The Project Gutenberg eBook of Jutelmia, by Aatto Suppanen

"Mitäpä tuota hevostasi niin kiusaat?" virkkoi lehtori Lajunen kyytipojalle puoli välissä kahden peninkulman matkaa, joka oli laivarannasta Lajusen herrasväen vuokrattuun kesäasuntoon. "Ei meillä mihinkään kiirettä ole, ehdimme tästä vähemmälläkin perille illan pitkään."

Poikaa harmitti. Kukapa osaa kaikkein mieltä noutaa, kun toiset käskee, toiset kieltää. Sen tähden hän vähän nenäkkäästi vastasi:

"Tähänhän minä koko illaksi tielle jään! Pitää minun vielä takaisinkin ehtiä."

"Niin, niin, aja vain, kun kerran ajamassa olet!" kehoitti rouva Lajunen. Hänestä näet kesäkuun ensimmäisten päiväin koko terältään paahtava aurinko alkoi liialta rasitukselta tuntua hänen tuossa istuessaan Turun kärrien etusijalla miehensä vieressä ja pidellessään nuorinta lasta sylissään.

Takasijalla istui kaksi vähän suurempaa lasta ja lapsentyttö Miina, ja sen istuimen alle oli vain tasapainoksi pistetty isohko kori. Se olisi muuten kyllä sopinut kuormaankin, joka oli jäänyt laivarantaan toisen kyytimiehen ja kyökkipiian Katrin haltuun, varovasti perille tuotavaksi.

Lehtori Lajunen oli tahtonut rannasta lähtiessä sijoittaa kyytipoikaansa takapuolelle lasten kanssa ja ajaa itse, mutta siihen ei poika ollut suostunut. Hän, hevosen haltia, oli tahtonut itse pitää huolen kyyditsemisestä, ja istahtanut etupuolelle kärrien kulmalle, ja silloin täytyi pistää tuo kori vielä takapuolelle vastapainoksi.

Siten oli hevoselle tullut jotenkin runsas kuorma. Mutta poika, vakuutellen: "kyllä se jaksaa!" kuitenkin, ehkä juomarahan toivossa, yhä pyrki varsinkin alkumatkasta laskemaan ylämäet neliseen ja muuten täyttä juoksua, milloin hevonen vähänkin yritti astumaan.

Se harmitti lehtori Lajusta hyvin. Jonkun virstan päässä hän ryösti pojalta piiskan, mutta jäiväthän hänelle vielä ohjasperät, ja kun nekin joutuivat takavarikkoon, alkoi hän nykiä ja repiä ohjasvarsilla.

Hevonen jo kuitenkin rupesi hengästymään eikä ollut enää millänsäkään pojan hopusta.

"Tässäkö sitä nyt pitää paahtua koko kesä maantiellä?" valitti rouva nuhtelevaisesti.

Hiljakseen ajettiin loppumatkaa, milloin rannikon lähitse, jossa vedenselkä vilkkui metsän takaa, milloin korkean mäen päälle nousten, johon näkyi aukea järvi sekä siellä veneitä lepattavin purjein työläästi eteen päin pyrkimässä, milloin notkelmaan laskeutuen, jossa niityt heleän vihreinä hohtivat ja lehtipuut kevään tuoretta tuoksua levittivät. Oli siinä myöskin uhkeita taloja tien varrella, ehkä joukossa joku huonompikin, ikään kuin tekemässä vastakohtaisuutta paremmin huomattavaksi.

Jopa läheni taaskin mäkien ylitse ja niittyjen keskitse tie järven rantaa. Viimeisen tuuheametsäisen mäennyppylän päälle päästyä levisi matkustajain eteen saarinen järven seljänne niin lähellä, että Lajunen arvaeli jaksavansa siitä heittää kiven tuonne alas veteen, johon maantiekin näytti suoraa päätä osuvan.

Mutta mäen alla oli vielä tilaa kahdellekin talonsijalle, joiden välitse tie loivasti laskeutui rantatörmän päälle, pudottautui siitä edelleen törmän alle ja kääntyi kiertämään toisen talon peltoja, jotka ulottuivat hyvän matkan pitkin rantaa samoin kuin toisen talon viljamaat toisella puolella.

Kumpaisessakin talossa oli, paitsi talonväen omia, kartanoita, erittäin kaupunkilaisten varalle rakennettu kesäasunto, lasiseinäinen kuisti, tilava porstua, kolme huonetta ja kyökki, mäen puolella taloista, vastakkain kahden puolen tiestä, kuitenkin sen verran etempänä, että oli tilaa puhtaille nurmikko-pihamaille. Itse nämä asunnot, samoin kuin pihamaiden ripa-aidat ja portit olivat aivan samaa kaavaa, niin että toista asumusta olisi voitu luulla toisen peilikuvaksi.

Lajusen herrasväen pysähtyessä oikean puoliselle portille koetti rehtori Streng, joka perheineen oli paria päivää aikaisemmin saapunut vasemman puoliseen asuntoon, omassa pihassaan ahdistaa rouvansa kroketti-palloa pois lähitienoilta. Rouva Streng itse unhotti koko pelin ja riensi ottamaan odotettuja kesäkumppaneja vastaan.

Mieluinen keskeytys se oli rehtorillekin, sillä muuhun urheiluun hänellä ei ollut vähääkään taipumusta, kuin korttisotaan ja ajamiseen kyytihevosella, mutta siihenkin ainoastaan silloin, kuin hänen ei tarvinnut pitää huolta ohjaksista.

Hänkin läksi juhlallisen vitkaan maantielle päin. Erittäin kohteliaasti kumartaen nosti hän siellä sirosti hattuaan vielä kärreissä istuvalle rouvalle ja samoin koreasti kumartaen kätteli lehtoria, joka oli hypähtäen jo aika sitte maahan päässyt ja kätellyt rouva Strengiä tavallaan kohteliaasti, mutta melkein ihan kumartamatta.

Lehtori nosti kärreistä vanhimmat lapset ja auttoi alas rouvansa, jonka
Miina ensin vapautti nuorimmasta perheen jäsenestä.

Rouva Lajusen tervehdystavassa, kun hän ryhtyi kättelyn puuhaan, oli jotakin melkein teeskentelemiseltä näyttävää kohteliaisuutta, jota vastoin rouva Streng suoritti nuo temput paljon yksinkertaisemmin, suoravaisesti sekä mieleltään että käytökseltään.

Vasemman puolisen portin taa ilmestyi tällä välin kaksi rehtorin lasta, ja sinne pujahtivat pihaan äsken tulleetkin, nuorin Miina-tytön sylissä.

Kori oli vielä saatava pois kyytipojan kärreistä. Lehtori jo tarttui siihen käsin reippaasti, kuten hänellä oli tapana.

"Mitäs ne piiat sitte tekevät? Kylläpä käskisi totuttaa heitä vain valmiisen luottamaan."

"Eikö hänellä ollut aikaa sitä ennen tehdä?" torui rouva. "Niin käy aina, kun ei itse ole katsomassa. Ei ne saa mitään aikaan."

"Älähän nyt joutavia! Kyllä kai Marilla on eilisestä asti ollut kylliksi tekemistä. Ja muuten, enkö minä täällä maallakaan saisi mihinkään koskea."

Lehtori nosti korin. Rouva Streng puoli väkisin tarttui sen toiseen päähän kantamaan sitä maantieltä Lajusten asuntoon.

Rehtori, oltuaan koko ajan toimettomana katsojana, ja rouva Lajunen siirtyivät tieltä rehtorin pihaan istumaan kiikkulaudalle.

Poika siitä äkeissään murisi kärreihin noustessaan ja hevosta kääntäessään: "Kuka teille osaa mieliksi tehdä? Ajanpa minä kovaan tai hiljaan, niin ei vain heru penniäkään, että edes saisi kunnon tupakan puodista!"

Ja hevonen se sai tuntea vihat ruoskasta, jota karkuun se läksikin täyttä laukkaa ylämäkeen.

"Juottahan nyt teetä täällä", virkkoi rouva Streng ehdittyään omaan pihaansa, johon lehtorikin nyt saapui. Sepä vasta oli rouva Lajuselle tervetullut ehdotus. Hänen ei tehnyt mieli itsensä vaivautua illallispuuhissa.

"Vielähän se Katri on siellä jäljellä kuorman kanssa", virkkoi hän hyvillään, kun sai rauhassa istua sillä puolella, jossa nyt kerran oli.

Melkein samaan jatkoon huusi hän taas Hiljan esiin ja lähetti hänet kutsumaan Maria, joka tällä kertaa pian saapuikin.

"Kun Katri tulee, laittakaa kaikki kuntoon ja sitte hankkikaa itsellenne ruokaa täksi illaksi! Me jäämme tänne."

"Johan teillä on kesähuvitukset meneillään", virkkoi lehtori heilutellen krokettinuijaa.

"Kyllä me yritimme", myönsi rouva Streng, "mutta eipä tuo oikein sujunut, kun Viktor on niin haluton. Ehkä nyt kävisi paremmin, kun on useampia. Koetetaanko?"

"En minä huoli. Väsyttipä tuo matka, kun olikin niin pitkä!" valitti rouva Lajunen haikeasti.

"Kyllä minä mielelläni paukuttelen, kun kerran päästiin tänne luonnon helmaan."

Lehtori ja rouva Streng valitsivat itselleen pallot ja alkoivat paukutella melkeinpä nuoruuden innolla ja hyvällä taidolla.

Hilja juoksi toimittamaan sanaa. Mutta Mari olikin ehtinyt mennä talon puolelle ruokaa hankkimaan, joten kului kotvanen ennen kuin Hilja hänet löysi. Saapui hän sentään viimein juoksujalassa.

"Pyydä meidän talon emäntää tulemaan minun puheilleni!" kuului se tärkeä asia, jota varten jo kahta henkeä oli juoksutettu.

Rouva jo melkein ehti ennen ikävystyä odottamiseen, kuin kutsuttu emäntä vähän siistiytyä ja viimein tulla tasaisessa talonpoikais-tahdissa.

Rouva Lajusen ja emännän välillä kesti kauan keskustelua ruokatarpeista, mitä oli paikalta saatavana, mitä etempää hankittava.

Heidän vielä puhellessaan saapui Lajusten kuorma. Nyt oli Mari kyllä valmis tulemaan kutsumattakin. Kävipä hän myöskin pyytämässä rouvaa näyttämään, mihin mikin oli kannettava ja asetettava. Mutta rouva vain sieltä istualtaan neuvoi muutamia kohtia ja käski muuten asettelemaan mieltänsä myöten, kunhan vain kaikki tuli hyvin.

Lehtori sen sijaan heti keskeytti krokettinsa ja läksi pitämään omista tavaroistaan huolta sekä muutenkin kantamisessa apuna olemaan.

"Enpä tiedä. Kyllä siellä kaupungissa taitaisi parempi olla. Täällä tuntuu tulevan niin paljo puuhaa. Eihän täällä saa edes lihaakaan paikaltansa, pitää tilata kaupungista."

"Se minusta ei niin paha vastus ole. Vaan täällä ei ole edes ainoatakaan puuta, jonka siimekseen pääsisi huoneiden kuumuudesta. Kotona kaupungissa kun astuisin vain alas rappusilta, niin olisi kylliksi varjoa."

"Varjoa tuota on huoneidenkin seinillä. Mutta ei täällä ole seuraa minkäänlaista."

"No, no!" muistutti rehtori kuin kaupungissa koulupoikia. "Tuo rouva Lajusen valitus tuntui halveksivalta häntä itseään kohtaan; oliko sitte hän niin mitätön!

"Minä tarkoitin: minkäänlaisia naisseuraa. Sillä ei noista talonpoikais-emännistä seuraksi ole. Hehän eivät tiedä niin mitään, puhuvat vain alinomaa töistään ja puuhistaan, ikään kuin niitä ei muilla olisikaan."

"Onhan tuo niinkin", myönsi rehtori. "Eikä täällä saa kokoon wisti-klubia, eikä ole lukusaliakaan, jossa sanomalehtiä näkisi. Miten tämä kesä todellakin kuluneekaan?"

"Täällähän näkyy tulevan oikein hauskaa. Tuossa on metsä oivallinen mäen päällä, jossa sopii riippuverkossa venyskellä kuumimmat hetket!"

"Kuka sinne jaksaa kiivetä!" koetti rouvansa häntä vastustaa. Lehtori innoissaan ei kuullut koko väitettä, vaan jatkoi:

"Entäs tuo järvi! Sielläpäs näyttää kelpaavan soudella ja kalastella kylliksi särvinruokaa…"

"… eikä ole pelkoa myrskynkään vaarasta, kun on noin paljo saaria!" purki lehtori yhä luonnonraitista mieltymystään.

Molemmat toiset yrittivät vastustamaan pontevammin, mutta samassa tuli rouva Streng kutsumaan teelle, jota rouva Lajunen jo olikin ikävällä odotellut.

Sisälle päästyä rouva Streng pyysi anteeksi, että hänellä oli vain tavallista kotiruokaa tarjota, maalla kun ei käynyt noudattaa kaupungin tapoja.

"Onhan tässä ruokaa vaikka kymmenelle", lohdutti lehtori ja kävi rohkeasti leivän, tuoreen voin, suolakalan, paistettujen ahvenien ja savustetun lihan kimppuun, jota paitsi maitokannu seisoi pöydällä niin suurena, että siitä kyllä riitti juodakin eikä vain ryypiskellä.

Rehtori ja rouva Lajunen söivät puoli väkisin noita pohjaruokia, ihan nähtävästi odotellen jotakin varsinaista illallista, paistettuja lihapalleroita tai muuta senkaltaista taikka edes jotakin munaputinkia tuon savustetun lihan kanssa.

Kun viimein lapsentyttö Sanna toi teetä odotetun putinkin sijasta, punastui rehtori eikä enää malttanut olla kysäsemättä vaimoltansa:

Rouva Streng hämmästymättä selitti arvelleensa, että tultaisiin toimeen sillä, mitä maalla milloinkin oli tarjona.

Rouva Lajusen toivon pettymystä sai korvata korppukori, josta puolikymmentä kaunista teen vahviketta musertui hänen kuppiinsa, vieläpä pari toiseenkin.

Lehtori yhä vielä söi terveen miehen hyvällä halulla voileipää maidon kanssa sekä joi viimeksi teelasinsa ilman vahviketta.

Kesäkumppanien lähtiessä hetken kuluttua katsoi rehtori olevansa velvollinen täydellä todella, eikä ainoastaan kohteliaisuuden tavoin, pyytämään heiltä anteeksi illallisen jokapäiväisyyttä, ja sittemmin hän rouvallensa vielä erittäin ilmoitti, että oli ihan tarpeeton saattaa häntä sellaiseen häpeään kuin tänä iltana.

Rouva Lajunen oli nyt ensi kerran astuessaan kesäasuntoonsa huonolla tuulella. Sen mielialan täytyi päästä jotenkuten purkautumaan.

"Kun kehtaakaan tuo rouva Streng pyytää teelle, vaikka ei ole sen parempaa tarjota!"

"Hm, jos ei tänä iltana, niin ainakin huomenna. Ja juuri huomenna minä hänelle näytänkin, mikä on kohtuus."

Tämä tuuma, tuo koston esimaku, rauhoitti hiukan lehtorin iltaa ja hänen elämänkumppaninsa omaa mieltä, varsinkin kuin lehtori, luullen uhkausta leikiksi, ei huolinut kinaa sen pitemmälle jatkaa, vaan kääntyi porstuasta omaan huoneesensa.

Pianpa rouva Lajusen kiihtynyt mieli sai uutta närkästymisen aihetta. Hän oli kesäasunnon piirustuksen mukaan ajatuksissaan asetellut huonekalut erityisellä tavalla. Nyt hänen sisään astuessaan sitä kuvaa ei näkynytkään, vaan missä kohdassa oli liian ahdasta, missä liian väljä tila. Rouva oikein kauhistui.

Ääni kajahti liian kimakasti viereiseen kammariin; sieltä alkoi kuulua havahtuneen pienokaisen valitusta ja Miinan tyynnyttävää laulua.

"Niin sinä järjestät, kuin sinulla ei olisi yhtään järkeä. Kutsu Katri ja nostakaa piironki kulmittain!"

"Olisitte, rouva, itse tullut katsomaan, kävinhän minä teitä pyytämässä. Ja mikä teille sitte kelpaa!"

Viimeiset sanat kuuluivat jo puoleksi oven takaa. Rouva olisi mieleensä nähden mennyt jäljestä opettamaan tuolle kelvottomalle parempaa käytöstä, mutta oli niin liian väsynyt, että istahti tuolille.

Mitään sanomatta Mari ja Katri nostivat sitte piirongin kulmittain, niin että oven aukosta runsas kolmas osa jäi sen peittoon. Sohva siirrettiin uunin eteen ja sängyt etemmäksi seinästä. Muut huonekalut asetettiin Helsingin muodin mukaan hujan hajan ympäri lattiaa, että ainoastaan pujottautumalla päästiin niiden välitse kulkemaan, varsinkin kuin huone ei ollut muutenkaan niin suuren suuri. Saatuaan täten oman asuntonsa — sillä miehensä huoneesen rouva Lajunen ei kajonnut — mielensä mukaiseen säännölliseen epäjärjestykseen päästi hän Marin rauhaan, mutta Katrin täytyi vielä sälyttää muistiinsa niin suuri joukko kaikenlaisia kosto-illallisiin koskevia asioita, että tavallinen kyökkipiian ymmärrys alkoi käydä riittämättömäksi, varsinkin näin maalla.

Tuli sitten lapsentytön vuoro, jonka Katri pälkähästä päästyään käski rouvan luo.

"Pidäkin nyt hyvä huoli lapsista, että saan rauhassa nukkua! Minua väsyttää."

Vihdoin rouva Lajunen joutui riisuutumaan ja levolle käymään. Miehensä poissa olo häntä ei kummastuttanut, hänhän muulloinkin oli aina tullut vasta myöhemmin.

Lehtori oli koko päivän puuhannut muuttotavarain kanssa ja väsynyt. Nähtyään illalliselta palatessa koti-ilman olevan täynnä ukkosta vetäytyi hän omaan kammariinsa ja istahti sohvalle odottamaan, mutta kun sänkykammarissa ei kuulunut niin pian sää selkenevänkään, torkahti hän ja kaatui hetkisen kuluttua kyljelleen siihen missä oli.

II.

Rahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen aikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla vaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän ja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään aamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt; hän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei kuhnustelemista suvaittu.

Niinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi jo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.

Lehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan tyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä eikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa saentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.

Lehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti siimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin ja läksi ulos.

Hiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat asujamet jo ulkona töillään.

Kevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta, mutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.

Aamun ihailijan hiukan viivähtäessä pihassansa aukesi vastapäisen asunnon ovi ja ulos astui rouva Streng ilmeisen ilon ja virkeyden elävänä kuvana, aikoen hänkin kävelylle, koskapa kevynen päivänvarjo kädessä teki kepin virkaa hänen lähestyessään porttia.

"Kukapa sitä muu meillä näin aamusilla keittäisi. Sanna on siksi nuori ja lapsimainen, että häntä kyllä vielä nukuttaa. Ja mitäpä minä hänestä herättelemään, hän vain noustessaan herättäisi lapsetkin. — Mutta tokko te olettekaan vielä kahvia saaneet?"

"Kukapa sitä meillä ollenkaan näihin aikoihin keittäisi. Vielä ne kaikki kuuluvat olevan ihan hiljaan."

Lehtori yritti kieltämään, mutta rouva jo oli asuntonsa ovella eikä lehtorin tehnyt mieli ruveta huutelemaan.

Kohta hän palasi, suuri kuppi kiehuvan kuumaa kahvia pikku tarjottimella kuppikorin sekä sokuri- ja kerma-astian kanssa.

"En minä arvaa keittotaidon salaisuuksia, varsinkaan kahvin. Muuta ruokaa kyllä olen ennen kouluaikanani keitellyt, mutta en koskaan kahvia."

"Niin siihen aikaan, kuin meitä asui kolme pojan nassakkaa yhdessä huoneessa, ja siitä me puineen maksoimme hyyryä yhteensä koko viisi markkaa kuukaudessa."

"Pari kymmeniä vuotta sitte se oli täyttä totia. Mutta ei meillä talosta ollutkaan muuta passausta kuin kammarin lattian pesu pari kertaa kuukauteen. — Mutta mitenkä olettekaan tämän kahvin keittänyt?"

"Ihan kuin tavallisesti; siinä vain on ainoastaan neljäs osa kahvia ja muu rukiita."

Lehtori aikoi ennen laittamistansa sanoa jotakin siihen suuntaan, että saatettaisiinpa heilläkin ruveta juomaan ruiskahvia, mutta ei kuitenkaan katsonut sopivaksi ilmaista kotiolojaan, ainakaan lausua mitään moitteen sanaa niistä oman perheen ulkopuolella.

Rouva Streng vei pois tarjottimen tavaroineen ja palasi pian. Lehtori seisoi sen aikaa ajatuksissaan, joista hänet herätti iloinen ääni:

Enempää puhelematta astuivat he vastamäkeen ylös ja seisahtaen siihen, josta tie alkoi painua tasaisemmaksi, kääntyivät katsomaan taaksensa. Siinä makasi ihana järven selkä, kuvastaen paikoittain jyrkkiä, toisin paikoin vihreydestä hohtavia rantojansa.

Vastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon. Suuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi terveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä ja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut laululintusien olopaikoiksi.

Lehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset kilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi sanaton kiitostunne kohti korkeutta.

Metsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken pysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän auringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin omalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.

Lajunen istuessaan mietti: "Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä yksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää tunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma armahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä."

Rouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä toisellensa.

Molemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki pysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta, jolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.

Auringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa, josta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle. Sama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja hiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin, ravinnon hakuun.

Sen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan tarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja istui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.

Lehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti kiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta kokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa ja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.

Pian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä päätään.

"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat niiden meluta tuolla lailla." Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa. "Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän", virkkoi hän.

"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!" Miina tietysti totteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa käskyä.

Kotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka sitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.

"Pannussahan sitä on", virkkoi Katri, "kaada siitä. Jos lienee jäähtynyt, niin lämmitä?

"Enpä tästä minäkään joutaisi, kun on puuhaa illaksi. Ketähän tänne nyt niin isoisia vieraita heti maalle päästyä tulleekaan."

"Toimitapas sitte minullekin kuppinen, kannussa oli kylmää", sanoi lehtori tytön siitä hänen lähitsensä kiirehtiessä kyökkiin.

"Missä se kahvi nyt viipyy? Äläkä sinäkään tuolla lailla revi tukkaani! Etkö sitä osaa sievemmin käsitellä? Ota nyt se vaalea leninki sill'aikaa kuin juon kahvia!"

Vasta runsaan puolen tunnin jälkeen astui rouva ulos täydessä kaupunkipuvussa. Mari kantoi jäljestä kiikkutuolia ja sen aluslautoja sekä asetti ne rouvan osoituksen mukaan siimespaikkaan.

Nyt lapsetkin taas uskalsivat palata sanomaan "hyvää huomenta" ja sitte katselemaan lehtorin työtä.

Melkein yht'aikaa tulivat rehtori kirjavassa kesäpuvussa, saappaat kiiltävinä, ja rouva Streng neule kädessä.

"Nytkö te vasta syöttö? Johan me söimme aika sitte, kohta minun palattuani."

"Vastapa minä äsken join kahviakin. Ei minulla vielä tunnu ruoan tarvista. Mene sinä, Vilhelm, syömään."

Rouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: "Kyllä on aika moukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain ilman mitään."

Rouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin soutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti hän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen rehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.

Heidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken olikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.

Soutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva Lajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa kiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin kolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua mieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä itseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun tyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka osasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti jolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi hän ei lähtenyt toisten mukaan.

Mutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä voimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes unesta olonsa tukaluuden unhotusta.

Rehtori maantiellä erotessaan koreasti kiitteli hyvästä soudosta lehtoria, joka palavissaan astui nuttu käsivarrella. Kiitokseen yhtyi rouvakin hymyillen, mutta muuta sanomatta, ja seurasi miestänsä omalle puolelleen.

Lehtori kiitettyään kiittämästä siirtyi pihaansa ja istahti rouvansa kiikkutuoliin.

Iltapuoli-kahvin aikaan rouva Lajunen lähetti sisäpiikansa Marin kutsumaan rehtorin herrasväkeä illempana teelle ja illalliselle.

Kello 7 paikoilla sitte istuivat kaikki lehtorin pihassa ja siellä lapsetkin juoksentelivat.

Mari kantoi teetarjottimen kiikkulaudan eteen asetetulle puutarha-pöydälle ja siirsi lähemmäksi rouva Lajusen kiikkutuolin.

Herrain teelasit seisoivat komeissa hopeajaloissaan. Leipäkori uhkui yli reunojansa kaupungista mukaan tuotua parasta teen särvintä. Siinä oli pehmoista leipää ja mureita korppuja, oli myöskin sokurileipäsiä ja hienoimpia Englannin keksejä sekä piparkakkuja ja hohkaisia viipaleita, leikeltyjä suuresta sokurikakusta, jonka muutamat naisystävät olivat kaupungista lähtiessä antaneet evääksi maalle.

"Olkaa hyvät, ottakaa!" kehoitti emäntä ollen jo oikealla alallansa ja siten myöskin puheliaampi.

Rouva Streng, arvaten, mitä tästä vielä oli tuleva, otti kiinanposliinisen kupin ja yhden ainoan palasen vehnäleipää, jota vastoin rehtori kokosi eteensä korista yhden kappaleen kutakin lajia, vaikka niitä olisi ollut vieläkin enempi, ja emäntä vain yhä kehoitteli ottamaan lisää.

Kun ensimmäinen annos oli onnellisesti nautittu, lähetettiin Hilja kutsumaan Maria tuomaan lisää.

"Mitenkähän tätä kesää oikeastaan ruvettaisiinkaan viettämään?" kysäsi hän puheen aluksi, kun näet oli enimmin ikävystynyt päiväänsä.

"Minusta se on hyvin yksinkertainen asia. Kun kerran ollaan luonnon helmassa, niin pitää mukautua luonnon järjestykseenkin ja luopua kaupungin tavoista. Luonto on kaunein aikaisin aamusilla, ja tietysti on silloin sitä nautittava. Ennen voidaan sen sijaan nukkua päivällä, ell'ei aika muuten kulu muissa toimissa."

"Kukapa tuota viitsii nousta niin aikaisin", vastusti rehtori. "Jos sinulta aika kuluu, kun itse teet piikain töitä, niin ei siltä suinkaan minun aikani kulu yhtä helposti."

Rouva Lajunen nyrpisti nenäänsä, ikään kuin sanoakseen: "Hyh, vai piikain töitä! Kyllä kai niihin pitäisi ryhtyä!" Vaan sitte hän heti katsahti kiitollisesti rehtoriin.

"Mitäpä minä suotta rupean elättämään joutavia ihmisiä", virkkoi rouva Streng, "ja jos pitäisinkin useampia palvelijoita, niin kyllä siltä aina itselleni keksisin jotakin. Ei aika koskaan ehdi tuntua pitkältä, jos vain on halua jotakin toimimaan. Mutta haluttomuus se tekee ajan pitkäksi."

"Eiväthän kaikki ole työjuhtia, niinkuin sinä", tokasi rehtori. "Mitäpä minä esimerkiksi täällä maalla tekisin? Ei täällä ole koulua."

"Sinulla nyt ei ole halua eikä mieltymystä mihinkään muuhun kuin siihen korttisotaasi."

"Se onkin toista kuin täällä maalla vetelehtiminen. Siihen saattaa oikein kokonaan kiintyä. Ja siinähän on koolla kumppanejakin, joiden kanssa sopii keskustella."

"Ikään kuin te muusta keskustelisitte kuin korteista. Ei, hyvä Viktor, pitää olla vähä mieltymystä johonkin oikeaan työhön, joka hyödyttää. Silloin pysyy mieli raittiina ja tuntee huvia luonnosta, joka samoin aina työskentelee."

"Niin juuri", vakuutti lehtori. "Harrastusta tarvitaan, mutta jokaisen vain tulee osata valita jokin työala tai joitakuita erityisiä töitä, sillä muuten hajoaa harrastus hapuilemiseksi."

"Niin, jos tarkoitatte varsinaista elämän työtä, kuten teillä molemmilla on koulutoimi. Mutta muuten ei tarvita mitään valikoimista, kunhan vain vihataan joutilaisuutta, niin silloin aina löytyy jotakin tekemistä. Jos nyt esimerkiksi Viktor viitsisi, niin olisi hyvä aika tehdä listoista tuollainen pöytä meidänkin kiikkulautamme eteen, että joka kerran ei tarvitsisi kantaa sisältä ulos pitsattua pöytää."

"Mitä siitä tulisi, jos kaikki ryhtyisivät kaikkea tekemään? Ei kukaan osaisi mitään", arveli rouva Lajunen.

Väittelyä kesti vielä kauankin ja siinä tuli ilmi, että rehtori ei ollut ikänänsä vielä pitänyt kädessään kirvestä, eipä edes partaveistäkään, jonka tähden hän nytkin aikoi antaa partansa kasvaa syksyyn asti, ja että rouva Lajunen ompelutti Miinalla kiinni kaikki ratkenneet hakasensa, puhumattakaan lasten napeista, joiden kunnossa pito tietysti oli Miinan asia; mutta tuota työttömyyttään rouva sentään tuntui vähän ikään kuin häpeävän, kun näet oli lueskellessaan huomannut nykyajan vaativan työtä ja tointa jokaiselta, ken tahtoi pystyssä pysyä. Rehtori sitä vastoin aivan kerskailemalla julisteli suoraan kaiken muun työn halveksimistansa kuin opin taonnan poikain päähän.

Jo yritti kina käymään kiistaksi, joka ehkä olisi muuttunut katkeraksikin, vaan oikeaan aikaan saapui Mari ja supautti jotakin rouva Lajusen korvaan.

Hyvillään tästä keskeytyksestä ja mielessään myöntäen rouva Strengin olevan monessakin asiassa oikeassa, pyysi emäntä vieraitansa illalliselle.

Kehoitusta totellen tarjosi rehtori kohteliaasti käsivarttansa rouva Lajuselle, joka siihen heti tarttuikin. Lehtori ei huomannut taikka ei tahtonut, olla yhtä kohtelias rouva Strengille; he vain muuten vierekkäin astuivat toisten jäljestä sisään.

"Pyydän anteeksi, että täytyy makuuhuonetta pitää ruokasalinakin; eihän täällä maalla ole kylliksi huoneita", selitteli emäntä mielestänsä suuren epäkohteliaisuuden syytä, osoitti kullekin määrätyn paikkansa ja alkoi tarjoella leipää ja voita, rasvasilliä ja suolaista keitettyä lihaa munaputingin kanssa, savustettua kieltä, leikeltyä vasikanpaistia, juustoa ja äsken paistettuja lihapalleroisia.

Mari korjaili viimein pois liiat lautaset, vaihtoi puhtaat talrikit ja ruoka-aseet sekä kantoi esiin varsinaisen ruoan: kanapaistin kaikkine viiden- kuudenlaisine lisineen.

Kun sitä oli kylliksi maisteltuja syöty, vaihtuivat talrikit vielä kerran ja jälkiruoka tuli esiin, tehty kermasta ja monenlaisista marjahilloista.

Rehtori oli aivan sulaa kiittelemisiinsä ja söi kuin aika mies. Sen sijaan lehtori näytti vähän neuvottomalta, ja rouva Streng, mitään virkkamatta, ainoastaan vähän maistoi kutakin lajia.

Viimein noustiin pöydästä ja vähän aikaa istuttuaan rehtori rouvinensa, toivottaen "hyvää yötä", läksivät omalle puolelleen maantietä.

Asuntoonsa päästyään rehtori heti muutti kohteliaan käytöksensä kylmemmäksi.

"Sellainen pitää illallisen olla, jos kerran pyydetään ketään vieraita", sanoi hän rouvalleen. "Eilisiltana minua oikein hävetti. Ettäs viitsitkin tarjota vain kuivaa kotiruokaa!"

"Enhän minä heitä illallispitoihin pyytänytkään, sanoin vain rouva Lajuselle, että kun heillä ei vielä ollut mitään järjestyksessä, niin saattoivat juoda teetä meillä. Arvelin heidän tyytyvän siihen, mitä sattui olemaan."

"Liiankin hyvin, johan tuo rouva Lajusen tyytymättömyys näkyi eilen täällä. Mutta minä vain en rupea hänen kanssansa kilpailemaan. Saakoon hän herkkusuun kunnian!"

"Päin vastoin sinun pitää kutsua heidät parin päivän perästä ja näyttää, että eletäänhän meilläkin."

"Siitä ei tule mitään. Ei minulla ole kaupunkiruokia täällä maalla. Enkä minä muutenkaan niin suuresti ikävöi rouva Lajusen seuraa. Minä tulin maalle nauttimaan kesän ihanuutta enkä kyökin komeutta."

"Et sinä näy osaavan kohota tavallisuuttasi ylemmäksi, pysyt vain piikain töissä ja ompelijattarien tasalla."

"Tarkoitat: piikain arvoisena. Siitä meillä on eri mieli. Ja ompelijattarien joukossa on myöskin kunnon ihmisiä. Vai onko sille jalompaa tuo ristissä käsin istunta ja komentaminen kolme neljä käskyläistä liikkeelle jokaisen pienimmänkin asian tähden. Minä en katso itseäni minkään työn halventavan, siinä kaikki. Ja kyllähän olen näyttänyt osaavani laittaa kelpo päivällisetkin kaupungissa, vieläpä ihan ilman eri keittäjää, milloin on tarpeen ollut; mutta täällä minusta on aivan turha ryhtyä sellaisiin puuhiin yksistään rouva Lajusen tähden, sillä lehtori ei näyttänyt hyväksyvän tuota tämän illan komeutta."

"Mahdollista kyllä. Mutta nyt me olemme yhdessä emmekä huoli turhan tähden ruveta sotkemaan väliämme."

"Kaikki järkevät tahtosi täytän. Jos sattuu muita vieraita tulemaan, sopii tietysti Lajustenkin olla seurassa. Silloin siitä ei tule mitään kostoa, niinkuin tämä ilta oli. Mutta älä vain toimita vieraita tänne minun tietämättäni edeltä päin."

Rehtorista jo yritti tuntumaan, että rouvansa ehkä oli oikeassa, ja sen johdosta hän vähän katui äskeisiä pistosanojansa, mutta turhamaisuudessaan ja oman arvon tunnossaan ei kuitenkaan huolinut ruveta niitä anteeksi pyytelemään. Jospa hänen vaimonsa olisi ollut sellainen hienotunteinen ja -tapainen kuin rouva Lajunen, niin ehkä sitte. Vaan eihän tähän mikään pystynyt, mitäpä häntä lepyttelemään!

Rouva Streng puolestaan oli hyvinkin tuntenut nuo pistot, mutta hän tapansa mukaan etsi joka sanasta ja asiasta valopuolta, joten ne näyttivät paremmilta, kuin monesti todella ansaitsivatkaan. Siten ei piston haavoitus koskaan tuntunut niin kirvelevältä, kuin muuten olisi saattanut. Hän ei myöskään ollut tottunut mieheltänsä saamaan varsin hellää kohtelua eikä siis nytkään odottanut mitään anteeksipyyntöä, vaikka se kyllä olisi tehnyt hänet kaikkein onnellisimmaksi vaimoksi.

Vähän aikaa jatkettuaan sovittelevaan tapaan tätä kotikiistaa kävi rouva katsomassa lapsia ja huomasi heidän samoin kuin tytönkin olevan rauhallisessa unessa.

III.

Rouvat Streng ja Lajunen karttoivat toisiansa. Eihän lehtorin rouva tuollaisen tekonsa jälkeen miten voinut katsoa kostonsa uhria suoraan silmiin; niin paatunut hän toki ei ollut turhamaisuudessaan. Ja kun herroilla ei myöskään ollut mitään erityistä vetoa toistensa seuraan, oleksivat kumpikin perhe erikseen omalla puolellaan.

Lehtori oli sellaisten päiväin varalle ottanut mukaan sopivaa työtä ja istui kammarissaan.

Samoin kului rouva Strengin aika ikävältä tuntumatta kaikenlaisissa puuhissa, joita toimeliaisuus aina keksii.

Sen sijaan rouva Lajunen aivan oli ikävään menehtyä. Ensi päivät hän koetti makaella — tekeehän kostea ilma ihmisen uneliaammaksi — mutta eipä se sekään ajan pitkään oikein sujunut.

Rehtori myöskin kasasi unikekoa aamuin ja päivällisten jälkeen, ei kuitenkaan koko päivää. Jäi vielä kyllin kyllä aikaa ikävöidä wisti-klubia. Viimein hän jo otti varalta mukaan tuodun korttipakan käsiinsä ja alkoi yksikseen selailla lehtiä.

Ei aikaakaan, niin pisti hän hatun päähänsä, kalossit jalkaansa ja läksi suuren sateenvarjon suojassa maantien poikki esittämään, eikö rouva Lajunen tulisi kumppaniksi.

Tämä ihastui suuresti. Lapsuuden ja nuoruuden ajan olivat kortit olleet hänellä ensin leikkikaluina, sitte hyvinä ystävinä sen seurapiirin tavan mukaan, johon hänen vanhempansa kuuluivat ja jossa korttipeli oli hyvin suosittuna ajanviettona naistenkin kesken, puhumattakaan herroista, jotka eivät osanneetkaan olla koolla ilman wisti-pöytää.

Rouva nyt ensin ihastui, että sai niin hyvän tilaisuuden uudistaa vanhoja tuttavuuksia ässäin, kuningasten ja rouvain kanssa. Kauan näet oli hän niitä saanut kaivata, hänen miehensä kun ei kärsinyt kortteja talossaan, eikä niitä myöskään naisien seuroissa näkynyt siinä piirissä, jossa he nyt eleskelivät.

"Missä sitä pelattaisiin?" — Rouvaa alkoi vähän arveluttaa: jos rehtori ehkä esitti pelaamista siellä, jossa nyt olivat, niin joutui hän pulaan miehensä loukkaamisen ja kohteliaisuuden loukkaamisen välille. Arvelutti myöskin vähän, mitä maalaiset sanovat, kun kuulevat rouvainkin käyvän korttisotaa, sillä eiväthän he tietysti kyenneet käsittämään herrastapoja, kun niitä hänen miehensäkään ei ottanut käsittääkseen.

Kaikki ne arvelemiset sentään haihtuivat, kun rehtori ei sanonut minkään estävän pelaamasta hänen luonaan. Niinpä rouva Lajunen läksi, tosin hiukan rauhatonna mielessänsä.

"Entä kolmas? Mitä siitä kahden kesken tulee?" kysäsi hän matkalla, hoksattuansa pahimman pulan.

Kotonansa rehtori pyörähti vaimonsa huoneesen ja ryhtyi houkuttelemaan häntä kolmanneksi.

"Niin, kaupungissa en sitä pyytäisikään, mutta täällä kun olemme pulassa."

"Hyväkin pula! Jos sinulla ei liene parempaa tehtävänä, niin pelaa yksin kolmen edestä."

Turha vaiva. Rouva Lajunen yritti jo lähtemään pois, kun hänen mielestään kahden peli oli aivan mahdoton edes yrittääkään.

Rehtori sentään keksi muita peliä, joissa ei välttämättä tarvittu useampia sotasankareja. Ja kun kerran alkuun päästiin, kului ensi päivä hauskasti, jopa toinen ja kolmaskin. Vähitellen haihtui rouvaltakin kaikki levottomuus, hän teki sitä oikeana työnään.

Vaan loppuipa se sateen aika ja elämä muuttui toisille iloisemmaksi, toisille ikävämmäksi; ei toki rouva Lajunen kehdannut poudalla jatkaa sisällä istumista.

Lehtori oli laitellut kuntoon kalanpyydyksiä ja suurella vaivalla saanut houkutelluksi kaikki lupaamaan lähteä hänen kanssansa järvelle.

Sopimuksen mukaan luopuivat pitempiuniset kesävieraat määräaamuna tavallista aikaisemmin unholan lumokammioista ja varustautuivat lähtemään rantaan.

Lehtori sinne ensinnä saapui asettelemaan kuntoon venettä, se kun oli siksi pieni, että siihen ei eri soutumiestä mahtunut.

Hetkisen perästä saapui rehtori rouvinensa, viimemainitulla kädessä kori; jonka sisältä kuului kahvikuppien helinää ja pilkisti kahvipannun lämmönsäilyttimen tupsu. Oli näet myöskin sovittu, että piti rannassa juotaman kahvia ennen lähtöä ja rouva Streng oli luvannut sen keittää sekä ottaa kupit, sokurit ja kermat, niin että rouva Lajusen tuotavaksi jäivät vain korput.

Viimein kun lehtori jo aikoi lähteä häntä kiirehtimään, tuli hän tavallisessa, tälle retkelle jotenkin sopimattomassa puvussaan ja Mari kantoi koria.

Rehtori riensi vastaan pyytämään anteeksi, että oli jotenkin epäkohteliaan huonossa vaateasussa.

"Ei tässä nyt ollakaan lähtemässä kaupungin kaduille", lohdutti lehtori. "Ja mikäs tuota pukuasi vaivaa? Minusta sekin on kerrassaan liian hyvä kalaveneesen. — Sinun olisi parasta olla maalla", sanoi hän ikään kuin vähän äreästi vaimolleen.

"Niin, tosiaankin on vähän varomatonta lähteä tuossa puvussa kalaan", virkkoi myöskin rouva Streng.

Tällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki koristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.

Sijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng perän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.

Lehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon aikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen ensimmäisen lähelle.

Nyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe verkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai siirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa, vaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli päässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.

Vene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti, kun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti säikäyksestä.

Rehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan ollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin. Sentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että vettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli hollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois arkaväriseltä leningiltä.

Unhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta kimmurtelevia kaloja.

Jo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat uiskentelivat.

"Kas miten suuri!" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta verkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain. Vaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä pursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin ihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori seisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.

Nyt ei auttanut muu neuvo kuin panna rehtori viskomaan pois vettä, että vene edes vähän kevenisi. Pakosta hän ryhtyi työhön, vaan teki sitä niin kömpelösti, että sai kelpo hyvät housunsa pilalle, puhumattakaan kirkkaiksi kiillotetuista saappaista, jotka kokonaan vettyivät. Hän kuitenkin lohdutteli mieltänsä sillä, että kotona asunnossa on toisia pukimia.

Kaloja oli kertynyt siksi paljo, että niistä riitti jakaakin. Rouva Streng itse kantoi osansa kotiin, jota vastoin rouva Lajunen vasta pitkän lunastuksen jälkeen jätti saman sopimattoman työn miehensä tehtäväksi sitte, kuin hän ensin ripusti verkot haarukkeihinsa.

Syötyään aamiaista, kumpikin porho kotonansa, yhtyivät kaikki rehtorin pihassa.

"Eipä se niin vaarallinen ollutkaan tuo kalastusmatka, kuin pelkäsin", virkkoi rouva Lajunen iloisemmasti kuin hänellä muuten tapana oli.

"Mikäs vaara siinä olisi ollut, kun minä ammensin pois veden", kehui rehtori urhotyötään. "Ja muuten siinä oli odottamaton hauskuutensakin. Aamiainen ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvin kuin nyt, vaikka olikin aikainen."

"Niin minustakin. Kyllä minä melkein luulen, että lähden toistekin mukaan. Kastuihan se leninki jo kuitenkin, niin jääköön kalavaatteeksi." — Hän oli jo muuttanut yllensä toisen pilkuttoman.

"Liike ja raitis ilma ne antavat ruokahalua", selitti rouva Streng. "Ja nyt jos suostutte, niin lähdemme kaikki tuonne mäelle metsään, koska tässä jo tuntuu tulevan kuumaksi."

"Minä annan sinulle riippuverkkoni; sidomme sen vahvoihin puihin, niin kyllä siellä on yhtä hyvä nukkua raittiissa ilmassa."

Liian paljo oli mukautua yht'aikaa niin suuriin myönnytyksiin ja poikkeuksiin totutuista tavoista, mutta läksi rouva Lajunen sentään nyt kerran koettamaan sitäkin, vaikka vastahakoisesti.

Astuttiin ylös, löydettiin sopiva paikka, sidottiin verkko puihin ja autettiin rouva Lajunen siihen. Lehtorin leikillänsä kiikutellessa painuivat hänen silmänsä pian kiinni.

Pingoitettiin vielä toinenkin verkko. Se oli lehtorin, mutta hän kun ei tuntenut mitään unen tarvetta, antoi hän sen rouva Strengin käytettäväksi, joka kuitenkin houkutteli miehensä siihen nousemaan, tahtoen nyt kerrassaan saattaa hänetkin tuntemaan metsän siimeksen viehättävyyttä keskipäivän aikana.

Rehtori kömpi työläästi verkkoon, kiikuskeli ja alkoi unhottaa, missä olikaan, kunnes ajatukset kokonaan sekautuivat ja sammuivat.

Rouva Streng jutteli ensin minkä mitäkin lehtorin kanssa, vaan viimein alkoi häneltäkin luonto vaatia veroansa, sillä olipa sentään souto ollut vähän tavatonta ponnistusta. Istuen saalillansa kallisti hän päänsä mätästä vasten.

Lehtori istui mietiskellen hyvän aikaa. Unta hän ei tuntenut tarvitsevansa. Sattumalta hänellä ei nyt myöskään ollut mitään tekemistä kanssansa, kuten usein muulloin.

Jo aikoi hän lähteä noutamaan jotakin työtä. Vaan yht'äkkiä kiintyi hänen katseensa isoon muurahaiseen, joka laukkasi hänen polvellansa.

"Kas sinua veitikkaa!" Luunapilla hän singautti sen oikeaan olinpaikkaansa. "Saavatkohan makaajat olla niiltä rauhassa?" Hän astui hiljaa ensin toisen, sitte toisen riippuverkon luo. Niissä ei näkynyt mitään eikä puissakaan, joihin ne oli sidottu.

Lehtori tarkasteli katseillaan myöskin saalia, jolla rouva Streng makasi. "Ahah, tuossapa on muutamia!" Hän kiireimmiten karkoitti rauhanhäiritsijät. Mutta mitä enemmän hän niitä hätyytti, sitä äkäisemmin yhä uusia ryhtyi rynnäkköön. Viimein oli lehtorilla kylliksi työtä pitäessään suuren saalin reunoja puhtaina kutsumattomista vieraista.

Rouva Lajunen raotti silmiään. Hän ei ensin käsittänyt, missä oli. Olo vain tuntui niin suloisen raittiilta: hikinen kuumuus ei vaivannut, niin kuin muulloin kammarin sohvalla herätessä, eikä pääkään ollut raskas. Hän ummisti jälleen silmänsä, huolimatta ottaa asiasta tarkempaa selkoa, aikoen vain nauttia oikein kyllälti tätä odottamatonta hyvinvointiansa.

Ei hän kuitenkaan enää uudelleen nukkunut. Tuulen henki hiukan humahutti puiden latvoja. Lintu pyrähti lentoon. Niistä hän viimein muisti olopaikkansa ja että muitakin oli siellä metsikössä.

Kuului vähän oksain raksetta. Rouva avasi silmänsä ja näki miehensä puuhailevan rouva Strengin tienoilla, koetti nousta, mutta ei osannut.

Lehtori huomasi liikettä vaimonsa riippuverkosta ja läksi tutkimaan, joko hän heräsi, sekä auttoi hänet alas.

Samassa tuli Mari tuomaan kahvia, kun oli nähnyt herrasväen lähdön mäelle päin eikä Katri antanut hänen jättää kahvia seisomaan.

Siihen keskeytyivät rouva Lajusen arvelut ja utelemiset. Mieli myöskin oli nyt niin virkeänä ja iloisena, että hän ei huolinut pahastua semmoisista mitättömyyksistä kuin tuosta, jotka oli nähnyt.

Tähän puheen hälinään ja kahvikompeiden kilinään toisetkin heräsivät kokonaan virkistyneinä.

Nytpä kahvilla olikin maku, jollaista rouva Lajunen harvoin muisti tunteneensa.

"En minä oikein käsitä, miten tämä olo nyt tuntuu niin virkeältä ja hauskalta", virkkoi lehtori.

"Kyllä minä aina voin toimittaa yhtä hauskaa, jos vain suostutte minun ohjeihini. Noustaan aikaisin, ollaan liikkeessä ja puuhataan jotakin", neuvoi lehtori.

"Jos sinua ei mikään miellytä, niin vaikea sitä toisen on tehdä sinulle miellyttäväksi. Itsensä pitää kunkin osaaman hankkia itselleen huvia."

"Ehk'et ole ihan väärässä", myönsi viimein rouva. Mitäpä siinä vastusteleminen auttoi, kun oma kokemus nyt todisti toista.

Vielä selvemmäksi varttui tämä kokemus parin kolmen viikon kuluessa, joll'aikaa rehtori ja rouva Lajunen lakkasivat ikävöimästä sateen tuloa, korttipeliä ja kaupungin seuroja sekä vähitellen huomata maalla elämisen edes jotakuinkin siedettäväksi, ell'eivät sitä vielä tunnustaneetkaan erittäin kaihottavan hupaiseksi.

Omituinen oli todellakin rouvain luonteiden vastakkaisuus. Yhä useammin alkoi lehtori varsinkin nyt, kuin enemmän oleskeltiin yksissä, tavata itseään vertailemasta heitä toisiinsa ja ihmettelemästä, miksi hän tuota eroa ei ennen ollut huomannut, kunnes hän viimein arvasi syyksi, että hänellä ei ollut vielä ennen ollutkaan tällaista vertailemisen tilaisuutta.

Mikäli tämä asia hänelle selvisi, mitä suloisemmaksi, etevämmäksi ja käytöllisemmäksi tosi ihmiseksi hän huomasi rouva Strengin, sitä aremmaksi hän muuttui käytökseltään häntä kohtaan, varsinkin oman vaimonsa läsnä ollessa. Hänellä oli salaisuus, vaarallinen heille kaikille, jos se vain tuli syrjäisen tietoon, joka sitä osaisi käyttää väärin, sovun sotkemiseksi.

Lehtorin mieli oli alkuaan ollut avoin kuin virheetön peili, mutta sen pinta oli vähitellen himmennyt sikäli, kuin hän oli huomannut rouvansa kykenemättömäksi käsittämään sellaista syvällistä selvyyttä.

Nytkin hänestä tuntui oikein raskaalta tuon salaisuuden pitäminen. Mutta jos hän olisi sanonut vaimolleen, että rouva Streng oli häntä ymmärtävämpi tai muuta sen tapaista, niin olisi vaimo sen käsittänyt moitteeksi ja ollut liian ylpeä sitä kärsimään, samalla olisi vaimo myöskin saanut mustasukkaisuuden aihetta, joka sitte olisi tuottanut suurta kiusaa sekä hänelle itselleen että myöskin lehtorille.

Jonkun ajan jaksoivat rehtori ja rouva Lajunen kestää uutta elinjärjestystä, aikaista nousemista ja liikkeellä oloa, niin kauan kuin se kaikki uutuudellaan viehätti. Mutta eräillä ihmisillä on omituinen taito saada käsissänsä kaikki pian vanhenemaan. Niinpä nytkin rehtori kohta kokonaan kyllästyi "itsensä vaivaamiseen" ja palasi entisen ikävyyden seuraan. Rouva Lajunen jaksoi vähän kauemmin nauttia luonnon virkistystä, mutta uupui hänkin. Hänellä olikin muutos ollut liian suuri, niin että se, äkisti toimeen pantuna, enemmän uuvutti, kuin kukaan osasi edeltä päin arvata.

Mikäli entiselleen palaaminen toisilla tapahtui, jäivät lehtori ja rouva Streng kahden sekä kroketti-peliin että soutelu- ja kävelyretkille. Lehtori tosin koetti kartella yhdessä oloa, mutta kun rouva Streng, aina hilpeä ja iloinen, sattui kumppaniksi, ei hän voinut häntä kieltää, kun näet tahtoi sentään olla laimin lyömättä tavallista kohteliaisuutta.

Vähitellen kasvoi lehtorin mielessä omituinen kaipaus, ystävän puutteen tunne, sellaisen ystävän, jolle aina voisi puhua suoraan kaikki ajatuksensa ja joka ne oikein käsittäisi. Ja tämä kaiho kasvoi sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän käsitti, että hänen vierellänsä usein oli sellainen ystävä, mutta hänellehän hän ei saattanut puhua. Tuo tunne vahvistui viimein niin voimakkaaksi, että voimakas mies oli kokonaan musertua sen taakan alle.

Rehtori turhamaisuudessaan uskoi itseänsä sekä muodon muhkeudella että muilla ominaisuuksilta kaikista miehistä etevimmäksi, joten hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että lehtorin seura ehkä saattaisi tulla vaaralliseksi hänen vaimollensa. Mitäpä tuosta, jos lehtori souteli häntä, kun kerran näkyi olevankin kuin luotu raskaan työn tekoon.

Jos rouva Lajunen viihtyi rehtorin seurassa, niinkuin näytti viihtyvän, niin mitäpä outoa siinäkään olisi rehtorin mielestä ollut. Päin vastoin ei rehtoria olisi ollenkaan kummastuttanut, jos rouva Lajunen olisi pitänyt häntä miestänsä etevämpänä, vaikkapa mielistynytkin häneen, koska lehtori ei kuitenkaan näyttänyt pitävän suurta lukua vaimonsa seurasta.

Näin rehtori usein mietiskeli istuessaan kiikkulaudalla lehtorin pihassa rouvan vastapäätä, joka kiikkutuolissaan lueskeli romaaneja. Harvoin he mitään puhuivat, ja rouva taisi välistä unhottaa koko rehtorin läsnä olonkin, koskapa hän joskus jotenkin suoravaisesti huuteli ja komenteli piikojansa sieltä ulkoa käsin, kuitenkin nyt jo paljon sävyisemmin kuin ensi päivinä, ollessansa tyytymätön maalla oloon.

Rouva Lajusen mielessä, kun hänen miehensä yhä enemmin ikään kuin häipyi naapurirouvan seuraan, rupesi vähitellen kasvamaan jonkinlaista outoa levottomuutta, ja se suurensi tuon muurahaissodan hänen silmissään aika isoksi tapaukseksi. Tosin hän ei vielä ollut nähnyt muita samaan suuntaan viittaavia todistuksia, mutta saattoihan niitä olla tapahtunut hänen näkemättänsäkin. Kuitenkaan ei hänelle johtunut mieleen tehdä samoin miehellensä kuin jo alkoi uskoa miehensä tekevän hänelle, mutta päätti salaa tarkastella hänen käytöstänsä.

IV.

Joutui mansikka-aika ja hyvä marjakesä tulikin. Päivärinteet olivat kirjavinaan punaisia, viljelemättömiä Pohjolan hedelmiä, makeampia kuin mitkään viljellyt marjat.

Eräänä aamuna lehtori Lajunen jo aikaisin läksi liikkeelle, oikeastaan kävelylle, vaan otti kuitenkin korisen käteensä eteen ehkä sattuvan marjikon varalle.

Hän kiersi järven rantaa lähimmälle mäelle peltojen taa ja astuskeli mitään erittäin ajattelematta, mutta muistamatta mansikoitakaan. Ei hän myöskään ollut vaipunut luonnon ihailemiseen, kuten tavallisesti ennen.

Viimein hänen eteensä ilmestyi parin pensaan takaa joku, joka kyyrysillään todellakin kokoeli Luojan ja luonnon antimia, eikä se ollut kukaan muu kuin rouva Streng, joka oli sinne ehtinyt ennen häntä.

Lehtori yritti peräytymään, mutta liian myöhään; rouva jo huomasi hänet. Hänen siis täytyi tervehtiä.

"Hyvää huomenta!" vastasi iloinen ääni. "Kyllä näitä marjoja on täällä teillekin, ei teidän sen tähden tarvitse paeta."

"En minä sen tähden yrittänytkään." — Hän ei koettanut salata paon aiettansa.

"Minkä tähden sitte? Sanokaapas, miksi te olette viime aikoina ruvenneet pelkäämään minua. Olenko minä muuttunut julmemmaksi vai miten?"

"Ette suinkaan. Päin vastoin olette liiankin hyvä." — Lehtori tarkoitti yleensä kaikkia niitä rouvan ominaisuuksia, jotka häntä miellyttivät, eikä erittäin niin sanottua hyvyyden avua.

"Ei kukaan voi olla liian hyvä, eikähän hyvyyden pitäisi ketään pakoon ajaa. Ettekö enää pidä minua ystävänänne?"

"En minä itsekään. Sen vain tunnen, että minun tarvitsisi puhua, mutta en voi kellekään."

Lehtori punastui. Oliko hän unhottanut Jumalansa! Todellakin viime aikoina, silloin kuin oli hautonut tuota salaisuuttansa, joka nyt oli ollut vähällä pujahtaa ennen aikojaan hänen suustansa, kenties, kuten hän tähän asti luuli, sotkemaan toisen, ehkäpä useammankin henkilön rauhaa.

Hän astui reippaasti rouvan luo, antoi kättä ja lausui vain yhden sanan: "kiitos!"

"Mitäpä siinä on erittäin kiittämistä. Tietystihän Jumalalle voi kuka hyvänsä puhua kaikki asiansa."

"Niin tosiaankin, mutta hän yritti minulta unohtumaan. Nyt olen selvillä, ja tuo teidän yksi viittauksenne minulta poisti ahdistuksen. Nyt minä myöskin voin puhua suoraan teille, kun näen, että teidän rauhanne ei häiriydy."

"Minä olen nyt tänä kesänä huomannut, mikä suuri ero on teidän ja minun vaimoni välillä."

"Tuskin suurempaa kuin teidän ja minun mieheni välillä. Minä olen huomannut enemmänkin. Silloin kuin teidän rouvanne laittoi meille kaupunkilais-illalliset, joita te ette näyttäneet hyväksyvän, sanoi Viktor kotiin palattuamme, kun niiden pitojen johdosta kiistelimme, että te ja minä sopisimme paremmin yhteen kuin hän ja minä. Minusta hän siinä arvasi ihan oikein enkä minä sitä siis vastustanutkaan, vaan sanoin mitä nytkin sanon, että mikä kerran on mahdotonta, miksipä sillä rupeisimme sotkemaan rauhaamme, ehkä vielä toistenkin."

Lehtori vaipui ihmettelemisen äänettömyyteen. "Saatammehan siltä pysyä ystävinä", jatkoi rouva. "Minä huomasin teidän yrityksenne totuttaa rouvaanne toisiin tapoihin ja rupesin mielelläni auttamaan; toivoin näette samalla, että Viktorikin hiukan luopuisi muutamista tavoistaan. Kun se ei onnistunut täydellisesti teille — Viktor näyttää olevan kyllin onnellinen sellaisenaan kuin on — olen sitte tarkastellut, miten te tästä asiasta selviäisitte. Minua pakenemisenne näytti olevan mielessänne jotakin, johon en tahtonut antaa teidän eksyä. Sen tähden piti minun saada teidät ennen puhumaan ja muistamaan velvollisuutenne, kuin kokonaan jouduitte harhateille."

"Niin, pysykäämme ystävinä", virkkoi hän viimein. "Näenhän, että on turha teiltä mitään salata ja että teihin myöskin voi kuka hyvänsä luottaa. Teillä on aina oikea pohja. — Ja nyt poimikaamme marjoja, että kotiinkin joudumme."

"En minä tiedä minkään sitä estävänkään, ell'ette tahdo lähteä edeltä kotiinne. Kyllä minun koriini mahtuu." Pian täyttyi lehtorin kori kahden poimiessa.

"Minun pitäisi oikeastaan huomauttaa teille vielä yksi asia, joka arvattavasti on teillä pysynyt epäselvänä, ell'ette vain pahastu minun tunkeutumisestani teidän asioihinne."

"Mistäpä minä voisin teihin pahastua. Huomaanhan, että te kuitenkin näette kaikki oikeassa valossa."

"Katsokaas, mieheni uskoo itseään niin eteväksi kaikin puolin, että hänen ei tarvitse peljätä jättäessään minua kenen seuraan hyvänsä. Sen tähden minä voinkin olla aivan vapaa, ei hän tule mustasukkaiseksi. Mutta tiedättekö varmaan, että teidän rouvanne yhtä lujasti luottaa valtaansa teidän ylitsenne?"

Lehtorilta ikään kuin silmät kerrassaan aukesivat. Hän edelleen havahtui suloisesta unesta.

"En tosiaankaan tiedä. Kiitos viittauksesta. Nyt kyllä arvaan, mitä tahdotte ja mikä on velvollisuuteni. Mutta auttakaa, jos horjun."

Rouva Lajusella oli myöskin salaisuutensa ja sitä hautoessaan hän vähitellen oli melkein sairastunut. Umpimielisyys esti häntä sitä ilmasemasta edes miehelleen, kaikkein vähimmin se toki sai tulla hänen tietoonsa; ennemmin joku kaupunkilaisystävistä voi sen kuulla ja ruveta apulaiseksi tutkimusten teossa.

Mutta maalla oloa kesti liian kauan. Rouva alkoi nukkua levottomasti ja nähdä puoli valveillakin asioita, joita sitte uskoi tosiksi ja jotka vain pahensivat hänen tilaansa. Hänen rakkautensa ei tosin ollut varsin syvällinen laatuansa, vaan tuo romaaneista opittu mustasukkaisuuden tauti tuntui niin erittäin sopivalta syyltä tekeytyä kärsimyksen uhriksi ja sen nojalla taipumuksensa mukaan kiusata itseään ja piikoja, joita hän taas alkoi juoksuttaa ja komentaa yhä enemmin.

Oli rouvassa sentään syvimmällä kätkössä myöskin oikeuden ja tosi ihmisyyden siemen, vaikka se oli tähän asti pysynyt kehittymättä, osaksi lehtorin itsensä tähden, hän kun oli avioliittonsa alussa liian pian luopunut rouvansa kasvatuksesta taikkapa ollut liian jyrkkä siinä, osittain myöskin sopimattomain kaupunkilaisystävättärien tähden, he kun rouvan turhamaisuutta yhä kiihdyttelivät. Nyt kun nämä ystävättäret olivat poissa ja päin vastoin oli usein tilaisuus kuulla oikeampia tapoja ja ajatuksia, alkoi se ihmisyyssiemen itää ja samalla kasvattaa kiivasta ristiriitaa rouvan mielessä entisen nukkemaisuuden ja vasta itävän uuden ihmisen välillä.

Tämän ristiriidan tähden tuntui mustasukkaisuustauti vielä rasittavammalta. Mutta vanha puoli oli vielä niin paljon voitolla, että rouva ei omin neuvoin siitä jaksanut selvitä.

Nyt kun lehtori tänä äsken kerrottuna aamuna nousi, oli rouvakin ollut sen verran liikkeellä, että sattumalta huomasi rouva Strengin lähdön kori kädessä. Hän oli nukkuvinaan uudestaan; mutta kun lehtori peseydyttyään ja pukeuduttuaan läksi ulos, riensi hän salaa ikkunasta katsomaan, menikö hänen miehensä samanne päin. Ihan oikein: kori hänelläkin kädessä ja samaa tietä. Eiköhän tuo ollut vain edeltä päin sovittua!

Vielä oli liian aikainen nousta. Rouva siis palasi vuoteelleen ja valvottuaan hyvän aikaa vaipui horrostilaan, joka ei vähääkään virkistänyt, vaan sen sijaan antoi mielikuvitukselle vapaan tilaisuuden kiusata hermostoa ja luoda ilmi eläväksi kaikenlaisia kuvia, joita ei avoimin silmin nähdä eikä huolitakaan nähdä.

Ja mielikuvitus tietysti jatkoi ja kehitteli kernaimmin niitä kuvia, joita mieli oli täysimpänä. Se loi makaajan nähtäväksi kauniin marja-ahon ja siihen lehtorin ja rouva Strengin marjoja poimimaan. He ensin pysyivät etempänä toisistaan, mutta lähenivät vähitellen ja viimein pistelivät mehukkaita mansikoita toinen toisensa suuhun ja poimivat niitä toinen toisensa koriin.

Tämän kaiken oli rouva Lajunen näkevinään pensaston takaa, johon muka oli kätkeytynyt heitä tarkastelemaan.

Lehtorin asunnossa kuulivat Katri ja Mari kyökkiin, jossa odottelivat rouvan heräämistä, kovan parahduksen. Mari juoksi sisään.

Omasta äänestään heränneenä istui rouva sängyssään märkänä hiestä ja silmät oudosti leimahtelevina. Tottunut lääkäri olisi niistä heti nähnyt kuumeen oireita.

"En minä tiedä, jo hän oli poissa, kun minä heräsin ja yritin kahvia viemään."

"Oikeaan aikaan hän toki muisti, että Mari olikin vain piika ja keskeytti syvälle kätketyn salaisuutensa tunnustuksen.

"En minä nyt jaksa nousta," sanoi hän sitte selvemmällä äänellä, "tuo vain kahvia ensin."

Rouva painui takaisin makuulle. Kuuma vuode melkein poltti, mutta ruumis oli niin hervakka, että tuntui ikään kuin vajoavan lävitse. Putoamista peljäten hän ummisti silmänsä ja hiukan vapisi.

Katri kuitenkin paraiksi toi kahvin, että rouva pääsi vaarasta. Hän joi kupin, jopa toisenkin, ja vähän virkistyi hetkiseksi, kunnes kahvin lämpö tuotti uutta kuumetta. Ei ollut ajattelemistakaan ylös nousemista.

Rouva kuuli hänen askeleensa ja huomasi niistä, että hän astui suoraa päätä hänen luoksensa.

Lehtori asetti mansikkakorinsa pikku pöydälle sängyn viereni, jossa kahvitarjotin äsken oli ollut.

Rouva aukasi silmänsä nähdäkseen, rohkeniko tuo mies enää katsoa häneen suoraan. Niin varma oli rouva alkavan kuumeen käsissä äsken näkemänsä unen todellisuudesta.

Sekä ääni että käytös olivat ihan suoravaiset eikä katseessakaan näkynyt mitään arkuutta.

Rouva ensin oli vähällä muistaa, että unta hän kaiketi olikin nähnyt; vaan toinen tunne oli vahvempi. Hän ajatteli: "teeskentelijä! mutta osaan sitä minäkin teeskennellä!"

"Kalinoita tosiaankin", virkkoi hän ääneensä ja alkoi syödä hyvällä halulla, kuten näytti.

Lehtori hyvillänsä, että hänen äsken tehdyn päätöksensä toimeen panon alku onnistui niin hyvin, viivähti vähän kammarissa, ja rouva sen aikaa söi syömistään marjoja.

Mutta mansikat ovat petolliset. Tervettä ne virkistävät, vaan lapsille ja heikkohermoisille tuottavat kuumetta. Rouva Lajunen kun ei vielä ollut syönyt tukevampaa ruokaa, vaikuttivat marjat tyhjässä vatsassa ihmetyttävän nopeasti. Taudin alku kehittyi kovaksi kuumeeksi; sairas alkoi houraella.

Lehtori istui taukoamatta sairaan luona. Kuultuaan hänen houreistansa asioita, joita oli tarpeeton antaa palvelijain kuulla, päästi hän heitä sisälle ainoastaan välttämättömille asioille, vaan muuten teki itse kaikki, mitä sairaan hoitoon kuuluu.

Ei rouva kuitenkaan aina ollut houreen tilassa. Selkeämpinä hetkinään hän kyllä huomasi miehensä valppauden, huomasipa myöskin, että rouva Streng usein kävi siellä ja kuuli miehensä ja hänen keskusteluistaan, miten perin väärä koko hänen luulevaisuutensa oli ja miten kerrassaan jalo nainen tuo naapurirouva oli, jota hän tähän asti oli halveksinut.

Siitä huomiosta hänen hourehetkensä alkoivat vähitellen lyhetä ja harveta. Kuitenkin hän mielellään makaeli silmät ummessa selvänäkin välistä vain katsellen salaa miestänsä, ja nähtyään hänen huolestuneen muotonsa päätti hän koettaa ansaitakin miehensä rakkautta.

Täten ei tauti tullut pitkälliseksi. Kuudentena päivänä sairas jo arvaeli olevansa terve, vaikka tosin vielä heikko.

"Annatko anteeksi, että olen sinua väärin käsittänyt?" kysyi hän silloin mieheltään.

Lehtori hämmästyi tätä muutosta. Hänen mielessään välähti autuaallinen tunne, ensi kerran siitä asti, kuin hän oli vihille astunut rikkaan ja äitinsä puolelta ylhäissukuisen neiti Savolinin kanssa, jonka oli oppinut seuroissa tuntemaan viehättäväksi tytöksi.

Heti hän avioelämänsä ensi päivinä oli huomannut pahasti pettyneensä, mutta kuitenkin nurisematta kantanut rangaistusta siitä, että oli osittain rikkauden houkutuksesta antautunut huolettoman toimeen tulon toivoon.

Nyt lehtori tarttui siihen vähäiseen toivon korteen, jonka vaimonsa hänelle ojensi.

"Rouva Strenginkö tähden? En, vaikka sinulla olisikin kyllin kyllä syytä luopua minusta ja rakastua häneen; hän sen ansaitsisi monta vertaa paremmin kuin minä."

"Jos tunnet käsittäneesi minua väärin, niin sillähän se jo on sovitettukin. Mutta olisiko se tosiaankin mahdollista?"

"On se ihan totta. Olenhan tässä maatessani kuullut ja huomannut paljonkin. Ja sitte ajattelin, että tuskinpa vain minä olisin sinua niin hoidellut, kuin sinä nyt hoidit minua. Johtui sitte myöskin mieleeni, että tosiaankaan minä en tähän asti ole tehnyt mitään sinun huviksesi enkä myöskään ole osannut olla kiitollinen siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle. Jos et ole liian malttamaton, etkä vaadi yht'aikaa liian paljoa, niin koetan muuttua kokonaan toisenlaiseksi."

Lehtori ei kyennyt vastaamaan. Hän vain ääneti kyynelsilmin syleili vaimoansa.

"Minä unissani näin sinun juuri näin hellästi syleilevän, arvaat toki, ketä, ja hän sitä paremmin ansaitsisikin. Mutta kyllä nyt tiedän, että uni oli sula valhe. Sinä et rakasta häntä, vaan minua."

Pitkät selitykset kasvoivat molemmin puolin ja niiden johdosta lehtori vaimoinensa alkoi nyt vasta viettää lempiviikkojansa luonnon helmassa, mutta eivät ne siltä olleet vähemmin suloiset. Lehtorilla tosin täytyi olla hyvä varasto kärsivällisyyttä; sillä eipä vanhoista tavoista niin äkisti päästä; mutta hän osasi aina vähitellen saada tahtonsa noin vain kiertoteitä huomatuksi ja karttaa jyrkkiä vaatimuksia, jotka vaimoa olisivat suututtaneet ja kiusantekoon ärsyttäneet.

Hyvänä apuna oli rouva Lajusella naapurirouvan esikuva. Heistä tulikin hyvät ystävät ja eroamattomat kumppanit. Väsymätön oli rouva Streng opetuspuuhassaan ja iloksensa huomasi hän oppilaansa hyvin edistyvän.

Rehtori yksin pysyi osattomana näistä tapauksista ja muutoksista. Mutta kun rouva Lajunen alkoi yhä enemmän seurata toisten tapoja ja olla mukana kävelyretkillä, katsoi hänkin vaikka vastahakoisesti olevansa velvollinen mukautumaan. Ainoastaan aamu-unestansa hän ei jaksanut luopua.

Kaksi Kesävierastamme oli löytänyt onnen luonnon helmasta; kolmas oli onnellinen omasta mahdistaan ja oman täydellisyyden tunnostaan; neljäs olisi kyllä ansainnut olla onnellisempi, mutta hän tyytyi siihen onneen, jonka velvollisuuksien täyttäminen ja hyvä omatunto tuottavat.

HAAKSIRIKKO.

"Kun on huono pää, pitää lukea ahkerammin", lausui eräänä keväänä koulun loputtua kunnallisneuvos Curtén pojallensa Florianille, joka oli töin tuskin päässyt ylemmälle luokalle, vaikka kyllä oli koettanut koko vuoden oikein voimainsa takaa lukea pinnistää.

Tuo säännöllisesti joka kerran koulusta arvosanoja tuodessa lausuttu kehoitus oli oikeastaan tarpeeton, sillä ei Florianilta suinkaan ahkeruutta puuttunut, mutta hirmuisen kova pää hänellä oli aivan pienestä pitäin. Mielellään hän oli ensi alussa kirjaimia katsellut, mutta nimet ne eivät ruvenneet, pysymään muistissa. Sittemmin koulussa oli niin paljo kaikenlaista opittavaa, että kävi vielä mahdottomammaksi muistin ahjoon sovittaa niitä kaikkia.

Kernaimmin olisi Florian viimein jättänyt koko lukemisen sikseen, varsinkin kuin kumppanitkin alkoivat pilkkaella hänen osaamattomuuttaan. Vaan silloinpa sanottiin kotona, että kovinhan näyttäisi rumalta kunnallisneuvoksen pojan tyhmäksi jäädä, vaikka tosin ei kaunista ollut tuokaan huonojen todistusten saanti.

Tämä tarttui mieleen ja siitä vähitellen kasvoi kiihkeä kunnianhimo, joka nytkin mainittuna keväänä oli Florianin melkein saanut itkuun tillahtamaan tuossa ihan kumppanien nähden, kun todistus tuli kouraan ja hänet sanottiin päästettävän viidennelle luokalle ainoastaan ahkeruutensa tähden.

Isän lausuessa kertoiluksensa päätti Florian lukea vielä, ahkerammin ja pani päätöksensä heti toimeen. Hänen vanhempansa kun asuivat lyseokaupungissa, ei hänellä ollut kotimatkastakaan huolta, Sentähden hän jo tutkintopäivän iltapuolella alkoi kirjan ääressä istumisensa. "Ahkera, ole ahkera!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Niinpä kumppanit häntä tuskin koko kesänä saivat liikkeelle, taikka jos saivatkin, oli hänellä ajatukset kirjoissa, joten hänestä ei kellekään hauskuutta ollut.

Kerran hänet puoli väkisin vietiin onkimatkalle. Hän istui muutamain kumppanien kanssa veneessä ja katseli tosin onkensa poloa; mutta siitä johtuivat hänen ajatuksensa siimaa myöten alas kaloihin, jotka muka piirustelivat siellä vanhan Kreikanmaan karttaa ja asettelivat sen maakuntia paikoillensa. Vaan nepä eivät osuneetkaan oikein, vaikka kalat miten olisivat koettaneet; sen tähden niiden kesken syntyi kinaa ja ne siinä mellastellessaan nykivät hänen siimaansa ja poloansa.

"Missäs kohti se Fokis-maa on?" kysyi Florian, voidakseen neuvoa kaloille ja siten toimittaa sinne rauhaa.

Kumppanit tietysti nauramaan ja ivaamaan. Florian joutui luonteensa arkuuden tähden tuosta hämilleen, ja yhä harvemmin kumppanit häntä enää saivat mihinkään lähtemään.

Kova pää vaati kovaa lukua ja luku ikäänkuin sulatti uhrinsa kirjoihin ja teki, kuten muista näytti, hajamieliseksi.

Viime luokalle päästyään joutui Florian kaikkein ihmeeksi kihloihin.
Mutta omituisestipa se sekin tapahtui.

Kunnallisneuvoksella oli pidot ja Florian oli väkisin saatu franseesiin. Hän istui parinsa vieressä. Soitosta johtuivat ajatukset äänioppiin, mitenkä eri äänet saadaan eri pituisista ja paksuisista pianonkielistä eri lailla pingoittamalla ja miten eri äänet tekevät eri suuria aaltoja ilmassa.

Niinpä Florian ei huomannut pitää vaaria tanssivuorostansa.
Vastatanssijat tulivat aivan eteen ja herra ivaten virkkoi: "no,
Florian, suutele jo!" tarkoittaen, että Florian parinsa kanssa olivat
niin rakastuneet, että muuta eivät enää olleet vailla kuin suutelua.

Äänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle taholle. Hän luuli nyt oltavan "kaivoleikkisillä", jossa sormusta kuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi huulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.

Tytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen, uskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat eivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten vanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän sukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette kihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä välttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.

Mitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan ainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina pitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut jättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän vähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin ajatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista joko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.

Isä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa Florianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen kaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin oli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, josta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla itsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi ruveta.

Näistä siis ei ollut huolta. Mutta Florian ei ollut tottunut vapaasen elämään eikä vapaasen, omintakeiseen työhön. Hän oli tähän asti tehnyt työtä käskettyä, lukenut, mitä opettajat luettavaksi määräsivät. Nyt hän ei itse osannut järjestää lukuansa, kun ei enää niin tarkkaa ohjetta eikä ohjaajaa ollut.

Hän luki vain, luki ahkerasti aamusta iltaan milloin mitäkin ja toisinaan kävi luennoilla kuulemassa konsa ketäkin. Mitäpä hän niistä luennoista hyötyi, ajatukset ne kun vain aina vastustamattomasti livahtivat pois ennen vaikka vaivallakin opittuihin asioihin.

Tämä se alkoi Floriania huolettaa, ja niissä huolissaan hän muuttui hyvin lyhyessä ajassa umpimieliseksi ja synkäksi, kun vilkas mielikuvitus ryhtyi luomaan eteen kaikenlaista ikävää.

Lisette kirjoitteli tuon tuostakin ja kyseli, joko hän oli saanut selville uransa ja ryhtynyt sille valmistautumaan.

Se saattoi Florianin melkein tuskihinsa. Kunniantunto ja kunnianhimo estivät vastaamasta eittävästi, eikähän valhekaan olisi pitkälle auttanut, ainakaan useampia lukukausia.

Viimein hän päätti kirjoittaa isällensä asian koko synkeydessään ja tekikin kirjeen suunnitelman valmiiksi eräällä luentotunnilla.

Asuntoonsa palattuaan pyysi Florian johonkin tarpeesen rahaa emännältänsä. Isä näet, arvaten poikansa kykenemättömäksi muistamaan juoksevia asioitaan ja hoitamaan varojaan, oli pannut hänen pankkiiriksensa asunnon emännän.

Silloin emäntä antoi hoitolaalleen kunnallisneuvoksen kirjeen, joka samana päivänä oli saapunut hänen kirjeensä sisässä. Isä Guldén siinä kertoi monen takauksen tähden olevansa ihan joutumaisillaan vararikkoon ja samalla kehoitti Floriania nyt rohkeasti pitämään huolta itsestään, niinkuin monen muunkin ylioppilaan täytyy tehdä.

Olipa siinä miettimistä Florianin laiselle miehelle. Neuvottomuudessaan aikoi hän jo surmata itsensä, mutta kauhistui sitä tekoa, eikähän se muutenkaan oikein soveltunut kunnianhimoiselle mielelle. Karttaakseen kiusaustakin siihen sulloi hän uuteen revolveriin, jonka oli kerran saanut lahjaksi, kaksi jäljellä olevaa patroonia ja työnsi aseen nuttunsa taskuun, aikoen viedä sen asekauppaan myötäväksi.

Matkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon ylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Miten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät ajatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin koneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja sitte jälleen asetellut paikoilleen.

Siinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla patroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen varasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä miettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri noin!

Lukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa kuka sanomia, ken mitäkin.

Yht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun.
Kaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he
Florianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos
salista.

Florian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa.
Ei, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä.
Ja reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?

Florian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia käsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen lauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle, vähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa luoti luusta sisään.

Se teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi raukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.

Kun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat ulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka itsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.

Onneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti ja vavahteli ruumis.

Lääkärin apua oli aivan käsillä, vaan turha vaiva. Nutun rintataskusta pilkisti paperin nurkka. Toivoen siitä saatavan selitystä kamalaan tekoon, otettiin se käsille ja luettiin.

Se oli tuo Florianin kirjeen suunnitelma isällensä. Hän siinä kuvaili tilansa tukaluutta ja arvaeli siihen joutumisensa syitä sekä lausui lopuksi:

"Jos olisin nuorempana päässyt johonkin käsin kosketeltavaan työhön,
sen toki olisi täytynyt totuttaa tosi elämään, vaan nyt häilyn ilmassa.
Isä, voi miksi miksi et ajoissa pannut minua jonkin käsityön oppiin?
Ehkäpä se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä."

VASARAKAUPPA.

Hiljakseen vieriskeli markkinoilta toisille kuljeksivan kauppiaan raskas tavarakuorma kauniina syyspäivänä illan suussa pitkin maantietä, joka hyvästä täytteestä kovana kumisi alla kuin kallio. Toisissa, omissa kärreissään vähän keveämmän kuorman lisänä istui itse kauppias, teräväsilmäinen, nuorenpuolinen mies vielä nuoremman vaimonsa kera. Hevosien paluuttajaksi mukaan lähtenyt poika ajoi varsinaista kuormaa.

"Kuulepas, Mari", virkkoi kauppias erästä pitkää mäkeä noustessa, "ei tämä markkinoilla vaelteleminen enää oikein lyö leiville. Liian monta on ruvennut samaa neuvoa pitämään."

"Mitäpä meillä on muutakaan neuvoa. Vielä ovat ansiot liian pienet ajatella yhteen paikkaan asettumista. Paljo noita on kauppiaita kaupungeissakin."

"No mutta, Jaakko, vielä vähemmin kannattaa ruveta maalle asettumaan. Johan nyt on maakauppiaitakin melkein joka kylässä. Ja vaikeaksi käy vähillä varoilla kilpailla entisten kanssa."

"On tällä kulmalla vielä paljo sellaisiakin seutuja, joista on likimmäisiin kauppiaihin hyvä heilaus matkaa. Katselehan vähän ympärillesi esimerkiksi tänä iltana, kun tästä ensimmäinen kylä tulee, johon muuten yöksikin jäämme."

Siihen pysähtyi pakina, kun lähdettiin alamäkeä laskemaan ja se antoi kylliksi hevosen ohjaamistyötä. Eipä puhe jatkunut sitte entistä tasaisemmallakaan tiellä, sillä luonto alkoi isonlaisen salon jälkeen muuttua ja vetää puoleensa huomiota. Vasemmalta päin aukesi muutamassa tien mutkassa eteen suuri järvi ja sen rannalta näkyi loitompaa jo viljeltyjä seutuja. Hevosetkin siitä vilkastuivat ja läksivät halukkaammin taloja tavoittamaan.

Tie kohosi vähitellen harjanteelle eli kylänseljälle ja kohta vierivät kuormat ensimmäisten mökkien ohitse, jopa viimein muutamain talojenkin, jotka sekä ulkoasultaan että puhtaudeltaan olivat tavallisia itäsuomalaisia: eivät kehua kannattaneet, mutta toimeen niissä tultiin, ehkä välistä huonommastikin.

Sen sijaan näkyi pelloilla tiheässään ruiskekoja sekä ohra- ja kauranärtteitä, jopa joitakuita ylivuotisiakin todistamassa, että Harjulan kylässä ei ainakaan leivän puutteessa eletty.

"Katsos noita!" huomautti kauppias vaimollensa. "Onko köyhyyttä vai mitä arvelet?"

"Eivätpä näytä viljan puolesta köyhiltä. Mutta miten heillä rahaa lienee?" kysyi Mari, tajuten täydellisesti miehensä ajatukset, että juuri Harjula hänen mielestään varsin hyvin soveltui kauppiaan koetustantereksi.

"Miss' on ruista, siin' on aina rahaakin", vakuutti Jaakko lyhyeen ja käänsi jo hepoansa erääsen pihaan, johon kyytipoika oli edeltä kuorminensa kadonnut karjotan nurkan ta'itse.

Jättäen pojan kuorman vartiaksi riensi Jaakko vaimoineen porstuaan, jonka molemmilla puolilla oli isot tuvat. Oikean puolisesta kuuluvat ihmisäänet neuvoivat sisään neuvottelijoita kääntymään sinne päin, ja Jaakko entiseltä muistilta pian löysi oven, vaikka ikkunattomassa porstuassa jo olikin melkein pilkko pimeä, kun vielä oven alapuoliskokin oli kiinni.

"Tulkaa tervennä! Kas, Kauppinenhan se onkin, eikä Jaakko enää näy olevankaan yksinään."

"Ikäväksipä tuo alkoi aika yksin käydä. Tämä on vaimoni, ja nyt olen näyttelemässä vähän maailmaa hänellekin."

"Teemme, teemme sen työn, jos yösijaa talosta annetaan. Vaan ensin: Vieläkö se, teidän liiterinne on lukollinen ja sopisiko sinne meidän kuormamme? niitä on kaksikin."

"Ei lukosta juuri kehumista, vaan säilyy täällä kuormat vaikka maantielläkin. Saatetaanhan nuo sentään ajaa sinne, jos sattuisi yöllä sadetta tulemaan."

"Pankaas, hyvä emäntä, vettä ja hiiliä samovaariin; sill' aikaapahan lämpiää, kuin käyn kuormat korjaamassa. Minä tuon sieltä tieheiniä, älkää panko omianne."

Isäntä läksi Jaakon kanssa toimittamaan suojaa sekä kuormille että myöskin hevosille, joiden muusta hoidosta sai poika pitää huolen.

Emäntä otti uunilta teekeittiön, kävi täyttämässä sen vedellä ja ryhtyi hiiliä sytytellessään pakinoimaan tupaan jääneen Marin kanssa.

"Mistä se Kauppinen onkaan kotoisin? Ei tuota ole tullut kysytyksi, vaikka on hän jo monesti käynyt meillä."

"Eikö se alinomainen matkaaminen väsytä? En minä vain jaksaisi sitä kestää. Ei rauhaa milloinkaan."

"En tiedä ajan pitkään. Nyt ei vielä ole väsyttänyt. Onpa hauska vähän liikkuakin."

Jaakon ja isännän tulo keskeytti puhelun, vaikka eiväthän he olisi sitä kieltäneet; muuten vain naiset luonnostansa puhelevat mieluisemmin keskenään ja miesten läsnä ollessa supajavat, ell'ei heiltä erittäin kysytä.

Jaakko kantoi eväskorin penkille pöydän päähän, joka, ollen veistetty kahdesta suuresta juurikasta, seisoi keskellä peräseinää, leveämpi pää ikkunaa, kapeampi ovea kohti. Avattuaan korin kaivoi hän siitä ensin esille teetä ja sokuria sekä tyydytti talon pikku pojan uteliaita silmäyksiä nostamalla aika ripun vesirinkelejäkin pöydälle. Vesi herahti pikku Matille suuhun, mutta oi hän sentään julennut pyytää, vaikka kyllä kovin mieli teki.

"Maltahan, kunnes teevesi kiehuu, saat sitte sinäkin", lohdutteli
Jaakko pienokaista.

"Onko tässä muita kyliä likellä?" kysyi hän melkein samaan jatkoon isännältä.

"On tässä kyliä montakin, vaikk'ei aivan tien varrella; eivät ne juuri näy maantielle."

"Miten varakasta tämä seutu on? Tässä kylässä kyllä näkyy olevan kasattu kekojakin."

"Onhan tuota tultu toimeen. Tässä kylässä ei ole yhtään kitutaloa, ja eläjiä ne ovat muutkin. Hyvät on maat meillä; jos keitä elos rupeaa huononemaan, niin on syy työn teossa eikä maissa."

"Niin, niin, elää ahkera huonommallakin paikalla, laiska kituu missä hyvänsä."

"Ei sitte saattane olla ketään, joka haluaisi myödä taloansa?" jatkoi Jaakko, vähän aikaa vaiti oltuaan ja mietiskeltyään, miten paraiten saisi tiedustelluksi niin paljon kuin mahdollista paikkakunnan oloja.

"Ei ainakaan tässä kylässä kenenkään mieli tehne luopua leivästä, tuskinpa muissakaan näillä seuduin."

"Kun kaikki ovat varakkaita, miksi eivät rakenna itselleen parempia kartanoita? Vai ovatko metsät huonot?"

"Eipä moisissa vikaa; kyllä niissä rakennustarpeita olisi toisellekin antaa, mutta ei tule tehdyksi; aika menee niin tarkoilleen maatyön tekoon."

"Käydään vähin rahdissakin, vaan ei muut paljon kuin köyhimmät talot. Ne, ne siellä hyöstyttävät vieraita pihoja ja jättävät omat työnsä tekemättä. Vaan sieltähän ne sentään hankkivatkin rahaa kaikkiin maksuihinsa."

Teetä juodessaan korvattomasta kahvikupista ja lohkolaitaiselta teevadilta, jollaisia talon molemmat toisetkin parit olivat, katseli Kauppinen niitä hyvin pitkään ja kysäsi sitte hetkisen päästä:

"Tottahan sentään vouraamalla saisi jonkun maatilkun, jos ken haluaisi kartanon paikaksi?"

"On tässä maata sen verta liikenemään, mutta kukas tänne suotta rupeaisi kartanoja rakentelemaan? Ei täällä kannata muiden elää kuin oikean talonpojan, eikä talonpoika tule toimeen paljailla kartanoilla, hän tarvitsee paljon muutakin."

"Olisiko esimerkiksi teillä sellaista joutavaa kartanon paikkaa, tynnyrinalan verta?"

"Mitä, aiotteko te jättää matkustelemiset? Vai mitä varten sitä niin kyselette?"

"On tässä puolen virstan päässä sievä mäenkunnas, jota itsekin olen katsellut kartanon paikaksi. Mutta eipä suinkaan minulla enää saane muutetuksi, kun ei tullut nuorempana tehdyksi. Siihen näkyy järvikin niin hyvästi, vaikk'ei tähän. Ja maat siinä ympärillä ovat ihan yhtä hyvät kuin tässäkin."

Seuraavana aamuna Kauppinen kävi Vanhalan isännän kanssa ennen hevosten valjastusta mäenkunnasta katsomassa, mielistyi siihen ja vourasi sen ynnä tynnyrinalan peltomaata viidestäkolmatta markasta vuodelta, josta hinnasta myöskin kauppiaan elukkain piti saaman käydä yhteisellä laitumella talon karjan kanssa.

Kun vourakirjat oli tehty, joista kiireessä jäi pois ajan määrä, vaikku Kauppinen oli mielessään aikonut viittäkymmentä vuotta, läksi hän kuormillensa ajamaan, luvaten markkinoilta palatessaan tarkemmin määrätä kartanoiden sijan ja sopia kivijalkain teosta jo samana syksynä ennen maan jäätymistä. Matti Vanhanen lupasi erittäin sovitusta maksusta toimittaa kiviä paikalle jo siksi ja sitte työn aikana lisää tarpeen mukaan.

Hyvillään näin oivallisesta kaupasta läksi Matti pellolle maantien varrelle syyskyntöä jatkamaan.

Päivällisajan lähestyessä astui tietä myöten Kylänpään Sakari, toisen talon isäntä, kirves takana vyön alla.

"Jumal'avuks'!" toivotti hän Matille, joka juuri painalsi aatran syvempään kiinni pientaren laitaan ja ryhtyi päästämään hevosta aisoista samalle neliölle haeskelemaan niukkoja ruohon korsia.

"Kävinpähän tuolla pieleksiä korjailemassa; olivat vähän kallistuneet; pojan veitikat ovat kiskoneet pois tukia. Jospa minä ne saisin kiinni!"

"Täytyyhän jättää pakostakin. — Hyvinhän sillä Kauppisella oli vahvat kuormat."

"Niin oli. Kohta hänestä tulee meidän kylän asukas", ilmoitti Matti riemumielellä uutisensa.

"No, eihän hän minunkaan taloani saanut; ainoastaan yhden tynnyrin alan joutavaa maata."

"Katsohan vain, eikö vie taloasi kokonaankin kuin entinen piru, joka sai miestä sormesta kiinni ja vei sitte koko miehen."

"Älä hätäile, hyvä naapuri, onhan sitä nyt minullakin sentään vähä järkeä; en minä rupea taloani syömään enkä hävittämään."

"Hyvähän olisi, jos niin kävisi. Mutta ole varoillasi, ja muista minun sanani, jos hullusti käypi."

"Pannaan, pannaan mieleen. Mutta pidä vain itse varasi. Ei meidän talomme kaltainen toki tyhjästä häviä."

"Hyvä olisi! hyvä olisi!" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli päätänsä.

Matti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa päivälliselle.

"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille", kertoi Matti syödessään kotiväelle, "kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä kartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle kaupat."

"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului. Ja vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa nyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas sen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa voisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä kyllä kostui."

Tuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan. Kaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin tulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa oli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.

Sakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun ei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:

"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö sinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin hyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?"

"Minkä tähden? Ja mitä sinulla on Kauppista vastaan? Eikö hän ole rehti mies?"

"No, enhän minä hänestä mitään pahaa tiedä erittäin, mutta en erikoista hyvääkään."

"Mitäs sitte valittelet taikka oikeastaan tarkoitat kaivelemisellasi?
Sano suoraan!"

"Kun on puoti lähellä, tulee siitä aina otetuksi tavaraa enempi kuin etäältä haetuksi, ja se on vaarallista, se, sanon minä. Mutta koska ei enää käy auttaa, niin olkoon sitte."

II.

Lähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja asettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa kauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi varustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin, mutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa sittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.

Nyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun
Harjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat
Kauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. "Ottakaa
tavarassa!" vastasi hän aina lyhyeen.

"No, tulkaahan sentään katsomaan," houkutteli Kauppinen, "eikö mitään löytyisi, jota talossa tarvitsisitte." ja kun miehet kerran astuivat tavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:

"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta markkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös kelpaa tehdä saappaiksi!"

Samaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä aikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia, kirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.

Pieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen puhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana asuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty seisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä tavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin, kuin ei ollut mitään punnittavana.

Astuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli häntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota hän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen tähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku kansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:

"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa vain 60."

Kauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka siitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai painopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai voiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois vastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille, viedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä tehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti pöytään.

"Ei se nyt tainnut olla oikein", arveli Sakari. "Se juuri kotona punnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa."

"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan", myönsi Kauppinen äkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua tasapainoon. "Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa."

Kauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon paperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten runsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt painot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä tavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.

"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua vastaan", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. "Aina hän vain katsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla."

Vähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja äsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut tulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.

"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys", alkoi Sakari. "Tällä samalla puntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti neljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin teitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos punnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin neljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän painavat vain neljännestä vaille neljä."

"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa; punnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale." Ja Sakari nosti voin paperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. "Katsokaas nyt, onhan tässä neljä naulaa."

"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se painaa kaksi luotia."

Sakari kaatoi kahvit kauppiaan pussista omaansa, pisti pussin puntariin ja vaati lisää. Kauppias vastahakoisesti totteli, kunnes puntari näytti kaksi naulaa kaksi luotia. Sitte Sakari sitoi pussin koskea kiinni, pisti sokuripalaset suupuoleen ja sai siihenkin lisää.

"Jos tahdotte meidän kylässä ruveta kauppaa pitämään, niin jättäkää pois vehkeileminen! sanon minä ajoissa. Kohtuullista voittoa minä en kiellä ottamasta, mutta rehellinen peli. Ja nyt hyvästi tällä kertaa! Laittakaa vaaka kuntoon toiseksi kerraksi. Arvaattehan, että minä en pidä tätä asiaa salassa, eikä se keino siis auta. Hyvästi!"

"Pahaapa näkyy Sakarilla tosiaankin olevan mielessä meitä kohtaan", vastasi Mari nyt vasta miehensä äskeiseen ihmettelyyn.

Kauppinen, mitään virkkamatta, päästi vaa'an seljän toisesta päästä pois pienen lyijymurikan. Hänen kyllä mieli paloi halusta kurittaa tuota häiritsijää, mutta mahdoton oli päästä häneen kiinni, ainakaan vielä nyt.

Vanhalan isäntä, saatuaan aikaa myöten kuulla tämän tapauksen, muisti itsekseen jotain samanlaista vajautta ja alkoi vähän katua kauppaansa, että oli Kauppisen ottanut maallensa, mutta toivoi hänen kuitenkin tästä jo viisastuvan. Sitä paitsi tuntui niin mukavalta saada ihan ilmaiseksi tuo viisikolmatta markkaa vuodessa, vieläpä lisää työn teosta nyt rakennusaikana, jopa hirsistäkin, joita oli luvannut omasta metsästään itse vetää Kauppiselle. Tosin häntä jo oli vähän kyllästyttänyt kiven veto, kun Kauppinen oli kiviä moittinut huonoiksi ja sen tähden maksanut vähemmän, kuin oli luvannut; vaan olihan siitä sentään ollut ansiota, vaikkapa vähempikin. Eikä Vanhanen luullut Kauppisen toki osaavan hirsiä halventaa. Vielä nuo olivat luvut pitämättä töistä ja muista saamisista sekä otoista Kauppisen kanssa, joka oli aina vastannut, että ehditäänhän vielä katsella; mutta Vanhasen muistaen piti siellä olla koko joukko rahaa tallessa; joutipahan säästyä, kunnes tarve tuli.

Joulun jälkeen alkoi sitte hirren veto, kuin Kauppinen ensin kävi noutamassa lisäksi tavaraa koko kymmenen kuorman. Vanhanen veti vetämistään määrän mukaan, kunnes hirsikasa kasvoi aika suureksi, ja pyysi sitte Kauppista mittaamaan.

"Ehditäänhän nuo katsoa", yritti Kauppinen taaskin sanomaan, mutta läksi kuitenkin, kun Vanhanen huomautti, että pian sekautuvat hänen puunsa toisten tuomiin, ja kahden kesken he astuivat hirsiläjän luo.

"Eihän tuo ole viisisylinen", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä, joka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; "eikä tämä täyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa."

Vanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne nyt olivat vajaat?

"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta mitattakoon!" taipui Vanhanen. "Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi liikuttelemaan."

Vanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin kanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen oli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.

Kauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin hienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä hän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka sovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta viisisylisestä puusta.

"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että lyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!" uhkasi suoravainen Sakari.

"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", mörähti Kauppinen äkäisesti, mutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka kyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan hengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.

Ja tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin vääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta takaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin, milloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan uskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin neuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei olisi ollut aivan helppo selvitellä.

Olipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus ulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä. "Eihän tuolla mitään kiirettä ole", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi vain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita ja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain tahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä vähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia tiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin omaansa ikään.

Tätä paitsi oli Kauppisella toinenkin keino, johon Sakari ei myöskään pystynyt kiinni tarttumaan; houkutteleminen, ja se veteli paljon paremmin kuin väärä vaaka. Jos hänen kerran onnistui saada yhden talon täys'kasvuinen tytär ostamaan jokin kauniskaavainen huivi, niin tietysti kaikki kylän toiset tyttäret kiiruhtivat saamaan samanlaiset. Varsinkin alkoi hyvin mennä kaupaksi karttuuni sekä tiheämpi ja harvempi pumpulipalttina. Tyttäret ja emännät alkoivat tuhria laskuja, minkä verran tulee maksamaan kotikutoinen puolivillainen, jota siihen asti oli yksinomaan pidetty, ja mikä vaiva oli pellavan kasvatuksessa, siivoamisessa ja vaatteeksi tekemisessä; ja ne laskut osoittivat, että kotikangas muka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin Kauppisen kankaat, niin että hulluahan olisi ollut ruveta enää tulevaksi kesäksi kylvämään pellavasta tai itse kutomaan edes villakangastakaan; sopihan myödä villatkin Kauppiselle, maksaa vähän lisää ja ottaa häneltä sievempitekoista valmista.

Kauppinen tietysti ei ollenkaan huolinut huomauttaa naisväelle, mitä itsekseen hyvillänsä mietti, että mihin he sitte aikoivat käyttää sen aikansa, joka tähän asti oli kulunut vaatteen tekoon, ja mistä saada sitäkään rahaa, joka karttui hänen laatikkoonsa noista hänen huokeista kankaistaan. Ei, hän päin vastoin yhä viritteli taipumusta samaan kotityötä hyljeksivään suuntaan ja hymyellen kokosi vain rahaa ja tavaraa talteen.

Täten Kauppinen puuhaeli ja rakenteli, sai kartanonsa tavaralla valmiiksi, maksamatta juuri nimeksikään rahaa, ja muutti siihen asumaan, oleskeltuansa lähes vuoden Vanhalassa, ja se vuosi oli tuntunut niin tavattoman lyhyeltä sekä Vanhalan väestä että Kauppisesta, mutta pitkät sillä oli jäljet.

III.

Joutui joulu-aika iloinensa leikkinensä, ensimmäinen sen jälkeen, kuin
Kauppinen muutti omaan kartanoonsa.

Vanhanen tarvitsi Tahvanan ajajain varalle vähän enemmän kahvia ja isoja vesirinkelejä, kuin jouluvarastosta enää oli jäljellä, ja pistäysi sen tähden toisen joulupäivän aamuna aikaisin Kauppilaan sekä pihan puolisosta ovesta puotikammariin, jota tietä hän oli muidenkin kuullut käyttäneen, milloin tarvitsivat pyhäpäivinä tavaraa puodista.

Kauppinen istui kammarissaan, käski Vanhalan isäntää istumaan ja läksi toimittamaan, mitä ostaja halusi. Kohta hän palasikin, tuoden kaksi paperipussia ja ison rinkelirihman paljaana.

"Ei, hyvä isäntä, en minä pyhänä rahaa ota; tulkaa huomenna maksamaan, niin samalla saatamme sitte katsella kirjatkin ja tehdä luvut."

"No, sama tuo minusta on", virkkoi Vanhanen, otti tavarat, sanoi jäähyväset ja astui kotiinsa, tapaamatta ketään matkalla.

Seuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle taikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella saamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle oli myöty.

Kauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei puotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan ryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään ottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi; eikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja siitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn loputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran kylää häirinneet juopuneen rähinällä.

"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?" alkoi viimein isäntä, kun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan luvun tekoa.

"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on tehty, eikä sitte ole enää muistelemista."

Hän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla, asiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti viimein vähän epävarmalla äänellä:

"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata viisikolmatta markkaa."

"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko erehdyksestä velaksi?"

"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta, kuin olitte meillä?"

"Mutta se on liian vähä, ainakin viisikymmentä markkaa pitäisi panna, kun oli valmis punkin."

"En minä maksa enempää kuin viisitoista. Hyvä on teille sekin; muutenhan ette olisi tuvastanne saaneet mitään, tyhjänä kun olisi ollut."

Ja Kauppinen luetteli kaikki, josta hänen oli maksettava Vanhaselle.
"Ja summa on kaikkiaan sata yksitoista markkaa neljäkymmentä penniä.

"Kyllä sitä saamista pitäisi olla enempi minun muistellakseni. Mutta vaikkapa olisi vain senkin verta, niin mitenkäs ihmeen tavalla minä sitte velassa olen?

"Niin, teillä on ottoja vielä enempi: Kaksisataa kuusineljättä markkaa ja viisikahdeksatta penniä."

"Jopa se on vielä ihmeempi ihme", kummasteli Vanhanen, oltuaan hämmästyksestä hyvän aikaa vaiti. "Mitä kummaa minä olen teiltä ottanut niin paljon? Luetelkaapas kaikki ne otot."

Mutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä kummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen luettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana rahana ja tavarana sekä kysäsi:

Vanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä kolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan ilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.

"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan tullut", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi luetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia, hirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo oli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta Harjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan, Tosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan huivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin emäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut Kauppisen vaimolta.

"Eikö sitä lahjaksi annettu?" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen lukiessa.

"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin pitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta."

"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään niin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois ne!"

"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne tavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin."

"Nytpä kummissa käsin ollaan! Miten tästä nyt sitte oikein selvitäänkään?"

"No, se ei mikään konsti eikä silmänkirja ole. Pistäkää vain nimenne tuohon paperiin noin poikittain. Vai ettekö osaa kirjoittaa? — Kalle!" huusi hän puodin ovesta, "kutsupas se päiväläis-Jussi ja tule itsekin hänen kanssansa tänne kammariin! — Niin, tämä on vain tuollainen pieni sadan viidenkymmenen markan velkakirja kuudeksi kuukaudeksi."

"No, tällaisia papereja periessä ei sitte makseta enää mitään korkoa; sen tähden pitää panna sen vertaa runsaammin jo edeltä päin. — Kas niin, tässä on pieni velkakirja, mutta kun tämä isäntä ei osaa itse kirjoittaa nimeään, niin kirjoita sinä, Kalle, ja pankaa molemmat nimenne todistajiksi. Piirrättehän toki puumerkkinne? ei sen hyvyydestä lukua ole."

Näin puhuen yhteen jatkoon taukoomatta, että Vanhanen ei saanut vähääkään vuoroa, joudutti Kauppinen paperin tekoa lailliseen kuntoon sekä käski viittaamalla pois palvelijansa, joista renki olikin vain päiväläisen nimellä, että paremmin kelpaisi ainiaan todistajaksi.

"Nyt on välit selvillä. No niin, eikä tällä paperilla niin pahaa kiirettä ole, vaikka se onkin tehty kuudeksi kuukaudeksi. Kunhan pidätte mielessänne joskus, milloin sopii."

"Eipä se Kylänpään Sakari tainnut ollakaan ihan väärässä, kun pelkäsi puodin tuloa liian lähelle. Menenköhän kertomaan hänelle koko asian? Mutta en menekään. Hän vain sanoisi: enkös jo varoittanut? Ja sitte sellainen häpeä: velkaa Vanhalan isännällä, joka toki on aina tähän asti tullut toimeen omillaan. — Ihme ja kumma, mikä niistä rihkamista karttuu summaa. Liian lähellä tosiaan olivatkin toisessa tuvassa. Ja sitte vielä ilkeävätkin ottaa maksua, vaikka itse lahjaksi tarjoilevat! Senkin petturit! — Eihän tuo nyt vielä talo mene puolen toista sadan tähden. Mutta pahaan aikaan sattuu se maksu, juuri silloin, kuin itsekin alettaisiin tarvita kiireimpiin töihin. Ei, loppu tästä pitää tulla puodissa juoksemisesta ja nyt ihan kerrassaan. Enkä minäkään olisi ottanut sieltä rahaa, joll'en olisi luullut olevani saamassa, kuten hän aina vakuuttikin."

Nyt hän jo astui porstuaan ja tupaan sekä julisti, että Kauppilasta ei enää kukaan saanut ottaa mitään hänen tietämättänsä, ei lahjaksikaan, koska entisistäkin lahjoista oli maksu otettu ja sillä tavalla peijattu koko taloa.

Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa edes vaimolleenkaan, että nyt oltiin ensi kerran velassa. Emäntähän olisi sitä vielä vähemmin käsittänyt kuin isäntä itse eikä hänkään nyt enää olisi ulkoa päin muistanut luetella kaikkia ottoja, kuu niitä oli niin paljo.

Siihen se asia jäi tällä kertaa Vanhalassa tarkemmin selvittelemättä, olivatko kaikki Kauppisen kirjaan merkityt otot tosiaankin otetut vaiko ei ja olivatko edes kaikki annotkaan tarkkaan luvussa. Kukapa sen osasi taata, kun ei omaan muistiin ollut luottamista niin pitkältä ajalta.

Yhtään paremmin ei käynyt muidenkaan isäntien luvunteko Kauppisen kanssa. Tosin velkasummat olivat paljon pienemmät, mutta jok'ainoa heistä kuitenkin jäi velkaan ja piirsi merkkinsä tuollaiseen vekseli-velkakirjaan, kuka minkin verran vastustellen. Yksitellen he olivat kaikki käyneet luvuilla ja yksitellen he myöskin pitivät velkansa häpeänään ja salaisuutenaan, ja tuo sama häpeä se heitä esti jyrkemmästi vastustamasta Kauppisen vaatimuksia ja keräjiin menon uhkauksia, kun he näet ennemmin kärsivät jonkun verran vahinkoakin, kuin päästivät asiataan oikeuteen asti, jossa käynyt tai käytetty mies oli kaikkein Harjulan kyläläisten mielestä melkein kuin puoleksi kunniansa menettänyt. Tästä syystä pysyivät nämä kunkin omat asiat Kauppisen eduksi salassa ja kätkössä.

IV.

Viisi vuotta oli kulunut ja Kauppinen sill'aikaa jo päässyt rikastumisen alkuun, ei kuitenkaan niin hyvästi, kuin hän oli toivonut, eikä myöskään niin sukkelasti, kuin alussa näytti. Ja sen hidastuksen syynä oli taaskin sama Kylänpään Sakari.

Tuo kaikkien Kauppisen asioihin joutuneiden velkautuminen suuremmassa tai vähemmässä määrässä ei näet ajan pitkään pysynyt salassa Sakarilta. Hän urkki urkkimistaan tietoja ja sai ensin yhden, sitte toisen ja vähitellen kaikki muut paitsi Vanhasen ilmoittamaan asiansa hänelle, ja silloin Sakari heti ryhtyi mietiskelemään pelastuskeinoja, eikä niiksi hänen mielestään kelvannut mikään muu kuin ensin entisten asiain suorittaminen ja sitte pysyminen erillään koko Kauppisesta.

Mutta sepä olikin helpompi toivoa kuin toteuttaa. Sillä Kauppinen piti niistä kiinni, jotka kerran oli köysiinsä saanut, vaikka höllempäänkin.

Viimein Sakari kuitenkin luuli keksineensä keinon, kutsui kokoon muutamia isäntiä, joilla oli vähin velkaa, ja kehoitti heitä maksamaan kaikkea kerrassaan kuitiksi, vieläpä antoi itsekin rahaa lainaksi niille, jotka suostuivat olemaan ottamatta enää velkaa. Toisia sitä vastoin, joilla oli suuremmat velkasummat, hän neuvoi pitämään ne tarkasti muistissaan, että ne eivät enää pääsisi kasvamaan, vaan pikemmin lyhenisivät vähän kerrassaan. Hän myöskin huomautti heille, miten kasattukeot olivat hävinneet heidän pelloiltansa ja miten kohta oli häviävä kasvavakin vilja, jos vain ei ajoissa katsottu eteensä eikä katkaistu kauppatavaran tulvaa.

Kauppinen puolestaan ponnisteli kaikin voimin. Kun ei yksi naula vetänyt, löi hän aina toisia: hankki yhä uusia tavaroita, jotka outoudellaan viehättivät, toi muun muassa puuastioitakin koko kuormittain Venäjältä, möi niitä alussa huokeammasta sekä kehui ja selitteli, että suottahan oli aikaa tuhlata sellaisten tekoon kotona, koska kerran hänellä oli sievempiä ja niin perin mitättömästä polkuhinnasta.

Kuitenkin onnistui Sakarin selvittää isäntiä aivan vapaiksi, vaikka häneltä tosin siinä puuhassa omaltakin pelloltaan kasattukeot vähenivät, ei kuitenkaan rahan puutteesta, vaan sen tähden, että hän niillä mieluisemmin suoritteli toisten asioita kuin puhtaalla rahalla.

Pahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana suorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista odottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä ehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan paperiin.

Tämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen sitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko se oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä täytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija paikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa saada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa oli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin isäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä velan maksuksi.

Vähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja ruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti uudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli viidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä summasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä vuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.

Vanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva. Viidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä, ja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä kalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle vietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.

Tästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka harmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä ja kurjuus.

Viimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän sieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi, mutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää juroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla mielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan, mitä oli tuleva.

Seuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään kauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse Vanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.

"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin", vastasi Vanhanen lyhyeen.

Nyt ei Kauppinen enää käsittänyt Vanhalan isännän ajatuksia ollenkaan. Miten hänen oli parempi panna koko talonsa menemään kuin saada puolella asiansa kuitiksi? "Mutta samapa se", arveli hän, "olkoon sitte torpparina minulla; kyllä minä puoleni pidän loppusumman maksussa, toivoakseni hän ei niitä rahoja saa arkun pohjalle panna. — Vaan olisikohan sillä juoni niidessä? Mitä vielä. Ei hän nyt niin äkisti rahaa mistään saa."

Tietysti hän heti pani saamisensa hakemukseen ja aikaa myöten kävi nimismies siltavoudin kanssa arvaamassa Vanhasen irtainta omaisuutta; mutta kun sitä oli ainoastaan viisi lehmää, yksi hevonen ja vähä pientä karjaa sekä muuta kalua vain nimeksi, täytyi toimittaa samalla kerralla itse talokin myötäväksi.

Tätä juuri olivat Kylänpään Sakari ja Vanhanen toivoneetkin ja samaa se myöskin toivoi Kauppinen, vaikka vallan toisesta syystä.

Vasarakauppa kuulutettiin. Myöntipäivä joutui viimein ja toi nimismiehen vasaroinensa Vanhalaan. Koko Harjulan kylä oli saapunut katsomaan tätä ensimmäistä huutokauppaa, kuin miesmuistiin nyt oli tapahtuva Harjulassa. Oli siellä pari muutakin, jotka olivat etäisemmistä kylistä tulleet koettamaan onneansa, saamaan muka huokealla omaa taloa. Vaan niiden kanssa oli Kauppinen jo edeltä päin sopinut, että heidän ei pitänyt korottaa irtaimiston hintaa, koska muuten olisi talo saattanut jäädä ihan myömättä.

Tietysti oli Kauppinenkin siellä etuansa valvomassa. Häntä vain hyvin kummastutti, että Vanhalan väki ei ollenkaan näyttänyt olevan pahoillansa eikä hätäytynyt, niin että hän ei edes pystynyt pilkkaamaankaan Mattia, kuten oli aikonut.

Ryhdyttiin myömään irtaimistoa. Kauppinen oli vaiti ja Sakari sai kaikki tyyni, kun vain nimeksikään hintaa tarjosi: lehmät kymmenestä markasta, hevosen viidestätoista ja samaan mukaan muut. Ei ainoakaan muu Harjulan kyläläinen tarjonnut mitään, vaikka kyllä monen mieli teki; sillä heille oli Sakari puolestansa antanut ohjeet, kuten Kauppinen ulkokyläläisille.

Kauppinen ihmetteli ja oli jo hyvillänsä talosta, joka nyt muka oli hänen omansa; sillä hän aikoi tarjota kerrassaan niin paljon, että muut eivät siihen enää pystyneet lisäämään.

"Nyt tulee tila kartanoineen ja viljoineen; eikö niin ollut sovittu?" virkkoi nimismies, ja kaikki, joihin asia koski, myönsivät niin olevan.

"Neljä tuhatta ensimmäinen kerta!" huusi nimismies. "Neljä tuhatta toinen…"

"Kahdeksan tuhatta!" keskeytti Sakarin ääni sekä nimismiestä että noita ulkokyläläisiä, jotka varustautuivat lisäämään sataa markkaa.

Sekä nimismies että Kauppinen niin ällistyivät, että toinen ei kyennyt jatkamaan yksitoikkoista myöntitapaansa eikä toinen tarjoamaan enempää.

"Sata lisäksi!" ähki Kauppinen, hiki otsassa. Nyt hän jo alkoi ymmärtää Sakarin aikeet: pakottaa hänet joko luopumaan huutamasta taikka tekemään itsestänsä lopun ja Matti Vanhalasta rikkaan miehen.

"Kymmenen tuhatta!" virkkoi taas Sakari levollisesti ennen, kuin nimismies ehti ruveta huutamaankaan.

"Ei tässä ole mikään leikin tekopaikka! Tiedä, että minä olen virkatoimessani ja leikki voi tulla sinulle karvaaksi! — Neljä tuhatta ensimmäinen kerta."

"Kymmenen tuhatta minä tarjosin", oikasi Sakari nimismiehen mielivaltaista alennusta.

"Onko tämä Kylänpään Sakari tullut hulluksi?" kysyi nimismies muilta läsnä olijoilta.

"Kymmenen tuhatta ensimmäinen… toinen… ja kolmas… kymmenen tuhatta… kolmas… kerta!"

"Nyt on Vanhalan talo minun", selitti Sakari, "ja jos Kauppinen tahtoo vielä pitää hallussaan kartanonsa paikkaa, niin on voura viisi tuhatta markkaa vuodessa."

"Enkä minä ole saanut saatavaani", kiiruhti Kauppinen taas vahvistamaan nimismiehen lausetta.

"Tässä on Kauppisen saatava", virkkoi Sakari, lukien omia ja muita lainattuja rahoja pöydälle puoli kahdeksatta sataa markkaa, "ja paljoko siitä menoo hakukulunkeja lisäksi?"

Kauppinen kuittasi paperit, pisti rahat taskuunsa ja pötki kiireimmiten tiehensä.

"Onhan minulla kahdeksan päivää maksuaikaa, herra nimismies?" kysyi
Sakari koronkiskurin lähdettyä.

"Olkaa sitte hyvä ja laskekaa nyt samalla tiellä, minkä verran Vanhanen tulee saamaan minulta ja mitä teille tulee vaivoistanne. Minä suorittaisin heti teidän vaivanne ja Vanhasen kanssa sovimme sitte keskenämme, eikö niin, Matti?"

"No, sama tuo minusta", sanoi nimismies, alkoi laskea, sai osansa sekä läksi hyvillänsä ja ihmetellen pois, kutsuen kuitenkin Sakaria ja Mattia käymään perimässä huutokauppakirjat.

Illempana astua juntusteli Kauppinen alla päin Kylänpäähän ja tapasi
Sakarin kotona.

"Oikeinko totta te tahdotte viittä tuhatta markkaa vouraa?" kysyi hän tervehdittyänsä.

"Oikeastaan pitäisi teiltä ottaa kymmenenkin, mutta olkoon menneeksi viidestä", ivasi Sakari.

"Ettekö ostaisi minun kartanoitani?" kysyi Kauppinen, koskematta enää koko voura-asiaan.

Hyvin tuntui Kauppisesta nololta antaa itseänsä niin pahasti puijata, vaan minkäs sille nyt voi. Hän otti rahat, tarjosi vielä irtaimistoansa ja tavaroitansa ja läksi tiehensä, kun Sakari lupasi tulla niitä katsomaan.

Kahden päivän kuluttua oli Kauppisella kaksi omaa hepoa valjastettuna kuormain eteen ja kuormissa kaikenlaista rihkamaa, jota Sakari ei ollut huolinut mistään hinnasta. Osan tavaroista sekä kelvollisen muun irtaimiston oli hän sen sijaan ostanut aivan tinkimättä kohtuullisella hinnalla.

VÄÄRÄLLÄ TIELLÄ.

Kunnianarvoinen, harmaapää rovastivanhus istui kammarissaan lueksien ja silloin tällöin jotakin paperille kirjoittaen, vieressä pöydällä iso raamattu, jonka hän aina välistä avasi, katsoakseen jotakin lausetta, ja käänsi sitte jälleen kiinni.

Hän oli leskimies ja sinä ollut jo kauan, aina siitä asti, kuin kuusi vuotta sitte Liina syntyi hänelle entisen, jo varttuneemman lapsijoukon jatkoksi. Rovasti suri silloin suuresti puolisoansa, joka hänelle oli rakkahin kaikesta maan päällä, ja käänsi sitte kaiken rakkautensa Liina-lasta kohtaan, toivoen hänestä itselleen yksinäisten vanhuuden päiväin suloa.

Mutta hän meni rakkaudessaan liian pitkälle, se muuttui lellittelemiseksi, niin että Liina aivan ensi hetkestään asti sai komentaa koko pappilaa niin laajalti, kuin hänen äänensä suinkin kuului. Vähän suuremmaksi vaurastuttuaan hän juoksenteli ja puuhasi kaikkialla ja tuotti kaikille kyllä kymmenenkin vastusta. Mutta kaikki myöskin tiesivät rovastin mieluisimmin näkevän, että Liinan tahto aina piti täytettämän, ja sen tähden tekivät hänen hauskuudekseen, mitä suinkin voivat.

Vanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan alussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja, osasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää sen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät hyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun Liina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen vaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli Kaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt sitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle työksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.

Sill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia, pauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien silityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja tuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.

"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!" käski hän viimein vähän äkeissään.

Liina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun ikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.

"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!" valitti hän. Rovasti heti utelemaan, mitä Kaisa sitte hänelle teki. "Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii; ässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin."

"Koetetaanpas." — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan edessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten varpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi näkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.

"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta se on niin hirmuisen ikävää!"

"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa.
Katsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!"

Ja rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja lyijykynällä näyttäen tavuja.

"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!" todisti rovasti.

Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan, käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä:

Rovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera emännöitsijä ainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan ikävän yksinään, ilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui mieleen, että lähimmän naapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva huvittelijaksi: siivo poika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.

"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen.
"Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa."

Siitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin ainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen kuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään ollut lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin päinsäkin.

Liina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan, minkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä suurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä olikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän enemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta pienen kirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi lukemaan. Kankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina kiintyi siihen kokonaan.

Illan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi isännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi Liinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä kotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista ja hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka sen virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui hän viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin kotoa jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin aikonut toista.

Illallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan kummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja vaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: "jospa tuosta kerrankin pääsisi rauhaan!", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa rauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta kutsumaan rovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli kateissa, huomasi hänet lukien istumassa. "Täälläkö sinä…" yritti hän torumaan. "Isä antoi luvan", puolustihe Liina, silmiään kääntämättä, ja siihen Kaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti huomauttamaan, että "osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?" ja "eikö olisi parempi luettaa vielä katkismusta?"; mutta kun rovasti siihen vastasi vain "hm", täytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan, ainakin mikäli ne rovastia tarkoittivat.

Tyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia. Hän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa ihan kuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut syömäänkään lähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se sattumalta aivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri paraiksi.

Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa vielä itsekin mukana.

Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti liitelemään.

Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.

Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos ei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että päätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina osasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.

Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi Kalle mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa, pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan Kalle"-nimitystä, jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta mieli yhä enemmin paloi pappilaan.

Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin Kalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut palvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt, eivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt sentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä haihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä, sitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä kirja milloinkin sattui käteen.

Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä rauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi päivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan, tuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että lapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei kumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha palvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa kiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan nuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän alkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.

Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli, että eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan. Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa, jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki, kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi aivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku kertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut ajatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi ymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta, jos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.

Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se alkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat. Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki näiden sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.

Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein piti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille kuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita kertomuksia leikistä levätessä.

Johtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle samoin kuin kertomusten "suuret" tytöt leikkitovereillensa, nähdäkseen vain, tuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti suutelemaan Kallea, tietysti muiden näkemättä, kuten oli lukenut "suurten" lasten tehneen. Mutta olipa hän sentään vielä niin tottumaton salailemisvehkeihin, että ryhtyi tuohon koetukseen keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli, kotonansa kun oli tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina kuitenkin pitkän temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja nenään.

Rovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta ensin milläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: "entäpä, jos nuo rakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!" Se ajatus ajoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä, käski häntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää tulemasta pappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa käyttämättä; neuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo auta!

"Liinahan se…" koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain jyrkästi viittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta arvella kuin lähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne hänen toinen yhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira, nähtyään rovastin äkäisenä, häntä äristen seurasi.

Liina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt loppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin, kuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.

Näin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä oli siksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta, hänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen päätti näyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei muka joka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen kasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.

Tuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen hyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi hän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi oppikouluunkin.

Mutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista lukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja isonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää oppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut herrastuminen kasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä antautua tuolle ruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä muuten uhkasi kerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja pakottaa pojan pysymään kauniisti kotona.

II.

Silloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo ollut kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä sulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin syksymmällä opettajatar kotiin.

Ennen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea. Hänen aikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja lennätelleet häntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä uusia kuvauksia, joissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin muotoisena, milloin uljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin repaleisena paimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain seurassa oli sanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen karkoituksen jälkeen oli ensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja kolkkoa, että pitkään aikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.

Viimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan salin kaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta joutui käteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen kuvia selaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan, jossa kerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja vanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen vehkeensä toimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa mielentilassaan Liina käsitti meille opiksi annetun ja muistiin kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi seikkailuksi. Hän itsekseen nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja tuollainen lystikäs petos tuntui oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi sen syvemmistä aiheista ja siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä käskyä tai edes sitäkään niistä, jossa kielletään valehtelemasta, tai sitä, jossa käsketään vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä olivat perin unhottuneetkin koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi Kaisan johdolla lukemasta, no kun olivat silloinkin tulleet muistiin ainoastaan ulkoläksynä, sillä eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin syvällistä viisautta eläväksi.

Tuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta. Hän lueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä ei sattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti koko kirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui sillä kertaa enemmästä haeskelemisesta.

Illempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä tähden
Isak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.

Rovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa, vastasi ajattelematta vain lyhyeen:

"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti tulee, niin hän kyllä selittää."

Liinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle kuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan "tahtoo" petosta.

Sitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse hullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat Liinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa ottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden vitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi, miten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän sentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin halusta.

Joutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa tuleman. Liina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet voitti kaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi tuntui ihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta, jolle saisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.

Viimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä vastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli hyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle. Mutta tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä, että oli jo niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia kokemaan ja näkemään.

Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta "kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä… Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle, kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.

Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.

Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.

Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa, sanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet sinä jo niin sukkela!"

Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla oppinut.

Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar siitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.

Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.

Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.

Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.

Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen voittaa tunteet.

Vastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön ajatus. Siitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen matkatarpeitaan ryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan. Ensimmäisessä kirjassa, jonka hän sattui saamaan käteensä, puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä, joka väsyksissä nukahti; sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö sen tähden ajettiin pois palveluksesta. "Se oli parahiksi hänelle!" ajatteli Liina; "miksipä hän nukkui!" Samassa hänelle johtui mieleen, että olihan hänkin kerran pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli siitä kovasti toruttu. Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa otsaansa, vieläkö siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois painunut, mutta "eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään paikkaa muualta?" päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse kaikkein vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen Kaisatta.

Toisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa vanhempienkin tahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta, vieläpä pilkatakin vanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa esitetty tyhmän pojan tehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se molemminpuolinen tyhmyys oli niin heikosti kuvattu, että Liinasta poika näytti aika sankarilta ja kaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän sen johdosta ajatteli, että jospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle vitsaa, niin hän juoksisikin karkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!

Vaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä hän mielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta "isoa" lasta, jotka mielellään "leikkivät" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte koettivat erottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka viattoman leikin innossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa kieltoja eikä syitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa myöskin menivät vihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että heitä, kuten itse sanoivat, "nyt ei mikään enää voinut erottaa" leikistä, lisäsi Liina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri hänelle sopiva esimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa viisaudessaan päätti, että hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen kanssa vihille; sittehän isän olisi täytynyt kutsua Kalle takaisin leikkimään. Vaan nyt se jo oli liian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä lienee ollutkaan. Ja Liina oli pahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei ollut ennemmin tiennyt tuota keinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.

Tästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti kiukkua isää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen lähtemään pois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin että hän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan koulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut tulevan matkakumppaniksi, "vaan yhtä ajamistahan se on isänkin kanssa", ajatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt muuttaa.

Näin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan tottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa tyttöjoukossa. Oltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa kotitapojaan, komentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet tottelemaan, joutui hän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat hänestä pääsemättömässä pulassa. He tosin huomasivat tytön entisen kasvatuksen olleen liian löyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet paaduttamisen pelosta olla varsin ankarat hänelle. Monesti he mielellään olisivat lähettäneet koko tytön takaisin kotiinsa, vaan kun hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat he hänen aikaa myöten tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.

Viimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan viisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa vallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta kummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri tyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui perin kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat omia salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan jotakin lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain tavallista hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän siitä kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin raakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän muuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen saada leikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään hänen kanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.

Nyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee "pienten" ja "suurten" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä niin äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä innokkaammin lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti ottaa isänsä tiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä ei kulunutkaan aikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata itseään sellaisilla joutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun koulussa kaikki luettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo siitä oppi mielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi hänellä yksinomaisena työnä ja huvina.

Minkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan mielikuvituksia siitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois kumppanien seurasta. Eipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja sovituksensa omaan elämään sattuivat muodostumaan hiukan nurinpuolisiksi tai ainakin yksipuolisiksi.

Näin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla suurellinen puolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä suinkaan sovi antaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan täytyy oman kunnian tähden vaatia siitä hyvitystä.

Liina alkoi heti käyttää tätä uutta ohjetta koulussa. Jos vieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa, nosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua vahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista kumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja kääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti toisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi. Kumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he taitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja sanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko joukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä umpinaisemmaksi. Mitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan tehnyt, siihen hän oli yhä vielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat myöskin kärsimään hänen oikkujansa ja koettivat kaikin tavoin karttaa hänen pahastuttamistansa. Siten hän selvisi ilman pahoja vastuksia koulun läpi, joutumatta edes rakkaushaaveiluihinkaan, jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset. Olihan hänellä siinä kylliksi, että sai ajatuksissaan seurustella kaikenmoisten romaanisankarien kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja surujansa.

Kuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota eivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä kolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan samoin kuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta pyrintöä matkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät, sitä tyhjemmältä tuntuu heistä maailma.

Ihan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys kaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi vakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento kuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin silmillä katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai päästötodistuksen käteensä.

III.

Kahdeksantoista ikäisenä palasi Liina koulusta kotiin ainiaaksi, kuten isä ilotteli, mutta ainoastaan "kunnes…", kuten Liina itse arveli.

Kotiin lähtiessään valitsi hän, kuten ennenkin joka kesäksi, aika röykkiön kirjoja eväiksi; mitäpä hänellä muutakaan olisi ollut maalla tekemistä.

Kesä kului jotenkin hauskasti, aamut makaellen lähelle puolta päivää, keskipäivät lueskellen ja illat kävellen tai kammarin ikkunasta haaveksivasti katsellen kohti avaruutta.

Välistä hän käveli puutarhassakin marjoja suuhunsa poimiskelemassa, ne kun maistuivat makeammilta tuoreeltansa kuin toisten kerääminä ja astiassa istuneina.

Vähitellen alkoi Liinasta kuitenkin olo tuntua ikävältä. Hänellä näet ei ollut vähintäkään halua minkään työn tekoon, ei edes senkään vertaa, että olisi itse ommellut leningistänsä irti karisseen napin jälleen kiinni. Sehän muka oli Kaisan asia. Mistäpä Liina olisikaan saanut työn halua, kun ei kukaan ollut häntä lapsempana koskaan siihen opastanut eikä totuttanut.

Ikävä kasvoi, mikäli kirjakasa hupeni, ja ihmeen pian se loppuikin. Liinalla näet olikin omituinen lukemistapa, varsinkin viime aikoina. Hän tutki vain alun kustakin rakkausromaanista — muista kirjoista hän ei huolinutkaan —, katseli sitte sieltä täältä kertomuksen juonta ja lopusta viimein, tulivatko "he" onnellisiksi vaiko onnettomiksi. Muut kertomuksen henkilöt eivät muka ansainneet tarkempaa tutkimista, paitsi ehkä välistä joku kovasydämminen likeinen sukulainen tai muu holhoja, joka koetti nuorten aikeita häiritä ja estellä.

Salin kaapin Liina tiesi jo ammoin moneen kertaan katselleensa. Nyt kun eväskirjat loppuivat, kävi hän selaamassa pitäjän lainakirjaston, löysi sieltä muutamia vanhoja repaleita ja lukea hotasi kaikki yhtenä päivänä.

Nyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala tyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan huvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain rikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu paatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on jollakin tavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta tietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä rikosta näet ei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä jokaisenkin "vanhan ihmisen" mielestä armoon ja anteeksi anomiseen turvautuminen tuntuu häpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa alentavalta. Ihmekö siis että Liinan mieli oli levoton ja tyhjän tukala, sillä hänhän oli rikkonut molemmat osat tästä lyhyestä lainpykälästä: "Rukoile ja tee työtä!"

Hän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka tyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi, ja häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu hulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata, eipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja oli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta omat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä esimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään oikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi kuin hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä ajatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi tosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä pitkänä vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja pelon vaiheella.

Kouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena pakkotyönä, johon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei ollut pakkoa tehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään ryhtyä käsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja samalla mietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi niin hyvin täytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut ketään sen sytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset tehtävänsä ja niissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin tällöin kävi, oli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei ollenkaan huvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua kuin töistään. Siispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja yhä uudestaan samaa koko pitkä vuosi.

Eräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan kiikkutuolissa, johon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän katseli pilvien rakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä romaanisankarien keralla muilla mailla.

Suruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo alinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin lapsuuden muisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa, kaukana, ja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa viattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein muistanut hänen näköänsäkään.

Rovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti jätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi pöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.

Hänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon merkitsevän "hm!" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja ryhtyi jatkamaan syöntiänsä.

Tuo "hm!" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa hän kysyi, mistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.

"Olen jo vanha", selitti rovasti, "enkä viitsisi enää itse pitää huolta maatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria, ja nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi kaikista."

"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten tietävät hänen taitonsa."

"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän tässä rupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa."

Rovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden aikaiset suuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän olisi pehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi uskonut tytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.

Liina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän elpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa. Hän kuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä kuukautena, joka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin rakastua häneen silmittömästi. Olihan sydän tyhjä ja ikävöivä; tyhjyyden täytteeksi sopi Kalle niin hyvin.

Tuli viimein se päivä, jolloin Kallen piti saapuman. Liinalta se ei ruvennut mitenkään kulumaan loppuun asti; istunta, astunta, kiikunta, kaikki ne hänen ainoat työnsä tuntuivat yhtä ikäviltä.

Juotiin teetä, syötiin illallinen, mutta rovastipa se vain yksin söikin, vaikka kaksi heitä pöydän ääressä istui.

Viho viimeinkin kuului maantiellä aisakellon ääni ja Liina tunsi sen pappilan kelloksi. Lienee sen tuntenut rovastikin, koskapahan alkoi tunkea paksua päällystakkia yllensä ja lähteä rappusille. Liina seurasi porstuaan ja jäi lasioven sisäpuolella kurkistelemaan. Aurinko oli jo ammoin laskeutunut, mutta täys’kuu toki yön valoisaksi.

Kärrit, tulla kolisten jäätynyttä maata, pysähtyivät rappujen eteen, ja niistä hypähti maahan todellakin muhkean näköinen nuori herrasmies. Rovastin viittauksesta ajoi renki kärrit tuparakennuksen eteen ja nosti siihen Kallen tavarat.

Rovasti oli laskeutunut alimmalle rapulle, siinä katellen tervehtinyt tulijaa ja lähtenyt hänen edeltänsä astumaan pienelle puolelle. Päästyään porstuaan avasi hän erään oven, sanoen:

"Täss' on teidän kammarinne ja avaimen paikka on tässä seinällä naulassa. Asetelkaa nyt omat tavaranne ja tulkaa huomeisaamuna aikaisin minun puheilleni, niin saamme tarkemmin sopia palkoista ja muista asioista."

"Kiitoksia. Minä mielelläni menenkin nyt tervehtimään kotiväkeä pitkästä ajasta."

Kalle nosti tavaransa kammariin, pisti avaimen naulaan, kumarsi "hyvää yötä!" rovastille ja astui suoraa päätä ulos portista, edes katsahtamattakaan suuren puolen porstuaan päin, jonka oven takaa Liina pakeni kammariinsa, rinta melkein tukehtuvana oudosta levottomuudesta.

Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi pukea tunteitansa ajatuksiksi: "Miks'hän isä ei häntä kutsunut sisään? Pianhan Kaisa olisi teetä varistanut. Ja tuo Kalle, lieneekö hänkin tullut ylpeäksi, kun ei edes katsahtanutkaan minuun päin?" Ajattelijalta jäi levottomuuden kiireessä huomaamatta, että hänhän olikin seisonut oven takana, josta Kallen oli mahdoton häntä havaita, vaikka ei olisikaan ollut ylpeä.

Kalle puolestaan oli käsittänyt väärin opin uran, varsinkin maanviljelyskoulun, ja tullut mielestänsä jo isoksikin herraksi, vaikka ei kumminkaan niin suureksi, että olisi halveksinut pappilan ainoaa tytärtä. Ei, päin vastoin oli vähitellen herrastuessa hänelle useinkin johtunut mieleen tuo ensimmäinen väkinäinen suutelutemppu, ja vaikka Kalle ei ollutkaan yhtä haaveksivainen kuin pappilan Liina, häntä kun kova ruumiillinen työ esti siksi joutumasta, niin olipa hän sentään isosti ilostunut, kun sai koulunsa johtajalta kuulla, että hänelle oli paikka tarjona kotipitäjänsä pappilasta. Ja nyt hän pihaan ajaessaan oli kyllä koettanut tähystellä, eikö missään päin vilahtaisi herrasneiden haamua. Sitä kun ei tapahtunut, täytyi hänen malttaa mieltänsä toistaiseksi.

Kallen saapuessa kotitaloon yriteltiin siellä jo käymään levolle. Mutta pian selvisi äiti toimittamaan kauan ikävöidylle pojalle illallista, jota odotellessaan ja syödessään "paljon" nähnyt ja kokenut Kalle kertoellen tyydytteli vanhempainsa ja muun kotiväen luonnollista uteliaisuutta.

Hän muun muassa puheli, mitenkä "hirveän" ahkera siellä maanviljelyskoulussa täytyy olla; ihan toista on siellä olo kuin varsinaisessa lukukoulussa: lukemista melkein yhtä paljo ja sen lisäksi ajetaan työhön ihan kuin pahinta renkiä, niin että varhain aamusta myöhään iltaan ei ole hetkeäkään lepoa.

"Mitenkä siellä sitte ehditään noin herrastua?" kysäsi häneltä isänsä, joka jo pitkään oli katsellut Kallen herrasmaista trikoopukua ja käytöstä ja muita outoja liikkeitä.

"Yhäkö sitä nyt sentään pitäisi olla kuin mikä tuhkimus", vastasi Kalle, käsittäen isänsä lauseen enemmän kiitokseksi kuin moitteeksi ja ollen itsekseen hyvillänsä, että hänen ryhdissänsä tapahtunut muutos niin selvästi näkyi.

Isäntä ei siihen enää virkkanut mitään, mutta kuitenkin alkoi Kallesta tuntua jotakin hänelle käsittämätöntä "olevan koti-ilmassa". Sen tähden hän kiiruhtihe pois pikemmin, kuin tullessaan oli aikonut, jättäen tällä kertaa vähemmälle sekä oppinsa että muun mahtavuutensa näyttelemiset.

Palattuansa rovastin osoittamaan kammariinsa ryhtyi hän järjestelemään kapineitaan.

Pihan toiselta puolen hohti eräästä ikkunasta valoa. Kalle ensin itsekseen arvaeli, kuka siellä niin myöhään vielä valvoi; mutta yht'äkkiä johtui hänelle sitte mieleen, että se se juuri olikin Liinan kammari, ja omituista suloa se muisto tuntui mieleen levittävän. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa unohtua sitä ajattelemaan. Hän siirsi lampun pois ikkunan edestä, että paremmin näkisi purkaa tavaroitansa, ja sattui sitä jotenkuten liikuttelemaan niin, että sen valo pari kolme kertaa välähti pihan takaiseen ikkunaan.

Liina tähystellessään oman huoneensa ikkunasta luuli sitä erityiseksi, hänelle aiotuksi tervehdykseksi ja tyyntyi äskeisestä toivottomuudestaan. Hän vaipui unelmiin, jopa viimein unenkin valtaan, muistamatta sammuttaa tultansa.

Seuraavana päivänä tapahtui nuorten tutustuminen silmästä silmään, ja sitä jatkettiin sitte rovastin huomaamatta niin hyvällä menestyksellä, että he viimein käsikkäin astuivat "ukon" eteen pyytämään siunausta.

Sepä oli rovastille ankara isku. Hän niin ällistyi, että olisi varmaankin seljälleen kellahtanut, ell'ei olisi sattunut istumaan karmituolissa pöytänsä edessä. Pois hän ajoi anojat sinänsä.

Mutta Liinalla oli vieläkin oma päänsä eikä rovastilla ollut nyt yhtään enempää vaikutusvaltaa häneen kuin ennenkään. Liina osasi ajaa asiaansa niin, että vanhuksen viimein täytyi suostua. Kuitenkin hän pani ehdoksi, että Kallen piti ruveta itsenäiseksi maanviljelijäksi, ja koska hänen kotitalossaan vielä oli varma entinen isäntä ja paljo muita perillisiä ja pappila oli rovastin oma ainoastaan hänen elinajakseen, niin ostettiin nuorille oma tila, maanlaadultaan hyvänlainen, vaikka ei suuren suuri, vaan rakennuksiltaan perin rappeutunut. Rovasti kuitenkin aikoi laittaa kaikki kuntoon ennen nuorten sinne muuttamista; siihen asti he saivat tyytyä asumaan pappilassa.

Heti häiden jälkeen kääntyi rovasti vastoin kaikkia suunnitteluja sairaaksi eikä enää siltä tautivuoteeltaan, noussut. Kun hänen pesäänsä ruvettiin selvittelemään, huomattiin kaiken irtaimen menevän veloista, joten nuoret jäivät vallan tyhjin käsin oman neuvottelemisensa tai neuvottomuutensa varaan, sillä samaa tietä oli jo vähän ennen mennyt vanha Kaisakin. Saamamiehet korjasivat kaikki tyyni ja heti huutokaupan jälkeen täytyi Kallen vaimoinensa siirtyä pois tieltä.

Aluksi he muuttivat Notkolaan, jossa toinen tupa oli tyhjänä ja sisustettuna muutamilla Notkolan isännän pappilasta huutamilla huonekaluilla.

Nyt alkoi Kallelle helpot päivät. Notkolassa ei hänen uusia viljelystapojansa tarvittu, siksi oli isäntä liian vanhollinen, eikä hän myöskään katsonut arvonsa mukaiseksi ruveta "olemaan renkinä ja toisen komennettavana" tuohon vanhanaikaiseen työhön, jonka järjestystä hän muuten ei enää lapsuutensa ajoista muistanutkaan. Tosin Kallea hiukan hävetti vetelehtiä aivan joutilaana, vaan hyvin tuntui vastenmieliseltä paljas ajatuskin, että täytyisi ehkä muuttaa tuonne omaan Mäkelään, jossa ei ollut asuttavaksi kelpaavaa huonetta eikä mitään tavaraa, vielä vähempi ruokatarpeita.

Niinpä nuorikot viettivät aikaansa huolettomina kävelyllä, makaamisella, jopa leikilläkin kuin pikku lapset, ryhtymättä niin mihinkään tosi toimeen.

Isäntää, joka oli ahkera työmies, alkoi tuo tuollainen elämä viimein harmittaa ja inhottaa. Hän päätti siitä tehdä pikaisen lopun, vaan samalla kuitenkin pitää näistäkin lapsistansa sen verran huolta, että heidän ei tarvitsisi aivan nälkään kuolla. "Menkööt Mäkelään ja ruvetkoot elämään omin takein!" ajatteli hän. "Jos heistä tulee eläjät, helpotanpahan heiltä alkumatkaa; vaan jos heittäytyvät vetelyksiksi, olen ainakin minä syytön heidän onnettomuuteensa."

Tämän päätöksensä hän ilmasi pojalleen. Silloin Kalle heräsi. Hän huomasi isänsä puheen järkeväksi ja suostui muuttamaan ilman mitään mutkia ja ehtoja. Isä hyvillään hyvän alun toivosta lupasi toimittaa ensimmäiset välttämättömimmät tarpeet Mäkelään.

Toisin ajatteli Liina taikka oikeastaan hän ei ajatellut mitään, hän vain ei käsittänyt, minkä tähden heidän pitäisi muuttaa Mäkelään, olihan heidän hyvä olla Notkolassakin, vaikka tosin ruoka oi ollut varsin kehuttava, mutta siihen hän jo oli tottunut ja oli tyytyväinen.

"Pääset itse emännäksi", houkutteli Kalle, ja se tarttui Liinalle mieleen, hän taipui, sillä ajattelematta emännän velvollisuuksia; sepä olikin hänelle oikeastaan aivan mahdoton, hänellä kun niistä ei ollut edes aavistustakaan, niin vähän hän oli tarkastellut emännän toimia Notkolassa ollessaan.

IV.

Sateisen syyspäivän iltahämärässä ajoivat Kalle ja Liina Notkolan isännän lahjoittamalla hevosella ja kärreillä Mäkelän pihaan. Edeltä päin oli jo tuotu sinne huonekaluja ja ruokaneuvoja sekä yksi lehmä. Nyt tuli vielä heinäkuorma juuri isäntäväen jäljestä pihaan.

Hyvin outoja tunteita liikkui Kallen mielessä; vähän ikään kuin pelotti astua omaan kotiin.

Vielä oudompaa oli tulo Liinasta. Hän oli tosin kerran kesällä Kallen kanssa astuskellen käynyt Mäkelässä ja nähnyt, miten rappiolla kaikki oli; mutta olivathan nyt viime viikoilla notkolaiset käyneet täällä huoneita korjailemassa ja Liina oli haaveksivissa toiveissaan luullut sillä jo kaiken tulleen "hyväksi". Kesällä kuivalla ilmalla olivat seinät näyttäneet paljon ehyemmillä ja puhtaammilta kuin nyt sateesta mustina.

"Eihän täällä ole mitään korjattu!" ilmasi Liina pettymistään ja purskahti itkemään.

"Kattoja korjattiin, ei muu maksa vaivaa", koetti Kalle lohduttaa sen verran, kuin itsekään kykeni.

Liina tarkasteli päältä päin tuota rakennusta, jossa oli vain kaksi tupaa, porstua välillä. Ikkunat olivat pienet, neliruutuiset ja nurkat kallellaan.

"Kaatuuhan tuo!" valitti hän, kun piti lähteä kärreistä pyrkimään sisälle. Kalle, itsekin sorroksissa, otti syliinsä Liinan kuin lapsen; eipä Liina olisi surultansa kyennytkään omin voimin liikkumaan, niin raskaalta tuntui pettymyksen paino.

"Eipä tässä nyt auta sitä katsoa", sanoi Kalle, osaamatta sen paremmin valita lohdutustansa.

Sisältä katsoen oli asunto vieläkin rapistuneempi. Porstuan lattia oli märkä ylt'yleensä. Toisessa tuvassa tuuli puhalteli lävitse rikkinäisistä ikkunoista eikä se näyttänyt olleen moneen vuoteen asuttavassa kunnossa. Toinen tupa, vaikka sekin musta, oli hiukan viehättävämpi, siellä kun edes oli huonekaluja toivottamassa tervetuloa. Mutta lattian märkyydestä paikka paikoin voi tottunut silmä huomata, että huono turva sielläkin oli sateelta. Kalle laski taakkansa varovasti tuolille. Notkolaisistakin, rengistä ja hänelle uteliaisuudesta mukaan lähteneestä veli Pekosta, tuntui tämä talon alku niin oudolta, että heidän ei tehnyt mieli sitä kauan katsella. He tekivät tehtävänsä, korjasivat hevosen ja heinät suojaan sateelta ja läksivät tuvassa käymättä palaamaan. Kalle kuunteli vähän aikaa lehmän ammuntaa, joka oudosteli yksin oloa ja ikävystyi odottamaan heiniä, joiden kahinaa niin kauan ja halulla oli kuunnellut. Uudelta isännältä oli herruus kokonaan haihtunut, kun tosi eteen tuli. Hän tiesi taidolta kykenevänsä työhön, jos vain viitsi, ja hän päätti koettaa.

"Etkö menisi katsomaan, mitä se lehmä noin ammuu?" virkkoi hän niin iloisesti, kuin osasi. Hän ei tullut ajatelleeksi, vaikka häneltä kyllä jo ammoin olivat silmät auenneet, että Liinan tietysti oli nyt äkistään ihan mahdoton asettua talonpoikaiselle kannalle, hänen herrasmaisuutensa kun ei ollut mikään teennäinen kuori kuten Kallen.

Liina oli lakannut itkemästä ja istui melkein tunnottomana, välinpitämättömänä mistään ja ajattelematta mitään. Nyt tämä Kallen kysymys hänet herätti, mutta ei hänen muotonsa siltä osoittanut virkeätä eloa, vaan suurta kauhua. Näkyi selvään, että hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustansa.

"Naisten töitähän se on, eikä tässä vielä ole piikaa", koetti Kalle selittää ja rauhoittaa.

"No, menenpähän minä sitte, vaan laita sinä sill'aikaa makuualunen kuntoon; tulo ottamaan heiniä!"

"En minä mene läävään, enkä minä osaa tehdä mitään. Minä kuolen täällä!" kuului uuden itkunpuuskan seasta katkonaisin sanoin.

Kalle yritti hänkin joutumaan neuvottomaksi, tottumaton kun oli tuollaiseen tenhottomuuteen. Tuntien itsensä tällä kertaa kykenemättömäksi lohduttamaan, kun näet mieli olisi tehnyt päin vastoin torumaan, jätti hän Liinan itkemään, kävi lepyttelemässä lehmää, toi tullessaan heiniä alussäkkiin ja laittoi vuoteen. Kävi sitte hankkimassa maitoa sen luonnollisesta säiliöstä sekä otti eväistä pöydälle lämpöisen särpimen viereen leipää, voita ja kalaa.

Ei Liinalle ruoka maistunut. Hän heittäytyi vaatteissansa vuoteelle ja alkoi väristä.

Kalle huomasi, että Liinalla oli tosi tuska edessä, jätti syönnin puuhan sikseen, läksi etsimään puita, tehdäkseen tulta lieteen, ja löysikin hyvän aikaa haeskeltuaan minkä mitäkin romua, jonka sitte suurella vaivalla sai syttymään; kunnes viimein, liesikivien lämmittyä, iloinen tuli alkoi levittää lämpöä tuvan kolkkouteen ja sotkea pöydällä palavan kynttilän valoa.

Se niukan virkisti Liinaakin. "Anna sentään vähän maitoa!" virkkoi hän sängystä.

Kalle tarttui kuin hukkuva oljenkorteen tuohon Liinan elonmerkkiin ja kantoi koko maitosaaliinsa juotavaksi.

"Kuulehan, kyllä tässä vielä hauskakin tulee, kunhan vain tämän talven yli pääsisimme. Korjaelemme nyt hätävaraksi pahimpia paikkoja. Ruokaa me kyllä saamme kotoa tämän talven."

"Ei minusta ole tällaisessa asujaksi. Tuleehan tässä ihan sokeaksi, kun on noin pienet ikkunat, ja kylmää, kun ei ole sisälaseja."

"On metsässä puita, ja näyttää tuo uuni kestävän lämmittää vaikka aamusta iltaan."

"Älä joutavia. Ja jos hyvin pelkäät, voisithan mennä sukulaistesi luo nyt ensi aluksi."

"En minä mene, kun olivat niin vasten naimistamme. Ennen minä lähden kerjäämään!"

Kallea myhäytti. Hän sentään osasi paremmin arvostella kerjuun ikävyyksiä, vaikka ei ollut hänkään niitä itse kokenut. "Hyvää tekisi koettaa", ajatteli hän, mutta sanoi sitte lohdutellen:

"Minä hankin hypoteekki-lainan, ja talvella vedän hirsiä tuonne ylemmäksi mäelle; sitte keväällä hajoitamme koko tämän hökkelin ja teemme sinne uudet kunnon kartanot."

"Tottuu sitä sentään kaikkeen, kun vain on malttia ja kärsimystä ja hyvää toivoa."

Liina rauhoittui vähän, kun edes pieni toivon kipinä alkoi pilkistellä mustan syysyön pimeydestä. Mutta liiaksipa Kalle kuitenkin luotti tottumiseen. Liina kyllä tottui siksi illaksi elämään, kun ei kuolema tullut; vaan jo yöllä, kun rankempi sade alkoi tippua suorastaan sänkyyn, kuoleman pelko taas rupesi pusertelemaan esiin katkeroita valituksia.

Päästiin siitä sentään yli yön ja useammankin, laho katto saatiin suurella vaivalla vettä pitäväksi ja kylmä uuni lämpöiseksi, niin että Liina välttämättömyyden pakosta vähitellen rupesi viihtymään. Olisipa hän ehkä jo viikkokauden kuluttua viihtynyt hyvästikin, jos vain olisi ollut kirjoja ajan kuluksi. Työhön tottuminen näet häneltä jäi ihan sikseen, siihen kun ei ollut halua. Kallen täytyi hoitaa elukoita ja muuta taloutta, kunnes saatiin piika. Liina nyt vain jouten istuskellen haaveksi uutta, komeata asuinkartanoa, jossa saisi rauhassa hoidella mukavuuttansa. Muita kartanoita hän ei ajatellut lainkaan, mitä ne häneen koskivat. Oma mukavuus oli Liinalla niin luonnollinen ja itsestään selvä asia, että hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että voisi tai pitäisi muusta huolia niin mitään.

Kallea tuo toimettomuus hyvin suututti, vaan kun kaikki yritykset saada Liinaa edes käsittämäänkään minkäänlaisen työnteon tarpeellisuutta, luopui hän opastamisesta toistaiseksi ja hoiteli piian kanssa töitä ja taloutta niin, kuin ei Liinaa olisi ollutkaan talossa. Eikä Liina edes ymmärtänyt olla siitäkään pahoillaan, että emännyys oli kokonaan piian käsissä; hänestä oli nivan luonnollista, että kaikki tyyni, pienimmätkin asiat tehtiin hänelle valmiiksi.

Luottaen lainan saantiin ryhtyi Kalle jo ennen talven tuloa tekemään sijaa uudelle asuinkartanolle. Hauskuutta ikävöivä Liina kävi uskollisesti mukana katsomassa työn tekoa ja määräämässä, millaiseksi hän tahtoi tulevan asuntonsa.

Kalle puolestansa osaksi heikkoudesta vaimoansa kohtaan, rakkaus kun ei vielä ollut ehtinyt kylmetä, osaksi myöskin omassa mielessä vielä salaa kytevästä herrasmaisuudesta taipui kivijalan tekoon tuvalle, sen porstualle, kolmelle kammarille ja salille sekä sen tampuurille, vaikka oikeastaan oli alussa aikonut vain tupaa ja kahta kammaria.

Työ sujui jotenkin hyvin, sillä Kallea vähin elähytti toivo, että tottahan Liina sentään aikaa myöten tottuu talouden hoitoon ja askareihin, kun kerran pääsee mieleiseen asuntoon. Ja nyt piika ehti yksinäänkin vielä hoitaa yhden lehmän ja laittaa ruoan niin pienelle perheelle, neljälle hengelle, siihen luettuna päiväläinenkin, jonka Kalle oli hankkinut avukseen kivien vääntelemiseen ja maan kaivamiseen.

Talveksi tuli päiväläisen sijaan varsinainen renki, että kahden miehen kävisi hirren veto sukkelammin.

Viimein kun talon tarkastus ja kaikki muut asiaan kuuluvat temput oli suoritettu, sai Kalle keväällä käydä nostamassa hypoteekki-lainan, neljä tuhatta markkaa. Samalla hän tullessaan toi koko lekkerin viinaa talkootarpeiksi, kun näet oli Notkolaisten neuvosta päätetty pitää niitä useampiakin, että työ helpommin ja sukkelammin edistyisi, ja sellaisissa lahjatöissä tietysti täytyi paikkakunnan tavan mukaan kestitä työntekijöitä viinalla, muutenhan ei ketään olisi tullut koko taikoihin, vaikka naapuriston miesväki ei yleensä ollutkaan viinaan menevää.

Nyt alkoi kiireen kihinä Mäkelässä. Ensinnä siirrettiin paras aitta uuteen paikkaan. Niissä talkoissa olivat apuna ainoastaan Notkolan miehet ja pojat. Viinalekkeriä maisteltiin vain nimeksi, sillä Notkolan isäntä ei suvainnut juopumista. Kalle kyllä oli koulumatkoillaan oppinut ryyppimään, mutta ei nyt rohjennut sitä tehdä isänsä nähden, eikä hän vielä ollut niin pahoissa viinan kahleissa, että olisi sitä juuri himoinnutkaan; hän joi vain huviksensa, milloin hyvä tilaisuus sattui.

Aitan valmistuttua asettuivat mäkeläiset siihen asumaan ja määräsivät kahdetkin suuret talkoot, toiset tou'on tekoa, toiset asuin- ja karjakartanon muuttoa varten.

Kynnöt tuli kynnetyksi kunnialla. Toiset vielä suuremmat talkoot eivät päättyneet yhtä onnellisesti. Huoneet saatiin miehissä pian hajalleen ja sitte kilvalla vetäessä lopetettiin työ päivällisille. Myöhäiseksi syönti siten jäi, mutta ei viitsitty työtäkään kesken jättää.

Tämä harmitti Liinaa, hän yritti kiirehtimään ruoan laittajia. "Minun pitää saada ruokaa aikanaan; sen verta toki pitäisi teidän tietää!" torui hän äkeissään.

Kalle sattui tulemaan paraiksi kuulemaan komennusta. "No no, eihän sinulla nyt kiireempi liene kuin meillä muillakaan, jotka olemme työtä tehneet sinunkin edestäsi", selitti hän säveästi ja iloissaan työn joutumisesta. "Pitääkö minun siltä syömättä olla, että sinä et malta työstä tulla?", kysyi Liina vielä äkäisemmin.

"Ohoh, eipä luulisi jouten ollessa syönnillä kiirettä olevan; ei minusta ainakaan ruoka maistu, milloin jouten olen", selitteli Kalle vielä puoleksi leikillään, toiseksi tosissaan.

"No, eivät nämä tällaiset ruoat minusta maistukaan, parempiin minä toki olen tottunut aikoinani."

"Laita sitte itse parempaa, kun ei tämä kelpaa; tekisitpähän silloin edes jotain joutessasi." Kallea jo vähän pahastutti tuo nurkuminen tällaisessa kiireen kähinässä; sitä hän toki ei olisi odottanut.

Liina puolestaan suuttui. "Vai niin, vai pitäisi minun itseni ruveta ruokaa laittamaan! Mitä sinä oikeastaan ajatteletkaan? Sanopas kerrankin!"

Kallea hävetti jatkaa riitaa talkooväen kuullen, mutta kovin hänen sydäntänsä kaiveli, ja illan pitkään hän koetti sitte harmiansa hukuttaa lekkerin höyryihin. Siinä toimessaan hän onnistui niin hyvin, että nukkui kesken ilojen. Talkoomiehet omin neuvoin lopettelivat ryyppyneuvot lekkeristä, joka ei kovin suuri ollutkaan, ja palasivat tyytyväisinä kukin kotiinsa.

Notkolan isäntä yksin oli tyytymätön. Hän oli nyt kylliksi kuullut Liinan emännyys-periaatteita arvataksensa, että siitä talosta ei koskaan hyvää voinut tulla. Lisäksi vielä Kallen juominen häntä inhotti ja hävetti niin, että hän kesken jo läksi pois, itsekseen jupisten: "Enkö jo sanonut, enkö jo sanonut! Kyllä Kalle nyt parhaan sai, ja se vielä saattaa hänet itsensäkin onnettomaksi ja mieron tielle. Edestäänpähän nyt löytää, kun ei varoituksiani totellut."

Yöllä heräsi Kalle kovaan päänpakotukseen ja kömpyröi ulos lekkerin luo saamaan lääkettä. "Voi sen peijakkaat, kun joivat kaikki!" kuului pahoitteleminen, kun lekkeristä herui vain muutamia pisaroita, jotka paraiksi kiihdyttivät sekä himoa että pään pakotusta.

Äkeissään yritti hän ensin nukkumaan, mutta eipä unta tullut. Hän nousi ylös, pukeutui paraimpiin vaatteihinsa, kaivoi arkusta lompakon taskuunsa, valjasti hevosen, nosti lekkerin kärreihin ja läksi ajamaan.

Hyvin usein tapahtui kesän pitkään samanlaisia syyttömiä ajoja; pitihän toki olla ryyppyjä kirvesmiehille, eihän muka käynyt odottaakaan, että työ muuten olisi hyvin edistynyt. Varsinkin pyhäpäivät olivat yhteisiä juhlia, jolloin työmiehet ja renki auttelivat isäntää, hypoteekki-lainan kaventelemisessa tälläkin "vähemmän rasittavalla" tavalla.

Liinan kanssa ei Kalle sattunut talkoiden jälkeen koko kesänä riitautumaan useammasti kuin yhden kerran. Oli kiirein heinäaika. Renki oli päiväläisten kanssa varsinaisina heinämiehinä, vaan eräänä päivänä oli melkoinen ala kuivaa karhikkoa saatava latoon ja Kalle sen tähden lähetti sinne aamiaiselta piiatkin avuksi.

Illan tullen ajoi pieni paimenpoika karjan kotiin, mutta piikoja ei vielä näkynyt. Odoteltuaan heitä ikäväksi asti ryhtyi hän vastenmielisesti viimeiseen hätäkeinoon.

"Mene nyt sinä lypsämään lehmät, kun piiat eivät näy joutavan kotiin", sanoi hän Liinalle.

Liina ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Vasta sitte, kuin Kalle lausui kehoituksensa uudestaan, vastasi hän!

"Tottahan tuon verran ymmärrät, että heinät pitää silloin korjata, kuin ovat kuivat. Yöllä näyttääkin tulevan sadetta; olisiko pitänyt jättää heinät kastumaan ja pilautumaan?"

"Enhän minä kahteen paikkaan yht'aikaa repiä; on minulla ollut kylliksi työtä tässäkin ja kovempaa, johon piiat eivät kykene ensinkään."

Kalle suuttui. "Jopa nyt jotakin! Vai et sinä huoli. Pitääkö minun sitte yksinäni huolia kaikesta. Sinua varten minä tässä puuhaan asuntoa kuntoon ennen syksyä etkä sinä huoli mistään. Eikö sinua vähän jo viimen hävetä?"

Kalle ällistyi, mutta malttoi mielensä ja pidätti suuttumuksensa, vaikka kyllä mieli teki kerrankin purkaa suunsa puhtaaksi. Hän huomasi Liinan parantumattomaksi nukeksi, joka ei kyennyt muuhun kuin lasten leikkiin.

Syksymmällä olivat kaikki kartanot käyttökunnossa, vaikka eivät vielä aivan valmiina. Silloinpa lainasummakin oli huvennut yhdeksi satamarkkaiseksi. Oikeastaan ei sekään enää ollut omaa, sillä kun Kalle oli viime kerran kaupungissa käydessään pyytänyt lukua puodista otetuista rakennustarpeista, oli niiden maksamaton summa ollut kolme sataa markkaa. Lekkeriä hän ei enää olisi tarvinnut, mutta toimitti sen kuitenkin täyteläisenä kärryihin vastaisen varalle, kun näet enemmän ostaessa tavara muka oli huokeampaa.

Kotimatkalla johtui hänelle mieleen ajatus, joka oikein pani hänen kasvonsa ilosta loistamaan. Kun kerran lekkeri oli täynnä, niin sopihan sillä nyt pitää tupaantuliaiset, ja niiden vietoksi hän määräsi ensi sunnuntain. Silloin se joutava viina myöskin juotiin.

Kesäisten rakennushumujen aikana oli Kallelta aina jäänyt toistaiseksi Liinan varsinainen opastaminen askareihin taipumaan, ja mikä kerran pitkistyi, se myöskin vetkistyi. Uusiin huoneihin päästyä olisi siihen nyt ollut ryhdyttävä, mutta eipä Kallella enää ollut mitään ryhtiä itselläänkään. Hän tosin teki välistä työtä kuin karhu, vaan välimmiten aina myöskin ryypiskeli ja kohmeloissaan makaeli. Onneksi olivat palvelijat vielä siksi turmeltumattomat ja rehelliset työntekijät, että talon hoito näytti hyvin menestyvän.

Liina iloitsi kuin lapsi uusissa huoneissa, hankki saliin kiikkutuolin ja istuskeli siinä päivät päästänsä milloin yksikseen, milloin kenenkin naapuri-emännän kanssa, joka vain oli halukas hänen kahvipannuansa tyhjentämään ja huvittamaan häntä joutavilla juoruilla ja lörpötyksillä.

Mikäli kahvivieraita rupesi yhä tiheämmin käymään emännän luona, alkoi se suututtaa Kallea, mutta jos hän yritti siitä jotakin sanomaan, virkahti Liina: "Juothan sinä itse viinaa, tottahan minä saanen kahvia juoda!" Siihen asia aina sammui, ja samoin sammui kaikki muutkin järjellisemmän elämän yritykset. Kalle joi harmissaan, kun ei saanut vaimostaan minkäänlaista tukea missään asiassa, ja Liina joi ajan kuluksi ikävissään, kun oli joutunutkin vain talonpoikaistaloon, jossa hän ei pystynyt edes piikojakaan komentamaan muuhun kuin heillekin mieluiseen kahvin keittoon eikä siis muuta varten käynytkään koko tuvan puolella.

Vuosikauden näytti Mäkelän talo jotakuinkin tulevan toimeen. Vaikka se ei suuresti vaurastunut, niin ei se sentään vielä rappeutunutkaan. Toiseksi kesäksi näet Kalle hankki isänsä takuulla kahden tuhannen markan lisälainan, ja rahallahan on hyvä teettää mitä töitä hyvänsä. Notkolasta myöskin autettiin sekä työllä että neuvoilla ja ruokavaroilla jotenkin ahkeraan.

Kului siihen tapaan joitakuita aikoja, niin että Mäkelä oli ollut
Kallen hallussa kaikkiansa puoli kuudetta vuotta.

Oli kylmä aamuyö kevättalvella, kun Kalle reessään horjuen ajoi omaan pihaansa. Töin tuskin pääsi hän ylös jyskyttämään tampuurin ovea. Hän tahtoi herroiksi päästä sisään. Mutta turha vaiva; ei kukaan tullut avaamaan.

"Joko se taas on äkäytynyt, se Liinan vetelys!" jupisi hän kiroillen itsekseen. "Hyväkin haltia. Mutta kyllä minä näytän, miten isäntää pitää vastaan otettaman. Näytänpä niinkin."

Ja hän siirtyi jyskyttämään tuvan ovea. Pitkän ajan ja monen kolistuksen jälkeen kuului porstuasta kompuroimista ja uninen renki avasi oven.

"Itse tarvitsisit patukalla korjaamista!" murisi renki niin kovaan, että Kallekin sen kuuli.

"Häh?" vastasi hän porstuasta. "Suu kiinni taikka menekin sitä tietäsi äläkä enää näytä silmiäsi minulle! Minä tässä isäntä olen."

"Mokomakin isäntä! Kyllä tästä hennonkin lähteä, joll'ei ruokaa kylliksi laitettane."

Kalle oli jo sisällä ja astua kolusi vaatteissaan suoraa päätä Liinan kammariin. Emäntä heräsi.

"Ylös" komensi hän. "Tälläkö tavalla isäntää vastaan otetaan? Miksi et avannut ovea?"

"Makaat kuin hako, eipähän sinulla olekaan muuta tekemistä, kyllä sen kylälläkin tietävät ja minua sinusta pilkkaavat, ett'en enää viimein ilkeä olla ihmisten seurassa."

"Älä porise, vaan toimita leipää taloon. Eilen ei enää kunnolla riittänyt illalliseksi eikä kuulunut olevan jauhojakaan yhtään kotona."

Kallelta oli jo kotiin ajaessa pahin humala haihtunut ja nyt hän selvisi edelleen. Toruminen ja komentaminen unhottui, hän sen siaan muisti pari päivää sitte lähteneensä jauhon hakuun, vaan unohtuneensa juomaan harmista, kun velaksi ei enää annettukaan eikä hän rohjennut mennä isältään pyytämään.

Liina nukkui Kallen vaiettua jälleen, niin kuin ei olisi mitään huolia ollut olemassakaan. Kun hän vain sai olla rauhassa ja omaan tapaansa mukavuutta hoidella, niin mitä hänen tarvitsi pitää mistään muusta lukua.

"Mitäs lapsesta, hän nukkuu vain!" pahoitteli Kalle. "Voi polonen itseäni, kun silloin kerran petyin ja tahallani olin sokea. Hänestä ei tule ihmistä."

Liinan huoneessa oli liian kuuma. Kalle siirtyi saliin ja alkoi kävellä edes takaisin. Levottomista liikkeistä saattoi arvata hänen mielessään liikkuvan jotakin outoa. Näin hän ajatteli:

"Näin pitkälle sitä siis nyt on jouduttu. Voi minua poloista vieläkin. Jos ilkeäisin itseltäni, niin raastaisin Liinan tukasta, tänne… ja selvittäisin nyrkkipuheella, mikä hän on ja miksi hän on tehnyt minutkin. Mutta tokkopa hän ymmärtää sittekään. Tuskin vain!… No, onhan tuota syytä itsessänikin, miksi rupesin juomaan, niin miksi? Heikko olen ollut, mutta sen tiedän, jos minulla olisi ollut kunnon vaimo, en nyt tällainen olisi. Sen verran minussa toki on vielä häpyä, että en viitsikään olla joka viilekkeen pilkattavana. Vai meillä muka ei ole leipää sen tähden, että meillä ei ole emäntää, joka paistaisi! Ja minäkö pidän eukkoani vain nukkena lasikaapissa? Totta totisesti niin onkin; mutta kuka tuota viitsii kuulla syrjäisiltä, en minä ainakaan. Loppu tästä elämästä pitää tulla tavalla tai toisella… Ja loppuhan tästä tuleekin ihan itsestään. Pankkiin olisi huomenna lähetettävä rahan, kauppiaalla on tuomio ja hän vaatii rahaa, leipään tarvittaisiin rahaa ja isälle pitäisi toimittaa rahaa siitä tuonnoisesta summasta, jonka vain vähäksi ajaksi lainasin. Rahaa, rahaa, rahaa, eikä minulla penniäkään… Pahin pula on syömisestä. Rupeavat palvelijatkin näljissään haukkumaan… Liinasta en välittäisi, nähköön vähän nälkää, eikö sitte oppisi jotain tekemään. Ja lapsista kyllä isä pitää huolen, sen tiedän ihan varmaan. Itse minä kyllä elän missä hyvänsä… Voi sentäänkin, kun en alussa ollut jyrkempi Liinalle ja pakottanut häntä ihmiseksi. Mutta kuka tuota jaksaa nähdä akkain itkua ja vaikerrusta, ja säälihän tuota oli ajaakin herrasihmistä heti läävään, kun muutenkin tuntui elämä olevan hänestä niin vaikea. Ja se appiukko, rikkaaksi häntä kaikki luulivat, se se juuri minutkin petti, kun tyttö vielä lisäksi oli niin vietävän suloinen… se ukko jätti meidät ihan paljain käsin. Kutti, parahiksi, Kalle! kuka käski olemaan sokea ja kosimaan herrasneittä? Ei kukaan muu kuin oma herruuteni. Nyt olen hyväkin herra!… Peijakas kun rupee nälkä hiukomaan omaakin vatsaani; se vain ei katso herruutta eikä narreutta! Mutta loppu tästä pitää tulla!"

Kauan hän sillä tavalla mietiskellen käveli välistä hitaammin, välistä taas kiireemmin, mikäli ajatukset milloinkin sujuivat. Unta ei kuulunut. Aamu jo ehti valjeta hänen yhä astuskellessaan.

Viimein hän teki päätöksensä, pukeutui päällysvaatteihinsa, meni tampuurin kautta ulos, valjasti hevosen, saman, jolla oli tullut kotiin ja läksi ajamaan.

Liina yhä nukkui ja vasta hetkisen kuluttua heräsivät palvelijatkin, tottuneet kun ajan pitkään olivat hekin enemmän makaamaan kuin työtä tekemään! Renki kiepsahti vähän sukkelammin tavallista ylös ja alkoi torua piikoja: "nyt teidät hukka perii, kun näin makaatte selvään päivään asti, vaikka isäntä on kotona!" Mutta karjapiika, käytyään elukoita katsomassa ja huomattuaan, että isännän hevosta ei ollut tallissa eikä rekeäkään kotosalla, alkoi tupaan palattuaan pilkata renkiä, että hän näljissään näki vain unia päivälläkin. Ja siihen uskoon piiat jäivät, vaikka renki kuinka olisi vakuuttanut käyneensä yöllä riisumassa isännän hevosen.

Kalle ajoi suoraa päätä Notkolaan. Vaikealta hänestä tuntui mennä isäänsä yhä kiusaamaan ja vielä vaikeampi hänen oli kuulla isän suusta jyrkkä vastaus, että oli turha ruveta kahta taloa hävittämään yhden tähden. Kalle mielessään kuitenkin tunnusti isän olevan oikeassa, hänhän oli itsekin koko aamun ajatellut samaa, ja nyt hän ilmasi äsken tekemänsä päätöksen.

Kauan siinä keskusteltiin ja punnittiin asiaa kaikilta puolin. Notkolan isäntä, huomattuaan poikansa nyt viimeinkin palaavan väärältä tieltä, kehoitti Kallea vielä koettamaan pitää taloansa pystyssä, vaan Kalle ei uskaltanut, hänellä kun ei enää ollut luottamusta itseensäkään.

Aamiaisen syötyä läksi Kalle ajamaan omia teitänsä, ei kuitenkaan kapakkaan, kuten ennen. Isänsä huusi hänelle vielä jäljestä: "ole huoletta, kyllä minä korjaan lapset!" ja kyyneliä kiilsi nyt jo vanhanpuoleisen miehen silmissä.

Mäkelässä palvelijat kyllästyivät odottamaan olematonta aamiaista eivätkä ilenneet enää mennä lainailemaankaan, vaan karkasivat. Niinpä Notkolan isäntä päivemmällä tapasi Liinan yksinään lasten kanssa ja vei heidät kotiinsa. Mäkelän kartanot lukottiin ja elukat korjattiin myöskin nälkää näkemästä Notkolaan toistaiseksi. Aikaa myöten otti pankki saatavastaan talon haltuunsa ja irtaimiston veivät muut saamamiehet.

Tähän nyt kertomus oikeastaan saisi päättyä, sillä johan arvaamme, että päähenkilöt, joiden elämän vaiheita olemme seuranneet, olivat auttamattomasti elämänsä mukaista kylvöä niittämässä ja että heidän lapsensa joutuivat hyviin käsiin. Kuitenkin huvittanee vielä katsahtaa muutamia vuosia, ehkäpä kymmenkunnankin eteen päin.

Silloin istui Liina huononpäiväisessä torpassa. Hän näet ei ollut viihtynyt Notkolassa, jossa toisten uutteruus oli ikäänkuin ainaisena pahana omanatuntona häntä rasittamassa, vaikka häntä ei kovuudella kohdeltukaan, ja hän sen tähden oli lähtenyt omaan vapauteensa. Huonoa hänen toimeentulonsa sitte oli ja ehkäpä hän saamattomuudessaan olisi kuollut nälkäänkin, ell'eivät torpan asukkaat, johon hän asettui elämään, olisi toimittaneet hänelle syötävää ensin Notkolasta ja sitte kunnan vaivaisvaroista, kuin Notkolan vanhukset kuolivat ja tila joutui Liinalle vieraampien haltuun. Työhön oppimisesta ei nytkään tullut mitään. Torpanväen kätkyitä hän vain kiikutteli ja muisteli ennen nuorempana lukemiansa romaaneja.

Kallesta kuultiin sen verran, että hän toisissa pitäjissä piti päällysmiehen ammattia tukin ajoissa ja uitoissa ja ansaitsi rahaa runsaasti. Mutta Liinalle hän ei lähettänyt penniäkään, sillä viina oli jo tullut hänelle niin rakkaaksi, että sen alttarille hän uhrasi joka roponsa. Humalapäissään hän kuitenkin joskus kiroeli omaa tyhmyyttänsä; koko tuo naimisissa olon aika häilyi hänen mielessään vain pahana unena. Toimen miestä hänestä ei enää koskaan tullut, siksi oli hänen oma tahtonsa jo vallan uupunut, ja oikea avun lähde, niin se häneltä oli unhottunut jo ammoin ennen, kuin hän herrasmaisuuden ja himon orjaksi joutuikaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUTELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.