The Project Gutenberg eBook of Valkoliljan tytär, by Elisabeth Maria Beskow

   I. Harjulla.
  II. Tunturimaailmassa.
III. Haaveilua.
  IV. Hankkauksia.
   V. Kohtaaminen.
  VI. Vaakalaudalla.
VII. Hyväksytty.

HARJULLA.

Harjun toisen kerroksen suuressa vierashuoneessa istui dosentti Sverker Randal avoimen akkunan ääressä olevassa lepotuolissa. Keveä, vanulla sisustettu silkkinen yönuttu oli auki raskaasti työskentelevän rinnan kohdalta, ja pehmeän, alaskäännetyn kauluksen alla oleva silkkinen kaulaliina oli höllässä solmussa ja liukunut syrjään.

Varhaisen kevätaamun sarastus lankesi kalpeille älykkäille kasvoille ja sai nuo väsyneet silmät sulkeutumaan.

Hengenahdistus oli ollut vaikeaa koko yön, mutta nyt aamupuolella raskas hengitys helpotti ja yskä asettui. Helpotus tuntui kuvaamattoman hyvältä, sairas istui liikkumatta, nojaten pieluksiin, pelokkaana häiritsemään tätä tavattoman tervetullutta lepoa.

Huoneen ilma oli täynnä tupakansavua, sillä tupakoiminen oli ainoa keino, joka tuotti lievitystä ahdistuskohtauksissa. Mutta nyt piippu oli saanut sammua ja liukua kädestä ja oli huomaamatonna lattialla.

Sairaan takana olevan oven avasi hiljaa ja sulki yhtä hiljaa mies, joka oli tullut sisään ja astui nyt niin hiljaisin askelin kuin mahdollista akkunan luo, missä lepotuoli oli.

Randal kuuli hänen tulonsa, mutta viivytteli raskaiden silmäluomien avaamista, kunnes hänen isäntänsä oli ehtinyt perille ja seisoi hänen puoleensa kumartuneena tuntien terveen ja voimakkaan miehen sääliä sairasta kohtaan.

Kasvot, joihin Randalin väsynyt katse suuntausi, olivat päivettyneet, tyynet ja voimakkaat.

— Sinulla on ollut vaikea yö taasen, näemmä, sanoi Erik Sander, Harjun patruuna.

Hän oli vasta äskettäin tutustunut dosentti Randaliin. Noiden molempien miesten välille oli heti syntynyt myötätunto, ja kun dosentti kansantajuistieteellisellä esitelmäkiertueellaan tuli Västanforsiin, oli selvää, että hän tuli Erik Sanderin vieraaksi.

Randal liikahdutti oikeaa kättään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kohottaa sen tervehtiäkseen, oli hänen isäntänsä pannut sitkeän työkätensä sen päälle.

— Älä liikahda! Ymmärrän, että tarvitset olla aivan hiljaa. Se on helpottanut nyt, eikö ole?

— Enkö saa auttaa sinua vuoteeseen? kysyi Erik Sander katsahtaen koskemattomaan vuoteeseen.

Sander silitti kömpelön hellästi tarmokasta kättä, joka nyt oli voimatonna lepotuolin käsinojalla.

Randal avasi silmiään vähän enemmän ja loi toiseen ystävällisen katseen, mikä kuitenkin näytti torjuvan säälittelyn.

— Minulla on aikaa istua tukehtumassa nyt, läähätti hän hymyillen. Olen lopettanut lupaamani esitelmät.

— Sinun ei olisi koskaan pitänyt suostua niiden pitämiseen. Puhuminen on sinulle vahingollista.

— Enemmän kuin hyväksyin. Se oli sanomattoman mielenkiintoista. Sinä osaat tehdä tieteen jokapäiväisen elämän tajuttavaksi ja käytettäväksi. Ja niin hauskaksi sitten! Sinua kuunteleminen tuotti iloa. Mutta sinua itseäsi puhuminen vahingoittaa!

— Vielä mitä! läähätti Randal, henki virkeänä huolimatta ruumiin heikkoudesta.

— En voinut olla ajattelematta, mikä herätysprofeetta sinusta voisi tulla, jos suuntaisit puheesi uskonnolliselle alalle, sanoi Erik Sander ja katsoi uuteen ystäväänsä jonkinlaisella uteliaisuudella.

— Se henki ei ole vuotanut minun ylitseni, vastasi dosentti hieman lyhyesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut keskustelua siihen aineeseen.

Hänestä pidettiin paljon puhujana, sillä hän oli tavattoman monipuolisesti sivistynyt, hänellä oli selvä ja mallikelpoinen esitystapa, suurta suvaitsevaisuutta eri ajatussuuntiin nähden, jopa niin suurta, ettei helposti voinut päästä selville siitä, mikä oli hänen omansa. Hänen personallisuutensa vaikutus oli voimakas ja mielenkiintoinen ja ehdottomasti hyvä. Tieteellisissä ja yleissivistävissä aineissa pidetyt esitelmät, jotka hän juuri Västanforsissa oli päättänyt, olivat erään kansanvalistusyhdistyksen toimeenpanemat, yhdistyksen, joka piti itseään erikoisen onnellisena onnistuttuaan saamaan niin etevän kyvyn, kuin dosentti Randalin, myötävaikutusta. Harjun patruuna Erik Sander oli samaisen yhdistyksen jäsen ja asiamies kotiseudullaan, senvuoksi oli langennut luonnostaan, että hän oli vastaanottanut Randalin vieraakseen kotiinsa tämän Västanforsissa oleskelun aikana, joka oleskelu oli pitentynyt joksikin aikaa senvuoksi, ettei Sander tahtonut päästää mielenkiintoista vierastaan. He olivat molemmat iloiset tästä tilaisuudesta, jonka kuluessa he saivat syventää entisen pinnallisen tuttavuuden ystävyydeksi.

— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi Sander. Anna jokin merkki, kun haluat aamiaista. Emmekö ole antaneet sinulle mitään soittokelloa?

— Ei se ole tarpeen. Kunhan vain saan nyt nukkua, niin voin hyvin.
Saatan tulla alas.

— Sitä sinun ei pidä tehdä. Meillä on puhdistushommat talossa. Voit saada vetoa tai pölyynnyt.

— Tee niin! Sanon, että he tuovat sinulle aamiaista, kun kuulevat sinun soittavan. Suonethan anteeksi puhdistushommat! Se on vain tuo tavallinen perjantaisiivous, jota vaimoni ei voi koskaan jättää tekemättä.

— Ei minulla ole siitä mitään haittaa täällä. Kunhan minusta ei vain ole liikaa vaivaa?

— Ei toki. Ja jos olisikin, niin vaimoni pitäisi vain enemmän sinusta sen vuoksi, hän rakastaa puuhaa. Hyvää yötä nyt!

Ja Erik Sander jätti vieraansa, joka pian senjälkeen nukahti, istuen tuolissa.

Vanha piano, jolla Anna Bentick oli soittanut asuessaan veljensä vieraana tässä samassa huoneessa, seisoi paikallaan. Se oli perinpohjin korjattu ja siinä oli nyt kaunis ääni. Kun Randal muutaman tunnin häiriintymättömän unen jälkeen heräsi virkistyneenä, nousi hän ylös, järjesti mitä välttämättömimpään pukeutumiseen kuului ja istuutui sitten pianon ääreen soittamaan.

Hän teki sen ilmoittaakseen, että oli nyt hereillä ja nälissään, mutta pian hän unohti soittavansa saadakseen aamiaisensa. Hän oli musikaalinen, hänellä oli harvinaisen kaunis kosketus, vaikka ei paljon harjaantumista, ja hän soitti mielellään, etenkin itsekseen tai jollekin harvalle, myötätuntoiselle kuulijalle. Suuremmassa seurassa hän ei soittanut koskaan, miten paljon häntä toisinaan pyydettiinkin. Arveltiin hänen tekeytyvän erikoiseksi, olevan tyly, itsepäinen tai oikullinen, ja sen hän tiesi, mutta siitä hän ei koskaan välittänyt.

Tunne, joka nyt täytti koko hänen olentonsa kestetyn hengenahdistuskohtauksen jälkeen, oli kuvaamattoman mieluinen ja se pääsi ilmoille parhaiten soitossa. Hän ei tuntenut väsymystä eikä nälkää, hänen sielunsa kohosi sävelin sinikorkeuksiin, missä hän saattoi hengittää.

Hän oli aivan unohtanut aamiaisen, jonka piti tulla hänen pianonsoittonsa tuloksena.

Yht'äkkiä hänelle tuli tunne siitä, ettei hän ollut yksin huoneessa.
Hän kääntyi kädet vielä koskettimilla.

Silloin olento nousi sohvannurkasta ja esille tuli nuori tyttö, jota dosentti ei muistanut ennen nähneensä.

Hän näytti hyvin nuorelta. Puolipitkät, tummat kiharat valuivat alas hänen harteilleen. Otsasta näkyi vain alaosa, ylemmän peitti korea huivi, joka oli taitettu kulmiin ohimoilla laskeutuen alas egyptiläiseen tapaan. Ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla olevat silmät säteilivät ja tekivät sillä hetkellä keveästi verhottujen aurinkojen vaikutuksen. Sävelet, joita hän juuri oli kuunnellut, olivat ilmeisesti vanginneet hänen sielunsa eivätkä vielä oikein päästäneet sitä. Hieno, suora nenä oli hiukkasen ylöspäin pyrkivä ja se antoi kasvoille näppäryyden ilmeen, jota vielä lisäsi tavallisuudesta poikkeava kasvojen muoto. Suu oli kaunis, iloinen ja tuntehikas, leuka jonkun verran tasapäinen ja päättäväinen ja iho lämpimän tummahko, puhdas ja kirkas. Olento oli sievä ja siinä oli penikkamaisen kömpelöä suloutta.

Tyttö kuuli, että hän sanoi jotain, mutta ei kuullut mitä, ja katsoi kysyvästi häneen. Randal ei kuitenkaan toistanut sanojaan, ja silloin tyttö alkoi selittää siellä oloansa.

— Erik-eno sanoi, mennessään ulos aamulla, että toisimme aamiaista tänne kun kuulisimme soitettavan täällä. Fiken oli juuri tuomassa sitä tänne, mutta minä otin sen häneltä, kun tahdoin kuulla soittoa läheltä. Mutta dosentti soitti niin, että unohdin kaiken. Nyt pelkään, että kahvi on kylmää ja munat samoin, menen hakemaan uutta.

— Pidän paraiten viileästä ruuasta, sanoi hän ja meni pöydän luo, missä tarjotin oli.

Hän oli vielä yönutussa. Se laskeusi pehmeänä ja väljänä ja himmeän kiiltävänä hänen laihahkolle, mutta voimakkaalle vartalolleen aina huopatohveleisiin jalkoihin saakka.

Hänen kulkiessaan toipuvan hidasta käyntiä lattian yli oli nuori tyttö lykännyt lepotuolin akkunan luota pöydän ääreen sohvan luo.

— Antaa prinsessan palvella näin itseäni. Tyttö nauroi tarttuvaa naurua, pöyhi tuolin pieluksia ja kehoitti istumaan.

Nyt oli niin, että Randal ei mielellään istunut tuskiensa tuolilla kun voi tulla toimeen ilman sitä, mutta siitä hän ei ollut tietävinään, vaan teki tytölle mieliksi ja istuutui keskelle pieluksia, jotka olivat olleet tuskaisen yön äänettömiä todistajia. Hänen ritarillisuutensa kielsi häntä antamasta tytön suotta kuljettaa tuolia lattian yli.

— Onko uhkarohkeaa pyytää saada tietää palvelevan prinsessani nimi? kysyi hän hengästyneellä, hiukan käheällä, mutta kuitenkin miellyttävällä äänellään.

— Bentick? toisti Randal muistellen. Ehkäpä Allan Bentickin, medisiinarin tytär.

— En. Hän oli lähtenyt Upsalasta minun tullessani sinne nuorena ylioppilaana, mutta hänen muistonsa eli siellä vielä. Tekeekö hän vielä kiepin noustessaan vuoteesta?

— Sekä on että ei ole, sanotaan. Vaikka minä nyt en tiedä mistä olen tuon erinäköisyyden saanut, sillä saan alituiseen kuulla, etten ole hituistakaan äitini näköinen.

Sif oli istuutunut sohvaan ollakseen saapuvilla ja tarjoamassa, ja hän istui nyt käsivarret pöydällä ja kädet yhteenliitettyinä ja katseli kun Randal söi.

— No setä sitten, sanoi Sif luontevasti ja vastasi sitten Randalin kysymykseen.

— En voi olla äitini kaltainen vaikka tahtoisinkin, sillä minun äitini oli pyhimys, mutta sellainen minä en ole.

— Niin, minun äitini on kuollut. Se äiti, joka minulla nyt on, on äitipuoleni. Hän on nyt poikien kanssa kulkutautisairaalassa; niissä on tulirokko. Velipuoleni ovat minua paljon nuoremmat. Ulfin ja minun välillä on viisi vuotta. Ja Alf on kahta vuotta Ulfia nuorempi. Olisin niin mielelläni ollut nyt isän kanssa ja pitänyt taloutta hänelle, se olisi ollut niin hauskaa, sillä en ole sitä koskaan ennen tehnyt.

— Isän mielestäpä se ei olisi ehkä ollutkaan niin hauskaa, huomautti
Randal.

— Oo, olisin kyllä osannut, osaan kaikkea mitä tahdon. Mutta isällä on niin paljon työtä ja hän arveli, ettei hänellä ole aikaa pitää minusta vaaria. Ikäänkuin minusta tarvitsisi pitää vaaria!

Sverker Randal hymyili, ikäänkuin hän olisi luullut voivansa ymmärtää
Sifin isää.

— Niin. Kuljen tavallisesti lainassa täällä Västanforsin taloissa. Äidinisäni on täällä kirkkoherrana ja isänisäni tohtorina, vaikka hän ei paranna enää ketään, sillä hän on tullut niin vanhaksi ja laiskaksi. Borgissakin asun myös toisinaan, täti Clareus on äidin paras ystävä; äiti oli siellä kotiopettajattarena ennenkuin hän meni isän kanssa naimisiin. Mutta parhaiten viihdyn täällä Erik-enon ja serkkujen luona. Tulin tänne eilen illalla.

Hän nousi, kaatoi kahvia ja pani munalautasen syrjään. Yht'äkkiä hän naurahti.

— Liisa-täti mahtaa ihmetellä mihin minä olen joutunut! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että olen täällä. Tänään on siivous, nähkääs, ja minä autan. Sentähden minulla on huivi päässä. Mutta arvelen, ettei Liisa-täti kaipaa minua, olen varmaan eniten tiellä.

Hän tuntui vallan tyytyväiseltä siihen otaksumiseen ja istuutui uudelleen sohvaan katsellakseen miten potilas joi kahvia.

— Eikö ole hirveää kun ei voi hengittää? kysyi Sif yhtä äkillisellä kuin syvällä säälillä, ja hänen aurinkoiseen katseeseensa tuli varjoa.

— Meneehän se, en ole vielä tukehtunut, vastasi Randal tyyneen kärsivälliseen tapaansa, joka ei koskaan tahtonut tietää säälistä.

Mutta Randal ei välittänyt hänen estelyistään, vaan avasi oven hänelle ja kumarsi syvään kiitokseksi. Sifin mennessä hänen ohitseen.

Sitten hän sulki oven ja katsoi ympärilleen huoneessa, ikäänkuin sen ilmassa leijailisi jotain uutta ja valoisaa ja kaunista, jotain, jota Sif oli tuonut mukanaan sisään ja jättänyt sinne.

— Sif, mutisi Randal ikäänkuin olisi kuunnellut jotain uutta säveltä.
Sif Bentick!

TUNTURIMAAILMASSA

Lappalais-majatalon sangen yksinkertaisessa huoneessa oli Allan Bentick, vihellellen mielihyvästä, laittautumassa kuntoon pitkälle tunturiretkelle.

Hyttysverkkoa ei juuri vielä tarvinnut, mutta sen täytyi olla valmiina tarpeen varalle. Hän levitteli ja koetteli sitä ja huomasi erään kautsukki-hihnan puuttuvan.

Tohtori Bentick jäi seisomaan hyttysverkko kädessä ja tuijotti vain tuohon odottamattomaan ilmestykseen, joka oli tullut Sifiä kutsuttaessa.

Tuohan oli nuttuun ja leveisiin polvihousuihin puettu poika kapaloituine säärineen ja tunturikenkineen, reipas nuorukainenhan siinä oviaukossa seisoi ja nauroi Sifin vallattominta naurua.

— Luuliko isä, että aioin kulkea hameissa Lapinmaan halki? Enkö ole muhkea poikana?

— Kuvitteletko minun tahtovan sinut mukaani tuollaiseksi laitettuna?
Mistä olet saanut tuon puvun?

— Stenin tyttöjenhän piti auttaa sinua, ovatko he neuvoneet sinua tämmöiseen?

— Minun olisi pitänyt käsittää, että sinä keksisit jotain tyhmyyksiä, kun ei äiti ollut kotona eikä voinut pitää sinua silmällä!

— Torumisesta ei nyt ole mitään apua, rakas isä, sanoi Sif luontevasti. Muista, että minun nimeni on nyt Leif, ja että minä olen sinun vanhin poikasi. Leif on Sifin kaltainen nimi, niin että jos joskus sanot väärin, eivät ihmiset sitä huomaa. Kuinka…

Hän keskeytti, sillä isä tempasi yht'äkkiä lakin hänen päästään ja tuijotti siihen, ikäänkuin olisi keksinyt tulta hänen hiuksissaan.

— Ne olen antanut täällä olevalle pikku piialle, jotta hän saa joko myydä ne tukankähertäjälle tai pitää irtotukkana itselleen, kun tahtoo olla hieno sunnuntaisin. Näes, päähäni pisti olla aivan pojan kaltainen, eikä pitkäkiharainen poika ole mistään kotoisin, sentähden leikkasin ne.

- Vandaali! Mitä luulet västanforsilaisten sanovan, kun tulen kotiin sinun kanssasi ilman kiharoita?

— Olisihan toki pahempaa, jos tulisit kotiin kiharat mukana, mutta ilman minua. Muuten, tiedän yhden, joka tulee iloiseksi, ja se on isoäiti. Hänestä ne aina ovat olleet maailmalliset.

— Hän on kylliksi viisas osatakseen laskea, että ne tulevat kasvamaan uudelleen, niin että älä itke niitä, rakas isä!

Ja poika kietoi hyvin tyttömäiseen tapaan käsivartensa isän kaulan ympäri, hymyili ja hyväili.

— En voi antaa sinun maleksia ympäri pojaksi pukeutuneena. Ajattele, jos tapaamme oikeita pojannaskaleita ja heidän päähänsä pistää ruveta sinun tovereiksesi!

Mutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut lähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä, ja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.

— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun pitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.

Allan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin se osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä suuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui huoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei onnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.

Allan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli. Kädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa, nauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput seisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä täällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.

— En! Täällä voisin kulkea sata vuotta väsymättä. Ja Sif alkoi laulaa. Hänellä oli kaunis, hopeankirkas ääni, ja hänen isänsä kuunteli häntä aina jonkinlaisella hartaudella.

Sif oli vallattoman iloinen tänään, niin vapaa ja niin vaihdoksissa pojanpuvussaan, että hän osui laulamaan jotain renkutusta.

Se tuli niin odottamatta ja tylysti isältä, että Sif pysähtyi keskellä tahtia ja katsoi isään aivan ihmeissään.

Oli niin harvinaista, että isä puhui äreästi hänelle, siksi Sif ällistyi eikä osannut sanoa mitään.

— Sinä tiedät keltä olet perinyt äänesi. En voi kärsiä, että häpäiset sitä.

Niin, Sif tiesi perineensä äänensä pyhimysmäiseltä äidiltään ja että isä senvuoksi oli niin tarkka siitä, mitä hän lauloi. Mutta hänen mielestään siinä, mitä hän oli laulanut, ei ollut mitään pahaa, jonka vuoksi isän olisi tarvinnut keskeyttää hänet niin jyrkästi. Eikö hän sitte koskaan saisi laulaa muuta kuin virsiä ja lauluja? ajatteli hän suuttuneena.

Murjottaen ääneti hän jättäytyi joitakuita askelia isästä jäljelle, hän ei tahtonut kulkea hänen rinnallaan kun hän oli noin kohtuuton.

Allankin oli tullut hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän oli pahoillaan oltuaan tyly Sifille, mutta hän ei saattanut — kuten oli sanonut — kärsiä Sifin häpäisevän tuota puhdasta, suloista ääntä, ainoata äidinperintöään.

Muutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo vallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään, hiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä vastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif ei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen äitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif selviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa perille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä vastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut myöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.

Allan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen viereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.

— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi sellaista, jota äitini ei olisi laulanut.

— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja silloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se koskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.

Allanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla tuulella ollessaan.

— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän unohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua että poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua muutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?

— Onhan kai sattunut niin… Mutta hän on vain lapsi eikä vielä nuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.

Tässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon risukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti vihaisena ja pelästyneenä.

— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan poikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja kivien välisiin sammaliin.

— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä luule niin?

— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena kuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman eteen pelastaakseen poikaset.

— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä sille jotain oikein hyvää!

— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja menemme tiehemme, sanoi Allan.

He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta pienestä tapahtumasta.

Tunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia yhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain tutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin. Ruokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin päivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea lyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka se itse loihtii esiin.

— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata, että minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.

Hänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat melkein yhtä kujeilevat.

Isä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat tavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja olivat ihastuneita miesseuraan.

— He ovat kaikki kolme rakastuneita meihin, nauroi Sif ihastuneena.
Mutta minä lyön kyllä sinut laudalta, saatpas nähdä.

Hän oli melkein yhtä huvitettu kuin Sif. Leikkihän oli niin täydellisesti viatonta ja vaaratonta hänen lemmikilleen.

Mutta jo samana päivänä he saivat lisää seuraa, joka ei Allanista ollut yhtä vaaratonta. Matkailijatuvassa, johon he tulivat illalla ja jossa he aikoivat viettää yön, oli ennen heitä pari ylioppilasta.

Matkailijatupa oli pieni ja siinä oli vain kaksi huonetta. Tietysti herrat makaisivat toisessa ja naiset toisessa, ja jos Sif tahtoi jatkaa osansa näyttelemistä, täytyi hänen kuulua herroihin. Hänen täytyi käyttää kaiken valtansa isään estääkseen tätä ilmaisemasta asian oikeaa laitaa.

— Mitä se haittaa, jos nukun samassa huoneessa teidän kanssanne?
Emmehän riisuudu.

Hän osasi olla sitkeä, kun hän tahtoi jotain, ja Allanin täytyi antaa myöten.

Se kävi oikein hyvin. Sifillä oli hauskaa ja hän näytteli poikaa oivallisesti, niin ettei kukaan epäillyt mitään.

Kaikki, joita tapaa sydänmailla, tulevat heti ystäviksi ja tovereiksi. Molempia ylioppilaita ei voinut väistää enempää kuin noita kolmea tyttöäkään. Koska kaikilla oli sama matka, sukeusi heistä lukuisa ja hauska seurue.

Leifistä tuli kaikkien suosikki. Tytöt pitivät hänestä hänen ilmeisen miellyttämishalunsa ja monien hupaisten päähänpistojensa vuoksi. Ylioppilaat pitivät hänestä hänen tyttömäisen kauneutensa tähden, joka loi jotain erikoisen puoleensa vetävää hänen hilpeään raikkauteensa. He nimittivät häntä Apolloksi ja kohtelivat häntä tuttavallisesta toverillisuudesta huolimatta tiedottoman ritarillisesti.

Toisinaan saattoi kyllä sattua vähän pulmallisia tilanteita, mutta Sif selviytyi aina niin näppärästi, että hänen isänsä alkoi pian rauhoittua. Hän huomasi, ettei Sif, iloisesta vallattomuudestaan huolimatta, menisi liian pitkälle tai tekisi mitään naisellisuudelleen sopimatonta. Hän saattoi luottaa hänen tahdikkuuteensa, ja se keksintö teki hänet iloiseksi. Hän on äitinsä tytär eikä vain kujeellisen isänsä, ajatteli Allan tyytyväisenä.

Tuttavallisuus kasvaa nopeasti tunturilla hupaisten elämyksien ja vapaan seurustelun ohella.

Toinen ylioppilaista, Åke Boson, tuli ensi päivästä kolmanneksi pieneen joukkueeseen, jonka Leif Bentick ja nuorin noista kolmesta sulottaresta, Majken, olivat muodostaneet. Ei voinut päästä oikein selville tuon hilpeän, nuorekkaan triumviraatin keskinäisistä suhteista.

— Kilpailetko sinä ja Boson Majkenista vai Majken ja hänkö sinusta, vaiko sinä ja Majken Åkesta? kysyi Allan Bentick Sifiltä, seurattuaan pari päivää huvitettuna noita kolmea, jotka alituiseen olivat yhdessä.

— Jospa tosiaankaan tietäisin, nauroi Sif, mutta kyllä teen parastani lyödäkseni hänet laudalta Majkenin taholla. On hauskaa kiusoittaa tuota itserakasta maskuliinisukua.

Oli lämmin päivä. Tunturiretkeilijät hikoilivat sääskenverkoissaan mutta eivät kuitenkaan voineet, olla ilman niitä, sillä sääsket kihisivät pilventapaisina heidän ympärillään.

He olivat kauan aikaa kulkeneet joen vartta, joka kuitenkin tähän saakka oli ollut liian virtava uintia varten, mutta nyt he vihdoinkin olivat tulleet suvantopaikkaan. Siinä ei ollut pitkältä tyyntä vettä, pieni syvänne vain eräässä mutkassa.

Sovittiin että herrat uisivat ensin kokeakseen, ettei virta ollut liian voimakas naisille. Ellei se olisi, uisivat tytöt sitten.

Tytöt olivat menneet rannalta poispäin ja hävinneet erään kummun taa, ja ylioppilaat alkoivat kiskoa yltään vaatteita, aavistamatta mitään juonta. Sif-parka ikävöi sanomattomasti virkistävää uintia, mutta ei saanut kuulua seurueen kumpaankaan puoleen, eikä hän voinut löytää mitään omaa uintipaikkaa, virta oli yhtä lohduttoman vuolas ylä- ja alapuolella, niin kauas kuin sen kulkua saattoi nähdä.

— No, Apollo, etkö aio huuhtoa jumalallisia jäseniäsi? Mitä sinä vitkastelet? kysyi Åke, joka jo oli ehtinyt niin pitkälle riisuutumisessaan, että tuo huvitettu katse, jolla Bentick oli katsellut tytärtään, kävi käskeväksi.

— Sinä et saa uida, Leif, saat niin paljon reumatismia talvella. Tämä vesi on liian kylmää sinulle. Mene sinä tuonne pitämään seuraa naisille! sanoi hän.

Sif tuijotti häneen. Olisihan hän toki voinut olla valehtelematta hänelle reumatismia! Mutta hänen ei auttanut muuta kuin totella ja mennä tiehensä.

— Hän taistelee uljaasti kiusausta vastaan, mutta se mahtaa ottaa kovalle, eihän hän uskalla kääntyäkään. Hei, Apollo! huusi toinen ylioppilas. Mutta Apollo ei ollut kuulevinaan.

— Häntä on sääli, eihän hänellä toki ole reumatismia? sanoi Åke hieman nuhtelevalla äänellä ja katsoi ihmetellen tohtoriin.

Tämä oli mieluummin vastaamatta, hän oli juuri riisuutunut ja pujahti kylmään koskeen, ihastuksissaan saada hiukan väristä kesken kuumuuden. Häntä kyllä säälitti hiukan Sif, joka ei saanut uida, mutta samalla hän arveli, että saattoi olla hyväksi, kun hän sai vähän kärsiä kujeestaan.

Kesti aika kauan, ennenkun Sif sai hyvän tuulensa takaisin senjälkeen kun hänen oli pitänyt kieltäytyä uinnista. Majkenin ihmettelyn ja ilkkumisen sekainen sääli ei tehnyt kestettyä kieltäymistä keveämmäksi kantaa.

— Oli turhaa isältäsi, sanoi hän, heidän kolmen tavallisuuden mukaan muodostaessa etujoukon. Eihän jumalilla ole koskaan reumatismia — reumaatillinen Apollo, se on uskomatonta! Ensi kerran kun tulemme suvantopaikkaan, niin jäämme, sinä ja minä, jälelle ja uimme varkain.

— En tee koskaan mitään isän selän takana, selitti Sif ylpeästi ja teki välttämättömyydestä hyveen.

— Kysymyksessähän on vain pikku seikka. Ethän tee kellenkään ihmiselle mitään pahaa uimisella etkä itsellesikään.

— Salakähmäisyys on alhaista eikä sinulla ole mitään karaktääriä kun voit ehdotella sellaista, selitti Sif ylimielisesti.

— No kulje sitten ja hikoile tarpeeksesi, mutta olekin kohtuullisen ilkeällä tuulella, koska teet sen vapaaehtoisesti!

Hän pyörähti kantapäällään ja odotti lähinnä seuraavaa joukkuetta, jättäen Majkenin häiritsemättä Apollon omistajaksi.

Mutta pian ilmaisi Leifin tarttuvan iloinen nauru, että hyvä tuuli oli palannut, ja silloin Åke oli pian Majkenin toisella puolella täydessä sanasodassa Leifin kanssa, jolla aina oli vastaus valmiina, mutta harvoin sellainen, jota oli odottanut.

Tunturimatkailijat alkoivat tulla alas asutummille seuduille, olivatpa kulkeneet kappaleen rautatielläkin ja toisen autolla, mutta olivat vielä kaukana siltä asemalta, jonne Allan ja Sif olivat lähettäneet tavaransa vastaan.

Muuanna päivänä saapui tuo vaeltava joukkue, joka yhä uskollisesti pysytteli yhdessä, erääseen pieneen alkuperäiseen tunturipysähdyspaikkaan, joka kuitenkin oli ylellinen niiden matkailijatupien ja lappalaiskotien rinnalla, jotka olivat olleet heidän suojanaan tunturiretkeilyllä. Tämä pieni paikka oli karjalaidunmaja ja voi kehua vakinaisista vieraistakin.

Tohtori Bentick ja hänen luultu poikansa saivat eri huoneen itselleen aivan suurenmoisesti. He eivät ujoilleet toisiaan enempää kuin välttämätöntä oli. He olivat ottaneet huoneen haltuunsa ja vuorotellen nauttineet perinpohjaisesta pesusta ja lepäsivät nyt vuoteille heittäyneinä, Allanilla sikaari suussa.

Sif sai kuitenkin pian tarpeekseen levosta. Nyt häntä halutti ulos tarkastelemaan.

— Kun täällä ei vain olisi ketään, joka tuntisi meidät! sanoi hän. Silloin minun pitäisi paneutua sairaaksi, sillä olisi harmillista nyt kolmen viikon onnistuneen valepuvun jälkeen joutua ilmi. Minun täytyy ehtiä kosia Majkenia, ennenkun hän saa aavistustakaan siitä, että se on vain hullutusta. Tulee olemaan hupaista saada rukkaset ja näytellä epätoivoista.

— Se olisi pahempaa! Mutta sitä en saa. Eihän hän voi ottaa minua toden kannalta, olenhan minä vain poika, joka en vielä voi elättää vaimoa, senhän hänen pitäisi voida nähdä minusta.

Yhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki eteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.

Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi puolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla istui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.

Sif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen ensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.

Randal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin, ja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta ei uskonut silmiään.

Sif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut lähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti luottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.

— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan minä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena olen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka eivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen. Kiltti setä, lupaa olla ilmaisematta minua!

Nuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja lähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.

— Isä on siinä mukana. Olemme juuri pari tuntia sitten tulleet tänne koko joukko. Lupaa olla ilmaisematta minua! Muutoin pitää minun ruveta sairaaksi.

He istuivat nyt kumpikin koivunrungolla ja katsoivat vilkkaan mielenkiintoisina toisiinsa, iloisina tästä kohtaamisesta.

— Käykö se hyvin? kysyi Sif hellätuntoisesti, mikä vaikutti niin puoleensavetävästi hänen reippautensa ohella.

— Niin, mutta setä voisi kai hankkia itselleen jotain työtä tunturiseudussa.

- Mitä setä pitää minusta poikana? kysyi Sif mielenkiintoisena ja ilmeisesti odottaen mairittelevaa vastausta.

— Pidän enemmän siitä joka on sitä miltä näyttää, kuin mikä näyttää siltä mitä ei ole.

— Mutta minä olen enemmän poika kuin tyttö, vakuutti Sif. Oli erehdys, että sain tytön ruumiin kulkeakseni.

— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi
Sif nauraen.

Vaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui hän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti, että se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle äänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui puhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja kallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen saadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.

— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko siihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut terveemmäksi?

— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut hengenahdistuksen kärsittäväkseni.

— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan, huomautti hän miettivästi.

— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen on isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo esitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon kaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.

Hän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.

— Naisen kutsumus on vähintään yhtä suuri kuin miehen — ellei suurempi, sanoi hän vakuuttavasti.

— Niin, tiedän tuon, sanoi Sif kärsimättömästi. Mennä naimisiin ja saada lapsia. Mutta se on niin rajoitettua. Tahtoisin pitää sytyttäviä puheita, saada joukot nousemaan.

— Joukkojen suurteot ovat aina hävittäviä kuten hirmumyrskyn.
Pysyväinen suuri tapahtuu hiljaa ja ääneti.

Nytkin sytyttivät hänen yksinkertaiset ja tyynet sanansa Sifin, hän tunsi niiden avartavan itseään ja tunsi ylpeäksi itsensä siitä, että Randal välitti puhua näin hänen kanssaan.

Hän istui ja katseli Randalia, ikäänkuin olisi punninnut häntä. Tämä huomasi sen.

— No, kysyi hän hymyillen. Mitä sinä istut ja ihmettelet? Mitä kummallista minussa on?

— Minun olisi pitänyt tulla? kuuntelemaan silloin Västanforsissa, mutta enhän tuntenut setää vielä silloin, ja esitelmät ovat yleensä sietämättömän ikäviä minun mielestäni. En saata koskaan kuunnella yhtä mittaa, ja sitten kadotan langan enkä saa mitään selvää enää. Niin käy kirkossakin. Eihän setä pidä saarnoja?

— Oikeastaan tahdon saada ihmisiä ajattelemaan. Itseään ja maailmaa, missä he elävät.

— Kyllä kai ihmiset itsestäänkin ajattelevat, tokko heille tarvitsee sitä opettaa.

— Lähden siitä mitä tiedän, päästäkseni sitten vähitellen sen perille mitä en vielä tiedä. Ja minun opetukseni pyrkii siihen, että saisin muitakin opetetuksi tekemään samoin. Kun luennoin ylioppilaille esimerkiksi, teen mielelläni niin, että otan yhden lahjakkaimmista ja keskustelen hänen kanssaan ja saan siten esille asian kysymyksin ja vastauksin ja luonnollisin johtopäätöksin.

— Siksipä hengenahdistus tuli, eikö tullutkin? Sille on varmaankin parempi tuo toinen tapa kysymyksin ja vastauksin, sillä silloin setä saa hengittää välillä.

— Niin kai se on. Sinä olet käytännöllinen! Mutta ei puheiden pitäminenkään vahingoita minua. Se on alussa hankalaa, mutta käy paremmin, kun pääsen vauhtiin, etenkin se käy hyvin, kun aine huvittaa minua niin, että unohdan ajatella ääntäni. Ääneen lukemista sitä vastoin en ollenkaan siedä. Silloin ääni salpautuu, sillä silloin en voi hengittää juuri niinkuin tahdon kuten puhuessani.

— Setä koettaisi tuota samaa tapaa minun suhteeni kuin ylioppilaiden!
Opeta minua ajattelemaan! Pyysi Sif mielenkiinnolla.

Ehdotus huvitti Randalia, mutta ennenkun siitä ehti tulla mitään, tulivat Åke Boson ja Majken, minkävuoksi ajatteluharjoituksen asemasta tuli esittely ja yleistä puhelua, hauskaa kyllä, mutta ei tuota erikoista hauskuutta, jota Randal ja Sif olivat odottaneet itselleen aiotusta filosofiaopetuksesta.

Allan Bentick istui huoneessaan tunturimajassa ja tuprutti kuin savupiippu karkottaakseen sääskiä, jotta saisi rauhassa kirjoittaa vaimolleen. Hän kuvaili paraillaan Sifin kujetta, ja hymy väikkyi hänen huulillaan. Hän kirjoitti hauskasti ja tiesi sille pantavan täyden arvon.

Kaksi päivää hän ja hänen seurueensa olivat olleet pienessä tunturimajassa ja tyytyneet pikku retkeilyihin ympäröiville tuntureille. Randal oli lyöttäytynyt heidän joukkoonsa ja oli arvokas lisä, kaikkien kunnioittama.

Ovi avattiin, ja Sif tuli sisään hyppien. Hän heittäysi nauraen pitkäkseen vuoteelleen.

— Mitä sinä nyt olet hullutellut? kysyi isä odottavana ja otti sikaarin suustaan.

— Olen tunnustanut rakkauteni Majkenille ja tehnyt hänet onnelliseksi suutelemalla häntä, kuiskasi Sif ja katsoi säteilevin, veitikkamaisen raikkain silmin isäänsä.

— Se on ihan totta. Hän oli niin innoissaan ja ihastunut. Se oli varmaankin ensimäinen rakkaudentunnustus, mikä hänelle on tapahtunut.

— Ensimäinen jonka tein, niin kyllä. Olenhan saattanut vastaanottaa monta sinun tietämättäsi.

— Näes, pahinta on, etten oikein tiedä, olemmeko me kihloissa vai emmekö. Eikä hänkään kai tienne sitä. Rakastunut minuun hän ei tietenkään voi todella olla mutta hänen mielestään on hauskaa kun hänellä on ihailija.

— Minä tunnen naisen, sanoi hän maailmanpilkkaajan äänellä. Narri se, joka panee luottamuksensa häneen!

— Polkea häntä hellästi jalalle pöydän alla — toivon vaan ettei hänellä ole liikavarpaita ja ettei hän parkaise! — suudella häntä salassa, kun saan tilaisuuden, »make love», kuten englantilainen sanoo.

— Sitä en tiedä. Mutta luulisin hauskinta olevan sopia yhtymisestä
Skansenilla jonain syysiltana ja saapua sinne tytön vaatteissa.

— Sen saat. Ihmettelen miten hän ottaa sen. Tulemmeko jälkeenpäin ystäviksi vai verivihollisiksi?

— Hän tulee ystäväksesi, jos hänessä on huumoria, muutoin hän tulee inhoamaan sinua, koska olet saattanut hänet naurunalaiseksi.

— Hän suuttuu kyllä, päätti hän sitten, sillä hänellä ei ole minkäänlaista arvostelukykyä.

— Ei, senhän pitäisi olla todisteena siitä, että hänellä on arvostelukykyä. Ei, mutta hän ei voi sietää setä Randalia. Tämä on hänen mielestään itserakas ja ylpeilee terävällä päällään. Voitko ajatella jotain niin typerää? Suutuin niin kun hän sanoi sen, että olin eksyä roolistani. Hän on kateellinen setä Randalille hänen hyvän päänsä lähden, senvuoksi ettei hänellä itsellään ole sellaista. Eikä hän voi sietää, että setä Randalin puheessa on aina jotain pontta sentähden että hänen omassa puheessaan ei ole koskaan mitään, vaikka hän herkeämättä löpisee.

— Kidutuskaan ei purista minulta enää sanaakaan! selitti hän ja puristi huulensa yhteen.

— Se on hyvä, niin saan rauhassa kirjoittaa. Allan kirjoitti muutamia minuutteja häiritsemättä.

— Mikä on osoittautunut kidutusta voimakkaammaksi ja puristanut esille tuon kysymyksen?

— Uteliaisuus, vastasi Sif uhmaavasti, hyvin tietäen minkälaista voitonriemua hän tuotti isälle.

— Niin. Saamme kyllä toria kumpikin, kun tulemme kotiin, sanoi hän. Ja pahinta on, että en osaa puolustaa itseäni, sillä omatuntoni ei ole oikein rauhallinen.

— Sekö vain? Sehän on parasta mitä voit tehdä. Eihän siitä kukaan pahene, sanoi Sif huolettomasti.

— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden nulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että hän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa omaa heikkouttaan vastaan.

— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin kuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan joutumasta.

Mutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin epätoivoiseksi.

— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni ilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.

Sif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka kirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.

— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme, ilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja sitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?

— Odotahan kunnes näet, miten he ottavat paljastuksesi. He eivät ehkä haluakaan sinua mukaansa sitten. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että ovat tulleet petkutetuiksi.

— Jos he eivät tahdo olla minun kanssani, niin voinhan kai jäädä setä
Randalin kanssa.

Sifin silmät suurenivat. — Miksi en? Isä katsoi häneen tutkivin katsein. Oliko hän todella niin naivi, vai teeskentelikö hän?

— Mutta minä välitän, vastasi Allan niin terävästi, että se sai Sifin katsomaan häneen ihmetellen ja nuhtelevasti.

— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa, jos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi Bentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta käsityksestä.

Hän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif punastui, mutta suoristausi samalla.

— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi hän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.

Randal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas kävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä seurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan silloin kun ei ketään muita ollut läsnä.

— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun hän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.

Randal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut lämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta liian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli tyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen ihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.

He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset näkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta tänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä Randaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että se vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.

Hän oli ottanut lakin päästään. Paksu, tumma tukka oli tuuheina kiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain tyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo vapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi, kuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää maailma, johon hän sopi niin hyvin.

— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan, murisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.

— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka tulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.

— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla sitä kaikin tavoin suojelematta?

— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän tyhmää, selitti Sif.

Randal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin harvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi mielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi tulla taasen kaltaisekseen.

Siihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta, ei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän senvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti nyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet mukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan näytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä heidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät ennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia hänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman kaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi selviytyä yhtä hyvin.

Sif seisoi pukeutuneena jälleen tytöksi matkahameeseen ja vaaleaan puseroon. Hän ja isä ja heidän seurueensa sekä Randal olivat tulleet sille rautatieasemalle, johon Allan ja Sif olivat jättäneet matkatavaransa. Allanin virkavapaus läheni loppuaan. Huomenna hän menisi Västanforsiin siellä viettääkseen pari päivää Lucian ja poikien kanssa, jotka viimemainitut olivat toipuneet tulirokosta ja saaneet jättää kulkutautisairaalan, samoihin aikoihin kuin Allan ja Sif olivat lähteneet Lapinmatkalleen. Noiden kahden päivän kuluttua Allan palaisi työhönsä Tukholmaan, jättäen perheensä Västanforsiin.

Kysymys siitä, seuraisiko Sif isäänsä kotiin vai jäisikö tunturille, oli vielä päättämättä. Se tahtoo sanoa, Sif oli päättänyt jäädä, hänen isänsä oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Ristiriidan selvitys riippui osaksi siitä kummanko tahto näyttäytyisi voimakkaimmaksi, osaksi siitä kumpiko saisi enemmän kannatusta yleiseltä mielipiteeltä Sifin todellisen personallisuuden paljastamisen jälkeen.

Sifin silmät säteilivät iloista levottomuutta, ja hänen päivettynyt ihonsa oli lämmin. Hän oli pukua muuttaessaan pannut siihen suurta huolta, sillä hänestä oli hyvin tärkeää, että hänen tunturiystävänsä pitäisivät Sifiä vielä miellyttävämpänä kuin Leifiä. Hänellä oli kyky kaikkein vähäpätöisimmillä keinoilla tehdä ulkonäkönsä somaksi; kaikki mitä hän pani yllensä — vaikka vain nauharuusukkeen — sopi hänen ulkonäkönsä kanssa yhteen kaunistaen sitä.

— Nyt sinä ehkä olisit iloinen, jos sinulla oli kiharasi tallella, muistutti isä hieman terävästi.

— Toivon että olisi yhtä helppo asettaa ne jälleen paikoilleen kuin leikata ne, myönsi Sif.

— Kiharat kuuluvat niihin arvoihin, joiden piti tulla sisältäpäin, filosofoi Allan, hiukan vahingoniloisena, sillä hän ei ollut oikein voinut antaa anteeksi Sifille tämän omavaltaista kepposta leikatessaan ne.

Hänen ja tyttären välinen suhde ei ollut kotiin paluuta koskevien eri mielipiteiden tähden niin sydämellinen kuin tavallisesti, se muistutti eniten aseellista puolueettomuutta. Tilapäisesti kummankin valtasi kokonaan mielenkiinto nähdä tuon lähestyvän draamallisen hetken vaikutusta, kun Leif Sifiksi pukeutuneena astuisi mitään aavistamattoman seurueen näkyviin.

— Kaikki ovat kaiketi ruokailuhuoneessa nyt, he olivat niin nälkäisiä, että he törmäsivät päätäpahkaa kun soitettiin, sanoi Sif ja veti henkeä.

Mutta hänen hahmonsa oli vähän kalpea päivetyksen alla hänen avatessaan ruokailuhuoneen oven astuessaan sisään.

Kuten Sif oli arvellut, olivat kaikki koolla ruokailuhuoneessa ja olivat jo käyneet käsiksi voileipäpöytään.

Ensimäinen, joka huomasi tuon nyt täydellisesti naisentuneen Apollon, oli Åke. Hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja luuli ensin näkevänsä näyn. Ei sanaakaan hän sanonut, mutta kun vaihdetun puvun merkitys selveni hänelle, punastui hän korvia myöten, tutkien muististansa kaikkea vähemmän sopivaa mitä hän mahdollisesti oli sanonut ja tehnyt tuttavallisen toveruuden suojassa.

Majkenin silmät suurenivat ja saivat suuttumuksen ilmeen, jonka syystä hän ei heti ollut selvillä.

— Tuhat tulimmaista! pääsi Åken toverilta, joka oli pudottaa lasin, jonka oli viemäisillään huulilleen.

— Tohtori Bentick, oliko hän tyttö koko ajan vai onko hän poika? kysyi innokkaasti toinen Majkenin tyttöystävistä.

Åken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi hänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein oli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri Leifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi terävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus hupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.

Ainoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta, oli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut ystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja vielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan. Oh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään tavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei hän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa nöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja leikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa väisti alinomaa Sifin katsetta.

— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi tämän rinnalle.

—Niin, mehän olemme saaneet »Joululahjan» nyt! sanoi Majken ynseästi epäonnistunein yrityksin laskea leikkiä.

Randal, joka Bentickiltä oli saanut kuulla ilvekosinnasta, ymmärsi Majken-paran huonosti peitetyn pisteliäisyyden. Täytyihän tuntua lievimmin sanoen ärsyttävältä huomata yhdellä iskulla ihailijansa muuttuneen kilpailijaksi nuorten ylioppilaiden huomaavaisuudesta. Ja hän myönsi mielellään, että harva saattoikin olla vaarallisempi kilpailija kuin Sif kaikessa teeskentelemättömässä, raikkaassa alkuperäisyydessään.

— Kun en ole mies enkä voi mennä kanssasi naimisiin? kysyi Sif silmät loistaen vallattomuudesta.

— Sentähden että ilvehdit noin hävyttömästi, oikasi Majken ja lisäsi ääni suuttumuksesta väristen: tietysti sinä olet kulkenut ympäri tehden pilaa minusta kaikille.

— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti silmänsä entiseen ihailijaansa.

— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä muille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.

— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua?
Niin ilettävän alhaista!

— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron sinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi tietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi, muutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että jos sinä hänen mielestään olet tyhmä, niin se ei ole senvuoksi, että annoit pettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen nyt.

Majken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä ja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä suuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.

Sif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä hyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei Majken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.

— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän kehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan huomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin silloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä, Majken!

Kun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton, mutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä itseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.

— Ystäväksi en voi sinun kanssasi tulla enkä anna sinulle anteeksikaan, mutta suostun olemaan kohtelias sinulle, niin että voimme olla samassa seurassa, sanoi hän jäykän arvokkaasti, joka Sifistä oli naurettavaa, mutta koska hän ei enää tahtonut loukata Majkenia enemmän kuin hän jo oli tehnyt, varoi hän vetämästä suutaankaan nauruun. Hän koetti näyttää surulliselta.

— Olen hyvin pahoillani siitä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta saan olla kiitollinen, että tahdot sietää minua, sanoi hän mukautuvasti.

Itse asiassa hän ei välittänyt Majkenin ystävyydestä, hän oli tyytyväinen siihen sovintoon minkä oli saavuttanut, sillä siinä oli tarpeeksi jotta hän voi jäädä seuraan.

Tietysti Sif pääsi voitolle isästä ja sai jäädä tämän lähtiessä. Hänen tytönpukunsa pantiin taasen matkatavaroihin lähetettäväksi edelleen toiselle rautatieasemalle, jossa uusi tunturiretki, jota nyt suunniteltiin, päättyisi.

Bentick oli hyvin pahoillaan kun hänen täytyi lähteä tunturilta, ja vaikka hän soi Sifille ilon saada jäädä sinne, sääli hän vielä enemmän itseään senvuoksi että täytyi lähteä yksin. Ja hän oli vähän levotonkin jättäessään hänet.

— Ellet sinä olisi mukana, en olisi koskaan suostunut jättämään häntä, sanoi hän Randalille.

Randal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että tätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut vaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta nyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin kuuteentoista.

— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi hän luontevaan tapaansa.

— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse. Minä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian nopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.

— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on tehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.

Sif katsoi häneen vähän ihmettelevänä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Randal tarkoitti tuolla itsekkäisyyden vastapainolla, hänestä se kuului niin kylmältä. Hänhän ei voinut tietää, että Randal oli puhunut vain jotain sanoakseen, ajattelematta mitä sanoi.

Ei saata kuvata, miltä tuntuu tulla tunturin korkeimmalle huipulle kun on kulkenut monta tuntia sinne päästäkseen — se pitää kokea.

Tie oli ollut pitkä ja osittain jyrkkä, mutta viimeiseltä se kävi helpoksi, hiljaista nousua tasaista maata pitkin näkymätöntä ihanuutta kohti.

Randal ajatteli tahdottomasti isänsä kuolemaa. Se oli tullut hiljaa ja helposti vaikean ja pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeiset hengenvedot olivat olleet helppoja ja tuskattomia, niinkuin tämän vaellukset viime askeleet olivat vaivattomia.

Ja tunturimaailmaa kohti aukeavat avarat näköalat, valkeaan ja puhtaaseen maailmaan kuin juuri Luojan kädestä lähteneeseen — eikö vertaus sopinut siihenkin? Mitähän hänen kuoleva isänsä olikaan saanut nähdä, tuon ihmeellisen hohteen levitessä hänen kasvoilleen kuolonhetkellä? Eikö sen valon täytynyt olla sen ihanuuden kajastusta, joka avautuu jokaiselle Jumalan vapauttamalle hengelle?

Sellaisten ajatusten valtaamana, jotka toisinaan tunkivat häneen vastustamattoman voimakkaasti, tuli Randal ylös tunturilaelle ja sai nähdä kaukonäyt.

Hänen nuorekas seurueensa oli saapunut sinne hetkistä ennen häntä. Sifkin oli jättänyt hänet kilpaillakseen toisten kanssa ensiksi perillepäässeen kunniasta.

Sif ei muutoin ollut aivan yhtä uskollinen häntä kohtaan nyt tohtori Bentickin lähdettyä kuin hän oli ollut ennen. Randalista tuntui melkein toisinaan ikäänkuin Sif olisi tahallaan pysytellyt loitolla hänestä. Se koski häneen, mutta hän koetti olla järkevä. Säälimättä hän sanoi itselleen, että Sif oli hyvin nuori ja hän vanha toisiinsa verrattuna. Mikä oli luonnollisempaa, kuin että hän liittyi ikäisiinsä? Olivathan nuo nuoret kilttejä, kun he ollenkaan halusivat häntä mukaansa, sillä olihan hän kieltämättä heille ikäänkuin kahleena jalassa.

Tätä kaikkea hän sanoi itselleen, mutta ei heille. Tällainen asian käsitys ilmeni kuitenkin hänen herttaisessa kohtelussaan nuoria matkatovereita kohtaan. Sanoin ilmaisematon kiitollisuus antoi lisää lämpöä tuolle suojelevalle ystävällisyydelle, jolla hän kohteli heitä.

Tuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle ja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen pitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen tähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui koko valkeassa avaruudessaan joka taholle.

Hän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos hän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta hän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan tavoin tähän suureen hiljaisuuteen.

Täällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti takin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli häiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien ihmeelliselle vaikutukselle.

Keveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan vaatteissaan.

Puoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal näki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli miksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.

Sif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti häntä.

Sif sanoi sen hymyillen, mutta Randal näki, että hän punastui kun hän kääntyi mennäkseen pois.

Se kuului käskevältä. Ihmeissään Sif pysähtyi ja kääntyi jälleen
Randaliin päin.

Nyt se kuului pyytävältä. Randal oli noussut ylös ja nopeasti astunut askeleen Sifin jälkeen, mutta kun tämä pysähtyi ja seisoi häntä vastapäätä, ei hän tiennyt mitä sanoa.

— Minähän häiritsin — ja aioin mennä. Hän hymyili peittääkseen harvinaista hämmennystä.

Sifin silmät olisivat olleet tutkimisen arvoiset, niissä välkehti ja vaihteli valoa ja varjoa, leikkiä ja vakavuutta.

- Isän lähtiessä… että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden vastapainona. En pidä… en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.

Hän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt miten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja pakottausi esille.

Randalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman, jonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.

— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti, sillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.

Hänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat selityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi hänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki hänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja turvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen, mutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.

— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin tottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus, väitti hän.

— Oliko sinulle uhraus lähtiessäsi äsken toisten luota tullaksesi minun luokseni kysymään oliko minun vaikea hengittää? kysyi hän.

— Pikemmin sitä. Minulla ei ollut rauhaa. Itseäni rauhoittaakseni täytyi minun kysyä oliko sedällä vaikea olla.

— Itsekkäisyyskö teki sinut levottomaksi minun suhteeni? Ajattelitko että sinulle voisi käydä vaivalloiseksi, jos minä sairastuisin?

— Oi ei, enhän toki! Se oli… pidän niin paljon sedästä, en tahdo, että sedällä on vaikea olla.

— Niin, näetkös, sinä pidät minusta, senvuoksi ei sinulle huolenpito minusta ollut mikään uhraus. Eikä se ollut itsekkäisyyttäkään. Siis uhrautuminen ei ole itsekkäisyyden vastakohta. Etkö tunne, mikä sen vastakohta on?

— Niin juuri! Niin että jos me molemmin puolin pidämme huolta toisistamme tällä tunturiretkellä, niin ei se ole mikään uhraus meiltä kummaltakaan, vaikka se on vastapainona itsekkyydellemme, koska pitäminen on itsekkyyden vastakohta. Ymmärrätkö sen nyt?

Kyllä, Sif ymmärsi. Randal oli antanut hänelle opetuksen rakkaudesta, nimittämättä sitä sanaa, ja Sifin nuori, lämmin sydän sykki hänelle vastaan.

He kulkivat hitaasti kiviröykkiötä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta he olivat täydessä sopusoinnussa keskenään tuolla korkealla vuorella keskellä maailmaa, joka oli ikäänkuin juuri luotu puhtaassa valkeudessaan. Se oli ikäänkuin paratiisin heijastusta.

Kun Åke Boson oli selvinnyt hämmästyksestä, jonka Leifin sukupuolen ilmitulo aiheutti, oli hänet vallannut suuri ilo, joka kasvoi eri vaiheissa. Toisinaan se tuntui ikäänkuin tuskaiselta nautinnolta, täynnä yltyvää levottomuutta.

Ei koskaan elämässään ollut Åkella ollut niin hurmaavaa toveria kuin tämä tyttöpoika, eikä hänellä ollut ollut niin virkistävää mielitiettyä kuin tämä poikatyttö. Hän oli pian selvillä omasta toivomuksestaan, että tämä ihastuttava toveruus voisi kestää koko eliniän. Sen mukaan kuin tämä toivomus tuli voimakkaammaksi, hänen levottomuutensakin yltyi ja hänen iloonsa sekaantui tuskaa, sillä hän ei ollut ensinkään varma siitä, oliko Sifillä sama toivomus. Ja siitähän kaikki riippui tai ainakin tärkein. Kieltämättähän riippui paljon siitä kiusallisesta tosiasiasta, ettei hän vielä ollut muuta kuin ylioppilas, suurin osa opiskeluaikaa vielä edessäpäin. Viipyisi kauan ennenkuin hän saattaisi mennä naimisiin. Se oli epätoivoisen masentavaa. Mieluimmin hän olisi tahtonut mennä naimisiin Sifin kanssa ensimäisessä pienessä lappalaiskappelissa mikä eteen sattui.

Entäpä jos hän olisi voinut tehdä niin! Hän eksyi onnellisiin haaveiluihin herätäkseen yhtäkkiä katkeraan ja kuitenkin niin aurinkoisen iloiseen todellisuuteen Sifin iloisesti huutaessa häntä, tullen iloa säteilevänä häntä vastaan ja tuoden muutamia harvinaisia tunturikasveja, jotka hän juuri nyt oli löytänyt ja innoissaan kaivanut maasta paljain käsin, jotka sen vuoksi olivat multaiset, mutta Åken silmissä maailman hurmaavimmat kädet. Hän olisi halunnut suudella niitä, mutta hänen täytyi tyytyä koskettamaan niitä sivumennen ja näköjään tarkoituksetta, ottaessaan kasvit häneltä niitä katsoakseen.

Kasvioppi oli hänen pääaineensa, ja sen Sif tiesi; senpä vuoksi olikin hyvä merkki, että hän oli niin iloinen löydettyään kasveja hänelle. Niin Åke ajatteli riemuissaan ja unohti epävarman tulevaisuuden nykyhetken onnen vuoksi.

Ilahduttaakseen Sifiä liioitteli hän ihastustaan kasvien tähden eikä ilmaissut, että hänellä jo oli paljon kauniimpi kasvi samaa lajia. Mutta hän sanoi totta selittäessään, että hän panisi painoon hänen kasvinsa ja kätkisi ne kallisarvoisimpina kasvistoonsa.

Pilvet riippuivat painavina tunturihuippujen ympärillä ja valoivat vettä kukkuloille ja notkelmiin.

Ikävyydestä huolimatta on kylmänä sadepäivänä kulkemisella etunsakin, jos on puettu sen mukaan. Ei kuumuutta, ei sääskiä. Eipä tosin kaukonäköalojakaan, mutta ihmeellisiä pilvimuodostumia ja häämöttäviä tunturiääriviivoja, jättiläismäisiä sumussa.

Kuljettiin aivan pilvien sisällä, toisinaan tultiin ulos yhdestä heti joutuen toisen sisään, joka kiiti purjehtien märkänä ja äänettömänä, huomaamatta mutta kuitenkin niin todellisesti, että se yhtäkkiä ehkäisi kulkijaa näkemästä eteensä.

Keskustelu ei ollut niin vilkasta kuin tavallisesti. Kuljettiin ääneti ja tarmokkaasti, kaivaten päämäärää, matkailijatupaa. Ja vihdoinkin Åke, joka kulki etupäässä, huomasi sen sieltä, missä se pienenä ja harmaana seisoi kallion suojassa.

Ei mikään näky olisi voinut olla tervetulleempi märille kulkijoille. Nyt vilkastuttiin tuossa tuokiossa, ja heti perille päästyä tehtiin, iloisen mielialan vallitessa, valkea. Märät vaatteet, jotka voitiin riisua, ripustettiin lieden ympärille, ja istuttiin mikä enemmän mikä vähemmän hullunkurisessa puvussa, kaikki piirissä roihun ympärillä. Eväät otettiin esille ja ne maistuivat. Sitten laulettiin, kerrottiin taruja, pelottavia ja lystikkäitä vuorotellen, kunnes väsymys valtasi ja makuulavitsat haettiin esille.

Randalin unesta ei tullut mitään sinä yönä. Hän istui lavitsallaan ja vastusti yskää niin hyvin kuin taisi, jottei häiritsisi toisia. Onneksi kaikki olivat nuoria, joilla oli erinomainen unen lahja ja lisäksi väsyneitä päivän marssista, minkävuoksi heitä ei sanottavasti häirinnyt tuo pidätetty yskä ja vaivalloinen hengitys.

Matkailijatuvassa oli vain yksi huone. Tytöt hallitsivat sen toista puolta, herrat toista. Åke oli leikillään asettanut kaikki reput riviin keskelle »varjostimeksi» kuten hän oli selittänyt, ja ankarasti lisännyt: »sakon uhalla kielletty katsomasta yli»!

Mutta Sif rikkoi kuitenkin tuon kiellon, kun hän myöhemmin yöllä heräsi ja sai kuulla yskän. Hän oli hyvin uninen ja olisi heikosti voinut nukkua uudelleen, mutta ei tahtonut. Hän kääntyi hiljaa vuoteellaan ja katsoi huoneen yli.

Hämärässä hän näki setä Randalin. Hän oli ottanut erään selkärepun selkäosan ja asettanut sen polviaan vasten saadakseen tukea käsivarsilleen ja päälleen. Niin hän istui etukumarassa, ja Sif näki hänen olkapäidensä kohoavan ja laskevan vaivalloisesta hengityksestä.

Näky viilti hänen herkkää sydäntään. Ääneti nousi hän vuoteeltaan ja hiipi Randalin luo.

Kun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän päätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen uljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.

— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui kyykylleen aivan hänen eteensä.

Randal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen eniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen tahtoaan.

— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun hyväkseni tehdä.

— Mutta setä, ei edes Jeesuskaan kantanut omaansa aina yksin. Enkeli sai tulla ja auttaa häntä Getsemanessa. Ja hän oli kuitenkin Jumala.

Randal katsoi ylös. Hänen kalpeat, väsyneet kasvonsa loistivat Sifiä vastaan, ja sitte hän teki hänelle mieliksi, nojasi käsivartensa hänen käsivarteensa ja otsansa hänen olkaansa vasten.

Sif oli hiljaa ja tuki häntä ja nautti uudenlaista tyydytystä tuntiessaan, miten vaikeaa oli siinä asennossa olla. Hän tahtoi niin mielellään kärsiä vähän tuottaakseen huojennusta setä Randalille. Kyllä hän kestäisi antamatta hänen huomata kuinka asento väsytti häntä.

— Siinä oli kylliksi. Se taittoi kärjen. Mene nyt! En unohda koskaan — mitä olet tehnyt minulle, kuiskasi hän läähättävään tapaansa.

Sif näki, että Randal todellakin tahtoi hänen menevän nyt, ja senvuoksi hän totteli vaikka hyvin vastahakoisesti.

Hän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin kääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen silmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi itsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän sääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa voimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä tuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.

Ihmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin lyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi oikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.

— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän aamulla Sifille.

Hän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman vaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle jotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut mitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen lämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.

He seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin sillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt Sif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli sen myöskin kuulevansa.

- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja tunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.

Mentiin siis vasemmalle, tuon tuostakin pysähtyen kuuntelemaan tuota johtavaa ääntä. Pian saattoi erottaa koiran haukuntaakin.

Illan suussa retkeilijät tapasivat porolauman ja lappalaiset. Lypsettiin parastaikaa pienen tunturijärven rannalla, joka oli keskellä seutua kuin mikäkin valtava sadelätäkkö.

Lypsäminen kävi väkivaltaisesti. Porolehmä vangittiin suopungilla, kaadettiin kumoon ja sidottiin jaloista ja pidettiin siten lypsämisen aikana. Samana hetkenä, jolloin se pääsi vapaaksi, syöksähti se laumaan, aiheuttaen siellä levottomuutta ja sekasortoa.

Porolauma ei ollut mikään taipuisa joukkokunta, mutta sitä pitivät aloillaan valppaat koirat. Jos jokin poro koetti erottautua karjasta ja juosta pois, niin samassa sillä oli pieni haukkuva koira kintereillä. Haukku houkutteli toisia koiria, ja pakolainen ajettiin pian takaisin karjaan.

Matkailijamme istuivat eräällä kummulla ja katselivat lypsämistä. Kun se oli ohi, laskeutuivat he alas, tervehtivät lappalaisia ja seurasivat heitä kotiin, jotka seisoivat kappaleen matkan päässä.

Lapset katselivat uteliaina vieraita ja koirat nuuskivat heitä. Heille tarjottiin kahvia juustopalasien kera ja he vuorostaan avasivat eväänsä lappalaisille, jotka erikoisesti pitivät arvossa savukkeita ja tupakkaa. Tietysti koko seurue sai jäädä yöksi. Kotiin varattiin tilaa, vaikka nämä olivat ennestään täpö täynnä ei ainoastaan itse lappalaisia, vaan heidän koiriaan ja vuohiaankin.

Randal ei kauan sietänyt kodan savuista ilmaa, vaan hiipi ulos ja vietti yön siellä.

Randal ei nukkunut paljon, vaikka hänellä oli pehmeä vuode paksulla sammaleella. Sääsket lauloivat verkon ulkopuolella ja onnistuivat pistämäänkin sen läpi liian usein, jotta yön rauhaa voisi sanoa häiritsemättömäksi.

Tuntikausia hän istui poltellen. Silloin hän pääsi rauhaan sääskiltä, ja niinä hetkinä hän näki yön ihanuuden ja seurusteli luonnon sielun kanssa. Hän tuskin ajatteli eikä haaveillutkaan, vaan sulki itseensä tuon ihmeellisen tunnelman.

Pimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön aikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi saattanut näkyä.

Ilta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä sumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti kohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat olivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta kätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi niin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai näköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian peitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.

Aamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain läheiseltä tunturirinteeltä.

Savu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal mielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin. Ensimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu sakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan hiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.

Jotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja katso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen läpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe puoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja muu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa, mikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.

Randal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen vastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta ja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli harras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.

Siinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin leikkimässä koiran pennun kanssa.

— Eikö se ole sievä? kysyi Randal hyväilevin äänensävyin, mikä teki pennun hurjan ystävälliseksi.

Sievä se oli! Sif heittäytyi maahan myöskin leikkiäkseen tuon pikku pörröpekan kanssa.

— Oli. Mutta siitä ei minulle ole ollut mitään haittaa, sillä olen maannut täällä ulkona.

— Ei, ei yhtään, rauhoitti Randal häntä heti. Sif tuli jälleen tyytyväiseksi.

— Täällä ulkona on mahtanut olla erinomaisen kaunista yöllä, huomautti hän ja katsoi Randaliin, ikäänkuin olisi tämän kasvoista voinut lukea menneen yön tunnelman.

— Minkätähden minä nukuin tuolla kodassa koko ajan? Se oli höperömäistä! virkahti hän.

— On sentään hirveää, että makaa elämästään niin suuren osan, melkein puolet!

— Me olemme siten luotuja. Ja ellemme saa nukkua, tulee meistä vain raukkoja.

— Kaikki ne yöt, jotka setä on valvonut hengenahdistuksen tähden, eivät ole tehneet sedästä raukkaa.

— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen minkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin, joihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat käyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta sen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.

— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän ole ollut sairas enkä unetonkaan.

— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja veti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.

Randal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain yhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien aurinkoon.

Vallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan heiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme kuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta mistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki korvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän täytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.

Randal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan kädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri kun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin vallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.

— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako vastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna leikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.

Tyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli astumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.

Ellei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi hän ollut hukassa.

Koski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä kiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat ylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään puusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.

Rannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen kaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken ja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa oli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät ylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.

Yksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei konjakkipikarin pelastetun huulille.

Sif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt käsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.

— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili kalpein, hieman värisevin huulin.

Hänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut, että niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän suuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.

Hän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden konjakkipikareineen.

— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa yhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.

— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.

Sif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota sävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja hänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin. Mutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille mieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.

Pakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta
Åke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.

Randal huomasi, että Åke asetti huulensa juuri samaan kohtaan, mistä Sif oli juonut. Hän teki sen intohimoisella tavalla, mikä antoi merkitystä tuolle muutoin vähäpätöiselle tapahtumalle.

Mutta nyt tuo kaikki oli liikaa Majkenille. Äkillinen säikähdys ja yhtä äkillinen helpotus oli kuohuttanut häntä samoin kuin Åkeakin ja saattoi hänen kuten Åkenkin tahdottomasti ilmaisemaan tähän saakka hillityt tunteensa Sifiä kohtaan. Hänen olivat kuitenkin aivan vastakkaista laatua kuin Åken.

— Sinä et tahtonut vetää muita mukanasi, mutta olit vähällä vetää kaikki! sanoi hän ivallisesti.

— Ellemme me kaikki kolme olisi auttaneet dosenttia, ei hän olisi selvinnyt sinusta, painava ja märkä kun olit. Ja me pääsimme yli putoamatta, mutta emme kehuneetkaan edeltäpäin.

Molemmat toiset tytöt näyttivät olevan hämillään Majkenin puolesta ja koettivat sovittaa.

— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi Randal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole vuoteita mihin panna teidät.

Sif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli palava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain itkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.

Kun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme kastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen pelkoa pysähtyä.

Sif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea väsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä tietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi mennyttä.

Mutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat joitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan vuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut, että hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää syrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja ymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan heidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa panna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.

Mutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että hän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa kanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut silloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet sanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti yhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät esiin.

Erittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla hänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan ollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä, josta hän piti niin äärettömästi!

Ja sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti kiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä lähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.

Hän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona sytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen tuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet ottamaan konjakkia.

Oliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti oli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut tietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian itkuherkäksi.

Nyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin Randalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada tuli leimahtamaan.

Sif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat niin kaukana, etteivät voineet kuulla.

— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä se lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes tulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.

Sif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat.

— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni silloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken jälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.

— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi hän. Sinä olit vain ajattelematon.

Sif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys Randalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui kääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen käteensä ja suuteli sitä.

Randal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen kasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.

— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät, sanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota hänen onnistui äänellään ilmaista.

Sitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen lisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot, vaikka oli selin häneen.

— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi ja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on nuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset voimat, auttakaa etten unohda sitä!

Siten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa hänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.

Näin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal ilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin asemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa hän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.

— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä viikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.

— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi sädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään sanoillensa pantavan sellaista arvoa.

Leifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki tunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen unohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli vietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan nykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa. Mutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset niin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään toisistaan.

Seurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen puutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun oli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä vaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne olivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä salaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa hän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi hänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.

Kaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä siitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi pitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken esim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että Åke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken toveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies, jolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että hän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota hänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia, jollaisina hän ne näki.

Sifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti arvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei tämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman kosintajutun tähden.

Åke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki olivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui sydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja Tukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa Tukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä siinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista itsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin isänkin.

III.

HAAVEILUA.

Lapinmaan retken jälkeisenä talvena oli dosentti Randalilla merkillisen usein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä, jotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi tai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta vaarin ja kävi tohtori Bentickillä.

Hän oli pian kaikkien perheenjäsenten ystävä, ja hän lämpeni tuntiessaan miten sydämellisesti tervetullut hän oli.

Allan Bentick ja hänen vaimonsa Lucia olivat molemmat suuressa määrin seuraihmisiä ja heillä oli suuri ystäväpiiri, johon he nyt ylpeällä ilolla lukivat Randalin.

Lucia Bentick kiinnitti Randalin mieltä jo ensi näkemältä, ja kun mielenkiinto oli molemminpuolista, kasvoi heidän tuttavuutensa pian ystävyydeksi.

Lucia teki Randaliin sen vaikutuksen, että hän oli elänyt voimakasta ja virkeää elämää, ja oli ottanut oppia kokemuksistaan. Hän nautti hänen ulkomuodostaan, joka ei kadottanut vanhetessaan, hän oli suuresti huvitettu hänen keskusteluistaan, ja psykologina hänestä oli mielenkiintoista tutkistella hänen eloisaa olentoaan ja koulutettua luonnettaan. Noilla kahdella oli aina niin paljon puhumista ja molemmat tunsivat niin mieluista oloa toistensa seurassa, kuten aina tuntiessaan toisen ymmärtävän ja panevan arvoa itselleen.

Sifin velipuolet, Ulf ja Alf, olivat valppaita ja hupaisia koulupoikia, lahjakkaita, mutta ihmeellisen hiljaisia ollakseen niin vilkkaiden vanhempien lapsia. Tämä hämmästytti Randalia, joka ihmistutkimuksissaan aina pani niin suurta huomiota perinnöllisyyteen.

Se perheenjäsen, jonka Randal alituiseen näki, silloinkin kun hän ei katsonut häneen, ja jonka ääntä hän kuunteli silloinkin, kun puhui toisten kanssa, oli Sif. Hän näki Sifin aina Lapin auringon hohteessa, ja hänen sisäisen silmänsä edessä Sifin olento seisoi vapaana tunturin valkoista puhtautta ja taivaan sineä vasten.

Hänen mieleensä Sif teki yhä samantapaisen vaikutuksen kuin mitä hän oli tuntenut silloin yöllä, jolloin Sif oli tahtonut ottaa hänen kipunsa kannettavakseen.

Hän oli niin hurmaavan nuori, niin viehättävän alkuperäinen. Randal tuli lämmittelemään hänen silmiensä loisteessa ja nuortumaan hänen raikkaasta olennostaan.

Sif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän säteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa uutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.

— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän luontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain. Kandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein ikävä.

— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän yhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.

— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti koskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.

— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla, arveli Randal.

— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin arvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti, vaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan? Syksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.

Randal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin ihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi oli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.

— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin luutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.

— Etten liehakoi häntä. Niinkuin muut tytöt tekevät. Eikö setä tule katsomaan joskus?

— Filosofilla on kai muutakin tekemistä kuin katsella pienten tytöntynkien ratsastusta, sanoi Lucia puoleksi leikillisellä äänellä.

— Tottahan me voimme kelvata filosofisiksi problemeiksi, niin tytöntynkiä kuin olemmekin. Vai mitä, Randal-setä?

— Tule katsomaan joskus? Olisi niin hauskaa saada nähdä setä Randal lehterillä. Silloin koetan oikein parastani.

— Minkätähden niin itsepintaisesti tahdoit häntä katsomaan sinun ratsastamistasi? kysyi Lucia Randalin mentyä.

Sif tuimistui, hän pani hyvin pahakseen muistutukset, ja hän aavisti jotain sellaista tässä kysymyksessä.

— Minusta olisi hauskaa, jos hän tulisi, vastasi hän ja nosti vähän nenäänsä.

— En pitänyt myöskään sinun tavastasi luutnantista puhuessasi, jatkoi Lucia. Sinä olet nyt täyttänyt seitsemäntoista vuotta, etkä voi enää puhua ja käyttäytyä kuin lapsi.

Allan oli tullut huoneeseen parahiksi kuullakseen Sifin loukkaantuneen vastauksen.

— Pikkuasia vain, vastasi Lucia, joka ei pitänyt siitä, että tuo pieni mitättömyys tulisi suurennetuksi saattamalla se kolmannen kuultavaksi.

Mutta Sif oli kuohuksissa, hän oli syvemmin loukkaantunut arvostelusta, kuin hän itse tai Lucia ymmärsikään, ja hän tuli senvuoksi häikäilemättömäksi.

— Äiti on kateellinen eikä siedä, että setä Randal välittää yhtä paljon minusta kuin äidistä, kivahti hän.

— Sif! virkkoi Lucia, kovasti punastuen tuon aivan odottamattoman syytöksen kuullessaan.

Mutta Sif oli nyt saanut tarpeekseen, hän purskahti itkuun ja juoksi ulos huoneesta.

— Niin, en minä tiedä, ellei se merkitse sitä, että hän on rakastunut
Randaliin, vastasi Lucia liian kuohuksissa punnitakseen sanojaan.

— Rakastunut Randaliin? Sif? Randalhan on melkein samanikäinen minun kanssani.

— Iän ei tarvitse estää sellaista. Muutoinhan en sanokaan että hän on rakastunut. Se pisti vain päähäni hänen kohtuuttoman kiihkeytensä selvitykseksi.

Lucia kertoi sen. Hän oli ehtinyt rauhoittua nyt ja häntä hävetti hieman, että oli niin suuttunut Sifin nenäkkäästä ja aiheettomasta syytöksestä.

— Eihän siinä ollut mitään vaarallista, että hän pyysi Randalia katsomaan hänen ratsastamistaan. Oli tyhmästi sinulta nähdä siinä jotain sopimatonta.

— Sinä olet niin heikko Sifin suhteen, ettet voi nähdä mitään vikaa hänessä.

— Näen hänet sellaisena kuin hän on, mutta pelkään ettet sinä näe sitä. Sinä olet niin tottunut olemaan haluttu ja arvossapidetty ennen muita, että sinua tiedottomasti harmittaa, jos joku muu menee sinusta ohi.

Se oli enemmän kuin mitä Lucia saattoi sulattaa. Hänen silmänsä salamoivat.

— Onko mahdollista, että uskot Sifin tyhmässä päähänpistossa olevan hiukkaakaan totuutta, että olisin kateellinen hänelle? kysyi hän yhtä hämillään kuin kuohuksissa tuollaisesta epäluulosta.

- Kyllähän minä tiedän ettet välitä Randalista muuten kuin ystävänä, sanoi Allan rauhoittaen. Enkä luule myöskään, että itse olet tietoinen siitä, että haluat olla ylinnä. Mutta sinä olet nuoruudesta saakka tottunut siihen. Sif on myöskin, kuten sinä, luotu hurmaamaan ihmisiä, ja kuluu aikaa ennenkun totut olemaan syrjässä hänen tähtensä…

Hän pysähtyi, sillä Lucia teki torjuvan liikkeen ja kääntyi ylpeänä ja suuttuneena hänestä poispäin.

— Sinä kuvittelet ymmärtäväsi minua niin hyvin, mutta tässä asiassa erehdyt kokonaan, sanoi hän terävästi ja lisäsi jäätävän välinpitämättömästi: Hemmottele Sifiä miten haluat! Minä en enää puutu hänen asioihinsa.

— Naisväki on sietämätöntä! Kunpa vain voisi olla teistä kokonaan erillään! pauhasi hän ja meni huoneeseensa, paiskaten oven perässään kiinni, että paukahti.

Suuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle purkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi enemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin kuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen, osoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä, ettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti Luciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi valtaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan ei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen miehensä.

Mutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän voinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin puuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä oli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi kuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian tunteeseen.

Lucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista, mutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi esiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.

Kun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa Sifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän rakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif kasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se Lucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan lasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella, puoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta tuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se, sillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on veressä.

Lucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt suhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt huomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö äskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen täytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla muistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta hellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko mahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että hän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän pahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen vääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli pistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli ärsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan, häntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää, että Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa Sifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli yllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se vain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko hän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille tuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään tytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä tunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja tuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän saattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin kokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko tähän syynä kateus vai huolenpito?

Kaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida asettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä, ajatteli Lucia puolustuksekseen.

Niin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin pitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän tahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea vaikutusvaltaansa.

Ja Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan itseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei se muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille, että hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan itsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu itää häiritsemättä Sifin mielessä.

Randalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän oli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.

Yleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän kärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti hänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä yönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman itsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin kuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.

Edellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen ratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut nähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut mielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo tuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut Randalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan uskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana ollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.

Ratsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella. Tämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut ratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt ohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai esitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he olivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä tervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen toverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän tuttavuutensa ensi hetkestä asti.

Randal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut tapahtua.

Sifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen ratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut häntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.

Oliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta tiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene tullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?

Oliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin ennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla epäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.

Olisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä tapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu todella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta valehtelemaan hänestä?

Koko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt mitään vastausta.

Mutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin rauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän välittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?

Hän koetti heittää mielestään levottomuuden, ja kun vihdoinkin ikävöity uni tuli hänen istuessaan pieluksien välissä tuolissaan, erkani hän kaikista Sif-ajatuksistakin.

Kun hän sitten heräsi, anastivat päivän tehtävät hänen vain puoleksi palanneet voimansa.

Oli kiireinen aika, ja etenkin kun hänen terveytensä oli horjuva, täytyi hänen keskittyä työhön. Ystäviä ja yksityisiä asioita varten ei jäänyt mitään aikaa. Järkkymättömämmin kuin konsanaan hän seurasi tätä periaatettaan nyt, ja seuraus oli, että viikkoja kului hänen näyttäytymättä tohtori Bentickin kodissa, aiheuttaen kaipausta kaikille ja salaista tuskaa yhdelle.

Lucia oli sinä päivänä vienyt voiton itsestään laitoksillaan. Hänen kykynsä siinä suhteessa oli suuri ja yleisesti tunnustettu. Mutta kuitenkaan eivät nuo laitokset tai ruokalajit olleet eniten mieltäkiinnittäviä näissä kutsuissa, tiedottomasti tai tietoisesti kaikkien huomio oli kääntynyt Sifiin. Niin säteilevän nuorena, mukaansatempaavan vilkkaana, niin täynnä lapsellista, tiedotonta suloa kuin tänään, ei kukaan häntä ollut nähnyt. Hän sähköitti koko seuran tietämättään, tahtomattaan.

Ritarilliseen tapaansa hän tervehti ensin Luciaa, omistaen koko huomaavaisuutensa hänelle sinä hetkenä, ikäänkuin ei ketään muita olisi ollutkaan huoneessa. Sif ei seisonut kaukana. Vaikka puhelikin parin muun henkilön kanssa, hän kuuli sanat, jotka hänen äitipuolensa ja Randal vaihtoivat keskenään.

Lucia kysyi Randalilta ystävällisen nuhtelevasti, minkätähden hän oli ollut niin näkymätön viime viikkoina.

— Luulen että siitä on kokonainen kuukausi kuin viimeksi näimme dosentin, emmekä kai olisi saaneet sitä iloa tänäänkään, ellen olisi niin kauniisti pyytänyt.

Sillä Lucia oli kutsukirjeen mukaan pannut kirjelappusen, jossa hän taivuttavasti oli pyytänyt Randalia tulemaan. Hän oli nimittäin sellainen personallisuus, jota tapaamaan ihmisiä kutsuttiin, ja Lucia oli erittäin halukas saamaan hänet mukaan.

— Vahinko on ollut minun puolellani, kuuli Sif tuon lyhyen, miellyttävän äänen vastaavan (ja häntä vihlasi huomatessaan, että se kuului rasittuneemmalta kuin tavallisesti). Työ on vienyt kokonaan minun aikani.

— Työkö vain? kysyi Lucia, joka oli kai myöskin huomannut hänen äänensä tahdottoman todisteen.

— Hengenahdistus myös, tunnusti Randal vastahakoisesti. Kun se alkaa hätyyttää, täytyy minun keskittää itseni työhön, minusta ei jää mitään yksityisiin harrastuksiin.

Tämän selityksen jälkeen hän vetäysi syrjään, sillä uusia vieraita saapui ja niiden täytyi saada tervehtiä emäntää.

Nyt Randal kumarsi Sifille, otti silmänräpäykseksi hänen kätensä, mutta puristamatta sitä.

— Minun ei tarvitse kysyä vointia, näen että se on hyvä, sanoi Randal sivumennen ja antoi katseensa pikimmiten liukua Sifin kasvoille, joiden nuorekasta viehätystä kohotti vaivoin hillitty liikutus.

— Minunkaan ei tarvitse kysyä vointia, sillä kuulin juuri, että se on huono, vastasi Sif, tuskin tietoisena siitä mitä sanoi, mutta vaistomaisesti löytäen oikeat sanat.

Erityisissä tapauksissa hän vain sieti osanottoa. Sellainen tilaisuus ei ilmeisestikään tämä ollut, mutta Sif muisti yhden sellaisen, jolloin hän osanotollaan oli saanut tehdä hyvää hänelle. Silloin Randal oli ottanut sen vastaan kokonaan vaikkapa vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, nyt hän sulkeusi siltä. Sifiä kirveli vertaillessaan.

Randalin sanottua, mitä hän katsoi kohteliaisuuden vaativan, hän jätti Sifin vastasaapuneille vieraille, tervehtiäkseen toisia, joita tunsi ja antaakseen esitellä itsensä muille.

Päivällispöydässä Randalin paikka oli vinosti vastapäätä Sifiä. Hän saattoi kuulla tämän vilkkaan äänen ja tartuttavan naurun, hän saattoi myöskin kuulla yhtä ja toista Sifin ja hänen pöytäkumppaninsa keskustelusta, mutta hän ei sallinut sen häiritä itseään, vaan oli huomaavainen ja mielenkiintoinen omalla tahollaan ja teki älykkäästi huomautuksiaan, kun keskustelu pari kertaa tuli yleisemmäksi.

Kerran päivällisen kestäessä hän joi Sifin maljan, ja silloin heidän silmänsä kohtasivat pariksi sekunniksi. Hämmästyksekseen hän näki rukoilevan ilmeen Sifin silmissä. Seuraavana minuuttina hän sanoi itselleen, että hän oli varmaankin nähnyt väärin. Minkäpätähden Sif katsoisi rukoilevasti häneen?

Ei kukaan niistä kaikista, jotka kilpailivat Sifin harrastuksesta, aavistanut että se salaisesti oli keskittynyt tuohon hienoon, maltilliseen, ohimoilta harmahtavahiuksiseen mieheen ja keskusteluun, joka liikkui kypsyneenä, nuorelle tytölle varmasti vieraissa ilmapiireissä. Mutta kaikkien pöydän ympärillä olevien äänten joukosta Sif kuunteli vain tuota niin hyvin tunnettua, vaivautunutta, ääntä, jonka väsynyt mutta miellyttävä sävy palautti mieleen hänen elämänsä iloisimmat päivät. Kun hän toisinaan kuuli jotain siitä mitä hän sanoi, tunsi hän itsensä ylpeäksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlainen osa Randalin lahjakkuudesta ja maineesta.

Sif oli niin iloinen siitä että Randal oli tahtonut tulla. Hänen tuskansa, ennenkuin Randalin myönteinen vastaus kutsuihin saapumisesta oli tullut, oli ollut niin syvää ja sietämätöntä, kuin tuska vain voi olla ensi nuoruuden kärsimättömänä aikana. Mutta Randal oli vastannut myöntävästi, ja nyt hän oli todellakin tullut! Sifistä tuntui, että senkautta oli tuo niin turhaan katkaistu side heidän välillään solmittu uudelleen.

Ehkäpä se ei koskaan ollutkaan katkennut, kuten hän oli luullut. Randalilla oli ollut niin paljon työtä ja hän oli ollut sairas. Siinähän olisi ollut syytä kylliksi hänen poissaoloonsa. Kun hän nyt näki hänet ja kuuli häntä, tunsi hän kuinka paljon ylempänä hän seisoi häntä, ja häntä hävetti luulottelunsa, että Randal muka olisi loukkaantunut hänen käytöksestään tuonnottaisella ratsastustunnilla. Hän seisoi aivan liian korkealla loukkaantuakseen mistään, mitä hän teki tai oli tekemättä.

Tämä ajatus sisälsi sekä huojennusta että pettymystä, huojennusta siitä ettei ollut loukannut häntä, mutta pettymystä siitä että oli niin vähäpätöinen hänelle, ettei voisikaan loukata häntä.

Mutta hän oli kuitenkin välittänyt tulla ratsastustunnille. Olisiko hän tullut, ellei hän olisi välittänyt hänestä?

Olisi kyllä, hän olisi hyvin hyvästi voinut tulla vain hyvyydestä, senvuoksi että hän oli pyytänyt.

Sif punastui tätä ajatellessaan ja äitipuolen oikaisua, josta hän tahtomattaan oli ottanut vaikutteita, niin että hänen teeskentelemätön käytöksensä Randalia kohtaan oli muuttunut jäykkyydeksi.

Hän koetti olla kuuntelematta Randalin ääntä ja olla ajattelematta häntä, mutta se kävi huonosti. — Miten ratsastaminen sujuu? Randal se kysyi näin sovinnaisen kohteliaalla äänellä, kun hän pari tuntia päivällisen jälkeen sattumalta oli Sifin lähellä.

Tämä punastui ilosta Randalin vihdoinkin puhutellessa häntä, mutta myöskin hämillään siitä, että hän viittasi tuohon onnettomaan ratsastustuntiin.

— Eikö siinä ehkä enää ole uutuuden viehätystä? Sif punastui vielä enemmän, sillä hän tunsi ivaa Randalin kysymyksessä.

Sif katsoi kysyvästi Randaliin ja saattoi vain toivoa, ettei tämä huomaisi miten onnettomaksi hän tunsi itsensä.

— Åke Boson oli sinun hyvä ystäväsi tunturilla, mutta Tukholmassa hän on sinusta ikävä. Tuolla ratsastustunnilla sain sen käsityksen, että minäkin olin tullut vanhanaikaiseksi.

Hän puhui tyynellä, intohimottomalla äänellä, ikäänkuin se tosiseikka, jota hän toi esille, ei sen enempää olisi huolettanut häntä.

Sif tunsi itsensä samalla kertaa niin mitättömäksi ja niin liikutetuksi. Ellei Randal välittänyt hänestä, niin eihän hän silloin ollut loukannut häntä käytöksellään, minkätähden hän sitten nuhteli häntä? Hänen tavassaan ja äänessään ei ollut hituistakaan moitetta, mutta Sif tunsi kuitenkin tulleensa nuhdelluksi. Randal piti häntä uskottomana, huikentelevana, ja se oli alentavaa. Vaikkapa hän olikin liian paljon yläpuolella häntä kärsiäkseen siitä, ei Sif itsensä tähden tahtonut antaa hänen ymmärtää itseänsä niin väärin.

— Asianlaita ei ole ollenkaan kuten setä luulee. Olin sellainen siitä syystä, että häpesin kun olin pyytänyt setää tulemaan, selitti hän pikaisesti ja avomielisesti.

Sellainen aivoituksen selitys ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.

He alkoivat kumpikin ymmärtää toisiaan ja tunsivat suurta helpotusta.
Randal nauroi.

— En olisi voinut uneksiakaan asiata siten otettavaksi. Mutta tietysti sinun äitisi on oikeassa. Sinä et saa koskaan enää pyytää minua tulemaan katsomaan ratsastamistasi. Mutta jos satun tulemaan itsestäni, niin ehkä olet vähän ystävällisempi minua kohtaan kuin olit viime kerralla?

Hänen leikillisessä äänessään oli lämpöä, joka meni suoraan Sifin sydämeen.

— Minun aikomukseni ei ollut lainkaan olla epäystävällinen, vakuutti hän innokkaasti. Olin niin epätoivoinen jälkeenpäin ja koko tämän ajan, jolloin setää ei ole näkynyt.

Randal ei vastannut, mutta hymyili vähän, ja hänen silmiinsä tuli hyvin hellä ilme. Sif tunsi että nyt oli kaikki taasen hyvin, paremminkin kuin ennen ja hänessä läikähti onnen tunne, ei pilveäkään ollut enää taivaalla.

Sifin isoisä, Västanforsin kirkkoherra Sander, oli Tukholmassa käymässä ja asui vävynsä luona. Oleskelunsa aikana siinä kodissa hän huomasi, kuinka Sif huvitteli. Sopimattomia huveja ne eivät olleet, mutta vaikkapa viattomia itsessään, olivat ne Sanderista riittämättömät ihmiselämän sisällöksi. Sif oli hänen silmäteränsä, hän oli hänen Annansa tytär, ja hänen mielestään hän oli liian hyvä siihen perhoiselämään, jonka keskellä hän isoisän mielestä oli. Hän tunsi velvollisuudekseen sanoa hänelle jonkun vakavan sanan. Mutta hänen ei ollut helppoa omasta alotteestaan ruveta puhumaan kenenkään hengellisistä tarpeista, ja vaikeinta oli hänelle, kun hänen lähimpänsä olivat kysymyksessä. Jos joku tuli hänen luokseen murheineen, niin silloin hänellä aina oli vastaus ja lämmintä harrastusta. Mutta Sif ei tullut hänen luokseen murheineen, hänellä ei nähtävästi ollutkaan sellaisia, hän ei tiennyt muusta kuin että kaikki oli niinkuin olla pitikin, mitä häneen tuli.

Moni ei olisi ymmärtänyt, että se oli ujoutta, joka teki isoisän kasvot niin vakaviksi ja hänen äänensä melkein tylyksi, mutta Sifillä oli vaistomainen tunne siitä, ja se teki hänetkin ujoksi.

Hän ei tiennyt ollenkaan mitä vastata. Mutta isoisä ei näyttänyt kysyneenkään vastausta saadakseen, sillä hän jatkoi, ennenkun Sif oli sanonut mitään: — Sinä olet ehkä mielestäsi liian nuori ymmärtääksesi iloa Jumalassa. Mutta sinun äitisi ei ollut sinua vanhempi, kun se oli jo hänen elämänsä.

Hän sanoi tämän parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta Sifistä oli joka viittaus hänen äitiinsä alkanut tuntua ikäänkuin nuhteelta. Hän sai alinomaa kuulla, että hän oli niin erilainen kuin äitinsä, ja kun hänen äitiänsä julistivat pyhäksi kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, niin olihan selvää, että hän, Sif, oli musta lammas. Hän ei pitänyt siitä, että hänen äitinsä alituiseen asetettiin hänelle ikäänkuin ihanteeksi ja esimerkiksi, se oli niin lamauttavaa. Kuinkapa hän voisi olla samallainen kuin se, jonka suhteen hän oli aivan erilainen? Häneltähän pyydettiin mahdottomia. Nyt meni Sif niin pitkälle että tunsi sen vääryydeksi. Minkätähden hänen tarvitsi kehittyä toisen tapaiseksi? Eihän perhostoukalta vaadita, että sen pitää kehittyä satakieleksi. Minkätähden sitten vaadittiin tytöltä, jolla ei ollut hituistakaan pyhyyttä itsessään, että hänen pitäisi kehittyä pyhimykseksi?

— Olen enemmän isän kuin äitini tytär, en voi koskaan tulla äitini kaltaiseksi, vastasi Sif niin sisukkaasti, että se ällistytti isoisää yhtä paljon kuin vastauksen sisältö.

— Olitpa isäsi tai äitisi kaltainen, niin tottahan Jumala on sinun
Jumalasi kuitenkin, vastasi hän.

— Niin, tietysti, myönsi Sif hiukan katuvaisena kiihkeydestään, jolla oli kieltänyt yhdyssiteen äitiinsä.

Isoisä taputti häntä päähän. Se oli hyväily, jota Sif vaivoin sieti, sillä se litisti hänen tukkansa.

— Etsi hänen kasvojaan! Sinä et ole liian nuori siihen, etkä tiedä, miten kauan sinulla on aikaa löytääksesi hänet. On vain yksi, joka on välttämätön tässä elämässä, ja se on Jumalan löytäminen.

Hän oli puhuessaan pitänyt kättään Sifin päälaella, nyt hän taputti häntä vielä, katsoi vakavasti ja rakkaudella häneen ja lähti hänen luotaan. Hän oli ollut menossa huoneen läpi ja käyttänyt tilaisuutta löytäessään Sifin yksin. Kun hän nyt oli sanonut sen, mikä hänellä oli eniten sydämellä Sifiin nähden, meni hän.

Sif seisoi mietteissään. Konemaisesti hän pörrötti tukkansa jälleen, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli isoisän sanoja.

Kuului niin vakavalta tuo, mitä isoisä oli sanonut, ettei voinut tietää kuinka pitkä aika hänellä oli jäljellä. Mitä jos hän kuolisi nuorena niinkuin hänen äitinsä! Hän ihmetteli miltä se tuntuisi. Se olisi kyllä surullista. Juuri nyt, kun elämä alkoi olla niin säkenöivän hauskaa!

Sif kysyi tavalliseen vilkkaaseen tapaansa, minkävuoksi Randal ei ajatellut mitään syvempää vakavuutta piilevän kysymyksessä.

— Tarkkaan katsoen ehkä ei mikään ole välttämätöntä. Toisinaan ihmettelen, eikö itse elämäkin ole tarpeeton, vastasi Randal puoleksi leikillisellä, veltolla äänensävyllä.

Sifillä ei ollut mitään työtä käsillä, mutta se ei merkinnyt sitä, että hän tätä ennen olisi istunut joutilaana. Hän oli ollut innokkaassa touhussa ommella puseroa itselleen, mutta oli viskannut sen syrjään, kun dosentti Randalin tulosta oli ilmoitettu.

Koska ei isä eikä äiti olleet kotona, oli Sifin osalle tullut Randalin vierailun vastaanottaminen eikä se osa hänestä ollut raskas. Eikä Randalkaan ollut nolo tavatessaan Sifin yksin kotoa.

Sif katsoi epäröivästi Randaliin, ja hänen katseensa muistutti lapsen katsetta. Randalista ei tuntunut oikein hyvältä sen edessä.

— En. En kiellä mitään. Mutta minä ajattelen melkein kaikesta uskonnossa: voi olla niin — voi olla ettei niin olekaan.

Randal tunsi olevansa sekä hämillään että huvitettu tästä odottamattomasta tutkinnasta. Sifin tapana ei ollut koskaan järkeillä. Randal ihmetteli mikä häneen oli mennyt. Hän ei voinut vastustaa kiusausta astua sisälle, kun Sif niin odottamatta kohotti ajatusmaailmansa esirippua. Mutta Randalin kunnioitus viattomuutta kohtaan, hänen pelkonsa samentaa sitä, teki hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut herättää epäilyä lapsensielussa.

— Niin, melkein — hän puhui vakavasti nyt eikä puolittain leikillä kuten alussa. — On olemassa todiste, jota en voi selittämällä poistaa, ja se todiste on minussa itsessäni. Jos on personallinen Jumala — jota en ensinkään kiellä — niin on tuo sisäinen voima säteilyä hänestä.

— Mikä sisäinen voima? kysyi Sif mielenkiintoisena, kun Randal piti pienen pakollisen pysähdyksen yskähtääkseen ja vetääkseen henkeä.

— Se on oikeudentunto sisimmässäni, sanoi hän. Tuo oikeudentunto, joka sanoo minulle, mikä on oikeaa mikä väärää, ja toisinaan pakottaa minut toimimaan aivan vastoin oman luontoni taipumusta.

— Minulla ei varmaankaan ole tuota oikeudentuntoa, sanoi Sif miettivästi. En tiedä koskaan tehneeni vastoin luonteeni taipumusta, elleivät muut ole pakottaneet minua.

— Se voi merkitä sitä, että sinun taipumuksesi tähän saakka eivät ole joutuneet ristiriitaan oikeudentuntosi kanssa.

— Ei minulla sitä olekaan. Olen sellainen musta lammas, saan alinomaa kuulla, etten ole vähääkään äitini kaltainen, joka oli niin hyvä.

— Hyvyys voi ilmetä niin monissa eri vivahduksissa, vaikka se sisimmältä olemukseltaan on yksi — aivan niinkuin elämä.

— Mutta minä en ole hyvä, tunnen etten ole, sanoi Sif huoahtaen. En välitä esimerkiksi paljoa Jumalan etsimisestä, jonka isoisä sanoo ainoaksi tarpeelliseksi. En tarvitse häntä. Kaikkihan on niin hyvin kuitenkin.

Harhaan johtamisen pelko valtasi Randalin. Hän katui ilmaistuaan kielteisesti käsityksensä uskonnon totuuksista. Jos hän olisi heti ymmärtänyt, mitä hän nyt huomasi: että Sif oli kysynyt vasta heränneen tarpeen kehoittamana, olisi hän heti osoittanut hänet luotaan. Ehkäpä ei ollut liian myöhäistä tehdä sitä vieläkin.

— Minkätähden kysyit minulta tuosta ainoasta tarpeellisesta, kun olit jo kuullut isoisältäsi siitä? Mene takaisin hänen luokseen ja seuraa hänen johtoaan! Hänellä on enemmän sinulle antamista kuin minulla.

— Rakas, pieni lapsi, aivan hullun korkeallehan sinä asetat minut!
Ellen pidä tuota mitä sanoit ivana.

Ei mikään ollut Sifille ollut kaukaisempaa kuin tarkoittaa jotain ivallista, ja sen Randal näki, Sifin tarvitsematta vakuuttaa häntä siitä.

Lucia oli pitänyt tärkeänä kasvattaa Annan tytärtä Annan uskossa. Sif ei ollutkaan koskaan epäillyt mitään, siitä totuudesta, johon häntä oli opetettu uskomaan. Hän oli pitänyt sen itsestään selvänä — mutta ei ollut välittänyt siitä paljoakaan.

Nyt isoisän sanat olivat herättäneet hänessä tunteen siitä, että tarvittiin jotain enemmän, mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.

Silloin hän oli kääntynyt Randalin puoleen, ja tämä oli tarkoittamatta tai aavistamatta järkyttänyt hänen tähän saakka harkitsematonta ja hengetöntä uskoaan.

— Eikö tosiaankaan kaikki ole totta? kysyi hän, hämillään oudoista ajatuksista, jotka niin odottamatta olivat alkaneet liikkua hänen sielussaan.

— Niin, Jumalasta ja Jesuksesta ja ylösnousemisesta ja iäisestä elämästä ja tuosta kaikesta, jota opimme rippikoulun aikana esimerkiksi?

Randal tunsi olevansa vaikeassa pulmassa. Mitäpä hän vastaisi? Ei hän puolestaan voinut vannoa kirkon oppia todeksi, eikä hän kieltänytkään sitä. Mikä päähänpisto tuolta herttaiselta lapselta kääntyä juuri hänen puoleensa ja sen kautta yhtäkkiä ja valmistumatta panna hänelle sellainen edesvastuu!

Hädässään hän otti turvansa parhaaseen muistoonsa, isän muistoon, joka oli elänyt ja kuollut uskoen Kristuksessa ilmestyneeseen Jumalaan.

— Kun kysyt minulta noin, tulen ajatelleeksi vanhaa miestä, joka uskoi »tuota kaikkea», kuten sanoit. Hänen elämänsä oli auringon kaltainen, joka nousee puolipäivän korkeuteensa. Kuten hän oli elänyt, niin hän kuolikin, lujassa uskossa ylösnousemiseen ja iäiseen elämään. Hänellä oli lapsen sielu läpi elämän, ja hän oli suureksi siunaukseksi ympäristölleen. Randal puhui lämpimästi ja kunnioittavasti, ja hänen kasvoihinsa tuli ilme, jota Sif ei ollut niissä nähnyt ennen. Hän tahtoi kuulla enemmän tuosta vanhasta miehestä.

Sif tahtoi niin mielellään kuulla enemmän, ja Randal teki hänelle mieliksi ja kertoi yhtä ja toista isästään.

Sif oli hyvin harras eikä huomannut, että Randal oli vastannut hänen totuutta etsivään kysymykseensä isänsä kautta, syrjäyttäen kaiken oman filosofiansa. Mutta Randal huomasi sen ja tunsi siitä voimakkaan vaikutuksen. Se iski häneen kuin hengellisen köyhyyden äkillinen ilmitulo, köyhyyden, josta hän aina tähän saakka oli ollut tiedoton. Kyllähän hän oli tavannut totuudenetsijöitä ennenkin, ja aina oli hänen filosofiansa antanut hänelle ainetta laajoihin todisteluihin ja vastauksiin, mutta nyt oli tämän lapsen kysymys saattanut hänet vastausta vaille. Mitä se merkitsikään?

Sifin odottamaton kysymys elämän tärkeimmästä asiasta askarrutti Randalia niin sitkeästi, että se kummastutti häntä. Häntä epäilytti kyllä, että Sif oli esittänyt tuon kysymyksen enemmän päähänpistosta kuin mistään syvälle käyvästä tarpeesta, mutta Randalin mielessä hänen kysymyksensä alkoi itää, kasvoi ja tuli sydämen kysymykseksi.

Sifin kanssa keskustellessaan hän oli tuntenut uutta edesvastuuta, johon hän ei ollut kypsynyt. Täytyy olla jotain todellista vastattavana, kun lapset kysyvät, senvuoksi ei saa tyytyä vain totuuden kielteiseen käsitykseen.

Ainoa tarpeellinen. Onko todellakin jotain, josta voi sanoa, että se on ainoa tarpeellinen? Ja mikä se siinä tapauksessa on?

Randal silmäili kirjahyllyjään. Miltä niistä hän etsisi vastausta, filosofiselta, teologiselta vai kirjalliseltako?

Hän tiesi pääasiassa noiden lukuisien nidosten sisällyksen, jotka täyttivät hänen hyllynsä, vaikkapa hän ei lähimainkaan ollut lukenut niistä puoltakaan läpi. Toiset hän oli lukenut kannesta kanteen, toisia vain osittain, toisia hän taas oli vain silmäillyt, jotkut niistä olivat hakemistoja, ja toiset olivat vain senvuoksi, että ne kuuluivat hyvin varustettuun kokoelmaan.

Hitaasti hän tarkasti hyllyt toisen toisensa jälkeen, otti kirjan tuolta toisen täältä, selaili niitä, luki joskus palasen, mutta pani pian sen kiinni, tuntien, ettei hän löytänyt siitä vastausta, jota haki.

Vihdoin hän otti pienen kirjan hyllyltä, jonka kirjat eivät oikeastaan kuuluneet mihinkään noista kolmesta pääluokasta, joiden mukaan hän oli kirjavarastonsa jaotellut. Tuo pieni kirja kuului kai oikeastaan teologiseen osastoon, mutta Randal ei ollut pitänyt sitä kyllin tieteellisenä siihen. Se oli sen sijaan saanut paikkansa hartauskirjallisuuden joukossa, laihasti varustetulla hyllyllä, pääasiassa sisältäen kirjoja hänen isänsä vähäpätöisestä ja yksipuolisesta kirjastosta, jonka Randal oli säilyttänyt kunnioituksesta.

Kirja, jonka hän nyt otti sieltä ja avasi, oli jonkinlainen raamatun vertailusanasto, hänen isänsä kirjoittama. Isän pääasiallinen oppi oli ollut raamatun tuntemisessa.

Randal oli aina katsellut tuota isänsä pientä sepustusta hellyyden ja halveksimisen sekaisella tunteella, hellyydellä muistaessaan isän iloa työtä tehdessään, mutta halveksumisella sen tieteellisen puutteellisuuden tähden. Isä oli rinnastanut erilaisia raamatun kohtia, jotka hänen mielestään kuuluivat yhteen ja käsittelivät tärkeitä kysymyksiä, etenkin siveellisyyttä koskevia, vähemmän sellaisia, joita mietiskely saattoi herättää. Ja hän oli raamatun paikkojen väliin pannut omia huomautuksiaan.

Ainoa tarpeellinen! Täytyi kai löytyä jokin samantapainen otsikko tässä hurskaassa, käytännöllisen kristillisyyden järjestelmällisen esityksen yritteessä, ajatteli hän.

Siinä viitattiin useaan raamatunkohtaan, ja jokaisen jälkeen tekijä oli liittänyt jonkin pienen selityksen.

»Yksi on tarpeellinen. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä pidä pois otettaman.» Luk. 10:42.

»On jotain joka on vieläkin tärkeämpää kuin palvella Herraa, kuten Marta teki, ja se on: Marian tavalla istua hänen jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen sanaansa» —

»Yksi sinulta puuttuu. Mene, myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua.» Mark. 10:21.

»Ainoa tarpeellinen on seurata Herraa. Ei ole kylliksi löytää hänet, täytyy sitten myöskin seurata häntä. Rikas nuorukainen oli löytänyt hänet, mutta yksi puuttui häneltä vielä: siitä luopuminen, mikä esti häntä myöskin seuraamasta Jesusta. Senvuoksi hänen täytyi antaa pois koko rikkautensa — ei sillä tehdäkseen niin hyvän teon, että sillä ansaitsi taivaan, vaan senvuoksi, että hänen omaisuutensa juuri ehkäisi häntä seuraamasta Jesusta. Rakas, katso siis mikä sinua estää, ja luovu siitä ja seuraa Herraa.»

Randal seisoi miettivänä. Ne olivat yksinkertaisia, selviä sanoja, ja tuo viimeinen, pieni suoranainen kehotus kohtasi hänen sydäntään, sitä tuntuvammin kun hän luuli kuulevansa sen lausuttavan isän äänellä. Luettu tuli sen kautta hänelle niin personalliseksi. Rakkaan kuolleen muisto nousi ja eli ja tuli häntä lähelle. Hän oli vastannut Sifille isänsä kautta, ja nyt isä tuli ja puhui hänelle.

Hän luki edelleen tuota pientä vertailusanastoa. Otsakkeen »Ainoa tarpeellinen» alla oli useita raamatunkohtia, ja kaikki viittasivat samaan: ainoa tarpeellinen on Herra itse ja ihmiselle hänen seuraamisensa.

Onko todellakin niin? Eikö voi tulla hyväksi ihmiseksi muutenkin? Monet ovat hyviä, monet, jotka eivät edes tunne Herraa.

Mutta eivätköhän he häntä kuitenkin seuraa — vaikkakin tiedottomasti — kaikessa mikä on hyvää heissä?

Yksi sinulta puuttuu, sama mikä puuttui rikkaalta nuorukaiselta ja joka saattoi hänen menemään murheellisena pois, jokin, joka oli rakkaampi kuin Herra.

Randal katsoi rikasta ja rakasta kirjakokoelmaansa. Oliko se hänen rikkautensa, joka oli hänen tiellään ja esti häntä valitsemasta parhaan osan? Olikohan se tuo vai vielä jokin muu, jokin hänen sisimmässään, hänen järjenpalvontansa esimerkiksi, josta hänen piti luopua tullakseen vapaaksi seuraamaan Jesusta, oppimatonta Nazaretin puusepänpoikaa?

Mietteissään ja levottomana hän käveli hiljaa edes takaisin kirjastossaan. Oliko hänelle todellakin välttämätöntä, niin, ainoa tarpeellinen seurata Jesusta? Niin hän kysyi itseltään merkillisen kuohuvin tuntein.

Minkätähden tuo kysymys herättäisi niin hänen uhmaansa, ellei siinä olisi vaatimusta? Mutta keliäpä olisi oikeus asettaa hänelle tuo vaatimus? Kukapa voisi vaatia, että hän, oppinut ja terävä-älyinen mies, joka pani järjen etualalle, jättäisi syrjään tuon kaiken ja astuisi alas totuuden ääreen, joka oli annettu lapsille ja yksinkertaisille?

Kapinoiminenko kohtuutonta vaatimusta vastaan vain teki hänet niin ihmeellisen levottomaksi? Siinä, mikä tunki häneen yhä vastustamattomammin senjälkeen kun Sifin pieni kysymys oli avannut sille sulun, ei ollut vain vaatimusta, vaan myöskin jotain tuttua ja rakasta, jotain hänen parhaimman muistonsa vaikutusta. Hän otti uudelleen isän pienen vertailusanaston ja punnitsi sitä kädessään. Hän muisti millä ilolla isä oli tehnyt sitä, millä rakkaudella tuohon monipuoliseen aineeseen.

Rakkaudella! Hänen isänsä oli rakastanut Herraansa. Ei hänestä koskaan ollut tuntunut vaatimukselta Herransa seuraaminen — ellei rakkaus vaatinut. Seuraaminen oli ollut hänen elämänsä ilo ja riemu, niin, hänen palavan sydämensä ainoa tarpeellinen.

Rakkaus itse Herraan. Se yksin voi näyttää tien, täyttää vaatimuksen, tehdä käskyn mahdolliseksi, jopa keveäksi.

Mutta kuinka voittaa tuo rakkaus? Kuinka sydän voi tulla palavaksi tuosta tulesta?

Tuon pienen sanaston rinnalla hyllyllä oli isän kuluneella raamatulla sijansa. Randal otti sen esiin ja puhalsi tomun siitä ja avasi sen. Se oli täynnä alleviivauksia ja merkkejä. Sitä oli luettu, punnittu ja rakastettu. Tässä oli ihmissydän avoimin sylin vastaanottanut Jumalan rakkauden ja sykkinyt sitä vastaan aina lämpimämmin, mitä pitemmälle elämä ehti.

Randal pani sekä kirjasen että raamatun kirjoituspöydälleen. Hän alkaisi uuden tutkimuksen, sydämen tutkimuksen, mutta metodillinen niinkuin hän mielellään oli aina kaikessa, oli hän nytkin. Senvuoksi kun hän tahtoi tutkia isänsä raamattua, hän otti pienen sanaston oppaakseen. Hän aikoi avata ja lukea sen yhteydessä joka raamatunkohdan. Isän kulunutta ja rakasta raamattua hän lukisi, se pitäisi hänen sydämensä herkkänä, se olisi oleva rakkauden ohjina ja suitsina hänen ylpeälle tahdolleen, joka tähän saakka oli kulkenut kriitillisen järjen ohjaamana ja senvuoksi mielellään halveksinut sydämen teeskentelemätöntä kieltä. Nyt viime aikoina oli Sif, tuo teeskentelemätön lapsi, opettanut häntä rakastamaan sitä ja panemaan sen kaiken muun edelle.

Randalista tuntui kummalliselta kuulla toisen miehen huulilta hehkuvaa mielenpurkausta Sifistä. Hänhän oli kauan ymmärtänyt, miten Åke Bosonin laita oli, niin että eihän hän oikeastaan saanut kuulla mitään uutta, mutta se tuntui vaikealle kuitenkin. Vaikeaa oli, että se annettiin hänelle luottamuksena.

Åke ei voinut enää kantaa rakkauttaan ääneti itsekseen, eikä hän uskaltanut ilmaista sitä Sifille itselleen. Sverker Randal oli Sifin ystävä samoin kuin hänenkin, ja hänen sydämensä oli avoin nuorisolle. Hän oli myöskin ollut mukana alusta alkaen, senvuoksi oli Åkesta luonnollista keventää sydäntään tuolle vanhemmalle miehelle, nykyään ystävälle.

Hänellä olikin siihen parhain tilaisuus, kun he kaksi olivat yhdessä ulkona metsässä ja kedoilla eräänä viehättävän kauniina alkukesän päivänä, Åke kasveja tutkimassa, Randal lepäämässä.

He olivat lähteneet junalla Upsalasta ja kulkivat nyt eräässä haassa, missä tuskin huomattava polku mutkitteli pitkin kedon viheriää vehmautta. Kaikki kukki ja uhkui elämää. Valkeana kukki tuomi ja pihlaja, valkean keskeltä pujotti kuusi vaaleanvihreitä oksiaan ja mänty koristelihe tuoreilla kerkillään. Harvinaisia kasveja kukki tavallisten kevätkukkien seassa.

Kasvioppi ei ollut Randalin aine, mutta hän harrasti sitä tiedettä kuitenkin, kuten kaikkea hienoa, ihmeellistä ja totta, ja hän kuunteli Åken selityksiä ja ihastui hänen kanssaan jonkin harvinaisen kasvin löytämisestä. Hän nautti tarkasta järjestyksestä, joka vallitsi tämän moninaisen rikkauden pienimmässäkin yksityiskohdassa, ja hän tunsi itsensä taipuisaksi huokaamaan maallisen elon lyhyyttä, joka ei anna aikaa tunkeutumaan pitemmälle kuin paikotellen tämän ihmeellisen maailman pintaan.

Samoiltuaan tunnin tai pari Randal ja Åke olivat istuutuneet metsäiselle mäelle levähtämään ja syömään eväitään. Silloin Åke tuli keventäneeksi sydämensä vanhemmalle ystävälleen.

Hän oli edellisenä päivänä tavannut Sifin, ja se kohtaaminen oli saattanut hänet epätoivoon. Sif oli ollut ihastuttavampi kuin konsanaan, mutta oli tuntunut välinpitämättömältä häntä kohtaan.

Mutta aamulla oli toivo, tuo lannistamaton, herännyt jälleen, ja täällä ulkona luonnossa ja keväimessä se kasvoi voimakkaasti. Ja se kääntyi Randaliin. Ehkä hän voi auttaa. Sif asetti hänet niin korkealle, hän ottaisi vaikutuksia tämän arvostelusta. Ei Åke tahtonut pyytää ystäväänsä puhumaan hänen puolestaan Sifille, ei, mutta eihän olisi vahingoksi, jos keskustelu toisinaan itsestään voisi siirtyä Åkeen. Että Randal silloin puhuisi hyvää hänestä, sen Åke tiesi. Hän avasi täpötäyden sydämensä ilman arvelua.

Randalista tuntui omituiselta kuunnella, mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa. Se kävi hyvin niin kauan, kun hänen tarvitsi vain kuunnella, pahemmalta tuntuisi, kun hänen täytyisi vastata. Sillä mitäpä hän osaisi vastata?

Hän ajatteli mitä Sif oli sanonut Åke-parasta, että hän oli ikävä. Sanoa tätä rakastuneelle nuorukaiselle tuntuisi sydämettömältä. Se vain loukkaisi häntä parantamatta häntä, niin pahoin kuin hän oli pihkaantunut. Ja sitäpaitsi eikö voinut ajatella, että tyttö voisi sanoa noin salatakseen syvempää tunnetta?

Kuta kauemmin Randal kuunteli Åkea, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tuollaista rakkautta ei nuorukaiselle tule, ilman että sillä tarkoitetaan jotakin. Joko siihen vastataan tahi ei, täytyy sen koitua tärkeäksi hänen luonteensa kehitykselle.

Suuttumuksen sekainen kipu, jota Randal ensin tunsi nuoren miehen luottamusta vastaanottaessaan — aivankuin tämä olisi tunkeutunut hänelle itselleen pyhitetylle alueelle — väistyi vähitellen arvokkaamman tunteen tieltä. Hän ei voinut löytää sille nimeä, eniten se muistutti kokeneen veteraanin tunnetta nuorta taistelutoveria kohtaan, joka ensi kertaa on tulessa.

Nuorukaiselle oli kysymyksessä vain tämä: voinko voittaa hänet ja onnen? Randal näki syvemmälle ja pitemmälle.

— Puhtaasta, todellisesta rakkaudesta ei milloinkaan tule helvettiä, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että se olemukseltaan on taivas.

— Jos niin on, niin silloin ei rakkauteni ole puhdas, sanoi Åke uhmaavasti. Mutta todellinen se on, syvästi todellinen. Hän tekee minut hulluksi. Jos hän antaisi minulle rukkaset, niin silloin kävisi minun hullusti. Sinä, joka tunnet meidät molemmat, anna minulle neuvo! Kosinko minä?

— Siinä tapauksessa en voi neuvoa sinua. Mutta toisen neuvon tahdon antaa sinulle: joko hän tahtoo sinut tai ei, niin elä siten että olet hänen arvoisensa!

— Mitä iloa minulla on siitä, ellei hän tahdo minua? Silloin menköön kaikki helvettiin.

— Siinä tapauksessa vain, jos hän ei huoli minua, puolustihe hän. Jos hän tahtoo minut, silloin, niin silloin hän voi tehdä mitä tahansa minusta. Mutta jos hän hylkää minut…

— Millaista raukkamaisuutta! Mikä tuki sinusta voi tulla tytölle, jos hänen pitää tehdä sinut siksi, mikä sinusta on tuleva? Sinä, joka et tahdo olla paremmin miestä puolestasi, saatat odottaa, että tytön täytyy katsoa ylös sinuun, rakastaa sinua, uskoa itsensä sinulle! Ja vielä sellaisen tytön kuin Sif on! Sinäkö, joka et tahdo uskaltaa tulla kunnon mieheksi saamatta häntä ikäänkuin palkaksi, olet hänen arvoisensa, vai mitä arvelet?

Tämä läksytys tuli niin odottamatta tuolta tyyneltä, hillityltä ystävältä ja se oli niin täynnä oikeamielisyyttä ja voimaa, että se sattui Åkeen ja hän tunsi itsensä puolittain vasten tahtoansa irtitemmatuksi onnenkaihonsa hempeämielisyydestä ja asetetuksi korkealle, paljaalle kalliolle ja pakoitetuksi katsomaan kohti uusia ulapoita.

Randal yllytti häntä pyrkimykseen koota omaan olentoonsa verrattoman arvoisia rikkauksia rakasteltua olentoa varten, arvoja, joita hänellä olisi tallella tahtoipa hänen rakastettunsa ottaa niitä vastaan tai ei. Hänen luonteensa, hänen olentonsa osina ne kuitenkin tulisivat aina olemaan Sifin ja hänen.

Nuorukainen tunsi tuon kypsyneen miehen sanojen voiman aavistamatta niiden voiman tulevan siitä, että Randal oli puhunut hänelle niinkuin oli tavallisesti puhunut itselleen.

— Sinä olet antanut minulle korkeamman käsityksen rakkaudesta, sanoi Åke. Pelkään vain, että se on liian korkea minulle. En välitä mistään muusta kuin Sifin omistamisesta.

— En tahdo riistää sinulta toivoa, halusin vain voivani herättää sinussa toivoa jostain enemmästä kuin siitä, mitä sinä innokkaimmin haluat, niin että jos sinun täytyy menettää se, sinulla on jotakin, joka voi kuitenkin pitää sinut pystyssä.

— Mutta minä en välitä pysytellä pystyssä, ellen voi saada häntä, intti
Åke.

— Nyt meiltä alkaa mennä ympäri, ei kannata jatkaa siitä aineesta enää. Olen sanonut sinulle ajatukseni enkä välitä jauhaa niitä sinuun. On hyödytöntä puhua järkeä rakastuneelle hupsulle.

— Hupsulle! Sanotko hupsuksi rakastumista Sifiin? Sinun suonissasi mahtaa olla kalan verta, kun et edes voi ymmärtää. En ymmärrä muuten, kuinka olet voinut itse välttää rakastumista häneen, niin »setä» kuin oletkin. Jos hän vain olisi puoleksikaan niin ystävällinen minulle kuin hän voi olla sinulle, menettäisin auttamattomasti pääni ja kosisin.

— Onhan hyvä että minun pääni istuu vähän lujemmassa, sanoi Randal kuivasti.

Hän ei pitänyt siitä käänteestä mihin keskustelu oli joutunut ja antoi sille senvuoksi toisen suunnan.

laulaa runoilija ajatellen sydämensä lemmityn kuvaa, jota jokainen rakastunut nuorukainen kantaa sydämessään. Sillä tavoin kulki Sif Bentick, tietämättään, sinne, minne hänen uskollinen ihailijansa, Åke Boson, meni. Milloin hän oli luentosalissa ja katsoi hymyillen Åkeen muistiinpanokirjan lehdeltä, milloin hän oli hänen luonaan hiljaisessa työhuoneessa, ehkäisten tai kiihoittaen häntä työssä. Hän oli Åken mukana toverijoukossa. Jos musiikki raikui, kantoivat sävelet hänet rakastettua vastaan lumouksen maailmaan ja hän näki hänen kasvonsa ja olentonsa kirkastetussa loisteessa.

Jos leikki tai keskustelu toveripiirissä tuli sellaiseksi, että Sifin kuva tahraantui, kävi Åke hiljaiseksi ja sulki siltä korvansa, ja jos joku ehdotti hänelle, että hän tulisi johonkin sellaiseen paikkaan, johon Sif ei sopinut, ei Åke mennyt. Mutta hän tunsi, että jos hän kadottaisi kaiken toivon Sifin voittamisesta, silloin hänelle tulisi vaara suureksi, vaara — saadakseen unohdusta — heittäytymään suin päin siihen, mitä hän nyt karttoi. Senvuoksi hän itsesäilytysvaistosta viivytteli esittämästä tuota ratkaisevaa kysymystä Sifille.

Oli vielä muuan, jota Sif myöskin alinomaa tietämättään seurasi. Hänen kanssaan Sif eli tieteessä, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän ei harrastanutkaan. Mutta Sifin tiedoton läsnäolo Randalin mielessä vaikutti ei vain häneen itseensä, vaan hänen työhönsäkin. Sifin hymyilevä välinpitämättömyys tieteen ongelmoista veti Randalin näistä ulos pulppuavaan elämään ja esti häntä piintymästä kuiviin oppijärjestelmiin ja tieteellisiin ennakkoluuloihin. Hän opetti hänelle, että tiede ei ole elämää, vain yksi sen monista sädetaittumista. Luentosalissa, ylioppilaiden parissa, Sif oli näkymätönnä läsnä ja antoi hänen opetukselleen enemmän vapautta, alkuperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Hänen työhuoneensa yksinäisyyteen hän saattoi tulla odottamatta ja nuorekkaalla tuoreudellaan yhtäkkiä temmata hänet alas hänen ajatusrakennuksensa korkeuksista ja asettaa hänet tietämätönnä ja kysyvänä uudelleen lähtökohtaan. Mikä on ainoa tarpeellinen elämässä? Mikä on totuus?

Sif oli myöskin hänen kanssaan hänen hengenahdistusöinään. Aina uudelleen hän seisoi hänen edessään tukien, niinkuin hän oli seisonut tuona lyhyenä, mutta unohtumattomana hetkenä lappalaisessa matkailijatuvassa. Milloin vain Randal muisti tuon hetken, tunsi hän, että silloin oli hänelle annettu jotakin, jota ei milloinkaan voitu ottaa häneltä.

Hienoimmin hän oli hänen luonaan ollessaan yhdessä hänen kanssaan. Hän näki että hänen sydämensä vielä oli lapsen, vaikka jo olikin täysikasvanut neito. Randal pelkäsi koettaa herättää hänen uinuvaa sydäntään, sillä hän ei uskaltanut uskoa, että hänen olisi suotu herättää se. Hän näki, että Sif piti hänestä lämpimästi ja vilpittömästi, ja hän pelkäsi pyytämällä liian paljon kadottavansa kaikki. Sif oli ikäänkuin kesy, mutta kämmenellä oleva arka lintu — pieninkin vangitsemisen yritys karkoittaa sen pois.

Sifillä ei ollut aavistustakaan miten uskollisesti hän seurasi noita kahta, nuorukaista ja kypsynyttä miestä, eikä hän tiennyt mitään niistä molemmista elämänpiireistä, jotka hän heidän kanssaan jakoi. Itse hän eli omassa tyttömaailmassaan, joka oli kudottu unelmista ja todellisuudesta.

Hän piti sydämellisesti Randal-sedästä ja piti Åkestakin, mutta vähän hän vaivasi päätään sillä miten paljon hän merkitsi heille. Oli sitävastoin kolmas, joka siinä suhteessa tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, ja se oli luutnantti Stjärnfeldt, hänen ratsastusopettajansa.

Tämän sydämessä oli Sif myöskin saanut sijan, mutta se ei ollut valtijattaren. Sif viehätti häntä, mutta ei hallinnut. Hänen kuvansa seurasi häntä kyllä yhä itsepintaisemmin, mutta ei estänyt häntä menemästä sellaisiin paikkoihin ja seuroihin, mihin Sif ei sopinut.

Hän täytti toisinaan hänen mielensä kaiholla. Sifhän oli niin virkistävä, eikä hän tiennyt ketään, jonka mieluummin olisi tahtonut saada, jos personallisuus saisi yksin olla ratkaisevana. Mutta niin ei saanut olla. Hänen raha-asiansa olivat huonot, hänen tarvitsi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa, eikä Sif ollut rikas, hänellä ei ollut edes vähäisintäkään omaisuutta. Hirveän harmillista! ajatteli luutnantti.

Hänen ratsastusoppilaidensa joukossa oli kaksi perijätärtä. Toisella oli vähemmän omaisuutta kuin toisella, mutta hän oli herttaisempi. Nyt oli kysymys saisiko tämän ulkomuoto korvata erotuksen vai ottaisiko hän rikkaamman. Hän tiesi, että hän saisi heistä kumman tahtoisi, niin selvästi he kilpailivat hänestä.

Mutta sitte Sif oli tullut, ennenkun hän oli ennättänyt tehdä päätöksen, ja hyvin likeltä piti, ettei tämä saattanut myttyyn hänen laskelmiansa. Hän olisi ehkä tehnyt sen, jos hänen vaikutuksensa olisi saanut tulla niin voimakkaaksi, että hän Åken lailla olisi, Sifin kuva sydämessä, tullut ehkäistyksi menemästä sinne, mihin hän ei voinut ottaa tuota kuvaa mukaansa sitä tahraamatta. Mutta sitä valtaa itsensä yli hän ei antanut Sifille. Kun hän huomasi puhdistavan vaikutuksen, minkä Sif alkoi saada hänessä, terästäysi hän sitä vastaan, ja sen kautta menetti hän sen hiukkasenkin ihanteellisuuttaan, mikä hänellä tähän saakka oli ollut. Hän ei epäillyt enää rikkaan ja vähemmän rikkaan välillä. Hänhän ei voinut enää rakastua heihin kumpaankaan, nähtyään Sifin. Kun hänen senvuoksi piti myydä itsensä ilman rakkautta, piti sen ainakin tulla niin kalliiksi kuin mahdollista. Hän ottaisi rikkaamman.

Mutta ei ollut mitään kiirettä. Hän näki kyllä, että tyttö oli niin rakastunut häneen, ettei hän antaisi kenenkään muun siepata itseään, vaikkapa hän vähän viipyisikin.

Luutnantti huvitteli. Hän nautti Sifin raikkaasta seurasta ja antoi taipumukselleen vallan, niin pitkälle kuin saattoi, sitomatta itseään ja yllyttämättä ajatellun rikkaan morsiamensa mustasukkaisuutta liiaksi.

Leikin kestäessä hän tunsi kuitenkin toisinaan kiusallista kaihomielisyyttä. Oli hirvittävän suututtavaa, ettei Sif ollut rikas. Hän olisi tyytynyt aivan pieneen omaisuuteen, jos hän olisi saanut sen Sifin myötä. Mutta tällä ei ollut mitään, sen hän tiesi, sillä siitä hän oli ottanut selvän.

Hänelle kävi yhä vaikeammaksi päättää kosia tuota rikasta tyttöä. Sif oli niin hurmaava, hän ei saattanut jouduttaa ratkaisua, joka riistäisi häneltä Sifin näkemisen ja seuran.

Mutta Sifillä ei ollut aavistustakaan luutnantin huolista. Vähitellen hän rupesi punomaan tämän ympärille ihannoivia tyttöhaaveitaan. Hän meni ratsastustunneilleen mieluisin sydämentykytyksin, kiinnitti huomiota luutnantin sanoihin ja katseihin ja muisti ne. Ratsastaminen tuli hänen vasituiseksi maailmakseen.

Sif oli kerran sanonut piloillaan, että hän mielisteli luutnanttia siten, ettei liehakoinut häntä kuten muut tytöt tekivät. Se oli ollut ratsastamisen alussa. Eikä se sittemminkään muuttunut, hänen ei tarvinnut liehakoida häntä, hän tunsi, että hän ilmankin oli se, josta luutnantti eniten piti. Senvuoksi hän saattoi pitää luonnollisen iloisuutensa, toisten tyttöjen iloisuuden ollessa pingoitettua.

Sifin ratsastuksen kolmantena vuonna oli luutnantti joutunut niin pitkälle, että hän puoleksi epäili voisiko hallita taipumustaan Sifiä kohtaan. He eivät nyt kohdanneet toisiaan vain ratsastustunneilla, vaan usein sillä välinkin, ratsastaessaan klubissa ja kohdatessaan tanssi-iltoina. Saattoi tapahtua nykyään, että luutnantti osui lausumaan Sifille jotain sellaista, ettei hänen taloudellinen asemansa ollut siksi varma, että voisi noudattaa sydämensä taipumusta. Hän oli sellaisina hetkinä hyvin synkkä, ja Sifin kävi häntä sääli, mutta hän ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää, mitä luutnantti oikeastaan tarkoitti moisella valituksella.

Sellaisen ilmaisun jälkeen sattui melkein aina, että luutnantin aika-ajoin uusiutuva huomaavaisuus sillä välin laiminlyömäänsä rikasta tyttöä kohtaan tuli silmiinpistäväksi.

Mutta Sif ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka tällaisissa tilaisuuksissa oli lähellä. Hänen ihannoiva tunteensa luutnanttia kohtaan kielsi ehdottomasti näkemästä häntä sellaisessa valossa, mihin tämän omat sanat hänen menettelytapansa yhteydessä tuntuivat olevan omiaan asettamaan hänet. Mutta hänen sydämensä tuntui raskaalta, ja hänet valtasi myötätunnon kaipuu.

Sellaisena hetkenä sattui, että Randal tuli ratsastushuoneelle ratsastuksen kestäessä.

Hän huomasi heti harvinaista miettiväisyyttä Sifin kasvoissa. Kun tämä sitten huomasi Randalin parvekkeella, tapahtui hänen ilmeessään niin huomattava muutos, että Randalin sydän seisoi hiljaa pari sekuntia. Sillä tavoin tyttö ei ollut koskaan kirkastunut hänet nähdessään, vaikka hän aina tavallisesti oli iloinen saadessaan nähdä hänet. Oli aivan kun hän olisi ikävöinyt häntä ja hän vihdoinkin tullut.

Hän ei voinut ymmärtää mitä se merkitsi, sillä hän oli viisas ja hillitty mies, joka ei helposti turhia kuvitellut.

Joka kerran kun Sif ratsasti parvekkeen ohi, katsoi hän ylös, ikäänkuin olisi ollut iloinen siitä, että Randal oli siellä. Randalista tuntui kuin hänen läsnäolonsa olisi tuottanut Sifille turvallisuutta. Mikä hänen oli? ihmetteli hän, ja rakkauden vaistolla hänen arvailunsa johti lähelle totuutta. Oliko joku ollut epäystävällinen hänelle, ja tekeekö hänelle senvuoksi ystävän läsnäolo hyvää?

Luutnantti katsoi pitkään heidän jälkeensä. Hän ei pitänyt siitä, että Sif niin tuttavallisesti oli kiiruhtanut tuon herran luo, jonka kanssa hän nyt yhdessä meni pois.

— Kuka tuo on, jonka kanssa Sif Bentick menee? kuuli hän erään tytön kysyvän toiselta.

— Hänen nimensä on Randal, hän on dosentti ja tulee kai pian professoriksi ja hän seurustelee ahkerasti Sifin kotona, vastasi puhuteltu.

- Sittenpä Sifistä ehkä pian tulee professorinrouva, virkkoi eräs tytönääni iloisesti.

Luutnantti puristi tahdottomasti käden nyrkkiin. Itse hän saattoi punnita ja valita, mutta että hän itse vuorostaan tulisi punnituksi ja havaituksi liian köykäiseksi, se oli sietämätöntä. Hän kyllä ottaisi selvän siitä kuka tuo Randal oli! Yksin ja äreänä hän lähti ratsastuspaikalta. Hän ei sietänyt juuri nyt liehitellä tuota rikasta tyttöä.

Randal saattoi Sifin kotiin. He eivät puhuneet mitään tärkeää, eikä Sif uskonut Randalille mitään, mutta tällä oli voimakas tunne siitä, että Sif turvautui häneen ikäänkuin suojaa hakien. Ja Sifistä tuntui että Randalin seura oli ikäänkuin ihana, tyyni, vilpoisa aalto kirvelevässä kuumuudessa.

Seuraavan kerran kun luutnantti tapasi Sifin, asetti hän niin, että he joutuivat erikseen klubihuoneistossa olevaan pieneen, syrjäiseen huoneeseen. Tanssisalista kuului musiikki ja iloinen hälinä hillittynä sinne.

Hän kyseli Randalista, ja hänen kysymyksissään ilmeni selvästi mustasukkaisuutta.

Se elvytti Sifiä. Hän ei antanut huomata näkevänsä luutnantin mustasukkaisuutta, mutta mitä teeskentelemättömämmin ilmein hän heitti siihen sytykettä… Hän ei salannut lämmintä myötätuntoaan Randaliin, hän toi esiin hänen suuria ominaisuuksiaan sekä ihailunsa ja alttiutensa häntä kohtaan.

Se oli liikaa luutnantille. Hän unohti kaikki laskelmat ja varovaisuuden, hänen intohimonsa otti vallan ja kuohahti esiin sanoissa ja eleissä, ennenkun hän tiesi mitä teki. Hän heräsi tilanteen arveluttavuuteen vasta sitte, kun peruuttamattomasti oli ilmaissut rakkautensa.

Luutnantti ajatteli sitä mitä oli sanonut. Kosinut hän ei ollut, ilmaissut vain rakkautensa. Hänelle olivat rakkauden tunnustus ja kosiminen kaksi eri asiaa. Mutta Sifille ne olivat yhtä ja samaa. Sen luutnantti ymmärsi, ja hänen tietoisuutensa Sifin viattomasta käsityksestä teki tämän vain vielä enemmän tavoiteltavaksi hänelle samoin kuin tuo odottamaton arkuus Sifin käytöksessä hänen kuohuvan tunteenpurkauksensa rinnalla. Sif hurmasi häntä enemmän kuin konsanaan, ja hän oli jo vähällä heittää kaiken viisauden yli laidan ja antaa asian kehittyä tunteen mukaan. Innokkaan kehoituksen sanat pyrkivät kaikin tavoin esiin murtaakseen Sifin ärsyttävän epäröinnin, mutta hän pakotti ne takaisin. Maailmanviisaus oli liian juurtunut häneen, ettei edes intohimo voinut sitä järkyttää. Hänen raha-asiansa olivat niin huonot, että aivan yksinkertaisesti hän ei voinut mennä naimisiin varallisuutta vailla olevan tytön kanssa.

Ennenkun Sif oli ehtinyt vastata torjuvasti tai myönteisesti, rupesi luutnantti puhumaan köyhyydestään. Sydämen sanoja ne eivät olleet, jotka nyt tulivat hänen kielelleen, vaan viisauden, ja tuo äskeinen intohimoinen hehku muuttui synkkyydeksi. Olisi miehuutonta, epäritarillista ja itsekästä pyytää ketään tyttöä jakamaan hänen köyhyyttään. Senvuoksi hän ei pyytänyt Sifiltä sitä, hän ei ollut koskaan aikonut antaa hänen nähdä rakkauttaan, mutta se oli tullut liian voimakkaaksi ja tunkeutunut esiin tunnustuksessa. Voiko hän antaa sen anteeksi?

Kasvavan haaveilunsa aikana Sif oli uneksinut luutnantin rakkautta eniten ritarillisen ihailun muodossa. Hän oli elänyt hetkeä varten ja nauttinut katseesta tai kädenpuristuksesta ja vastannut ilmilausumattomiin tunteisiin, mutta mahdollisuuden, että siitä jotain enempää seuraisi, hän oli siirtänyt tulevaisuuteen ja sangen vähän askarrellut sillä haaveiluissaan. Senvuoksi hän oli tullut empiväksi, kun todellisuus yhtäkkiä oli tullut hänen eteensä ja hänet oli asetettu ratkaisun eteen. Luutnantin raju tapa oli pelästyttänyt häntä, ja nyt hänen synkkyytensä liikutti häntä. Siihen, mitä luutnantti sanoi, hän ei paljon kiinnittänyt mieltään. Mitä hän välitti köyhyydestä? Hänellä ei ollut mitään kokemusta siitä. Mutta luutnantin synkkä puhetapa koski häneen. Todellisuus, sellaisena kuin se nyt esiytyi, oli niin erilainen kuin hänen haaveensa, ettei hän tiennyt miten kohdata sitä. Yksi kohta vain oli hänen haaveunelmiensa kanssa yhteinen ja se oli se seikka, että luutnantti piti hänestä ennen kaikkia muita. Haaveissaan hän luonnollisesti oli perustanut kaikki siihen. Ja nyt tämä ei ollut vain haavetta enää, vaan varmuutta. Hän piti hänestä enemmän kuin kaikista muista, hän oli niin kiintynyt häneen, ettei voinut hillitä itseään. Se teki Sifin ylpeäksi ja onnelliseksi. Tietysti hän antoi hänelle anteeksi, että toinen oli ilmaissut tunteensa, hän oli vain iloinen, että tämä oli tehnyt niin.

Luutnantti näki Sifin silmissä välkkeen ja kuuli hänen äänensä lämmön eikä epäillyt, että hänen rakkautensa sai täydellistä vastakaikua. Tuo empiminen, jota Sif ensin oli ilmaissut, oli kai vain viattomuuden tahdotonta peräytymistä tuntemattoman suhteen, ajatteli hän, ja tyttö oli hänestä entistäkin houkuttelevampi.

Mutta hän pakotti itsensä puhumaan veloistansa. Hänellä ei ollut mitään millä maksaa niitä, ne olivat kintereillä ja lisääntyivät vain vuosi vuodelta. Hän ei ollut niin konnamainen, että olisi pyytänyt Sifiä jakamaan hänen kanssaan sellaista kurjuutta.

Mutta ellei niitä voi maksaa ja ne vain lisääntyvät, niin miten käy lopuksi? ihmetteli Sif.

Mahdotonta oli luutnantin sanoa hänelle keinoa, mitä oli ajatellut. Tänä hetkenä hänestä sitäpaitsi tuo keino oli niin vihattava, että hän epäili voisiko hän saada itsensä käyttämään sitä. Senvuoksi hänen vastauksensa oli välitön ja aito, kun hän kohotti kätensä ohimolleen ja teki liikkeen sormillaan, ikäänkuin olisi nykäissyt revolverin hanaa.

Sif kauhistui ja vannotti häntä, ettei hän ajattelisi mitään niin hirveää. Täytyihän toki löytyä jokin keino. Piti vain ryhtyä johonkin, arveli Sif toivehikkaasti, ja olihan siihen kai satoja mahdollisuuksia. Mutta luutnantti istui ikäänkuin nuori ukko eikä nähnyt mitään muuta kuin tuon ainoan alentavan, vihattavan, josta hän ei voinut viitata Sifille.

Kun he erosivat, eivät he olleet kihloissa, mutta heillä oli yhteinen salaisuus, joka Sifistä oli ihastuttava, mutta luutnantista musertava. Että Sif suorastaan iloiten saattoi mukautua siihen, että heidän välilleen ei saanut tulla muuta, ymmärsi luutnantti vain sillä tavoin, että Sif toivoi jotain odottamatonta käännettä hänen raha-asioissaan. Se kiusasi häntä, koskapa hän tiesi, ettei mikään käänne parempaan päin ollut mahdollinen. Hänen mieleensä ei johtunut ymmärtää Sifin iloista mieltä, vaikka ei kihlauksesta tullut mitään, siten, että tämä ei pohjaltaan tahtonutkaan kihlautua hänen kanssaan. Eikä Sif itsekään ymmärtänyt mielialaansa siten. Hän oli vain iloinen tietäessään tuon komean sankarin, josta niin monet haaveilivat, suosivan häntä. Se oli aivan kylliksi hänelle. Enempi olisi ollut liikaa, mutta sitä hän ei ajatellut, koskapa enemmästä ei ollut kysymystäkään.

Kun Sif myöhään saman päivän iltana tuli huoneeseensa ja vihdoinkin oli yksin, ajatteli hän päivän suurta tapahtumaa. Silloin hän tuli myöskin ajatelleeksi Randal-setää. Epäsuorastihan tämä juuri oli tuottanut hänelle tämän onnen, joka hänet nyt täytti, sillä hänhän oli kiihoittanut luutnantin mustasukkaisuutta, kunnes hän oli ilmaissut itsensä.

Hän tunsi itsensä kiitolliseksi Randal-setää kohtaan siitä mitä tämä tietämättään oli tehnyt, mutta samalla hänellä oli tunne siitä, että oli jollain tavalla käyttänyt häntä väärin. Hän oli liian hyvä käytettäväksi kannustimena. Sif ei ollut liioitellut alttiuttaan Randal-setää kohtaan, ja vaikka Sif oli kyllä ymmärtänyt, että hänen sanoillaan oli yllyttävä vaikutus, ei hän ollut puhunut Randal-sedästä oikeastaan harkiten, mutta kuitenkin hänestä tuntui vähän pahalta ajatella sitä osaa, jota oli antanut hänen näytellä.

Hän ihmetteli, mitä Randal-setä pitäisi siitä, jos hän tietäisi. Välinpitämätön hän ei olisi, sen Sif tunsi. Varmasti hän osaisi keksiä keinon mitä velkoihin tuli. Hän toivoi että hänen luutnanttinsa voisi oppia tuntemaan Randal-sedän ja tulla hyväksi tutuksi hänen kanssaan, mutta hän ei tiennyt miten se kävisi päinsä suoravaisella tavalla. Esitellyiksihän he helposti voisivat tulla toisilleen, mutta tulisivatkohan he silti ystäviksi? Hehän olivat niin erilaisia.

Randal ei ollut voinut olla miettimättä mikä oli ollut syynä Sifin mielialaan, kun tämä ikäänkuin apua etsien oli liittäytynyt häneen tuona päivänä, jona hän oli saattanut hänet kotiin ratsastuksesta.

Seuraavan kerran kun hän tapasi tytön, katsoi hän entistä tarkkaavammin häneen. Mutta vaikkapa hän ei olisi sitä tehnytkään, olisi hän heti huomannut uuden muutoksen. Hän näytti kantavan onnellista salaisuutta.

Randal aavisti heti, mitä se merkitsi. Se ei voinut merkitä vähempää, kuin että hänen sydämensä oli herännyt.

Ei viipynyt kauan ennenkun hän pääsi siitä selville. Hän istui ratsastushuoneen parvekkeella ja sattui näkemään katseen, jonka Sif ja hänen ratsastusopettajansa vaihtoivat keskenään. Se oli pikainen ja varovainen, mutta täynnä keskinäistä ymmärrystä. Se työnsi pistoksen Randalin sydämeen, pistoksen joka ei lakannut, vaan jätti jälkeensä kirvelevän tuskan.

Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen, lapsellisen tuttavallisena ja herttaisena, ja hän näytti pitävän selvänä, että hän saattaisi hänet kotiin kuten tavallisesti. Ensimäisen kerran Randal toivoi, ettei Sif olisi tullut hänen luokseen, ja tie tämän kotiin tuntui hänestä pitkältä ja vaikealta käydä.

Harvapuheinen hän oli, mutta muutoin hänen, ulkomuodossaan ei huomannut mitään siitä mitä hän sisällisesti kärsi.

Sif pyysi hänen tulemaan sisään, mutta hän esteli, hänellä ei ollut aikaa.

Sif oli huomannut hänen äänettömyytensä, mutta oli niin kiinni omissa ajatuksissaan, ettei hän enempää miettinyt sitä. Hänkin oli ollut vähän äänetön kotimatkalla, sillä hän oli kulkenut ja ajatellut, että hän hyvin mielellään olisi tahtonut uskoa salaisuutensa Randal-sedälle. Oli niin tyhjää kun ei saanut puhua siitä kenellekään, ja kaikista ihmisistä Randal oli ainoa, kelle hän olisi tahtonut ilmaista sen. Mutta ei hän voinut puhua hänelle siitä kadulla. Eikä hän olisi kai voinut tehdä sitä vaikka hän olisi tullut sisäänkin, siellähän oli isä ja äiti ja pojat, ajatteli Sif ja tunsi itsensä kärsimättömäksi heitä kohtaan. Jospa hän olisi saanut olla yksin Randal-sedän kanssa jossain ja uskoa hänelle kaiken! Kaikki oli niin levotonta ja epävarmaa, niin ihastuttavan mielenkiintoista, mutta rikkirepivää. Hän ei edes aina tiennyt mitä hän itse tahtoi tai toivoi, mutta hän luuli, että Randal-setä voisi selittää kaikki hänelle, jos hän vain voisi saada puhua hänelle.

Mutta tämä sanoi jäähyväiset hänelle portilla ja meni. Tuntui niin merkillisen tyhjältä, ajatteli hän, kun Randal-setä meni hänen luotaan noin.

Hän oli ollut niin äänetön, melkein hieman jäykkä. Mitä jos hän aavisti jotain eikä hyväksynyt sitä?

Randal kuljeksi ilman päämäärää kaduilla, kunnes ensi juna lähti Upsalaan. Silloin hän meni kotiin. Hän ei käsittänyt, että se mitä oli tapahtumaisillaan koskisi häneen niin musertavasti, koska se ei ollut muuta kuin minkä hän koko ajan oli tiennyt tulevan ennemmin tai myöhemmin.

Eihän hän koskaan ollut toivonut voivansa itse voittaa häntä. Ainakin hän oli luullut, ettei ollut toivonut. Mutta nähdä nyt toisen saavan hänet, se oli paljon pahempaa kuin itse olla saamatta häntä.

Hänen pikku Sifinsä toisen miehen vaimona! Pelkkä ajatus teki hänet kipeäksi.

Jos se olisi edes ollut Åke Boson rehellisine sydämineen, mutta tuo luutnanttikekkuli, joka tietysti ei lähestulkoonkaan ollut Sifin arvoinen!

Tässä Randal hymyili ivallisesti itselleen. Tokkopa milloinkaan suosittu kilpailija lienee tytön arvoinen sen silmissä, joka oli tahtonut saada hänet itselleen? Ja mitäpä minä muuten tiedän luutnantti Stjärnfeldfistä? ajatteli hän. Hän voi olla yhtä hyvin hänen arvoisensa kuin Åke Bosonkin.

Eräänä päivänä, samaan aikaan, sattui filosofinen väittely, missä Randal oli yksi vastaväittäjistä. Salattu tuska, jota hän menestyksettä tukahdutti ankarana itseään kohtaan, teki hänet tunteettomaksi muita kohtaan. Hän kehitti säälimättä terävyyttään ja sukkeluuttaan väittelyn kestäessä, sillä se antoi hänelle tilapäistä viihdykettä ja lohtua. Vasta sitten, kun hän huomasi poloisen lisensiaatti Sten Bärmanin kalpeat kasvot ja kuuli, miten hänen vastauksensa alkoivat käydä änkyttäviksi ja haparoiviksi, hän heräsi ja huomasi, että hänen surunsa teki hänet ilkeäksi. Silloin hän keskeytti itsensä ja tuli lempeämmäksi, mutta hän oli jo antanut toisen itseluottamukselle niin vaikean iskun, että tapahtunutta vahinkoa ei voitu parantaa. Mainittu lisensiaatti ei saanut niin hyvää todistusta väittelystään, kuin hänen lahjansa, perinpohjaiset opintonsa ja väitöskirjansa olivat antaneet hänelle oikeuden odottaa.

— Hänelle oli vahinko saada sinut vastaväittäjäksi. Kyllä sinä olisit voinut olla vähemmän terävä, sanoi muuan Randalin tovereista hänelle jälkeenpäin.

Randal naurahti vähän kuivasti. Hän tiesi, että hän voi puhua nurin kenen tahansa, ja olihan siinä jonkinlaista tyydytystä kun tunsi valtansa ja tiesi että se tunnustettiin, vaikka sisimmässään hän katui, että oli käyttänyt sitä tuota viatonta nuorta miestä kohtaan, jolle hän ei ollut ollenkaan tahtonut mitään pahaa.

— On vaarallista tuntea itsensä onnettomaksi, se huonontaa ihmisen, ajatteli hän ja päätti ponnistautua ylös.

Mutta se ei ollut mikään helppo asia. Jos hän olisi voinut vetäytyä pois Sifin seurasta, olisi tuo vaikeus saanut toisen luonteen, mutta suhde, missä hän oli sekä Sifiin että koko tämän perheeseen, teki mahdottomaksi syrjään vetäytymisen. Oli niin selvää, että hän joka kerta Tukholmassa käydessään tuli tohtori Bentickille, ettei hän ilman aihetta voinut katkaista sitä tapaa, ja onnettomuus satutti, että hän oli ottanut pitääkseen sarjan kansantajuistieteellisiä luentoja Tukholmassa sinä lukukautena. Lucialla oli sarjakortti, ja Sifkin oli ollut mukana silloin tällöin. Siispä hänelle ei ollut mitään aihetta poisjäämiseen.

Sif ei aavistanut miten Randalin laita oli. Häneen koskisi, jos hän tietäisi sen, sillä hän piti todellisesti hänestä, sen hän tiesi, senvuoksi hän ei saisi tietää mitään. Jos Sif ei epäilisi mitään, täytyisi hänen jäädä samaksi setämäisen alttiiksi ystäväksi kuin tähänkin saakka. Mutta se tehtävä oli ylivoimainen. Hänen filosofiansa ei ollut miksikään hyödyksi tämän suuren vaikeuden kohdatessa.

Hän muisti tilaisuuden, jolloin hän poikasena oli tullut isänsä huoneeseen ja löytänyt isän rukoilemasta. Hän oli aikonut hiipiä pois, mutta isä oli huomannut hänet, ja kutsunut hänet luokseen ja avomieliseen tapaansa pyytänyt häntä yhtymään hänen kanssaan rukoukseen. Sillä kertaa taloudelliset huolet olivat painaneet isää, eikä ollut näyttäytynyt mitään keinoa. Randal muisti vielä tuon rukouksen, mihin hän silloin oli ottanut osaa. Oli aivan kuin isä olisi vain asettanut huolensa viisaan ja mahtavan ystävän eteen, joka tietäisi neuvon, missä hän itse ei tiennyt yhtään. Randal muisti myöskin, että kohta jälkeenpäin apu oli tullut aivan odottamattomalta taholta.

Tuo muisto oli niin lapsellisen yksinkertainen, ja Randal oli tuskin ajatellut sitä kaikkina menneinä vuosina. Mutta nyt se seisoi yhtäkkiä niin elävänä hänen edessään. Hän taivutti päänsä sen edessä.

Hänen huuliltaan ei tullut mitään sanoja, ei edes sydämessäkään hänen tarpeensa muodostunut sanoiksi, se oli vain onnettomuuden ilmausta, joka tapahtui hänen sielussaan ja veti häntä sen Jumalan puoleen, johon hän oli nähnyt isänsä uskovan ja jota rakastavan ja rukoilevan ja jota hän itsekin oli alkanut viime aikoina etsiä toisin kuin tieteellisen ajattelun avulla.

— Miten pahoillani olen kun setä on ollut sairas! Sifin iloiset silmät olivat täynnä osanottoa.

— Se on vain tuo vanha tavallinen, sanoi Randal, torjuen asian sellaisena, josta ei kannattanut puhua. Mutta Sif katseli häntä todellisella levottomuudella, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin huonon näköisenä.

— Taudinpuuska kesti ehkä kauemmin kuin tavallisesti, myönsi Randal. Ja sitten minulla on ollut paljon työtä.

Hän tiesi olevansa kalpea ja laihtunut, ja hänestä oli hyvä, että voi syyttää hengenahdistusta ja työtä, vaikka hän kyllä tiesi että nuo voimat eivät jäytäneet hänen elämänlankaansa, ne olivat päinvastoin kuin kaksi kainalosauvaa, joita ilman hän vaivoin olisi voinut kulkea tämän ajan läpi.

Tanssikutsuissa, yhteisten tuttavien luona Sif ja Randal nyt olivat kohdanneet toisensa.

Randal ei tanssinut, mutta Sif oli ollut innokas antamaan hänelle kuitenkin yhden tanssin, ja nyt he istuivat sen aikana eräässä nurkassa itsekseen, missä he voivat olla häiritsemättä, jota Sif juuri tahtoi.

Luutnantti Stjärnfeldt ei ollut kutsuissa. Kun ei saanut puhua hänen kanssaan piti Sif onnena saada puhua hänestä, ja istuessaan nyt Randal-sedän kanssa ihmetteli hän, saisiko hän rohkeutta antaa rakastetun ystävän tietää mitään hänen salaisuudestaan.

— Sinulla on kai niin hauskaa ratsastaessa, ettei vaikuta sitä eikä tätä, kuka istuu parvekkeella.

Randal sanoi sen keveällä äänellä, mutta Sif ihmetteli, oliko hän ehkä huomannut jotain ja oliko hänen sanoissaan jokin sivutarkoitus.

— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan niin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli ollut.

- Eikö hän näytä omaavan tuota kaikkea? Voihan hänellä hyvin olla niitä ominaisuuksia, vaikka ne eivät välttämättömästi kuulu miehekkääseen ulkonäköön.

Vaistomaisesti Sif tiesi, että nuo mainitut sielun ominaisuudet olivat olemassa paljon voimakkaampina siinä miehessä, jonka kanssa hän puhui, kuin siinä, josta he puhuivat, mutta tätä hän ei ajatellut. Hänellä oli epämieluinen tunne siitä, että Randal-setä oli sanonut jotain epäedullista hänen luutnantistaan, vaikka hän itse asiassa ei ollut ollenkaan tehnyt sitä. Hän ei tehnyt itselleen selväksi sitä, että tuo luutnantille epäedullinen oli tämän omassa olemuksessa ja menettelytavassa verrattuna Randalin miehekkyyden määritykseen.

— Onko olemassa jotain hyvää keinoa velkojen maksamiseen? kysyi Sif, yhtäkkiä siirtyen aineeseen, joka pinnalta katsoen oli niin ilman minkäänlaista yhteyttä edelliseen, että Randal ensi silmänräpäyksenä luuli Sifin tahtovan kääntää keskustelun toisaalle; mutta mietittyään hiukan hän arvasi ajatusyhteyden jota Sif oli seurannut.

— Työllä, liiketoimella, naimisen tai pelin kautta tai suurisuuntaisen varkauden kautta, kerjuulla, arpajaisilla — on olemassa satoja enemmän tai vähemmän epävarmoja keinoja.

— Niin, sitä on vaikeaa sanoa. Suurien liikkeiden näyteikkunoiden järjestämisen olen kuullut olevan hyvin tuottavaa työtä. Valtioministerin virka antaa ehkä vähän enemmän vuotuista tuloa, mutta se on tavattoman horjuva. Muodissa oleva kirurgi on kyllä molempia edellisiä parempi. Kaikkein parasta on ehkä keksiä uusi suuvesi ja saada se maailman markkinoille näppäröiden reklaamien avulla. Se joka keksi tehdä kaikellaisia näperryksiä vanhoista krinoliinijousista on tainnut tulla miljonääriksi…

— Setä on kovin hassu tänä iltana! Enhän minä tarkoita tuollaisia mahdottomuuksia, nauroi Sif. Mitä voi esim. luutnantti tehdä tullakseen rikkaaksi?

Hän punastui tehdessään tuon kysymyksen, tietoisena siitä miten läpinäkyvä se oli. Mutta hänellä ei ollut mitään vastaan antaa Randalin arvata hänen salaisuutensa. Siitä hänelle suoraan ei hän uskaltanut puhua nyt, vaikka hän oli saanut siihen tilaisuuden.

Randalin onnistui pysyttää ottamansa tyyni, ystävällisen ylimielinen ilme, mutta se oli kuin sieluton naamio hänen todellisilla kasvoillaan. Hän kävi hieman kalpeammaksi sielun ponnistuksesta, kun hän hymyillen vastasi:

Se tuottaa niin vähän, sanoi hän. — Rahaa — niin. Mutta se voi välistä tuottaa jotain muuta, joka on arvokkaampaa kuin raha.

Sif oli tästä huomaavinaan, että Randal-setä oli arvannut hänen salaisuutensa, ja hän loi häneen pikaisen katseen vahvistaakseen hänen arvailuaan.

Randalin pelastus sinä hetkenä oli siinä, että hän unohti itsensä Sifin tähden. Hänet valtasi yhtäkkiä sääli Sifiä kohtaan, senvuoksi että tämä istui siinä niin epäilemättömän onnellisena sellaisesta, jonka Randal aavisti onnettomuudeksi. Sifin puhe veloista saattoi hänet ymmärtämään, että hänen rakkautensa tie oli epätasainen ja vaikea, elleihän aivan suljettu, vaikka hän ei huomannut sitä.

Hänen kävi tyttöä sääli. Miltä hänestä tuntuisi kun hänen silmänsä avautuivat? Ja millä tavoin ne avautuisivat? Pitäisiköhän hänen luopua rakkaudestaan, vai veisikö se hänet köyhän avioliiton pitkiin koettelemuksiin? Hän näki välttämättömän kärsimyksen hänen edessään, ja Sifin täydellinen tietämättömyys siitä viilsi häntä sieluun saakka.

Kun heidän keskustelunsa oli joutunut tähän kriitilliseen kohtaan, kun salaisuus oli arvattu ja vahvistettu, mutta ei vielä sanoin lausuttu, oli heidän vuoronsa lopussa. Sifin seuraava kavaljeeri tuli pyytämään häntä tanssiin.

Sif hymyili herttaisimmalla tavallaan Randalille, kun hän jätti hänet. Hän tunsi että nyt, kun Randal-setä oli saanut arvata hänen salaisuutensa, oli hän hänelle rakkain kaikista yhden ainoan jälkeen. Hän tiesi myöskin, että Randal-setä säilyttäisi hänen salaisuutensa sydämessään yhtä järkähtämattömästi, kuin jos hän olisi pyytänyt häneltä sitä ja Randal-setä olisi vannonut hänelle sen säilyttävänsä. Sifistä oli niin hyvä tietää salaisuutensa olevan hänen sydämellään, hänestä tuntui siltä kuin se sen kautta olisi tullut suuremman arvoiseksi.

Sen huomion jälkeen, jonka Randal oli tehnyt Sifin suhteen, oli hänelle vaikeaa tavata Åke Bosonia ja kuunnella hänen sydämenpurkauksiaan.

Hän mietti, oliko hänen velvollisuutensa hienolla tavalla valmistaa Åkea tuon välttämättömän pettymyksen kiirastuleen. Mutta kuinkapa hän voisi tehdä sen ilmaisematta Sifin salaisuutta, jota hän muutoin ei ollut koskaan saanut sanoin vahvistetuksi?

Sitäpaitsi hän ajatteli, että kuta kauemmin nuorukainen sai harjoitella kaiken alhaisen ja alasvetävän vastustamisessa, sitä parempi. Jos elämän puhtaus ennättäisi tulla hänen toiseksi luonnokseen ennenkun hän kadotti toivon Sifin voittamisesta, oli tämän toivon menettäminen käyvä vähemmän kohtalokkaaksi.

Randal päätti senvuoksi olla menemättä tapausten edelle ja hyvässä tarkoituksessa olla tekemättä turhaksi toivoa, joka oli siveellinen voima niin kauan kuin se voi elää.

Hän ajatteli, että tuo jumalallinen äly, joka oli saattanut voimaan luonnon ihmeellisen järjestyksen, missä kaikki sopii toisiinsa niinkuin ketjun renkaat, olisi kai myöskin kyllin voimallinen ulottaakseen järjestyksensä ihmiselämän kokemuksiinkin.

Senvuoksi hän ei riistänyt nuorelta ystävältään petollista toivoa, mutta hän teki mitä voi aseistaakseen häntä tulevaan koettelemukseen. Sen hän teki johtamalla keskustelun sellaisiin suuntiin, että hän sai tilaisuuden liittää siihen yhtä ja toista kaikkein uusimmasta elämänfilosofiastaan, siitä, mistä hän itse oli alkanut tulla selville, sittenkun sisäinen hätä oli saattanut hänet tulemaan lapseksi jälleen, avuttomaksi lapseksi, joka haparoi voimakasta kättä avukseen pimeydessä.

Mutta Åke Boson ei tiennyt vielä mistään hädästä eikä tuntenut mitään voimakkaan käden tarvetta. Hän kuunteli senvuoksi pintapuolisesti näitä ajatuksia, ihmetellen kuinka Randal oli joutunut niihin, ja unohti ne pian tykkänään.

On epätietoista, kuinka kauan luutnantti Stjärnfeldt olisi antanut asioiden olla sellaisinaan ryhtymättä ratkaisemaan suuntaan tai toiseen, ellei raha olisi ratkaissut. Mutta nyt kävi niin, että hänen velkojansa alkoivat ahdistella. Hän ei saanut lainaa, hänen raha-asiansa sotkeutuivat yhä auttamattomammin. Vararikkoa hän ei tahtonut tehdä, hänen täytyi mihin hintaan tahansa saada luottoa. Hinta oli korkea, sydäntäsärkevää oli kun piti maksaa se, mutta hänen täytyi, ellei hän tahtonut mennä perikatoon. Jos hän vain olisi kihloissa rikkaan tytön kanssa, odottaisivat hänen velkojansa kyllä, ja senvuoksi hänen piti pian mennä kihloihin. Ja se oli pahinta. Jos hän edes olisi voinut viivyttää ratkaisua kesään, jolloin hän ei nähnyt Sifiä, olisi ollut helpompaa.

Hänen oli myöskin sääli Sifiä. Hehän eivät onneksi olleet kihloissa, he eivät myöskään olleet millään tavalla antaneet puheen aihetta, molemmat olivat hyvin varoneet etteivät muille ilmoittaisi salaisuutta. Mutta hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen ottaa Sif mahdollisimman paljon huomioon. Senvuoksi hän kirjoitti Sifille kirjeen, jonka tarkoitus oli valmistaa tätä siihen mikä oli tuleva.

Hän pyysi siinä kirjeessä Sifin unohtamaan hänet ja selitti, ettei hän ollut Sifin ajatuksenkaan arvoinen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, kirjoitti hän, ettei ollut sitonut häntä itseensä, sillä se olisi ollut sama kuin vetää hänet kurjuuteen. Hän katui katkerasti olemastaan kyllin heikko antaessaan Sifin aavistaa hänen rakkautensa. Nyt hän pyysi vain hänen suomaan anteeksi hänelle ja unohtamaan hänet. Hän lopettaisi ratsastusopetuksen ja matkustaisi pois joksikin aikaa, minkä vuoksi tämä kirje oli hänen jäähyväisensä.

Kirje kohtasi Sifiä iskun tavoin ja järkytti häntä ankarasti. Viime aikoina hän kyllä oli saattanut toisinaan epäröidä ja ihmetellä, oliko se, mitä hän tunsi, rakkautta vai eikö, mutta nyt kun näytti siltä, että hän kadottaisi luutnantin, unohti hän aivan epäröimisensä ja oli vakuutettu siitä, että oli rakastanut häntä koko ajan.

Hän ei ymmärtänyt mitä luutnantti tarkoitti kirjeellään. Hehän pitivät toisistaan. Eiväthän he voineet yhtäkkiä sopimuksesta lakata. Jos he olisivat olleet kihloissa, olisi se ollut toinen asia. Kihlauksen voi purkaa, mutta rakkaus itse ei riipu päätöksestä tai sopimuksesta.

Sif oli haaveillut ja uneksinut mitä kauneimpia unelmia tänä aikana. Hän oli ollut niin tyytyväinen tuohon heidän väliseen häilyvään ja salaiseen suhteeseen, se oli ollut hänestä niin hienoa ja hohteista, eikä hän ollenkaan ollut tuntenut mitään kärsimättömyyttä siihen nähden, että se muuttuisi lujemmaksi, pikemmin päinvastoin. Hän oli karkoittanut ajatuksen siitä ajasta, jolloin niin kävisi. Mutta nyt tuo kaunis kuva särkyi kokonaan.

Hän ei tahtonut ymmärtää mikä siinä oli takana, vaikka kiusallinen aavistus sanoi sen hänelle.

Kun hän tuli ratsastuspaikalle, oli siellä toinen upseeri johtamassa opetusta.

Tytöt ihmettelivät, jotkut heistä näyttivät huomattavasti alakuloisilta. Mutta niiden joukossa ei rikas tyttö ollut. Hän näytti riemuitsevan ja sellaiselta kuin olisi voinut selittää yhtä ja toista, jos olisi tahtonut. Sifille, joka muulloin oli hänen huonosti salatun mustasukkaisuutensa esineenä, hän osoitti nyt huomattavaa alentuvaisuutta.

Sifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa toista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!

Mutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut, ettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka hän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja pyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?

Sif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea pahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan kirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.

— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä suoraan.

Tuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta tilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.

— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta yskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän kanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää sen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden että olen puhunut sen sinulle Lupaa!

— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen piti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.

Ei silti että hän olisi yhtään välittänyt siitä, mutta täytyihän hänen sanoa jotain.

— Berliniin raha-asioiden vuoksi, otaksun. Hän ei sanonut kuinka kauan hän viipyisi poissa, mutta hän puhui jotain sellaista, että minä tulisin jälestäpäin ja me menisimme kihloihin jossain romantisella paikalla Saksin Sweitsissa esim. ja että ehkä menisimme naimisiinkin siellä ulkomailla ja tekisimme häämatkamme samalla. Mutta minä tahdon mieluummin mennä naimisiin täällä kotona ja pitää hienot häät morsiusneitoineen ja sulhaspoikineen. Sitten pyydän sinut morsiusneidoksi, tahdotko tulla?

Hän ei voinut päästä pakoon, hänen täytyi kuunnella tuota onnellista morsianta tuntien itseänsä kidutettavan.

— En tiedä, miten asetan paterin hoidon, sanoi Allan eräänä päivänä päivällispöydässä.

Hän oli juuri tullut kotiin Västanforsista, jossa hän oli pikipäin käynyt ja tavannut vanhan isänsä hyvin heikkona.

— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha taloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei mitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet vähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen tai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi olla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen hän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin jotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen niskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi, että hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.

Oli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle rakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi näyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden ominaisuuksien ohella.

Sekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli viimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.

- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää. Ja minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule olemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja jos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut vain lystikäs, kun hän on tuollainen.

— Tahdotko todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet katumaan? kysyi Lucia.

— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi
Allan.

— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin matkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti, sanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.

Sif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei vastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle mahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.

— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän.
Sinä et tule kestämään viikkoakaan.

— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen pahempi kuin ennenkään.

— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi, niin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me voimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin ollessa siellä.

— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon olla, sanoi Sif innoissaan.

Hän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista Tukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi tunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi, sillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille. Senvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive: saada piiloutua.

Ja tässä tuli nyt mainio tilaisuus. Heidän täytyi antaa hänen matkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha Kaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä hänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtistä.

— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi häneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.

Minun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt. Pidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa tulla hänen luokseen.

— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta tuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän heikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että säännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.

— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi mennä.

Ja niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki ennätettiin järjestää.

Sif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten. Silloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä vastaan. Sif syytteli kiirettään.

Mutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin aavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä hän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun hän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan hänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla olevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli ollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko juttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.

Hän toivoi että olisi voinut tehdä sen, hän ikävöi Randal-setää, mutta häntä hävetti näyttäytyä tälle. Hän näkisi heti, että kaikki oli menetettyä, eikä hän, Sif — saattaisi säilyttää itsehillintäänsä Randal-sedän osanoton tähden, jota hän tiesi tämän tuntevan häntä kohtaan, ajattelipa hän mitä tahansa hänen luulottelustaan. Senvuoksi hän pysyttelihe itsepintaisesti huoneessaan.

Mutta kun hän tuli saliin päivälliseksi, seisoi Randal siellä, Lucia oli pyytänyt häntä jäämään.

Sif tunsi kalpenevansa nähdessään hänet, ja pienen kylmän käden Randal sai käteensä heidän tervehtiessään.

Vaikkapa hän ei olisi tiennyt luutnantti Stjärnfeldtin matkasta ja kuullut huhuttavan hänen piakkoin odotettavasta kihlauksestaan rikkaan tytön kanssa, olisi hän nyt ymmärtänyt, että kärsimys, jota hän oli pelännyt, oli nyt kohdannut hänen lemmikkiään.

— Onnittelen isoisääsi, tiedän, että sinulla on sydäntä sairaille, sanoi hän.

Sif ymmärsi, että hän ajatteli muuatta yötä Lapin matkailijatupasessa tuona valoisana kesänä sata vuotta sitten, ja hänen mielensä kävi niin herkäksi sitä muistaessaan ja kiitolliseksi siitä, että Randal-setä veti sen esille suojaksi hänen mielenliikutukselleen, joka uhkasi vallata hänet.

— Isä luulee, etten tule kestämään viikkoakaan, sanoi hän hieman naurahtaen, ikäänkuin olisi tahtonut antaa Randalin uskoa, että hän oli siinä samaa mieltä isän kanssa.

— Luulen sinun kestävän niin kauan kuin sinua tarvitaan, sanoi Randal luottavasti.

Istuttiin pöytään, ja keskustelu tuli yleiseksi, Sif ei ottanut siihen paljon osaa. Randal-sedän vastaus oli saattanut hänet häpeemään. Hän luuli hänen menevän isoisän tähden, mutta hänhän tiesi, että hän meni yksinomaan itsensä tähden. Hän tunsi itsensä niin matalaksi, ja häntä kiusasi yhtä paljon se, että Randal-setä tässä tapauksessa luulisi hänestä parempaa kuin hän ansaitsikaan, kuin että hän luutnanttia koskevassa asiassa epäilisi hänen olleen luulotteleva, vaikka hän ei ollut sitä. Hän piti niin todellisesti Randal-sedästä, että pieninkin kierous tämän käsityksessä hänestä — Sifistä — oli hänelle mahdotonta sietää. Mutta hän ei voinut selittää hänelle kumpaakaan.

Kun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada sammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän aavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.

Asunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti huoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki huoneen hämärän valoisaksi.

Randal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään nojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa eikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri suljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa aikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta jotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.

Miten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja itsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.

Randal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi mennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle kutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se olikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua täten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.

Telefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti toimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.

— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän tähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen alaisena.

Sif näki, että Randal-setä tiesi sen, eikä välittänyt ihmetellä miten hän saattoi tietää sen.

— Ei kaikille rakkaus ole suurinta, sanoi Randal säälitellen niitä, jotka eivät ymmärtäneet sen arvoa.

Sif veti vapisevan huokauksen. Hän oli aivan unohtanut ylpeytensä, sitä ei tarvinnut tässä, se olisi soveltunut huonosti tämän todellisen ystävän rinnalla.

Kun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen, oli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt mitään.

Vaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi hän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa häntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt. Sanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut hänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä, ja sellaisena tämä pitikin häntä.

Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut pysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi sen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota rakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja tuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä, oli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.

Tuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli odottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan jonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.

Hän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat siinä yhdessä.

Minkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko hän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi väliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon tai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi seurata taipumustaan?

Jos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen, kuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?

Niin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut voittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.

Hän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän, sillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.

Häntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan häntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa. Hänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan rakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä, koettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä mahdottomuutta.

Sifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi itsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.

Tässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen isoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.

— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään miten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?

— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle päivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.

Oi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä Västanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei kukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.

— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän muistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.

— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut sitä?

— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan sanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on tärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri edesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen viime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää siihen.

— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta aavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi puhua hänen kanssaan.

— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän epäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile sellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin äidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.

Isoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja ajajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin päivälliseksi.

Oli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine auringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.

Isoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin mielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan valmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä tuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.

Tuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun ylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut äsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut rakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain salaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän todellakin tulisi onnettomaksi!

Hän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja niitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän tuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista. Minkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei anteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä, jota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli näitä hänelle niin uusia ajatuksia.

Isoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut näkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman melkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti niin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.

Sisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti sitä heti.

Isoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän oli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli aina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut yhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen, jonka pitää narista kun se liikahtaa.

Sif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli kuullut puhuttavan.

Hän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan voi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta pelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian puheeksi.

— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän karkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut jotain jokapäiväistä pikku seikkaa.

Sif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen naiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.

— Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei pyytänyt minulta sitä koskaan. Ei hän välittänyt siitä annoinko minä anteeksi vai enkö?

— Katkeraksi? Minä en tahdo katkeraa vettä, tiuskasi hän. Mitä minä sillä tekisin, kun en tarvitse sitä?

Sif huomasi enemmät kyselyt hyödyttömiksi. Mitä isoisä lie tuntenutkin, niin se oli nyt unohdettu. Hän oli lapsi uudelleen ja yhtä vapaa katkeruudesta kuin lapsi.

IV.

HANKAUKSIA.

— Minun mielestäni on sääli isoisää, kun kaikki ajattelevat, että on suuri uhraus olla hänen luonaan, sanoi Sif. Eihän hän toki ole niin hirveä. Toruuhan hän kyllä, ja sitä hän on aina tehnyt, mutta kiltti hän on. Minun mielestäni ei ole ollenkaan oikein, että ihmiset minua niin kehuvat kun tahdon olla hänen luonaan.

Hän oli ilmeisesti loukkaantunut vanhan isoisän puolesta ja puhui närkästyneesti.

Randal, jolle hän purki itseään, ei vastannut mitään, mutta hänen mielestään ei hänen pikku lintunsa ollut koskaan laulanut kauniimmin.

Randal oli kesän ensi puoliskoksi vuokrannut itselleen Harjun ullakkohuoneen. Nyt hän oli tullut Forsiin ja houkutellut Sifin ulos iltapäiväkävelylle. He menivät metsään, joka tuoksui havulle ja pihkalle auringossa. Lågarnin vesi kimalteli runkojen lomitse oikealta.

Pahinta tuossa kiitoksessa on, että se on niin ansaitsematonta, jatkoi Sif. Enhän minä isoisän tähden tänne keväällä tullutkaan, vaan itseni tähden.

Mutta sitähän ei tietysti kukaan tiedä, ja senvuoksi he luulevat, että minä olen niin ihastuttavan altis ja uhrautuva.

Nämä Sifin purkaukset eivät aiheutuneet mistään Randalin lausunnosta. Tämä ei ollut ylistänyt häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, mutta hän oli ainoa, jolla oli edellytyksiä ymmärtämään, että hänellä oli ollut muu syy menettelylleen.

Randal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka oli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi, hän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.

— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin ilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.

— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin tahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.

Se ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon tuosta »pikku Sifini».

Randal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa hänelle?

Rukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain ajatuksia tämän luona.

Koettaako ajatella, ettei mies kai ollutkaan onnellinen, vaan pikemmin tarvitsi sääliä? Se vaikuttaisi vain kuin öljy tuleen, joka oli sammutettava.

Tuntuu kuin ei olisi viisasta kohdella uskotonta rakastajaa kuten tavallista lähimmäistä. Vaarallisia voimia liittyy siihen, suhde on herkempi ja monimutkaisempi kuin niiden ihmisten, joita ei yhdistä — tai erota — mikään erotiikka.

Parasta on löytää ajatukselle ja tunteelle toinen vetovoima — toinen rakkaus kuin se, joka on muuttunut katkeruudeksi. Mutta sen täytyy olla rakkaus ilman erotiikkaa, sillä uutta eroottista rakkautta ei terveeseen ja puhtaaseen ihmiseen juuri voi syntyä, ennenkuin ensimäinen on kokonaan kuollut.

— Muistatko, kun kysyit minulta elämän tärkeimmästä asiasta ja minä vastasin vähän tyhmästi?

— Vastasin kyllä, ainakin ensin. Isoisäsi oli antanut sinulle paremman vastauksen. Oletko lakannut etsimästä Jumalaa, pikku Sifini?

— Etsi häntä kunnes löydät. Luulen, että se etsiminen paraiten on auttava sinua olemaan toivottamatta pahaa kenellekään.

Sifin oli vaikea käsittää abstraktisia asioita, hän oli senvuoksi hämillään kuultuaan tämän odottamattoman kehoituksen. Mutta se teki vaikutuksen häneen. Hän muisti tuon edellisen tilaisuuden, jolloin he, kuten nytkin olivat puhelleet Jumalan etsimisestä. Silloin Randal-setä oli puhunut niin erilailla. Silloin hän oli sanonut uskonnosta: saattaa olla niin, saattaa olla ettei olekaan niin. Nyt sitävastoin hän puhui aivan eri tavalla, ikäänkuin hän olisi tiennyt.

Sif katseli Randalia salaa, ihmetellen mitä tämä oli kokenut ja mikä oli voinut saada hänet puhumaan tähän uuteen tapaan.

— Sinä tahdot voittaa ilkeän toivomuksesi, mutta et voi, jatkoi Randal.
Anna sen voimattomuuden viedä sinut Jumalan luo, pyydä hänen apuaan.
Kun hän sitten auttaa sinua, tulet kosketukseen hänen kanssaan, ja niin
on alku tehty.

— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa uskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei kauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti. Pidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni uskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan uskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä, kasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin perintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina tuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana ajattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.

Hänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän sääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin kauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.

— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki ensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut sysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.

Sifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin olleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli uteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.

— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja riippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.

Sif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään yksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää, mutta ihmetteli sitä enemmän.

Hän oli luullut tuntevansa Randalin niin hyvin, mutta nyt häntä hämmästytti havaitessaan, että hän oikeastaan tiesi sangen vähän hänestä. Hän oli pitänyt Randalia uskottuna ystävänään, hän oli ottanut vastaan ja nauttinut hänen lämpimästä mielenkiinnostaan ja uskollisesta ystävyydestään, mutta hän ei ollut asettunut Randalin olosuhteisiin, hän ei ollut vaivautunut oppimaan puolestaan tuntemaan häntä. Tuntui nyt niin omituiselta ajatella, että hänen eläessään kokonaan kiinni omassaan ja sitoessaan Randalin mielenkiinnon asioihinsa, tämä oli, hänen aavistamattaan, läpikäynyt jotain niin vaikeaa ja järkyttävää, ettei hän ollut voinut selviytyä itsekseen sitä, vaan tullut avuttomaksi kuin lapsi Jumalan edessä. Mitähän se mahtoi olla?

Ettei Randal tahtonut puhua siitä, se teki asia vain vielä mielenkiintoisemmaksi ja merkillisemmäksi Sifin mielestä. Hän oli niin kiinni muissa mietteissään Randal-sedästä, että hän tarkkasi vain puoleksi sitä, mitä tämä edelleen sanoi hänelle. Suurimman merkityksensä se sai siitä, että se yhä selvemmin osoitti hänelle, miten Randal-setä oli muuttunut kokemastaan. Hän ohjasi Sifiä raamatun turviin ja puhui siitä rakkaudella. Hän ei enää pannut muuta kysymykseen kuin uskoa siihen. Hän puhui eräästä kirjasta, joka olisi hänelle — Sifille — erinomainen apu, jos hän haluaisi tutkia raamattua, ja hän pyysi saada antaa hänelle sen kirjan. Hän kirjoittaisi jo tänään ja pyytäisi lähettämään sen. Hänen mielenkiintonsa oli niin kokonaan suuntautunut Sifiin, ikäänkuin hänen omassa elämässään ei löytyisi mitään, jolla olisi voinut olla samallaista oikeutta mielenkiintoon. Hän ei näyttänyt pyytävän muuta kuin saada olla hänen ystävänsä. Sifiltä hän pyysi ainoastaan, että tämä ottaisi vastaan häneltä. Hänen mieleensä ei johtunut pyytää itselleen mitään Sifiltä. Sifiä liikutti tuollainen alttius, mutta hän kaipasi kuitenkin jotain. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Randal-setä olisi tehnyt hänet uskotukseen ja puhunut hänelle, mitä hän itse oli läpikäynyt. Mutta Sif ei uskaltanut sanoa sitä, ja senvuoksi ei Randal saanut mitään aavistusta siitä, että hänen äänettömyytensä omasta itsestään loukkasi hänen pieneen ystäväänsä.

— En tiedä hänellä olevan mitään erikoisoikeutta kuolemattomuuteen, sanoi hän.

— Sitä minun on mahdoton sanoa. Se voi kestää kauan vielä, se voi tapahtua piankin.

Vanhalla tohtori Bentickillä oli ollut halvaus kohtaus ja hänen poikansa oli juuri tullut Tukholmasta. Lucia ja pojat olivat jo ennemmin tulleet Västanforsiin ja asuivat Clareuksella Borgissa. Mutta Lucia oli heti vanhan tohtorin huonontuessa muuttanut Forsiin.

— Pelottaako sinua nyt olla hänen luonaan, kun hän on tullut näin huonoksi?

— Parasta kai on, että sitten muutat pois Forsista, Saamme hankkia jonkun muun äidin avuksi.

— Se on niin pelkurimaista, mutta en voi sille mitään, sanoi Sif surumielisesti.

— Sinä olet tehnyt osasi. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, olit sinä hänen luonaan ja teit hauskaksi hänen olonsa. Nyt hän tuskin tuntee ympäristöään eikä juuri tarvitse sinua enää. Nyt saavat muut astua esiin.

— Jäisin niin mielelläni auttamaan äitiä, jos vain tietäisin, etten saisi nähdä isoisän kuolevan. Vaikka on kyllä vaikeaa nähdä häntä sellaisenakin kuin hän on.

Sif sai muuttaa Erik-enon luo Harjulle, ja hänen siellä oleva vanhin serkkunsa, seitsentoistavuotias Brita, tuli hänen sijaansa Forsiin Lucian avuksi hoitamaan sairasta.

Brita oli voimakas ja rauhallinen, eikä mietiskellyt elämää eikä kuolemaa eikä pelännyt kumpaakaan. Hän oli paras apulainen mitä Lucia saattoi saada.

Vaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä, ei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma pelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden rinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä harmaalta.

Randal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja se koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen mukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he olivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi. — Sitä on niin paljon, vastasi Sif.

Randalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi hellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta ei pääasiallisesti.

— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En yksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi kuolemaa.

Randalin ääni, joka ilmaisi miten mahdottomalta sellainen kuvittelu tuntui hänestä, teki Sifille hyvää.

— Setä, joka itse seisoo yläpuolella kaikkia heikkouksia, voi kuitenkin olla katsomatta alas sellaiseen raukkaan kuin minuun.

Se oli liiaksi Randalille. Hän kohotti käsivartensa ottaakseen Sifin syliinsä. Mutta voimakkain tahdonponnistuksin hän ehkäisi itsensä ajoissa ja antoi käsivartensa vaipua jälleen.

Hänkö seisoi kaikkien heikkouksien yläpuolella, hän? Ei hän koskaan ollut ollut niin lähellä peloittaa pikku lintuansa karkuun. Ihmettelystä, joka tuli Sifin silmiin, hän ymmärsi, että hän olisi säikähdyttänyt pois hänet, ellei olisi onnistunut ehkäisemään itseään. Hänhän oli vielä paraillaan kiinni ensimäisessä pettymyksessään eikä ollut vielä kypsä uudelle rakkaudelle. Häneen vaikuttaisi pahasti saada yhtäkkiä nähdä tuon ihaillun ja pidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi. Randal oli kyllin viisas huomaamaan sen ja hillitsemään itsensä.

He olivat pysähtyneet havuiselle metsäpolulle. Nyt he kulkivat äänettöminä eteenpäin Harjua kohti.

Kuolema viivytteli ottamasta vanhaa tohtori Bentickiä, minkävuoksi elämä Västanforsissa kulki taas entisillä raiteillaan. Ei kukaan pyytänyt naapuriston nuorisolta, että se istuisi hiljaa ja odottaisi kuolemaa, joka viivytteli tuloaan ja saattoi viipyä vielä vuosia. Senvuoksi lapset ja nuoret kokoontuivat ja heillä oli hauskaa toistensa kanssa kuten muulloinkin kesäisin.

Brita Sander, tuo pieni taitava hoitajatar-apulainen, ei tehnyt mitään poikkeusta siitä säännöstä. Lucia-täti ymmärsi, että Brita oli nuori ja lähetti senvuoksi hänet huvimatkoille ja kutsuihin toisten nuorten kanssa.

Itse ei Lucia jättänyt sairaan huonetta muulloin kuin kävelläkseen raittiissa ilmassa tai lyhyillä vierailuilla vanhan ystävänsä rouva Clareuksen luona Borgissa. Hän oli luvannut miehelleen kävellä vähintään tunnin verran pari kertaa päivässä.

— Sinä et saa tehdä itseäsi rumaksi ja vanhaksi, sillä silloin en voi enää pitää sinusta, oli tohtori lähtiessään sanonut leikilliseen tapaansa Lucialle.

Hän ei voinut jäädä Västanforsiin kun hänellä oli työnsä hoidettavana Tukholmassa, mutta hän tuli sinne päiväksi pariksi silloin tällöin isäänsä katsomaan.

Västanforsin nuorison elämä sai tänä kesänä odottamattoman mielenkiintoisen lisän sen kautta, että kaksi kandidaattia tuli sinne kasvinkeräilyretkelle ja hyvin pian tulivat houkutelluiksi jäämään sinne, vaikka Västanfors ei ollut rikas harvinaisista kasveista. Ne olivat Åke Boson erään toverin kera.

Sif tapasi hänet vapauttavan täynnä nuoruutta ja elämää, hänellä oli paljon esityksiä ja hauskutuksia, ja hän oli kaikessa sekä sen miehen terveellinen vastakohta, joka oli hyljännyt hänet, että kuoleman, joka kosketti hänen mieltään kylmyydellään.

Sif piti enemmän Randal-sedästä kuin kenestäkään muusta, mutta tämä seisoi niin korkealla hänen yläpuolellaan lahjakkuudessa ja arvokkuudessa, että hän saattoi vain ihmetellä ja tulla liikutetuksi hänen hyvyydestään kun hän ollenkaan välitti hänestä. Åke sitävastoin oli hänen omalla tasollaan. Hän piti sen vain luonnollisena, että Åke olisi täynnä mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tätä kohtaan hän tunsi itsensä kuin kuningattareksi uskollista alamaista kohtaan, Randalia kohtaan ikäänkuin lapseksi opettajansa ja ystävänsä edessä.

Sama tunne Randalia kohtaan oli Åkellakin. He kaksi puhuivat senvuoksi mielellään ja paljon tuosta yhteisestä vanhemmasta ystävästä, ja se lähenti heitä toisiinsa enemmän kuin mikään muu.

— On sääli tuota kandidaatti Boson-parkaa, sanoi Lucia miehelleen tämän käydessä lyhyellä vierailullaan Västanforsissa. Hän ja Sif ovat alinomaa yhdessä.

— Otaksuttavasti hän ei sitä ajattele — Sif ei ajattele juuri pitkälle — mutta hän tulee ehkä ottamaan hänet kuitenkin, se on, jos Åkessa on miestä kylliksi ottamaan hänet ja tekemään lopun hänen juonittelustaan.

Allan sanoi tämän tarmokkaasti ja antoi sanojaan seurata katseen, joka muistutti hänen vaimoaan siitä kuinka hän kerran oli osottanut, että hänessä oli miestä kylliksi tehdäkseen lopun tämän juonittelusta.

Lucia hymyili tuolle muistuttamiselle ja silitti hyväilevästi Allanin kättä.

— Näkisin mielelläni, että tuo poika onnistuisi ottamaan Sifin, jatkoi
Allan. Hän taitaa olla tulevaisuuden mies ja kunnon poika lisäksi.

— Niin, kyllä hän on paljon parempi hänelle mieheksi kuin hän, johon talvella pelkäsin Sifin olleen rakastuneen, tarkoitan luutnantti Stjärnfeldtiä, sanoi Lucia.

— Sinä luulet siis Sifin olevan yhtä tulenottavaa kuin ruuti. Sinähän kuvittelit kerran hänen olevan rakastuneen Randaliin.

— Randal on liian vanha hänelle. Ei, tuo kandidaatti — antaa hänen näyttää mihin hän kelpaa ja tulkoon hän sitten ottamaan Sifin. Vaikka tietysti — Allan keskeytti itsensä ja hänen kasvoihinsa tuli vihastunut ilme — en totisesti tiedä, tahdonko antaa häntä kenellekään miehenvetelykselle.

Sif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti harvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi ilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu sairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina oli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.

Sekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei tarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin tahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.

Erittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän hänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta jonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle liian vaikeaksi.

Kaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten Lucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että Brita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison pariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa sellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana erikoisoikeutenaan.

Se pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut näkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä itseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.

Åke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä, tunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan iloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan ja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä, yllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi. Ja vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna ihailijanaan. Tämä ei saanut tulla uskottomaksi hänelle.

Ikäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama suosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen, vähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.

Kun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja entisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.

Mutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden ja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä epätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.

Mutta Sif ei kieltänyt eikä myöntänyt. Eikä Åkella ollut rohkeutta pakottaa Sifiä ratkaisevaan vastaukseen, pelätessään senkautta saattavansa hänet antamaan ehdottomasti kielteisen.

Yhden hän oli kuitenkin saavuttanut: hän oli murtanut jään ja saattoi tästälähin puhua Sifin kanssa rakkaudestaan. Ja sen hän teki. Hän antoi Sifin tietää kaikki mitä tämä oli ja oli kauan ollut hänelle. Hän puhui siitä kuinka Sif oli seurannut häntä kaikkialle ja varjellut häntä kaikissa kiusauksissa, siitä saakka kun hän oli oppinut tuntemaan häntä.

Se liikutti Sifiä. Hänestä oli mieluista ajatella että oli tehnyt
Åkelle hyvää.

Hän tuli vielä puhuneeksi siitä herätteestä jalostuneeseen miehuuteen, jonka Randal oli antanut hänelle eräänä tuttavallisena hetkenä kukkivalla kesäniityllä.

Sif innostui saamaan tietää tarkalleen mitä Randal-setä oli sanonut. Hänestä tuntui kummalliselta kuullessaan sen, ja hän ihmetteli mikä nainen se oli, jota Randal-setä rakasti niin. Nyt hän saattoi ymmärtää, että tuo vaikea asia, joka oli tehnyt hänet avuttomaksi, oli ollut rakkaussuru. Hän ajatteli sitä huomiota niin, että hän unohti Åken ja tämän sydämen asiat.

Häntä hytkähdytti kun tuli ajatelleeksi, että Randal-setä tiesi ja oli kauan tiennyt Åken olevan ihastuneen häneen. Ei hän ollut koskaan sanallakaan viitannut siihen, ja kuitenkin he olivat usein puhuneet Åkesta. Hän oli aina puhunut hyvää Åkesta. Oliko hänellä ollut jokin tarkoitus sillä? Sopivatkohan he hänen mielestään toisilleen? Hän ihmetteli, neuvoisiko Randal-setä, joka tiesi kaikki mitä hän äskettäin oli kokenut, häntä ottamaan Åken parannuskeinoksi. Hänen oli mahdotonta kuvitella, mitä Randal-setä vastaisi, jos hän kysyisi häneltä siitä.

Randal istui Harjun suuressa, matalassa ullakkohuoneessa ja luki. Hän oli puettu pehmeään, kaulan kohdalta avoimeen silkkiseen yönuttuunsa ja jaloissa hänellä oli huopatohvelit. Se oli hänen tavallinen työpukunsa. Tällä kertaa hän istui lepotuolissaan ympärillään pieluksia, sillä hengenahdistusta oli tuntunut yöllä.

Ovelle naputus herätti hänet hänen tutkimuksistaan. Åke Boson näyttäytyi ovessa.

Tuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa olisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?

Ääneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä vastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin lopullisesta voittamisesta.

Åke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi — eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa kädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys ja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun luottamuksen kanssa.

— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi laittanut minut luotaan.

Nuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa, että Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki tunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne Sifiä kohtaan.

— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin säikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi antaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.

Randal istui yhä otsa käden nojassa, niin että silmät olivat piilossa.
Yhtäkkiä hän katsoi ylös ja tarkasteli Åkea.

- Ottaisitko hänet, jos voisit voittaa hänet ilman hänen rakkauttaan? kysyi hän.

— Toivon sitä. Mutta sellaista voi kuitenkin ajatella. Naiset ovat tehneet ennenkin niin. Jos hän ei olisikaan aluksi niin kiintynyt minuun, niin kyllä voittaisin hänet vähitellen, kunhan hän vain olisi minun, jatkoi Åke, ajateltuaan vähän lähemmin asiaa.

— Ajattelin, että hänellä mahdollisesti on voinut olla mielessä joku muu — tai on — koskapa hän epäröi.

— Silloin hän ei olisi edes epäröinyt, silloin hän olisi samassa työntänyt minut luotaan, selitti Åke luottavaisesti.

Randal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli ilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä piirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän puuttuvaisen vilpittömyyden tähden.

— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke katuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine asioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa kehenkään niinkuin sinuun.

— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa äänessään jotain jäykkää.

Åke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi kuunnellut tuota varoitusta.

Randal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet epäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.

— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat oikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei ole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä pientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin ystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä lailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua, minä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.

— Sinulla on suuri vaikutusvalta Sifiin. Jos sinä tahtoisit sanoa hyvän sanan minun puolestani…!

— Niin, tietysti. Mutta sinä voisit — niin, en tiedä mitä — — — en pyydä sinua sanomaan tai tekemään mitään, vain olemaan minun ystäväni ollessasi hänen kanssaan.

— En unohda, että sinä näet minussa parhaan ystäväsi ja että olen saanut luottamuksesi. Toivon että voisin palkita sen luottamuksella kuten ansaitset, mutta minun suuni on suljettu. Pettämään en tule sinua kuitenkaan. Olen sinulle uskollinen.

Åkesta tuntui niinkuin näissä sanoissa olisi piillyt enemmän kuin mitä hän ymmärsi. Hänet valtasi melkein haaveileva alttius tuota vanhempaa ystävää kohtaan ja hän suuteli hänen ojennettua kättään ikäänkuin se olisi ollut rakastetun hallitsijan käsi ja jätti sitten väsyneen yksin lepäämään.

Joku tuli sisään. Randal avasi silmänsä vastahakoisesti, mutta tuskin hän oli tehnyt sen, ennenkun niihin tuli eloa ja hän kohottautui.

Sif siinä tuli ruokatarjottimineen. Juuri Sif! Tämä vain puuttui, jotta tulikoe tulisi oikein tuntuvaksi. Hän ei ollut läheskään valmis kohtaamaan Sifiä vielä.

Sif ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin ihastuttavalta kuin juuri tänään tuossa yksinkertaisessa pumpulipuvussa ja jokapäiväisessä askareessa. Hänen liikkeensä sulo, kumartuessaan hiukan vinoon laskeakseen käsistään raskaan ruokatarjottimen ja samalla kääntäen päätään katsoakseen Randaliin, oli täydellinen tiedottomuudessaan.

— Me toivoimme sitä, sanoi Sif pettyneenä. Kandidaatti Boson sanoi, että setä on väsynyt ja huono, ja senvuoksi olemme viivytelleet tuomasta päivällistä. Ja nyt setä on ehkä vain istunut ja odottanut sitä!

— En voi sanoa. Mutta syön kyllä sentään, ettei ole nähnyt turhaa vaivaa tarjottiminesi.

— Oi, siinä ei ollut yhtään vaivaa, vakuutti Sif innokkaasti ja istuutui eräälle tuolille pitääkseen Randalille seuraa tämän syödessä.

— Miksei setä ole nukkunut? Onko hengenahdistus estänyt? Tuo ilkeä hengenahdistus!

Mutta Randal viivytteli alkamasta sitä. Hän istui nojaten taapäin suljetuin silmin ja näytti niin väsyneeltä, että Sifin sydäntä kouristi levottomuudesta. Hän mahtoi olla hyvin huono, koska liemen syöminen oli saattanut väsyttää hänet siinä määrin. Mikä hänen oli? Sif ei ollut koskaan nähnyt häntä niin huonona ennen.

Yht’äkkiä Sif muisti nuo Åken kertomat järkyttävät sanat, jotka Randal oli sanonut rakkaudesta, sanat, joista Sif oli tullut siihen käsitykseen, että Randal-setä oli kiintynyt johonkin. Missä mahtoi tuo tuntematon olla nyt? Miksi hän ei ollut täällä hänen luonaan? Oli sydäntäsärkevää, että hän saattoi antaa hänen olla yksin! Säälistä ei Randal-setä pitänyt, mutta rakkautta hän ottaisi vastaan. Oi, kuinka ihastuttavan herttaisesti ja ritarillisesti hän ottaisi vastaan sen naisen rakkauden, jota hän rakasti! Sif tunsi sydämensä sykkivän nopeammin vain sitä ajatellessaan. Kurja, arvoton, tyhmä nainen, joka saattoi hyljätä sellaisen miehen?

Yhtäkkiä Randal avasi silmänsä ja kohtasi Sifin katseen, missä kaikki, mitä hän juuri nyt niin syvästi tunsi, kuvastui.

— Kelle olet niin vihainen? Minulleko kun annan kalan jäähtyä? kysyi hän ihmetellen ja yrittäen laskea leikkiä.

Randal pysähdytti kahvelin kädessään ja katsoi suoraan eteensä, jäykkänä hämmästyksestä.

— Sen täytyy olla joku, muutoin ei setä olisi osannut puhua Åkelle sillä tavoin rakkaudesta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, ettei hän ole sedän luona.

Randalin oli mahdotonta syödä enää eikä hän uskaltanut katsoa Sifiin. Eikä hän tiennyt kuinka hänen pitäisi kohdata tätä odottamatonta purkausta.

Randal ajatteli Åkea ja äsken antamaansa lupausta ettei pettäisi, vaan olisi uskollinen nuorelle ystävälleen. Hän näki edessään luottamuksen Åken rehellisissä silmissä, hän tunsi kädellään tuon alttiin, kunnioittavan suutelon.

Mutta hänen vieressään istui Sif, väristen samasta alttiudesta häntä kohtaan ja yhtä vilpittömästi luottavana.

Hän painui uudelleen pieluksia vasten ja nojasi otsan käteen niin että silmät peittyivät.

— Sinä et saa ajatella pahaa hänestä, jota rakastan, sillä se olisi väärin, sanoi hän hiljaa ja herkästi ja niin sydämellisesti, että se merkillisellä tavalla viilti Sifin sydäntä.

— Mutta hänen itsensä pitäisi olla. Hoitaa, rakastaa… Hänellä ei ole sydäntä ollenkaan, jos hän voi olla tekemättä sitä.

— Mutta miksei hän sitte saa tietää siitä? On julmaa ettei hän saa tietää siitä. Hän ei ehkä tahdo mitään mieluummin kuin tulla sedän luo.

— Ajattelepas itse miltä tuntuisi koko elämäksi liittyä minun kaltaiseeni sairaaseen, sitoa nuoruutesi, koko olentosi sellaiseen kuin minuun. Ajattele miltä sinusta tuntuisi eläkä tuomitse häntä!

Eihän se ollut hän! Toistahan tuo sydämellinen, hurmaava sävy hänen äänessään tarkoitti. Häneen koski niin, niin. Hän ei voinut olla enää huoneessa, ei voinut puhua enää Randal-sedän kanssa tuosta tuntemattomasta. Hän oli iloinen että Randal istui käsi silmillä, ettei hän nähnyt häntä. Hän tunsi, että hänen täytyi mennä ulos huoneesta ennenkun Randal ottaisi käden pois. Hän nousi pikaisesti.

— Se on niin raskas, lähetä Fiken noutamaan sitä! Mutta Sif oli jo puolitiessä menossa ovea kohti tarjottimineen ja käänsi selkänsä Randalille, minkävuoksi tämä saattoi ottaa kasvoiltaan pois suojaavan käden, josta molemmat olivat olleet kiitollisia.

— Jaksan vallan hyvin, olisipa joutavaa, jos minun tarvitsisi lähettää
Fike, sanoi tyttö taistelemalla saavutetulla reippaudella.

Vihdoinkin Randal oli yksin. Hän painui tuoliin ja antoi käsivarsien nojata veltosti käsinojaan.

Randal ymmärsi, mitä Sif olisi tahtonut vakuuttaa hänelle. Lämpimän sydämensä ohjaamana hän oli tahtonut vakuuttaa hänelle, että jos se olisi ollut hän, niin hän ei olisi halunnut mitään mieluummin kuin olla hänen luonaan.

Mutta sitte hän oli keskeyttänyt itsensä yhtäkkiä, ennenkun hän oli ehtinyt vakuuttaa mitään. Minkätähden?

Oliko omatunto ehkäissyt hänet? Oliko hän keskeyttänyt senvuoksi, että oli havainnut ettei hän olisi tahtonut uhrautua siihen määrään hänen edestään? Hän ei ollut voinut valehdella hänelle, ei edes sydämen hyvyydestä.

Vai oliko hänet keskeyttänyt ajatus, että hän ei ollut se, josta oli kysymys? Hänen neitseellinen ylpeytensä oli silloin estänyt häntä puhumasta liian hellästi miehelle, joka oli kiintynyt toiseen.

Vai oliko hän yhtäkkiä ymmärtänyt, että tuo tuntematon oli hän itse, ja oliko hän tuon havainnon säikähdyttämänä keskeyttänyt lämpimät sanansa ja lähtenyt pakoon?

Niin, mikä arvailu liekin ollut lähinnä totuutta, niin nuo kolme, hän itse ja Sif ja Åke elivät nyt murhenäytelmää, ajatteli Randal. Miten se oli päättyvä, mihin se veisi heidät, ja — mikä oli tärkeintä kaikesta: — miksi he tulisivat sen kautta?

Randal nousi pianon äärestä, missä hän oli istunut soittamassa Åken tullessa sisään.

— Se koskee kai Sifiä ymmärtääkseni? lisäsi hän jäykästi ja istuutui toiseen sohvankulmaan.

Nämä luottamukselliset ilmoitukset olivat repiviä, mutta hän pakottausi kestämään ja ottamaan vastaan niitä. Häntä ihmetytti, ettei Åke huomannut mitään, mutta, tietysti, kun on niin kokonaan kiinni omassaan kuin Åke, ei huomaa muuta ympärillään.

Randal oli närkästyneen näköinen ymmärtäessään, että Sif oli kai taasen oikkuillut tuon poikaparan kanssa ja pahoittanut häntä.

— Muutamia päiviä, jatkoi Åke, hän on ollut minulle sellainen, että luulin hänen olevan myöntymäisillään. Hän oli niin herkkä ja pehmeä ja sopuisa. Silloin en voinut hillitä itseäni, minun täytyi suudella häntä. Hän teki minut hulluksi.

Taas hän nyyhkytti, ilman kyyneliä, kiihkeästi, mikä merkitsi syvää tuskaa.

— Mutta hän, jatkoi Åke tuokion pysähdyttyään, hän suuttui, suuttui niin kuin olisin tehnyt jotain ennen kuulumatonta. Hän sanoi että noin en saa koskaan enää tehdä ja ettei hän koskaan tahdo mennä kanssani naimisiin. Luuletko hänen tarkoittavan sitä?

Åke kai soi ystäväänsä, ikäänkuin olisi kerjännyt tältä toivon kipenettä.

— Milloin onnettomuus tapahtui? kysyi Randal, joka omasta liikutuksestaan ja vilpittömästä osanotostaan huolimatta ei voinut olla huomaamatta kuvatun kohtauksen surullista koomillisuutta.

— Tyly. Pyysin anteeksi ja hän sanoi, että hän kyllä voi antaa anteeksi, mutta etten saa koskaan enää yrittää tuollaista. Ja ellen saa, niin mitä sitten hyödyttää tänne jääminen? lopetti Åke surullisena.

— Jos voit olla tyyni ja hillitty, voisit ehkä vähitellen voittaa jälleen mitä olet kadottanut.

— Tyyni ja hillitty! kivahti Åke. Kuinka voisin olla sellainen, kun jok'ikinen suonenlyönti minussa sykkii rakkautta? Sif tekee minut hulluksi, olenhan sanonut sen sinulle.

— Siinä tapauksessa on parasta että matkustat pois, sanoi Randal viileän järkevästi, hilliten toisen kiihkoa. Intohimon, jota et voi hallita ja johon Sif ei voi vastata, täytyy ehdottomasti herättää hänessä vastenmielisyyttä.

— Sinä tulet varmasti, jatkoi Randal lohduttaen, saamaan takaisin ainakin hänen kunnioituksensa, jos näytät olevasi kyllin miehekäs ja arvokas matkustaaksesi pois, sen sijaan että jäisit tänne ja antaisit hänelle tilaisuuden ja syytä nolata sinua…

— Minä viis hänen kunnioituksestaan, keskeytti Åke kiivaasti. Hänen rakkauttaanhan minä tahdon.

— Sitä et saavuta tekemällä itsesi koiraksi, joka antaa potkaista itseään, sanoi Randal ylpeän jyrkästi, mikä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.

— Pitääkö minun sitte matkustaa? Juuri nyt, kun meidän välimme on niin huono! Sehän on samaa kuin jättää kaikki.

— Ehkäpä Sif tulee kaipaamaan sinua matkustettuasi, kuvaili hänelle Randal, joka oli levoton siitä, että hänen nuori ystävänsä menisi pois ja heittäytyisi turmioon, jos toivo liian äkillisesti ja täydellisesti riistettäisi häneltä.

— En pidä sitä aivan mahdottomana, sanoi Randal, tarjosi Åkelle sikarin ja otti itse.

— Noudatan neuvoasi ja matkustan, sanoi hän rajulla päättäväisyydellä.
Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni mitä voit!

Ja niin hän syöksyi ulos, epätoivoisena, mutta kuitenkin vielä pelastava toivon kipinä rikkirevityssä mielessään.

Åke matkusti. Randalkin aikoi matkustaa, mutta viipyi vielä toistaiseksi. Hän tahtoi nähdä, miten Åken lähtö vaikutti Sifiin.

Ulkonäöltään tyttö oli kaltaisensa, Randal ei voinut tehdä mitään johtopäätöstä hänen käytöstavastaan tai ilmeestään, hän huomasi, että hänen pitäisi puhua hänelle suoraan asiasta saadakseen tietää jotain. Mutta ei ollut niin helppoa päästä hänen kanssaan puheikkain kahden kesken, tuntui melkein kuin Sif olisi karttanut häntä. Näytti siltä, niinkuin Sif olisi arvannut Åken uskoneen hänelle — Randalille — kaikki ja ikäänkuin Sif nyt pelkäisi saavansa nuhteita käytöksestään.

Vihdoin eräänä päivänä olot suosivat Randalia. Hän oli juuri löytänyt Sifin ja tämän tädin Liisan siivoomassa karviaismarjoja puutarhassa ja hän oli istuutunut heidän luokseen, kun tätiä kutsuttiin keittiöön ja pidätettiin siellä.

Randal otti sakset, jotka Liisa oli jättänyt kädestään, mutta hänen mieleensä ei johtunut tehdä mitään hyödyllistä niillä, hän istui vain ja leikki niillä hajamielisesti, tähystäen rakennukselle päin nähdäkseen ajoissa tulisiko Liisa takaisin.

— En suinkaan minä voi mennä naimisiin hänen kanssaan vain senvuoksi että hän tahtoo.

— Et tietysti, ellet itse tahdo. Mutta — sinä et ollut ensin aivan mahdoton?

Sif ei vastannut mitään. Hänen olisi ollut mahdotonta edes itselleenkään selittää menettelytapaansa, sillä hän toimi aina tunteen vaikuttimista, ja ne ovat harvoin selitettävissä. Åken altis ihailu oli tuntunut ikäänkuin hyvitykseltä sen loukkauksen jälkeen, jonka luutnantin uskottomuus oli tuottanut hänelle, ja siinä oli ollut jotain, millä täyttää tyhjyys. Mutta kun Åke oli vaatinut rakkautta vastineeksi antamastaan rakkaudesta, ja vieläpä oli ollut rohkea ottamaan sitä väkivallalla, silloin Sif oli riuhtaissut itsensä irti ja työntänyt hänet suuttuneena luotaan.

- En yhtään, minusta tuntuu hyvältä, että hän on mennyt, vastasi Sif pontevasti, sillä hänen suuttumuksensa oli juuri leimahtanut uudelleen muistaessaan suuteloita, jotka Åke oli ryöstänyt.

Hänen äkillinen kiihkeytensä hämmästytti Randalia, ja hän mietti kovasti ymmärtääkseen sitä.

— Voiko uskollinen rakkaus herättää vihaa? sanoi hän hitaasti ikäänkuin itsekseen.

Hänen lapsellisen nurkuva äänensä pakotti hymyn tapaisen Randalin huulille, mutta hän tuli heti jälleen vakavaksi.

- Jos hän tulee takaisin tuonnempana, etkö luule sinun silloin mahdollisesti voivan antaa hänelle toisenlaista vastausta?

Sif liikahti levottomasti, hänen vilkas mielentilansa muuttui, koko hänen olentoonsa tuli jotain herkkää ja myönteistä. Randal näki sen jo ennenkun Sifin ääni ja vastaus vahvistivat sen.

Kysymys hämmästytti Randalia ja saattoi hänen sydämensä sykkimään nopeammin.

— Mitäkö minä tahdon? sanoi hän kiireesti ja torjuvasti. Mitä sillä on asian kanssa tekemistä? Sinua itseäsi ja Åkeahan sinun vain pitää ajatella.

Hän puhui matalalla, hillityllä äänellä, mutta Sif kuuli kuitenkin, että hän oli hyvin liikutettu. Hän ihmetteli miksi.

Hän tuli ajatelleeksi tuota tuntematonta, josta Randal-setä niin paljon piti. Oikeastaan hän ajatteli alituiseen häntä saatuaan tietää Randalin salaisuuden. Tämä oli muuttunut sen kautta Sifin mielestä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä ja kuvittelematta sekä häntä, joka oli voittanut Randalin sydämen että Randalin tapaa näyttää rakkauttaan, kun hän joutuisi sitä tekemään. Hän tahtoi niin mielellään saada tietää enemmän hänen salaisuudestaan ja hän ajatteli, että hänen pitäisi toki voida uskaltaa puhua siitä hänen kanssaan, koska Randal ei välttänyt puhua hänen kanssaan hänen sydämensä asioista.

Mutta ennenkun hän tuli sen tehneeksi, tuli Liisa-täti takaisin, ja
Sifin täytyi hillitä uteliaisuutensa toiseen kertaan.

Sif katsoi niin kehoittavasti ja niin hellästi Randaliin aurinkoisilla silmillään, että tällä oli täysi työ itsensä hillitsemisessä.

— Ei, senvuoksi että hän vihdoinkin saa sanoa, että hänkin rakastaa, sillä sen hän tekee varmasti.

Siihen kysymykseen Sif ei vastannut, mutta hän puhui edelleen tuon tuntemattoman puolesta.

— Hänen oikeutensa on saada tietää se, setä. Ajattele, jos hän kulkee surren tahallaan?

- Sitä ei setä voi tietää. Oi, me olemme niin ylpeitä, me teeskentelemme emmekä ole pitävinämme lainkaan niin kauan kun olemme epävarmat siitä pidetäänkö meistä. On aivan hullua luulla voivansa tietää mitä me tahdomme, ennenkuin juuri se, josta pidämme, kysyy meiltä suoraan.

— Ei ole aina helppoa saada edes silloin tietää, mitä te tahdotte, huomautti Randal kuivasti.

- En rakastanut koskaan Åkea enkä sanonutkaan hänelle sitä tekeväni, puolusteli hän itseään. Mutta koetin pitää hänestä nähdessäni kuinka mielellään hän tahtoi sitä.

— Siinäpä solmu juuri on! sanoi Randal. Sellaiseen epäonnistuneeseen kokeiluun minä en halua joutua.

Tämä keskustelu pidettiin eräänä aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä myllykosken luona olevassa havumetsässä. Randal ei ollut nukkunut yöllä eikä ollut senvuoksi mennyt kirkkoon, vaan metsään kirja muassaan. Siellä hän oli istuutunut kannolle selkä puunrunkoa vasten ja avannut kirjansa. Mutta silloin oli Sif tullut harvinaisuuden vuoksi yksin ajatuksineen. Teeskentelemättömään tapaansa hän oli istuutunut maahan Randalin eteen.

Hän oli juuri kulkenut ja ajatellut Randalin sydämen asiaa saadessaan nähdä tämän. Halu auttamaan Randalia siinä selvyyteen oli voittanut ujouden, jota hän viime aikoina oli tuntenut tätä kohtaan.

Täytyihän hänen auttaa Randal-setää, koskapa tämä ilmeisesti ei osannut auttaa itseään eikä kukaan muu tiennyt mitään hänen salaisuudestaan.

Randalin itsepäinen vastustus yllytti Sifiä, hänen vaiteliaisuutensa ja hänen ylväs vastenmielisyytensä koettaa millään tavoin pakottaa rakastettuaan herätti Sifin ihailua. Randalin varmuus siitä ettei häntä rakastettu osoitti hänen olevan harvinaisen vapaa itserakkaudesta ja luulottelusta. Sif piti niin paljon hänestä tämän aito nöyryyden ja ylpeän itsehillinnän tähden.

Sif luuli varmasti hänen erehtyvän. Randalin tähden hän tahtoi saada tilaisuuden voida todistaa se hänelle, mutta sisimmässään hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin Randal saisi nähdä erehdyksensä ja ihastua onnestaan. Silloin hänen pikku Sifinsä ei olisi enää mitään hänelle! Kyllä sentään — hän olisi se, joka oli avannut hänen silmänsä ja vienyt hänen rakastettunsa hänen luokseen. Siinähän oli aina jotain, se tietoisuus olisi hänen ilonsa.

Sif hätkähti ja katsoi ylös säikähtyneenä ikäänkuin olisi pelännyt Randalin lukeneen hänen salaiset ajatuksensa, mutta hän tyyntyi heti, hänenhän oli mahdotonta niitä lukea.

Oi, kuinka hän piti hänestä! Hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi, hänen täytyi saada tehdä niini Randal-setä kiittäisi häntä sitte, katsoisi häneen, herttaisesti ja lämpimästi noilla kauniilla, ylpeillä harmailla silmillä, jotka olivat älykkäämmät ja puhuvammat kuin kenenkään muun!

Hän pani yhteenliitetyt kätensä Randalin polvelle ja katsoi pyytävästi, melkein pakottavasti tämän kasvoihin.

— Sedän pitää sanoa minulle, kuka hän on! Menen hänen luokseen ja taivutan, pakotan hänet.

— Mutta jos hän tulee omasta tahdostaan, ihastuksella? Minä puhun hänen kanssaan sedästä, niin että hän tekee sen. Sen minä osaan, joka tunnen sedän.

Hän tuntui niin varmalle asiastaan, oli niin ihastuksissaan häneen — Randaliin. Tämän mieli tuli niin merkilliseksi. Tuo pakottava katse oli jotain uutta, Randal ei ollut koskaan nähnyt sitä ennen hänen silmissään.

Randal tunsi kuinka hän kadotti Sifille vallan itsensä yli. Hänellä ei ollut mitään neuvoa, hänen täytyi sanoa Sifille, mitä tämä tahtoi tietää, tulipa seuraukseksi mitä tahansa.

Sif istui hänen edessään, Randal katsoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja saattoi senvuoksi selvästi nähdä niissä tunnustuksen vaikutuksen.

Sifin huulet avautuivat hieman, hänen silmänsä suurenivat ja hänen ihonsa kalpeni ensin, sitten hitaasti värittyen lämpimään punaan. Jos hänellä lainkaan oli ollut mitään aavistusta siitä että Randal häntä rakasti, niin ei hän ollut ollut siitä tietoinen.

— Oi! sanoi hän vain ja painoi päänsä, niin että kasvot piiloutuivat hänen yhteenliitettyihin käsiinsä, jotka lepäsivät Randalin polvella.

Tämä pani kätensä Sifin pään ympäri, ikäänkuin suojaten häntä. Siten he istuivat ääneti ja liikkumatta hetkisen.

Vihdoin Sif nosti päänsä ja katsoi ylös, ujoin, hämillisin mutta loistavin katsein.

Sif näki kuinka Randalin huulet vapisivat lyhyeksi leikattujen viiksien alla. Oli niin merkillistä nähdä itsellään olevan tällaisen vallan häneen, johon hän — Sif — aina oli katsonut ylös niinkuin johonkin korkealla häntä yläpuolella olevaan.

— Ei ole ketään, josta pidän niin paljon, sanoi Sif totuudenmukaisesti ja lämpimästi. En edes isästä.

Randal otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi kauan tutkivasti niihin, ja ilman että Sif olisi voinut sanoa minkävuoksi, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän tunsi sydämensä lyövän kovasti.

— Sinä tiedät, että olen ylpeä, Sif. En tahdo ottaa vastaan mitään uhrausta, en tahdo tietää mistään armolahjoista. Rakkaus rakkaudesta. Ei mitään vähempää.

Sif ojensi rukoilevin elein käsivartensa häntä kohti ikäänkuin lapsi, johon katsotaan liian ankarasti.

Mitä Randal silloin voi tehdä muuta kuin painaa hänet lujasti syliinsä? Se mitä hän oli kauan pelännyt tapahtui, hän ei voinut kauemmin estää sitä — Sif sai nähdä tuon arvossapidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi. Muutos ei kuitenkaan herättänyt hänen vastenmielisyyttään, jota Randal kaikkein enimmin oli pelännyt, mutta se saattoi Randalin tuntumaan hänestä vieraalta. Tahdottomasti hän vetäytyi hieman syrjään hänestä.

— Eikö sinun mielestäsi sinun pitäisi ruveta kutsumaan minua
Sverkeriksi nyt?

— Sverker kuuluu niin ikivanhalta, sanoi hän ja koetti saada takaisin mielenmalttinsa leikin avulla.

— Ei. Sverker on melkein esihistoriallinen. Sverkerin ja Eerikin suvut, tiedäthän. Sverker Kaarlonpoika ja Kaarlo Sverkerinpoika ja sitten Sverker Kaarlonpoika taasen kerroksittain. Ajattele, kun kuninkaiden nimet olivat Kaarlonpoikia!

— Sellaisiksi kai niiden nimet pian taas tulevat, jos sosialistit saavat vallan, huomautti Randal.

Sif oli puhunut vilkkaasti, pingoitetusti, ikäänkuin torjuen tuota valtavaa vakavuutta. Kun Randal nyt yhtyi hänen leikilliseen tapaansa, hengitti hän keveämmin ja alkoi ihmetellä, mitä varten hän oikeastaan oli pelännyt. Eihän Randal ollut muuttunut, hänhän oli yhä hänen rakas Randal-setänsä.

Heti Sif tuli jälleen rauhattomaksi ja tunsi itsensä epävarmaksi. Hän katsoi rukoilevasti ylös Randaliin.

— Älä suutu minuun, älä pahastu! pyysi hän. Mutta minä… Minä en ole ihan kokonaan valmis vielä…

— Oi en tarkoita niin, en sillä tavoin! virkkoi hän. Pidän niin paljon sinusta, niin äärettömän paljon, tahdoin vain viipyä hiukan kunnes…

— Minkä puolesta et ole valmis? kysyi Randal. — En tahtoisi mennä naimisiin… en oikein vielä.

Pidän niin hirveän paljon sinusta, niin että se ei ole sitä, vakuutti hän innokkaasti, mutta se on… minä…

Hän ei tiennyt miten hän selittäisi itseään, sillä hän ei ollut itse selvillä siitä mitä oikeastaan tunsi.

Randalin kasvot olivat käyneet kalpeiksi, ja hänen huulensa olivat yhteenpuristetut niinkuin hillitystä tuskasta. Sifiin koski niin nähdä häntä tuollaisena. Kaikista, jotka rakastivat häntä, rakasti Randal häntä enimmin, sen Sif tunsi, mutta senvuoksi hän vaatikin eniten. »Rakkautta rakkaudesta», oli hän sanonut, ei hellästi vaan ankarasti, ja se pelästytti Sifiä ja teki hänet epäröiväksi. Mutta hän ei voinut nähdä Randalin kärsivän. Hän tuli hyväilevästä lähemmä tätä.

— Ei, sen tiedän. Mutta oi, Sverker, älä työnnä minua luotasikaan! Siksi että olen… siksi etten ole… että olen niin tyhmä ja lapsellinen! Ole kärsivällinen minun suhteeni!

Sifin rukous liikutti Randalia, hänen jäykkyytensä pehmeni, ja hän sai hillityksi tuskansa ja valtavan kaipauksensa.

— Miten sitten tahdot meidän olevan, pikku Sifini? Tuon »pikku Sifini» hän tunsi jälleen, se teki hänet jälleen kotiutuneeksi Randalin kanssa. Hän otti tämän käden, silitti poskeaan sitä vastaan ja suuteli sitä.

— Kihloissa tietysti — jos tahdot minut sellaisena kuin olen. Mutta salaisesti toistaiseksi, kunnes olen tullut oikein varmaksi. Tahdotko?

Hän katsoi levottomasti Randaliin, peläten saavansa nähdä tuon jäykän naamion sulkeutuvan uudelleen tämän kasvoille. Mutta Randal oli tyyni nyt.

— Sitä en ole vielä tehnyt, ja ehkäpä en onnistukaan koskaan, sanoi Randal ja katsoi Sifiin vakavin katsein, minkä juuri leimahtanut mutta uudelleen hillitty intohimo teki synkäksi.

Sinä yönä Sif itki itsensä nukuksiin. Hän itki kaipauksesta Randal-setään ja ihmetteli, miten hän tottuisi uuteen Sverkeriin joka piti häntä vallassaan jollain voimalla josta hän ei kuitenkaan olisi tahtonut vapautua vaikka olisi voinutkin. Ja hän koetti turhaan sulattaa tuota valtavaa havaintoa, että tuo tuntematon, josta Randal oli puhunut niin hienosti ja jota hän oli rakastanut niin ylväästi ja jota hän — Sif — oli kadehtinut, olikin hän itse.

Tultuaan illalla yksinäisyyteen huoneeseensa Randal asettui avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos kesäyöhön, jonka hämy leijaili metsien yllä.

Hän ajatteli päivän suurta tapahtumaa. Silloin häneen iski ajatus, joka ei ennen päivän kuluessa ollut johtunut hänen mieleensä. Se kohtasi häntä veitsen terävyydellä.

»Seuraan neuvoasi ja matkustan. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni, mitä voit!»

Nämä jäähyväissanat kaikuivat nyt ikäänkuin syytöksenä Randalin sielussa. Hän muisti tuon rajusti päättäväisen katseen, missä kuitenkin oli ollut rajatonta, luottamusta viimeisen ylläpitävän toivon kipenen ohella.

Miten Åken nyt kävisi? Mitä hän nyt tekisi nuoren ystävänsä suhteen? Kuinka hän saattaisi selittää tälle menettelynsä, joka kieltämättä näytti petokselta?

Mutta hän tiesi kuitenkin itse, ettei hän ollut ollut petollinen. Rehellisesti hän oli puhunut poissaolevan ystävänsä puolesta. Voiko hän sille mitään että oli epäonnistunut? Eikä hän omasta puolestaan ollut puhunut. Sifin oli täytynyt pakottaa hänen salaisuutensa esille. Kun hän sitten oli lähestynyt häntä, kuten hän oli tehnyt, niin voiko edes pyhinkään ystävyys vaatia häneltä, että hän silloin olisi ollut vastaan? Ja jos hän olisi niin tehnytkin, niin olisiko ajateltavissa, että Åke olisi voittanut sillä mitään? Sellainen luulohan olisi samaa kuin luulla Sifiä kovin horjuvaiseksi.

Randalin omatunto vapautti hänet. Hän ei ollut menetellyt petollisesti ystäväänsä kohtaan. Mutta saisiko hän Åken käsittämään sen?

Hän istuutui kirjoittamaan Åkelle. Hän kulutti paljon paperia sinä yönä, hän kirjoitti, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen. Sanat tuntuivat niin räikeiltä kirjoitettuina, vaikka hän olisi kuinka koettanut parastaan valita lievimmät. Olihan hänen sanottavansa vastaanottajalle niin katkeraa, ettei auttanut, vaikka sen miten olisi sanonut.

Viimein hän luopui kirjoittamisyrityksistä. Oli parasta viivyttää kunnes hän suullisesti voi puhua kaikki. Eihän ollut mitään pelkoa että Åke muiden kautta saisi tietää asiasta, joka toistaiseksi pidettäisiin salassa.

Sitäpaitsi kihlaushan ei vielä ollut lopullisesti päätetty. Sif saattoi muuttaa mieltä koska tahansa.

Näine ajatuksineen, jotka panivat hänen sydämensä vapisemaan, hän tyynnytti omantuntonsa.

Oli syksy. Randal istui kauniissa kodissaan Upsalassa, työhuoneessaan, missä kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt peittivät seinät lattiasta kattoon ja suuri mahonkinen kirjoituspöytä oli kunniasijalla harvojen, mutta antiikkisten huonekalujen joukossa.

Pari ylioppilasta oli äsken ollut hänen luonaan neuvottelemassa hänen kanssaan opinnoistaan. He olivat juuri menneet, ja hän oli yksin.

Hän otti esille taskustaan Sifin viimeisen kirjeen ja luki sen uudelleen kai kymmenennen kerran.

Se oli lyhyt, iloinen ja vallaton kirje, ainakin neljäntoista päivän vanha, sillä Sif ei kirjoittanut usein. Mutta sitä useamminhan hänen kirjeensä tulivat luetuiksi.

Sif oli vielä Västanforsissa. Siellä oli tapahtunut sellainen muutos, että vanha tohtori Bentick oli kuollut. Kuolemantapaus oli sattunut tuskin viikkoa sen jälkeen kun Randal oli lähtenyt Västanforsista tuntureille, missä hän aina oli jonkun aikaa joka kesä hengenahdistuksensa tähden. Hän oli nyt äskettäin palannut sieltä kotiin.

Hänen kihlauksensa Sifin kanssa oli vielä salainen, vain Sifin lähimmät tiesivät siitä. Tähän saakka Randal ei ollut yrittänyt saada Sifiä suostumaan sen julkaisemiseen, sillä hän tahtoi ensin ennättää tavata Åke Bosonia ja selittää tälle kaikki. Mutta Åkea ei ollut vielä näkynyt Upsalassa.

Randal pelkäsi edessä olevaa selvittelyä Åken kanssa. Hän oli aina pelännyt sitä vaikutusta, minkä Sifin kadottaminen saisi aikaan tuossa rakastuneessa nuorukaisessa. Nyt hän pelkäsi vähintään yhtä paljon sitä vahinkoa, minkä tämä tulisi kärsimään havaitessaan ystävän, johon hän oli niin ehdottomasti luottanut, ennättäneen ennen häntä.

— Jospa kuitenkin olisin antanut hänelle luottamukseni vastineeksi hänen luottamuksestaan ja jo alusta alkaen sanonut hänelle, että minäkin rakastin Sifiä! ajatteli Randal kai jo sadannen kerran. Silloin hän ei koskaan olisi voinut pettyä minuun niin kuin hän nyt tulee tekemään. Vaikkapa kuinka selitän itseäni hänelle, niin mahtaako hän uskoa minua?

Hän irrottautui näistä levottomista ajatuksista lukeakseen uudelleen
Sifin kirjeen.

Hymy, jonka se loihti esiin, oli vielä hänen kasvoillaan, kun huoneen ovi avattiin ja Åke Boson tuli sisään.

Randalin hymy sammui kuin tuli myrskytuulessa, ja hänen sydämensä seisoi hiljaa usean sekunnin ajan, sillä yksi ainoa silmäys sisääntulijaan sanoi hänelle, että Åke oli saanut tietää kaikki ja selitti sen mitä pahimmin.

Åkelle ei ollut mikään helppo asia mennä syyttämään tuota kerran niin rakastamaansa ja kunnioittamaansa ystävää kieroudesta, ja sitä voidakseen hän oli vahvistanut itseään tavalla, johon hän vielä oli tottumaton. Åken poskien väri ja silmien kiilto johtuivat väkijuomista, ja hänen ylimielisyytensä oli väkijuomista lähtenyttä. Hän ei ollut kuitenkaan juonut enemmän kuin että saattoi pysytellä suorana ja puhua selvästi, hän oli vain juonut kylliksi saadakseen rohkeutta mennä murskaamaan epäjumalansa.

— Vai siitä syystäkö sinä kehoitit minua lähtemään Västanforsista kesällä! virkkoi hän tervehtimättä. Se oli siitä syystä että saisit vapaasti itse ottaa hänet! Ja minä, senkin aasi, idiootti, luotin sinuun ja sinun viisauteesi ja läksin! Hänestä en sano mitään. Hän on nainen eikä naisiin voi koskaan luottaa, se on selviö, jonka vain rakastuneet hupsut unohtavat. Mutta sinä!

Ääni petti Åken, suuttumus valtasi hänet, hän puristi kädet nyrkkiin, sähisi vihasta ja tuskasta ja katsoi veristävin silmin ystävää, jota hän oli jumaloinut, mutta joka nyt seisoi siinä paljastettuna kaikessa kieroudessaan.

Randal näki ettei maksanut vaivaa koettaa tyynnyttää tuota kuohahtanutta ystävällisin sanoin tai selityksin. Ainoa pelastus heille molemmille oli ankaruuteen turvaaminen.

— Miksi tulet päissäsi minun luokseni? kysyi hän tyynesti, mutta ankarasti ja tarkkasi Åkea valppain katsein.

Jos tällä sattuisi olemaan jokin ase muassaan, saattaisi onnettomuus pian tapahtua.

Hän näki että hän oli saavuttanut vallan tuon tunteellisen Åken yli vain äänellään, tuolla alinomaa hieman hengästyneellä äänellä, jota Åke oli rakastanut juuri sen heikkouden tähden.

— Sinä petit minut! Miksi sinä petit minut? Sinä lupasit ettet koskaan petä.

— Minä en pettänyt sinua, sanoi Randal. Hänen sydämensä helli tuota nuorta ystävää, jolle hän vasten tahtoaan oli tehnyt pahaa, mutta hän huomasi ettei hän saanut näyttää hellyyttään nyt, ellei hän tahtonut menettää ylivaltaansa.

— Petit kyllä! tiuskasi Åke uudelleen kuohahtaen. Sinä herätit minussa toivoa samalla kun aioit ottaa hänet itsellesi. Sinä petit minut, niin sinä teit. Sinä petit minut.

Hän huusi nuo viime sanat ja meni uhkaavana Randalia kohti. Mutta tämä seisoi ulkonäöltään aivan tyynenä ja katsoi vakavin katsein Åkea tämän raivoisiin silmiin.

— Ikäänkuin sinä et olisi tehnyt minulle kymmenen tuhatta kertaa enemmän vääryyttä. Oh, minä luotin sinuun, asetin sinut korkeammalle kaikkia muita ihmisiä ja annoin sinulle koko luottamukseni. Ja sinä otit sen vastaan ja puhuit niin kauniisti minulle, niin jalosti ja ylpeästi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan hänen arvoisensa joko sitten saisin hänet tahi en.

— Ja minä uskoin sinua, jatkoi hän katkeralla itseivalla. Minä, hupsu, rakastin sekä häntä että sinua. Sinua kaikkein enimmin, sillä nainen ei toki koskaan voi olla miehen arvoinen, ja luulin että sinä olit mies. Mutta sinä olit viekas ystävä. Sinä lähetit pois minut sillä varjolla että annoit minulle muka ystävän neuvon — ja sitte otit hänet itse! Ja nyt luulet tulevasi onnelliseksi! Hänen kanssaan, joka rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista! Minä olisin kyllä voinut saada hänet yhtä hyvin kuin sinä, jos vain olisin saanut olla paikalla. — Hän…

- Ole vaiti! sanoi hän ja iski katseensa toisen katseeseen. Pauhaa minulle niin paljon kuin tahdot, mutta ei sanaakaan enää hänestä!

Åke veti henkeään ja koetti turhaan irroittaa kättään Randalin otteesta, mutta hän oli todellakin ääneti.

Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Randalia vihaisena. Tuo harvinainen näky tunki hänen sumentuneen mielensä hurjuuden läpi ja pakotti hänet vaikenemaan.

— Nyt sinä menet! käski Randal samalla matalalla, jyrkällä äänellä. Nyt sinä menet ja tulet uudelleen selvänä. Silloin tahdon puhua kanssasi, en nyt. Mene!

Hän oli kävellyt tasaisesti tullessaan sisään, nyt hän käveli kuin juopunut ja törmäili milloin mihinkin.

Randalin viha suli sen nähdessään, ja hänellä oli kielellä kutsua Åke takaisin, mutta käsittäen turhaksi koettaa puhua järkeä juopuneen kanssa hän ehkäisi itsensä.

Yksin jäätyään hän käveli edes takaisin suuressa huoneessa, tuskan vallassa. Tämä oli pahempaa kuin mitä hän oli pelännyt. Mitä hän tekisi tuon epätoivoisen suhteen? kysyi hän itseltään.

Mutta hän ei löytänyt mitään vastausta siihen kysymykseen, hän ei voinut käsittää mitä hän olisi tehnyt toisin, paitsi tuota yhtä asiaa, ettei hänen olisi pitänyt antaa ylpeyden estää häntä alusta saakka tunnustamasta Åkelle — kuten hän silloin oli luullut — omaa toivotonta rakkauttaan Sifiin.

— Oliko sitten ylpeys niin vaikea synti, että tämä paha voi johtua siitä? kysyi hän edelleen. Hyvä Jumala, kuinka ankara sinä olet!

Taasen hän tunsi hädän pakottavan itseään Jumalan luo, mutta tällä kertaa hänen hätänsä oli enemmän toisen puolesta kuin omastaan. Tuskassaan hän rukoili Jumalaa Åken puolesta. Ja niin tehdessään luuli hän ihmetellen tuntevansa, ikäänkuin olisi hänen isänsä, rohkeasti luottavainen rukous jälleen noussut eloon hänessä itsessään, nostaen häntä ja hänen levottomuuttaan ylös Kaikkivaltiaan luo, joka rankaisee, mutta antaa myöskin anteeksi ja auttaa.

Randal toivoi että Åke tulisi uudelleen hänen luokseen selvänä, niin että he saisivat puhua järkeä keskenään, mutta kaksi päivää kului, eikä Åkea kuulunut.

Omantunnonvaivoin Randal muisti, että hän suorastaan oli ajanut Åken ulos huoneistaan. Olihan totta, että hän oli tehnyt sen koska ei muuta voinut, kun tuo nuori mies oli ollut juovuksissa ja mahdoton ja ruvennut häpäisemään Sifiä. Mutta hänen oma menettelytapansa kiusasi häntä kuitenkin tässä kohdin, samoinkuin heidän välisensä kiero suhde.

Myöhään eräänä iltana kulkiessaan kotiin kutsuista sattui hän tapaamaan Åken kadulla. Tämä ei ollut yksin. Randal olisi mieluummin nähnyt hänet sairaana kuin siinä seurassa.

Åke kohtasi hänen katseensa uhmallisin ja kyynillisin katsein. Noissa ennen niin luottavaisissa, avoimissa sinisissä silmissä oli nyt samentunut pohja, ja synkkä ilakoiminen leimasi vilkkaat piirteet, jotka olivat ilmaisseet ja vieläkin kaikesta huolimatta ilmaisivat parhaita mahdollisuuksia.

Sen kohtauksen jälkeen päätti Randal hakea Åken käsiinsä, ja hän teki sen jo seuraavana päivänä päivällisen tienoossa.

Åke oli selvästi aivan äsken noussut ylös. Kalpeana ja haluttomana ja kylmä kostea liina otsalla hän istui kirjoituspöydän ääressä ja koetti lukea.

Hänen tervehdyksensä oli nyrpeä. Selvästi häntä hävetti kun täytyi näyttäytyä Randalille tässä asussa, mutta haluamatta näyttää mitään häpeäntunnetta hän oli uhmaavan ja ilkeän näköinen.

Randal näki kyllä ettei hän ollut tervetullut, mutta hän istuutui kuitenkin.

— Olen pahoillani enemmän kuin osaan sanoa, että olin pakotettu ajamaan sinut ulos viime kerran ollessasi luonani, alkoi hän.

— Etkö pelkää minun tekevän sinulle nyt samaa vastapalvelusta? kysyi hän.

— Ajattelen että sinulla ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa sellaiseen temppuun semmoisen yön jälkeen, joka sinulla on takanasi.

— Mutta sinulla oli tietysti siveellistä voimaa ajaa minut ulos sen kierouden yön jälkeen, joka sinulla on takanasi!

— Minä en ole kiero sinua kohtaan, Åke, enkä ole koskaan ollut. Sinä tunnet minut väärin.

— Todistaminen on vähän vaikea. Ainoa mitä voin tehdä on kunniasanalla vakuuttaa sinulle, että minä sinun uskoutuessasi minulle sekä myöhemmin että aikaisemmin olin vakuutettu, että minun rakkauteeni ei olisi vastarakkautta. Kun kehoitin sinua lähtemään, tein sen siinä vilpittömässä uskossa, että se oli parasta sinun toiveillesi. Ja lähdettyäsi puhuin rehellisesti puolestasi…

— Sen mahdoit tehdä merkillisellä tavalla! ivasi hän. Ehkä sinä sekoitit itsesi minun kanssani?

Hän repäsi pois kääreen. Hiukset olivat sekaisin ja märkänä kostean otsan ympärillä. Hän näytti kalpealta ja runnellulta ja hurjan uhmaavalta.

— Kuinka pääsit selville erehdyksestäsi? kysyi hän raa'asti ja loi
Randaliin hävyttömän katseen. Hänkö kosi, koskapa olet niin viaton?

— Se ei kuulu tähän, vastasi Randal lyhyesti. Huolimatta hänen säälistään ja levottomuudestaan kuohahti hänen sisässään kun Åke vain mainitsi Sifin, mutta hän hillitsi esillepyrkivän vihansa.

— Se ei kuulu tähän, vastasi Åke, kasteli pyyhkeessä ja kiersi sen uudelleen otsan ympäri.

Randal meni ikkunan luo ja seisoi siellä tuokion, kunnes sääli ja hellyys onnetonta ystävää kohtaan oli saanut ylivallan hänen sydämessään. Silloin hän kääntyi ympäri ja meni uudelleen tämän luo.

— Ainoa, mistä minun on syyttäminen itseäni tässä asiassa — ja siitä syytän katkerasti itseäni — sanoi hän painokkaasti, on se, etten koskaan antanut sinun aavistaa itse pitäväni hänestä. Olin liian ylpeä. Minun olisi pitänyt antaa sinulle luottamus luottamuksesta alun pitäen. Jos olisin sen tehnyt, ei sinulla nyt olisi ollut mitään soimaamista minussa. Voitko antaa anteeksi minulle sen luottamuksen puutteen, mihin olen tehnyt itseni syypääksi?

Åke katsoi syrjästä häneen. Vastoin tahtoaan hänen täytyi uskoa tämän katumuksen vilpittömyyteen. Mutta se tuli liian myöhään, se ei voinut parantaa, mitä oli rikki revitty. Hän arveli saaneensa silmänsä auki tuon ennen jumaloimansa ystävän puolinaiseen ystävyyteen nähden, eikä hän tahtonut antaa soaista itseään uudelleen.

— Ei se käy, sanoi hän katkerasti, nauttien vallasta voida loukata sitä, joka häntä oli loukannut niin syvästi kuin vain se, jota on rakastanut ja jota kaikesta huolimatta ei voi olla rakastamatta, voi loukata.

— Tahtoisin saada olla sinun ystäväsi saadakseni auttaa sinua, sanoi
Randal taivuttavasti. Sinä olet liian hyvä heittääksesi itsesi turmioon.

— Mitäpä se nyt tekee? virkkoi Åke epätoivoisesti ja naurahti. Tarkoitatko ehkä, että ponnistelisin ja pysyttelisin pystyssä ollakseni sinun vaimosi arvoinen? Sitäkö tarkoitat, vai mitä?

— Oman itsesi tähden. Sinullahan on toki ollut kerran äiti. Ja onhan sinulla Jumala.

— Minä olen naisesta syntynyt kuten sinä ja kaikki muut enkä aio olla ilman naisia. Monien sylissä aion unohtaa tuon ainoan. Olen tehnyt jo hyvän alotteen. Anna minun vain olla. Sinä olet viimeinen mies, joka voisi ehkäistä minua. Sinun pelkkä näkeminenkin tekee minut vain kymmenen kertaa pahemmaksi.

— Silloin kai on ainoa mitä voin tehdä, että menen tieheni, sanoi hän surullisesti.

— Niin on. Ja että kartat minua niinkuin minä aion karttaa sinua, sanoi
Åke katkerin tyydytyksen tuntein surkeasta voitostaan.

Mutta Randal viivytteli. Hän katseli miettivästi ja kaihoisasti noita kalpeita, runneltuja, nuoria kasvoja.

Hermostonsa ärtyneisyydessä ja heikkouden tilassaan Åke tunsi voimakkaamman persoonallisuuden voiman omansa yli. Mutta hän ei tahtonut tulla vedetyksi ylös liejusta, mihin hän oli heittänyt itsensä unohdusta saadakseen, hän ei tahtonut. Siinä väärässä tahdossa hän terästäysi, ja se painoi leimansa hänen kasvojensa piirteisiin.

— Muista, että minä kärsin sinun nurjamielisyydestäsi, sanoi Randal.
Jos sinun sydämesi kehottaisi sinua etsimään minua, niin noudata sitä.
Minun tähteni!

Åken piirteet värähtelivät. Tuo äänensävy oli vähällä käydä hänelle ylivoimaiseksi. Mutta hän kovetti itsensä.

— En voi olla välittämättä. Tulen aina välittämään sinusta. Minä en tule tuntemaan mitään lepoa, ennenkun välimme tulee ehjäksi. Muista se!

Ja niin sanoen Randal meni, sillä Åke, joka silmänräpäykseksi näytti heltyneen, oli taasen kovennut ja näytti vielä entistä luoksepääsemättömämmältä.

Kun Randal ensi kertaa näiden kohtausten jälkeen näki Sifin, tuntui tämän viaton iloisuus valoisampana kuin konsanaan sen pimeyden taustaa vasten, jonka hän tietämättään, tahtomattaan oli aiheuttanut. Mutta ei edes Sifin läheisyys voinut karkoittaa apeutta, minkä Åken ajatteleminen hänessä sai aikaan.

Sif ei huomannut kuitenkaan mitään erikoista hänessä, hän oli liiaksi kiinni omassaan. Sinä päivänä oli hänen syntymäpäivänsä, hän täytti 20 vuotta. Randal antoi hänelle pienen hienon kirjoituspöytäkellon, joka herätti Sifin suurta ihastusta.

Hänellä oli monta onnittelevaa ystävää luonaan, mutta hän antoi
Sverkerille salaisen vihjauksen, jota tämä oli kärkäs noudattamaan.

— Sinun pitää auttaa minua asettamaan kello oikealle paikalle, kuiskasi
Sif ja vei Sverkerin muassaan huoneeseensa, missä ei ollut ketään muita.

He valitsivat sopivan paikan kirjoituspöydällä, ja Sif järjesti siinä olevat muut esineet niin, että kello tuli seisomaan kuin keskuksena.

Sif seisoi ja ihaili sitä, ja kääntämättä katsettaan Sverkerin lahjasta, sanoi Sif salaperäisesti ja tuttavallisesti:

— Ei, eipä suinkaan. Minkä tähden luulet, että se on hän? Ei, tuon toisen. Hänet ja hänen rouvansa. He menivät naimisiin ulkomailla, niin että minä pääsin olemasta morsiusneitona häissä.

Randal turisi huojennusta. Hän pelkäsi Sifin ja Åken kohtaamista, voimatta oikein selvittää itselleen mitä hän eniten pelkäsi, sitäkö että Åke samentaisi Sifin mielen katkeruudellaan vai sitäkö että Åke halventaisi häntä itseään Sifin silmissä.

— En toki, mutta olihan se sentään olemassa. Katsoin sitä jotenkin samalla tavoin kuin ajattelen, että nahkansa luonut käärme katselee vanhaa, luotua nahkaansa.

— Luulen että yllätän sinut! virkkoi Sif, ihastuneena vaikutukseen, mutta heti — tapansa mukaan hypäten asiasta toiseen — hän jatkoi: Tiedätkö, olen niin iloinen, ettei minulla ollut rahaa silloin!

— Minä en tahtoisi, että minut otettaisiin rahan tähden. Mutta nyt tahtoisin että minulla olisi valtakunta, tehdäkseni sinut sen kuninkaaksi.

— Niin, se! Siellä sinä jo olet kuningas, vaikka sinä et vielä ole tullut kruunatuksi etkä vannonut kuningasvalaa, sanoi Sif leikillisesti.

Nyt Randalilla oli mitä sopivin tilaisuus tahtoa tulla »kruunatuksi», kuten Sif nimitti sitä, mutta Åke Bosonin runnellut kasvot ja katkera iva, jotka hänellä vielä olivat liian tuoreessa muistissa, tekivät hänet äänettömäksi.

Vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, oliko Sif tahallaan antanut hänelle tämän tilaisuuden ja ehkä tunsi itsensä pettyneeksi siitä, ettei hän ollut käyttänyt sitä.

Kun juna kohisten vei häntä takaisin Upsalaan, istui hän vaununnurkassa ja ajatteli. Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia.

Jotkut Åken sanat, jotka hän oli kiivaudessa singahuttanut, olivat silloin herättäneet Randalin harvinaisen vihan, mutta jälkeenpäin ne olivat koskeneet häneen toisella tavalla.

Siinä lausunnossa oli enemmän aihetta kuin Åke oli tiennyt, sillä hänhän ei tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtiä koskevasta tarinasta.

Keväällä Sif oli surrut luutnantin tähden, kesällä hän ei ollut ollut aivan taipumaton kuuntelemaan Åkea, sitten aivan yhtäkkiä muuttaakseen mieltä ja kihlautuakseen hänen, Randalin kanssa. Ja tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, ennenkun hän puoleksi oli vetääntynyt jälleen poispäin, ja nyt hän oli yhä epäröivänä.

Oliko hän pinnallinen tunteessaan ja hetkellinen? Mahtoiko hänessä olla mitään uskollisuutta?

Randal ei voinut olla siten mietiskelemättä pikku morsiamestaan, vaikka tuo mietiskely oli hänestä epäritarillista ja alhaista. Olihan Sif kuitenkin toiselta puolen niin hellä ja herttainen häntä kohtaan ja täynnä viatonta alttiutta, ettei hänellä oikeastaan ollut vähintäkään oikeutta epäillä häntä.

Ehkäpä koko salaisuus oli siinä, ettei Sif vielä niin kokonaan, kuin mitä hän tahtoi uskottaa, ollut voittanut onnetonta taipumustaan luutnanttiin, mutta että hän oli päättänyt päästä siitä ja senvuoksi tarttunut siihen apuun, joka oli tarjoutunut, ensin Åken puolelta, ja kun hänen apunsa kävi Sifin tunteelle mahdottomaksi vastaanottaa, niin sitten tuon arvossapidetyn vanhemman ystävän puolelta, jolle hänellä oli enemmän ystävyyttä antaa vastineeksi.

— Niin se mahtaa olla, ajatteli Randal. Mutta silloin on varottava, ettei hän säiky minunkin luotani pois. Minun pitää olla kärsivällinen, minun pitää antaa hänelle aikaa.

Randalille ei käynyt helpoksi olla kärsivällinen. Se maksoi hänelle taistelua, ja se taistelu tuli käymään yhä syvemmäs.

Hän oli kuullut sanottavan että rakkaus, johon joutuu vanhemmalla iällä, käy vallitsevammaksi kuin nuoruuden iässä. Hän oli nähnyt siitä esimerkkejä sekä miesten että naisten keskuudessa. Hän tiesi muutamia, jotka olivat piintyneet onnettomaan rakkauteen kuin mielettömät ja joita ei edes mitä jyrkin luotaantyöntäminen ollut saanut järkiinsä, niin että olivat herkeämättä pysyneet siinä kiinni herättäen sääliä ja naurua. Kun hän nyt tuli ajatelleeksi näitä, kauhistui hän mahdollisuutta että itse tulisi samallaiseksi.

Hänellähän oli kyllä ollut rakkaustarinansa nuoruudessa, mutta ne tunteet, jotka silloin olivat täyttäneet hänet, eivät olleet mitään niiden rinnalla, jotka Sif oli herättänyt hänessä.

Niin kauan kuin hän oli luullut, ettei hänellä ollut mitään toivoa Sifin voittamisesta, oli hän voinut hallita intohimonsa, mutta senjälkeen kuin Sif oli antanut siihen yllykettä, oli se kasvanut kasvamistaan, kunnes hän tunsi sen uhkaavana ylivoimana, jota vastaan hän kohta ei enää voisi puolustautua. Sifin epäröiminen lopullisesta itsensäsitomisesta, vaikka hän kuitenkin omalla tavallaan tahtoi olla hänen omansa, yllytti Randalin halua ja lisäsi hänelle vaaraa kadottaa itsehallintansa.

Joskus hänet valtasi vaarallinen halu pakottaa Sifiä, vaikka hänen ymmärryksensä sanoi hänelle että sellainen koe tuskin voisi viedä muihin tuloksiin kuin säikähdyttää Sif auttamattomasti hänen luotaan. Tyttö sulkeutuisi hänelle, työntäisi hänet luotaan ehkä suuttuneena ja inhoten. Hän tunsi että jos jotain sellaista tapahtuisi nyt, hänen kerran saatuaan tulla häntä niin lähelle, niin silloin hän saattaisi joutua mihin hulluuteen hyvänsä. Vaara, että hän tekisi Åken tavalla, ei ollut kuitenkaan suuri, mutta todennäköisesti hänen tunteensa kehittyisi hullumaiseksi päähänpistoksi ja tekisi hänet narriksi, ajatteli hän tuskallisesti.

Ja jos hän pakottaisi Sifiä ja tämä tottelisi häntä, niin mitä siitä seuraisi? Voiko hän myöskin pakottaa Sifiä rakastamaan häntä niin kokonaan ja intohimoisesti kuin hänen hillitön intohimonsa vaati? Varmaan ei. Ja silloinhan heidän välilleen täytyisi tulla pirstoutumisen helvetti.

Ei muuta kuin pahaa koituisi heille, jos hänen intohimonsa saisi ylivallan. Se muuttaisi kauheasti hänet. Senvuoksi hän pelkäsi sitä kaikista enimmin.

Oli vastahakoista nimittää sitä siksi, mutta hän ei voinut antaa mitään muuta nimeä tuolle hämärälle voimalle, joka liikkui hänen olentonsa syvyydessä ja uhkasi nousta sieltä koko hänen olentonsa valtiaaksi.

Synti! Hän oli filosofoinut synnistä ja kokeillut erilaisia teorioja siitä, mutta ei hän koskaan ennen kuin nyt ollut tuntenut sitä peljättävänä, kaikkea uhkaavana voimana hänessä itsessään.

Hän ei voinut kiertää sitä sillä ajatuksella, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Syntinen teko on vain näkyväinen hedelmä itse syntisyydestä, joka on sen juuri ja vaara. Taistelun täytyy käydä sisällä salaisessa ihmisessä, siellä on voitto saatava, jos synti tahdotaan voittaa ja paha hedelmä estää esille tulemasta.

Ei kukaan aavistanut sitä, Sif kaikkein vähimmin, sillä hänen läheisyydessään nuo pimeät voimat väistyivät Randalin olemuksessa syrjään ikäänkuin itsestään, mutta vain sitä enemmän ahdistaakseen häntä sitten yksinäisyydessä. Salainen taistelu riudutti häntä, heikonti häntä ruumiillisesti ja oli senvuoksi tuimempi. Hän tunsi joutuneensa tuleen, joka sulatti hänen olentoaan ja ilmitoi hänelle paljon sen tähän asti salassa olleesta laadusta. Jumalan tulikatse näki hänen lävitseen ja pakotti hänet näkemään itsensä sellaisena kuin hän ilmeni sen katseen edessä.

Nuhteen henki, joka oli vallannut hänet, vei hänet yhä kauemmas itsetuntemuksen kirveleviin havaintoihin.

Hänet pakotettiin tutkistelemaan elämäänsä nuoruudesta saakka ja hänen täytyi huomata synniksi sellaista, jolle hän aina tähän saakka oli antanut kauniita nimiä. Kirkkaassa valossa, jonka Jumalan tulikatse nyt heitti hänen menneeseenkin elämäänsä, etenkin älylliseen, josta hän oli ollut enimmin ylpeä, hän näki sen ilkeän ylpeyden vallitsemaksi. Sillä mikäpä muu kuin ylpeys olikaan niin kauan estänyt häntä antamasta tilaa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaalle vaikutukselle: rakastetun isän säteilevälle uskonesimerkille? Hän oli luullut järjen ehkäisseen häntä, mutta nyt hän näki, että se oli ollut ylpeyttä, ja hän tunsi itseltään vaadittavan paljon niinkuin sellaiselta, jolle on paljon annettu. Saada kasvaa sellainen uskon esimerkki silmien ja sydämen edessä, kuin hänellä oli ollut isässään, on totisesti erikoisetu. Sellaisen vaikutuksen vastustaminen on samaa kuin vetää päälleen velka. Hän käsitti sen ja tunnusti itsensä syylliseksi.

Että hän nyt viime aikoina, hädän ja ahdingon tultua, oli avannut itsensä tälle parhaimmalle muistolleen ja alkanut kääntyä isänsä Jumalan puoleen, se ei vähentänyt hänen syyllisyyttään. Sehän oli vain, hänen mielestään, sattuva todiste hänen omasta surkeudestaan.

Ja hänen suhteensa Åke Bosoniin! Mikä katkera kokemus se olikaan hänelle! Ystäväänsä hän ei ollut ainoastaan kadottanut, vaan tullut tälle vahingoksi. Ja täydellisesti voimaton hän nyt oli sen asian suhteen.

Hän tunsi itsensä yhtä kykenemättömäksi kaikkeen hyvään kuin jokin kuollut ruumis.

Murtuneena huomasi ja tunnusti Randal, ettei hän ollut herra luonteensa yli sen kaikkine taipumuksineen ja intohimoineen, ettei hän koskaan itse voisi voittaa tuota uhkaavaa syntisyyttä, jota hän tunsi sisimmässään ja jota hän kauhistui.

Mutta juuri tässä äärimmäisessä nöyryytyksessä hän kypsyi sovitukselle. Juuri senvuoksi ettei hän enää kyennyt itse mihinkään ja murtuneena tunnusti sen, saattoi toinen ottaa hänen kadottamansa vallan hänen ylitseen ja voida kaikki. Toinen?

Hän, jonka hartioilla herruus on. Niin, hän! Randal alkoi ymmärtää jotain tuon vallan salaisuudesta. Se pannaan verta vuotavan karitsan kanssa hyvän paimenen olalle…

Unettomana yönä vaikean tuskan ohella hän sai tuon ihmeellisen kokemuksen, että Pojan laupeuden kautta saadaan tulla Isän suosioon.

Nöyrä ja ahkera Jumalan etsiminen hänen sanastaan kantoi hedelmää, joka kypsyi.

Niinä aikoina, jolloin järki oli ollut hänen jumalansa, hän oli inhimillisen järkensä tuomioistuimelta tutkinut kirjoituksia. Mutta siitä päivästä saakka, jolloin Sif oli kysellyt häneltä tuosta ainoasta tarpeellisesta, hän oli alkanut tutkia sanaa toisessa mielessä, ja siitä lähtien ahkeran ja jatkuvan tutkimisen kuluessa hänen mielensä oli yhä enemmän muuttunut, hänen itsensä oikein tajuamatta miten täydellisesti. Senvuoksi häntä ihmetytti, ettei tuo hänen ennen niin ylimielisesti tuomitsemansa Sana nyt vastapainoksi sulkeutunut häneltä. Sehän olisi vain ollut oikein. Mutta niin ei ollut. Se avautui sen sijaan enemmän, mitä syvemmäksi hänen tarpeensa tuli. Se rankaisi häntä tosin kipeästi, mutta kuitenkin tavalla, joka vain ajoi häntä tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle. Hän koki sen elävää voimaa.

Ja eräänä unettomana yönä, kun hänen tuskansa oli korkeimmillaan, tapahtui sanan suuri murros hänen hengessään.

»… rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut…»

Rauha? Parannetut? Hänen haavainsa kautta? Toisen kautta? Onko se totta, totta?

Jos hän on kantanut rangaistuksen, lyönnit, haavat, yksin kuolemankin synnin tähden, niin on hän silloin ansainnut tulla hallitsijaksi, hän eikä kukaan muu! Hän, joka on murtanut syntisyyden vallan!

Randal nousi ylös, vaikka olikin keskiyö, otti raamattunsa ja löysi sanan, joka oli annettu hänelle hänen tuskassaan, niinkuin pelastusköysi heitetään hukkuvalle. Hän luki sen yhtäjaksoisesti, Esaijan 53 luvun, vanhan testamentin evankeliumin.

Menneitten aikojen hämärässä, kun Messiastoivo yleensä oli maallinen ihanuustoive, näki profeetta kuitenkin pyhänä hengellisen kirkasnäköisyyden hetkenä Messiaan sellaisena kuin hän vuosisatoja senjälkeen todellisuudessa oli ollessaan ensi kertaa maailmassa: ylenkatsottuna ja muiden hylkimänä, kipujen miehenä, kärsimykset tuntevana, haavoitettuna meidän pahojen tekojemme vuoksi, piestynä meidän syntiemme tähden, kiusattuna ja vaivattuna avaamatta suutansa, pahan tekijäin sekaan luettuna, kantoi hän kuitenkin monen synnit ja rukoili pahantekijäin edestä, antaen henkensä vikauhriksi saa hän nähdä siemenen ja elää kauan ja hänen kauttaan Herran aivoitus menestyy.

Randal ei tarvinnut, kaikesta logiikastaan, filosofiastaan ja koulutetusta järjestään huolimatta, enempää todistusta sen sanan totuudesta, sillä hän oli tullut siihen hätään, joka tarvitsee juuri sitä sanaa.

Hän uskoi sen. Hän vaikeni sen edessä ja antoi sen tunkea olentoonsa ja ottaa valta ylhäältä ja alas salaisen syntisyyden pohjaan ja juureen saakka ja voittaa, se.

Ja katso, se pyyhkäsi pois hänen tuskansa ja syntinsä kuin sumun. Jumalan laupeus oli vienyt hänet Pojan luo, ja nyt saattoi enempi kuin laupeus — Isän suosio paistaa hänelle.

Hän istui vanhempien kanssa aamiaispöydässä. Lucialle oli juuri tullut kirje Sifin tädiltä, Britalta, Parisista, ja Lucia oli — ensin silmäiltyään sen ääneti itsekseen — lukenut sen ääneen miehelleen ja Sifille.

Brita oli jo vuosia sitten asunut Parisissa. Hänellä oli yhteinen koti siellä lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä Irene Clareuksen kanssa. Irene oli taidemaalari ja Brita voimistelija, mutta heidän erilaisesta työstään huolimatta he pitivät yhtä, eroamattomina ystävinä. He matkustivat tavallisesti aina yhdessä kotimaahan, ja ellei toinen voinut lähteä, ei toinenkaan lähtenyt. Mutta ensi jouluna tapahtuisi kuitenkin niin, että Irene matkustaisi kotiin, vaikka Britalla oli liian paljon lyötä päästäkseen mukaan. Nyt Brita arveli tarvitsevansa jonkin korvauksen joulun aikaisesta yksinäisyydestään ja esitti senvuoksi, että Sif saisi tulla Irenen mukana uudeksi vuodeksi ollakseen heidän luonaan muutamia kuukausia. Pariisi oli niin ihastuttava keväällä, ja he pitäisivät oikein hyvää huolta Sifistä, kirjoitti Brita. Pari kertaa ennen oli ollut puhetta siitä, että Sif saisi matkustaa Pariisiin, mutta aije oli jäänyt siihen.

Sif oli hyvin ihastunut Brita-tätiinsä ja tämä häneen. Heillä oli samaa reippautta luonteessa ja he tunsivat yhteenkuuluvaisuutta, vaikka Brita nuoruudesta saakka oli ollut työkykyinen, itsetietoinen ja tarmokas, mitä ei voinut sanoa hänen sisarensa tyttärestä.

— Saanhan matkustaa, isä? virkkoi Sif iloisesta innostuksesta punastuvin poskin. Nythän minulla ei ole mitään harmillista koulua tai kurssia, joka estää.

— Juuri senvuoksi. Tämä on viimeinen tilaisuus. Jos menen naimisiin, ei siitä sitte voi tulla mitään.

— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan tai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi lopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?

— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon kärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi kyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että sinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.

— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän kanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus käytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.

— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke vekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa Västanforsissa.

— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif rikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.

— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa ylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.

— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän palasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.

— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän ja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.

— Tulenhan minä takaisin, sanoi Sif. Hänellä ei varmasti ole mitään sitä vastaan. Lupaa, isä!

— Minun puolestani saat lähteä. Minusta se tekee sinulle hyvää, ja sitäpaitsi on sinulle kauan luvattu Parisin matkaa, ja sinä olet oikeassa siinä, että tämä on viimeinen tilaisuus.

Sif hypähti ylös puristamaan ja suutelemaan isää kiitokseksi tämän myöntymisestä.

— Mutta minä en vastaa Britalle, ennenkuin Sverkerkin on antanut suostumuksensa, sanoi Lucia.

Soitan heti ja pyydän häntä tulemaan tänään päivälliselle, niin saamme puhua hänen kanssaan, sanoi Sif ja juoksi telefooniin.

Hän pyysi yhdistystä Upsalaan ja Sverkerin numeroa, ja vanhemmat kuulivat keskustelun toisen puolen.

Oletko sinä itse puhelimessa? Hyvää päivää. Tuletko tänne päivälliselle tänään?

Mutta etkö voi ottaa aikaa itsellesi? Minulla on jotain niin hauskaa puhumista sinulle.

— Niin. Sinun pitää sovittaa asiasi niin että voit. Olen niin innokas tapaamaan sinua.

Ja sitten hän soitti erilleen. Heti senjälkeen hän näyttäytyi salissa hyvin tyytyväisenä.

— Kyllä hän tulee päivälliselle, vaikka hänellä oikeastaan ei ole aikaa. Mutta hän sanoi olevansa niin utelias tietämään mitä minulla on kerrottavaa, että hän ottaa itselleen aikaa.

— Hän ei varmaankaan pidä sitä hauskana, kunhan hän saa kuulla mitä se on, huomautti Lucia.

— Hänen äänensä tuntui niin herttaiselta ja mielenkiintoiselta. Hänestä on kaikki hauskaa mikä minusta on hauskaa.

— Hemmoteltu vesa! hymyili isä ja tukisti häntä leikillisesti hiusrajasta. On onni, ettei Sverker tunnu olevan yhtä itsekäs kuin sinä, muutoin tulisi pian yhteentörmäys.

Ja niin hän meni työhönsä. Sif seisoi paikoillaan ja näytti vähän miettivältä. Itsekäs! Oliko hän sellainen? Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän karkoitti kaikki huolet ja meni laulaa hyräillen huoneeseensa pukeakseen ylleen päällysvaatteet ja mennäkseen ulos erään hyvän ystävän kanssa. Tämä kävely sopi erinomaisen hyvin, sillä nyt hänellä oli joku, jolle puhua Pariisin matkasta, joka ei tiennyt hänen kihlauksestaan eikä senvuoksi toisi esiin mitään kiusallisia huomautuksia.

— No, mitä hauskaa kerrottavaa sinulla on minulle? kysyi Sverker, kääntyen Sifin puoleen, pyydettyään Lucialta anteeksi, että oli hiukan myöhästynyt.

Raitis ulkoilma oli tuonut Randalin poskiin väriä ja hänen vaatteisiinsa vilpoisuutta. Hän oli hengästynyt ja yski vähän, sillä hänen oli pitänyt kiiruhtaa.

Tämä lykkääminen sekä Lucian miettivä ilme ja se seikka, ettei kukaan päivällisen aikana viitannut siihen, mitä Sifillä oli ilmoitettavana, vahvisti Sverkeriä siinä käsityksessä, että se ilmoitus oli merkitsevää ja läheistä. Ehkä, ehkä se sisälsi Sifin puolelta hänen hartaimman toiveensa toteutumisen mahdollisuuden.

Lucia ymmärsi, mitä Randal toivoi, ja ajatus tämän pettymyksestä kiusasi häntä ja teki hänet vaiteliaaksi. Bentick tunsi itsensä myöskin nyt Randalin edessä jonkun verran vaivautuneeksi Sifin käytöksestä, ja hän piti parhaana itse pysytellä ulkopuolella koko asiaa, senvuoksi hän ei viitannut siihen, vaan puhui vilkkaasti politiikasta vieraansa kanssa. Tähän saakka hän ei koskaan ollut harrastanut politiikkaa, mutta viime aikoina tämä oli tullut tarpeeksi jännittäväksi kiinnittääkseen välinpitämättömimmänkin. Onneksi Randal kuului samaan leiriin kuin Bentick, minkä vuoksi heidän keskustelunsa kyllä tuli mitä vilkkaammaksi mutta oli täynnä yhteisymmärrystä.

Sif sanoi hyvin vähän. Hän inhosi politiikkaa ja oli nyt sitäpaitsi täysin kiinni omissa ajatuksissaan, jotka tuntuivat liikuttavan häntä sekä mieluisasti että rauhattomuutta tuottavasti. Sen huomion Sverker teki joka kerran katsoessaan häneen, ja hänen toiveensa ja uteliaisuutensa kasvoi.

Kiusalliset tunteet, jotka tuottivat hänelle kuumia taisteluita,
eivät hätyyttäneet häntä Sifin läheisyydessä. Silloin ne pakenivat.
Sifin aurinkoinen ja viaton olento karkoitti ne ja loihti sen sijaan
Sverkerin rakkauden koko hellyyden esiin.

Jos nyt näyttäytyisi, että aika vihdoinkin oli tullut, jolloin Sif vapaaehtoisesti ja rakkaudesta tahtoi tulla hänen vaimokseen, silloin — niin, silloin intohimo kadottaisi kärkensä terveessä, luonnollisessa ja onnellisessa avioliitossa. Oliko mahdollista, että hänen sovitettu Jumalansa jo nyt tahtoisi niin kruunata hänet hyvyydellään ja laupeudellaan? ajatteli hän riemastuneena, mutta kuitenkin vielä odottavana.

Heti päivällisen jälkeen Bentick pyyteli anteeksi, että hänen täytyi mennä iltapäiväkierrolleen aikaisemmin kuin tavallisesti. Pojat menivät läksyjensä pariin.

Sif piti aina tavallisesti hämyhetkestä, eniten kun hänen sulhasensa oli pianon ääressä, mutta tänään hän ei pyytänyt tätä soittamaan, vaan sytytti heti pöytälampun ja antoi hänelle erään kirjeen luettavaksi. Se oli Brita-tädin kirje Pariisista.

Kun Randal näki Lucian nimen päällekirjoituksessa, loi hän tähän kysyvän katseen. Lucia nyökkäsi suostuvaisesti.

Sverker luki sen ääneti itsekseen. Hän tarvitsi ihmeellisen kauan aikaa. Sekä Sif että Lucia luulivat huomaavansa, että hänen kasvonsa jäykkenivät.

Vihdoin hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi Sifiin, joka istui hänen edessään kyynärpäät pöydällä ja leuka käsien nojassa.

- Niin. Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa? Siitä on ollut monasti puhe, mutta siitä ei ole tullut mitään.

Tämä vastaus ja Sifin ilmeinen innostus tuotti Randalille puhtaasti ruumiillista tuskaa, mutta hän hillitsi itsensä.

Jos tämä olisi tullut ennen tuota ihmeellistä yötä, jolloin taivas oli avautunut hänelle ja hän oli noussut ylös elääkseen syntien anteeksiantamisessa ja Isän suosiossa, ei hän olisi voinut kantaa tuskaa tyynin mielin. Mutta nyt hän oli alistanut kaikki tuon suuren muutoksen alaiseksi, joka oli tullut hänen sisäisen elämänsä käännekohdaksi. Hän voi nyt ottaa kaiken toisella tavoin kuin ennen. Kaikki, mitä hänelle tapahtui, tuli yksinomaan Jumalalta, ei sattumuksesta eikä ihmisiltä, senvuoksi se ei voinut koskaan koitua vahingoksi, miten se koskikin.

Hän oli juuri toivonut, että Jumala mieluisimmalla, helpoimmalla tavalla vapauttaisi hänet väsyttävästä taistelusta antamalla hänelle Sifin. Nyt hän huomasi erehdyksensä. Jumala tahtoi antaa hänen jatkaa yksinäisyyden taistelua, mutta ei senvuoksi että hän sortuisi — siitä hän oli varma — vaan voittaakseen vielä täydellisemmän voiton ja ehdottoman herruuden hänessä.

— Milloin hän matkustaa? kysyi hän, otaksuen että päätös oli jo tehty ja nyt vain ilmoitettiin hänelle.

— Ei mitään ole päätetty vielä. Se riippuu kokonaan sinusta, jos matkasta jotain tulee, vastasi Lucia.

Sif jäykkeni. Hänen itsenäisyytensä ja vapaudenhalunsa nousi tätä hänestä määräämistä vastaan, ikäänkuin hänen tahtonsa ei merkitsisi mitään, vaikka sen piti olla yksin ratkaiseva. Hänen silmänsä salamoivat, mutta hän oli ääneti ja katsoi odottavasti sulhaseensa. Hänen katseessaan oli miltei taisteluun valmiutta. Randal huomasi sen, ja koska hän ei tahtonut taistella Sifin kanssa, saattoi hän vastauksellaan tämän aseettomaksi.

— Oi, kuinka herttainen sinä olet! huudahti hän ja hypähti ylös kiertääkseen käsivartensa Sverkerin ympäri ja rutistaakseen häntä.

— Minun mielestäni teidän pitäisi julaista kihlauksenne, ennenkuin Sif lähtee, sanoi Lucia.

- On parempi, että Sif matkustaa vapaana. Hänen täytyy saada tilaisuutta verrata minua muihin miehiin, ennenkuin hän sitoo itsensä lopullisesti.

Hänen mielestään oli parasta jättää heidät yksin selvittämään asia keskenään, ja hän meni sen vuoksi pois.

Hänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen aurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.

Hän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja puhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi ollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että hän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle nyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan Jumalan lähettämänä koettelemuksena.

Sifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka tämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen kuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun toisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif painautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä väärin häntä kohtaan lähtemällä.

— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän hiljentääkseen sydämensä soimauksia.

— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker surumielisesti, mutta päättävästi.

Sif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana häntä vasten.

— Mutta sinun mielestäsi… sinun mielestäsi minä teen väärin jos lähden?

— Ei. Luulen sen olevan parasta. Sinun pitää tulla selvyyteen itsesi kanssa, ja sitä varten sinun pitää päästä pois ja saada ajatella minua loitompaa.

— Pahoillani! toisti Sverker puolittain hymyillen, joka antoi Sifin tuntea että ilmaisu, mitä hän oli käyttänyt, sanoi aivan liian vähän.

Sverker kuuli äänestä, ettei se ollut rakkauden mieluinen mukautuminen rakastetun tahtoon, vaan hyväsydämisen hemmotellun lapsen pettymystä siitä ettei saanut toivomaansa halukasta myöntymystä, joka saattoi hänet puhumaan noin.

Sif katsoi neuvottomana häneen, tuntien että Sverkerin täydellisen myöntymisen alla piili jotain, joka teki sen karvaaksi.

Sverker huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli hänelle avuksi. Jos Sif tulisi hänen vaimokseen, täytyi hänen ennemmin tai myöhemmin lakata kohtelemasta häntä kuin lasta, ja yhtä hyvin hän voi muuttaa tapaa jo nyt, ajatteli hän.

— Sanon sinulle miten asianlaita on, sanoi hän senvuoksi. Ei sinun matkustamisesi koske minuun, vaan se että sinä tahdot, vieläpä olet innokaskin matkustamaan. Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, et sinä olisi tahtonut lähteä, sinä et olisi tahtonut mitään muuta kuin jäädä ja mennä naimisiin minun kanssani. Mutta nyt ei ole niin. En moiti sinua, näen vain että niin on laita.

Väri kohosi punaksi Sifin kasvoilla, ja hän hengitti nopeammin. Oli selvää että hän tunsi itseään moitittavan, huolimatta Sverkerin vakuuttelusta ettei tämä moittinut häntä.

— Älä luule minun asettavan omaa rakkauttani sinun rakkautesi edelle, senvuoksi että minun on kuumaa ja sinun viileää, jatkoi hän lievittävästi ja selittävästi. Minun rakkaudessani on paljon kuonaa, paljon enemmän kuin sinä pieni, puhdassydäminen tyttö voit ymmärtääkään. Minun rakkauteni tarvitsee puhdistua kärsimyksen ja taistelun kautta, sen näkee meidän molempien Isä, senvuoksi hän ottaa sinut minulta ja pitää minua epävarmuudessa. Se on hän, joka tekee niin, näen sen selvästi, ja senvuoksi et saa tuntea tekeväsi minulle vääryyttä.

Sifin silmät tulivat täyteen kyyneliä Sverkerin puhuessa noin hänelle, ja hän painautui lujasti häntä vasten, ikäänkuin ei hän koskaan tahtoisi jättää häntä.

Sinä hetkenä Sif toivoi, että Sverker olisi saanut hänet päättämään pysyä kotona ja menemään hänen kanssaan naimisiin sen sijaan, että hän lähtee hänen luotaan ulkomaille. Mutta hän ei voinut sanoa sitä Sverkerille. Hän pelkäsi Sverkerin halveksivan häntä horjuvaisuudesta, jos hän nyt muuttaisi mieltä. Hämärä, mutta sattuva itsensätunteminen auttoi häntä myöskin pysymään ääneti. Jos hän nyt seuraisi mielijohdettaan ja päättäisi jäädä kotiin Sverkerin tähden, tulisi hän varmasti katumaan ja ehkäpä suuttumaankin Sverkeriin. Ja se olisi paljon pahempaa kuin erota hänestä joksikin aikaa, vaikkapa molempien sydän vuotaisi verta erotessa. Kun Sverker äsken oli puhunut niin vakavasti hänelle, oli hän tuntenut itsensä niin kehittymättömäksi hänen rinnallaan; sekä hän että hänen rakkautensa tarvitsi kypsyä tullakseen siksi, mitä Sverker tarvitsi.

Kaikkea tätä Sif tunsi vaistomaisesti mutta selvästi, ja senvuoksi hän oli ääneti lämpimine tunteineen ja hillitsi kerrankin sydämensä mielijohteen. Hän ei sanonut mitään, ei luvannut mitään, mutta puristi Sverkeriä kovasti.

Lähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Milloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja kokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota, etupäässä Sverkerin.

Hän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua lähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja pehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi, mitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?

Luonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta, minkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt häneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja kärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?

Eikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos Sverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota lupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen epäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein, sillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän antoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä sanassaan.

Niin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä taas levoton.

Mutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa Sverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan seisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa antaen hänen lähteä.

Sif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa, niin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti jäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli koko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?

Hän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen lähtönsä.

Mutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka eivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka, hyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle. Jäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri juna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.

— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi
Lucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.

Allan kulki heidän edellään poikien ja muutamien Sifin tyttöystävien kanssa.

Hän oli kalpea ja tuntui hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi kulkenut jotain miettien.

— Sif ei osaa määrätä itsestään, hän ei itse asiassa tiedä ollenkaan mitä hän tahtoo, vaikka hän voi olla niin itsepäinen. Sinun olisi pitänyt tehdä ratkaisu ja mennä naimisiin hänen kanssaan, kun sinulla oli hänen lupauksensa.

— Ettepä tietystikään. Mutta kukapa tietää mitä hän voi saada päähänsä, kun hän tulee Pariisiin ja hänen ympärillään kihisee ihailijoita. Sillä niitä hänellä on, hänestä miehet pitävät suuressa määrin. Ja olisi sinun kaltaistasi antaa hänen lähteä siinä käsityksessä, että hän edesvastuutta voi purkaa kihlauksenne minä hetkenä hän tahtoo.

Lucialla oli herttainen tapa torua, niin että Sverker tunsi miten paljon hän piti hänestä ja miten kokonaan hän oli hänen puolellaan.

— Niin, luulen että olet antanut hänen ymmärtää olevasi mies kantamaan surun. Niinkuin sinä oletkin!

— En minä lopettaisi itseäni surun tähden, sanoi Sverker ylvään ylpeästi.

KOHTAAMINEN.

Oli kesä. Sif oli vielä Ranskassa. Oli ollut aikomus, että hän olisi tullut kotiin keväällä, mutta sitten muuan Brita-tädin rikkaista potilaista oli pyytänyt hänet Brita-tädin ja Irene-tädin kanssa erääseen kylpylään Normandiaan. Tuo rikas nainen, joka oli erikoisesti mieltynyt Sifiin, oli välttämättömästi tahtonut tämän mukaansa, ja kotiin kirjoittamissaan kirjeissä Sif ei ollut salannut palavaa haluaan saada noudattaa kutsua. Tietysti hän oli saanutkin tehdä sen.

Ja nyt hän oli Normandiassa ja hänellä oli ihastuttavan hauskaa, hänestä kun kaikki pitivät.

Häntä nimitettiin »La belle Suèdoise». Siitä hän ei ollut itse kertonut, mutta Brita oli maininnut siitä Lucialle kirjoittamassaan kirjeessä. Brita oli ylpeä sisarentyttärestään ja selitti, ettei edesvastuu Sifistä ollut vaikeaa, vaikka tämä oli niin suosittu. Huolimatta vilkkaasta, iloisesta ja vapaasta käytöksestään oli hänessä luonnollista hienoutta, joka vaikutti, ettei kukaan ollut lähentelevä, vaikka monet rakastuivat häneen.

Allanin isänsydän täyttyi ylpeydellä hänen kuullessaan tuollaista kiitosta lemmikistään, ja hän puhui mielellään siitä, etenkin Randalin kanssa, joka tietysti oivaltaisi sen samassa määrin.

Ja tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin salaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät Sifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi urhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden sortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää sen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa kärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen lähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni kärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.

Sif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti, ja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker ihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi antaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun noista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut voittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin ahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain, että niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen suuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.

Hän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä vastaan työn siunatuilla aseilla.

Nyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan vaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa, eikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi minuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka juuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.

Randal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä vieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani sanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.

Tämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He eivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden keskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden toistensa kanssa rautatievaunussa.

— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi kätensä.

— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään ja tarttui ojennettuun käteen.

Hän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut tuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton. Nuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta Randal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli muistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke oli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut siitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta mieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen katseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime kerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää paljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan hänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.

Åkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä vastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin kukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti eteenpäin.

Randalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja tulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä entistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja kasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja uupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka liekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.

Åke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta julkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa siitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt onnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja toivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä mikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä maininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui ilmielävänä kummankin mieleen.

Sinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti Åke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan asiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.

— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä täydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.

— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa?
Muutoin pysyttelinkin nurkissa.

— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein. Aika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin suureksi kuin meidän aika.

— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen heidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja Sturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen talonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.

— Niin on ollut kaikkina suurina aikoina. Voimakas vastushan manaa sankaruuden esiin.

— Uskon. Minusta näyttää niinkuin Jumala tunnustaisi meidät. Saada juuri vaaranalaisena aikana johtoon sellaisia miehiä, joita meillä nyt on, merkitsee sitä, ettei Jumala vielä ole päättänyt meidän häviötämme.

Åke katsoi salaisella ihmetyksellä Randaliin. Tämä käytti uutta kieltä, mutta se tuli luonnollisesti, oikeinpa vastustamattomasti sydämestä huulille eikä sen vuoksi voinut olla tekemättä erityistä vaikutusta.

— Mutta jos vasemmisto pysyy koossa, voi se silloin äänestää hallituksen nurin, huomautti Åke.

— Jos laskee numeroilla, niin myönnän silloin, että näyttää pimeältä ja epävarmalta. Mutta minä lasken muilla tekijöillä. Kaikki riippuu siitä, katsooko Jumala voivansa säästää Ruotsin.

Randal katsoi ulos ikkunasta kauasnäkevin katsein. Hän katsoi punaisten tupien, viljeltyjen sarkojen, järvien ja metsäisten kukkuloiden yli, niin kauas kuin silmä kantoi — ja se kantoi kauas, sillä avaruudet aukenivat Norrlantiin päin.

— Ehkäpä hän näkee, että hänellä Ruotsissa on kylliksi paljon omiaan säästääkseen heidän tähtensä koko kansan — samoinkuin hän olisi säästänyt Sodoman Abrahamin rukouksen tähden, jos siellä olisi ollut kymmenen vanhurskasta.

Åke ihmetteli yhä enemmän tätä uutta puhetta filosofin huulilta, mutta hän ei ollut tietääkseen hämmästyksestään.

— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee ja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se kuuluu Jumalalle, huomautti hän.

— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua, senvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä monta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja ottaa ne lukuun.

— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan ovat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat särkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin, jotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.

— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii maailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista ajoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava loppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja perustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.

— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle naiiville kysymykselle.

— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta muusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.

Asia kiinnitti Åken mieltä, mutta samalla hän oli hyvin hämillään. Hän ei tiennyt, minkä ilmeen ottaisi.

— Ehkäpä aiot kääntää minutkin nyt? kysyi hän yrittäen pistää leikiksi.

— Ei, älä koeta! Tahdon olla rauhassa, selitti Åke puolittain pelästyneenä peittelemättömästä valmiudesta, jota Randal ilmaisi.

— En aio ollenkaan huolehtia sinusta. Tokkopa olen sitä nyt tehnyt, vai olenko?

— Et. myönsi Åke vastahakoisesti. Mutta sinä puhut niin… niin merkillisesti.

— Niin… eiväthän ihmiset muutoin puhu politiikasta tuolla tavoin.
Sinähän teet siitä uskonnon.

Molemmat olivat unohtaneet sikaarinsa jotka olivat sammuneet ja jotka piti sytyttää uudelleen. He polttivat tuokion ääneti.

Randal mainitsi erään aseman vähän pohjoisempana. Siellä oli väkirikas seutu, ja hän oli ilmoittanut isänmaallisen valistusesitelmän sinne huomiseksi.

— Mihin tahansa, vastasi Åke huolettoman vapauden tuntein. Minulla on vain selkäreppu matkatavarana ja menen mihin tahdon. Nyt luulen että nousen junasta sinun kanssasi ja kuuntelen esitelmääsi, jos sallit.

Randal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä pohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.

Useat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja majataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle sinä iltana monta ylimääräistä vierasta.

Åke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja ajatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa vireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.

Randalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä. Se miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin saattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä kaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti sanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei koskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin tarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.

Åkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli kuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen kansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen tehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.

Vaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut nykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että se voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä kansojen joukossa! Mikäpä se olisi!

Se oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä sointuvana.

Åke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven ympäri.

— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä, vastasi Randal.

Hän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä huolestutti.

— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en siedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?

Åke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen solmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.

He kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä seutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen tieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen rannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.

Ystävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen puoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa ystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi samoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi päätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi muutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.

— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta niin ei voi pitkältä jatkua.

— Luulen pikemmin meidän suhteemme palaavan sellaiseksi kuin se oli ennen kihlausta.

Åke katsoi terävästi häneen eikä antanut tuon suuren tyyneyden pettää itseään. Kokonainen maailma harrastusta katseessaan hän tarkkasi ystävänsä kasvoja, ja ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi sananlaskua: »Tyynimmissä vesissä kutevat suurimmat kalat.»

Hän tajusi yhtä voimakkaasti hillityn kuin voimakkaasti palavan intohimon tässä miehessä, ja häntä liikutti hänen taistelemalla saavutetun epäitsekkäisyytensä suuruus.

— En ymmärrä miten sinä voit! pääsi häneltä. Randal ymmärsi oikein käsitettävän hänet ja hänen suhteensa, mikä tuli ilmi siinä huudahduksessa.

— Tarkoitan että on toinen, joka hallitsee minua. Åke ei vieläkään käsittänyt, mutta hän aavisti jotain. Ikäänkuin vahvistaakseen hänen luuloaan Randal veti taskustaan pehmeänahkakantisen pienen kirjan.

— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja tahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä ainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee sen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!

— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut niin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että se juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.

— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja janoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta minulle.

Hän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa käsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke ei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn valaisemilta kasvoiltaan.

— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni, raamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien ja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään siitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — — — Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat tulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten. Mutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka nyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet työhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan omaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun siten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja tutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi sydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.

— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa mikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi… yksinpä rakkaussuruja… ja… ja halujakin vastaan.

— Etkö voi ymmärtää, mikä apu siitä täytyy tulla kun saamme kosketuksen Jumalan ajatuksista ja kun ne nostavat meidät korkeuksiinsa omista maisista, pienistä ajatuksistamme?

— Eivät ihmisajatukset. Mutta Jumalan ajatukset. Ei millään muulla sanalla maailmassa paitsi yhdellä ole pelastavaa voimaa, ja se on sana, joka välittää Jumalan minun luokseni. Jos kuulen ja tottelen sitä, niin se asettaa minut hänen valtansa alaiseksi. Ja hän voi hallita ihmissydämen joka ainoan intohimon.

Randal puhui innostuneesti, ja hänen silmissään paloi tuo liekki, joka oli Åkesta liian voimakas.

— Sinä voitat hengellisesti, mutta heikonnut ruumiillisesti tuosta — niin, miksi nimittäisinkään sitä? Jumal'yhteydestä.

Åke ei vastannut, eikä tuokioon kuulunut muuta ääntä kuin tuon tyynesti, mutta mahtavasti virtaavan joen heikkoa kohinaa.

— Kuinka paljon hän tietää kaikesta siitä mitä sinä läpikäyt? kysyi Åke.

- Rakkaudestako vai ylpeydestäkö pidät hänet sen ulkopuolella? kysyi
Åke, tullen yhä rohkeammaksi.

Alussa hän oli empien lähestynyt Randalin uskottua itsensä hänelle, mutta nyt hän oli jo ehtinyt saada läheisen ystävän varmuutta.

— En tiedä todellakaan, tunnusti Randal. Minun mieleeni ei ole johtunut uskoa hänelle taistelujani.

— Rakkaus ei epäröi, sanoi hän hitaasti ja itseään kohtaan säästämättömän selvästi.

Niinkuin Randal kerran oli tuntenut suuttumusta Sifiin Åken tähden, tunsi tämä nyt samaa Randalin tähden.

— Ei hän mahda sille mitään, että hän luuli mieltymystä rakkaudeksi. Hänen lämmin sydämensä johti hänet siihen, sanoi Sifin sulhanen kuvaamattoman surumielisen hellästi.

Åke ei saattanut vastata mitään, sillä jotakin nousi hänelle kurkkuun, mutta hänen Sifiä kohtaan kuohahtava suuttumuksensa lauhtui Randalin lempeiden sanojen vuoksi.

Hänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia, että he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden heidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi selvittää repimättä kunnes langat katkeaa?

Hän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan ja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.

Mutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja kaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli esimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut vyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa ruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.

Nyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä läheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä sanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään yksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille myöten.

Randal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta huolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen tahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.

— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän.
Mutta sinusta voi tulla uusi luomus.

VI.

VAAKALAUDALLA.

Sif oli vihdoinkin kotimatkalla Ruotsiin. Hän istui höyrylaivan kannella, joka vei hänet Hollannista Göteporiin. Hänen tätinsä Brita ja Irene-täti olivat molemmat mukana. He eivät olleet muuten aikoneet lähteä Ranskasta, mutta nyt sodan sytyttyä Europassa ja kun ei mikään puolueeton valta voinut tietää, kuinka kauan se puolueettomuuttaan voisi säilyttää, olivat nuo molemmat ruotsittaret tunteneet olevansa ruotsalaisia ja tahtoivat mieluimmin kotiin omaan maahan jakaakseen sen kohtalot, mitkä ne tulisivat olemaankin. Sitäpaitsi he eivät olleet tahtoneet antaa Sifin matkustaa yksin, ja Sifin oli heti sodan puhjettua vallannut vastustamaton kotiinmatkustamisen halu.

— Jos Ruotsi joutuu sotaan, silloin isä menee sotalääkäriksi, siitä olen varma, ja silloin minä tahdon mennä sairaanhoitajattarena hänen kanssaan, oli hän selittänyt.

Huhu miinoihin törmänneistä höyrylaivoista ei säikähdyttänyt häntä eikä hänen tätejäänkään. Irene-täti oli luonnostaan pelokkaampi, mutta antoi toisten kohtalovarmuuden rohkaista itseään.

— Jos meidän pitää lentää ilmaan, niin emme voi välttää sitä vaikkapa pysyttelisimme maalla, ja ellei meidän ole lennettävä ilmaan, niin emme sitä teekään vaikkapa kulkisimme miinaparven läpi, selitti Sif.

Kotiväki oli toivonut, että he matkustaisivat Hollannin ja Saksan läpi, mutta nyt he olivat kuten sanottu matkalla Pohjanmerellä huolimatta miinavaarasta.

Sif istui kannella olevalla penkillä, kokan puolella, niin että hän näki etumaston piirtyvän yötaivaan taustaan ja tähtien kimaltelevan takilan köysivaraston välistä. Tänä hiljaisena yönä eivät nykyajan järkyttävät maailmantapahtumat lähinnä askarruttaneet Sifin ajatuksia eikä myöskään mahdollinen vaara väijyvästä miinasta, vaan hänen omat yksityiset asiansa.

Hänen sisäisen silmänsä edessä oli Sverker Randalin älykkäät kasvot ja sairaudesta huolimatta miehekkään harteikas olento tyynine ryhtineen. Hän ajatteli että hän oli nyt matkalla kotiin täyttämään hänelle antamaansa lupausta. Ainakin odotti Sverker hänen nyt päättävän kihlauksen julkaisemisesta ja naimisiin menosta.

Hänhän pitikin niin sydämellisen paljon hänestä. Ranskassa hänellä oli ollut paljon tilaisuutta verrata häntä muihin miehiin. Vaikka hän olikin aina ajatellut vähemmän häntä kesken kaikkea hauskaa siellä, ei hän kuitenkaan ollut lakannut vertaamasta häntä kaikkiin, joita tapasi, eikä kukaan ollut kestänyt vertailua hänen rinnallaan, ei edes tuo nuori taiteilija, joka todellakin yhteen aikaan oli kovasti houkutellut häntä. Sif tiesi jättäneensä hänet epätoivoon, ja hän tahtoi itkeä vain muistellessaan heidän jäähyväisiään, mutta ei hän kuitenkaan katunut vastustettuaan häntä. Hän tunsi pikemminkin kuin olisi päässyt uhkaavasta vaarasta, vaikka hän ei ollut selvillä siitä, oliko tuolla vaaralla syynsä nuoren taiteilijan luonteen epäluotettavaisuudessa, vai oliko vaara ollut siinä petoksessa, jonka hän itse oli tekemäisillään Sverker Randalin uskollista rakkautta kohtaan.

Oikeastaanhan se ei olisi ollutkaan mikään petos, koskapa Sverker selvästi oli sanonut hänelle, että hän oli lähtenyt vapaana koetellakseen omaa sydäntään, ennenkun sitoisi itsensä. Mutta kuinka olikaan hänen sydämensä kestänyt koetuksen? Olisikohan hän Sverkerin mielestä kestänyt sen, jos tämä saisi tietää, miten vähällä hän oli ollut hyljätä hänet?

— Parasta kai on, ettei hän saa tietää sitä, ajatteli hän. Olenhan iloinen etten tehnyt sitä.

Iloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo. Miten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä tähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa oleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se oli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa. Ehkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä kutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia takaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että jos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli puhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt, mikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas kehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton intonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen Sif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen hyvää.

— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli
Sif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!

Hän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien loistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää kohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne sivulle.

Hän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja sanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin kansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli. Mutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi vavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin Europan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta tuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja piirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon valtakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?

Sif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä Ranskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä lähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen liikkeen suuruus ja merkitys.

Hän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta kaikkein enimmin Sverker Randalin.

Lucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin puheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut sydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja kehoittavia sanojaan.

Mutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi niin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen ymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut mitään voinnistaan.

Sifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu puhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».

Sifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään, hän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin täydellisesti irti kaikesta haikailusta.

Mutta hän itsekin tahtoi myös tuntea olevansa kutsuttujen joukossa.
Hän tahtoi joutua mukaan siihen mahtavaan liikkeeseen, joka tärisytti
maailmaa, hän tahtoi suorittaa jotakin, mieluummin suurisuuntaista.
Ainakin niin suurta kuin hän taisi.

Jos tulisi sota? Ei hän vain tahtoisi istua kotona silloin. Mukaan hänen täytyisi päästä jollakin tavoin. Mieluimmin sairaanhoitajana, ajatteli hän, unohtaen sillä kertaa pelkonsa nähdä sairaita. Hän kaipasi saada toimia ja olla hyödyksi. Hän tunsi yhtäkkiä itseään halveksien, miten hyödytöntä perhoiselämää hän oli elänyt näinä viime kuukausina, ja hänen kaipauksensa tehdä kunnolla jotain kasvoi todelliseksi näläksi.

Niin pian kuin hän pääsisi kotiin hän pyytäisi isänsä toimittamaan hänet ylimääräisenä oppilaana johonkin sairashuoneeseen, jotta hän saisi oppia sairashoitoa ja kelpaisi lähtemään sairaanhoitajaksi siinä tapauksessa että Ruotsi sekautuisi sotaan.

Tämä päätös tuntui kohottavalta ja karkoitti kokonaan uneliaisuuden, joka äsken oli valtaamaisillaan hänet.

Hän ei ollut yksinään kannella. Laiva oli täpötäysi, useat eivät olleet saaneet hyttipaikkaa, ja niistäkin, jotka sen olivat onnistuneet saamaan, olivat monet kannella, joko miinavaaran pelosta tai samasta syystä kuin Sif: kauniin yöllisen meritunnelman tähden.

Samalla penkillä kuin Sif istui kaksi henkeä ja nukkui nojaten toisiinsa. Hän ei tuntenut kumpaakaan.

Uusi päätös täytti Sifin sellaisella innostuksella, ettei hän voinut istua alallaan. Hän nousi ylös ja käveli hiljaa kannella, ettei olisi häirinnyt siellä täällä makaavia, jotka olivat kääriytyneet peittoihin ja koettivat nukkua.

Loitompana peräkannella hän huomasi ihastuksekseen Brita-tädin istumassa nuorakasalla. Sif istuutui heti hänen viereensä, pujotti kätensä hänen kainaloonsa ja kertoi hänelle innoissaan suunnitelmastaan.

— Hän saa toimittaa sinne meidät molemmat, virkkoi Brita. Vaikka minä en ole nuori kuten sinä, olen väkevä kuin karhu ja voin olla hyödyksi. Silloin meistä tulee toverit, Dunfin!

He nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina suunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.

— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa, miten se käy päinsä?

— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin suorittaa sairaanhoitajatarkurssin.

— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa sinusta.

— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen maailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta juuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me suoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä naimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita. Siitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän isänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on »ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen hengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään olla jossain suhteessa hyväksi.

Niin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin nukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli saanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt ennenkuin myöhään aamupäivällä.

Meren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta oli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin ilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä, jolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.

Ihmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki tiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa sukeltaa esiin aalloista.

Ja siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin.
Hiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!

Silmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää toisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla kohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.

Siellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin kaikui hymni Ruotsille.

Sif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut rakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja kuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä, sitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja jos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.

Sif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein kolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa oli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen todellisuuteen.

Häntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja tervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna uuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia, sillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.

Hän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä asemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin hänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko sekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi Sverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä tulemasta.

Jos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin vakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti Lucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut, kirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit eivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut. Pahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.

— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on liian heikko siihen.

Sif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää tuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman yleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa itsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin ehkä tulisi käymäänkään!

— Hänellä on hoitaja. Ja lisensiaatti Boson on siellä niin paljon kuin hän voi, luulen hänen muuttaneen asumaan sinne tilapäisesti. He matkustivat yhdessä kesällä ja tuntuvat tulleen eroamattomiksi ystäviksi.

Lucia auttoi tavaroiden purkamisessa. Hän löysi teräskehyksissä olevan Randalin kuvan ja asetti sen pöydälle, muuttaen pari kukkamaljaa, niin että joku raskas ruusu toiselta puolen ja hajuhernekiemura toiselta puolen riippui puitteella.

Kun Sif sai sen nähdä, värisytti häntä ja hän muutti kiireesti kukat pois. Tuolla tavoinhan koristellaan vainajien valokuvia.

Lucia kuuli äänessä kiivautta ja näki kauniissa huulissa petollisen vavahduksen, ja erikoinen pelko, jota hän oli tuntenut, haihtui.

— Hän pitää kuitenkin hänestä, ajatteli hän tyytyväisenä. Ehkä hän itsekin tulee siitä selville nyt oman levottomuutensa kautta.

— Olen juuri telefonoinut Upsalaan ja voin sanoa terveisiä Sverkeriltä, sanoi hän.

— Soitin kertoakseni, että sinä olet tullut onnellisesti kotiin, sen hän oli pyytänyt saada heti tietää. Boson vastasi. Hänen mielestään on sairaan tila hiukan paremmin tänä iltana.

— Sanoi kyllä. Ja pyysi ettet olisi levoton. Sifin silmät täyttyivät äkisti kyynelillä, ja hän kääntyi pois salatakseen niitä. Aina sama! Aina muita ajattelevat ajatteli hän tuntien katumusta ja häpeää verratessaan itseään häneen.

— Kyllä hän tahtoo, mutta hän ei saa vielä, hänen täytyy vahvistua ensin. Hän ei saa tulla liikutetuksi, ja sinun tapaaminen liikuttaa häntä enemmän kuin kokonaisen väenpaljouden näkeminen.

— Sen voit rauhallisesti luvata. Hän tahtoo vain sinun parastasi. Hän on epäitsekäs mies — hyvin harvinainen ilmiö.

— Tehkää hyvin! sanoi sairaanhoitajatar, sisar Asta, hillityllä ja kuitenkin selvällä äänellä ja piti Randalin kirjastoa ovea auki Sifille ja tämän isälle.

Heidän mentyään sisälle sulki hän äänettömästi oven heidän jälkeensä ja jäi itse saliin ollakseen saapuvilla, jos häntä tarvittaisiin.

Oli jo viides päivä Sifin kotiintulosta eikä hän tätä ennen ollut saanut tulla Sverkerin luo. Sverker ei ollut tahtonut, että Sif näkisi häntä ennenkuin hän tulisi sen verran paremmaksi, että voisi ottaa hänet vastaan työhuoneessaan. Nyt hän istui siellä pieluksien varassa suuressa tuolissaan ja ponnisti itseään ettei näyttäisi niin sairaalta, sillä ajatus, että hän saattaisi pelästyttää Sifin muuttuneella ulkomuodollaan, kiusasi häntä. Hän oli ollut kuoleman varjon laaksossa ja pelkäsi, että sen laakson varjosta olisi vielä jotain hänen kasvoillaan.

Se kajahti niin herttaisesti, niin hellästi, aivan niinkuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ja ojensi Sifille kätensä.

Mutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut helppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa kasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota hymykään ei karkoittanut.

Sif tunsi rajua halua joko juosta tiehensä tahi langeta polvilleen Sverkerin tuolin viereen ja kätkeä kasvonsa hänen pehmeän yönuttunsa poimuihin ja itkeä hillittömästi. Mutta hän ei saanut tehdä kumpaakaan. Isä oli ankarasti varoittanut häntä olemaan tyyni ja hillitty, sillä toipuvaa ei saanut millään muotoa järkyttää.

Senvuoksi hän antoi isän viedä itsensä Sverkerin luo, tarttui tämän käteen, mutta piti toisella kädellä apua etsien kiinni isän kädestä. Sanoa hän ei voinut mitään.

Randal katsoi Sifiin, ja hänen katseessaan oli nälkää, joka tuli tyydytetyksi Sifin näkemisestä, mutta siinä oli osanottoakin, sillä hän näki, miten vaikeaa Sifin oli hillitä itseään.

— En minä ole vaarallinen, pikku Sif. Älä pelkää. Ei nyt tule mitään kohtausta tällä kertaa.

Hänen äänensä oli heikko ja läähättävä, mutta se ei ollut kadottanut mitään herttaisesta sävystään, jonka Sif niin hyvin tunsi.

Sif tahtoi vastata mutta ei uskaltanut, sillä hän tunsi, että jos hän koettaisi sanoa jotain, ratkeaisi hän itkuun, liikutuksensa valtaamana. Senvuoksi hän seisoi jäykkänä uskaltamatta edes puristaa Sverkerin kättä. Isän kättä hän sitä vastoin puristi kovasti tuskassaan.

Hänen isänsä katsoi häneen suopean osanottavasti hänen huomattavan heikkoutensa tähden ja levottomuudella peläten hänen itsehillintänsä pettävän.

- Häneen koskee nähdä sinua sairaana, niin että saamme antaa hänelle aikaa toipumiseen, sanoi hän, asetti tyttärensä korituoliin ja istuutui itse lähemmä Randalia ja rupesi puhelemaan tämän kanssa johtaakseen kihlattujen huomion toisistaan ja jälleen kohtaamisen tärkeydestä.

Kun ei kukaan kiinnittänyt huomiota Sifiin eikä odottanut hänen mitään sanovan, toipui hän vähitellen.

Hän kuuli Sverkerin vastaavan hänen isälleen katkonaisesti mutta tyynesti ja hiukan leikillisesti, kuten hänen tapansa oli. Sif kuunteli tuota tuttua ääntä, joka kävi hänen sydämeensä nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän kohta tuntenut enää itseään vieraaksi hänelle, kuten oli tuntenut sinä silmänräpäyksenä jolloin oli saanut nähdä hänet.

Vaikka Sverker istui siinä sairaana ja heikkona, tuntui Sifistä ikäänkuin hänen pelkkä läsnäolonsa olisi antanut hänelle voimaa, joka karkoitti hänen oman heikkoutensa.

Ensin saatuaan nähdä kuinka sairaalta Sverker näytti oli Sifistä tuntunut, että kaiken täytyi olla pian ohi, mutta nyt toivo alkoi viritä jälleen. Sverker oli ollut hyvin sairas, ja senhän täytyi ottaa hänen voimiinsa, mutta hän oli jo parempi ja paranisi tietysti taasen, ajatteli Sif. Hänen oma joustavuutensa ja Sverkerin tyyneys nosti hänet toivottomuudesta.

— Ehkäpä uskallat olla yksinkin hänen kanssaan hetkisen? kysyi isä, sitten kuin hänen tutkiva katseensa oli vakuuttanut häntä siitä ettei Sif enää pelännyt.

Hän piti isää kädestä seisoessaan häneen nojautuneena ja katsoessaan
Sverkeriin.

— Minä menen sitten kai vähän kaupungille tapaamaan vanhoja tuttuja, sanoi Bentick Randalille. Sif hoitaa sinua. Jos hän käy väsyttäväksi, niin lähetä hänet ulos!

Randal lupasi tehdä niin, ja rohkaisevasti nyökäten Sifille tohtori jätti nuo kaksi yksin.

Tohtorin tultua ulkoiseen huoneeseen hoitajatar nousi heti ja seisoi kuin sytytetty kynttilä.

Hänessä oli hiljaista arvokkuutta, johon oli yhdistynyt jotain oman vähäpätöisyyden tuntoa.

— Sisar jää kai tähän huoneeseen tuokioksi. Minun tyttäreni on kyllä tuolla sisällä, mutta hän ei kelpaa mihinkään, jos jotain sattuisi.

— Minä en jätä paikkaani muulloin kuin lisensiaatti Bosonin istuessa hänen luonaan, vastasi sisar Asta.

— Ei tarvitse häiritä noita tuolla sisällä, heillä on paljon sanottavaa toisilleen, niin että jos tulee muita vieraita, niin vastatkaa ettei dosenttia voi tavata. Tulen pian takaisin ja teen lopun haastattelusta.

Näin sanoen hän kumarsi hiukan ja meni. Hoitajatar meni takaisin paikalleen ikkunan ääreen käsityönsä luo, joka hänellä aina oli käsillä tällaista hetkeä varten.

Sif ymmärsi, että hän tahtoi hänet hänen vanhalle mielipaikalleen jalkojensa juureen, ja se teki Sifin kotiutuneeksi. Hän löysi jakkaran, asetti sen Sverkerin tuolin viereen ja istuutui sille käsivarret Sverkerin polvilla. Nyt oli kaikki niinkuin ennenkin.

Sverker hyväili hänen päätään. Sif tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja silitti poskeaan sitä vastaan.

— Kun ajattelen, että olisin saanut olla sinun kanssasi kaikki nämä kuukaudet enkä ole ollut…

Sif kohottausi puoleksi ja nosti kasvonsa Sverkerin kasvojen lähelle niin että he voivat suudella toisiaan. Mutta Sif kaipasi entistä hehkua hänen suutelossaan. Sverker suuteli häntä ikäänkuin toisesta ilmapiiristä. Sifin sydäntä kouristi levottomuus.

— Et suinkaan sinä nyt enää ole vaarallisesti sairas? kysyi hän rukoilevasti.

Se tuli kuiskaten, ikäänkuin olisi Sif pelännyt puhua ääneen sellaisesta mahdollisuudesta.

— Voin kuolla siitä mikä minulla on, vastasi Sverker tyynesti. Voin elääkin sen kanssa. Käy niinkuin Jumala tahtoo.

— Tuo on vain puhetapa. Jos sinä kuolet niin sinä olet poissa, enkä minä saa enää koskaan nähdä sinua. En kestä sitä.

— Sitä en saa koskaan, selitti Sif hemmotellun lapsen tapaisella uhmalla ja kätki kasvot Sverkerin yönutun poimuihin.

Sverker istui ääneti, nojaten pieluksiinsa ja katsoi Sifiin kuvaamattoman hellästi. Sif kohotti pian päätään jälleen ja katseli Sverkeriin kyynelhohteisin katsein.

— Olet, vastasi Sverker herttaisimman kiusoittavasti. Ensi kertaa karehti jotain hymyntapaista Sifin kasvoilla, vaikka itku vielä värisi hänen huulillaan.

— Isä sanoi, etten saisi tehdä sinua rauhattomaksi. Mutta tietysti olen tehnyt niin. En koskaan ajattele sen pitemmälle. Sietäisin saada selkääni.

Nyt Sif nauroikin, ja Sverker nautti sen kuulemisesta. Hän saattoi tuskin uskoa että Sif oli tuossa jälleen ja että hän alkoi tulla kaltaisekseen.

Sif tahtoi mielellään tehdä kuten Sverker tahtoi, mutta tunsi että se oli vaikeaa. Kuinka hän osaisi kertoa Ranskasta mainitsematta tuota nuorta taiteilijaa, joka oli ollut sieluna hänen iloissaan siellä? Mutta puhua hänestä nyt, viitatakaan häneen näyttämättä itse syylliseltä, sitä ei hän voinut. Oi, kuinka hän tänä hetkenä tunsi itsensä mitättömäksi, kun toinen mies oli voinut viekotella häntä, hänen omistaessaan tämän miehen rakkauden! Hänestä tuntui nyt istuessaan taasen Sverker Randalin luona, että hän oli joutunut niin kauas tuosta nuoresta taiteilijasta, aivankuin olisi tullut muutetuksi toiseen maailmaan.

Hän halveksi itseään horjuvaisuudestaan, jonka hän nyt vasta huomasi, eikä hän voinut kantaa sen ajatuksen mahdollisuutta, että Sverkerkin tulisi halveksimaan häntä. Ja tietysti tämä tekisi niin, jos pääsisi selville hänen heikkoudestaan, ajatteli hän, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Sverker oli aikoja ennen päässyt selville hänen hetkellisestä hairahduksestaan, ilman että hänen rakkautensa kärsi siitä pienintäkään vauriota.

Että hänen tilapäinen heikkoutensa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan nyt oli ohi, ajatteli Sif edelleen, se ei auttaisi häntä, hän ei saisi Sverkeriä uskomaan sitä, jos hän jollain tavalla hänestä puhuessaan hämilleen tullen ilmaisisi sen. Ei, hän ei uskaltanut puhua Ranskan muistoistaan.

Mutta Sverker istui ja odotti saadakseen kuulla. Hänen täytyi sentähden kertoa jotakin. Silloin hän sai pelastavan päähänpiston kertoa merimatkasta ja isänmaallisesta innostuksesta, joka oli vallannut heidät kaikki laivassa Ruotsin rannikon tullessa näkyviin.

Ja se tepsi. Sif ei olisi voinut löytää mitään, joka olisi enemmän huvittanut Sverkeriä. Hän unohti tykkänään Ranskan ja Sifin elämykset siellä. Että hän kohtasi hänessä samaa isänmaallista intoa, joka oli palavana hänessä itsessään, se ilahdutti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän unohti väsymyksensä, vilkastui ja pakotti läähättävän äänensä puhumaan enemmän kuin sisar Asta olisi sallinut, jos olisi kuullut sen ja voinut estää.

Niin löysi heidät Allan Bentick tultuaan puolentoista tunnin kuluttua takaisin.

— Luulen hänen tehneen ihmeitä sinun suhteesi virkkoi hän tyytyväisenä, nähtyään eloisan ilmeen Randalin kasvoilla.

Mutta hänen katseeseensa tuli surumielisyyttä. Sif seisoi siinä niin nuorena ja terveyttä säteilevänä. Voikopa hän olla luotu häntä, sairasta, varten?

— Jos käyttäydyt näin hyvin, voit saada tulla tänne toistekin, sanoi hän.

— Mutta sinun täytyy. Sverkerin täytyy levätä nyt. Boson ja sisar Asta odottavat nyt yhdessä sisäänpääsyä ja potilaansa hoitamista. Meidän täytyy jättää hänet heidän huostaansa ja lähteä kotiin. Sano nyt hyvästit ja tule!

Sif odotti Sverkerin vastustavan isää ja pyytävän saada pitää hänet luonaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaikka Sif oli sanonut tahtovansa jäädä. Se pisti häneen.

Kun hän sanottuaan hyvästi Sverkerille tuli toiseen huoneeseen ja näki sisar Astan kiiruhtavan sairaan luo, tunsi hän kohtuutonta vastenmielisyyttä tätä kohtaan, joka sai ryhtyä toimeen nyt kun varsinaista apua tarvittiin. Hän itse ei saanut viipyä kauemmin ettei väsyttäisi Sverkeriä, mutta tuo vieras nainen saisi olla hänen luonaan, miten väsynyt hän olikin.

Sif ei saanut aikaa häiritsemättä antautua äkillisen mustasukkaisuutensa valtaan tuota viatonta sairaanhoitajatarta kohtaan, sillä hänen edessään seisoi Åke Boson ja tervehti häntä, pudistettuaan hänen isänsä kättä.

Sif ei ollut tavannut häntä, senjälkeen kuin hän enemmän kuin vuosi sitten oli kosinnan jälkeen lähettänyt hänet luotaan; mutta sitä tapausta hän ei nyt eniten ajatellut nähdessään hänet, eikä hän kiinnittänyt enempää huomiota siihen muutokseen, joka Åkessa oli tapahtunut kokemattomasta nuorukaisesta kokeneeksi mieheksi tultuaan — ei, selvimmin hän näki ja enimmin hän kiinnitti huomiota siihen vaikutukseen, minkä hän teki kuulumalla niin läheisesti taloon. Hän tervehti heitä ikäänkuin hän olisi ollut Sverkerin läheisin omainen, hänen veljensä esimerkiksi, ja luonnollinen edustaja, ja he vain tilapäisiä vieraita. Sif tunsi itsensä hänen syrjäyttämäkseen, niinkuin äsken sairaanhoitajattaren, ja hän sekä kärsi että oli suuttunut. Sairaanhoitajatar ei tietysti tiennyt missä suhteessa Sif oli Sverkeriin, mutta totta kai Åke sen tiesi. Ja kuitenkin esiintyi tämä häntä kohtaan tuolla omistusoikeudella hänen sulhaseensa!

Åken tavassakin, kun hän toivotti hänet tervetulleeksi kotiin, oli jotain sanatonta nuhdetta. Ja puhuessaan isän ja hänen kanssaan Sverkerin sairaudesta ei Sif voinut torjua sitä tunnetta, että kaikki mitä Åke sanoi oli peitettyä moitetta häntä kohtaan, aivan niinkuin Åke olisi ajatellut, että hän — Sif — oli jollain tavoin syypää Sverkerin sairauteen.

Hänestä tuntui pahalta Åken seurassa ja hän oli iloinen, kun isä sanoi että heidän piti kiirehtiä ehtiäkseen junaan.

Åke saattoi heitä eteiseen ja auttoi Sifin ylle takin, avasi oven heille ja oli ylen kohtelias.

Sif tiesi, että kun hän oli sulkenut oven heidän jälkeensä, menisi hän Sverkerin luo ja olisi hänen luonaan tarvitsematta pelätä, väsyttävänsä häntä. Se kirveli Sifiä. Hän saisi vain olla hetkisen, noiden kahden saadessa asua siellä! Ja pahinta kaikesta oli, että Sverker itse tuntui olevan aivan sitä mieltä, että niin pitikin olla. Se ajatus kirveli eniten.

— Ja nyt, lopuksi, tahtoisitko sinä tehdä minulle vielä suuren palveluksen? kysyi Randal Allan Bentickiltä päätetyn taudintutkimuksen jälkeen.

— Sanoisit Sifille, ettei meidän välillämme voi olla enää mitään suhdetta.

Allanin ilme muuttui, oli selvää, ettei hän tahtonut ottaa tehtävää suorittaakseen.

— Se ei siis johdu siitä, että olet muuttanut mieltä, väsynyt häneen tai…?

— Sitä mieltä en voi olla. Se ei ole tarttuvaa eikä perinnöllistä, sinä voit elää kauan siitä huolimatta, erittäinkin rauhallisissa, onnellisissa oloissa. Tätä sydänvikaa, joka on tullut lisäksi, voidaan vastustaa, jos sinä vain tahdot olla ymmärtäväinen etkä itsepäisesti rasita itseäsi kaikellaisella ylimääräisellä työllä. Sinulla on itse asiassa hämmästyttävän voimakkaat sisäelimet vaikkakin herkät. Kehottaisin pikemminkin sinua menemään naimisiin, sillä luulen että se olisi parasta sinulle.

— Eikö sinusta kuitenkin olisi sääli, että hän saisi tällaisen sairaan miehen kuin minut?

— Suoraan sanoen, minäkin toivon hänen tähtensä, että sinä olisit terve. Mutta nythän on asia niinkuin on. Ja luulen hänen niin vakavasti kiintyneen sinuun, että purkaminen olisi suru hänelle.

— Mutta… olet kai itse huomannut hänen pelkäävän sairaita. Jos saan taas tällaisen kohtauksen — tai vain vaikeamman hengenahdistuskohtaukseni — ja hän olisi vaimoni, niin ei häntä voi silloin aivan tyyten säästää. Se kävisi liian vaikeaksi hänelle.

— Hän palasi kotiin ulkomailta innostuneena suunnitelmaan, jonka hän ja hänen tätinsä Brita olivat päättäneet Pohjanmerellä ollessaan: että suorittaisivat sairaanhoitajatarkurssin voidakseen hoitaa haavoittuneita, jos sota syttyisi. Voimmehan antaa hänen koettaa tuota kurssia aluksi. Silloin hän ehkä uskaltaisi mennä sinun kanssasi naimisiin sotaan menemisen sijasta.

— Hän on varmaankin unohtanut ne nyt sinun tähtesi. Häneen koski kun tapasi sinut sairaana.

Hillitty tuska ja päättäväisyys tekivät Randalin suun ilmeen kovaksi, mutta hän ei sanonut mitään.

— On olemassa raja miehen kestävyydellekin. Se pitäisi sinun itsesi miehenä tietää. Sinun pitää muistaa, että olen rakastunut häneen, intohimoisesti rakastunut, eikä silloin käy päinsä pitemmältä näytellä setää. — Ymmärrän, ymmärrän, sanoi tohtori huolestuneena. Hänet on pakotettava käsittämään järkisyitä.

— Niinpä pura sitten. Mutta… se tulee murtamaan hänet, hän on niin kiintynyt sinuun. Omapäinen naisväki, jota aina on niin mahdoton ymmärtää ja käsitellä oikein! Jos voisin ymmärtää, mitä varten ne luotiin! Meidän olisi pitänyt saada olla yksin maan päällä ja lisääntyä jollain muulla tavalla, sähähti Allan Bentick.

Hänen suuttumuksensa oli niin todellista ja samalla niin hullunkurista, ettei Randal voinut olla nauramatta, huolimatta surullisesta ja pulmallisesta tilanteesta.

— Sinä et siis tahdo auttaa minua selvittämään asiaa Sifin kanssa? kysyi hän.

— En, kissa vieköön, tahdokaan. Olen saanut kylliksi. Sotkeuduttuani kahteen naiseen samassa elämäniässä. Ensimäinen rakasti minua, ja hänet minä tallasin jalkojeni alle, niin että hänestä tuli pyhimys ja hän kuoli pois minulta. Toisesta en päässyt selville, mutta pakotin hänet järkiinsä uhkaamalla mennä siveellisesti rappiolle, ellei hän ottaisi minua. Jospa sinäkin tekisit samoin, Randal!

— Se olisi tyhjä uhkaus, sanoi hän. Minä en joudu siveellisesti harhaan ilman Sifiä. Minulla on apu, joka on häntä vahvempi.

Allan Bentick ymmärsi ja oli ääneti. Hänen ajatuksensa palasi taapäin
Sifin äidin muistoon.

— Toivon ettet jättäisi Sifiä, virkkoi hän yhtäkkiä ikäänkuin päähänpistosta. Hän tarvitsee sinua. Ehkä se on hänen äitinsä, joka on johtanut hänet sinun pariisi.

Sitten, ikäänkuin olisi hävennyt meikillisiä sanojaan, hän keskeytti itsensä ja rupesi puhumaan muusta.

Mutta Randal ei unohtanut noita merkillisiä sanoja. Ne antoivat hänelle uuden näkökohdan. Entäpä jos Sif tarvitsi häntä! Jospa Jumala oli määrännyt heidät toisilleen? Jospa hänellä ei ollutkaan oikeutta kärsimättömyydestä ja taistelun pelosta ja rakkauden heikkoudesta päästää häntä vapaaksi?

Sifiä alkoi ihmetyttää. Hän oli nyt ollut kolme kertaa Sverkerin luona Upsalassa, ja tämä oli tullut yhä paremmaksi. Viime kerran hän oli pyytänyt hänet ja hänen äitipuolensa päivälliselle ja itse istunut mukana pöydässä. Åke Boson ja sairaanhoitajatar olivat molemmat olleet vielä siellä, mutta jälkimmäinen oli jättänyt hänet päiviksi, ja jos Åke jäisi toistaiseksi, ei hän jäisi sairaanhoitajana vaan yksinomaan ystävänä ja ehkä myöskin kuin jonain Arguksena pitämään varalta, etteivät liian monet vieraat tai työ rasittaisi Sverkeriä.

Mutta sanaakaan ei Sverker ollut sanonut kihlauksen julkaisemisesta. Hän ei ollut ollut siitä ollenkaan tietävinäänkään. Käytöksessään häntä kohtaan hän oli enemmän entinen Randal-setä kuin sulhanen.

Sif ei ymmärtänyt häntä. Joka kerran kun hän tuli, odotti hän Sverkerin sanovan jotain ratkaisevaa. Ja joka kerran kun tämä petti hänen äänettömän odotuksensa, kasvoi hänessä uutta kunnioitusta, joka jo heidän ensi kohtaamisessaan oli vallannut hänet.

Hän rupesi tuntemaan heidän suhteensa kieroksi ja epävarmaksi. Kerran tultuaan Sverkerin kotiin hän oli kohdannut pari ylioppilasta, jotka juuri olivat olleet Sverkerin luona. He olivat katsoneet Sifiin uteliaasti ja merkitsevästi. Sif ymmärsi heidän ihmetelleen, missä tarkoituksessa hän oikein tuli.

Tähän saakka hän oli ollut tyytyväinen heidän kihlauksensa salaamiseen, mutta nyt se alkoi kiusata häntä. Hän kaipasi oikeutta saada tulla ja mennä hänen kotiinsa, kenenkään voimatta kummeksua sitä, niin, jopa hän alkoi kaivata sitä aikaa, jolloin hän saisi asua siellä, saisi olla Sverkeriä kaikkein lähinnä.

Eikö hän ehkä tahtonutkaan häntä enää? Oliko hän hänen mielestään liian lapsellinen ja vähäpätöinen, liian pinnallinen ja maailmallinen hänelle?

Ylpeänä Sif oli huomannut miten Sverkerin maine oli kasvanut. Hän oli nyt tunnettu kaukana Upsalan ulkopuolella, eikä ainoastaan ihailtu ja pidetty filosoofina, vaan henkilönä ennenkaikkea.

Tähän saakka Sif oli vain tuntenut ylpeyttä tästä, mutta nyt se alkoi tehdä häntä levottomaksi. Sverker oli kasvanut hänestä irralleen päin. Hän ei itse voinut sille mitään, että hänen täytyi katsoa alas Sifiin ja huomata, ettei hän ollut mitään.

Olihan hän kyllä niin auttamattomasti alempana Sverkerin henkistä tasoa, mutta se ei ehkä olisi vaikuttanut niin paljon, jos hän vain olisi ollut sellainen että olisi kelvannut hoitamaan häntä hänen sairaana ollessaan ja arvokkaasti kyennyt ylläpitämään hänen kotiaan. Mutta koskaan ei häntä voitaisi verrata tuohon esimerkiksi kelpaavaan sisar Astaan, jota sekä Sverker että Åke kilvan ylistivät aavistamatta, kuinka se kiusasi Sifiä. Eikä hän tiennyt kykenisikö hän todella hoitamaan yhä kuuluisammaksi käyvän miehen kotia.

Tuota kaikkea Sverker mahtoi tuntea, koskapa hän oli niin ääneti, ajatteli Sif alakuloisena.

Åke Bosonin käytös häntä kohtaan oli omiaan myöskin tekemään hänet epävarmaksi. Hänellä oli yhä tunne siitä, että tämä sisimmässään paheksui häntä. Sif näki, miten korkealle hän asetti Sverkerin ja miten sydämellisesti hän piti hänestä. Tietysti hän Åken mielestä oli sulhastaan auttamattomasti alempana ja arvoton hänelle.

Åke oli Sverkerin uskottukin. Ehkä hän oli uskonut Åkelle jotain hänestä? Sif kaipasi saada tavata Åkea kahdenkesken saadakseen varovaisesti tiedustella asiata.

Eräänä päivänä hän onneksi tapasi hänet Tukholman kadulla. Paikalla hän pysähtyi, ja sen nähdessään Åke tuli kadun yli hänen luokseen.

— Mitä te teette Tukholmassa tänään? Voitteko jättää setä Randalin yksin? kysyi Sif.

— Hän tulee kyllä yksin toimeen nyt, ja minulla on asioita täällä, vastasi Åke ja alkoi käydä katua eteenpäin Sifin kanssa.

Hänkin puolestaan oli halunnut tavata Sifin yksinään ja kulki juuri miettien miten pääsisi alkuun sanoakseen sitä mitä aikoi, kun Sif odottamatta otti puheeksi juuri sen asian, joka hänellä oli sydämellä.

Hänellä oli oma käsityksensä Sifistä ja tämän tunteista ja se istui hänessä lujasti. Hän tunsi olevansa hyvin säälimättömällä päällä Sifiä kohtaan.

He kulkivat juuri erään avoimen paikan yli, jossa autoja tuli päristen joka taholta, minkä vuoksi Åke viipyi vastaamasta.

Heidän päästyään onnellisesti Rantapuistikkoon jossa ei tarvinnut tähyillä autoja, uudisti Sif kysymyksensä.

— Hän ei ole sanonut niin paljon kuin olen osannut itse nähdä, vastasi
Åke.

Hän tuntui nyrpeältä, ja hänen käytöksensä sai Sifin tuntemaan itsensä rikokselliseksi, vaikka hän ei oikein päässyt selville siitä, mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt.

Hän tahtoi kysyä Åkelta mitä tämä oli nähnyt, mutta selittämätön pelko pani hänet äänettömäksi. Hän pelkäsi sitä mitä saisi kuulla, eikä voinut mitenkään arvata mitä se olisi.

Åkekin oli liikutettu, ja tuntien että se, mitä hänellä oli sanottavaa, pitäisi sanoa kahden kesken, hän oli toistaiseksi ääneti.

Ääneti he kulkivat senvuoksi puistikkoa eteenpäin ja Eläintarhansillan yli Skanseniile. Siellä eräällä syrjäkäytävällä Åke pysähtyi ja antoi Sifin kuulla kunniansa.

— Te ette ehkä koskaan ole vaivautunut näkemään kaikkea mitä Sverker Randal on ystävilleen, tovereilleen, ylioppilaille, kansalleen ja ajalleen? Jos teillä olisi vain aavistustakaan siitä, ette pitäisi mitään uhria liian suurena pelastamaan hänen elämäänsä.

— Niin kyllä, hänen elämäänsä. Hän rakastaa teitä niin, ettei voi elää ilman teitä. Mutta te, jolla on tuo ennenkuulumaton onni olla sellaisen miehen rakastama, te ajattelette vain itseänne ja mitättömiä pieniä tunteitanne ja epäröitte ja siirrätte tuonnemmaksi! Epäröitte! Te olette kylmä kuin kala. Teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä mitä rakkaus on. Rakkaus ei epäröi.

Hänen lausuessaan noita kolmea sanaa hänen vihaiseen ääneensä tuli lisää kiihkeyttä, sillä Randalin omia sanojahan hän oli toistanut, ja hän muisti tuon valoisan kesäyön Norrlanninjoen rannalla kuusien alla, jolloin hän juuri takaisin voitetulta ystävältään oli saanut vaikutuksen koko iäkseen.

Ei kukaan ollut koskaan puhunut Sifille niin vihaisesti, eikä hän koskaan elämässään ollut saanut sellaista ripitystä, mutta nyt se täytti hänet sellaisella onnen autuudella, jolle hän ei vielä oikein uskaltanut antaa sijaa, sillä olihan Åke voinut erehtyä.

— Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua niin? kysyi hän henki kurkussa.

Åke oli niin kiihkoissaan ja niin kiinni ennen saamassaan käsityksessä Sifistä, ettei hän ymmärtänyt Sifin liikutuksen merkitystä ja jatkoi senvuoksi samalla vihaisella äänellä.

— Niinkuin minä en sitä tietäisi? Luuletteko että minä en tiedä, että rakkaus teihin kuluttaa häntä? Minkä muun luulette tehneen hänet sairaaksi kuin kaiken sen mitä hän on taistellut ja kärsinyt voidakseen olla tyyni ja epäitsekäs teitä kohtaan? Te näette vain lopputuloksen ja luulette hänen olevan sellaisen luonnostaan. Mutta hänellä on luonto tulesta, sanon teille. Minä tiedän sen, minä, joka tunnen hänet.

— Sanokaa minulle jotain jota hän on sanonut! Tahdon tietää mitä hän itse on sanonut. Te voitte erehtyä siinä mitä luulette nähneenne, sanoi Sif.

— E-ei, en erehdy siinä mitä olen nähnyt. Muuten voin kyllä sanoa teille mitä hän on sanonut. Hän on sanonut rakastavansa teitä kyllin paljon antaakseen teille vapauden.

— Senvuoksi että hän luulee teidän pitäneen mieltymystä rakkautena. Senvuoksi hän aikoo antaa teidän suhteenne vähitellen palata siihen mikä se oli ennen »kihlausta».

Viimeisen hän sanoi ivallisesti. Sif oli liikutettu hänen vihastaan, mutta vielä enemmän siitä mitä oli saanut kuulla. Hän taisteli urhoollisesti, mutta ei voinut hillitä itseään kauemmin. Hän ratkesi itkuun.

Åke hämmästyi. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että Sif voisi ruveta itkemään. Mitä hän nyt tekisi? Milloin tahansa voi joku tulla vastaan, joka tunsi hänet tai Sifin. Ja mitä ne ajattelisivatkaan?

Sif itki rajusti. Se tuli vain pahemmaksi niistä epätoivoisista yrityksistä, joita hän teki hillitäkseen itseään.

Åke otti häntä varovasti käsivarresta ja vei hänet erään penkin luo. Sif vaipui siihen, ja Åke istuutui hillittynä hänen viereensä. Ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen itkeä. Åke voi vain toivoa, ettei kukaan kulkisi ohi.

Sellainen toivo oli kuitenkin turha, mutta Åke sai olla kiitollinen, ettei kukaan harvoista sivukulkijoista näyttänyt tuntevan Sifiä eikä häntä.

Viimein Sif tyyntyi, nyyhkytykset lakkasivat, mutta hän istui edelleen kasvot käsiin kätkettyinä.

Åken täytyi hymyillä, huolimatta tilanteen surullisuudesta. Tuo pieni huudahdus oli niin Sifin kaltaista Lapin kesän ajoilta. Hän heltyi enemmän siitä kuin kaikista Sifin kyynelistä.

— Minun olisi pitänyt muistaa, että tytöt aina turvautuvat vesivoimaan, sanoi Åke juron ystävällisesti. En ajatellut että te ette ollut mies, ja senvuoksi olin liian kovakourainen.

Sif veti nyyhkyttävän henkäyksen, mutta se oli vain myrskyn jälkeistä asettumista, ja se kevensi.

— Mitäkö tehdä? vastasi Åke paikalla vilkkaana jälleen, mutta nyt vihatta. Sanoa hänelle, että välttämättä tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja teidän pitää antaa hänen ymmärtää, että tahdotte sitä itsenne tähden ettekä hänen.

— Ei mitään muttia! keskeytti Åke tarmokkaasti, mutta lisäsi heti lempeämmällä äänellä peläten tuota »vesivoimaa»: Pidättehän te hänestä?

— No mitäs muuta sitten! Sittenhän teille ei pitäisi olla mikään vaikeus mennä naimisiin hänen kanssaan.

— Mutta miten minä voin tietää hänen tahtovan sitä, kun hän ei sano mitään? tuli hieman surkeasti Sifiltä.

— Oh, joutavia! Hän on kai sanonut sen kerta kaikkiaan, otaksun minä, mutta naiset tahtovat aina, että sitä pitää alituiseen nalkuttaa heille. Te tiedätte vallan hyvin hänen sitä tahtovan. Tuollaista naiset aina tuntevat. Älkää olko luulevinanne muuta! Se ei pysty minuun.

Toverillinen ääni, jolla Åke puhui, oli paras apu Sifille. Se nosti hänet ylös tunteiden merestä, missä hän äsken oli taistellut niin epätoivoisesti, ja asetti hänet kiinteälle maalle.

Silloin Sif nosti päänsä ja otti pois nuo suojaavat kädet itkettyneiltä kasvoiltaan.

Åke katsoi uteliaasti häneen nähdäkseen miltä hän saattoi näyttää itkun jälkeen. Se ei tavallisesti ole juuri sievistävää, eikä hän voinut sanoa sen sievistävän Sifiäkään, mutta miten olikaan, liikuttivat häntä aivan erikoisesti Sifin pienet itkettyneet kasvot.

Äkillinen surumielisyys valtasi hänet. Mutta sitä ei vaikuttanut tietoisuus siitä, että Sif oli toisen morsian. Surumielisyys tuli niiden vuosien muistosta, jolloin hän oli uskollisesti kantanut hänen suojelevaa kuvaansa sielussaan, ja siitä ajatuksesta kuinka hän sitten oli tahrannut ja kadottanut tuon kuvan. Sif oli sama vielä, mutta hän itse oli toisenlainen.

Hän ajatteli Randalin sanoja: »Paljon on mennyt hukkaan, jota et koskaan voi saada takaisin.»

Hän tunsi niiden sanojen totuuden. Randalin lisäys: »mutta sinusta voi tulla uusi luomus», oli Åkelle vielä hämärää puhetta, vaikka hän ei ollut unohtanut sitä eikä epäillytkään sitä.

— Kylläpä, tunnusti hän hyväntahtoisen kiusoittavasti kuten hyvä toveri ainakin. Parasta on katsoa poispäin, jos joku kulkee ohi.

— Emmekö voi sinutella toisiamme ja tulla hyviksi ystäviksi? kysyi hän välittömään tapaansa.

— Kyllä, mielelläni, sanoi hän sydämellisesti. Ja he puristivat toisiaan kädestä vahvistukseksi.

— Ja sinä lupaat aina läksyttää minut samoin kuin tänään, jos teen jotain hullusti.

Sen Åke lupasi niin auliisti, että se houkutteli Sifin uudelleen nauramaan. Nyt oli hänen naurussaan vähemmän itkua ja enemmän iloisuutta kuin äsken. Åken teki hyvää kuulla sitä.

Ja sinä lupaat kosia Sverkeriä nyt ensi tilassa? kysyi Åke kehottavalla äänellä.

Sif katsoi pelästyneenä häneen, ensin taipuvaisena pitämään sitä leikkinä, mutta kävi kuitenkin heti vakavaksi ja levottomaksi.

— Kuinka uskallan? Entäpä jos hän ei tahdokaan? Entäpä jos sinä olet erehtynyt?

— Niin, siinä näet, ettei olekaan niin helppoa kosia! sanoi Åke surullisen lystikkäästi.

Sif tuli tässä tahdottomasti ajatelleeksi, miten innokkaasti Åke kerran oli kosinut häntä itselleen. Nyt hän kosi vielä innokkaammasti häntä toiselle. Miten täydellisesti hän oli mahtanut voittaa taipumuksensa, ajatteli Sif ja oli iloinen siitä, sillä oli paljon mieluisempaa pitää häntä ystävänä kuin kosijana.

— Voit olla aivan varma siitä että en ole erehtynyt, vakuutti Åke. Jos hän tulee juonittelemaan, niin se on vain sinun tähtesi. Niin että älä väisty! Sinun pitää pitää kiinni kuin takkiainen.

Sif nauroi, mutta ei päässyt levottomuudestaan. Hän oli vielä liikutettu, eikä ollut pitkältä kyynelten ja hymyn välillä.

Se kuului ikäänkuin käskyltä: »uskallapas vain olla rakastamatta häntä!»

Åken tapa huvitti Sifiä, se oli niin virkistävää ja antoi hänelle rohkeutta, jota hän kyllä tarvitsi, sillä hän tunsi itsensä niin pelkuriksi tuon hänelle asetetun tehtävän suhteen.

Kuinka hän uskaltaisi pyytää setä Randalilta sormusta, jota tämä ei itsestään näyttänyt ajattelevankaan antaa, hänelle?

— Mutta muistakin, varoitti Åke hänen vierellään, ei hiiskahdustakaan hänelle siitä, että olet saanut tähän mitään yllykettä! Ei hiiskahdustakaan, ymmärrätkö? Sillä silloin häntä ei saa millään taipumaan Hänen täytyy uskoa, että se tulee yksinomaan sinulta itseltäsi.

— Niinhän se tuleekin. Minun tarvitsi vain tietää oikein varmasti, että hän todellakin välittää minusta niin paljon, sanoi Sif. Oletko aivan varma, että hän tekee niin?

Åke teki hänelle mieliksi. Hän kertoi kohtaamisestaan Randalin kanssa Norrlannin junassa, heidän keskustelustaan siellä, esitelmästä, ja sanasta sanaan hän toisti keskustelun, joka heillä oli ollut joen rannalla. Hänellä oli enemmänkin kerrottavaa siitä kesästä, tapahtumia, keskusteluja, yksityisiä lausuntoja ja huomioita, sillä hän oli matkustanut yhdessä Randalin kanssa ja tullut häntä hyvin lähelle.

Sif kuunteli. Hänen silmänsä tulivat säteileviksi ja kosteiksi, hänen sydämensä sykki vilkkaammin, ja vaikka hänet valtasi suuri nöyryys tuntiessaan oman arvottomuutensa sellaisen rakkauden rinnalla, tunsi hän saavansa rohkeutta mennä Sverkerin luo ja pyytää tämän rakkautta hänelle kuuluvana. Sverker ei saisi toden totta pidättää sitä enää häneltä kauemmin! Oi kuinka huimaavan hauskaa on saada antaa itsensä hänelle nyt, kun hän voi olla varma tulevansa vastaanotetuksi riemulla, kyetä tekemään hänet ylen onnelliseksi.

— Olen kuullut että olet ottanut vastaan kaksi vierasta minun ollessani ulkona. Kuka on antanut sinulle siihen luvan? torui Åke.

Hän oli ollut luennolla ja tuli nyt kotiin tavaten Randalin miettivänä ja innostuneena noiden mainittujen vierailuiden jälkeen.

— Sen olen itse antanut. Pidän itseni terveenä nyt niinkauan kuin sitä kestää. Olisitpa kuullut noita kahta intoilijaa!

Hän hymyili, istuessaan kirjoituspöydän kulmalla toinen jalka lattialla, toinen riippuen alas.

— Ensimäinen, jatkoi hän, aikoo ilmoittautua vapaaehtoisena reservipäällystön kursseihin, toinen aikoo kieltäytyä täyttämästä asevelvollisuuttaan. Ja kuitenkin molemmat palavat rakkaudesta samaan Jumalaan ja isänmaahan.

— Eivät. Toinen ensin, toinen sitten. He eivät tunteneetkaan toisiaan, mikäli tiedän.

- Saadakseen neuvoa - kuten sanoivat. Mutta pikemmin he tulivat saadakseen ennakolta tehdyn päätöksen vahvistetuksi.

— Vastustin niitä. Niin teen aina, kun joku tulee luokseni tuolla tavoin. Niitä auttaa paraiten selvittämällä kysymystä heille ja vahvistamalla heitä itsenäisessä käsityksessään.

— Ja molemmat lähtivät luotasi vahvistunein kumpikin omassa päätöksessään?

Åke oli istuutunut kirjoitustuoliin, ja hänen mielenkiintonsa teki
Randalin puheliaaksi.

— Ensimmäinen, joka tahtoo mennä vapaaehtoisena, panee sillä alttiiksi taloudellisen asemansa. Hänen työnantajansa on puolustusnihilisti ja tulee kai senvuoksi erottamaan hänet. »Mutta en tahdo antaa sen pidättää minua», sanoi hän. »Eikö minun velvollisuuteni kristittynä ja ruotsalaisena ole uhrata kaikki maani puolustukseksi? Jos minut erotetaan, enkö voi silloin ajatella, että kärsin vainoa rakkaudesta Jumalaani ja isänmaahani?» Olisitpa nähnyt miten hänen silmänsä loistivat! — - Hetkistä myöhemmin istui toinen nuorukainen samalla tuolilla ja puhui näin: »Sillä, joka toden teolla tahtoo seurata Kristusta, ei voine missään oloissa olla oikeutta tappaa lähimmäistään? Kristushan on käskenyt meitä rakastamaan vihollisiammekin. Ei suinkaan Kristuksen opetuslapsi voi silloin olla opettelemassa sotaan, joka vain tarkoittaa vahingoittamista ja tappamista? Jos minua pilkataan ja ylenkatsotaan ja rangaistaan sentähden, että kieltäydyn täyttämästä asevelvollisuutta, enkö voi silloin pitää kärsiväni vainoa Kristuksen tähden» — — — Ja tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat samaa innostusta kuin tuon edellisen nuorukaisen.

Randal oli puhunut katkonaisesti ja yskien, mutta aine huvitti sekä häntä että Åkea niin, etteivät he välittäneet yskästä.

— Minähän olen »ruununraakki», niin että minä pääsen ottamasta aktiivista kantaa lukuun.

Randal nousi ylös ja käveli tuokion tuossa suuressa huoneessa. Myöhäisen syksyn aurinko paistoi hänen harteikkaalle olennolleen, joka oli saanut takaisin ryhtinsä sairauden jälkeen. Hän ei ollut enää kalpea, vilkas mielenkiinto antoi väriä hänen kasvoilleen, ja sinisen-harmaat silmät säteilivät valpasta älyä ja tunnetta.

— En tiedä sitä enkä tätä. Minulla on noiden kumpaisenkin ylioppilaan vastakkainen innostus sisälläni. Ruotsalaisena isänmaanystävänä tahtoisin uhrata viimeisen veripisaran sekä itsessäni että vihollisessani ihanan, rakkaan maani puolesta. Mutta kristittynä tahtoisin myös - ja vieläpä mieluummin — tulla rauhan ja rakkauden evankeliumin sankariksi ja marttyyriksi.

Mutta Randal teki torjuvan liikkeen kädellään, hän ei tahtonut antaa sellaisen pikku seikan häiritä ajatuksensa kulkua.

Tuo Saksan keisarin sana oli siivekäs sana: »En tunne mitään puolueita enää, ainoastaan saksalaisia.» Se oli suuri sana, mutta minä kuuntelen vieläkin suurempaa: En tunne mitään kansallisuuksia enää, ainoastaan ihmisiä. Siihen meidän täytyy päästä.

— Emme, valitettavasti! Kilpailu vallitsee vielä kansojen välillä ja muuttuu kädenkäänteessä vihollisuudeksi. Mutta kuinka maailmankehitys voi koskaan päästä pitemmälle, jos rakkauden opetuslapset yhtyvät rikollisuuteen sen sijaan että vastustaisivat sitä?

— Tarkoitatko todellakin, että kristityn pitäisi kieltäytyä puolustamasta maataan? kysyi hän.

— Minun on vaikea tarkoittaa jotain sellaista, mutta kuitenkin… jupisi Randal.

Hän pysähtyi ja katsoi ulos ikkunasta Upsalan linnaan päin, joka auringonvalossa piirteli majesteettisia muotojaan kirkasta syystaivasta vastaan.

— Jos kristityt kaikissa maissa yhtyisivät ja kieltäytyisivät tekemästä sotapalvelusta tuoden selvästi esiin syynsä, eivätkö he silloin veisi maailmankehitystä suuren askeleen eteenpäin tuhatvuotista valtakuntaa kohti? sanoi hän enemmän itselleen kuin Åkelle.

— Ja yhtyisivät sosialistisiin puolustusnihilisteihin? virkkoi Åke halveksivasti.

— Se ei voisi tulla yhteiseksi heidän kanssaan, sillä se tapahtuisi rakkaudesta.

Vaikka Randal kuuli ja vastasi Åken väitteisiin, ajatteli hän ääneti itsekseen enemmän kuin sanoi. Tuskaa tuntien ja säälien hän ajatteli Jeesuksen opetuslapsia, joihin hän nyt laski itsensä. Heikkoja, helposti eksyviä, rikkinäisiä — kuinkapa he koskaan voisivat viedä rakkauden evankeliumia voittoon pahassa ja pirstoutuneessa maailmassa?

Silloin hän kuuli sielussaan rukoilevan äänen kaiun: »— — — En minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä minulle annoit… minä heissä ja sinä minussa — niin että he olisivat yhtä, että maailma voi ymmärtää sinun lähettäneen minut ja että sinä olet rakastanut heitä niinkuin olet rakastanut minua…»

Kristus omissaan, siinä on voitto. Kristus yhä voimakkaammin omissaan kaikissa maissa, se on ainoa toivo kansojen veljistymiseen ja maailman muuttumiseen rauhanruhtinaan valtakunnaksi…

Åke Boson alkoi tuntea olevansa unohdettu. Hän nousi pystyyn ja meni
Randalin luo.

— Ajattelen ajatuksia, jotka tarvitsevat aikaa kypsyäkseen, vastasi
Randal hajamielisenä.

Sillä hän ei tahtonut vielä lausua julki, mitä hän tänä hetkenä näki kaukaisessa perspektiivissä. Nykyään kristityt seisovat lamautuneina sodan äkillisen ja kauhean todellisuuden edessä, ja sotaakäyvissä maissa oma maa ja sen harrastukset vastoin vihollismaata tempaavat heidät innostukseen; mutta kun aika kuluu, tulee Henki ja tunkee heidän lävitseen ja antaa heille viisautensa myöskin siinä mikä koskee heidän velvollisuuttaan sotaan nähden ja silloin…! Tuolla nuorukaisella, joka ei tahtonut opetella sodansyntiä, on vain se vika, että hän on aikaansa edellä…

Siinä äänettömyydessä, joka oli syntynyt Randalin viimeisen vastauksen jälkeen, kuulivat molemmat eteisen ovikellon soivan.

— Sinä et saa ottaa enää useampia vieraita vastaan tänään. Minä menen ja ajan ulos sen, joka nyt tulee, sanoi Åke yhtäkkiä.

— Sinusta on tullut oikea tyranni, hymyili Randal, mutta ei yrittänytkään pidättää Åkea.

Randal seisoi edelleen ikkunan luona ja katsoi ulos, syventyneenä ajatuksiin. Silloin hän kuuli ovea takanaan avattavan ja suljettavan jälleen.

— No, kenen sinä ajoit ulos? kysyi hän, luullen Åken tulleen takaisin suorittamansa tehtävän jälkeen.

— Minut, vastasi veitikkamainen ääni, joka saattoi hänet hätkähtämään ja kääntymään nopeasti.

Siinä seisoi Sif, ruusuisena syyskylmästä ja vielä hymyillen joillekin sanoille, jotka Åke oli sanonut hänelle rohkaisuksi laskiessaan hänet sisään.

Hän tuli kosimaan, kuten Åke sitä oli nimittänyt. Hänellähän oli kaikki onnistumisen edellytykset, mutta hän oli kuitenkin pelokkaan jännityksen vallassa, jota sekottui hetken hauskuuteen saadessa näin yllättää sulhasensa. Ristiriitaiset tunteet, jotka täyttivät hänet, saattoivat hänet näyttämään uhkeammalta kuin milloinkaan ennen ja ne lisäsivät sitä suloa, joka hänestä aina säteili.

Randal tunsi tulevansa häikäistyksi Sifin äkillisen ja säteilevän ilmestymisen johdosta, mutta hän hillitsi liikutuksensa eikä antanut sen vallata itseään. Hänhän oli harjaantunut itsehillinnässä.

Muutamin pitkin askelin hän meni Sifiä vastaan, tarttui ojennettuihin käsiinsä ja suuteli häntä toiselle poskelle.

Hänen tervehdyksensä viileys jäähdytti Sifiä. Voiko Sverker hillitä itseään noin — tullessaan näin yllätetyksikin — jos hän todellakin olisi niin rakastunut häneen kuin Åke väitti?

— Tulen, kotona eivät edes tiedä, että tulin tänne. Tulen vain varsinaisten junavuorojen välillä.

— Vai niin? Oletko siis karannut minun luokseni? kysyi Randal hymyillen ja vei hänet sohvan luo istahtaen itsekin hänen rinnalleen.

Häntä alkoi ihmetyttää, tuliko Sif jotain erikoista asiaa varten ja mitä se olisi.

Sif toivoi olevansa kaukana täältä, mutta hänen täytyi pysytellä urhoollisena, kun hän nyt kerran oli täällä eikä voinut lähteä tiehensä muitta mutkitta.

Hänessä oli jotain tavallista hurmaavampaa istuessaan Sverkerin rinnalla, ja tämän mieli masentui hänen tuntiessaan minkälainen valta Sifillä oli häneen. Hän tunsi itsensä kapinalliseksi sitä valtavaa voimaa kohtaan, joka oli laskenut hänen mielensä rauhan, hänen kohtalonsa lämminsydämisen ja iloisen, mutta muuttelevaisen ja epävakaisen tytön käsiin.

— Tulen jotain erikoista asiaa varten, näetkös, sanoi Sif hermostuneesti. Tahtoisin pyytää sinulta jotain. Oli siis niinkuin Sverker oli luullut, hänellä oli asiaa? Arvailut risteilivät hänen aivoissaan.

Hän näki miten vaikea Sifin oli tuoda esille sitä, mitä hänellä oli sanottavana. Tuntui kuin rautainen käsi olisi kouristanut hänen sydäntään luullessaan ymmärtävänsä, mitä sen täytyi olla. Saattoi vain olla yksi asia, jota hänen oli niin vaikea sanoa. Sverkerhän tiesi, että Sif piti hänestä, ja ettei ole helppoa antaa sille, josta pitää, sietämätöntä iskua.

— Sitä sinä et tiedä. Silloin olisit antanut minulle sen pyytämättäni, virkkoi Sif, kärsimättömänä ahdistuksessaan ja epätoivoisena siitä, ettei Sverker ymmärtänyt tai vielä pahempi — ehkä ymmärsi, mutta ei tahtonut auttaa häntä.

Sverker ei voinut vastata. Hän toivoi, että Sif olisi mieluummin kirjoittanut kuin näin suullisesti pyytänyt vapauttaan. Se olisi ollut helpompaa heille molemmille. Nyt epäili Sverker voisiko hän hillitä tuskaansa Sifin läsnäollessa.

Sif tuli katsoneeksi häntä sivulta, näki hänen kasvojensa jäykkyyden, näki jäykän, lattiaan luodun katseen.

Silloin hänelle selveni, hän ymmärsi yhtäkkiä ja vaistomaisesti, mitä Sverker luuli hänen tahtovan pyytää häneltä. Kaikki hänen hermostuneisuutensa katosi, hän tunsi itsensä yhtäkkiä varmaksi, onnelliseksi, uhkarohkeaksi.

Eikö tuo rakas hupsu istunut tuossa asestautuen ja terästyen! Sifin nuori, epäkypsä rakkaus aukeni niinkuin tähän saakka sulkeutunut kukannuppu ja siihen tuli äidillistä hellyyttä.

Hän kumartui eteenpäin koettaakseen saada Sverkerin katsomaan häneen — kuitenkaan onnistumatta. Sverker katsoi itsepäisesti lattiaan, hän ei luullut itsellään olevan voimia kohdata Sifin katsetta.

— Sverker, on jotain, jota niin hirveän mielelläni, haluaisin sinulta, jotain, jota sinä olet luvannut minulle! pyysi hän mielistelevästi, hyväilevästi, nurisevan hellästi, mikä oli hurmaavaa.

Tiesihän Sverker luvanneensa hänelle vapauden, hänen tahtoessaan sitä, ja tähän silmänräpäykseen saakka hän oli pelännyt, että hän oli tullut sitä pyytämään, mutta nyt hänestä tuntui, että hän pyysi sitä liian hellällä ja antautuvalla tavalla.

Silloin Sif luisui polvilleen hänen eteensä, niin että hän tuli suoraan
Sverkerin lattiaan luodun katseen tielle. Tämän täytyi katsoa häneen.

— Tahdon niin mielelläni sinulta sormuksen, sanoi Sif samalla hyväilevällä äänellä, nyt täynnä rukousta. Hän sai tyydytyksekseen nähdä Sverkerin hätkähtävän tämän ilmeisesti aivan odottamattoman pyynnön kuullessaan. Hänen katseensa ei enää koettanut väistää Sifin katsetta, se tuli läpitunkevaksi.

Hän otti Sifin kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen olentonsa joka sopukan.

— On, vastasi Sif ja katsoi avoimesti häneen tietoisena siitä, ettei hänellä ollut mitään salaamista.

Sverkerin läpi kulki väristys, mutta vieläkään hän ei voinut uskoa onneaan.

Se oli hirveä silmänräpäys Sifille. Hän muisti Åken varoituksen ja käsitti miten oikeutettu se oli ollut. Sverkeriä ei ollut helppo vakuuttaa ja se kävisi mahdottomaksi, jos hän saisi tietää, ettei hän toiminut yksinomaan omasta alotteestaan.

Mutta valehdella tuon katseen edessä…! Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja loukatun rakkauden suuttumuksesta.

— Luuletko sinä että kukaan, olkoon ken tahansa, olisi voinut saada minua tähän? virkahti hän vapisevin huulin. Sinä et usko minua, sinä et tahdo minua! Ja minä… minä…

Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin Sverker nosti hänet ylös lattialta hämmästyttävällä voimalla, niin keveästi kuin hän ei olisi painanut mitään, ja painoi hänet lujasti itseään vasten, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan enää päästää häntä.

— On niin itsekästä, niin itsekästä minulta ottaa tätä vastaan, jupisi Randal levottomasti. Jumala antakoon minulle anteeksi. Mutta hän tietää, että olin valmis luopumaan sinusta.

Hänen tyttömäinen iloisuutensa näytti Sverkerin intohimoisen vakavuuden rinnalla kuin aurinkoa kimaltelevalta aallon vaahdolta meren syvyyden yllä.

Sif ei viipynyt kauan Sverkerin luona, hänen täytyi palata seuraavalla junalla kotiin. Åke Boson saattoi häntä asemalle.

— Saatan ymmärtää kosinnan onnistuneen, sanoi hän, heidän tultuaan kadulle.

— Näen kyllä. Mutta Åke, minä olen niin onneton, sillä pelkään valehdelleeni hieman Sverkerille. En juuri suoraan, mutta kuitenkin vähän. Näes, hän kysyi oliko kukaan kehoittanut minua tähän. Ja minä, minä kiertelin jotenkin, niin että hän luulee nyt, ettei kukaan sitä ole tehnyt. Onko se hirveää? Luuletko että siitä voi koitua jotain onnettomuutta?

— Mitenkäpä siitä voisi? Voit luottaa minuun, etten minä ole tietääksenikään, eikä kukaan muu tiedä sitä.

— Ei, tietysti. Luulen ettei hänen koskaan tarvitse saada tietää sitä. Mutta väärinhän on valehdella, vaikkapa tekisikin niin mitä parhaimmassa tarkoituksessa, ja kaikki vääryys rankaisee itsensä. Etkö usko sitä?

— Sinä et ole tehnyt mitään vääryyttä tässä suhteessa. Ethän sinä olisi noudattanut minun kehotustani, ellet olisi rakastanut häntä. Tokko olisit?

— Siinä näet! Siispä, saadaksesi hänet uskomaan päätotuuden: että rakastat häntä, todisti Åke, täytyi sinun kierrellä vähän sivuseikkaan nähden. Ellet olisi tehnyt sitä, olisi hän sinun liioitellun totuudenrakkautesi tähden ehkä ollut joutavan sivuseikan vuoksi uskomatta päätotuutta. Ja silloin olisi todellisesti valhe tullut hallitsemaan paljon enemmän. Etkö käsitä sitä?

— Kyllä toki. Oi, miten viisas sinä olet, Åke! Miten hyvä on osata järkeillä! Sitä minä en osaa ollenkaan. Minä tunnen vain.

— Järkeily ei ole tyttöjen tapaista, mutta se on luonnollista meille miehille, sanoi Åke suojelevasti ja tyytyväisenä itseensä.

— Itsekin ajattelen, että on tyhmää tuntea ikäänkuin olisin tehnyt hänelle vääryyttä kiertelemiselläni, kun hänelle ei koidu siitä mitään pahaa, pikemmin päinvastoin. Mutta kuitenkin! En tahtoisi hänen saavan tietää sitä. Häpeäisin hirveästi silloin hänen edessään.

— Enkä minä koskaan enää kiertele hänelle, en koskaan vähääkään, lohdutti Sif itseään.

Randalin toverien joukossa yliopistossa oli muuan, joka oli tunnettu siitä, että hän sanoi ihmisille ikävyyksiä. — Jaha, vai sinäkö sieppasit Tukholman herttaisimman tytön! sanoi hän Randalille, tavattuaan tämän jonkun aikaa kihlauksen julkaisemisen jälkeen. Olin muuten äskettäin kuullut huhun, joka tuntui viittailevan, että joku toinen olisi tuo onnellinen.

Randal ei osoittanut mitään uteliaisuutta kuulemaan lähemmin huhusta, mutta toisen ilmoittamishalu ei siitä kärsinyt mitään vahinkoa.

— Eräs tuttavistani, joka asuu Tukholmassa, kertoi tiedonantaja, näki hänet eräänä päivänä itkun vallassa Skansenin penkillä, jossa hän oli lisensiaatti Bosonin kanssa. Ei kumpikaan heistä tunne häntä, mutta hän sattui tuntemaan kummankin ulkonäöltä.

Se oli siis kaksi päivää ennen kuin Sif oli tullut pyytämään sormusta, ja Randal muisti nyt, että Åke oli ollut Tukholmassa tuona päivänä. Mutta hänen onnistui vapautua tuosta ikävästä juoruilijasta täyttämättä pienimmässäkään määrin tämän odotusta siihen vaikutukseen nähden, minkä hänen ilmiantonsa aiheuttaisi.

Mutta sillä oli kuitenkin suuri vaikutus Randaliin. Hän ei voinut olla miettimättä sitä mitä oli saanut kuulla.

Jos se oli totta ja Sif ja Åke todellakin olivat tavanneet toisensa, minkätähden ei kumpikaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle?

Randal ei voinut löytää vastausta näihin kysymyksiin ja hän koetti poistaa ne mielestään, koetti sanoa itselleen että tuo mies, joka oli nähnyt heidät, oli erehtynyt, ja että hän oli nähnyt pari muuta nuorta. Mutta kysymykset palasivat itsepintaisesti, ja vasten tahtoaan hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä.

Mahdotonta! Siihen nähden hän oli liian altis ja uskollinen ystävyydessään ja aivan liian rehellinen.

Mutta mitä hän sitte oli sanonut? Oliko hänen rakkautensa Sifiin aivan sammunut? Eikö ollut vain luonnollista, jos se oli virinnyt uudelleen? Ja yllättänyt hänet?

Randal oli tuntenut olevansa vähän rauhaton Åken tähden ja ihmetellyt, miten tämän vanhan rakkauden laita mahtoi olla Sifin tultua kotiin ja olosuhteiden jälleen vietyä heidät yhteen. Hän oli senvuoksi tarkannut Åkea, mutta ollut huomaavinaan vain jonkinlaista paheksumista Åken käytöksessä Sifiä kohtaan, mikä ehdottomasti eli muistuttanut Åken suuttunutta huudahdusta: »Hän tappaa sinut epäröimisellään.» Kihlauksen julkaistua oli tuo paheksuminen ollut poissa. He näyttivät olevan erittäin hyviä ystäviä, ja Randal oli kuullut heidän sinuttelevankin toisiaan. Kun hän nyt oikein ajatteli heidän keskinäistä suhdettaan, sai hän sen vaikutuksen kuin olisi heillä ollut jotain salaista keskenään.

Mitähän se saattoi merkitä? Oliko Åke koettanut vaikuttaa Sifiin? Se ei olisi mahdotonta. Päinvastoin hyvin luultavaa, kun ajattelee hänen suuttumustaan Sifin epäröimisestä. Ja Randal tiesi myös uskoutuneensa tarpeeksi Åkelle, jotta tämä voisi ymmärtää niitä kaikkea Sif merkitsi hänelle.

Randal koetti muistella sanasta sanaan mitä tämä oli vastannut hänen kysymykseensä siitä, eikö kukaan ollut kehoittanut häntä tulemaan hänen luokseen, kuten hän oli tehnyt sinä päivänä. Jyrkästi hän oli kieltänyt, isän vaikuttaneen häneen, mutta hänen — Randalin — kysyessä oliko kukaan muu tehnyt sitä, oli hän vastannut toisella tavalla. Hän oli kieltänyt senkin — ainakin Randal oli sen niin käsittänyt silloin — mutta hän oli tehnyt sen enemmän käytöksellään kuin sanoilla.

Nämä ajatukset kiusasivat häntä, ja hän koetti karkoittaa ne ajattelemalla jotain muuta. Ja muuta ajattelemistahan oli kyllä! Hän tekikin niin, mutta palasi sitte alituiseen samaan kiusalliseen mietiskelyyn. Vihdoin hän huomasi, että hänen rauhaan päästäkseen täytyi kysyä Sifiltä tai Åkelta asiata, niin vastahakoista kuin sitä hänen mielestään olikin tehdä.

Randal esitti kysymyksen niinkuin ohimennen, mutta tarkkasi Åkea ja huomasi, että tämä tuli kovasti ja epämieluisasta yllätetyksi.

— En ollut Bentickillä. Tapasin hänet sattumalta kadulla, muistaakseni.
Miksi kysyt sitä?

— Senvuoksi että eräs henkilö näki teidät yhdessä Skansenilla. Tahdoin vain tietää oliko se totta.

Randal puhui tyynesti ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vähäpätöinen asia, mutta hänen kasvoilleen oli tullut tuo jäykkä naamio.

— Minusta on kummallista, ettei kumpikaan teistä ole ollut tietääkseenkään teidän kohtaamisestanne. Myönnä, että se näyttää vähän aralta!

— Myönnän, että se voi näyttää aralta, mutta voin vannoa että se ei ole sitä.

— Uskon sinua. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää mitä te puhuitte, minkätähden Sif itki ja miksi te olette pitäneet sen minulta salassa.

Åke suoristausi ja sai miehekkään ilmeen kasvoihinsa. Hän näki, ettei tässä kelvannut mitkään kiertelyt, vain pelkkä totuus.

— Me puhuimme sinusta. Sif itki sentähden, että hän on tyttö ja tytöthän aina itkevät, kun eivät naura. Hän oli saanut päähänsä, ettet sinä enää rakasta häntä. Vakuutin hänelle, että rakastat häntä ja kehoitin häntä tekemään ratkaisun. Sovimme keskenämme olla puhumatta salahankkeestamme, ettei Sifille kävisi vielä vaikeammaksi kuin jo oli laita vakuuttaa sinua siitä päivänselvästä tosiasiasta, että hän rakastaa sinua. Niin että nyt tiedät kaikki tyyni, senkin itsepäinen, epäluuloinen aasi!

Randal ei erehtynyt tuosta jurosta sydämellisyydestä. Hän ojensi Åkelle kätensä.

— Oikeastaan en ole silmänräpäystäkään epäillyt sinun uskollisuuttasi, sanoi hän sovittavalla äänellä. Tahdoin vain tietää oliko tuo juoru totta ja mitä varten teidän kohtaamisenne pidettiin minulta salassa. Nyt tiedän sen. Oli niinkuin arvelinkin, sinun ystävyydessäsi ei ole mitään tahraa.

Åke puristi ojennettua kättä, iloisena siitä, että kaikki oli selvinnyt heidän välillään, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, ettei senvuoksi Sifin ja Sverkerin välillä kaikki ollut yhtä selvää. Sifin hieman levoton tunnustus siitä vilpillisyydestä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulhastaan kohtaan sopimusta tehdessä, oli aivan unohtunut Åken mielestä.

Sif kävi kalpeaksi ja seisoi sanattomana saatuaan isältään kuulla telefoonitiedosta, joka juuri oli tullut Upsalasta. Sverker oli sairastunut samalla tavoin kuin hänen Ranskasta palaamisensa aikoina. Kohtaus näytti olevan lievempää laatua tällä kertaa, mutta oli samaa lajia.

Sangviinisena kuten aina oli Sif luullut sairaustapauksen olleen tilapäistä ja ettei sillä ollut uusiutumisen edellytyksiä, ja senvuoksi tämä tieto kohtasi häntä odottamattoman iskun tavoin. Pelko Sverkerin hengestä ja syvä kaipaus saada olla hänen luonaan ja hoitaa häntä sekottui yhtä syvään pelkoon siitä, että täytyisi nähdä häntä sairaana. Tottuneena toimimaan tunteensa vaikutteen mukaan ei hän nyt voinut toimia ollenkaan, kun kaksi ristiriitaista ja yhtä voimakasta tunteen vaikutinta samalla kertaa valtasivat hänet. Sen vuoksi hän seisoi äänettömänä.

Onneksi hänen ei tarvinnut valita, Sverker itse oli ratkaissut asian hänelle. Sisar Astan, jota hän heti sairastuttuaan oli pyytänyt luokseen ja jonka hän oli saanut ja joka hänen puolestaan oli telefonoinut tohtori Bentickille hänen sairaudestaan, hän pyysi sanomaan terveisiä, ettei hän tahtonut Sifiä tulemaan luokseen ennenkuin hän olisi parempi. Kun Sifin isä toi hänelle tämän tervehdyksen, lisäsi hän, että sairaan piti saada tahtonsa perille kaikessa mikä mahdollista oli, sillä sydämen heikontuessa näissä kohtauksissa ei hänen mieltään saanut vähimmälläkään järkyttää, vähäpätöisyys saattaisi maksaa hänelle hengen.

Isä katsoi vakavasti ja huolestuneesti Sifiin ja ajatteli enemmän kuin sanoi. Hänhän oli jo isänsä sairasvuoteella ja sittemmin Sifin ensimäisen kerran käydessä Randalin toipumisen aikana tämän luona huomannut hänen kauhistuksensa nähdä vaarallisesti sairasta. Hän piti sen vuoksi ikävänä, että Sif oli liittynyt niinkin sairaaseen mieheen kuin Randaliin, ja hän aprikoi eikö olisi mitään mahdollisuutta muuttaa hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Mahtoiko Sif tahtoa sitä itse? Se oli kuitenkin aivan liian arkaluontoinen kysymys esitettäväksi etenkin nyt, kun hänen tunneherkkää sydäntänsä pakotti suru ja levottomuus sulhasen tähden.

— Rakas, jos hän menisi naimisiin terveimmän miehen kanssa, jota ajatella voi, ei hän olisi kuitenkaan vapautettu mahdollisuudesta saada nähdä tämän sairastuvan ja kuolevan, sanoi Lucia.

— Mutta silloin hän ei ainakaan alusta saakka olisi niin jännityksessä, väitti Allan.

— Jospa vain tietäisin pelkääkö hän tulevaisuutta ja tahtooko päästä vapaaksi, sanoi Allan.

— Sif elää nykyisyydessä eikä ajattele koskaan tulevaisuutta, sanoi
Lucia.

Mutta sillä kertaa hän erehtyi. Ei edes Sif, vaikka olikin niin vähän ajatteleva ja vähän laskeva, voinut olla kuuntelematta sitä huomautusta tulevaisuudesta, joka oli hänen omassa suhteessaan Sverkerin sairauteen tällä kertaa. Tuo tahdoton helpotus, jota hän tunsi havaitessaan itsensä jätetyksi ulkopuolelle Sverkerin sairashuonetta, ilmaisi pelkuruutta, jota hän häpesi ja joka tulevaisuudessa tulisi tuntumaan onnettomuudelta, ellei se olisi voitettavissa. Pysyttelisikö hän Sverkerin vaimonakin syrjässä, tämän kärsiessä, ja jättäisi hänen hoitamisensa kokonaan toisille?

Oi, miksi piti tämän sydänsairauden tulla lisää? kysyi hän kapinoivasti. Jos se olisi ollut vain hengenahdistusta! Siihen Sverker oli itse tottunut, ja miten vaikea se olikin, tuli hän aina omin neuvoin toimeen. Mutta tämä uusi tauti, joka oli tullut lisää, oli toisille vaikeampi nähdä ja hänelle itselleen kestää, eikä hän voinut suoriutua muiden avutta. Hengenahdistus ei ollutkaan hengenvaarallinen, mutta sydänvika oli.

Sisar Asta telefonoi säännöllisesti neljä kertaa päivässä. Hän oli yksin hoidossa tällä kertaa, sillä Åke Boson oli kutsuttu sotapalvelukseen. Muutamin sanoin sisar Asta sanoi mitä oli sanottava, hänen tiedonantonsa olivat tarkkoja ja riittäviä. Tohtori Bentick oli tyytyväinen siihen erinomaiseen käsitykseen, mitä ne ilmaisivat, mutta Sif piti niitä kylminä.

— Hänellä ei ole mitään sydäntä, hän on kuin kone, vastasi hän kärsimättömästi isän kiittelemisiin.

— Olkoon sydän tai kone, niin hän on väsymätön ja ahkera päivät ja yöt ja ansaitsee meidän suurimman kiitollisuutemme erinomaisesta hoidosta, jota hän antaa Sverkerille, sanoi isä ja tarkkasi Sifiä salaa.

Hän oli jo ennen huomannut tämän nurjamielisyyden tuota erinomaista hoitajatarta kohtaan ja nyt se ilmeni yhä selvemmin. Oliko hän kateellinen sille, joka täytti hänen paikkansa Randalin sairasvuoteen ääressä paremmin kuin hän koskaan voisi ajatella itse tulevansa sitä täyttämään? kysyi Allan itseltään. — Tiedän, että hän on esimerkiksi kelpaava, sanoi Sif ärtyisästi.

Tämä tietoisuus tuntui kyllä rauhoittavalta, mutta se kiusasi silti Sifiä, sillä toisen suuri kunnollisuus teki hänen oman kelpaamattomuutensa sitä silmään pistävämmäksi.

Hän kärsi tuskastuttavasta pelkuruudestaan. Jos hän ei vain olisi ollut niin arka näkemään huonoja sairaita, olisi hän kyllä voinut opetella olemaan hyödyksi, mutta kuinka hän voisi voittaa tuon pelon?

Hän tunsi olevansa niin kokonaan vailla sitä, että se piti luoda häneen tyhjästä, jos hän saisi sitä. Tämä tunnustus vei hänen ajatuksensa välittömästi Luojaan ja antoi hänelle mielijohteen rukoilla häntä.

Hän seurasi mielijohdetta ja rukoili, tottumattomasti mutta palavasti, rukoili rakastettunsa elämää ja itsensä muuttumista, jotta hän tulisi kelvolliseksi ja rohkeaksi.

Hänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut mahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja kuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän voinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.

Hän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen hätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän rukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen aavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin miksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.

Kotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut leimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu vaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain luonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään suurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja hoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö, sillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.

— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän tuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.

Oli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella lumella.

Randal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien palaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan kirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli korjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän huopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan toimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.

Hän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät olleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut itseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet niin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei mikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni oli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit, miten totta se oli.

Eikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt pienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin altis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti tuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen saatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä sormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi saanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan tietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville vaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?

Ja oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja kestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta, että olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma alttiutensakin?

Tämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä tuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut kivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.

Sairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat ja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt, ja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen moninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen oikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat häntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen tasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä kadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli hänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä riippumattomaksi.

Hänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi, se tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan se ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän iäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?

Hän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä tavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan. Oliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala vihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan muu eikä mikään muu voinut hallita häntä?

Tuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin mielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa vastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan voiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.

— Ehkä Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin? kysyi sisar Asta ja otti raamatun siltä hyllyltä, jossa erikoisilla raamatun painoksilla oli paikkansa.

— Sisar on kotiutunut tuohon kirjaan? sanoi Randal enemmän sanoakseen ajatuksensa kuin kysymyksen.

Randal hymyili hieman, sillä hänellä oli enemmän kuin kerran ollut syytä ihmetellä hänen raamatun tuntemistaan.

Sisar Asta luki hiljaa mutta selkeästi evankeliumin ennustusta ihmisenpojan tulemisesta taivaan pilvissä.

Silloin sisar Asta luki muita kohtia Herran tulemisesta, mistä hän löysi niitä epistoloista ja Ilmestyskirjasta.

Peläten väsyttävänsä potilastaan hän katsoi tarkkaavasti tähän joka pysähdyskohdassa. Mutta Randal ei näyttänyt väsyvän tästä lukemisesta, se tuntui päinvastoin antavan hänelle voimaa. Hänen henkensä riemuitsi sen ruumiin heikkoudesta, joka piti häntä vankina.

— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan valtakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki uskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!

Sisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa profiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa häneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään ylös.

Sisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana hän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima, hyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään tarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras ääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen kanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan erikseen.

Randal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin rauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut yksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen tarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan, ettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään mitään.

Sisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä unohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän näki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä kasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja kävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.

Sisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja liukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.

Randal liikahti tuolissa, tahdottomasti oikaisten itseään, ja hänen ilmeensä muuttui.

Hän katseli ympärilleen. Sisar Asta, joka juuri oli ollut ulos menemäisillään, pysähtyi ja seisoi odottaen.

— Onhan täällä kai hienoa ja järjestyksessä vieraan varalle? kysyi hän, ikäänkuin kuninkaallinen vieras olisi ollut tulossa.

Siinä sairashuoneessa, minkä hän oli järjestänyt, ei ollut koskaan mitään muistuttamista, ja sen hän tiesi, mutta hän ei loukkaantunut Randalin kysymyksestä, hän ymmärsi niin hyvin, että tämä oli tarkka, kun oli kysymyksessä hänen morsiamensa ensi vierailu sen jälkeen kuin hänen parantumisensa oli alkanut.

— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista anteeksipyytelyä äänessä.

Hänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen elämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova nykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.

Unohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli heti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.

Randal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin, joka muistutti itsestään.

Sif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen. Sifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin tavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä hän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa jäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut, ja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi tapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä hermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.

— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän hyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.

— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin lähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.

— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin äärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että nyt olen täällä?

— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki muut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä salaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.

— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi pientä itsesäälivää naurua.

— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha maalla. Kysy sisar Astalta.

— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti, että se kummastutti Sverkeriä.

Hän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen hoitajansa puolta.

— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän lämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö sattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun tarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana maksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja ajattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen tulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!

Randalin mieleen ei johtunut ottaa Sifin pientä kohtuutonta kysymystä todeksi, vaikka hän ei voinut välttyä huomaamasta pistosta Sifin äänessä, hieman ihmetellen sitä, sillä Sif ei ollut muuten koskaan pisteliäs.

— Se olisi vahinko sairaille. Hän on syntynyt sairaanhoitajaksi ja joutuu pois kutsumuksestaan, jos hän menee naimisiin, vastasi Randal.

— Sehän hän jo tavallaan on. Hän on luvannut, mikäli mahdollista, tehdä itsensä vapaaksi ja tulla minun luokseni, heti kun tulen sairaaksi ja tarvitsen hoitajaa.

— En, minä tarkoitan sitä. Hän on niin ihanteellinen, niin kunnollinen kaikin puolin… ja minä… minä en kelpaa mihinkään.

— Sen tiedät hyvin hyvästi. Oi, jospa tietäisit, kuinka mielelläni tahtoisin voida olla luonasi ja hoitaa sinua ja kuinka epätoivoinen olen siitä, että en kykene!

— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan tarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.

— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen! Muistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui vakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että voin tulla rohkeaksi?

— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee vaaralliseksi pelkään minä.

Hän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin, miettivin katsein.

Sif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa aurinkoisesta avaruudesta.

— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää tulisi sairaaksi, vastasi Sif.

Sverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään, olivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua taudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun vaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.

— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut, sanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin jälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta elämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun tähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi, jos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi sanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme vain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.

Sif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä sanojaan.

— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi, etten minä ole niinkuin sisar Asta?

— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että sinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää kaikessa.

Randal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista tarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.

— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei ollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin petosta parempana.

— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman kehoitusta.

— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin pitää puoliaan.

— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse olisi tahtonut, vakuutti Sif.

— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi ollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni sinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut sinua.

— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla, sinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten kysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun vaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.

Sif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus, missä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua maan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä moitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo ennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen nöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!

Olihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif toivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa siihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut hänet liian köykäiseksi!

Mitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi Sverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin sanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?

Hän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken jälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.

— Ethän vain ymmärtäne minua väärin? kuuli hän Sverkerin sanovan, ja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen kaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän, että rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle vapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain. Ymmärräthän sen, sano?

— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta ei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja ihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut varmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi erota.

— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan sopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen aikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa sitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön. Jokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua raihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta ja kuolemaa… ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.

Sverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että Sif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri hänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta; kaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai vähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä sitä.

Sif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä, ja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä, miten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa oli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi voimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville, silloin sitä epäiltiin!

Hän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan aavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus toteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin kipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.

Mutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet Sverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut hänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin hänessä uutta ja voimakasta tarmoa.

Hänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet luokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä elävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt voivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä elää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin, että hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.

Mutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin hänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt ja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä tarvittiin toimintaa. Mutta mitä?

Hänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja kirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja intohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin lapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker oli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu tulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä. Rakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja säästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi, mutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa itselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen rakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän tahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi tullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se sitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa että onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen tasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen rakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?

Hän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut jotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.

Sverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana. Mutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi itseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään sairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti mennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista sairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden, ja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän tekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.

— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia sinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.

Randal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka ensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa huomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin päähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä lujemmaksi päätöksessään.

— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen, sanoi hän.

— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi sinulle.

Sif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään vakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään. Sif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä sitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi ettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa, että hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi kärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.

Mutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja pyöritteli sormustaan.

— Saanko pitää tämän… ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän rukoilevasti.

Hänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri Suuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut ja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen sielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää enemmän juuri nyt.

VII.

HYVÄKSYTTY.

Sen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän auttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.

— Minkätähden sitä tarvitsisi olla senvuoksi, että tahdon suorittaa sairaanhoitajatarkurssin?

Hänen sanansa koskivat Sifiin, hän ei tahtonut selvittää itselleen miten kovasti. Hän ei saanut kadottaa voimiaan jo taistelun alussa.

— Ennätän hyvin hyvästi suorittaa kurssin sitä ennen. Ja isä voi kai ymmärtää, miten tärkeää on että opettelen hoitamaan sairaita, kun Sverker usein on sairas.

Mikä isää ihmetytti enemmän kuin itse pyyntö, oli Sifin itsetietoinen tapa sitä esittäessään. Tuo tapa oli niin erilaista entiseen verraten, että Allan kävi ihmetteleväksi, ja vastoin tahtoaan hänen täytyi ottaa Sifin pyyntö vakavalta kannalta.

— Ethän sinä voi nähdäkään sairaita, kuinka voit sitte suoriutua heitä hoitaessasi? väitti hän.

Isä ihmetteli mistä hänen päättäväisyytensä johtui, ja hän tuli vakuutetuksi, että Sifin ja Sverkerin välillä oli täytynyt olla jokin kohtaus, joka oli vaikuttanut tämän merkillisen muutoksen koko Sifin olentoon.

- Ajattelehan asiaa vielä, ennenkuin teemme mitään! En tahdo toimittaa sinua mihinkään, sillä pelkään että sinä muutat mieltä tai epäonnistut, sanoi hän.

Ja siihen se jäi siltä päivältä. Mutta Sif ei hellittänyt. Hän puhui äitipuolensa kanssa ja sai heti tämän puolelleen. Sen kautta oli ratkaisu selvä. Allanin täytyi myöntyä. Hänen onnistui vaikeudetta toimittaa niin, että Sif saisi alkaa uudelta vuodelta ylimääräisenä oppilaana eräässä pääkaupungin suurimmista sairashuoneista.

Sif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella sitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen kuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon väristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti antautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai juoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain kauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan. Hänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä hänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä ei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie oli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan Sif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.

Mitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen päätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa. Siitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa toistettuina: Auta minua!

Vihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut pääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen silloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen ettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen. Hänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston leikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.

Eräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen. Päivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä palaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei tahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä kokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä pelotti.

— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä ajatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole huonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.

Ja se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena siitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut pahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän oli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja myssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri tyyneys.

Hän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen ympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei ollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut makasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne, jotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin järkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.

Ylihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille ja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta oppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen vaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella sekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille, mutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat valloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet kirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.

Ensimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka tämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi ja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte yksikseen.

Sif hieroi pientä käden typykkää ja oli niin kokonaan kiinni uudessa toimessaan, ettei hän tullut omistaneeksi pojalle itselleen mitään huomiota. Mutta poika oli sen sijaan sitä enemmän huvitettu hänestä. Uteliaisuudella hän katseli tummakiharaista tytön päätä, joka kumartui hänen kätensä yli.

Sif kohotti päätään ja kohtasi katseen pojan virkeästä, mielenkiintoa ilmaisevasta silmäparista, ja heti tuli hänen omiinsa tuo aina valmis hymyily.

— Sen tuntee, sillä sisar ei tee ensinkään tarpeeksi minulle kipeää, selitti poika suojelevasti.

Sif otti niin kovasti, että hänen poskensa tulivat punaisiksi ponnistuksesta, tottumaton kun hän oli, mutta silloin hän saikin voitonriemukseen nähdä pojan irvistävän.

Ei Sif koskaan olisi luullut, että sairashuoneessa voisi olla niin hupaisaa, hänen elinvoimansa elpyivät, ja hän tuli iloiseksi ja toivehikkaaksi.

Hieronnan jälkeen hän sai mennä erään vakinaisen oppilaan kanssa iltatyöhön ja osaksi katsella oppiakseen, osaksi auttaa. Kaikki sujui hyvin, ja kun Sif sinä iltana meni kotiin, kaipasi hän aamua, jolloin taas saisi mennä sairashuoneelle.

Niin rauhaisaa ja helppoa kuin tänä ensimäisenä iltapäivänä ei sentään joka päivä ollut. Sif sai tehdä vaikeampia opinkokeita, hän sai auttaa sidemuutoissa, olla leikkaussalissa, ja hän sai valvoa erään vasta leikatun kanssa, joka oli hyvin sairas kloroformin jälkeen kokonaisen yön ja jota piti palvella tarkkaan, koska hän ei saanut muuttaa asentoa. Omaksi iloiseksi hämmästyksekseen hän kesti kuitenkin nämä kokeet. Hän ei tuntenut koskaan pienintäkään kiusausta huutamaan tai juoksemaan tiehensä. Hän seurasi isänsä neuvoa ja oli niin kiinni suorittamassaan tehtävässä, ettei hän ennättänyt ajatella itseään tai tunnustella, miltä hänestä tuntui. Hän oli ylen onnellinen edistyksestään.

»Oi Sverker, se sujuu!!» kirjoitti hän Randalille. »Olen nyt ollut sairashuoneessa kahdeksan päivää eikä minua ole vielä ajettu pois!! Olisitko odottanut sitä minulta, sanos? Sitä et olisi. Olen kohonnut kokonaisen kirkontornin mitan omassa kunnioituksessani. Kuinkas korkealle sinun kunnioituksessasi? Viime yönä olen valvonut ja olen senvuoksi vapaa iltapäivän. Olisin tahtonut tulla pistäytymään sinun luoksesi kehuakseni vähän itseäni, mutta isä sanoo että minun pitää maata; ja kaikkiin muihin hyveihin, jotka olen hankkinut tällä viimeisellä suurella viikolla, kuuluu myöskin tottelevaisuus, niin että senvuoksi hyvää yötä!

Ensi kerran kun Randal tapasi »Sisar Sifin», oli tämä jo ollut muutamia viikkoja sairashuoneella. Hän oli odottanut tapaavansa Sifin muuttuneena, mutta tämä oli merkillisesti itsensä kaltainen, ja hän hengähti tahtomattaan helpoituksesta. Häneen olisi koskenut, jos Sifin aurinkoinen olento olisi sairashuoneen vakavan todellisuuden kautta synkistynyt, mutta niin ei ollut käynyt. Kärsimys, jonka kanssa hän päivittäin oli kosketuksissa, näytti sen sijaan vain kiihoittavan vireämpään eloon kaiken valoisan ja toivehikkaan hänen luonteessansa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut sydäntä kärsiville, mutta hän oli niin lapsellisesti ihastunut siitä että hänelle onnistui ja että hän huomasi voivansa lievittää jo auttaa, että hän unhotti panna merkille sairaiden surkeaa tilaa. Hänen sydäntään liikutti kovasti, mutta se ei siltä masentunut. Randal huomasi ettei hänen katseensa aurinkoisuus himmentynyt, vaan pikemmin kirkastui hänen kertoessaan hänellä jostakin erityisen säälittävästä tapauksesta, joka askarrutti häntä ja täytti hänet osanotolla ja Randal sai sen kautta selvemmän käsityksen kuin ennen hänen personansa erikoisuudesta. Hän ei mietiskellyt kärsimystä, mutta hän tunsi sen ja oli innokas tekemään mitä osasi yksityisen kärsimyksen lievittämiseksi; hänen lämminsydämisyytensä oli yksinomaan käytännöllistä.

Randalin rakkaus avartui ja suureni hänen nähdessään Sifin kehittyvän sillä tavoin, mutta ylpeän hienotunteisesti jäi hän siihen etäisyyteen, jonka hän heidän viime kohtaamisessaan oli mitannut heidän välilleen antaakseen Sifin vähitellen tottua siihen ajatukseen, että hän oli vapaa.

He istuivat yhdessä Sifin huoneessa ja puhelivat kuten ystävät ainakin sillä kertaa. He olivat alkaneet sairashoidosta, aineesta, joka tätä nykyä kiinnitti enimmin Sifin mieltä, mutta hän ei ollut niitä, jonka yksi ainoa harrastus voi nielaista, hänellä oli sijaa useammalle yhtaikaa. Nyt hän toi esiin toivomuksen, jonka täyttymiseen hän toivoi Sverkerin apua. Hänen serkkunsa, Brita Sander, Harjulta, oli tätä nykyä Upsalassa, oppilaana eräässä talouskoulussa. Sifin mielestä Brita ja Åke sopisivat niin hyvin toisilleen, ja kun he nyt molemmat olivat Upsalassa, pitäisi olla helppoa johdattaa heidät yhteen.

— He ovat aina pitäneet toisistaan, ja jos he nyt vain saavat usein tavata toisensa hauskalla tavalla, rakastuvat he kyllä pian, sanoi Sif ja katsoi innokkaasti Sverkeriin.

— Mitä minä voin tehdä siihen asiaan? kysyi Sverker vastaukseksi enemmän Sifin katseeseen kuin sanoihin.

- Sitä ne eivät osaa. Brita on aivan liian kaino, hän pysyttelee syrjässä. Åken olisi vaikea päästä häntä lähelle, vaikkapa hän innokkaasti sitä tahtoisikin.

— En tiedä, mutta luulen niin. Ja Brita on niin herttainen ja kultanen ja kunnollinen, Åke voi kiittää onneaan, jos saa hänet. Lupaa että autat heitä alkuun! Sitte he kyllä suoriutuvat itse.

Sif katsoi taivuttavasti Randaliin ja oli vastustamaton tuolla tuulella ollessaan. Randalilla oli täysi työ pidättyä ottamasta häntä syliinsä ja puristamasta häntä, mutta sellainen ei kuulunut hänen uuteen taktiikkaansa. Vaikka he vielä kantoivat toistensa sormuksia, ei Randal tahtonut katsoa heidän olevan kihloissa naimisiin mennäkseen, vaan ainoastaan toistaiseksi sitten vähitellen irroittuakseen toisistaan.

Hän toivoi, että olisi voinut antaa Sifille tämän pyytämän lupauksen, mutta sitä hän ei voinut, eikä hän voinut sanoa syytäkään, senvuoksi hänen täytyi tehdä turhaksi asia.

Hän näki, että Sif tuli pahoilleen, mutta hän ei aavistanut, miten syvälle hänen mielipahansa koski. Sif kysyi itseltään värähtäen ahdistuksesta, oliko hän todellakin kadottamaisillaan kaiken vallan Sverkeriin, koskapa tämä voi olla noin häntä vastaan. Ehkäpä hän nauttikin vasta saavuttamastaan riippumattomuudesta ja siitä, että antoi hänen tuntea sitä?

Hänen toivehikas luontonsa pääsi kuitenkin jälleen valtaan, ja hän rohkaisi itseään. Sverker oli tullut varta vasten häntä tapaamaan, hän kantoi hänen sormustaan, ja hänen mielenkiinnostaan ei voinut erehtyä. Hän tunsi myöskin yhä hänen rakkautensa, vaikka Sverker hillitsi sen niin hyvin. Tarvitsi vain voittaa tuo hänen onneton epäilynsä. Se oli sitkeä, mutta se ei voinut toki olla pahempi kuin hänen oma raukkamainen sairauden ja kuoleman pelkonsa, jonka hän oli niin komeasti voittanut. Jos hän oli voinut suoriutua siitä, niin tottahan hän onnistuisi suoriutumaan Sverkerin epäilystäkin.

Syy, miksi Sverker ei tahtonut luvata Sifille saattaa yhteen Åkea ja Britaa oli se, että hän, päättäen erinäisistä merkeistä, pelkäsi että Åke Bosonin yksityiselämä, huolimatta tilapäisistä parannuksista toisinaan, oli sellaista että mies, jolla on omatunto, ei mielellään voinut olla auttamassa viattoman tytön heittämistä tämän syliin. Häntä huolestutti Åke, ja Sifin pyyntö viritti uutta eloa tähän huoleen, minkävuoksi hän päätti ensi tilassa puhua vakavasti ystävänsä kanssa.

Åke puolestaan oli huolestunut Randalin tähden ja oli myös päättänyt puhua vakavasti tämän kanssa.

Tilaisuus, jota molemmat etsivät, tuli eräänä päivänä Åken syötyä päivällistä Randalin luona ja heidän istuessaan aterian jälkeen sikaareineen kahvin ääressä kirjastossa.

Åken huoli kun oli helpompi tuoda esille, huojensi hän ensiksi mieltään sillä.

— Sinä ehdit tuskin toipua yhdestä sairauskohtauksesta, ennenkuin teet mitä kaikkea hyvänsä hankkiaksesi itsellesi uuden, alkoi hän.

— Sinä riehut niillä liiaksi. Sinä teet nyt saman vaikutuksen kuin viime kesänä, olet kuin kynttilä, joka palaa molemmista päistä, torui Åke.

— Joka kerran kun olen saanut palata takaisin elämään otan sen kuin kehoitukseksi uudistettuun toimintaan.

— Voinhan ymmärtää, että tahdot pitää nuo ylimääräiset luennot, kun niitä kuulemaan niin rynnätään ja sinä olet saanut sellaisen halun kääntää ihmisiä. Ja meillä on tuskin varaa olla ilman sinun lausuntojasi päivän polttavista kysymyksistä, mutta — kuitenkin tahtoisin saada sinut rajoittumaan vakinaiseen työhösi. Jo sekin on liikaa sinun voimillesi. Jonkun aikaa syksyllä olit kunnollisempi, mutta nyt on taas kaikki hullusti. Senkö vuoksi, että Sif on saanut päähänsä rasittaa itseään sairashuoneella, sinun pitää ehdottomasti rasittaa itseäsi omalla tahollasi?

— Luulen ettei meistä kumpikaan siitä vahingoitu. Työ, joka on mieluista, ei rasita.

— Kyllä, jos sitä tekee liikaa. Yöllä menin tästä ohi myöhään ja näin, että sinulla oli valoa. Olet sanonut ettet ollut sairas, minkätähden pidit sitte tulta? Oletko langennut siihen syntiin, että istut ja teet työtä yöllä?

Randal ei vastannut tähän. Hän istui todellakin usein ylhäällä ja kirjoitti myöhään, ja sitä työtä hän rakasti. Kysymyksin ja vastauksin hän kirjoitti ja selvitti niitä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka viime aikoina olivat saaneet elinehtoisen merkityksen hänelle. Tähän häntä kehoitti tarve tehdä selväksi itselleen, mitä hän ajatteli ja uskoi. Keskustelu liikkui puutteellisen ja syntisen, mutta totuutta etsivän ja janoavan ihmisen ja hänen kerubinsa välillä, s.o. täydellisen ihmisen, joksi hän oli kutsuttu ja jota hän jo oli Jumalan pelastavassa rakkaudessa. Hän oli alkanut tämän työn voittaakseen itse selvyyttä, ja aina voittaessaan selvyyttä hän tunsi yhä selvemmin, ettei hän saanut sitä vain itseään varten. Hän tulisi antamaan muille tämän yksinäisinä hetkinä Jumalan silmien edessä tehdyn työn hedelmiä. Kuten se oli valaissut häntä, tulisi se valaisemaan muitakin.

Selvä tunne kutsumuksestaan tähän työhön antoi hänelle varmuutta siitä, että hän saisi sekä aikaa että voimia päättämään sen. Senvuoksi hän ei ottanut vaaria ystävänsä huolestuneesta varoituksesta.

Hänen työnsä ei ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi tahtonut puhua siitä kenellekään, senvuoksi hän ei vastannut Åken kysymykseen, vaan kajosi hänen puheensa toiseen kohtaan.

— Niin, kaikki mitä tahdon, vastasi Åke kärsimättömästi. Anna minun olla sellainen, miksi nyt kerran olen tullut! Jos ketään sillä vahingoitan, niin en ainakaan muita kuin itseäni.

— Olen kyllä. Annan mitä minulta pyydetään siitä, mitä saan. Se on rehellistä kauppaa.

— Voihan niinkin olla. Silloin keskeytän. Niin pitkäksi aikaa kuin se käy laatuun. Ja kun ei enää käy, niin annan palttua kaikelle. Siinäkin on muuten viehätyksensä että antaa myöten.

Tuo uhmaileva kyynillisyys vaikutti viiltävästi noissa luottavissa sinisissä silmissä.

— Etkö luule, että voisit kiintyä johonkin kunnon tyttöön, jos koettaisit?

Randal ei tiennyt kuinka — tai pitikö hänen ollenkaan — jatkaa tätä keskustelua, mutta lähtemätön tunne osallisuudesta Åken syyllisyyteen pakotti häntä olemaan myöntymättä vastenmielisyyteensä toisen arkoihin yksityisasioihin sekaantumisesta.

Tämä kysymys, sen yhteydessä mistä he edellä olivat keskustelleet, oli liian läpinäkyvä. Åke sai ylpeän, hillityn ilmeen. Pieni hipene hänen entisiä kaunaansa liikahti hänen mielessään. Otettuasi parhaan itsellesi, tahdot nyt rauhoittaa omaatuntoasi tyrkyttämällä minulle lähinnä parhaan! Se ajatus näkyi selvään hänen ilmeessään.

- Tahdotko yhdistää minut hänen kanssaan? kysyi hän puolestaan katkaisevalla äänellä.

— Sifillä ei ole aavistustakaan, että sellaista tarvitaan, sanoi Randal painavasti.

Åke joutui ymmälle. Ajatus, että Sif ajatteli ja suunnitteli hänen onneaan, liikutti häntä ja pani toimeen mullistuksen hänen tunnemaailmassaan.

— Sinä annoit hänen ymmärtää pitäväsi minua arvottomana? sanoi Åke katkerasti.

Åken pahin pelko tyyntyi tästä vastauksesta. Hän ei tahtonut millään muotoa olla Sifin silmissä arvoton. Siinä oli jo pahaa tarpeeksi, kun sitä oli Randalin silmissä.

— Sinä et siis tahdo viedä Britaa ja minua yhteen? Ehkäpä sinä pidät velvollisuutenasi varoittaa häntä minusta?

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta petollinen huulten vapiseminen ilmaisi toista. Randal heltyi sen nähdessään, ja hänen täytyi ajatella, että hänen juro ystävänsä oli kuitenkin suuri lapsi kaikesta huolimatta.

— En tahtoisi mitään mieluummin kuin että sinä ja Brita kiintyisitte toisiinne, sanoi hän sydämellisesti.

— Mitä on synti? virkkoi hän. Syntiä ei ole. Synti on keinotekoinen käsite.

— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään pari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan vain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin synti kuin se, josta sinä tuomitset minua!

— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi tyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on keinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti, vaan sekin on vain keinotekoinen käsite.

— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun tuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.

— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä ja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes oli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti puolustella itseään selittämällä sitä.

— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä. Se on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään synnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa synniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta tekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.

Randal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen rauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva siveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.

Hän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin lausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan, suunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa, parhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.

Syntiä ei ole, synti on keinotekoinen käsite, oli hän sanonut ja häntä oli vastustettu. No niin, vaikkapa hänen täytyisi myöntää, että sellaista oli jota voi sanoa synniksi, niin hän ei ollut tehnyt mitään sellaista. Siitä väitteestä hän tahtoi pitää kiinni molemmin käsin. Mutta eräs ajatus tunki häneen, hän ei voinut päästä siitä ja se saattoi tuon niin innokkaasti kiinnipidetyn väitteen arveluttavasti solumaan hänen käsistään: Jos Sif tietäisi kaikki hänestä… niin tokkopa hän…?

Joko Randal oli pitänyt voimiaan liian suurina ja riehunut niillä liiaksi tai hänen sairautensa oli sitä laatua, että sen täytyi toisinaan puhjeta - niin sairastui hän eräänä päivänä kevätpuolella.

Kun telefonitieto tästä tuli tohtori Bentickille, sattui Sif olemaan kotona ja joutui ottamaan sitä vastaan. Åke Boson telefonoi. Hän ei ollut voinut saada ketään hoitajatarta, sanoi hän; sisar Astan oli mahdoton saada vapautta eikä ketään muuta ollut Upsalassa juuri nyt, ehkä Sif voisi hankkia jonkun Tukholmasta? Sifin päätös oli tehty tuossa tuokiossa.

Åken ääni sanoi selvästi, ettei hänen muistutuksensa ollut tarkoitettu vastustukseksi, vaan se merkitsi sitä että hän, tarpeen tullen, tahtoi auttaa kumoamaan jokaista vastaväitettä, jota mahdollisesti tehtäisiin.

— Minä olen ylimääräinen oppilas ja voin senvuoksi päästä helposti vapaaksi. Ja elleivät tahdo antaa minulle vapautta, niin karkaan.

— Se on oikein! Milloin tulet? Tänä yönä minä voin valvoa, mutta sitten…

Åke oli enemmän kuin tyytyväinen Sifin reippaaseen päättäväisyyteen. Että hän oli helmi tyttöjen joukossa, sen hän aina oli tiennyt, mutta sellaisena joksi hän nyt oli kehittynyt oli hän vielä enempi, ajatteli hän.

Sif ei menettänyt aikaa. Hän soitti heti sairashuoneelle ja selitti, että koska hänen sulhasensa oli sairastunut ja hänen pitäisi olla hänen luonaan, ei hän voinut vähään aikaan tulla sairashuoneelle. Hän oli niin täsmällinen, että johtajatar ei tullut tehneeksi mitään vastaväitteitä.

Sitten Lucia valloitettiin rynnäköllä ja tämä tarttui heti työhön auttaakseen Sifiä tavaroiden järjestelyssä, joita hän tarvitsi mukaansa. Silloin tällöin hän katsoi Sifiin, joka oli hänestä kuin vaihdettu. Harvasanainen, sisäänpäinkääntynyt, päättäväinen — sellaisena Lucia ei ollut nähnyt häntä koskaan.

Kun Allan Bentick tuli kotiin, tapasi hän valmiiksi päätetyn asian edessään. Sif oli valmis ja odotti nyt vain junanlähtöaikaa. Allan ei pitänyt siitä, että kaikki oli päätetty häneltä mitään kysymättä. Hänkin huomasi heti muutoksen Sifin olennossa ja ihmetteli mitä se merkitsi.

— Menetkö velvollisuudentunnosta? kysyi hän. Sif katsoi ymmärtämättä häneen.

— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä. Minä voin helposti hankkia tottuneemman sairaanhoitajattaren.

— Tee niin, jos isä luulee etten minä kelpaa! Mutta minä menen joka tapauksessa.

Hänen päättäväisyytensä ärsytti Allania vastustukseen, johon hän muuten ei olisi ryhtynyt.

— On hyvin sopimatonta sinun mennä häntä hoitamaan. Epäilen tokko
Sverker itsekään tahtoo sitä. Tietääkö hän että tulet?

— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on… en pidä ollenkaan siitä.

Taas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että ymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.

Tänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli
Sifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.

— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen mielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.

Bentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton hänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen, joka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut katumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä aiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.

— Niin… jos tahdot tehdä sen… niin… Lucia ehti töin tuskin laittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin hänen ja Sifin piti lähteä asemalle.

Sifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei. Ääneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän istui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän läsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli, istuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.

Itse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen sisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei ollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.

Kun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa Åken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen sisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi. Hän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän jota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli hänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!

Lucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä itsehillinnän.

— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu vähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.

Sif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi kuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja siellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.

Kuinka täällä oli vihlovan tyhjää Sverkerin jälkeen! Hän ei ollut koskaan tullut tähän huoneeseen, Sverkerin tervehtimättä häntä säteilevä tervetuliaistoivotus ilmehikkäissä harmaissa silmissään.

Tuolla seisoi hänen suuri, suoraselkäinen nojatuolinsa ikkunan luona, »Jobin ystävä», kuten Sverker piloillaan sitä nimitti. Toinnuttuaan sen verran että voi hengittää ja liikahtaa jälleen, Sif meni ja istui siihen niinkuin rakkaaseen syliin.

Tuo suuri tuoli ei ollut ollenkaan muun huonekaluston tyylinen, mutta se oli huoneessa välttämätön. Sif tiesi, että Sverker poikavuosiltaan saakka vietti tavallisesti hengenahdistusyönsä siinä. Miten hän oli kärsinyt siinä, kärsivällisesti ja uljaasti ja valittamatta! Sifistä tuntui niinkuin vanha tuoli kertoisi siitä kaikesta hänelle, siihen imeytynyt tupakan hajukin todisti tuntuvasti hänelle siitä, ja polttavan kuumia kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Itkeminen teki hyvää, se huojensi hiukan liian raskasta tuskaa, niin että hän rupesi toipumaan.

Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa huoneessa ja tunsi elävästi sen tekemän vaikutuksen. Monista kirjoista, jotka olivat ympäri seiniä seisovilla hyllyillä, lähti opintomaailman verraton tuoksu, täynnä vuosisatojen koottua älyä, ajatuksen syvyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Rauhaisasta toiminnasta, hetkien äänettömästi vierailtaessa, puhui äänetöntä kieltään suuri mahonkinen kirjoituspöytä, isän ja isänisän ja isänisänisän perintö, rehennellen keskellä huonetta. Esi-isien perintöjä, olivat myös pieni antiikkinen katossa oleva kruunu ja huoneen antiikkinen kalusto. Taulut ja taide-esineet olivat osaksi perittyjä, osaksi ulkomaanmatkoilla ostettuja, mutta kaikki todistivat makua, ja kullakin oli oma tarinansa. Tämä huone, jossa hänen rakastettunsa asui ja teki työtä, oli hänestä ikäänkuin avartunut ruumiillisuus, jossa Sverkerin henki asusti.

Kaikki puhui täällä hänestä, ja Sifistä tuntui myöskin aivan kuin nämä esineet yhteisesti olisivat tervehtineet häntä ja ottaneet hänet suopeasti arvoisaan piiriinsä. Hän kuului jo tänne ja tulisi kuulumaan vielä lujemmin. Tämä tunne tuli niin voimakkaaksi kuin varma enne ja se antoi hänelle rakkautta ja toivoa. Tämän enteen täytyi merkitä, että hän menisi naimisiin Sverkerin kanssa, ja jos hän menisi, ei tämä voisi kuolla nyt. Hän pyyhki kyyneleet ja alkoi ajatella uudelleen menoa sairaan huoneeseen.

Hän ihmetteli mitä Lucia oli sanonut hänen viipymisensä selitykseksi. Varmasti jotain tahdikasta ja kekseliästä, sillä Lucia oli aina tahdikas ja viisas. Läikähtävin kiitollisuuden tuntein Sif tunnusti tämän ja heräsi nyt vasta tajuamaan tuon siunatun tosiasian, että äitipuoli oli seurannut häntä tänne.

Aivan kuin jonkin alitajuisen järjen ohjaamana astui Lucia sisään juuri tänä psykologisesti sopivana hetkenä. Hän tuli katsomaan miten Sifin laita oli, mutta tämä, herkkänä kuten aina, ei antanut äitipuolelle aikaa sanomaan sanaakaan, ennenkuin hän lensi tämän kaulaan ja puristi häntä, virkahtaen:

— Kuinka herttaista, että äiti tuli minun mukaani! Miten olisinkaan muuten nyt suoriutunut? Mitä äiti on sanonut hänelle minusta?

Lucia tuli onnellisesti yllätetyksi tästä odottamattomasta, kiitollisesta tunteenpurkauksesta, ja sydämellisin hyväilyin hän vastasi siihen, mutta viimeiseen kysymykseen hän vain vastasi sanoin.

— En mitään, kultaseni. Hän kai luulee vain, että sinulta menee enemmän aikaa kuin minulta kuntoon laittautuessasi. Luuletko voivasi mennä nyt hänen luokseen ja olla tyyni? Hengenahdistus on helpottanut.

— Kyllä, vastasi Sif hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotain muuta.

— Saatuani nähdä hänet äsken, jatkoi hän, puhuen vaivalloisesti, tulin — kapinalliseksi Jumalaa vastaan.

Lucia seisoi tuokion miettivänä. Hänen kasvoihinsa tuli kaunis, tunneherkkä ilme.

— Nähdessäni hänet nyt tulee tahdottomasti mieleeni vain tämä: »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat», sanoi hän hiljaa.

Nämä sanat sattuivat suoraan Sifin sydämeen ja hiljensivät kapinallisen kuiskeen. »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat.» Ei mikään muu voinut paremmin kuvata Sverkeriä, sellaisena kuin tämä nyt makasi vuoteessaan. Sif teki sen rukouksen omakseen. Se antoi enemmän kuin toivoa, se antoi varmuutta, alistuvaisuutta ja uskoa. Herra rakasti Sverkeriä. Jos hän antoi sen, jota rakasti, kärsiä, niin se oli hänen salaisuutensa. Jos hän ei voinut ymmärtää sitä, ei hän senvuoksi saanut epäillä hänen rakkauttaan. Taasen hän kiersi kiitollisesti käsivartensa Lucian ympäri, mutta sanomatta nyt sanaakaan. Sitten hän meni Sverkerin luo.

Kun Sif tuli sisään, istui Sverker taapäin nojautuneena korkealle kasattuja pieluksia vasten, suljetuin silmin ja levähtävä ilme kalpeilla kasvoillaan. Hengenahdistus, joka sairauden aikana tapasi toisinaan, oli helpottanut. Niin hiljaa kuin Sif tulikin, kuuli Randal hänen tulonsa, katsoi ylös ja hymyili. Sif suuteli häntä poskelle ja pani kätensä pidättävästi hänen kädelleen, ennenkun hän ehti kohottaa sitä tervehtiäkseen. Hänen oli parasta maata aivan hiljaa.

— Nyt saat tyytyä minuun sisar Astan sijasta sanoi Sif, säälitellen häntä puolittain leikillisesti.

Hän puhui tavallisella äänellään sovittamatta sitä mihinkään sairashuonetunnelmaan, sillä hän oli useammin kuin kerran huomannut, että sairaat tiedottomasti olivat pitäneet siitä. Muutettu ääni muistutti heitä vain tarpeettomasti siitä miten sairaita he olivat. Sitäpaitsi oli Sifin ääni pehmeä ja miellyttävä eikä sitä tarvinnut hillitä.

— Sinun pitää auttaa minua, sanoi Sif hänelle, ja sanoa minulle tarkkaan, miten minun pitää tehdä kaikki, niin ettei Sverkerin tarvitse sanoa sanaakaan.

Åke, joka oli nähnyt hänet, kun hän ensimäisen kerran oli tullut huoneeseen ja kun hänen oli pitänyt kääntyä takaisin, ihaili suunnattomasti hänen kykyään olla nyt luonnollinen ja iloinen. Ettei se ollut tunteettomuutta, sen ymmärsi hän enemmän kuin hyvin siitä mitä äsken oli nähnyt. Mutta kovaa itsensähillitsemistäkään se ei ollut, siihen hän oli liian luonnollinen käytöksessään Hän oli kasvanut siihen mitä tarve vaati.

Suurella auliudella hän neuvoi sekä häntä että Luciaa miten kaikki oli oleva ja miten piti tehdä sairaalle mieliksi, ja he olivat kumpikin halukkaita oppilaita. Heillä kaikilla kolmella oli oikein hauskaa yhteisesti askarrellessaan niin lämpimästi rakastamansa potilaan ympärillä, jolta ei kysytty mitään, vaan jota kiellettiin vain sanomasta sanaakaan. Randal nautti tunnelmasta, joka vallitsi hänen sairaskammiossaan. Se oli rakkautta eikä sääliä, joka ympäröi häntä väsymättömästi hoivaten. Hän piti hymyilevistä kasvoista, kuuli mielellään viatonta leikkiä, jopa silloin tällöin nauruakin. Hän oli niin kiitollinen heidän hilpeydestään, se teki hänet paremmaksi. Vakavat, levottomat kasvot kiusasivat häntä hänen sairaana ollessaan. Nyt hän pääsi näkemästä sellaisia, vaikka häntä ympäröivät ne, jotka rakastivat häntä enimmin.

Hän ymmärsi kuitenkin että heistä, vaikka eivät sitä näyttäneet, tuntui vaikealta kun hänen kipunsa tuli näkyväksi. Senvuoksi hän lohdutti heitä.

— Tämä näyttää pahemmalta… kuin tuntuu, läähätti hän ja tahtoi sanoa enemmän, mutta kun hän ei voinut, katsoi hän Åkeen.

Åke näytti ensin siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta sitte juolahti hänen mieleensä ja hän muisteli.

— Hän sanoi minulle kerran, kertoi hän Lucialle ja Sifille, että kun on kaikkein vaikeinta, tuntuu hänestä niinkuin hän itse ei kärsisi vaivaa, vaan joku toinen. On ikäänkuin hän jollain lavoin seisoisi vain vieressä ja katselisi.

Sif tunsi suurta huojennusta tästä selityksestä, mutta Lucia tuli niin liikutetuksi Sverkerin huolenpidosta tyynnyttää heidän levottomuuttaan hänen kärsimisensä tähden, että nyt hän vuorostaan meni toiseen huoneeseen salatakseen liikutustaan.

Oli pitkäperjantai. Randal oli jo niin paljon parantunut, että saattoi istua »Jobinystävässä» kirjastohuoneessa. Sif oli asettunut vanhalle mielipaikalleen jakkaralle Randalin jalkojen juureen, Åke käveli tottumuksesta hiljaisin askelin edestakaisin lattialla, Lucia oli mennyt kirkkoon. Ulkona soittivat juuri tuomiokirkonkellot jumalanpalvelukseen. Ikkuna oli auki, sillä Sverker tahtoi kuulla kelloja täyteläisäänisinä. Hänen istuessaan siinä, väsyneenä ja kalpeana läpikäydyn sairauspuuskansa jälkeen, muisti hän samallaisen tilaisuuden ensimäisenä adventtisunnuntaina, jolloin hän niinikään toipuvana oli kuunnellut tuomiokirkonkelloja. Hän vertaili tahtomattaan sitä ja tätä tilaisuutta.

Hänen kätensä lepäsi hyväilevästi Sifin pään päällä, ja hänen väsyneessä katseessaan oli sisäänpäinkääntynyt ilme hänen kuunnellessaan pitkäperjantain yhteensoittoa.

— Tahtoisitko lukea viidennen ahdin meille? Sif aikoi nousta pystyyn, mutta jäi istumaan Åken viittauksesta, joka otti virsikirjan hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Sitten Åke istuutui huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan, Sifin lukiessa viidettä ahtia Kristuksen kärsimisen historiasta.

Åkeen vaikutti merkillisen rikkirepivästi kuulla tuon iloisen, nuoren äänen, joka tuntui olevan luotu nauruun ja leikkiin, lukevan tuosta suuresta kärsimyksestä. Hän kärsi tuskia, istuessaan siellä loitompana ja kuitenkin kuulomatkan päässä. Jostain selittämättömästä sisäisestä syystä hän oli päättänyt olla kuuntelematta, mutta yhtäkaikki hän seurasi koko ahdin loppuun saakka.

Sifin lopetettua vallitsi äänettömyys muutaman minuutin. Senjälkeen
Sverker pyysi häntä laulamaan 47:nnen virren.

Sif meni pianon luo. Åke hypähti ylös, avasi sen hänelle, haki koraalikirjan ja etsi virren. Hän teki kaiken tuon omituisen tuimin ilmein, ikäänkuin hänet olisi pakotettu siihen vasten tahtoaan. Sitten hän heittäytyi uudelleen sohvannurkkaansa. Hänen selittämätön tuskansa kasvoi Sifin laulaessa. Sifin ääni oli liikuttanut häntä hänen lukiessaan Kristuksen kärsimisestä, ja kun hän nyt lauloi siitä, kävi se vielä vaikeammaksi.

Laulettuaan kolme säkeistöä hän pysähtyi ja soitti sävelmän laulamatta. Selvästi se hänellekin kävi liian järkyttäväksi. Mutta pian hän jatkoi jälleen, ja tuntui kuin hänen äänensä olisi saanut uutta sointua pysähtyessään.

    »Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti:
    'Käsiis isä taivahassa, minä annan henkeni.'
    Kellä vaiva semmoinen ollut on kuin Jeesuksen?

    Ah ken näitä katseleepi, eikö rintaans löisi jo!
    Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
    Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jeesuksen.»

Niinkuin Sif lauloi tänä pitkänäperjantaina, ei hän ollut ennen koskaan laulanut. Hänen oli itsensäkin vaikea olla liikutuksen tähden, sillä hän lauloi kärsimyksestä kuin jostakin todellisuudesta, jota hän oli maistanut. Mutta senvuoksi hänen ääneensä oli tullutkin rikkaampi ilme.

Laulettuaan virren loppuun meni hän takaisin ikkunan luo ja istui jakkaralleen ja nojasi päänsä Sverkerin polveen, niin ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä hän oli enemmän liikutettu kuin mitä tahtoi näyttää.

Åke nousi sohvan nurkasta ja tuli ikkunan luo. Tuska tuli hänelle liian suureksi, hän ei voinut olla ääneti enää.

— Ei ole totta, että Jeesuksen tuska oli suurempi kuin kaikkien muiden, sanoi hän. Kuinka monta ihmistä onkaan kärsinyt pahempaa kuin ristinkuoleman! Randal liikahti tuolissa, hän tahtoi nähdä ystävänsä, mutta Åke ei tahtonut antaa nähdä itseään, vaan seisoi lepotuolin korkean, suoran selän takana. — Älä vaivaa itseäsi vastaamaan, tiedän mitä tahdot sanoa, jatkoi Åke. Ettei ruumiin kärsimys ollut pahinta vaan se, että hän tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi. Mutta sehän kesti niin vähän aikaa. Ajattele ihmisiä, jotka saavat elää vuodesta vuoteen sieluntuskissa ja pimeydessä eivätkä ainoastaan tunne olevansa Jumalan hylkäämiä, vaan todellakin ovat sitä, mikä on monin verroin pahempi.

Mutta Åke tuli kuitenkin ja istui vinosti ikkunaan Sverkerin eteen. Hän näytti rikkirevityltä ja uhmailevalta. Randalin herkkä sydän sykähti ilosta hänen nähdessään sen. Eikö tuo rikkirevitty mieli ole kevätmyrskyn kohinaa, joka murtaa tien elämälle? kysyi hän itseltään ääneti.

— Sinä sanot tietysti, että hänen kärsimyksensä oli niin syvää siksi, että hän kantoi meidän syntimme, jatkoi Åke, vetäen esiin kaikkia ajateltavia vastaväitteitä säästääkseen toipuvalta puhumisen vaivan. Mutta tuo on asia, jota en koskaan voi käsittää. Ei kukaan voi kantaa toisen syntiä. Mitä minä teen, siitä saan vastata sekä Jumalan että ihmisten edessä.

— Mieluummin vaikka sellainenkin, selitti Åke ylpeästi. Minä en tahdo pujahtaa taivaaseen toisen ansiolla. Silloin jään mieluummin ulkopuolelle.

Sif katsoi ihmettelevästi Sverkeriin; hänestä tämän vastaus tuntui sydämettömältä.

Randalin suorapuheiset myönnytykset johtivat hänet siihen, mihin hän olisi luullut vastustuksen johtavan hänet. Nyt hänelle tuli tunne siitä, että oli tuominnut itsensä joka sanalla minkä oli lausunut.

Hän ei voinut jäädä istumaan noiden väsyneiden silmien näkyviin, joiden sopusointuinen katse tuskin vielä läpikäydyn kärsimisen voimalla sai jotakin hänen sisässään, itkemään. Hän nousi ylös ja meni jälleen loitomma huoneeseen.

Sif katsoi kysyvästi, melkein rukoilevasti Sverkeriin. Miksei hän auttanut Åkea? Sverker silitti hiljaa Sifin kättä ja puristi sitä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoitta antaa hänelle vakuutuksen siitä, että hän teki parhaansa Åken hyväksi. Sif näki myös, että Sverkerin huomio oli kiintynyt Åkeen, joka oli hänen suuren tuolinsa takana, ja hänen luottamuksensa palasi. Sverker antoi kai parhaat vastaukset, vaikka ne hänestä tuntuivat kovilta, ajatteli Sif.

Usko pitkäperjantain evankeliumiin, jota Randalin koko olento henki, hänen tarvitsematta lausua sanaakaan, ajoi Åken kiihkeään vastustukseen.

— En ymmärrä miksi Jesuksen kärsimys pidetään niin paljon suurempana kuin muiden marttyyrien. Sillä harjoitetaan epäjumalanpalvelusta.

— Sinä unohdat miten Jumala kruunasi sen. Kolmantena päivänä, vastasi
Sverkerin läähättävä ääni.

— Se ei kai ole… alotti Åke, keskeytti katsahtaen Sifiin, mutta jatkoi sitte välittämättä tämän lapsenuskon horjuttamisesta: Onko varmaa, voidaanko todistaa, että hänen ylösnousemisensa oli todellinen tapahtuma eikä vain opetuslasten mielikuvitus, näköhäiriö?

Randalin väsyneissä silmissä välkähti, ne suurenivat, ja voiman hehku täytti hänet.

— Olisiko näköhäiriö… voinut antaa… pienelle säikähtäneelle joukolle… voitonvarmuutta saarnaamaan evankeliumia… kuten he tekivät? virkkoi hän katkonaisesti ja läähättäen. Kaikki jotka uskovat… vielä tänäänkin… uskovat vain heidän sanojensa kautta. Ylösnoussutta… ylösnoussutta he saarnasivat. Jos hän vain olisi kuollut… eikä ylösnoussut, niin nyt hän olisi kuollut — aikoja sitten. Mutta nyt hän elää .. elää… ja voittaa yhä… ihmisten sydämiä.

Åke, joka oli seisonut tuolin takana käsivarret selkänojaa vasten, kumartui eteenpäin ja auttoi ystäväänsä parempaan asentoon, ja Sif asetti sairaan käsivarret olkapäilleen niin, että tämä sai nojata häntä vasten.

— Minä olen tämmöinen raukka! kuiskasi Randal, yskän asetuttua ja kun hän läähättäen saattoi nojata jälleen taaksepäin.

— Minä olen oikea roisto kun houkuttelen sinua puhumaan! sanoi Åke katuvaisesti.

— On parasta, että menen ulos pitkälle kävelylle, muuten houkuttelen sinut uudelleen puhumaan, sanoi Åke.

Sverker oli vielä liian sairas, niin ettei Sif tahtonut jäädä aivan yksin hänen kanssaan. Kirsti, emännöitsijä, oli myöskin ulkona.

— En mene sitten eteistä etemmäksi, sanoi Åke, otti umpimähkään kirjan pöydältä ja meni ja istuutui eteiseen ja oli lukevinaan.

Mutta hän selaili vain tarkkaamatta kirjaa, jonka hän huomasi olevan piispa Billingin hartauskirjan. Åkella ei ollut mitään halua lukea kristillisiä tutkielmia, hän istui vain ja ajatteli omia kapinallisia ajatuksiaan.

Hän ei voinut eikä tahtonut nähdä mitään merkitystä itselleen tai ihmiskunnalle Jesuksen kuolemassa. Hän tiesi kyllä mikä merkitys siihen vanhastaan oli pantu, mutta hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa niin. Ja hän koetti ympäröidä itsensä epäuskollaan niinkuin kilvellä haitallisia vaikutuksia vastaan, jotka tunkivat hänen päälleen pelottavalla voimalla. Yhtenä näistä vaikutuksista olivat muutamat sanat, joita hän oli kuullut Randalin kuiskaten toistavan itsekseen eräänä tuskaisen yön vaikeimpana hetkenä: »Hän kantoi meidän sairautemme… rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi.»

Nuo sanathan olivat kerrassaan kohtuuttomia! Kuinka toinen voi kantaa minun sairauteni? Ja mitä joutavaa se on, että viaton rangaistaan syyllisen tähden? Turhaan Åke kuitenkin suojasi itseään näine järkevine vastaväitteineen niitä sanoja vastaan, jotka aina yhä uudelleen kaikuivat hänen sielussaan ja joita hänen tietoisuudessaan voimakkaasti vahvisti järkkymätön rauha, joka oli kantanut hänen sairasta ystäväänsä tuskien läpi. Olisikohan pelkällä mielikuvituksella, väärällä kuvittelulla ollut sellaista voimaa?

Ja nyt tänään oli vielä muuan vaikutus yhtynyt siihen, ja se oli
Jeesuksen kärsimisen virsi, Sifin äänen laulamana.

    »Ah kun näitä katseleepi eikö rintaans löisi jo!
    Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
    Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jesuksen.»

Tämä yksinkertainen, sydämeen käypä sana liikutti Åken sisimmän. Jos hän myöntyisi sille, antaisi sen vallata itsensä, silloin hänen piti tulla uudeksi luomukseksi. Ja sitä hän ei tahtonut, se maksoi liian paljon, maksoihan se kaiken. Hän ei enää saisi olla omansa senjälkeen. Senvuoksi hän pystytteli kilpiä ympärilleen, järjen vastaväitteitä, epäilyjä, epäuskoa. Hän istui ja selaili kirjaa, jonka hän äsken oli ottanut Randalin pöydältä. Sattumalta hänen silmänsä osui muutamiin alleviivattuihin riveihin tutkielmassa, jonka päällekirjoituksena oli: »Täydellinen Vapahtajamme.» »… Täydellinen anteeksianto kaikista synneistä on ansaittu ja valmistettu. Tämä anteeksianto on taivaan kansi, jonka alla koko maailma elää. Maailma ei ole kuitenkaan ottanut sitä omakseen, mutta se pidättää Jumalan tuomion ja antaa Jumalan armahtavaisuuden tunkea esiin houkutellen parannukseen. Se on täydellinen anteeksianto, joka tekee sen, että sellaiset kuin ryöväri ristillä, jonka elämä on mennyt turmiolle, voivat saada mennä Jesuksen kanssa paratiisiin. Jeesuksen ristin luona me tunnustamme: me uskomme syntein anteeksisaamiseen Kristuksen tähden.»

Åke käänsi lehden ja luki tutkielman alun, jolla oli tämä lyhyt teksti: »Se on täytetty.» Joh. 19:30 »Tämä on Jeesuksen oma todistus työstään. Hiljentäkäämme ajatuksemme ja sydämemme tämän edessä ja jättäkäämme kaikki inhimilliset mietiskelyt ja vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin: mikä kaikki oli täytetty? Miten kaikki tapahtui siinä suuressa työssä j.n.e.? On tarpeeksi että tiedämme, ettei mitään, joka piti tehdä, unohdettu tai laiminlyöty tai jäänyt puolitiehen. Ei mitään puuttunut Jesuksen pelastustyöstä, meillä on täydellinen Vapahtaja, juuri sellainen kuin me tarvitsemme, joka voi vapahtaa meidät kaikissa suhteissa, kaikesta pahasta, eikä vain osittain vaan täydellisesti — — -.»

Sitten tulivat alleviivatut lauseet, jotka Åke ensin oli lukenut. Hän luki ne uudelleen ja luki tutkielman loppuun.

Jos Jumala todellakin on tehnyt kaiken tämän, miten sen käy, joka halveksii sitä? Miten sille käy, joka vetäytyy pois, vähemmin senvuoksi että hänen on vaikea uskoa, kuin senvuoksi ettei hän tahdo antaa muuttaa itseään, ei tahdo vakavasti taistella syntiään vastaan? Ja kuinka käy vihdoin sen, joka pitää parempana synnin suloisuuden kuin Jeesuksen sovituksen? Jos se nyt on totta, että Jumalan poika todella kuoli synnin tähden? Nyt hän oli siinä ongelmassa jälleen. Tuossa epäilyssä oli lohdutusta hänen hengelliselle velttoudelleen. Voiko hän syyttää järjen epäilyjä, eikö hänen tarvinnut tuntea itseään aivan yhtä kurjaksi, kuin jos hän seisoisi vastaan vain pelkurimaisesta halusta johonkin erinäiseen syntiin, joka oli tullut tottumukseksi, liian vaikeaksi katkaista… Sif tuli ulos eteiseen.

— Tahtoisitko olla Sverkerin luona hetkisen? pyysi hän. Minulla on tekemistä keittiössä. Kirstin piti saada olla vapaana tänään, hän on ollut niin uuttera koko ajan.

Åke olisi mieluummin tahtonut päästä olemasta kahden kesken Randalin kanssa juuri nyt, hän pelkäsi noita silmiä, sekä siitä syystä mitä ne kykenivät huomaamaan että niiden suuren vallan tähden, mikä niillä oli häneen, mutta hän ei tietysti voinut kieltää, mitä Sif pyysi häneltä. Hän palasi Randalin luo, ja Sif meni miettiväisenä keittiöön.

Tänään oli kaikki niin ihmeellistä, ajatteli Sif, juhlallista ja vakavaa. Ja kaikki kolme tunsivat sen. Oliko se siitä syystä, että nyt oli pitkäperjantai ja he olivat juuri kärsineet niin paljon yhdessä ja senvuoksi käsittivät sen paremmin kuin muuten? Niin Sif ihmetteli ja lauloi hiljaa itsekseen askarrellessaan keittiössä:

— Ei, ei vielä, ajatteli hän lapsellisessa mielessään. Jeesus kuoli kello kolme, ja kello on vasta puoli yksi nyt. Kaksi ja puoli tuntia vielä! Mutta pimeys oli alkanut jo. Miltä mahtaakaan tuntua riippua ristiinnaulittuna tunti toisensa jälkeen?

Sifistä tuntui ettei hän saattanut sietää sen kuvittelemistakaan. Hän ajatteli myöskin miten Sverkerin ympärillä oli ollut pelkkää hellyyttä hänen kärsimisensä aikana, mutta Jeesusta oli pilkattu. Kärsiä kuolemantuskia toisten pilkatessa!

— Ettei hän astunut alas! ajatteli hän. Hänhän olisi voinut tehdä sen minä hetkenä tahansa. Mutta silloin me emme koskaan olisi tulleet pelastetuiksi!

— Meidän tähtemme hän riippui siinä! ajatteli hän, ja häntä liikutti hyvin Jeesuksen rakkauden todellisuus. —

Kirjastossa Åkella oli helpompaa kuin hän oli odottanut. Nuo pelätyt silmät olivat ummessa, hänen ystävänsä nukkui.

Åke istui näköjään toimetonna sohvassa, mutta hänen ajatuksensa mietiskeli sovitusta.

Voi tehdä syntiä armon turvin, ajatteli hän. Kuinka moni tekeekin sitä juuri niiden joukossa, jotka äänekkäimmin selittävät olevansa Jumalan lapsia! Ja eikö vanha sovitusoppi oikeuta niitä? Jumala antaa anteeksi Jeesuksen tähden, antaa anteeksi veriruskeitakin syntejä, hukattua elämää. Jeesus on kantanut rangaistuksen, siis voin tehdä syntiä rankaisematta. Ryöväri ristillä, viinimäen työmies, joka tuli yhdennellätoista hetkellä, tuhlaajapoika, kadonnut lammas, joka oli eksynyt ja jota hoivataan enemmän kuin yhdeksääkymmentäyhdeksää, jotka eivät olleet eksyneet, publikaani temppelissä, syntinen vaimo fariseuksen huoneessa — osoittavathan kaikki nämä ja monet muut mukavan tien.

Jos minä kulkisin sitä tietä, ajatteli Åke pilkallisesti. Jos minä tekisin syntiä niin paljon kuin minua haluttaisi ja pyytäisin anteeksi Jeesuksen tähden joka kerran? Hänhän on kantanut rangaistuksen minun tähteni ja luvannut minulle täyden anteeksiannon Jumalalta sillä perustuksella.

Åke ei todella tarkoittanut tehdä niin, hän vain kuvaili itselleen tätä ajatusta niinkuin jotain äärimmäisen hullua, sattuvana todisteena yleisen käsityksen kieroudesta Jeesuksen sovituksesta.

Mutta hän ei päässyt sentähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Ristiinnaulitun Jeesuksen edessä hänen oli pakko tunnustaa sen sovituksen sovelluttamisen liioittelu, jota hän oli koettanut tehdä. Hän ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän saisi mitään anteeksiantoa, jos hän pyysi sitä ilman katumusta ja parannuksentarvetta. Molempia oli ollut kaikilla näillä, joita hän oli äsken vetänyt esiin mukavan pelastuksen esimerkiksi. Se ei kai ollut niin mukavaa kuin se voi näyttää pintapuolisesta katselijasta.

Mukavaa! Ei toki, hän tiesi kyllä, ettei ollut niinkään mukavaa tulla pelastetuksi, hän tiesi toki sen, hän, joka ei tahtonut antautua, vaan kaikin voimin koetti puolustautua sitä vastaan. »Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.»

Randal liikahti. Hän oli valveilla. Åke meni heti hänen luokseen. Väsyneen katseen hitaasti selviävä tietoisuus merkitsi kuumetta ja heikkoutta, sairaus päästi vastahakoisesti otteensa.

— Mitä te oikein olettekaan minulle, te kaksi! Randalin käsi hapuili
Åken kättä ja puristi sitä.

— Ei, siitä ei kannata, yhtyi Åke puheeseen, vaikka hän ei tiennyt, mikä se oli, josta ei kannattanut puhua.

— Oh, sen kyllä tiedän! sanoi Åke torjuen, tietämättä mitä torjui, vaikka hän kyllä aavisti, että hänen ystävänsä katsoi hänen nykyisiä palveluksiaan hänen kerran sortuneiden nuoruustoiveidensa taustaa vasten ja sentähden tunsi olevansa järkytetty.

— On minulla, joka olen syössyt sinut… siihen elämään, jota sinä vietät.

— Sinun syntisi on minun. Niin tunnen. Hän katsoi rukoilevasti ylös
Åken nuoriin, miehekkäisiin kasvoihin.

— Anna minun olla. Älä pakota minua! Äläkä millään muotoa kiinny tuollaiseen sairaalloiseen päähänpistoon, kuin että sinulla olisi jotain syytä siinä mitä minä teen.

— Se jatkuu yhä. Minun tähteni… älä vastusta… meidän
Vapahtajaamme… kun hän etsii sinua!

Tämä hellittämättömyys liikutti ja kiusasi Åkea. Että Randal piti itsensä osallisena siihen syyllisyyteen, jonka Åke elämällään veti päälleen, kosketti häntä levottomuutta herättävästi. Tähän saakka hän oli vaientanut omaatuntoaan sillä ajatuksella, ettei hän vahingoittanut muita kuin itseään. Mutta kuinka olikaan nyt? Hän tunsi olevansa estetty, sidottu, kiedottu ja vedetty sinne mihin hän ei tahtonut. Evankeliumin verkon silmätkö ne kietoivat hänet? Ne silmukat olivat sitkeät ja voimakkaat, rakkauden punomat. Ei auttanut, vaikka hän kuinka ponnistelihe irti päästäkseen. Rakkaus ei päästänyt.

Jeesus ristillä rakkaudesta uhrautuen hänenkin syntiensä puolesta!
Sehän oli niin käsittämätöntä, niin uskomatonta, niin kohtuutonta.
Mutta jos se olisi totta — silloin voi häntä, jos hän halveksi sitä!

Ja Sverker Randal, ystävä, jota hän oli jumaloinut ja sitte luullut vihaavansa, mutta jonka puoleen häntä sitten taas oli vetänyt, ystävä, jota hän katkerasti oli soimannut ja joka nyt tunsi hänen syyllisyytensä omakseen, tämä ystävä, jonka hän nyt kolmannen kerran sai takaisin kuoleman kourista, joka uskoi ja rakasti Jumalan Karitsaa ja kesken sairauden kipujen voi levätä iäisessä sylissä — tämä ystävä pyysi koko palavalla hengellään hänen henkensä pelastusta synnin orjuudesta! Eikö hänen silloin täytynyt nousta, tahtoa, antautua vangiksi pelastavan rakkauden sitkeään nuottaan?

Nuo pelätyt silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Åke oli kiitollinen siitä, vaikka se ei auttanut häntä paljonkaan. Tuo irtipäästämätön vaatimus oli saanut hänet kiinni. Pelastava rakkaus oli elävänä todellisuutena tullut häntä lähelle, vaatien hänen tahtoaan ratkaisemaan myötä tai vastaan. Ratkaisun täytyy tulla perinpohjaisen; ja se tulee vaikeaksi mihin suuntaan se ratkenneekin. Kuitenkin tunsi hän, että hän oli tullut nyt siihen kohtaan, että »ei» oli tullut mahdottomaksi. Myöntyminen oli vaikeaa ja mullistavaa, mutta se oli ainoa mahdollinen vastaus. Hän oli kuitenkin iloinen, ettei tarvinnut sanoa sitä kenellekään ihmiselle juuri nyt, vaan ainoastaan Jeesukselle, ristiinnaulitulle, ylösnousseelle, iäisesti elävälle ja elämää antavalle.

Sverker oli nyt parantunut. Åke oli kotonaan taasen ja tarttui kaksinkertaisin voimin kiinni laiminlyötyyn työhönsä, Lucia oli mennyt aamujunalla Tukholmaan, ja Sifin oli määrä lähteä myöhemmällä junalla seuraavana päivänä palatakseen jatkamaan keskeytettyä sairashoitokurssiaan. Hänestä se tuntui enemmän kuin kaihoisalta, sillä täällä oli hänen oikea paikkansa, täällä hän tahtoi asua. Oli niin vaikeaa jättää Sverkeriä, ja Sif tiesi, että Sverkeristä tuntui vähintään yhtä vaikealta päästää hänet. Nyt Sif tuumiskeli miten hän voisi tehdä sen liian vaikeaksi hänelle.

Sverker ei istunut nyt sairastuolissaan, vaan sohvassa, mutta Sif istui jakkarallaan hänen jalkojensa juuressa kuten tavallista, huolimatta Sverkerin yrityksestä vastustaa sitä. Sif ei ollut hänen pikku tyttönsä enää, joka saattoi istua hänen jalkojensa juuressa, hän oli kasvanut. Sverkerin silmissä hän oli nyt tullut sellaiseksi, että hän ikävöi saada nojata päänsä hänen rintaansa vasten ja tulla hyväillyksi ja lohdutetuksi. Hän oli saanut tuntea äidillisyyttä, joka on syvällä jokaisen hyvän naisen olennossa, mutta joka nyt vasta esiintyi Sifissä.

— Sinähän tiedät, että menin sairashoitokursseille vain oppiakseni hoitamaan sinua. Nyt olen saanut tehdä sitä. Olenko mielestäsi tehnyt sen hyvin? Oletko tyytyväinen uuteen yksityishoitajaasi?

— Tyytyväinen? Se sanoo aivan liian vähän. Sinä olet muuttanut minun sairauteni juhlaksi. Kun sinä tulit… en unohda koskaan miltä tuntui kun sinä tulit!

— Tunsin. Jos sinä olisit tullut säälistä, en olisi kestänyt nähdä sinua luonani. En tahdo sääliä sinulta!

Hän katsoi loistavin katsein Sverkerin silmiin. Tämä tunsi sen katseen voittavan itsensä, mutta ei vastannut mitään.

— Etkö vieläkään voi uskoa minuun? Ja kuitenkin olen sinun tähtesi mennyt suoraan tuleen. Sinä tunnet minun kauhuni sairautta ja kuolemaa kohtaan. Mutta sen olen voittanut sinun tähtesi Etkä sinä usko minua kuitenkaan! Oi, Sverker, miten mahdoton sinä olet!

— Uskon, että pidät minusta ja aina teet sen, sanoi hän epävarmalla äänellä. Luulenpa, että rakastatkin minua, mutta samallaisella rakkaudella kuin rakastat isääsi, — se ei voi koskaan lakata, mutta sen voi himmentää toinen rakkaus. Pelkään näes, rakas, että minä en ole sinun elämäsi suuri rakkaus. Ellen minä ole sitä ja sinä, naimisiin mentyämme, kohtaat miehen, joka sitä on — miten meidän silloin käy? Sitähän minä pelkään, senvuoksi olen epäluuloinen. Sif oli kuunnellut tarkkaavasti, ja Sverkeriä kummastutti luottavainen vakavuus hänen kirkkaissa silmissään, kun hän katsoi häneen.

— Luulen etten ole sellainen, että voin tuntea intohimoa, sanoi hän, ikäänkuin se olisi ollut puute. Ihastun helposti, mutta se menee myös helposti ohi. Tiedät, miten haaveilin luutnantista ja kuinka kokonaan se meni ohi. Sitten yhteen aikaan en ollut ihan vastaan mennä kihloihin Åken kanssa. Sitten on jotain, jota sinä et tiedä…

— Parisissa oli muuan taiteilija, joka tahtoi minut, ja ellen olisi ollut sidottu — ei, sidottuhan minä en ollut, sinähän olit sanonut, että olin vapaa — mutta jos en silloin olisi tuntenut sinua, en tiedä, miten olisi käynyt! Näet miten muuttuvainen olen! Mutta näiden kaikkien mielitiettyjen ohella olet sinä ollut se oikea minulle koko ajan, joko tahdot sen uskoa tahi et. Muistan, kun luutnantti oli kosinut, kuinka kaipasin saada puhua siitä sinulle. Minusta se olikin melkein hauskinta kaikesta. Ja kun joskus kuvittelin tulevaisuutta hänen kanssaan, olit sinä aina jollain tavoin mukana siinä haaveilussa. Ja sinä muistat kai itse, kuinka käännyin sinun puoleesi ollessani iloinen ja sitten kun surin? Sinun puoleesi, enkä kenenkään muun!

Sverker puristi hänen kättään vastaukseksi ja katsoi uudella jännityksellä hänen silmiinsä, odottaen hänen itseselityksensä jatkoa. Hänen personallisuutensa oli kasvanut enemmän kuin yhdessä suhteessa.

Ehkä Sif alitajunnassaan tunsi, mitä Sverker ajatteli, ja senvuoksi tuli enemmän vahvistaneeksi sitä. Hän liikahti vähän hänen sylissään, niin että voi katsoa häneen. Hänen katseessaan säteili voitoniloa sekoittuneena kaihoon ja veitikkamaisuuteen.

— En voi luvata, etten koskaan enää ihastele toisia, mutta vaikkapa teenkin sitä, ei sinun tarvitse pelätä. Tiedät nyt miten pian se menee ohi. Ja sinä voit aina pidättää minut kuten tähän saakka ja enemmänkin, jos vain tahdot. Ja tahdothan sinä, sano?

Tämä vilpittömyys, joka oli niin kokonaan vapaa teeskentelystä, oli perusta, jolle voi rakentaa. Sverker painoi häntä lujemmin syliinsä.

Hän muisti, mitä Sifin isältä oli luiskahtanut kerran; nyt Sif oli itse sanonut hänelle samaa: hän tarvitsi häntä, juuri häntä. Uhrata itsensä ja vetäytyä pois hänestä olisi väärää uhrautumista ja vahingoittaisi vain Sifiä. Eikö hän ollut itse nähnyt, kuinka juuri hänen sairautensa, jota näkemästä hän oli tahtonut Sifiä säästää, oli houkutellut hänessä esiin kaikkein hienoimman: tuon hurmaavan äidillisyyden?

Todennäköisyys siitä, ettei hän eläisi kauan, ei saanut myöskään olla esteenä. Äkillisen eron mahdollisuus pitää sydämet valveilla ja tekee rakkauden erikoiseksi, ja juuri senvuoksihan hän voi olla varmempi kuin kukaan muu Sifin ehkä hetkellisen, mutta lämpimän sydämen hellyydestä.

— Uskallan. Olen ollut pelkuri raukka ylpeydessäni. Rakastanuthan olen sinua aina, mutta nyt vasta ymmärränkin sinua.

— Oi, kuinka tuntuu ihanalta, että vihdoinkin uskot minuun! sanoi Sif lämpimästi huoaten onnesta.

— Sverker, tiedätkö mitä tahtoisin? Että pappi voisi tulla tänne juuri nyt ja vihkiä meidät samassa, niin ettei minun koskaan tarvitsisi jättää sinua enää, en edes päiväksikään.

— Milloin voit tulla minun luokseni siten? kysyi hän sitten liikutuksesta epävarmalla äänellä.

— Jos otamme kuulutuksen nyt sunnuntaiksi, niin silloin kuulutetaan ja sitten seuraavana ja sen jälkeisenä sunnuntaina. Siitä sunnuntaista neljäntoista päivän kuluttua puolipäiväjumalanpalveluksen jälkeen isoisä voi vihkiä meidät.

Hän katsoi säteilevästi Sverkeriin. Mutta tämä ei ollut vielä oikein varma siitä, tarkoittiko Sif totta vai ainakin puoleksi leikkiä.

— Sen ei tarvitse estää. Minä olen vain ylimääräisenä oppilaana enkä täytä mitään paikkaa sairashuoneella. Isän suosion vuoksihan minä vain saan käydä siellä. Voin lopettaa siellä milloin tahansa.

— Ne eivät anna todistusta sellaiselle ylimääräiselle oppilaalle kuin minä olen. Ja vaikkapa antaisivatkin — hän naurahti — niin mitä luulet minun välittävän heidän todistuksistaan saatuani nyt hyväksymisen sinulta?

— Oi, älä koetakaan! Tiedän kyllä, että jotenkuten kelpaan vain sairashuoneen oven sisäpuolelle. Äiti ja Åkehan ne tekivät kaiken. Kirstikin oli kelvollisempi kuin minä. Mutta ollakseni Sif olen tehnyt suurteon jo sillä vain, että olen ollenkaan voinut olla avuksi.

— Sinä puhut niinkuin minä tahtoisin sinut vain sairaanhoitajaksi, sanoi Sverker matalalla äänellä ja tutkiva katse silmissään.

Sif punastui kauniisti, mutta ei kätkenyt kasvojaan häneltä. Hänen vastauksensa oli äänetön mutta selvä ja täytti Sverkerin niin voimakkaalla onnentunteella, että se tuntui melkein tuskalta.

— Kolmen viikon kuluttua sitte, Sif! Päätämmekö niin? kysyi hän epäselvällä äänellä.

— Kyllä, vastasi Sif antautuvasti. Sverkerin oli vaikea uskoa, että hän todellakin saisi elää sen päivän, josta he nyt sopivat. Mutta hän sai elää sen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOLILJAN TYTÄR ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.