nyt niin suurella taidolla käytti häntä vastaan. Vaikka Calebin valta Ameliaan rajoittuikin vain hänen järkeensä, niin saavutti hän sittenkin, mitä hän halusi; joskus vain häntä harmitti muistaessansa, ettei hän koskaan ollut voinut voittaa hänen sieluaan.

Caleb kohotti lyhtyään ja tutki sen sydäntä. Asiat kääntyisivät hänen mielensä mukaan. Hän ylläpitäisi kuria. Judith, niin, hän oli arvoitus. Hän oli perinyt isänsä tahdon, ja hän vihasi maata… arveli olevansa aiottu johonkin parempaan… hänen päässään pyöri suuria ajatuksia. Hän oli masennettava. Tyttö oli hänelle jotain velkaa. Kaksoiset, he pysyisivät paikoillaan — turha pelätä, että he lähtisivät maailmalle. Martin ja Ellen eivät uskaltaisi jättää kotia, heillä ei ollut paikkaa muualla. Ja Amelia, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen… niin, niin, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen!

Caleb vilkaisi jälleen metsään, jota hän niin kiihkeästi halusi omakseen, ja laskeutui kummulta alas astuen kotia kohti. Ryömittyään piikkilanka-aitauksen alitse, joka ympäröi toista heinäpeltoa, hän väänsi alas lyhdyn sydämen ja puhalsi sammuksiin liekin. Turha tuhlata öljyä…

IV.

Lind heräsi mieluisan raukeuden ja lämmön tunteen vallassa ullakkohuoneessa, jonne ulkoa kuuluivat kevätaamun monet äänet. Jokin oli herättänyt hänet. Hän ei tiennyt silloin vielä, että herätyskellona käytettiin luudanvartta, jolla lyötiin kolmasti alakerroksen huoneen kattoon; ja tuon katon muodostivat vain samat laudat, jotka ylhäällä tekivät lattian virkaa.

Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja katseli tytön punoittavaa poskea vieressänsä. Judith oli neljättä vuotta nuorempi Lindiä, mutta tämä ei osannut antaa oikeaa arvoa tytön ruumiilliselle kauneudelle, hänen nukkuessaan siinä. Salainen tuoksu, lämpö huokui hänestä. Lind kosketteli kevyesti tyttöä saadakseen hänet hereille. Jude avasi hitaasti silmänsä, jotka olivat himmeät kuin vasta heränneen lapsen. Hän haukotteli ojentaen pyöreät, vahvat kätensä päänsä yläpuolelle. Sitten hän kääntyi vatsalleen ja makasi siten hetken aikaa sanomatta sanaakaan. Lind nousi vuoteesta ja alkoi peseytyä.

»Minä vihaan vuoteestanousemista», sanoi Jude patjojensa keskeltä. »Kerran minä vielä tahdon saada silkkisen vuoteen ja sitten makaan siinä aina, ja vaikka kuulisin lehmien ammuvan aivan korvani juuressa, niin en lähtisi niitä juottamaan.»

Lind nauroi tälle mahdottomalle kuvalle, joka esitettiin niin suurella kiihkolla. Kolme uutta kolkutusta kuului taas alhaalta, ja opettajatar kääntyi kysyvästi Judeen.

Judith nousi laiskasti vuoteeltaan ja alkoi vetää sukkia jalkaansa yöpaitansa alla.

Lind rypisti kulmakarvojaan. »Et suinkaan tarkoittane, että minun pitäisi kiirehtiä?»

Lind oli kovin ihmeissään. »Mutta kello ei suinkaan ole enempää kuin viisi! Mitä ihmettä minä teen joka aamu aina yhdeksään saakka?» hän huudahti.

»Hm!» sanoi Jude nauttien siitä luonnottomasta halveksumisesta, jota hän tunsi opettajatarta kohtaan, vaikka hän samalla ihaili ja kadehti häntä. »Voitte lypsää lehmiä tai ampua näätiä. Niitä on vaikka kuinka paljon metsässä. Pete ajaa parhaillaan yhtä takaa. Kuulkaa, miten se haukkuu! Ne eivät haise pahalta, kunhan totutte niiden hajuun.»

Opettajatar ravisti yltään sen vastenmielisyydentunteen, jonka Calebin ankaruus hänessä herätti, ja päätti ottaa asiat parhaalta puolelta. Oikeastaan tämä oli varsin huvittavaa.

Murkina syötiin täyden hiljaisuuden vallitessa. Se oli vain velvollisuus, joka täytettiin nautinnotta. Paitsi Judea lapset olivat vain puoleksi hereillään. Edessä olevan päivän työ tuntui heistä vain pahalta unelta.

»Emmeköhän sittenkin kynnä tuota idän puolella olevaa kesantapeltoa, Martin», sanoi Caleb nojautuen tuolin selkää vasten ja pyyhkien viiksiään kädellään. »Jude voi ryhtyä siihen tänään, vai mitä, Martin?»

Martin jatkoi yhä puuronsa syöntiä. Hän söi hitaasti, samoinkuin hän ajattelikin hitaasti. Hän ei oikein käsittänyt, mitä isä tarkoitti. Mieletöntä oli kylvää tänä keväänä tuota peltoa, jota ei pitkään aikaan ollut viljelty. Ja mitä Juden kyntämiseen tuli — pelto oli hyvin raskasta, täynnä kiviä, työ oli kylliksi vaikeaa miehellekin. Eikö ollut sitäpaitsi ollut puhetta siitä, että Jude saisi jatkaa aamupäiväkouluaan samoinkuin viimekin vuonna, jotta hän voisi suorittaa pääsytutkintonsa?

»No —» Martin alotti juhlallisesti. Hän punastui huomatessaan, että hänen oli mahdoton panna vastaan. »Minähän voisin sen tehdä. Liian raskasta Judelle.»

»Liian raskastako Judelle? Pyh! Kuuletko, Jude? Martin väittää, ettet sinä siihen pysty! Onko sellaista peltoa, joka sinut voittaa, Jude? Se vasta on tyttö, miss Archer. Katsokaa, millaiset käsivarret! Vahvemmat kuin minun. Ha, haa!»

Ensi kertaa tänä aamuna Caleb puhutteli Lindiä. Opettajatar hätkähti huomatessaan, miten huonosti Caleb kätki itsevaltiutensa pilan taakse. Hän silmäsi Judithiin, joka ei näyttänyt kuulleen isän huomautusta.

Murkinan jälkeen Judith meni lypsylle, ja Lind seurasi hänen mukanaan. Karjapihan toista päätä varjostivat itkuraidat, jotka olivat hiirenkorvalla. Judith talutti sinne lehmänsä.

Navetta sekä tallit olivat rakennetut harmaista, veistämättömistä hirsistä ja matalat katot turpeista, jotka vihoittivat jo hiukan, vaikka olikin yhä kylmä ja raaka ilma. Maa karjapihassa oli kovaa kuin sementti, sillä viikkokausiin ei ollut satanut eikä tullut lunta; Lindin mielestä se oli kuin korkokartta, jollaisia lapset valmistivat kouluissa. Karjan syviä jälkiä oli miltei mahdoton erottaa ihmisjäljistä, jotka olivat niihin sekaantuneet. Talvipakkanen oli uurtanut ne siihen ja vain kevätsateet saattoivat ne jälleen pestä pois.

»Milloin sinä päätit koulusi, Judie?» kysyi Lind. Hän oli käynyt istumaan kivelle tytön läheisyyteen ja katseli, miten suora, valkea maitosäde valui kiulun pohjaan pitäen lorisevaa ääntä. Lehmän kyljet kiilsivät, sen häntä oli paksussa lannassa. Elukka katsoi etulapansa yli pyörein, kysyvin silmin ja märehti.

»Kävin aamupäivin koulussa viime vuonna — joka päivä. Luultavasti en tule enää kouluun tänä vuonna. Isä ei ole puhunut siitä enää mitään viime aikoina. Maan jäätyessä hän puhui siitä, ja minä olin kovin hyvilläni. Mutta tuskinpa hän tarkoitti sillä mitään.»

Lind tunsi jälleen vastenmielisyyttä Calebia kohtaan. Suorastaan rikollista oli kieltää tytöltä sitä sivistystä, joka kuitenkin oli niin helposti saavutettavissa.

»Eikö äitisi voi vaikuttaa siihen mitään? Haluaisitko sinä käydä koulua?»

»Halu ja sen toteuttaminen on kaksi eri asiaa», sanoi tyttö katsoen polviensa välissä olevaan kiuluun.

»Mutta, Judith», sanoi Lind vakavasti kumartuen tytön puoleen, »eikö asiaa voitaisi järjestää siten, että sinä pääsisit kouluun — eikö isäsi tule toimeen sinun avuttasikin?»

»Kyllä hän tulee, mutta ei tahdo. Turhaa siitä on puhuakaan.» Judith muutti asentoaan jakkaralla. Hän näytti äkkiä tulleen araksi, kun keskustelu kohdistui hänen salaisimpiin toiveisiinsa.

Lind nousi ja kosketteli Juden olkapäätä. Hänen sitä tehdessään Caleb ilmestyi tallista. Hän vilkaisi terävästi molempiin tyttöihin ja kääntyi sitten äkisti pois.

»Teidän on paras mennä. Hän ei pidä siitä, että te olette täällä», sanoi Judith.

Tuntien itsensä rikolliseksi Lind poistui epätasaista maata myöten. Hän päätti lähteä aikaisin kouluun ja tutkia kaikki paikat ennen lasten saapumista. Siinä olisi hänellä jotain tehtävää.

Koulutalo oli toisella puolella Garen farmin karjapolkua. Rakennus oli matala ja neliskulmainen ja rakennettu epätasaisista hirsistä; valkea maali oli lohjennut ja karissut pois sieltä täältä suurina liuskoina. Se seisoi siinä ujostelematta vasten vihreää havu- ja lehtikuusiusvaa.

Lind olisi kernaasti mennyt kouluun tänä ensimmäisenä päivänä Judithin seurassa. Eräs opettaja, joka aikaisemmin oli opettanut Oelandissa, oli kertonut, että poikaviikarit olivat suorastaan polkeneet hänet jalkoihinsa lähtiessään karkuun.

Kello yhdeksän oli kouluhuone, kuisti ja leikkikenttä täynnään villejä lapsia, jotka olivat kerääntyneet lähiseuduilta monien mailien takaa, sillä yhteisestä sopimuksesta oli päätetty pitää vapaapäivää. Lind nousi pöytänsä äärestä ja soitti pientä kelloa, joka heti sai aikaan järjestyksen keskellä kaaosta. Huoneessa syntyi kova kilpailu, sillä vahvimmat lapsista valloittivat itselleen parhaat paikat. Lind seurasi silmillään oppilaitaan ja näki, että jokainen paikka oli vallattu — tilanne, joka ei uudistuisi toistamiseen koko lukukauden aikana. Lapsia, joista toiset olivat kuusi jalkaa pitkiä ja hyvän joukon toisella kymmenellä, oli saapunut joka taholta, vieläpä toisilta paikkakunniltakin puolet heistä vain sinä tarkoituksessa, että voisivat kertoa vanhemmilleen uudesta Oelandin opettajasta, aikomattakaan tulla enää seuraavana päivänä kouluun.

Lind istui pöytänsä ääressä ja esitti itsensä. Täysi hiljaisuus vallitsi hänen puhuessansa. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen.

»Toivon, että me viihdymme hyvin yhdessä täällä», sanoi Lind. »Tänään saatte te istua paikoillanne, mutta huomenna siirrän minä teidät istumaan taitonne mukaan. Eikö se teistäkin ole parasta?» Hän hymyili kahdelle punaposkiselle tytölle, jotka istuivat samalla tuolilla, ja koska heidän mielipidettään kysyttiin, niin he nyökkäsivät tarmokkaasti päätään ja kuiskasivat sitten toisilleen, miten kaunis uusi opettajatar oli.

Lind avasi suuren mustan päiväkirjan ja alkoi kirjoittaa oppilaiden nimiä, rivin toisensa jälkeen.

»Thorvaldson — Sofia, Anna, Una», Lind toisti kolmen pienen tytön nimet, jotka istuivat edessä ja joilla oli lumivalkeat palmikot. Heidän takanaan oli kaksi poikaa Yellow Postista, sekarotuisia, jotka eivät tienneet sukunimiään ja silmäsivät pelokkaasti vanhempaan veljeen, joka istui takana.

Ja samalla tavalla koko rivin läpi. Viisi Sandbon lasta, jotka asuivat kaksi mailia itäänpäin Garen perheestä. Useampia mustasilmäisiä unkarilaisia Klovaczeja, joiden isällä oli talo monen mailin päässä Sandbon perheestä. Bjarnassoneja, jotka asuivat lännessä, suuren järven rannalla, seitsemän mailin päässä koulusta. Mustaihoisia tatarilaisia, jotka asuivat Latt-jarven pohjoispuolella ja elivät sorron ja vainon alaisina, mutta olivat enimmäkseen jo liian vanhoja istuakseen koulunpenkillä, eivätkä luultavasti saapuisikaan enää seuraavana päivänä.

Lind huomasi suureksi helpotuksekseen, että hän saattoi hallita lapsia. Turha oli pelätä mitään häiriötä. Hänen silmänsä osuivat tahraisiin valkoisiin seiniin.

»Meidän pitää saada joitakin kuvia seinille», hän sanoi. »Mitenkä olisi, jos maalaisimme hiukan tänä päivänä?»

Ehdotus vastaanotettiin voimakkaalla hyväksymisellä. Pieni punaposkinen islantilaispoika Narrowista ja sekarotuinen tyttö Yellow Postista jakoivat oppilaiden kesken maalit ja paperit, jotka Lind oli löytänyt varastokaapista.

VI.

Oli huhtikuu, ja jalavien pienet ummut alkoivat aueta sirotellen oksille purppuran ja ruskean värisiä läikkiä. Poppeleita koristivat pörröiset tertut. Lämpö lepatteli kuin silkkinauha kirkkaassa ilmassa, ja maahan ilmestyi pieniä lämpimiä halkeamia, joista hento vehreys pisti esiin.

Lapset tulivat kouluun aamuisin kantaen pitkiä, vihreitä koivunoksia. Ojat teitten varsilla olivat täynnä pehmeitä, harmaita norkkoja; ja eräänä päivänä Lind kuuli ensimmäisen punarinta-satakielen. Se oli ihmeen aikaa pohjolassa pitkien, kolkkojen kuukausien jälkeen, jolloin ihminen on kokonaan erotettuna maasta.

Lind kävi usein kävelemässä vaaleanvihreässä metsässä, joka ulottui
Garen farmilta pohjoiseen päin Fusi Aronsonin maita kohti.

Hän ajatteli Caleb Garea ja Ameliaa ja ihmetteli, miten paljon ihmissielu saattoikaan kestää murtumatta kokonaan. Lind oli herännyt eräänä aamuna ja nähnyt ikkunastaan Amelian, joka katseli suurin silmin auringonnousua — tuijotti ikäänkuin kauaksi aamuruskotuksen taakse. Tuo ei ollut lainkaan talonpoikaisnaisen tapaista. Joku syy hänen alistuvaisuudellaan täytyi olla. Toivoiko hän jonkunmoista hyvitystä? Lapsiltako? Ei, heillä ei ollut kylliksi keskinäistä rakkautta — sen jälkeen kuin tuo kallisarvoinen liekki oli imeytynyt maahan, josta he elivät — jotta olisi maksanut vaivaa tehdä niin suurta uhrausta. Siinä piili varmaankin jotain muuta…

Eräänä perjantaina Lind oli lähdössä Sandbon väen luo, joiden talo näkyi metsätien varrella, jonkun matkan päässä Garesta. Caleb ja Martin korjasivat kanatarhaa, poistaen turpeet katolta ja paikaten rikkimenneitä päreitä.

Judith läksi talosta opettajattaren mukaan, jolla oli vaatekäärö kainalossa. Mrs Sandbo toivoi hänen jäävän heille ainakin yöksi.

»Minä tulen teidän mukaanne — karja on sielläpäin», sanoi Judith vilkaisten kanatarhaan, missä Martin seisoi tikapuilla naulaamassa vasaralla päreitä. Judith kääntyi navettaan päin, joka kyykötti kuin vanha sammaltunut kilpikonna vaunuvajan ja vilja-aitan välissä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi Martinin vasaraniskuja. Taivas ja maa näyttivät olevan suljetut lasiseen maljaan. Ilma oli läpikuultavaa niinkuin vain kirkkaina huhtikuuniltoina voi olla. Vasta kynnetyn mullan kostea, tahmea tuoksu täytti ilman.

Lind oli hyvillään saadessaan Judithin seurakseen. Heillä oli paljon juteltavaa. Vaikka Judith olikin vielä hyvin nuori, niin oli hän sittenkin herkkätunteinen, mikä johtui ehkä siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus seurustella Oelandin monien opettajien kanssa, mutta vieläkin enemmän synnynnäisestä itsetunnosta, jonka hän oli perinyt Amelialta. Lindiä viehätti tytön välittömyys ja vilkkaus. Hän tapasi hänet paljon harvemmin kuin mitä hän olisi halunnut. Caleb piti huolta siitä, että Judith oli sekä koti- että peltotöissä, ja öisin hän oli halukkaampi nukkumaan kuin ystävyyden viljelemiseen.

Opettajatar seisoi Martinin tikapuiden juurella ja jutteli hänen kanssaan odotellessaan Judithia. Caleb oli mennyt navetan vieressä olevaan työkaluvajaan.

»Martin, varmaankin on kovin hauskaa, kun osaa itse tehdä kaikkea ja korjata omin käsin», Lind sanoi. Martin oli kovin harvasanainen. Hän ei ollut kertaakaan itsestään puhutellut Lindiä.

»Ei ole niinkään hauskaa — kun joka ilmalla täytyy olla työssä», hän sanoi. Hänen pitkät, typerät kasvonsa punastuivat; innokkaasti hän alkoi naulata uutta pärettä kiinni.

Martin parka! Kaksikymmenvuotiaana hän ei osannut mitään muuta kuin tehdä työtä.

Caleb tuli vajasta. Vasemmalla kädellään hän hypisteli oikeanpuolista huulipartaansa: liike, joka oli Lindille jo varsin tutunomainen. Hän ei vilkaissutkaan opettajattareen. Tämä oli varsin hyvillään siitä, ettei Caleb kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Siten hänellä oli enemmän tilaisuutta tarkata häntä.

Judith, joka oli noussut tamman selkään, viittasi Lindille. Caleb kääntyi ja huomasi tytön.

»Liian varhaista lähteä hakemaan karjaa», hän sanoi rypistäen kulmakarvojaan merkitsevästi. »Vanha kylvökone on tuotava Thorvaldsonista. Charlie voi hakea karjan kotiin.»

»Charlie voi mennä hakemaan kylvökonetta», Judith sanoi kirkkaalla äänellä. Hän istui suorana ja jäykkänä satulassaan katsoen kylmästi Calebiin. Lind arveli, että noista kahdesta oli enemmän syytä pelätä tyttöä ruumiillisen voimansa vuoksi.

»Kuulitko, mitä minä sanoin, Jude?» Caleb kysyi ojentaen naulalaatikon
Martinille. Hänen äänensä oli ystävällinen.

Vastaukseksi Judith käänsi tamman portille ja hoputti sen metsätielle, Lind nousi ponihevosen selkään, jonka Sandbon lapset olivat jättäneet hänen käytettäväkseen. Tiellä hän sai kiinni Juden, jonka kasvot punoittivat harmista.

»Minä en siedä sellaista!» Jude sanoi äkäisenä. »Hänen täytyy oppia kohtelemaan meitä ihmisiksi.»

»Ei siitä ole mitään hyötyä — hän kostaa vain äidille. Hän tietää, että aioin mennä Sandbohon. Ottakaa selkoa, Lind, tuleeko Sven todellakin kotiin.»

Hän nyökkäsi myöntävästi tytölle ja jatkoi matkaansa pitkin metsätietä. Notkossa kasvoi molemmin puolin kukkivia kuusamia. Hänen selkänsä takaa kuului hiljaisena Martinin vasaran ääni, kun poika naulasi päreitä kanalan kattoon.

VII.

Sandbot olivat kovin ylpeitä talostaan, joka oli veistetyistä hirsistä rakennettu, sekä piikkilanka-aitauksestaan, joka ympäröi heidän rakennuksiaan: Garen talossa aita oli vain terävistä säleistä tehty. Talon ympäristö oli niin täynnä villejä kirsikka- ja luumupuita, että jonkun ajan kuluttua koko rakennus, navetta ja karjatarha joutuisi valkoisen usvan peittoon. Tämä kauneus johtui pikemminkin vain sattumasta kuin tarkoituksesta, sillä mrs. Sandbo olisi kernaammin toivonut, että komea asuinrakennus olisi vuoden umpeen ollut kaikkien ohikulkijain nähtävänä. Sillä näin kaukana Nykerkin Sidingistä olivat hirsistä veistetyt rakennukset harvinaisia.

Hyvin kauan sitten, josta ajasta mrs. Sandbo kernaasti Puhui ikäänkuin siitä olisi kulunut vain vuosi tai pari, perhe oli asunut pienessä kylässä, jonne höyryveturi ja matkailijavaunut saapuivat kolmasti viikossa ja missä jokapäiväisiin tapahtumiin kuului tavarajunan tulo, mikä siis ei herättänyt vähintäkään ihmetystä. Garen lapset, jotka eivät koskaan olleet käyneet kymmentä mailia kauempana kotoa (lukuunottamatta ehkä Martinia ja Elleniä, jotka olivat kuljettaneet karjaa Nykerkiin), eivät koskaan olleet nähneet näitä uuden ajan ihmeitä, puhumattakaan siitä, että he koskaan olisivat itse matkustaneet junassa —! No niin, Sandbot olivat kaikki, paitsi pikku Lars, joka oli syntynyt Oelandissa, matkustaneet junassa. Ja siksipä, vaikka mrs. Sandbon mielestä nuo kaksi perhettä olivatkin ystävällisissä suhteissa, syvä kuilu erotti niitä toisistansa.

Mrs. Sandbo, joka oli asunut kaupungissa, odotti Lindiä vierashuoneessa. Se kuului hienoihin tapoihin. Emma, lihava, viisitoistavuotias tyttö, joka yhä kävi aamupäivin koulussa, tuli Lindiä vastaan jäykkänä ja vakavana puhtaassa puvussa, joka oli pesty erikoisesti tätä tilaisuutta varten. Hän saattoi opettajattaren äidin luo sanomatta sanaakaan. Hän tunsi tukahduttavaa tunnetta kurkussaan, kunnes opettajatar oli kadonnut hänen näkyvistään vierashuoneeseen.

Kaikki verhot, yhtä lukuunottamatta, oli vedetty ikkunoiden eteen siinä huoneessa, jossa mrs. Sandbo istui. Huoneessa tuntui seinäpaperien kuivaa hajua, ikäänkuin ikkunat olisivat olleet naulattuina kiinni siitä pitäen kuin paperit oli pantu seinille. Mrs. Sandbo itse oli kuin tapetti, hänellä näytti olevan vain hauras, litteä pinta, jonka toinen puoli oli rosoinen. Joka seinällä riippui aivan samalla kohdalla valokuvasuurennus yhdestä tai useammasta Sandbon perheen jäsenestä. Nuo valokuvat, niinkuin kaikki suurennukset, olivat sameita, ikäänkuin sateisena päivänä otettuja. Kaikkein ensiksi silmä osui Ludvig Sandbon, mrs. Sandbon mies vainajan suunnattoman suureen kuvaan.

Lind astui huoneeseen tervehtien mrs. Sandbota ystävälliseen tapaansa. Talon emäntä istui taidokkaasti veistetyssä tammi tuolissa, joka oli päällystetty jäljitellyllä nahalla.

»Hauska nähdä teitä, miss Archer», mrs. Sandbo sanoi. »Käykää istumaan. Minä käsken keittämään kahvia. Tytöt kertoivat, että te pidätte kahvista. Olenko oikeassa? Siinä tapauksessa te olette ensimmäinen, joka, ikävä kyllä, pitää kahvista. Malttakaahan — kahvi kiehuukin jo.» Hän poistui kahisten huoneesta odottamatta mitään vastausta Lindiltä.

Opettajatar kävi istumaan Ludvig Sandbon kuvan eteen. Miehen silmät olivat mustat kuin kengännapit. Ne saivat Lindin värisemään. Hän siirtyi toiselle tuolille valoisan ikkunan ääreen.

Mrs. Sandbo palasi huoneeseen tuoden höyryävää kahvia ja pieniä, pyöreitä, sokeroituja kakkuja.

Hän alkoi heti pommittaa Lindiä kysymyksillä, ei siksi, että hän olisi halunnut saada vastausta, vaan osoittaakseen opettajattarelle, miten hyvin hän tunsi olosuhteet Oelandin ulkopuolella olevassa maailmassa.

»Minun mieheni, Ludvig, hän kävi siellä monen monta kertaa», hän keskeytti Lindin, kun tämä mainitsi nimeltä kaupungin, josta hän oli tullut. »Hän tuolla seinällä. Hän oli oikea sika. Tuhannesti päivässä minä kiitän luojaani, ettei hän enää ole elossa. Miten paljon hän jaksoikaan juoda, tuo mies! Ei selvää päivää kuuteen vuoteen!» Mrs. Sandbo maiskutteli huuliaan hörppiessään kahvia ja pyyhki silmiään esiliinan kulmalla.

»Hyvä? Hänkö? Herran pieksut, minä en ollut muuta kuin koira hänen silmissään. Nyt minun elämäni on aivan toista, rahaa tosin ei ole runsaasti, mutta eipä hänkään ole vieressä räyhäämässä, Jumalan kiitos!» Hän kohotti silmänsä valokuvaan, ja Lind huomasi niissä riutuvan ilmeen.

»Eikö mrs. Gare ole saanut vielä uusia hampaitaan?» mrs. Sandbo kysyi äkkiä kohottaen vaaleat kulmakarvansa silmälasiensa yläpuolelle.

»Ei minun tietääkseni», sanoi Lind hämillään. »Luullakseni hän toivoo saavansa ne pian.»

»Toivoo?» mrs. Sandbo miltei pärskyi. »Hänkö? Hän ei toivo kerrassaan mitään — ei ainakaan mieheltään. Hänellä on jo ollut luvassa nuo hampaat neljä, viisi vuotta, jona aikana minulla on ollut kahdet irtohampaat, ja onko minulla varaa hampaiden ostoon? Vanha Gare — hän voisi ostaa irtohampaat vaikka sadalle lehmälle. Minun mieheni oli oikea piru, mutta hän ei ollut kitsas. Hän sanoi jo paljon aikaisemmin kuin olin kadottanut kaikki hampaani: 'Sigri', hän sanoi, 'ota kymmenen dollaria ja lähde hammaslääkäriin. Rahat olivat aina hänellä höllässä, aivan liiankin höllässä!» Hän katsoi hellästi valokuvaan ja huokasi. Tällä kertaa hänen katseensa ei ollut riutunut.

Lind oli ihmeissään. Mrs. Sandbo siirsi tuolinsa lähemmäksi tyttöä ja rypisti kulmiaan. Hän puhui kuiskaten.

»Sanokaahan — millaista elämä siellä oikeastaan on? Kohteleeko hän teitäkin pahoin?»

»Hän on oikea lurjus, tuo Caleb Gare», valitti mrs. Sandbo pudistaen päätään. »Minun on sääli vaimo parkaa. Kun pitääkin olla sellaisen miehen kanssa naimisissa!»

»No —» mrs Sandbo epäröi, näyttäen salaperäiseltä. »En tahtoisi juoruta, mutta ne, jotka tuntevat heidät, sanovat, että Caleb oli kerskunut kerran eräälle islantilaiselle saavansa hänet omaksensa. Enempää en tiedä. Mitä te luulette, miss Archer? Caleb on kiusannut hänet puolihulluksi, luulIakseni.»

Lindillä ei ollut omaa mielipidettä asiassa. Mrs. Sandbo alkoi keskustella muista ja nousi sitten juhlallisesti näyttääkseen hänelle koko talon ja kehuen siinä vallitsevaa rauhaa.

Sandbon väki miellytti Lindiä. Heitä oli ollut kymmenen, mutta nyt oli vain kahdeksan kotosalla. Lapset olivat rotevia, vakavia ja työteliäitä. Vanhin tytär, Dora, oli naimisissa ja hänen kotinsa oli Latt-järven pohjoispuolella. Sven, josta mrs. Sandbo puhui suurella ylpeydellä, oli lähtenyt töihin kaupunkiin. Häntä odotettiin kotiin toukokuussa.

Emma, vanhin kotona olevista tytöistä, kulutti paljon aikaa miettimiseen. Ainakin hänen katseensa oli aina maahan luotu ja hänen pulleat, terveet kasvonsa mietteisiin vajonneet. Lind katseli häntä, kun hän astui tietä myöten taluttaen Rosabellea, jerseyläistä lehmää. Hän kulkea tallusteli, tuo suuri, kömpelö tyttö, tahdissa lehmän kanssa.

»Mitä sinä uneksit, Emma kulta?» Lind huusi hänelle käydessään istumaan lypsytarhan kiviportaalle.

Mutta Emma punastui vielä entistään enemmän, ja Lind otaksui, että jos hän todellakin oli ajatellut jotain, niin saattoi se yhtä hyvin jäädä sanomattakin. Emma oli vaiti ja läksi lypsämään Rosabellea. Hänen ajatuksensa olivat tosiaankin liian syvät, jotta niitä olisi voinut ilmaista.

Lindin lähdettyä purskahti Emma itkuun. Opettajatar oli aivan liiaksi kaunis ja suloinen. Hänen oli mahdoton seurustella tuttavallisesti hänen kanssaan.

VIII.

Lauantai-iltana Lind astui kotiin hienossa usvassa, joka kohosi pohjoisen puolella olevista suomaista.

Omituista helmeilevää taustaa vasten kohosi miehen jättiläisvartalo hevosen rinnalla. Kun Lind astui pellon poikki, tuli mies häntä vastaan ja hän tunsi hänet Fusi Aronsoniksi, pitkäksi islantilaiseksi. Lind oli jutellut hänen kanssaan vain kerran aikaisemmin, kun hän ja Jude olivat löytäneet karjan Aronsonin maiden puolelta.

Fusi otti hatun päästään, kun Lind puhutteli häntä, ja vastasi hänen tervehdykseensä. Hän teki komean, mutta yksinäisen vaikutuksen, niinkuin korkea kukkula on yksinäinen tai suuri tammi keskellä ruohoaavikkoa.

Fusi palasi takaisin Lindin keralla kuusimetsän reunaa pitkin, joka kohosi mustana sumun yläpuolella.

»Minä ajattelin juuri, miten onnellisia te täällä olette, kun teillä on kevät niin lähellänne», sanoi Lind vilkaisten Fusiin.

»Me olemme hyvin, hyvin onnellisia», Fusi vastasi hitaasti. »Mutta harvat meistä sitä ymmärtävät.»

»Ettekö luule, että useimmat farmarit käsittävät sen — tavalla tai toisella?»

»En», sanoi hän. »Ihmiset täällä panevat arvoa vain maan tuotteisiin. Keväällä me tiedämme vain, että talvi tulee. Me olemme liian itsekkäitä, niinkuin kaikki muutkin.»

Hänen äänensä oli syvä, sointuva, miltei salaperäinen, ikäänkuin hän olisi puhunut yhtä paljon vain ilmaan kuin Lindille. Lind katsoi häneen salavihkaa.

»Minä tuumin juuri, mitähän Caleb Gare tuntee nähdessään tämän — tämän sumun», Lind yritti.

»Caleb Gare — hän ei tunne mitään. Minä otan hänet kerran vielä hengiltä. Mutta ei hän tunne edes sitä.» Fusin ääni ei ilmaissut vihaa. Vain syvää varmuutta.

»Hän tappoi kaksi veljeäni. Rutto oli levinnyt täkäläisten intiaanien keskuuteen muutamia vuosia sitten. Eräänä päivänä oli kova lumimyrsky, ja veljeni pyrkivät Calebin taloon suojaan. He olivat aivan myrskyn sokaisemia. Mutta sairaita he eivät olleet. Caleb pelkäsi kuitenkin ruttoa, pelkäsi saavansa tartunnan. Ja hän sulki oven heidän nenänsä edestä. Toisen veljistäni löysin kuolleena mailin päässä Calebin talosta kaksi päivää myöhemmin. Hän oli paleltunut niin jäykäksi, ettemme voineet saada pyhävaatteita hänen ylleen, vaan oli hän haudattava sellaisena kuin oli. Toinen veljeni paleltui myöskin, ja vaikka koetin parhaani mukaan hieroa häntä, niin en voinut pelastaa häntä. Ennen kuolemaansa hän kertoi kuitenkin, mitä Caleb oli tehnyt.»

Fusin ääni ei kuulostanut kovalta. Mutta hänen kasvonsa olivat raudankovat niiden häämöittäessä pimenevästä ilmasta. Lind oli ääneti. Pelko oli vallannut hänen mielensä. Pelko tätä kovaa maata kohtaan.

Korkealla ilmassa kajahti äänekäs, pitkäveteinen huuto, aivankuin torven toitotus. Villihanhet lensivät vielä kauemmaksi pohjoista kohti, seudulle, joka oli inhimillisen lämmön, vieläpä inhimillisen yksinäisyydenkin tuolla puolen…

TOINEN LUKU.

Lind viipyi tavallisesti koulussa tuntejaan valmistamassa, kunnes alkoi hämärtää ja illallisaika läheni Garen talossa. Vaikka työtä olikin yllin kyllin, niin tuntuivat nämä tunnit yksinäisiltä, jolloin auringon viimeiset säteet tunkeutuivat tyhjien pulpettien yli kouluhuoneeseen, valaisten himmeällä kullallaan mustaa taulua, josta oli mahdoton erottaa sen pinnalle piirretyitä kömpelöitä numeroita.

Lind otti useasti pöytälaatikosta esille kirjeensä, joita oli saapunut kotoa kahdesti viikossa tulevan postin mukana, ja vaikka hän jälkeenpäin häpesikin heikkouttansa, ei hän voinut pidättää kyyneleitä, jotka nousivat hänen silmiinsä. Mutta omituista kylläkin, hän pyyhki taas silmänsä äkkiä huomatessaan, ettei hän ollutkaan ajatellut itseään, vaan Gareja — Ameliaa, joka piiloutuneena umpimieliseen, joskin ulkonaisesti ystävälliseen kuoreensa vietti omaa, salaista elämäänsä; Charlie'a, jota Caleb hemmotteli ja usutti toisia vastaan; Judithia, tuota vilkasta ja pelottavaa tyttöä, jossa kaikki elämän himot näyttivät itävän; ja Calebia, jonka luonnetta oli mahdoton arvioida inhimillisten hyveiden tai paheiden mukaan — joka oli tämän maan henkinen jäljennös, yhtä karkea, kova, itsevaltias kuin se kamara, josta hän sai elatuksensakin.

Opettajatar oli täällä yksinäinen, mutta vieläkin enemmän hän tunsi, miten yksinäisiä Amelia, Judith, Ellen ja Martin olivat, kukin omasta kohdastansa. Työ ei hävittänyt yksinäisyydentunnetta; työ oli vain samaa sumua, jossa he liikkuivat ja joka esti heitä huomaamasta toisten yksinäisyyttä.

Tuli sateisia päiviä, jolloin tiet ja pellot olivat liejun vallassa. Judith ja Martin, jotka Caleb Garen apulaisista olivat vahvimmat työtä tekemään, kantoivat maan raskaimman kuorman. Judith ajoi kylvökonetta ja kiiti kuin suuri sukkula edes ja takaisin, ylös ja alas pitkin pellon karheaa kudosta. Viereisellä pellolla Martin työskenteli kumaraselkäisen, vanhan, kuihtuneen miehen alistuvaisuudella. Väliin Judith vilkaisi häneen. Ja ärjyi sitten raa'asti kyntävälle hevoselle.

Pelto- ja metsätyön lomassa ei jäänyt paljon aikaa huvitteluun. Ja iltaisin olivat sekä ruumis että aivot niin väsyneet, ettei tehnyt mieli muuta kuin heittäytyä makuulle niinkuin uupunut elukka ja unohtaa kaikki ajatukset ja tunteet.

Lind tunsi, että Caleb piti heitä kaikkia ankarassa työssä, jotta ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Eikä mitään tapahtunutkaan; ei kerrassaan mitään. Toinen päivä kului toisensa jälkeen, ei ainoatakaan sielua tullut Garen farmilla käymään: ei kukaan poistunut sieltä, ei lähtenyt edes vieraisille Sandbohon, jonne oli vain kahden mailin matka. Ja Caleb kulki paikasta toiseen kasvoillaan vanhan satyyrin salaperäinen ilme, ulkonaisesti välittämättä mistään tai kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä; mutta todellisuudessa hän piti kireällä valtansa ohjaksia ja seurasi mustasukkaisena vähintäkin liikettä siinä elämässä, jossa hän liikkui ja hallitsi.

II.

Sunnuntai muodosti jonkunmoisen välitilan. Caleb oli ainoa perheen jäsenistä, joka läksi Yellow Postiin kirkkoon, mutta koska pappi saarnasi siellä vain joka kolmas sunnuntai, saapuen aina Nykerkin seurakunnasta saakka, niin se henkisen ravinnon määrä, jota vaille toiset jäivät, ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.

Toinen sunnuntai Lindin tulon jälkeen sattui olemaan pääsiäispäivä, ja uuden papin oli määrä tulla jumalanpalvelusta pitämään. Amelia nousi yhtä varhain kuin arkipäivinäkin, vaikka sunnuntaisin oli lupa nukkua tuntia kauemmin, ja valmisti Calebille murkinan sekä otti esille hänen valkean kauluksensa ja mustan verkapukunsa vihreine samettikäänteineen. Calebin hartiat eivät olleet enää yhtä suorat kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin puku oli ostettu, ja takki kohosi hiukan ylös muodostaen kauluksen alapuolelle pienen laskoksen, jota Amelia ei silittämälläkään saanut katoamaan. Joka kerta kun Caleb puki takin ylleen, Amelia pelkäsi hänen huomaavan tuon laskoksen ja moittivan häntä huolimattomaksi. Amelia oli pessyt kovan kauluksen, jonka Caleb oli tilannut kuvallisen luettelon mukaan, ja kiilloteltaessa se oli kadottanut alkuperäisen muotonsa. Kun siis Caleb nousi ja iski kattoon herättääkseen lapset ja tuli sitten keittiöön peseytymään, niin Amelia oli kovin huolissaan, miten hän tästä päivästä suoriutuisi.

»Martin pesi rattaat eilen — työn päätyttyä. Ne näyttävät oikein hienoilta», Amelia sanoi Calebille ystävällisesti tämän levittäessä saippuavaahtoa leukaansa. Siitä saakka kuin he olivat menneet naimisiin, oli Caleb näyttänyt kaikkein inhimillisimmältä ja ystävällisimmältä aina valmistautuessaan ajamaan partaansa, ja Amelia oli usein käyttänyt hyväkseen juuri näitä hetkiä pyytääkseen tai tunnustaakseen jotain, jota hän ei uskaltanut esittää ennen eikä jälkeen miehen pukeutumista.

Caleb teroitti partaveistään, ennenkuin vastasi. Hän tarvitsi aina paljon aikaa vastatessaan Amelialle. Siten hän taisi paremmin punnita sanojaan ja saattaa vaimonsa levottomaksi ja pelonalaiseksi, mikä oli hänelle itselleen imartelevaa, vaikka asia olisi ollut miten vähäpätöinen hyvänsä. Tänä aamuna hän oli suopealla tuulella.

»Siinä Martin teki hyvin. Olen tuuminut hiukan ottaa hänet mukanani. Hän tekee työtä käskemättä», Caleb sanoi naureskellen, ikäänkuin tuossa huomautuksessa olisi piillyt ivaa.

»Martin on varmaankin halukas lähtemään», sanoi Amelia hilliten ääntään, jotta se ei tuntuisi liian kiihkeältä. Hän pani kahvipannun tulelle. Sitten hän astui ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa katsellen metsätielle, missä vaaleanvihreät ummut riippuivat raitojen oksilla kuin vihreä vihma.

Miten suloista olisi lähteä kirkkoon tällaisena pääsiäisaamuna, tuumi hän. Siitä oli pitkä aika, kun hän säännöllisesti oli käynyt kirkossa. Amelia oli ollut katolinen, ennenkuin hän meni naimisiin Caleb Garen kanssa. Siunatumpi ja iloisempi kuin kaikki muut oli ollut se pääsiäispäivä, jolloin hän oli ratsastanut kirkkoon Mark Jordanin isän kanssa. Hän oli silloin ollut nuori tyttö — hieno tyttö — ei sellainen kuin hänen omat tyttärensä, vaan kuin Lind Archer. Hänen oman lihansa ja verensä vähäinen uskottomuus sai hänen sydämensä sykkimään ja nostatti punan hänen poskiinsa. Olisivathan Judith ja Ellen hyvin voineet olla samanlaiset kuin Lindkin. Olisivatko he todellakin? Omituinen kateus hiipi hänen sydämeensä. Lind oli varmaankin jonakuna pääsiäispäivänä lähtenyt kirkkoon aivankuin hän itsekin — ehkä hän oli laulanut mukana kuorossakin, niinkuin hän oli tehnyt. Jude ja Ellen eivät tienneet mitään sellaisesta. Caleb ei sallinut heidän lähteä Yellow Postiin kirkkoon, jonne koko seudun nuoret miehet kerääntyivät kauniilla ilmalla iloa pitämään. Hän oli kerran pisteliäästi huomauttanut Amelialle, että sellaisesta seurustelusta, niinkuin Amelia liiankin hyvin tiesi, ei ollut mitään hyvää, ja että heidän pelastuksensa voisi helposti muuttua perikadoksi. Amelia oli käsittänyt hänen viittauksensa liiankin hyvin. Ja niinpä hän aina katkeralla ivalla kuunteli niitä saarnoja, joita Caleb toi mukanaan joka sunnuntai käytyään Yellow Postissa, lukien päivän tekstin raamatusta ja lyhyesti selostaen papin saarnaa, sen verran kuin se oli tarttunut hänen muistiinsa. Amelia unohti raidat ja palasi keittiön lieden ääreen purren huultaan — ainoa tapa, millä hän osoitti tyytymättömyyttänsä elämään.

Keittiössä ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi tulen räiskettä uunissa ja Calebin partaveitsen hiljaista kahnausta. Ullakolta kuului lasten liikettä, ja Amelia toivoi heidän viipymättä tulevan alas. Kun Caleb sai nähdä kauluksensa, oli siinä jo kylliksi suuttumisen syytä ilman sen enempää kiihotusta.

Lind tuli ensimmäisenä alas. Amelia vilkaisi häneen ja huomasi, miten kaunis hän oli sinisessä silkkipuvussa, joka näytti vielä enemmän kohottavan hänen hiustensa kiiltoa ja hipiänsä hienoutta.

»Ei — älkää vaivautuko», Amelia kielsi jyrkällä äänellä, mikä sai Lindin katsomaan häneen ihmeissään. Kevyt puna kohosi Amelian poskille. Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksikä hän sinä hetkenä vihasi tuota tyttöä. »Menkää ulos katsomaan, miten kaunista siellä on», hän lisäsi nopeasti, »kyllä Jude tulee kattamaan pöytää.»

Hiukan ihmetellen Lind läksi ulos hevosaitauksen luo, missä pari varsaa pisti turpansa aidan raosta Lindin siliteltäväksi.

Caleb oli ajanut partansa ja puki ylleen valkean, kiillotetun paidan. Sitten hän otti käteensä kauluksen, jonka Amelia oli asettanut esille. Hän vilkaisi siihen ja laski sen sanaakaan sanomatta pöydälle. Amelia, joka sekoitti puuroa lieden ääressä, valmistautui ottamaan vastaan tavallisen pilkallisen huomautuksen. Hän oli hyvillään, että Lind oli mennyt ulos. Mutta Caleb ei sanonut mitään. Hän jätti kauluksen paikoilleen ja astui sävyisästi toiseen huoneeseen.

Jude ja Ellen ja pojat tulivat alas toinen toisensa jälkeen, ja hetkistä myöhemmin murkina oli pöydässä. Lind tuli huoneeseen pääovesta, joka oli tallin puolella, ja hänen silkkipukunsa liehui hiukan tuulenhengessä. Hänellä oli syli täynnä raidannorkkoja, joita hän oli kerännyt ojasta koulutalon luota, ja hän asetti ne koriin harmonion luokse. Ellen vilkaisi niihin ja läksi äkkiä keittiöön.

»Kaikkea roskaa hän kerääkin taloon», hän sanoi nauraen Amelialle. »Isä suuttuu, kun hän luvatta tekee sellaista.»

Amelia huokasi. »Antaa hänen suuttua, Ellen», hän vastasi. »Mene syömään murkinaasi. Käske toisten istua pöytään. Isä ei ennätä kirkkoon, jollemme heti rupea syömään.»

Sunnuntaisin Caleb luki pöytärukouksen. Muina päivinä ateriat alotettiin keskustelemalla farmin asioista. Lind ja kaikki muut painoivat alas päänsä, mutta Judith istui suorana katsoen eteensä. Hän koetti pakottautua ajattelemaan jotain muuta, kunnes Caleb lausui »amen». Hän ajatteli, ettei heillä ollut syytä kiittää Jumalaa ruoasta, vaan häntä itseään ja Martinia ja Elleniä, Ameliaa, vieläpä Charlie'akin, joka koetti salata irvistystään katsomalla maahan.

»Olisin kernaasti ottanut sinut mukaani tänään, Martin», sanoi Caleb.
»Vaihteen vuoksi voisi sinulle olla hyväksi päästä nuorten pariin.
Mutta en tahtoisi sinun häpeävän omaa isääsi, Martin.»

Martinin pitkät kasvot ilmaisivat ihmetystä. Hän ei käsittänyt, mitä
Caleb tarkoitti, eikä hän uskaltanut kysyä opettajattaren kuullen.
Niinpä hän kääntyi taas puuronsa puoleen syöden hyvin hitaasti, jotta
hän Lindin kuullen ei maiskuttaisi suutaan.

Kaikki söivät vaiti. Calebin kasvoille oli hänen puhuessansa levinnyt kiusaantunut ilme. Amelia tiesi, mitä se merkitsi. Hän tiesi, että Caleb tahtoi loukata häntä.

»Ei, Martin, saat odottaa toiseen kertaan, jolloin minulla on puhdas kaulus kaulaan pantavana», hän sanoi hitaasti, lempeästi, miltei leikkiä laskien.

Amelia punastui. Hänen silmänsä vilkkuivat Lindiin nähdäkseen, oliko tämä kuullut nuo sanat. Mutta opettajatar söi kaikessa rauhassa murkinaansa.

»Kyllä sinulla olisi yllin kyllin puhtaita kauluksia, jos vain ostaisit useampia kuin yhden vuodessa», hän sanoi. »Lähetä kovat kaulukset Nykerkiin kiillotettaviksi, äläkä vaadi sellaista työtä äidiltä.»

»Olet oikeassa, Jude. Olet oikeassa», Caleb tirskui. »Olen todellakin hiukan huolimaton.» Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi pöydästä. »Muista valjastaa hevonen, Charlie. Sinä ja minä lähdemme kirkkoon, yhdentekevää, onko minulla kaulusta vai ei.» Hän kääntyi selin heihin ja livahti keittiöön. Amelia seurasi jäljessä.

»Caleb — et suinkaan sinä lähde kirkkoon ilman kaulusta?» hän sanoi peloissaan.

Caleb kääntyi hitaasti katsahtaen vaimoonsa. »Ajattelehan, islantilaiset näkevät, miten erinomainen vaimo sinä olet!» hän sanoi lempeästi. »Mene puhumaan Juden kanssa. Sano, että hänen pitää oppia parempia tapoja. Tuo letukka alkaa käydä liian röyhkeäksi. Ymmärrätkö?» Hänen kasvoilleen ilmestyi hapan irvistys, johon Amelia oli hyvin tottunut. Caleb pyyhkäisi kädellään viiksiään ikäänkuin karkottaakseen tuon ilmeen. Hän veti takin ylleen ja läksi ulos. Amelia oli hyvillään, ettei hän ollut huomannut laskosta takin selässä.

Nopeasti hän korjasi ruoan pöydästä yhdessä tyttöjen kanssa ja puhui Juden kanssa hiljaisella äänellä. »Et saa suututtaa häntä etkä kohdella häntä röyhkeästi, Jude. Hän alkaa käydä vanhaksi eikä voi sietää sellaista», Amelia mutisi, jotta Lind ei kuulisi.

»Ei hän ole nyt sen vanhempi kuin ennenkään. Hän on aina ollut yhtä ilkeämielinen, enkä minä siedä sitä enää.» Jude vastasi suoraan hiljentämättä ääntään. »Minulla alkaa vähitellen olla siksi paljon järkeä, että minä ymmärrän, miten syvästi minä häntä vihaan!»

»Eikä ole! Enkä minä välitä, vaikka olisikin! En välitä hänestä tuon vertaa, pidä sinä suusi kiinni!» Jude huusi hyökäten Ellenin kimppuun.

»Rauhoitu, Jude!» Amelia sanoi tyynesti. »Sinä olet hullu raivotessasi tuolla tavalla! Vieraitten kuullen!»

»Tuollainen hän on ollut siitä saakka kuin opettajatar tuli taloon.
Aivankuin ei mikään kelpaisi enää hänelle», Ellen sanoi katkerasti.

»Se ei ole totta! Opettajattarella ei ole mitään osaa siihen. Olen saanut kyllikseni isän kiusanteosta. Jollei hän ala olla ihmisiksi, niin minä lähden talosta!»

»Älä puhu turhia, Judith. Ei sinulla ole, minne mennä», Amelia sanoi hänelle.

»Eikö ole? Saattepa nähdä!» Hän läksi sitten pyyhkimään astioita sanomatta sen enempää. Ellenin kasvot ilmaisivat hämmästystä.

Lind pujottautui lammashaan aidan alitse ja jatkoi matkaansa pellon poikki. Kohtaus oli ollut niin kiusallinen, ettei hän tahtonut läsnäolollaan tuottaa Amelialle uutta tuskaa. Tämäntapaisia ikäviä ristiriitoja oli sattunut hyvinkin usein. Hän tunsi hämärästi, että hän oli tulollaan yllyttänyt Juden kapinallisuutta. Lind tuumi, samoinkuin hän oli tuuminut jo monasti ennenkin saavuttuaan Oelandiin, voisiko hän millään tavalla tuoda hiukan enemmän onnea garelaisten elämään. Mutta äkkiä hän tunsi oman avuttomuutensa; hänen oli mahdoton vapauttaa heitä siitä salaisesta voimasta, joka piti heitä maan orjina. Tuo voima oli ollut olemassa jo ennen Calebia, joskin se toimi hänen kauttansa. Lind huomasi kaipaavansa jotakuta henkilöä hänen omasta maailmastaan, jonka kanssa hän voisi puhua, jotakuta, jonka turviin hän voisi paeta garelaisten painostuksen alta.

Judith auttoi happamena lehmien lypsyssä ja maidon separoimisessa, sitten hän talutti Turkin, yhden varsoista, pihalle ja koetti totuttaa sitä satulaan. Vihainen eläin heitti hänet kahdesti maahan Martinin katsellessa heitä kuivasti hymyillen.

»En minä halua pudota maahan», vastusteli Jude. »Mutta tavallaan se on hauskaa.»

»Saadaanpa nähdä, tekeekö se sitä toistamiseen», sanoi Jude nousten uudestaan satulaan.

Lind, joka oli palannut kävelyltään, istahti maahan Martinin viereen. Tämä siirtyi nöyrästi kauemmaksi ja punastui. Aamu oli ihana, aurinko loisti täydeltä terältä, ja niin pian kuin Caleb ei ollut läsnä, oli mieliala talossa iloinen. Lind tunsi suurta vapautusta lasten parissa, vaikkei heidän käytöksensä poikennutkaan tavallisuudesta, ja hän iloitsi heidän seurastaan. Hän katseli Judithia villin hevosen selässä, ja tytön taituruus hämmästytti häntä yhä enemmän.

Eläin nousi takajaloilleen ja pärskyi, kaapi etujaloillaan ilmaa ja huiskutti harjaansa kuin mustaa pilveä. Se oli kaunis varsa, joustava ja kiiltävä kuin musta silkki, ja sen silmät iskivät tulta. Puolen tunnin verran Jude paini sen kanssa, nelistäen hurjasti aitauksessa, joka hetki vaarassa pudota maahan eläimen suistuessa polvilleen tai sen kavioitten iskiessä ilmaan. Tytön nauru kajahteli heleänä, hänen silmänsä loistivat ilosta. Kun hän lähestyi aitausta, huomasi Lind, että ranteet, joiden ympärille suitset olivat kiedotut, olivat veressä.

»Eikö olisi parasta keskeyttää tuo leikki, Martin?» kysyi Lind hätäisenä.

»Ei Judith sitä halua», sanoi Martin lyhyesti. »Hevosen voimat ovat pian lopussa.»

Hetken perästä Jude riisui satulan läähättävän, vaahtoavan varsan selästä ja heittäytyi maahan Lindin ja Martinin viereen.

»Ei mikään ole niin virkistävää kuin vähäinen liikunto», sanoi hän pyyhkien ranteitaan. Hänen poskensa hohtivat punaisina ja hänen ylähuulellaan kiilsi pieniä hikihelmiä.

»Sinä olet suurenmoinen», sanoi Lind ihaillen, »mutta pari kertaa minä säikähdin pahasti sinun puolestasi.»

»On ihana päivä, Mart», Judith sanoi kevyesti. »Etkö voisi salavihkaa ottaa rattaita ja lähteä meidän kanssamme suolle? Tahtoisin saada muutamia krokuksia. Koko ilma on täynnä niiden tuoksua.»

»Mitä isä siitä sanoisi», Martin tuumi epäröiden, mutta hänen silmissään oli tavattoman iloinen ilme, kun hän nojautui kyynärpäähänsä ja silmäsi kauaksi taivaanrantaan. »Voisinhan sentään yrittää.»

Lind katsoi sekavin tuntein toisesta toiseen. Heidän suurin toiveensa tänä ihanana huhtikuun sunnuntaina oli lähteä poimimaan kukkia, mutta niin vähäpätöinen kuin heidän toiveensa olikin, he pitivät kuitenkin aivan varmana, ettei sitä heille sallittaisi.

»Hän palaa näihin aikoihin kirkosta. Sääli, ettet sinä päässyt mukaan», Judithin silmät vilkkuivat vallattomina, ja Martin irvisteli hänelle vastaan.

Tieltä kuului pyörien ratinaa, ja Martin nousi nopeasti pystyyn avaamaan porttia. Caleb ajoi pihalle, ja Charlie istui suorana ja juhlallisena hänen vieressään. Ensi kertaa eläessään Charlie oli päässyt kirkkoon, ja tämä kokemus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa aivankuin jokin äkillinen ruumiillinen kolahdus. Martin katseli tyynesti ja tarkkaavasti poikaa tämän kiivetessä alas rattailta. Caleb poistui taloon jättäen hevosen riisumisen poikien huoleksi.

»Minä pidin laulusta hyvin paljon, mutta kaikki muu — en tiedä, mitä virkaa sillä oikein oli», sanoi poika terhakasti pistäen kädet taskuun. »Mutta laulu oli kylläkin kaunista. Kaikki lauloivat. Minäkin lauloin.» Hän katsoi maahan ujostellen ja potkaisi kiven pitkin maata. »Sinä saat mennä ensi kerralla, Mart. Siellä oli paljon keikareita pohjoisesta. Ja muutamia tyttöjä. En puhunut heidän kanssaan, vaikka — tarkoitan: näiden keikarien kanssa. Isä kielsi. Hän sanoi niiden olevan ruotsalaisia ja antavan selkään näin pienelle pojalle kuin minä olen — pyh! — minä olisin antanut heille selkään!»

Martin talutti hevosen aitaukseen. Hän huomasi, että Lind ja Jude olivat menneet huoneisiin. Hän oli hyvillään. Lindin läsnäolo saattoi hänet hämilleen, vaikkei hän tiennyt, miksi. Charlie astui mietteissään hänen vieressään.

»Sanohan, Mart — pakottaako isä meidät kaikki jäämään tänne vielä sittenkin kuin olemme suuria?» hän kysyi rypistäen kulmiaan. Charlie oli lyhyenläntä ja ihaili veljeään hänen pituutensa vuoksi. Koska Caleb oli aina hemmotellut häntä ja ollut huvitettu hänen tyhmyyksistään, halveksi poika sisaruksiaan, jotka eivät koskaan saaneet olla isälle tottelemattomia eivätkä vastata rumasti hänelle.

»Enkö minä ole suuri, Charlie, vai mitä? Enpä luule meidän kaikkien jäävän tänne ikipäiviksi», Martin sanoi tyynesti. Niinpä Charliekin alkoi nyt ajatella.

Charlie oli ääneti heidän astuessaan taloon. Hän oli vasta viisitoista vuotta vanha, se oli kylläkin totta. Mutta tänään hän oli kuullut laulua ja huomannut, että hänestä oli hauskaa laulaa yhdessä ikäistensä tai itseään vanhempien kanssa. Siellä oli ollut eräskin poika, jonka kanssa hän olisi kernaasti jutellut. Pojalla oli punainen kaulahuivi, ja hän antoi omasta taskustaan rahaa kolehtia kerättäessä.

Perheen oli tapana ennen päivällistä keräytyä vierashuoneeseen kuuntelemaan, kun Caleb selosti kirkossa kuulemaansa saarnaa. Vaikka hänellä olikin omat syynsä, miksi hän ei sallinut perheensä käydä kirkossa, niin oli hänestä kristittynä sittenkin väärin riistää heiltä Jumalan sanan armo.

»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?» kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi, ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä, harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään, niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.

Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan, ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.

»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta, että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen vaiva.

»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja hengen ahdistuksessa.

Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.

»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä, eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.

»Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan!

»Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he lämmittävät itsensä; mutta kuinka yksinäinen tulee lämpimäksi?

»Yksi voitetaan, vaan kaksi seisovat vastaan; sillä kolminkertainen köysi ei katkea niin pian.»

Caleb sulki äkisti kirjan. »Siihen teksti loppui», sanoi hän karhealla äänellä.

Lapset, odottaen kidutushetken päättymistä, olivat kuunnelleet vain puolella korvalla. Mutta Amelia, joka luonnostaan oli hurskas, oli imenyt itseensä joka sanan. Eräs lause jäi erikoisesti hänen mieleensä. »Sillä tyhmä pusertaa käsiänsä ja syö omaa lihaansa.» Sitä juuri Caleb teki. Ja siinä juuri hän itse myös avusti häntä. Söi omaa lihaansa, täällä maalla. Mutta Amelialla ei ollut mitään valinnan varaa, korkeintaan hän saattoi valita, mitä hän omasta lihastaan söisi. Hyvä Jumala, tätä oli mahdoton kestää! Caleb jatkoi — selostaen uuden papin saarnaa.

»Niinpä meidän, jotka asumme tässä yksinäisessä maassa ja koetamme elää kristityn elämää sillä maakaistaleella, jonka Herra on antanut meille, tulee pitää yhtä, jotta saavuttaisimme työstämme lämpimän ja hyvän palkan. 'Parempi kourallinen rauhaa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja harmia.' Parempi elää täällä köyhänä ja tyytyväisenä, kuin tavoitella maailmaa ja sen paheita maallisen rikkautemme kartuttamiseksi. Sitä sinun, Jude, tulee ajatella, ja teidän, Ellen ja Martin, ja myöskin sinun, Charlie. 'Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä' — kuulkaa — 'Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan.' Ymmärrätkö sitä, Amelia?»

Amelia mutisi: »Luullakseni he ymmärtävät sen kaikki.» Hän olisi voinut huutaa ääneensä, lyödä Calebia vasten kasvoja hänen tekopyhyytensä vuoksi. Hän olisi voinut nousta pystyyn ja piestä häntä voimainsa takaa, kun hän saattoi niin väärällä tavalla selittää sen kirjan jaloja sanoja, joka niin usein oli lohduttanut häntä. Mutta hän istui vain kuunnellen tarkkaavaisesti, kunnes Caleb oli hillityllä äänellä lukenut Herran siunauksen.

»Tämä ei ollut mikään varsinainen pääsiäissaarna, senhän te ymmärrätte. Mutta pastori Blossom arveli vuodenajan mukaisen saarnan miellyttävän meitä enemmän, kuten hän sanoi. Mitä sinä arvelet, Amelia?»

Sitten kaikki nousivat ja kävivät pöytään mrs. Garen tuodessa ruokaa keittiöstä ja ikävästä haukottelevan Judithin auttaessa häntä.

III.

Seuraavana perjantaina Gertrude Bjarnasson, joka oli ollut ystävällinen Ellenille ja jutellut pari kertaa hänen kanssaan Yellow Postissa, kutsui Ellenin ja opettajattaren luokseen vieraisille, lähettäen heille sanan nuorempien, koulua käyvien lasten mukana. Ellen rohkaisi mielensä ja pyysi Calebilta lupaa saada lähteä Lindin kanssa islantilaisten suureen kivitaloon järven rannalle.

»Haluatko sinä, että he näyttävät sinulle hienon talonsa ja kalaverkkonsa ja veneensä ja tuulimyllynsä, kun isäsi on niin köyhä, ettei hän omista mitään sellaista? Tiedäthän sinä, miten he pitävät itseään meitä paljon parempina», hän sanoi ystävällisesti pyöritellen päätään, »mutta jos sinun on pakko mennä…»

Ellen huokasi. Hän ei ollut koskaan käynyt suuressa kivitalossa. Ehkäpä hänen ei sallittaisi koskaan lähteä sinne. Mutta turhaa oli vastustella — Amelia saisi aihetta itkeä, jos hän sinne lähtisi. Ei ollut muuta keinoa kuin kestää kovaa kohtaloa. Kukapa tiesi, tokko Malcolm koskaan palaisi takaisin. Hän oli luvannut — niin, hän oli luvannut tulla keväällä.

Siitä oli täsmälleen vuosi, kun Malcolm oli lähtenyt etelään sahatöihin. Ja sitä ennen oli kestänyt käsittämätöntä onnenaikaa vain viikon tai pari. Malcolm oli suudellut Elleniä vain kerran, kun he olivat yksin navetassa lypsyn jälkeen. Epäromanttinen paikka lukuunottamatta täysikuun lumoavaa valoa. Mutta tuo hetki oli ollut unohtumattoman ihana. Jos Malcolm olisi ollut vähemmän arka sinä iltana, olisi hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja riistänyt Ellenin mukaansa, ennenkuin tällä olisi ollut aikaa edes ajatella, ja kaikki olisi nyt toisin. Mutta Ellen, joka oli tottunut alistumaan Calebin tahtoon ja joka oli ottanut huomioon sen seikan, että Malcolmilla oli intiaaniverta suonissaan, oli yöllä tullut järkiinsä, ja Malcolm oli loukkaantuneena ja hämmästyneenä pian sen jälkeen matkustanut pois. Mutta nähdessään Ellenin silmissä tuskanilmeen, jota tämä ei ollut voinut salata, oli Malcolm luvannut palata takaisin. Ja nyt oli tullut kevät — pitkän talven jälkeen…

Niinpä Lind ilman Elleniä läksi tuona perjantai-iltana yhdessä
Bjarnassonin lasten kanssa.

Ilma oli leuto, ja muuttolintujen suuret parvet leijailivat korkeudessa. Ojat tien varrella olivat täynnä sadevettä, joka kimmelsi kuin lasi auringon viime säteissä; raitojen riippuvat oksat olivat nyt täydessä lehdessä, ja vihreinä loistivat oraat, joita tuuli ei kyennyt vähimmässäkään määrässä taivuttamaan. Mikä uusi, ihastuttava vihanta maailma! Istuen rattailla Bjarnassonin lasten takana Lind ojensi kätensä ikäänkuin kerätäkseen sylinsä täyteen kauneutta avarasta ilmasta.

Suuressa kivitalossa järven rannalla asui neljä polvea Bjarnassoneja. Vanha Erik, joka oli ensimmäisiä islantilaisia siirtolaisia Oelandissa, oli nähnyt maittensa siirtyvän vuorossaan poikansa käsistä pojanpojalle. Erik oli jo yhdeksännelläkymmenennellä, jolloin ihmisellä on paljon aikaa uneksia ja hiukan kalastella auringon lämmittäessä valkeita kallionkylkiä lahden rannalla. Nuori Erik oli kauan sitten mennyt naimisiin ja hänen lapsensa kävivät Oelandin koulua. Nuoren Erikin isä, Mathias, oli rakentanut kivitalon.

Mathias oli rosoluinen mies, kuusikymmenvuotias, mutta yhä hyvissä voimissa ja luonteeltaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen. Talo, jonka hän oli rakentanut omin käsin, oli hänen itsensä kaltainen, jykevä kivikuva hänestä itsestänsä. Hän oli kaivanut ja laskenut perustuksen: kuljettanut paikalle kivet matalilla, kuormavankkureilla ja taidokkaasti ja hienosti kuin pitsimallia sommitteleva nainen liittänyt kivet muurilaastilla toisiinsa ja rakentanut siten neljä leveää seinää, jotka kohosivat taivasta kohti.

Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti hopeisena ja ruusunpunaisena.

Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu.
Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.

Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin eristetty oli tämä talo.

»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta opettajattarelle tuoli, Helga.»

Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita, sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet sylissä sanomatta sanaakaan.

»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»

Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.

»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs. Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä sitä tekemään.»

Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa kohti ummistaen samalla silmänsä.

Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs.
Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.

»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo kylliksi, mitä hän teille sanoi.»

»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.

Miehet palasivat peltotöistään ja rannalta illalliselle: nuoren Erikin veljet, Peter ja Valdemar, sekä hänen serkkunsa, Johan; Mathias nauraen makeasti jollekin pilalle, jonka hän oli heille tehnyt.

He puhuivat keskenään islannin kieltä ajattelemattakaan muuttaa tapaansa opettajattaren vuoksi. He eivät puhuneet mitään pahaa: miksikä he siis käyttäisivät vierasta kieltä todistaakseen sen? Jokainen tervehti Lindiä kömpelön kohteliaasti. Perheen naisia he suutelivat kaikki vuorossansa. Sellainen oli talon tapa.

Kuuluipa perheeseen muitakin naisia. Gertrude ja Althea, Erikin sisaret, sekä Althea, hänen naimaton tätinsä. Naiset pitivät koko ajan Lindiä silmällä nähdäkseen, ettei häneltä puuttunut mitään. Illallista valmistettaessa vanhempi Althea, jolla oli henkisiäkin harrastuksia, toi hänelle islantilaisen satukirjan englanniksi käännettynä ja asetti jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hänen olisi mukavampi istua; sitten hän poistui hiljaa kuin haamu.

Illalliseen kuului kalaa, joka oli tuotu »suurelta» joelta, kuivattua lihaa, perunoita ja monenlaisia sokeroituja kakkuja ja paljon kahvia. Miehet söivät hartaasti kalaa ottaen sen käteensä ja syöden sen päineen, silmineen ja kaikkineen. Lindistä kaikki tämä tuntui suorastaan ilmestykseltä.

Tuuli nousi äkkiä ennen aterian päättymistä, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa järvi lainehti rantakallioita vastaan. Perheen jäsenet vaikenivat ikäänkuin näkymättömän voiman käskystä.

»Baldur ei saa rauhaa tänä yönä», mutisi vanhempi Althea omalla kielellään. Hänen silmänsä olivat loistavat ja harvinaisen nuorekkaat, vaikka hän olikin viisikymmentä vuotta vanha eikä ollut koskaan ollut naimisissa.

»Baldur oli mieletön uhmaillessaan järveä sinä yönä. Hän saa kauan levätä järven pohjassa», murahteli nuorempi Erik. Mutta hän hätkähti, kun ovi yläkerroksessa paiskautui kiinni.

»Kerro opettajattarelle», sanoi Gertrude. Hän oli pyöreäsilmäinen ja kaunis. Hän oli tuijottanut lakkaamatta koko aterian ajan opettajattareen. Nyt hänen kasvoillaan oli vapautunut ilme.

»Opettajatar on varmaankin jo kuullut siitä», alotti nuorempi Erik islantilaisen juhlallisella äänensävyllä. »Garet luultavasti tuntevat jutun.»

»Järvi on riistänyt meiltä kaksi perheemme jäsentä. Toinen oli veljeni, Gisli, toinen sisareni Althean sulhanen. He olivat ystäviä, mutta joutuivat riitaan. He jatkoivat riitaansa järvellä, kahdessa eri veneessä. Oli myrsky — järvi riisti heidät. Emme ole vielä löytäneet heitä — ei pienintäkään jälkeä. Ennen sitä emme salli vieraiden kalastaa järvessä. Caleb Gare väittää, että hän aikoo tulla tänne kalaan. Mutta me olemme kieltäneet. Meidän perheemme on suuri, miss Archer. Me emme salli muiden kalastaa järvessä, jonne meidän vainajamme ovat hautautuneet.» Nuori Erik lopetti vakavana.

»He eivät saa rauhaa, ennenkuin olemme löytäneet heidät», sanoi vanhempi Althea. Hänen veljentyttärensä ja kaimansa istui ääneti silmät maahan luotuina.

Alettiin puhua yliluonnollisista tapahtumista, näyistä ja enteistä sekä onnettomuuksista, jotka kohtaavat varomattomia. Suuri, luiseva Mathias kertoi juhlallisena Bjarnassonien entisestä sukuylpeydestä Islannissa sekä eräästä heimon jäsenestä, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi, kun ei tahtonut totella tätä suurta sukua. Hän kertoi, miten vanhojen kirous kohtasi häntä ja miten hänen päivänsä olivat alituista tuskaa ja yöt epätoivoa, niin ettei edes kuolema voinut tuoda unhotusta. Mathiaksen kertomus oli kauttaaltaan tenhoavan runollinen ja surunvoittoisen romanttinen. Hän oli elänyt suuressa yksinäisyydessä ja tiesi, että jokaisen ihmisen sielua ympäröi mittaamaton Yksinäisyys, ja että tämän alueen muodot ovat nimettömiä ja selittämättömiä. Niinpä suuren perheen jäsenten oli hyvä liittyä yhteen pitääkseen loitolla suuren Yksinäisyyden uhkaukset ja kauhut.

Kun opettajatar vihdoin läksi levolle, oli myrsky lauennut. Korkealla tuulen yläpuolella, joka vinkui kivitalon suurten katonkannattimien alla, kaikuivat villihanhien pitkäveteiset äänet. Niiden kirkuna viilsi sydäntä kuin maailmankaikkeuden yksinäisyys… tunkeutuen etsien ja haparoiden hiljaisuuden läpi.

IV.

Thorvald Thorvaldsonin farmi oli puolitiessä Garen ja Bjarnassonin talojen välillä.

Thorvaldilla oli yhdeksän tytärtä eikä ainoatakaan poikaa. Siitä oli luonnollisena seurauksena, että hänen farminsa oli huonossa hoidossa; se oli karua maata, jolla ei ollut muuta arvoa, kuin että se esti Caleb Garen kunnianhimoa laajentamasta maitaan kauemmaksi länteen. Tämä seikka, Thorvald väitti, korvasi kuitenkin kaiken muun.

Lind pysähtyi heille palatessaan kotiin Bjarnassonista puhuakseen mrs. Thorvaldsonin kanssa tämän nuorempien tyttärien päistä. Hän tahtoi käsitellä asiaa arkatuntoisesti.

Rattailta hän saattoi nähdä mrs. Thorvaldsonin ottelevan karjansa kanssa karjapihalla — näki hänen työntävän ja tuuppivan elukoita saadakseen ne erilleen toisistaan. Lind huomasi myös hänen olevan raskaana.

Miten olikaan, Lind ei voinut saada sanotuksi asiaansa. Hän huiskutti vain kättään tervehdykseksi ja käski Andresin kääntää hevosen takaisin tielle. Hän aikoi itse voidella paloöljyllä lasten päät.

Korkean kukkulan harjalta, mistä näkyi pohjoisesta, idästä ja lännestä yhtyvä tienhaara, Lind keksi miehen hevosen selässä. Hänen vaatteensa, hyvin hoidetun päänsä rajaviivat, yksinpä hänen suora ryhtinsä todisti hänen olevan kotoisin Nykerk Sidingin tuolta puolen, siltä ilmansuunnalta, josta hän parhaillaan lähestyi. Jostakin syystä Lind ei halunnut kohdata häntä ja pyysi Andresia kiristämään ohjaksia, jotta vieras sivuuttaisi heidät tienristeyksessä. Andres pysähdytti hevosen, ja Lind näki ratsumiehen jatkavan matkaansa huomaamatta heitä.

Mark Jordan hymyili itsekseen ratsastaessaan hiljaista hölkkää tietä pitkin intiaaniponillaan, jonka hän oli vuokrannut Sidingissä käydäkseen unkarilaisen, Anton Klovaczin farmilla. Hänen vihertävät, ivalliset silmänsä, jotka silmänräpäyksessä saattoivat saada uneksivan ilmeen, tarkastelivat edessäolevaa tomuista tietä, mutta eivät keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä. Kaiken päivää tie oli ollut tyhjänä lukuunottamatta ehkä joitakin ravintoa etsiviä varpusia. Miten ihanteellinen seutu, kun pääsi erilleen Arbuthnotista ja hänen vaimostaan ja heidän ikuisista tuttavistaan, jotka olisivat jättäneet jälkensä katukäytävälle, jos itserakkaus olisi ollut jonkun arvoista. Mutta — ehkäpä hän oli liian ankara. Arbuthnot ei ollut sittenkään niin mahdoton. Mutta hän hermostutti ihmistä, jonka hermot muutenkin olivat huonot — ikuisella puheellaan taiteesta ja tulevaisuuden kauneuskaupungista. Hyvä arkkitehti hän oli tavallaan, mutta sietämätön aasi. Parempi arkkitehti hän ei kuitenkaan ollut kuin hän itsekään, jos niiksi tuli, nimestään ja maineestaan huolimatta. No, Mark oli nyt vapautunut hänestä puoleksi vuodeksi, ja siitä hän sai kiittää vanhaa tohtori Brisbanea! Siinä vasta oli ymmärtävä lääkäri! Hän tiesi, mitä sielu tarvitsi jo paljon aikaisemmin kuin ruumis oli sen myrkyttämä, olipa sielu miten sairas hyvänsä.

Hyvä Jumala, miten suloinen tämä ilma oli! Se tuoksui kuin nuoret sireeninlehdet, joita lapsena oli tapana imeä, tai kuin jalavan sileä kuori, jota saattoi purra kuin mälliä! Muistellessaan lapsuuttaan Markin ajatukset siirtyivät ystävällisiin lähetyssaarnaajiin, jotka olivat kasvattaneet hänet parhaansa mukaan toivoen, että hän valitsisi uskonnollisen elämänuran. Jos he olivat tunteneet pettymystä, niin olivat he ainakin osanneet salata sen ja kannustaneet häntä eteenpäin hänen antautuessaan arkkitehdin alalle. Hän aikoi käydä heitä tervehtimässä niin pian kuin tämä »luonnonhoito», joksi vanha Brisbane sitä nimitti, oli suoritettu.

Mark pysähtyi antaen katseensa kulkea yli ruohoaavikon, joka oli niin tasainen ja rehevä kuin ei sen luoja olisi vielä uneksinutkaan kukkuloista. Tien pohjoispuolella kasvoi jykeviä puita, jotka eivät olleet vielä täydessä lehdessä; maaperä niiden juurella oli musta ja tulen kärventämä. Mark laskeutui hevosen selästä kävelemään vanhojen puiden hiiltyneiden kantojen keskellä. Erään kannon juurella, nojautuen siihen kuin tukea etsien, kasvoi hento metsäorvokki, joka oli miltei väritön. Mark katseli, mutta ei taittanut sitä, niinkuin hän ensiksi oli aikonut. Hänen sääliväisyytensä nauratti häntä itseään ja hän palasi hevosensa luo.

»Noin me kaikki teemme — nojaudumme palaneita kantoja vasten — tavalla tai toisella», hän mutisi. Ja sitten hän tuumi aivan loogillisesti: »Mitenkähän minun olisi käynyt, jos isä ja äiti olisivat eläneet?»

Ratsastaessaan eteenpäin valtasi yksinäisyydentunne hänet — tuo kolkko tunne, ettei hän kuulunut minnekään, joka niin usein öisin oli painostanut häntä hänen pienenä ollessaan, kun pappi oli sammuttanut tulen, ja hän kuuli sateen kohisevan ikkunanruutua vasten. Hän ravisteli itseään kärsimättömästi. Jo kauan sitten hän oli voittanut tuon tyhmän tavan, olihan hän jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän katsoi olkansa yli ja näki auringon loistavan taivaanrannalla vain kapeana kultaisena juovana. Ruohoaavikko, joka hetki sitten oli ollut loistavan värikäs, peittyi tasaiseen sineen. Ojista kuului sammakkojen kurnutusta, ja pajujen pienet lehdet riippuivat velttoina. Äkkiä Mark pysäytti hevosensa jääden kuuntelemaan. Hän kohotti kasvojaan kuullakseen paremmin tuon oudon äänen, joka kajahti hänen päänsä yläpuolelta, kutsuvan torventoitotuksen, joka näytti kaikuvan suoraan taivaasta.

»Villihanhia», hän sanoi ääneensä. »Ne kirkuvat ikäänkuin niillä olisi hiukan aavistusta siitä — mitä yksinäisyys merkitsee.»

KOLMAS LUKU.

Eräänä varhaisena aamuna, lintujen viserrellessä, Ellen ja Martin läksivät hevosella metsästä puita hakemaan. He läksivät jo ennen koulun alkamista, tunti jälkeen auringonnousun, ja opettajatar, joka aina söi murkinaa yhdessä perheen kanssa, seurasi heidän mukanaan.

Kun hevonen pysähtyi, kehotti Lind Elleniä ja Martinia kuuntelemaan. Hiljaisuus vallitsi kuusamien keskellä, jotka ensimmäiset auringonsäteet olivat kietoneet hienoon, kellertävään usvaan. Äkkiä rastas alkoi laulaa. Lind liverteli, vihelsi. Rastas vastasi vihellykseen samassa äänilajissa. Lind nauroi. Puunlatvasta kuului visertävää naurua.

»Meilläkin oli tapana matkia lintuja, kun olimme lapsia», sanoi Ellen.
»Kauan aikaa sitten —»

»Muistatko sitä närhiä, jonka me näimme, Ellen? Sitä, joka oli aivan hullautunut rastaisiin», Martin pisti väliin. Hänen äänensä oli kovin kiihkeä.

Ellen naurahti lyhyesti. Kaikki, mitä hän teki, kävi äkillisesti, hermostuneesti, hänen ensin hetken aikaa tuumittuaan asiaa.

Lind seurasi heitä metsään, missä Martin alkoi heiluttaa kirvestään, halkaisten kuivuneen koivun rungon. Kirveen iskut kajahtivat viileässä aamuilmassa ja kaiku vastasi metsästä. Martinin hakatessa Lind auttoi Elleniä raivaamaan pienempiä puita. Sitten Ellen pilkkoi ne pienemmällä kirveellä. Myöhemmin he kantoivat ne rattaille; aurinko oli sillä välin noussut metsän yläpuolelle, kaikesta päättäen kello läheni jo yhdeksää. Ennenkuin Ellen sai viimeisen taakan kannetuksi rattaille, hän loukkasi jalkansa oksaan, joka tunkeutui hänen kenkänsä läpi. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli oppinut kestämään ruumiillista kipua, yhdentekevää sitten, oliko se suuri vai pieni, sillä hän ei kiinnittänyt enää huomiota kivun eri asteisiin.

Martin oli onnellinen tänä aamuna. Lind huomasi sen ja olisi kernaasti tahtonut kohdistaa keskustelun häneen, mutta hän tiesi, miten arka poika oli.

Martin oli aina onnellinen nähdessään omien voimiensa tulokset. Hän ei tiennyt kuitenkaan mielentilansa olevan tästä seikasta riippuvainen. Hän olisi viheltänyt, tai vaikkapa tömistänyt jalkojaan rattaitten pohjaa vasten, jollei opettajatar olisi ollut läsnä.

Caleb Gare oli tarkastelemassa karjaansa karjapihalla Martinin ja
Ellenin palatessa kotiin. He olivat vieneet opettajattaren kouluun.

»Nämät sonnivasikat on huomenna vietävä Sidingiin. Saat ottaa Ellenin mukaasi.»

Martin ihmetteli itsekseen, mitä syytä saattoi olla sonnien myömiseen juuri tähän aikaan, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän huomasi, että eräs elukoista oli Judithin lemmikki, jonka hän oli kasvattanut ja aikonut myödä ostaakseen itselleen talvitakin. Mutta hän ei sittenkään sanonut mitään. Se oli Judithin sonni…

Sinä päivänä Ellen hautoi kuumalla, liuotetulla leivällä jalkaansa.
Amelia oli huolissaan siitä, mutta tapansa mukaan ei sanonut mitään
Calebille, kun tämä sydänpäivällä tuli ruoalle.

Charliekin oli sinä aamuna tuottanut Amelialle huolta. Hän oli ratsastanut tammalla niin kovaa kyytiä, että elukka oli aivan valkeana vaahdosta kotiin tullessaan; ja Charlie tiesi, ettei ollut lupa rasittaa hevosta siinä määrin. Tamma vapisi yhä tallissa Calebin tullessa katsomaan sitä. Judith sattui juuri samaan aikaan palaamaan Princellä suolta, pelastettuaan hetteestä vasikan, joka yhdessä useiden lehmien kanssa oli murtautunut aitauksesta.

Caleb astui keittiöön. Amelia, joka parhaillaan otti uunista korppuja päivällistä varten, huomasi hänen kasvojensa ilmeen ja tiesi heti, että jotakin oli tapahtunut. Ensiksikin Ellenin jalka, ja nyt vielä harmia tammasta. Amelia pyyhkäisi hiuksensa kuumalta otsaltaan.

Ellen, joka kattoi pöytää, suoristi selkänsä ja kuunteli. Judith oli siis taaskin tehnyt jotain ajattelematta Ameliaa.

»Tehnytkö! Käske hänet tänne, sanon minä!» Calebin niskasuonet paisuivat paksuiksi pahkoiksi. Amelia kiiruhti hänen ohitseen kutsumaan Judithia ullakolta, mutta tyttö oli kuullut keskustelun portaille.

Hän astui keittiöön kädet riippuen sivuilla ja keltaisina rasvasta, sillä köysi, jolla hän oli vetänyt vasikan suosta, oli uurtanut lihan verille. Hän katsoi kylmästi Calebiin.

»Älä sano minulle 'no'! Mitä sinä olet tehnyt tammalle? Mitä olet tehnyt sille, kysyn minä?» Calebin ääni kohosi käheästä kuiskauksesta kimakaksi huudoksi.

»Kuka sillä sitten on ratsastanut? Kukapa muu kuin sinä olisi sillä ratsastanut — sanoppa?»

»Charlie ratsasti tammalla, Caleb! Minä varoitin häntä, ennenkuin hän läksi ratsastamaan», Amelia kiiruhti lisäämään.

Hiljaa naureskellen hän poistui toiseen huoneeseen ja kävi pöytään istumaan. Heti toiset seurasivat jäljessä istahtaen äänettöminä paikoilleen. Kun Lind astui huoneeseen ja heitti leveälierisen pitsihattunsa jouhisohvalle, niin Amelia pahoitteli, että hän sattui tulemaan näin sopimattomaan aikaan. Opettajatar hymyili kaikille ja kävi paikalleen istumaan.

»Tänään on tämän kevään ihanin päivä», hän huomautti. »En koskaan ole nähnyt taivasta näin sinisenä enkä puita näin vihreinä. Sade näyttää viime yönä kirkastaneen koko maailman. Se teki varmaan hyvää oraillekin, mr. Gare?»

»Hm — aivan niin. Vai heitti se sinut maahan, Charlie?» Caleb kysyi pojalta vilkaisemattakaan Lindiin. Hän iski silmää Charlielle, joka veti suunsa leveään nauruun. Garen nuorimmalla oli tapana pärskyttää nenäänsä, josta tavasta Amelia turhaan oli koettanut saada häntä luopumaan. Poika näytti vähäveriseltä eikä välittänyt mistään muusta kuin siitä, mikä oli kiellettyä. Tämä luonteenpiirre miellytti Calebia ja hän vain yllytti sitä toisten, varsinkin Judithin harmiksi ja kiusaksi. Charlie oli aina käyttänyt hyväkseen isänsä suvaitsevaisuutta.

»Ei hätää», sanoi Charlie. »Tamma vainusi karhua. Klovaczit ampuivat kahta viime yönä — toinen vei heiltä sian.»

»Karhujako? Sepä vasta harmillista», Caleb sanoi vaihtaen keskustelunaihetta. »Ole varuillasi huomenna, Martin, kun lähdet Nykerkiin. Ellen pysyköön kuomun alla. Hän on kaunis ja lihava. No, Ellen?» Caleb kumartui eteenpäin ja nipisti leikillään Elleniä käsivarteen. Tyttö hymyili velvollisuudentunnosta. Judith irvisteli koettamattakaan salata sitä.

Aterian loppuun saakka Caleb oli ystävällinen ja leikkisä. Ei sanallakaan mainittu enää tammasta. Judith ei loppujen lopuksi siis ollutkaan ratsastanut sillä.

II.

Judith ei voinut sinä päivänä tehdä mitään käsillään, minkä vuoksi hän hiipi ulos koiransa Peten seurassa ja astui metsän halki pieneen rotkoon, missä lähteestä virtaavan puron alapuolelle oli muodostunut lammikko. Pete vainusi riistaa ja karkasi metsään, ja Judith jäi yksiksensä.

Oli tukehduttavan kuuma, aivankuin sateen edellä. Tietämättä, mitä oikeastaan tekikään, Judith riisui yltään kaikki vaatteensa ja heittäytyi pitkäkseen kostealle maalle, jota peitti pehmeä, tuore ruoho. Judithin teki mieli lähteä karkuun, paeta jotakuta — hän ei tiennyt itsekään, ketä. Calebia… Elleniä… koko taloa, kuumaa lannanhajua, joka oli suorastaan tukahduttava, kun tallin ovet olivat suljetut niinkuin tänäänkin. Elämä oli vähällä tukahduttaa, musertaa hänet kuin pielus, joka painoi hänen kasvojaan, kuin salko, joka pisteli hänen ruumistaan.

Hänen mielensä olisi tehnyt lyödä Calebia tänään, jollei hän olisi ajatellut Ameliaa. Aina säälintunne esti hänen vihansa puhkeamasta ilmi. Säälintunne Ameliaa kohtaan, jonka täytyi ottaa vastaan kaikki ne raivonpuuskat, joita Caleb ei uskaltanut Judithiin syytää.

Oi, miten hyvä luonto oli, ikäänkuin sillä olisi ollut sydän metsien varjossa. Pellot, joita Caleb oli muokannut, olivat vailla hellyyttä, sen hän tiesi. Mutta täällä oli kiellettyä kauneutta, yhtä salaista kuin hänen oman ruumiinsa kauneus. Ja jotain muutakin täällä oli. Tämä ilma oli niin vapaata ja maa syvää. Hänelle oli sanottu, että hänen jalkojensa alla oli maata kahdeksantuhannen mailin syvyydeltä. Mitä oli toisella puolella? Hänen päänsä yläpuolella oli ilmaa, rajattomasti ilmaa, joka kantoi kuin siivillä — minne? Maailman ihmeellinen sekasorto ja monimutkaisuus erotti hänet kaikista muista garelaisista. Hän ei ollut enää yksi heistä. Lind Archer oli tullut ja hänen hienot sormensa olivat murtaneet salaisen salvan Judithin olennossa. Judith oli pujahtanut ulos kuorestaan kuin toukka. Mahdotonta oli palata enää takaisin pimeyteen.

Sven Sandbon oli määrä palata kotiin toukokuussa, sanottiin. Sveniäkö hän kaipasi, nyt kun hän tunsi olevansa niin omituisen vapaa? Judith katseli suoraan ylöspäin valkoisten koivujen lehväverkon läpi ja näki paisuvan valkean maan, jonka pilvi muodosti taivaan sineä vasten. Jotakin häämöitti ehkä Svenin takaa… vapaus, vapaus. Hän kastoi kätensä lammikon kirkkaaseen veteen, nosti ne ylös, kastoi ne uudestaan ja nosti ne jälleen ylös antaen joka kerran veden tippua sormiensa päistä kuin pienten valohelmien. Hän ajatteli opettajatarta, hänen hienoja käsiään ja lempeitä, hymyileviä silmiään… Hän oli kotoisin toisenlaisesta elämästä, toisesta maailmasta. Hän palaisi sinne takaisin. Hänen kätensä eivät koskaan nousisi, niinkuin Judithin nyt, rakoille siksi, että hänen olisi pakko nostaa vasikka mutahaudasta. Judith kätki kätensä selkänsä taakse ja painoi rintansa kylmää maata vasten. Raskaita, mielettömiä huokauksia kohosi hänen kurkustaan ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Hän oli kauhean ruma, ja koko elämä oli ruma. Äkkiä hänen vihansa Calebia kohtaan puhkesi ilmi. Hänen suuri, voimakas ruumiinsa lepäsi jäykkänä maassa näyttäen äkkiä luonnottomalta keskellä tätä luontoa. Sitten hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun kuin nainen…

III.

Judith puki päälleen, vihelsi Petelle, ja kun koira iloisesti hyppien tuli hänen luokseen, asteli hän hitaasti kotiin. Tien varrella hän kulki pohjoisen lehmälaitumen ohi, missä Calebilla oli muutamia sonni vasikoita lypsylehmien joukossa. Judith nojautui aitaan ja seurasi katseillaan kahta nuorta sonnia, jotka hyppivät ja leikillä puskivat toisiaan, sillä kaikesta päättäen ne vasta olivat keksineet sarventynkänsä. Judith huomasi, miten suuresti ne olivat kasvaneet viime näkemästä. Niiden harmaat, typerät kasvot olivat muuttuneet äkäisemmiksi, kyljet täyteläisemmiksi, niskapoimut sileämmiksi, valkoisemmiksi ja paksummiksi. Caleb panisi pian renkaat niiden turpiin ja ne muuttuisivat typerän rumiksi, kun kaikki hurjuus ja villiys niistä tukahtuisi. Ne olivat kauniita sonneja, ehkäpä joku islantilaisista maksaisi niistä sievoisen summan. Judith tunsi sisäistä kiihotusta katsellessaan niitä. Hän kääntyi mennäkseen, inhoten itseään, kun nuo nuoret elukat saattoivat viehättää häntä niin suuressa määrin. Mutta uteliaisuus, jota hänen oli mahdoton hillitä, kahlehti hänet pitkäksi aikaa paikoilleen. Oi, miten hurjia ne olivat leikkiessänsä…

Judith kuuli Charlien ratsastavan metsän läpi ja kutsuvan karjaa. Koira kintereillään Judith kiiruhti kotiin.

»Minä lähden huomenna Martinin kanssa viemään karjaa, Ellen», Jude sanoi ystävällisesti. »Jalkasi on aivan sennäköinen kuin siinä olisi patti.»

»Toivottavasti se on huomenna jo terve», vastasi Ellen. »Isä tahtoo, että minä menisin.»

»Hiljaa, tytöt!» pyysi Amelia. »Ei huolita hankkia uusia ikävyyksiä enää tänään. Tammasta on ollut jo kyllin yhdeksi päiväksi.»

Siitä huolimatta Judith Calebin palatessa tallista sanoi uudestaan Ellenille, että hän oli halukas lähtemään hänen sijassaan. Opettajatar, joka työskenteli pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä, tarkkasi salavihkaa Calebia. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa, ettei Caleb olisi kuulevinaankaan Judithin huomautusta. Ja oikeassa hän olikin.

Hetken kuluttua Caleb, nostaen silmänsä maanviljelyslehdestään, huusi
Ameliaa, joka oli keittiössä.

»Minä kuulin tänään, että Sven Sandbo palaa huomenna kotiin
Sidingistä», sanoi hän.

Juden kasvoille kohosi puna. Ellen vilkaisi häneen. Molemmat tiesivät, samoinkuin opettajatarkin, ettei Caleb koko päivänä ollut poistunut farmiltaan eikä ollut voinut kuulla sellaista uutista, sillä ketään vierasta ei myöskään ollut käynyt talossa.

Hiukkasta myöhemmin, puhuttuaan muista asioista, Caleb kääntyi Judithin puoleen sanoen:

»Ellen ei voi lähteä Martinin mukaan, hänen jalkansa on kipeä», Judith huomautti.

»Sinä tarkoitat, Jude, ettei hän voi lähteä, jos Sven Sandbo palaa Nykerkistä. Ha, haa! Sainpa sinut nyt kiinni!» Hän nauroi sydämellisesti sivellen kädellään viiksiään. Hänen silmissään loisti ilkeämielinen ilme. Miten hän nauttikaan voidessaan kiusata tyttöjä heidän heiloillaan! »Sinä olet liian nuori haaveillaksesi. Huomasin sitä sinussa äskettäin. Ettekö tekin ole huomannut, miss Archer?»

Lind hymyili Judithille, joka hyökkäsi harmistuneena pystyyn. Caleb katseli häntä huvitettuna.

»Äiti, pelkäänpä, että Jude unohtaa itsensä.» Caleb kääntyi pois ja läksi naureskellen ulos.

»Oi, Jude, kyllä sinä tiedät, mitä tuo aina merkitsee!» Ellen kuiskasi, jotta Lind ei kuulisi. »Miksi ihmeessä sinä et voi hillitä itseäsi?»

Mutta Judith istui mykkänä ja synkkänä ikkunan luona katsellen ulos hämärään. Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi auttaa Ameliaa illallispuuhissa.

»Jospa me voisimme olla joskus syömättä», huokasi Amelia. »Se on niin väsyttävää.»

Caleb ei tullut illalliselle. Jokainen, Lindkin, tiesi, mitä se merkitsi. Niin pian kuin lapset olivat levolla, kuulisivat he hänen puhuvan matalalla äänellä Amelialle, ja aamulla äidin silmien ympärillä olisi mustat varjot. Aterian aikana Ellen katsoi pöydän yli moittivasti Judithiin; nuorempi sisar vihasi tuota ilmettä. Judith polki jalkaansa ja läksi yläkertaan.

Kun Caleb palasi huoneeseen, ilmoitti hän jo olevan ajan mennä levolle. Hän sanoi sen ystävällisesti, mutta Amelia vainusi muuta ystävällisten sanojen takaa. Lapset ja Lind läksivät ullakolle. Caleb oli kello, jonka mukaan perhe nukkui, heräsi, söi ja teki työtä.

»Kello viisi ylös joka-ainoa. Ellen ja Martin lähtevät viemään sonneja
Nykerkiin, muistakaa se», hän huusi heidän jälkeensä.

IV.

Kaikki, yksinpä Lindkin, joka ei ollut tottunut sellaiseen itsevaltiuteen, olivat murkinalla kello puoli kuusi.

Tästä pakollisesta varhaisesta nousemisesta oli ainakin joku hyvä: tahtoen tai tahtomattaan tuli nähneeksi aamunsarastuksen. Se levisi kuin suunnaton kukkanen yli taivaanrannan. Maa sen alapuolella oli kirkas ja tumma, ikäänkuin se olisi hohtanut sinisen lasin läpi. Tuntui siltä kuin ensi kertaa olisi seisonut pallolla, joka liikkui rytmillisesti avaruudessa. Se oli kristallinkirkas vaikutelma.

Mutta murkina sen sijaan oli synkkä paikka. Ellen oli kalpea kivusta, jonka jalka hänelle tuotti, ja Amelian rinnassa äidin huolet ja vaimon alistuvaisuus taistelivat keskenään. Caleb ja Martin keskustelivat karjan myönnistä; ei sanallakaan mainittu Juden sonnia, vaikka Martin oli päättänyt huolehtia siitä, että tyttö saisi toisen omansa sijaan.

Judith kiiruhti heti ulos juotuaan kupin kahvia ja alkoi lapioida lantaa rattaille. Hänen kätensä olivat yhä paisuneet ja verillä, mutta hän oli liian ylpeä valittaaksensa. Jos Ellen jaksoi kestää Amelian vuoksi, niin kesti hänkin.

Ellen ja Martin läksivät matkaan ajaen karjaa edellään, ennenkuin opettajatar ennätti sanoa heille hyvästi.

Lind kiiruhti ulos ja näki heidän katoavan tielle; Martin istui kumarassa rattaitten istuimella kuin vanha, väsynyt ukko, ja Ellenin asento oli liian jäykkä ollakseen luonnollinen.

Ja Caleb Gare läksi Yellow Postiin ollakseen läsnä kokouksessa, jossa oli määrä käsitellä kirkon raha-asioita. Vaikka se riistikin aikaa hänen omilta asioiltansa, niin oli hänestä huvittavaa olla kirkon johtokunnan jäsenenä, samoinkuin koulunkin. Huvi johtui etupäässä siitä, että hän saattoi pitää silmällä, ettei kukaan muu kirkkorahaston johtokunnan jäsenistä saanut hyötyä muiden kustannuksella.

Tänä päivänä hän läksi kokoukseen erikoisesti siitä syystä, että hänellä oli omat epäilyksensä Björn Aronsonia kohtaan, joka oli kirkkorahaston hoitaja.

Hän piti silmällä Fusi Aronsonin nuorempaa veljeä melkein koko kokouksen ajan, jossa pidettiin aivan varmana asiana, että Björnin haltuun uskotut varat olivat hyvässä turvassa jykevässä arkussaan Aronsonin farmilla. Caleb ei voinut ymmärtää, miten Björn tähän aikaan vuodesta oli voinut ostaa kolme täysirotuista jerseylehmää tuolta Klovacz pakanalta, joka ei kuulunut edes kirkkoon. Caleb oli nähnyt ne karjalaumassa ja tuntenut ne heti paikalla.

Kokouksen jälkeen hän astui Björnin luo, joka irrotti hevosensa suitsia paalusta.

»Sinulla näyttää olevan joitakin jerseylehmiä», hän sanoi taputtaen nuorta miestä olkapäälle. Björn säpsähti. Caleb hymyili.

»En, vaan Klovaczilta. Hän tarvitsi rahaa ennen lähtöään», sanoi Björn. Hänen silmänsä painuivat maahan. Caleb hymyili taaskin, kieppuen edestakaisin saappaankorkonsa varassa. Björn nousi ajoneuvoihinsa ja ajoi suoraan Yellow Postia kohden, läimähyttäen hevostaan piiskalla.

Björn ei ollut samanluonteinen kuin hänen veljensä. Mutta koska Fusi oli rehellinen, niin oelandilaiset pitivät luonnollisena asiana, että hyvä veri virtasi perheen kaikkien jäsenten suonissa. Siinä he hiukan erehtyivät, Caleb tuumi itsekseen iloiten mielessään, että oli keksinyt Aronsonin nimikilvessä tahran, jolle hän helposti voisi painaa sormensa. Ei, jo kauan hän oli tiennyt, ettei Björn ollut samaa maata kuin hänen veljensä. Björn ei ollut edes viitsinyt oppia englantia yhtä huolellisesti kuin Fusi. Caleb päätti pistäytyä Fusin luona kotimatkalla.

Olipa toinenkin seikka, jota Calebin mielestä oli edullista pitää silmällä. Hän nousi rattailleen, maiskahutti suutaan hevoselleen ja kääntyi Klovaczin taloon johtavalle tielle. Päivä oli kaunis, ja Caleb oli erinomaisen hyvällä tuulella. Kääntäen päätään lännen puolelle hän saattoi nähdä omat peltonsa, jotka olivat lupaavan vihantia. Itäpuolella olivat Anton Klovaczin karut, kiviset maat, joilla kasvoi huonoa heinää. Häntä nauratti ajatellessaan sitä kohtalon ivaa, että Mark Jordan oli saapunut tähän kurjaan taloon, joka, siinä tapauksessa että valtio myöntäisi Anton Klovaczille omistusoikeuden siihen, olisi ainoa omaisuus, jonka tämä parin kuukauden kuluttua jättäisi jälkeensä.

Caleb kääntyi kapealle, harvoin ajetulle tielle, joka johti Anton Klovaczin ulkohuonerakennusten ohi. Hän ajoi hitaasti antaen pyörien kulkea ruohoista tienlaitaa pitkin, jotta ne ratisisivat mahdollisimman vähän. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen niin paljon kuin suinkin Klovaczin talosta.

Siitä oli jo kuukausia, kun hän viimeksi oli keskustellut Antonin kanssa, mutta hän oli kuullut Yellow Postissa, että hänen terveytensä oli hyvin heikko ja että hän aikoi pian matkustaa kaupunkiin antaakseen erään etevän erikoislääkärin tutkia itseään. Mutta nämät uutiset vahvistivat vain sitä tiedonantoa, jonka Bart Nugent oli ilmoittanut hänelle viime kirjeessään, nimittäin että Mark Jordanin oli määrä hoitaa Klovaczin maatilaa hänen poissaollessaan. Bart oli viisas mies, ja hän oli tehnyt monta palvelusta Calebille elämän varrella koskaan epäilemättä hänen tarkoituksiansa. Bart oli olettanut, että Caleb oli huvitettu Markista Amelian vuoksi. Eläinlääkärinä ja tallien omistajana oli Bartin onnistunut ylläpitää tuttavuutta Mark Jordanin kanssa sodan jälkeenkin, ja oli hän uskollisesti tehnyt selkoa kaikista nuoren miehen vaiheista. Caleb naureskeli itsekseen palauttaessaan kaikkea tätä mieleensä. Bart oli hyvä mies. Mutta nyt —

Caleb veti esille liivintaskustaan Bartin viimeisen kirjeen sekä erään toisen, jonka mukana Bartin kirje oli saapunut sairaalasta. Hän pudisti päätään ja hänen silmiinsä ilmestyi ilme, jota niissä harvoin näkyi. Amelia ei saisi koskaan tietää, että Bart Nugent oli eronnut tästä maailmasta. Sillä Bartia sekä hänen tuhkatiheään saapuvia tiedonantojaan Markista Amelia pelkäsi. Bart oli ainoa yhdysside Calebin ja ulkomaailman välillä. Vaikka Amelia saisikin kuulla, että Mark oleskeli Klovaczin farmilla, niin ei hänen koskaan tulisi saada tietää, että Bart Nugent oli kuollut. Mark Jordan palaisi jälleen kaupunkiin, ja Caleb voisi kadottaa kaikki hänen jälkensä, mutta sitä ei Amelian pitänyt saada tietää. Sillä samalla Amelian pelko myös katoaisi.

Caleb ajoi laiskasti rattaillaan leppäpensaikon reunaa pitkin, jonka kukat muodostivat ikäänkuin keltaisia rasvapilkkuja tien ja Klovaczin farmin välille. Hän kuuli kahden miehen äänet, jotka kaikuivat aitauksen toiselta puolen. Toinen oli kimakka ja heleä kuin lapsen, tai kuin tuulen vingunta uuninpiipussa; toinen oli sointuva ja hillitty. Caleb tunsi heti vastenmielisyyttä tuota toista, syvää ja vakuuttavaa ääntä kohtaan. Vaistomaisesti hän tiesi, että se oli Mark Jordanin. Toinen ääni oli Anton Klovaczin, kuolemaan tuomitun keuhkotautisen, joka asui valtion maalla.

Pensaikon tiheiden lehvien läpi Caleb näki vilahdukselta nuo molemmat miehet. Jordan oli pitkä ja hartiakas, Anton Klovacz vieläkin pitempi ja kapea kuin kuusilauta. Hänen hartiansa olivat sisäänpäin painuneet, hänen kasvonsa luisevat ja kuoppaiset. »Hyvä Jumala, miltä hän näyttää!» tuumi Caleb. Hän näki edessään taudin, kuoleman — juuri sen, mitä hän itse pelkäsi — joiden edessä ihminen on voimaton.

Kun miehet sivuuttivat hänet, käänsi Caleb päätään ja seurasi katseillaan Jordania, kunnes hänen silmiään kirveli. Huh, miten hän oli isänsä näköinen — käveli aivankuin hän olisi ollut itse Jumala! Entisaikojen mustasukkaisuus syttyi jälleen Calebin sydämessä kuin raivoava tauti, joka kauan aikaa on ollut tyrehdyksissä, mutta äkkiä puhkeaa ilmi raivokkaammin kuin koskaan ennen. Paljain päin hän istui rattaillaan, pitkät käsivarret riippuen polvien välissä ja kädet ristissä. Ohjakset riippuivat höllinä, hevonen kuopi kärsimättömänä maata. Rastas lähimmässä lepässä liversi. Mutta Caleb istui liikkumattomana huomaamatta mitään. Tuo kaunis poika ei ollut hänen poikansa! Hän oli Amelian ja Del Jordanin poika, Delin, jonka härkä oli puskenut hengiltä. Calebin pojat — Calebin lapset, mitä he olivat? Avioliitossa syntyneitä kylläkin, ei mitään lehtolapsia. Mutta karuja, näivettyneitä ja kitukasvuisia samoinkuin hänen maansa ja hedelmättömiä kuin hänen peltonsa, ennenkuin hän oli höystänyt niitä omalla verellään pusertaakseen niistä esille laihan sadon. Calebin pää vaipui alas, kunnes se kosketti hänen rintaansa. Lauha tuuli leyhytteli hänen pörröistä tukkaansa, ja tuo näkymätön liike ilmaisi rajatonta sääliä.

Caleb ajoi Ensi Aronsonin pihalle. Hänen kasvoillaan karehteli iloinen ilme. Hän oli tullut aivan erikoisessa asiassa. Kookas islantilainen astui häntä vastaan ja tervehti häntä jäykästi.

»Minä kuulin, että Björn on ostanut lehmiä Klovaczilta», Caleb sanoi ystävällisesti laskeutuessaan maahan rattailtaan. »Hän on varmaankin tänä keväänä hyvissä varoissa.»

Caleb naurahti. »Eipä niinkään, Fusi. Björn maksoi rahassa niistä täyden maksun.»

»Tietysti hän panee rahat takaisin jykevään arkkuun, Fusi. Kirkko tarvitsee rahansa, senhän te tiedätte», hän sanoi ystävällisesti laskien kätensä kookkaan miehen rinnalle. Hän kääntyi mennäksensä.

»Tietysti», hän lisäsi, »ei teidän tarvitse pelätä, että minä antaisin hänet ilmi.»

Fusi katsoi epäröiden Calebiin ymmärtämättä oikein, mistä oli kysymys. Sitten puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän puristi suuren kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi Calebia kohti.

»Malttakaa mielenne, Fusi, malttakaa mielenne», Caleb pilkkasi. »Kurkistakaa ensin suureen arkkuun. Ja asiasta toiseen, kun olette halukas sopimaan kanssani tuon metsäpalstan hinnasta, joka pistäiksen heinäniittyjeni väliin, niin ilmoittakaa minulle. Mitä pikemmin, sitä parempi.»

NELJÄS LUKU.

Klovaczin kolme mustasilmäistä lasta ei tuonut enää krokuksia eikä orvokkeja Lindille kevätaamuisin. Heidän isänsä, Anton Klovacz, oli hyvin sairaana, oli Lind kuullut sanottavan. Ja koska talossa ei ollut äitiä, niin kaikki lapset läksivät isän kanssa katetuissa vankkureissa kaupunkiin, jossa heidän oli määrä kääntyä etevän lääkärin puoleen. Kaikki Antonin säästöt kuluisivat tietenkin siihen.

Hän oli pestannut miehen hoitamaan taloa heidän poissaollessaan, olivat lapset kertoneet Lindille viimeisenä päivänä, jolloin he olivat koulussa. Mies oli hyvin miellyttävä ja voimakas, sanoivat he, hän oli tuonut heille makeisia kaupungista ja antanut heidän tutkia hänen taskunsa ja ottaa kaikki hopearahat, mitä niistä oli löytynyt. Jo ensi päivänä he olivat tulleet hänen kanssaan niin hyviksi ystäviksi, että he olivat hyökänneet kaikki hänen kimppuunsa, kunnes he vihdoin saivat hänet pitkäkseen maahan, missä hän oli nauranut oikein sydämensä pohjasta.

Muutamia päiviä myöhemmin hän oli käynyt Yellow Postissa ja tuonut sieltä laatikon, joka lauloi ja soitti. Se oli lähetetty hänen perässään siitä kaupungista, mistä hän oli tullut. Paljon nahkaselkäisiä kauniita kirjoja oli myös saapunut taloon, mutta lapset eivät osanneet lukea niistä ainoatakaan sanaa tai ei ainakaan yhtään kokonaista riviä. Missä ikänä tuo mies oli ollut, siellä, se oli selvää, hän oli voittanut kaikkien lasten sydämet.

Illat olivat nyt niin ihmeen kauniit, ettei Lind voinut Pysytellä Garen farmin vankilassa. Hän alkoi tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinänsä koulutuntien päätyttyä, palaten hädin tuskin illalliselle kotiin. Harvoin hän tapasi ketään, yhtä vähän hevos- kuin jalkamiestä, joka olisi häirinnyt hänen yksinäisten retkiensä viehätystä. Ihmetellen joskus, mikähän tuo mies oikeastaan saattoi olla, joka oli saapunut kaupungista Klovaczin farmille, hänen oli tehnyt mieli kulkea sinnepäin. Tietysti hän oli vain työläinen, joka kernaasti juttelisi hetken aikaa hänen kanssansa, mutta hän toivoi, että tuon miehen näkeminen palauttaisi jälleen hänessä uskon sen maailman olemassaoloon, josta hän itsekin oli tullut.

Eräänä päivänä Sandbon lapset jättivät hänelle poninsa ratsastettavaksi. Illalla alkoi hienosti sataa, ja Lind, puettuna karheisiin vaatteisiin, nousi ponin selkään ja ratsasti luoteiseen päin, Klovaczin farmia kohti. Hän seurasi kapeaa, kiemurtelevaa polkua, jota myöten Caleb oli ajanut vähän aikaa sitten. Hän ratsasti leppäpensaikon ohi ja tuli tielle, jonka yläpuolelle villit kirsikat muodostivat ikäänkuin katoksen, peittäen taivaan näkyvistä.

Tiellä Lind kohtasi miehen, joka kulki paljain päin, hattu kädessä, harmaassa hämärässä. Hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka hän oli nähnyt kummulta palatessaan kotiin Thorvaldsonista.

Mies oli pitkä ja huolellisesti puettu, yllään tavallinen urheilupuku: polvihousut ja säärykset, ruskea, kaulasta avoin paita ja pehmeä hattu. Kun Lind näki hänen lähestyvän, hymyili hän hiukan miehen hienolle puvulle. Hän tiesi heti, että tämä oli Klovaczin »pestattu mies».

Kulkiessaan toistensa ohi he vilkaisivat salavihkaa toisiinsa niinkuin oudot ainakin yksinäisellä seudulla. Lind huomasi, että miehen kasvot olivat ajamattomat ja ruskettuneet, mutta samalla hän oli omituisen kalpean ja heikon näköinen; hänen silmänsä olivat kauniit ja niiden ilme miettivä. Mark Jordan ei huomannut muuta kuin tytön, joka ratsasti sateessa ikäänkuin se olisi huvittanut häntä.

Mutta Lind ei voinut jatkaa matkaansa. Hänen teki mielensä kääntyä takaisin ja jonkun tekosyyn nojalla poiketa taloon. Tuo mies ei ollut sittenkään mikään tavallinen työläinen. Lind pysäytti hevosensa hetkeksi tuumien, mitä hän tekisi. Samassa alkoi todenteolla sataa.

Klovaczin pieni turvemaja ja hajallaan olevat ulkohuonerakennukset, jotka entiset omistajat olivat rakentaneet, kyyköttivät rankkasateessa kuin tunkiolle heitetyt roskat. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä paikka oli ollut »koti» — turvapaikka, jonne saavuttiin pellolta, metsästä, koulusta. Lindin silmät kostuivat hänen muistellessaan Klovaczeja, tuota hajonnutta unkarilaista perhettä.

»Saanko tulla sateensuojaan?» Lind hymyili räpäyttäen sadepisarat silmäluomistaan. »Olen Lind Archer, Oelandin opettajatar.»

Mark peräytyi avaten oven selko selälleen ja hilliten huudahdusta, joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen terävät silmänsä tarkastivat odottamatonta vierasta ja tarkastuksen tulos saattoi hänet hiukan hämilleen.

»Halloo!» hän sanoi. »Pahassapa ilmassa te olettekin liikkeellä.
Astukaa huoneeseen!»

Lind katsoi epäröiden poniinsa, ja Mark kiiruhti ulos. »Minä pidän huolta hevosesta, miss Archer. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne.» Seisoen kapealla kuistilla he katselivat hetken aikaa toisiaan uteliaasti ja purskahtivat sitten ilman syytä nauruun. Mark poistui ponin luo, ja Lind astui keittiöön.

Lind katseli ympärilleen huoneessa, jonne hän oli tullut. Siinä näkyi jo miehisen epäjärjestyksen jäljet: kaikenlaiset roskat olivat lakaistut pois näkyvistä uunin ja kaapin alle.

Jotain kiehui liedellä. Pöytä, jolle oli levitetty öljyvaate, oli katettu yhdelle hengelle. Sade rummutti tuhansin sormenpäin ikkunan ruutuja. Lind veti verhon eteen.

Mark Jordan palasi keittiöön. Sade helmeili hänen mustassa tukassaan ja valui alas hänen poskilleen.

»Paha ilma ulkona liikkua», hän sanoi keskustelun johdantona, ja muisti sitten, että hän olikin jo sanonut jotain samantapaista. Oikeastaan Lindin tulo oli hiukan hermostuttanut häntä juuri nyt, kun hän oli aikonut epämääräiseksi ajaksi vetäytyä yksinäisyyteen.

»Oi, minä pidän tällaisesta ilmasta», sanoi Lind iloisesti. »Minä ratsastan tai kävelen kovin mielelläni sateessa. Jos ajatte minut ulos, niin en pane sitä lainkaan pahakseni.» Hän nauroi hänelle suoraan silmiin istuessaan uunin luona.

»Miksikä — oi, enpä tiedä. Minun oli kai ikävä», Lind sanoi hitaasti. »Te näytitte niin inhimilliseltä kulkiessanne tietä pitkin, enkä ole tavannut oikeata ihmistä kokonaiseen kuukauteen.»

»Hm. Toivottavasti ette pety minun suhteeni», Mark sanoi hymyillen. Lind huomasi, että hänellä oli valkoiset hampaat ja hyvin miellyttävä suu. »Olin parhaillani illallishommissa. Erakko ei syö paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin vaivalloista keittää ruokaa yhdelle hengelle. Melkein aina tulee keittäneeksi liian paljon tai liian vähän.»

Hän oli nostanut jalkansa keittiötuolille uunin eteen ja nojasi kyynärpäätään polvea vasten odottaessaan kahvin kiehumista liedellä. Lind riisui pehmeän hattunsa ja takkinsa. Hänellä oli vedenpitävästä kankaasta tehdyt polvihousut ja suuret kengät.

»On kyllä», sanoi Mark katsellen ympärilleen, »eikä lainkaan huono Klovaczin varoihin nähden. Mies parka! En usko hänen palaavan tänne takaisin.» Hän meni uunin taakse, niissä seinällä riippui useita pannuja, ja otti alas pienen kasarin. Sen hän pani tulelle kaataen hiukan rasvaa kannusta. Rasva alkoi pihistä ja savuta ja hän rikkoi kaksi munaa kasariin. Lind katseli häntä ikäänkuin he olisivat olleet jo vanhoja tuttuja. Mark kääntyi Lindiin päin.

»Tahdotteko tehdä minulle seuraa, miss Archer?» hän kysyi. »Vai oletteko saanut päivälliskutsun muualle?»

Lind sanoi nauraen: »Kernaasti, jos annatte minun pestä astiat jälkeenpäin. Pelkään pahoin, ettei minulle anneta enää ruokaa kotona, mr. Gare ei syötä velvollisuuksiensa laiminlyöjiä.» Hän seurasi Markin liikkeitä mielihyvällä, kun tämä kantoi ruoan pöytään. Hänen kätensä olivat hienot ja taitavat. Lind ihmetteli, mikähän hän oli miehiänsä, mutta ei kysynyt mitään.

Kun kaikki oli valmista pyysi Mark Lindiä ruoalle. Nyt vasta hän huomasi, että Lind oli ottanut hatun päästään ja että hänen hiuksensa ympäröivät pehmeinä ja kiiltävinä hänen punoittavia poskiaan. Lind istahti tuolille vastapäätä Markia. He katsoivat toisiinsa. Äkkiä Mark tunsi, että hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan tytöstä.

Mark työnsi tuolinsa taakse ja kumartui eteenpäin Lindin puoleen. Hänen silmänsä olivat tummat ja kiihkeät, niiden katse oli miltei persoonaton. Helkkarissa! hän tuumi, oli suorastaan väärin, että noin suloinen olento yllätti miehen aivan valmistautumatta.

Lind katsoi häneen hymyilemättä. Hetken aikaa hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut poissa tajultaan, kykenemätön vastaamaan. Sade pieksi talon ulkopuolella ja tuuli vinkui koivuissa surkeasti kuin eksynyt lintu. Nuo äänet lisäsivät lämpimyyden ja turvallisuuden tunnetta Klovaczin keittiössä. Mutta niillä oli myös päinvastainen vaikutuksensa. Ne enensivät yksinäisyyden pelkoa, täydellisen tyhjyyden kauhua noiden molempien ihmisten sieluissa, jotka olivat hakeneet täältä suojaa. Hetken aikaa he katsoivat etsien ikäänkuin toistensa silmien ohi, etsien yhteisymmärrystä, yhteenkuuluvaisuutta tällä laajalla maa-alalla, joka sitoi heidät toisiinsa, heidät, jotka muodostivat välttämättömän osan siitä, olivat erottamattomat toisistaan. Tuo hetki oli kuin lämmin kädenlyönti.

Lindin katse painui alas. Hän otti käteensä haarukan ja laski sen jälleen entiselle paikalleen. Mark Jordan istui leuka käden varassa katsellen häntä.

Lind naurahti hermostuneesti. Tuo nuori mies pelotti häntä kiihkeällä katseellaan. Hän oli lausunut nuo sanat ikäänkuin vain haluten kuulla, miltä ne sointuivat.

»Todellako? Tahtoisitteko ensin ilmoittaa minulle nimenne?» Lind sanoi kevyesti, jotta hänen äänensä kuuluisi huolettomalta. Hän otti haarukan käteensä.

Mark hämmästyi omaa rohkeuttansa. Mikä häneen oli tänään mennyt?
Varmaankin hän pelotti tytön pakosalle.

»Anteeksi — tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä. Mutta olen siitä aivan varma. Tahtoisin saada teidät ymmärtämään, ettei kukaan ole koskaan tullut luokseni niinkuin te tänä iltana — aivankuin kohtalon pakottamana. Olen aina ollut niin epätoivoisen yksinäinen.»

Käsittämätön tunne valtasi Lindin mielen Markin puhuessa. Hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä hänen luokseen ja silitellä tuon vieraan miehen tukkaa, hyväillä sitä käsillään, jotta hän ei enää olisi hänelle vieras.

»Oi!» huudahti Lind, »sen minä tunnen liiankin hyvin!» Hän ojensi äkkiä kätensä pöydälle ja kumartui Markin puoleen. Mark laski omansa Lindin kädelle pusertaen sitä hiukan, ja he hymyilivät toisilleen.

Mark ojentautui tuolillaan. »Aivan oikein — en ole sitä tehnyt! Nimeni on Jordan — Mark Jordan. Ruvetaan nyt syömään. Te olette varmaankin nälissänne.» Hän tarjosi Lindille leipää.

»Erittäin hyvää», vakuutti Lind hänelle. »Minun mielestäni te olette hämmästyttävän hyvä kokki.»

Jännitys laukesi samalla ja he näyttivät tulevan hyviksi ystäviksi käden käänteessä. He söivät yhdessä munia ja paistettuja perunoita, leipää ja säilykeluumuja, joita Klovaczit olivat jättäneet, ja joivat kahvia. He keskustelivat elämästä Oelandissa sekä sen viehätysvoimasta, jota kumpainenkin alussa oli tuntenut. Mark ei ollut vielä ennättänyt tutustua asukkaisiin. Lind kuvasi heitä muutamin lyhyin, terävin piirtein. Markia huvittivat hänen tekemänsä huomiot.

»Sandbot ovat teidän lähimmät naapurinne», Lind selitti. »Mrs. Sandbo luulee olevansa onnellinen kadotettuaan miehensä, mutta todellisuudessa mies on nyt elävämpi kuin koskaan ennen.»

Hän kertoi Markille garelaisista ja kirouksesta, joka näytti painostavan heitä kaikkia.

»Judith on kaunis tyttö. Hän on aivankuin — villivarsa, parempaa kuvaa en voi hänestä antaa. Mutta Caleb ei suo hänelle hetkenkään rauhaa. Ani harvoin minäkään pääsen hänen lähelleen, niin kernaasti kuin tahtoisinkin häneen enemmän tutustua.»

»Hm — te voisitte varmaan tehdä paljon tytön hyväksi, jos teillä vain olisi siihen tilaisuutta», sanoi Mark. Hän kertoi Lindille hiukan itsestään, elämästään pappien luona, joiden huostaan hänet oli heitetty isän kuoltua; isäänsä hän ei muistanut yhtään; äidistään hän ei myöskään tiennyt paljon, hän oli ollut englantilainen sivistynyt nainen, joka oli kuollut hänen vielä lapsena ollessaan; hän kertoi työstään ja toiveestaan päästä takaisin kaupunkiin kuuden kuukauden kuluttua voidakseen ryhtyä uusin voimin työhön. Ja Lind vuorostaan kertoi hänelle, miten hän oli joutunut tänne ja päättänyt jäädä paikoilleen välittämättä Caleb Garen kiivaudesta ja hänen perheensä tukalasta asemasta.

Lind keräsi sitten astiat pöydältä ja pesi ne Markin pyyhkiessä ja asettaessa ne paikoilleen kaappiin. Sitten Lind kurkisti ulos ikkunasta ja huomasi, että sade oli jo melkein lakannut.

»Mrs. Gare otaksuu, että minä olen Sandbossa, eikä nuhtele minua. Mutta minun täytyy sittenkin lähteä kotiin», hän sanoi. Mark otti hattunsa ja takkinsa naulasta ja he läksivät yhdessä ulos. Satoi yhä hiukan ja puut muodostivat suuria, kosteita läikkiä hämärtävää taivasta vasten.

Mark syötti ja juotti Lindin ponia, sitten hän satuloi oman hevosensa.
Lind seisoi pimeässä tallissa sillä välin kuin Mark suoritti työnsä.
Lämmin kodikkuudentunne matalassa tallissa oli niin valtava, sateen
rapistessa kattoa vasten, että Lind tunsi entistään voimakkaampana
Markin läsnäolon.

Mark ei huolinut sytyttää lyhtyä satuloidessaan hevostansa. Hän työskenteli nopeasti pimeässä, jotta se tunne, jota hän tunsi tätä merkillistä tyttöä kohtaan, ei kokonaan panisi hänen päätään pyörälle. Kun hän oli valmis, talutti hän hevosensa pihalle hipaisten Lindiä, joka ei heti huomannut hänen tuloaan. Tuo hetkellinen kosketus sai Markin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Sateen kostuttaessa heidän kasvojaan he ratsastivat metsätietä myöten rinnatusten.

Vaikka Mark oli aikonut kääntyä takaisin paljon ennemmin, hän saattoikin Lindin aina Garen farmille saakka. Sade lakkasi, ja vihdoin suuri pilvi halkesi kahtia, jotta himmeä tähti pääsi näkyville. Pohjoisen puolella olevista suomaista kuului yksinäinen kumea ääni, ikäänkuin tuulen synnyttämä. Se oli myöhästyneen villihanhen ääni, viimeisen, joka lensi seudun yli puoleksi jäätyneitä soita kohti pohjoisessa. Lind ja Mark pysähtyivät kuuntelemaan ja katsoivat sitten toisiinsa. Äkkiä ilma oli kirkastunut, ja yö yllättänyt heidät avarana, loppumattomana, läpikuultavana kuin outo uni…

II.

»Oletteko saanut illallista, miss Archer?» hän kysyi, kun Lind lähestyi häntä. Amelian ääni kuulosti huolestuneelta.

»Kiitos, kyllä», sanoi Lind hengästyneenä. Hänen poskiaan punoitti ja hän oli yhä omissa ajatuksissaan lausuttuaan jäähyväiset Markille.

Amelia katsoi ystävällisesti hänen jälkeensä, Lind kääntyi äkkiä ja palasi takaisin auttaakseen Ameliaa vedenkannossa.

»Minulla oli oikea seikkailu tänä iltana, mrs. Gare», Lind sanoi. »Ratsastin yhdessä erittäin mielenkiintoisen ja vielä lisäksi kauniin miehen kanssa.»

»Hän hoitaa Klovaczin taloa — tällä hetkellä. On täällä hermojansa parantamassa. Ei hän tietenkään ole mikään talonpoika», sanoi Lind, mutta olisi sitten kernaasti puraissut poikki kielensä ajattelemattomien sanojensa vuoksi. Vaistomaisesti hän tunsi Amelian hätkähtävän.

»Mark Jordan», toisti Lind laahaten perässään ämpäriä, jonka paino äkkiä näytti siirtyneen kokonaan hänen puolelleen. Amelia pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin hän olisi nähnyt aaveen laidunmaalla, aitauksen takana.

Hetken aikaa Amelia seisoi aivan mykkänä. Käsi, joka piteli ämpäriä, oli aivan voimaton.

Vaimon kasvot hämärässä valossa olivat aivan ilmeettömät, kivettyneet. Kun Lind puhutteli häntä toistamiseen, hätkähti hän ja tarttui lujemmin ämpärin kahvaan.

»En — en… huulin vain näkeväni jotain. Karhuja kuuluu olevan lähitienoilla», hän mutisi. »Martinin täytyy pitää silmällä lammaskarsinoita.»

Caleb luki maanviljelyslehteään lampun valossa arkihuoneessa. Riisuttuaan yltään päällysvaatteensa Lind kävi myös suuren pöydän ääreen istumaan valmistaen huomispäiväistä työtään. Caleb ei vilkaissut häneen eikä sanonut hänelle sanaakaan, Lind otaksui hänen paheksuvan, kun hän ei ollut saapunut aterialle. Hän hymyili itsekseen.

Amelia tuli huoneeseen, nosti pois lampusta lasin ja puhdisti sen villaisella rievulla. Valon lekotellessa hetken alkaa Caleb liikutteli kärsimättömästi olkapäitään.

Amelia jutteli kevyesti Calebin kanssa sateesta, joka oli tullut niin hyvään tarpeeseen, ja mainitsi ohimennen, että hänen piakkoin oli tilattava siemeniä puutarhan kylvöä varten. Caleb ei vastannut mitään, mutta muutti vihdoin asentoaan siten, että hän joutui aivan selin häneen. Amelia hymyili opettajattarelle hiukan ilkeämielisesti, Lind ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä näin vilkkaana ja itsetietoisena. Hän ihmetteli, mikähän siihen oli syynä.

Toiset olivat tavallista ankaramman työpäivän jälkeen menneet varhain levolle. Hetken kuluttua Lindkin läksi ullakolle. Caleb ja Amelia jäivät kahden.

»Sinä et ole kertonut minulle, että hän on tullut tänne», Amelia heitti Calebille vasten kasvoja. Hänen silmänsä iskivät tulta kalpeiden poskien yläpuolella. Hän seisoi pöydän ääressä ja alkoi molemmin käsin kääriä pöytäliinaa kokoon lujaksi rullaksi.

Caleb kääntyi hitaasti. »Haa!» hän naureskeli. »Sinä keksit sen itse, vai mitä?»

»Niin, minä keksin sen itse», Amelia toisti jokaisen sanan ikäänkuin hän olisi yrittänyt oppia ne ulkoa. »Opettajatar on puhunut hänen kanssaan.»

Caleb kohotti kulmakarvojaan ja siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Olisikohan opettajatar mukana pelissä? Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei tuo pieni lempeäsilmäinen kissanpoikanen kauan pysyisi paikallaan.

»No niin? Aiotko heittäytyä hänen kaulaansa? Kylläpä hän siitä olisi sinulle kiitollinen», Caleb sanoi. Hän käänsi aikakauslehtensä sivuja, ja Amelia kuuli hänen lyhyen pilkallisen naurunsa. Hänen sormensa puristivat pöytäliinaa.

Ensi kertaa hänen elämässään epävarmuus riisti sanat hänen suustaan sen vakaumuksen sijasta, että hänen tahtoaan seurattiin hänen edes sanomatta mitään.

VIIDES LUKU.

Anton Klovacz oli jättänyt viiden acren suuruisen metsikön Mark Jordanin raivattavaksi. Lindin käynnin jälkeisenä päivänä hän ryhtyi työhön lähtien metsään kirves olalla, ruokittuaan ensin elukat. Ilma oli kylmä ja kirkas, erittäin sopiva kovaan työhön. Hän heilutti kirvestään reippaasti ja iloitsi tuntiessaan sileän puuvarren käsissään.

Hän ajatteli Lind Archeria. Myöhään yöhön hän oli valvonut edellisenä iltana ajatellen häntä. Lind oli herättänyt hänessä ensi kertaa sen tunteen, ettei hän ollutkaan aivan toivottoman yksinäinen. Tytön ruumiillinenkin kauneus sai hänet haltioitumaan, vaikka olisihan sitä voitu selittää yksinkertaisesti vain siten, että Lind oli ainoa nainen, jonka hän oli tavannut tai kaikesta päättäen tulisi tapaamaan oleskellessaan näillä seuduin. Niin mahdottomalta ja mielettömältä kuin se tuntuikin, niin oli Lind saanut koko hänen sisimmän olemuksensa väreilemään, istuessaan edellisenä iltana pöydän ääressä ja katsellessaan häntä silmiin. Koko tuo kohtaus saattoi hänet nöyräksi ja ujoksi palautellessaan sitä nyt mieleensä. Hänen täytyi saada nähdä hänet jälleen, aivan heti, ja sittenkin hän pelkäsi kohdata häntä, sillä voisihan sattua, että hänen olisi pakko kuolettaa tunteensa, jos ne eivät olisi Lindistä mieluisia. Eikä hän sittenkään voinut salata itseltään, että Lind ainakin osittain oli vastannut hänen tunteisiinsa. Hän tunsi omat, kiihkeät, voimakkaat tunteensa siksi hyvin ja tiesi, miten tuskallista hänen olisi usein tavata Lindiä, jos hän esimerkiksi saisi tietää, että joku toinen merkitsi jotain hänen elämässään. Hän tahtoi nähdä hänet jälleen päivän tai parin kuluttua, mennä koululle häntä tapaamaan ja pyytää lupaa saada käydä hänen luonaan Garen talossa. Se olisi oikea tapa. Niinkuin nuoret miehet tavallisesti mielistelivät tyttöjä siveellisessä yhteiskunnassa… hänen täytyi nauraa ajatellessaan itseään uudessa osassaan. Ja miten toiselta elämä sittenkin tuntui tänään. Hän nojasi toisen kätensä kirveen vartta vasten ja avasi paidankauluksen napin. Hänen katseensa kulki yli Klovaczin peltojen, joihin omistajan vanhemmat pojat olivat kylväneet rehukasveja ennen lähtöänsä. Maisema näytti ystävällisemmältä kuin eilen.

Lind… Lind Archer — miten kaunis nimi se oli! Ei kukaan koskaan niin äkkiä ja täydellisesti ollut vastannut sitä monisärmäistä ja epämääräistä olentoa, joka oli hän itse — olentoa, joka ei ollut kotoisin mistään eikä koskaan ollut kuulunut minnekään huolimatta saavutetusta sivistyksestään ja luonnollisista lahjoistaan. Mark tunsi kaipaavansa häntä, ikävöivänsä häntä niin kiihkeästi, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi ollut hänestä erossa.

Hän koetti puhua itselleen järkeä. Hänellä ei ollut oikeutta uneksia Lindistä tällä tavalla. Ensi kerralla tavatessa hän pitäisi itsensä kurissa. Hän alkoi taas tarmokkaasti harventaa metsää hakaten maahan koivuja sekä oikealta että vasemmalta.

II.

Fusi Aronson tuli jalkaisin Calebin luo puhumaan metsäpalstasta. Hän astui pitkin askelin tietä, kuin hävinneen rodun jättiläis-edustaja.

Ikäänkuin voittaakseen halunsa ottaa Caleb Gare hengiltä hän pysähtyi juttelemaan opettajattaren kanssa koululle.

»Minä tahtoisin sen nyt tehdä, mutta te sanotte, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Se onkin totta; kyllä hänen aikansa vielä tulee», Fusi myönsi.

Hän puristi Lindin kättä, ja opettajatar varoitti häntä vielä kerran osoittamasta vihaansa Calebille. Fusi, kookas islantilainen, astui tien poikki sopiakseen metsäpalstansa myönnistä.

III.

Päivät kuluvat, vieläpä tärkeittenkin tapahtumien jälkeen. Samoin suurten surujen ja suurten ilojen jälkeen päivät menevät menoaan, ja tapaukset muuttuvat kirkkaiksi loimiksi ja tummiksi kuteiksi entisyyden kuvakankaassa. Samoin kului päivä, jolloin Lind löysi Mark Jordanin, ja Amelia sai siitä tiedon.

Opettajatar palasi kotiin koulutyön jälkeen seuraavana päivänä ja näki Amelian kyyköttävän puolivalmiin tilkkupeitteen ääressä, jonka hän oli levittänyt lattialle. Hän katseli peitteen loistavia neliöitä ja kolmioita. Auringonsäde, joka lankesi vastakkaisesta ikkunasta hänen vaaleille hiuksilleen, jakoi peitteen kahtia.

»Miten värikäs peite tuosta tuleekaan!» Lind huudahti silitellen keltaista silkkitilkkua. »Kauanko teidän on pitänyt kerätä tilkkuja, ennenkuin olette saanut niitä riittämään asti?»

Amelia ei vastannut heti, ja kun hän vastasi, ei hän kohottanut katsettaan maasta. Lind arvasi hänen itkeneen. Hän aikoi polvistua Amelian viereen ja kysyä, mikä suru häntä painosti, mutta hän oli jo usein saanut kokea, että osanotto vain kiusasi vaimo parkaa. Mikä hänen surunsa lienee ollutkin, piti hän sen visusti salassa, ikäänkuin se olisi ollut liian läheinen toisille jaettavaksi. Peitteen kirjavat tilkut loistivat ja kiilsivät.

»Olen kerännyt näitä tilkkuja siitä saakka kuin kaksoiset syntyivät», sanoi Amelia vihdoin. »Emme me tarvitse täällä paljon silkkiä. Säästin ne, kunnes tytöt olisivat siksi isot, että he osaisivat panna arvoa kauniiseen peitteeseen.»

Lind polvistui koskettaen erästä isompaa tilkkua. »Kylläpä tämä on kaunis — jonkunmoista brokaadia, eikö totta? Onko se ollut pukuna?»

Amelia ei vastannut, ja Lind, tuhat kysymystä mielessään, missä ja miten sitä oli käytetty, kohosi pystyyn ja läksi ulos. Talon päädyn edustalla oli Ellen kylvämässä sokeriherneitä.

»Siinä täytyy piillä jotain — jotain, joka kiehtoo hänet kokonaan valtaansa — joka on suurempaa kuin itse elämä», Lind tuumi ajatellen Ameliaa.

»Oi, minä luulin teitä äidiksi», hän nauroi, kun Lind pysähtyi hänen viereensä. »Valo sokaisee silmäni kokonaan.»

»Kyllä nämät kelpaavat siihen asti, kunnes lääkäri saapuu taas
Sidingiin.»

Lind tiesi, että ne olivat jo kauan olleet sopimattomat — ehkäpä liiankin kauan.

»Ellen», alotti Lind istahtaen maahan tytön viereen, »sallisikohan isäsi minun ostaa sinulle silmälasit?»

»Voi, rakkaani, älkää sanoko hänelle mitään sellaista!» Ellen huudahti. »Hänen tarkoituksensa on ostaa minulle uudet lasit — hän vain unohtaa aina. Se ei ole mikään rahakysymys.»

Ellen näytti todellakin niin kiusaantuneelta, ettei Lind voinut sanoa sen enempää. Sääli todellakin, että hän piti siinä määrin isänsä puolta. Lind ei voinut tehdä mitään — hänen apuansa ei otettaisi kuitenkaan vastaan. Judithkin oli ylpeä ja vetäytyi heti pois, niin pian kuin joku lahja oli kysymyksessä. Eihän hän esimerkiksi tahtonut ottaa vastaan merenvahahelmiä Lindiltä — väittäen, etteivät ne hänelle sopineet.

»Mitäpä muutakaan voisin tehdä?» hän vastasi, ja vähäinen vihamielinen piirre ilmestyi hänen suunsa molemmin puolin. »Eihän tällä paikalla ole mitään vikaa. Minä olen elänyt täällä siksi kauan, että olen kiintynyt siihen, vaikka te ette siitä pitäisikään.» Lind ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin kiihkeästi. Hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, ja posket hohtivat punaisina.

»Ellen, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan! Olet kaunis, älykäs — jos saisit vain hiukan oppia, niin sinusta voisi tulla jotain. Täällä elämäsi menee hukkaan. Etkö koskaan ole pyytänyt isältäsi päästä joksikin aikaa pois?»

»En», vastasi Ellen välinpitämättömästi, »en halua lähteä minnekään.»
Hän ripotteli siemeniä pieneen uurteeseen.

»Älä sanoa sitä, Ellen», Lind vastusteli. »Kyllä sinä haluaisit. En tahdo yllyttää sinua kotiasi vastaan enkä mitään muutakaan senkaltaista, rakkaani. Mutta olen huomannut sinussa niin paljon kauniita taipumuksia — rakastat musiikkia muun muassa. Isäsi voisi erinomaisesti tulla sinun avuttasi toimeen muutaman kuukauden vuodessa. Miksikä et pyydä sitä?»

»Teidän on turha puhua, miss Archer», Ellen vastasi levollisesti. Hän nimitti Lindiä joskus »opettajattareksi», mutta ei koskaan ristimänimeltä. »Kyllä minä tiedän, kuinka paljon hänen täytyy tehdä työtä voidakseen antaa meille tämän kodin, ja tiedän myöskin, ettei hän voisi tulla toimeen ilman meitä. Teidän ei pidä puhua sellaista.»

Lind nousi pystyyn, tahtomattaan loukkaantuneena Ellenin käytöksestä. Hän tiesi varsin hyvin, ettei tyttö uskonut sitä, mitä hän itse sanoi. Mutta väärä tottelevaisuudentunne, joka oli väkisin istutettu Elleniin, oli tappanut kaikki muut vaistot kuin hävittävä rikkaruoho. Hän ajatteli vain niinkuin Caleb oli opettanut häntä ajattelemaan, pitäen silmällä vain maan ja Calebin etua.

Lind palasi taloon, otti runokirjan kainaloonsa ja läksi metsätietä myöten koulutalon ohi vihreälle kummulle, jonka juurella oli kehäkukkien peittämä nummi. Tänne hän istahti ja koetti lukea kirjaa, jonka hän oli avannut eteensä. Mutta hänen silmänsä eksyivät kirjasta avaruuteen, missä pitkät ruovot hohtivat kuin vihreät ja kultaiset etsaukset auringossa. Hänen ajatuksensa kulkivat Mark Jordanin luo ja, omituista kylläkin, hän yhdisti hänet vanhan Bjarnassonin isoäidin ennustukseen. Lind ei ollut pyytänyt häntä käymään luonaan Garella. Se ei tuntunut oikein sopivalta hänen mielestään, vaikka hän tiesi, että Mark olisi toivonut sitä. Ei siis näyttänyt olevan muuta keinoa kuin keksiä jotain asiaa Klovaczin taloon.

Pitkillä, pehmeillä sormillaan hän kaivoi puoleksi mustan, puoleksi valkean kiven maasta esille.

»Jos toinen puoli on enimmäksi osaksi valkoinen, niin isoäiti Bjarnassonin juttu on tosi, jos taas musta, niin se ei ole tosi», Lind tuumi. Kiven toinen puoli oli kokonaan valkea. Hän hymyili itsekseen.

IV.

Joka ilta, kun Jude läksi karjaa hakemaan, hänen silmänsä kulkivat Sandbohon päin. Sven saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Jude tiesi, että Sven etsisi häntä, vaikkei hän uskaltaisikaan tulla Garen farmille. Caleb oli kerran aikaisemmin sanonut suoraan, ettei nuori Sven Sandbo ollut tervetullut taloon. Hänen hymynsä ja ylimielinen käytöksensä oli liian röyhkeä.

Auringon laskiessa eräänä toukokuun iltana Judith läksi ratsastamaan varsalla laidunmaan pohjoispuolelle. Hän oli kuin jumalatar hiusten hulmutessa hevosen harjan ympärillä ja veren kiihkeästi kuohuessa suonissa. Hän tiesi itsekin olevansa kaunis hevosen selässä ratsastaessaan. Ja hän tiesi myöskin, että häntä katseltiin. Hän kiristi suitsia ja heitti päänsä pystyyn. Hänen poskensa, jotka ennestäänkin olivat punaiset, alkoivat yhä enemmän hohtaa ja hänen silmäluomensa painuivat alas. Sitten, heilauttaen piiskaansa hän kiiti eteenpäin Sven Sandbota kohti.

Sven käveli avonaisella kentällä, joka levisi hänen kotinsa ja pienen metsikön välillä, jonka Fusi Aronson omisti pohjoispuolella. Sinne saakka ei kenenkään silmä Garen farmilta voinut ulottua. Sven lähestyi Judithia ja nojasi käsivartensa hevosen hikistä kaulaa vasten.

»Sinä näytät suurenmoiselta, Jude», hän sanoi tarkastaen häntä ylhäältä alas saakka. Hänen kätensä tunnusteli tytön säärtä, joka oli työhousujen peitossa. Judith vetäisi pois jalkansa hätkähtäen. Sven nauroi ja pisti kätensä takin taskuihin. Hän nojautui toisen jalkansa varaan ja heilutteli toista veltosti ilmassa. »Mitenkä kotona jaksetaan?» hän kysyi.

Judith vastasi hänen tutkivaan katseeseensa yhtä tutkivasta hänen huomionsa kiintyi Svenin vaatteiden kaupunkilaiskuosiin, kirjavaan kaulahuiviin, kiiltäviin jalkineisiin, joissa ei ollut varpaitten kohdalla kuhmua niinkuin Martinin pyhäkengissä; hän ei viitannut sanallakaan Svenin ulkoasuun, vaikka hän tiesi hänen sitä odottavan.

Sven ei ollut typerä. Hän nauroi, ja kun hän nauroi, niin ei ainoakaan nainen voinut vastustaa häntä. Hänellä oli puoleensavetävin hymy koko maailmassa.

»Kuulehan, Jude, et suinkaan sinä ole suuttunut minuun», hän mairitteli heilutellen jalkaansa. »Mitä sinulle kuuluu, sitä minä haluaisin tietää.»

»Mainiosti. En malttanut odottaa, kunnes pääsisin takaisin. Ajattelin sinua kaiken aikaa ja olisin kirjoittanutkin, mutta pelkäsin vanhuksen saavan kirjeet käsiinsä. Jumaliste, sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen, Jude. Kaupungin tytöt eivät riitä sinulle puolitiehenkään. Minä olen nähnyt heidät kaikki.»

Hän veti esille uushopeisen savukerasian ja piteli sitä auringossa, niin että se kiilsi. Näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt sitä näkyvillä turhan kauan ottaessaan siitä savukkeen. Judith katseli taivaanrantaa, ja hänen hevosensa kuopi kärsimättömänä. Sven tarttui hevosen suitsiin, painoi rasian kiinni ja pisti sen takaisin taskuun.

»Tuletko jonakuna iltana minun kanssani ratsastamaan? Menehdyn täällä, jollen tee jotain — tai näe ihmisiä», hän sanoi välinpitämättömästi puhaltaen sauhua ilmaan ja karistaen sormellaan tuhkaa savukkeestaan. Sitä hän ei ollut tehnyt ennen aikaan. Tehdä jotain — nähdä ihmisiä, sellaista hänen mielensä teki. Ei mitään eikä ketään erityisesti.

»Nytpä muistankin», jatkoi Sven, »minulla on tässä jotakin sinulle. Kaikilla tytöillä on sellaisia.» Hän otti taskustaan esille pienen käärön ja avasi sen. Käärepaperista hän irrotti pienen kullatun korurasian näyttäen sitä Judithille ja odottaen näkevänsä hänen kasvoillaan ihmetyksen hymyn. Judith silmäsi nopeasti siihen.

Sitten, heilauttaen äkisti ruumistaan, hän pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen, suu auki, sieraimet huohottaen, silmät sumeina. Judith painoi päänsä hevosen harjaa vasten, käänsi sen ympäri ja katosi samassa hevosen selässä, joka oli aivan hurjana kiihkosta.

Sven tuijotti ällistyneenä Judithin jälkeen, näki hevosen poikkeavan tieltä ja hyppäävän heinäniityn aidan yli, sulavasti kuin vene, joka kohoaa aallon harjalle.

»Tuhat tulimmaista —», hän ihmetteli. »Kylläpä hänessä on eloa. Enemmän kuin koskaan ennen. Mutta mistähän hän loukkaantui?»

Mutta Svenin ei ollut vaikea sitä arvata. Judithin mielestä hän oli kerskaillut.

Päivät muuttuivat yhä pitemmiksi ja lämpimämmiksi; pellon ja metsikön välinen kenttä muuttui tummemman vihreäksi. Calebin karja ruohoaavikolla etsi sydänpäivän aikana varjoa metsiköstä, ja lypsylehmät laidunmaalla lakkasivat ruohoa syömästä seisoen pitkät ajat polvia myöten lämpimässä suossa, jossa hyönteisiä hyppeli kuin kipinöitä veden pinnalla. Kylmät, kosteat aamut lämpenivät, ja iltaisin luonto kietoutui sumuun. Maan antimista hennot oraat muuttuivat karkeiksi oljiksi ja varsiksi.

Mutta garelaisten elämässä ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta; unelmat yhtä vähän kuin pelon aiheetkaan eivät kehittyneet eivätkä kypsyneet, yksilöiden taistelussa ei ilmaantunut käännekohtaa, ei mitään äkillistä huippusaavutusta. Ei ulkonaisia tunteita eikä ajatuksia tuotu ilmi paitsi sellaisia, jotka tarkoittivat alistumista Calebin kunnianhimoisiin vaatimuksiin. Caleb ei puhunut yöllä eikä päivällä muusta kuin karjastaan, ajoi päivisin rattaillaan pelloilla tai käveli ulkona iltaisin lyhty kädessä vertailemassa heinä- ja pellavapeltojaan Skuli Ericksonin tai Joel Brundin, mrs. Sandbon tyttären, Doran miehen, peltojen kasvuihin. Alkukesä oli hänelle hirveää, yhtämittaista kiihkon aikaa, jolloin hän oli sokea ja kuuro ja mykkä kaikelle muulle, mikä ei koskenut hänen maitaan.

Hänen pellavansa kasvoi sellaisella vauhdilla, että hän töin tuskin uskalsi sitä katsella peläten sen voivan kadota harhanäyn tavoin. Hän saattoi siirtää tarkastuksensa kokonaista viikkoa eteenpäin pelosta, että sille äkkiarvaamatta olisi voinut tapahtua jotain kamalaa.

Mutta niin tasaiselta kuin garelaisten elämä pinnalta näyttikin, niin pohjalla piili kuitenkin hiukan levottomuutta. Lind Archer huomasi sen ja oli pahoillansa.

Sven Sandbo oli palannut kotiin. Judithin käytöstä oli mahdoton ymmärtää. Lind oli yrittänyt puhua hänen kanssaan Svenistä, mutta tyttö oli tylysti paennut pois. Ja kun Lind oli tarjonnut Judithille luettavaksi kirjaa, jonka hän oli saanut kaupungista, niin Judith oli käyttäytynyt paljon enemmän Ellenin kuin itsensä tapaisesti. Hänellä ei ollut aikaa lukea, oli hän sanonut. Amelia kulki kuin poissaoleva näinä päivinä ja kohteli Calebia miltei ystävällisesti. Amelian puolella oli jännitys hiukan lauennut, mutta Judithin puolella se oli sitä enemmän kiristynyt. Calebin huomio oli tätänykyä niin kokonaan kiintynyt farmin asioihin, ettei hän huomannut mitään. Vastoin tapaansa hän suoritti kaikenlaisia turhia pikkutöitä etsien alati uutta tehtävää, sen sijaan että hän olisi määrännyt töitä Martinille ja Judithille. Lind tunsi, että jotain tärkeää oli tapahtunut, mutta huomasi sitten samalla, ettei mitään muuta voinut tapahtua kuin mikä kuului jokapäiväisiin velvollisuuksiin.

Lind yksin huomasi nämät vaihtelevat vivahdukset garelaisten elämässä. Hänellä oli iltaisin paljon vapaata aikaa istuessaan pöytänsä ääressä lasten poistuttua koulusta, ja usein silloin hän tuli ajatelleeksi garelaisia. Mutta tuon sadeillan jälkeen hän oli vieläkin enemmän ajatellut Mark Jordania.

Kolmantena päivänä käyntinsä jälkeen Klovaczin farmilla Lind istui pöytänsä ääressä koulussa. Huoneessa tuntui voimakas liidun ja villien kirsikankukkien tuoksu. Lind oli väsynyt ja masentunut mieleltään. Hän sulki silmänsä ja nojasi päänsä käsiensä varaan. Hän eli mielikuvituksessaan jälleen tuon pelottavan ja ihanan sadeillan…

Ovi avautui hitaasti. Mark Jordan seisoi valoisassa oviaukossa, hymyilevänä, paljaspäisenä, hattu kädessä. Lind painoi kätensä poskiansa vasten. Sitten hän nauroi.

»Te näytätte syylliseltä», sanoi Mark. Hän astui hitaasti pulpettien välistä käytävää pitkin huoneen keskelle katsoen Lindiin onnellisena.

»Myönnän sen kyllä», sanoi Lind arasti. »Ajattelin juuri, että tarjoutuisin jälleen päivällisvieraaksi teille.» Hän nousi pöytänsä äärestä ja ojensi kätensä Markille. Mark piteli sitä omassaan, katseli sitä ja osoitti liitu- ja mustetahroja.

»Maan suola: koulunopettaja. Olin kerran itsekin opettajana kuukauden verran. Sain eroni, kun yllytin lapsia hockey'a pelaamaan», Mark nauroi. Hän päästi irti Lindin käden ja kulki ympäri huonetta tutkien piirustuksia ja kuvia, joita lapset olivat valmistaneet ja ripustaneet seinille. Ottaen käteensä liitupalan hän piirusti mustalle taululle lystikkään olennon, polvet koukussa ja silmät vinossa, ja kirjoitti sen alle lapsellisella käsialalla: »Opettaja.» Sitten hän peräytyi kymmenen askelta, tähtäsi ja heitti liitupalan mustantaulun hyllylle. Tämän tempun hän uudisti moneen kertaan peräytyen joka kerralla muutamia askeleita kauemmaksi.

Lind katseli leikkiä hetken aikaa puoleksi huvitettuna. Sitten häntä alkoi hieman hermostuttaa. Mark kaikesta päättäen oli unohtanut hänen läsnäolonsa. Hänen väsymättömyytensä syrjäytti hänet kokonaan. Äkkiä hänen mieleensä muistuivat Bjarnassonin vanhan isoäidin sanat: hän ei koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Markin seisoessa nyt sivuttain häneen Lindin huomio kiintyi hänen päänsä ja hartioittensa kauniiseen muotoon. Mark kääntyi niin äkkiä Lindin puoleen, että tämä säpsähti.

»Ei mitään», vastasi Lind. Hän tahtoi koettaa ymmärtää Markia. »Mieleni ei tee lähteä kävelemään, kun te noin jyrkästi käskette. Mutta tahdon käyttää teitä hyväkseni oppiakseni hillitsemään kiivauttani, ja siksi suostun. Te näytte olevan tottunut käskemään. Aivankuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin te yksin.»

»Olen aina ollut yksin — kunnes te tulitte, Lind. Minun täytyy ensin tottua siihen ajatukseen, että te olette olemassa», Mark sanoi niin vakavasti, että Lindin täytyi nauraa.

»Huomasiko joku garelaisista teidän tulevan tänne?» Lind kysyi kiusaantuneena.

»Garelaisetko? Ah, nuo ihmiset. En todellakaan tiedä. En nähnyt ketään muuta kuin punatulkun tiellä, eikä se liikuttanut edes höyhentä», Mark sanoi astuen ikkunan luo sillä välin kuin Lind korjasi tavarat pöydältä. »Miksi te sitä kysytte? Pelkäättekö heitä?»

»En lainkaan», Lind kiiruhti sanomaan. »Minä en vain haluaisi, että he — minä tahtoisin pitää teidät erillänne heistä — ikäänkuin toisessa maailmassa. Jos te menette heidän luokseen tai keskustelette heidän kanssaan, niin teidän kuvanne sekaantuu heihin. Ymmärrättekö? En tahtoisi, että te näkisitte heitä tai he teitä, lukuunottamatta ehkä Judithia —» Lind vilkaisi Markiin mietteissään ikäänkuin tuumien, oliko tällainen jako viisasta.

»Tulitteko jalan?» kysyi Lind, kun he olivat lähteneet ulos ja kävelivät pitkin pientä polkua, joka kulki tiheän havupuumetsikön läpi koulutalon taitse.

»En, ratsastin norsulla. Se häipyi teidän ovellanne», sanoi Mark ja he nauroivat molemmat.

»Olisin kuitenkin hyvin utelias näkemään tuota Garen perhettä», sanoi
Mark vähäistä myöhemmin. »Varsinkin Caleb Garea. Minulle kerrottiin
Yellow Postissa, että hän on itse piru.»

»Ei, siksi hän on liian ilkeämielinen. Hän on myös liian ilkeä, jotta tekisi mieli ottaa häntä hengiltä. Sen vuoksi Fusi Aronson ei ole tehnyt sitä jo aikoja sitten.»

He keskustelivat siitä omituisesta yhtäläisyydestä, joka täällä pohjoisessa vallitsee ihmisen ja maaperän välillä, sekä ruumiillisen että henkisen elämän köyhyydestä.

»He eivät tuhlaa mitään — siinä se», sanoi Mark, »yhtä vähän mitä ihmisten suhteeseen kuin kasvien kasvuun tulee. Ei hillittömyyttä missään. Olen kulkenut jalan koko Yellow Postin ympäristön sen jälkeen kuin saavuin tänne, mutta en ole tavannut ainoatakaan farmaria, joka ei ilolla ajattelisi, että ellei hän kerää ja kokoile voimainsa takaa, niin koittaisi kerran aika, jolloin hänellä ei olisi ainoatakaan jyvää aitassaan. He eivät näytä luottavan maahan, muuhun kuin siihen, mitä he omalla työllään saavat siitä irti. Ajatelkaahan, miten erilaisia luonteeltaan nämä ihmiset olisivat, jollei maa riistäisi heiltä koko heidän voimaansa ja kaikkia heidän ajatuksiansa.»

Lind nyökkäsi. »Siinä juuri on garelaisten erehdys. Heillä kaikilla on hirveän liioiteltu velvollisuudentunto maata kohtaan — tai oikeastaan Calebia kohtaan, joka ei ole muuta kuin maan symbooli.»

»Oleskelin jonkun aikaa vielä kauempana pohjoisessa — kävin yhdessä pappieni kanssa lähetysasemalla lapsena ollessani ja myöhemminkin tultuani täysikasvuiseksi», Mark kertoi. »Se vasta olisi oikea maa teitä varten. Jos Jumalaa on olemassa, niin siellä hän asuu ja suorittaa ajatustyönsä. Hiljaisuus on aivan hirveä. Tuntuu kuin tapahtuisi äärettömän paljon, vaikkei mitään voikaan nähdä. Taivas on aivan rajaton — samoin valo sekä pimeys — lumikentät loppumattomia — vain harvoja mäntyjä, joku ainoa kumpu tai jäätynyt joki. Ja ihmisolennot siellä ovat kuin puukuvia salaperäisine tarinoineen, joista ei koskaan voi saada täyttä selkoa. Luonnon kovuus painaa alas elämän ulkonaisen ilmaisumuodon luullakseni yksinkertaisesti vain siksi, ettei ympäristö tarjoa ihmishengelle kylliksi luonnollisia kiihottimia. Me olemme loppujen lopuksi vain ympäristömme kuvastimia. Elämä täällä Oelandissakin voi näyttää kielteiseltä, mutta todellisuudessa se heijastaa vain niin harvoja ulkonaisia, luonnollisia ilmiöitä, että se tekee kielteisen vaikutuksen. Nämä ihmiset ovat pakotetut viettämään sisäänpäinkääntynyttä elämää, kaikki heidän intohimonsa ovat kasaantuneet yhteen; he ovat kuumaverisiä olentoja, vailla ilmaisumuodon — vapauttavan eleen mahdollisuutta.»

»Niin, luullakseni inhimillinen elämä, tai ainakin inhimillinen yhteys on yhtä köyhää täällä kuin pohjoisemmassakin», Lind sanoi. »Taistelulla olosuhteita vastaan on varmaankin sama vaikutus kuin toimettomuudella. Minun mielestäni toinen on yhtä tylsistyttävää kuin toinenkin. Heillä ei ole mitään tunteita jäljellä, kun maa ja karja on saanut osansa.»

He keskustelivat kirjoista ja heidän mielipiteensä kävivät silloin tällöin erilleen. Mark pyysi, että Lind sallisi hänen tulla Garelle käymään ja tuoda mukanaan muutamia lempikirjojaan, ja Lind lupasi puhua mrs. Garen kanssa.

Lindistä tuntui ihmeelliseltä, että hän oli tavannut täällä Markin.
Markin mielestä oli maailman luonnollisin asia, että hän oli löytänyt
Lindin täällä.

»Saanhan ainakin käydä koululla jonakin iltana?» Mark kysyi arasti. Hänen oli jo aika lähteä, ja häntä ihmetytti, että hänen oli niin vaikea erota. Lind ojensi aivan yksinkertaisesti kätensä hänelle.

»Tehkää niin», hän sanoi lämpimästi. He olivat tulleet niin lähelle
Garen farmia, että saattoivat nähdä sen portin.

Mark katsoi omituisesti Lindiin, sitten hän kääntyi ja kiiruhti pois tietä myöten. Kerran hän vilkaisi taakseen ja näki Lindin seisovan samalla paikalla, minne hän oli jättänyt hänet. Kohottaen leveälieristä hattuaan hän heilutti kättään ilmassa. Lind jatkoi matkaansa Garen pihalle. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi.

VI.

Keritsemisaika oli käsissä. Kolmekymmentä lammasta, joilla oli niin paksu villa, että ne näyttivät kömpelöiltä omissa turkeissaan, oli tuotu aitaukseen, missä Judith, Martin, Amelia ja Ellen keritsivät niitä. Villan haju ällötti Elleniä, ja siksi Amelia antoi hänen enimmäkseen olla sisällä taloustoimissa. Judith liikkui lammasten parissa valiten omansa joukosta, jotta ei tapahtuisi mitään vääryyttä villoja eritellessä. Calebilla oli ollut tapana, aina siitä saakka kuin lapset olivat pieniä, antaa kullekin muutamia nimikkoeläimiä, joita he saivat hoitaa ja myödä ja siten hankkia itselleen vaatteita. Hän väitti, että he siten suuremmalla mielenkiinnolla tekisivät työtä ja kehittyisivät varhemmin itsenäisiksi. Amelia oli jo kauan sitten huomannut, mikä iva piili tämän anteliaisuuden takana.

Vaikkei Caleb ottanutkaan itse osaa työhön, pysähtyi hän aitauksen ääreen, missä nuo kolme työskentelivät Ellenin mentyä sisään. Hänen vieressään seisoi Thorvald Thorvaldson, islantilainen, joka kehui olevansa mestari keritsemään. Caleb nojasi kyynärpäänsä aitausta vasten ja antoi mielivaltaisia neuvoja, miten keritsemisen tuli tapahtua. Näin näytti siltä kuin hän olisi johtanut työtä.

»Kuulehan, Jude! Noin et saa keritä! Pistä keritsimet syvemmälle! Kuulehan! Ei koko päivää saa keritä yhtä lammasta. Hiukan lähempää tuolta! Hienoa villaa, vai mitä, Thorvald? Montako naulaa villoja luulette minun saavan tuosta lampaasta?»

Judith kääntyi selin molempiin miehiin ja jatkoi työtään. Lammas oli hänen lemmikkejään, emälammas, joka kantoi aina hyvin. Judith vihasi islantilaista, joka seisoi tuijottaen häneen. Tyttö oli sivulta vilkaissut häneen ja nähnyt hänen pienten porsasmaisten silmiensä sivelevän hänen sääriään, kun hän kumartui alaspäin ja työhousut kiristyivät hänen vartalonsa ympärille. Hän painautui emälampaan rintaa vasten ja leikkasi poikki kourallisen villaa. Kärsivällisyydellä oli rajansa, Ameliankin vuoksi.

Amelia ei nostanut silmiään työstä. Hänen levollisuutensa harmitti Calebia. Tätä muutosta hänen oli mahdoton ymmärtää. Se oli saanut alkunsa siitä päivästä, jolloin Amelia oli kuullut Mark Jordanin muuttaneen Klovaczin taloon. Oli aivan mahdotonta tietää, millä tavalla nainen, edes sellainenkaan kuin Amelia, suhtautui johonkin asiaan.

»Kuulehan, Amelia! Thorvald on janoissaan. Kyllä teillä on runsaasti aikaa saadaksenne työn tehdyksi ennen pimeän tuloa», sanoi Caleb. Hänen äänensä oli terävä ikäänkuin häntä äkkiä olisi pistetty neulalla selkään. Amelia nousi kiireesti ja pyyhkäisi tumman suortuvan silmiltään. Tuo jokapäiväinen liike teki hänet kovin kömpelön, kätevyyttä vailla olevan näköiseksi.

Caleb katsoi häneen. »Mr. Thorvaldson tahtoo kahvia. Hän on muuttanut mielensä», hän sanoi vihdoin lähtien happamen näköisen islantilaisen kanssa huoneeseen. Thorvaldsonille ei kukaan ollut puhunut sanaakaan kahvista. Hän irvisteli mielistelevästi Calebille. Tässä talossa vasta oli sekä sukkela että luja komento! Harmillista kyllä Thorvaldsonin naisväki ei ollut kyllin älykästä ymmärtääkseen ja täysin kunnioittaakseen sellaista isännyyttä. He tarvitsivat kouraantuntuvampaa taktiikkaa…

»Miten teidän vaimonne jaksaa?» Amelia kysyi Thorvaldsonilta tarjottuaan hänelle kahvia.

»Hän voi varsin hyvin», Thorvaldson vastasi kaataen teevatinsa sisällyksen kurkkuunsa. »Pian hänen aikansa tulee, ha, haa! Toinen toisensa jälkeen — sellainen vaimo hän on!»

Amelia kääntyi pois hänestä. Thorvaldsonilla oli tuuheat, riippuvat viikset, jotka kastuivat kahviin hänen juodessansa. Caleb täytti piippunsa. Hän huomasi, että Amelia kääntyi poispäin. Hän näki hänen huulensa puristuvan yhteen.

Caleb hymyili ivallisesti. »Käy istumaan, rakkaani», hän sanoi nostaen Amelialle tuolin aivan Thorvaldsonin eteen. »Keritsemisellä ei ole kiirettä. Juttele hetken aikaa Thorvaldsonin kanssa. Ha, haa! Minun vaimoni on aivan sairas, kun hän ei koskaan näe muita kuin oman miehensä, Thorvaldson. Naisella täytyy olla vaihteluakin.» Molemmat miehet nauroivat, Caleb raapi niskaansa ja vilkaisi silloin tällöin Ameliaan, joka sanaakaan sanomatta oli käynyt tuolille istumaan.

Amelian silmät vilkuivat ikkunaan. Ne olivat hätäiset, hermostuneet.
Caleb oli levoton.

Thorvaldson ahmi leipää, voita ja kylmää lihaa, jota Amelia oli tuonut hänen eteensä, ja maiskutti äänekkäästi suutaan. Amelia istui hänen edessään sanomatta sanaakaan.

Niin, Caleb oli levoton. Hän päätti vielä kerran, ettei Amelia saisi nähdä Mark Jordania.

Kun Thorvald Thorvaldson oli lähtenyt, astui Caleb vaimonsa luo. Hänen äänensä oli pehmeä ja kevyt.

»Opettajatar on taaskin jutellut tuon sinun poikasi kanssa. Jos hän pyytää lupaa saada tuoda hänet taloon, niin muista, se ei ole hyväksi. Ensiksikin, Amelia, se palauttaisi mieleesi asioita, joita sinun on paras unohtaa. Toiseksi, hän ei ole sitä lajia, jota toivoisin lasteni seuraksi.» Hän sytytti piippunsa taaskin huolettomasti, ikäänkuin hän olisi puhunut kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, ja poistui huoneesta laahaten jalkojaan perässään, pää etukumarassa, kädet selän takana. Hän oli ollut tyytyväinen Amelian kalpeuteen. Olipa Amelia kulloinkin millä mielellä tahansa, niin Caleb tahtoi aina olla vakuutettu siitä, että hän saattoi käden käänteessä saada hänen mielentilassaan muutoksen aikaan. Se oli oikeaa komentoa.

VII.

Kun lampaat olivat kerityt ja villa sullottu jauhosäkkeihin vietäväksi
Sidingiin, ryhdyttiin taas tavallisiin töihin.

Ellenin työskennellessä puutarhassa kitkien rikkaruohoja ja mullaten perunoita, niin että hänen selkänsä tuli rasituksesta kipeäksi, kävi Judith useampaan kertaan Yellow Postissa ruokavaroja ostamassa.

»Niin!» sanoi Judith Ellenille, joka vihdoin moitti häntä itsekkyydestä. »Miksikä sinä istut täällä? Minä en sääli sinua. En sääli ketään meistä! Me olemme kaikki kylliksi vanhoja lähteäksemme maailmalle. Miksi sinä istut täällä, jos et ole tyytyväinen? Minä en ole tyytyväinen, ja niinpä lähden pois — hyvinkin pian. Toista talvea en tahdo enää rypeä polvia myöten lannassa — sitä en tee! Olen hoitanut kylliksi monta vasikkaa jo hänelle! Mitä minä siitä hyödyn? Mitä sinä siitä hyödyt? Toista se oli, kun olimme pieniä eikä äiti tullut yksin toimeen. Minä sanon sen sinulle — minä lähden pois täältä!» Judithin ääni muuttui kimakaksi ja hänen rintansa aaltoili.

Ellen korjasi silmälasejaan, liike, jonka hän vaistomaisesti teki aina kiihottuessaan.

»Judith», hän sanoi juhlallisesti, »siitä ei yksin ole kysymys. Jotain muutakin on hullusti. Isä uhkailee äitiä aina — kyllä sinä olet sen kuullut — samoinkuin minäkin. En tiedä, mitä se on, mutta äiti pelkää — pelkää, että isä voisi tehdä jotain. Sitä me emme voi sallia. Kyllähän sinä tiedät, ettemme me voi sitä sallia. Olen luopunut paljon enemmästä kuin sinä koskaan tulet tekemään jäädessäni tänne —»

»Olen paljon pahempi kuin sinä luuletkaan! Paljon pahempi!» sanoi Jude lähtien ajamaan.

»Sinä näytät suuttuneelta, Judie; mitä on tapahtunut?» Lind kysyi heidän ajaessaan eteenpäin.

»Ei mitään, mutta Ellen saattaa minut sairaaksi marinallaan. Hänestä on hauskaa kärsiä. Ja hänestä on hauskaa nähdä kaikkien muidenkin kärsivän. Mutta hänen ei tarvitse kärsiä puoleksikaan niin paljon kuin minun vain siksi, ettei hän ole yhtä vahva kuin minä.»

»En usko, että se hänestä on lainkaan hauskaa, Judie. Luulen, että hän luopuu varsin paljosta jäädessään kotiin, ja sen hän itsekin tietää. Onko hän koskaan pitänyt kenestäkään oikein paljon —jostakusta, joka olisi tahtonut naida hänet?»

»Luullakseni vanha Vuohisilmä piti hänestä paljon. Mutta hän läksi täältä vuosi sitten, eikä Ellen puhu koskaan hänestä mitään. Mutta hän on sekarotua.»

»Ei tietenkään. Mutta hän oli kai liian hyvä Ellenille.» Judithin silmissä oli halveksiva ilme. Hän läimäytti hevosen lautasia ohjaksilla, ja rattaitten ratina vaikeutti keskustelun jatkamista. He eivät pysähtyneet Sandbon taloon, sillä Judith tiesi Calebin vakoilevan heitä pieneltä kummulta, jolle Garen farmi oli rakennettu, nähdäkseen, ilmestyisikö hevonen tienkäänteeseen oikeaan aikaan.

Yellow Post sijaitsi pienessä laaksossa, joka muodoltaan muistutti kämmenpohjaa, ja pieni puro kiemurteli sen läpi kuin elämänviiva. Jude ajoi Johannesonin, ruotsalaisen kauppiaan myymälän edustalle, ja Lind läksi kauppaan suorittamaan omia ostoksiaan sillä välin kuin Jude pani kiinni hevosen. Muutamia sekarotuisia tuli hänen jäljessään katsellen salavihkaa ympärilleen.

Mark Jordan seisoskeli siellä nojautuen myymälän nurkkaukseen ja polttaen piippuaan. Hän astui Lindiä vastaan nopein askelin ja katsoi häneen miltei moittivasti.

»Te ette tullut», sanoi hän kuiskaten ja vilkaisi harmistuneena uteliaisiin katseisiin heidän ympärillään.

»Lähdetään ulos juttelemaan», Mark sanoi. Hän otti maasta tavaransa ja työnsi Lindin ulos ovesta, ennenkuin tämä oli ennättänyt tehdä ostoksiansa. Jude sivuutti heidät ovessa.

»Tule ulos, kun olet valmis, Jude», Lind huusi tytön jälkeen. Jude astui myymälään osoittamatta sitä uteliaisuutta, jota Lindin seurassa oleva vieras herätti hänessä.

Mark laski ostoksensa rattaitten pohjalle, joissa hän oli ajanut Yellow Postiin, ja astui Lindin kanssa jokirantaan. He kävivät istumaan vihreälle nurmelle ja katselivat pieniä kaloja, jotka hopeisina parvina hyppivät vedessä ja äkkiä kiiruhtivat taas virtaa ylöspäin pelästyen niin vähäistä seikkaa kuin uiskentelevan lehden varjoa veden pinnalla.

»Olen kaivannut teitä. Eilen illalla satoi, ja luulin aivan varmaan teidän tulevan», Mark sanoi Lindille. »Odotin aina sydänyöhön saakka.»

Mark rypisti kulmiaan. »Sitä se ei ollut sinä iltana, jolloin te kävitte luonani. Tehän teette muutenkin, mitä mielenne tekee. Minä tarvitsen teitä, Lind, kipeämmin kuin te aavistattekaan. Olen raivannut Klovaczin metsää, muuten olisin pistäytynyt koululle eilen. Salliiko mrs. Gare minun tulla teille?»

»En ole vielä kysynyt sitä. Se on kovin vaikeaa. Mutta minä tulen teille ja keitän teille päivällistä —» Lind sanoi äkillisen mielijohteen vallassa. »Saanko ottaa Judithin mukaani? Juden, joka meni myymälään.»

He palasivat myymälän luo. Koska Jude ei tullut ulos, niin Lind otaksui hänen ujostelevan Markia. Niinpä hän sanoi hyvästi Markille, joka nousi rattaillensa lähtien ajamaan.

Oli postipäivä, jolloin John Tobacco kulki laukkuineen talosta taloon, ja kun Lind palasi yksin myymälään, jutteli Sven Sandbo siellä Judithin kanssa. Sven oli jättänyt kotiin kaupunkilaispukunsa sekä kerskailevan käytöksensä. Hänen leveät hartiansa kohosivat hänen kapeitten lanteittensa yläpuolelle ja hänen säärensä olivat hiukan käyrät ratsastuksen jäljiltä. Hänen herkät suupielensä ja sieraimensa, hänen riipuksissa olevat silmäkulmansa, käden huoleton asento, hänen pidellessään savuketta, hänen miehekäs olentonsa, kaikki tuo teki hänet puoleensavetäväksi ja kiihottavaksi.

Judith, vihamielinen ilme silmissään ja jäykkänä käytökseltään, koetti olla nauramatta Svenin edistymiselle.

»Sanohan», kysyi Sven, »pidätkö minusta enemmän tällaisena luovuttuani turhamaisuudestani?»

Sven nauroi kiusoittavasti. »Et ollut huomaavinasikaan minun pukuani viime kerralla! Ja minä kun tulin koko tuon matkan kaupungista saakka näyttääkseni sitä sinulle. Sinä loukkasit minua kauheasti, Jude!» Judith katsoi syrjään, ja Sven tuli häntä lähemmäksi. »Oletko unohtanut kokonaan meidän viimekesäisen huviretkemme, Jude? Muistatko, mitä sinä sanoit? Minä en ole sitä unohtanut.» Hän puhui niin hiljaisella äänellä, että yksin hänen äänensävynsäkin sai Judithin punastumaan.

Sekarotuiset tuijottivat Lindiin ja nykivät toisiaan, kun tämä lähestyi Judithia ja tyttö esitti hänelle Svenin. Sven jutteli ujostelematta opettajattaren kanssa Juden väitellessä Johannesonin kanssa kuivatun kalan eduista.

»Mikä sillä on vikana?» kysyi Johanneson. »Hyvää se on, paljon arvokkaampaa kuin sen hinta. Varmaankin te saitte papaltanne vain kymmenen centiä ostoksia varten, ha, haa?»

Judith pudisti päätään kiukuissaan. »Suu kiinni, te litteänaamainen ruotsalainen! Jos täällä olisi toista myymälää, niin en minä maksaisi mitään koko teidän roskastanne. Antakaa yhden dollarin arvosta kalaa, mutta pitäkää kiirettä!» Hän polki jalkaansa, ja kaikki myymälässä olevat miehet katselivat häntä ihastuksella. Hän oli saanut käskyn ostaa kalaa vain viidelläkymmenellä centillä. Hänen oli pakko selittää asia Amelialle, joka luultavasti ymmärtäisi hänet, mutta ehkä ei kuitenkaan hyväksyisi.

Johanneson kääntyi hämillään ja laittoi käärön kuntoon. Hän ei tahtonut kadottaa sellaista asiakasta kuin Garea, mutta häntä kiukutti, kun tuo tyttö kinaili aina hinnoista. Varmaankin häntä kotona oli yllytetty.

Yhä hiukan kiihottuneena Judith poistui myymälästä Svenin ja Lindin seurassa, joka myös oli tehnyt ostoksensa. Molemmat tytöt nousivat rattaillensa, ja Sven ajoi hitaasti heidän jäljessään.

»Lind», sanoi Judith, kun he olivat hyvän matkan päässä Yellow Postista, »Sven pyysi minua ajamaan hänen kanssansa. Tahdotteko ajaa kotiin? Minä nousen pois ja odotan häntä.»

»Siitä minä en välitä. Selkääni saan joka tapauksessa.» Lind suostui, vaikka hiukan epäröiden, ja ajoi yksin kotiin Judithin noustessa Svenin rattaille.

»Judie», alotti Sven kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »Minä tahtoisin naida sinut.»

Judith oli vaiti. Hän ajatteli Ameliaa. Ellen ei koskaan voisi antaa sitä hänelle anteeksi…

»Etkö rakasta minua enää, Judie? Ennenhän sinä rakastit», sanoi Sven nöyrästi.

Judithin pää oli pystyssä, silmät puoleksi ummessa. Rattaat hyppivät, kun he ajoivat pienen sillan yli, joka johti tiheään kuusi- ja setripuumetsään. Sven veti hänet äkkiä syleilyynsä, heittäen ohjakset löyhälle.

Judith hymyili. Hänen ruumiinsa painautui Sveniä vasten. Se värähteli voimaa. Hän tunsi oman ruumiinsa voiman. Se ikäänkuin kohosi ylöspäin pitkin hänen selkäänsä ja rintaansa voimakkaana virtana, joka tunkeutui aina hänen sormenpäihinsä ja koko hänen ruumiinsa hipiään asti. Outo halu valtasi hänen mielensä. Hänen oli mahdotonta irtaantua tuosta huumeesta… se oli vallannut hänet jo ensi päivänä Svenin paluun ja tapaamisen jälkeen.

»Mietin tässä sitä, tokko saisin sinua kaadetuksi maahan?» Judith sanoi äkisti.

»Ei, heti paikalla», Judith pyysi katsellen lihaksia, jotka liikkuivat Svenin paidanhihan alla. Ilma oli lämmin eikä kummallakaan ollut päällystakkia.

Sven vilkaisi Judithiin ja huomasi tämän puhuvan vakavissaan. He laskeutuivat maahan rattailta ja sitoivat hevosen puuhun tiepuoleen. Sitten he pujottautuivat aidan läpi pienelle aukiolle setripuiden varjoon, missä aurinko paahtoi maata lämpimänä läikkänä.

Sitten he painivat. Judith oli melkein yhtä pitkä kuin Sven. Hänen säärensä olivat pitkät ja jäntevät, hänen vartalonsa joustava ja hänen liikkeensä nopsat kuin villikissan; Sven, joka alotti ottelun nauraen, ei voinut saada häntä valtaansa. Judith liukui hänen käsistään ja kiersi ruumiinsa hänen ympärilleen, kaataen molemmat maahan. Mitä hurjemmiksi ja voimakkaammiksi heidän liikkeensä kiihtyivät, sitä vakavammaksi Sven muuttui ja nauru kuoli hänen huuliltaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että hänen olisi pakko käyttää todellista voimaansa puolustautuessaan, kunnes hän näki, että tytön kasvot olivat jäykät ja kovat ja hänen silmänsä palavat. Samassa hän huomasi, että Judith aikoi käyttää niskaotetta, jonka hän itse oli opettanut hänelle. Niinpä hän tarttui Judithin käsiin vääntäen hänen oikean käsivartensa taaksepäin. Judith viskautui hurjalla vimmalla Svenin päälle miltei heittäen kuperkeikan hänen olkansa yli ja vetäisi käsivartensa irti. Sven kääntyi nopeasti, kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja painoi toisella häntä kaulaan, niin että tyttö vääntyi miltei kaksinkerroin eikä voinut hengittää. Sven katsoi häneen, hänen silmänsä olivat kiinni, kasvot aivan punaiset ja hengitys huohottava.

Judith käytti hyväkseen tilaisuutta ja heilauttaen päätään irrottautui hän Svenin otteesta aivankuin ankerias. Hänen silmänsä iskivät tulta, hänen rintansa huohotti nopeasti. Hän ojensi kätensä ja löi Sveniä suoraan kasvoihin. Svenin ihmetellessä iskusta puoleksi huumautuneena osien vaihdosta, Judith hyökkäsi häntä vastaan ja kaatoi hänet allensa. Silloin Sven hurjistui. He eivät olleet enää epätasainen pari, kahta eri sukupuolta. He olivat kaksi voimakasta alkuainetta, jotka koettivat voittaa toisensa.

Sven puristi Judithin sääret omiensa vähin, iski häntä kaulaan ja painoi hänet niin lujasti syliinsä, että tytön olkapäät vaikenivat ja pingottuivat ja hänen vaatteensa repeytyivät. Heidän läähättävät ruumiinsa värisivät vastatusten, kun he makasivat pitkin pituuttaan maassa hurjassa syleilyssä. Judith kaivoi kyntensä Svenin rintaan, painoi polvensa hänen kupeisiinsa ja puri häntä ranteisiin. Hän vastasi epätoivon kiihkolla jokaisen Svenin iskun, muuten tämä olisi heti voittanut hänet. Kumpaisellakin oli kasvot, kaula ja rinta hiessä. Svenin hengitys huokui kuumana Judithin kasvoja vasten. Äkkiä tytön käsi, joka ympäröi kuin teräsrengas Svenin kaulaa, höltyi ja vaipui alas. Hänen silmäluomensa värähtelivät ja kyynel vieri silmäkulmasta sekaantuen ohimoilla oleviin hikihelmiin. Sven päästi käsivarren irti, jota hän oli taivuttanut taaksepäin. Hän vapisi.

KUUDES LUKU.

Tiheä kääpiömäntyaitaus erotti puutarhan maantiestä. Amelia kitki polvillaan tomaattipenkkiä, joka oli sillä puolen puutarhaa. Edellinen yö oli ollut kylmä, ja vanhan tavan mukaan tomaatit olivat hänen ajatuksissaan viimeisinä ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäisinä aamulla noustessa, joskohta muutkin huolet raskauttivat hänen mieltään.

Hän nousi pystyyn ja kuullessaan hevosen kavioiden kapsetta hän piiloutui aitauksen taakse nähdäkseen, kuka siitä ratsasti. Ohikulkevat vieraat kasvotkin loivat hiukan vaihtelua päivän työhön. Hevonen ilmestyi tielle, ratsastajan istuessa toimettomana satulassa ja katsoessa suoraan eteensä koulutaloa kohti. Sitten hän poikkesi tieltä ja ratsasti koulualueen yli, missä hevonen pysähtyi, ja mies hyppäsi maahan.

Amelian sydän sykki kiihkeästi. Aitaus taipui hiukan hänen nojautuessaan siihen, mutta hän seurasi katseellaan ratsastajaa, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet mieheen kiinni naulatut. Mies kulki ohi, eikä Amelia voinut nähdä muuta kuin hänen päänsä ja hartiansa. Sitten hän kääntyi pois ja polvistui maahan peitteen viereen, jolla tomaatit edellisenä yönä oli peitetty. Hän oli ilmetty isänsä… mutta hienompi. Tokkopa olisi tarpeellista peittää tomatteja täksikin yöksi… maailmanmies… sivistys kuulsi hänen otsaltaan kuin valo. Hän kantoi hyvin vaatteitaan, istui satulassa kuin sotilas… ja härkä oli puskenut hänen isänsä hengiltä…

Amelia oli polvillaan maassa tomaatintaimien ääressä. Hän paleli ja oli väsynyt aivankuin vuosia sitten, kun hänen lasten sairastaessa oli täytynyt valvoa koko yö. Hänestä tuntui ikäänkuin hänet olisi pakotettu näyttämölle esittämään pääosaa murhenäytelmässä, jolle katselijat nauraisivat. Koko hänen elämänsä sanoin selittämätön murhenäytelmä kohosi hänen eteensä. Hän kauhistui tuota näkyä niinkuin hän olisi kauhistunut, jos hän olisi nähnyt edessään hirtetyn tai kamalan tapahtuman, jossa hänellä itsellään ei olisi ollut mitään osaa. Kylmänväreet puistattivat hänen ruumistaan. Hän ei ollut millään tavalla sopinut siihen osaan, jonka elämä oli hänelle valinnut — yhtä vähän kuin Lind olisi siihen sopinut. Hän oli ollut aivan kykenemätön kantamaan tätä taakkaa, joka ei hetkeksikään ollut hellittänyt. Sydämessään hän toivoi vapautusta tekonsa seurauksista, jotka olivat vieläkin julmemmat kuin Calebin uhkaukset, jotka kaikuivat hänen korvissaan kuin pelottavan pasuunan ääni.

Hetken kuluttua hänen mielensä rauhoittui. Hän oli nähnyt Mark Jordanin. Hän oli maailmanmies; ehkäpä hänellä oli kunnioitusta ansaitsevia ystäviä, jotka kunnioittivat myös häntä. Kuinka hän, tavallinen talonpoikaisnainen, olisi tiennyt, millainen Mark Jordanin elämä oli ja mitä se vaati häneltä? Markilla oli kauniit, herkät kasvot. Hän ei saisi koskaan tietää totuutta. Mieluummin Amelia sortuisi Calebin vallan alla kuin ilmoittaisi mitään Markille. Calebin lapset kuihtuisivat ja menehtyisivät kuin pakkasen panemat kasvit — kaikki kerran katoaisi. Mutta Mark oli isänsä poika, sen ainoan miehen poika, jota hän koskaan oli rakastanut. Ellen, Martin, Judith, Charlie, he olivat vain Calebin lapsia, heidät hän saattoi uhrata. Hän sitoisi ja kytkisi heidät maahan kuin työkalut, juuri niinkuin Caleb toivoi hänen tekevänkin. Hän ei yllyttäisi enää heitä isää vastaan. Hän antaisi heidän armotta kuivua hedelmättöminä ja kuihtua, vanheta ennen aikaansa, säälimättä vähääkään heidän nuoruuttansa. Amelian kasvot muuttuivat kalpeiksi ja koviksi hänen kyyköttäessään puutarhassa. Hänessä oli tapahtunut huomattava muutos.

Amelia kantoi peitteen taloon arvellen turhaksi peittää tomaatteja yöksi. Ilma tuntui samealta ja lämpimältä aivankuin ennen sadetta. Hänen katseensa siveli lammashaan takana olevaa heinä- ja ruispeltoa. Tämä kesä tuottaisi suunnattoman sadon. Aina ennen voimakas kasvullisuus oli ilahduttanut hänen mieltään, kosketellut sitä elävää, herkkää kieltä hänen sielussaan, joka muuten hänen karussa elämässään oli jäänyt soinnuttomaksi. Nyt tuo näky saattoi hänet alakuloiseksi. Kasvullisuutta — jonka kintereillä kulki kuolema. Hän tunsi, että yhdessä suhteessa hänen elämänsä oli päättynyt, että hän tähän saakka oli elänyt kuin toukka kotelossaan. Mitään kehitystä ei ollut välillä ollut — vain alku ja loppu.

II.

Ennen pitkää Amelia muuttui jälleen nöyräksi ja alistuvaiseksi ja koko ilmapiiri Garen talossa tuli entiselleen, sen verran kuin Lind saattoi sitä arvostella. Talo pidätti taas hengitystään puhallettuaan kaiken ilman keuhkoistaan.

Otaksuen, että Amelian tuska oli ainakin hetkellisesti asettunut, Lind tuli eräänä päivänä hänen luokseen aikoen kysyä häneltä jotain. Mrs. Gare keräsi parasta aikaa munia navetassa, ja koska oli lauantaiaamu, niin opettajatar oli tarjoutunut häntä auttamaan.

»Mrs. Gare, Mark Jordan haluaisi tulla minun luonani käymään ja samalla tutustumaan teihin kaikkiin. Luuletteko, että mr. Garella on mitään sitä vastaan?»

Amelia oli valmistunut juuri tuollaiseen kysymykseen. Hän hymyili
Lindille ja pudisti päätään.

»Pelkään, että se saattaisi lapset vain levottomiksi, miss Archer, ja saisi aikaan häiriötä. Mr. Jordan puhuisi sellaisista asioista, joita me emme kuitenkaan voi ajatellakaan.»

»No niin», sanoi Lind, »sallitteko sitten Judien lähteä minun kanssani hänen luokseen? Hän asuu aivan yksin, ja minusta olisi hyvä, jos hänelle silloin tällöin keitettäisiin hiukan ruokaa.»

»Judith voi mennä asialle sinne käsin, mutta älkää puhuko siitä hänen isänsä kuullen.» Mark Jordanin tuli saada, mitä hän tarvitsi, päätti Amelia.

»Koetan olla varovainen, mrs. Gare», Lind sanoi kiitollisena. Hän etsi heinistä ja löysi toisen ruskean munan, jonka hän laski varovasti toisten joukkoon maljaan. Tuntui hauskalta olla salaliitossa Calebia vastaan.

Lind vei munat taloon ja sitten hän läksi perunamaalle, missä Judith multasi taimia. Aurinko paahtoi tytön paljasta päätä ja voimakasta, hunajanruskeaa niskaa. Kuuma tuuli heilutteli kuivien perunantaimien latvoja. Pieni tomukuoppa oli muodostunut Judithin nenän molemmille puolille, ja hänen käsivarsiensa karvoissa oli tomuhöyteitä. Hän laski käsivartensa ristiin ja nojasi kuokkaa vastaan Lindin lähestyessä häntä.

»Pieni seikkailu, Judie», sanoi Lind lempeästi. »Me lähdemme huomenillalla Mark Jordanin luo illalliselle — hänen, jonka näit minun seurassani Yellow Postissa.»

Judith rypisti kulmiaan. Huomenna oli sunnuntai. Sunnuntai-iltapäivin Caleb tavallisesti läksi jonkun islantilaisen farmille eikä palannut kotiin ennenkuin myöhään illalla.

Lind kertoi, mitä Amelia oli sanonut. Judith oli hetken vaiti ja päätti sitten ilmaista osan salaisuudestaan opettajattarelle.

»Se vasta olisi hauskaa! Siitähän tulee oikea huviretki. Kunpa Ellen ja
Martinkin voisivat päästä mukaan. Heillä ei ole koskaan mitään iloa.»

»Ei», sanoi Jude päättävästi. »Ei heillä olisi mitään huvia siitä. Joka tapauksessa heidän ei pidä saada tietää, että Sven tulee mukaan — ei ainakaan Ellen saa sitä tietää. Sven tahtoo, että minä menisin naimisiin hänen kanssaan ja lähtisin kaupunkiin.»

Lind katsoi tyttöön hetken aikaa ääneti. Hänessä oli tapahtunut muutos näinä viime päivinä. Hän ei ollut yhtä innokas hoitamaan elukoita eikä yhtä uhmaileva käytökseltään kuin ennen.

Lind läksi pois, ja Judith jatkoi multaamista. Hän katseli kiukuissaan pitkiä perunasarkoja. Ruokaa vielä yhdeksi talveksi — talveksi, jolloin oli pakko aamun sarastaessa lähteä ulos kylmään ja retuuttaa äksyjä vasikoita ja kantaa jäisiä ämpäreitä lautakasoissa ja jäätyneessä mudassa. Uusi talvi, jolloin kahleet yhä kiristyisivät, vastarinta kiihtyisi yhä kovemmaksi ja mieli turhaan uneksisi tulevista paremmista ajoista. Uusi talvi Caleb Garen orjana… ei, kaikki muu oli parempaa.

Koska työ farmilla päivä päivältä vain lisääntyi, niin Judith alkoi valmistaa vapauteenpääsyään. Salaa hän piti silmällä Elleniä ja Ameliaa ja Martinia, vieläpä Charlieakin, jonka nyt täytyi jo olla mukana työssä, ja näki, miten he kaikki ääneti alistuivat tylsistyttävän ikeen alle. Ja hän tunsi olevansa itse outoa ainesta, hurja olio, joka oli täynnä pahoja vaistoja ja joka ei millään tavalla soveltunut häntä ympäröivään elämään. Aika ajoin hän tunsi säälintuskaa Amelian vuoksi, jonka vaitioloa hän ei voinut käsittää, sekä turhanpäiväistä raivoa Elleniä ja Martinia kohtaan heidän kärsivällisyytensä vuoksi. Ja kaiken tämän ohella, hänen kiihkeä rakkautensa Sveniin poltti kuin kytevä tuli koko hänen olentoaan. Hän valvoi öisin punoittavin poskin ajatellen Sveniä… ja tuota päivää setripuiden siimeksessä… ja hän tavoitteli sormillaan kaulajänteitään. Caleb ei ollut huomannut, että Lind oli yksin palannut kotiin sinä päivänä. Judith ei ollut tavannut Sveniä tuon heidän ottelunsa jälkeen, ei ollut tahtonut tavata häntä. Hän tarvitsi hiukan aikaa ajatellaksensa.

Työskenneltyään vielä tunnin verran Judith näki Martinin astuvan laidunmaan portista, mukanaan kolme kantavaa lehmää. Se merkitsi enemmän rahaa Caleb Garelle, enemmän työtä hänen työläisilleen. Calebilla oli melkein kaksi kertaa enemmän karjaa kuin kolme vuotta sitten: eikä ainoatakaan palkattua apulaista, koska Judith ja Martin olivat kyllin vanhat tekemään työt yhdessä, ja Judith kyllin voimakas suoriutumaan niistä yksinkin, jos Martinilla oli muuta tekemistä. Laitumella, pienessä notkossa, olivat lampaat, kaikki kerittyinä nyt, niiden villa tuotti joukon dollareja, joilla hankittaisiin yhä enemmän lampaita… ja yhä enemmän lampaita… mutta ei suurempaa rauhaa eikä enempää elämäniloa Caleb Garen työläisille. Judith muisti äkkiä, että säkki, jossa hänen oman lampaansa villat olivat, oli yhä ullakolla katonkannattamien alla. Hänen täytyi kuljettaa se pois sieltä, ennenkuin Caleb sen keksi.

Kuokka olalla Judith läksi navettaan, niissä Martin hakkasi uusia lautoja mädänneiden lattiapalkkien tilalle.

»Martin», hän sai vaivalla sanotuksi, »luuletko sinä isän aikovan ottaa apulaista heinäntekoon?»

»Ei ole hyvä tietää, mitä hän aikoo. Voimme olla iloisia, jos hän pestaa puimamiehiä. Miksi sitä kysyt?»

Judith kävi istumaan navetan kynnykselle ja nojasi päänsä ovenpieleen. »En niinkään vuoksi, mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei Ellen ole kyllin voimakas auttamaan meitä. Muistatko, miten hän pisti heinätaikolla jalkaansa, kun hän ei voinut nähdä.»

Judith katsoi syrjittäin Martiniin, kun tämä käsin ja polvin sovitteli uusia lankkuja lattiaan. Hän tunsi äkkiä sydämensä lämpenevän häntä kohtaan ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan kaikenlaisista asioista. Hän oli aina tuntenut suurempaa sisarusrakkautta Martinia kuin toisia kohtaan. Miten kumaraiset hänen hartiansa jo olivat, miten säälittävän laiha hänen niskansa! Judith katseli, miten hän löi nauloja lautoihin sovitettuaan ne ensin paikoilleen ja miten herttaisilta hänen kasvonsa näyttivät hänen tehdessään näin ikävää työtä. Miksikä hän ei ollut ennen huomannut tätä kaikkea Martinissa? Kyyneleet nousivat Judithin silmiin hänen katsellessaan häntä, ja hänen olisi tehnyt mieli hyökätä hänen luokseen ja kietoa käsivartensa hänen kaulaansa vain siksi, että hän nyt äkkiä oli huomannut, mikä hän oli. Mutta Martin luulisi aivan varmaan hänen tulleen hulluksi. Hän nousi nopeasti ja läksi pois, ennenkuin hän tekisi jotain niin typerää.

Martin katsoi Judithin jälkeen. Epämääräisesti hän tunsi, ettei Judith oikeastaan ollut ajatellut Elleniä. Jude ei ollut taitava teeskentelemään. Saatuaan työnsä navetassa valmiiksi Martin läksi hirsikasalle, johon hän oli koonnut pitkiä, suoria poppeleita uutta vaunuvajaa varten. Martin rakensi aina vapaa-aikoinaan. Caleb oli usein nuhdellut häntä, kun hän tuhlasi aineksia ja aikaa ulkohuoneiden rakentamiseen, jotka hänen mielestään olivat aivan turhaa ylellisyyttä, mutta koska nyt rakennustyö kerran oli Martinista kaikkein rakkainta, niin hän ei toden teolla estänyt häntä siitä.

Martin merkitsi vaunuvajan suuruuden seipäillä, jotka hän löi maahan. Silloin tällöin hän vilkaisi karheatekoiseen, maalaamattomaan hirsirakennukseen, joka oli ollut hänen kotinsa koko hänen elinaikansa, ja hänen mielessään heräsi unelma. Ja unelma kasvoi toiveeksi, jonka hän näki elävänä edessään. Hän hankkisi hyviä, kestäviä tarvepuita, muurilaastia, kattopäreitä, ikkunanlasia, kiviä ja uunitiilejä Uutta Taloa varten. Se maalattaisiin ruskeaksi, kauniin, tumman ruskeaksi… öljyvärin ja terpentiinin haju tuntuisi kaikkialla. Maantien puolelle hän rakentaisi kuistin, sellaisen kuin hän oli nähnyt postiluetteloiden kuvailmoituksissa. Rauta-aidan hän pystyttäisi ajotien puolelle, tasoittaisi karjan jäljet tieltä… ja istuttaisi tammenterhon multaan tien toiselle puolelle, jotta siitä vuosien kuluessa kasvaisi suuri, monihaarainen tammi…

Sinä iltana Martinin kasvoilla väikkyi iloinen ilme, kun hän istui höyläämässä lautaa, josta hän teki hyllyn Amelian säilykkeitä varten.

Caleb oli tullut keittiöön käveltyään pelloillaan. Hän ripusti lyhtynsä seinälle, ravistettuaan sitä ensin nähdäkseen, tarvittaisiinko siihen öljyä. Huomattuaan öljyn vähyyden hän ojensi lyhdyn Amelialle täytettäväksi.

»Tähkät täyttyvät, jos tällaista ilmaa kestää, Martin», hän sanoi kiinnittämättä huomiota Judithiin ja Ameliaan, jotka pesivät separaattorin osia.

»Mitenkä vaunuvaja edistyy?» hän kysyi leikkiä laskien käydessään istumaan ja riisuessaan raskaita saappaita jaloistaan. Hän oli tehnyt saman kysymyksen Martinille illallispöydässä, mutta tämä puheenaihe, johon naiset eivät voineet ottaa osaa, juolahti ensimmäisenä hänen mieleensä. Hän ei kysynyt sitä osoittaakseen Martinin työtä kohtaan mielenkiintoa.

»Varsin hyvin», vastasi Martin jälleen. Hän sai näet rohkeutta puhua, kun Caleb näytti olevan niin toivorikas sadon suhteen.

Hitaasti viiltäen veitsellä puuta hän lisäsi: »Eiköhän olisi rakennettava ensi keväänä, jos sato on hyvä.»

Judith ja Amelia kääntyivät puoleksi taakseen paremmin kuullakseen, mitä hän sanoi. Caleb huomasi heidän innostuneet katseensa.

»Niin, navetta näyttää painuvan keskikohdaltaan», Caleb sanoi lempeällä äänellä poistuessaan toiseen huoneeseen.

Mutta Martin oli synnynnäinen rakennusmestari, ja unelma päilyi yhä hänen mielessään. Hän päätti puhua Calebin kanssa, kun naiset eivät olleet saapuvilla. Hän aikoi odottaa nähdäkseen, millä kannalla asiat olivat kesän lopulla. Vaikkapa viljasato pettäisikin, niin karja kuitenkin tuotti jotain, ja Calebilla oli nykyään aivan liiaksi hevosia laitumella. Hän saattoi erinomaisesti ruveta rakentamaan keväällä.

Seuraava päivä sattui olemaan »kirkkopäivä», ja Caleb oli kutsuttu jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille Thorvaldsoniin. Hän ajoi kotiin Thorvaldin kanssa ja sanoi Amelialle menevänsä lännen puolelle ja palaavansa takaisin vasta pimeällä. Iltapäivällä opettajatar ja Judith ottivat Amelian suostumuksella kaksi hevosta ja ratsastivat Sandbohon.

»En», tyttö vastasi. »Hän alkaisi vain huolehtia. Ja isä voisi päästä asian perille, ja silloin kaikki olisi hukassa.»

»Pikemmin hän ottaisi minut hengiltä kuin sallisi minun mennä naimisiin Svenin tai jonkun muun kanssa. Hän tietää, että se merkitsisi muutosta farmilla. Hänen pitäisi ottaa miesapulainen taloon — hän ei voisi säästää niin paljon rahaa — ja se yllyttäisi Elleniä ja Martinia ja Charlie'a lähtemään pois talosta.»

»Ei se ole mahdotonta. Me voimme olla täällä, kunnes Ellen on sokea ja minä hullu ja toiset kuolevat. Sellaista elämää ihmiset näillä seuduin viettävät. Mutta minä en aio liimautua kiinni tänne. Malttakaahan vain, jahka heinänteko on ohitse.»

He ratsastivat ääneti edelleen, iltapäiväauringon paahtaessa lämpimästi. Lind vilkaisi kuivuviin vesilätäkköihin tiepuolessa ja näki joukottain vesikirppuja, jotka hyppivät vedessä kuin kipinät. Ruovot seisoivat suorina ja hauraina. Varmaankin tulisi pian sadetta. Lind ei voinut sietää tomuisia ruokoja. Mutta äkkiä hän huomasikin, ettei hän ajatellut ruokoja, vaan Gareja…

Kun he lähestyivät Sandbon taloa, yhtyi Sven heihin. Hän juoksi tiellä heitä vastaan niin pian kuin hän näki heidät, ja tarttui Judithin satulannuppiin. Hän aikoi suudella häntä, mutta Judith vetäytyi pois ja vilkaisi Lindiin.

»Me olemme menossa Klovacziin. Tule mukaan?» pyysi Jude sivumennen. Sven kohotti terveet, kiihkeät kasvonsa Judithin puoleen, ja tyttö vapisi katsellessaan häntä.

»Tietysti minä tulen! Juttelin Jordanin kanssa tiellä eräänä päivänä. Hän ei ole hullumpia ollakseen kaupunkilainen», Sven lisäsi. »Tulen heti. Ettekö pistäydy tervehtimässä äitiä?»

Mrs. Sandbo ja tytöt tulivat ulos tielle, ja Lind ja Judith laskeutuivat alas satulasta sillä välin kuin Sven kävi hakemassa hevostaan.

Mrs. Sandbo, joka ei ollut tavannut Judith Garea pitkään aikaan, katseli häntä tutkivasti. Hän oli hyvillään saadessaan katsella yhtä Garen perheen jäsentä näin läheltä. Jude ei ollut vieläkään saanut uusia kenkiä, huomasi hän. Emma, joka oli tavannut hänet eräänä päivänä koululla, oli kertonut, että Judithin varpaat pistivät kengästä ulos. Se olikin melkein totta. Entäs hänen pukunsa! Miten virttinyt se oli ollakseen pyhäpuku! Hänellä olisi paljon uutisia kerrottavana Doralle. Millainen mies tuo Caleb Gare! Millainen isä! Ludvigilla oli vikansa, mutta itara hän ei ollut — pikemminkin tuhlari.

»Miten äitisi jaksaa?» mrs. Sandbo kysyi Judithilta. »Hänellä oli kova hammastauti, kun viimeksi näin hänet.»

Lind koetti olla nauramatta. Aina mrs. Sandbo näytti haluavan kuulla viimeiset uutiset mrs. Garen hampaista.

»Kiitos, kyllä hän voi hyvin», sanoi Jude jäykästi. Mrs. Sandbon ja hänen kömpelöiden tyttäriensä tutkivat katseet eivät miellyttäneet häntä. Hän toivoi, että Sven tulisi pian.

Vihdoin hän saapuikin, ja tytöt lausuivat jäähyväiset mrs. Sandbolle, Emmalle ja Denalle. Sven kertoi lakkaamatta parannuksista, joita hän kotiintulonsa jälkeen oli pannut talossa toimeen.

»En siedä laiskottelua», hän sanoi. »Tällaisen farmin hoito kuin meidän ei vaadi mitään työtä. Kaupungissa työteko on toista — muuraaminen. Siellä lähtee rahaa. Olen kehottanut äitiä myömään talon, ja sitten minä palaan takaisin kaupunkiin, jahka kesä vain on ohi.»

Judith tuskin katseli häntä Lindin läsnäollessa, mutta kun opettajatar kiiruhti edeltä ilmoittamaan Mark Jordanille heidän tuloaan, kumartui hän satulassaan eteenpäin ja suuteli nopeasti Sveniä.

Mark nauroi poikamaisen iloisesti, kun Lind avasi keittiön oven ja astui huoneeseen. Hän lepäsi pitkänään arkihuoneen sohvalla lukien aikakauslehteä, jonka hän oli saanut kaupungista. Hän hyppäsi pystyyn ja nosti Lindin kyynärpäistä ilmaan. Lind irrottautui ujosti.

»Toin mukanani Paulin ja Virginian», Lind sanoi hymyillen. »Saavatko he tulla taloon?»

Mark astui Lindin kanssa ulos ja näki molempien nuorten hyppäävän alas satulasta. »Mikä komea pari», hän mutisi. Lind nyökkäsi päätään.

Jude puristi hiukan ymmällä Markin kättä, kun Lind esitti heidät toisilleen. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Markin hyvä tuuli karkotti kaiken arkuuden. He astuivat kaikki yhdessä taloon, Judithin vilkaistessa hiukan pelokkaana ympärilleen keittiössä, ikäänkuin hän olisi pelännyt katon luhistuvan hänen päälleen, niin tottumaton hän oli olemaan vieraissa.

He kävivät istumaan arkihuoneeseen ja kuuntelivat tunnin ajan Markin fonografia. Judith oli kerran kuullut sitä islantilaisen kotona, mutta siinä oli ollut torvi eikä se soinut yhtä kauniisti kuin tämä. Hänen silmänsä tummuivat ja niiden ilme muuttui poissaolevaksi, kun tanssin sävel pani hänen kiihkeät tunteensa liikkeelle. Se oli valssia, ja hän pelkäsi purskahtavansa itkuun ennen soiton lakkaamista.

Lind ja Mark tanssivat hiukan, ja Jude katseli heitä ihastuneena. Kaikki tämä oli niin uutta hänelle, ja kuitenkin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kuulunut siihen. Sven, joka tiesi, ettei Jude osannut tanssia samalla tavalla kuin Lind ja Mark, ei pyytänyt häntä tanssimaan, ja siitä Jude oli hänelle kiitollinen.

Illallinen, jota Mark nimitti juhla-ateriaksi, oli hyvin iloinen. Judith ja Lind keksivät monta herkullista ruokalajia, sillä välin kuin miehet tupakoivat ja keskustelivat asioista, joita Sven oli kuullut tai nähnyt. Kun he vihdoin kävivät pöytään istumaan, jatkui iloista mielialaa yhä. Judith oli erikoisen vilkas ja hilpeä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarttua kiinni jokaiseen onnenhetkeen tänä iltana.

He läksivät kotiin illallisen jälkeen, Judith peläten Calebin kotiintuloa. Lindin ja Markin hevoset astuivat hitaasti, mutta Judith ja Sven kiiruhtivat edeltä. Pihkan tuoksu täytti ilman metsätiellä. Silloin tällöin pääskynen pyrähti ohitse kadoten kuin varjo. Kun he saapuivat mäenkukkulalle Klovaczin ja Sandbon talojen puolitiehen, näkivät Mark ja Lind, että aurinko parhaillaan laskeutui Latt-järven taakse piirtäen purppurajuovan liikkumattoman veden pintaan. Hevosten venyvät varjot punoittivat; niiden kavioiden kapse tuntui hiljenevän harmaassa usvassa. Hiljaisuus oli levinnyt maailman yli kuin siipi — kuin hautova ajatus.

»Tämä elämä — muuttaa ihmisen toiseksi. Kun te lähdette täältä, ette ole enää sama kuin ennen, Lind.»

SEITSEMÄS LUKU.

Caleb ei saanut tietää Judithin käynnistä opettajattaren mukana Klovaczin farmilla. Mutta Ellen, joka sen sijaan oli siitä selvillä ja toimi sen johdosta samalla tavalla, millä hänen isänsä olisi hänen tietääkseen toiminut, purki paheksumistaan Amelialle. He paistoivat parhaillaan munkkeja, joista Caleb piti erikoisesti, kun Ellen otti tämän asian puheeksi.

»Ei minusta ole sopivaa, että Jude lähtee sunnuntaipäivänä vieraisille vieraan miehen luo, ilman vanhempaa seuraa», Ellen alkoi painaen tarmokkaasti veitsellä munkkia, jonka hän oli pyöritellyt pöydällä. »Eikä isäkään ollut kotona. Se on suorastaan salakavalaa.»

»Olihan opettajatar hänen mukanaan, ja hän on Judithia vanhempi, Ellen», Amelia sanoi lempeästi. »Mitäpä haittaa siitä olisi voinut olla, tuollaisesta iltapäiväkäynnistä. Judithilla on niin vähän ilon syytä ja hänen täytyy niin kovasti raataa.» Amelia kumartui pannun puoleen, jossa rasva pihisi, ja oli aivan mieletönnä ilosta. Lind oli kertonut, miten Mark Jordan oli iloinnut tyttöjen tulosta.

»No niin», vastasi Ellen vetäen syvään henkeä, »emmeköhän me raada kaikki.»

»Tietysti, Ellen, ja sinunkin pitää saada olla vapaana silloin tällöin samoinkuin Juden», mrs. Gare kiiruhti sanomaan. »Ei ole mitään syytä, miksi et voisi olla vapaana. Sinä pääset kuitenkin paljon enemmän liikkumaan kuin Jude. Hän ei ole koskaan käynyt Martinin kanssa Nykerkissä, mutta sinä olet.»

»Niin — karjan kanssa», Ellen sähätti. »Mutta minä en lähde salaa ulos huvittelemaan. Mitäpä, jos isä saisi tietää, missä hän oli eilen? Jos joku kertoisi sen hänelle? Jude käy päivä päivältä yhä itsekkäämmäksi. Hän ei välitä kenestäkään meistä. Ei kukaan muu merkitse hänelle mitään paitsi hän itse.»

»Kuulehan, Ellen», sanoi Amelia sovitellen, »älä pane sitä niin pahaksesi. Ei siinä ollut mitään salakavalaa, Jude ja opettajatar läksivät aivan yksinkertaisesti vain keittämään illallista tuolle nuorelle miesparalle, joka asuu siellä aivan yksin. Eihän siinä voi olla mitään väärää, vai mitä?»

»Hm», tirskui Ellen. »Sinä arvelet ehkä, että hän on sukulainen tai jotain muuta sen kaltaista! Kyllä näillä seuduin on siksi paljon vanhojapoikia, että Jude voisi olla aisoissa vaikka koko viikon yhtämittaa.»

Amelia hymyili ja käänsi haarukalla munkkeja pannussa. Jos Ellen tietäisi totuuden, niin hän ensimmäisenä tuomitsisi äitiä ankaran vanhurskautensa korkealta jalustalta.

Päivät kävivät yhä pitemmiksi ja kiireellisemmiksi. Caleb lähetti jälleen kermaa ja voita Sidingiin, ja maitoa oli separoitava ja voita kirnuttava. Puutarha antoi Amelialle loppumattoman paljon työtä ja huolta; hän hoiti hentoja tomaatintaimia ikäänkuin ne olisivat olleet pikkulapsia, ja hän oli pahoillaan joka kerta, kun vähemmän arat kasvikset osoittivat heikkouden oireita. Hän oli kiitollinen maalle, jonka turviin hän saattoi paeta ja olla ajattelematta syvempiä asioita. Caleb oleskeli paljon karjanhoitajien ja hevosmiesten parissa ja saapui kotiin ladattuna täyteen tärkeitä tietoja ja uutisia, joita hän ei ilmaissut kotolaisilleen. Elukoiden hoito oli suurimmaksi osaksi lasten huolena.

Tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Judith kulki kuin unessa tietämättä oikein, mitä hänelle tapahtui. Hän tiesi vain olleensa lyhyen aikaa toisessa maailmassa — maailmassa, joka outoudestaan huolimatta tuntui hänestä ihmeen tutulta. Ja soitto — se hurmasi häntä. Hän hoiti karjaa, puhdisti talleja ja multasi perunoita valssin tai kansanlaulun sävelten säestämänä, ikäänkuin hänen sydämessään olisi asustanut kokonainen sinfonia-konsertti. Ja herättyään tästä huumeesta hän huomasi, että Amelia, Ellen, Martin ja Charlie elivät kaikki samanlaisessa unitilassa kitkiessään puutarhaa, hoitaessaan varsoja, kantaessaan vettä, uittaessaan hevosia ja katsellessaan uhkaavia sadepilviä. Ja tuhlaamatta sanoja ilmoittaessaan Caleb Garelle, että kaikki hänen farmillaan oli niinkuin pitikin olla.

Huomatessaan, että Calebin luottamus vain kasvoi hänen johtaessaan farmin töitä, ja toisten alistuessa yhä nöyremmin kohtaloonsa, alkoi Judith pelätä, että maa voisi sitoa hänet jaloista ja käsistä, huolimatta siitä että hän parhaillaan suunnittelikin pakoa. Sven, jonka hän oli kahdesti tavannut hakiessaan karjaa pohjoisen puolella olevalta laidunmaalta, oli kehottanut häntä kertomaan äidilleen heidän naimahommistaan. Mutta Judith oli jättänyt sen toistaiseksi toivoen, että joku muutos tapahtuisi farmin hoidossa, jonka johdosta Amelia voisi suhtautua suosiollisemmin tähän ilmoitukseen.

Judith läksi jälleen Martinin luo ja kysyi, aikoiko Caleb ottaa vierasta apua heinäntekoon.

Hän meni Calebin luo talliin, missä tämä oli avaamassa postissa vastikään saapunutta patenttihevoslääkepakettia.

»Heiniä tulee varmaankin hyvin runsaasti», alotti Martin. »Niitä tulee puolta enemmän kuin viime vuonna.»

Caleb vilkaisi häneen. Hän veti korkin lääkepullosta ja haisteli sitä.
Sitten hän pani korkin paikoilleen ja järjesti pullot tallin hyllylle.

Koska Caleb ei sanonut mitään, niin Martinin oli pakko jatkaa puhettaan toisen kehottamatta.

»Eiköhän olisi hyvä hankkia avuksi joku sekarotuinen. He ovat halpoja ja heinä saataisiin pikemmin talteen kuin yksin tyttöjen avulla.»

»Mahdotonta, Martin — tänä vuonna se on mahdotonta. Villojen hinta laski kymmenellä prosentilla, kuten tiedät», Caleb sanoi ystävällisesti. »Tyttöjen täytyy panna parastaan.»

Kaikki se mielipaha, jota Martin kykeni tuntemaan, kohosi nyt pinnalle aivankuin tuulispää, joka nostattaa aallokon. »En ymmärrä, mitä villat tähän vaikuttavat», hän purki vihaansa. »Tällaista minä sanon huonoksi taloudenhoidoksi.»

Caleb kääntyi hitaasti. »Sanotpa sinä sitä miksi hyvänsä, niin ei se merkitse mitään, poikaseni», hän sanoi yhä tyynellä äänellä. »Tätä farmia hoidetaan siten kuin minä määrään. Kun olet kyllin vanha hoitaaksesi sitä paremmin, tulen kysymään sinulta neuvoa.» Hän pyyhkäisi kädellään tomun hyllyltä ja poistui tallista. Martin läksi punoittavin poskin ja nöyryytettynä etsimään Judithia.

»Turhaan sinä huolehdit Ellenin vuoksi, Jude. Emme me saa apulaista heinäntekoon», hän huomautti.

»Emmekö saa?» Judith toisti typeränä Martinin sanat. Hänen silmiinsä ilmestyi kova ilme, mutta hän ei sanonut sen enempää. Kun kanojen ruoka oli valmis, läksi hän taloon Amelian luo.

Judith seisoi äitinsä edessä kädet taskussa, aivankuin työmies, joka on tullut vaatimaan palkkaansa. Hänen käytöksensä oli vailla kaikkea pehmeyttä ja luottamusta. Hänellä oli vain jotain ilmoitettavana ja sen hän myös teki.

»Sven Sandbo toivoo, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin», sanoi hän.

Amelia katsoi hätääntyneenä Judithiin. »Entäs sinä, haluatko sinäkin?» hän kysyi hiljaisella äänellä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli nyt tapahtunut.

»Heti kun vain tiedän, ettei isä tapa ketään, vaikka sen tekisinkin», kuului tytön vastaus. »Sinä voisit sanoa hänelle, että me tarvitsemme apulaisen heinäntekoon, niin saamme nähdä, mitä hän vastaa. Sen kauemmin en voi jäädä tänne — en missään tapauksessa.»

Hän kääntyi äkisti kantapäillään ja nousi yläkertaan. Häntä ihmetytti, ettei Amelia heti pannut vastaan. Nyt hän ei aikonut väistyä enää, vaan suostuisi kaikkeen, mitä Sven vain ehdottaisi.

Kun tyttö oli lähtenyt, kohotti Amelia silmänsä ja katseli kauan seinän karkeaa rappausta. Nyt se alkaisi, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän saattoi tehdä. Mahdotonta hänen oli vaatia, että tytöt uhraisivat nuoruutensa hänen tähtensä — eikä hän voinut myöskään vastaanottaa sellaista uhria. Caleb suuttuisi, jos Judith lähtisi pois Svenin mukaan. Hän täyttäisi uhkauksensa Mark Jordaniin nähden, voidakseen pidättää toiset kotona. Häpeä sulkisi heidät ikipäiviksi näiden hirsiseinien sisälle. Ei kukaan tahtoisi naida hänen tyttäriään, kun totuus tulisi ilmi. Caleb tuhoaisi Mark Jordanin pelastaakseen itsensä toisten kostolta. Hän tunsi Calebin siksi hyvin. Vaikuttaisiko se jotain Markin elämään? Entäs Lind Archerin? Sepä juuri oli kysymys. Mutta hän ei voinut löytää siihen minkäänlaista vastausta.

Illalla, kun toiset olivat jo menneet ullakolle, Amelia puhui Calebin kanssa. Tämä oli harvinaisen sävyisällä mielellä, sillä hän oli saanut halvalla hinnalla hiukan käytetyn harava koneen.

»Caleb, Sven Sandbo tahtoo naida Juden», Amelia alotti matalalla äänellä, jotta toiset ullakolla eivät kuulisi.

Caleb katsoi häneen hermostuneesti. »Puhu suusi puhtaaksi, vaimo. Onko sinulla mitään häpeämisen syytä?»

»Minun mielestäni Judithin pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin
Bart Nugent saapuu tänne, jos hän nyt todellakin aikoo tulla. Sillä
voisihan sattua, ettei hän osaisi varoa sanojaan juotuaan hiukan»,
Amelia sanoi hermostuneesti.

Caleb oli hiljan viitannut siihen, että Bart Nugent voisi tulla kaupungista käymään kesän kuluessa. Amelia ei tiennyt, uskoako häntä vai ei.

Calebia tilanne alkoi huvittaa. »Vai sinun mielestäsi, niinkö? Haa!
Bart lurjus voisi ilmaista totuuden, niinkö? Parempi narrata Sveniä?
Uskotella, että hän nai hienosta perheestä?»

»Kyllähän sinä tiedät — ei kukaan näillä seuduin naisi tyttöjä — jos — he tietäisivät.»

»Niin», Caleb myönsi, »ihmiset tällä paikkakunnalla ovat ankaroita siveysasioissa. Mutta ei sinun silti pidä käyttää sitä hyväksesi. Eikö olisi parempi odottaa, jotta näkisit, millainen Judith on, ennenkuin tyrkytät häntä kunnon miehelle?»

»Olen kylliksi kärsinyt sinun tähtesi, sinä tekopyhä mies!» Amelia sanoi äänensä murtuessa. »Et sinä ajattele Judea. Vain omaa itaruuttasi, miten paljon voit hänestä hyötyä. Jos edes puhuisit totta — niin voisin — voisin kunnioittaa sinua. Mutta tällaista — tällaista en minä jaksa kestää — senkin kurja raukka!»

Amelia ei tuntenut omaa ääntään. Kun Caleb hyökkäsi hänen kimppuunsa silmät tulta iskien, Amelia seisoi aivan jäykkänä ja tunteettomana. Sitten äkkiä entinen pelko sai hänet valtaansa, ikäänkuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen niskaansa, ja hikihelmet pusertuivat hänen huulilleen ja hänen kätensä vapisivat.

Caleb nauroi salavihkaa. Hän puhui melkein kuiskaten, niinkuin aina raivoihinsa joutuessaan.

»Vai olet sinä äkkiä tullut aivan riippumattomaksi? Mark Jordan ei ole niin kaukana, etten minä voisi saada häntä käsiini tänä iltana, vielä ennen makuullemenoa.»

Amelia pudisti päätään, hänen huulensa liikkuivat ääneti. Jollei hän lopettaisi tätä kohtausta, niin lapset huomaisivat, että jotain oli tekeillä. Lindkin kuulisi. Caleb katsoi häneen. Suuri raukka Amelia oli kaikesta huolimatta, hänen tähtensä ei kannattanut suuttua.

Riisuen levollisesti jalkineensa Caleb läksi lukitsemaan ovea, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelle. Amelia istui keittiössä kauan aikaa lyhdyn valossa, riipien herneitä vain jotakin tehdäksensä.

II.

Judith, joka oli kuullut osan vanhempien keskustelusta portailta, hiipi hiljaa takaisin vuoteeseensa. Mutta hän makasi kaiken yötä saamatta unta silmiinsä. Hän oli mielestään kuullut jotain hirveää, jota oli mahdoton pukea sanoiksi. Jotain, joka erotti hänet ikiajoiksi Svenistä. Hirveät aavistukset kulkivat kuin painajainen hänen aivojensa läpi. Uhkasipa mikä onnettomuus tahansa Ameliaa, niin nyt hän tiesi sen uhkaavan myöskin häntä itseään.

Seuraavana päivänä tuo asia kalvoi hänen mieltään kuin kova kipu. Hän ei voinut puhua siitä kenellekään. Hän piti silmällä Ameliaa ja tunsi sääliä häntä kohtaan. Heidän välillään ei vallinnut mitään hellää suhdetta, ei äidin ja tyttären rakkautta. Sen vuoksi Judithin tunne Ameliaa kohtaan olikin oikeastaan vielä syvempi, johtuen inhimillisen myötätunnon laajasta maaperästä.

Lähtiessään karjaa hakemaan hän kulki metsätietä, jotta Sandbot eivät näkisi häntä eikä hän tapaisi Sveniä. Ilta oli niin selkeä, että puut metsikössä ikäänkuin kiilsivät. Judith kuuli Svenin kutsuvan omaa karjaansa suon toisella puolen, ja hän tiesi, että hän teki sen siksi, että Judith kuulisi hänen äänensä. Miten yksinäiseltä hänen elämänsä tuntuikaan. Mutta tuo yksinäisyydentunne oli vailla romanttisia toiveita. Se, mitä hän oli kuullut, oli tahrannut hänet ja tehnyt hänet salaperäisen kelvottomaksi. »Ei kukaan tahtoisi naida häntä, jos he vain tietäisivät», oli Amelia sanonut.

Judith ei sanonut sanaakaan opettajattarelle. Siinä oli jotain raakaa ja kovaa, jota Lind, jolla oli pehmeät sormet ja joka kuului tuohon toiseen, tanssin ja soiton maailmaan, ei voisi koskaan ymmärtää.

Eräs hevosista kuoli muutamana päivänä laidunmaalla, ja Caleb käski Martinin ja Charlien mennä sitä nylkemään. Ennenkuin raato oli viety pois, sattui Judith näkemään sen verisenä ja kaameana polttavassa auringonpaisteessa. Sen jälkeen tuska, jota hän tunsi sielussaan, pukeutui aina tuon hevosen hahmoon.

Hän teki työtä kuin väsymätön kone aamusta iltaan, ja Caleb miltei ilmaisi mielihyväänsä hänelle.

»Minä lähden kaupunkiin jonakuna päivänä, Jude. Ehkäpä haluaisit jotain, jota voisin sinulle tuoda — parin kenkiä tai jotain muuta», hän ehdotti, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että Judith kulki Charlien saappaissa omien kenkien puutteessa.

Amelia huomasi, miten tylsän välinpitämätön Judith oli kaiken suhteen, ja hän moitti häntä siitä, vaikka hän muistikin, minkä lupauksen hän oli antanut itselleen samana päivänä puutarhassa, jolloin hän oli nähnyt Mark Jordanin. »Judith on liian ylpeä kysyäkseen minulta, olenko minä pyytänyt Calebia hankkimaan apulaista heinäntekoon», Amelia oletti, »ja se kiusaa häntä.» Mutta pitkäaikainen tottumus oli opettanut hänet vaikenemaan. He työskentelivät kukin erikseen Caleb Garen orjina, kukin omalla alallansa.

Calebin hieno pellavapelto muuttui hohtavaksi hopeakudokseksi taivasalla. Caleb kävi joka päivä sitä katsomassa, mittasi sen pituutta ja tutki maan kosteutta. Pellava oli hänen ylpeytensä — hänen suuri toiveensa. Hän oli kylvänyt sitä kahta vertaa enemmän tänä vuonna kuin edellisenä. Sen hoitoa koskevat kirjoitukset olivat hänelle kuin Jumalan sanaa. Ruis kasvoi rehevästi, vaikkei sille tuhlannut ajatustakaan, ja hän voisi myödä sen hyvällä hinnalla, mutta pellavan puolesta oli rukoiltava.

Tuon pienen erimielisyyden jälkeisenä päivänä, kuten Caleb nimitti sitä, mitä oli sattunut Amelian ja hänen välillään, Caleb käveli hyvillä mielin metsässä, jonka hän oli »ostanut» Fusi Aronsonilta. Etelän puolella oli suomaa sekä kuivunut järvenpohja, jotka hän oli vaihtanut metsäpalstaan. Fusi saisi ne varmaan hyvään viljelyskuntoon — islantilaiset olivat työhön kykenevää väkeä… Hän hymyili itsekseen nähdessään, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Kaikki riippui vain keskittämisestä ja siitä, että kukin sai, mitä tarvitsi. Tosin olisi ehkä hiukan vaikeata saada paksupäinen Thorvaldson myömään laidunmaansa, joka ulottui hänen omaansa lännen puolella. Se oli viljelemätöntä maata, joka oli jätetty muutamien takkuisten hevosten huostaan. Hän koettaisi kiertoteitse puhua Thorvaldsonille siitä.

Caleb oli huoleton ja hilpeämielinen kiisteltyhän Amelian kanssa. Amelia oli pettänyt häntä uskotellessaan, ettei hän yllyttäisi Judithia mihinkään. Samoinkuin kaikki itsekkäät ihmiset ei Calebkaan voinut käsittää, että Jude uskaltaisi nousta häntä vastaan, jollei hänellä olisi tukenaan ainakin yksi perheen jäsenistä. Caleb ei halunnut erikoisesti kiristää suhteita Mark Jordanin vuoksi. Sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, tuntui hänestä siinä vehkeilyn sivumakua, ikäänkuin joku toinen olisi salavihkaa ottanut komennon käsiinsä. Tavallaan asia oli kadottanut vakavan merkityksensä ja muuttunut jonkunmoiseksi leikiksi, joka huvitti häntä. Mutta ratkaisu, samalla kuin se ehkä vääntäisi kireälle kaluston ruuvit farmilla, tekisi hänestä vähemmän sankarillisen henkilön tässä salaperäisessä näytelmässä. Sillä vaikka Caleb olikin ollut perillä Amelian siveellisestä hairahduksesta ennen naimisiinmenoa, niin oli hän aina heistä kolmesta pitänyt itseään petettynä uhrina. Ehkäpä hän juuri siksi ei koskaan tuntenut omantunnonvaivoja tekojensa vuoksi. Hänen arkatuntoisuutensa oli kiteytynyt siihen kallionlujaan uskoon, että elämä oli tehnyt hänelle ääretöntä vääryyttä, jota hän ei koskaan voisi kylliksi kostaa.

III.

Kesäkuun viimeisenä päivänä Caleb läksi kaupunkiin. Hän teki tämän matkan joka puolivuosi, ja vaikka hän ei viipynyt poissa kotoa kuin kolme tai neljä päivää eikä matkalla ollut muuta tarkoitusta kuin hankkia sellaista tavaraa, jota ei ollut Yellow Postista eikä Nykerkistä saatavissa, niin oli siinä sittenkin aina jotain juhlallisen tärkeää. Mutta Calebin lähtö ei vaikuttanut koskaan vapauttavasti muihin: aina hän antoi heille tehtäviä, jotka ikäänkuin loihtivat hänen kuvansa heidän eteensä.

Judith oli nyt neljä päivää vapaa ja saattoi huoleti mennä, minne hänen mielensä vain teki. Mutta hän ei yrittänytkään tavata Sven Sandbota.

KAHDEKSAS LUKU.

Caleb oli poissa, mutta kaikki kävi entistä yksitoikkoista latuaan: Martin sai valmiiksi vaunuvajan ja uneksi Uudesta Talostaan; Amelia ja Ellen tekivät työtä puutarhassa, kävivät lypsyllä, kirnusivat voita ja lähettivät liian kerman Sidingiin Skuli Ericksonin mukana, jolta kannut oli lainattu tätä tarkoitusta varten, sillä Caleb ei halunnut ostaa niitä lyhyttä kesäkautta varten. Judith ja Charlie hoitivat karjaa.

Opettajatar, jolla heinäkuun aikana oli kahden viikon loma koulutyöstään, seurasi säälien garelaisten elämää pääsemättä ketään lähemmäksi. Ellen, joka töin tuskin saattoi salata tunteitaan, paheksui kaikkea, mikä koski Lindiä, niin hyvin hänen hienoja alusvaatteitaan, jotka riippuivat nuoralla kuivumassa, kuin sitä, että hän koetti opettaa lapsia koulussa näkemään kauneutta kaikessa elollisessa. Hän kieltäytyi myös tahallaan muistamasta, halusiko opettajatar sokeria teehensä vai ei, niin vähän Lind ja hänen tottumuksensa merkitsivät tytölle. Martin ujosteli ja pelkäsi Lindiä. Charlie oli vähemmän arka ja tarjoutui joskus juoksemaan kilpaa hänen kanssansa, mutta niin vanha kuin poika olikin, oikutteli hän usein ja suuttui, kun ei saanut, mitä halusi, eikä Lind voinut vetää esille hänestä mitään muuta, kuin mikä heijasti Calebia itseään.

Judith hämmästytti Lindiä suuresti. Joka kerta kun tyttö puhutteli häntä, teki hän sen epäystävällisellä, miltei loukkaavalla äänensävyllä. Lind oli lähtenyt Sandbohon eräänä iltana, missä hän usein tapasi Mark Jordanin, ja Sven oli kysynyt, miksi Judith, käydessään karjaa hakemassa, ei kulkenut tavallista tietään, vaan vältti häntä. Mutta Lind ei voinut saada Judithilta mitään vastausta, kun hän Svenin puolesta kyseli sitä häneltä. Se loukkasi ja hämmästytti häntä varsinkin tuon hilpeän sunnuntain jälkeen, jolloin Judithin vastustuskyky oli kokonaan murrettu.

Helteisenä iltapäivänä, Calebin ollessa yhä poissa, Lind ratsasti Sandbon lasten pienellä ponilla mrs. Sandbon naimisissa olevan tyttären, Dora Brundin luo, joka, äidin sanojen mukaan, vietti kurjaa elämää raa'an miehensä rinnalla. »Tyttö parka», oli mrs. Sandbo valittanut. »Kylläpä hän tulee iloiseksi, jos käytte häntä katsomassa.»

Tie kulki usean mailin verran suomaata pitkin, missä vetisillä mättäillä kasvoi rehevää, hiuksenhienoa ruohoa. Maisema oli miellyttävä värittömyydessään, ikäänkuin se olisi ollut tyytyväinen omaan karuuteensa.

Lind toivoi, että Mark Jordan olisi ollut hänen mukanaan. Hänestä oli niin paljon turvaa ja mieluista seuraa. Hänessä oli paljon lämpöä. Hänen käytöksensä oli aina miellyttävän tuttavallista, vaikkei hän koskaan enää sanallakaan viitannut siihen tunteeseen, joka oli vallannut hänet ensimmäisenä sadeiltana. Lind oli kuitenkin kiusaantunut siitä, että tuo ajatus piili Markin silmien takana joka kerta, kun hän katsoi häneen, ja että oli ollut aikoja, jolloin hän ei ollut uskaltanut katsoa Markia silmiin, jotta hän ei jouduttaisi sitä hetkeä, jonka kumpainenkin heistä tiesi olevan edessä.

Lind ymmärsi vallan hyvin, ettei hän voinut tavata Markia useasti herättämättä huomiota asukkaiden parissa. Maakamaran suvaitsemattomuus näytti tunkeutuneen ihmistenkin sieluun. Ja opettajatarta ennen kaikkia muita pidettiin siveyden esikuvana. Mutta oli hetkiä, jolloin Lind olisi tahtonut heittää koko työnsä sikseen, paeta garelaisten painostavasta ilmakehästä Klovaczin talon turviin ja kätkeä kasvonsa Mark Jordanin rintaa vasten.

Hän katseli nyt ruohoaavikon yksitoikkoista maisemaa, jota lännen puolella rajoitti matala, hoitamaton metsä, ja ihmetteli, mitenkä hän jaksaisi elää kesän yli. Jollei Mark olisi täällä ollut ja kaivannut häntä, olisi hän lähtenyt kaupunkiin lyhyeksi loma-ajakseen.

Muutamien hajallaan olevien hoikkien koivujen takana seisoi Brundin mökki, joka oli katettu asfaltilla ja vaakasuorilla rimoilla. Se näytti ylösalaisin käännetyltä pannulta. Rakennuksen julkisivussa oli yksi ainoa ikkuna, jonka edessä riippui pitsiuudin rikkinäisine reunoineen. Kallellaan oleva navetta ja kaksi kömpelöä ulkohuonetta, joiden seinissä oli niin suuret lävet, että saattoi nähdä niiden läpi, seisoi rinteen alapuolella Latt-järven rannassa. Joel Brundin karja seisoi polviaan myöten vedessä, tuijottaen typerästi Lindiin.

Dora Brund avasi oven ja katsoi Lindiä pyörein, sinisin silmin. Hänen kasvonsa olivat typerän somat, ja hänen täyteläinen, pieni suunsa hapan. Hänellä oli yllään punainen aamutakki, joka oli täynnä ruoan tahroja, ja rinnassa oli neljä varmuusneulaa. Hänestä lähti halvan ihojauhon haju.

»Minä olen Lind Archer», opettajatar sanoi hymyillen. »Äitinne neuvoi minulle tien tänne, sillä mieleni teki tulla teitä katsomaan.»

»Aivan niin, tehän olette opettajatar», sanoi Dora. »Istukaa, tehkää hyvin, minä käyn vain pukeutumassa. Olen ollut työssä kaiken päivää. Te ette voi aavistaa, millaista tällaisessa talossa on. Ei koskaan aikaa edes siistitä itseään.» Hänen äänensä oli mariseva ja oikutteleva kuin lapsen.

Linoleum-matto oli juovikas pesun jäljiltä. Pienestä rautauunista huoneen nurkassa oli karissut tuhkaa lattialle. Pöytää peittävä öljykangas oli täynnä tahroja, ikäänkuin tummia kumiläiskiä. Vanhojen riepujen haju tuntui huoneessa.

Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.

»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»

»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne minulle.»

»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on kurjaa suurimman osan vuotta.»

»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun, joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni. Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät vilkkuivat tyytymättöminä ulos.

»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.

»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle, niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken tämän hän teki sanomatta sanaakaan.

Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua. Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot kirkastuivat.

»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani.
Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»

Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle — laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.

Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin suuri, sävyisä härkä.

Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.

Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.

II.

Ratsastaessaan kotiin päin Lind kohtasi Mark Jordanin, joka käveli jalan. Hän oli käynyt Sandbossa. Lind oli aavistanut koko ajan tapaavansa Markin — hän kaipasi häntä kipeästi tänään. Äkkiä hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan — mikä oli pidättänyt heitä erillään? Mutta niin pian kuin tuo ajatus taas hävisi, ei Lind voinut uskoa ajatelleensakaan mitään sellaista. Eihän alotteen ottaminen kuulunut hänelle, kuten Mark oli sanonut.

»Lind», sanoi Mark pehmeällä äänellä tarttuen kiinni Lindin satulannuppiin, »te tulette aina oikealla hetkellä — aivankuin toivo.»

Lind katsoi häntä silmiin. »Siitä on jo vuosikausia, kun näin teidät viimeksi. Minulla on ollut paljon työtä lasten arvosteluista. Mitä te olette tehnyt?» Hän koetti puhua tyynesti.

»Olen hakannut suurimman osan metsikköä. Aion nyt kasketa sen, ennenkuin lehdet liiaksi kuivuvat. En tahdo sytyttää koko metsää palamaan.» Mark siveli hevosen turpaa.

Kun Lind oli vaiti, jatkoi hän: »Tulkaa minun luokseni. Kaipaan sielullista ravintoa. Voin kävellä hitaasti vieressä teidän hevosenne nelistäessä eteenpäin.» Lind nauroi hänen puheilleen. Vaistomaisesti hän ojensi kätensä ja pörrötti Markin tukkaa.

»Oletteko te niin turhamainen, että tahdotte näyttää tukkaanne linnuille?» Lind sanoi leikkiä laskien. »Pitäkää varanne, etteivät linnut riistä teiltä hiuksia pesiään varten.»

Lind suostui tulemaan Klovaczin taloon. Matkalla hän kertoi Dora Brundista ja hänen miehestään sekä mainitsi, että Caleb Gare oli matkoilla.

»Olen kuullut yhtä ja toista tuosta Garesta», Mark sanoi. »Eräs islantilaisista kertoi, että hän vainoo vaimoaan ja pakottaa koko perheen pysymään talossa. Hän on varmaankin lujaluontoinen mies. Onko teillä yhä jotain sitä vastaan, että minä tulen hänen luonaan käymään?»

»Ei. Mutta mrs. Gare ei ole muuttanut mieltään. Hän pelkää, että teidän käyntinne voisi nostaa lapset kapinaan.»

»Lapsi parat! Tuo Judith tyttö on hyvää rotua. Sven Sandbo kertoi minulle hiukan hänestä tänään. Hän aikoo riistää hänet ukon kynsistä. Sven on kelpo poika. Ihmeellistä, miten mielenkiintoisia ihmiset ovat täällä, paljon enemmän kuin voisi olettaakaan. Liikasivistys turmelee vain.» He kulkivat tietä pitkin havupuiden varjossa, laskeutuivat sitten notkoa alas, joka johti metsäaukealle, ja saapuivat sitten toiseen notkoon, jossa kasvoi kuusamapensaita. Ei ainoakaan lehti liikahtanut; ilma oli täynnä lyijynraskasta usvaa. Lindin kädet olivat kosteat hiestä; tuskin ainoatakaan sanaa kohosi heidän huulilleen.

»Pelkäänpä, että rupeaa satamaan», Lind sanoi katsellen taivasta. »Ei minun todellakaan pitäisi tulla teille.»

Klovaczissa Lind paistoi kermakakun ja laski sen hyllylle. Sitten hän levitti valkean liinan pöydälle ja alkoi valmistaa ruokaa. Mark oli ulkona syöttämässä kananpoikia. Lind ajatteli häntä tahtomattaankin, ja lopulta hän ei enää yrittänytkään vastustaa ajatuksiaan. Hän näki hänen toisen kenkäparinsa tuolin alla ja tuumi, miten kodikkaalta, hauskalta se näytti.

Illallisen jälkeen he läksivät kanatarhaan, missä Mark näytti Lindille kaksitoista vasta kuorestaan tullutta poikasta. He katselivat taivasta ja huomasivat, että sade oli tulossa. Lind arveli parhaaksi olla lähtemättä kotiin, ennenkuin sadekuuro oli mennyt ohitse, ja he palasivat huoneeseen suurien sadepisarien tippuessa maahan.

Lind soitti fonografia Markin poltellessa piippuaan. Mark, vetäessään sauhuja, näytti kaukaisemmalta kuin koskaan ennen, ikäänkuin nuo siniset pilvet olisivat kietoneet hänet salaperäisyyteensä. Äkkiä Lind meni hänen luokseen ja sieppasi piipun hänen suustaan. Mark katsoi häneen poikamaisen hämmästyneenä. Lind pisti piipun huuliensa väliin ja tuprutti vahvasti savua.

»Ainakin siitä päättäen, miten koko teidän huomionne voi kiintyä siihen.»

»Minä luulin, että te kuuntelitte soittoa. Voin sytyttää teillekin piipun, jos haluatte.» Hän nousi ikäänkuin hakeaksensa. Lind hymyili ja astui ikkunan luo katsomaan sadetta. Vesi valui virtanaan ja sen mukana pimeys laskeutui maahan.

Mark sytytti lampun, ja hänen puhdistaessaan sydäntä Lind piteli kädessään öljysäiliötä. Mark otti sen häneltä, ja heidän kätensä sattuivat hieman tosiinsa. Markin huulet koskettelivat miltei Lindin tukkaa. Hän vetäytyi nopeasti loitommalle, ja Lind löi kätensä yhteen alkaen hyräillä jotain laulua.

Kun sade oli lakannut, oli ilta hiljainen ja kirkas, ikäänkuin maa olisi vasta uudelleen syntynyt. Lind ja Mark astuivat metsätietä pitkin taluttaen hevosia. Kuu nousi tummien setripuiden takaa, ja yö levisi heidän ylitsensä kuin viehkeä, tumma kukka. He lähestyivät vaistomaisesti toisiaan. Lind katsoi ylöspäin ja näki Markin kasvot kirkkaina ja kiihkeinä yläpuolellaan kalpeassa kuunvalossa. Mark ei tuntunut enää kaukaiselta eikä vieraalta. Hän oli täysin inhimillinen ja aivan lähellä. He pysähtyivät keskellä tietä ja heidän katseensa upposivat toisiinsa. Kuuvalo muodosti ikäänkuin kehän heidän ympärilleen ehkäisten ainoankaan vieraan äänen tunkeutumasta heidän luokseen. Sanaakaan sanomatta Lind painautui Markin puoleen, joka käsivarsineen, rintoineen, huulineen otti hänet omakseen. Lind antautui kokonaan hänen valtaansa nauttien hetkestä täysin siemauksin.

»Lind… Lind…» Mark kuiskasi hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbo huomasi äkkiä, että elämä oli kovin ikävää. Tosin mrs. Thorvaldson lännen puolella »odotti», ja mrs. Sandbon oli määrä hoitaa häntä hänen maatessaan lapsivuoteessa, mutta siihen oli vielä vähintään kaksi viikkoa. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut mitään juoruja, eikä ollut tapahtunut mitään skandaalejakaan, joita hän olisi voinut levittää ja kaunistella. Opettajatar, joka varmaankin kuuli paljon, ei ollut kärkäs levittämään tietojaan. Senpä vuoksi sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbon uteliaisuus voitti hänet kokonaan.

Sven oli lähtenyt Yellow Postiin, ja silloin mrs. Sandbo päästi karjansa Garen laitumelle ja ryhtyi sitten täysin epätieteellisellä tavalla karkottamaan sitä pois sieltä. Lind, joka näki hänen juoksevan pitkin peltoa, ihmetteli, miksi hän ajoi karjansa Garen maille. Sitten hän keksi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli, ja hän hymyili itseksensä.

Kun mrs. Sandbo vihdoin oli saanut kerätyksi elukat aitauksen nurkkaukseen, tuli Martin hänen avukseen ja avasi portin, ja mrs. Sandbo ajoi karjan tielle. Sitten hän kääntyi hengästyneenä ja painaen kättään rintaansa vasten katsomaan, keitä pihalla oli. Lind, joka oli tarkastellut Ellenin sokeriherneitä, lähestyi ystävällisesti tervehtien häntä.

Mrs. Sandbo vastasi hajamielisesti, kaikesta päättäen suuresti hämmästyneenä, kun hän vihdoinkin huomasi olevansa juuri siellä, minne hän oli halunnut päästä. Hän katsoi opettajattaren ohi taloon päin, silmissä himokas ilme.

»Missä on mrs. Gare — ja tytöt?» hän kysyi kiihkoissaan kompastuen omiin sanoihinsa. Puhuessaan hän huomasi puutarhan sievine, suorine riveineen, uuden vaunuvajan sekä kömpelöt, valkoiset leghorn-kanat, jotka heiluttaen pyrstöjään nokkivat ja kuopivat aitauksessa. Lehmät olivat jo kaukana tiellä, mutta ne saattoivat kernaasti odottaa.

»Ellen on työssä sisällä, mrs. Sandbo», sanoi Lind. »Judith on mennyt
Yellow Postiin, ja mrs. Garella on jotain hommaa.» Hän tiesi, että
Amelia pelästyisi nähdessään tuon naisen täällä.

»Hyvä — hyvä!» Mrs. Sandbo ei keksinyt muuta tapaa, millä ilmaista tunteitaan sillä hetkellä. Hän oli niin hämmästynyt, kun ei kukaan hyökännyt häntä vastaan, niinkuin hän olisi tehnyt, jos vieras tällaisten olosuhteiden vallitessa olisi tullut taloon, ettei hän tullut heti astuneeksi taloon.

Ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tuli mrs. Gare esiin ulkohuoneiden puolelta valkea, ylöskäännetty esiliina pullottavana edessään. Hän varjosti vapaalla kädellään silmiään lähestyessään heitä.

»Hyvä — hyvä — mrs. Gare», sanoi mrs. Sandbo samoinkuin hänellä oli tapana sanoa istuessaan omassa vierashuoneessaan ruskeat nahkahuonekalut ja Sandbon koko perheen himmeät valokuvat ympärillään. »Te ette ole lainkaan entisestänne muuttunut! Kylläpä teillä on munia! Saatteko joka päivä yhtä paljon!» Hänen silmänsä mittailivat nopeasti Amelian pukua, kenkiä ja kasvojen ilmettä.

Amelia hymyili, katsoen huvitettuna Lindiin. Mrs. Sandbo ei ollut erikoisesti miellyttänyt häntä niinä parina, kolmena kertana, jolloin hän aikaisemmin oli tavannut hänet, mutta hän olisi sittenkin kernaasti pyytänyt hänet taloon, jollei hän olisi pelännyt Calebia. »Emme joka päivä», hän vastasi. »Mitä teille kuuluu, mrs. Sandbo?»

»Minä en ole ollut hyvissä voimissa viime aikoina. Mieheni kuoltua on elämä tuntunut hyvin raskaalta. Työt menevät — hunningolle, jollei miestä ole talossa. Svenistä ei ole mitään hyötyä, sen jälkeen kuin hän oli kaupungissa. Hän haluaa sinne takaisin — ja mitäpä naisparka voisi yksin saada aikaan?» Hän katsoi lohduttomana taloon päin. Eikö Amelia aikonut pyytää häntä huoneeseen?

»Se on varmaankin hyvin raskasta teille», sanoi Amelia. Hän katseli mrs. Sandbon karjaa, joka hajaantui tielle.

»Minulla oli aika työ, ennenkuin sain nuo roistot pois teidän pellostanne, mrs. Gare! Ne himoitsevat makeaa heinää. Svenin täytyy korjata aita siltä kohdalta, josta ne murtautuivat läpi. Missä tytöt ovat?» hän kysyi tarkastellen terävästi ympärillensä. Hän oli kyllä kuullut Lindin vastauksen tähän kysymykseen.

»Niin, Dorako.» Mrs. Sandbo otti asennon pistäen kätensä liivinsä hihanreikiin, ja oli hyvillään siitä, että tämä aihe pidentäisi keskustelua. Samalla kertaa häntä sekä kiukutti että huvitti huomatessaan, että Amelia koetti päästä hänestä eroon. »Millainen hänen elämänsä on! Sellaisen miehen rinnalla! Minä sanoin hänelle: 'Sinun ei pidä ottaa häntä.' Mutta hän oli itsepäinen, ja siinä nyt nähdään, mitä tuli! Hän oli kaunis tyttö, Dora, ja hyvä tyttö. Kaikki juoksivat hänen perässään Loyalassa, kun hän oli siellä tarjoilijattarena. Mutta minkä me voimme nuorille! Sven — ehkäpä hänkin nai jonkun luuskan, jollei Judith välitä hänestä. Ha, haa! Mitä te arvelette heistä, mrs. Gare?» Hän naureskeli Lindille ja katsoi jälleen taloon päin. Varmaankin nyt, kun oli näin paljon sanottu, mrs. Garen oli pakko kutsua hänet huoneeseen. Ja tarjota ainakin kuppi kahvia.

»En usko, että Doran elämä on niinkään huonoa, mrs. Sandbo», sanoi Lind, »nyt kun olen käynyt hänen luonaan, Minun mielestäni hänen miehensä näyttää hyväntahtoiselta.»

Amelia tarttui lujemmin esiliinaansa, jossa munat olivat. Lind kosketteli mrs. Sandbon käsivartta. »Sallikaa minun auttaa teitä ajamaan lehmät kotiin, mrs. Sandbo. Kyllä me helposti saamme ne täältä.»

Kotimatkalla mrs. Sandbo ei voinut salata hämmästystään eikä pahaa mieltään, kun häntä ei kutsuttu Garen linnoitukseen.

»Onko Gare itse sellainen? Pelkääkö vaimo niin kovasti häntä, ettei hän uskalla pyytää naapuria kahville?» hän kysyi Lindiltä.

»Hyvä — sitten käyn siellä jonakin päivänä, jolloin Gare itse on kotona!» sanoi mrs. Sandbo pontevasti.

Mrs. Sandbo oli täysin perillä Garen perheen olosuhteista, mutta joskus, kun elämä tuntui hänestä ikävältä, hän halusi omaksi virkistyksekseen verestää toisten asioita koskevia tietojaan. Nyt hän oli siis kaksinkerroin kiihottunut, ensiksikin siksi, että hän oli saanut uuden todistuksen Caleb Garen itsevaltiudesta, ja toiseksi siksi, että häntä oli persoonallisesti loukattu.

II.

Judith ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että hän voisi tavata Svenin Yellow Postissa. Jollakin tavalla Sven oli kadonnut hänen tietoisuudestaan antaakseen sijaa sille synkälle asialle, joka askaroitti hänen ajatuksiaan siitä saakka, kun hän oli kuullut Amelian ja Calebin välisen keskustelun. Jostakin tuntemattomasta syystä hän oli kovin kehno vieläpä elämäänkin.

Sven pestasi parhaillaan sekarotuista miestä heinäntekoon, kun Judith keksi hänet. Salavihkaa tyttö seurasi Svenin liikkeitä, näki hänen viskaavan tulitikun ulos avonaisesta ikkunasta miehekkään sulavalla eleellä, joka tuotti hänelle tuskaa. Ei hänen tarvinnut muuta kuin nähdä Sven, niin — Judith vihasi itseänsä.

Sven kääntyi ja huomasi Judithin seisovan nojautuneena suunnattoman suurta etikkatynnyriä vasten, kassakoneen vieressä. Tytön suupielet vetäytyivät kokoon ja silmät kääntyivät pois. Sven suoritti nopeasti asiansa ja lähestyi hitaasti Judithia.

»Vai et sinä sen enempää minusta välittänytkään», hän sanoi kiusoitellen. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen huulensa vapisivat hermostuneesti. »No — minulle se on aivan yhdentekevää. Halusin vain tietää, millä kannalla asiat ovat.»

»Kuulehan, Jude. Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinun on tehtävä päätös suuntaan tai toiseen; tule tapaamaan minua metsälähteelle. Minä en tahdo tulla naurunalaiseksi kenenkään tähden. Tule tänä iltana sinne karjaa hakemaan.»

»Ei tänä iltana — huomenna», Judith sanoi lyhyesti ja kääntyi
Johannesonin puoleen.

Sven poistui ymmällä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Judith rakasti häntä. Mutta tyttö oli omituinen. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, koska Judith karttoi häntä täten? Ei mitään, mitä tyttö itse ei olisi halunnut. Hänen olisi tehnyt mieli pakottaa hänet ajamaan kanssansa kotiin, pelottaa hänet nöyrtymään, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt… Aamu oli kirkas ja raitis, tuuli leuto. Ihanaa olisi ajaa yhdessä. Hän kertoisi Judithille taaskin kaupungista, missä hän oli työskennellyt ja jonne hän veisi hänet niin pian kuin he olisivat naimisissa. Hän tahtoisi — oi, mitä hyötyä kaikesta siitä oli? Judith varmaankin läimäyttäisi häntä piiskalla kasvoihin, jos hän yrittäisi puhutella häntä vielä kerran tänään.

Judith ajoi kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Jos hän kysyisi Amelialta, mikä esti häntä menemästä naimisiin Svenin kanssa, niin ehkäpä paljastuisi salaisuuksia, jotka kytkisivät hänet ikipäiviksi farmiin. Mutta tämä kiihkeä mielentila ei katoaisi myöskään koskaan, jollei hän saisi tietää totuutta.

Rattaitten hytkyessä eteenpäin tietä pitkin Judithin silmät kulkivat yli alavan maiseman, joka levisi kauaksi pohjoiseen yhtä tasaisena, kohoamatta juuri lainkaan. Metsä oli täällä vailla alkuperäistä voimaansa; ruohoaavikko autio kuin tyhjä lautanen — ei, tuolla oli sittenkin yksinäinen mies, ikäänkuin kehno uhri, jonka maa tarjosi taivaalle. Tuossa kapeita metsäteitä ja aavikkopolkuja, joita ihmisjäljet olivat synnyttäneet, ja tuossa tienhaara, jossa he olivat vaihtaneet keskenään jonkun sanan. Taivas tämän kaiken yläpuolella oli sininen ja väräjävä, avara maailma ylpeille linnuille, jotka alituisesti liitivät siipiensä varassa etsiskellen ja etsiskellen. Ja tuo leuto tuuli, se oli kuin hento nainen, Jude tuumi itsekseen, joka saattoi silmänräpäyksessä muuttua jättiläiseksi ja raadella koko maailmaa.

Voisihan hän löytää taivaan ja tuulen paljon hedelmällisemmälläkin seudulla, missä elämä oli kuin silkkiä; ja sinne hän kuului. Hän aikoi kysyä Amelialta, mikä tuo salaisuus oikeastaan oli…

Amelia ruiskutti parhaillaan hyönteispulveria kanakoppiin Judithin palatessa kotiin. Tyttö seisahtui ovelle ja katseli vähän aikaa hänen työtään ja sanoi sitten, ettei ollut postia. Amelia ei ollut mitään odottanutkaan. Ei hänelle koskaan tullut postissa mitään tärkeää. Hän jatkoi työtään vastaamatta mitään.

»Mitä sinä puhuit isän kanssa sinä iltana, jolloin kerroit hänelle
Svenistä?» Judith kysyi äkkiä.

»En muista mitään erikoista», Amelia vastasi hitaasti. »Isä ei tietenkään ottanut koko juttua kuuleviin korviinsakaan.»

»Jotakin muuta se oli — kyllä minä kuulin. Minun täytyy nyt saada tietää totuus», intti Judith.

Amelia katsoi tyttöön. »Varmaankin sinä kuulit, mitä hän sanoi minun omaisistani», alotti Amelia epäröiden. »Hän antaa minun aina tietää, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Hän moittii minun vanhempiani enemmän kuin mitä he ansaitsisivat — he olivat köyhiä, mutta pahempaa vikaa heissä ei ollut. Tunnethan sinä isän, Jude. Ei se ollut muuta.»

Kanakopissa oli väkevä liimanhaju. Se oli suorastaan tukahduttava. Mutta Amelia kaikesta päättäen ei huomannut sitä. Judith katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Amelian kasvot olivat kalpeat. Hän kääntyi jälleen poispäin ja ruiskutti pulveria myös orsiin.

Judith kääntyi epäröiden pois. Olihan kylläkin Calebin tapaista nostaa suurta melua siksi vähäisestä asiasta, mutta —

Kanakopissa Amelian kädet herpaantuivat. Hän laski maahan ruiskun.
Judith ei ollut siis kuullut, mitä Caleb sanoi Mark Jordanista.
Tästä lähtien hän kärsi kernaammin mitä hyvänsä kuin antoi aihetta
kohtaukseen, joka tuottaisi onnettomuutta.

Seuraa vana päivänä Caleb saapui kotiin. Hän toi Judithille kengät, paksut nahkajalkineet, joihin mahtui kaksi paria villasukkia. Toinen talvi oli vielä tulossa.

KYMMENES LUKU.

Lähteen reunalla, niissä Judith viikkoja aikaisemmin oli maannut maassa alastomana, hän kohtasi Svenin. He istuivat rinnatusten ja kuuntelivat hyönteisten surinaa, joka ennusti sadetta. Judith laski kätensä Svenin suulle, kun tämä aikoi ruveta puhumaan.

Siten he istuivat ääneti ja kuuntelivat hiljaisia ääniä yläpuoleltaan ja ympäriltään. Ilma muuttui harmaaksi puiden alla, ja aukiolla karja ammui ikävissään.

Judith siirtyi lähelle Sveniä ja tarkkasi hänen kasvojaan. Sven suuteli Judea kiihkeästi huulille ja kaulalle. Näytti siltä kuin hän ei koskaan ennen olisi huomannut, miten kaunis Judith oli.

II.

Lupauksensa mukaisesti mrs. Sandbo tuli viikkoa myöhemmin viemisille Garen taloon. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja toi tulijaisiksi hedelmäkaakun. Varmaankin sellainen hyvän naapuruuden merkki murtaisi kaiken vastustusvoiman.

Kun Ellen tuli häntä vastaan ovessa, pujahti mrs. Sandbo nopeasti huoneeseen. Amelia, joka työskenteli puutarhassa, ei tullut heti esille, vaikka hän näki mrs. Sandbon saapuvan pihalle. Hän seisoi hetken aikaa katsellen kukkuloita ruohoaavikolla, jonne Caleb oli lähtenyt karjakauppoja tekemään.

Lind ompeli arkihuoneessa, kun mrs. Sandbo astui ovesta. Opettajatar nosti hänelle tuolin. Ellen seisoi peremmällä epäröiden.

»Hyvä —» alkoi mrs. Sandbo käyden istumaan. Hän katseli arvostellen ympärilleen, ennenkuin hän jatkoi. »Hyvä — alkaa olla lämmin, miss Archer. Hyvänen aika, Ellen, enpä olisi tuntenut sinua enää! Miten laihaksi olet käynyt. Mitä sinä olet tehnyt? Mikä sinua vaivaa?»

»Sinä olet nyt suuri tyttö. Ehkäpä joudut piankin naimisiin? Entäs te, miss Archer, te kuulutte käyvän sulhasen haussa?»

»Ehkä se on erehdystä», mrs. Sandbo paransi puhettaan. »Tokkopa Fusi Aronson ilman aikojaan olisi käynyt Thorvaldsonin luona. Mutta puhutaanhan sitä niin paljon Sidingissä.»

»Oi — en mitään — en mitään, mitä kannattaisi kertoa. Sidingissä väitettiin vain, että Fusi Aronson oli antanut Thorvaldsonille selkään, kun tämä oli maininnut jotain opettajattaresta ja Klovaczin talon hoitajasta. Mutta ei siitä maksa vaivaa sen enempää puhua.»

Lind pelästyi. Miten ihmeessä — tuuliko täällä vakoili? Ehkäpä sittenkin oli ollut varomatonta käydä Klovaczissa.

Amelia tuli samassa huoneeseen ja tervehti ääneti mrs. Sandbota. Ellen, joka oli kuullut, mitä jälkimmäinen oli kertonut, katsoi pitkään Lindiin ja läksi ulos. Hänellä oli oma käsityksensä tuollaisesta karkeasta ja hävittömästä epähienoudesta.

»Miten mr. Gare jaksaa palattuaan kaupungista?» mrs. Sandbo kysyi ystävällisesti. Amelia vakuutti, että Caleb oli hyvissä voimissa.

»Emme me voi ostaa mitään, mikä ei ole suorastaan tarpeellista, mrs. Sandbo. Kiitoksia paljon hedelmäkaakusta. En pitkään aikaan ole ennättänyt leipoa kaakkuja. Puutarhassa on kovin paljon työtä.»

»Mrs. Thorvaldsonilla vasta oli huono onni», mrs. Sandbo sanoi vakavasti laskien kätensä ristiin.

»Mitä hänelle on tapahtunut?» kysyi Amelia huomatessaan, että vieras oli halukas kertomaan.

»Hän sai pienokaisen viime viikolla, mutta lapsi syntyi kuolleena — poika kaiken lisäksi. En ennättänyt ajoissa paikalle», hän sanoi pahoitellen. »Thorvaldson oli aivan suunniltaan surusta — yhdeksän tyttöä ennestään, ja nyt ensimmäinen poika. Mutta hyvä oli, että lapsi kuoli.»

»Pahastiko? Ettekö ole kuullut?» hän huudahti mielihyvällä pitkittäen jännitystä. Tietystikään garelaiset eivät olleet kuulleet. Mistäpä he olisivat kuulleet?

»No niin —» mrs. Sandbo yskähti nojautuen tuolinsa selustaa vasten. »En tahtoisi puhua siitä — mutta lapsella oli vasikan pää.» Hän odotti loistavin silmin sanojensa vaikutusta.

»Tarkoitatteko, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt?» Amelia kysyi tyynesti.

»Hän oli pelästynyt, mrs. Lindahl, joka oli apuna, kertoi minulle kaikki. Lapsi syntyi ennenkuin he lähettivät minulle sanaa. Lehmä oli potkaissut häntä juuri kuukautta ennen. Se oli oikein tuolle miehelle, miksi hän pani vaimonsa sellaiseen työhön juuri vähää ennen.»

»Miten julmaa», Lind mutisi. Hän huomasi, että mrs. Sandbo täydellä todella uskoi, että lapsella oli ollut vasikan pää.

Caleb tuli hetken kuluttua huoneeseen ja vilkaisi mrs. Sandbohon. Hän ei sanonut kellekään mitään, otti vain eräästä laatikosta kirjeen, jonka hän toi pöydän ääreen.

»Fusi Aronson kuuluu myöneen teille metsää, mr. Gare. Minulle hän ei suostunut sitä myömään, vaikka tarjosin hyvän hinnan.»

Caleb ei kohottanut edes katsettaan. »Niin», hän sanoi hajamielisesti tutkien paperia edessään.

»Hirveä onnettomuus, mikä sattui Aronsonin pojille neljä, viisi vuotta sitten. Fusi ei ole enää entisellään sen jälkeen.»

»Ei kukaan näytä olevan oikein perillä asiasta», mrs. Sandbo jatkoi. »Kummallista, ettei kukaan sattunut olemaan lähellä, jotta olisi voinut pelastaa heidät ja viedä heidät yöksi suojaan. Eivät he olleet niinkään kaukana ihmisasunnoista paleltuessaan kuoliaaksi.»

»Myrsky tietenkin pidätti ihmiset kotosalla, mrs. Sandbo», kiiruhti
Amelia sanomaan.

»Minun taitaa täytyä palata puutarhaan, mrs. Sandbo», sanoi Amelia vilkaisten Calebiin. »Poimin herneitä illalliseksi, ja kello on jo neljä.»

»Hyvänen aika, olenpa viipynyt jo kovin kauan! No niin hyvästi, miss
Archer. Älkää välittäkö tuosta Thorvaldsonista. Hän on ilkeä mies.
Hyvästi mr. Gare. Hyvää heinäonnea.» Hän kiiruhti ulos hameitten
kahistessa kuin paperi. Amelia seurasi kiitollisena hänen jäljessään.

Kun mrs. Sandbo oli lähtenyt, yskäisi Caleb hiukan ja pani paperin takaisin laatikkoon. Hän ei ollut lukenut siitä sanaakaan. Hän sulki laatikon, väänsi avaimen lukkoon ja pisti sen liivintaskuunsa, missä hänellä oli suuri hopeakellonsa. Lipaston laatikossa Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan, joihin ei kukaan muu perheen jäsen koskaan kajonnut.

Amelia tuskitteli puutarhassa, mitähän Caleb sanoisi hänen palatessaan takaisin. Hän otaksui, että Caleb oli tullut huoneeseen vain kiusatakseen häntä ja näyttääkseen, että hän tiesi mrs. Sandbon olevan talossa.

Lind kiiruhti huoneeseensa ihmetellen, mitenkähän laajalle tuo tieto oli levinnyt, että hänet oli nähty yhdessä Mark Jordanin kanssa. Ei kukaan voinut tietää, että hän oli aterioinut yhdessä hänen kanssaan Klovaczin talossa, ja niinpä tämä huhu ei saattanut olla muuta kuin pahansuopaa panettelua. Mutta hänen täytyi varoa, ettei hän antaisi syytä juoruihin niin kauan kuin hän oli opettajana Oelandissa. Hänestä tuntui nyt, että Amelialla oli täysi syy pelätä Calebia, jos tämä tiesi jotain epäedullista hänestä. Jos se tulisi ihmisten korviin, niin hän joutuisi armotta epäilyksen alaiseksi.

III.

»Jos tapaan hänet täällä toistamiseen, niin ajan hänet ulos ovesta», Caleb lisäsi nuhdeltuaan Ameliaa sen johdosta, että hän oli kestittänyt mrs. Sandbota. »Meillä ei ole mitään tekemistä tuon joukon kanssa. Opettajatar yrittää saada Mark Jordanin verkkoonsa, vai mitä? Kaikki Sidingissä puhuvat siitä. Luuletko, että hän haluaa päästä tuon kauniin nuoren miehen salaisuuden perille?» Caleb naureskeli partaansa ja läksi karjapihalle. Amelia seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Opettajatar oli niin hieno, niin hyvä — hän ei siitä välittäisi. Mutta Mark Jordanille se merkitsisi paljonkin. Äkillinen tuuma iski Amelian mieleen. Caleb oli jo niin kaukana, ettei hän voinut kuulla mitään, ja Ellen oli lähtenyt hakemaan vettä.

»Minä paistan kaksi kananpoikaa — tahtoisitteko viedä toisen niistä tuolle nuorelle miehelle Klovaczin taloon?» Amelia kysyi. »Mutta älkää puhuko kellekään.»

Lind hymyili Amelialle salaten hämmästystään. »Mitä islantilaiset sanovat, jos he näkevät minun menevän sinne?»

Niinpä Lind läksi viemään herkullisesti paistettua kananpoikaa Klovaczin farmille. Matkalla hän ihmetteli, miten Amelia äkkiä oli tullut näin rohkean anteliaaksi, ja samalla myös tuumi, mikähän hänen oikea luonteensa saattoi olla.

Mark Jordan korjasi parhaillaan leikkuukonetta, kun Lind saapui ratsain. Markin hiukset olivat kähärässä hänen hikisellä otsallaan, hänen paljaat käsivartensa oli ahavoituneet ja lihakset voimakkaat. Lind nauroi ääneensä ilosta katsellessaan häntä. Mark kietoi käsivartensa tytön ympärille hänen istuessaan satulassa.

»Tiedätkö, sinä olet hirveä teeskentelijä. Ei sinussa ole mitään vikaa, ei sinun ole lainkaan pakko olla täällä», sanoi Lind.

»Ei ennen ollutkaan, mutta nyt on», Mark hymyili Lindille. »Ainakin lokakuun loppuun.»

Mark auttoi Lindin alas hevosen selästä ja otti vastaan käärön, jonka tämä ojensi hänelle.

»Me olemme herättäneet pahennusta», Lind sanoi. »Ruohoaavikko on nähnyt meidän ratsastavan yhdessä.»

»No — sitten meidän on heti mentävä naimisiin, Oeland kadottaa ensiluokkaisen opettajan», Mark sanoi.

»Ei — kiusallakaan me emme sitä tee», Lind nauroi. »Mutta tuossa on herkullinen kananpoika. Mrs. Gare on kovin herttainen. Voisin ottaa tuon vanhan miehen hengiltä vaikka kymmenesti päivässä. Siinä piilee varmaan jokin kaamea salaisuus, joka pidättää tuota vaimo parkaa hänen luonaan.»

Mark tarttui Lindin hartioihin ja suuteli häntä lukemattomat kerrat, riistäen hatun hänen päästään, jotta hän saattoi upottaa kasvonsa Lindin hiuksiin.

»Olet aivan liiaksi suloinen ollaksesi elävä olento», Mark kuiskasi.
»Joskus pelkään, että vain uneksin sinusta.»

Lind suuteli Markin käsiä, jotka olivat kovettuneet. »Eikös se ole kumma?» hän sanoi tarkastaen kovettumia. »Tohtori ei tunne enää heikkoa potilastaan.»

He astuivat huoneeseen käsivarret kiedottuina toistensa ympärille, sillä sinne ei kenenkään ohikulkijan silmä voinut tunkeutua. Kun he istuivat illallispöydässä, kertoi Mark saaneensa kirjeen Anton Klovaczilta, joka aikoi palata kotiin muutaman viikon kuluttua. Kirje oli ollut epätoivoinen; Mark arveli, ettei lääkäri ollut antanut hänelle paljon toiveita. Anton oli viettänyt kesää parantolassa, mutta hänen varansa olivat nyt loppumaisillaan, ja farmilla oli tehtävä paljon parannuksia, ennenkuin valtio suostuisi luovuttamaan sen hänelle.

»Minä jään tänne siihen asti kuin talvityöt alkavat, Lind, ja autan tuota mies parkaa. Se merkitsee siis sitä, että me saamme olla yksissä.»

Lind katsoi Markiin miettivänä. Siihen aikaan villihanhet muuttivat etelään. Äkkiä hän tarttui Markin käsiin ja painoi ne rintaansa vasten. »Armaani — minä rakastan sinua», hän sanoi. Mark veti hänet syliinsä ja he istuivat pitkän aikaa sanomatta sanaakaan.

Lind läksi varhain kotiin ja he päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä Yellow Postissa.

IV.

Caleb kävi nyt joka päivä peltojansa katselemassa ja seurasi tarkasti ilman vaihteluja. Joka ilta viikon aikana hän läksi lyhtyineen ulos, sillä aikaa kuin toiset olivat lypsyllä, ja palasi takaisin vasta pimeän tultua. Hän ei puhunut kellekään paitsi määrätessään mitä kulloinkin oli tehtävä; ruokapöydässä hän istui aina aivan ääneti. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan keskittyneet maan kasvuun, ikäänkuin hän olisi ravinnut sitä omalla hengellään.

Hän oli niin ihastunut pellavapeltoonsa, joka parhaillaan loisti sinisenä kukkasista, ettei hän edes muistanutkaan Ameliaa. Tuolla sinisellä pellavapellolla oli niin suuri voima, että se kohotti ihmisen sellaisten turhanpäiväisyyksien kuin syntymän, elämän ja kuoleman yläpuolelle. Se oli vieläkin tärkeämpi kuin näkymätön Jumala. Se ei vaatinut vain sitä, mikä oli hyvää hänessä, vaan myöskin kaiken pahan, kehnon.

Caleb seisoi pitkät ajat pellavapellon aidan luona. Sitten hän kääntyi äkisti nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän tunkeutui rautalanka-aidan läpi ja tunnusteli käsin kukkia.

Kylvöheinä ja ruis kasvoivat ikäänkuin joku olisi työntänyt niitä juuresta käsin ylöspäin. Rehukauran tähkät olivat myös painavat, olki pitkää ja keltaista. Ja karja sekä hevoset laitumella kasvoivat ja lihoivat.

Martin, joka suoritti omantunnontarkasti jokapäiväiset työnsä, tiesi, että kaikki merkit olivat hyvät.

»Emmeköhän me voisi ruveta rakentamaan keväällä?» hän kysyi Calebilta.
Uusi Talo häämöitti suurena ja kauniina hänen mielessään.

»Rakentamaan? Mitä?» Caleb sanoi hajamielisesti. Hän tähysteli lännen puolelle, missä hän luuli näkevänsä joitakin lehmiään Thorvaldsonin kesannolla.

»Asuinrakennusta? Ha, haa! Naiset ovat varmaankin saaneet sinut pauloihinsa. Miksi ihmeessä tahdot rakentaa talon, kun meillä on jo ennestään? Ha, haa!» hän naureskeli itsekseen Martinin kuvitteluille.

Martin halkaisi hirren kovalla iskulla. Turhaan hän oli siis uneksinut.
Siinä kaikki. Mutta Caleb ei voinut ikuisesti elää.

Caleb odotti markkina-aikaa ja päätti myödä osan karjastaan. Tie Nykerkin Sidingiin oli kuiva ja kova; helposti karja saataisiin sinne kuljetetuksi. Hän kutsui Martinin ja Ellenin luoksensa arkihuoneeseen ja käski heidän valmistua lähtemään huomisaamuna. Sitten Martin läksi ulos Calebin kanssa ja erotti viisitoista sonnivasikkaa ja lehmää karjasta. Näiden joukossa olivat molemmat ne sonnit, jotka Judith oli valinnut itselleen niiden kahden sijaan, jotka keväällä oli myöty.

»Mitä? Judithinko — niin, aivan niin», Caleb myönsi. »Hän saa niistä rahat.» Hän ylpeili omasta rehellisyydestään.

Judith, joka oli Lindin kanssa Yellow Postissa, ei ollut näkemässä, kun sonnit vietiin tarhaan. Seuraavana aamuna Martin ja Ellen läksivät matkaan jo ennen aamun sarastusta, jolloin Judith auttoi Ameliaa aamuaskareissa. Niinpä hän ei nähnyt, kun karjan punaisen ja mustan valkeat kyljet heilahtivat harmaassa ilmassa. Vasta sitten, kun Martin ja Ellen olivat jo poissa, hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi täytynyt pitää silmällä sonnejaan.

Edellisenä päivänä Yellow Postissa Judith oli myönyt villat, jotka hän oli piilottanut ullakolle. Hän oli pyytänyt, ettei Johanneson mainitsisi mitään myönnistä Calebille. Kauppias oli maksanut ne, ja Judith oli lähettänyt rahat kaupunkiin saadakseen kangasta pukua varten, jonka Lind oli luvannut ommella hänelle.

Judith huomasi pian, että hänen sonninsa oli viety. Hän uhkasi vaatia maksua niistä. Caleb oli lähtenyt Yellow Postiin, ja Judith odotti hänen kotiintuloaan, voidakseen ottaa kysymyksen esille.

Yellow Postissa Johanneson kysyi ivallisesti Calebilta, oliko hänellä vielä samoja villoja, joita Judith oli käynyt myömässä. Caleb hymyili ystävällisesti ja vastasi kieltävästi.

»Vai aikoo hän livistää tiehensä? Täytyihän sen jollakin tavalla tulla ilmi! Ja sinä yllytät häntä, vai mitä?» Calebin ääni surahteli ja alahuuli työntyi eteenpäin. Amelia kalpeni.

»Mitäkö minä tarkoitan? Kyllä sinä tiedät. Sinä tiedät, että hän piilotti villoja — sinä tiedät, että hän möi ne, sinä —»

»En minä tiedä — mitä villoja? — olihan hänellä villoja, omista lampaistansa —»

»Ei hänellä ole omia lampaita — nyt enää. Kuuletko!» Caleb sylkäisi mennessään ulos. Amelia, peläten kaikkea sitä pahaa, mitä voisi vielä tapahtua, pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Tämä alituinen pelko alkoi hermostuttaa häntä.

Judith kohtasi Calebin tiellä. Halkokantamus käsivarrellaan hän sanoi hänelle: »Minä tarvitsen rahat niistä kahdesta sonnista, jotka sinä lähetit kaupunkiin.»

»Suu kiinni! Mene puhumaan äitisi kanssa. Hän näyttää sinulle, että kannattaa olla rehellinen.»

Judith oletti näkevänsä Amelian kyynelissä. Mutta sen sijaan tämä olikin aivan tyyni. »Isä on saanut tietää, että sinä möit villat», sanoi hän riipiessään herneitä.

»Kertoako hänelle — helkkarissa! Minä en kerro hänelle tästä lähin enää kerrassaan mitään. Ja niin pian kuin heinänteko on päättynyt, lähden minä pois talosta.»

Judith kääntyi äitinsä puoleen. »Miksikä en? Kuka voi minua estää?
Hänkö?» Hän osoitti ruskealla käsivarrellaan ovea kohti.

»Ei. Jos sinä lähdet, niin teet sen vastoin minun tahtoani etkä saa tulla takaisin.» Amelia oli suoristanut selkänsä ja hänen äänensä kuului kovalta ja jyrkältä.

»Sinä et saa lähteä täältä, Judith, ennenkuin olet kyllin vanha huolehtiaksesi itsestäsi», Amelia sanoi lempeämmin. »Et ole koskaan ollut muualla, ja sinä tulet vain onnettomaksi.»

»Sinä valehtelet! Se ei ole todellinen syy. Sinä pelkäät — pelkäät, että isä kostaa sinulle, jos annat minun lähteä pois! Sinä tahdot pitää meidät kaikki täällä, jotta me suojelisimme sinua häntä vastaan, siksi että pelkäät häntä kuin mieletön! Sinä olet raukka!» Judithin ääni oli katkera ja kyyneleet värähtelivät hänen silmissään. Amelia hätkähti ikäänkuin peläten Judithin lyövän häntä. Äkkiä Judith hyökkäsi ovesta ulos, hyppäsi Princen selkään, joka oli aitauksessa, ja kiiti kuin tuuli alas metsätielle.

Judith piiskasi hevosta hurjasti ja painoi korkonsa sen kylkiin. Hän raivosi hevoselle, kun hän ei voinut hillitä mieltään. Hevonen, joka halusi vapautua taakastaan, alkoi hyppiä ja keikkua kuin keinulauta, heitellen kavioitaan ilmaan. Judith nauroi ja huusi. Hevonen nelisti hirveää vauhtia ja poikkesi vihdoin tieltä aholle, jonka takana se näki aidan. Aho oli täynnään kantoja, ja elukka kompastui heittäen Judithin päänsä yli maahan. Tyttö putosi kyljelleen, ja terävä kanto haavoitti häntä käsivarteen. Hän makasi jonkun aikaa liikkumattomana maassa jonkunmoisen huumeen vallassa, silmät ummessa. Sitten hän tarkasteli käsivarttaan ja vilkaisi hevoseen. Tämä oli noussut haavoittumattomana pystyyn ja seisoi nyt tien vieressä.

Judith kietoi hihan käsivartensa ympärille, jotta haavaa ei näkyisi, pysähdytettyään ensin verenvuodon kuivalla sammaleella. Sitten hän nousi Princen selkään ja ratsasti kotiin. Hän ei kertonut kellekään seikkailustansa ja sitoi käsivartensa niin, ettei kukaan huomannut sen vioittuneen.

YHDESTOISTA LUKU.

Oelandissa ei ollut minkäänlaisia pyyntilakeja vallalla paitsi niitä, joista väestö itse oli keskenään sopinut. Kaikilla oli lupa kalastaa suurin osa vuotta, samantekevää, sattuivatko maat ulottumaan järvien rantaan vai ei. Vanha tapa oli sellainen, ettei rantapalstojen omistajilla ollut etuoikeutta itse järveen. Niinpä Caleb ei ymmärtänyt, miksikä hänen olisi pitänyt ottaa huomioon Bjarnassonien hempeämielisyys ja olla ilman kalaa, kun hän näin saattoi olla tuhlaamatta rahaa lihan ostoon. Hän päätti, että syksyn kuluessa hänen talossaan ei tulisi olemaan kalan puutetta, yhdentekevää, olivatko molempien hukkuneiden miesten ruumiit löydetyt vai eivät. Parasta oli heti saada Bjarnasson käsittämään tämä asia, vaikka kesällä olikin niukasti aikaa kalastamiseen, eikä kalaa käynyt säilyttäminen kuin korkeintaan päivän verran.

Eräänä päivänä ennen heinänteon alkua hän lähetti Martinin järvelle. Martin epäröi, ja vain vastahakoisesti, niinkuin niin usein muulloinkin, hän alistui Calebin käskyyn. Siitä huolimatta hän läksi matkaan, onget ja kalastuskojeet rattaillansa sekä pieni verkko, jonka Caleb oli lainannut eräältä sekarotuiselta mieheltä Yellow Postissa. Martin ymmärsi, mikä tarkoitus tällä verkolla oli, ja se olikin hänelle erikoisesti vastenmielinen, vaikkei hän sanonut mitään. Hän arvasi, että Caleb aikoi myödä ne kalat, joita hän ei voinut itse käyttää, luultavasti Johannesonille Yellow Postiin.

Martinin pitkät kasvot venyivät vielä tavallista pitemmiksi, kun hän ajoi tietä myöten lännen puolelle. Mies saattoi joskus rehellisellä tavalla tehdä jotain väärääkin, kuten riistää toisen omaisuutta antaakseen toiselle, joka oli ravinnon puutteessa. Mutta tämä tehtävä, mikä hänelle nyt oli annettu, ei ollut oikea eikä tarpeellinen.

Ajaessaan tasankoa pitkin hänen katseensa kiintyi ruohoaavikkoon, joka levisi etelän puolella. Siinä oli Calebin laidunmaa, avara ja tasainen alue, jossa kaksi metsikköä tarjosi elukoille suojaa. Suuri karjalauma oli joutunut hajalleen, joukossa olivat myös hevoset. Lypsylehmät olivat erillään, ruohokkaammalla nummialueella pohjoisen puolella. Martin tunsi katkeraa tuskaa katsellessaan tätä isänsä itaruuden todistusta. Tämä suuri karja merkitsi monen unelman tuhoutumista. Uutta asuinrakennusta he eivät saisi ensi keväänä, mutta sen sijaan karja olisi kahta vertaa lukuisampi — ehkäpä myös idän puolella kasvava pellavapelto ulottuisi kauemmaksi aivankuin kitsas käsi, joka yritti riistää itselleen maata.

Martin oli kiintynyt maahan, mutta se ei yksin riittänyt hänelle. Hän oli uneksinut uudesta talosta, hän oli toivonut omin käsin ja oman tahtonsa ohjaamana voivansa luoda jotain. Nyt sekin toivo oli pettänyt. Ei mitään muuta kuin raataa ainoattakaan unelmatta. Caleb olisi tehnyt paremmin, jos hän olisi sallinut hänen elää harhaluulossaan, kunnes heinä olisi saatu tehdyksi — unelma olisi silloin keventänyt työtaakkaa. Harhaluulo oli parempi kuin täydellinen unelmien puute.

Martinin mieli ei ollut kapinallinen — hän tunsi vain jonkunmoista voimatonta kiukkua, joka ei usein kohonnut hänen kärsivällisyytensä kovalle pinnalle. Jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi kyennyt vastaamaan, miksi hän kärsi — oikeastaan hän ei edes tiennyt, että hänen tilansa oli kärsimystä. Ja kuitenkin hän ymmärsi paremmin Judithia kuin Elleniä. Hänen sorrettu miehuutensa ihaili Judithia, vaikkei hän koskaan kyennyt sitä hänelle ilmaisemaan.

Judith ei tiennyt, että Martin oli menossa järvelle. Martin puolittain toivoi, ettei sisar saisi sitä tietääkään, jos hän palaisi kotiin ilman kalasaalista. Judithin silmissä hän vastikään oli nähnyt halveksivan katseen, jota oli paras välttää.

Saavuttuaan Bjarnassonien farmille Martin ei seurannut Calebin käskyä. Sen sijaan että hän olisi ajanut järven vastakkaiselle puolelle, hän pysähtyi farmin pihalle, missä nuori Erik parhaillaan riisui hevosia.

»Joko te olette käyneet kalassa?» hän kysyi Erikiltä, joka oli tullut tervehtimään häntä.

Erik pudisti vakavana päätään. »Ei jälkeäkään kumpaisestakaan», hän vastasi. »Emme me itse vielä kalasta. Pian me aiomme naarata järven pohjaa jälleen, ehkäpä silloin löytyy. Sitä ennen ei kalasteta.»

Erik värisi. »Caleb Gare ei ole kalan puutteessa. Toista on köyhien farmarien laita lähiseudulla. Caleb Garella on lihaa, lampaita, kananpoikia — ei hän tarvitse kalaa.»

Martin katsoi poispäin. »Ei», hän sanoi hitaasti, »ei muuta kuin vaihteen vuoksi.»

»Ei kiitos», Martin vastasi maiskuttaen suuta hevoselle. »On vielä pitkä matka.» Erikin vieraanvaraisuus hävetti häntä.

Hän ajoi pois pihalta, ja Erik katsoi hänen jälkeensä, huomaten kalastusvehkeet rattaitten perällä. Islantilaisen kasvot vetäytyivät puoleksi ivalliseen, puoleksi säälivään hymyyn. Mutta hän ei jäänyt katsomaan, ajaisiko Martin suoraan maantietä pitkin vai kääntyisikö hän pajujen alapuolella järven toiselle puolelle. Nämät islantilaiset luottivat miltei sokeasti ihmisten kunniantuntoon.

Martin ei poikennut järven toiselle puolelle johtavalle tielle. Hän häpesi alkuperäistä suunnitelmaansa — ajaa noiden pajukkojen ohitse järven tuolle puolen lahdelman rannalle, missä Bjarnassonit eivät olisi voineet nähdä häntä. Siten oli Calebin käsky kuulunut — ja se oli annettu siinä varmassa luulossa, että sitä myös seurattaisiin. Martinin oli pakko sanoa totuus isälleen kotiin palatessaan. Caleb joutuisi raivoon, joka ensiksi ilmenisi ivallisena huomautuksena, sittemmin kohdistuisi hyökkäykseksi äitiä vastaan, jota Martinin oli aivan mahdoton käsittää.

Mutta hän oli iloinen, koska hän oli seurannut omaa vaistoaan eikä loukannut islantilaisten tunteita. Hän oli tuntenut, että Erikin sanojen takana piili salaista halveksumista Caleb Garea kohtaan. Nyt islantilaiset saivat ehkä paremman käsityksen garelaisista.

Amelia tuli ulos talosta, kun Martin riisui hevosta. Hänen kasvonsa näyttivät huolestuneilta, ja Martin arvasi, mitä äiti pelkäsi. Jotain ikävää tapahtuisi — joskin vain salassa. Myrsky nousisi, niin pian kuin lapset eivät olleet saapuvilla.

»En», Martin vastasi lyhyesti. »He eivät ole ruvenneet vielä kalastamaan.»

Amelia läksi puutarhaan laskien, paljonko tomaatteja taimet kantoivat. Ne eivät kypsyisi ennenkuin vasta elokuun lopulla. Taimet olivat yhä heikkoja ja tarvitsivat tukea. Amelia seisoi toinen käsi vyötäisillä, toinen leuan alla tuumien, mitä hän keittäisi illalliseksi kalan asemesta. Ei se sittenkään, olipa se miten hyvää tahansa, olisi kalaa. Hänen täytyi valmistaa jotain oikein herkullista, jotta pettymys ei tuntuisi kovin suurelta. Mitenkä olisivat uudet porkkanat ja kananpojat — ei, kananpoikia heillä oli ollut edellisenä sunnuntaina, ja sitäpaitsi ne munivat niin hyvin, ettei Caleb sallinut niitä tappaa, vaan oli käskenyt säästää munia syysmarkkinoita varten — jotain muuta oli keksittävä. Amelia keräsi esiliinansa täyteen uusia porkkanoita ja läksi huoneeseen tuumimaan.

Caleb tuli myöhään kotiin sinä iltana käytyään sopimassa erään islantilaisen kanssa puimamiehistä. Hän ei ollut maininnut tulevansa vasta myöhään kotiin, ja illallinen oli odottanut kokonaisen tunnin. Munakas ja silava olivat jäähtyneet, perunat vetisiä, kun niitä oli pitänyt lämmittää. Judith oli ottanut hiukan ruokaa uunista ja mennyt ulos. Hän ei ollut palannut kotiin.

Äänettöminä kaikki istuivat pöydässä. Calebin silmät osuivat ruokiin.
Sanaakaan sanomatta hän otti eteensä.

»Saatko puimamiehiä syyskuun ensimmäiseksi päiväksi?» Amelia kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.

Caleb otti voita ja ojensi lautasen Lindille, ennenkuin vastasi. »Sain», hän sanoi, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että Amelia oli sanonut jotain.

Kuvaavaa kylläkin hän ei viitannut sanallakaan siihen, ettei pöydässä ollut kalaa. Äkkiä hän vilkaisi koko pöytäkuntaan.

»Niin kai — niin kai», Caleb mutisi ja söi edelleen, ikäänkuin pöydässä ei olisi ollut ketään muuta.

Illallisen jälkeen Lind läksi ulos etsimään Judea. Ellen ja Charlie menivät lypsylle.

»Pelästyitkö sinä vainajia niinkuin kaikki muutkin?» Caleb sanoi nauraen Martinille. »Keksit varmaankin uuden jutun, ennenkuin järvi jäätyy, tai — jäämme ilman liharuokaa. Enkö ole syöttänyt sinua täällä vuosikausia ilmaiseksi raataen itse kuin henkeni edestä? Tyhjäntoimittajia te olette kaikki tyyni!»

»Bjarnassonit eivät kalasta vielä», sanoi Martin hiljaisesti. »En minäkään rupea kalastamaan, ennenkuin he antavat meille luvan.»

Caleb läksi ulos lyhtyineen itsekseen naureskellen. Kulkiessaan pitkin karjapolkua laitumelle ja sen poikki pellavapellolle hän tuumi keinoa, millä hän saisi Martinin pakotetuksi kalastamaan, kun ilma muuttuisi kylmemmäksi. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain nolata vastahakoisia Bjarnassoneja, vaan hän tahtoi tukahduttaa Martinin heräävän itsenäisyystunteen. Jos hänessä jo kahdenkymmenen ikäisenä oma tahto alkoi tulla esille, niin häntä olisi mahdoton pitää kurissa viisikolmatta vuotiaana. Tässä oli keksittävä joku keino…

Caleb kulki yhä lisääntyvässä pimeydessä kuin olio, joka kuului erottamattomasti maahan, hartiakas, kumarainen vartalo taipuneena alaspäin. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kaukana niistä ikävistä pikkukiusoista, jotka symbolisoivat hänen perhettänsä. Hänen silmiensä edessä kimmelsi hopeanharmaa pellava-alue — rikkaana, kauniina, voimakkaana. Se oli sellaisenaan kokonaisuus, täydellisyys, joka vaati kaikkea, mutta antoi myös kaikkea — maan kasvua, ainoaa maailmassa, joka oli minkään arvoista.

Pohjoispuolella pellavapeltoa sijaitsi suomaa, mustana ja vihamielisenä, täynnä pohjattomia hetteitä. Aronsonin oli pakko aidoittaa tämä turmiollinen alue, nyt kun se oli hänen omansa.

II.

Mark ja Lind päättivät tavata toisiaan Sandbossa, kunnes Klovaczit palaisivat kotiin.

»Koulutädin täytyy olla varovainen», Lind sanoi nauraen Markille, »ettei mitään häväistystä tapahdu. Sellainen voisi käydä minulle tuhoisaksi, koska minun on huolehdittava elatuksestani lukukauden loppuun saakka.»

»Minä en pidä sillä väliä», väitti Mark. »Onhan minulla hiukan rahaa.»

Mutta Lind ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Hän tahtoi pysyä paikassaan lukukauden loppuun saakka.

Sandbossa villit kirsikkapuut olivat täynnä viininpunaisia hedelmiä. Sven poimi Lindille kannullisen marjoja, ja tämä söi niitä yhdessä Markin kanssa, kunnes heidän suunsa oli aivan kuiva. Mrs. Sandbo oli mielissään, kun opettajatar ja hänen »poikansa», niinkuin hän nimitti Markia, olivat heillä, ja usein hän tarjosi heille kahvia ja leivoksia. Pohjaltaan mrs. Sandbo oli hyvä ihminen, ja totuttuaan Lindin käynteihin ei hän kiusannut häntä enää monilla kysymyksillään.

Opettajatar käveli yhdessä Markin kanssa Latt-järven toiseen päähän, missä he poimivat pieniä mustia simpukoita kaislikosta. Lind näki sieltä pieniä vahamaisia ulpukoita, mutta muta oli siksi upottavaa, ettei hän voinut niitä saada.

»Ne kuihtuisivat kuitenkin aivan heti», sanoi hän Markille palatessaan takaisin kovemmalle maalle.

»Aivan niin, ja niillä on kovin pitkät, niljakkaat juuret», lohdutti
Mark häntä.

He kulkivat noin puolen mailin verran pienelle aurinkoiselle mäennyppylälle, joka sijaitsi Garen metsän reunassa. Siellä he kävivät istumaan, Lindin levittäessä vaalean, leveän hameensa allensa. Mark ojentautui suoraksi maahan varjostaen kädellään silmiään ja purren heinänkortta.

Mäenrinne heidän alapuolellaan oli nurmikon peitossa, aivankuin sileäksi kammattu tukka. Lind katseli sitä uteliaana. Ilma oli täynnä surisevia hyönteisiä, jotka hyppelivät kuin pienet mustat täplät valossa. Väliin suuri likakärpänen purjehti majesteetillisesti ohitse, sen kultaisten siipien kimmeltäessä auringossa. Kuhnurimehiläinen eksyi hyttysparveen, selvisi siitä ja lensi laiskasti kaukana kasvavaan kukkaan aavistamatta, minkä häiriön se oli saanut aikaan. Muutaman jalan päässä heidän alapuolellaan oli harmaa muurahaiskeko; muurahaiset kiipesivät touhuissaan sen seiniä ylös ja alas. Pienoismaailma täynnä uutteraa työtä.

»Mark», sanoi Lind lempeällä äänellä, »joka hetki tapahtuu jotakin.
Menee —»

»Enpä tiedä. Me emme voi estää sitä, mikä menee — se ei ole meidän voimassamme. Mutta me voimme vastustaa sitä, mikä tulee — meillä on voima katkaista kaikki itsessämme.»

Mark ei tahtonut puhua vakavasti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja kietoi molemmat käsivartensa Lindin ympärille painaen päänsä hänen rintaansa vasten. »Älä huoli, Lind — älä huoli. Sinä pelastit minut kaikista synkistä mietteistä. Jos nyt kadottaisin sinut, niin en tiedä, mitä tekisin. Olen aina ollut yksin, Lind — heitettynä autiolle saarelle. En tiedä, mistä se johtui. Joskus en ole ollut varma edes omasta nimestäni.» Hän suuteli Lindin hiuksia ja silitteli hänen ahavoitunutta niskaansa.

»Ei koskaan tämä hetki voi uudistua enää», Lind kuiskasi. Hän painoi päänsä Markia vasten ja puristautui häneen. »Nyt me olemme yksi sielu, armaani.»

KAHDESTOISTA LUKU.

Eräänä heinäkuun iltana ennen heinäntekoa karja kiiruhti suomaalta kotiin ilmaisten ammunnallaan myrskyn tuloa. Kauempana oleva karja ja hevoset hakivat suojaa metsiköstä. Taivaanrannassa näkyi kalpeaa, luonnotonta valoa, ikäänkuin valkean tulen heijastusta. Korkeammalla ilma oli harmaa ja tukahduttava. Ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen siritystä; se kuulosti saksien helinältä, heinää leikatessa.

Amelia, joka kuokki puutarhassa, pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa. Kuumuus oli tukehduttava. Hän katseli pilviä, jotka muutamassa minuutissa olivat kerääntyneet läntiselle taivaalle. Ne muodostivat jättiläismäisen nokivuoren, joka levisi yhä kauemmaksi etelän ja pohjoisen puolelle. Salama leimahti Amelian silmien edessä.

Äkkiä vihertävä valo kohosi taivaanrannasta. Näytti siltä kuin se olisi kaivanut valokuopan taivaan ja maan väliin.

»Rakeita», sanoi Caleb miltei kuiskaten, kun hän astui ulos tallista.
Hän ei tahtonut myöntää sitä ääneensä. Ehkäpä myrsky menisi sivu.

Hän katsoi ympärilleen ja näki Calebin lähestyvän. Hän astui Amelian ohi sanomatta mitään, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi ollut tulossa.

Martin, joka parhaillaan rakensi sikolättiä kahdelle uudelle emäsialle, heitti jalkansa aidan yli ja ajoi kaikki siat suojaan. Sitten hän ajoi karjapihaan lypsylehmät, jotka olivat palanneet kotiin ja parhaillaan joivat altaan ääressä.

Lind, joka oli istunut lukemassa, laski kirjansa syrjään kuullessaan ukkosen jyrinää. Ilma oli äkkiä muuttunut pimeäksi, ja sitten salama välähti. Hän puhui Ellenille, joka leipoi keittiössä.

»Myrsky taitaa nousta.» Hän pysähtyi ovelle ja katseli ulos. Judith juoksi lammasaitauksessa ajaen lampaita vajaan. Pete auttoi häntä hyppien hänen ympärillään.

Lind tuumi, miten tavattoman kaunis Jude oli tässä luonnottomassa valaistuksessa; hänen pitkä nuorekas vartalonsa oli voimakkaan sulava ja hänen musta tukkansa aaltoili hänen uhmailevilla hartioillaan.

Sitten Lind äkkiä näki Judithin pysähtyvän ja seisovan aivan suorana. Caleb oli tullut lammasaitauksen luo ja huusi hänelle jotain. Jude kutsui pois Peten, ja koira juoksi tytön kintereillä pihalle, jättäen lampaat aitaukseen. Lind näki Judithin viittoilevan käsivarsillaan väitellessään Calebin kanssa, sitten hän heitti niskojaan ja läksi äkisti pois.

Judith tuli huoneeseen tulta iskevin silmin. Hän kiiruhti Lindin ohi sanomatta sanaakaan.

»Mikäs nyt?» Ellen kysyi katsoen ylös uunin luota, jonka ääressä hän kyykötti polvillaan.

»Mitäs kysyt? Sinä sanot kuitenkin vain, että isä on oikeassa. Sinä välität yhtä vähän kuin hänkään siitä, mitä lampaille tapahtuu», Judith sanoi heittäytyen tuolille istumaan. »Joko tästä nousee pyörremyrsky tai tulee raesade, ehkäpä kumpaisetkin — ja isä luulee, että hän voi sitä estää. Siksi hän antaa lampaiden jäädä aitaukseen. Hän on sekä ilkeämielinen että hullu.»

Ukkonen jyrähteli kovalla paukkeella. Martin ja Charlie tulivat huoneeseen, ja hetkeä myöhemmin myös Amelia. Omituinen vihreä valo muuttui purppuranpunaiseksi ja harmaaksi. Muutamia raskaita sadepisaria sattui ikkunaan. Amelia sulki keittiön oven, päästäen ensin Pete koiran sisään. Caleb oli yhä ulkona. Ikkunasta saattoi nähdä hänen liikkuvan rauhallisesti pihalla, vilkaisemattakaan taivaaseen.

Hirveä jyrähdys halkaisi taivaan kuvun. Lind peitti korvansa käsillään. Koira vinkui ja ryömi jouhisohvan alle arkihuoneeseen. Sitten tuuli nousi. Se raastoi vanhan talon kattoa, jyskytteli ikkunanpuitteita aivankuin pirstoutuvia luita ja huojutti kovalla huminalla puutarhan poppelien latvoja. Ehkäpä poppelit ja kuusiaita voisivat suojella puutarhaa. Lampaat olivat aitauksessa, vuonat kätkeytyneinä emojensa suojaan. Sade alkoi nyt virrata valtavana ryöppynä. Koko ulkomaailma oli pimeän peitossa, paitsi silloin kuin salamat liekehtivät. Ukkonen jyrisi melkein lakkaamatta. Martin sytytti lyhdyn keittiössä, kaikki istuivat ja odottivat. Calebia ei vain kuulunut.

»Oikeaa pyörremyrskyä siitä ei kuitenkaan tullut — minusta näytti kuin savupylväs olisi noussut pilvistä, mutta oli niin pimeä, etten voinut selvästi nähdä», sanoi Jude.

Korviasärkevä jyrinä pamahti, ikäänkuin salama olisi iskenyt aivan oven edessä maahan. Koko talo järkkyi.

»Navetta!» Ellen huusi. Kaikki keräytyivät kauhuissaan ikkunaan. He eivät voineet nähdä mitään.

Martin avasi oven ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin, läpimärkänä. »Salama iski vain kaivoon», hän sanoi, ja kaikki hengittivät helpotuksesta.

Amelia oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Calebin makaavan hengettömänä navetan lattialla. Hän vapisi nyt koko ruumiistaan.

Myrskyä kesti enemmän kuin puolen tuntia, sitten se lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Ilma muuttui kirkkaaksi ja viileäksi, ja kevyet pilvet kiitivät itään tuulen kantamina, joka ei kosketellut maata. Pete ryömi esiin sohvan alta.

Ei kukaan maininnut sanallakaan Calebista. Kun kaikki oli ohitse, astui tämä levollisesti huoneeseen.

»Vähäinen rajuilma, vai mitä? Raemyrsky kulki ohi — se raivoaa nyt idän puolella», hän sanoi.

Judith läksi heti ulos silmissään kiihkeä tuli. Hän meni lammasaitaukseen, missä emälampaat värisivät läpimärkinä.

Hän otti syliinsä karitsan ja hyväili sitä. Sitten hän katsoi eteensä ja näki miehen ratsastavan intiaaniponin selässä pihalle. Hän tunsi ponin.

II.

Ellen tuli ulos. Heti kun hän huomasi miehen hevosen selässä, pysähtyi hän kuin kiinninaulittuna maahan ja painoi kätensä yhteen.

Mies laskeutui alas satulasta ja kiinnitti rauhallisesti suitset pylvääseen. Sitten hän lähestyi pitkin, hitain askelin Elleniä kohottaen leveälieristä huopahattuaan.

»Minä tulin takaisin, Ellen, niinkuin lupasin», hän sanoi kuiskaten. »Sinä näytät kovin hämmästyneeltä.» Ellen oli ojentanut hämillään hänelle kätensä.

Ellen nyökkäsi työntäen silmälasinsa otsalleen. »Etkö tahdo tulla huoneeseen? Missä sinä olit myrskyn aikana?»

»Missäkö minä olin?» mies nauroi astuen Ellenin rinnalla. »Ponini ja minä olemme kuin kotonamme missä myrskyssä tahansa.»

Hän kertoi Ellenille, että hän oli viettänyt kaikki yöt taivasalla matkatessaan eteläisiltä järviltä tänne ja että hän aikoi tehdä samoin jatkaessaan retkeään kauaksi pohjoiseen aina suuren virran rannoille saakka.

»Seuraatko sinä minun mukanani?» hän kuiskasi juuri ennenkuin Ellen avasi talon oven.

Ellen painoi alas katseensa. Miehen silmät olivat syvällä hänen kasvoissaan ja ne olivat keltaisenvihertävät väriltään kuin vuohella. Hän oli alkujaan skotlantilainen, mutta hänen vereensä oli kaksi sukupolvea sitten sekaantunut intiaaniverta; hän oli ollut Caleb Garen palveluksessa kolme vuotta.

Malcolmia, »tuossahan Malcolm on jälleen! Mitäs kuuluu — mitäs pojalle kuuluu?»

Malcolm irvisteli ja ojensi kätensä Amelialle ja Martinille. Caleb tahtoi ystävällisellä tervehdyksellään näyttää, ettei miehen tulo hämmästyttänyt ketään — vaikka jokainen perheen jäsen epäilikin, että hänen tulonsa merkitsi Ellenille enemmän kuin hänellä oli oikeutta tunnustaa. Ellen pysytteli huoneen perällä ja voiteli leivoksia, jotka hän oli ottanut uunista, sillä välin kuin Malcolm vastasi Calebin tiedusteluihin.

»Kai me voimme tarjota Malcolmille yösijaa muutamiksi päiviksi, äiti?» Caleb kysyi kääntyen Amelian puoleen. »Parasta levätä hiukan ennenkuin lähdet uudelle taipaleelle.»

Malcolm kiitti, mutta sanoi luvanneensa Yellow Postissa auttaa Erik Bjarnassonia veneen rakentamisessa ja aikovansa vielä samana iltana lähteä sinne.

Malcolm meni navettaan Martinin ja Calebin kanssa. Ellen alkoi valmistaa illallista sillä välin kuin Amelia läksi katsomaan, olivatko tomaatintaimet vahingoittuneet. Yksin jäätyään Ellen tunsi tahtomattaan verensä alkavan kuohua. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa pieni muisto — ennen lähtöään Malcolm oli suudellut häntä navetassa ja pyytänyt odottamaan häntä, kunnes hän palaisi takaisin. Tuo hetki oli mennyt menojaan, mutta sen jälkeen päivät työssä olivat tuntuneet vähemmän yksinäisiltä. Mutta ei kukaan saanut sitä aavistaa. Ei kukaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne äkkiä pois, kun ovi narahti.

Lind vain tuli huoneeseen hiljaa niinkuin tavallisesti. Hän kietoi kätensä Ellenin ympärille.

»Eräs isän entisistä apulaisista vain», vastasi Ellen. Lind huomasi, että Ellen sanoi »isän». Kaikki talossa oli »isän», vieläpä apulaisetkin. Lind ihmetteli, olikohan hän samainen mies, josta Judith oli puhunut. Hän näytti tipahtaneen suoraan taivaasta samoinkuin myrskykin.

Lind katsoi ulos ikkunasta lännen puolelle, missä aurinko laski kirkkaana. Ihanaa olisi varmaankin nyt metsätiellä, kun sade oli puhdistanut puut tomusta.

»Etkö voisi tulla hiukan kävelemään kanssani», Lind kysyi Elleniltä.
»Myrskyn jälkeen on nyt niin tyyntä.»

Kun Lind oli mennyt, astui Ellen ovelle ja silmäsi navettaan päin. Karjatiellä, joka kulki laidunmaan poikki, hän näki Malcolmin astuvan Calebin rinnalla, ja Caleb osoitti kädellään etelää kohti. Ellenin olisi tehnyt mieli seurata heitä saadakseen tietää, mitä Malcolmille sanottiin. Calebin ystävällisyyden takana piili jotain. Ennen pitkää se tulisi ilmi. Omituinen ylpeys esti Elleniä nousemasta kapinaan isäänsä vastaan. Sillä kapinoiminen merkitsisi sitä, että hänellä oli paha omatunto. Caleb oli hänen isänsä, ja kaikki se vääryys, mitä isä oli tehnyt, heijastuisi pakostakin häneen. Siksipä hän yritti puolustaa Calebin käytöstä heitä kohtaan. Koettaessaan tätä tehdä hänen oli pakko sulkeutua yhä enemmän itseensä. Malcolmin ilmestyminen hänen elämäänsä oli kuin kangastus, jonka hän koko sydämestään toivoi muuttuvan todellisuudeksi, vaikka hän tiesikin sen olevan vain harhanäyn. Se ei voinut muuttua todellisuudeksi. Ei mikään tullut milloinkaan todelliseksi.

Hän seisoi ovella, tuo hento pieni tyttönen punaisine käsineen ja litteine leukoineen. Hänen suuret, laajentuneet silmänsä, jotka tekivät hänet miltei kauniiksi, seurasivat noita molempia miehiä, kunnes he kääntyivät kaakkoon päin pellavapeltoa kohti. Ellen ihmetteli, tokko Malcolm katsoisi taakseen ja näkisi häntä — sitten hän muisti, ettei hän pitkän välimatkan vuoksi voisi kuitenkaan nähdä, kääntyipä hän taakseen tai ei. Nyt Calebin ja Malcolmin ääriviivat sulautuivat yhdeksi ja katosivat kaukaisen pellavapellon taustaa vasten. Ellen painoi kätensä silmiään vasten ja kääntyi pois ovelta.

III.

»Hienoa lajia, vai mitä?» Caleb kysyi Malcolmilta, joka pysähtyi tarkastamaan pellavaa. »Se merkitsee uutta taloa ensi keväänä, jos se edistyy edelleen samalla tavalla. Täytyy rakentaa, Malcolm. Tytöt ansaitsevat hienon kodin. Ellen alkaa jo olla niin vanha, että sulhasia tulee taloon — nuoria farmareita. Tahdon näyttää heille, että tytöt lähtevät yhtä hyvästä talosta kuin mihin heidät viedäänkin. Täytyy rakentaa — täytyy rakentaa. Tytöillä täytyy olla hyvä koti. Ha, haa! Heille ei mikään huono kelpaa — kuulisitpa vain heidän juttelevan! Se sitten on varmaa!»

Malcolm oli ääneti. Hänen katseensa siveli ihaillen pellavapeltoa ja siirtyi siitä kauemmaksi pohjoiseen, missä rehevät heinä- ja ruispellot lainehtivat. Caleb Gare oli äveriäs mies. Lurjus miehekseen, sen Malcolm tiesi, mutta lapset eläisivät hänen jälkeensä — hänen lapsensa tulisivat varakkaiksi ja eläisivät loppuikänsä huolettomina tällä maalla — mutta hän, Malcolm, oli maankiertäjä, jota tuuli ja kaukaiset järvet ja yksinäiset metsät vetivät puoleensa.

He palasivat kuivatun järven pohjaa pitkin, kulkivat suon reunaa myöten ja astuivat sitten heinäpellon poikki, joka sijaitsi etelän puolella. Malcolm tunnusteli pitkää silkinhienoa heinää ja veti syvältä henkeensä sen voimakasta, imelää tuoksua, joka kohosi ilmaan. Heinä oli hyvää, siinä olisi mieluista maata ja katsella tähtiä taivaan laella…

»Niin — niin, ei mikään auta, täytyy ruveta rakentamaan — Ellen ja Martin haluavat molemmat saada hyvän talon — puhumattakaan kaikesta muusta.»

Caleb puhui melkein kuin itsekseen. Mutta Malcolm, joka oli suora ja viisas kuin puu, joka saa kasvaa vapaana, kuuli joka sanan.

Illallisen aikana Caleb ei puhunut kenenkään muun kuin Malcolmin kanssa: kertoi, millaista satoa Oelandissa toivottiin, ja tiedusteli oloja etelän puolella; hän keskusteli taudeista, jotka lännessä olivat levinneet karjoihin, ja arveli, että lihan hinta sen johdosta tulisi kohoamaan; hän kertoi aikeistaan kasvattaa kalkkunoita ja hanhia ensi vuonna; ja teki laajasti selkoa hevoskaupasta, jossa häntä oli pahasti petkutettu.

»Niin — niin», Caleb naureskeli. »Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi, joka ainoa, vai mitä Malcolm? Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi! Ha, haa!»

»Asiasta toiseen», hän jatkoi hetken kuluttua, »eikö Yellow Postissa parhaillaan rakenneta jotain? Keskustelitko kenenkään kanssa ohi kulkiessasi? Joku tiedusteli sinua vastikään — luullakseni John Tobaccon tytär. Sievä tyttö, sopiva intiaanille. Hän käy parhaillaan lähetyskoulua. Niin pian kuin koulu Yellow Postissa valmistuu, tulee hän sinne opettajaksi, John kertoi.»

»En ollut siellä kuin jonkun hetken», sanoi Malcolm vilkaisten pöydän yli Elleniin. »Tulin suoraa tietä Shell-järveltä.»

»Etkö todellakaan? Unohdat vanhat ystäväsi, kun olet jonkun aikaa ollut poissa. Kyllä minä tiedän, miten se käypi — tiedän kyllä», Caleb mutisi.

Ellenin katse oli kiintynyt lautaseen. Hänen poskiaan kuumensi. Hän koetti voittaa häpeäntunteen, jonka Calebin sopimattomat puheet nostattivat hänen mielessään — koetti vakuuttaa itselleen, että Caleb oli oikeassa, että Malcolm kaikesta huolimatta ei sittenkään ollut muuta kuin sekarotuinen, jonka täytyi pysyä alallansa. Se ei merkinnyt nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa esine.

Judith piti Calebia silmällä ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn. Kauan — kauan hän ei enää alistuisi hänen itsevaltiutensa alle. Vain siksi, kunnes heinä oli saatu niitetyksi.

Amelia istui ääneti ja pelottomana. Jos tämä oli Ellenin osa hinnasta, niin maksakoon sen. Hän oli Caleb Garen lapsi. Amelia oli päättänyt kokonaan eristyä Calebin lapsista, jotta hänen päätöksensä ei horjuisi. Hän aikoi olla yhtä kova kuin Calebkin, jos he uskaltaisivat häiritä rauhaa ja syöstä Mark Jordanin turmioon. Näin ajatellen hän katsoi Elleniin, joka istui siinä katse maahan luotuna, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle aivan outo.

IV.

Skuli Erickson sattui tulemaan Gareen hämärissä saadakseen keskustella Calebin kanssa koulutalon uusista kattotiileistä. Ellen, joka oli lypsyllä, näki hänen ajavan pihaan ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi sykkimästä. Skuli veisi Calebin ajatukset joksikin aikaa pois Malcolmista. Ellen kohosi pystyyn ja siirsi jakkaransa lehmän luo, joka seisoi karjapihalla kahden vajan välissä, jonne Judith ja Charlie eivät voineet omilta lypsypaikoiltaan nähdä.

»Ellen», hän sanoi seisoen aivan tytön vieressä. »Minä en aio viekotella sinua pois kaikkien rikkauksiesi luota. Mutta jos haluat tulla mukaani, niin olen hyvilläni. Paljon minulla ei ole, mutta lupaan olla hyvä sinulle. Minulla oli se käsitys, että sinä pidit minusta.»

Ellen vilkaisi sivulleen ja näki Malcolmin vahvat sääret vanhoissa nahkasääryksissään. Hänen teki äkkiä mieli kietoa kätensä niiden ympärille ja puristaa niitä lujasti; hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä, katsoa häneen ja sanoa, että hän kernaasti seurasi häntä. Mutta hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän lypsi edelleen, valkoisen virran loristessa kiuluun ja lämpimän tuoksun kohotessa hänen kasvoihinsa.

»Minä ostaisin sinulle hevosen — me ratsastaisimme hitaasti ja nukkuisimme taivasalla kesällä, Ellen, ja silkkiteltassani sateella. Minulla on vanha mökki pohjan puolella — nahoista saan paljon rahaa — ei sinulta tulisi mitään puuttumaan.» Salaa hän kosketteli Ellenin ruskeita hiuksia, sillä hän muisti, että ne olivat kauniit.

Kosketus kiihotti Elleniä kovin. Hänen selkänsä suoristui, hänen kätensä painuivat alas. Hänen sydämensä tykytti kuin kello. Miksikä Malcolm ei tarttunut häneen ja riistänyt häntä mukaansa, ennenkuin hän ennätti ajatella mitään? Mutta sitä hän ei tehnyt — sellaista ei tapahtunut — hänelle.

»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan. Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy pohjoiseen.»

Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.

»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä, sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.

Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.

Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta kuin yksi heistä.

»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm», naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»

Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi», heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.

Heinä ja ruis tuleentui auringossa. Martin kuljetti pellolle seipäitä ja öljysi niittokoneen. Judith rukoili poutaa, jotta päästäisiin niittämään. Caleb kulki ympäri hieroen tyytyväisenä käsiään. Päivät menivät menoaan, ja Ellen ihmetteli, miten paljon aikaa veneen tekoon tarvittiin.

Naudanlihan hinta nousi kahdella centillä, ja Caleb lähetti Ellenin ja
Martinin Sidingiin viemään uutta karjalähetystä.

He läksivät matkaan ensimmäisen linnun visertäessä, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä kuumuutta ruohoaavikolla. Ellen ratsasti auringonnousuun saakka puolinukuksissa toivoen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta Caleb olisi voinut joskus lähettää hänetkin karjaa viemään. Hän kuuli Martinin äänen, hänen pitkän piiskansa läimäykset sekä kovaa töminää, kun karja kiiruhti eteenpäin toistensa ohi. Rastaat ja närhit pyrähtelivät edestakaisin tiellä, metsä oli täynnä eloa ja viserrystä. Mutta Ellen oli raskaissa mietteissä.

He ratsastivat pitkin Bjarnassonien järven koillista rantaa, mutta eivät voineet sieltä käsin nähdä itse farmia, joka oli kuusimetsän peitossa. Ellen ei katsonut taakseen, peläten, että Martin voisi huomata. Keskellä järveä he näkivät kaksi venettä ja laakeapohjaisen ruuhen.

Ellen ei vastannut. Mutta hän tuumi, miten rauhaisa paikka tämä järvi olisi. Se oli peilityyni ja sen pinnalla kuvastui valkoisia ja sinisiä läikkiä. Sen pinnan alle ei kuuluisi ainoatakaan ääntä, siellä vallitsisi vain ihana, hämärä hiljaisuus.

He palasivat illalla kotiin niinkuin tavallisestikin, jolloin sammakot kurnuttivat pohjoisen puolella olevissa soissa. Sammakot kurnuttivat tähdille, samantekevää kuka tuli tai meni.

Sitten eräänä tukehuttavan kuumana päivänä Calebin palkinnon saanut emäsika synnytti kaksitoista porsasta ja kuoli kenenkään ymmärtämättä syytä siihen. Caleb sattui olemaan Yellow Postissa, kun onnettomuus tapahtui, ja koko perhe odotti jännittyneenä hänen kotiintuloaan.

Calebin kasvot synkkenivät, kun hän näki kuolleen sian, pöhöttyneen elukka paran, joka makasi uudessa lätissään. Martin oli jakanut porsaat kolmen muun emäsian kesken, joilla oli pienemmät poikueet.

Sanaakaan sanomatta Caleb astui kaukalon luo ja tarkasti ruoanjätteitä, joita elukoille oli annettu. Sitten hän tunnusteli sian ruumista nähdäkseen, olisiko sen vatsassa mahdollisesti mustelmia.

Hän läksi katsomaan porsaita ja näki, että ne imivät kasvatusemojansa. Sitten hän kääntyi Martinin puoleen ja käski häntä korjaamaan sian ruhon pois.

»Kuljeta se laitumelle ja hautaa sinne», Caleb sanoi lyhyesti.
Ikäänkuin Martin ei ilmankin olisi tiennyt, mitä tehdä.

Kolmeen päivään Caleb ei puhunut kenellekään, ja häneltä kysyttiin vain kaikkein tärkeimpiä asioita. Hän vastasi tuskin sanallakaan eikä usein ollut kuulevinaankaan.

»Kuuletko, että sika oli liian kauan auringossa, Martin?» kysyi Amelia helpottaakseen hiukan mieltään.

»Ei se ollut auringossa lainkaan ennenkuin se läksi ulos lätistään kuolemaan», Martin vastasi.

Joka ilta, lypsyn jälkeen, Ellen kitki kukkapenkkiään läntisen ikkunan alla. Vilkaistessaan joskus taakseen hän saattoi nähdä tienkäänteen poppelilehdon takana ja kuusiaidan — sekä ohiratsastavien miesten mustat ääriviivat auringonlaskun puoleista taivasta vasten. Jos joku saapuisi ratsain Bjamassonin farmilta, niin ilmestyisi hän tälle tielle — muuta tietä hänen oli mahdoton kulkea. Ellenin kukkapenkki oli niin huolellisesti kitketty, että kukkaset näyttivät suorastaan itsetietoisilta.

Eräänä iltana illallispöydässä Charlie kertoi uutisen, jota Ellen oli odottanut. Charlie oli sinä päivänä käynyt Yellow Postissa.

»Malcolm on lopettanut työnsä Bjarnassonissa ja aikoo tänään lähteä pohjoista kohti. Hän ratsastaa suomaiden kautta — Brundien ohi. Hän tulee tästä ohi. Vuohensilmä tulee vielä kerran katsomaan sinua, Ellen», poika sanoi irvistellen.

Caleb ei sanonut tähän mitään vähään aikaan. Sitten hän sanoi: »Minä menen Ericksoniin tänä iltana. Laita rattaat kuntoon, Charlie. Lähden heti.»

»Näin tänään muutamia lapsia koululla, opettajatar. Luullakseni ne olivat Goodmanin lapsia. Mutta eivät ne näyttäneet olevan pahanteossa», Ellen sanoi Lindille. Lind vastasi jotain, mutta Ellen ei kuullut, mitä. Ehkäpä Caleb lähtee, ennenkuin Malcolm kulkee tästä ohi — varmaankin hän oletti, että hän poissaolollaankin voi estää Elleniä tekemästä sellaista, jota hän ei hyväksy — niin oli hänellä tapana ajatella.

Ellen auttoi Ameliaa astiain pesussa ja läksi sitten lypsylle. Lypsäessään hän tarkkasi Calebia jännittynein mielin, näki hänen kulkevan talosta talliin, tallista vilja-aittaan, vilja-aitasta työkaluvajaan, astuen hitaasti ja mietteisiinsä vajonneena. Prince oli valjastettu rattaitten eteen. Mutta Caleb ei vilkaissutkaan hevoseen. Hän katosi talliin eikä tullut sieltä ulos vielä sittenkään kuin aurinko liekehti jo punaisena poppelien välitse. Oliko Caleb muuttanut mieltään, eikö hän aikonutkaan lähteä? Ellen koetti katsella metsikön taakse, tienkäänteeseen, mutta poppelit hyppelivät hänen silmiensä edessä. Hän painoi päänsä taas alas ja alkoi vetää lehmän utareita. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta, mikä kajahti kaukaa halki illan hiljaisuuden.

Samassa Caleb tuli tallista, irrotti Princen ja nousi rattaille. Ellen toivoi epätoivon vimmalla, että ratsastaja, joka saapui lännestä, pysähtyisi. Sitten hän kuuli Calebin astuvan taas alas rattailta, menevän huoneeseen ja palaavan hetken kuluttua pällystakki käsivarrellaan.

Hevonen sivuutti nyt tienkäänteen poppelien takana. Caleb kiipesi rattaille ja ajoi ulos portista.

Ellen kuuli Malcolmin tervehtivän Calebia, mutta paikaltaan hän ei voinut nähdä häntä. Hän hyppäsi pystyyn ja kiiruhti lypsytarhan aidan luo, kumartuen sen yli. Sitten hän nopeasti silmäsi ympärilleen nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän näki Malcolmin istuvan poninsa selässä suorana ja mustana, valon langetessa hänen hartioilleen poppelipuiden välitse. Sitten hän ratsasti pois, Calebin ajaessa hänen rinnallaan. Skuli Erickson asui Brundin farmin takana, samalla suunnalla, minne Malcolmkin oli menossa.

Lind ja Mark, jotka illallisen jälkeen olivat ratsastaneet metsätietä myöten Fusi Aronsonin luo, palasivat takaisin toista tietä, joka johti Brundin ja Ericksonin asunnoille. He ratsastivat hitaasti, sillä ilta oli ihana. He olivat saapuneet kuivalle kunnaalle suon pohjoispuolelle ja näkivät edessään liikkumattoman vedenpinnan, joka kimmelsi auringonhohteessa kuin punainen ja kultainen nauha. Suon rannalla Lind näki punertavia kämmekkäitä ja niin hienolehtisiä sanajalkoja, että ne ikäänkuin taipuivat valossa.

Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi — varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»

Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi. Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.

Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna, jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.

»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb»,
Amelia yritti sanoa.

Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän meni keittiöön peseytymään.

»Parasta olisi, kun et yllyttäisi lapsia suurellisuuteen», sanoi Caleb vihdoin. »Kuka tässä maksaa apulaisen palkan? Voisinhan minä tietenkin saada Mark Jordanin ilmaiseksi. Ha, haa! Sinä huvitat minua, Amelia — sinä huvitat minua!»

Amelia paistoi munia ja suolaista silavaa ja lämmitti kaurapuuron, joka oli keitetty jo edellisenä iltana. Hän levitti pöydälle puna- ja valkoruutuisen liinan ja asetti sievään järjestykseen haljenneet lautaset, kuluneet haarukat ja kiillottamattomat veitset. Sitten hän asetti kullekin huolellisesti silitetyn, kuluneen lautasliinan. Tämä oli niitä harvoja tapoja, joille hän oli pysynyt uskollisena. Caleb ei koskaan ollut huomaavinaan lautasliinaa paikallaan, koska se toi hänen mieleensä sen puolen hänen vaimonsa elämästä, jota hän yritti hävittää — turhan ylellisyyden, joka vain maksoi ja asetti vaatimuksia. Amelia ei viimeisinä viitenä vuonna ollut koskaan pyytänyt rahaa uusien lautasliinojen ostoon.

Ruoka oli jo pöydässä, kun lapset tulivat alas, Lind heidän mukanansa. Kaikki muut paitsi opettajatar näyttivät väsyneiltä ja tuskin huomasivat toisiaan.

»Tulkaa, tulkaa jo — ei ole aikaa hukata. Heinää on vaikka kuinka paljon. Aamusta on kevyempi tehdä työtä», Caleb kehotti heitä. Itse hän söi hitaasti, ja muut nousivat pöydästä paljon aikaisemmin kuin hän oli lopettanut.

Vastustaminen merkitsi vain suuremman voiman käyttöä — työ oli joka tapauksessa suoritettava. Ellen ja Charlie valjastivat hevoset kahden niittokoneen ja heinäharavan eteen, Judith ja Martin ajoivat edeltä niittokoneita. Se oli kuolettavaa työtä, hetken kuluttua ei henki jaksanut enää seurata ruumista hevosten jäljessä, jotka kulkivat edes ja takaisin maasta ja pilvettömältä taivaalta huokuvassa helteessä. Sieraimia kirveli heinän imelä, kuuma ja tomuinen tuoksu. Kädet, jotka pitelivät ohjaksia, kuivuivat ja paisuivat, aurinko painoi kuin kuuma rauta hartioita, kääntyivätpä he mihin suuntaan tahansa. Mutta toistaiseksi ruumis vain oli mukana kärsimässä; henki näytti paenneen jonnekin muualle, kaikki ajatukset olivat kaikonneet pois, paitsi huomio, joka oli kiintynyt käsillä olevaan työhön.

Judith niitti peltoa länsipuolella metsäpalstaa, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, ja Charlie ajoi haravaa hänen perässään. Martin työskenteli idänpuoleisella pellolla ja heinä kaatui hänen koneensa tieltä, jättäen suoran käytävän jälkeensä. Ellen työskenteli suurella vaivalla silmiensä vuoksi ja usein hänen oli pakko sulkea ne kivulta. Heinän tomu kirveli hänen silmäluomiansa, niin että ne alkoivat punoittaa.

Nostaessaan katseensa hevosten hikisistä kyljistä Judith näki Calebin nousevan rattaille tallin luona. Hän aikoi nyt tulla tarkastamaan, miten työt sujuivat. Hän huutaisi heille neuvojaan pellon laidalta, tai ehkäpä vaivautuisi pitemmällekin nähdäkseen, miten he niittivät, ja varoittaakseen, ettei tuumankaan vertaa heinää riistettäisi juurineen maasta. No, kauan ei kestänyt enää, kun heinänteko jo olisi lopussa. Sitä suurempi syy hoputtaa hevosia.

Martin katsoi taakseen ja näki, ettei Ellenin työ sujunut hyvin. Loppujen lopuksi olisi ollut halvempaa ottaa apulainen. Calebilla oli varmaankin jokin muu tarkoitus sillä, ettei hän halunnut vierasta apua. Hän tahtoi varmaan sokaista heidät kaikki työllä — vieras apulainen antaisi heille tilaisuutta ajattelemiseen ja uneksimiseen. Uneksia uudesta talosta tai muusta senkaltaisesta. Mitä Ellen uneksi, sitä Martin ei voinut arvata. Ellen oli kuin tuleentunut herneenpalko, joka ei ollut auennut. Sitten hän huomasi, että hänkin oli umpinainen herneenpalko — kaikki he olivat umpinaisia herneenpalkoja, jotka eivät uskaltaneet avautua. Tuo ajatus lumosi Martinin. Hän oli mielestään vasta oppinut ajattelemaan, keksinyt ensimmäisen itsenäisen ajatuksen. Sitten toinen hevosista kompastui, ja Martinin kiristäessä ohjaksia tuo ajatus hävisi jälleen. Hän ei ajatellut eikä tuntenut enää mitään paitsi kuumuutta, joka värähteli ilmassa, ja heinän väkevää tuoksua.

Hän vilkaisi Elleniin, joka haravoi heinän kokoon. Sitten hän näki Calebin ajavan vastakkaisen pellon aidan viereen, minne Judith oli juuri ilmestynyt metsän varjosta. Judith pysähdytti hevosensa. Hän kaikesta päättäen kuunteli, mitä Caleb huusi hänelle. Martin katsoi levottomana Elleniä ja hänen epätasaisia rukojansa.

Nyt Caleb kiersi läntisen pellon ympäri sille reunalle, missä Martin työskenteli. Poika oli siksi lähellä aitaa, että saattoi puhua hänen kanssaan.

»Tuskin ainoatakaan ohdaketta heinän parissa», Martin sanoi Calebille.
»Ne saatiin viime vuonna kokonaan hävitetyiksi.»

»Hm», Caleb mutisi koettaen salata mielihyväänsä. »Ellen ei näytä pitävän kiirettä!» Caleb viittasi hänelle, ja tyttö nousi pois istuimeltaan ja lähestyi isäänsä.

»Mikä sinua vaivaa? Uneksit keskellä päivää, vai mitä? Katsohan tuota heinää tuolla — sitähän on joka paikassa. Haravoi vielä kerran tuosta sarasta saakka — nuo heinät eivät muuten koskaan joudu korjuuseen», hän sanoi ystävällisesti, ikäänkuin osoittaen erikoista kärsivällisyyttä.

Ellen palasi haravansa luo ja käänsi hevoset takaisin. Hän haravoi uudestaan koko saran, keräten kokoon hajalliset kasat ja mittasi silmillään vastaharavoitujen kasojen välimatkoja koettaen olla tuntematta kipua silmissään ja selässään.

Aurinko oli jo keskipäivän korkeudella, ja molemmat pellot olivat suurimmalta osaltaan niitetyt. Amelia heilutti heille valkeaa liinaa puutarhan perällä, ja Judith, joka ensimmäisenä huomasi merkin, huusi Martinille. Neljä valjakkoa riisuttiin valjaista ja kuljetettiin tiepuoleen, puolet ensimmäisen päivän työstä oli suoritettu. Ellen, Charlie ja Martin astuivat Judithin edellä, joka jäi jäljelle katsellen Sandbon farmille, tien toiselle puolelle. Hän tiesi, että Sven oli nähnyt hänen työskentelevän pellolla ja että hän piti heitä silmällä, kun he läksivät kotiin päivälliselle. Judith jäi odottamaan pajujen varjoon.

»Minun täytyy saada nähdä sinua enemmän kuin vain tässä», hän sanoi.
»Charlie oli eilen illalla karjaa hakemassa. Miksikä sinä et tullut?»

»Pelkään, että isä rupeaa epäilemään, Sven», Judith sanoi. »Mitä hyvää siitä on, jos pilaamme kaiken menestymisen toiveen. Jos hän pääsee asian perille, niin hän panee minut lukon taakse.»

»No niin — mutta tule tänne joka tapauksessa huomenillalla. Vain vähäksi aikaa», Sven pyysi. Judith lupasi lähtien sitten pois hevosineen. Sven katseli hänen jälkeensä hänen astellessaan hevostensa jäljessä. Hänen päänsä oli Svenistä pysty ja jalomuotoinen kuin rotuhevosen. Judith ei katsonut taakseen.

Judith, Martin ja Charlie söivät päivällistä kuin nuoret elukat. Amelia vilkaisi huolissaan Elleniin, joka tuskin kajosi ruokaan.

Caleb nauroi. »No, no, Ellen. Pari päivää vielä terveellistä työtä, niin et huomaakaan kuumuutta. Sääli, että minä olen liian vanha tullakseni mukaan pellolle ruokahalun hakuun. Ei mikään ole sen parempaa — ei mikään, vai mitä, Charlie? Charliesta tulee pian ensiluokan haravoitsija. Pitää kai korottaa sinut niittäjäksi ensi kesänä, vai mitä?»

Caleb oli hyvällä tuulella, puhelias, toivorikas. Hän oli tavannut erään islantilaisen järven tuolta puolen, ja tiedot sieltä käsin olivat hyviä. Sitäpaitsi hän oli ostanut Ericksonilta naurettavan halvalla kaksi hyvää nuorta emäsikaa sen sijalle, joka oli kuollut. Niinpä kaikki näytti käyvän hyvin — erittäin hyvin todellakin.

Hän nousi pöydästä kehottaen toisia lähtemään viipymättä työhön. Sitten hän valjasti tamman rattaitten eteen ja ajoi Bjarnassoniin.

II.

Pienten rattaitten ratistessa kuivalla tiellä Caleb antoi katseensa kulkea Thorvaldsonin maiden yli, jotka sijaitsivat kaukana lännen puolella. Mainio laidunmaa meni siellä kerrassaan hukkaan naisten hoidossa — Thorvaldson itsekin oli näitä Calebin mielestä. Mies, joka ei voinut saada aikaan mitään parempaa kuin yhdeksän tyttöä, ei kyennyt maata viljelemään. Ja sittenkin Thorvaldson oli ystävyyssuhteissa mahtavan Bjarnassonin kanssa — oli saanut häneltä lainaksi rahaa, se tiedettiin, kun hänen ja hänen kymmenen naisensa asiat kävivät huonosti. Täytyi jollakin tavalla koettaa saada Thorvaldson hellittämään ainakin osa tästä mainiosta maastaan…

Calebin ajatukset siirtyivät Ameliaan. Hän oli viime aikoina käyttäytynyt hyvin. Ehkäpä hän alkoi jo käsittää, ettei lasten kapinoimisesta ollut mitään hyötyä — vaikkei ottanutkaan lukuun Mark Jordania. Ja sitäpaitsi oli hyvä muistuttaa hänelle hänen pientä erehdystänsä — tuota pientä erehdystä. Siis, viisainta oli käydä tervehtimässä tuota nuorta miestä, ennenkuin Klovaczit saapuivat kotiin. Kuulustella häntä ja kertoa sitten Amelialle, millainen herra hän oikeastaan oli. Hyvä tuuma, tosiaankin, Amelia antaisi kernaammin sydämensä pakahtua kuin sallisi ilmaista tuolle herralle hänen syntyperäänsä. Ehkäpä hän ei naisi edes opettajatartakaan, jos hän tietäisi, ettei hänellä ollut tarjottavana hänelle mitään nimeä. Amelia voisi tarttua kiinni tähän pieneen ajatukseen. Niin, voisi todellakin olla hyvä käydä Mark Jordania tervehtimässä.

Mutta tässä olikin jo Thorvald Thorvaldsonin kehno farmi. Ja Thorvaldsonin niittokone pihalla. Hän ei ollut siis vielä alottanut heinäntekoa. Ehkäpä joku tyttäristä sairasti hammassärkyä ja heinänteko viivästyi sen vuoksi. Tavallisesti ei Thorvaldson kuitenkaan sietänyt viivytyksiä. Hän ylpeili isännyydestänsä, mutta hän ei harkinnut kylliksi asioita ennakolta. Hänellä ei ollut oikeutta olla farmari, ei oikeutta omistaa hyvää maapalstaa — viljavaa laidunmaata.

Thorvald Thorvaldsonin tanakka vartalo ilmestyi talon kynnykselle. Hän pyyhkäisi viiksiään kädellään merkiksi siitä, että hän äsken oli syönyt. Sitten hän ojensi kätensä Calebille, joka tervehti häntä ystävällisesti. Thorvaldin liiveillä Caleb keksi kalanruodon sekä suomuksen. Hm.

Caleb astui Thorvaldin edellä taloon ja laski kätensä oven rivalle.
Thorvaldin kasvoille levisi kiusaantunut ilme.

»Tule huoneeseen, niin saan puhua kanssasi, Thorvald», Caleb naureskeli. »Pitääkö minun odottaa koko päivä, että pyytäisit minua taloon.» Hän oli leikkisällä tuulella. Thorvaldin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään, kun Caleb avasi oven.

Keittiössä naiset istuivat yhä ruokapöydässä. Caleb vilkaisi pöytään, sitten hän astui välinpitämättömänä viereiseen huoneeseen, Thorvaldin seuratessa hänen kintereillään. Ei kumpainenkaan sanonut sanaakaan naisväelle.

Caleb oli nähnyt, mitä hän halusi. Thorvaldsonin perheellä oli kalaa päivälliseksi. Yhdestä ainoasta paikasta Thorvald oli voinut saada kalaa — tuosta pyhästä järvestä, jonka Bjarnassonit, hänen kunnioitetut ystävänsä, omistivat. He, jotka niin monasti olivat auttaneet Thorvaldia ja joilta hän aikoi jälleen pyytää apua, jos huhu oli oikeassa. Thorvaldilla ei ollut varaa ottaa palkattuja puimamiehiä eikä hän saisi viljaansa puiduksi, jollei Bjarnasson auttanut häntä. Bjarnassonilla oli oma puimakone ja omat puimamiehet, ja hän auttoi kernaasti naapuria. Hän oli hyvä mies, tuo nuori Erik, mutta ankara, jos kunnia oli kysymyksessä. Hän ei koskaan antaisi anteeksi järvessä kalastamista, varsinkaan jos syyllinen oli ystävä, johon hän oli luottanut. Seurauksena olisi varmaan, että kaikki avunanto ja lainansaanti jäisi sikseen…

»Todellako? Keitä olet saanut? Luulin, ettei asia niin sanoakseni vielä ollut selvä», Caleb sanoi lempeästi.

»Sain järven tuolta puolen — sekarotuisia», hän sanoi viitaten kädellään.

Caleb hymyili. Thorvald oli huono valehtelemaan, vaikka hän valehtelikin niin usein, että olisi voinut luulla hänen olevan perillä siinä taidossa.

»Etkö tahtoisi neuvoa, mistä heitä voisi saada», Caleb sanoi. »En saa konetta ennenkuin syyskuun loppupuolella. Ja jos he kerta tulevat tänne, niin ehkäpä he ovat halukkaat tulemaan minunkin luokseni.»

»Minä käyn tänään Bjarnassonissa. Pitkä matkahan sinne on, mutta ehkäpä saan heiltä puimamiehiä.» Calebin silmät vilkuivat Thorvaldiin. Islantilainen liikutteli hermostuneesti suurta ruumistaan.

»No niin, en tahtoisi, että puhuisit siitä Yellow Postissa, mutta Bjarnasson sanoi, että saan pestata hänen puimamiehensä», hän sanoi hitaasti.

Caleb oli kovin huvitettu nähdessään, miten laimeasti Thorvald kykeni puolustamaan asemaansa.

»Ja tuollaista juttua sinä yritit sitten syöttää minulle, Thorvald», hän nauroi mielissään. »Häpeä toki.»

»En halua, että muut saavat siitä vihiä, muuten he luulevat, etten minä jaksa maksaa. Kyllä minä voin maksaa — heinänteon jälkeen.»

Taaskin Caleb hymyili salaa. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei Thorvald koskaan maksanut sellaista, mitä Bjarnasson ei vaatinut häneltä.

»Bjarnasson on ollut kovin ystävällinen sinulle, eikö totta? Mitenkä paljon oletkaan velkaa hänelle työkaluista? Eipä sitä taida olla kovinkaan vähän korot mukaanlaskettuina, Thorvald?»

Thorvaldin suuret jalat alkoivat liikkua. Hän ei vastannut. Hän kuunteli kiihkeästi, kun naiset keittiössä korjasivat ruokia pöydästä.

»Lähdetäänpä katsomaan perunamaitasi, Thorvald. Siitä on hyvä aika, kun viimeksi kävin täällä.»

Thorvald vastasi jotain, ja molemmat miehet läksivät ulos. Thorvald huomasi suureksi helpotuksekseen, että pöytä oli korjattu, ja toivoi, ettei Caleb ollut huomannut kalaa taloon tullessaan. Hän muuttui heti puheliaaksi ja ystävälliseksi.

He astuivat ulos ja kulkivat auringossa perunamaan läpi, joka täytti kokonaisen kahden acren suuruisen palstan. Perunat olivat Thorvaldsonin tärkein myöntituote ja ainoa viljalaji, joka onnistui hyvin hänen farmillaan. Hän ei osannut kasvattaa karjaa eikä hevosia ja viljakin oli huononpuoleista.

»Hyvä sato, Thorvald. Siitä lähtee sievoiset summat», Caleb sanoi miltei kuiskaten, ikäänkuin yksin puhuen. »Tällaiseen työhön naisetkin kykenevät. Toista se on, kun on suuri karja. Sinun pitäisi saada mies taloon. Mikä onni, ettei sinulla ole paljon elukoita, Thorvald. Ne vaativat hyvää huolenpitoa.»

»Perunoita te voitte syödä, kun ei muuta ruokaa ole», Caleb sanoi.
»Hyvä keksintö — hyvä keksintö. Mutta asiasta toiseen — kalastavatko
Bjarnassonit jälleen?»

»Eikö teillä ollut kalaa pöydässä? Mistäpä te olisitte sitä voineet saada muualta kuin Bjarnassonin järvestä; oletko varma siitä, ettet ole käynyt siellä kalassa?»

»Älä huoli valehdella, Thorvald. Teillä oli kalaa päivälliseksi ja sinä varastit sen — varastit sen Bjarnassonin järvestä. Luultavasti yöllä. Tiedäthän, mitä Bjarnasson tekee, jos hän saa vihiä asiasta. Mutta en minä mene kantelemaan, Thorvald. Älä sellaista epäile — älä epäile. Kernaammin toivon, että saat viljasi puiduksi. Eihän kukaan muu sitä tiedä kuin minä, eikä kukaan muu saakaan sitä tietää, mutta pahoin sinä teit, Thorvald, kovin pahoin.»

Thorvaldin kasvot elivät. Hänen suuret kätensä hapuilivat taskuissa, hänen hartiansa olivat veltot. Calebin vasen käsi siveli hänen viiksiään.

»Asiasta, toiseen, Thorvald, mehän puhuimme kerran siitä, että sinun peltosi ulottuu aivan minun maihini saakka. Silloin et ollut halukas myömään sitä. Sinulla ei kuitenkaan ole siitä paljonkaan hyötyä. Mitä tuumit nyt sen myynnistä?»

Thorvaldin silmiin syttyi kiukustunut ilme. Caleb Gare oli saada hänet kiinni. »En! En pientä osaakaan!» hän sanoi töykeästi.

»Hyvä on, mutta älä syytä minua, jos Bjarnasson ei lähetä puimamiehiään tänne», hän sanoi.

Thorvaldson kiiruhti Calebin rinnalle, kun tämä meni rattaittensa luo.
Mieluummin kuin että Bjarnasson kieltäisi apuaan…

»Milloin hyvänsä — mitä pikemmin, sitä parempi. Minä maksan käteisellä, Thorvald, se on minun tapani. Ehkäpä rahat ovat juuri nyt hyvään tarpeeseen, vai mitä?»

He päättivät tavata toisensa Johannesonin luona, joka oli julkinen notaari, ja suorittaa asian seuraavana päivänä.

»Näkemiin, Thorvald», Caleb sanoi nousten rattaillensa. »Hyvä päivä meille kummallekin, vai mitä?»

Päivä oli kirkas. Iltaan mennessä suuri osa heinästä saataisiin niitetyksi. Ellen ei jaksanut oikein suorittaa työtään, ja Amelia surkutteli häntä, sen Caleb oli huomannut päivällispöydässä. Parasta huomauttaa Amelialle, mikä hänen rauhaansa sopi. Caleb tuumi juuri mielessään, mikähän tapaus antaisi hänelle aihetta pelata viimeinen valttinsa, niinkuin hän kernaasti sitä nimitti. Hän ei koskaan pelännyt, että siitä aiheutuisi mitään muutosta farmilla, paitsi että perhe tulisi vain lujemmin siihen kytketyksi. Hän oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että jos lapset saisivat kuulla Amelian häpeästä, he eivät koskaan poistuisi kotoa, eikä hän hetkeäkään epäröisi ilmaisemasta totuutta Mark Jordanille, jos hänet pakotettaisiin siihen. Mutta epävarmuus tuotti hänelle jonkunmoista tyydytystä, varsinkin kun hän näki, millainen vaikutus sillä oli Ameliaan. Hän aikoi säästää paljastuksen sopivaan hetkeen.

III.

Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa, väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan illalliselle.

Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.

Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith pidätti hurmaantuneena hengitystään.

Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.

»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»

»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina sanoa jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»

»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin — kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän, että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin, Sven?»

Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on mahdoton valehdella.

»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin olemme saaneet jotain kokoon.»

He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle. Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.

Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.

»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»

»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun kävisi paljon paremmin.»

Hän kiiruhti taloon, mutta Caleb oli jo poistunut keittiöstä Judithin astuessa sinne. Hän näki hänen kulkevan pellon poikki heiluttaen lyhtyään maata pitkin. Amelia laittoi separaattoria kuntoon. Hänen kasvoillansa näkyi vielä hänelle tarkoitetun nuhdesaarnan jälkiä.

»Jude», hän sanoi, »tästä lähin Charlie hakee karjan kotiin. Sinun ei olisi tarvinnut kuluttaa siihen kokonaista tuntia.»

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ilmassa tapahtui äkillinen muutos ja heinänteko oli keskeytettävä. Ilma oli raakaa ja kylmää kuin varhain keväällä; tytöt auttoivat kotisalla Ameliaa vihannesten säilyyn panossa ja metsämansikoiden ja vihreiden karviaismarjojen keitossa, joita hän tuntikausia oli poiminut niityiltä ja metsästä. Sitten seurasi tuulinen päivä, jolloin suuria, valkeita pilviä liiteli sinisellä taivaalla.

Sinä päivänä Klovaczin perhe palasi kotiin katetuissa vankkureissaan, joissa he kuukausia aikaisemmin olivat matkustaneet etelänpuolessa olevaan kaupunkiin. Caleb ei ollut sinä päivänä kotona, ja säälistä Amelia kiiruhti tielle toivottamaan heitä tervetulleiksi kotiin.

Anton Klovacz oli laihtunut niin suuresti, että häntä tuskin saattoi tuntea. Mutta hänen kasvonsa säteilivät kiitollisuutta, kun Amelia pyysi häntä lapsineen taloon hetkeksi lepäämään. He olivat ajaneet koko päivän Nykerkistä, ja olivat tomuiset ja väsyneet. Molemmat vanhimmat pojat olivat jo lähes kaksikymmenvuotiaita, voimakkaita ja kauniita. Anton olisi jättänyt heidät kotiin hoitamaan farmia, mutta hän oli pelännyt, ettei hän koskaan palaisi takaisin. Sen lisäksi hänellä oli kaksi toisellakymmenellä olevaa tyttöä, tummasilmäistä ja valkohampaista. Kolme nuorinta lasta olivat poikia, tummaverisiä ja vallattomia; heidän vaatteensa olivat repaleiset ja jalat paljaat.

Amelia antoi heille kuumaa vettä ja saippuaa käsien pesua varten ja toi ruokaa pöytään. Anton istui vieressä katsellen ääneti Amelian hommia, kyynelten vähän väliä noustessa silmiin. Hän pujotti laihat sormensa ristiin, niinkuin nainen olisi tehnyt. Amelia hääri keittiössä jutellen ja nauraen lasten kanssa, voimakkaan ja vapaan lämmön virratessa hänen sydämeensä. Näyttipä siltä kuin hän tällä vähäisellä ystävyydentyöllä olisi tahtonut korvata kaikki menneiden vuosien epäystävällisyydet. Hänen oli aivan mahdoton katsella Antonia. Antonin suuret, tummat silmät, jotka olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, muistuttivat jotain hänen omassa sielussaan, jota hän oli pitänyt tarkoin salassa…

Vihdoin he istuivat kaikki pöydän ympärillä ja Amelia kaatoi nuorimpien lasten kuppeihin maitoa. Hän kysyi Antonilta, aikoiko hän nyt jäädä kotiin.

»Kunnes Jumala sanoo: 'Nyt riittää, Anton!'» hän sanoi hymyillen käheällä äänellä. »Koetan saada aikaan niitä parannuksia, joita valtio vaatii. Sitten farmi on minun omani. Ja lapsillani on koti. Sitten kuin —» hän osoitti kädellään ulos ja ylöspäin, aivankuin tuuli olisi lennättänyt kellastuneita lehtiä.

Kun lapset nousivat vaunuihin, jättäytyi Anton heistä jäljelle ja kiitti Ameliaa hänen vieraanvaraisuudestaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.

»Tätä en unohda, mrs. Gare», hän sanoi. »Minulla on enää vain lyhyt aika elettävänä, niin tuo suuri tohtori sanoi. Mutta minä koetan parantaa farmiani, ja sitten se on heidän omansa. Tuhannet kiitokset.»

Ja Klovaczin perhe jatkoi matkaansa katetuissa vankkureissaan, valkoisen kankaan liehuessa tuulessa. Suuret keskikesän pilvet liikkuivat heidän yläpuolellaan kuin majesteetillinen laivasto lumivalkoisin purjein.

II.

Varhemmin tänä samana päivänä Caleb ajoi Mark Jordania tapaamaan. Vähän väliä hän siveli vasemmalla kädellään viiksiään ikäänkuin pyyhkiäkseen pois hymyn, jonka tämä hänen ajomatkansa nostatti hänen huulilleen. Ajaessaan heinäpeltojen ohitse hän mittasi silmillään heinän korkeutta ja huomasi, että parin päivän keskeytys oli ehkä ollut vain eduksi. Martin ja tytöt saisivat huomenna taas lähteä työhön — toimettomuus synnytti vain vallattomuutta.

Mark oli naulaamassa vajan seinään uusia lautoja, kun Caleb ajoi Klovaczin farmin pihalle. Hän astui alas matalilta tikapuilta, jotka oli nostettu vajan seinää vasten, ja tuli Calebia vastaan niin pian kuin hän huomasi hänet. Hän ihmetteli, mitähän asiaa vanhalla miehellä saattoi olla.

»Huomenta, naapuri», Caleb tervehti häntä ystävällisesti, laskeutuessaan alas rattailtaan. »Minä olen Caleb Gare, koulutalon lähettyviltä. Arvelin, että ehkäpä teistä tuntuu täällä hiukan yksinäiseltä.»

Mark puristi hänen kättään. »Yksinäiseltähän elämä täällä tuntuu», hän sanoi. »Täytyi ruveta tällaiseen urakkaan», — hän osoitti vajaa — »jotta saisi ajan kulumaan. Anton Klovacz palaa pian kotiin eikä hänestä ole enää työntekijäksi, sen mukaan kuin olen kuullut. Koetan juuri saada talon jonkinmoiseen kuntoon.»

»Kai hänen on ruvettava heinäntekoon niin pian kuin hän palaa kotiin?» tuumi Caleb. Hän katseli Markin leveitä hartioita ja hienoja, kapeita sääriä ja vilkaisi salaa hänen hienopiirteisiin kasvoihinsa. Amelia ei saa nähdä häntä, tuumi hän uudelleen.

»Kai siihen kaikkein ensiksi on ryhdyttävä. Tulkaa istumaan, mr. Gare —» Mark kääntyi maitohuoneen edustalla olevan penkin luo. Caleb seurasi häntä pää kumarassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut paino niskassaan, ja laahaten jalkojaan. Molemmat miehet kävivät penkille istumaan.

»Minä jään tänne auttamaan häntä», Mark sanoi. Hän tarkkasi vanhaa miestä, vaikka hänen silmänsä kulkivatkin kauaksi pelloille.

»Niin, niin, sehän on luonnollista», sanoi Caleb ikäänkuin hän itse olisi tehnyt sen huomion. »Mutta mikä on tuonut teidät tänne, näiden pakanoiden pariin? Nuori mies, sellainen kuin te —»

Mark nauroi. »Lääkärin määräys. Olin hiukan hermostunut, liikarasittunut — ei mitään vaarallista, mutta lääkäri arveli parhaaksi tarttua siihen heti kiinni. Sattumalta hän kuuli Klovaczista, jonka oli määrä tulla kaupunkiin tutkittavaksi, ja niinpä lääkäri, jonka tunnen varsin hyvin, arveli, että minun sopisi olla täällä sen aikaa kuin Klovacz on poissa. Siten nämä kaksi potilasta vaihtoivat paikkaa. Pelkään vain, että Klovacz parka joutui vaihdossa tappiolle, mitä terveyteen tulee. Tohtori kirjoitti minulle, ettei hänestä ole paljonkaan toivoa.»

Caleb päästi säälivän äänen. Hän silitteli viiksiään ja kysyi sitten suoraan: »Mihin te aiotte ryhtyä lähdettyänne täältä? Ettekö haluaisi tulla minun luokseni työhön?»

»En — luultavasti olen saanut kyllikseni maanviljelyksestä, kun Klovacz palaa takaisin. Aion lähteä muille maille ennen kylmän tuloa.»

»Omaiseni?» Mark hymyili. »Kaikki omaiseni ovat kuolleet, mr. Gare.
Voin tulla ja mennä oman mieleni mukaan.»

»No niin, — ehkä se on onnellisintakin. Perheestä on vain paljon huolta — paljon huolta. Teidän vanhempanne olivat farmareita, eikö niin?»

»Vai lukenut mies? Siis gentlemanni — niin, niin», Caleb sanoi huvitettuna tilanteen koomillisuudesta. »Me farmarit emme ole niin hienoja, mutta me tiedämme, että sivistys on valtaa. Ei mikään ole sen arvoista — ei mikään! Teidän isänne oli kai teidän ensimmäinen opettajanne? Opetti teille aakkoset, vai kuinka?»

»Mitä te sanotte! Ja te jäitte yksin äitinne kanssa? Olipa se ikävää — kovin ikävää!»

Mark vilkaisi Calebiin ja tuumi, miten omituinen mies hän oli. Suuri originaali. Tuossa hän nyt istui ja säälitteli vennon vieraan ihmisen kohtaloa. Hän hymyili.

»Äitini kuoli myös pian sen jälkeen. Hän oli hyvin köyhä, ja muutamat lähetysseuran papit ottivat minut huostaansa», hän selitti vanhan miehen mieliksi.

»Hyvä — hyvä. Mutta täytyyhän teillä olla omaisia jossakin?» Caleb
näytti epäilevältä. Itsekseen hän riemuitsi omasta sukkeluudestaan.
Miten Mark paljastikaan itsensä hänelle! Olipa siinä jotain kerrottavaa
Amelialle!

»Mahdollisesti Englannissa. Vanhempani tulivat sieltä, ja tietääkseni isäni oli hyvin vanhan suvun viimeinen jäsen. Aikomukseni on kerran käydä ottamassa selkoa suvustani, ehkäpä löydän silloin joitakin sukulaisia. Mutta minä en kaipaa heitä, mr. Gare.» Mark nauroi nähdessään Calebin pudistavan päätään myötätuntoisesti. »Vaikea minun on löytää keitään äitini omaisia, sillä en tunne hänen tyttönimeään. Papit ovat unohtaneet sen, varmaankin tarkoituksella, sillä he toivoivat, pitämällä minua erossa kaikista mahdollisista sukulaisista, voivansa kasvattaa minusta pappia.»

Caleb siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä Markin avomielisyydelle. Hän saattoi kertoa kaikki Amelialle. Hän suorastaan väänteli itseään mielihyvästä.

»Pikku opettajattaremme on kovin sievä tyttö vai mitä?» hän huomautti vilkaisten sivulta Markiin.

Mark nosti toisen jalan toisen päälle ja laski käsivartensa ristiin.
Hänen täytyi koettaa johdattaa vanhan miehen ajatukset toisaalle.
»Aivan niin, hän on hyvin hauska nuori nainen», Mark huomautti katsoen
peltojen yli. »Miten kauan sitten koulutalo rakennettiin, mr. Gare?»

»Malttakaahan… siitä on varmaankin jo parikymmentä vuotta. Vankka rakennus — aivan ikuinen. Nuoruudessani minä sen rakensin, poikaseni — nuoruudessani. Kaikki lapseni ovat opiskelleet siellä… ehkäpä heidän olisi pitänyt saada hiukan enemmänkin oppia, mutta minä olen köyhä mies, Jordan, köyhä mies, enkä voi antaa heille enempää kuin mitä varani sallivat. Suon heille kaikkea hyvää — annan heille mitä ikänä he tarvitsevat. Tahdon pitää heidät luonani, nähkääs. Ei siitä ole mitään hyvää, jos he lähtevät kaupunkiin ja saavat siellä turhia ajatuksia. Yksinkertainen elämä on parasta. Parasta sekä sielulle että ruumiille. Sen minä aina sanon.»

»Tietysti voi tuosta muusta saada liikaakin», Mark myönsi. »Mutta eipä siitä olisi vahinkoakaan, jos he joksikin aikaa pääsisivät maailmalle. He voisivat oppia muutakin kuin maata viljelemään, jos heillä vain olisi tilaisuutta siihen.»

Calebin kasvot näyttivät sulkeutuvan kuin kaksoisovet. »Ei — ei. Eivät minun lapseni. He ovat liiaksi kiinni maassa», hän sanoi. »Garet ovat aina olleet farmareita. Ei kukaan heistä ole muulla alalla saanut mitään hyvää aikaan. Ei — he eivät luovu maasta — sitä he eivät tee.»

Mark vilkaisi häneen uteliaana. Vanhan miehen ääni kuulosti pehmeältä, kiihkeältä, ikäänkuin hän olisi toistanut loihtusanoja.

»Nuo elukat näyttävät murtavan tuon aidan tuolla», sanoi Mark nousten pystyyn ja varjostaen kädellä silmiään katsoessaan itään päin. »Ne yrittävät tunkeutua apilaspeltoon. Minun täytynee lähteä sinne estämään niitä, mr. Gare.»

Calebin teki mieli nauttia pohjaa myöten käynnistänsä. Hän kohotti kätensä.

»Malttakaahan vielä hiukan. Tapasitteko te koskaan kaupungissa erästä hevoskauppiasta nimeltä Bart Nugent? Me olimme ennen varsin hyviä ystäviä.» Hän kohotti kulmakarvojaan ja pisti kädet selkänsä taakse.

»Bart Nugent? Aivan oikein, olen vuokrannut häneltä joskus ratsuhevosia. Hän asui lähellä lähetysasemaa, kun olin vielä lapsi, ja hän salli minun ratsastaa hevosillaan. Hän on taitava ratsastaja», Mark hymyili hyvillään. »Mutta hän ei ole ollut oikein terve viime aikoina.»

Mark hätkähti. Bart Nugent oli ennen vanhaan ollut hänen hyvä ystävänsä. Sen suurempaa hevosystävää hän ei ollut koskaan tavannut.

Caleb nousi rattaillensa. »Käykää toistekin», Mark huusi hänelle vilkuttaen kättään.

»Lystikäs vanha jöröpää», Mark mutisi astuessaan pellolle. »Kummallista, että hän tunsi Bart Nugentin. Mutta kyllä hänestä näkyy, että hän on itsevaltias.»

III.

Kotimatkalla Caleb näki kömpelöiden, valkealla pellavakankaalla katettujen vankkurien lähestyvän. Klovaczit olivat tulossa, hän tuumi itsekseen. Voisi olla hyvä pysähtyä juttelemaan Antonin kanssa — ehkäpä hän saisi häneltä kuulla, miten pitkäksi aikaa Mark Jordanin oli määrä jäädä taloon.

Kaksi hevosta koreissa valjaissaan veti katettuja vankkureita. Punaiset tupsut hevosten korvissa liehuivat tuulessa kuin sirkushevosten koristeet. Anton Klovacz istui korkealla kuskipukilla suorana kuin ruoko, pidellen ohjaksia. Pojat olivat ajaneet aikaisemmin, mutta viimeisellä kotitaipaleella Anton tahtoi itse ajaa. Ehkäpä hän ajoi nyt viimeistä kertaa…

Caleb väisti hevosensa syrjään Klovaczien lähestyessä. »Halloo — halloo!» hän huusi nähdessään Antonin. »Joko te nyt tulette takaisin? Mitä kuuluu — mitä kuuluu, Anton?»

Anton kumartui eteenpäin kuskipukiltaan ja hymyili omituista hymyään Calebille. »Hyvää vain», hän vastasi. »Ja miten teillä eletään, naapuri?»

»Kaikki hyvin — aivan kuin teidän lähtiessännekin», Caleb vastasi.
»Tulen juuri teiltä — juttelin apulaisenne kanssa. Miellyttävä poika,
Anton. Varmaankin pidätte hänet edelleenkin?»

»Jos hän vain suostuu. Hän kirjoitti minulle jäävänsä talven tuloon saakka. Kuulin, että te olette saanut hyvän sadon, mr. Gare. Mutta ainahan teillä on hyvä sato. Teillä on hyvä vaimo rinnallanne. Saan kiittää teitäkin siitä suuresta ystävällisyydestä, jota hän osoitti minulle ja näille lapsille, mr. Gare. Kävimme juuri teillä, kovin ystävällinen hän oli, kiitoksia vain paljon. Erinomainen nainen, tuo teidän vaimonne, ystäväni.»

Calebin silmät alkoivat sirittää. »Vai niin, vai kävitte te talossa?
Sepä hyvä, sepä hyvä. Kai lapset saivat jotain suuhunsa, ja te myöskin,
Anton? Ehkäpä teille annettiin evästä kotiinkin?»

»Hyvä ateria, siinä oli jo kylliksi. Emme me sen enempää halunneet», Anton sanoi. Sitten hän nosti kätensä tomuisen, leveälierisen hattunsa reunaan ja toivotti Calebille hyvää kotimatkaa unkarilaisten tapaan.

Ja Caleb, erottuaan hänestä, ajatteli tyytyväisenä sattumaa, joka oli saattanut Antonin hänen tielleen. Nyt Amelia saisi ihmetellä. Hän poikkesi pohjoiseen päin vievälle tielle, joka kuljettuaan pitkät matkat metsän halki yhtyi lännenpuoleiseen tiehen, jotta hän saattoi palata kotiin lännestä päin, ikäänkuin hän olisi käynyt Thorvaldsonissa. Siinä tapauksessa hänen olisi ollut mahdoton tavata Anton Klovaczia katetuissa vankkureissaan. Tällaiset pienet kujeet antoivat vaihtelua elämälle samalla kuin ne saattoivat olla erinomaiseen tarpeeseen.

Caleb ajoi hitaasti läntistä tietä myöten kotiin, jotta Amelia näkisi hänen saapuvan tältä ilmansuunnalta. Niinkuin hän oli toivonutkin, oli Amelia puutarhassa tomaatintaimiensa luona hänen ajaessaan pihalle.

»Thorvaldson on erittäin tyytyväinen tuon maapalstan myyntiin», Caleb sanoi Amelialle, kun tämä tuli puutarhasta häntä vastaanottamaan. »Rahat tulivat hyvään tarpeeseen — hyvään tarpeeseen.»

»Niin kai», Amelia sanoi, ja Caleb huomasi, että hän huokasi helpotuksesta. Hän luuli kai, ettei Caleb ollut perillä Klovaczien käynnistä. No niin, hän soi Amelialle hiukan aikaa totuuden kertomiseen.

»Huomenna on ryhdyttävä taas niittämään», Caleb jatkoi puhetta, kun he astuivat yhdessä huoneeseen. »Saiko Martin ruuveja vanhaa konetta varten?»

Amelia kumartui maahan ja veti pöydän alta esille pari pannua, jotka hän kolistaen laski astianpesupöydälle. Caleb huomasi, että hänen kasvonsa punoittivat, kun hän oikaisi vartaloaan. »Niin — olen ollut työssä kaiken päivää», hän sanoi. »Tomaatit alkavat jo kypsyä.»

Caleb nauroi partaansa. Amelia aikoi siis suoriutua jutusta valheella?
Hyvä, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä kahakka tulisi.

»Ihmisillä alkaa olla niin paljon työtä, etteivät ennätä enää käydä toistensakaan luona», Caleb jatkoi puhettaan etsien jotain työkalukaapistaan, joka oli keittiön seinällä.

»Varmaan», sanoi Amelia. Mistä Caleb olisi voinut kuulla, että Klovaczit olivat pistäytyneet heillä? Jos hän kertoisi sen, niin siitä koituisi vain uutta harmia.

»Taidan pistäytyä Klovacziin illallisen jälkeen. Kuulin Yellow
Postissa, että he palaavat pian kotiin. Ehkäpä he ovat jo tulleetkin.»

Amelia puri alahuultaan. Ei suinkaan Caleb sinne lähtisi ajettuaan niin pitkän matkan jo tänään. Ainakin hän toivoi sitä…

Caleb läksi talliin, ja Amelia hengitti helpotuksesta. Sitten hän kuuli ääniä pihalta ja näki, että tytöt ja Charlie olivat palanneet metsästä. Opettajatar oli heidän kanssaan. Heillä oli useita kymmeniä litroja marjoja. Olisi pitänyt pyytää Martinia ostamaan sokeria Yellow Postista. Oli niin hirveän paljon asioita muistettavana. Jumalan kiitos.

Tytöt tulivat huoneeseen kantaen kahta suurta korillista mustikoita. Heidän kätensä ja kasvonsa olivat mustikassa ja he nauroivat ja kiistelivät keskenään, kuka oli poiminut enimmät marjat.

»Varmaankin opettajatar», sanoi Amelia innokkaasti ottaen osaa keskusteluun. »Hänen kasvonsa ovat eniten mustikassa.»

»Pelkään pahoin, että söin enemmän kuin poimin», Lind nauroi. »Mutta onhan meillä sittenkin aika paljon.»

He kuulivat Calebin huutavan Charlie'a aivan oven ulkopuolella, ja heidän ilonsa laimeni. Lind kantoi vettä huoneeseensa, ja Ellen ja Judith alkoivat peseytyä pesupöydän ääressä. Myöhemmin Judith tuli Lindin luo ullakolle, istahti hänen vuoteelleen ja katseli, kun opettajatar pesi kasvojaan ja kaulaansa ja pehmeitä käsivarsiaan tuoksuvalla saippualla. Lind kääntyi ja huomasi omituisen ilmeen tytön silmissä. Judith punastui ja nojautui pieluksiin.

»Vesi herahtaa suuhuni, kun näen teidän peseytyvän», sanoi Judith. »Se on niin — oi, en osaa sanoa, mitä se on — aivankuin joku sivelisi hipiääni.»

»Miksikä sinä et käytä tätä saippuaa, Judith? Minulla on sitä yllinkyllin. Olenhan monasti sanonut, että saat käyttää kaikkia tavaroitani. Ensi kerralla, kun menet tapaamaan Sveniä —» Lind alkoi puhua kuiskaten ja hymyili veitikkamaisesti Judelle — »anna minun laittaa sinut kuntoon. Hyvänhajuista ihojauhetta ja pari pisaraa hajuvettä hiuksiisi. Sven menehtyy ihastuksesta, Judie! Juuri niin, menehtyy!»

Lind katsoi tyttöön, joka loikoi pitkin pituuttaan vuoteella. Kuinka kaunis, kiihottava vartalo hänellä olikaan! Kuin naaras, joka juuri on keksinyt oman kauneutensa.

Opettajatar kävi istumaan lattialle vuoteen viereen, ja Judith irrotti pitkät pronssinväriset suortuvat, jotka valuivat alas hartioille. Judith nautti, kun hän saattoi upottaa sormensa tuohon tukkaan ja kiertää sen kiiltäväksi nutturaksi Lindin valkoiseen niskaan. Lind kertoi hänelle kaikenlaista suuresta maailmasta, niinkuin usein muulloinkin kun he olivat kahden. Mutta nyt kuului Ellenin ääni alakerrasta, tavallinen kimakka vastaus. Judith kiinnitti Lindin hiukset yhdellä ainoalla neulalla ja läksi pois. Mutta Lindistä tuntui, että tytön askeleet olivat hiukan kevyemmät kuin tavallisesti.

IV.

Sinä iltana, ennenkuin Amelia huomasi hänen aikeensa, oli Caleb valjastanut tamman rattaitten eteen ja läksi itäänpäin ajamaan Klovaczin farmia kohti. Amelia katseli lammaslaitumen poikki ja näki hänen poistuvan. Caleb saisi nyt kuulla, että Amelia oli salannut häneltä totuuden. Ehkäpä Klovaczit eivät kuitenkaan kertoisi olleensa täällä. Mutta luultavaa se ei ollut. Tietysti he kertoisivat. Ja Caleb ärjyisi ja moittisi häntä taaskin, luultavasti häpäisisi häntä koko perheen kuullen, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt lukemattomat kerrat. Amelia seisoi hyvän aikaa vavisten pelosta ajatellessaan hänen takaisintuloaan — tuijotti hänen jälkeensä ja toivoi, että hän ehkä sittenkin muuttaisi mielensä ja kääntyisi takaisin. Mutta rattaat pienenivät pienenemistään sinertävällä tiellä ja lopulta katosivat kokonaan metsän taakse.

Kun Caleb saapui siihen kohtaan, missä itäinen tie kääntyi pohjoiseen päin, läksi hän ajamaan Skuli Ericksonin farmia kohti.

Amelia pesi päivällisastiat, mutta ei sallinut Lindin pyyhkiä niitä. Lindin mielestä Amelian kasvot näyttivät tavallista väsyneemmiltä tänä iltana, ja siksi hän kernaasti olisi auttanut häntä.

Ellen, Martin ja Charlie lypsivät lehmät, Judith syötti porsaat ja vasikat, jotka eivät enää saaneet emänmaitoa. Kun maito oli separoitu, kantoi Ellen kerma-astiat kellariin. Sitten hän yhdessä Amelian ja Judithin kanssa puhdisti mustikoita, kunnes lyhdyn valo alkoi himmetä ja noen ja eltaantuneen öljyn haju tunkeutui sieraimiin.

»Ei tänään enää, lapsi», sanoi Amelia karistellen lehdet ja mustikanvarret esiliinastaan. »Jo riittää tältä päivältä. Minä pesen öljysäiliön ja puhdistan lampunsydämen huomenna.»

Ellen ja Judith läksivät nukkumaan; Martin ja Charlie olivat jo levolla. Lind, joka oli väsynyt oltuaan kaiken päivää metsässä, oli myös mennyt ullakolle. Hän kuunteli Judithin askelten ääntä portaissa. Ne olivat jälleen raskaat kuin miehen.

Keittiössä alhaalla Amelia otti lyhdyn seinältä. Vietyään arkihuoneen lampun keittiöön hän täytti lyhdyn öljyllä, leikkasi sydämen ja kiillotti öljysäiliötä villarievulla. Sitten hän sytytti lyhdyn nähdäkseen, miten se paloi. Kun Caleb palaisi kotiin, niin hän huomaisi varmaan, jollei lyhty olisi kunnossa, siinä tapauksessa että hän tarvitsisi sitä.

Amelia vei arkihuoneen lampun paikoilleen, siinä oli korkea valkea lasijalka ja punainen öljysäiliö, missä sydän uiskenteli kuin punainen, paisunut kieli. Amelia katseli punaista säiliötä ikäänkuin siinä olisi ollut jotain erikoista. Se oli puolillaan öljyä. Mutta punaisen lasin sisällä öljy näytti ikäänkuin ohuelta hopealta.

Ulko-ovi avautui hitaasti. Amelia tunsi Calebin askeleet, mutta ei kääntynyt. Hän kuuli hänen ottavan hatun päästään ja takin yltään ja ripustavan ne naulaan, sitten hän kiersi lyhdynsydämen alemmaksi ja astui lattian poikki kuin suuri kilpikonna laahaten kovakuorista ruumistaan perässään.

»Joko kaikki nukkuvat?» Caleb kysyi huolettomasti avatessaan kengännauhojaan.

»Jo — he olivat kovin väsyneet», Amelia sanoi iloisesti »Miksikä sinä et ole levolla? Sinä olet varmaankin vielä väsyneempi niin ankaran päivän jälkeen Ha, haa! Varmaankin olet vieläkin väsyneempi, Amelia?»

»Mutta sinä olet erinomainen nainen, Amelia. Niin ainakin Anton Klovacz väittää. Ja hän sen kai tietää», Caleb sanoi ystävällisesti silitellen viiksiään ja nojautuen tuolin selkänojaa vasten.

»Mitäpä minä olisin voinut muuta tehdä, kuin pyytää heitä taloon?»
Amelia sanoi äkkiä. Hän hämmästyi omaa rohkeuttansa.

Caleb käänsi hitaasti päätään, liikuttamatta vartaloaan. Hän nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Ameliaa puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Sitten levisi irvistys hänen kasvoilleen kuin naamio. Tuo katse kauhistutti Ameliaa. Hän tiesi, että se todisti jonkunmoista mielenhäiriötä Calebissa. Että hän oli aivan hurjana halusta saada hänet hinnalla millä hyvänsä valtaansa. Amelian kädet liikkuivat edestakaisin hänen sylissään. Sitten hän tarttui ruudullisen pöytäliinan kulmaan ja alkoi kääriä sitä kokoon.

»Kas vain — valehtelitko sinä? Mitä muuta sinä olet tehnyt, sanohan, voitko sanoa minulle? Anton Klovaczin — tuon pakanan — sinä päästit talooni! Hän väitti, että sinä olet erinomainen nainen, ha, haa? Ja täydellä syyllä ehkä, vai mitä? Hän ja hänen kakaransa — samanlaisia kuin sinäkin! Mark Jordan ja Anton Klovacz — pyh!»

Hän taivutti päätään eteenpäin ja napsautti sormiaan Amelian nenän edessä. Amelia hätkähti ikäänkuin hän olisi lyönyt häntä. Caleb nauroi käheästi. »Haa! Tuo sinun kaunis poikasi — se vasta on hieno herra. Minä juttelin hänen kanssaan, minä juuri», — Caleb iski nyrkillään rintaansa — »minunlaiseni mies. Ja hän kertoi minulle, kuka hänen isänsä oli — ha, haa! Oppinut mies ja gentlemanni. Ja hänen äitinsä; hieno nainen, ei mitään sen vähempää. Mitä sanoisit, jos minä olisin kertonut hänelle? Vai enkö ole kyllin hyvä kertoakseni hänelle? Ehkäpä Anton Klovaczin pitäisi kertoa tai sinun itsesi.» Hänen silmänsä alkoivat loistaa. »Ha, haa! Se vasta olisi jotain — kerro sinä hänelle, Amelia, kerro sinä tuolle miekkoselle!»

»Kerro vain!» hän kuiskasi. »Kerro vain! Saa nähdä, mitä sitten tapahtuu!»

Taaskin Amelia hämmästyi omaa ääntään. Hänestä tuntui ikäänkuin joku muu olisi hänen kauttaan puhunut. Hän vaipui voimattomana tuolille. Caleb nauroi. Hän näki, että Amelia oli voitettu.

Hitaasti Caleb riisuutui ja meni vuoteeseen kääntäen lampun liekin niin alas, että Amelia istui miltei pimeässä. Hän istui siten kauan aikaa silitellen esiliinaansa polviensa yli. Hänen täytyi pian mennä levolle — maata Calebin vieressä, maata valveillaan aina myöhään yöhön.

VIIDESTOISTA LUKU.

Caleb oli Amelian kautta antanut sellaiset määräykset, että Charlien oli joka ilta haettava karja kotiin. Ja muutamia päiviä myöhemmin Charlie sai myös käskyn lähteä Yellow Postiin hakemaan postia ja ostamaan ruokaa. Siten Judithin vapaus rajoittui hänen omiin ajatuksiinsa hänen ajaessaan niittokonetta edestakaisin heinäpellolla. Sateitten jälkeen kuumuus ei ollut enää yhtä tukahduttava eikä heinäkään yhtä tomuista. Niittokoneen surinassa oli jotain rauhoittavaa. Se esti ajatukset kiintymästä mihinkään muuhun ääneen.

Mutta Sven varmaankin ihmetteli, miksikä Judith ei tullut kohtauspaikalle. Tänään Judith päätti koettaa tavata häntä poistuessaan pellolta ja kertoa, että Caleb vartioi häntä. Svenin täytyi odottaa vielä muutamia päiviä, kunnes isä lähtisi jonnekin ja he voisivat tavata toisensa lähteen reunalla joutumatta kiinni. Sillä välin kuin Judith ajatteli Sveniä hänen silmänsä seurasivat konetta, jonka siiven alla korkea heinä taipui kuin elollinen olento. Äkillinen tuulenhenki kaatoi pystyssä olevan heinän harmaaksi pinnaksi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi kulkenut sen ylitse. Salaperäinen tunne oli vallannut Judithin mielen, kaikki mikä oli elollista, hyväili tai tuli hyväillyksi.

Hän katseli Charlie'a, joka kulki hänen takanaan, ja vilkaisi sitten toiselle pellolle, missä Martin ja Ellen työskentelivät. Hän tiesi, että Ellenin olisi tehnyt mieli lähteä talosta Malcolmin mukana. Judith ei voinut koskaan antaa anteeksi sitä, ettei Ellen ollut seurannut elämänsä syvintä vaistoa. Hän vihasi Elleniä ja toivoi salaa, että hänen täytyisi koko ikänsä surra ja odottaa jotain, jota hän ei koskaan voisi saavuttaa.

Juden ajatukset siirtyivät Lindiin, Lindin läsnäollessa hän oli yrittänyt liikkua hiljaa ja hän oli tutkinut itseään peilistä nähdäkseen, oliko hän lainkaan Lindin kaltainen. Näitä asioita Sven ei ymmärtänyt. Hänen täytyisi oppia niitä ymmärtämään siinä toisessa maailmassa, jonne he aikoivat yhdessä lähteä heinänteon päätyttyä. Amelian kärsivät silmät kohosivat Judithin eteen, mutta hän karkotti tuon kuvan luotaan. Joskus sen kuitenkin piti tapahtua, yhtä hyvin siis nyt jo. Ehkäpä unelma katoaisi samalla kuin Lind lähtisi täältä — ja sitten seuraisi jälleen uusi talvi jäätyneine lantakasoineen ja nälkäisine karjoineen…

Viimeisenä niittopäivänä Caleb sanoi lähtevänsä illalla Björn Aronsonin luo puhumaan kellon ostosta Yellow Postin kirkkoon. Hän kertoi aikeestaan Martinille päivällispöydässä; Judith ei ollut kuulevinaan, vaan kääntyi äkisti Lindin puoleen ja kysyi häneltä jotakin koulusta. Caleb sanoi edelleen Martinille, että hän aikoi pyytää Björniä puimaan.

»Hän ei vaadi sen enempää kuin sekarotuisetkaan, mutta tekee ahkerammin työtä», lisäsi hän.

Kun Judith toisten jäljessä palasi heinäpellolle hevosineen, pysähtyi hän tien lähellä olevaan notkoon, missä pajut peittivät hänet näkyvistä, ja vihelsi Svenille. Sven oli varmaankin Sandbon farmin pihalla, jollei hän ollut jo palannut omalle pellolleen pohjoisen puolella. Judith vihelsi kimakasti ja pitkään, ja samassa Sven saapuikin jo juoksujalkaa. Hän suuteli kiireissään kömpelösti Judithia.

Judith läimäytti ohjaksilla hevosia selkään ja kääntyi pellolle. Hänen sydämensä löi kuin vasara rasvaisten työhousujen alla. Sven oli ollut puhdas ja punakka, ja hänen paitansa oli kaulasta avoinna, joten hänen tuore ihonsa pääsi näkyviin.

Niittotyö saatiin loppuun varhain iltapuolella, ja koneet vietiin kotiin. Judith huomasi, että Ellenin kasvot olivat kalpeat ja hänen silmäluomensa punaiset ja turvonneet. Mutta hän ei tuntenut häntä kohtaan muuta kuin halveksumista. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Ennen Malcolmin paluuta Judith oli säälinyt Elleniä ja olisi kernaasti kaikella tavalla säästänyt häntä töistä, jotka olivat liian raskaita hänelle. Nyt hänen mielestään kaikki, mitä Ellenin täytyi kestää, oli täysin ansaittua. Olihan hänellä ollut valinnan vara.

Judith ajoi kotiin toisten edellä. Hän riisui nopeasti hevoset valjaista ja vei ne laitumelle. Sitten hän läksi keittiöön, missä Amelia keitti pieniä kurkkuja.

»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi Amelia, kun hän näki Judithin kaatavan kuumaa vettä kattilasta pesuvatiin.

Amelia katsoi häneen uteliaana. Omituinen viikonpäivä sellaiseen työhön. Tavallisesti pestiin hiukset sunnuntaisin, jolloin se ei häirinnyt muita tehtäviä. Caleb oli kuitenkin niin kaukana laitumella katsomassa hevosia, ettei hän ennättäisi palata takaisin, ennenkuin kaikki oli jo tehty.

Judith kantoi veden ulos auringonpaisteeseen ja laski vadin maahan. Sitten hän laskeutui polvilleen ja kastoi päänsä veteen, hieroen mustaan tukkaansa Lindin antamaa saippuaa. Sen jälkeen hän istahti aurinkoon, kunnes tukka oli kuiva. Sillä oli mieluisa, erikoinen tuoksu aivankuin Lindinkin hiuksilla.

Sitten Judith läksi Lindin huoneeseen peseytymään. Miten suloista tuo saippua oli, sanoin kuvaamatonta. Judith ei ollut koskaan ennen käyttänyt muuta kuin Amelian kotona keittämää saippuaa. Hän hieroi saippua vaahtoon koko ruumiinsa, ja vain vastenmielisesti pesi hän sen vihdoin pois.

Lind tuli koulusta Judithin pukiessa ylleen. Opettajatar antoi hänelle silkkisen puseron, mutta Judith pelkäsi, että Caleb huomaisi sen. Hän antoi Lindin kammata hiuksensa ja lupasi, että hän saisi Calebin lähdettyä panna pari pisaraa hajuvettäkin. Sitten he läksivät alas, missä Ellen soitti harmoniota.

Ellen soitti erästä kansanlaulua, jota joku kerran Garessa käydessään oli laulanut ja soittanut. Ei mikään muu kansanlaulu ollut Ellenille niin rakas. Se oli lapsuudenmuisto, jota hän ei koskaan voinut unohtaa. Lind oli tarjoutunut opettamaan hänelle muita lauluja, mutta Ellen väitti, ettei hänellä ollut aikaa opetella mitään uutta. Lind epäili, että tämä tarjous oli loukannut häntä.

Ellen katsoi Judithiin, kun tämä tuli huoneeseen, mutta ei sanonut mitään hänen tukastansa. Judith läksi ulos.

Hevosaitauksessa seisoi kiiltävän musta varsa, joka oli tuotu jonkun islantilaisen farmilta. Elukka kaapi maata ja taivutti korskeaa, kiiltävää kaulaansa. Judith pysähtyi hetkeksi veräjälle katselemaan hevosta. Tämä nosti päätään ja käänsi huohottavat sieraimensa tyttöön päin. Sen silmissä oli vihamielinen ilme. Judith kääntyi pois, vaistomaisesti kohottaen rintaansa.

II.

Heti sen jälkeen kuin Charlie oli mennyt hakemaan karjaa, Caleb läksi ajamaan. Lammaslaitumelta Jude näki hänen kääntyvän metsätielle ja ajavan pohjoiseen päin. Hän oli hyvillään, että Caleb oli lähtenyt Aronsoniin.

Sven odotti häntä lähteen reunalla, kun Judith tuli sinne. Tyttö astui hiljalleen törmää alas ja taivuttaen koivun oksat erilleen pysähtyi hetkeksi aurinkoon, jonka säteet muodostivat puitteet hänen ympärilleen; hänen mieleensä muistui näet, että Sven oli tehnyt samoin heidän viimeksi tavatessaan toisensa täällä.

»Jumaliste, sinä olet kuin kaunis kuva, Judie», Sven huudahti. Judith oli mielissään ja istahti Svenin viereen.

Judithin kauneus hurmasi Sveniä. Hän huomasi, miten hieno ja musta hänen tukkansa oli ja miten suloista oli kosketella häntä. Judith kietoi voimakkaat käsivartensa Svenin ympärille ja tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Hän veti alas puseronsa, jotta heidän paljaat rintansa koskettivat toisiaan, ja hän iloitsi, että hän oli pessyt itseään hyvänhajuisella saippualla.

Sven painoi hänet himokkaaseen syleilyynsä. Aika upposi siunattuun iäisyyteen.

Pajukon taakse, metsätien pohjoispuolelle, oli Caleb pysähdyttänyt tammansa ja jäänyt odottamaan. Hän oli istunut kärsivällisesti ja katsellut Sandbon farmille päin, kunnes hän tyydytyksekseen näki Svenin ratsastavan aukiolle ja poikkeavan laidunmaan yli lännenpuolelle. Sitten hän oli sitonut tamman puuhun ja hiipinyt metsikön läpi sille paikalle, mistä hän oli nähnyt Svenin katoavan.

Hän hiipi varovasti eteenpäin varoen astumasta kuiville oksille. Kun aurinko alkoi laskea, hän kuuli ääniä, jotka tuntuivat tulevan alhaalta notkosta. Nyt hän näkikin heidät istumassa yhdessä, käsivarret toistensa ympärillä, lammen rannalla. Caleb siveli hiljaa leukaansa. Hän kääntyi ja palasi äänettömästi laidunmaalle ja sieltä tammansa luo metsätielle.

III.

Seuraavana päivänä Judith unelmoi lakkaamatta. Hän seisoi tallissa syöttäen kananpoikia ja ajatellen Sveniä sekä sitä kaukaista seutua, jonne he piakkoin aikoivat yhdessä lähteä. Sven oli ollut ihmeellinen eilen illalla, oli puhunut hänelle niinkuin ei koskaan ennen. Hänen oli ollut kovin vaikea lähteä ja sanoa hänelle hyvästi. Pian ei mitään hyvästijättöä enää tarvittaisi. He saisivat soman talon kaupungissa, Sven lähtisi joka päivä työhönsä, mutta iltaisin he olisivat taas yhdessä — kaiket yöt… Tuntui jo melkein todelta, että Caleb ja karja ja maatyöt ja hiki ja heinäntomu, kaikki katoaisi ikipäiviksi. Judith vilkaisi eteensä ja näki varjon lankeevan tallin lattialle. Sitten Caleb ilmestyi ovelle.

Judith seisoi suorana. Hän näki isänsä kasvot, ne olivat kuin rautaan valettu naamio. Caleb oli nähnyt heidät — Judith tiesi sen heti. Jollakin tavalla hän oli keksinyt heidät — vakoillut heitä. Caleb astui talliin. Judith oli mykkä.

»No, mitä voit sanoa puolustukseksesi? Mitä voit sanoa puolustukseksesi?» Caleb astui lähemmäksi, pää eteenpäin taivutettuna. Judith ei liikahtanut paikaltaan. Hänen silmänsä kiintyivät lattiaan silmänräpäykseksi. Aivan hänen jalkojensa juuressa oli pieni lyhytvartinen kirves. Se oli pudonnut seinältä hänen selkänsä takaa.

»Mitä sinä teit metsikössä? Yhdessä tuon Sandbon koiran kanssa, ha, haa! Oletko samanlainen luuska kuin äitisikin? Tulehan tänne, niin näytän sinulle, kannattaako olla hieno!» Caleb astui askeleen lähemmäksi. Judithin käsi ojentautui maahan ja tarttui kirveen varteen.

Tyttö suoristi itsensä äkisti ja heitti kirveen koko voimallaan Calebin päätä kohti. Hän sulki ymmällä ollen silmänsä, ja kun hän avasi ne jälleen, näki hän Calebin kumartuneena eteenpäin, käden tavoitellessa viiksiä. Kirves oli vajonnut syvälle seinään hänen päänsä taakse.

»Vai sellaisia metkuja sinulla on? Ha, haa!» Caleb hyökkäsi eteenpäin ja tarttui Judithia ranteisiin kiinni, heittäen hänet lattialle. Sitten hän vetäisi nuoran seinästä ja sitoi tytön toisesta kädestä ja jalasta seimeen kiinni.

Judith oli siksi hämmästynyt omasta hurjasta teostaan, ettei hän ruvennut vastustelemaan. Hän makasi suullaan tuskin tuntien lannan hajua. Hänen ruumiinsa alkoi väristä. Hän tiesi, että Caleb oli lähtenyt pois. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, mutta hän tiesi, että Caleb kävisi Amelian kimppuun. Amelia ei kyennyt puolustautumaan häntä vastaan. Isä olisi aivan hurjana vihasta. Voisihan hän vaikka murhata äidin… kaikki oli nyt mennyttä… kaikki lopussa… Ei muuta jäljellä kuin maa ja karja ja lanta… Hän makasi liikkumatta, kunnes varjo, joka lankesi tallin ovesta sisään, oli kääntynyt idästä lännen puolelle; kunnes nuora oli syövyttänyt punaiset uurteet hänen ranteisiinsa ja hänen hiuksensa olivat täynnä kuivunutta lantaa.

IV.

»Hän on tallissa», sanoi Caleb, kun perhe oli yrittänyt syödä illallista eikä sanallakaan ollut mainittu Judea.

Turhaa hänen oli sanoa sitä. Jokainen tiesi sen ilmankin. Caleb oli kieltänyt ketään menemästä talliin sinä päivänä.

»Mitä me teemme hänelle? Mitä me teemme hänelle, äiti?» Caleb kääntyi ystävällisesti Amelian puoleen, joka oli kalpea kasvoiltaan ja aivan sanaton.

»Lähitienoilta ei ole tuomaria, joka voisi ratkaista tämän asian», hän jatkoi rauhallisesti, ikäänkuin puhellen itsekseen. »Siksi meidän täytyy suoriutua tästä jutusta omin voimin — niin hyvin kuin voimme.»

Martin, Ellen, Charlie ja Amelia istuivat puoliympyrässä huoneessa kuunnellen Calebin saarnaa. Opettajatar, joka oli kuullut Charlielta, mitä oli tapahtunut, oli kovin masentuneella mielellä. Hän oli lähtenyt Sandbohon iltapäivällä toivoen tapaavansa Markin siellä ja saavansa inhimillistä osanottoa.

»Talossa on tehty murhayritys», Caleb jatkoi sointuvalla äänellä.
»Rikos on tehty. Me olemme edesvastuussa osallisuudesta tähän
rikokseen. Kaikkein ensiksi meidän tulee ottaa selko itse tapahtumasta.
Amelia, lähde lasten kanssa talliin. Minä odotan täällä.»

Amelia, Martin, Ellen ja Charlie läksivät ulos sanomatta sanaakaan. He astuivat talliin ja näkivät Judithin makaavan lattialla. Amelia koetti pysyä aivan jäykkänä, jotta hän ei hyökkäisi Judithin luo ja vapauttaisi häntä köysistä. Se oli hirveä hetki hänelle. Martinin kasvot venyivät pitkiksi, kun hän näki kirveen tyveä myöten uponneena hirsiseinään. Judith ei liikahtanut eikä katsonut heihin. Hänen vaatteensa olivat kiertyneet hänen ruumiinsa ympärille, ja hiuksissa hänellä oli olkia ja lantaa.

He palasivat taloon. Caleb istui yhä samassa asennossa kuin heidän poistuessaan ulos. He palasivat entisille paikoilleen.

»On monta eri tapaa käsitellä tätä tapausta», Caleb jatkoi asiallisesti. »Yhden olen jo maininnut — voimme vedota kaupunkiin. Toinen se, jonka te näitte itse — tallissa. Mutta on vielä kolmaskin tapa — ehkäpä Amelia haluaisi tietää, mikä se on —» Caleb vilkaisi Ameliaan, kasvojen alaosa käden peitossa.

Amelia istui jäykkänä. Nyt se siis tuli. Mark Jordan saisi maksaa Judithin hurjan teon. Ei, niin totta kuin Jumala oli olemassa, ennemmin hän ottaisi Calebin hengiltä — eikä kukaan saisi tietää, miksi hän sen teki.

»Minä annan Amelian valita — onhan Judith hänen lapsensa. Ha, haa!
Hänen lapsensa, totta totisesti!»

Amelia vilkaisi Elleniin, sitten Martiniin, vihdoin Charlie'in. Ehkäpä Caleb koetti vain saada häntä ansaan. Voisihan hän kaikesta huolimatta ilmaista heille totuuden. Amelia nieli tuskansa.

»Ei — pitää häntä telkittynä — jonkun aikaa — kunnes hän rauhoittuu.
Puhua hänen kanssaan — pakottaa hänet ymmärtämään erehdyksensä.»

Amelia oli keksinyt oikean sanan sanoessaan — pakottaa. Se oli Calebille mieleen. Hänen mielensä pehmeni. Ehkäpä tämä ei ollut vielä oikea hetki. Hän tahtoi säästää paljastuksen toiseen kertaan. Mark Jordan ei lähtisi täältä, vielä hyvään aikaan. Hän nousi tuoliltaan rauhallisena ikäänkuin keskustelu olisi ollut mieluisaa ja aivan yleistä asiaa koskettelevaa.

»Olet kai oikeassa, Amelia, olet kai oikeassa. Lähtekää nyt lypsämään ja laskemaan maitoa. Minä menen pellavapeltoa tarkastamaan, äiti. Onko lyhdyssä kylliksi öljyä?»

Lind söi illallista Sandbossa, jotta häneltä ei mitään kysyttäisi.
Mutta hän vei Svenin syrjään ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Sven kirosi julmasti ja kalpeni. Suurella vaivalla Lind sai estetyksi, ettei hän heti hyökännyt Gareen. Mutta hän sai Lindin lupaamaan, että jollei Judithia päästettäisi vapaaksi vielä tänä iltana, niin hän tulisi siitä ilmoittamaan hänelle. Sven raastoi hiuksiaan, ja vihan ja surun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Lind puheli hänen kanssaan, kunnes hän hieman tyyntyi, ja sitten Sven saattoi Lindin Klovacziin päin. Kun hän näki Markin tulevan, kääntyi hän takaisin.

Lind tapasi Markin tiellä setripuiden takana. Mark hyppäsi alas satulasta ja kietoi käsivartensa Lindin ympärille. Lind nojautui Markia vasten vavisten koko ruumiiltaan. Mark puristi hänet lujemmin rintaansa vasten ja tarttui hänen leukaansa nähdäkseen häntä kasvoihin.

»Lind, armaani, sinun pitää muuttaa pois tuosta talosta, ennenkuin vanhus tulee hulluksi ja tappaa sinut yhdessä kaikkien muiden kanssa», Mark sanoi vihdoin. »Miksikä sinä et muuta Sandbohon?»

Lind pudisti päätään. »Judithia ei tämän jälkeen lasketa enää ulos lainkaan. Ihmisrakkauskin vaatii, että minä jään nyt taloon ja autan häntä, minkä voin. Kerroin Svenille, mitä on tapahtunut, ja hän aikoo ensi tilassa riistää Judithin sieltä — vaikkapa väkivallalla. Silloin vanha mies varmaankin murtuu eikä hänestä ole sitten enää mihinkään.»

He astelivat setripuiden alla varjojen yhä pidentyessä. Tie loisti sinisenä heidän edessään, ja ilta oli kirkas niinkuin usein ennenkin. Mutta koko maa oli kuin kuolinliinoihin verhottuna, ikäänkuin sen kasvu äkkiä olisi keskeytynyt.

»Mark — täällä on kovin synkkää — huomaatko, miten kauhu huokuu joka puolelta?»

»Mutta se ei ulotu meihin, Lind. Me olemme sen ulkopuolella. Meillä on toisemme.»

Lind painautui lähemmäksi Markia vakuuttautuakseen siitä, että tämä oli oikeassa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Oli harvinaisen kuiva elokuu, ja heinä saatiin varhain korjatuksi suoviin. Martin ihmetteli, tokko Caleb hankkisi nyt apulaista, kun Judith oli tuomittu olemaan kotosalla. Ellen ja Charlie eivät kyenneet sellaiseen työhön. Mutta Martin oli siksi viisas, ettei hän ruvennut mitään kysymään sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Keskustelu Calebin ja perheen muiden jäsenten välillä oli keskeytynyt kokonaan, ainoa side, joka yhdisti heitä, oli työ ja se jatkui keskeytymättä ja kyselyittä.

Amelia työskenteli kotosalla ja puutarhassa aamusta iltaan saakka suurella kiireellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt kadottavansa jotain. Kun hän astui taloon häikäisevästä auringonpaisteesta, niin suhteellinen pimeys huoneissa sokaisi hänet niin kokonaan, ettei hän nähnyt Judithia, vaan pelkäsi hänen lähteneen karkuun. Hetken kuluttua huomasi hän kuitenkin, että tyttö istui selin häneen kuorien perunoita päivälliseksi tai korjaten valjaita, jotka Caleb oli aamulla ojentanut hänelle sanaakaan sanomatta. Amelian sydän kovettui jälleen ja hän toisti mielessään päätöksensä. Judith oli Calebin lapsi. Hän ei puhunut hänelle muulloin kuin antaessaan määräyksiä ruoankeitosta tai taloustöistä. Judith oli vain kaksi kättä, jotka tekivät, mitä niille määrättiin. Hän ei puhunut kellekään, ei katsonut kehenkään.

Lindin sydäntä viilsi, kun hän näki hänen välinpitämättömyytensä. Päiväkausiin opettajatar ei ollut lähestynyt häntä, sillä hän tiesi, ettei siitä kuitenkaan olisi mitään hyvää. Palatessaan koulusta hän kuuli tytön liikkuvan raskaasti portaissa, tai näki hänen pesevän lattioita tai istuvan jäykkänä vihanneksia perkaamassa. Lind tiesi, ettei tätä voinut kauan jatkua, että Judithin kuuma veri puhkeaisi sitä hurjemmalla tavalla ilmi, mitä kauemmin häntä pidettäisiin silmällä.

Kirves oli jätetty tallin seinään, siihen mihin Judith oli sen iskenyt.
Caleb oli sanonut, ettei sitä saanut siitä poistaa.

Päivät olivat pitkiä ja yksitoikkoisia mehiläisten suristessa niityillä; valkoiset ja keltaiset perhoset lentelivät huolettomina metsäruususta toiseen; metsässä kuului siipien suhinaa ja lintujen viserrystä, ja joka päivä lapset toivat kouluun hyljättyjä pesiä, joita he käyttivät mallina piirustaessaan noella tai värikynillä. Lind tunsi, miten kaikki kypsyi ja tuleentui luonnossa. Mutta hän jatkoi työtään kiitollisena siitä, että velvollisuus pidätti häntä koulussa, loitolla garelaisista.

»Ellen ja Charlie saavat lähteä huomenna sinun kanssasi suovien tekoon», sanoi Caleb Martinille illallispöydässä.

Judith ei ollut kuulevinaankaan, vaikka kaikki tiesivät, että hän oli toivonut heinänkorjuun vapauttavan hänet kotivankilasta.

Ensi päivinä Caleb oli johtamassa työtä. Heinä kerättiin pellolta, missä se oli kuivanut haasioilla. Ellen ja Martin työskentelivät ylhäällä heinäsuovan päällä ja Charlie nosti hangolla heiniä ylös. Martin näki, että työ, joka olisi ollut Judithin tehtävä, oli liian raskasta Ellenille, mutta, hän ei sanonut mitään. Caleb ei myöntänyt koskaan, että jokin työ olisi voinut olla liian raskasta. Hän piti sitä vain uppiniskaisuutena.

Caleb istui rattaillaan katselemassa, miten heinäsuovat kasvoivat. Silloin tällöin hän lausui Charlielle jonkun rohkaisevan sanan tai moitti Elleniä huolimattomuudesta. Ellenin suu vetäytyi kapeaksi viivaksi ja hänen pienet punaiset kätensä tarttuivat lujemmin heinähankoon. Heinäsuovat kasvoivat suuriksi, pehmeiksi, vettäpitäviksi vuoriksi, jotka hivelivät Calebin silmää. Siinä oli hänen kättensä tuotetta, hänen työnsä tulosta. Yhtä kieltämättömästi hänen omaansa kuin hänen oikea kätensä, joka todisti maailmalle, että Caleb Gare omisti tämän maan ja osasi sitä hyvin viljellä.

Hänellä oli aikaa tuumia tuolla pellolla, keskellä runsasta satoaan. Judithin juttu oli oikeastaan ollut vain eduksi. Ensimmältä se oli saattanut hänet hiukan levottomaksi. Kirves olisi voinut osua lähemmäksikin kuin hipaista vain hänen hiuksiaan. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, niin tuo onnettomuustapaus lujitti vain hänen valtaansa. Siinä oli uusi syy pitää Ameliaa kovilla. Ja samalla hän saattoi olla varma Judithista — jos hän vain halusi, saattoi hän antaa hänet ilmi poliisille. Kirveen tuli jäädä paikoilleen siltä varalta, että hänen joskus olisi ehkä pakko käyttää hyväkseen tätä todistusta. Kuitenkin, niin kauan kuin Judith pysyi alallaan, hän tahtoi kohdella häntä lempeästi. Judith oli parempi työmies kuin mikään vieras apulainen. Hän aikoi pitää hänet kotosalla, kunnes hänen uppiniskaisuutensa olisi muserrettu, ja sitten hän pitäisi häntä aisoissa pakottamalla hänet työhön elonkorjuun aikana.

Caleb antoi katseensa kulkea etelän puolelle, niissä pellava kypsyi hitaasti ja tasaisesti. Puimamiesten täytyi palata puimaan sitä lokakuun alkupäivinä, kun muu vilja jo oli korjattu. Hänen sydämeensä koski ajatellessaan, että pellava oli leikattava. Se oli kasvanut niin ylväästi, niin komeasti. Se oli niin kaunis ja elämää uhkuva, ikäänkuin ei mikään voisi tuhota sitä. Mutta seuraisihan vielä toisia vuosia ja toisia satoja, hän lohdutteli itseään. Ensi vuonna hän aikoi kylvää vielä enemmän pellavaa. Sen erinomainen kasvu yllytti suorastaan taisteluun näissä karuissa olosuhteissa — se yllytti Calebia riistämään väkivallalla maasta kaiken sen, mitä se saattoi antaa.

Hän vilkaisi vielä kerran Ellenin, Martinin ja Charlien työhön, sitten hän käänsi tamman pois pellolta. Kulkiessaan metsäpalstan ohi, jonka hän Fusi Aronsonilta oli vaihtanut järvenpohjaan ja suohon, hän hymyili itsekseen. Kylläpä elämä olisi ikävää, ellei voisi hankkia itselleen erikoisia iloja. Vuoden tai kahden jälkeen järvenpohja voisi olla viljelyskelpoista maata ja suo kyllin kuivaa pellavaa varten. Silloin hän ostaisi ne takaisin Fusilta. Se vasta olisi hauska kuje. Sillä välin metsä kasvaisi, niin että siitä voisi saada sekä halkoja että hirsipuita. Ja mikäpä estäisi häntä hakkaamasta ja myömästä niitä Sidingiin? Judithilla ja Martinilla ei ollut mitään työtä heinänkorjuun päätyttyä.

Ajaessaan kotiin Calebin ajatukset kääntyivät Ameliaan ja hän tuumi, mitähän Amelia oikeastaan näinä päivinä oli ajatellut. Hänen täytyi ruveta taas keskustelemaan, sillä liian pitkä vaitiolo katkaisi kaiken yhteyden toisten kanssa. Ja kulkiessaan omissa ajatuksissaan Amelia voisi sitäpaitsi ruveta tuumimaan, ettei epäitsekkäisyydestä ollut mihinkään, vaan että Mark Jordan yhtä hyvin voisi saada tietää totuuden. Siitä voisi seurata suuriakin mullistuksia. Kaikki kävisi rauhallisesti vain niin kauan kuin hän itse pitäisi vastapuolueet tasapainossa. Hänen täytyi ruveta puhumaan ja parin päivän kuluttua päästää Judith peltotöihin.

II.

Eräänä päivänä, kun opettajatar tuli koulusta, kirnusi Judith keittiössä. Amelia oli puutarhassa eikä ketään muutakaan ollut kotosalla. Lind istahti lattialle Judithin viereen katsellen, kun tämän vahva käsivarsi kiersi kirnua yhtä tasaisesti kuin kone. Hänen silmänsä olivat maahan luodut eikä hän ilmaissut vähimmälläkään tavalla huomanneensa Lindiä.

»Judie — Judie, miksi sinä et puhu minulle?» Lind kysyi lempeästi. Hän saattoi töintuskin pidättää kyyneleitään katsellessaan, kun tämä suuri, tumma tyttö väänsi välinpitämättömänä kirnua ikäänkuin ei mitään muuta olisi ollut koko maailmassa.

Judith kohotti hitaasti katseensa. »Onko sitten mitään puhumisen syytä?» hän kysyi. Nuo olivat ensimmäiset sanat, jotka Lind kuuli hänen suustaan tuon onnettomuuden jälkeen.

»Sinun ei pidä masentua tällä tavalla, Judith. Minä tiedän, miksi sinä sen teit — sinä kiivastuit, ja se oli hirveä erehdys. Mutta se menee ohi — isäsi unohtaa sen. Miksi sinä et ala jutella heidän kanssaan, jotta kaikki muuttuisi taas entiselleen? Sven odottaa tietoja sinusta, Judith.»

Puna kohosi Juden poskille, ja Lind oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, kun hän käänsi päänsä pois.

»Ei siitä ole mitään apua», Judith mutisi. »Jos tapaan Svenin, niin isä saa sen tietää ja lähettää minut kaupunkiin. Kyllä minä tiedän — ei mitään hyvää tapahdu koskaan.»

»Judie, sinun oma elämäsi on enemmän arvoinen kuin mikään muu. Jos jäät tänne vielä pitemmäksi aikaa, niin tulet Ellenin kaltaiseksi, ja sinä olet liian hyvä siten tuhotaksesi itsesi. Mitä siitä, vaikka hän lähettäisikin sinut kaupunkiin? Tuomari saisi tietää, millä tavalla isäsi on kohdellut sinua, ennenkuin sinulle tehtäisiin mitään. Eivät kaikki ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Kaikki muuttuisi paremmaksi, Judie, siitä olen varma.»

»Sanokaa Svenille, ettei hän huolehtisi minusta, jos tapaatte hänet», hän sanoi. »Ei isä voi pitää minua täällä ikuisesti.»

Lind oli hyvillään saadessaan edes jonkinmoisen vastauksen Judithilta. »Minä tapaan hänet ehkä huomenna, Jude. Tiedän varmaan, että hän ajattelee sinua koko ajan», Lind sanoi ystävällisesti kietoen käsivartensa Judithin ympärille. »Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä? Minä laitan sinulle jotain kaunista. Jotain, jota voit käyttää salaa. Odotahan vain.» Lind meni toiseen huoneeseen hymyillen Judelle, joka myös hiukan veti suutaan hymyyn.

Sitten Amelia tuli keittiöön, ja Judith nousi tarkastamaan kirnuamaansa voita.

Amelia vilkaisi nopeasti häneen. Ensi kerran moneen päivään Judith puhui omasta tahdostaan. Hänessä oli tapahtunut muutos. Amelia ihmetteli, mitähän tapahtuisi, kun Judith tulisi kokonaan entiselleen. Mutta tyttö pysytteli ääneti loput päivästä ja läksi levolle heti illallisen jälkeen, niin ettei Amelialla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän hautoi mielessään. Amelia itse ei antanut hänelle vähintäkään syytä ajatella, että tuo mieletön teko voisi suoda hänelle täyden vapauden. Hän ei ollut puhunut Judithin kanssa siitä, mitä oli tapahtunut, arvellen, että hän siten voisi saada hänet kauhistumaan tekoaan.

Sinä yönä Judith makasi valveillaan. Hän ei saanut unta, sillä hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että rauhan- ja oikeudentuomarit, niinkuin opettajatar oli olettanut, eivät ehkä olisikaan niin ankaria kuin hän oli pelännyt, jos Caleb saattaisi asian heidän tietoonsa.

Mutta varma hän ei sittenkään voinut olla. Hän tunsi niin vähän sellaisia asioita. Ehkäpä opettajatar erehtyi. Eräs sekarotuinen tyttö Yellow Postista oli pari, kolme vuotta sitten yrittänyt tappaa lapsensa ja hänet lähetettiin vankilaan. Vankila — missä ihminen oli suljettuna pieneen koppiin eikä koskaan nähnyt taivasta eikä tuntenut tuulen hyväilyä kasvoillaan — se oli kamala paikka, ehkäpä vieläkin pahempi kuin tämä farmi. Caleb lähettäisi hänet sinne, jos hänellä olisi syytä uuteen tyytymättömyyteen. Caleb vihasi häntä erikoisesti, Judith tiesi sen — oli aina sen tiennyt. Siksi, että Judith vihasi kaikkea sitä, mitä Caleb jumaloi — viljaa, karjaa, maan raakaa tuotetta.

Judith ajatteli Sveniä. Hän tiesi, että Sven veisi hänet pois täältä, kun vain tilaisuutta ilmaantuisi. Hän tiesi, että Sven odotti tätä hetkeä yötä päivää, että hän olisi ollut valmis uhmailemaan Calebiakin, jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta Calebilla oli valta käsissään. He eivät ennättäisi sen pitemmälle kuin Sidingiin, ennenkuin Caleb saisi heidät kiinni — antaisi heidät ilmi poliisille. Ensi kertaa eläessään Judith kaipasi Sveniä — himoitsematta häntä. Hän ei nähnyt enää hänen voimakkaita kaulalihaksiaan eikä hänen jännittyneitä, kapeita lanteitaan. Hän näki edessään vain Svenin silmien kaihoavan katseen, jonka hän, judith, oli ivallaan loihtinut esille. Maatessaan pimeässä Ellenin vieressä Judith kuvitteli istuvansa Svenin rinnalla, hiljaa, äänettömänä. Hän alkoi itkeä ja kätki kasvonsa pielukseen, jotta Ellen ei kuulisi.

III.

Koulun päätyttyä seuraavana päivänä Lind läksi Sandbon lasten kanssa heidän kotiinsa viemään sanaa Judithilta Svenille. Tiepuolessa silkkipuut olivat täydessä kukassa ja jalan tai puolentoista korkuiset voikukat heiluttivat kukkakupujaan tuulessa. Tämä vuosi oli hillittömän kasvun vuosi Oelandissa. Lapset olivat löytäneet useampaa lajia lintuja ja perhosia kuin koskaan ennen. Puiden lehdet olivat hyönteisistä vapaat. Lind tuumi, miten tämän vuoden rikkaus ilmeni myös hänen ja Markin välisessä suhteessa. Hän olisi toivonut tämän sopusoinnun ulottuvan garelaisiinkin ja hän ajatteli surulla Judithia.

Lind oli tavannut Mark Jordanin miltei joka päivä sen jälkeen kuin Klovaczit olivat palanneet kotiin. Mark oli tullut ratsain iltapäivin tapaamaan häntä koululle, tai he olivat yhdessä kävelleet metsässä ja istuneet pienen lammen rannalla, jonka Lind oli aikoja sitten keksinyt. He alkoivat tehdä suunnittelujaan syksyn varalta, kun he yhdessä lähtisivät pois täältä. Talvet Oelandissa olivat liian kovat, jotta lapset, jotka asuivat hajallaan toisistaan, olisivat voineet käydä koulua.

»Minä olisin kernaasti täällä talvenkin yli», oli Mark kerran sanonut. »Varsinkin asuisin minä kernaasti Garessa. Mikä erinomainen tilaisuus tutkia ihmisluonteita!»

»Pelkäänpä, että minä en sen jälkeen kykenisi tutkimaan enää mitään tässä elämässä», Lind oli vastannut. »Se on sydäntäsärkevää hyvälläkin ilmalla.»

Sven oli juottamassa hevosia opettajattaren saapuessa lasten kanssa.
Hän astui kiihkeänä häntä vastaan.

»Lähettikö Judith mitään sanaa?» hän kysyi, kun lapset eivät olleet enää kuuluvilla.

Lind laski kätensä Svenin käsivarrelle ja palasi hänen kanssaan vesisammiolle.

»Hän alkaa vähitellen tointua, Sven, ja hän pyysi, ettette olisi huolissanne. Caleb ei päästä häntä ulos vielä, mutta niin pian kuin hän vain pääsee, tulee hän teitä tapaamaan. Parasta olisi, että koettaisitte odottaa kärsivällisesti, kunnes heinä on saatu korjatuksi. Caleb päästää hänet varmaan lyhteitä sitomaan, ja onhan hänen mahdoton aina pitää tyttöä silmällä.»

Sven kirosi. »Paha periköön hänet! Mieleni tekisi vääntää tuon vanhan pirun niskat nurin», hän sanoi. »Mutta hän pysyisi kyllä hengissä voidakseen toimittaa minut linnaan.»

»Sepä se, Sven. Hän nostaisi hirveän metelin, jos te karkaisitte juuri nyt. Ehkäpä sitten, kun heinänkorjuu on lopetettu, hän alistuisi siihen. Mutta Judith kaipaa teitä yhtä kiihkeästi kuin tekin häntä.»

Mrs. Sandbo tuli ulos karkottaen kärpäset ovelta avatessaan sen. Sven vei hevoset laitumelle.

»Aivan erinomaisesti», Lind hymyili. Hän ei ollut puhunut mrs.
Sandbolle Calebin ja Judithin välisistä asioista.

Lind oli kertonut, että hän ja Mark aikoivat mennä naimisiin koulun päätyttyä. Mrs. Sandbo ei osoittanut erikoista hämmästystä. Hän oli jo kauan aavistanut sitä.

»Kaksi kertaa on tuumittava ja kerran hypättävä», hän varoitti Lindiä viitaten tyttärensä, Doran naimiskauppaan. Mutta Lindin osoittama luottamus kutkutti mrs. Sandbon turhamaisuutta ja hän kohteli nyt Lindiä äidillisellä hellyydellä.

Mark saapui hiukkasta myöhemmin, ja mrs. Sandbo tahtoi välttämättä tarjota heille kahvia. Heidän käytyään pöytään hän poistui suurella melulla huoneesta jättäen nuoret kahden.

Kahvi oli hyvää ja virkisti suuresti Lindiä. Tämä keskusteli Gareista Markin kanssa, joka arveli, että vieraan sekaantuminen asiaan ei hyödyttäisi mitään.

»Tytön on karattava niin pian kuin mahdollista. Mutta tuo vanha roisto voi saada vihiä asiasta, jos hän vain haluaa», Mark sanoi.

»Aivan niin», myönsi Lind. »Mutta vaikkeivät he lähtisikään sen pitemmälle kuin Sidingiin, niin voisi siitäkin olla apua. Enpä luule, että Caleb Gare uskaltaisi vedota viranomaisten apuun saadakseen heidät kiinni — hänen vaimonsa varmaan pitäisi myös Judithin puolta ja kertoisi, miten paljon tyttö rukka on saanut kärsiä. Ja sittenkin —» Lindin mieleen muistuivat äkkiä kaikki ne huhut, jotka kertoivat Caleb Garen rääkkäävän vaimoaan.

»Sääli todellakin. Jos tyttö pääsisi vain kaupunkiin pakoon, niin koettaisin minä auttaa häntä parhaani mukaan», sanoi Mark. »Mutta jos minä menen vanhan miehen puheille, niin hän ajaa minut ulos ovesta. Hän kävi eilen meillä tarjoutuen ostamaan heinää, joka Antonin on määrä myödä jo ennen niittämistä. Minä käskin Antonin vaatia korkeampaa hintaa, ja vanha Gare suorastaan hyökkäsi minun kimppuuni. Hänen aikomuksensa on kai varastaa kuolevalta. Olkoon miten hyvänsä, Anton odottaa, kunnes Caleb tulee uudestaan käymään, sillä hänen pitää saada heinä myödyksi voidakseen tehdä 'parannuksia', kuten hän sanoo, ennenkuin valtion tarkastaja tulee taloon.»

»Talvi tekee hänestä lopun, pelkään pahoin. Vaikka eihän sitä koskaan voi tietää. Mutta, Lind, tulehan tänne. Jutellaanpa hetken aikaa omista asioistamme. Siitä on kaksi kokonaista päivää, kun viimeksi tavattiin.»

Lind vilkaisi ulos ikkunasta ja näki, että mrs. Sandbo oli kaukana navetan luona.

IV.

Samana päivänä, jolloin Caleb oli päättänyt vapauttaa Judithin kotiaskareista, jotta tämä voisi auttaa Martinia pellolla, putosi Martin heinäsuovalta loukaten olkapäänsä.

Nyt kun Judithin vapauttaminen oli suorastaan välttämätöntä, Caleb alkoi epäröidä. Hän tuumi, voisikohan hän tulla toimeen hänen avuttaan pellollakin. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pakko ottaa kaksi vierasta apulaista, eikä korjaamaton heinä ollut sen arvoista.

»Olisit voinut varoa alas tullessasi, — aina pitää sattua jotain — aina jotain», Caleb valitti astuen edestakaisin keittiön ja arkihuoneen väliä, sillä aikaa kuin Amelia sitoi Martinin käsivartta, jotta tämä voisi lähteä lääkäriin Sidingiin. Yellow Postissa ei ollut lääkäriä.

Martin ei vastannut mitään. Hän tiesi, miksi hän oli pudonnut heinäsuovalta. Tarttuakseen kiinni Elleniin, joka juuri oli ollut astumaisillaan ilmaan. Ellen olisi yhtä hyvin voinut jättää silmänsä kotiin kuin käyttää niitä heinäpellolla.

Caleb saattoi itse Martinin Nykerkiin. Hän tahtoi pitää silmällä, ettei tohtori ottaisi liiallista maksua. Sijoiltaan mennyt olkapää ei ollut kuitenkaan murtunut. Kiusallista se oli — kovin kiusallista. Nyt heinänkorjuu oli keskeytettävä siksi päiväksi, jolloin he kävivät lääkärissä, sillä hän ei voinut päästää Judithia vartioimatta pois talosta. Ilma oli muuttunut jälleen pilviseksi. Voisi tulla taas sateita, ennenkuin kaikki heinä olisi saatu korjuuseen, jollei Martin pian parantunut. Tätä Caleb harmitteli itsekseen ajaessaan Sidingiin. Hän ei puhunut mitään Martinille. Pojasta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa, ja tämä tunne vaivasi häntä enemmän kuin kipu olkapäässä.

Lääkäri vakuutti, ettei vamma ollut paha, vaan että Martin voisi ryhtyä työhön jo parin kolmen viikon kuluttua. Caleb maksoi lääkärin, ja koska summa oli hänestä hiukan liian suuri, ei hän puhunut Martinille sanaakaan kotimatkalla.

Sinä iltana hän sanoi Judithille, että hänen seuraavana aamuna oli tultava heinäpellolle Martinin paikalle. Häntä harmitti, että onnettomuus määräsi, mitä hänen tässä suhteessa oli tehtävä, joskin hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä samoin.

Lindillä ei ollut tilaisuutta jutella Judithin kanssa, ennenkuin kumpainenkin oli mennyt ullakolle. Koska Ellen ei vielä ollut siellä, tuli Lind tyttöjen makuusuojan puolelle ja jutteli kuiskaten hetken aikaa Judithin kanssa.

»Älä tee mitään varomatonta, Jude. Muista, että isäsi vakoili sinua kerran ja tekee sen toistamiseenkin», Lind varoitti. »Minä sinun sijassasi odottaisin, kunnes luulisin hänen unohtaneen koko jutun, ja sitten aivan yksinkertaisesti sanoisin hänelle, että minä tahdon mennä Svenin kanssa naimisiin.»

Judith katsoi pois. Hänen silmiensä ilme oli itsepäinen, niissä oli sama välttävä katse kuin Calebinkin silmissä, kun tämä ei halunnut ruveta kiistelemään. Tumma puna kohosi hänen poskiinsa.

»En voi odottaa — kauemmin kuin heinänkorjuun loppuun», hän sanoi lyhyesti; sitten hän alkoi riisuutua kääntyen puolittain selin Lindiin.

Judithin paita valui alas hänen olkapäitään, ja hän veti sen äkkiä ylemmäksi peittääkseen itsensä. Uhmaileva ilme ilmestyi hänen silmiinsä, kun hän vilkaisi Lindiin. Hän sammutti lampun ja hiipi peitteen alle jättäen Lindin seisomaan hämärään valoon, joka tunkeutui verhon läpi Lindin makuusuojan puolelta.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Martinin onnettomuudessa Amelia näki suorastaan kohtalon käden; se joudutti niitä tapahtumia, joiden oli määrä yllättää heidät. Judith karkaisi varmaan kerran, mutta päästyään nyt vapaaksi kotiaskareista hän luultavasti koettaisi heti karata, niin kauan kuin kaikki hänen kärsimänsä häväistykset olivat yhä tuoreina mielessä. Edellisenä iltana kuin hänen oli määrä lähteä peltotyöhön, Amelia päätti sanoa hänelle, miten mieletöntä hänen oli edelleen yrittää vastustaa isäänsä.

Aamu valkeni raskaana ja harmaana, mutta tuuli oli siksi kova, ettei sateesta ollut pelkoa. Judith tuli alas ennen muita, peseytyi keittiössä ja kattoi sitten aamiaispöydän. Caleb oli jo ulkona pihalla, ja Amelia hääri lieden ääressä.

Ennen ulosmenoaan oli Caleb sanonut Amelialle: »Sano tytölle, että minä lähetän hänet kaupunkiin, jos hän yrittää vielä vehkeillä.»

Amelia ymmärsi tämän. Judith oli sidottava farmiin hinnalla millä hyvänsä.

»Tiedäthän, Judith, että asiat vain pahenevat, jos sinä suututat isää vielä. Kirves on yhä tallin seinässä», Amelia sanoi heidän ollessaan yksin keittiössä. »Hän lähettää sinut kaupunkiin — olet jo siksi vanha, että he voivat pidättää sinua siellä vuosikausia tällaisesta syystä. Älä tee mitään mieletöntä, lapsi. Se on vain sinulle pahaksi, jos sen teet. Isä saa sinut kiinni, menitpä minne hyvänsä.»

Judith ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kovettuivat. Hän tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän vei kahvipannun toiseen huoneeseen ja laski sen pöydälle. Sitten hän huusi toiset ullakolta alas.

Aamiaisen jälkeen Lind seisoi ulkona lammaslaitumen aidan luona ja katseli, kun Judith, Ellen, Charlie ja Caleb läksivät heinäpellolle. Caleb ajoi rattailla, ja toiset, kulkien jalan, ajoivat hevosia edellään. Lindistä tuntui siltä kuin sotamiehet olisivat siinä kuljettaneet vankeja kivitöihin.

Amelia suoritti askareensa tänä päivänä ikäänkuin hän koko ajan olisi pitänyt Judithia henkisesti kahleissa. Hänen ajatuksensa olivat kaiken aikaa heinäpellolla ja hän ponnisti tahtoaan Judithia vastaan. Kaikki paha, mikä saattoi kohdata Markia, riippui nyt Judithista. Amelian tahto kieppui tämän tosiasian painon alla. Mutta hänen täytyi olla ankara. Judith oli masennettava. Judith oli Calebin lapsi.

Caleb oli pellolla koko päivän seuraten rattailtaan heinänkorjuuta.
Hän oli päästänyt tamman irti, ja rattaat seisoivat metsän varjossa.
Jonkun kerran hän astui pellon poikki katsomaan, miten tytöt ja
Charlie suoriutuivat työstä. Hän oli hyvällä tuulella ja puhui heille
kehottavia sanoja.

Judith, joka väsymättä polki ja painoi kokoon heiniä, ei kuunnellut eikä nähnyt Calebia. Hän ei sallinut kuin yhden ainoan ajatuksen tunkeutua aivoihinsa, sen näet, että hän karkaisi täältä, niin pian kuin heinänkorjuu olisi päättynyt, yhdentekevää, mitä seurauksia siitä olisi. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut muuta tehdä. Jollakin tavalla hänen täytyi tavata Sven ja kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän aikoi odottaa vielä pari päivää. Hän sulkisi korvansa Amelian varoituksilta. Ne eivät merkinneet mitään — Amelia vain pelkäsi Calebia. Mitä siitä, jos Caleb lähettäisikin hänet kaupunkiin? Eiväthän he voisi todistaa mitään, vaikka kirves olikin seinässä. Voisihan hän vaikka murtautua talliin ja ottaa kirveen pois sieltä. Caleb oli lukinnut oven, mutta helpostihan ikkunan sai rikki. Ei, kirvestä hän ei ottaisi pois sieltä. Sehän olisi pelkurimaista yhtä pelkurimaista kuin se, että Caleb oli jättänyt sen paikoilleen. Kirves saisi olla siellä, missä oli. He saisivat tehdä hänelle mitä ikänä haluaisivat. Mutta heinänkorjuun päätyttyä hän lähtisi pois.

Judith katseli lakeaa maata, joka lepäsi siinä värittömänä harmaan taivaan alla. Pohjan puolella oli valkeaa usvaa. Savua. Kulovalkeaa. Eikä sadetta ollut pitkään aikaan ollut. Mutta nyt tuuli tyyntyi, ja ilma tuntui paksulta ja kuumalta. Heinän tuoksu ja lämpö kohosi puuskittain. Huulet tulivat karheiksi heinäntomusta, ja hiki virtasi kylminä pisaroina kainaloista pitkin ruumista. Suova kasvoi kasvamistaan ja vihdoin viimeinen hangollinen heinää heitettiin sen harjalle. Judith katsoi Elleniin, näki hänen tulehtuneet silmänsä ja kääntyi pois puristaen heinähankoa kädessään. He soluivat molemmat alas suovalta ja panivat jonkun matkan päässä toisen alulle.

Judith näki Calebin astuvan rattaittensa luo metsän reunaan, hänen raskas päänsä oli alaspäin taipuneena, jotta vartalo muodosti ikäänkuin kaaren maata vasten. Judith tuumi, mitähän olisi tapahtunut, jollei hän olisi iskenyt kirvestä harhaan. Martin rakentaisi uuden talon keväällä. Ellen saisi uudet hampaat. Naapurit poikkeisivat taloon käydessään Yellow Postissa. Hän itse olisi jossakin — missä ei tapahtuisi enää mitään. Sven naisi jonkun muun. Lind menisi Mark Jordanin kanssa naimisiin. Kaikki kulkisi eteenpäin, paitsi hän itse. Taaskin hän tunsi kylmänväreitä ajatellessaan omaa hurjuuttaan. Sellaista ei Lind koskaan olisi tehnyt, ei kukaan muu olisi sitä tehnyt. Siksi he eivät myöskään voisi ymmärtää häntä — nuo ihmiset kaupungissa, joiden eteen Caleb kuljettaisi hänet. Ei — hän ei voisi koskaan katsoa heitä silmiin. Hän ei voisi koskaan saada heitä ymmärtämään. Ei kukaan pitäisi hänen puoltaan. Koko perhe asettuisi häntä vastaan, he pelkäsivät kaikki Calebia. Hänet teljettäisiin lukkojen taakse ikipäiviksi, pieneen kammioon, jossa ei olisi taivasta eikä tuulta, ei mitään muuta kuin hänen omat ajatuksensa ja tuo kuumottava tunne, joka valtasi koko hänen olemuksensa aika ajoin, kun hän ajatteli Sveniä ja aina kun hän oli tämän seurassa.

Äänettömässä helteessä, joka väreili heinäpeltojen yläpuolella, Judithia palelsi. Hän huomasi Ellenin katselevan häntä ja tarttui lujemmin heinähankoonsa. Hän vihasi Elleniä ja hänen punoittavia silmiään, ja hänen olisi tehnyt mieli lyödä häntä tuon uteliaan katseen vuoksi, joka Vilkkui hänen silmissään. Mutta Judith hillitsi itsensä ja jatkoi työtään.

Kun he päivän päättyessä ajoivat hevoset kotiin, alkoi suuria sadepisaria tippua tomuiselle tielle. Taivas oli matala ja raskas, ikäänkuin ikuisen sateen kyllästämä. Heinänkorjuu keskeytyisi jälleen joksikin aikaa. Mutta mitä se teki? Heinänkorjuun jälkeen ei tulisi kuitenkaan rauhaa. Maakamara oli siinä, he olivat kaikki juurineen kytketyt siihen aivankuin heinä ja vilja ja puut metsässä. Irtaantuminen siitä merkitsisi vain kuolemaa, ei elämän alkua. Judithin ajatukset risteilivät siten hänen kulkiessaan kotiin. Hän kohotti kasvonsa sadetta kohti, mutta tällä kertaa se ei tuntunutkaan vilvoittavalta.

Judith katsoi eteensä ja näki Calebin istuvan kyyryssä rattaillaan.
Vaikka hän olikin selin Judithiin, piti hän sittenkin häntä silmällä.
Hän huomaisi heti, jos tyttö vain vilkaisisikaan Sandbohon päin.
Calebin tapana oli kulkea siten edeltä, ikäänkuin hän ei olisi
välittänyt siitä, mitä Judith teki.

»Jos meillä olisi ollut yksi tällainen päivä lisää, niin kaikki heinä olisi saatu korjuuseen», Caleb sanoi illallispöydässä. Satoi nyt aivan tasaisesti, ja varmaankin sadetta tulisi kestämään useita päiviä. »Aina sattuu jotain, aina jotain.»

Martin, joka makasi sohvalla, väänteli itseään. Hän tiesi kyllä, mitä Caleb tarkoitti. Hukkaan mennyt päivä oli se, jolloin hän oli käynyt lääkärissä. Tuon päivän jälkeen Caleb oli tuskin sanaakaan sanonut hänelle.

»Jude saa auttaa lypsyllä, äiti», Caleb sanoi käheällä äänellä noustessaan pöydästä. Judithin posket peittyivät punaan. Tämä määräys muistutti heille kaikille, että hän yhä oli vanki.

Ellen vilkaisi Judithiin. Judith näki, että hänen silmissään oli vahingoniloinen ilme. Taaskin hänen teki mieli lyödä Elleniä kasvoihin.

Tänä iltana lehmät lypsettiin navetassa. Kun toiset olivat menneet ulos, heitti Lind päällystakin hartioilleen ja läksi navettaan, jonka ovi oli avoinna. Lyhty riippui kattohirressä ja sen valo laskeutui suoraan Judithin sekä mustan ja valkean kirjavan lehmän päälle, jota hän lypsi. Voimakas haju, joka höyrysi lehmien märistä karvoista navetan lämmössä, tunkeutui Lindin sieraimiin, hänen seisoessaan kynnyksellä. Sitten hän huomasi Judithin hienot, tummat kasvot. Hän astui peremmälle Ellenin ja Charlien huomaamatta häntä, ja kumartui Judithin puoleen. Hämärässä valossa hän näki lämpimän maidon höyryävän kiulussa, lehmän alla.

»Judith», hän kuiskasi. »Sain sen juuri valmiiksi ja arvelin, että haluaisit heti nähdä sen.»

Judith näki hänen ottavan taskustaan silkkiset alusvaatteet. Lind laski ne Judithin polville.

»Miten ihastuttavat», Judith mutisi koetellen kankaaseen upotettuja pitsejä kädellään, mutta uskaltamatta oikein kajota niihin. »Liian kauniit minulle.»

»Loruja, Judith», Lind nuhteli häntä. »Sinä panet ne huomenna yllesi — sinun ei tarvitse lähteä heinäpellolle. Kas tässä —» Lind työnsi ne Judithin povelle. »Pidä hyvänäsi.»

Lindin oli määrä tavata Markia tänä iltana Sandbossa. Hän tiesi, että Mark saapuisi sinne sateesta huolimatta. Huoneessaan hän puki ylleen paksut polvihousut ja lyhyen takin ja läksi ulos tielle. Taivasta ja maata oli mahdoton erottaa toisistaan, ne olivat sulaneet pelkäksi mustaksi vedeksi. Metsä katosi pimeyteen kuin musta, nestemäinen massa. Töin tuskin Lind saattoi erottaa aidan pylväät tien varrella. Kerran hän näki harmaan olennon harppaavan tien poikki hänen edellään. Ehkäpä se oli joku preeriasusi, joka etsi suojaa, mutta vaikka otus näytti aivan vaarattomalta, alkoi Lind juosta.

Sandbot laskivat maitoa keittiössä, kun Lind ennätti perille. Kolkuttamatta hän riisti oven auki ja seisahtui kynnykselle nauraen omalle pelolleen.

Sven oli apealla mielellä. Hän tahtoi saada rauhassa keskustella Lindin kanssa ja satuloi kaksi hevosta. He läksivät yhdessä ratsastamaan Klovaczin farmille päin.

»Judith pääsi tänään ulkotöihin, heinäpellolle», Lind kertoi. »Mutta on parasta, ettette yritä tavata häntä, sillä Caleb vartioi häntä koko ajan. Miksikä te ette voi odottaa, kunnes elo on korjattu ja Caleb on unohtanut tuon kirvesjutun; sitten te voisitte sanoa hänelle suoraan, että aiotte mennä naimisiin. Mitäpä hänellä voisi olla sitä vastaan!»

»Niin», Sven nauroi katkerasti. »Yhtä mielellään hän sallii minun leikata hänen nenänsä poikki kuin naida Judithin. Caleb tahtoo pitää hänet kotona työssä. Hän ampuu minut, jos minä uskallan tulla lähellekään. Mutta tahtoisin kertoa teille jotakin muuta. Caleb on puhunut Yellow Postissa teistä ja Mark Jordanista.»

»Hän on kerskaillut, miten hän hyvinkin pian voisi tehdä lopun siitä. Kuulin, kun hän sanoi sen Johannesonille ja eräälle islantilaiselle. Hän tahtoo näyttää, että hän voi pistää sormensa kaikkialle. Ei hän sanonut sitä suoraan, viittaili vain, että hän voisi hyvin äkisti tuhota Mark Jordanin. Ikäänkuin Caleb voisi tehdä mitään hänelle. Kaikki vain virnistelivät. Minä astuin esille ja sanoin: 'Varokaa sanojanne, kun puhutte Jordanista, Caleb Gare.' Hän katsoi minuun omituisesti hymyillen ja sanoi 'Kuka te olette, kun rohkenette puhutella minua? Varokaa itse itseänne älkääkä sekaantuko asioihin, jotka eivät kuulu teille.' Sitten hän naurahti ja poistui myymälästä. Olisin käynyt hänen kimppuunsa, jollei hän olisi niin vanha. Kyllä minä tiedän, mitä hän tarkoitti — puhuessaan minusta. Mutta mitä hän Markilla tarkoitti, sitä minä en ymmärrä. Olkaa varovainen hänen suhteensa, miss Archer. Hän nuuskii kaikkialla koettaen vahingoittaa teitä ja Markia, jos hän keksii pienimmänkin syyn siihen. Ehkäpä hän epäilee, että te koetatte auttaa Judea pakenemaan.»

»Ehkäpä hän koettaa jollakin tavalla vahingoittaa Markia, mutta se ei onnistu hänelle. Mark ei ole riippuvainen täällä olostaan. Olkaa siis huoleti, Sven. Caleb ei voi tehdä mitään Markille eikä minullekaan, muuta kuin karkottaa minut koulusta, eikä se olisi kovin vaarallista.»

»Antakaa tämä Judielle —» Sven pisti kätensä povitaskuun ja otti esille kirjekuoren. »Olen kuljettanut tätä mukanani jo jonkun aikaa. Ehkäpä hän vastaa minulle.»

Lind hymyili pimeässä Svenin äkilliselle toimenpiteelle. Mark tuli ratsain heitä vastaan, ja Sven kääntyi takaisin. »On niin pimeä, että töin tuskin näen sinun kasvojasi, Lind», Mark sanoi laskeutuen alas hevosen selästä. »Tahdon vakuuttautua siitä, että sinä todellakin olet tässä.»

Hän kiersi käsivartensa Lindin ympärille ja Lind kumartui alaspäin suutelemaan häntä. »Nyt olet kai varma?» hän kuiskasi.

He ratsastivat Garen farmille päin voidakseen kulkea metsätietä, joka oli heille rakkain. Juuri ennenkuin he saapuivat sinne, Lind oli näkevinään varjon, joka poikkesi tien yli sillä kohtaa, missä metsätie haarautui. Se oli liian suuri ollakseen preeriasusi.

»Mark», sanoi Lind tullen lähemmäksi, »olen kai hermostunut tänä iltana. Aivan varmaan näin jonkun kulkevan tien poikki.»

Mark tuijotti pimeyteen. »En näe kerrassaan mitään. Älä ole hermostunut, armaani. Se ei ole lainkaan sinun tapaistasi. Mikä ihana ilta. Ei täällä ole mitään, mitä ei pitäisi olla.»

He käänsivät hevosensa metsätielle ja kuulivat sateen piiskaavan oksia, jotka kaareutuivat heidän päänsä yläpuolella. Oli niin pimeää, etteivät he voineet erottaa puita taivasta vasten, vaan tunsivat vain niiden läsnäolon. Lind pysytteli lähellä Markia.

»Tiedätkö, että Caleb Gare on panetellut sinua jostakin syystä?» Lind kysyi lempeästi. »Sven kertoi kuulleensa, mitä hän puhui sinusta Yellow Postissa.»

»Minustako?» Mark huudahti. »Miksikä ihmeessä — ehkäpä siksi, että annoin hänen kuulla kunniansa, kun hän yritti pakottaa Antonin myömään heinänsä kovin halvalla hinnalla.»

»Ehkäpä sen vuoksi — mutta toivottavasti hän ei saa Anton rukkaa petkutetuksi.»

»Siitä minä pidän huolen. Asiasta toiseen, Anton on lähettänyt selonteon viranomaisille. Mies parka, kyllä hän ansaitsee saada tuon talon omakseen.»

He olivat saapuneet metsätien toiseen päähän, missä avautui aukeama heidän eteensä. Siellä ei ollut minkäänlaista sateensuojaa, ja niinpä Lind kääntyi kotiin päin. Kun he ratsastivat jälleen maantiellä, kääntyi hän katsoakseen, näkyisikö mitään jälkeä siitä olennosta, jonka hän oli nähnyt pimeässä. Se oli näyttänyt hänestä suurelta ja kumaraselkäiseltä kuin karhu. Hän vilkaisi ympärilleen sanomatta mitään Markille. Mutta hän ei nähnyt mitään paitsi paksun mustan varjon puutarhassa. Garen farmin pihalla ei näkynyt tulta, mutta itse taloa he eivät voineet nähdä siltä kohtaa tietä, johon he pysähtyivät sanoakseen toisille hyvästi. Lind antoi Markin viedä ponin takaisin Sandbohon.

Kun Lind kääntyi portille erottuaan Markista, hän hätkähti kuullessaan äänen, joka tuntui tulevan sateesta. Aivan kuin kuusenoksat olisivat lyöneet toisiaan vasten. Pimeys oli niin syvä, ettei hän voinut nähdä muuta kuin ulkohuoneiden ääriviivat. Lyhty paloi keittiössä, ja Lind kiiruhti taloa kohti.

Judith oli keittiössä pesemässä separaattorin osia, kun Lind astui sisään ja sanoi hänelle kuiskaten:

»Judie, älä sano muille mitään, sillä ehkäpä erehdyn, mutta kuulin kuusiaidan risahtelevan. Ovatko kaikki kotosalla?»

»Kaikki muut ovat menneet levolle paitsi isä ja äiti», Judith vastasi. Lind näki Amelian liikuskelevan toisessa huoneessa. »Minä haen Peten sisään ja käyn pihalla tarkastamassa, kun olen saanut työni tehdyksi», lisäsi Jude.

Lind läksi yläkertaan ja riisui märän takin päältään. Hän seisoi hetken aikaa pimeässä katsellen ulos ikkunasta. Koska sisällä oli pimeämpi kuin ulkona, saattoi hän nähdä varjomaisen, suuripäisen olennon lähestyvän portilta. Se saapui keittiön ikkunasta virtaavan valon piiriin, ja Lind näki silloin, että se oli Caleb Gare. Ensiksi hän aikoi nauraa, niin helpottavalta tuo tieto tuntui. Mutta sitten käsittämätön kauhuntunne valtasi hänet. Caleb oli varmaan vakoillut heitä kuusiaidan takana. Hän se oli kiiruhtanut tien poikki, kun he poikkesivat metsätielle. Minkä vuoksi hän vakoili heitä?

Lind kävi istumaan vuoteelleen sytyttämättä lamppua. Hän kuuli Calebin astuvan keittiöön laahaavin askelin. Siinä oli jotain kaamoittavaa. Lind riisuutui vapisevin sormin. Hän päästi hiuksensa valloilleen ja painautui peitteen alle.

»Kävin, ei siellä ollut mitään», Jude sanoi ja lisäsi sitten hetken kuluttua: »Kiitos — siitä, mitä annoitte minulle, mutta en voi sitä käyttää. En ainakaan vielä.»

Lind antoi Judelle Svenin kirjeen. Jude nojautui valoa vasten, joka tunkeutui verhon läpi, ja luki kirjeen. Hän ei voinut mennä omaan vuoteeseensa lukemaan, koska Ellen oli siellä.

Kun Judith oli lähtenyt, koetti Lind ajatella. Mutta hän tuli yhä uudestaan siihen hämmästyttävään tulokseen, että Caleb yritti tehdä jotain pahaa Markille ja hänelle.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Satoi lakkaamatta kaksi päivää. Ellen, Judith ja Charlie ruokkivat elukoita, lypsivät ja kirnusivat voita ja laittoivat kerman ja voin myömäkuntoon. Skuli Erickson kävi kahdesti viikossa hakemassa heidän tuotteitaan Sidingiin, niin hyvin sateessa kuin kauniillakin ilmalla. Ja Caleb valitti heti, jollei kaikki ollut kunnossa. Martin makasi yhä sohvallaan vaatimatta mitään huomiota tai hoitoa. Amelia alkoi kutoa paksuja villasukkia tytöille talven varaksi. Ja Caleb kompuroi kaiket päivät talon ja tallin ja työkaluvajan väliä, hän avasi laatikoita ja luki vanhoja kellastuneita kirjeitä, tutki lääkepulloja ja sovitteli yhteen rikkoontuneitten työkalujen ja talousastioiden osia harmitellen suuresti sellaisista esineistä, joista ei kukaan tiennyt, mitä tarkoitusta niillä oli.

Mutta Judith tiesi, että Caleb työssäänkin ollessaan piti silmällä jokaista hänen askeltaan, väijyen häntä kuin haukka. Judithilla ei ollut tilaisuutta hetkeäkään levätä, ennenkuin Calebin jostakin syystä oli pakko poistua kotoa. Hän piti yhä lukittuna tallin oven, missä kirves oli, ja kulki joka tunti siitä ohi nähdäkseen, että se oli tallessa. Kerran tai pari Judith oli nähnyt Calebin avaavan tallin ja astuvan sisään sulkien oven taas heti jäljessään. Judith kuvitteli mielessään, että Caleb seisoi kirveen edessä tuijottaen siihen, ikäänkuin se olisi hänen valtansa symbooli. Hänestä tuntui siltä kuin olosuhteet olisivat haudanneet hänet alleen kuin virtaava vesi. Hän teki työnsä kaiken päivää yhtä avuttomasti kuin jos hän olisi maannut tallin lattialla kytkettynä käsistä ja jaloista kiinni. Hänen oli mahdoton karata. Amelia kutoi jo villaisia sukkia tulevaa talvea varten. Tänä talvena olisi hoidettava enemmän vasikoita kuin edellisenä, luotava enemmän lantaa, kannettava enemmän vettä kaivolta navettaan. Ja Calebin viha olisi kahta vertaa suurempi samoinkuin hänen voimansakin, ja jotakin muuta olisi vielä kaiken tämän lisäksi…

Judith oli hävittänyt Svenin kirjeen, jonka Lind oli tuonut hänelle kannettuaan sitä povellaan kaiken päivää. Yöllä, sen jälkeen kuin hän oli saanut sen, hän makasi Ellenin vieressä ja sanoi kerta toisensa jälkeen itselleen, että hänen oli pakko lähteä — niin pian kuin heinä oli korjattu. Mutta aamulla, kun hän oli nähnyt Calebin kasvot aamiaispöydän päässä ja kuullut hänen jakelevan käskyjään hänelle päivän töiden johdosta, hänen rohkeutensa lannistui jälleen. Caleb ei ollut silmänräpäykseksikään unohtanut kirvestä. Hän ei antaisi Judithin hetkeksikään unohtaa sitä.

Ainoassa turvatussa paikassa, mikä oli koko talossa, hän kyhäsi kirjeen
Svenille. Sanat luistivat vaivalloisesti merkitsemättä paljonkaan.
Mutta kun hän vihdoin piirsi nimensä alle, luuli hän Svenin ymmärtävän
häntä. Hän kantoi kirjettä povellaan kaiken päivää antaakseen sen
Lindille tämän palattua kotiin koulusta.

Judith vältti Elleniä, jotta hänen salaisesti kytevä tunteensa ei puhkeaisi ilmi yhtä väärässä muodossa kuin tuonnoin heinäsuovalla. Kerran, kun hän kirnusi voita, hän vilkaisi Elleniin, joka pesi karkeaa lattiaa toisessa huoneessa, ryömien nelinkontin sohvan ympärillä, missä Martin makasi. Ellenin suupielet riippuivat, leuka oli litteä, ja vähänväliä hän yskäisi, kun lipeän höyry kohosi pesusoikosta vasten hänen kasvojaan. Judith vihasi tuota kärsivää ilmettä ja olisi voinut kuristaa hänet joka kerta, kun hän kuuli tuon kovan yskähdyksen. Sitten Ellen sai tikun käteensä. Hän ei ollut näet nähnyt, että lattialankku, jota hän harjalla hankasi, oli erikoisen kulunut. Judith näki veren juoksevan pitkin sisarensa rannetta. Ellen huokasi ja nousi sitomaan kättänsä. Judith oli vahingoniloinen tästä tapahtumasta. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Se oli aivan tarkoituksetonta.

Amelia tuli huoneeseen kanalasta. Judith vilkaisi häneen ja näki ensi kertaa, että hänellä oli mustat varjot silmien alla. Mitähän oli tapahtunut, koska hän oli tuon näköinen? Eihän Amelia ollut heittänyt kirvestä. Epämieluisan tunteen vallassa Judith kääntyi jälleen kirnunsa puoleen ja kiinnitti siihen koko huomionsa.

Nuo molemmat sadepäivät loppuivat, ja tuuli nousi illansuussa luvaten auringonpaistetta seuraavaksi päiväksi.

II.

Tallin ovi pysyi suljettuna, ja Caleb oli iloisella ja ystävällisellä tuulella jutellen hyvillään viljasta, elukoista ja ilmasta. Mitä ystävällisempi hän oli, sitä pahemmin Amelia pelkäsi Judithin ryhtyvän uusiin toimenpiteisiin.

»Muista nyt — ei mitään mieletöntä», Amelia sanoi Judithille sen päivän aamuna, jolloin heinänkorjuu saatiin tehdyksi. »Parempi sinun on olla täällä kuin istua vankilassa varkaitten ja sen semmoisten seurassa.» Nuo sanat kaikuivat kamalilta Amelian korvissa, kun hän ne lausui.

Judith ei vastannut. Astuessaan tietä pitkin hevosten jäljessä koetti hän uskoa, että Amelia tarkoitti hänen parastaan varoittaessaan häntä. Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin Amelia olisi suhtautunut liian kylmästi koko asiaan. Judith ei voinut oikein ymmärtää, mistä se johtui. Amelia ei näyttänyt säälivän häntä. Ehkäpä, jos hän tietäisi totuuden, niin hän… Judithin sydän alkoi kiihkeästi sykkiä työvaatteiden alla.

Tänään kaikki heinä saataisiin korjuuseen. Sen jälkeen he joutuisivat lyhteitä sitomaan etelänpuoleisille pelloille, jotka eivät olleet lainkaan Svenin ulottuvilla. Katkera pala kohosi Judithin kurkkuun, kun hän ajatteli häntä. Hänen oli mahdoton kestää tämän kauempaa eroa ja epäilystä ja onnettomuuttaan. Hän ei ollut mikään elukka, jota voitiin ajaa ja kytkeä ja ruokkia työvoimansa arvon mukaan. Hän tiesi, mitä kauneus oli ja rakkaus ja kaikki se, millä ei ollut yhteyttä maan kasvun kanssa. Hän oli samaa maata kuin Lindkin, joka oli suloinen ja ihastuttava kuin metsähunaja… metsähunaja… kuinka hän saattoi ajatella mitään sellaista? Hän, Judith, joka oli heiluttanut kirvestä aikeissa tappaa…

Lind ei olisi voinut sellaista tehdä. Lind oli hieno ja hillitty. Hän, Judith, oli aito elukka, hänellä oli eläimen himot ja synnit ja järjetön ruumiillinen voima. Ja nyt hänellä oli eläimen salaisuuskin. Hän oli karheatekoinen ja raaka, rinta, lanteet ja hartiat olivat kuin pedolla. Kuinka hän saattoi verrata itseään Lindiin? Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja valuivat esteettömästi pitkin hänen kasvojaan.

Hän vilkaisi äkkiä sivulle ja näki, että Ellen oli ääneti astunut hänen rinnalleen. Ellen ei ollut vielä valmis lähtemään kotoa silloin kuin Judith läksi hevosten kera liikkeelle. Judith näki hänen uteliaitten punaisten silmiensä tuijottavan häneen silmälasien takaa, ja äkkiä kaikki se viha, jota hän tunsi Elleniä kohtaan, puhkesi ilmi. Hän päästi ohjakset käsistään ja huitoi ympärilleen.

»Pois — letukka! Älä katso tuolla tavalla minuun, tai lyön sinua vasten kasvoja!» Judith huusi. Ellen peräytyi Judithin ojossa olevan käden tieltä.

»Toivottavasti hän näkeekin — antaa vain nähdä! Jollet lakkaa vakoilemasta minua tuolla tavalla, niin sinun käy pahoin!» Hän iski kädellään Elleniä poskeen ja kaatoi hänet maahan. Sitten hän marssi eteenpäin keräten ohjakset tieltä käteensä.

Ellen nousi heti pystyyn nyyhkyttäen hermostuneesti. Mutta hänen tapaistaan ei ollut kääntyä kotiin. Hän seurasi Judithia hitaasti pyyhkien kyyneleet silmistään ja painellen kädellään poskeaan.

Amelia oli nähnyt kaikki kanalan ovelta. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, mutta onneksi Calebia ei näkynyt missään. Mutta Judithin viha oli jälleen puhjennut ilmi. Ei mikään voisi häntä enää hillitä. Caleb ei säästäisi Ameliaa, jos Judith lähtisi karkuun. Mark Jordan saisi kaikki tietää. Lind myöskin. Caleb iskisi valttinsa pöytään, kuten hän sanoi. Aviottomuus oli häpeäpilkku, jota ei siedetty siinä seurapiirissä, johon Lind ja Mark kuuluivat. Amelia oli uhrannut koko elämänsä, jotta Mark ei pääsisi totuuden perille. Äkkiä hän tunsi olevansa sanomattoman väsynyt ja vanha.

Heinänkorjuu saatiin loppuun sen enemmittä häiriöittä. Caleb oli paikalla koko päivän, ystävällisesti kehotellen tyttöjä ja laskien leikkiä Charlien kanssa tai istuen ääneti rattaillaan ja katsellen peltojaan. Vilja oli leikattava ensi viikolla. Ja sitten puimamiehet tulisivat taloon. Ja sen jälkeen oli ryhdyttävä pellavaa nyhtämään, ja puimamiehet puisivat senkin takaisin tullessaan. Kaikki työt sujuisivat hyvin tänä vuonna niinkuin edellisenäkin ja aina eteenpäinkin. Kaikki kävi tasaista kiertokulkua, kyntäminen, karhitseminen, kylväminen, itäminen, tuleentuminen ja puiminen. Oliko missään muualla koko elämässä sellaista sopusointua kuin maanviljelyksessä? Caleb saattoi olla tyytyväinen menestykseensä farmarina, maanmuokkaajana.

Ellen, Judith ja Charlie astuivat hevosten jäljessä kotiin tänä iltana niin väsyneinä, etteivät he tunteneet nälkää, janoa eikä kuumuutta. Heinä oli korjattu eikä vierasta apulaista ollut hankittu.

III.

»Tule minun kanssani, Jude», hän sanoi ystävällisesti. »Ja pane evästä matkaan, äiti. Me emme pyydä tuolta pakanalta suupalastakaan.»

Amelia oli hyvillään, että Judith pääsi Calebin mukaan. Niinpä hän ainakin tämän päivää olisi vapaa huolista. Hän laittoi kuntoon korillisen ruokaa ja pani sen rattaitten takaosaan. Sitten, sillä aikaa kuin Caleb valjasti hevosta, hän puheli Juden kanssa.

»Jollet sinä ymmärrä sitä itsestäsi, niin minä käsken isän puhua sinun kanssasi», Amelia sanoi kylmästi. »Eikä siitäkään ole mitään hyvää, minkä eilen teit Ellenille. Jos isä olisi sen nähnyt, niin ei hän armahtaisi sinua enää. Ole siis varoillasi ja ajattele, mitä teet, Jude.»

Judith veti nyrpeänä jalkaansa raskaat kengät, jotka Caleb oli ostanut hänelle tänä kesänä. Ne olivat vielä aivan uudet, sillä hän oli kieltäytynyt niitä käyttämästä.

Judith nousi rattaille Calebin viereen sanomatta sanaakaan hänelle tai
Amelialle, joka tuli saattamaan heitä pihalle.

»Kylläpä on hyvää heinää — kovin hyvää heinää», Caleb sanoi osoittaen piiskallaan heinäsuovia heidän ajaessaan ohitse. »Ei kellään islantilaisellakaan ole sen veroista — ei edes vanhalla Bjarnassonillakaan, sen voin vakuuttaa. Kylläpä meitä on onnistanut hyvin.»

Loppumatka ajettiin ääneti, Judithin katsellessa hienoja hämähäkinverkkoja, jotka keinuivat auringossa, sekä punaisia ja keltaisia juovia, joita ilmestyi jo lehtiin. Se merkitsi kesän loppua — ehkäpä kaiken loppua. Hän vaipui horrokseen, hänen hartiansa painuivat eteenpäin ja kädet riippuivat voimattomina hänen polviensa välissä. Päästettyään eilen vihansa Elleniä kohtaan valloilleen hänen kiihkonsa oli jälleen asettunut. Hänen mielensä oli vaipunut syvään uneen.

Klovaczissa he tapasivat Antonin vuoteessa. Hänen ääntänsä oli vaikea erottaa, kun hän puhui heille. Judith vetäytyi pois tervehdittyään häntä ja jätti Calebin yksin hänen kanssaan. Hän istui jutellen tyttöjen kanssa keittiössä ja oli ihastunut heidän kauneuteensa ja sievään käytöstapaansa. Judith oli nähnyt heidät vain kerran ennen Yellow Postissa ja silloinkin vain kaukaa. Koska hän ei tiennyt, että tytötkin ihailivat häntä yhtä paljon, hän tunsi itsensä hirveän kömpelöksi ja suureksi. Tytöt alkoivat valmistaa päivällistä, ja Judith näki, että he panivat kaksi lisälautasta pöytään. Hän punastui ajatellessaan rattaillaolevaa eväskoria ja halveksi taaskin Calebia. Hän kielsi tyttöjä kattamasta hänelle ja hänen isälleen pöytään, sillä heidän täytyi heti lähteä.

Huoneessa, missä Anton makasi, Caleb istui sairaan miehen luona melkein kokonaisen tunnin. Caleb ei ollut niitä jotka kömpelösti käyvät asiaan käsiksi. Kuolemaisillaankin olevaa miestä oli käsiteltävä valtioviisaasti.

»Minä tutkin teidän heinäänne, Anton», hän alotti ystävällisesti, »ja siinä on puoleksi valvatteja. Myös jonkun verran rikkaruohoa. Teidän pitäisi oppia, miten heinää on viljeltävä.» Sitten hän alkoi pitää pitkää esitelmää heinäpeltojen viljelyksestä neuvoen, mitä Antonin tuli tehdä seuraavana vuonna. Anton käänteli puolelta toiselle, jotta kipu hänen ruumiissaan vaivaisi häntä vähemmän.

»Mitä minä teen ensi vuonna, sitä ei kukaan meistä tiedä, ystäväni», hän sanoi hymyillen Calebille.

»Loruja — loruja, Anton. Kyllä te pian taas olette jalkeilla — hyvinkin pian. Muistakaahan nyt, antakaa kitkeä tuo pelto niin pian kuin heinä on korjattu. Miksikä teillä ei voisi ensi vuonna olla yhtä puhdas heinä kuin minullakin. Teidän maanne on yhtä hyvää kuin minun, Anton — aivan yhtä hyvää. Mutta te ette voi pyytää tuosta kurjasta heinästä samaa hintaa. Töin tuskin se on niittämisen arvoista!» Caleb kohotti silmäkulmiaan, nojautui taaksepäin tuolissaan ja osoitti halveksumistaan kääntämällä kämmenensä ulospäin.

Anton huokasi kääntäen kasvonsa avonaista ikkunaa kohti, mistä hän saattoi nähdä puheenalaisen heinäpellon. Hänen pettämätön huumorintunteensa esti häntä sanomasta Calebia valehtelijaksi. Totta kyllä, olihan pellossa jonkun verran rikkaruohoa, mutta arvotonta heinä ei silti ollut. Calebin moittiminen merkitsi vain sitä, että hän tahtoi ostaa sen aivan samasta summasta, mikä Antonin oli pakko maksaa puimamiehille. Caleb tiesi, ettei Anton voinut eikä tahtonut myödä sitä vähemmästä. Yhtä kernaasti hän saattoi antaa heinän mädäntyä pellolla.

»Olen väsynyt, hyvä ystävä. Ottakaa heinä», sanoi Anton sulkien silmänsä, sillä ikkunasta tulviva valo sokaisi häntä.

»Te ette ole kiitollinen minulle, Anton, vaikka autan teidät pulasta», Caleb sanoi moittien. »Ei kukaan muu tällä puolen Nykerkin maksaisi teille sitä käteisellä.»

Anton naurahti. »Te olette hyvä mies, Caleb Gare, erinomaisen hyvä mies, Jumala siunatkoon teitä! Ja lähteköön siitä runsaasti ravintoa karjallenne!»

Caleb nousi lähteäksensä. »Ei tuossa ole kuin yhden päivän niitto. Parasta, että ryhdyn siihen hetimiten. Ja rahat voin myös maksaa samalla.» Hän kopeloi taskuaan ja veti esille kiiltävän mustan lompakon, joka oli kulmistaan kulunut.

Anton ei edes katsonut setelipakkaa, jonka Caleb ojensi hänelle. Hän pisti sen pieluksensa alle ja laski kätensä ristiin laihan niskansa taakse. Sitten hän käänsi kuoppaiset silmänsä Calebiin ja katsoi huvitettuna häneen. Hän pakottaisi hänet ojentamaan kätensä hänelle hyvän työn merkiksi. Tämä iva huvitti Antonia.

»No niin — no niin», Caleb sanoi lempeästi pistäen lompakkonsa takaisin povitaskuunsa. »Meillä on kummallakin ollut hyvä päivä, Anton, vai mitä? Ehkäpä olette hyvä ja kirjoitatte nimenne kuittiin?» Hän veti esille muistiinpanokirjan liivintaskustaan ja täytekynän, ja kirjoitettuaan kuitin hän ojensi sen Antonille. Anton kirjoitti epävarmalla kädellä nimensä siihen ja antoi sen takaisin Calebille. Sitten hän asetti kätensä taas niskansa alle.

Caleb rykäisi. »Niin — niin», hän sanoi hajamielisesti ottaen hattunsa pöydältä. »Ja kauanko tuo Jordan viipyy teillä, Anton? Eikö teidän ole raskasta pitää nyt vierasta apua talossa?»

»Tuo Jordan — hän on oikea Jumalan mies», Anton sanoi. »Hän leikkaa viljan yhdessä poikieni kanssa — mutta maksuttomasti.»

»No niin, Anton, nyt minun on lähdettävä — on lähdettävä. Paljon työtä nykyään kotona. Tulkaa katsomaan minun viljapeltojani, kun pääsette taas jalkeille», Caleb sanoi ovelta.

»Kyllä tulen vaikka lentäen, mr. Gare», Anton hymyili. Caleb ei ollut tarjonnut hänelle kättä. Se huvitti sairasta suuresti. Farmari, joka kauppoja tehtyään ei ojenna kättään…

Keittiössä Caleb käski Judithin odottaa häntä. Sitten hän läksi ulos ja ajoi pellolle, missä Klovaczin pojat ja Mark jo leikkasivat viljaa. Kahden tai kolmen viikon kuluttua puimamiehet saapuisivat tänne. Hänellä olisi ruokaa talveksi. Kauempana hänellä oli toinen pienempi heinäpelto. Mutta heinää hänellä ei ollut markkinoilla myödä. Hänen täytyi piakkoin myödä karjaansa voidakseen elää. Antonin karja oli hyväksi tunnettua. Muuta arvokasta ei hänellä ollutkaan.

Miten hän oli sen saanut, sitä ei kukaan tiennyt — tuollainen köyhä farmari kuin hän. Luultavasti jollakin epäilyttävällä tavalla, Caleb tuumi — kyllähän hän kykeni mihin hyvänsä, pakana kun oli.

Mark Jordan pysähtyi pellon toisessa päässä nähdessään Calebin tulevan.
Mitähän tuo vanha roisto nyt aikoi, tuumi hän.

»Arvelin, että teitä huvittaisi kuulla, että Anton ja minä olemme nyt sopineet kaupasta», Caleb sanoi tultuaan Markin luo. »Nyt Antonin puinti on taattu.» Calebin kasvojen ilme oli ivallinen hänen puhuessansa. Hän voisi näyttää yhtä jos toistakin tälle kaupunkilaispojalle, joka sekaantui toisten ihmisten asioihin.

Mark katsoi häneen. Mikä vahingonilo loistikaan hänen hymynsä takaa! »Saitte kai sen ilmaiseksi?» Mark kysyi kiukun kohotessa hänen mieleensä.

»Ilmaiseksiko? Ilmaiseksiko? Ha, haa! Paljonpa te näytätte ymmärtävän heinän arvoa! Paljon tosiaankin, poikaseni! Toista miestä ei tässä maassa ole, joka olisi maksanut käteisellä tuollaisen roskaheinän hintaa. Ilmaiseksi, tosiaankin!» Caleb nauroi kylmän kiillon ilmestyessä hänen silmiinsä. Hän vilkaisi viekkaasti Markiin. »Ja mitäs te teette täällä, tahtoisinpa tietää?»

Mark hymyili suvaitsevasti Calebille. Eihän hän sittenkään ollut muuta kuin kiivasluonteinen, höperö vanha mies. Turhaa tässä oli kiivastua. »Mitäkö minä teen? Minä keitän, pesen lapsia —»

»Säästäkää sukkeluutenne, nuori mies. Hoitakaa omia asioitanne, mutta älkää tunkeutuko Antonin ja minun väliin. Muuten saamme piankin nähdä, kuka on Oelandin koulun johtokunnan jäsen.» Näin sanoen hän kääntyi koroillaan ja aikoi juuri nousta rattaillensa. Mutta Markin uteliaisuus oli herännyt.

»Malttakaahan hiukan, mr. Gare. Ei minun tarkoitukseni ollut lasketella sukkeluuksia, kuten te sanoitte. Suokaa anteeksi. Mutta mitä te tarkoitatte sillä, että olette koulun johtokunnan jäsen — mitä se asia kuuluu minuun?»

Caleb kääntyi. »Eikö? Minä luulin, että se kuuluisi», hän huomautti kohottaen merkitsevästi kulmakarvojaan.

»Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en sekoittaisi omia asioitani miss Archeriin», Mark sanoi tyynesti, »jos teidän viittauksenne sitä tarkoitti. Me emme ole kaikki narreja, tiedättekö, ja minä voisin tuottaa teille ikävyyksiä, jos te ryhdytte sellaiseen. Muistakaa, ettette ole eliniäksenne valittu koulun johtokuntaan.»

»Enkö ole? No, kylläpä nähdään, enkö ole. Ha, haa! Minä olen mitä haluan olla. Ja sellaiset kuin te eivät voi estää minua.»

Mark nojasi kyynärpäänsä aidan pylvääseen ja katsoi Calebiin. »Onko koko maailmassa ketään, joka olisi teille teitä itseänne rakkaampi, Caleb Gare?» hän kysyi uteliaasti.

»Mitä? Mitäpä sellainen hyödyttäisi? Ei kukaan auta minua paitsi minä itse — kenestäpä muusta siis välittäisin? Kenestä te välitätte paitsi itsestänne? Kenestä kukaan yleensä välittää? Jokainen omasta puolestaan, niin minä sanon. Ei kukaan muu merkitse minulle mitään paitsi minä itse. Mitä siihen sanotte? Mitä siihen sanotte, poikaseni?»

Calebin hartiat hytkähtelivät naurusta, kun hän nousi rattaillensa. Mark katseli hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois, ja häntä säälitti, huvitti ja kiukutti samalla kertaa.

Sitten hän palasi pellolle ihmetellen koko loppupäivän, voisikohan Caleb todellakin tuottaa ikävyyksiä Lindille ja hänelle ennenkuin he pääsisivät täältä eroon. Ei mikään voisi estää tuota vanhaa miestä tekemästä jotain mieletöntä tai kostamasta jotain vanhaa vihaa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Eräänä sunnuntaiaamuna Lind ja Mark läksivät Fusi Aronsonin farmille. Oli hyvin hiljaista metsätiellä, ikäänkuin puut olisivat nukkuneet. Monet linnuista olivat jo muuttaneet etelän maille, iloista viserrystä kuului tuskin lainkaan. Mutta metsät olivat täydessä väriloistossaan ja suot punaisinaan pihlajanmarjoista. Taivas oli korkea ja sininen, tuskin ainoatakaan pilveä purjehti sen laella.

Mark ja Lind astuivat hitaasti ja keskustelivat tulevan vuoden suunnitelmistaan. Markilla oli hiukan rahaa — he voisivat lähteä itäkaupunkeihin ja huvitella jonkun aikaa.

»Minä alan olla jo kovin kärsimätön, Mark», sanoi Lind. »Mutta pidän kunnia-asianani pysyä täällä lukuvuoden loppuun saakka.»

He kulkivat suon ohi, jossa oli pieniä mätässaaria, ja saapuivat vihdoin Fusi Aronsonin farmille. Islantilainen astui heitä vastaan jo ennenkuin he olivat ennättäneet edes portillekaan.

Hän vei heidät pieneen mökkiin, missä hän asui yksin veljensä Björnin kanssa. Björn oli lähtenyt Yellow Postiin kirkkoon. Veljekset kävivät vuorotellen kirkossa, sillä toisen piti aina olla kotia vahtimassa.

»Anton Klovacz ei taida enää kauan elää, kuulin Yellow Postissa kerrottavan», sanoi Fusi hitaasti katsoen kysyvästi Markiin.

»Samaa minäkin pelkään, Fusi», vastasi Mark. »Ikävä, että te ette ostanut häneltä heinää Caleb Garen asemesta. Gare pakotti hänet myömään sen polkuhinnasta.»

Fusi rypisti kulmiaan. »Kerran minä vielä näytän Caleb Garelle. Hänen ei pitäisi olla elävien parissa», Fusi sanoi. »Miss Archer — sanoo, ettei siitä olisi mitään hyvää. Mutta minun mielestäni hänen elämänsä on kaikille vain onnettomuudeksi.»

Lind pudisti päätään. »Te vahingoitatte vain itseänne Fusi, jos koetatte kostaa hänelle», Lind varoitti. »Hän on liian ovela rehellisille ihmisille. Jos te suututtaisitte häntä jollakin tavalla, niin hän karkottaisi teidät täältä.»

Islantilainen hymyili. »Noin pieni tyttö kuin te, on arka mutta minä en pelkää Caleb Garea. En pidä kiirettä, mutta kyllä minä saan hänet vielä valtaani. En voi unohtaa sitä mitä hän teki veljilleni. Siitä hän saa vielä rangaistuksensa, miss Archer.»

Hän vei heidät sitten navettaansa ja näytti lisärakennuksen, jonka hän vastikään oli saanut valmiiksi, sekä kertoi että hän toivoi keväällä voivansa rakentaa uuden asuinrakennuksen. Sitten hän näytti heille uuden kivikellarin jonka hän oli kaivanut maan sisään ja jossa hän säilytti kermaa ja munia ennenkuin ne vietiin Sidingiin.

Mark ja Lind aikoivat kävellä kotiin harjanteen yli ja pistäytyä tervehtimässä Joel Brundia ja hänen vaimoaan ja siksi he läksivät pois ennen Björnin paluuta.

»Heittäkää Caleb Gare pois ajatuksistanne», Lind varoitti häntä uudestaan.

Fusin kasvot kovettuivat. »Älkää pelätkö, miss Archer» hän sanoi. »Kun vaadin Caleb Garen tilille teoistansa, niin menee hän sinne, mistä hänen on mahdoton enää palata.»

Fusi saattoi heidät harjanteen juurelle ja kääntyi sitten takaisin. Lind katsoi hänen jälkeensä; hän oli oikea jättiläinen, jonka kädet olivat niin pitkät ja vahvat, että hän silmänräpäyksessä voisi ottaa ihmisen hengiltä.

»Luuletko, että hän täyttää joskus uhkauksensa, Mark?» Lind kysyi levottomana.

»Ettäkö tappaisi Calebin? En ihmettelisi lainkaan, jos hän saa siihen lisää syytä», Mark huomautti.

He kulkivat harjanteen poikki ja ylhäältä harjalta he näkivät koko maan jalkojensa juuressa hohtavan valkeana aamuvalaistuksessa. Tämä kohta oli korkein Oelandissa. Sieltä he saattoivat nähdä etelän puolella, suon takana, Sandbon laidunmaat sekä vielä kauempana Caleb Garen pellot. Töin tuskin he erottivat sitä kukkulaa etelässä, jolla Caleb tavallisesti kulki lyhtyineen. Nuo molemmat harjanteet olivat aikoinaan ehkä muodostaneet suuren järven rannat. Ylevä tunnelma valtasi Lindin mielen hänen seisoessaan täällä kirkkaassa aamuilmassa, rauhallinen maailma jalkojensa juuressa.

»Tuntuu niin vaikealta käsittää, että ihmisillä voi olla pahoja aikeita, kun tällainen maailma avautuu silmien eteen», sanoi Lind.

He kulkivat pitkin harjannetta, laskeutuivat rinnettä myöten pohjoiseen päin kulkevalle tielle, sivuuttivat Ericsonin farmin ja saapuivat Joel Brundin talolle keskustellen keskenään, tokko Caleb Gare voisi tuottaa jommallekummalle heistä tai molemmillekin ikävyyttä. Mark oli ollut halukas nauramaan Lindin väitteelle, että Caleb muka oli vakoillut heitä kuusiaidan takana sinä iltana, kun he olivat ratsastaneet ulkona sateessa. Mutta hän lupasi olla ärsyttämättä vanhan miehen vihaa.

Hän kolkutti ovelle. Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten he kuulivat askelelta huoneesta. He seisoivat siten, että heitä oli mahdoton nähdä ikkunasta. Ovi avautui naristen ja sulkeutui jälleen. Lind katsoi Markiin.

»Meidän on kai parasta poistua», hän sanoi. »Onhan aivan selvää, ettei meitä kaivata täällä.»

Mark naureskeli, kun he palasivat tielle. »Yksinkertainen elämä ei sittenkään ole aivan yksinkertaista», hän sanoi.

Tienristeyksessä, missä kolme uutta tietä haarautui eri tahoille, yksi
Yellow Postiin, toinen Klovacziin ja kolmas Sandbohon, he kohtasivat
Joel Brundin, joka ajoi kahta työhevosta. Hän istui korkealla
istuimella aivan uusissa, vihreissä työkärryissä.

»Halloo, mr. Brund», Lind huusi. Brund oli ajaa heidän ohitseen huomaamatta heitä. Hänen katseensa oli luotuna maahan.

»Mitä kuuluu», hän sanoi. Brund astui maahan ja puristi kummankin kättä, Lindin esitettyä hänelle Markin.

»Oikein hyvät. Johanneson myö halvalla sunnuntaisin», Joel sanoi suoraan. »Miten Anton Klovacz jaksaa?»

Joel nousi kärryihinsä. Hänellä ei näyttänyt olevan sen enempää sanottavaa, ja niinpä hän nosti kömpelösti suurta olkihattuaan ja tarttui ohjaksiin. Sitten kärryt vierivät ratisten eteenpäin tiellä.

»Joel parka», Lind mutisi. »Ajattelehan, mitä kaikkea hänen sielussaan liikkuu pääsemättä purkautumaan esille, Mark.»

He saapuivat Sandbohon, jonne heidät oli kutsuttu sunnuntaipäivällisille. Monta kertaa päivän kuluessa Lind muisteli Fusi Aronsonia ja Joel Brundia, ja ihmetteli, miten jokainen tahtoo kostaa sitä pahaa, jota hän on saanut kärsiä.

Päivällispöydässä mrs. Sandbo sanoi: »Ettekö siis käyneet Doran luona? Hyvä Jumala sellaista miestä! Hän ei salli sen vertaa, että Doran ystävät kävisivät talossa. Kerrankin kun Cliff Lyndahl pysähtyi portille juttelemaan hänen kanssaan, niin Joel tuli kotiin ja antoi Doralle aika kyytiä. Mokomakin mies!»

II.

Päivät menivät menoaan, ja Martin kykeni jälleen käyttämään käsivarttaan. Caleb jatkoi ystävällistä nalkutustaan milloin ikänä hän tuli huoneeseen.

»Olisin voinut saada nuo kärryt Johannesonilta puolella hinnalla, jos minulla olisi ollut joku lähettää niitä ottamaan», hän sanoi koko perheen läsnäollessa päivällispöydässä. »Aina jotakin menee hukkaan — en ole mikään liikemies, muuten minulla olisi joku siellä asioita hoitamassa. Ensi kerralla sinä, Charlie, saat mennä puolestani. Sinuun voi luottaa.»

Martinin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään. Näinä toimettomuuden päivinään hän oli ajatellut paljon. Hän oli löytänyt oman itsensä ja tuo löytö oli saanut hänet häpeämään. Hän päätti esiintyä kuin mies niin pian kuin hän oli taas entisissä voimissaan. Uusi talo oli rakennettava ensi keväänä. Mutta hän tahtoi vielä odottaa — elonkorjuuseen saakka.

Yhtenä päivänä niitettiin heinä Klovaczin pellolta ja kuljetettiin Calebin maalle, missä se pantaisiin suovaan niin pian kuin se oli kuivanut. Sitten ruvettiin elonkorjuuseen.

Judith ja Charlie alkoivat leikata ja sitoa lyhteitä. Martin voisi jo seuraavalla viikolla lähteä peltotyöhön. Työ alotettiin koleana, tuulisena päivänä, jolloin viimeisetkin kesän jäljet näyttivät kadonneen. Judith oli ollut veltto ja tylsä siitä päivästä pitäen, jolloin hän oli kiivastunut Elleniin, ja Caleb oli aivan huoleton hänen suhteensa, mutta oli kuitenkin koko ajan lähellä suorittaen salaperäisiä tehtäviä, jotka vaativat häntä pysymään pellon läheisyydessä, missä Judith sitoi lyhteitä.

Judith palasi kotiin aterioille joka päivä ulkonaisesti samanlaisena. Hänen silmänsä olivat raskaat, mustien varjojen ympäröimät, ja Amelian oli melkein mahdoton saada häntä hereille aamuisin. Lind yritti turhaan puhua hänen kanssaan pari kertaa. Hänen mieleensä muistui erikoisesti tytön silmien ilme, kun hän viimeksi oli jutellut hänen kanssaan ullakolla ja nopeasti peittänyt ruumiinsa. Epäilys oli silloin herännyt Lindin mielessä, joskin se myöhemmin oli häneltä unohtunut. Nyt hän muisti sen uudelleen.

Ellen ei kiinnittänyt mitään huomiota Judithiin, mutta tyttö oli siksi synkkämielinen, ettei hän huomannut sitä. Ainoa seikka, mihin hän kiinnitti huomiotaan, oli Calebin väsymätön valppaus, ja Amelian ikuiset varoitukset. Hän alkoi siinä määrin tottua kurjaan oloonsa, ettei mitään muuta näyttänyt maailmassa olevankaan.

Ilma kirkastui jälleen, ja nyt seurasi jälkikesän aurinkoinen, kuiva kuumuus. Lind läksi eräänä päivänä pellolle ja katseli aidan luota, kun Judith ajoi leikkuukoneella peltoa ylös ja alas. Viljapelto seisoi jäykkänä kuin kulta ja sen yläpuolella kuumuus väreili kimmeltävinä aaltoina. Judith ajoi edestakaisin yhtämittaa, kertaakaan kääntämättä päätään Lindiin. Ei hän edes pyyhkäissyt kädellään hikeä otsaltaan. Hänen sielunsa oli aivan kuollut, vain suuri, voimakas ruumis teki työtä kuin kone.

Lind hämmästyi muutosta, mikä Judithissa oli tapahtunut. Hän toivoi, että tytön mieliala muuttuisi virkeämmäksi niin pian kuin Martin voisi olla apuna elonkorjuussa. Hän tapasi Svenin eräänä iltana ja sanoi, että Caleb varmaankin tuhoaisi Judithin kokonaan alituisella vartioimisellaan. Sven hyökkäsi pystyyn aikoen lähteä heti Calebin luo ja kohdella häntä niin kuin hän parhaaksi näki, mutta Lind pyysi häntä vielä odottamaan. Jotain täytyi piakkoin tapahtua, jotta Calebin olisi pakko poistua farmilta.

Martin oli vihdoinkin niin terve, että hän saattoi lähteä pellolle. Hänen olkansa oli yhä arka ja jäykkä, mutta hän ei malttanut enää olla joutilaana ja nähdä Judithin raatavan joka päivä aamusta iltaan. Sitä paitsi Calebin salaiset valitukset olivat sietämättömiä. Niinpä hän läksi pellolle, ja hänen olkapäätänsä, josta niin hiljan side oli poistettu, alkoi särkeä auringonpaahteessa. Mutta hän teki sitä kovemmin työtä korvatakseen hukkaanmenneen ajan. Caleb, joka aidan toiselta puolen katseli työntekoa, siveli viiksiään ja hymyili. Martin tiesi, mitä hänen kunniansa vaati.

Judithin mieliala ei muuttunut, vaikka Martin pääsi peltotyöhön. Amelia piti häntä tarkasti silmällä ja huomasi, että hänessä oli jotain omituista, mikä ei johtunut vain ankarasta valvonnasta. Hän ei kysynyt tytöltä mitään, peläten että tämä voisi herätä huumaustilastaan ja yltyä vielä entistäänkin hurjemmaksi. Ehkäpä Calebin ankaruus oli myös tehnyt häneen pysyvän vaikutuksen. Amelia varoitti häntä edelleen joka ainoa päivä.

Eräänä iltana Ellen, palatessaan kotiin Yellow Postista, näki intiaanin ratsastavan poninsa selässä etelään päin sitä tietä myöten, joka tuli Brundin ja Ericksonin farmien ohi pohjoisesta, villistä metsäseudusta sekä vieläkin kauempaa tuhansien järvien ja jokien maasta, missä ihmiset katosivat kokonaan maailman silmistä. Hän tunsi tuon intiaanin. Se oli John Tobaccon poika, ja hän oli viettänyt kesää noilla seuduin. Kotimatkallaan hän oli varmaankin tavannut Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Ellen käänsi päätään ja katseli häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.

Kun Ellen ei voinut enää erottaa poikaa, puristui hänen kurkkunsa kokoon ja hänen silmäluomensa alkoivat räpytellä lasien takana. Hetken aikaa hän oli ollut ihmisen läheisyydessä, joka oli nähnyt Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Nyt tämäkin hetki oli hävinnyt.

Hän kohotti silmänsä ja näki epäselvästi valkeita vaatteita, joita riippui nuoralla kotipihalla. Hän aikoi kerätä ne kokoon ja kostuttaa ja mankeloida ne silittämistä varten.

III.

Eräänä myrsky-yönä Anton Klovacz kuoli. Mark läksi seuraa vana päivänä
Yellow Postiin sopimaan Johannesonin kanssa hautajaisista, ja Caleb
Garelle lähetettiin erään sekarotuisen kanssa sana saapua kirkolle.
Oli näet neuvoteltava siitä, olisiko sopivaa haudata katolinen
protestanttien hautuumaahan.

Mark sattui olemaan läsnä, kun Johanneson lähetti sekarotuisen miehen viemään sanaa. Hän odotti Yellow Postissa, kunnes mies palasi takaisin. Caleb oli luvannut tulla kirkolle seuraavana aamuna, jolloin tärkeä kysymys oli ratkaistava. Johanneson lupasi Markille tehdä parastaan, jotta asia tulisi mielenmukaisesti ratkaistuksi, mutta huomautti samalla, että Caleb Gare oli ankara mies ja »kristitty».

Surkea näky kohtasi Markia hänen palatessaan kotiin. Mrs. Sandbo ja Lind olivat tulleet lasten luo, jotka istuivat keittiössä pelokkaina. Ovi toiseen huoneeseen oli suljettu. Sen takana lepäsi Anton Klovaczin ruumis. Mrs. Sandbo oli pessyt ja pukenut hänet kertoen Lindille nyyhkytysten välissä, että hän oli jo kymmenettä kertaa »laittamassa laudalle» vainajaa muutettuaan Oelandiin asumaan.

Anton oli kuollut aivan rauhallisesti. Tarkastaja oli käynyt talossa edellisenä päivänä ja tarkastanut farmin, ja sitten oli allekirjoitettu paperit, joiden nojalla Anton sai täyden omistusoikeuden tähän maahan, jolle hän oli uhrannut viimeiset voimansa. Hän oli saanut talonsa tyydyttävään kuntoon.

Lind ja Mark läksivät ulos keskustelemaan, kun jälkimmäinen palasi Yellow Postista. »Jos Caleb Gare asettuu vastarintaan, niin jumaliste, minä väännän hänen niskansa nurin!» Mark murahteli kerrottuaan kokouksesta, joka oli määrä pitää.

»Tietenkään hän ei voi sitä tehdä», Lind vastusteli. »Ei hänellä ole siihen valtaa, vai mitä?»

Lind vaipui hetkeksi mietteisiinsä. »Hän on kai poissa huomenna suurimman osan päivää, vai kuinka?»

»Silloinhan Svenillä on tilaisuus tavata Judithia», Lind huomautti.
»Parasta olisi kai viedä lapset ja tytöt Sandbohon nyt, vai mitä?
Sinähän aioit lähteä huomenna iltapäivällä Yellow Postiin?»

»Niin, minä yritän. Jollei Caleb anna suostumustaan, niin täytyy turvautua intiaanien hautausmaahan lähetysasemalla. Se on kaukana, mutta muu ei auta.»

»Ihmiset täällä ovat taikauskoisempia kuin itse paholainen. Mutta — kyllä Gare saa kuulla minulta kunniansa, jollei hän suostu.»

Amelia antoi Judithille kolmasti merkin, ennenkuin tyttö vihdoinkin käänsi hevoset kotia kohti. Lind kohtasi Judithin keittiön ovella ja näki, että hänen kasvonsa olivat aivan tomun ja hien tahraamat. Tyttö ei edes vilkaissut opettajattareen mennessään pesupöydän luo.

Koska Amelia oli ulkona, uskalsi Lind puhua hänelle. »Tule minun huoneeseeni peseytymään, Judie», hän sanoi. Judith katsoi Lindiin synkkänä. »Aivan turhaan», hän vastasi, »aivan turhaan te yritätte rohkaista minua.»

»Mutta minulla on jotain kerrottavaa sinulle», Lind jatkoi kuiskaten.
»Tulehan ylös, ota kuumaa vettä mukanasi ja käytä minun pesuvatiani.»

Judith otti vesikattilan ja seurasi Lindiä. Ylhäällä ullakkohuoneessa Lind auttoi Judithia riisuutumaan ja huomasi, että tyttö tällä kertaa oli taipuvainen paljastamaan ruumiinsa. Kun hän oli kokonaan peseytynyt, heittäytyi Judith Lindin vuoteelle ja sulki silmänsä.

»Mitä te aioitte kertoa minulle?» hän kysyi. »Oi, Lind, nyt minun on niin hyvä olla, varmaankin kuolen.» Hän huokasi syvään ja siveli molemmin käsin pehmeitä kylkiään.

Judith oli piilottanut sen, mutta Lind löysi ja puki sen tytön ylle.
Jude veti syvään henkeään. »Kertokaahan nyt», hän pyysi.

»Älä pelästy, lapsi. Isäsi on huomenna kaiken päivää poissa kotoa. Tai ainakin suurimman osan päivää. Anton Klovacz on kuollut, ja isäsi on lähdettävä kokoukseen Yellow Postiin huomenna. Minä käskin Svenin pitää silmällä, milloin Caleb lähtee. Sitten hän ratsastaa toista tietä etelän puolelle ja tapaa sinut pellon toisessa päässä, jonne Amelia ei voi nähdä. Mitäs arvelet?»

Judith nousi istualleen epäröiden. »Oletteko aivan varma siitä, että hän lähtee — ettei se ole vain kujeilua?»

»Hyvä — mutta ei siitä sittenkään tule mitään. Te olitte kovin ystävällinen, Lind, ajatellessanne minua», Judith sanoi hitaasti, katse maahan luotuna. Lind kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä poskelle.

»Kyllä kaikki käy vielä hyvin, sen minä tiedän. Missä sinun puhtaat vaatteesi ovat?»

IV.

Seuraavana päivänä, jolloin ilma oli edelleen raitis ja viileä, Caleb läksi Yellow Postiin. Sven, joka salaa piti häntä silmällä, näki hänen ajavan pois, ja heti hän satuloi hevosensa ja ratsasti etelään päin pitkin Caleb Garen peltojen vierustaa, kunnes hän saapui metsään, kuivatun järvenpohjan taakse.

Hän näki Judithin eteläisellä pellolla, jonkun matkan päässä aidasta. Kun hän huomasi, että Judith oli nähnyt hänet, hän hyppäsi alas hevosen selästä ja heittäytyi pitkään heinikkoon katsellen pilviä.

Judith ajoi leikkuukoneen aidan viereen, sitoi hevoset kiinni ja ryömi piikkiaidan alitse. Hän tiesi, että Sven piileksi jossakin. Ennenkuin hän ennätti katsella ympärilleen, Sven tarttui häntä nilkoista kiinni, niin että tyttö kaatui hänen päällensä. He nauroivat molemmat makeasti tälle pienelle kepposelle, ja sitten Judith purskahti itkuun. Sven veti hänet syliinsä, ja Judith lepäsi siinä suullaan, itkien katkerasti, kykenemättä sanomaan sanaakaan.

»Judie, Judie, älä itke niin kovin», Sven pyysi lempeällä äänellä huojutellen häntä edestakaisin kuin lasta. »Mikä sinua vaivaa? Minä nelistin tänne heti, kun ensimmäinen tilaisuus vain tarjoutui, ja sinä itket. Sepä on kaunis kiitos! Kuulehan, rakas Judie, minä rakastan sinua ja vien sinut pois täältä hyvinkin pian. En välitä mistään, sinun täytyy päästä pois täältä. Mitä arvelet?»

Judith kävi istumaan ja pyyhki kyyneleensä. Sven kohosi polvilleen ja katseli häntä. Sitten hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, tunnusteli hänen olkapäitään, käsivarsiaan ja rintaansa. »Judith, sinä olet laihtunut!» hän huudahti. »Olet vain pikkuinen tyttö! Mikä on hätänä?»

»En kestä tätä kauempaa, Sven. Minä kuolen», Judith kuiskasi vapisevin huulin.

Judith katsoi pellolle. Hänen sydämensä sykähti ajatellessaan, että hän voisi lähteä pois Svenin kanssa, olla aina hänen luonaan, elää hänen rinnallaan tuossa ihanassa, ystävällisessä maailmassa, josta Lindkin oli kotoisin. Hän tunsi, että Caleb Garen äänetön vaino saattaisi hänet jonakin päivänä hulluksi. Sitäpaitsi oli jotain muutakin, jota ei Sven edes vielä tiennyt. Hänen piti kertoa se hänelle. Nyt juuri hänen täytyi se kertoa. Sven pakottaisi hänet lähtemään mukanansa, jos hän nyt kertoisi siitä. Ehkäpä sittenkin oli parasta odottaa elonkorjuun loppuun saakka. Ehkäpä Caleb siihen mennessä olisi unohtanut kirveen. Säästäisihän hän häneltä ainakin vieraan apulaisen palkan. Judith päätti olla kertomatta Svenille — toistaiseksi vielä.

»Paha periköön puimisen», Sven huudahti kärsimättömästi. »Ensin heinänteko ja nyt puiminen — miksi luulet minun tulleen tänne, jollen sinun tähtesi? Olisinhan voinut lähettää äidille rahaa, jotta hän olisi palkannut apulaisen.»

Mutta Judithin pelko ei kadonnut, ja he päättivät odottaa, kunnes vilja oli puitu.

Judith painautui vielä kerran lujasti Sveniä vasten ja lepäsi siinä tuntien suloista rauhaa ja mielihyvää, sitten hän ryömi aidan alitse ja alkoi ajaa leikkuukonetta. Sven hyppäsi satulaan ja heilutti Judithille hattuaan, kunnes tyttö oli kaukana pellolla, leikatun viljan muodostaessa pehmeän ja keltaisen kujan hänen jälkeensä.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Anton Klovaczin hevoset olivat sidotut kirkon luona solakkaan koivuun, ja vankkureiden takana oli pitkä arkku; se oli tehty karheista, halkaistuista poppelilaudoista, joiden yli oli naulattu säleitä. Arkussa lepäsi Anton Klovaczin ruumis.

Mark poltteli piippuaan nojaten kyynärpäätään laskukoneeseen, kun Caleb Gare astui myymälään. Caleb vilkaisi äkisti häneen kulmakarvojensa alta, sitten hän läksi juttelemaan muutamien miesten kanssa, jotka odottivat kirkkoneuvoston muiden jäsenten tuloa.

Sitten hän astui huolettomasti Markin luo ja seisoi hänen edessään vasemman käden peukalo liivintaskussa, hangaten tällä sormellaan lipaston avainta hopeakelloaan vasten. Toisella kädellään hän mietteissään siveli leukaansa.

»Vai olette te ottanut tämän asian ajaaksenne?» hän sanoi hymyillen
Markille ja kohottaen kulmakarvojaan.

Mark hillitsi mieltään. »Teen minkä voin», hän vastasi silmissään kova ilme. Hän oli hyvillään, että Klovaczin poika oli jäänyt ulos vankkurien luo.

»Hm — niinpä niin — niinpä niin», Caleb mutisi. Hän päästi syvän huokauksen ja jatkoi: »Tietysti — ymmärrättehän te, että tämä asia on varsin pulmallinen meille kirkon jäsenille. Me olemme edesvastuussa kaikesta, emmekä me voi päästä siitä eroon. Lähimpänä miehenä tahtoisin minä tehdä mitä ikänä voin, vaikkapa pakanallekin. Mutta täytyyhän teidän käsittää, koska kerran olette kaupungista kotoisin, että on otettava huomioon kirkon ja sille kuuluvan maan pyhyys. Olen halukas tekemään parhaani, mutta käsitättehän, millä kannalla asiat ovat.» Hän kohotti kulmakarvojaan taaskin ja ojensi kätensä sivulle osoittaakseen, miten toivoton koko asia oli.

Markin hampaat puristuivat yhteen vasten tahtoaan. Tuon miehen mielistelevä röyhkeys oli tehdä hänet hulluksi. »Olkaa varoillanne, kun puhutte Anton Klovaczin uskonnosta», hän sanoi tyynesti. »Tehkää päätöksenne ja sillä hyvä. Ja muistakaa, ettei Anton Klovacz tälläkään kertaa pyydä teiltä mitään — ei edes hautaa.»

»Te otatte sen edesvastuullenne, nuori mies — edesvastuullenne. Mutta minä voin näyttää teille kaikesta kaupunkilaishienoudestanne huolimatta, että Anton Klovacz saa vielä antautua minun armoilleni. Hänen maansa ei ole niin kaukana minun farmistani, etten voisi yhdistää sitä —»

Mark oikaisi vartaloaan, hänen kiukkunsa katkaisi vihdoinkin kaikki sulut. »Vai sitäkö te olette pitänyt silmällä? No hyvä, koettakaapa ottaa. Te ette saa acrenkaan vertaa Anton Klovaczin maista niin kauan kuin tässä maassa oikeus on vallalla!»

Miehet myymälän nurkassa katsoivat heihin. He olivat enimmäkseen hyväntahtoisia farmareita, jotka empimättä olisivat sallineet Anton Klovaczin ruumiin haudattavan kirkkomaalle. Mutta he olivat tottuneet pitämään Calebia johtajanaan kaikissa asioissa, niin suurissa kuin pienissäkin. Se vastenmielisyys, jota Mark Jordan osoitti nyt peittelemättä Calebille, huvitti ja miellytti useita heistä.

Caleb vilkaisi Markiin, hänen päänsä kurottautuessa uhkaavasti eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja paukahutti sormiaan Markin nenän edessä.

»Menkää ulos täältä, ennenkuin kuumennan teidän korvanne, kuuletteko? Ennenkuin ilmoitan kaikille täällä, mitä tiedän teistä — te ovela kettu. Te ja tuo pieni koulumamseli —»

Markin käsivarsi kohosi ylös. Oikealla kädellään hän tarttui Calebin kurkkuun ja nosti hänet ylös lattialta, sätkytellen häntä hetken aikaa ilmassa. Sitten tarttuen hänen takkinsa käänteisiin Mark Jordan heitti hänet keskelle hämmästyneiden farmarien joukkoa, minne Caleb kaatui pitkäkseen.

Kalpeana raivosta Mark seisoi hänen edessään. »Peruuttakaa joka sana, helkkarissa, tai minä väännän niskanne nurin!» hän huusi.

Farmarit olivat väistyneet tieltä, ja Caleb, kooten kaikki voimansa, nousi ylös, ravisti huolellisesti tomun vaatteistaan ja silitteli kallisarvoisen verkatakkinsa liepeitä ja käänteitä.

»En tiedä sanoneeni mitään, mitä voisin peruuttaa», hän sanoi lempeästi hymyillen. »Minun luullakseni pieni koulumamseli on liian hyvä kelle tahansa. Ha, haa!» Markin seisoessa vapisevin huulin Calebin edessä tämä veti esille hopeakellonsa taskustaan.

»On jo aika alottaa kokous, hyvät herrat», hän sanoi. »Ovatko kaikki valmiit? Siinä tapauksessa voimme lähteä kirkkoon.»

Hämmästyneet farmarit katsoivat toisiinsa. Mark astui äkeissään ovelle.
Hän katsoi vielä taakseen.

»Minä en kokouksesta välitä. Anton Klovacz ei saa rauhaa sellaisessa maassa, jonka Caleb Gare hänelle antaa», hän sanoi ja poistui myymälästä.

Caleb katsoi Markin jälkeen, silmien säikkyessä hänen tuuheiden kulmakarvojensa alla. »Ha, haa! Tämän saat vielä katua, poikaseni! Tämän saat vielä katua», hän mutisi itsekseen.

»Me ajamme lähetysasemalle, poika», hän sanoi tälle ystävällisesti.
»Siellä on väljemmät tilat.»

Niinpä nuo molemmat ajoivat parinkymmenen mailin päähän katoliselle lähetysasemalle, joka sijaitsi etelän puolella. Tie oli pitkä ja huono, harvoin kukaan sitä käytti ja siksi se oli jäänyt aivan hoitamatta. Hyvän matkaa se kulki metsän halki, missä ilma oli leuto ja täynnä kuivuvien lehtien tuoksua. Pihlajat punaisine terttuineen reunustivat tietä ja hulluruohopensaat olivat täynnään vahamaisia marjoja, jotka alkoivat jo hiukan punoittaa. Päivä oli tyyni, joskin silloin tällöin vähäinen tuulenpuuska lennätti kuivia lehtiä heidän edellään tiellä. Mark ei ollut koskaan eläissään tuntenut niin syvää yksinäisyydentunnetta. Poika istui ääneti hänen vieressään koko ajan, vilkaisten kerran tai pari vankkurien perällä olevaan arkkuun. Vaatekatoksen alla arkun karheat laudat kolisivat vankkurien pohjaa vasten yksitoikkoisen rytmillisesti loppumattoman pitkällä matkalla. Aurinko kohosi keskipäivän korkeuteensa, kuumuus oli rasittava ja paahtoi pieniä kiiltäviä läikkiä hevosten mustiin kylkiin, ja Mark ja poika olivat pakotetut pysähtymään jonnekin taloon ruokkiakseen niitä.

Iltapäivällä he ajoivat nummiseudun halki, joka oli alava ja ruskeana kuivuneista korsista. Klovaczin poika istui Markin vieressä sanomatta sanaakaan. Mark pingotti kankaan tiukemmalle arkun ylitse sitä myöten kuin kuumuus kiihtyi ja tie oli vailla kaikkea varjoa. Kerran he näkivät jättiläishaukan laskeutuvan alas nummelle ja äkkiä taas kohoavan suoraan ilmaan. Sitten se katosi avaruuteen puristaen kynsissään pientä eläintä. Klovaczin poika näki tuon, mutta ei sanonut mitään. Tuo harvinainen näky tuskin nostatti hämmästynyttä ilmettä hänen miettiville kasvoilleen.

Läntisellä taivaanrannalla hohti vain kapea värikäs juova, kun he käänsivät hevoset lähetystalon edustalle. Mark laskeutui maahan ja kolkutti ovelle. Vanha pappi avasi oven ja tähysteli vieraita.

Kun Mark oli kertonut hänelle asiansa, pyysi pappi heidät huoneeseen. Sitten hän katosi talon toiseen päähän ja palasi takaisin seurassaan nuorempi pappi, joka tervehti Markia hyvin ystävällisesti.

»Surullinen tapahtuma», hän sanoi lempeällä äänellä. »Me luemme messun sielu paran puolesta huomisaamuna. Minä käsken tuoda arkun taloon. Tulkaa nyt mukanani.»

Hän saattoi heidät valoisaan huoneeseen, missä oli ruokaa pöydässä. »Minulla on aina varattuna ateria matkamiehille», hän sanoi pyytäen heitä istumaan pöytään.

Seuraavana aamuna, kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, Anton Klovacz haudattiin intiaanien hautuumaalle. Hautausmenot olivat yksinkertaiset. Mark ja Antonin vanhin poika seisoivat paljain päin haudan partaalla papin laulaessa sielumessua. Sitten pystytettiin haudalle karkeatekoinen risti, johon nimi ja päivä oli merkitty, ja Anton Klovacz jätettiin yksin. Tuuli soitteli kuivahkolla sävyllä keltaisia korsia hautuumaalla. Kasvukausi oli päättynyt.

II.

Garen farmilla kaikki kävi entistä latuaan. Judith, Martin ja Charlie olivat lopettaneet leikkuun ja keräsivät lyhteitä kuhilaille. Caleb seurasi tarkasti heidän työtään kotoa käsin.

Jotta Caleb ei saisi syytä vartioida häntä vielä entistä ankarammin, koetti Judith salata mielenmuutostaan tavattuaan Svenin. Hän oli palannut kotiin sinä päivänä yhtä synkän näköisenä kuin ennenkin eikä ollut syödessä katsonut kehenkään. Mutta Lind, joka katseli häntä tarkasti ja tiesi, mitä muut eivät tienneet, huomasi selvän muutoksen hänessä.

Jotakin oli tapahtunut Calebille. Hän oli palannut kotiin kokouksestaan Yellow Postista tyytymättömänä ja sanattomana, ja Amelia, vilkaisten häneen sivulta, ihmetteli mielessään, mitenkähän hän voisi päästä selville siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä se, mitä oli tapahtunut, ei ollut Calebille eduksi, sen hän tiesi. Amelia näki hänen kasvoistaan, että jokin asia katkeroitti hänen mieltään. Hän saattoi seisoa pitkät ajat jalka lammaslaitumen aidan alimmalla rautalangalla, käsivarret ristissä, ruumis nojautuneena aitaan ja katse suunnattuna pelloille, missä heinäsuovat seisoivat. Sitten hän tuli keittiöön ja hajamielisenä käsitteli hihnanpalasia tai naula- ja kierrenaulalaatikoita. Amelia valmistui vihanpurkaukseen; tällaiset merkit ennustivat aina sen tuloa.

Kaksi päivää sen jälkeen kuin Caleb oli käynyt Yellow Postissa, se puhkesikin ilmi. Lapset ja opettajatar olivat menneet ullakolle. Amelia keitti kaurapuuroa seuraavaa päivää varten. Caleb oli palannut kotiin pellolta, sulkenut hiljaa oven perässään, hölskyttänyt lyhtyä ja ripustanut sen naulaan ovensuuhun.

»Sinun poikasi on herra, Amelia. Hieno herra», Caleb sanoi melkein kuiskaten, astuessaan Amelian ohi toiseen huoneeseen.

Amelia huokasi. Häntä alkoi äkkiä väsyttää, ikäänkuin hän pitkän aikaa olisi tehnyt turhaa työtä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt, se tuli nyt sittenkin. Hän tylsistyi täydellisesti päästyään nyt varmuuteen. Hän ei vastannut mitään Calebin huomautukseen.

»No? Luulin, että se huvittaisi sinua», Caleb jatkoi pilkallisesti.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?»

Caleb palasi keittiöön ja pysähtyi Amelian eteen, kurottaen päätään. »Varmaankin sinulla on jotain sanottavaa, kun kerron mitä tuo hieno herra on minulle tehnyt», hän irvisteli lyöden kädellään rintaansa. »Ehkäpä et moiti minua myöskään siitä, mitä minä aion tehdä, kunhan paranen ja olen valmis.»

Amelia katsoi Calebiin. Hän kalpeni nähdessään miehensä katseen. »Mitä hän teki?» hän kysyi heikolla äänellä.

»Niin — ha, haa! Mitä hän teki?» Caleb nauroi hilpeästi »Tahtoisitko tietää? No — koetahan arvata.»

Näin sanoen hän meni toiseen huoneeseen ja alkoi riisuutua, heittäen jalkineensa kovalla kolinalla lattialle. Amelia kuuli hänen hiljaa naureskelevan itsekseen.

Amelia seisoi kauan aikaa lieden ääressä koettaen tuumia, mikähän oli voinut nostaa Calebin vihan Markia vastaan. Mitä ikänä se olikaan, se lisäisi vielä moninkertaisesti sitä huolta, jota Calebin viha Markia kohtaan tuotti hänelle. Sillä Amelian käsityksen mukaan Caleb piti Markin olemassaoloa jonkunmoisena henkilökohtaisena loukkauksena, jota ei voinut kostaa kuin yhdellä tavalla. Amelia koetti mielessään keksiä jonkun toivon kipinän. Useasti hän oli jo aikonut mennä Mark Jordanin luo ja pyytää häntä lähtemään pois täältä ennenkuin Calebin onnistuisi tehdä hänelle jotain pahaa. Mutta joka kerta hänen mieleensä juolahti, että hän siten vain jouduttaisi totuuden ilmitulemista, sillä Mark Jordan ei koskaan suostuisi poistumaan ilman oikeaa syytä. Amelia tiesi olevansa aivan avuton. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja rukoilla, että jotain odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi Calebia koskaan pääsemästä selville siitä, mikä alituisesti vaivasi häntä. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä, jos hän olisi saanut tietää, oliko Bart Nugent elossa vai ei. Caleb kertoi ohimennen joskus kuulleensa hänestä, mutta Amelia tiesi, ettei se merkinnyt mitään.

Vihdoin Amelia laski puuropadan lieden perälle, sammutti lyhdyn keittiössä ja meni toiseen huoneeseen. Caleb oli laskenut alas kääntövuoteen ja nukkui jo. Amelia katseli hänen karheaa tukkaansa, joka seisoi pörröllään päälaella. Hän oli kääntänyt kasvonsa seinäänpäin ja kuorsasi raskaasti. Vastenmielisyyden tunne nousi Amelian mieleen. Hänen oli aivan mahdoton riisuutua ja käydä hänen viereensä makaamaan. Hiljaa hän sammutti lampun, otti lattialta karvamaton, tapaili pimeässä hartiahuiviaan ja meni ulos.

Hän astui siihen osaan tallia, joka oli viimeksi rakennettu eikä lukittu, ja kopeloi pimeässä olkikasalle, joka oli heitetty nurkkaan. Caleb nukkui raskaasti, Amelia oli aina ensimmäisenä aamulla jalkeilla. Caleb ei kaipaisi häntä. Hän kiersi hartiahuivin ympärilleen ja laskeutui oljille, peittäen karvamaton ylleen. Kaiken yötä hän nukkuessaankin tunsi pelon kalkuttavan kuin vasaran hänen sydäntään.

III.

Ellen läksi toisten kanssa pellolle kuhilaita pystyttämään. He työskentelivät kovalla kuumeella saadakseen viljan ajoissa kuivaksi puimista varten.

Martin oli monta kertaa aikonut jo lähteä Yellow Postiin pestaamaan sekarotuista apulaista kysymättä Calebilta lupaa. Mutta ennenkuin hän sai toteutetuksi aikeensa, hänen tahtonsa lamautui ja tottumuksesta hän alistui jälleen Calebin komennon alle.

Judith heikontui kovassa työssä. Mutta hän koetti salata heikkouttaan nousemalla ensimmäisenä aamuisin ja tekemällä kiihkeästi työtä pellolla. Ellen katseli häntä epäilevin katsein, mutta vältti sen enempiä yhteentörmäyksiä. Caleb oli salaisesti tyytyväinen häneen ja oli vakuutettu siitä, että Judithin tahto oli nyt murrettu. Mutta Amelia seurasi häntä yhä kasvavalla levottomuudella, sillä häntä hän ei voinut pettää.

Lind yritti puhua Judithin kanssa aina kun vain oli tilaisuutta. Hän muistutti hänelle alituisesti, että vapautus oli edessä ja että hänen piti koettaa olla rohkealla mielellä ja käyttää hyväkseen tilaisuutta, niin pian kuin sitä ilmaantui. Judith tarrautui epätoivon vimmalla Lindiin ajatellen häntä koko päivän työskennellessään pellolla ja pyrki hänen lähelleen aina, kun muut eivät olleet saapuvilla.

Vihdoin vilja oli kuhilailla ja kuivui pellolla. Caleb kierteli kuhilaiden keskellä tutkien tarkasti vehnää ja ruista ja kauraa ja tuumien, mikä pelto ensi vuonna jätettäisiin kesannoksi. Judith ei voinut koskaan tietää, miten kauan hän viipyi näillä retkillään ja siksi hän ei uskaltanut mennä koulutaloa kauemmaksi, jos hän yleensäkään poistui farmin portin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Amelia piti häntä silmällä ja yleensäkin Amelia alkoi olla paljon ankarampi työnteettäjä kuin Caleb.

Ellen, Judith ja Amelia läksivät metsään, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, keräämään villejä viinirypäleitä, joita siellä kasvoi. Rypäleet painoivat maahan liukkaiden jalavien oksat, joiden yli ne olivat kutoneet verkkonsa. Ne olivat pieniä, kirpeänmakeita terttuja. Naiset toivat kotiin useita jauhosäkillisiä marjoja, joiden sininen mehu tunkeutui säkkien valkean kankaan läpi. Sitten oli keitettävä hilloja ja säilykkeitä sekä valmistettava viiniä Calebille. Niinpä joka päiväksi riitti työtä, ja joka ilta soi lepoa sekä aivoille että ruumiille.

Lind, nähdessään kaiken sen työn paljouden, jota naisten Garen farmilla täytyi suorittaa, ihmetteli, mitähän tapahtuisi, jos he äkkiä joutuisivat vapaiksi kaikista näistä velvollisuuksista. Hän huomasi, että työ yksin esti heitä kadottamasta järkeään Caleb Garen komentaessa heitä, ja että kaikki kävi tasaisesti, vaikka olosuhteet olivatkin kauheat. Mutta päivä päivältä hän alkoi sääliä Judithia yhä enemmän. Hän näki, ettei Caleb hellittänyt vähääkään otettaan, ja hän ihmetteli, mitenkähän tyttö voisi päästä pakenemaan. Tallin ovi pysyi edelleen lukittuna, ja Caleb kävi silloin tällöin tutkimassa sitä ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan ollut käynyt siellä. Jollei Lind olisi ollut kiintynyt Judithiin, ei hän olisi voinut kestää Garen talossa vallitsevaa kolkkoa mielialaa. Kun hän tapasi Markin iltaisin, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi vapautunut raskaasta ruumiillisesta taakasta.

Aika, jolloin vilja kuivui pelloilla, koetteli suuresti Judithin kärsivällisyyttä. Hän ei nähnyt kertaakaan Sveniä, ja terveiset, joita Lind toi häneltä, lisäsivät vain hänen kärsimättömyyttään. Raskaimmankin työpäivän jälkeen hän saattoi maata tuntikausia hereillä ajatellen Sveniä ja tuntien ikäänkuin raskaan painon ruumiillaan. Hän vältti Ameliaa ja tämän tutkivia silmiä, ja pysytteli loitolla Ellenistä, jonka riemuitseva välinpitämättömyys kiusasi häntä. Ellenin kasvot olivat aina omahyväisessä hymyssä. Judithista tuntui siltä, että Ellen nautti nähdessään hänen alennustilansa — ikäänkuin hän olisi ollut hyvillään että hän oli voinut luopua siitä, mikä lopulta olisi saattanut hänet aivan samaan kurjuuteen kuin Judithinkin.

Martinin mielestä katosivat vähitellen ne unelmat, joita hän oli suunnitellut sairaana ollessaan. Jokainen hetki, joka kiinnitti hänet jälleen maahan ja sen vaatimuksiin, erotti hänet yhä enemmän siitä mielikuvasta, joka oli noussut hänen silmiensä eteen silloin kuin hänellä oli ollut aikaa uneksia. Hänen hartiansa painuivat väsymyksestä kumaraan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, joka olisi suoristanut niitä. Ja kun hän katseli peltoja, jotka olivat täynnään keilanmuotoisia kuhilaita, niin hän tunsi vain suurta huojennusta ajatellessaan, ettei Calebilla voinut olla syytä olla tyytymätön hänen työhönsä.

IV.

Puimakone saapui ja sen mukana kolme puimamiestä, suuria, karkeatekoisia farmareita Latt-järven pohjoispuolelta. Heidän oli määrä asua navettarakennuksen uudessa osassa, jonne Amelia ja Martin olivat valmistaneet heille lattialle vuoteet setripuista ja oljista. Mutta he söivät yhdessä perheen kanssa, ja Lind, koetettuaan rohkeasti olla kiinnittämättä heihin huomiota pöydässä, luopui yrityksestään ja söi kaikki muut ateriat paitsi murkinan Sandbossa niinä kolmena päivänä, mitkä miehet olivat talossa.

Judith oli työssä miesten ja Martinin kanssa. Caleb ei ollut ottanut apulaista.

Ensimmäisen päivän iltana Lind, tullessaan koulusta, näki Judithin joustavan, nuoren vartalon seisovan auringossa viljakuormalla. Hän heitti kiireisesti heinähangolla lyhteitä puimakoneen torveen. Martin työskenteli hänen rinnallaan.

Lind astui viljakuorman ohi sille puolen konetta, missä miehet olivat työssä. Judith, Ellen, Martin ja Charlie olivat kuljettaneet lyhteitä suurissa heinähäkeissä pelloilta, ja puiminen tapahtui nyt tallin edustalla. Lind kävi maahan istumaan ja katseli, kun keltaiset akanat tunkeutuivat suuressa kaaressa puimakoneen torvesta ulos. Auringonvalossa se näytti aivan kuin kultaiselta sateelta. Opettajatar ihmetteli, tokkopa Judith korkeudestaan saattoi nähdä tätä kaunista näkyä. Hän vilkaisi tyttöön ja näki, että hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja että hänen käsivartensa liikuttivat hankoa kevyesti ja joustavasti kuin kellon pendeli. Lindin katsellessa häntä Judith silmäsi ylös ikäänkuin hän äkkiä olisi huomannut, että häntä katseltiin. Lind osoitti hänelle keltaista akanaryöppyä, joka virtasi ulos koneesta. Judith nyökkäsi ja hymyili puolittain, ja heilutti sitten taas hankoaan kaksinkertaisella kiihkolla.

Viimeisenä puintipäivänä Caleb kulki ahon poikki pellavapellolle, joka yksin enää oli korjaamatta. Hitaasti se kasvoi ja arkaa se oli, mutta sitä suurempi kunnia sille, jonka hoidossa se menestyi. Samoinkuin pellon ollessa täydessä kukassa Caleb nytkin pujottautui rautalanka-aitauksen välitse ja seisoi keskellä peltoa hyväillen karheita, tuleentuneita hedelmiä. Sitten hän kahlasi varovasti eteenpäin kosketellen pellavaa silloin tällöin silmien himokkaasti hyväillessä peltoa.

Kun hän oli kylliksi nauttinut tästä näystä, kääntyi hän kotia kohti tyhjien peltojen poikki. Eräs asia painosti hänen mieltään samentaen hänen tyytyväisyyttään. Mark Jordan oli loukannut häntä kirkon arvokkaimpien jäsenten nähden. Sitä hän ei koskaan voisi unohtaa eikä antaa anteeksi. Hän oli salannut nöyryytyksensä, kevyesti työntänyt luotaan koko asian, mutta hän tiesi, että liukkaat kielet levittäisivät juttuja tästä tapahtumasta. Kirkolla häntä tästä lähin osoitettaisiin sormella ja salaisesti naurettaisiin hänelle. Hänen, jota ei kukaan koskaan ollut uskaltanut liiaksi lähestyä, jota aina oli kunnioitettu, oli nyt täytynyt sätkytellä kuin vekkulinukke ilmassa kaikkien kirkon arvohenkilöiden nähden. Se, ettei hän voinut kostaa kuin yhdellä tavalla, ei tyydyttänyt häntä. Hän toivoi voivansa itse valita sen hetken, jolloin hän antaisi ilmi kaikki Mark Jordanille. Hän tahtoi lyödä pöytään valttinsa silloin kuin joku ääretön loukkaus kohtaisi häntä ja se samalla kohdistuisi myös Ameliaan. Niinpä hän pakottautui pysymään alallaan, kunnes tapahtuisi jotain, mikä antaisi hänelle aihetta ilmaista Mark Jordanille hänen oikean sukuperänsä ja siten ikiajoiksi maksaa velkansa. Hän tahtoi pitää varansa, että tuo ratkaiseva hetki koittaisi ennenkuin Mark palasi kaupunkiin.

Parin viikon perästä pellava oli nyhdettävä, loukutettava ja myötävä hyvästä hinnasta etelässä. Niin, niin, asiat kehittyivät varsin hyvin, todellakin varsin hyvin.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Kaksi ilmoitusta oli naulattu Johannesonin myymälän seinään. Toisessa ilmoitettiin, että kalastaminen Bjarnassonin järvessä oli nyt luvallista. Jokainen luki tuon ilmoituksen pelonsekaisin tuntein, tietäen mitä se merkitsi. Toisessa ilmoitettiin elonkorjuujuhlasta, jota oli määrä viettää Lattin koululla ja johon yleisön toivottiin saapuvan naamiopuvuissa.

Charlie toi uutiset Garen farmille. Caleb ei kiinnittänyt mitään huomiota elonkorjuujuhlaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat kiukkua kuullessansa, että Bjarnassonit vihdoinkin olivat löytäneet sen, mitä he olivat etsineet kokonaisen vuoden ajan.

»Olisin voinut kalastaa siellä koko vuoden umpeensa, jolleivät kaikki olisi olleet jänishousuja», hän valitti.

Kun lapset olivat kaikki vuoteessa sinä iltana, istui Caleb lukien maanviljelyslehteään lampun valossa. Amelia, kutoessaan ahkerasti, ajatteli elonkorjuujuhlaa ja päätti, ettei kukaan lapsista pääsisi sinne, koska hänen oli vaikea kieltää yksin Judithia sinne menemästä.

Caleb katsoi ylös kirjastaan. »Aiot kai postinkuljettajan mukana tilata kangasta naamiaispukuja varten?» hän kysyi ystävällisesti.

Caleb katsahti Ameliaan. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän kohotti silmäkulmiaan. »Eivätkö he mene? Miksikä eivät?»

Amelia katsoi Calebiin ja näki hänen ivallisen ilmeensä. Hän ymmärsi heti tehneensä erehdyksen. »Niin — jos sinä vain sallit. Luulin, ettei meidän kannattaisi.»

Amelia käänsi silmänsä työhönsä, jotta Caleb ei huomaisi hänen tuskaansa. Oliko hän ymmärtänyt hänen puolustuksensa? tuumi hän. Vai luuliko hän, että hän luotti yhtä lujasti Judithiin kuin Caleb itsekin? Amelia odotti melkein henkeään pitäen, mitä Caleb sanoisi.

»No niin —» hän haukotteli, — »saadaan nähdä. Saadaan nähdä. Onhan vielä riittävästi aikaa, vai mitä? Mennään nyt levolle. Minä alan käydä vanhaksi — vanhaksi.»

Amelia laskeutui levolle ja rukoili, ettei Caleb päästäisi lapsia juhlaan. Hän tiesi, ettei Judithiin voinut luottaa. Tytön tyyneyden alla piili jotain, mikä saattoi Amelian rauhattomaksi. Hän piti silmällä pienintäkin mielenmuutosta hänessä ja alituisesti muistutti hänelle, mitä siitä seuraisi, jos hän suututtaisi Calebia uudestaan. Mutta Judith ei tuumisi kahteen kertaan, jos pakenemisen tilaisuutta vain ilmaantuisi. Amelia rukoili, että Caleb kieltäisi lapsia menemästä.

Caleb, kääntäen kasvonsa seinään, naureskeli itsekseen. Tämä oli niitä pieniä sotajuonia, jotka tekivät elämän mielenkiintoiseksi.

Ullakolla ylhäällä Judith ja Lind juttelivat hiljaa, jotta Ellen ei kuulisi. He olivat vääntäneet lampun alemmaksi, ja istuivat Lindin vuoteella. Judith kampasi opettajattaren pitkää, hienoa tukkaa.

»Ole vain edelleen työssä, Judie, jotta he eivät epäile mitään», Lind kuiskasi. »Jos sinut päästetään naamiaisiin, niin ajat edelleen, kunnes tulet Sidingiin. Minä tapaan Svenin huomenna ja puhun hänen kanssaan. Kun kaikki on ohitse, niin antavat he kylläkin sinulle anteeksi. Mitäpä muuta he voivat tehdä paitsi sitä, jota Caleb uhkaa. Mutta en usko, että hän uskaltaa kuitenkaan, Judie. Hän tietää, että minä todistaisin häntä vastaan. Miten hyvänsä, sinun täytyy uskaltaa, rakkaani.»

Lind katsoi Judithiin ja oli vähällä huutaa hämmästyksestä nähdessään, miten hän oli muuttunut. Hänen uhmaileva kauneutensa oli kadonnut. Hän oli kalpea ja haluton ja ainoa merkki hänen entisestä olennostaan oli itsepäinen ilme hänen silmissään.

»Sinä olet väsynyt, Judie. Mene nyt nukkumaan, ja huomenna minä puhun
Svenin kanssa», Lind sanoi ystävällisesti.

Judith nousi vuoteen laidalta. »Ei isä päästä meitä tansseihin», hän mutisi väliäpitämättömänä. »Jollakin muulla tavalla sen tulee käydä.»

Sitten hän meni vuoteeseensa, raskaitten ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään. Heidän täytyi päästä pois täältä ennen tämän kuun loppua. Sen kauempaa hän ei jaksanut kantaa ruumiinsa salaisuutta.

II.

Caleb ei puhunut enää naamiaishuveista sen jälkeen kuin hän murkinapöydässä seuraavana aamuna oli naureskellen sanonut Ellenille: »Ellen löytää varmaankin heilan itselleen juhlissa, vai mitä?»

Mutta kaikki odottivat hänen lopullista ratkaisuaan. Amelia enemmän kuin kukaan muu. Hän ei uskaltanut ruveta puhumaan siitä hänelle, jotta hän ei huomaisi hänen levottomuuttaan. Hän tiesi, että Caleb pitäisi heitä kaikkia epävarmuudessa aina viime päivään saakka. Se oli hänen tapansa. Heillä ei olisi sitten enää aikaa valmistaa itselleen pukuja. Amelia keksi kaikenlaista työtä itselleen ulkona; se tyrehdytti hiukan hänen tunteitaan ja käänsi hänen ajatuksensa muualle.

Päästäen varhain oppilaansa kotiin koulusta Lind ratsasti Yellow Postiin Sandbon ponilla ostamaan kirjavia kankaita ja nauhoja. Mark läksi hänen kanssansa, sillä hänen oli ostettava ruokavaroja. He pistäytyivät vanhan John Tobaccon luokse ja ostivat häneltä hirvennahkaisen puvun ja sulkia Markille sekä Lindille helmin ja sulin koristetun puvun.

Ratsastaessaan kotiin leudossa syysillan ilmassa he keskustelivat
Judithista ja Svenistä.

»Sven tekee väärin, kun hän ei vie pois tuota tyttöä täältä», sanoi Lind. »Minusta ei ole mitään väärää siinä, jos yllyttää häntä lähtemään. Vaikkapa Caleb ajaisi heitä takaakin, niin voi siitä sittenkin loppujen lopuksi tulla jotain parempaa.»

Mark oli samaa mieltä kuin Lindkin, ei siitä ainakaan olisi mitään vahinkoa. Sitten he keskustelivat Klovaczeista, ja Mark kertoi, että eräs Antonin sukulaisnainen oli luvannut tulla talveksi lasten luo. Mark ihmetteli, ettei Caleb ollut jo koettanut keksiä mitään kostokeinoa loukatun turhamaisuutensa hyvittämiseksi. Mutta Lind pelkäsi, että jokin ratkaiseva tapaus voisi hävittää kaiken sen, mitä hän oli löytänyt Markissa. Tuo pelko liittyi jollakin tavalla Caleb Gareen. Hän katseli Markin voimakasta profiilia, joka kuvastui valoa vasten, ja koetti ravistaa yltään tuon kiusallisen pelontunteen.

He ratsastivat Sandbon farmia kohti. Taivaanranta hohti punaisena ja kultaisena; tuolla aurinko valaisi yksinäistä metsikköä tai kuivunutta puuta, siellä vesi keskellä suurta suota kimmelsi teräksen sinisenä.

Sven tuli heitä vastaan portilla. Lind kehotti häntä valmistumaan naamiojuhlaan siltä varalta, että Caleb päästäisi Judithin sinne. Sven oli suunnitellut mennä Calebin luo ja väkivallalla riistää Judithin, jollei tilaisuutta karkaamiseen ilmaantuisi. Hänen entinen työnantajansa oli kirjoittanut hänelle kaupungista ja tarjonnut hänelle työtä. Hän oli valmis lähtemään heti paikalla. Hän katseli Garen farmiin päin, seisoessaan ja jutellessaan tiellä Lindin kanssa, ja hänen punakat kasvonsa saivat synkän ilmeen. Lopulta hän suostui odottamaan, kunnes Lind toisi hänelle uusia tietoja. Sitten Sven palasi kotiin, astuen hiukan kevyemmin.

Lind katsoi nopeasti Markiin, joka piteli hänen kättään omassaan. »Minäkin alan käydä — kärsimättömäksi», Lind kuiskasi Markille. Vaikka Mark tiesi, että mrs. Sandbo katseli heitä ikkunasta, kumartui hän nopeasti ja suuteli Lindin hiuksia. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti Klovaczin farmille.

Judith oli sekoittamassa kirnupiimää ja jauhoja sikojen kaukaloon, kun Lind palasi kotiin. Caleb oli näkyvillä vilja-aitan takana, ja Lind huiskutti vain kättään Judithille mennessään taloon. Hän kiiruhti yläkertaan ja piilotti vuoteensa alle huoneeseensa tavarat, jotka hän oli ostanut Yellow Postista. Tullessaan keittiöön Ellen katsoi uteliaana häneen.

Ellen kohotti olkapäitään ja alkoi taas pestä maitokannua, joka oli hänen edessään lattialla. »Minkä vuoksi? Lähden, jos isä käskee», hän vastasi. »En usko, että siellä on erikoisen hauskaa.»

Martin tuli huoneeseen. »Etkö sinä haluaisi lähteä naamiaisiin,
Martin?» Lind kysyi häneltä.

Martin hymyili. »En minä osaa tanssia», hän vastasi, »ja tuskin me sinne lähdemmekään. Onko siitä puhuttu mitään, Ellen?»

Lind kääntyi pahoillaan pois. Siinä määrin he olivat tottuneet alistumaan, ettei tuollainen harvinainen tilaisuus lainkaan pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle.

Amelia keräsi viimeiset kasvikset puutarhasta. Tomaatit olivat kypsyneet erinomaisesti, ja sato oli hyvin suuri. Hän aikoi panna niitä monella eri tavalla säilöön, niitä riitti perheelle koko talveksi. Niin, talvi oli tulossa. Pian ilma muuttuisi kylmäksi. Sitten oli taaskin monen kuukauden kuluessa kotona ruokittava karjaa, hevosia, lampaita ja sikoja ja hankittava niille pahnoja. Turvetta oli pian pantava kanalan katolle ja lantaa levitettävä puutarhaan. Sitten lumi laskeutuisi valkeana vaippana kaiken yli ja sulkisi heidät hirsimajaansa. Caleb vartioisi yhtä tarkasti kuin ennenkin ja saisi silloin tällöin kirjeitä Bart Nugentiltä, joka ilmoittaisi hänelle kaikista Mark Jordanin toimista hänen palattuaan jälleen kaupunkiin. Judith kapinoisi joskus ja hänet masennettaisiin uhkauksin ja muistutuksin. Taaskin uusi talvi Caleb Garen komennon alaisena. Ei, ei… mitä muuta tahansa kuin sitä… Mutta toisin ajoin Amelia alistui nöyrästi tähän ajatukseen. Hän tiesi, miten suurta tyydytystä Caleb tunsi voidessaan pysyä päätöksessään juhlan suhteen. Lopulta hän ehkä päästäisi heidät kuitenkin sinne. Ja se olisi kaiken loppu…

Seuraa vana päivänä Ellen ja Martin lähetettiin Nykerkiin karjaa viemään. He läksivät varhain aamulla, kun ilma oli vielä sumea ja harmaa ja kasteesta raskas, ja he ajoivat edellään hiehoja ja sonneja aivankuin salaperäisiä unikuvia. Ellen istua hölkytteli satulassaan puolinukuksissa ja hätkähti silloin tällöin, kun Martinin piiska osui elukoiden kylkiin. Kun hän avasi silmänsä, näyttivät elukat epätodellisilta ja mahdottomilta hänen edessään tiellä Hän toivoi jälleen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta hänet olisi voitu lähettää karjaa viemään. Judith ajatteli aina vain itseään. Paljonko hän sillä lopulta voittaisi! Hänet kytkettäisiin vain vielä lujemmin farmiin kuin toiset. Ehkäpä olisi ollut ihanaa seurata Malcolmia. Järvet pohjanpuolella olivat syvät ja siniset, ja siellä vallitsi öisin, taivasalla, ikuinen rauha.

Ellen huomasi jälleen nuokkuvansa satulassa. Hänen jalkansa olivat puutuneet ja niitä pisteli kuin jalustimet olisivat olleet täynnä neuloja. Hän pudisteli itseään ja ojentautui suoraksi, aukoen punareunaisia silmiään. He ratsastivat metsän läpi, ja varhaisen aamun harmaa hämärä himmensi yhä lehtiloistoa. Ellenistä tuntui siltä kuin olisivat he tuntikausia ratsastaneet unessa.

Eräs Nykerkin sähkösanomakonttorin virkamiehistä antoi farmareille tietoja viljan ja karjan hinnoista. Häneltä Martin sai tietää, että pellavan hinta oli huikeasti noussut. Caleb oli juuri odottanutkin saavansa sellaisia tietoja.

Kun Martin ilmoitti sen hänelle heidän palattuaan kotiin, siveli Caleb viiksiään pyyhkäisten suupielistään tyytyväisen ilmeen, joka niihin oli ilmestynyt. Vielä saattoi pellavalle jotakin tapahtua. Ei pitänyt iloita liian varhain.

»Noussutko, mitä? No — yllin kyllin aikaa vielä sen laskeutumiseenkin — yllin kyllin», hän sanoi.

Mutta nämät tiedot antoivat hänelle kylliksi aihetta lähteä pellavapellolle vielä samana iltana ja lyhty kädessä tarkastaa sen kasvua. Vähän ajan kuluttua se oli nyhdettävä. Eikä koko seudulla ollut sitten ainoatakaan yhtä rikasta miestä kuin Caleb Gare. Hyvä, ettei edes Amelia tarkalleen tiennyt, miten suuri hänen omaisuutensa oli. Se voisi tehdä hänet saidaksi tai saattaa hänet pyörälle päästään.

Caleb ajatteli Bjarnassoneja. Heilläkin oli yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Mutta he eivät osanneet viljellä tällaista pellavaa. He eivät yrittäneetkään juuri muuta kuin hoitaa karjaa ja hevosia, jotka säännöllisesti lisääntyivät. Mutta pellavan laita oli toinen — se asetti vaatimuksia miehen tarmolle tässä karussa maassa. Siihen Caleb Gare oli pannut koko sielunsa.

Bjarnassonit — he olivat vihdoinkin löytäneet nuo kallisarvoiset jäännökset, joita he kokonaisen vuoden ajan olivat naaranneet järvestä. Caleb Gare tunsi suurta tyydytystä — suurta tyydytystä! Ja Martin, tuo heikko raukka, ei ollut, uskaltanut ottaa sitä, mihin hänellä oli ollut täysi oikeus. Kaksitoista kuukautta Bjarnassonit olivat hävyttömästi vastustaneet Caleb Garen tahtoa niin turhanpäiväisen tunneasian vuoksi ja pitäneet päätöksestään lujasti kiinni. Kiusallinen ajatus. Mutta syy oli kokonaan Martinin. Calebin olisi pitänyt pakottaa hänet kalastamaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Eikö hän jaksanut enää pitää perhettään kurissa? Ei — ei, Amelia oli yhä alallaan, ja Judithissa oli tapahtunut suuri muutos parempaan. Calebilla ei ollut syytä pelkoon. Hän päätti, että kiusatakseen Bjarnassoneja perhe saisi tulla toimeen ilman kalaa tämän talven.

Mark Jordan, niin, siinä hänellä oli vielä jotain tehtävää jäljellä. Caleb palasi takaisin ahon poikki heilutellen lyhtyhän pitkin maata. Hän naureskeli ajatellessaan omaa valtaansa. Kaikki oli vain suurta pilaa, niin yksinkertaista oli tämä elämä ja sen hallitseminen. Ja kaiken lisäksi pellavan hinta kohosi ilmaan kuin raketti.

III.

Joka hetki tämän viikon kuluessa, kun Lindillä ja Judithilla oli vain hetkenkään lomaa, he salaa ompelivat pukuja opettajattaren huoneessa. Judith työskenteli vain puolella sydämellä epäillen, tokko hän koskaan joutuisi käyttämään tätä koreaa pukua. Lind oli siksi hyväsydäminen, että hän valmisti puvun Ellenillekin sanomatta kuitenkaan mitään hänelle. Martinin hän sen sijaan otti uskotukseen ja laittoi hänelle klovnipuvun. Martin naureskeli hämillään, mutta nähdessään itsensä tuossa hullunkurisessa puvussa, levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen.

Judithin synkkä mieli ei kadonnut kuitenkaan, vaikka koko viikko kuluikin iloisissa suunnitteluissa. Lind alkoi pelätä, että tytön rohkeus pettäisi, ja että Calebin ankaruus ja Amelian varoitukset tepsisivät lopultakin.

Viikolla Thorvald Thorvaldson pistäytyi kerran taloon palatessaan Yellow Postista ja viipyi niin kauan, kunnes Amelian oli pakko Calebin kehotuksesta pyytää häntä jäämään päivälliselle. Mitään muuta erikoista ei sinä aikana tapahtunut. Amelian mielestä tuo viikko ei koskaan ottanut loppuakseen. Ei sanallakaan mainittu juhlaa, ja jokainen suoritti tavalliset työnsä ikäänkuin ei koko paikkakunta olisi valmistautunut huvitteluun.

Judith kulki paikasta toiseen, sikolätistä lammaslaitumelle ja lammaslaitumelta halkopinolle, pilkkoen Amelialle puita, ikäänkuin se olisi ollut hänelle kaikkein mieluisinta työtä.

Eräänä päivänä Judith, Martin ja Charlie läksivät metsään hakemaan lisää halkoja, ja tiellä Judith toivoi näkevänsä Svenin, sillä metsäpalsta, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, sijaitsi Sandbon farmin toisella puolella. Mutta hän ei nähnyt häntä, ja kotimatkalla hän kulki laahaten jalkoja perässään ja oli apeana mieleltään. Lind ei saanut häntä elvytetyksi eikä kertomaan, mikä hänen mieltään painoi.

Tallin ovi pysyi lukossa. Perjantaina, päivää ennen Lattin koulun naamiaisjuhlaa, Caleb astui tallin ohi ja hymyili itsekseen. Tuo kirvesjuttu oli sittenkin ollut hyväksi. Oli jo aika päästää Judith koetteeksi hiukan ulos, jotta näkisi, oliko hän kokonaan masennettu. Caleb tahtoi päästä täyteen varmuuteen asemastaan. Amelia tosin vastusti Judithin menoa naamiaisiin — sen Caleb oli selvään huomannut. Siksipä oli hyvä näyttää Ameliallekin, ettei hänen tahdollaan ollut mitään merkitystä.

Caleb oli aivan vakuutettu siitä, ettei Judith uskaltaisi mennä Lattin koulua pitemmälle. Ja jos hän sen teki — niin Amelia joutui edesvastuuseen. Samalla Mark Jordanin ja hänen välinen pieni juttu voisi myös tulla ratkaistuksi.

Perjantai-iltana hän ilmoitti perheelle, että lapset saisivat lähteä Lattin koululle juhliin. Kaikki pöydän ympärillä hämmästyivät. Mutta Caleb piti silmällä Ameliaa, silitellen kädellään leukaansa ja viiksiään. Amelia ei hätkähtänyt. Hän hymyili vain Martinille pöydän yli ja sanoi: »Sitä ennen sinun pitää oppia tanssimaan, Martin.»

Amelian tyyneys hämmästytti Calebia. Hän otti lyhtynsä ja läksi ulos ennenkuin tuli pimeä. Äkkiä hänet oli vallannut omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi kadottanut otteensa. Ehkäpä hän loppujen lopuksi sittenkin oli tehnyt erehdyksen. Ehkäpä Amelia oli toivonutkin, että Judith lähtisi pois — pääsisi karkaamaan Sven Sandbon kanssa. Ehkäpä vaimo oli ollut siksi ovela, että oli osannut salata häneltä oikean tarkoituksensa. Ehkäpä hän suunnitteli parasta aikaa Judithin lähtöä. Hyvä, suunnitelkoon vain! Kyllä hän aikanaan saisi nähdä, kuka tässä oli isäntä. Pitelihän hän edelleen käsissään Mark Jordanin salaisuutta. Yrittäköön Ameba vain kujeilla!

IV.

Lind ratsasti tänä iltana Klovaczin farmille päin ja tapasi Markin notkossa, metsätien varrella. Mark laskeutui alas hevosen selästä ja kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä Lindin istuessa satulassa.

»Rakas pieni Lind», hän kuiskasi kohottaen kasvonsa Lindin kasvojen tasalle, »jokainen päivä tuntuu pitkältä kuin kokonainen vuosi.»

Lind puristi Markin lähelle itseään. »Tiedätkö, Mark, en voi irtaantua siitä tunteesta, että jotakin hirveää on tulossa. Kaakkuri lensi suoraan talon yli viime yönä», Lind sanoi, ja Mark tunsi hänen ruumiinsa vapisevan.

Mark nauroi. »Se johtuu vain siitä, että huolehdit niin suuresti Judithin puolesta, rakkaani. Me lähdemme täältä muutamien viikkojen perästä, ja sitten koko elämä täällä tuntuu meistä vain unennäöltä. Annahan, kun autan sinut alas. Lähdetään kävelemään. Mitäpä, jos kävelisimme tuon kuivatun järven ympäri? Se on kylliksi kaamea paikka sinun ajatuksillesi.»

Valoa riitti vielä tunnin kävelyyn näillä karuilla mailla. Lind suostui. »Olen nähnyt sen vain ylhäältä harjanteelta. Se on kerrassaan yhtä karu kuin maisema noissa kuvissa, jotka esittävät Noan arkkia Araratin vuorella.»

He kuljettivat hevosensa metsän halki, missä kuivat lehdet rapisivat heidän jalkojensa alla ja oksat heidän yläpuolellaan kahisivat. Suoriuduttuaan metsästä he kulkivat Garen heinäpeltojen ohi, missä heinäsuovat komeilivat. Sitten he tulivat suolle, jonka takana oli järvenpohja, likaisen harmaa, tasainen lakeus, jonka pinta oli täynnä suuria, rumia halkeamia. Jykeviä juuria ja kiviä, jotka olivat pohjasakan tahroissa, häämöitti hämärässä valossa. Lind ja Mark kulkivat kapeaa maakaistaletta pitkin, joka pistihen järvenpohjan ja suon väliin.

»Sinä uppoaisit kummallakin puolella, Lind», sanoi Mark katsellen petollisia, hiuksenhienoja kaisloja suolla ja sitten harmaata järvenpohjaa, joka keskikohdaltaan oli tummempi ja kosteampi.

Etelän puolella, notkon takana, oli Caleb Garen pellavapelto. Siitä, missä Lind ja Mark nyt seisoivat, he saattoivat nähdä Calebin poistuvan pelloltaan, hänen kumaraisen vartalonsa piirtyessä vasten ambran väristä taivasta.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Jokainen nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa, jotta kaikki työt saataisiin tehdyiksi ennen lähtöä Lattin koulun juhliin.

Kun Caleb oli mennyt talliin murkinan jälkeen, Lind uskalsi näyttää Ellenille pukua, jonka hän oli ommellut häntä varten. Ellen ei sanonut sen johdosta montakaan sanaa.

Mutta Lind näki sittenkin, että Ellen oli hyvillään. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi: »Koetahan sitä.»

Puku muistutti suurta auringonkukkaa, terälehdet muodostivat hameen. Se soveltui mainiosti Ellenin solakkaan vartaloon. Hän punastui katsellessaan itseään.

Amelia ja Judith läksivät heti perunamaalle nostamaan perunoita. Martin laittoi niille uutta laaria kellarissa. Murkinapöydässä Caleb oli määrännyt, että tänään oli ryhdyttävä perunoiden nostoon. Siten hän tahtoi muistuttaa heille, että velvollisuudet olivat täytettävät, samantekevää oliko juhla vai ei.

Judith työskenteli Amelian kanssa perunamaalla sydänpäivään saakka, jolloin Amelia läksi päivällistä valmistamaan. Silloin Judith istahti kuivuneiden perunanvarsien joukkoon ja painoi kädellään vatsanpohjaansa. Kumara asento viiden tunnin kuluessa tuotti hänelle kipua. Hän piiloutui perunanvarsien taakse, jotta ei kukaan talosta näkisi hänen lepäävän. Sitten vihdoin hän näki Amelian viittailevan häntä ovelta.

Iltapäivällä he palasivat perunamaalle koreinensa. Judith koetti tehdä entistä tarmokkaammin työtä, jotta Amelian uteliaisuus ei heräisi.

Sattumalta Amelia vilkaisi häneen. Tytön alistuvainen käytös oli puolittain saanut hänetkin uskomaan, ettei hän käyttäisi väärin sitä vapautta, joka hänelle tänä iltana suotiin. Ja kuitenkin oli mieletöntä luottaa häneen. Ennen iltaa täytyi vielä kerran häntä ankarasti varoittaa. Sen enempää ei Amelia voinut tehdä estääkseen kaikkea romahtamasta. Sillä Caleb oli taipumaton. Hän ei säästäisi Mark Jordania hetkeäkään, jos Judith karkaisi.

Pitkin iltapäivää Amelia työskenteli lakkaamatta, jotta hän ei menehtyisi ajatustensa painon alla. Näytti siltä kuin tämän illan uhkaava vaara olisi jännittänyt hänen mieltään siinä määrin, että pieninkin seikka voisi sen murtaa kokonaan, lukemattomin tavoin hän kuvitteli mielessään sitä hetkeä, jolloin Mark Jordan saisi tietää totuuden itsestään. Hän näki yhä uudestaan ja uudestaan edessään nuo kuvat, kunnes ne muodostuivat loppumattomaksi sarjaksi, joka automaattisesti kulki hänen silmiensä ohitse. Hänen kätensä tulivat tomuisiksi ja likaisiksi, hänen selkänsä kangistui kumarassa asennossa, ja hän kantoi toisen korillisen perunoita toisensa jälkeen taloon tuskin huomaamattakaan ruumiillista ponnistusta.

Illansuussa Judith kantoi viimeisen perunakorillisen taloon, alas kellariin asti. Sitten hän kiiruhti yläkertaan, ennenkuin Amelia ennätti sanoa hänelle mitään, ja heittäytyi Lindin vuoteelle. Opettajatar oli lähtenyt Sandbohon Svenin kanssa puhumaan. Ellen oli ulkona keräämässä munia, ja pojat ja Caleb ruokkivat elukoita.

Amelia läksi ylös puhumaan Judithin kanssa. Hän löysi hänet Lindin vuoteelta, puoleksi unessa. Tyttö kävi istumaan ja työnsi hiukset silmiltään.

»Ei mikään», Judith sanoi koettaen nousta pystyyn. Hän kävi äkisti taas istumaan puristaen huulensa yhteen. Amelia katsoi häneen tutkivasti.

»Sinä et näytä terveeltä. Parasta olla menemättä tänä iltana noihin juhliin, jollet voi hyvin.»

»En minä ole sairas. Olen vain väsynyt», Jude intti, itsepäisen ilmeen ilmestyessä hänen silmiinsä.

»Niin — minä vain tahdon sanoa sinulle sen», Amelia jatkoi. »Jos sinä lähdet, niin menet Lattin koululle, vaan et minnekään muualle. Tähdet yhdessä Martinin ja Ellenin kanssa. Ja tulet heidän kanssaan takaisin. Jos saan kuulla muuta huomenaamulla, niin älä toivokaan, että minä pelastaisin sinut hänen käsistään. Hän on sanonut, että hän lähettää sinut kaupunkiin, jos jotain vielä tapahtuu. Ja muista se, Judith, hän saa sinut kiinni, samantekevää miten kaukana lienetkin. Ei siitä ole mitään hyötyä, jos yrität karata. Ymmärrätkö minua?» Amelian silmät olivat terävät ja tutkivat, hänen suunsa luja. Kun hän ei saanut mitään vastausta, niin hän kumartui alas ja ravisteli Judithia hartioista.

»Miksikä sinä jöröttelet tuolla tavalla, lapsi?» hän kysyi hiukan peloissaan.

»Kuka sinä olet puhuessasi minulle tuolla tavalla?» hän huusi kovalla äänellä. »Sinä et tiedä — mitään — minusta! Minä en kuulu sinulle — enkä myöskään hänelle. En kuulu tänne. Ja minä lähden pois. Nyt heti — tänä iltana» — hän puhui läähättäen, niin että sanoja oli miltei mahdoton ymmärtää — »enkä välitä siitä, mitä tapahtuu! Hän voi pistää minut vankilaan — jos tahtoo. Hän voi tappaa minut — tai sinut — tai kenen hyvänsä. Minä en välitä mistään, minä lähden pois! Etkä sinä voi estää minua! Sinä et voi estää minua, kuuletko!» Hän taivutti vartaloaan eteenpäin, ja Amelia pelästyi Judithin kiivautta. Hänen silmänsä olivat kauheat. Sitten äkkiä hän horjahti ja kävi istumaan vuoteelle. Hänen päänsä vaipui alas ja kädet riippuivat voimattomina sivuilla. Hän oli äkkiä aivan avuton.

Ameba tuijotti Judithiin. »Et sinä saa lähteä — et saa lähteä, Judith. Minä kiellän sinua! Minä kerron isälle — menen heti kertomaan hänelle, jollet peruuta sanojasi», hän sanoi levollisesti. »Sinä et saa lähteä pois täältä.»

»Ei sinun sanoistasi ole mitään hyötyä», Judit sanoi synkästi. »Minun täytyy lähteä.»

Amelian katse kiintyi Judithiin. »Mitä sinä tarkoitat — täytyykö sinun lähteä?» hän kysyi.

Judith nousi pystyyn. Hänen silmiensä ilme oli kylmä ja jäykkä. »Se ei kuulu sinuun. Minä sanoin, että minun täytyy lähteä. Se riittää. Sinä et välitä minusta vähääkään — miksikä kertoisin sinulle mitään? Mene pois ja jätä minut yksin.»

Vanhempi nainen katseli häntä tarkasti. Äkkiä hän tunsi, ikäänkuin kylmää vettä olisi vuotanut hänen suoniinsa. Asia, jota oli enää mahdoton estää, selvisi hänelle Judith odotti lasta.

Sanomatta sen enempää Amelia kääntyi pois ja astui varovasti portaita alas. Hänestä tuntui, ikäänkuin kauhea, outo maailma olisi avautunut hänelle. Hänen täytyi etsiä turvaa jostain kotoisesta. Kun hän astui ruokahuoneen läpi, tuntui lattia huojuvan hänen jalkojensa alla. Keittiössä hän kohensi tulta ja lisäsi vettä teekattilaan. Sitten hän paistoi kermakakun ja rupesi kuorimaan perunoita illallista varten. Vähitellen toinen toisensa jälkeen palasi pihalta huoneeseen. Opettajatar tuli kotiin Sandbosta. Ellen alkoi kattaa pöytää toisessa huoneessa. Tavallinen koneisto onneksi oli yhä käynnissä.

Caleb oli hyvällä tuulella tänä iltana. Joukko hevosenostajia oli kulkenut ohi, ja hän oli tehnyt edullisia sopimuksia heidän kanssaan. Hän keskusteli kaupoistaan Martinin kanssa jonkun aikaa.

»Metsäpalot pohjan puolella ovat levinneet nyt itään. Viisi taloa on palanut, sanotaan. Vaara ei uhkaa kuitenkaan meitä — ei pieninkään vaara. Metsävartiat ovat saaneet sen pysähtymään tällä puolen», hän sanoi hyvillään. »Mutta kuivaa on ollut. Onneksi he saivat sen sammumaan juuri oikealla hetkellä. Vaikea olisi kai saada tulta ehkäistyksi, jos se pääsisi tänne saakka leviämään, vai mitä luulet, Martin?»

»Toivon teille paljon huvia tänä iltana», Caleb jatkoi puhuen tällä kertaa kaikille yhteisesti. »Mitä sinä puet yllesi, Ellen? Sinusta tulee varmaankin tanssiaisten kaunotar!» Hän iski ystävällisesti silmää Ellenille, joka yritti hymyillä vastaan.

Caleb katsoi Ameliaan huvitettu välke silmissään. Amelia oli aivan läpinäkyvä. Eipä tosiaankaan ollut vaikea päästä hänen ajatuksistaan perille. Tällä hetkellä esimerkiksi hän laski leikkiä Martinin ja Charlien kanssa kieltäen heitä syömästä liikaa, muuten he eivät voisi täydesti nauttia juhlasta. Hän koetti salata todelliset tunteensa. No niin, Caleb tahtoi olla oikeudenmukainen — Amelia ei näytellyt niinkään huonosti — ei niinkään huonosti.

Tytöt läksivät ullakolle heti lypsettyään lehmät, ja Lind auttoi heitä pukeutumisessa. He kehuivat Lindin valmistamia pukuja vain muutamin harvoin sanoin, sillä he luulivat liiallisella kehumisella tuovansa esiin vain oman tyhmyytensä ja tottumattomuutensa tällaisiin hienoihin hetaleisiin. Mutta Lind ymmärsi heidät, eikä ollut loukkaantunut heidän teennäisestä välinpitämättömyydestään.

Kun he vihdoin olivat valmiit, katseli Lind kumpaistakin jonkun matkan päästä ja huudahti: »Te tulette olemaan kauneimmat tytöt koko juhlassa! Odottakaahan, niin saatte nähdä, olenko oikeassa!»

»Ei, Lind, emme me — vaan te», Judith sanoi. Hän katseli itseään puoleksi huoaten. Lind oli ommellut hänelle valkoisen kreikkalaisen puvun hienosta kankaasta, jota hiukan muutettuna sopi hyvin käyttää tavallisenakin pukuna. Jude punastui ajatellessaan, mitä sen väri merkitsi. Hän näytti mielestään kovin kömpelöltä tässä puvussa. Hänen hartiansa tuntuivat liian leveiltä, hänen käsivartensa liian voimakkailta. Tuollainen puku olisi paremmin soveltunut Lindille.

»Jos hengitän syvään, niin koko puku putoaa päältäni, Lind», Judith sanoi epäröiden.

Lind nauroi. »Tuskinpa vain, Judie. Sinä olet siinä todellakin suurenmoinen tummine hiuksinesi ja loistavine silminesi. Ja samoin on Ellenkin omassaan.»

Alhaalla Amelia pyöritti separaattoria. Hänen ajatuksensa liikkuivat sekavissa asioissa, jotka eivät näyttäneet olevan missään yhteydessä toistensa kanssa, mutta vanhat totutut työt kävivät kuin itsestään. Juden oli siis pakko lähteä pois. Sitä hän oli tarkoittanut. Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän muisti tuon ilmeen omilla kasvoillaan vuosia sitten, kun hän oli katsellut itseään peilissä.

Judithin oli pakko lähteä pois. Yhdessä Svenin kanssa. Caleb asettaisi hänet tästä edesvastuuseen. Olihan hän uhannutkin asettaa hänet kaikesta edesvastuuseen. Juuri tällaista tapausta Caleb olikin odottanut. Mitähän nyt tulisi tapahtumaan? Uskoisikohan Mark Jordan tuota juttua? Uskoisikohan Lind Archer sitä? Miten hän, sorrettu maalaisnainen, kelpaisi Mark Jordanin äidiksi? Mikä ääretön isku, jollei Mark voisi — eikä tahtoisi sitä uskoa. Ja kuitenkin Calebilla oli todisteita. Markin olisi pakko uskoa. Entäs sitten? Huolisiko Lind Markista enää — entä Mark, tuntisiko hän itsensä liian halvaksi? Miten heidän kaikkien kävisi? Mitä Mark Jordan sanoisi, joka oli kasvanut mieheksi siinä luulossa, että hän oli säätyläislapsi? Miten hän suhtautuisi totuuteen? Ei — ei, hänen ei pitänyt saada tietää — hänen ei pitänyt saada sitä tietää. Jollakin tavalla Amelian täytyi viekkaudella voittaa Caleb. Hänen täytyi olla yhtä ovela kuin hänkin. Nousta koko sielullaan hänen tahtoansa vastaan. Jollakin tavalla sen piti tapahtua. Vaikkapa hän… Judithin käsi ei ollut kyllin vakava, kun hän piteli kirvestä. Mitä elämä merkitsi Amelialle?

Hän katseli, kun viimeinen kermapisara tippui separaattorin alla olevaan astiaan, sitten hän nosti sen lattialta ja kaatoi kerman suurempaan kannuun. Maanantaina kannu oli täysi, jotta se voitiin lähettää Skuli Ericksonin mukana. Hänen piti käskeä Martinia maalaamaan selvempi nimi kannuun ennenkuin Skuli tuli hakemaan sitä. Viime aikoina oli vanhat kannut lähetetty takaisin, koska niissä ei ollut kyllin selvät nimet. Kannut olivat Skulin omat, ja luonnollisesti hänen piti saada omansa takaisin.

Amelia kuuli Judithin ja Ellenin tulevan alas ullakolta yhdessä Lind Archerin kanssa. Heti heidän jäljessään tulivat pojat. He tulivat kaikki keittiöön näyttäytymään Amelialle. Hän koetti hymyillä iloisen hämmästyneenä, kun he seisoivat hänen edessään.

»Mistä ihmeestä — tekö olette ne valmistanut, opettajatar?» Amelia huudahti Lindille. »Kylläpä te olette ystävällinen, sen minä sanon! Voi miten kauniita he ovat!»

Amelia käänteli poikia ympäri ihailevin katsein. Martin irvisteli ja näytti kovin ihastuneelta. Charlie katseli korkeaa hattuaan peilissä ja työnsi sen hiukan enemmän toiselle korvalle.

Judith läksi toiseen huoneeseen sillä välin kuin toiset juttelivat yhä Amelian kanssa. Häntä alkoi äkkiä pyörryttää, niin kovasti hän oli jouduttanut pukeutumistaan. Ja se ajatus, että Amelia oli arvannut totuuden, kiusasi häntä. Hän ei olisi suonut kenenkään tietävän sitä. He eivät olleet kylliksi hienoja saadakseen sitä tietää. He moittivat häntä siitä, mikä oli hänen ylpeytensä. Hän kuului toiseen valoisampaan, rohkeampaan maailmaan, jossa ihmiset seurasivat vaistojaan, hän vakuutti itselleen. Nämä täällä olivat sameita, hämäriä sieluja, jotka eivät uskaltaneet rehellisesti elää. He elivät vain maata ja sen tuotteita varten, ja siksi he olivat kuivia ja kitukasvuisia. Hän ei olisi tahtonut ilmoittaa sitä heille. Mutta — nyt kun Amelia sen tiesi, niin hän ei yrittäisi estää häntä lähtemästä — hänen oli aivan mahdoton estää häntä. Judith katsoi ulos ikkunasta. Caleb talutti hevosha'asta valjakkoa, Princea ja Ladya. Hän valjasti ne kaikesta päättäen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella.

Aurinko laski poppelilehdon taakse ja puut seisoivat siinä kuin pitkät, mustat seipäät. Sven oli pian valmis lähtemään. Hän oli lähettänyt sanan Lindin kautta, että hän tulisi suoraan Lattin koululle, jotta ikävyydet Calebin kanssa välttyisivät. Se oli varminta. Sieltä he lähtisivät sitten Nykerkiin. Hän antaisi jollekin Sidingissä toimeksi viedä valjakon takaisin kotiin. Lauantai-iltaisin juna pysähtyi siellä pariksi minuutiksi. Judith ei ollut koskaan nähnyt junaa. Yhtä vähän kuin Ellen tai Martinkaan, vaikka he olivat käyneet Sidingissä useat kerrat. He olivat nähneet laakeita vaunuja raiteilla. Mutta ei koskaan junaa. Miten ihmeen hauskaa junassa ajaminen mahtoikaan olla. Varmaan kuin taikamatolla lentämistä, josta Judith muisti lukeneensa, kun hän lapsena kävi koulua. Päästä jonnekin kauas pois. Kauas pois — se oli jo kylliksi. Mutta yhdessä Svenin kanssa, se oli taivasta. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuntui aivan käsittämättömältä, että tämä ilta oli vihdoinkin tullut. Hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Judith istahti tuolille ikkunan lähelle, nousi jälleen ja astui lattian poikki harmonion luo, missä hän soitti pari säveltä Ellenin lempilaulusta. Sitten hän hypähti taas pystyyn ja läksi ulos, kulkien Amelian sekä muiden ohi keittiössä. Hän näki, että Caleb todellakin valjasti hevosia. Hän palasi taas keittiöön ja sanoi toisille, että heidän oli jo aika pukeutua. Hänen kätensä vapisivat, niin että hänen oli vaikea saada päällysvaatteet ylleen.

Amelia peitti vaatteella ja paperilla eväskorin, jonka he ottivat mukaansa juhlaan. Ajatukset pyörivät valloillaan hänen päässään. Judith — Judith. Sama kohtalo kuin hänellä itselläänkin. Judithin täytyi lähteä pois. Riittihän tässä yksikin hukkaanmennyt elämä. Judith oli pelastettava. »Sama juttu toistuu», siten Caleb varmaankin pilkkaisi häntä. Judith oli Amelian lapsi, aivan niin, kaikkine hyveineen, ha, haa! Amelia saattoi mielikuvituksessaan kuulla Calebin pilkallisen naurun. Tarvittiin enemmän kuin yksi polvi, jotta huono veri katoaisi, sanoisi hän. Judithin ajattelemattomuus kaikuisi ikuisesti hänen korvissaan. Hänen oli mahdoton sitä kestää — aivan mahdoton. Hänen aivonsa menivät sekaisin. Hän ojentautui suoraksi ja painoi kädellään päätään.

»Mikä teidän on, mrs. Gare?» Lind kysyi lempeästi. Hän oli astunut pöydän luo, missä Amelia laittoi koria kuntoon. »Onko teillä päänsärkyä?»

Amelia hymyili hänelle. »Hiukan vain — kova työ tänään perunannostossa», hän sanoi.

Ellen, Martin ja Charlie, jotka olivat valmiit lähtemään, sanoivat
Amelialle hyvästi. Judith seisoi hänen edessään, kun toiset olivat
Lindin kera menneet ulos. »Hyvästi», hän mutisi, »minä kirjoitan
sinulle — jos tahdot.»

Amelian kädet liikkuivat kouristuksentapaisesti tyttöä kohti, sitten ne laskeutuivat alas. »Niin — kirjoita, Jude», Amelia kuiskasi kuivin suin. »Hyvästi, Jude.» Sitten Jude oli poissa. Amelia ei estänyt häntä.

Hän ei ollut estänyt häntä. Hän tuijotti tyhjään oveen, josta Judith oli kadonnut, ikäänkuin odottaen hänen palaavan takaisin. Hänen kätensä olivat kuumat ja kosteat ja sormet avautuivat ja puristuivat taas kokoon. Judith oli mennyt. Hänen oli pakko lähteä. Hän, Amelia, oli antanut hänen mennä. Hänen korvissaan humisi. Nyt Mark Jordan saisi sen tietää… mutta toinen nuori elämä ei menisi hukkaan niinkuin hänen omansa… huone näytti pimenevän ja tulevan tukahduttavan kuumaksi…

Amelia läksi ulos ja nojautui ovenpieleen, katsoen ulos. Caleb hoputti leikkiä laskien lapsia vaunuihin. Lind seisoi hymyillen heille. Nyt he läksivät — ajoivat ulos portista. Caleb vilkutti heidän jälkeensä. Nyt — hän sulki portin. Vain kapea kultainen juova pilkisti enää esiin poppeleiden lomitse. Caleb astui talliin. Lind palasi huoneeseen, ja Amelia läksi toiseen huoneeseen.

Lind meni yläkertaan omaan suojaansa, ja Amelia katseli ympärilleen, tuumien mitä hän tekisi. Hän pelkäsi olla yksin ja toimettomana. Mielenliikutus, jonka hän väkisin oli tukahduttanut, puhkeaisi esille, jollei hän heti saisi jotain työtä. Hän päätti ruveta kutomaan sukkia Martinille. Mutta hän ei löytänyt kuin neljä sukkapuikkoa. Hänellä oli uudet puikot lipaston laatikossa. Hän meni niitä hakemaan, mutta huomasikin, että laatikon lukko oli jollakin tavalla joutunut epäkuntoon, eikä hän saanut sitä auki. Hän iski kädellään ripaa, ja samassa ylemmän laatikon etupuoli putosi ulos. Se oli samainen laatikko, missä Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan tarkasti lukittuina. Amelia ojentautui kauhuissaan suoraksi. Hän koetti asettaa laatikon kappaletta paikoilleen, mutta hän ei saanut sitä sopimaan. Hän kiiruhti ikkunaan ja katsoi ulos. Calebia ei näkynyt.

Kokonaisen minuutin ajan hän seisoi lipaston edessä epäröiden mitä tehdä. Sitten hän polvistui maahan ja otti laatikosta ulos kaikki kirjeet ja paperit. Suurin osa oli kellastuneita ja rikkinäisiä. Ei kukaan kirjoittanut enää Calebille eikä ollut missään tekemisissä hänen kanssaan paitsi pankki. Muutamat asiakirjat ja maanluovutustodistukset näyttivät uudemmilta. Ja yhdessä kirjekuoressa oli käsiala vaikeasti luettavaa. Amelia tunsi sen. Se oli Bart Nugentin käsialaa. Hermostuneesti hän otti kirjeen esille. Se oli lyhyt, ja niin epäselvä, että siitä oli melkein mahdoton saada selvää. Mutta Amelia pääsi kuitenkin selville, että Bart Nugent oli kuolemaisillaan kirjoittaessaan tuon kirjeen. Päivämäärä oli epäselvä. Jäykistynein käsin hän selaili toisia papereita ja löysi kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin sairaalasta. Siinä ilmoitettiin Caleb Garelle Bart Nugentin kuolemasta ja sanottiin, että kuolevan miehen viimeinen toivomus oli ollut, että mukana seuraava kirje lähetettäisiin hänelle. Kirje oli päivätty lähes kuusi kuukautta sitten. Bart oli elänyt juuri parhaiksi voidakseen ilmoittaa Calebille, että Mark Jordan aikoi tulla Oelandiin.

Amelia vaipui lattialle ja nojautui lipastoa vasten. Hermokohtaus värisytti hänen ruumistaan. Hän istui siinä yhä keskellä kellastuneita papereita ja kuoria, kun Lind tuli alas. Opettajatar oli ullakolle saakka kuullut hänen nyyhkyttävän. Hän polvistui Amelian viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

Amelia nousi ponnistaen kaikki voimansa. »Älkää välittäkö minusta. Ei se ole mitään», hän sanoi hengästyneenä. »Auttakaa minua panemaan kaikki paikoilleen — mutta pian.»

Lind keräsi paperit nopeasti yhteen ja pisti ne laatikkoon. Sitten hän asetti laatikon etuosan paikoilleen, ja Amelia hakkasi sitä kevyesti vasaralla, jonka hän haki keittiöstä. Vihdoinkin se oli taas paikallaan.

Tuskin he ennättivät pois lipaston luota, kun Caleb tuli huoneeseen.
Lindin sydän sykki kiihkeästi.

»Kaunis ilta heillä on — erittäin kaunis», Caleb sanoi hyvillään. »Minä lähden hakemaan hevosta, jonka ostin koetteeksi. Etkö tule mukaan, äiti?»

»En — en tänään, Caleb. Olen juuri alottamassa uusia sukkia
Martinille», Amelia sanoi rauhallisesti.

»Hyvä on — hyvä on. Te naiset ette koskaan voi olla työttöminä», Caleb sanoi lempeällä äänellä. Sitten hän läksi uudestaan ulos.

Lind kävi istumaan ja hengitti helpotuksesta. Mitä ikänä se lie ollutkin, ratkaisun hetki oli vältetty. Amelian kasvot olivat hetken aikaa ilmaisseet mitä suurinta pelkoa.

Opettajatar palasi huoneeseensa suorittamaan koulutöitään. Hän oli sopinut Markin kanssa, etteivät he lähtisi Lattin koulun juhliin ennenkuin myöhään illalla, koska iloa kestäisi kaiken yötä ja he saisivat siitä kyllikseen, vaikkeivät saapuisikaan ensimmäisinä paikalle.

Tuuli alkoi nousta ja vinkui talon kattohirsien alla. Se hermostutti Lindiä ja herätti hänen mielessään kummia mielikuvia. Taaskin hänestä tuntui siltä, että jotakin pahaa oli tulossa.

Hän odotti kärsimättömästi tuntien kuluvan, jotta hän voisi lähteä tielle tapaamaan Markia. Sandbon poni oli jo tallissa hänelle varattuna. Hän aikoi lähteä ulos sitä juottamaan. Olisihan siinäkin jotain tehtävää. Mutta sitten hän muutti mielensä ja päätti juottaa sitä vasta matkaan lähtiessänsä.

Talossa tuntui salaperäistä painostusta. Minkä vuoksi Amelia oli rikkonut lipaston laatikon? Ja miksikä hän oli käyttäytynyt niin omituisesti? Lind joutui pelon valtaan. Kaukaa nummelta kuului kaakkurin ääni. Ja tuuli vinkui lakkaamatta. Lind kaipasi Markia. Hänen läheisyydessään oli aina niin turvallista. Mutta oliko niin todellakin? Markhan tarvitsikin häntä. Hän tarvitsi häntä, jotta hän suojelisi häntä häntä itseänsä vastaan, karkottaisi yksinäisyydentunteen häneltä. Tämä ajatus sai Lindin sydämen lämpiämään.

II.

Koulutalo Latt-järven takana oli koristettu viljalyhteillä ja katosta riippui kirjavia paperilyhtyjä. Mathias Bjarnasson soitti viulua matalalla jakkaralla salin nurkassa, ja käsiharmonikka ja harmonio vuorottelivat sen kanssa. Raskaitten jalkojen töminä voitti soiton äänen, ja lyhtyjen kirjavaa valoa vastaan nousi tomu harmaana pilvenä. Mutta tanssijoiden parissa ilolla ei ollut rajoja.

Nuoret islantilaiset osoittivat Ellenille suurta huomiota. Hän oli aivan pyörällä päästään melusta ja soitosta. Mutta hänen innostustaan laimensi kuitenkin pistos sydämessä.

Äkkiä hän huomasi, ettei hän ollut nähnyt Judithia hyvään aikaan. Hän läksi koulutalon kuistille ja tähysteli ulos. Kaidepuilla ja portailla istui nuorta väkeä vilvoittelemassa tanssien väliajoilla. Mutta hän ei nähnyt Judithia. Hän palasi saliin ja tiedusteli Martinilta ja Charlielta. Kumpainenkaan ei ollut nähnyt Judithia kokonaiseen tuntiin.

»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös jonkunmoista kateutta.

Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä. Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.

»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»

Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui lähemmäksi Sveniä.

»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.

Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.

»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.

Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnyt
Judithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.

»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan. Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.

Judithin käden kosketus kiihotti Sveniä. Hän unohti äkkiä kaiken vaaran, joka uhkasi heidän matkaansa, ja veti Judithin polvelleen. Tyttö painautui häneen tuntien itsensä niin suloisen pieneksi ja avuttomaksi. Käsivarren ollessa Judithin ympärillä Sven piti kiinni ohjaksista ja ajoi koko matkan Nykerkiin saakka muuttamatta asentoaan.

III.

Thorvald luuli sen olevan vain pilaa. Liian huvittavaa, jotta sitä olisi voinut salata. Ei ollut vielä niin myöhä, ettei hän olisi tavannut Calebia hereillä, jos hän ajoi hänen farminsa ohi. Niinpä hän, saavuttuaan sille tielle, jonka varrella hänen oma farminsa sijaitsi, kääntyi itään Gareen päin.

Caleb kulki pihalla tarkastamassa, oliko kaikki paikoillaan, kun
Thorvald ajoi portille.

»Minä en pysähdy tänne», hän sanoi Calebille nousematta alas kärryistä.
»Arvelin vain, että sinusta olisi hauskaa kuulla jotain.»

Caleb tuijotti toiseen. »No — anna tulla, mies, — anna tulla!» Thorvald asetti hänen kärsivällisyytensä aina kovalle koetukselle.

»No, älä hätäile», islantilainen sanoi iloiten, kun hän kerrankin oli voiton puolella. »Miksikä sinun kaunis tyttäresi on matkalla Nykerkiin, kun kaikki muut ovat juhlimassa?»

Caleb oli hetken aikaa vaiti. »Höh!» hän naurahti. »Sinä olet hullu, Thorvald. Itse olet hullu! Hän ei ole menossa Nykerkiin Hän läksi vain erästä opettajattaren ystävää vastaan. Ei — ei, Thorvald.»

Thorvald heitteli niskojaan. »Älä luule, Caleb. Miksikä Sven Sandbo, tuo nuori junkkari, olisi ollut hänen kanssansa? Ha, haa!» Hän käänsi hevosensa ja ajoi takaisin nauraen täyttä kurkkua.

Caleb seisoi tiellä ja katseli pää kumarassa hänen jälkeensä. »Hän on karannut — hän on karannut!» hän mutisi itsekseen. Sitten hirveä raivo sai hänet valtaansa.

Hän hyökkäsi talliin ja riisti oven auki. Hän viritti tulitikun ja katsoi seinään, minne kirves oli vajonnut. Seinässä oli kolo, josta kappale lahonnutta puuta oli lohjennut kirveen painosta. Kirves oli maassa, yhä puussa kiinni. Caleb poistui tallista, ja tuuli sammutti tikun.

IV.

Fusi Aronson oli sytyttänyt tuleen pajupuita sinä päivänä, kasketakseen maapalstan, jota hän ensi vuonna aikoi viljellä. Pajut kasvoivat kosteassa maassa, missä ruoho oli hyvin pitkää. Pimeys yllätti hänet ennenkuin hän oli saanut työnsä tehdyksi, ja hän sammutti huolellisesti tulen jäljet. Hän oli alottanut kaskensa Calebin metsäpalstan puolelta — samaisen metsän, joka aikaisemmin oli ollut hänen omansa. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei ainoatakaan kipinää ollut jäänyt kytemään sille puolen. Mutta päivä oli ollut tyyni ja petollinen. Illalla nousi tuuli.

Kytevä tuli paksun palaneen ruohon alla alkoi hehkua. Jäljelle jäänyt kuiva heinä antoi tulelle virikettä — se levisi pajujen juurien alitse ja tuuli kuljetti sen metsään. Koska Fusin kaskesta oli noussut savun hajua kaiken päivää, niin ei Sandbon kotiväki ollut siitä milläänsäkään. Ja tuuli puhalsi suoraan etelään, niin ettei hajua tuntunut Garen farmille saakka, joka oli lännen puolella. Mutta hämmästyttävän lyhyessä ajassa tuli kohosi kuin liekehtivä höyhenviuhka taivasta kohti ja hyökkäsi etelään päin.

Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven jäljessään.

»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti. Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä perille.

»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat sen sanoa — vielä tänä iltana.»

»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Haa! Olipa sinulla rohkeutta, kun päästit hänet lähtemään, vaikka tiesit, mitä siitä seuraisi. Nyt sinä lähdet Klovacziin kertomaan — kertomaan kaikki kauniille herra pojallesi! Oletko valmis?»

Amelia tuskin vilkaisi häntä kasvoihin. »En», hän sanoi kiristäen hampaitaan. »Minä en mene.»

»Vai et mene? Hyvä — saadaanpa nähdä, etkö mene!» Caleb veti kätensä esille selkänsä takaa, ja Amelia näki, että hänellä oli suuri karjapiiska kädessä.

»Valitse nyt, Amelia — valitse nyt! Kyllä hän saa tietää totuuden muutenkin, mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sinä itse kertoisit. Hän loukkasi minua vastikään, mutta tahtoisin näyttää hänelle, että minä seison koston yläpuolella!» Caleb kohotti silmäkulmiaan ja hymyili.

»Johan minä sanoin, etten mene!» Amelia huusi. Caleb astui askeleen lähemmäksi otaksuen, että hän voisi, niinkuin ennenkin, vain katseellaan pelottaa hänet tottelemaan. Mutta Amelia katsoi häneen rohkeasti.

Caleb kumartui eteenpäin ja katsoi Ameliaa silmiin. Niissä ei näkynyt vähimmänkään pelon jälkeä. Ensi kertaa eläissään Amelia ei pelännyt Caleb Garea.

Caleb kohotti piiskaansa ja löi. Hänen kasvoillaan oli raivostunut ilme — Amelian vastustus nostatti hänen raivoaan. Eikö hänellä ollut enää valtaa häneen? Amelia hätkähti, kun piiska iski häneen, mutta hän ei huutanut.

»Vai ei pienintäkään valitusta? Se on kai sinulle mieluista. Menetkö sinä? Vai et? Siinä tapauksessa minä näytän sinulle, kelle sinä vastaat täällä — minäpä näytän sinulle!» Calebin ääni oli kimakka ja terävä. Hän oli aivan suunniltaan, niin hämmästynyt ja raivostunut hän oli Amelian vastustuksen johdosta. Amelia kyyhötti nurkassaan harmonion ja seinän välissä. Hän katsoi silmää räpäyttämättä Calebiin. Hän oli täysin selvillä siitä, että kaikki riippui nyt vain hänen omasta tahdostaan. Bart Nugent oli kuollut.

Niin pian kuin Mark Jordan oli poissa täältä, hänelle ei voinut enää mitään pahaa tapahtua.

Caleb ojensi pitkän käsivartensa ja tarttui Ameliaa käteen, heittäen hänet keskelle huonetta.

Lind, joka oli kuunnellut kauhun vallassa yläkerrassa, kiiruhti nyt portaita alas. Caleb seisoi selin häneen. Hän näki piiskan ja heittäytyi Calebin päälle. »Minä sen tein — minä lähetin Judithin pois täältä!» hän huusi hurjana. »Jättäkää hänet rauhaan — minä sen tein!»

»Haa! Tekö sen teitte! Älkää koettako valehdella minulle, neiti. Ei minulla ole mitään tyydytystä siitä, jos kuulen, että te sen teitte. Hän sen teki.» Hän osoitti piiskan varrella Ameliaa. Sitten hän kääntyi taas Lindiin. »Pois!» hän huusi raa'asti. »Pois, tai minä heitän teidät ulos!»

Lind vilkaisi Ameliaan ja juoksi ulos talosta. Hän kompastui karjapihalla kuoppiin ja epätasaisuuksiin ennenkuin hän pääsi portille. Nyyhkyttäen ja vavisten koko ruumiiltaan hän kiipesi aidan yli ja juoksi suoraa päätä tielle, joka johti Sandbon farmiin. Varmaankin Mark oli jo tulossa! Hän kohotti päätään nähdäkseen, näkyisikö jo häntä. Hämmästyttävä näky kohtasi häntä ja samassa hän tunsi, että ilma oli täynnä savua. Tien pohjoispuolella metsä oli kuin liekehtivää vaahtoa, jota tuuli kuljetti etelään päin. Näinkin kauaksi hän saattoi kuulla liekkien huminaa. Hyvään aikaan hänen oli mahdoton liikahtaa paikaltaan. Missä oli Mark? Oliko hän jo ennättänyt metsäpalstan ohi? Olivatko Sandbot turvassa? Mitä Amelialle tapahtui, joka oli huoneessa Calebin kanssa? Lind juoksi jonkun matkaa tietä myöten ajattelematta, mitä hän oikeastaan teki. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta tiellä. Samassa Mark pysähdytti rattaat hänen kohdallaan ja astui alas.

»Lind!» hän huusi kietoen käsivartensa Lindin ympärille, »nyt se uhkaa meitä!»

Lind irtaantui hänen syleilystään. »Mark — kiiruhda — Caleb tappaa
Amelian!»

Amelia oli vielä tajunnassaan. Caleb seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hänen kasvojensa ilme oli epäröivä. Hänen oli mahdoton ymmärtää, että Amelia oli voittanut hänet — voittanut hänet elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Hetki, jota Caleb oli odottanut, oli nyt koittanut. Ja Amelia oli pettänyt hänet. Hänen oli pakko itse ilmoittaa totuus Mark Jordanille, jos hän toivoi hänen pääsevän siitä selville. Vähäinen tyydytys tosiaankin — kovin vähäinen — ikävä toimi. Caleb peräytyi Amelian luota, joka makasi pitkänään maassa. Äkkiä hänen kiihkonsa katosi. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa Ameliaan — saamatta mitään aikaan. Amelia oli voittanut hänet. Voittanut juuri ratkaisun hetkellä. Jotain meni hänessä rikki jättäen hänen henkensä aivan alastomaksi. Hän tuli taas järkiinsä, saattoi ajatella kylmästi ja selvästi, mikä kyky oli kadonnut häneltä niiden monien vuosien kuluessa, jolloin hän oli vain vihannut. Hän selvisi ikäänkuin pohmelosta. Hän häpesi ja halveksi itseään rajattomasti. Hän hyökkäsi ulos kopeloiden eteensä ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut sokeaksi. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa.

Ulkona hän kohotti kasvonsa ylöspäin. Kitkerä haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ja avaten silmänsä hän näki itäisen taivaanrannan.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. Hän luuli päänsä halkeavan. Hän juoksi lammaslaitumelle nähdäkseen selvemmin, miten laajalle tuli oli levinnyt. Tuuli puhalsi etelään.

Caleb juoksi työkaluvajalle ja otti esille pienen auran. Sitten hän haki yhden työhevosista haa'asta ja valjasti sen auran eteen. Hän avasi lammaslaitumen veräjän ja läimäytti hevosta voimainsa takaa ajaen metsän eteläiseen päähän, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Hänen oli pakko kyntää leveä vako koko alueen ympäri, jotta liekit eivät leviäisi idän puolella olevaan metsikköön. Sillä jos se pääsisi metsikköön, niin se pääsisi sieltä myös pellavapeltoon. Metsäpaloja ei näillä seuduin ollut vuosikausiin ollut. Hän oli arvellut, että tulikuja metsikön ja pellavapellon välillä olisi aivan turha…

Tultuaan perille Lind ja Mark läksivät huoneeseen Amelian luo. Hän oli laahautunut sohvalle ja makasi siinä liikkumattomana. Mark jäi ovensuuhun seisomaan sillä välin kuin Lind kumartui Amelian puoleen.

»Sallikaa, että annan teille hiukan vettä», opettajatar sanoi. »Mark Jordan on täällä. Jos teidän miehenne palaa takaisin, niin ei hän uskalla tehdä mitään.»

Lind työnsi kätensä Amelian pään alle. Hän näytti pyörtyneen. »Mark, anna minulle hiukan vettä», Lind sanoi nopeasti.

Amelia nousi samassa istualleen ja puoleksi hymyili heille. Hän työnsi pörröiset hiuksensa pois otsalta ja koetti kauluksellaan peittää suurta punaista pahkaa niskassaan.

»Jos olisin aavistanut, että mr. Gare käyttäytyisi täten, olisin kaikella tavalla koettanut estää Judithia lähtemästä», Lind sanoi pahoitellen. »Mutta pelkään, että hän olisi sittenkin lähtenyt.»

»Niin — hän olisi lähtenyt», sanoi Amelia pehmeällä äänellä. »Minä kehotin häntä lähtemään.»

»Meidän pitää kai kertoa mrs. Garelle, Lind», sanoi Mark sitten. »Häntä on valmistettava pakenemaan täältä.» Mark katsoi säälien Ameliaan tuntien raivoa sydämessään Caleb Garea kohtaan. Jospa hän vain olisi ennättänyt tänne hiukkasta ennemmin —

»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»

Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti hänen jälkeensä.

»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs. Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin tehdä mitään tuolle lieskalle.»

»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.

Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle, joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän. Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana…

Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.

Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa, eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka. Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa. Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin, jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.

Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki, niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa… Hän katsoi taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli koko alueen.

Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat, kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri. Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva. Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.

Caleb kompastui kuoppaan pellolla ja makasi siinä hetken aikaa voimatta hengittää. Maa näytti virittävän hänelle ansoja. Hän kohosi polvilleen ja katseli palavaa metsää. Se näytti hyökänneen eteenpäin puolen mailin verran sinä aikana, minkä hän makasi maassa. Hän otti ylös lyhtynsä, jossa tuli paloi yhä, ja kiiruhti suolle päin. Hän alkoi raivostua tulelle. Se näytti tahtovan saattaa hänet häpeään. Mutta kyllä hän voittaisi kaikki sen kujeet. Maa hänen allaan muuttui mustaksi ja painui hänen jalkojensa alla ikäänkuin hän olisi kulkenut patjoilla. Hän juoksi eteenpäin sokeasti, pitäen kiinni vain siitä suunnasta, missä pellavapelto sijaitsi. Tuli voitti joka hetki yhä enemmän alaa. Tuuli puhalsi entisellä voimallaan. Nyt Calebin jalat sotkeutuivat hienoihin kaisloihin. Ne hidastuttivat hänen eteenpäinpääsöään. Hän nosti jalkojaan korkeammalle ikäänkuin murskatakseen ne allensa. Maa tuntui aaltoilevan kuin vesi. Mutta Caleb ei välittänyt siitä. Hän piti lujasti lyhdystään kiinni ja hyökkäsi vain eteenpäin, pää kumarassa, hartiat koholla. Sitten, äkkiä, jokin näytti takertuvan hänen jalkoihinsa. Hän ei voinut irrottaa niitä. Vesi tulvi hänen jalkineisiinsa ja loiskui hänen nilkkojensa ympärillä. Hän oli nyt aivan lähellä metsää, ja tunsi tulen kuumotuksen, mutta vesi hänen jaloissaan oli jäätäkin kylmempi. Hän kumartui alaspäin ja alkoi repiä kaisloja koettaen siten saada jalkansa irti. Mutta maan voima oli voittamaton. Hänen käsivartensa olivat kuin heikon vekkulinuken, joka sätkyttelee ilmassa. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja ponnisteli kaikin voimin. Mutta maa veti häntä yhä lujemmin puoleensa. Hän nosti lyhdyn niin korkealle kuin suinkin ja koetti antaa merkkejä kotiinsa. Hän huusi, mutta tuuli kuljetti äänen mukanaan ja se hukkui palavan metsän huminaan. Hän ojensi käsivartensa pellavapeltoa kohti ikäänkuin rukoillen siltä apua. Tuli oli nyt sivuuttanut sen paikan, missä hän oli vajonnut liejuun. Caleb kääntyi poispäin, jotta hän ei näkisi sitä. Mutta hän tiesi, että hän oli pakotettu näkemään sitä loppuun saakka… jollei hän sulkenut silmiään. Hän kumartui alas ja koetti epätoivoissaan tarrautua kiinni kaisloihin, mutta ne läksivät juurineen irti vetäen mukanaan liejua. Hän kaatui suulleen ja sai kätensä täyteen märkää mutaa koettaessaan päästä pystyyn. Hattu putosi häneltä päästä, ja hänen hiussuortuvansa liehuivat hänen vartalonsa taipuessa ylös ja alas.

Epäselviä kuvia alkoi kulkea hänen silmiensä ohi… Hän sulki silmänsä, mutta näyt seurasivat häntä sittenkin. Hän näki Thorvaldsonin vahingoniloisena naureskelevan, kuullessaan mitä hänelle oli tapahtunut. Fusi Aronsonin, jonka maalla hän heitti henkensä, Amelian… jolle hän oli tehnyt katkeraa vääryyttä… ja Mark Jordanin, joka ei ollut hänen poikansa… sekä kirveen tallin lahonneessa seinässä…

Tuli raivosi edelleen. Hetken kuluttua se saisi valtaansa pellavan… tuon kauniin, rehevän pellavan… hetken kuluttua… Caleb sulki silmänsä. Häntä värisytti, hän oli liian väsynyt taistellakseen sen kauemmin. Hän oli antanut koko sielunsa pellavapellolle… no niin, se tuhoutuisi samalla kuin hänkin… hän näki sen yhä loistavan harmaanhopeisena, kun tulen loimu kohdistui siihen. Maa sulki hänet jääkylmään syliinsä, tarrautui lujasti hänen ruumiiseensa… mutta pellava tuhoutui yhdessä hänen kanssaan.

»Katsokaa — lyhty on pysähtynyt — tuolla alhaalla. Opettajatar — eikö suo ole siellä käsin?»

Lind astui ovelle ja katsoi ulos seuraten Amelian katsetta. Hän tunsi vaimo paran ruumiin vapisevan.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Tulensammuttajat tulivat Yellow Postista Mark Jordanin mukana. Sillä välin kuin he koettivat saada tulen pysähtymään Caleb Garen pellavapeltoon, Mark kiiruhti farmille.

Hän tapasi Lindin ja Amelian rauhallisesti odottamassa. He olivat pysytelleet huoneessa nähtyään, ettei tuli kääntynyt länteen päin. Mark jutteli hetken aikaa heidän kanssaan, vakuuttaen, että he olivat täydessä turvassa ja että miehet pian saisivat tulen sammumaan.

»Mark — pelkään, että Calebille on jotain tapahtunut», hän kuiskasi. »Katsohan hänen lyhtyään — se tuikkii keskellä suota eikä ole liikkunut siitä pitkään aikaan.»

Mark antoi katseensa kulkea yli pimeiden peltojen. »Näen kyllä. Mutta ehkäpä hänellä ei ole mitään hätää. Minä lähden auttamaan miehiä ja koetan löytää Calebin», hän sanoi kiiruhtaen pois.

Pohjoisen puolella tuli oli levinnyt, joskaan ei yhtä nopeasti, kuivan ahon yli ja uhkasi nyt Fusi Aronsonin heinäsuovia ja rakennuksia. Fusi ja hänen veljensä Björn, jotka eivät olleet lähteneet juhliin, olivat valjastaneet kaksi hevosta auran eteen ja tekivät hurjasti työtä kovassa kuumuudessa. Björn katseli metsään päin ja näki Fusin vartalon kuvastuvan tulen loimua vasten kuin jättiläisen. Sitten toinen hevosista, vahva, vanha tamma, kaatui kuolleena maahan. He olivat siksi kaukana hevosha'asta, etteivät he voineet mennä toista hakemaan.

Fusi riisui valjaat hevosen raadosta ja kiinnitti ne omiin hartioihinsa. Sitten hän neuvoi Björniä, miten hänen tuli käsitellä auraa. Äärettömällä voimanponnistuksella hän kynti toisen vaon toisensa jälkeen vetäen auraa hevosen rinnalla, leveitten hartioitten kohotessa ja säärien jännittyessä. Ja vihdoin leveä kuja oli saatu kynnetyksi, jonka yli pienet liekit eivät ylettyneet. Koska tuuli oli etelään, ei ollut pelkoa, että kipinät kirpoaisivat suoviin. Fusi oli pelastanut farminsa.

Mutta sillä välin kuin Fusi ja Björn kyntivät omalla maallansa, tuli raivasi itselleen tien peltojen poikki Joel Brundin farmille; tämä oli lähtenyt juhlille vaimonsa, Doran kanssa.

II.

Tiedon metsäpalosta oli Lattin koululle tuonut eräs sekarotuinen, joka asui pohjoispuolella Latt-järveä. Pakokauhu syntyi heti. Martin löysi Ellenin ja Charlien ja kiiruhti heidän kanssaan rattaille. He käsittivät nyt, miksikä Lind ei ollut saapunut juhlaan.

Kun kaikki muut olivat lähteneet koululta, seisoi Joel Brund yksin ulkopuolella. Hän odotti vaimoaan. Hän näki, että Cliff Lyndahlin auto oli kadonnut koulutalon kupeelta. Mutta hän odotti sittenkin. Hän tiesi, että Dora tulisi takaisin.

Hän odotti pimeässä kokonaisen tunnin, ja sitten Dora tuli yhdessä Chff Lyndahlin kanssa tämän autossa. Se oli ainoa auto Oelandissa. Dora astui nyreissään Cliffin vierestä maahan ja nousi rattaille, joissa Joel odotti häntä. Sitten he ajoivat pois sanomatta sanaakaan, Cliffin ajaessa toiseen suuntaan.

Itäisellä taivaalla näkyi harmaata valoa, kun he saapuivat sille kohtaa, missä heidän kotinsa ennen oli ollut. Pieni mökki oli nyt mustuneena ja savuavana kasana. Ulkohuoneet olivat kokonaan tuhoutuneet. Oli ruvennut satamaan.

Dora Brund kohautti olkapäitään. »Hm!» hän nauroi miehelleen. »En näe mitään syytä jäädä tänne. Nyt et voi tarjota minulle enää edes kattoa suojakseni.»

»Aivan varmaan, vaikka vetoa löisin! Enkä välitä vähääkään, vaikka muutkin tietäisivät sen, mitä minä tiedän», hän sanoi kevyesti. Hän vilkaisi sivulta Joeliin nauraen ivallisesti. Hänestä oli hauskaa näyttää hänelle voimaansa, vaikka kaikki heidän välillään olikin lopussa. Cliff Lyndahl oli luvannut tehdä paljon hänen puolestansa…

Joel Brund kumartui vaimonsa puoleen tavoitellen häntä suurilla, koukkuisilla sormillaan. Hän voisi murskata hänet kuin leikkikalun. Dora pelästyi peräytyen mökin kärventynyttä seinää vasten. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä kauhusta.

Joelin käsivarret vaipuivat alas. Hän astui pois pää kumarassa. Syvä, karhea nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan, ja Dora painautui seinää vasten.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Lokakuu alkoi, jälkikesän hiljainen rauha. Varhain aamulla taivas oli valkoisten pilvien verhossa, mutta sydänpäivällä ilma kirkastui ja taivaanlaki hohti sinisenä. Ja kaiken yllä lepäsi suuri hiljaisuus, ikäänkuin käsi olisi kohonnut vaatimaan kunnioitusta. Garen farmilla vallitsi rauha.

Amelia ja Martin olivat käyneet kaupungissa, ja Martin oli tuonut mukanaan piirustuksia ja suunnitelmia uutta taloa varten. Kaupungissa he olivat tavanneet Judithin ja Svenin, ja he olivat olleet hyvin onnellisia.

Ellenkin aikoi pian lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi silmälaseja. Mutta hän ei näyttänyt olevan erikoisesti innostunut matkaansa. Hän oli kovin ärtyisä näinä päivinä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut jollakin tavalla loukkaantunut toisiin. Ei kukaan tiennyt, mitä siinä piili.

Amelia oli tyyni ja vakava ja suoritti työnsä niinkuin ennenkin. Mutta hän ei työskennellyt enää kuumeisesti, keräten itselleen turhiakin töitä. Hän työskenteli vapaasti, ikäänkuin hän olisi iloinnut askartelustaan. Noin pari viikkoa metsäpalon ja sen kauhujen jälkeen Lind kuuli hänen joskus hyräilevänkin itsekseen.

Lind laski nyt päiviä. Joka ilta hän tapasi Mark Jordanin, joka oli Klovaczissa työssä siihen asti, kunnes pojat saisivat uuden apulaisen. Lind käveli tai ratsasti hänen kanssaan metsätiellä, koulun pohjoispuolella, missä oli Garen ainoa metsäpalsta, joka oli säästynyt tulen tuhoilta.

Pari kolme kertaa Mark kävi Lindiä tapaamassa Garessa, ja kerran hän oli heillä illallisella. Amelia oli vieraanvarainen ja ystävällinen, joskin hän puhui hyvin vähän. Lind ihmetteli sitä omituista viehätystä, mikä oli ilmestynyt Amelian koko olentoon.

Amelia toi kaupungista Ellenille uusia vaatteita sekä minkä mitäkin kodin kaunistukseksi, mutta Ellen paheksui sitä.

Hän ei käyttänyt uusia vaatteitaan ennenkuin viikkoja myöhemmin. Hänestä oli loukkaavaa käyttää niitä eikä hän ymmärtänyt, miten äiti oli voinut niitä ostaa, vaikka hän tiesikin nyt, että perheellä oli pankissa enemmän rahaa, kuin mitä hän koskaan oli voinut uneksiakaan.

»Järvestä saadaan nykyään paljon kalaa», hän sanoi Martinille. »Tule kalastamaan milloin vain mielesi tekee.»

»Ei sinun pidä mennä», sanoi Ellen. »Erik ei koskaan kehottanut isää tulemaan sinne.»

»Niin —» sanoi Martin hitaasti. Hän muisti sitä nöyryyttävää päivää keskikesällä, jolloin Erik oli nähnyt kalastusvehkeet hänen rattaillaan. »En minä turhan päiten aio käyttäytyä kuin mieletön. Enkä turhan päiten tahdo loukata myöskään Erikiä.»

Toisen kerran mrs. Sandbo tuli taloon. Hän oli syvässä surupuvussa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun vain viitattiinkin onnettomuuteen.

Amelia pyysi hänet huoneeseen ja tarjosi hänelle hyvää kahvia ja leivoksia, joita hän oli ostanut kaupungissa. Mrs. Sandbo huomasi, ettei kahvi ollut Johannesonin puodista ostettua, mutta hän hillitsi uteliaisuutensa. Itsekseen hän ajatteli, että Amelia käyttäytyi sangen sopimattomasti. Miten hän saattoikaan ostaa kahvia kaupungista heti sellaisen surun jälkeen. — No niin, parasta oli olla vaiti…

Mutta hän oli kärkäs juttelemaan Judithista ja Svenistä. Hän oli pukeutunut surupukuun siksi, että hän tunsi nyt olevansa hiukan sukulaisuussuhteissa Garen perheeseen, mutta myöskin Doran vuoksi.

»Minä olen niin onnellinen, Amelia», hän sanoi. Hän nimitti mrs. Garea nyt »Ameliaksi» heidän lastensa avioliiton vuoksi. »Sen jälkeen kuin Dora —» kyyneleet nousivat jälleen hänen silmiinsä — »olisin aivan menehtynyt huoleen tuon pojan vuoksi. Mutta Judithista tulee hyvä vaimo hänelle.»

Vaikka kahvi olikin kaupungista ostettua ja sen juominen suuri loukkaus, ei mrs. Sandbo voinut kieltäytyä ottamasta toista kuppia. Nyt, kun Ludvig oli kuollut, hän koetti täyttää hänen tahtoaan kaikissa asioissa aivankuin hän olisi edelleen elänyt. Mutta — hän oli viimeinen moittiakseen ketään.

»Mitä aiotte nyt tehdä farmille, Amelia, kun teillä ei ole miestä huolehtimassa siitä?» hän kysyi. »Ludvigin kuoleman jälkeen olin minä pitkät ajat aivan pyörällä päästäni. Mutta teillähän on Martin, unohdan aivan, miten nuoret varttuvat. Hyvä ihme, me alamme tulla vanhoiksi, eikö totta, Amelia?»

Mrs. Sandbo läksi kotiin ihmetellen, tarkoittiko Amelia, että hän tunsi itsensä nyt nuoremmaksi Calebin kuoltua. Hän olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän yksityiskohtia hänen kaameasta kuolemastaan. Oli kai jo myöhäistä saada enää tietoja siitä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän ainakin oli nyt päässyt Garen perheen yhteyteen, vaikkei hän koskaan voisikaan tunkeutua salaisuuden ytimeen saakka.

II.

Oli ensimmäinen pakkasyö, ja kun Lind heräsi aamulla, oli maa valkeassa huurteessa. Aurinko sulatti sen muutamassa minuutissa, mutta maa ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Näytti siltä kuin varjo olisi laskeutunut aholle ja laidunmaille. Seuraavat päivät olivat yhtä kirkkaita kuin edellisetkin, tuuli yhtä leuto ja taivas yhtä sininen, mutta muutos oli sittenkin tapahtunut.

Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli ikäänkuin torventoitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet olivat muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa luovutettuaan antimensa. Mutta ensi vuonna ei Caleb Gare enää katselisi niiden tuloa ja lähtöä.

Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää. Lind tunsi sydämessään, että Mark oli heille sukua — että hän seisoi auttamattoman yksin. Mutta inhimillinen kaipuu oli tuonut hänet hänen luokseen. Tuo ajatus lämmitti häntä.

Päivä koitti, jolloin Lind sulki koulutalon oven ja näki oppilaittensa hajaantuvan kolmelle tielle, jotka johtivat itään ja länteen ja pohjoiseen.

Seuraavana päivänä hän läksi yhdessä Markin kanssa pois Oelandista luvaten Amelialle joskus palata takaisin.

Mutta Amelia tiesi, etteivät he koskaan palaisi takaisin, ja sydämessään hän iloitsi siitä.

He ajoivat illalla Nykerkiin, jatkaakseen junalla matkaa Sidingistä kaupunkiin. Heidän oli määrä jättää hevoset vuokratalliin, ja Klovaczin pojat lupasivat tulla niitä seuraavana päivänä hakemaan.

»Mikähän Garein salaisuus oikein oli», sanoi Lind, kun he ajaa hytkyttivät rattailla kovalla tiellä. »Se näytti katoavan Calebin mukana.»

»Omituisella tavalla se todellakin ilmeni — ainoa asia, josta hän todellakin välitti, surmasi hänet lopulta», huomautti Mark.

Lind värisi hiukan, ja Mark kietoi käsivartensa hänen ympärilleen suudellen häntä otsalle.

»Sinä olet saanut kokea paljon ihmeellistä asuessasi näiden ihmisten parissa, Lind», Mark jatkoi; »mutta se, että sinä olit täällä, on ollut minulle vielä paljon ihmeellisempää. Tuntuu siltä kuin ei sellaista aikaa olisi ollutkaan, jolloin sinä et olisi ollut täällä — näin aivan minun lähelläni.»

»Mark, toivoisin vain, että sinä tarvitsisit aina minua», Lind sanoi painautuen vielä lähemmäksi. Sitten hän kohotti päätään ja kuiskasi: »Kuuntelehan, Mark!»

Korkealta, tummalta taivaanlaelta kuului villihanhien kirkunaa… ne lensivät etelää kohti… kaukaisena, pitkänä varjona… etsiskellen yksinäisyyden halki… ikuisesti etsien…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIHANHET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.