SUKUPERINTÖ

Nuorisoromaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus Oy, 1919.

I.

Hannes Hakala oli saanut pellon auratuksi ja talutti hevosen hakaan. Sulettuaan haan veräjän jäi hän veräjäpuulle istumaan ja katselemaan kotitienootaan. Haka-aitaus oli mäellä peltojen pohjoispuolella ja veräjälle sopi näkymään talo rakennuksineen ja peltoineen.

Kevätillan vaalea taivas levitteleikse talon ja peltojen yllä. Kuului vaimentuvia ääniä sieltä alhaalta, pihasta, mistä lienee kuulunut. Kylän raitilla joku lauloi.

Olisi pitänyt joutua illalliselle, mutta Hannes istui vielä veräjäpuulla. Ei tuntunut nälkä vaivaavan. Koko päivän oli outo ikävä painanut, eikä se vieläkään ottanut haihtuakseen.

Se olikin oikeastaan suru, joka painoi.

Tuo kotitalo tuossa oli joutumassa vieraisiin käsiin. Tähän oli johtanut viimeinkin isän vuosikymmeniä kestänyt renttuileminen. Talo joutuisi ehkäpä hyvinkin pian vieraalle. Veloista oli mahdoton suoriutua. Hän saisi tästä rakkaasta kotitalosta siirtyä maailmalle. Se olisi sitten palkka vuosien työstä ja rehkimisestä.

Vaikka eipä hän viime aikoina enää ollut kehdannut erikoisesti riehkaista. Tekipähän vain sen mitä ei voinut tekemättäkään jättää. Kun näki, ettei siitä ollut kumminkaan apua. Velkataakka painoi taloa liian raskaana.

Päivä painui tyvenen lahdelman taakse. Rastas lauleli lehteen puhjenneessa koivikossa. Hannes istui veräjällä ja syventyi miettimään lapsuuttaan.

Melkoisen matalata ja ilotonta se oli ollut hänen lapsuutensa. Äiti oli jättänyt hänet silloin, kun hän täytti kymmenen vuotta.

Sitä ennen oli äiti ainoa ilon lähde. Äiti oli ainoata poikaa hellinyt ja huolehtinut aina hänestä. Hän oli saanut aina seurata äitiä milloin kylään, milloin kirkkomatkalle. Siihen aikaan pitivät heränneet seurojaan kylässä. Äiti kävi ahkeraan seuroissa ja otti hänet mukaansa. Hiestävän kuumissa pirteissä veisattiin ja keskusteltiin ja hän istui äidin sylissä. Välistä täditkin pitivät häntä sylissään ja hän muisti, että kiittivät äitiä siitä, kun piti poikansa mukanaan eikä antanut jäädä kotiin jumalattomuutta näkemään.

Mitä se jumalattomuus oli, selvisi hänelle myöhemmin. Isä oli juoppo ja sen lisäksi omasi vielä muita huonoja tapoja. Silloin vielä hän ei sitä oikein ymmärtänyt. Tuntui vain joskus oudolta.

Iloton lapsuus. Kylän yhteisille lasten kisakentille ei häntä päästetty. Hän muisti hämärästi, että äiti oli kieltäessään puhunut pahoista pojista ja että hänen poikansa ei saisi oppia pahuutta.

Sitä oli kumminkin kylliksi kotona. Äiti sitä ei ymmärtänyt, kun vaati häntä jäämään aina kotiin näkemään sitä.

Lapsuudesta oli vain enimmäkseen ikäviä muistoja jälellä, ainakin kaikki mikä ei äitiin liittynyt.

Isä oli kulkenut vähän väliä kaupungissa ja sieltä palattuaan ihmetyttänyt ja pelottanutkin poikaa humalaisen rennolla käytöksellään. Kun otti hänet syliinsä ja haisi väkeville, teki oikein pahaa. Kerran oli hänen vastenmielisyytensä puhjennut kapinaan. Hän oli odottanut isää kotiin kaupungista ja kun tämä palasi juopuneena ja otti pojan syliinsä, riistäytyi hän irti ja juoksi pakoon. Isä etsi hänet käsiinsä, mutta kun hän aikoi ottaa pojan uudelleen, sanoi poika: Hyi, sinä haiset kovin pahalta!

Isä oli silloin lyönyt häntä. Äiti oli tullut hätään ja saanut iskun käteensä ruoskasta.

Isä olikin lyönyt usein häntä. Joka vitsaa säästää, hän vihaa lastansa, oli hänen tapansa sanoa, eikä hän säästänytkään. Pihamaan laidassa kasvoi pihlaja ja siitä oli isä aina rouhaissut ruoskan. Oksat olivat vähitellen loppuneet ja pihlaja viimein kuivui kokonaan. Päätettyään rippikoulunsa, nosti hän pihlajan juurineen ylös ja istutti sijalle koivun, mutta sekin kuivui. Se oli kuin merkki hänen lapsuudestaan. Siitä ei versonut mitään kestävää.

Isä olikin juopotellut lakkaamatta ja kulkenut markkinoilta markkinoille. Äiti sai hoitaa taloa niin kauan kuin hän oli elossa.

Kun äiti kuoli, alkoivat ojanvarret kasvaa pajua ja vilja loppui jo keskellä talvea.

Talo sai muutenkin vähitellen ränsistyä. Kattoja paikkailtiin ja portaat saivat lahoa rauhassa. Isä vain viihtyi pullonsa seurassa.

Kerran hänkin oli äidin vielä eläessä maistanut isän pullosta. Se kirpaisi nielua, mutta jo seuraavana päivänä teki mieli mennä uudelleen maistamaan. Hän oli jo pääsemässä alkuun, kun äiti huomasi sen. Seurasi hirveä meteli isän kanssa ja sitten ei hän enää pulloja löytänytkään. Isä oli ne sulkenut visusti kaappiinsa.

Isällä oli vielä muitakin huonoja tapoja, joita hän koetti lapsena miettiä ja päästä niitten perille, vaan jotka vasta poikaijällä selvenivät hänelle.

Talossa oli aina joku nainen, jolle isä oli hyvin ystävällinen ja kävi hänen kanssaan verkonlaskussa ja milloin missäkin. Lapsen vaistolla hän koetti päästä asian perille ja nähdessään lievempiä kohtauksia, kiihtyi omituisesti. Ja sellaisen kiihtymyksen aikana täytyi hakea aina yksinäisyyttä. Päässä humisi oudosti ja suonet takoivat.

Vähitellen hän vaistosi isän suhteista jotain salaperäistä ja alkoi seurailla hänen retkiään. Joskus isä huomasi sen ja pihlaja menetti taas yhden oksistaan.

Hän koetti miettiä asiata ja kysyi jo äidiltäänkin, miksi isä lähtiessään jonkun naisen kanssa ei ottanut häntä mukaansa. Äiti kävi surullisen näköiseksi ja alkoi puhua muista asioista.

Äiti parka. Olisipa hän vielä elossa. Nyt ei hänen tarvitseisi enää kysellä äidiltä. Hän tiesi minkälainen isä oli. Isä puhui joskus siitä, valitellen itsekin menneitä päiviään. Syytti sukuperintöä. Sanoi isänsä olleen samanlaisen. Lapsiakin oli ollut joka kylässä hänellä.

Kevätyö oli hämärtynyt. Hannes istui vielä hakaveräjällä. Nyt hän nousi ja käveli rantaan, työnsi venheen vesille ja alkoi meloa. Saisipahan olla yksin ajatuksineen ja samalla kokea merrat lahdella.

Miten vähän olikaan iloisia muistoja lapsuudesta. Yksi joulu vain. Hän oli aina tahtonut että laitettaisiin joulukuusi, mutta isä piti sen joutavana eikä antanut laittaa.

Kerran sitten hän oli tullut joulunaattona kotiin markkinamatkaltaan päihtyneenä kuten tavallisesti. Joku nainen oli ollut hänen matkassaan ja paljon juomatavaroita. Isä oli ollut silloin melkeinpä kohtelias äidille ja omin käsin käynyt hakemassa joulukuusen. Kun hän meni kamariin, sitoi äiti siellä kynttilöitä kuuseen. Hän itki ilosta ja äidinkin posket kostuivat ja sormet vapisivat liikutuksesta hänen sitoessaan kuuseen kynttilöitä.

Sen jälkeen olivat taas joulutkin olleet surullisia ja ikäviä. Vasta isommaksi tultuaan oli hän laittanut kuusen ja isä oli tyytynyt vain hieman murahtelemaan.

— Mutta johan nyt!

Hannes naurahti itsekseen alakuloisesti ja meloi kiivaammin. Kun nyt jouluajatuksiin keskellä hempeintä kevättä. Mutta sehän oli yksi hänen lapsuutensa muistoista. Ja niistä kaikista kaunein.

Olipahan käynyt ahvenia mertoihin. Siinä venheen pohjalla ne päristelivät ja potkivat. Kohta pääsisi nuotalle ja rantakalaa keittämään.

Mutta talohan on tuomittu häviöön. Toisen työtä kai pitäisi työntyä tekemään. Vuosi takaperin oli hän pyytänyt isältään torpan paikkaa, mutta ukko vastusti: — Mitä sinä torpalla, onhan tässä talo. Kohta tämä minulta jää.

Se jääkin nyt, mutta vieraalle.

Hän oli aikonut pyytää velkojia odottamaan ja ottaa talo nimiinsä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Naapurit taisivat vihata häntä sen vuoksi että oli Hakalan poika. Ja ainakin pilkkasivat takanapäin hänen edistysharrastuksilleen. Äidin perintöä oli hänessä lukuhalu. Hän olikin lukenut läpi paikkakunnan kirjaston, mutta siihen se jäi. Tuntui niin kuin olisi ollut jokin outo voima vetämässä aina muihin rientoihin. Salainen korttipeli kylän poikien kanssa viehätti. Ja öisin kyti povessa, väliin raivoavana tulena, isän perintö, kuluttava sukuviettielämä.

Venhe oli solunut ruohikkoon ja Hanneksen ajatukset kulkivat taas vuosi vuodelta takaperin lapsuuteen.

Kai se niin oli, että lapsuus vaikutti koko vastaiseen elämään. Miten vähän sitä ihmiset ajattelivatkaan. Kunhan lapset eivät tehneet kasvattajien silmien alla mitään sopimatonta, saivat he muulloin olla miten tahansa.

Niinkuin hänkin. Jos oli sukuperintö hänen taipumuksiensa määrääjänä, niin sopimaton seura oli sille antanut vain vauhtia. Äiti luuli varjelevansa lapsensa, pitämällä hänet pois kylän lasten parista, mutta kotona piikojen ja renkien piloja sai kuunnella vapaasti. Ja heidän elkeitään seurata.

Lapsuusajan muistot kulkivat edelleen kuvasarjoina hänen katseltavanaan. Mikä ihme olikin ne nyt saanut kaikki hereille.

Niinkuin olisi pitänyt lapsuudestaan käydä tilille. Eihän hän itse ollut syyllinen. Isän veri kierteli suonissa. Kaikille sama tottumus oli saanut hänen lapsuutensa synkäksi.

Hannes veti venheen maalle, keräsi kalat konttiin ja lähti verkkaisesti kävellen pihaan.

Talossa jo nukuttiin, renki vain oli vielä valveilla ja vaatteissaan.
Oli kai aikonut öitsimään.

— Onpahan ollut ahvenia, virkkoi Hanneksen konttiin kurkistaen. Saara käski keittovadin hellalta neuvomaan. Missä sinä niin kauan? Jaa, kalassa tosiaan.

— Ja mihin sinä aiot? kysyi Hannes.

— Piikojen puheilla pistäytyä. Tuletko mukaan?

Hannes viritteli tulta hellaan.

— Eipä tunnu haluttavan, virkkoi. Paistan tässä ahvenia, niin on parempi.

— Sittenhän sopii lähteä, kun olet syönyt.

— En sittenkään.

— No?

— Niin on. Jäisit sinäkin.

Kalle myöntyi. Hanneksen poikuusaikojen toverina ei kehdannut milloinkaan vastustella Hannesta. Nyt hän luuli Hanneksen kaipaavan puhetoveria ja jätti lähtönsä.

Tuli loimusi hellassa ja ulkona oli vaalea kevätyö.

II.

Hannes istui renki Kallen kanssa hellan ääressä tuleen katsellen. Ahvenet kärisivät hellalla. Kalle oli kertonut että iltapäivällä oli käynyt nimismies Hakalassa ja pistänyt kirjoihinsa lehmät ja hevoset. Häneltä oli kysellyt hevosia, kun hän sattui tulemaan pellolta. Isäntä oli pysytellyt kamarissaan ja murissut äkäisenä.

— Nytkö se siis jo tulee, virkkoi Hannes ajatuksissaan ja kuin itselleen.

— Mikä niin? kysyi Kalle.

— Huutokauppa tietysti ja — talosta lähtö.

— Siltä se tuntuu. Saadaankin tästä sitten lähteä samaan matkaan.

Kallen sanoissa ei ollut loukkaavaa sävyä. Paremminkin hän näytti
Hannesta kuin säälivän.

— Perintötalo menee vieraalle, virkkoi hän vielä hiljaa.

— Se on isän ansiota.

— Ryyppypäällä se tuntui olevan tänäänkin.

— Mistä se sitä saakin.

— Kyllähän korpirojua aina saa, virkkoi Kalle naureksien.

Hanneksen huulilla helähti teräksinen kirous. Hän ei voinut harmiaan pidättää. Sitten vaikenivat molemmat.

Hetken kuluttua aloitti Kalle:

— Muistatkos niitä poikavuosia? Kerrankin, kun varastettiin ukolta viinoja ja minä koetin sinua sitten kuljettaa kotiin, vaan täytyi jäädä heinälatoon yöksi. Monastipa sinä taisitkin ukon kassoja tasata.

Hannes näytti tyytymättömältä. Mitä tuon tuossa tarvitsi ruveta penkomaan huonosti vietetyn poikuusajan asioita. Hän oli jo niistä saanut tänään kyllikseen.

— Ja sitten kun kerran mentiin Heikkilän tyttöjen aittaan. Sinä taisit olla silloin ensi kertaa niillä asioilla, koskapa minun piti sinua neuvoa.

Kalle naureksi, mutta Hannes näytti kiusaantuneelta. Ei kehdannut kieltääkään. Olipahan niinkuin joku näkymätön käsi olisi tahtonut kaikki kääntää nurin katseltavaksi. Puhukoon nyt Kalle vain, hän ei kiellä.

— Ei meitä silloin vielä ikä painanut, jatkoi taas Kalle. Minä olin kuudentoista, mutta sinä olit vuotta nuorempi. Oli se iloista aikaa. Nyt ei semmoisia kujeita kehtaisi tehdäkään, eikä ryypänneenä miehenä kiivetä tyttöjen luhtiin. Mutta sellaisistahan ne oikeat tytöt pitävätkin.

— Oikeat…

— Niinpä juuri. Ja sitäkin yhtä talkootanssiyötä minä olen tässä ajatellut siellä Mäkäräisen saunassa…

— Pthyi! Älä jatka!

— Kun oli permanto täynnä…

— Vaikene! Ettäs kehtaatkin tuollaisia muistella, kiehahti Hannes.

— No oletko sinä sitten tullut niin kovin ihanteelliseksi, suutahti
Kalle.

— Vaikken. Mutta mehän olimme silloin oikeastaan lapsia vielä ja minä en olisi ollut varmastikaan sellaisessa mukana, ellen olisi vereeni perinyt sellaista saastaa isältäni.

Renki Kalle mietti hetken aikaa.

— Eiköhän me sitä jonkun verran peritä itse kukin. Minunkin äitini on ollut huonomaineinen nainen.

— Jokainenhan meistä saa jossain määrin kärsiä perintövioista, se on selvä. Jotkut kirojen kynsistä pelastavat, hyvin monet tekevät haaksirikon. Minäkin olen…

Hannes keskeytti ja voimakas puna kohosi hänen poskilleen.

— Mitä niin? Sanoisit pois…

— Minäkin olen sairaan sukuvietin orja. Se on kaikista katkerinta, että tietää paheensa, mutta ei voi sitä jättää.

Kalle näytti kuulemastaan hämmästyvän, mutta virkkoi hetken kuluttua.

— Niin olen minäkin. Ja se niin tylsistyttää.

Se oli haikea tunnustus. Ja tunnustaja ei tietänyt mihin apua etsiessään tarttua.

— Ja kyllä niitä on paljon muitakin sellaisia, virkkoi Kalle taas hetken kuluttua. Melkein kaikki nuoret miehet mitä minäkin tunnen.

— Hyi helvetti, minkälaisessa saastassa me elämmekään! kuohahti Hannes.
Ja aivan yleisesti. Ja sitten saarnataan vain synnistä ja helvetistä.
Ei tässä mikään muu auta kuin kansan terveempi kasvatus. Perintöveret
pitäisi saada puhdistumaan. Huh, täällä tukehtuu, mennään ulos.

Miehet istuivat portailla. Oli ihmeellinen kevätyö. Tuli hyvä olla hengittäessä raikasta lehtisilmun tuoksua.

— Minä olisin taistellut sukuni kirousta vastaan, jos olisin saanut pitää kotini, mutta nyt minun täytyy lähteä maailmalle, enkä tiedä miten käy, puhui Hannes. Jos pääsisi kiinni omaan turpeeseen. Se olisi kaikkein parhainta ja siinä voisi tapella huonoja taipumuksiaan vastaan. Nyt häviää perintötalo, mutta toinen perintö jää.

— Noo, eiköhän sitä sentään maailmalla ole kaikista hauskinta.

— On hieman masentavaa ajatella, että maanomistajien jälkeläiset ovat irtolaisten lukua lisäämässä ja kansoittamassa kaupunkeja ja tehtaita.

— Olisit ottanut sinäkin tästä edes torpan paikan aikanaan, virkkoi
Kalle.

— Ei annettu. Olisinkin nyt jo omalla pohjalla.

Tuli hiljaisuus. Auringon nousuruskot värähtelivät pellon takana hakametsässä. Lintujen kuoro heräsi ja käki alkoi kukahdella tyvenen lahden takana.

— Mitä tässä suremaan. Katsellaan rikas talo ja mennään kotivävyksi, virkahti Kalle koettaen nostaa työtoverinsa masentunutta mielialaa.

— Vaikealtahan se saattaa sinusta tuntua, mutta eihän se suremalla parane.

— Ei parane. Ja jos kerran pääsisi nousemaan. Minä tahtoisin tämänkyläläisille vielä näyttää että Hakalankin pojasta tulee ihminen ja hänessä on miestä jotakin yrittämään.

Oli toki hiljaisen ja hyvän äidin perintöä se, että tunsi surkean tilansa ja tunsi voimakasta kaipuuta uuteen elämään.

Jo siinä tuvan pöydän ääressä aterioidessaan varhaisena aamuhetkenä tunsi Hannes keksineensä myöskin jotain uutta ja hyvin tärkeää. Loukattu ihmisarvo saattoi olla hyvä ponnin uudelle elämälle. Ei muuta kuin päästä käsiksi kiinni johonkin.

Mutta mihin?

Maahan, maahan, tuntui huutavan keväinen luonto ulkona. Omaan maahan käsiksi.

Perintömaa olisi ollut rakkainta. Kun olisi saanut palasen Hakalan maata omakseen. Saisipahan näyttää ilkkuville naapureille.

Hannes avasi ikkunan ja hengitti raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Se oli kuin hyväksyvä tervehdys hänen aikomuksilleen.

Ja se tuntui kuin puhdistavan. Jospa hyvinkin voisi luonnon avulla voittaa perintökiusauksen.

III.

Seuraavana aamuna ajeli isäntä Hannesta kynnökselle.

— Maataan vain eikä tule töistä mitään, juritti Hanneksen sängyn vieressä.

— Mitäpä tässä enää töistä, kun kerran huutokauppa tulee, sanoi Hannes.

Vanha Eero näytti hätkähtävän. Tiesikö poika, että nimismies oli käynyt talossa. Mitäpä auttoi enää sitä salatakaan.

— Niinhän se… mutta on niitä töitä silti tehtävä.

— Kenen hyväksi? kuului tiukasti sängyn laidalta.

Ukko ei osannut vastata mitään.

— Kun kerran isä on antanut kaikki näin mennä, niin mitä tässä enää työnteko auttaa. Parasta kun lähtee katselemaan töitä muualta. Olisi nyt tarpeen se pyytämäni torpan paikka.

— Lieneekö sinusta maamieheksi, jurahti ukko.

— Ei ainakaan juomaan eikä renttuamaan. Sillä se on tämäkin talo menetetty.

— Mitä, mitä sinä…?

Ukko vapisi kuin lehti ja suli viimein kyyneliin.

Hannes tunsi heltyvänsä. Suotta aikojaan oli ukon mielen pahoittanut. Mitä hänen tarvitsikaan sanoa niin ankaroita sanoja. Eihän se ollut yksistään isän syy. Sukukirous oli tehnyt tehtävänsä.

Hannes meni isänsä viereen penkille ja laski kätensä tämän olalle.

— Mitäpä tässä riidellään. Tulin suotta sanoneeksi tylyjä sanoja. Tuntuu niin vaikealta lähteä syntymäkodista. Eihän isä mitä suvun kiroukselle. Kyllähän minä sen tiedän.

Ukko kävi kohta jälleen jäykäksi.

— Ja mitä sinä sille voisit. Et sinäkään olisi voinut taloa käsissäsi pitää. Meidän suku on tuomittu kuolemaan, eikä sitä pelasta mikään.

— Entäpä jos pelastuisi, virkkoi Hannes. Minä ainakin aion koettaa.

Ukko lähti kamariinsa. Hän ei tuntunut kärsivän keskustelua. Hanneskin lähti ulos ja laskeutui rantaan.

Kynnökselle hän ei aikonut enää mennä.

Aamu oli kaunis. Kastepisarat kimaltelivat nurmessa ja puiden oksilla.
Tuores multa tuoksui voimaa uhovana.

Hannes istui rantapenkerelle ja jäi miettimään.

Eilen oli lapsuusvuodet antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Nyt tulivat poikavuodet. Tulivat kuin viimeisen keskustelun jatkoksi siihen hänen katseltavakseen. Hannes oli kiivastunut Kallelle, mutta omille ajatuksilleen, tulviville mielikuvilleen ei näyttänyt saavan mitään.

Kun olisi työssä, eivät epämieluiset ajatukset varmaankaan tulisi kiusaamaan.

Mutta Hakalassa ei hänen kannattanut enää työhön ryhtyä. Kaikki oli ulosmitattu. Aidan seivästäkään ei jäisi.

Tulisiko hurjasti eletyt poikavuodet hänen yhtämittaiseksi painajaisekseen? Saisivatkohan ne viimeisenkin tarmon langan katkeamaan hänestä? Silloin tulisi isän ennustus toteen. Heidän sukunsa on tuomittu sammumaan.

Mutta niin ei saa tapahtua!

Hannes työnsi kuin vihoissaan venheen vesille ja alkoi voimiensa takaa soutaa. Venhe hyppi kuin lastu veden pinnalla.

Kylläpä hänen muistinsa olikin nyt vilkas menneitä muistelemaan. Eikö tässä nyt luontokaan, kerkeä keväinen aamu, voinut tulla avuksi? Ihan niin kuin ummehtuneessa kellarissa olisi pitänyt vaeltaa.

Venheen kokka kolahti saaren rantaan ja Hannes jäi tuhdolle istumaan.

Päässä takoi vielä yksi poikavuosien muisto. Miten hän oli kerran — ensi kerran — ryhtynyt rikkomaan luontoa ja juoksuttamaan kuiviin elämänsä nesteitä. Hän kyllä käsitti, ettei tämä pahe mikään synti ollut, mutta se oli elämän voimien väkivaltaista uhraamista. Se oli heikkoutta. Olisihan pitänyt jaksaa itsensä hillitä.

Minkälainen raukka ihminen olikaan. Päältä kaunis, mutta sisältä haiseva raato!

— No mutta enkö minä tästä nyt pääse rauhaan! Olkoon menneisyys mikä tahansa, se ei saa olla estämässä nousua.

Tästä päivästä, tästä kirkaspaisteisesta aamusta alkaen oli taistelu uudelleen aloitettava. Hiljaa, askel askeleelta ylöspäin. Ja luonto lääkäriksi, auttajaksi. Entä Jumala? Taisi olla silläkin niin paljon autettavia, että olisi kai parasta ensin koettaa omin voimin.

Hannes hymähti. Mitähän tästä ajatuksesta kirkkomieliset sanoisivat, mitä oma äiti, jos eläisi?

Olkoon miten tahansa, hänen täytyisi koettaa tokko hänessä olisi yhtään enää miehuutta.

Maahan käsiksi! Siinä olisi ollut hyvä toveri, mutta nyt hän tulisi työnnetyksi pois maaemon sylistä. Miksi hänen piti saada tästä kaipuusta kärsiä? Miksi muiden, tuhansien, kymmenien tuhansien? Ja maa odotti joutilaana ja huusi: Ota minut!

Kylläpä olikin tämä elämä koko sekasotkua.

IV.

Pelätty päivä oli tullut Hakalaan. Se oli aurinkoinen niin kuin muutkin kevätpäivät mutta talossa tuntui synkältä silloin, kun vanha Saara nousi keittämään aamukahvia.

Talon ainoa naispalvelija tuli ensiksi kahville, otti vaieten ja kuin tottumuksesta lypsyastiansa ja meni karjatarhaan. Siellä kuului puhelevan kellokkaalle: — Mihinkähän ne sinut vievät Ensikki-rukka. Viimeistä, kertaa sinua nyt lypsän…

Vanha Eerikki tuli myöskin tupaan. Silmät näyttivät punaisilta ja turvonneilta. Olisikohan juutas taas juonut, mietti Saara. Onpa saattanut suruaan hautoa. Taitaa sentään koskea talon häviö. Ja onhan se, kun saa lopuksi iäkseen mennä köyhäintaloon. Saaran pisti vihaksi, kun muisti Hanneksen surullisen muodon. Ei raukka ollut eilisiltana syönytkään. Teki mieli haukkumaan Eerikkiä, joka siinä öristen ryysti aamukahviaan. Senkin syöttiläs! Keikkukoonpas nyt viinapullo taskussa akkojen perässä!

Ei malttanut Saara olla sanomatta:

— No miltäs se nyt tuntuu Eerikistä, kun saa lähteä vaivaistaloon?

— Häh… mitä se sinuun kuuluu.

— Pistelee tuo vihaksi poskeisenkin, kun mies juo ja mässää talonsa ja ainoa perillinen joutuu maailmalle.

— Häh?… että ala tallata tästä… leipääni syömästä… vai haukkumaan.

— Kyllä ne on tästä puolin meidän molempien leivät vaivaistalossa.
Hannesta käy vain säälikseni.

— Nuori on mies, kyllä se henkensä elättää.

— Kun se vielä kehtaakin… mutisi Saara,

Hanneskin tuli tupaan, joi vaieten kahvinsa ja otettuaan pyhätakkinsa naulasta, meni ulos.

Huutokauppaan tulijoita oli jo ehtinyt kuistin portaille istumaan.

— Huomenta! Joko se pian alkaa? kysyi Hautalan isäntä vahingoniloisesti
Hannekselta.

Hannes vastasi tervehdykseen, mutta ryhtymättä puheisiin käveli hakatielle.

Hautala virnisteli. Hän oli salaa himoinnut Hakalaa, liittääkseen sen viljelykset omiinsa. Nyt hän sen saisi. Nimismiehen kanssa oli tehty salainen sopimus ja hänen saatavansa oli suurin ja ensimäinen. Kun olisi tällä Hanneksella älyä, niin naisi häneltä tyttären ja saisi siten takaisin kotitalonsa, mutta pojan taljake ei ymmärtänyt naisista mitään. Taisi vain salaa pitää piikoja niinkuin isänsäkin.

Hannes kierteli hevoshaassa. Löysi ajokkinsa ja taputti sen kaulaa. Olisipa rahoja senkään vertaa, niin huutaisi sen itselleen. Naapureilta ei voinut pyytää. Miten ilkeästi ne äskenkin olivat katsoneet hänen ohikulkiessaan. Ei, mitään ei voisi pelastaa.

Nyt Hannes vasta huomasi miten tyhjäksi hänkin jäisi. Sai lähteä kodistaan työnhakuun jo seuraavana päivänä. Kotikylällä pilkattaisiin, jos tänne asettuisi. Oli sydän veristäen jätettävä kotoinen turve. Hyvä, ettei äiti ollut tätä kurjuutta näkemässä.

Nyt siellä oli jo piha täynnä miehiä ja toimitus alkoi. Hannes näki hakamäeltä, miten kannettiin tavaroita ulos, vedettiin liiteristä rekiä ja työkaluja pihamaalle. Kuului isoäänistä puhetta ja naurua. Renki-Kalle tuli hakemaan haasta hevosia, koskapa oli suitset käsivarrella.

Oh, tätä helvettiä!

Hannes pakeni metsään. Harhaili karjapolkuja ja joutui aution torpan paikalle, jota oli ennen omakseen katsellut.

Siinä se oli lahoisine rakennuksineen ja sileine, ruohorantaiseen lahdelmaan viettävine peltoineen.

Olisipa isä kerran myöntynyt hänen pyyntöönsä, saisi nyt jo katsella valmista. Oras vihoittaisi tuossa rinteellä lupaavana ja lahopirttien sijalla olisi uusi valoisa rakennus.

Jos olisi Hautala, jolle talo varmasti jää, kunnon mies, pyytäisi tämän tästä itselleen. Mutta häneltä ei voinut mennä anelemaan mitään, kaikkein vähimmin perintömaataan.

Mutta nyt… mitäpä tässä tyhjää uneksi. Olihan hän saanut isältään kylliksi suuren perinnön. Perinnön sellaisen, joka kerran tekisi hänet raihnaiseksi tehtaan työläiseksi, jos ei ajoissa pääsisi kiinni maahan..

Sillä siinä hän uskoi olevan pelastuksensa.

Hannes käveli luikertavaa nurmettunutta polkua rantaan. Pienet iloiset leivoset leikittelivät rantahiekalla. Joku isompi laine huuhtoi vanhan venheen perää, joka oli jäänyt siihen hyljätyksi, rantahiekkaan puoleksi hautaantuneena. Kaisloja kasvoi jo sen tapinreiästä.

Olipa siinäkin valoa ja varjoa rinnakkain. Pienet välkkyvät laineet ja lahonnut venhe. Voimakkaampi oli voittanut heikomman. Sellaista oli luonnossa joka paikassa. Heikompi kituu ja kuolee, vahvempi voittaa.

Hakalaisten käy samoin. Suku sammuu, kun loppuvesa on ensin aikansa harhaillut maailmalla. Vahvempi ottaa talon haltuunsa ja tekee siitä kukoistavan asuinpaikan toisille voimakkaammille ihmisille.

Luonto kosti moninkertaisesti jos sitä loukattiin.

Hannes ei voinut istua rauhallisena, vaan lähti uudelleen harhailemaan. Siellä hävitettiin kotia parhaillaan. Perillinen ei jaksanut olla hävitystä katsomassa.

Hannes naurahti katkerasti heikkoudelleen, mutta ei tällä kertaa voinut sille mitään. Tuntui niinkuin vasaran iskut olisivat kuuluneet tänne asti ja sattuneet kipeästi hänen omaan ruumiiseensa.

* * * * *

Kaikki irtain oli jo myyty. Seurasi talon vuoro. Hautala teki korkeimman tarjouksen ja se hyväksyttiin. Hautala seisoi hajasäärin miesjoukossa ja soitti suutaan isoäänisesti … hän panee pellot ruista kasvamaan… se kannattaa sota-aikana… pian maksaa kaksi markkaa kilo…

— Rukiitko? kysyy joku joukosta.

— Niin.

— Se on vale! Ei kuuna päivänä.

— Nähdäänpäs!

Syntyi kiivas kiista ja sananvaihto. Saara oli sillä aikaa kantanut läjän pulloja pihamaalle ja näytti yhä vielä varastoa lisäävän. Kun oli saanut kokoelmansa kyllin suureksi mielestään, virkkoi nimismiehelle, joka käveli pihamaalla:

— Tässä olisi vielä myytävää. Ehkäpä nämä naapurit haluaisivat ottaa näistä jonkun muistoksi, koskapa niistä ovat aikoinaan sisuksetkin kelvanneet.

Miehet katselivat hieman hämillään pullo- ja lekkerikasaa. Eihän sitä voinut kieltää, että ukko oli ollut hyvä tarjoomaan ja olihan silloin tullut maistetuksikin. Olipa, olipa siinä nalikoita. Kas kun oli säilynyt vielä kaksi vanhaa viina-ankkuriakin…

Miehet alkoivat vähitellen hajautua, pihasta. Hautalakaan ei enää huutanut levälläjaloin pihamaalla. Akanpahuus oli pilannut hyvän tuulen, kantamalla ne pullot siihen ihan nenän eteen.

Hetkistä myöhemmin, kun jo viimeinenkin vieras oli lähtenyt talosta, tuli Hannes hiljaa ja kuin arastellen pihaan. Hänen huomionsa kiintyi ensiksi pullokasaan pihamaalla. Luullen sitä kyläläisten ilkityöksi, heidän keksimäkseen, kuohahti hänessä viha ja raivo. Saatuaan käsiinsä korennon, levisivät pullot siruina pitkin pihamaata.

* * * * *

Hannes oli päättänyt lähteä heti. Vaatemytty selässä oli hän jo porstuan ovella menossa, kun muisti, että isälle oli vielä hyvästit heitettävä.

Ukko istui kamarissaan pöydän ääressä ja käryytteli piippuaan.
Huomattuaan Hanneksen puuhissa erikoista, virkkoi:

— Mihin nyt?

— Tietysti leipääni ansaitsemaan, työnhakuun. Eihän tässä nyt enää tarvita ja ehkäpä se nyt jo minun puolestani riittääkin.

— Käski Hautalainen sanomaan, että saa olla paikoillaan, jos tahtoo.
Hän lupasi maksaa sinulle saman palkan kun muillekin työmiehilleen.

Hannes naurahti katkerasti.

— Vai saman palkan… Kas kun ei vähempää. Isä saa sanoa sille, että minä en elä hänen armostaan.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Ukko katseli ovensuuhun.

— Ja sitten isä kehtaa ehdottaa minua Hautalaisen työmieheksi, kuohahti
Hannes.

— Miks’en. Hyvä mies, lupasi minullekin leipää lopuksi iäkseni.

— Jääkää vain Hautalaisen armopaloille, minä aion päästä omin voimin eteenpäin. Kun olisin ajoissa saanut pyytämäni torpan paikan, ei nyt tarvitseisi toisen armosta elää.

— Tokkopa sinusta torppariksi… sukuvika se painaa sinuakin.

— Ja sinä isä kehtaat vielä siitä puhua… olisi, kun kerran on mies, koettanut hillitä itseään, mutta naisia piti olla ja viinaa joka nurkassa.

— Häpeä, poika!

Ukko ryki ja röhelsi. Nuorukaisen otsalla paloi harmin tuli.

— Minulla ei ole syytä hävetä sinun edessäsi, isä. Minä tunnen kyllä sukuperinnön kirouksen painon ja lankeenkin sen pauloihin, mutta koetan nousta jälleen. Mutta miten lienee, isä? Onkohan oma vanhuutesi tyyni ja rauhallinen?

Ukko istui masentuneena pöydän päässä. Pojan syytös oli sattunut häneen. Hän tunsi tällä hetkellä kenties raskaimmin rikoksensa painon.

Hannes katseli isäänsä ja hänen säälin tunteensa heräsi. Miksi hän oli sanonut niin kovia sanoja isälleen…

— Mitäpä turhaa sanoitamme, sanoi Hannes ja ojensi kätensä isälleen. En minä sinua tahdo syyttää. Kun nyt oikein yritän ja jos onnistun, niin — syömme yhteistä leipää.

Vanhus oli heltynyt kyyneliin.

— Minä otan ollut huono mies. Anna anteeksi, poika. Menetin sinunkin perintösi…

— No mitä nyt niistä enää. Koetan aloittaa alusta ja jos minussa on miestä voittamaan itseni, niin tiedän että menestyn. Minä osaan tehdä työtä ja nyt hyvästi siksi, kun joskus palaan.

— Jumalan haltuun.

Kamarin ovi painui hiljaa kiinni ja pää kumarassa kiirehti Hannes pihaveräjälle.

Uusi kausi oli hänen elämässään alkava.

V.

Hannes oli tukkisavotan mukana kulkenut koskelta koskelle, talosta taloon. Toverit olivat meluavaa joukkoa, mutta hän oli pysynyt hiljaisena mietiskelijänä kuten ennenkin.

Toiset eivät tästä pitäneet ja hän saikin kuulla väliin pistopuheita.

Kylän tytöt tuskittelivat:

Mikähän se on olevinaan, kun se ei puhu eikä pukahda. Hyvänpäivän hätäisesti sanoo. Eikä se iloisena naura ja remua, kuten toiset tukkilaiset.

Eikä sitä saa tulemaan illalla aittaansa eikä ruokatunnilla puheilleen.
Taitaa olla itserakas ja hieman tuhmansekainen.

Sillä olisi kumminkin niin reipas ryhti ja kauniit silmät. Ehkäpä onkin jo omansa valinnut, kun ei kehenkään suostunut.

Päivä paistoi ja suuri järven selkä lepäsi tyvenenä. Hannes seisoi joen rannalla ja iski silloin tällöin hakansa puuhun, joka yritti uimaan rantakivikkoon. Puu solui rauhallisesti toisten joukkoon lautassa, joka oli joen alasuussa. Saattoi kulua joskus puolikin tuntia, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään.

Tämä ei totisesti ollut miehen tehtävää, Varsinkin miehen, jonka olisi tarvinnut työn kautta hakea rauhaa ja tyydytystä itselleen, jonka elämän pelastava voima oli ainoastaan raskaan työn kautta löydettävissä.

Joku viikko sitten oli hän painunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei mikään liikuttanut häntä. Tunsi olevansa kuin kone, joka toimi kerran liikkeelle pantuna.

Mutta pohjalla jäytivät intohimot ja vaativat velkansa äänekkäämmin kuin muulloin.

Hän tunsi, että ellei voisi ponnistaa tylsyyden verhoa rikki, ei hänestä tulisi mitään.

Maa oli tästä hänet pelastanut. Eräänä yönä ei uni vaatinut velkaansa ja hän kuljeksi metsissä. Muutamasta järvenlahdelmasta löytyi perkkiö, pieni tupa sarkojen laidassa. Viljelys oli parhaimmassa kunnossa ja viljelijä oli valinnut kauneimman paikan perkkiölleen ja tuvalleen. Pelto oli äsken kynnetty ja multa tuoksui voimakkaasti. Hän otti sitä kouraansa ja veti ahneesti sen tuoksua henkeensä.

Viikkoja sammuksissa ollut kodin ja maan kaipaus heräsi polttavaksi ikäväksi ja ikävä toi uusiakin mielikuvia.

Hänellä olisi tuollainen pieni koti ja jossakin salomökissä tyttö, jota saisi ajatella omanaan.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen kaipaus, mutta se sellaisenaan oli uutta. Siinä oli jotain hienoa ja värähtelevää kuin vasta auenneessa tuomen kukassa. Hän oli ennen sukuperintövaistonsa vuoksi ajatellut vain nuoren tytön ruumista. Nyt hän kaipasi nuoren tytön sielua. Puhdasta kuin vasta auennutta kukkaa.

Ja sitten seurasi tätä uutta sysäystä kysymys: ansaitsenkohan minä sellaista?

Se askarrutti aivoja monena yön hiljaisena hetkenä. Sen kautta hän olisi saanut ehkä kirouksen voitetuksi, mutta eihän hänen miehenä sopinut sitä vastaan ottaa lahjana. Hänen täytyisi ensin voittaa itsensä.

Hannes tyrkkäsi paria puuta menemään ja nojasi hakavarteen.

Työtoverit soimasivat häntä ja haukuskelivatkin. Ei hän sille mitään voinut, ettei toisten kanssa jaksanut remuta. Hänen täytyi tehdä tiliä itsensä kanssa melkein joka hetki.

Kylässä, jossa he olivat majailleet jo kolmisen viikkoa, oli muuan talo, jossa hän asui. Talossa oli nuori tyttö, hieman erilaisempi muita. Hannes oli huomannut, että tyttö oli katsellut häntä viime päivinä; Oli joskus iltasilla jäänyt piharakennuksen kuistille istumaan kuin odotellakseen Hannesta puhetoveriksi.

Hannes oli aikonutkin mennä eilisen päivän illalla, mutta jäänytkin istumaan tuvan portaille. Tyttö oli vihdoin mennyt pois ja hän oli tuntenut siitä pientä kipua.

Hannes koetti siinä rannalla seistessään, arvailla syytä miksi hän oli antanut tytön turhaan odottaa.

Tyttö oli kaunis, ehkä kahdenkymmenen iältään. Hän käytti pukuja, jotka toivat vielä enemmän esiin hänen nuoruutensa.

Oli merkillistä, että himo ei yllättänyt häntä katsellessaan tytön vartaloa ja liikkeitä. Mutta hän tunsi omituista pelkoa. Hän voisi ehkä tytön valloittaa, mutta voisiko hän vastata itsestään, etteivät hyväilyt synnyttäisi niin kiihkeätä himoa, että hän sortuisi alkamassaan taistelussa. Hänen olisi pitänyt oppia pitämään tytöstä, niin kuin unelmatytöstään, joka oli hänen mielikuviinsa eräänä yönä perkkiötä katsellessa ilmestynyt. Miksi hän ei voinut tästä tytöstä siten pitää?

Mikä oli syynä siihen? Oliko tytön olennossa jotain, vai hänen pohjimainen itsensäkö oli vielä niin perin muuttumaton?

Jos hänen unelmatyttönsä ilmestyisi hänelle ilmielävänä, pitäisikö hänen katkeruudella huomata pelkäävänsä samaa kuin talon tytönkin suhteen?

Eikö hän voisi milloinkaan oikein rakastaa, vapaasti ja himottomasti?

Jos ei voisi, niin se merkitseisi samaa, kuin hänen tappiotaan taistelussa.

Niinkö raskaasti pitäisi maksaa nuoruuden hairahdukset?

Päivällishuuto kajahti joella ja Hanneskin laski hakansa samalla.

Päällikkö oli ilmestynyt rannalle ja lähti hänen rinnallaan kävellen pihaan. Hänkin asui samassa talossa kuin Hannes.

— Kohtapa tästä joesta selvitäänkin ja uusi on edessä, puheli päällikkö. Sinun laitasi, mies, taitaa olla vähän niin ja näin. Mikä sitten lieneekin asia, joka mieltäsi painaa, mutta jotain on, sen kyllä näen. Puhuisit minulle. Minä en ole ihan tavallinen tukkisouvari minäkään, ja tiedän yhtä ja toista elämästä. Olen jo ollut muutamia kuukausia yliopistossakin, kunnes heitin kaikki ja valitsin tämän metsäläiselämän.

Hannes katseli hämmästyen miestä. Hän oli näyttänytkin jo heti erilaiselta kuin tavalliset tukkipomot. Mikähän tarina tässäkin mahtoi piileksiä.

Hannes oli lausunut avomielisen ihmettelynsä ja sanoi sitten:

— Minun asiani ovat sellaisia, että niistä ei sovi syrjäiselle puhua. Eivätkä ne puhumisesta paranekaan. Mutta etten ystävällisyyttänne käyttäisi väärin, voin sanoa senverran, että minä saan kärsiä isäni ja esi-isäini hairahduksista.

He kävelivät vaieten.

— Minä ymmärrän, sanoi päällikkö. Mutta teissä voi sukupolvi muuttua, koskapa kärsitte suvun vioista. Se on jo suuri askel parempaan. Voisimmehan puhua joskus näistä asioista, lopetti hän talon portilla.

Hannes meni tupaan ja aloitti ateriansa toisten hälinästä välittämättä.

VI.

Puut soluivat verkkaan alas ja Hannes istui kivellä katsellen veden leikkiä jalkainsa juuressa.

Kylässä oli aloitettu heinänkorjuu ja läheiseltä järven rantaniityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa. Poutaisen punainen päivä oli alenemassa. Ilman rannat olivat sakean auteren peitossa.

Tuli siinä väkistenkin kotitalo mieleen.

Jokohan Hakalassa on uusi isäntä aloittanut heinänkorjuun? Hakalan vainiot eivät kai vielä kiirehtineetkään. Apila oli kuoleutunut pelloilta, joita hän ei saanut mielensä mukaan laittaa kuntoon.

Hautalainen voisi tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä. Pellot saisivat uuden ojituksen ja ison niityn viemäri syvennettäisiin. Hautalainen oli kehunut teettävänsä uuden karjakartanon ja sitten saataisiin pelloille riittävästi lantaa.

Vieläköhän Vappu jaksaa vetää niittokonetta? Ketähän siellä on heinää korjaamassa?

Se oli kaikki siellä ja hän on täällä.

Outo ikävä poltti kirpaisevana. Vieläkö sekin kaiken muun lisänä?

* * * * *

Hannes ei mennyt työn loputtua toisten mukana pihaan, vaan jäi talon venerannalle istumaan.

Talon tytär tuli rantaan jotain vaatetta pesemään. Saatuaan työnsä tehdyksi aikoi hän palata, mutta huomasi Hanneksen kivellä istumassa ja peräytyi muutaman askeleen.

— Täälläkö te… pihassa odottivat teitä saunaan… mutta… mitä teille on tapahtunut?

— Miten niin?

Hannes koetti hillitä äänensä väreilyä.

— Kun olette niin kovin surullinen.

— Minä taidankin olla sitä aina.

Tyttö oli kahden vaiheella, jatkaako keskustelua, vai lähteäkö ylös pihaan. Hän jäi. Laski vaatteensa lepän oksalle ja istui rantakivelle. Hänen pitäisi saada jotain selvyyttä miehestä.

— Ettekö ole sitten koskaan iloinen? kysyi tyttö.

— Enpä usein, varsinkaan nykyään. En ole tässä työssä oikealla urallani.

— Mutta mikä teidän oikea toimialanne sitten on?

Hannesta miellytti tytön suorasukaisuus.

— Minun pitäisi olla oikeastaan maamies, mutta nyt minä en ole mikään, en edes oikea tukkilainen.

Tyttö hymähti hyvänsuopaisesti.

— Mutta mikä estää teitä maatyöstä, jos kerran haluatte?

— Minä en mielelläni auraisi toisen maata ja itselleni en ole vielä sitä saanut.

Hannes tunsi vähitellen käyvänsä avomielisemmäksi ja kertoi tytölle kotitalonsa kohtalon. Toistaiseksi ei hän muuta kertonut.

He kävelivät rinnan pihaan johtavaa tietä.

— On teillä muitakin suruja, mutta eihän ole vieraalla niitä lupa kysellä, sanoi tyttö hiljaa.

— Miks'ei, jos vain voisi ymmärtää.

— Jos ainakin tahtoisi… ja minä — tyttö epäröi jatkaessaan — ainakin tahtoisin ymmärtää.

Hannes tunsi lämpenevänsä tytön ystävällisyydestä. Hänellehän ei usein ollut sitä tarjollakaan. Hän muisti, miten kotikylän parempiosaiset tyttäret olivat nakelleet niskojaan hänelle. Tuossa käveli hänen rinnallaan moninverroin komeampi tyttö ja tarjosi ystävyyttään, vaikka hän oli nyt kulkuri. Ehkäpä hänen tuleva onnensa kävelikin tuossa hiljaisena ja odottavana. Kunpa vain olisi uskaltanut tarttua kohtalon kultaiseen lankaan käsiksi.

Hannes oli puhunut tytölle. He olivat pääsemässä jo pihaan ja hän huomasi raikkaan punan tytön poskilla ja lämpimän ilmeen hänen silmissään. Ja vielä muutakin. Niinkuin tyttö olisi sanonut itselleen: Johan sen arvasin, ettei hän ole tavallinen tukkilainen.

Pihatiellä he erosivat ja Hannes meni saunaan.

Mitä minä lienen hänelle sanonutkaan, mietti hän tyytymättömänä itseensä. Maksoiko vaivan levitellä itsensä kokonaan näkyville vieraalle ihmiselle? Tyttö voisi siellä ehkä nyt naureksia hänelle ja ainakin ihmetellä hänen avomielisyyttään.

Mutta olihan tyttö niin kauniisti sanonut tahtovansa ymmärtää häntä. Ja sitten. Tarvitsiko hänen osoittaa itselleen heikkouttaan pelkäämällä tyttöä, joka oli kaunis ja miellyttävä?

Naurettava hupsu hän oli.

Hannes käveli saunatietä pihaan ja huomasi jo kaukana, että tyttö istui piharakennuksen rapuilla. Hänen pihaan ehdittyään sanoi tyttö jonkun ystävällisen sanan ja lisäsi:

— Tulkaa katsomaan minun uutta kangastan.

Hannes seisahti ja mietti hetkisen menisikö. Eihän sopinut menemättäkään olla.

Tyttö ohjasi hänet rakennuksen toisessa päässä olevaan isoon huoneeseen. Kangas oli puissaan pihaikkunan ääressä ja tyttö silitteli sitä hymyillen.

— Siitä kai tulee teille onnenkangas, virkkoi Hannes leikitellen.

— Miten niin?

— Niinpähän vain, joko morsiuspeitto tai papin paitakangas.

Tyttö helähti nauramaan.

— Ettehän te katso kangasta ollenkaan. Sehän on ryijy, ei siitä ole papin paidaksi.

He naljailivat ja naureksivat siinä hetkisen vastakkain, mutta yht'äkkiä Hannes kävi totiseksi. Kesäyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ikkunalla kukki verenpisara ja kiertoheinä. Tyttö oli siinä hänen edessään verevänä ja puoleensa vetävänä. Mitä hän kohta tekisi, jos vielä jäisi?

Hannes jo siirsihe ovensuuhun jonkun askeleen, mutta tytön katse pyysi jäämään.

* * * * *

Hetkistä myöhemmin painoi Hannes hiljaa oven kiini ja niinkuin juopunut horjahti pihamaalle. Hän oli sulkenut tytön syliinsä ja puristanut kuin hulluna onnesta ja ikävästä, mutta vielä enemmän eräästä tunteesta, joka sai suonet hurjasti takomaan ja ajatukset sekomaan.

Minkä hän voi sille, että kaipasi rakkautta, jota oli ikänsä kaivannut? Mitäpä hän voi sille, että orpona elämän onnelle oli tavoittanut virvatulta kiinni.

Virvatulta. Niin, sitä se oli. Hänen olentonsa kipenöi vielä siitä tulesta. Tytön täyteläinen olento, sähköiset käsivarret, kuumat huulet, ne saivat taas hiljaa kyteneen tulen ilmiliekkiin.

Hannes parahti kuin haavoitettu päästyään ylisille, jossa oli hänen yksinäinen makuutilansa.

Hän tunsi rakastavansa tyttöä, mutta toisin kuin olisi tahtonut. Eikö hän voisi koskaan rakastaa oikein, rakastaa sielua, ihmistä, eikä ruumista.

Hannes puristi tyynyä syliinsä ja puri hammasta. Nyt ei hän tahtonut sortua, ei ainakaan tällä kertaa hirvittävän himonsa uhriksi. Hän kirosi itseään ja sukuaan ja tuskanhiki helmeili hänen otsallansa.

Voi, eikö mistään löytyisi pelastusta ja apua!

Hän oli varma siitä, että tyttö rakasti häntä niinkuin tyttö ensi kerran vain voi rakastaa. Tyttö oli sanonut sen ja hänen kirkkaissa silmissään oli ollut kyynelhuntuinen loiste.

— Nyt minä olen näin iloinen, että olen säilyttänyt itseni koskemattomana tätä suurta onneani varten, sinua varten, oli tyttö puhunut.

Hannes ajatteli tätä sydän veristäen. Se oli koskenut kipeästi häneen jo silloin kun tyttö sen sanoi. Nyt selvisi hänelle tytön sanojen johdosta, että häneltä oli onnenportti lyöty kiinni. Hän ei voisi tällaisena tyttöä omistaa, eikä hänen rakkauttaan.

Yön hetket kuluivat. Sairas veri vaati osaansa. Onneton mies taisteli vastaan kylmän hien putoillessa otsalta.

Hänen täytyi ulos. Hän ei jaksaisi muuten.

Sama oli ulkonakin. Heinäkuun yö oli raskas lämmöstä ja miljoonien solujen luomisinnosta.

Hannes tunsi selvästi, että jos hän nyt sortuisi, ei hän kehtaisi eikä voisi katsoa tyttöä enää kertaakaan silmiin. Ja sitä hän ei tahtonut. Vaikkapa hänen täytyisi jättää tyttö, hänen pitäisi saada katsoa rehellisesti tyttöä silmiin.

Muuten hän lähtisi kuin varas talosta.

Hannes kierteli polkuja talon vainiovieruksilla ja häpesi itseään. Että hänen täytyi näin taistella ja että himo ei ottanut haihtuakseen hänen verestään, ei suuren rakkaudenkaan tieltä.

Hannes päätti jo lähteä talosta ja kirjoittaa tytölle. Kun hän kokosi tavaroitaan, huomasi hän, että näin tulisi paljastaneeksi tytölle heikkoutensa ja sitä hän ei vielä ainakaan tahtonut.

Mutta hänen täytyi saada tavata ihmisiä, ketä vain ja aivan viipymättä.
Saada puhua jonkun kanssa, vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä sanoja.

Hannes muisti, että päällikkö oli pyytänyt häntä puhumaan silloin kun vain tahtoi ja oli ollut niin ystävällinen. Hän kuului joskus öillä valvovan, ehkäpä hän nytkin…

Hannes ei harkinnut pitemmältä oliko sopimatonta mennä herättämään toista keskiyöllä, hän meni ja koputti päällikön ovelle.

Ovi aukeni kohta ja päällikkö kysyi:

— No, mitäs nyt?

— Minä vain… minulla olisi asiaa ja minä tarvitsisin apuanne… suokaa anteeksi, että näin…

— Käykää sisään… olinkin valveilla tässä … no, mitä on oikeastaan tapahtunut. Puhu nyt aivan kuin vanhemmalle veljellesi ja kättä ensiksi sen päälle.

Hannes tunsi miehessä ymmärtävän ystävän ja kertoi illan tapahtuman ja oman toivottoman taistelunsa.

— Mutta hyvä mies, sinun on selvintä heti mennä naimisiin, ei siinä muu auta.

— Sepä siinä onkin, etten tällaisena voi sitä ajatella.

— Mutta hän voi parantaa sinut.

— Se olisi kovin alentavaa minulle miehenä ja, etkö huomaa, minun pitäisi voida rakastaa häntä oikein, jota hän tietysti odottaa minulta. Mitä hän sanoo saatuaan tietää, että olen tällainen raukka.

— Eihän sukuperintö ole sinun syysi ja aiheuttamasi ja jos tyttö kerran rakastaa sinua, ymmärtää hän myöskin tilasi ja opettaa sinua rakastamaan oikein, kuten sinä sitä sanot.

— Voihan olla niinkin, mutta siinä piilee myöskin se vaara, että minun lapseni ehkä saisivat maksaa kerran kalliisti sen, että itse en ole voittanut itseäni:

Mies sängynlaidalla katseli neuvottomana eteensä. Nuori mies oli ihmeellinen päätelmissään. Mistähän, sairaan suvun jälkeläinen, olikin saanut sellaisen varmuuden ja niin suuret vaatimukset itseään kohtaan.

— Mutta yleisten periaatteiden kannalta…

— Älä puhu sellaisista periaatteista, keskeytti Hannes. Minä kyllä tunnen ne. Nykyinen maailma, varsinkin tietoviisaat ja oppineet, nauraisivat minulle, mutta siksipä onkin koko yhteiskuntamme sairautta täynnä. Ei, minä en alistu yleisten katsantokantojen mukaiseksi. Minä en pyydä tyttöä omakseni ennen kuin voin olla itsestäni varma. Jos en voi rakastaa muuten, kuin että sukupuolitunne on ensi sijalla määräämässä, niin mieluummin kierrän kuin koira maailmalla sukukiroukseni painamana!

Mies silmäili edelleen neuvottomana Hannesta, joka seisoi ikkunan ääressä kasvot kalpeina katsellen nousevaa aurinkoa.

— Aiotko sitten jättää tytön? kysyi hän.

— En. Aion puhua hänelle ja jos hän odottaa minua, niin… ja sitten, hyvä ystävä, minä en voi olla päivääkään enää tukkilaisena. Se tappaa kaikki hyvät aikomukseni. Minun täytyy päästä sellaiseen työhön käsiksi, jossa voin ponnistaa. Kun pääsen kiinni maahan…

— Kyllä minä tuon hyvin ymmärrän, vaikka onkin vaikea luopua näin pian sinusta. Olisin voinut järjestää sinulle yhtiössä minkälaisen paikan tahansa. Voisin vieläkin, mutta et taida suostua?

— Sinä voisit toimittaa minut helpommille päiville, vaikka entinenkin toimeni on liian helppoa. Ei se käy päinsä. Hartiavoimaiseen työhön minun on päästävä.

— Mutta eihän tietääkseni sinulla ole mitään paikkaa tai muuta tiedossa, jäisit siksi aikaa, kun järjestelet.

Hannes pysyi päätöksessään ja kiittäen kaikesta poistui kohta huoneesta.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteilyssä värähteli kasteinen maa.

Hannes jäi hetkiseksi istumaan pihamaan kivelle. Nyt hänen ei tarvinnut hävetä nousevaa aurinkoa. Hän oli voittanut yöllisen taistelun ja tunsi sanomatonta mielihyvää siitä.

Voisikohan se ehkä vastakin käydä näin helposti? Ja voisiko vielä jäädä toistaiseksi, kokeilemaan voimiaan?

Kyllä se kävisi mahdottomaksi.

Ja hänen täytyi päästä maahan kiinni. Eihän hän voisi kulkurina vaimoaankaan elättää.

Keventynein mielin nousi Hannes ylisille. Hänen ei tällä kertaa tarvinnut pelätä yksinäisyyttä.

Hetkisen valveilla ollen kuuli hän kellokkaan ammunnan tarhaveräjällä ja lypsäjien matalaa puhetta pihamaalta. Isäntä kuului käskevän miehiä kesantokynnökselle.

Ne onnelliset saavat askarrella maatyössä, mietti Hannes. Milloin se aika koittaa minulle?

VII.

Hannes seisoi joen sillalla, nojasi kaiteeseen ja odotti. Vaatemytty oli siinä hänen vieressään istuinlaudalla.

Talosta kuului ääniä. Kyntäjät siellä palasivat pelloilta ja karjaa huhuttiin kotiin. Alempana kuului joku pojista aloittavan laulun, mutta se katkesi vetelään ölinään. Kuumuus rasitti vesien partaallakin.

Nyt näkyi jo kellokas talon karjakujalla.— Missä lienee Hakalan vanha kellokas, tuli Hannes tahtomattaankin ajatelleeksi, vaikka tärkeämmät ajatukset olivatkin pyörineet hänen päässään.

Ajatukset viivähtivät nyt jo kokonaan kotitalossa ja palasivat hetkistä myöhemmin taloon, jonka hän oli nyt jättävä.

Kun olisi voinut jäädä, olisi ehkä piankin saanut ikävöimäänsä maata. Tyttö oli Jokivarren talossa ainoa perillinen ja isänsä oli vanha ja raihnainen. Talo olisi tarvinnut miehen, ja isäntä, hyväntahtoinen vanhus, oli pyytänytkin Hannesta apulaisekseen. Oliko ehkä huomannut, että tyttärensä viihtyi tarinoimassa hänen kanssaan.

Maata olisi ollut ja valmis asuntopaikka, vaan se täytyi jättää, sille ei voinut muuta.

Hannes oli katsellut taloa peltojensa ja koivujensa keskellä. Nyt sieltä tuli joku ja kääntyi maantielle.

Se on Lyyli, mitä minä voin sanoa hänelle, ajatteli Hannes.

Tyttö tuli ja nojasi hänkin kaiteeseen. Kellertävät, runsaat hiukset olivat auenneet ja tyttö oli solminnut ne hätäisesti niskaan. Sinisissä silmissä oli valtava, melkeinpä murheellinen ilme.

Poika tuskin uskalsi katsoa tyttöön. Hän kuuli sydämensä kovat, tuskaiset lyönnit.

— Sinä siis jätät minut, sanoi tyttö hiljaa.

— Enhän voi muutakaan tällä kertaa. Jos vain voit odottaa, niin minä tulen kerran, ehkäpä piankin luoksesi, puhui poika.

Hän oli äsken piharakennuksessa puhunut kaikki tytölle, joka oli vaieten kuunnellut, ripsien raossa kirkkaat pisarat. Tyttö oli tullut nyt vain häntä saattelemaan alkutaipaleelle.

— Kuulehan Lyyli, ethän ole nyreissäsi minulle, sanoi Hannes hetken kuluttua. Olisinhan tullut terveeksi sinun hellässä hoidossasi, mutta sukuvika ei olisi tullut sovitetuksi. Meille, tai oikeastaan minulle alkaa uusi kirkas tulevaisuus, kun työllä ja ponnistuksilla saan sovitetuksi sen, minkä vanhempani ovat rikkoneet.

— Mitenkäpä voisin sitä ollakaan, sanoi tyttö leikitellen irtaantuneella hiussuortuvallaan. Tiedänhän, että yhteisen onnemme puolesta niin teet kuin hyväksi näet.

He lähtivät kävelemään polkua, joka erosi maantieltä ja luikerteli männikkö- ja lehtotievojen poikki sydänmaille.

Keventääkseen tytön alakuloiseksi painunutta mieltä leikitteli Hannes:

— Tätä samaa polkua minä sitten tulen taas myttyineni, niinkuin kulkuri ainakin, pyytämään Jokivarren komeata tytärtä omakseni. Mitäs jos annettaisiinkin miehelle rukkaset?

— Ei ole annettu ennenkään eikä vielä vastakaan, naurahti Lyyli. Eikä Jokivarren tyttö ole komea. Kun et vain sattuisi komeampia siellä maailmalla löytämään.

— No, siitä ei puhuta. Jos sinä vain odotat, etkä kättä toiselle käppää.

Tyttö käveli siinä hänen vierellään niin vetävän verevänä. Yht'äkkiä heitti Hannes myttynsä menemään tielle ja sulki tytön syliinsä.

— Nyt hyvästi, oma tyttö! Sinä et saa tulla enää. Tiedät, että on vain vaikeampi minunkin erota. Odota, pian minä tulen.

Tyttö jäi siihen kyyneleisenä ja poika lähti reippaasti astumaan, heiluttaen vielä tien käänteessä kättään hyvästiksi.

Melkein kuin toinen koti oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja enemmänkin.
Kirkassilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö jäi häntä odottamaan.

Miehen astunta kumahteli kangaspolulla. Siinä oli jo päättäväisyyttä-ja ryhtiä. Ihme, että hän oli jo näinkin pitkälle voinut päästä itsekasvatuksessaan.

VIII.

Hannes makasi selällään pienen metsälammen rantakalliolla, vaatemytty päänsä alla. Yksinäiset metsälinnut olivat jo vaienneet ja hiljaisuutta rikkoi vain silloin tällöin ahvenen pulahdus kaislikossa.

Kallio oli lämmin ja siinä oli mukava levähtää. Ajatuksilta, painavilta ja kiusaavilta, sai siinä metsälammen rannalla ihmeellisen rauhan.

Mikä oli saanut ne kaikki karkkoamaan? Jos ajatus pyörähti jälelle jääneessä, tytössä ja talossa, voi se viipymättä siirtyä mihin vain, hiljaiseen lammin rantametsään, auerhämyiselle taivaalle, vanhaan kotitaloon ja tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta mikään niistä ei kiinnittänyt. Salolammen luonto kokonaisuudessaan tuntui pitävän kuin kaikkea yllä.

Nuori haapa lipatti siinä melkein korvan juuressa. Salama välähti läntisellä taivaalla ja ahven pulahti ruohikossa, jalan juuressa. Sitten ei taas kuulunut muuta kuin sammalen ritinä hengityksestä liikkuvain hartiain alla.

Ihana erämaan rauha. Kukapa sen suuruutta tajusi muut kuin saloseudun yksinäinen asukas.

Ei hänkään ollut sitä ennen tällaiseksi huomannut. Oliko tässä erikoisempaa kuin muulloinkaan jonkun saloseudun rauhaan pysähtyessä, taisi olla vain ero siinä, että hän voi nyt kaikkea paremmin tajuta, ottaa vaikutteita vastaan.

Hän olikin ehkä päässyt jo jonkun verran nousemaan entisyydestään.

Eiköhän sittenkin luonnon alkuperäinen asutus ollut kaikista kaunein. Kun vaan asujalla oli puuttumaton ravinto. Tällä hetkellä hän, kulkuri ja sukukirojen alainen, ei olisi kalliolevähdyspaikkaansa vaihtanut suurkaupungin miljoonapalatsiin. Täältä löysi elämän terveenä ja koruttomana, mutta palatsien nurkissa viihtyi kuolema.

Mikä risahti?

Hannes nousi katsomaan. Jänö oli puikkinut rantaan ja lipoi vettä kivenkolosta. Eipä näyttänyt pelkäävän. Rauhallisena painui asuntopaikoilleen niinkuin olisi nähnyt vertaisensa.

Pilvi lännellä oli kasvanut ja salama leimahti jossain kauempana.
Hannes painui jälleen sammalvuoteelleen ja jäi silmät kiinni miettimään.

Uni tuli tällä kertaa rauhallisena ja virkistävänä. Ihana saloseudun rauha kosketti suojelevalla kädellään nukkujaa.

IX.

Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt yhdenkään kasvoilla.

Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.

Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja takonut joskus naapureillekin.

Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset tehtävänsä ja se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin huomiota oli kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän kävi käsiksi työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta helposti ja hän ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan malliseppänä.

Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän ei ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen maatyöhön hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan paikkaa, ollut hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi hänen hyvistä pyrkimyksistään.

Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä jotain omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa asettaa väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen koneiden tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän tunsi, että hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon sai iskeä koko tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa. Lyyli, jolle hän oli kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut siihen tyytyväinen. »Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän sinä kaipasit», oli hän kirjoittanut.

Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai rääkätä ruumistaan.

Lyylille hän kirjoitti tästä.

»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se on minulle työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn lakkaamatonta taistelua paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut kuin auttavia ystäviä minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat minua takaa, menen minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin aina heiltä saavani apua taistelussani. En millään hinnalla voisi silloin väkivaltaisesti uhrata elämännesteitä.

Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa. Siellä luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten voimien kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin tutkia, onko minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi koskaan voinut pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että kerran voin, ehkä piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti puhkee puuhun, tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä luoksesi.»

Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka työtehosta voivat huomauttaa toisille.

Mutta se teki Hanneksen vihatuksi toisten joukossa. Varsinkin kun hän ei ottanut osaa mihinkään työväen rientoihin.

Kiroiltiinkin jo hänelle ja uhkailtiin. Mutta se ei yhtään liikuttanut häntä. Mitäpä hänen tarvitsi kohdistaa huomiotaan muuhun kuin oman armottoman hirviönsä tappamiseen.

Hän ei ollut päässyt siltä vielä rauhaan. Se vei vielä voiton, useinkin jättiläiskamppailujen jälkeen, mutta nyt hän ei jäänyt enää murehtien miettimään tappioitaan, vaan suunnitteli uusia voittoja.

Sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli jäänyt tappiolle, työskenteli hän kuin jättiläinen. Melkein peläten katselivat toverit häntä ja insinöörit seurasivat salaperäisen kunnioittavasti hänen rajuja liikkeitään.

Sukukirous oli kuin jättiläispuristin, joka tahtoi musertaa hänet, mutta hän tahtoi olla jättiläistä vieläkin voimakkaampi. Ja siinä syntyi hirvittävä taistelu.

* * * * *

Kuitenkin tunsi Hannes olevansa vieraalla pohjalla. Iltasin, kun kuumeinen työ oli loppunut ja hän kulki asuntoonsa, kävi se aina yhä vaativammaksi ja selvemmäksi hänelle.

Miksi et poistu saloille ja rakenna sinne pirttiäsi, jossa ovat juuresi? Miksi et ota vastaan mitä on tarjolla? Tyttö ja rauhallinen kotikontu odottavat sinua. Oletko olevinasi viisas, kun uhraat nuoruutesi vuodet koneiden jyskeessä?

En ole vielä valmis vastaanottamaan, koetti hän rauhoittaa itseään.
Vielä jonkun aikaa karkaisua ja sitten.

Mutta voisithan voimiasi mi teliä maaemon kimpussa. Voisithan näyttää miten tähkäpäät saadaan huojumaan siellä, missä kasvaa vaivaiskoivikkoa.

Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.

Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.

* * * * *

Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin huomaamatta ohitse.

Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen kalseilta. Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.

— Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä en jaksa kauan odottaa.

Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän kokonaan toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan polven elämää silmällä pitäen.

Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.

Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan. Työinnossaan ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt eräänlaisen turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä pannakseen sen kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia nähtäväkseen, mutta niitä ei ollut hänellä. Selitettyään suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä käytettäväkseen ja työtarpeet. Kaikki sillä ehdolla, että keksintö luovutetaan tehtaalle.

Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä päivältä pääsevänsä lujemmalle pohjalle.

Kun keksintö on valmis, voin minä lähteä Jokivarteen, ajatteli hän.

Hän aikoi tästä kirjoittaa Lyylille, mutta se ylenmääräisessä ponnistuksessa jäi päivästä päivään. — Pian minä tämän rakkineen saan kokoon ja silloin heitän hyvästit koko laitokselle.

Insinöörit ajattelivat toista. Heillä oli käytettävänään verraton kyky ja heidän oli kiinnitettävä se kokonaan liikkeeseen. Mutta kun he puhuivat loistavasta tulevaisuudesta Hannekselle, hymyili tämä. — Minun tulevaisuuteni on varmasti loistava, mutta ei täällä, ajatteli hän. Jokivarressa on saatava kasvamaan kaksi tähkää siellä, missä ennen on kasvanut yksi.

Eräänä iltana, kun hänen työtoverinsa olivat jo menneet pois ja hän yksin jäänyt työpajaan, tuli kolme tehtaan työmiestä ja vaati häntä mukaansa.

— Mihin? kysyi Hannes keskeyttämättä työtään.

— Talolle. Siellä aiotaan antaa sinulle ystävällinen varoitus.

— Mistä?

Hanneksen ääni oli kuin kylmän teräksen.

— Siitäpä, että täällä ei saa yksi tehdä enemmän kuin toinenkaan. Sinä oletkin jo mielettömällä rehkimiselläsi saanut meidän työmieskunniamme kärsimään.

— Onko sitä sitten ollut? kysyi Hannes kylmästi.

Miehet tulistuivat.

— Sinä näyt olevan ilmeinen rahapomojen nuoleksija, ja jollet muuta käytöstäsi, on sinun poistuttava kokonaan tehtaasta.

— Se on vain minun asiani, joka ei kuulu teille. Ja jos minä olen teidän työmieskunnianne vienyt, niin siitäpähän tiedätte, ettei sitä ole ollut olemassakaan. Ja nyt suorikaa matkoihinne!

Joku miehistä lähestyi uhkaavasti.

— Sinä tulet nyt talolle!

Mitään enää virkkaamatta tarttui Hannes miestä hartioihin ja heitti hänet ulos. Toiset seurasivat hänen jälkeensä. Kuului vain synkkää kiroilua tieltä.

Hetkistä myöhemmin sulki Hannes ovet ja käveli johtajainsinöörin asunnolle.

Siellä hän tuli kertoneeksi tapahtuman ja insinööri pyysi häntä jäämään luokseen yöksi.

— Ja sitten luulen huomenna saavani koneen valmiiksi, ilmoitti Hannes.
Herrat saavat tulla katsomaan.

— Ja ylihuomenna saadaan suorittaa sillä koeajo. Tämähän on loistavaa.
Me voimme aloittaa jo tulevaksi muokkauskaudeksi koneen valmistuksen.

— Mutta missäpä koeajon suorittaa, virkkoi Hannes. Nythän on maaliskuu vasta lopuillaan.

Insinööri naurahti.

— Hakala ei näy tietävänkään, että vuodenajat eivät meille merkitse mitään. Me voimme suorittaa koeajon vaikkapa helmikuussa. Rauta-yhtiöllä on suurenmoiset laitokset, joita te ette vielä kaikkia tunne. Kunhan tulette yhtiömme osakkaaksi, niin saadaan nähdä yhtä ja toista.

Yhtiön osakkaaksi? Hannes hymähti. Vai sitä herrat suunnittelivatkin. Olihan ikävää tuottaa hyville miehille pettymystä, mutta hän asettuisi osakkaaksi erääseen taloon, jossa muuan kirkassilmäinen tyttö oli jo odottanut kauan häntä.

Pianpa hän tästä jo joutaisikin lähtemään. Olisi vain pitänyt kirjoittaa Lyylille. Hän olisi siitä tullut varmaankin hyvin iloiseksi.

Mutta olihan somempaa mennä aivan odottamatta.

Jo nyt olikin jo maaliskuu lopuillaan ja huhtikuun perästä tulee ihana toukokuu, ja hän pääsee kiinni maahan, uutena ihmisenä. Uskollinen, hyvä Lyyli saa vihdoinkin tuskaisen odotuksen palkan.

X.

Maaliskuun päivä valkeni kirkkaana ja poutaisena. Näytti tulevan aikainen kevät, koskapa lumet olivat jo aukeilta sulaneet, niin että maa näkyi paikotellen.

Hanget kantoivat metsissä. Hannes oli noussut varhain ja lähtenyt kävelemään aukeamain poikki metsään.

Taivas oli keväisen kirkas ja hanki helisi askelten alla. Ehkä jo seuraavana päivänä hän pääsisi lähtemään. Ensin olisi ikävä rautatiematka, mutta sitten hän oikaisisi lopun matkasta suoraan keväthankia. Olisi ihanaa päästä aamuvarhaisella Jokivarteen. Lyyli voi olla lypsylle menossa, kun hän ilmestyy pihaan. Hän ilostuu, juoksee vastaan…

Hannes oli kiivennyt läheisen vaaran laelle, johon näkyi koko tehdasseutu ja suuri kylä. Sitä hän ei ensin huomannutkaan, katse lensi kauemmas, peninkulmien taa pohjoiseen.

Hannes istui kaatuneen puun tyvelle. Hänestä tuntui ihmeelliseltä kuluneet kuukaudet. Oliko hän todellakin sama mies, joka lähti autioksi käyneestä Hakalasta ja oleksi milloin missäkin ja pysähtyi vihdoin tänne? Elämä alkoi vähitellen tuntua kokonaan uudelta. Ankara työ oli auttanut häntä nousemaan. Miten iloiseksi Lyyli tuleekaan saatuaan tietää, ettei hän ollut turhaan ponnistellut. Siellä suuren luonnon keskellä hän tulisi kokonaan uudeksi ihmiseksi, sillä nyt hän jo voi luottaa itseensä, että pääsisi voitolle.

Hänen täytyi kiirehtiä tehtaalle, sillä tänään koeteltaisiin hänen pientä keksintöään.

Hän oli varma, että se toimi moitteettomasti, jos heillä vain oli tarpeellinen koekenttä. Herrat olivat ensin epäilleet, mutta sitten jo innostuneet itsekin.

Tehtaalla oli tehty valmistuksia siksi päiväksi. Insinöörit olivat puuhanneet pienet juhlallisuudet siltä varalta, että koe onnistuisi. Johtava insinööri oli käynyt jo hänen asunnollaan tapaamassa häntä.

— Me jo luulimme, että olisitte lähtenyt karkuun ja jättänyt ilman mitään keksintönne meille, leikitteli hän. Tulkaa nyt saamaan suunavausta ja sitten koekentälle.

Hän sai istua herrojen pöydässä ja hänelle lausuttiin kohteliaisuuksia: yhtiömme uusi osakas ja muuta sellaista joka tympäisi häntä. Ei hän ollut keksintöön ryhtynyt saadakseen kunniata ja mainetta, vaan voidakseen alkaa uuden ajanjakson elämässään.. Jos hän olisi tästä puhunut herroille, olisi hänelle naurettu.

— No, herra Hakala, kuinka paljon te pyydätte keksinnöstänne? kysyi yhtiön toimitusjohtaja hymyillen.

Herra Hakala. Se kuullosti hänelle, maankiertäjälle hieman oudolta. Turpeenkääntäjä hän oli ja tahtoi sinä pysyä. Mitkään lupaukset ja tarjoukset eivät saisi häntä unohtamaan maata.

— Noo, mitäpä minä, kunhan saan palkkani, jurahti Hannes melkein jäykästi.

— Ei niin vaatimattomasti. Ymmärrättehän, että keksintönne on kyllä jonkunarvoinen. Me lunastamme sen ja otamme teidät osakkaaksi yhtiöön. Voitte käyttää aikanne miten haluatte. Mallipaja ja miehiä on aina käytettävissänne. Ja nyt koekentälle.

* * * * *

Kone toimi moitteettomasti aivan niinkuin Hannes oli odottanutkin. Herrojen innostuksella ei ollut rajoja. Insinöörit ja toimitusjohtaja tekivät jo taskukirjoihinsa laskelmia kuinka paljon yhtiö tulisi vuosittain hyötymään keksinnöllä.

Hannes seisoi syrjässä eikä häneen näyttänyt tarttuvan toisten innostus. Hän oli poikennut kentälle mennessä asunnolleen ja huomannut pöydällä kirjeen, jonka postinkantaja oli siihen jättänyt.

Lyyliltä, oli hän ilostunut. Mutta kirje toi murheellisia tietoja. Lyyli ei ollut jaksanutkaan odottaa häntä. Oli lakannut toivomasta, että hän enää koskaan tulisi ja — oli lupautunut toiselle. Ensi sunnuntaina hänet jo kuulutettaisiin.

Kaiken tämän Lyyli oli kertonut kierrellen ja anteeksi anellen, mutta nähtävästi ilman mitään tuskaa. Kirjeensä loppuun oli hän liittänyt toivomuksen, että Hannes kohtelisi häntä edelleen ystävänä ja hän tahtoisi olla sitä samaa Hannekselle.

Hannes oli kiroten heittänyt kirjeen uunin pesään ja niin kuin unessa seurannut toisia koekentälle.

Näinkö hänen valoisa, uusi maailmansa luhistuikin? Näinkö surkeata pilaa oli koko elämä?

— No mutta ettekö te iloitsekaan keksintönne onnistumisesta? kuuli hän toisen insinööreistä sanovan. Mitä teille on tapahtunut?

Hannes mainitsi jotain ikävistä uutisista ja seisoi äänetönnä syrjässä. Hänelle oli nyt samantekevää vaikka olisi kuinka suuren keksinnön omistaja. Tänä aamuna olisi hän voinut tuntea iloa työnsä tuloksista, mutta nyt hän katseli sitä välinpitämättömästi.

— Ikäviä uutisia. Joutavia! Me lähetämme maailmalle iloisen uutisen keksinnöstänne ja kaikki muu saa jäädä. Me tarjoamme ensi aluksi pantentista viisikymmentätuhatta. Mitä sanotte? No, onhan teillä aikaa miettiä.

Mutta Hannes mietti että vaikka satatuhatta, olisi se saman tekevää. Mitä hän rahoilla… Ne tulivat liian myöhään. Hakala, isäin perintömaa, oli mennyt vieraisiin käsiin. Hautalainen ei luovuttaisi sitä millään hinnalla.

Muuta ei hän voinut miettiä kuin sitä, miten taivaan nimessä Lyyli oli saattanut niin tehdä. Nyt saisi hän taas aloittaa kuin alusta elämänsä.

Yht'äkkiä sai hän voimakkaan uhman halun.

Ottaa rahat yhtiöltä ja elää kuin viimeistä päivää.

Saisi Lyylikin tietää, ettei hän kerjäläisenä kulkenut.

Mutta se oli vain hetkellistä. Kuinka pitkälle hän siten pääsisi ja mitä hän sillä voittaisi. Entisen suuren voittonsa vain menettäisi.

Herrojen kemut olivat suurenmoiset ja Hanneksen täytyi pakostakin koettaa olla iloinen. Eihän hän voinut olla epäkiitollinen hänelle osoitetusta huomaavaisuudesta ja ystävällisyydestä. Johtava insinööri kuljetti hänet illalla pikku tanssiaisiinkin, jotka oli juhlan kunniaksi järjestetty ja jossa hän tahtoi nuoren keksijän esittää hienolle naisseuralle.

Mutta kun seuraavana päivänä kutsuttiin hänet konttoriin ja hän oli allekirjoittanut keksinnön luovuttamissopimuksen ja toimitusjohtaja latoi korkean kasan seteleitä hänen eteensä pöydälle, ei hän niihin kajonnut.

— Teidän ei sopisi noin kylmästi ottaa vastaan tarjoustamme, virkkoi johtaja, kun Hannes oli samalla myöskin ilmoittanut lähtevänsä. Kuka tahansa suostuisi ilolla liikkeemme jäseneksi, eikä liioin hylkisi summaa, joka teille annetaan, jatkoi hän.

— Pyydän anteeksi, mutta uutiset, joita sain kotopuolesta, vaativat minua lähtemään. Kertakaikkiaan on myöskin kohtaloni tällä kertaa sellainen, että minun on taas aloitettava alusta ja siksi en rahoille laske erikoisempaa arvoa. Voinhan pyytää sitten teiltä, jos tarvitsen.

— Sama kai se on. Me talletamme rahat pankkiin nimellenne ja ne ovat käytettävissä silloin kun haluatte.

Herrat näkivät, että miehen kanssa oli turha jatkaa keskustelua ja siispä hieman kylmästi sanoivat he hyvästit. Olihan heillä Hanneksen keksintö, menköön mies vaikka hiiteen, kun ei omaa etuaan ymmärtänyt.

Hannes erosi melkein hartaudella tehdasseudusta. Olihan hän täällä oppinut niin paljon.

Sydäntä jäyti kumminkin katkeruus, ettei voinut uutta elämäänsä aloittaa niinkuin oli jo kauan kuvitellut. Mihin hän nyt ohjaisi askeleensa? Entinen kotitalo tuntui kutsuvan häntä, mutta mitä hän siellä tekisi, jossa toinen oli käskijänä hänen kotonaan ja haltijana maalla, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle.

Jokivarteenkin nyt tulisi toinen. Tyttö, joka oli saanut kaikki hänen parhaimmat ajatuksensa, ei jaksanutkaan odottaa.

Xl.

Raikas kevätaamu. Hanget kantavat. Hannes kävelee vinhasti poikki metsien ja soiden. Aurinko ei ole vielä noussut ja hän on jo useita neljänneksiä taivaltanut.

Tehtaalta lähdettyään on Hannes harhaillut ilman erikoista määrää. Lyylin kirjeen saatuaan oli hän selvittänyt pian itselleen asemansa. Hän oli kuin uusien olojen portilla. Hän oli aikonut siihen asti mennä toisesta portista kuvittelemaansa uuteen valoisaan elämään, mutta se oli lyöty kiinni häneltä. Toisesta oli nyt käytävä sisään eikä hän voinut edes kuvitella minkälaista tulisi olemaan.

Hänen lujaksi muodostuneelle luonteelleen oli tällainen välitila sietämätön. Hänen ruumiinsa oli tottunut raskaaseen työhön ja nyt — kävellä toimettomana.

Kuljeksiessaan oli Hannes yöpynyt muutamaan taloon tien varrella. Se oli hyvin hoidettu, vauras talo. Pihaveräjästä sisään astuessaan syöpyi heti sen ulkomuoto hänen aistimuksiinsa kuin maisemapiirteet valokuvalevyyn. Talon hengestäkin oli hän selvillä heti tullessaan puhtaalle pihamaalle. Portaat olivat kunnossa ja alempana karjakartanolla ajokalut järjestyksessä; pirttirakennus punamaalissa ja karjakartano uusi ja valoisalta näyttävä.

Hannes astui pirttiin. Hänen silmissään oli vielä ulkopuolinen kuva talosta: sileät pellot, lantakasat rivissä saroilla, aitat, vajat ja pihamaa. Ja istuessaan penkille tunsi hän olevansa nyt kulkuri ja irtolainen enemmän kuin koskaan ennen.

Hän sai luvan yöpyä ja isäntä kyseli yhtä ja toista.

— Vai tehtaasta… ei tainnut työ maittaa … onhan sitä kulkevata kaikenlaista. Eilen tästä kans' kulki yks' sälli…

Hannesta pisti ukon puhuttelu. Vai kulki eilen yks' sälli. Ja nyt tuli toinen. Ei sopinut kuva talosta isännän kanssa yhteen. Semmoinen oman arvonsa tunteva turilas. Tuuheiden kulmien alta tuikki pienet kiiluvat kissan silmät.

Kukahan oli tehnyt ihmisistä kiertolaisia ja sällejä?

Hannes ei kehdannut ukolle aukoilla elämänsä kirjaa. Tunteettomalle ja omahyväiselle jäärälle.

Tulevan yön nukkui hän tuvan penkillä. Talon hoikka, kärsivän näköinen tyttö olisi vienyt hänet vieraspuolelle, mutta emäntä kuului hänelle karjasevan.

— Hyh… vai sälliä sinä oikein kamariin… hyvä kun saa penkilläkin maata.

— Ei tuo ole sällin näköinen, kuului tyttö sanovan.

— Näkö kun näkö… tässä mokomia…

Uni ei tullut siinä penkillä loikoessa. Kului tunti ja toinen ja kellon särähtävät lyönnit kuuluivat nukkuvassa pirtissä. Ajatukset pysähtyivät Hakalaan. Siellä on samanlainen kello kuin tuo tuolla… taulu vähän rikki, jaksaneekohan vielä käydä. Isäukko käy sitä joskus tirkistämässä. Taitaa ukon tunnit tuntua pitkiltä.

Jokohan rantapelto on sula. Puron suu on jo varmaankin auennut.
Hautalainen on vienyt sinne rysänsä.

Huhtikuun yönä, niin kuin muinakin öinä, talo nukkuu, mutta talon henki valvoo. Ja on kuin vanha seinäkello ja astiakaappi keskustelisivat tuvassa keskenään. Ja jos on kukkia ikkunalla ja jos ne eivät ole nuutuneet, ottavat ne osaa keskusteluun. Ne puhuvat useimmiten talon omista asioista, mutta joskus ne saavat viestejä hyvinkin kaukaa ja kätkevät ne. Ja kun tulee sopiva hetki, kertovat ne kuulemansa.

Kello oli äsken lyönyt kolme ja päivä valkeni. Hannes valveutui penkillä. Hän huomasi verenpisaran ikkunalla. Eilen ei hän sitä huomannutkaan. Sillä oli tulipunaiset kukat ja katse pysähtyi niihin. Ja siinä kukkaa, astiakaappia ja kelloa katsellessa olivat ajatukset menneet Jokivarteen. Tuntui heikko, kipeä vihlaisu sydänalassa. Hannes lojui penkillä puolivalveilla.

»Tuossa se siis nyt on», tuntui astiakaappi sanovan.

»Mikä niin, mikä niin?» kysyi kello.

»Poika, jonka piti mennä Jokivarteen ja jota tyttö odotti.»

»Tyttö hoiti silloin tummanpunaista ruusua ja se oli kuukausia runsaassa kukassa. Tyttö katseli sitä joka aamu ja näytti miettivän. Päivällä hän, varsinkin myöhemmin katseli usein ikkunasta tielle. Muuan nuori mies kävi samoina aikoina usein talossa ja puhutteli tyttöä, mutta tyttö ei katsonutkaan häneen. Mies kävi yhä useammin talossa ja tyttö jo katseli joskus häntä. Oli sitten talossa talkoot ja illalla tanssittiin. Tyttö näytti miettivän ja niinkuin muistelevain jotain. Sitten hän nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja tanssituvassa hymyili kerran sille miehelle. Hän meni miehen mukana tanssiin ja he tanssivat koko yön.»

Verenpisara keskeytti ja kaappi pidätti henkeään. — Jatka, pyysi hän.

»Sitten minä en nähnyt mitä tapahtui, mutta tyttö oli aamulla kalpea, eikä voinut nostaa katsettaan. Ruusu oli myöskin yöllä kuihtunut. Sen kukat ja lehdet riippuivat hervottomina.»

— Entä sitten? uteli kello, joka tiesi kaiken, mutta antoi kukkasen kertoa.

»Sitten mies on käynyt usein talossa ja tytöllä on nyt verenpisara hoidettavana, mutta sen kukkien ummut eivät aukea. Ne haparoivat kuin sokeat aurinkoa etsien.»

Hannes karisti unen rippeet, nousi ketterästi, mutta jäi pää käsien varaan penkille istumaan. Kello kävi edelleen ja verenpisara ikkunalla näytti katselevan hyvin kauas.

Hannes oli luullut kaiken jo sammuneen, mikä koski Jokivarren tyttöä, mutta se oli vain uinunut piilossa herätäkseen sopivassa tilassa esiin. Siinä penkillä istuessaan hän tunsi, miten voimakkaat mielenliikutuksen laineet kantoivat häntä.

Hannes ähkäisi tuskasta, nousi ja nojasi ikkunaan, ulos katsellen.
Siellä oli jo valoisaa ja keväinen taivas kaareili lämpimän sinisenä.

Hanneksen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Hänen olisi pitänyt lähteä heti, mutta talossa vielä nukuttiin. Isäntä tuli kumminkin tuvassa käymään ja Hannes sanoi lähtevänsä ja maksoi olostaan sillä tavalla, että isäntä jäi älyttömänä seisomaan.

— Eihän näin paljoa.

— Ei ole liiaksi. Sällitkin joskus ovat ihmisiä.

Hannes tunsi hiljaista hyväämieltä astuessaan ulos kantaville hangille, vaikka äsken herännyt mieliala jatkui. Oikaistessaan yli pellon katsoi hän vielä taloa jälellään. Sinne oli jäänyt pienen pieni murto-osa hänen elämästään. Kukkanen loisti ikkunalla. Sen tarina tuli mieleen eikä hän nyt voinut ajatella muuta kuin Lyyliä. Kaikki muu häipyi pois sen ajatuksen tieltä, lähtö kotoa, oleskelu tehtaassa jo pitkälliseksi käynyt taistelunsa.

* * * * *

Hannes istui kaatuneen hongan tyvellä muutaman metsäaukeaman laidassa ja katseli auringon nousua. Metsä heräsi. Lintujen kiihkeätä riemua kuuli joka puolelta.

Unensekainen kaukainen sanoma tuli mieleen.

Pitäisikö jättää Jokivarteen menemättä? Olisi ehkä helpompi unohtaa kaikki, mutta mieli teki nähdä tyttöä vielä kerran ja taloa. Saisi nähdä haparoivatko tytön kukkasessa aukeamattomat ummut kuin sokeat päivää kohti. Tyttö ei ehkä ollutkaan onnellinen toisen kanssa.

Sieltä se jo näkyi Jokivarren talo. Hannes tunsi polviensa horjahtavan. Tuossa oli silta ja tuolla rannalla taisi näkyä sama kivi, jolla hän oli istunut silloin kun tyttö ensi kerran häntä puhutteli. Tuolla ylempänä kätki metsä muuanta salaisuutta. Siellä oli hän sanonut tytölle hyvästit ja polun käänteessä vielä viitannut kädellään viimeiseksi kyyneleiselle tytölle.

Hannes astui päättävästi pihaan ja meni tuttuun tupaan. Siellä oli vain
Lyyli yksin karsinaikkunan luona.

Hannes kuuli äänensä tulevan kuin maan alta sanoessaan päivää. Tyttö tunsi äänen ja kääntyi nopeasti.

Punastuipas, ajatteli Hannes.

Tyttö otti muutaman askelen tulijaa kohti, seisahti, tuli sitten jo reippaasti ojentaen kätensä. Katse kohosi poikaan, mutta painui jälleen alas. Nopeana väläyksenä oli tytöllä tunne, että Hannes siinä hänen edessään oli nyt eräässä suhteessa monin verroin ylempänä häntä. Ajatusvälähdyksen jatkona oli talkooyö ja tyttö punastui yhä enemmän.

Mitä Hannes tunsi pitäessään aivan pienen hetkisen tytön kättä omassaan?

Tyttö oli sama kuin ennenkin. Vartalo, suu, silmät ja hiukset. Hymy oli vain uutta, se oli arkaa ja siinä oli kuin pieni surun piirre. Mutta kuitenkaan tyttö ei ollut sama. Hannes tunsi sen ensi hetkestä ja melkein hätkähti. Hän oli kuvitellut kokonaan toisenlaiseksi tapaamisen ensihetkiä.

— Nyt minä tulin, sanoi Hannes.

— Niin.

Tyttö katseli maahan, osaamatta muuta sanoa.

Hanneksesta tuntui tuokio tuskalliselta. Emännän tulo keittiöstä tupaan vapautti.

— Kas, Hanneshan se… vieläpähän muistitte.

Hannes istui penkille ja tyttö pyörähti keittiöön.

— Tulin kävelleeksi, sanoi Hannes jotain sanoakseen, ja antoi katseensa kierrellä tuvan tutuissa esineissä. Katse pysähtyi karsinaikkunalle. Mitä? Siellä oli verenpisara ja sen kukkanuput olivat kuivuneet. Hannes tunsi niin hämmästyvänsä, ettei huomannut isännän tupaan tuloa eikä kokonaan hänen lausettaan.

— … näille maille.

— Tulinhan.

— Sieltäkö kotopuolesta vai sinne matkalla?

— En minä sieltä, enkä juuri matkalla sinnekään.

Isäntä ei oikein osannut jatkaa keskustelua ja jonkun sanan sanottuaan ilmoista pyörähti ulos.

Emäntä vei kahvipannun kyökin hellalle ja puheli siinä lomassa. Hän taisi tietää Hanneksen ja tytön väliset asiat ja näytti olevan siitä kuin kiusaantunut ja hämilläänkin. Koetti tapailla lämmintä äänensävyä ja pyyteli Hannesta kamariin.

Hannes seuraili emäntää huoneitten läpi vastenmielisesti. Tupa olisi ollut kuin sen hetken ajatusten keskustana. Tuvassa oli Hannes viime kesänä nähnyt Lyylin useimmiten liikkuvan askareissaan.

Emäntä sulki kamarin oven hänen jälkeensä. Se oli Lyylin kamari ja siellä tuoksahti puhtaalta vaatteelta. Lyyli seisoi pöydän ääressä ja pyysi Hannesta istumaan.

Istuessaan uunin kupeelle näki Hannes tytön vain syrjästä. Tyttö kääntyi ja koetti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi.

— Sinä olet varmaankin vihainen minulle, sanoi hän. Eikä suottakaan.
Miksi et tullut ennemmin?

— Minä en voinut-. Tiedäthän sen.

— Ja minä kun niin odotin.

Siinä istui tyttö surullisena ja masentuneena ja näytti kovin raskaasti tuntevan syyllisyytensä painon. Tuoko tuossa oli Lyyli, hänen ensimäinen rakkautensa ja ehkäpä viimeinenkin. Tuo tyttö tuossa oli saanut hänen parhaimmat ajatuksensa ja osaksi hänenkin tähtensä oli hän taistellut itsensä kanssa ja oppinut häntä ajatellen jo voittamaankin itsensä. Ja nyt oli näin. Lyyli ei ollut enää sama tyttö, joka jäi tielle viime kesänä kyyneleisenä ja ikävöivänä.

— Se talkooyökö odotuksen katkaisi? kysyi Hannes hiljaa ja kuin säikähtäen sanojaan.

Tyttö kalpeni. Mistä Hannes tiesi?

— Onko sinulle… joku kertonut semmoista?

— Minä tiesin sen vasta viime yönä. En olisi enää muuten tullutkaan, mutta tahdoin nähdä vielä kerran sinut, ja oliko se kaikki niin.

— Voi, älä puhu.

Tyttö painoi päänsä pöytäliinaan.

— Ja kuka siitä kertoi?

— Minä vain sen tiesin… ei kukaan kertonut.

Hetken kuluttua kysyi Hannes:

— Oliko sinulla kukkiva ruusu silloin, kun… minua vielä muistelit?

Tyttö vavahti.

— Oli, mutta se kuoli jo siitä minä tiesin, että sinä et tulisi.

— Ei se sen vuoksi kuivunut. Muu syy siihen oli.

Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Tyttö painoi päänsä käsiensä varaan ja pöydälle putoili kirkkaat pisarat.

Hannes heltyi ja läheni tyttöä laskien hiljaa kätensä hänen olkapäilleen.

— Lyyli… hyvä tyttö… minkä sinä sille voit. Ehkä minä voisin rakastaa sinua vieläkin. Ethän sinä ole itse tahtonut, ethän…

— En.

Tyttö nyyhki rajusti.

— Voisihan elämä vielä…

— Voi, älä puhu… ei minusta ole enää sinulle.

Hanneksen hyväilevät kädet painuivat. Tämä tässä ei ehkä ollutkaan Lyyli, vaan joku toinen. Lyyli ei olisi voinut niin hairahtua. Viime kesän tyttö oli puhdas ja koskematon.

Hannes meni ovelle. Hänen kasvonsa värähtelivät. Mitäpä hän nyt enää täällä, kun kerran Lyylikin sen niin tuntee ja sanoo.

— Nytkö sinä menet?

Tyttö tuli nopeasti ja tarttui hänen käsiinsä. Näin sinä et saa mennä.
Sinun on annettava minulle anteeksi, en minä itse sitä tahtonut.

Hannes sanoi jo antaneensa kaikki anteeksi, jos oli tytön tarpeellista sitä häneltä pyytääkään. Kuka tässä osasi oikein ratkaista elämän ihmeellisiä ongelmia.

Päivä oli jo korkealla, kun Hannes palasi talosta. Kävellessään raskain askelin upottavaa tietä mietti hän tytön suoraa tunnustusta. Se oli vihlaissut kuin viikate heinää. Mutta vaikka oli näin, ei auttanut tuntea kohtaloaan kovemmaksi kuin se oli. Maa oli vielä jälellä. Ei niin suurta surua, ettei se voisi auttaa unohtamaan.

* * * * *

Hannes istui kivellä ja punnitsi voittojaan ja tappioitaan. Jos tuntui kirpaisevalta menettää tyttö, jota oli oppinut jo oikein rakastamaan, mutta joka oli itse tunnustanut, ettei ollut sen arvoinen, niin olihan hänen voittonsa suurempi, joskaan se ei ollut vielä täydellinen. Kiusanhenget tulivat vielä joskus vaativina, mutta hänellä oli jo miehuutta työntää ne takaisin. Hän ei langennut enää ja se tuotti taistelun jälkeen ihanan rauhan.

XII.

Kesäkuun sunnuntai on erilaisempi muita sunnuntaipäiviä. Sunnuntairauha on olemassa niin kuin ennenkin, mutta talon pirtissä ei viihdy kukaan ja kaikki muutkin huoneet ovat tyhjät. Kesäinen aurinko houkuttelee ulos. Aamiaisen jälkeen siirtyy ensimäisinä työmiehet ulos paisteiselle pihamaalle, karja- ja tupatytöt menevät aittojensa seinustalle, josta väkevänkeltaisena loistaa aurinkokukat. Vanhan vaarin on vaikea istua tuvassa postillansa ääressä. Kesken lukunsa hän muuttaa tuvan portaille ja jatkaa siinä kuunnellen toisella korvallaan käen kukuntaa.

Hannes lepäili tällaisena toukokuun sunnuntaina erään talon päivänpaisteisella seinustalla ja antoi ajatustensa vaeltaa. Aurinkokukat hehkuivat siinä hänen kätensä ulottuvilla ja läheisessä metsässä soi lakkaamatta käen kukunta.

Pelto alempana oli mulloksella. Hannes oli aurannut sitä eilen ja saanut sen iltaan mennessä loppuun käännetyksi. Tuores multa tuoksui vielä voimakkaasti.

Mullan ja nurmen tuoksua ja auringon paistetta ja ihana rauha ruumiin joka solussa. Hannes oli siinä jo kauan odottaen kuunnellut nousiko hänen olentonsa salaisimmista syvyyksistä mitään sopusointua häiritsevää. Ei kuulunut.

Äsken oli talon nuoret, kaksi aikuiseksi tulevaa tyttöä ja poika, olleet hänen luonaan siinä seinustalla. Yhdessä oli ilakoitu ja sidottu arpaheinää. Tyttäret olivat iloisia ja vallattomia, kaikista sukupuolivaistoista vapaita ja sen vuoksi he olivat oppineet pitämään Hannestakin kuin veljenään. Piti heidän kanssaan joskus juosta kilpaa ja »heittää painia». Äskenkin he olivat siinä naureksien loikoneet eikä kumpainenkaan huomannut, että kintut paljastuivat yläpuolelle polven. Mutta Hannes oli katsellut kuin pyhällä hartaudella tätä kauneutta. Hetkistä myöhemmin oli hän verrannut nykyisyyttä entisyyteen ja hämmästynyt suurta muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Vielä joku kuukausi sitten ei hän olisi voinut katsella naiskauneutta siten kuin nyt.

Tätä ajatellessa valtasi mielen pyhä liikutus.

Hän oli nyt vihdoinkin päässyt pitkällisessä taistelussaan voittajaksi. Voittaja! Mitä se merkitsikään hänelle ja mitä se tässä tapauksessa olisi merkinnyt sadoille tuhansille nuorille miehille ja pojille, jotka väkivalloin uhrasivat elämänsä nesteitä.

Hannes tunsi sinä hetkenä niin suurta riemua, ettei koskaan ollut sellaista tuntenut.

Hänen täytyi syleillä maata, joka luomisinnossaan kohotti nurmen ja tuhannet kukkaset esille ja joka oli antanut hänelle voimia viimeiseen ponnistukseen, luonteensa puhdistukseen.

Lyyli, Jokivarsi.

Se satu oli alkanut niin hellänä ja täyteläisenä, mutta oli nyt jo hänelle melkeinpä etäinen ja vieras. Sitä ajatellessa ei tuska kirpaissut enää. Hän tiesi varmasti, että jossain oli tällä hetkellä auringosta ja maan luomisriemusta iloitseva tyttö, joka oli koskematon ja joka oli häntä varten olemassa. Hänen kanssaan yhtyneenä voisi lapsilleen antaa sukuperintönä terveen elämän ja yhtä kirkkaat ajatukset kuin aurinkokukat tuossa nurmella.

Hän oli tullut tähän taloon alakuloisena itsestään ja elämästään. Vaikka oli voinut painaa ajatuksissaan Lyylin ja Jokivarren kuin menneisyyteen, ei ollut sitä voinut aivan heti kokonaan unohtaa. Ja sitten hänen elämänsä. Tällaistako kulkurin elämää se tulisi olemaan aina? Talosta taloon, toisen työssä, vailla omaa maata. Joskus tuli syvä kaipaus kotiseudullekin. Olihan siellä lapsuuskoti olemassa, jota huolimatta kaikesta siellä sattuneesta ei voisi milloinkaan unohtaa.

Nyt ei sekään tällä hetkellä vaivannut. Tuntui kuin olisi oma maapala häntä jossain odottamassa.

XIII.

Talosta oli tullut kuin uusi koti hänelle. Siitä oli vaikea luopua. Ja lopullista luopumista ei hän aikonutkaan päättäessään lähteä käymään synnyinseudullaan.

Oli tullut polttava ikävä Hakalaa ja eräänä päivänä sanoi hän isännälle lähtevänsä sinne.

— Tottahan tulet pian takaisin, sanoi isäntä. En millään hinnalla päästäisi sinua menemään, jollei vanha isäsi olisi siellä. Täytyyhän toki vanhusta käydä katsomassa. Toisitkin hänet vaikka tänne tullessasi, niin olisi ehkä mielesi parempi. Olisihan täällä tilaa.

Hannesta lämmitti isännän ystävällisyys. Isäukko sai kyllä sielläkin kaikkea mitä tarvitsi, eikä hän ollut aikonut sinne jäädäkään.

Sen kuultuaan ukko vasta rauhoittui ja lupasi itse lähteä alkumatkalle hevosella kyytimään.

Talon tyttäret, Kaisa ja Maija hälisivät siinä hänen ympärillään.

— Tulethan pian, Hannu. Älä vain jääkään sinne.

— Montako päivää viivyt? Me tulemme vastaan, kun sanot, milloin palaat.

Eihän Hannes, jota liikutti tyttöjen välitön sulous ja ystävyys, voinut sitä niin tarkalleen sanoa.

— Sinä et tulekaan.

— Sinä karkaat.

— Niin sinä teet. Kuule, Kaisa, ei päästetä Hannua.

— Kyllä Hannun on mentävä, mutta hänhän lupaa palata.

— Katsohan takiaisia, nauroi veli. Kyllä sinua täällä muistetaan. Tule vain pian takaisin.

Hannes olisi tahtonut matkata jalkaisin, mutta ukko, sanoi joutavansa kyytimäänkin ja muutenkin piti ajeluttaa muuanta joutilasta hevosta.

Hannes heilutti peltoveräjällä hattuaan ylös pihaan, jossa nuoret vielä seisoivat. Hänen pitäisi aivan varmaan palata.

* * * * *

Hannes jatkoi jalkasinmatkaansa.

Miltähän tuntuu nähdä vielä vanha kotitalo? Hautalainen on varmaankin siellä kaikki muuttanut. Ellei olisi löytänyt niin ystävällistä taloa ja ihmisiä, olisi nyt jo voinut mennä Hautalaiselta pyytämään torpan paikkaa.

Päivä kallistui iltapuolelle, kun Hannes joutui tutuille maille. Siinähän oli jo Hautalan ja Hakalan raja. Linja pohotti aukeana kauas pohjoiseen.

Mieli heltyi ja lämpeni entistä perintömaata astuessa. Joka kivi ja kanto ja tien mutka oli tuttua.

Maa oli joka paikassa samaa, mutta kaikesta huolimatta synnyinseutu oli kaikista rakkainta. Kurjia ne, jotka siitä vapaaehtoisesti luopuivat.

Hakalan lähellä, eräällä metsäpolulla, tuli Hautalaisen poika, Olli häntä vastaan.

— Kas, Hanneshan se… taidat mennä isäukkoasi katsomaan, puheli Olli.

— Niinpä aioin.

Tuossa oli siis riistäjän poika, ainoa Hautalassa. Hannes ei voinut mitään, että tunsi kylmiä väreitä hänen läheisyydessään.

— Onkin isäsi sairastellut viime aikoina. Taitaa pian loppu lähennellä…

— Taitaapa, taitaa… taisit olla menossa maitasi katselemaan, virkkoi
Hannes kylmästi.

— Eipä minulle niin erikoista… aisapuita olisi pitänyt, mutta minä voinkin tulla mukaasi.

Metsätiellä oli vähän vaikea kävellä rinnakkain ja Hannes jäi askeleen jälemmäksi.

— Minulta se isä kuoli, kuului Olli sanovan. Et taida tietääkään.

— Kuoli? Isäsi! Ja milloinka? En ole kuullut.

— Johan siitä on pian kolmisen kuukautta. Pääsiäisenä olivat hautajaiset.

Hanneksesta oli tieto kummallinen. Mies täysissä voimissa ja tietysti viimeiseen asti halukas kokoomaan maallista tavaraa. Sai jättää kaikki.

He kulkivat hetkisen vaieten. Hannes mietti, että nyt on pojalla kaksi taloa, vaikka ei kykene viljelemään kunnollisesti yhtäkään.

— Asettuisit sinäkin kotitaloosi. En minä monia taloja tarvitse, kuului
Olli sanovan. Paremminhan Hakala sinulle kuuluu kuin minulle.

Hannes astui Ollin rinnalle. Mitä hän nyt kuulikaan?

— Että mitä?

— Sitä vain, että ottaisit Hakalan hoteillesi. En minä sillä suuria voittoja pyydä. Vai et ehkä halunnekaan maamieheksi?

Hannekselle oli Ollin puhe melkein outoa. Miten Hautalaisen poika voisi saamansa noin vain luovuttaa. Mutta ehkäpä olikin pojasta polvi muuttunut.

— Kyllähän minä maamieheksi aion, mutta taidat vaatia Hakalalla siksi paljon, että on minunlaiseni mahdotonta ajatella.

— Mitäpä minä… talossa tosin teki isäukko korjauksia ja onhan maan arvo muutenkin noussut. Sen hinta kai nousi viiteenkymmeneen tuhanteen, mutta sinä saisit sen kuudellakymmenellä… Sittenpähän näet, kun katselet.

— Onko sinulla ihan tosi aikomus talon myyntiin? tuli jo lämpimästi Hannekselta. Miksi hän ei ottanut rahoja tehtaan konttorista. Siinä setelipinossa olisi ollut melkein riittävä summa. Mutta ehkäpä Olli puhuukin ilmaa vain.

— Mitä minä kahdella talolla… ja taisi isältäkin tulla suotta niin kuin ahnasteltua sen talon kanssa.

Hyvä, että Olli myönsi sen. Monta muuta oli ukko aikoinaan ahnastellut.

— Pysytkö siis tarjouksessasi? kysyi Hannes.

— Minun puolestani saat hakea kirjan tekijän vaikka paikalla.

— Mutta eihän minulla ole rahoja, virkkoi Hannes kuin koetellakseen toisen aikomuksia.

— Mitä minä… jäihän noita vähän ukolta … tottapahan maksat. Onhan siinä nouseva metsä, kyllä sinä siinä alkuun pääset. Se iso suokin on nyt laitettu.

He olivat tulleet talon pihaan. Navettakartano oli uusi ja hauskannäköinen. Tuparakennuskin oli katettu ja korjailtu. Hannes katseli kaikkea kuin ihmetellen. Vihdoin hän ojensi kätensä Ollille.

— Tuohon käteen siis. Minä haen illalla kirjan tekijän.

— Sama kai se on.

— Mennäänpä sitte isäukolle kertomaan… eiköhän ällisty, arveli Hannes.

— Se taitaa vähät semmoisista… on jo kuulonsakin menettänyt.
Tulenpahan sitten illalla ja tuon vieraat miehet.

Hannes katseli portailla hetkisen poistuvaa naapuria. Olisi tehnyt mieli juosta hänen jälkeensä ja sulkea hänet veljen syleilyyn.

* * * * *

— Nyt minä tulin, huusi Hannes isänsä korvaan porstuakamarissa.

— Ka, niin, niin… minä tässä vain huonoudessani…

— Ja nyt en enää menekään… Olli myy Hakalan minulle… tänä iltana tulee kirjan tekijä.

Ukko ei näyttänyt oikein käsittävän.

— Myy… ei se enää mitä myy… johan se kuopattiin…

— Olli myy talon minulle! huusi hän uudelleen ukon korvaan, ja ukko näytti käsittävän.

— Vai myy… onko sulla rahaa? liekö sinusta talon mieheksi…

— On rahaakin… ja minusta on tullut mies… ymmärtääkö isä?

Mutta ukko turisi vain:

— … tässä huonoudessani… vai on sulla rahoja…

Hannes jätti isänsä ja meni pelloille. Suvilaiho lainehti viljavana ja ruis teki tähkää. Nyt ei näkynyt missään surkastunutta, vaan kaikki oli rehevää todistaen työn siunausta.

Hannes tunsi niin rajatonta kiitollisuutta, että hänen teki mieli laskeutua polvilleen tuoksuvaan nurmeen. Hän oli sittenkin päässyt maahan kiinni ja saanut samalla lapsuuskodin takaisin itselleen.

Hannes muisti pihaan palatessaan, että oli luvannut palata taloon takaisin, josta lähti. Mitä he nyt sanovat, kun häntä ei kuulukaan. Heitä minä kaipaan aina, ajatteli hän. Ja taloa myös. Siellä minä sain suorittaa yhden luokan itsekasvatuksen kovaa koulua.

XIV.

Seuraavana päivänä oli talon työväki aamiaisella, kun Hannes palasi kyytimästä kirjantekijää kirkonkylään. Hän oli keittiön kautta mennyt kamariinsa ja kuuli tuvasta miesten keskustelun. Suvituuli leyhytteli avonaisesta ikkunasta sisään.

— Se kuuluu siellä tehtaassa ollessaan keksineen jonkun koneen, sanoi joku miehistä syöntinsä lomassa.

— Minkä koneen?

— Mikä lie peltovärkki… en häntä paremmin tiedä.

— Sanovat sen siitä saaneen rahoja niin paljon, ettei uskaltanut yhdelläkertaa mukaansa ottaa.

— Elä… se on sitten rikas.

— Velkanapahan kuuluu talo olevan, sanoi joku tiukalla äänellä. Eikö liene hävittänyt jos on saanutkin. Osasi sen isäkin ennen hävittää.

Ja sitten seurasi pitkä juttu siitä, miten ukko ennen hävitti ja sai rahoja menemään.

Hannes tunsi hieman masentuvansa. Tulisiko vastakin olemaan niin, että arveltiin pojan seuraavan isänsä polkuja. Tämä ei tuntunut hyvältä. Ja mitä heillä oli aina toisten asioissa tekemistä. Kun omiaan ei kukaan kehdannut ajatella, niin oli mukava toisten portinpieluksia penkoa.

Tuvasta kuului vielä ukkojen turina.

— On se käynyt riuskaksi liikkeiltään. Ei luulisikaan Hakalan Eeron pojaksi.

— Taitaa hyvin tuntea oman arvonsa.

— Mistä sen tietää… mies on vasta ensimäistä päivää isäntänä, kuului joku vanhempi mies sanovan.

Keskustelu tuntui saaneen ikävän käänteen. Enemmistöllä tuntui olevan niinkuin jotain vanhaa muisteltavaa häntä vastaan.

Joku miehistä aloitti taas:

— Mutta mitenkähän tosiaankin on sen kanssa, että velaksi otti talon, jos kerran oli rahoja.

Hannesta melkein nauratti. Hän oli istunut keinuun kädet pään taakse ja jäänyt kuuntelemaan juttua.

Olipas niillä tekemistä hänen rahoistaan, joita ei edes voinut sanoa olevankaan.

Setelipinkka oli jäänyt sinne pöydälle häneltä. Oli tosin sanottu, että rahat talletetaan pankkiin, josta ne saisi.

Itse asiassa oli samantekevää, jos ei saisikaan niitä rahoja. Parempi oli lähteä näin tyhjästä ponnistamaan. Hyvinvointi olisi vain hyvä pohja veltolle elämälle. Hän voisi kyllä talon maksaa muutenkin. Ison suon oli Hautalainen laittanut hyvään kuntoon ja kasvoihan metsäkin.

Miehet olivat jo poistuneet töihinsä, kun Hannes meni tupaan ja asettui aterialle.

Tuvassa liikehti nuori tyttö, jota vanha Saara kuului sanovan Liisaksi.
Hannes oli nyt vasta huomannut tytön.

Liisa oli verevä ja sukkela liikkeissään ja Hannes huomasi, että tyttö oli heti ensi näkemältä miellyttävä.

Liisa toi lisää ruokia pöytään ja Hannes huomasi, että tytöllä oli siniset silmät ja somanmuotoinen suu.

— Mistä sinä olet? kysyi Hannes tytöltä.

Tyttö hymähti. Hannes ei tuntenut häntä, vaikka hän oli ollut kerran ennenkin talossa.

— Haanpään mökistä minä olen.

— Haanpään Liisa, niinkö?

— Niin.

— Enpäs minä sinua tuntenut. Olet somistunut ja pyöristynyt.

Tyttö punastui.

— Mistäpähän isäntä olisi muistanut.

»Isäntä» kuulosti hieman vieraalta.

— Kun kerran olet Liisa, niin sano minua Hannekseksi.

Tyttö punastui vielä enemmän ja poistui askareilleen.

Hannes ei voinut aivan heti kääntää hänestä ajatuksiaan toisaalle.
Sillä oli hiuksetkin kuin kultaa.

Mutta mitäpä nyt siitä. Oli mentävä pelloille.

Taloon oli jäänyt entiset hevoset eri kaupassa ja Hanneksen vanha ajokas oli vielä säilynyt ajokunnossa. Hannes kävi suitsimassa sen haasta ja meni kynnökselle.

Astuessaan auran jälessä mietti Hannes viime päivien menoa. Oli tapahtunut paljon kahdessa päivässä. Hän oli saanut perintömaansa, oman kotinsa kuin ihmeen kautta. Ja sitten oli talossa tyttö, josta hän tunsi ensi näkemältä pitävänsä.

Vaikka eihän Liisa tietysti ollutkaan talossa sitä varten, että hänen pitäisi tyttöä omakseen katsella. Kukaan ei taas kieltäisi katselemastakaan.

Liisa oli ollut kiltti jo pienenä tyttönä ja näytti suorittavan nytkin hyvin tehtävänsä.

Hän oli ehtinyt mietteissään jo toiselle sarkapalstalle. Aura tuntui kuin värisevän työntyessään maahan. Hän painoi sitä syvemmälle. Tämä oli toista kuin tehtaassa rehkiminen ja sitten kaikkein alkuperäisintä ja ihaninta työtä. Miksi tätä halveksittiin? Miksi talojen pojat ja tyttäret olivat kansoittaneet kaupunkeja ja tehdasalueita?

Yhteiskunta taisi sittenkin olla suuria parannuksia vailla. Elettiin ehkä murrosajan kynnyksellä. Maatyö ja vähäväkisen luokan maasta eläminen oli joutunut huonoon huutoon. Jos oli tätä luokkaa kohtaan vaatimuksia, täytyisi olla samalla velvollisuuksiakin. Olojen pakottamana oli kovin monen täytynyt jättää perkkiönsä ja lähteä kaupunkiin tai tehtaaseen.

Se oli taas häpeä, että maataomistavan luokan pojat ja tyttäret unohtivat ihanimman ja kunniakkaimman: maatyön. Hän ei huomannutkaan, että ilta oli käsissä, ennen kuin näki miesten riisuvan hevosiaan.

Hänen taluttaessaan hevosta pihan poikki hakaan kulki Liisa siinä hänen edellään maitohuoneeseen. Käänsi päänsä ja hymyili jo kuin tuttavalle.

Hannes olisi tahtonut tietää, oliko kukaan onnellisempi kuin hän päivätyön päätyttyä omalla pihallaan.

XV.

Heinäkuu oli tullut kuin huomaamatta. Hannes ajeli kirkonkylästä.
Maantie muuttui huonoksi ja kuoppaiseksi, kun kylätielle käännyttiin.

Siinä oli tienvarressa kylä siellä, toinen täällä. Muutamien ulkoasu oli ränsistynyt ja näiden omistajilla oli asiatkin huonosti. Kunnan pankki ja paremmin asutut naapurit olivat saamamiehinä. Omistajat kävelivät askareissaan velttoina ja allapäin.

He eivät ole oppineet tekemään työtä, ja siinä koko juttu, mietti Hannes ohi ajellessaan. He eivät ymmärrä, että työllä voidaan pelastaa kaikki. Ei ainoastaan kannattavat ja huonosti tuottavat vainiot, vaan myöskin ihminen.

Hannes muisteli menneisyyttään. Työ oli ollut joskus sangen vaikeata suorittaa. Se tuli tehdyksi hutiloimalla, mutta se ei antanut tyydytystä. Kaipasi huveja ja muuta semmoista.

Ja niin seurasi onnettomat harha-askeleet. Joskus oli saanut työstä jonkunlaista nautintoa, mutta se särkyi, kun sairas veri vaati rikosta jatkamaan.

Kuin ihmeen kautta oli hän pelastunut.

Entinen sukutalo nousi nyt kuin tuhkasta. Vieläkin oli paljon voitettavana, vaan kaikki oli leikkiä entisyyteen verraten.

Kylällä juoruiltiin hänestä kaikenlaista. Kansaparka ravitsi itseään ja naapureitaan juoruilla. Ja oli vanha tapa, että ei ennusteltu hyvää pojalle, jonka isä oli tehnyt haaksirikon, tai ottanut vain harha-askeleitakin.

Hänkin oli saanut juoruista runsaan osansa. Jotkut sattuivat niistä kipeästi, mutta työssä löysi rauhallisen mielen.

Äskettäin oli hän yrittänyt tehdä jotain kylän edistyspyrintöjen herättämiseksi. Kylässä oli ollut ennen nuorisoseura, mutta se oli vuoden elettyään jäänyt siihen. Hannes oli esittänyt kylän nuorille, että pantaisiin seura pystyyn uudelleen.

Siitäkös syntyi elämä! Muutamat nauroivat vasten naamaa ja kylän kellot soittivat suutaan.

— Vai rupeisi tämä Eeron poika nuorisoseuraa puuhaamaan, mukamas…
Mikähän se on olevinaan. Kaikki tässä!

— Saisi tyttöjen kanssa siellä puuhata ja halailla niitä. On sillä isänsä metkut.

— Kunhan se äityy nyt siinä, niin rupeaa vielä papiksi!

Nämä puheet oli Hannes saanut kuulla kerran kylällä käydessään. Joku isäntämieskin oli naureskellen veistellyt:

— Se tämä Hannu taitaa puuhata sitä nuorisoseuraansa vielä… eiköhän olisi parasta, kun sonniyhtiön perustaisit. Niitä sonniasioitahan se isäsikin ennen harrasti.

Ja sitten oli mies livauttanut silmää naapurilleen ja pirullisesti nauranut.

Se koski kipeästi.

Jääköön vain hänen puolestaan kaikki yhteisharrastukset kyläläisten kanssa. Hän tiesi kumminkin, että vaikka olisi yrittänyt jotain muutakin, olisi tulos ollut sama. Ei kannattanut.

Ja Hannes oli päättänyt tämän jälkeen sulkeutua kokonaan omaan elämäänsä. Hänen omilla alueillaan olisi hänelle työalaa.

Hakalan mailla oli autiomökkejä ja hän oli päättänyt ne asuttaa ja panna kuntoon uudelleen.

Oli sellaisiakin mäkitupia ja torppia, joissa elettiin kituvaa elämää. Niissä olisi hänen edistyshalullaan työalaa, ränsistyneitten tupien sijalle uusia ja pellot voimaperäisiksi. Pian asukkaat tuntisivat, että maatyö voi elättää suurenkin perheen ja antaa onnea, jota muuten ei ollut löydettävissä.

Näin hänellä olisi onnea maailmassa ja hän saisi tuntea iloa sen edistymisestä.

Hannes oli ehtinyt kotipihalle. Renki Kalle, joka oli ollut yhtämittaa
Hakalassa, tuli ottamaan hevosen.

— Menehän saunaan, me muut olemme jo kylpeneet.

Nyt vasta Hannes muisti, että olikin lauantai-ilta. Miten hän oli sen saattanut kotimatkalla unohtaa.

Tuvassa lepäilivät miehet saunan jälkeen valkoisissaan. Heinäkuun ilta oli valoisa ja tuvan etäisimmässä nurkassa oli vain varjoisaa.

Miten viihtyisä on kesäinen lauantai-ilta maalaistalossa saunan jälkeen. Valo viipyy vielä pihamailla ja pelloilla ja tulvehtii sisään ikkunoista. Ja vaikka miehiltä tarinat loppuvat, ei ole kiirettä nukkumaan. On pyhäistä päivää levätä, katseleepahan siinä vain ikkunasta valoisaa pihamaata ja vaaleaa taivasta. Ja siinä katsellessa kulkevat ajatukset viikon kuluessa suoritetuissa töissä, eikä minkäänlainen murhe paina mieltä.

Hanneskaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Oli niin kauan siitä, kun oli heinäkuun lauantaina ollut kotipirtissä saunaan hankkiutumassa. Tuli mieleen kaikenlaisia muistoja, joita ei olisi hennonut karistaa pois.

— Mutta nyt sauna jäähtyy.

Se oli Liisa, joka siitä hymyillen huomautti.

Kas, Liisallahan oli kaksi somaa hymykuoppaa, joita hän ei ollut ennen huomannutkaan. Hiukset oli somasti sitaistu niskaan. Mukavapa oli häntä siinä puuhaillessaan katsella lauantaiehtoon pehmeässä valossa.

Saunaan mennessä oli niin kuin joku olisi nykäissyt häntä hihasta.

Sinä katselet Liisaa ja hän miellyttää sinua. Liisa on hyvä tyttö.

Liisaa minä olen tosin katsellut, myönteli Hannes. Hän on sen joskus huomannut ja lievästi punastunut, mutta mitään lähentelemisyrityksiä ei hän ole puolestaan tehnyt. Kas, se on jotain se. Mitäpä se paranee katselemisesta. Kysyn kerran tytöltä, eikö hän pikkuisen pitäisi minusta ja, jos se on niin menevä, niin tulkoon hänestä Hakalan emäntä.

Ilta oli jo hämärtynyt, kun Hannes palasi saunasta. Miehet olivat menneet jo makuutiloilleen ja tuvassa valvoi vain Liisa, korjatakseen Hanneksen illallisen pois.

Kun Hannes oli aterioinut, meni hän karsinaikkunan ääreen, jossa Liisa luki sanomalehteä.

— Eikö sinua väsytä, kun saat näin myöhään valvoa? kysyi hän tytöltä, istuen ikkunan toiseen pieleen.

— Ei yhtään. Johan nyt, jos tällä iällä väsyttäisi.

— Saat melkein yksin raataa koko talon työt. Pitäisi saada edes nuorempi apulainen sinulle.

— Kyllä minä jaksan.

Tyttö naurahti ja aikoi lähteä korjaamaan illallista pois.

— Et nyt menisi vielä, pyyteli Hannes.

Tyttö istui jälleen ja näytti niin kuin jotain odottavan. Ehkäpä Hannes tahtoisi jostain erikoisemmin huomauttaa.

— Tahtoisin, että olisimme oikein hyviä ystäviä. Minä olen niin yksin, eikä minulla ole ketään…

Hanneksen sanat katkesivat. Hän muisti ilottoman nuoruutensa, muisti viime kesän muutamat päivät Jokivarren talossa. Jos Liisakin nyt hylkäisi hänen pyyntönsä…

Liisa oli noussut seisomaan ja nojasi ikkunapieleen katsellen ulos.
Puna peitti somat kasvot.

— Jos minä olen mielestäsi ystävyytesi arvoinen, jatkoi Hannes ja ojensi kätensä tytölle.

Tytön sormet värisivät hänen kädessään, mutta katse oli kirkas ja lämmin.

— Jos minä vain olen, mutta koetanhan olla, sanoi tyttö hiljaa.

Ei puhuttu sen enempää. Ikkuna jäi ihmetellen katsomaan. Niin lyhyeenkö se kävi ja keskenkö se jäi. Mutta olihan tytön katse niin ihmeen kirkas.

Hannes valvoi vielä vuoteessaan. Hän tunsi ihanan rauhan soluvan suoniinsa ja hän oli varma, että tulevalle polvelle voisi jättää perinnöksi hyvin paljon.

XVI.

Oli taaskin lanantainehtoo, mutta ulkona pelloilla ja metsissä oli jo elokuu. Viljavainiot olivat kypsyneet ja talon ruispellosta oli jo osa kuhilailla.

Järvi lepäsi tyvenenä. Siitä näkyi pieni pala pirtin lasista siihen, missä Hannes istui keinutuolissa saunan jälkeen viihdytellen.

Tuvassakin oli elokuun tuntua. Liisa oli tuonut ruislyhteen orsille. Se oli vanha perinnäistapa, ja se tuoksui nyt siellä oljelta ja kärsämöltä.

Hannes keinahteli siinä yksin onnellisissa mietteissään. Kaappikello nurkassa mittasi verkalleen kahdeksatta tuntia, mutta valo viipyi vielä tuvassa. Miehet olivat poistuneet kylälle, kissa vain kehräsi keskilattialla.

Viikko sitten oli käynyt muuan vieras talossa. Hän oli ollut pellon aitaa korjaamassa, kun Liisa tuli sanomaan, että vieras on tullut ja odottaa.

Se oli yksi Rauta-yhtiön vanhemmista kirjanpitäjistä. Mies oli noussut kohteliaasti tervehtimään häntä. Kamarissa kertoi hän vartavasten tulleensa tuomaan rahoja, jotka Hannes oli silloin jättänyt ottamatta. Toimitusjohtaja oli usein ihmetellyt, miksi ei Hannes mitään kirjoita, vaikka on talon ostanut ja tiettävästi tarvinnut rahoja. Sitten oli huhuna kuullut kerrottavan, että Hannesta ahdistaa rahoista talon myyjä ja heti oli käskenyt hänen, konttoristi Helomaan lähtemään. Oli samalla käskenyt tuomaan terveiset Hannekselle, että joskus kävisi tehtaalla, että hän saisi vielä kiittää keksinnöstä.

Sitten oli Helomaa laskenut pöydän kulmalle setelitukun.

— Siinä pitäisi olla viisikymmentätuhatta.

Hannes oli mielihyvin korjannut rahat ja Melomaa oli vielä kertonut toimitusjohtajan arvelleen, että kai hänen keksintönsä oli tarpeen omillekin perkkiöille, ja kone oli nyt lähiasemalla, kun vaan kävisi noutamassa.

Siitä päivästä oli tullut sitten juhlapäivä taloon. Melomaa oli jättänyt matkansa seuraavaan päivään ja Liisa oli häntä kestinyt parhaansa mukaan.

Rahat olivatkin tulleet hyvään aikaan. Kyläläisten painostuksesta oli Olli muuttanut mieltään ja käynyt vaatimassa talon hintaa Hannekselta. Hyvät naapurit olivat saaneet vielä keksityksi lisäkoukun. Hannesta oli vaadittu kaivattamaan syvä viemäri eräältä kohdalta maansa läpi, kun muka vesi seisoi keväällä heidän viljelyksillään. Oli uhattu käräjöidä, jollei viemäriä heti aloitettaisi.

Tämän hankkeen johdosta oli Hanneksella ollut melkoista päänvaivaa. Tehtaalta voisi saada rahat talon hintaan, mutta mistä otti ne viemäriin?

Kylällä oli jo puhuttu, että myyttäjän vasara heiluu Hakalassa vielä toisenkin kerran. Taisikin vain Hautalan Olli ilman leikitellä Hanneksen kanssa hänelle talon myydessään, kun tiesi sen pian takaisin saavansa.

Hannes keinahteli hieman voitonriemuisesti ja puhalsi pitkän savukiemuran piipustaan.

Samana päivänä, kun Helomaa tuli, oli rahat viety Ollille ja lähetetty sana kylälle, että viemäri aloitetaan heti. Siihen tarvittavia varoja liikeneisi nyt kyllä talosta.

Olli oli ollut häpeissään ja pyydellyt anteeksi. Kyläläisten kiusaamana oli tullut rahoja vaatineeksi.

Ja sitten muutamien päivien perästä oli Kalle tuonut kylän läpi uutta muokkauskonetta asemalta. Oli herja omassa kylässä huutanut joka talon pihassa, että »tulkaa katsomaan Hakalan sampoa, se on sen »Eeron pojan» keksimä.»

Oli katseltu ja ihmetelty ja nenät olivat venähtäneet, kun saivat tietää, että siitä Hannes rahaa sai.

Hannes hymähti keinussaan ja sysäsi sen liikkeeseen. Mitä varten naapurit kadehtivat häntä ja yleensä ihmiset toisiaan. Sehän tappoi kaiken muun hyvän harrastuksen ihmisestä. Taisi sekin kateus olla sukuperintöä ihmisissä. Kukaan ei sitä huomannut juuria pois itsestään ja se meni perintönä polvesta polveen.

Liisa tuli tupaan ja lopetteli astiain pesua karsinapuolella. Ei kuulunut vähään aikaan muuta kuin kellon verkkainen käynti nurkassa ja karjan kellojen hiljainen helähtely ulkoa tarhasta.

Oli onnellinen tuokio Hanneksen elämässä. Lauantaiehtoon rauha ympäröi hänet eikä minkäänlaiset huolet painaneet mieltä. Liisa oli siinä askareissaan liikkumassa. Hän vain ojentaisi kätensä ja tyttö olisi hänen.

Miten se siinä taas puuhasikin sukkelana. Kelpasipa katsella sen käyntiä ja kädenliikkeitä. Eipähän arvannut mitä muuan mies keinussa hänen lähellään ajatteli. Jos olisi arvannut, miten sen poskille olisikaan puna karehtinut.

— Liisa.

— No?

— Tulehan vähän lähemmäksi.

Tyttö seisoi siinä katse alas luotuna. Yritti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi. Ei vetänyt pois kättään, johon Hannes oli tarttunut.

— Nyt minä sen sanon.

— Minkä?

Jopahan tyttö karahti punaiseksi.

— Että sinä olet minun.

Hannes veti tytön polvelleen.

— Teet vain pilkkaa minusta.

Hannes kaivoi liivinsä laskusta pienen esineen. Oli tullut sen jo hankkineeksi kaupungissa käydessään.

Hannes painoi kiiltävän sormuksen tytön nimettömään. Tytön täytyi painaa päänsä piiloon pojan olkapäähän.

Runsaat suortuvat hivelivät pojan kasvoja ja tytön käsi hieman epävarmana kiertyi hänen kaulaansa. Tyttö värähteli siinä hänen sylissään. Miten sillä olikin raikkaan pehmeät huulet.

— Mutta minulla ei ole… virkkoi tyttö hiljaa katsellen sormustaan.

— Minullapas on.

Ja Hannes otti toisen samanlaisen esille.

— Anna kun minä panen sen sinun sormeesi, pyysi tyttö hätäisesti.

He katselivat vain vaieten toisiaan.

— Ja sitten elonkorjuun jälkeen on meidän häämme, sanoi Hannes. Vai tahtoisitko ehkä myöhemmin.

— Milloin sinä vain tahdot.

* * * * *

Hannes seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Liisa oli jo mennyt nukkumaan.
Oo, miten ruumiissa tuntui pidätetty voima pursuvan.

Olisi ihanata antaa se perinnöksi tulevalle polvelle. Pieni herttainen Liisa oli koskematon kuin tuomen kukka salolla. Hänkin antaisi terveen sukuelämän perinnöksi lapsilleen.

XVII.

Keskikesän henki liikkui kartanolla, täyteläisessä ruispellossa ja pienen puutarhan kukkaismaassa. Hakalassa oli piha niitetty ja kuivuva heinä tuoksui voimakkaasti.

Pieni poika koetti astuksia heinäluokojen yli, mutta tupsahti suulleen heiniin ja kirkaisi ilosta. Äiti istui tuvan portaan alimmalla astuimella ja katseli hymyillen pienokaisensa puuhia.

— Missä äidin poju!

Pienokainen tallusteli ja kutsun kuultuaan lähti juoksemaan. Jalka tarttui heiniin ja nenä sattui kovaan hiekkaan. Äyväyväy!

Isä koppasi pojan syliinsä ja antoi äidille.

Se oli heidän ensimäinen lapsensa, onnen ja raikkaan ilon täyskypsä hedelmä.

Liisasta oli tullut herttainen, hyvä emäntä. Täyteläisenä, iloa ympärilleen jakavana liikkui hän askareissaan aamusta iltaan. Yksi piirre hänessä oli vain ilmaantunut, joka oli outoa Hannekselle. Liisa oli alkanut salaa seurailla miehensä liikkeitä, peläten häntä palvelijoihinsa.

Tämän oli Hannes huomannut ja pitänyt sitä ensin leikkinä ja ainakin pienenä mustasukkaisuutena. Vaikka eihän oikea rakkaus tällaiselle tilaa antanut kuin joko kehittymättömien tai sitten ajattelemattomien ihmisten keskuudessa.

Vaikka Liisa oli kansan lapsi niinkuin hänkin, ei hän olisi ollut taipuvainen mitään tällaista uskomaan.

Mutta näytti sittenkin siltä, että olisi uskottava.

Toinenkin seikka oli ehken synnyttänyt Liisassa harha-ajatuksia. Hannes oli viime aikoina ja heti avioliittoon mentyään alkanut lueksia kaikkina joutohetkinään. Hän seuraili etupäässä avioliittoa ja sukukysymystä käsittelevää kirjallisuutta. Ja tämä kirjallisuus oli saanut hänet vakuutetuksi, että avioliitossakin oli ainakin henkisesti edullista elää säännöllisesti ja kohtuullisen pidättyvästi.

Liisa oli voimakas luonne ja pohjaltaan melkoisen tulinen. Kun Hannes aikoi panna käytäntöön saamiaan vaikutelmia heidän yhteiselämässään ja puhui tästä Liisalle, arveli tämä kiivaasti:

— Sinä et siis rakasta minua.

Hannes koetti selittää, ettei raakuus ole rakkautta ja jos he kovin pian kuluttaisivat tulensa, tulisi heidän keski-ikänsä varmasti kylmäksi.

Liisa ei vain tuntunut tätä käsittävän. Se vahvisti hänen orastavia epäluulojaan.

Mutta Hannes ei voinut aavistaa, että tässä oli myöskin sukuperintö kysymyksessä. Liisan äiti oli ollut luulosairas ja hänen äitinsä samoin. Liisan isoäiti oli lopettanut elämänsä väkivaltaisesti sairautensa takia ja Liisan äiti sairasti sukuvikaa synkkyyteen saakka, tehden miehensäkin elämän synkäksi ja ilottomaksi.

Mistäpä Hannes tätä osasi aavistaakaan. Sen vähemmän hän voi sitä ottaa vakavasti, kun se oli vasta selvennyt hänelle. Eihän Liisa vielä ollut koskaan mitään sanonut. Silmissä vain oli ollut epäluuloinen välähdys.

Mutta pian oli taistelu alkava tästäkin sukuperinnöstä, joka heidän onneansa uhkasi.

XVIII.

Kesäinen iltapäivä. Helteisenä paahtoi aurinko ja Hakalahti talon alla lepäsi rantojaan kuvastellen.

Hannes katseli järvelle pihamaan laidassa aitaan nojaten. Pitäisipä käydä laskemassa verkot. Ei ollut aamullisella uimakäynnillään muistanutkaan. Nyt sieltä saisi suuria särkiä ja ahvenia. Saattoivatpa hauetkin paistatella kaislikossa.

— Käyn laskemassa verkot, tulkoon Mari toveriksi, sanoi Hannes vaimolleen, joka kulki hänen ohitseen.

Hannes astui jo muutaman askelen rantatielle.

— Mari ei tule nyt verkonlaskuun, kuuli hän vaimonsa kylmästi sanovan.

Hannes kääntyi.

— Ja miks'ei? Joutaahan se…

— Kyllä sen puolesta, mutta muuten. Enköhän minäkin kelpaisi joskus toveriksi?

Nyt oli Liisan äänessä jo pistävä sointi. Hannes hätkähti. Joko taaskin. Tuliko se tästäpuolin jokapäivä tuo Liisan luulonpuuska? Sillä muutakaan se ei saattanut olla. Liisa oli eilenkin väittänyt: — Sinä et välitä minusta enää, muuten ottaisit joskus mukaasi työpaikoille.

— Tule sitten pian, luikkasi Hannes mennessään Liisalle. Rantaan oli vain muutama kivenheitto ja Hannes kiirehti jo verkkoja puikkaroimaan. Tottapahan sieltä Liisa tulisi.

Hannes sai jo verkot veneeseen ja istui kivelle odottamaan. Miksei se jo tule? Ahvenet hyppivät niin että ruohikko meni yhtenä pohkeena. Olisi pitänytkin mennä nuotalle.

Hannes käveli pihaan hakemaan Liisaa. Liisa oli porstuakamarissa nyyhkimässä.

— Mitä on tapahtunut?

Hannes istui nolona sängynlaidalla. Tähän saakka hän oli tuntenut vain onnea kotielämässä, nyt tuntui kuin joku olisi haparoinut ilkeillä niljaisilla sormillaan hänen kohtalonsa lankoja: pitää sinun saada tuntea hieman toistakin puolta.

Tuntui kuin kukkaset kamarin ikkunalla olisivat surkastuneet ja päivä ulkona lakannut paistamasta.

Ei, jotain tässä olisi tehtävä. Liisan tunteista ja mielialasta olisi päästävä selvyyteen.

Miten tässä oikein aloittaisi?

— Liisa, oma hyvä toverini, selitä minulle surusi syyt. Sinä olet jo usein sanonut, että minä en pitäisi sinusta. Olen sen käsittänyt pieneksi tuskitteluksi tytöltäni siitä, että en haluaisi uhrata lakkaamatta elämän voimaa syystä, että siten vanhuus tulee ennen keski-ikää. Mutta äsken sinä sanoit sellaista, jota en sinun sanomanasi ymmärrä. Jos kävisi päinsä, pitäisin sinut aina mukanani. Mutta vaikka et olekaan aina luonani ja mukanani, ajattelen minä sinua silti melkein aina, ehkä liiankin paljon. Pitäisihän minun jakaa ajatuksiani niin kovin moneen muuhunkin asiaan, mutta sinäpä niistä aina viet suurimman osan. Mitä varten siis tällaista… minä en ymmärrä… Sinä kannat meidän toista lastamme ja sinun pitäisi olla rauhallinen. Ethän luule, että muista pitäisin kuin sinusta?

Hannes oli puhunut viihdytellen kuin lapselle.

Liisa kietasi kätensä hänen kaulaansa.

— Minä taidan olla paha välistä sinulle… anna anteeksi typerälle vaimollesi, mutta minä tosiaankin pelkään, että sinä välittäisit muista etkä minusta.

— Voi sitä omaa pientä hupakkoani. Et saa enää milloinkaan ajatella niin… Tule pian rantaan.

— Vietkös minut joskus mukanasi metsäänkin?

Liisa seisoi siinä sinisissä silmissään vielä kyynelten jälkiä, hiukset auenneina, valkoiset käsivarret paljaina.

Miten somalle hän näyttikään siristäessään vielä silmiään ja poskille hymykuoppien kuin väkivalloin ilmestyessä.

Hannes koppasi hänet syliinsä.

— Johan toki vienkin oman tyttöni. Pistän taskuuni kuin omenan. Mennään pian verkonlaskuun.

Varjot olivat taas hävinneet. Mutta Hannes oli varma siitä, että
ne ilmestyisivät uudelleen. Hän olisi tahtonut vielä puhua asiasta
Liisalle, muttei kehdannut tällä kertaa. Saisipahan toiste sanoa, että
Liisa tällä tavoin särki pala palalta kodin onnea ja rauhallisuutta.

Liisa oli virkeä ja iloinen. Kun verkot oli saatu lasketuksi, ehdotti hän, että jäätäisi uimaan. Lahden vastaisella rannalla pulisi lapsia ja aikuisia vedessä mekastaen ja hoilaten.

Oli hiestävää ja Hannes riisuutui nopeasti pulahtaen järveen. Pohja oli matalalla ja Hannes ohjaili venhettä Liisaa odotellen.

— Miten sinä oletkin kaunis, Liisa. En koskaan olisi sitä osannut ajatella. Tuntuu kuin ihmeeltä että sinä olet vaimoni.

— Miten niin?

— Minähän rikoin niin paljon nuoruudessani, enkä olisi ollut oikeutettu sellaiseen kuin sinä… Miten ihmeen tavalla sitä voikin. Nuorukaisena en olisi voinut tällä tavoin katsella alastomuutta. Nyt se on minulle pyhää, niin kuin kuuntelisin kaunista musiikkia.

— Kaikki eivät voi niin katsella.

— Eivät voikaan, mutta heillehän on lapsesta pitäen opetettu että ihmisen ruumis on syntipesä ja että alastomuus on jotain hyvin häpeällistä ja saastaista, ja se on johtanut ja johtaa yhä edelleen nuorisoa väärään. Uskopas tyttö, kerran tulee vielä aika, jolloin alastomuutta katsellaan vain kauneuden kannalta, pidetään sitä pyhänä.

— Mutta silloin ei saa ihmisillä olla rumia ajatuksia.

— Ei saakaan. Ihmiskunnan täytyy tulla uudeksi ja se tulee siksi vielä kerran.

— Miten luulet sen siksi tulevan?

— Kasvatuksen kautta. Luonto ja työ karkaisee ja muuttaa huonon hyväksi. Minä en olisi ennen näin voinut sinua siinä katsella.

— Enhän minä olisi ollut sinun katseltavanasikaan, nauroi Liisa vettä pärskytellen.

— Kun näin vähänkin alastomuutta, värisin himosta.

— Miten opit sitten toisin katselemaan?

— Minä opin sen siellä tehtaassa. No, älä naura! Tämä on vakava asia.
Väkivasarain jyskeessä minä aloin kasvattaa itseäni uudeksi ihmiseksi.
Työ ja luonto minua paransi.

— Sinä puhut niin kauniisti.

— Jos sen kaikki oppisivat samalla tavalla, niin miten voimakas ja raitis nuoriso meille kasvaisikaan.

He meloivat rantaan. Liisa istui venheen kokassa kuin veden neito. Ihmeellinen mies tuo Hannes, mietti hän. On täynnä aina niin ihmeellisiä ajatuksia ja puhuu niin kauniisti. Sanoo työn opettaneen itseään kaikessa. Olisiko todellakin työ semmoinen koulu, jossa niin paljon oppii. Kun minä vain voisin kaikessa pysyä hänen rinnallaan. Pitääköhän hän todellakin minusta enemmän kuin kenestäkään muusta? Olenhan minä tosin kaunis, ajatteli hän lopuksi katsellen itseään. Ettei hän vain rakastuisi milloinkaan johonkin toiseen. Taitaa olla typerää ajatella sellaista.

Liisa oli mennyt pihaan ja Hannes jäänyt pellolle, jossa rakennettiin uutta riihtä. Miehet hikoilivat helteessä. Pihka hikosi veistetyistä petäjistä ja tuoksui voimakkaasti. Miehet istuivat levähtämään hirsikasalle. Heillä näytti olevan jotain erikoista mielessä, se selveni liikkeistä, joilla piippuja rassailtiin ja täytettiin.

Kohta aloittikin yksi miehistä.

— Ei tässä pysy leivissä… lisäpalkkaa on saatava. Johan minä sen sanoin jo alussa…

Hannes odotti.

— Ja kyllähän tämä isäntä maksaakin… jatkoi toinen. Sopuisa mies…

Vai viitattiin siihen. Hän oli tosin rakennuttanut mökkeihin, joiden asukkaita nämä olivat, uudet tilavat asunnot ja perkkauttanut palstoja. Siihen ei olisi tarvinnut vedota. Siitä ei näyttänyt paljonkaan hyötyä koituneen, ainakaan muutamien suhteen.

— Onhan isännällä varoja, jos maksaa kohtupalkatkin, jurahti kolmas imien piippuaan.

Hannesta hieman sapetti miesten kyyräily. Tämä ei ollut sitä suoraa, rehellistä työainesta, jollaiseksi hän oli kerran kuvitellut talon alustalaiset kasvattavansa. Mutta olihan se ymmärrettävääkin. Vihaa ja kiukkua oli kylvettykin tämän polven työväen vereen. Kuinkapa moni tahtoi ja kehtasi rakkaudella rakentaa hyvää sopua.

— Miksi ette sanoneet aikanaan, että palkka on pieni? Ja onhan teillä leipä talosta itsellenne ja perheellenne, eikä sitä grammoilla mitata. Paljonko teidän pitäisi saada?

Miehet sanoivat summan.

— Tällä kertaa minä sen maksan, mutta periaatettani vastaan. Minä tahtoisin kasvattaa teistä kunnon työmiehiä ja siksi…

— Kasvattaa, kivahti vanhin mies joukosta, Mutkan Tuomas, keskeyttäen
Hanneksen puheen… Mikä sinä olet, poikaloppi, vanhojen kasvattajaksi!

— Voi p—le! kivahti toinenkin. Siitä on paisunut aika pohto. Vie sun…

Mies mutisi puoliääneen toisille, mutta Hannes kuuli sen hyvin.

— Te käsitätte väärin. Minä rakennutin teille uudet asunnot ja paransin olojanne…

— No, siitä ei kannata ylpeillä, keskeytti tulistunut Tuomas. Jos se on isännälle niin suuri asia, niin ottaa vain pois mökin. Niinhän ne suurporvarit tekevät aina.

Hannes tulistui.

— Enkö minä lähtenyt tästä talosta tyhjempänä kuin yksikään teistä ja eikö ole työllä ansaittua kaikki mitä olen saanut? Minä olen antanut teille osan työllä kokoomastani ja toivonut, että voisimme työskennellä yhdessä kuin veljet. Teidän pitäisi hävetä!

Miehet olivat käyneet noloiksi. Hannes taisi olla oikeassa. Työllähän hän oli saanut riippumattoman aseman. Taisi tulla suotta kuvailluksi.

Ei puhuttu enää sanaakaan ja Hannes lähti pihaan alakuloisena.

Huonoja hedelmiä kantoivat hänen hyvät työnsä. Eivät osanneet arvostella asioita paikalleen. Se oli tavallaan yhteiskunnankin syy, joka oli antanut työväen kasvaa sosialistiagitaattorien varassa. Koko työväenliike maassa oli saanut asettua väärälle pohjalle. Seuraukset siitä varmasti pian tulisivat näkyviin.

Kun nyt jo täälläkin, hänen hiljaisessa ympäristössään, hymähti Hannes.
Ei voinut kieltää, että tuntui kuin joten kuten ilkeältä.

Olihan hyväkin, että sattui aina jotain, joka ei ollut myötäsukaista.
Siten ei päässyt pensistymään eikä raukeamaan yhtämittaiseen onneensa.

XIX.

Talon koko työväki oli lähdössä takamaalle kaskenkaatoon. Heinänkorjuu oli saatu lopetetuksi ja kun peltotöiltä jäi kaskenkaato juhannuksen jälkeen, oli se nyt suoritettava.

Varusteltiin eväskontteja ja piimäleilejä ja kaksi talon nuorta palvelijatarta, Mari ja Maikki, odotteli jo vesurit kädessä pihamaalla.

Liisa tuli portaille.

— Minutko te aiotte kotiin jättää? sanoi hän palvelijoille.

— Niin, emännän tietysti, virkkoivat ja nauraa tirskuttelivat omille vähäpätöisille asioilleen.

Se nauru kirpaisi Liisan mieltä, joka oli taas kipeytynyt. Heillä on varmasti jotain mielessä. Olisikohan Hannes sanonut, ettei emäntää oteta mukaan? Olisihan siellä piikojen mukava kiemailla Hannekselle, kun hänen tarkka silmänsä ei olisi vartioimassa.

Hannes tuli pirtistä täysinäinen eväskontti selässä.

— Minä lähden kaskeen. Mari saa jäädä kotiin, sanoi Liisa hänelle. En minä suostu aina jäämään…

— Mutta eihän se käy… talo jäisi moneksi päiväksi vieraaseen varaan, esteli Hannes. Ja muutenkin tulisi hankalaksi sinulle. Voinhan minä käydä kotona joka yö.

Mutta Liisa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kotiin jäämisestä. Hän neuvoi jo töitä Marille.

Miehet olivat jo kujasilla menossa ja tytöt olivat loitonneet pihamaan toiselle puolelle.

— Jos minä jään, niin Mari jää myöskin, sinkosi Liisa tiukasti. Sinne kuhertelemaan…

— Mitä, mitä sinä sanot, kivahti Hannes. Kuhertelemaan… minäkö piikojen kanssa…

— Kaipa minun pitää niin uskoa, kun sinä et milloinkaan laskisi minua mukaan.

Minä en nyt tiedä mitä ajatella, sanoi Hannes synkästi. Tapahtukoon siis sinun tahtosi tällä kertaa, jatkoi hän kylmästi. Mari saa jäädä sinun kanssasi.

Hannes lähti astumaan miesten jälkeen.

Liisa jäi portaille.

— Nyt minä tiedän, minkälainen sinä olet, huusi hän Hanneksen jälkeen, mutta tämä ei enää kääntynyt.

Hannes polki kuin vihoissaan kumahtelevaa kangaspolkua. Kaunis sopu, joka oli kestänyt useita päiviä, oli taaskin särkynyt. Liisa oli heittänyt hänelle solvaavia sanoja. Liisa, hänen oma vaimonsa.

Mikä oli oikein vaikuttamassa Liisan luulomieltä? Hän ei kertaakaan ollut aiheuttanut sitä millään muotoa. Talon naispalvelijat tiesivät velvollisuutensa ja puhuivat vain välttämättömistä asioista hänen kanssaan. Hän oli kyllä ystävällinen heille, mutta sitähän hän oli kaikille, jotka kunnollisesti suorittivat tehtävänsä. Maikki oli hiljainen ja erillään pysyvä kaikista, Mari oli kyllä iloinen hälläkkä, mutta mitään ei ollut sattunut hänenkään kanssaan, joka vähimmässäkään määrässä olisi aiheuttanut Liisan naurettavaa epäluuloa.

Mistä se sitten johtui?

Selvyyttä tähän ei saanut miettimälläkään. Liisa oli hellä ja hyvä hänelle. Joskus vain purkautui esiin tällaista, joka sanomattomasti painoi häntä. Jos hän olisi vähemmän välittänyt Liisasta, ei hänen mielenpurkauksensa olisi tuntunut niin tuskallisilta.

Merkillistä, mietti Hannes. Minä sain murskatuksi sukukiroukseni, tulin kuin onnen potkusta saaneeksi kotikonnun itselleni. Kaikki menestyy. Pellot lupaavat runsaita satoja ja kaikki on kuin voittokulkua, mutta kaikista kallein ja rakkain on menossa murskaksi minulta.

Ennemmin muuta vastoinkäymistä kuin tätä. Ennemmin joku karjasta kuolleeksi aholle, viljapelloista joku lohko raesateen ruhjottavaksi, ennemmin mitä tahansa, kuin oma vaimo epäilemään olemattomista.

Tie kulki kiemurrellen Hakalan takamaahongikon läpi. Vahvat petäjät ojentelivat suorana runkojaan korkeuteen. Oli kuin ihmeen kaupalla jäänyt ukolta tämä lohko myymättä.

Hänen edellään kulkeva vanha Tuomas virkkoi puita katsellen:

— On siinä aika älliköitä… Saat sinä Hannes niistä tuhansia monioita.

Hannes käveli allapäin. Suuri omaisuus ei antanut onnea. Hän oli tottunut aina vain luottamaan työhön. Hän olisi luovuttanut kernaasti tämän metsäpalstansa, jos olisi sillä saanut korjatuksi sen mitä oli vinossa. Taisi olla köyhä mökin mies, sellainen kuin tuo Tuomas tuossa, kaikista onnellisin. Terve ruumis ja hyvä työhalu. Ei huolta suurista tuloista eikä menoista. Oma turve antoi ja hankkimalla sai lisää.

Olisi pitänyt kysyä Tuomaalta, oliko hän täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tuomas olisi varmaan merkitsevästi hymähtänyt. Heidän taannoisen riitansa jälkeen oli Tuomaasta tullut mitä mukavin mies. Teki aina työnsä hyvin eikä pyrkinyt napisemaan. Ehkä hän oli tyytyväinen elämäänsä.

Toiset olivat menneet edellä ja Hannes pysähtyi Tuomaan kanssa lepäämään.

— Sanohan Tuomas, olisitko mieluummin talon- kuin mökinmiehenä? kysyi
Hannes.

Tuomas vilkaisi kysyjään ja mietittyään virkkoi

— Enpä tahtoisi talonmieheksi. On niin vapaata olla mökinmiehenä. Mitä varten sitä kysyt?

— Muuten vain. Olin halukas tietämään, oletko tyytyväinen elämääsi.

— Mikäpäs siinä… kun vain olisi terveyttä, että jaksaisi tehdä työtä.

Se oli mökinmiehen elämänfilosofiaa. Tyyntä ja tervettä. Jaksaisi tehdä työtä, olisi terveyttä… Ei olisi kai tuokaan tuossa vaihtanut mökkiään ja pientä perkkiötään mihinkään maailmassa.

Kaskimaa oli päivärinteessä. Ei tuulen henkäyskään vilvoittanut hikisiä raatajia. Puut kaatuivat parahdellen ja ennen päivällistä oli jo iso aukio kaadettuna. Kun oli lämmintä ja aurinkoa, niin oli iloa myöskin. Rupatellen ja naureksien syötiin tuoksuvassa koivurykelmässä.

Hannes ei voinut tällä kertaa ottaa juttuihin osaa. Liisa oli jäänyt sinne alakuloisena, ehken vihaisenakin. Oli saattanut itkeäkin. Taisi tulla liian jyrkästi hänelle sanotuksi. Vaikka sanoihan hänkin. Olisi kumminkin mukaan saanut tulla ja niinhän hän oli jo aikonutkin, mutta kun katkerat, solvaavat sanansa sanoi, niin tuli niinkuin äkäpäissä lähdetyksi.

Kuinkahan tässä vielä viimein käy? Eikö millään saa Liisaa vakuutetuksi, että luulonsa ovat aiheettomia?

Miehet kuorsailivat ruokauntaan lehdesvuoteillaan ja naiset taittelivat vastoja. Hannes istui erillään muista koivun rungolla ajatuksiin vaipuneena.

Käki lensi koivuun, joka oli sille kasken keskellä lepopuuksi jätetty, ja alkoi kukkua. Miehet heräsivät siihen ja lähtivät työhönsä.

— Hyvää halmeonnea kukkuu, sanoi joku miehistä.

— Onnen vuosiapa se minulle helkyttää, tiesi iloinen Mari.

Hannes nousi ja sanoi miehille kotiin lähtevänsä ja aamulla tulevansa takaisin.

Ei jaksanut olla, vaikka vasta illalla oli luvannut kotiutua. Liisa voisi siellä taas tuhertaa kauniit silmänsä punaisiksi.

— Kovinpa pian sille tuli eukkoaan ikävä, jurahti joku mies Hanneksen mentyä.

XX.

Liisa seisoi vielä hetkisen portailla Hanneksen mentyä. Sitten hän kuin juosten meni kamariinsa ja alkoi nyyhkiä. Pikku Pentti nukkui kehdossaan sinikellokimppu pääaluksella. Hannes oli ennen lähtöään jättänyt sen siihen. Ikkuna oli auki ja tuulenhenkäykset toivat sisään ruispellon tuoksua. Pelto kartanon alla lainehti lupaavana.

Liisa koetti rauhoittua, mutta ei voinut. Miksi Hannes ei ottanut häntä mukaansa, vaikka hän pyysi? Miksi hän on joskus niin kovin jyrkkä päätöksissään? Ja onko sittenkin niin, että hän saattoi välittää muistakin, ei vain yksin hänestä.

Liisa koetti miettiä ja päästä selvyyteen.

Jos Hannes ei olisi kertonut hänelle nuoruudestaan, ei hän ehkä olisi mitään epäillytkään. Hannes syytti nuoruudenhairioistaan sukuperintöä, mutta oliko hän sen jo kokonaan voittanut? Hän kyllä vakuutti niin, mutta saattoihan siltikin… Ja Mari on viehättävä tyttö, ehkä kauniimpi kuin minä, jatkoi Liisa tuskallisia ajatuksiaan.

Voisiko Hannes pitää kahdesta yhtaikaa?

Tuntui pahalta ajatella sitä ja että ehkä luuloillaan loukkasi syyttömästi miestään, joka oli aina hyvä hänelle, vaikka joskus oli tinkimätön päätöksissään.

Liisa ajatteli äitiään, joka hänen mielestään oli saanut kärsiä samanlaisesta… Isä oli ollut uskoton hänelle, niin äiti oli ainakin sanonut. — Uskottomalle miehelle ei voi mitään, oli äiti aina päätellyt, ja hänen vanhempiensa elämä oli ollut alituista riitaa, aamusta iltaan.

Sellaiseksiko heidänkin kaunis elämänsä oli muuttuva? Tuntui tuskalliselta ajatella sitä.

Liisa oli tuntenut syvää kiitollisuutta miestään kohtaan aina. Kaikesta huolimatta Hannes olisi saanut ison talon isäntänä vaimokseen kenet vain olisi ottanut. Hän, köyhä mökin tyttö, oli tullut hänen valitukseen. Eikä Hannes ollut vielä kertaakaan sanonut moitteen sanaa mistään. Ja oli aina vakuuttanut rakastavansa vain häntä ja houkutellut kuin pientä lasta silloin, kun hänelle sattui omat omituiset mielenpurkauksensa.

Hannes oli kovin hyvä. Hän saattoikin olla lapsellisen typerä luulotellessaan kaikkea sellaista.

Liisa oli rauhoittunut ja katseli nukkuvaa lasta. Isän hellyydenosoitus, sinikellokimppu pieluksella, liikutti häntä. Tuntui niinkuin joku näkymätön olisi sanonut: Niin, hän on hyvä, mutta miten sinun laitasi on? Ansaitsetko sinä rehellisen ja uskollisen miehen hyvyyttä? — Olenhan minä hyvä ja hellä hänelle ja hoidan hyvin tehtäväni. — Se ei riitä, jyrisi tuntematon. Sinun on jätettävä turhat ajatuksesi, kasvatettava itseäsi niinkuin hänkin. Sinun on aloitettava kokonaan uudesta ja entisestä pyydettävä anteeksi Hannekselta.

— Täytyykö minun…?

— Se on onnesi ja hänen onnensa ehto. Etkö voi sukuperintöäsi voittaa niinkuin hänkin? — Sukuperintöä?

Se ei ollut johtunut koskaan ennen hänen mieleensä. Nyt se tuli kuin tilille vaatien. Ehkäpä äitikin oli luulonsa perinyt isoäidiltä, joka kerran synkkinä hetkinään oli tehnyt itsemurhan.

Liisaa puistatti sitä ajatellessa.

Kiireesti hänen täytyi päästä työhön käsiksi.

Talossa oli hiljaista hänen hääriessään taloustoimissaan tuvassa ja maitohuoneissa. Pääskyset vain lentelivät pihamaan yli ja visertelivät kaivonvintin nenässä ja nousten harjalle.

Liisa mietti edelleen, tekisikö hän itsepintaisuudellaan Hanneksen elämän raskaaksi ja mahdottomaksi. Hän oli kerran sanonut niin ja pyytänyt kauniisti hänen luottamustaan. Kuka opettaisi hänelle, miten oli jatkettava aloitettua matkaa? Kuka muu, kuin Hannes, oma hyvä toveri. Hänen täytyisi jättäytyä kuin lapsi hänen hoidettavakseen.

Mutta jollei aina voisikaan? Ja ajatukset lähtivät taaskin kuin varkain kiertämään vanhaa latua.

Illansuussa, kun karja oli jo poistunut lypsytarhasta ja sauna lämminnyt, lähti Liisa Hannesta vastaan, samalla taittaakseen kylpyvastat.

Tien mutkassa tulikin Hannes hänen näkyviinsä reippaana ja hyvätuulisena. Hän oli käynyt viemärinkaivajain luona ja viipynyt siellä iltaan, ja kertoi siitä Liisalle.

— Ja sinä tulit minua vastaan, niinkö? Olitpa sinä hyvä. Minä olen katunut sitä tämänaamuista. Olisinhan luvannutkin tyttöni kaskeen…

— Älä nyt puhu siitä, keskeytti Liisa pujottaen kätensä Hanneksen kaulaan. — Minä olin paha ja sinun on tuhmalle vaimollesi annettava anteeksi. Minä koetan taas aloittaa uudestaan…

— Ja minä koetan auttaa sinua siinä, virkkoi Hannes. Onni ei voi särkyä ihmisiltä, joitten jokainen tunti elämässä on pyrkimistä ylöspäin.

XXI.

Naapurit olivat saaneet oivallista puheenaihetta. — Hakalan nuori emäntä kuuluu pelkäävän miestään palvelijoihinsa. Päivät kuuluu itkevän ja yöt valvovan, ettei ukkonsa pääse piikojen luokse karkaamaan.

Sitä huusi joka juoruämmä yhdessä talon emäntien kanssa ja isännät kuuntelivat mieli hyvällä. Eipäs menestynyt Hannes Hakalassa, vaikka itse luuli. Pian siinä alkaa sama elämä kuin ennenkin. Se onkin ollut niin pirun ylpeä siitä hyvinvoinnistaan.

Juorut tulivat Hanneksenkin korville. Ensin hän hymähti, eikä välittänyt siitä sen enempää. Sitten se alkoi jo kirvellä mieltä. Kun ei ollut muusta heillä sanomista, niin tehtiin tästä asia.

Raukat! Mitä se heitä liikutti. Itse he asiansa sopivat ja koettivat päästä tästäkin painajaisesta.

Kylällä kuljeksi usein parikymmenvuotias »löyhkä-Anna», joka oli hieman mielenvikainen ja puheiden mukaan vanhan Eerikin lehtolapsi. Kierrellessään oli hän joskus käynyt Hakalassakin ja saatuaan ruoka-apua mennyt menojaan. Hänen käynnistään ei puhunut kukaan eikä siihen kiinnitetty mitään huomiota.

Kylän ilkeimmät olivat nyt keksineet mielestään hyvin viisaan teon, joka Annan pitäisi suorittaa. Hänen oli mentävä Hakalaan ja silloin kun isäntä ei ollut saapuvilla, puhua emännälle niinkuin neuvottiin.

Ja eräänä päivänä hän tulikin Hakalaan, kun Liisa oli yksin kotona.

Liisa kestitsi Annaa niinkuin oli nähnyt ennenkin kestittävän. Tästä hyvästä oli Anna puhuvinaan:

— Saa sitä isäntää pitää vain varalta. On kenen kanssa sattuu… on jo minuakin houkutellut ja Mutkan Emma kuuluu olevan raskaana hänelle.

Liisa ajoi ulos löyhkä-Annan ja alkoi itkeä. Hän tiesi että Anna puhui kylällä kuulemiaan, mutta se koskikin sen vuoksi kaikista kipeimmin. Hän tiesi kyläläisten ja Hanneksen kylmät välit ja etteivät puoletkaan puheista olleet totta, mutta sittenkin… Hän oli taas saanut sysäyksen, joka herätti kiusaavat ajatukset.

Ja kun Hannes palasi työmailta, tapasi hän Liisan itkeneenä. Vaivoin sai hän Liisan puhumaan kaikki.

Hannes puristeli nyrkkejään nousevasta vihasta. Hänen teki mieli hyökätä kylälle ja haukkua kelvottomimmat vihamiehensä. Mitäpä se olisi auttanut, ja mistä hän tiesi kuka Annan oli lähettänyt. Hänelle olisi vain naurettu.

Tämä on totisesti sivistynyttä kansaa, ajatteli Hannes. Ei riitä kansalaishyveiksi kateus, naapureista on vielä puhuttava kaikkea saastaa. Milloin sydänmaitten asukkaat itse nousisivat näitä paheitaan vastaan? Voi suurta häpeää. Se löyhki kuin ilkein raato.

— Ja uskotko sinä sitten tällaisia puheita? kysyi Hannes vaimoltaan.

— Enhän minä…, mutta se tuntuu niin pahalta, että sinusta puhutaan semmoista.

Siinäpä se oli. Liisa koetti taistella itsekin vastaan ja pitää kurissa ajatuksiaan, mutta ei voinut mitään sille, että tuntui pahalta. Olisipa Liisa vain voinut nostaa päätään ja antaa mennä kaikki sellaiset ohi korviensa. Olisihan hänen pitänyt voida.

Takamaan kaski oli saatu loppuun kaadetuksi ja työväki palasi kotiin. Hiljaiseen taloon tuli taas liikettä. Liisankin oli heti helpompi liikkua askareissaan. Melkein iloisena hän toimitteli perhettä illalliselle ja saunaan.

Hannes oli siitä mielissään. Näinhän näkivät, ettei ollut mitään vinossa, eikä suru painanut Hakalan haltijoita.

Ei malttanut olla saunaan mennessään kopaisematta Liisaa syliinsä tämän tullessa vastaan pihatiellä.

— No, no, mitä sinä nyt, nauroi Liisa.

Hannes nosti hänet vaateaitan räystäälle, joka oli ulottuvissa. Miehet hymyilivät heille saunaan juostessaan.

— Nosta pois, minulla on kiire… pikku Pentti odottaa.

Olipas Liisa lystikkään näköinen siinä heilutellessaan pyöreitä kinttujaan ja naureksiessaan.

— En nosta ennenkuin lupaat olla juoruja uskomatta. Hannes kutitteli tähkäpäällä Liisan jalkapohjia. Molemmista tuntui leikittely vapauttavalta.

— Enhän minä uskokaan, no, nosta nyt.

Liisa lähti ilakoiden juoksemaan ja Hannes luikkasi hänelle vielä saunatieltä.

Olihan hyvä, että joskus pikku keinoillakin sai iloa ympärilleen ja elämän entiselleen. Liisakin siellä nyt kai keventyneenä puuhaa. Ehkäpä kaikki vielä muuttuukin hyväksi.

Miehet olivat jo menneet saunasta pihaan. Vanha Tuomas vain oli jäänyt Hannekselle puhetoveriksi. Miehet istuivat saunapihlajan alla puoliääneen puhellen. Kaunis ilta veti kummankin huomion puoleensa, täyteläiset vainiot ja niiden yläpuolella kiirivä lehmisauhu.

— Onpa tämä nyt kaunista, virkkoi verkkaan Tuomas. Pitäisi kiittää jumalaa, kun antaa hyvän vuoden. Taidat sinäkin Hannu vain omia voimiasi ylistellä.

— Miten milloinkin… tuleehan sitä joskus muistaneeksi jumalaakin, vaikka se minulla onkin erilainen kuin muilla.

Hannes ihmetteli kuullessaan Tuomaan jumalasta puhuvan. Mies kai oli viime aikoina tehnyt täyskäänteen. Minkälainen mahtoi olla hänen jumalansa. Hannes ei malttanut olla sitä utelematta.

— Semmoinen kuin sinunkin… en häntä osaa muuten palvoa kuin kiitollisin mielin otan vastaan lahjansa. Ja eiköhän se kaikille ole sama, vaikka erilaiseksi kukin kuvittelee.

Tämäpä on tervettä kansan miehen uskoa, mietti Hannes. Suoraa ja selvää, kirkasta kuin lähdevesi. Olisi opiksi monelle.

Liisa tuli saunaan lapsi käsivarrellaan. Hymyili kirkasta hymyään
Hannekselle ohi mennessään.

Saa nähdä, miten tämä sinun emäntäsi jaksaa kuunnella kyläläisten juttuja, virkkoi Tuomas matalasti. Hänen äitinsä oli luulosairas, et taida tietääkään. Taitaa olla vähän sukuvikaa.

— Niinkö? En ole mitään kuullut.

Hannes oli hämillään. Tiesiköhän Tuomas mitä, kun otti puheeksi?

— Oli semmoinen Liisan äiti, että melkein joka akkaan luuli miestään.
Eikä tullut mistään apua. Se on risti miehelle semmoinen.

— Ehkäpä on…

Hannes ei osannut muutakaan sanoa. Hänelle oli selvennyt Liisan luulottelut. Liisa parka saa kärsiä sukuperinnöstä. Miten kiitollinen hän nyt olikaan Tuomaalle, joka oli ottanut asian puheeksi. Hän itse ei osannut sitä ajatellakaan.

— Sanoin vain sillä, että tietäisit, jos oma vaimosikin sattuisi… puheli Tuomas arastellen. Sitä pitää semmoista ihmistä kohdella hellävaroen. Kovuus siinä ei auta, pahentaa vain.

— Tuomas on taitanut jotain huomatakin?

— Noo, olenhan minä vähän… mutta eihän se vielä mitään… hyvä ihminenhän Liisa on… ja järkevä. Osaa kai hillitä itseään, jos semmoisia ajatuksia pakkaisikin.

Tuomas nousi pihaan. Hannes käveli saunalle ottamaan pojua. Hän tunsi olevansa nyt selvillä kaikesta ja kovin kiitollinen siitä, että joku oli häntä huomauttanut.

Sitä pitää kohdella hellävaroen, neuvoi Tuomas. Hän oli joskus kiukutellut ja sanonut kylmiä sanoja. Se oli kai kovin koskenut Liisan herkkään mieleen.

* * * * *

— Tuletko minun kanssani verkonlaskuun? kysyi Hannes Liisalta hänen palattuaan saunasta.

— Tulenhan toki.

Järvi oli tyven ja lämpimän auer lepäsi pehmoisena ilman rannoilla.
Heillä ei ollut kiirettä pihaan ja Hannes puhui kauan ja lämpimästi
Liisalle. Venhe solui omia teitään, Liisa oli hiipinyt Hanneksen
viereen ja painanut päänsä hänen kainaloonsa kuin turvaa etsien.

XXII.

Elokuu oli lopuillaan. Viljat oli saatu korjuuseen ja riihet lämpisivät. Hakalassa aloitettiin jo syyskyntöjä. Ulkonainen elämä solui tasaisesti eteenpäin niinkuin ennenkin. Sisäisessä elämässä vain ei päästy ehjyyteen.

Liisa oli ponnistellut vastaan, koettanut hillitä mielikuvituksensa harhaleikkiä, mutta joskus voimat pettivät ja silloin oli alakuloista ja ja painostavaa koko talossa. Tällaiset päivät tuntuivat Hanneksesta moninverroin raskaammilta, kun välillä oli kauniita päiviä, jolloin Liisa iloisena ja niinkuin toisena ihmisenä liikkui töissään.

Entiset palvelijat olivat lähteneet talosta. Hannes oli palkannut uusia, mutta nämäkin olivat jo sanoneet käyvän olonsa vaikeaksi, kun emäntä pelkäsi ja piti aina salaisesti heitä silmällä. Jos jotain vakavampaa sattuisi, voisivat he olla piankin tiessään.

Hannes joka ilta melkein rukoillen pyysi:

— Oma hyvä vaimoni, koeta voittaa itsesi, edes lapsiemme tähden.

Ja Liisa nyyhkien tahtoi koettaa. Hänen silmiinsä oli tullut omituinen rukoileva ilme, joka liikutti Hannesta. Liisa parka tiesi, että hänen sairautensa oli sukuperintöä ja koetti kaikki voimansa sitä voittaakseen. Ja kun ei jaksanut voittaa, niin häpesi poloinen omaa heikkouttaan.

— Sinä et kohta varmaankaan rakasta minua vähääkään, kun minä olen tällainen, oli Liisa eräänä iltana sanonut Hannekselle. Sinä olisit ollut paremman vaimon veroinen.

— Minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun näen ja tiedän, että kärsit, kärsit syyttömästi. Älä ole kovin suruissasi, Liisa kulta, kyllä sinä vielä pääset voitolle.

Liisa oli saanut toisen lapsensa. Se oli terve ja voimakas, kuten pikku Penttikin. Olihan heillä toki iloa lapsista, vaikkapa joskus tuli peloittavana ajatus: Saavatkohan hekin vielä kärsiä esivanhempien vuoksi.

Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Se oli raskas tuomio. Miksi syyttömät saivat kärsiä?

Silloin kun synkät varjot olivat painavina kodin yllä, tunsi Hannes sisäistä tarvetta puhua jonkun kanssa. Se oli keventämisen kaipuuta ja vanha Tuomas oli hänen uskottunsa, jonka kanssa oli hyvä puhua. Tuomaalla oli omat omituiset päätelmänsä, joista sai kevennystä.

Hannes oli nytkin kahden Tuomaan kanssa riihessä, mittaamassa jyviä säkkeihin. Riihen nurkassa oli jo valtava säkkikasa ja Hannes sanoi leikillään Tuomaalle.

— Saat kaikki nämä ruissäkit, jos toimitat niin, ettei minulla ole surua Liisasta.

Tuomas katsoi ensin ihmetellen isäntäänsä, mutta hörähti sitten nauramaan.

— Vai rukiilla sinä ostaisit itsellesi vapauden pienistä kärsimyksistäsi. Lehmällä tai hevosella ehkä vaihtaisit suotuisia ilmoja.

Hannes hymähti hyvä tuulisesta Mainio mies tuo Tuomas. Aina hänellä on sattuva sana aikanaan.

— Sinun kärsimyksesi ovat niin kovin pienet, jatkoi Tuomas. Jos ei sinulla tätä vastusta olisi, voisit tulla itserakkaaksi ja yhtä kylmäksi ympäristöllesi kuin monet muutkin hyväosaiset. Kiitä, hyvä mies, pienistä kärsimyksistä.

Se oli sitä Tuomaan tavallista puhetta, kylläkin oikeaan osattua. Ei vain tuntunut vanha elämänajattelija osaavan ymmärtää, että rakastava mies kärsi vaimonsa luuloista, jotka olivat todistettavasti sairautta, kärsi enemmän kuin mistään muusta olisi voinut kärsiä.

* * * * *

Hannes ajeli kirkkaana elokuun päivänä kirkonkylään, jossa veroituslautakunta oli koolla. Hakalassa olivat viljat korjuussa, mutta taloissa tienvarsilla oli vielä ruiskuhilaitakin pelloilla. Eivät näyttäneet muualla työt sujuvan niinkuin Hakalassa, sen hän oli huomannut ennenkin. Hän oli itse mukana työssä ja se kai vaikutti. Työnteko olikin käynyt hänelle vain entistä rakkaammaksi. Hän olisi ollut valmis myöntämään, ettei millään muulla maailmassa ollut arvoa kuin työllä.

Yhteiskuntaa syytettiin nykyään monesta pahasta ja syytöksissä oli varmaan oikeutettuakin, mutta syyttäjilläkin olisi ollut varaa silmäillä omaa itseään. Harvat heistä kehtasivat tehdä kunnollisesti työtä. Pitäisi saada heidät rakastamaan työtä, ymmärtämään työn taito. Mutta se ei kai olisi helppo tehtävä.

Kirkonkylään päästyään sitoi Hannes hevosensa kiinni pitäjäntuvan aitaan ja käveli muuanta miesryhmää kohti. Kun huomattiin hänen lähestyvän, hajosi ryhmä ja kylmiä ja ivansekaisia silmäyksiä sai hän vastaansa. Vain joku miehistä ojensi välinpitämättömästi hänelle kätensä.

Hannes tunsi itsensä heti epävarmaksi. Ei oikein tietänyt mihin katsoa ja istuako pitäjäntuvassa vai ei.

Koko pitäjän väki oli siis häntä vastaan. Mistä syystä? Siitäkö ehkä, että hän oli kasvattanut itsensä mieheksi, ottanut perintömaansa omiin käsiinsä ja eli hyvin työstään?

Hanneksen oli tehnyt mieli kysyä, mitä hän oli rikkonut heitä vastaan, mutta tyytyi alakuloisena allapäin istumaan.

Kukapa ei välittäisi naapurien ystävyydestä. Mutta jos joutui naapurien vihoihin, oli se niinkuin maanpako tuomio, raskas ja peruuttamaton.

Hanneksen teki tällä hetkellä mieli itkeä. Kiireesti hän poistui tuvasta ja niinkuin hätäinen toimitteli välttämättömiä asioitaan. Ei olisi kehdannut eikä uskaltanut katsoa ketään silmiin. Tuntui niinkuin olisi ollut rikoksenalainen, jota jokainen katsoi hieman pitkään. Vaikka tiesikin olevansa rehellinen, eikä tuntoa mikään painanut.

Hannes ajoi kuin hengen hädässä kotiinsa. Oli toki turvapaikka, johon sai paeta. Siellä nytkin varmasti odotettiin. Pikku Pentti on ehkä ikkunassa ja äiti hänen vieressään.

Tällä hetkellä tuntuivat kotoiset kärsimykset pieniltä. Siellä häntä kaikesta huolimatta kumminkin rakastettiin.

Hannes pysäytti hevosensa Tuomaan tuvan nurkalla, joka oli kylätien vieressä. Tuvasta kuului veisuuta. Oli lauantai-ilta ja Tuomas oli ollut tänään kotitöissään.

»… siis jumalaani turvaan, hän meist' ei luovukaan; ei toivon raukee turhaan, vaikk’ kuinka vainotaan.»

Se oli kuin häntä varten. Milloin oli Tuomas tehnyt suuren käänteensä ja tämäkö oli se salainen lähde, josta hän sai rauhansa ja varmuutensa?

Hannes antoi hevosen kävellä. Peltoveräjä näkyi jo tienpäässä. Alkoi hämärtää. Tuomas istui siellä tuvassaan saunan jälkeen veisaamassa. Häneltä ei puuttunut mitään, vaikka vastuksia sattui yhtenään. Vaimo sairasteli ja nuorin lapsista oli äsken tapaturmaisesti kuollut. Tuomas oli tyytyväinen, mutta hän tuskitteli pienistä suruistaan.

Pihamaalla oli Liisa odottamassa, iloisena, posket hohtaen niinkuin
Hanneksesta hämärässä näytti.

— Tule saunaan minun kanssani, kun riisut hevosen. Pentti on jo kylpenyt ja miehet ovat kylällä.

— Kuka lasten luona on?

— Saara. Palvelijat ovat taaskin lähteneet meiltä, mutta siihen ei ole minun syytäni.

Liisa sanoi sen melkeinpä iloisesti ja lähti menemään saunaan.

Mitähän taas on tapahtunut? arveli Hannes. Ja miksi Liisa oli iloinen siitä, että palvelijat ovat lakkoilleet?

Saunassa ei puhuttu mitään, mutta tuvassa selitti Liisa:

— En ymmärrä mikä heihin niin yhtäkkiä tuli. Koetin pyytää jäämään, mutta eivät välittäneet… Mitäs sanot, Hannes, jos nyt otamme samanikäisiä kuin Saarakin.

Ja Liisa nauroi iloisesti. Hanneksenkin suuta veti hymyyn. Liisa oli valtoimine hiuksineen ja hymykuoppineen siinä hänen vastapäätään soma katsella.

— Niin, otetaan vain…

— Sittenpähän eivät muuta joka kuukausi.

Hannes vaikeni. Hän arvasi, että oli ollut taas hänen poissa ollessaan samaa kuin ennenkin ja palvelijat lähtivät heti.

Liisa pyörähti Hanneksen viereen ja painoi kostean päänsä hänen kainaloonsa.

— Oletko sinä vihainen minulle?

Se tuli hiljaa kuin anteeksi pyytäen.

Hannes nosti Liisan syliinsä kuin voimattoman lapsen ja suuteli hänen huuliaan, silmiään ja kosteita suortuviaan. Eihän hänellä ollut mitään muuta kuin lapset ja avuton, oma pieni Liisa.

XXIII.

Hannes askarteli pienessä torpassa Hakalan peltojen takana. Hän oli laittanut kaksi huonetta kuntoon Liisalle ja lapsille, jotka aikoi muuttaa torppaan asumaan.

Hän oli tehnyt mielestään oivallisen keksinnön. Kun talossa kävi palvelijoille olo sietämättömäksi ja heitä ei saanut pysymään, oli Hannes päättänyt laittaa torpan kuntoon, tuodakseen sinne Liisan ja lapset. Elämä kulkee tämän jälkeen tasaista latuaan ja hän illoin työstä päästyään pistäytyy perheensä luokse kuten kotiin ainakin.

Liisa tiesi tästä, mutta ei sanonut vastaan. Hannes koetti tarkastella oliko Liisa pahoillaan, mutta ei saanut selvää.

Liisan ajottaiset mielenpurkaukset olivat viimeaikoina muuttuneet hillityiksi. Kohtausten jälkeen hän toimitti tehtävänsä ja ilakoi lastensa kanssa niinkuin ei mitään erityisempää olisi tapahtunutkaan.

Hannes katseli pienessä tuvassa ympärilleen. Se näytti somalta ja viihtyisältä. Ovi oli auki toiseen huoneeseen, joka oli aiottu makuuhuoneeksi. Siinä oli valkoinen kalusto ja kauniit seinäpaperit ja tauluja seinillä.

Hannes oli tyytyväinen ja palasi taloon. Perhe oli siellä aterialla pitkän pöydän ympärillä. Hanneskin kävi paikalleen.

Tästä lähtien aterioisi hän mökissä Liisan luona. Oli aikomus jo tänään muuttaa. Talon perhe saisi sitten tästäpuolin aterioida ilman häntä. Paikka pöydän päässä jäisi tyhjäksi.

Mikä lienee ollut syynä, ettei ruoka tuntunut tällä kertaa maistuvan. Työväki vaikeni. Niinkuin painajainen olisi astunut näkymättömänä tupaan.

Vanha könniläinen oli mittaillut aikaa tuvan nurkassa jo miespolvia. Sen lerkku oli harvoin lakannut liikkumasta. Nyt, kun perhe oli päässyt aterialta ja hiljaisuus tuli pirttiin, lakkasi se käymästä.

Vanha Tuomas vavahti. Aikoi mennä kelloa asettamaan käyntiin, mutta istui paikoilleen ja sanoi hiljaa:

— Se tietää onnettomuutta.

Tuomaan lause tuntui kuin vasaran iskulta hiljaisessa tuvassa. Hannes meni ja asetti kellon käymään, mutta hänen kätensä vapisivat.

Hetken kuluttua puhui Hannes miehille töistä, mutta tunsi äänensä kovin ontoksi. Miehet pysyivät edelleen äänettöminä. Hannes nousi ja pää alas painuneena meni hän kamariinsa. Keittiössä aterioi Liisa ja avonaisesta ovesta näki Hannes, että Liisa oli alakuloinen. Pojat nukkuivat.

Tuvassa kuului muuan miehistä sanovan:

— Vai mökkiläiseksi se isäntä nyt aikookin.

Joku kuului naurahtavan väkinäisesti, mutta juttu ei lähtenyt luistamaan. Painajainen pysyi edelleen tuvassa.

Hannes meni hetken kuluttua Liisan luokse keittiöön.

— Nythän sitä sitten pitäisi lähteä, kuuli Hannes oman äänensä kaiun onttona, vaikka koetti puristaa siihen lämpöä.

— Minä lähetin Saaran jo viemään vaatteita, ja pian tästä minäkin joudun, sanoi Liisa nöyrästi.

— Ruokatarpeita pitäisi myöskin… koetti Hannes sanoa ystävällisesti.

— Sielläkö minun pitää syödäkin, sanoi Liisa hämmästyen.

— Niin, ajattelin että kävisin luonasi aterioimassa. Miten vain haluat… voisihan sitä kai täälläkin…

— Sitten, jos sinä kerran käyt siellä, tuli hiljaa Liisalta, mutta
Hannes huomasi kaksi kyyneltä hänen punehtuvilla poskillaan.

Hannes otti Liisan syliinsä ja heltyneenä puheli:

— Älä nyt, hyvä Liisa… mehän vain leikimme mökkiläistä… pääsethän sieltä takaisin milloin vain tahdot.

— Minusta vain tuntuu niinkuin pitäisi maanpakoon… pakoon sinuakin ja — kotia…

— Oma kulta, mehän vain leikimme…

— Ei tämä ole leikkiä. Ja luuletko sinä… että tästä olisi apua…

— Minä toivon ainakin, ja niinhän sinäkin… eikö niin?

— Mutta mitä tästä ihmiset sanovat?

— Mitä ne ovat meistä ennen sanoneet. Sitä ei kannata ajatella. Heidän pitäisi huolehtia enemmän omista asioistaan.

— Kyllä minä sitten koetan, kun sinä tahdot, sanoi Liisa hiljaa. Kun väin sinä olet luonani.

— Mennään siis.

Hannes koetti tekeytyä reippaaksi, vaikka tunsikin näkymättömän käden painavan.

Kun he olivat menneet Pesään, joksi Hannes oli asunnon nimittänyt, sanoi Liisa innokkaasti:

— Nyt minä keksin jotain. Sinä myyt talon ja me asetumme tähän oikein asumaan. Sinä rakennat navetan ja saunan. Miten somaa se olisi.

Liisan silmät loistivat ja hän pujotti kätensä kuin pyytäen Hanneksen kaulaan.

— En minä voi myydä taloa. Se on samaa kuin möisin itseni tai sinut.

Liisa painui istumaan.

— Niin, ethän sinä voi. Minä puhun lapsellisia. Enhän minäkään sitä tahtoisi. Meidän lapsemme ovat siellä syntyneet.

— Ja minäkin olen siellä syntynyt ja kasvanut. Vaikka lapsuuteni oli iloton ja nuoruuteni semmoinen, on Hakalassa paljon kauniitakin muistoja äidin ajoilta. Ja sitten on jokainen turve siellä kallista minulle.

Hannes puhui vain jotain puhuakseen. Tuntematon oli astunut tupaan ja laski painavan kätensä Hanneksen olalle: — »Oletko nyt tyytyväinen, kun ajoit vaimosi pois kotoa?»

»Enhän minä ole ajanut, tämähän on vain…»

»Narrinpeliä! Sitä se on. Olet itsellesi luvannut kantaa kuin mies pienet kärsimyksesi ja nyt sinä koetat päästä pakoon niitä.»

»Mutta onhan minun pidettävä huolta, ettei talon työväki kärsi», koetti
Hannes puolustautua.

»Se on huono puolustus. Selitä palvelijoillesi, miten asiat ja ovat he ymmärtävät. Et ole mies, kun näin teet.»

»Menehän tiehesi. Kyllä minä osaan asiani järjestää.»

Mutta tuntematon nauroi mennessään vahingoniloista naurua.

— Hannes, miten sinä olet niin kalpea… mikä sinun on?

Se oli hänen vaimonsa, joka kysyi, valmiina lohduttamaan.

— En tiedä… ei kai mikään.

Hanneksen täytyi istua. Hän oli käskenyt omaatuntoaan poistumaan, mutta sen raskaan käden paino tuntui vielä hänen hartioillaan.

Siinä istui hänen vaimonsa katsellen häntä. Keltaiset suortuvat reunustivat kauniita kasvoja ja silmissä oli hellä, hyväilevä ilme. Pikku Pentti leikki lattialla ja nuorin nukkui vuoteessaan.

Tuonko tuolla, oman vaimonsa, hän oli karkottanut kotoa? Ja lapsensa.

Ei. Hänen täytyi ulos.

— Minä tulen pian takaisin. Käyn vain töitä katsomassa.

Tultuaan kartanoon tapasi hän vanhan Saaran siellä itkemässä. Siinä kopisteli vanha isäkin, vaikka ei usein kamaristaan liikkunut. Katseli kuin ihmetellen poikaansa. Tiesikö ja ymmärsikö hänkin?

Hanneksen täytyi nopeasti poistua. Niin kuin autioilta tuntuivat huoneet.

Illalla, kun he olivat tuvassa, virkkoi Liisa.

— Minä olen niin kovin paljon tuottanut surua sinulle.

— Minäpä tässä taidan syylliseksi jäädäkin, sanoi Hannes ja pää käsien varassa painui miettimään.

Ulkona nousi myrsky ja ravisteli nurkkia ja uuninpiippua. Tuntui turvattomalta Hanneksesta. Niinkuin pohja olisi tempaistu pois alta ja olisi luisumassa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan.

Hannes hymähti masentuneena itselleen. Hän tässä rakenteli tavallaan avioeroa, ajoi pois kotoa vaimonsa ja lapsensa ja luuli näin voivansa kaikki hyvin järjestää. Vaimo tyytyi nöyrästi kaikkeen, vaikka hän tiesi, että tämä oli häväistys hänelle. Hanneksen parempi minä oli siitä vakuutettu, mutta hän koetti sulkea korvansa, eikä olla tietävinäänkään.

Mitähän Liisa ajatteli. Sitä ei voinut kysyä. Miksi? Sinä häpeät itseäsi, ettet voi sitä edes kysyä, sanoi tuntematon ja painoi yhä raskaammin kätensä hänen hartioilleen.

Hannes mietti kiinteästi. Oliko hän tullut omahyväiseksi? Hän oli luullut, päässeensä itsekasvatuksessa jo melkein täydellisyyteen ja huomasi nyt siitä vielä paljon puuttuvan.

Miten pian ja huomaamattaan sitä ihminen tuleekaan itserakkaaksi.

Liisa seisoi ikkunassa ja katseli ulos koti taloa ja peltoja, niinkuin näytti. Sitten hän kääntyi ja istui Hanneksen viereen.

— Mikä sinun on? Anna minulle anteeksi.

— Älä jumalan tähden sinä minulta anteeksi pyydä, minähän tässä nyt syyllinen olen. Karkoitan vaimoni ja lapseni… Mutta annathan sinä minulle anteeksi, oma hyvä Liisa. Me menemme vielä tänään kotiin.

Liisa kiersi kätensä miehensä kaulaan.

— Ja minä kun luulin, että sinä kohta aivan kokonaan hylkäisit minut.

Oli jo pimeä, kun he lähtivät taloon. Liisalla oli nukkuva lapsi ja Hannes kantoi pikku Penttiä. Myrsky riehui heidän ympärillään, mutta sitä he eivät huomanneet.

Pellonveräjällä seisahti Hannes ja osoitti vaimolleen taloa, jonka yhdestä ikkunasta vain tulet tuikkivat.

— Katso, talo on kuin suljettu kirja. Ei, se on niinkuin sokea. Minä olin vähällä puhkaista sen silmät. Ymmärtänet, Liisa, että jos olisit mökkiin jäänyt, eivät sieltä olisi tulet tuikkaneet yöhön.

Liisa ei puhunut mitään, puristi vain hiljaa miehensä kättä.

XXIV.

Muutamat työmiehistä olivat ehtineet ilmaista; kyläläisten tietoon Liisan siirtämisen mökkiin jo samana päivänä kun se tapahtui. Uutista levitettiin talosta taloon ja siinä oli verratonta juorunaihetta. Jos oli kylällä ennenkin soitettu suuta Hakalan asioista, niin nyt sitä enemmän, ennenkuin saatiin tieto, että Liisa liikkui emännän tehtävissään Hakalassa niinkuin ennenkin.

Sitä tietoa ei saatu muutamaan päivään ja juoru kierteli. Oli sanottavaa kaikenmoista. Useimmat vetosivat isään, vanhaan Eerikkiin. »Niin se olisi tehnyt sekin, jos olisi osannut. Poika on kätevämpi järjestämään.»

Juorut tulivat Hanneksenkin kuuluville ja hän kertoi siitä naureksien Liisalle. Olivatpahan nyt kerrankin astuneet suohon. Oikeat ihmiset häpeisivät tietäessään, miten oikeastaan asiat olivat, mutta mitäs nämä. Aloittivat jostain toisesta. Oli suuri kansallinen häpeä, että sydänmaiden asukkaat eivät tahtoneet edes huomata tätä ilkeätä pahettaan. Valistunut kansa mukamas! Sydänmaalaiset ruokkivat henkistä nälkäänsä roskajutuilla ja valheilla.

Oli sunnuntaipäivä. Ulkona pohjoistuuli lennätteli lumihiutaleita.

Tuvassa oli hiljaista. Pitkän pöydän ääressä istui muutamia miehistä kirjojen ja sanomalehtien ääressä. Toiset olivat menneet perheittensä luokse.

Hannes istui keinussa karsinaikkunan ääressä lukien jotain kirjaa, jäsenissä sunnuntaipäivän suloinen rauha. Liisa puuhaili lasten kanssa heidän leikkejään järjestellen.

Saattoi hyvin siinä hiljaa keinahdella ja lukea sivun pari aina yhteen menoon. Ei ollut mitään erikoista mieltä painamassa. Elämä kulki nyt Hakalassa tasaisia lainaan. Palvelijatkaan eivät lakkoilleet. Työn ilo oli tarttunut jokaiseen ja odotettiin vain talvea, jolloin pääsisi taas talontöihin miesten väsymättömällä voimalla.

Iltapäivällä tuotiin sana Liisalle, että hänen isänsä, joka oli sairastellut, oli nyt heikompi ja tahtoi ennen lähtöään puhutella tytärtään.

Liisa meni Haanpään mökkiin.

Pienessä tupasessa makasi sairas vuoteessaan. Näytti pian muuttavan uusiin oloihin.

— Hyvä, että tulit, virkkoi sairas hiljaa. Minulla on sinulle erikoista sanottavaa ennen lähtöäni.

Vanhus näytti miettivän, miten aloittaisi ja katsahti avuttomasti vaimoonsa, joka istui ikkunan ääressä. Tämä sai jotain asiaa poistaakseen tuvasta ja vanhus aloitti:

— Olen kuullut, että Hakalassa on sattunut joskus yhtä ja toista sinun ja Hanneksen välillä. Se on sukuvikaa sinussa, niinkuin ehkä olet itsekin jo tullut sen huomanneeksi. Isoäitisi lopetti elämänsä ja äitisi on minua piinannut sairaalla epäluulollaan ensimäisestä avioliittovuodesta näihin asti. Näin tehdään miehelle perhe-elämästä helvetti. Mikään ei ole sen pahempaa.

Minä en tiedä, miten teillä siellä Hakalassa nyt on, mutta koita voittaa itsesi. Taistelun kautta päästään uuteen elämään.

Vanhus näytti odottavan.

— Minä olen jo voittanut, sanoi Liisa hiljaa hänelle ja sairas näytti saavan rauhan. Puristettuaan Liisan kättä kääntyi hän seinään päin ja sanoi epäselvästi.

— … sukuperintö. Kuka sen seurauksia saattaa arvata… kolmanteen ja neljänteen polveen… puhu lapsillesikin.

* * * * *

Liisa sulki isänsä silmät. Rauhallisena poistui hän tuvasta.

Vanhus oli häntä käskenyt puhumaan lapsille. Siinä olikin äidille riittävästi elämäntehtävää. Kunpa hän voisi antaa mahdollisimman paljon hyvää ja kaunista heille perinnöksi.

XXV.

Kevät oli tullut. Taivas kaareili väkevän sinisenä ja lauhkea etelätuuli veteli juovia järvenselkiin. Laitumilla helisivät karjan kellot ja pelloilla kylvettiin ja kynnettiin.

Oli kyntäjän ja kylväjän iloisin aika. Jalka painuu pehmeään multaan kuin siunaten maata, joka antaa elämän kaikille.

Hannes katseli lupaavaa orasta, johon tuuli veteli tummia juovia.
Hyvältä näyttää, kun vain sadetta ja kauniita ilmoja riittäisi.

Valoisa ilme oli Hanneksen kasvoilla tarttuessaan taas kylvövakkaansa. Pikku Pentti astui vakavana hänen perässään. Äiti oli ommellut pienen pussin, josta Pentti siroitti siementä maahan niinkuin näki isänkin tekevän. Se oli melkein liikuttavaa katsella. Poikanen sanoi tahtovansa rakastaa maata niinkuin isänsäkin.

Puutarhassa penkoi äiti lavoja ja pieni konttaileva Pauli oli hänen mukanaan. Pellolle, jossa Hannes asteli kylvövakkoineen, kuuluu Liisan laulu puutarhasta.

Elämä kulki nyt tasaisena ja riemurikkaana Hakalassa. Ei kertaakaan ollut sattunut sitten viime syksyn mitään vakavaa perhekohtausta. Liisa tahtoi tuhlailemalla osoittaa luottamustaan Hannekselle.

Pelto oli tullut kylvökselle ja Hannes aikoi mennä pihaan auttamaan Liisaa istutuksessa. Tiellä tuli häntä vastaan nuori mies, huonosti puettu ja kulkurilta näyttävä. Arkaillen hän lähestyi isäntää.

— Olisiko sitä asiaa?

Mies kertoi olevansa työnhaussa. Oli käynyt kaikissa taloissa tien varrella, pääsemättä yhteenkään työansiolle.

Hannes tahtoi tietää, miksi mies oli joutunut kuljeksimaan ja miksi häntä ei tehtaan työ huvittanut.

Mies kertoi vaiheistaan. Ei sanonut tehtaaseen menevänsä, vaikka nälkäkin pakottaisi.

Joukossa on monenlaista, mietti Hannes. On miehiä, jotka pakenevat maatyötä, on sellaisiakin, jotka kaipaavat maan kanssa askartelua. Ehkä tämäkin edustaa niitä, jotka ikänsä kaipaavat maata, saamatta sitä ennenkuin kirkkotarhassa oman ruumiinsa pituuden ja leveyden.

— Kyllä sinä meillä työtä saat, jos vain teet sitä niinkuin mies. Osaat kai sinä ojaa kaivaa?

— Kyllä. Minä olen mökkiläisen poika.

— No et tahtonut olla mökissä?

— Kyllä, mutta isäntä ajoi pois.

Se oli vanha satu. Isäntä ajoi pois, kun mies oli saanut mökkinsä hieman jotain antamaan. Tuhansia oli siten joutunut kiertolaisiksi.

Annettuaan lapion miehelle meni Hannes Liisan luokse puutarhaan. Siellä oli jo Pentti auttamassa äitiä, niinkuin hän innokkaasti selitti.

— Kuulehan Liisa, minä olen nyt juuri keksinyt jotain. Anna nyt sen olla ja tule tänne istumaan, että saan puhua. Minä perustan työkoulun.

Hannes keskeytti ja odotti uteliaana, mitä Liisa sanoisi.

Liisa seisoi siinä posket hohtavina, kädet mullassa.

— No?

— Niin minä teen. Äsken otin kuljeksivan miehen työhön ja tästälähtien otan niin monta kuin tulee. Kyllä Hakalassa maata on, vaikka sata miestä perkkaisi. Minä opetan heille työnteon taitoa ja siitä koituu siunausta monelle. Katso nyt, Liisa, miten hyviksi työmiehiksi meillä ovat kaikki oppineet. Ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tupa tuvan viereen kohoaa nyt useammille heille ja he saavat aivan omakseen pienen palstansa, jota viljellen oppivat rakastamaan maata ja opettavat lapsensakin sitä tekemään. Uskohan vain, että tulevaisuudessa tulee näin käymään joka paikassa, mutta me aloitamme nyt jo. Saammehan olla uranaukiasijoita. Mitä sanot Liisa?

— Sinä olet niin hyvä… kunpa minä voisin siinä auttaa sinua.

— Kyllä sinä voit.

— Mutta enhän minä mitään osaa.

— Osaat kyllä. Sinä opastat uuden »onnentupayhteiskuntamme» vaimoja ja lapsia.

— Oletko sinä jo sille nimenkin keksinyt! Mutta eihän minulta riitä aikaa. Omat lapset ja talous… Niissä on työtä.

— Niin kyllä, muta työtä ei ole koskaan liian paljon, eikähän sinun aina tarvitse.

— Kyllä minä tahdon auttaa sinua, missä vain voin.

Hannes nojasi aitaan ja näytti kiinteästi miettivän.

— Kun nyt sinä vain onnistuisit siinä, sanoi Liisa kuin toteuttamista epäröiden.

— Miks'en onnistuisi. Kalle saa taas palstan ja rakennushirret. Hänellä
kuuluu olevan tyttö tiedossaan. Jo ensi viikolla aloitetaan rakennus.
Ennen ensi kesää on näitä pikku pesiä jo lukuisasti Hakalan maalla.
Mitä luulet siitä kyläläisten sanovan?

Hannes naurahti iloisesti.

— On hyvä, että heillä on toisenlaista puheenaihetta, virkkoi Liisa.

— Ja muustahan ei enää olekaan, sanoi Hannes ja puristi vaimonsa multaisia käsiä, siten kiittääkseen häntä kuluneista kuukausista.

Ruokakello helähti pihassa. Pelloilla riisuttiin hevoset ja lukuisa työväki kerääntyi vainioilta pirttiin ja pihamaalle.

Käki kukahteli hakametsässä. Tuuli toi pelloilta väkevää tuoreen mullan tuoksua. Hannes sieppasi pojat syliinsä ja nosti korkealle ilmaan.

— Ja näistä kasvatetaan terveitä ja reippaita työmiehiä.

— Niin, tulevaa polvea vartenhan meidän on työskenneltävä, virkkoi
Liisa.