YHDEN AINOAN KERRAN

Novelleja

Kirj.

KALLE KAJANDER

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLTÖ:

Yhden ainoan kerran
Vainottu
Sattuma — sallima — kohtaloko?
Vaikea asema
Silmälasit
Kateus

YHDEN AINOAN KERRAN

Tiiveliin oli kesäksi tullut herrasväkeä Helsingistä, niinkuin niitten tapa on pyrkiä maalle virkistymään, vaurastumaan ja kokoomaan uusia voimia, että taas jaksaisivat talven siellä kaupunkinsa huminassa kuohua.

Taloa oli ensin kevätkesästä käyty moneen kertaan tutkimassa ja tarkastamassa. Oli käynyt vanha herrasmies ja lihava rouva, oli käynyt rillineniä nuoria herroja ja nauravia neitosia, oli tingitty ja hierottu kauppaa, sovittu maidosta ja voista ja maan tuotteista sekä pantu taksa hevoskyydeistä ja muusta palveluksesta. Ja kun vihdoin kaikki oli huomattu mukiin meneväksi, oli tultu suuressa joukossa ilon räiskeellä taloon, laulaen, nauraen, monenkirjavat pukimet, nauhat, harsot ja hetaleet rattailta hulmuten, ja tämä oli tapahtunut muutamaa päivää myöhemmin, kuin Tiivelin karja hännät sojossa oli ensi kertaa kirmaissut navetasta laitumelle.

Ja sitten alettiin kesän vietto. Käveltiin talon ympäristössä, milloin joukolla remuten, milloin hartaina parittain, joskus aivan yksittäinkin. Loikoiltiin nurmilla, istuskeltiin kivillä ja kannoilla, jonkun kerran seisoskeltiin lammen rannalla ja koeteltiin miehissä pettää pikku kaloja onkeen, jossa oli mahdottoman pitkä merenruokoinen vapa ja suuri punaiseksi maalattu koho, Tiivelin pieneen lampipahaseen nähden niinkuin pollari Helsingin satamassa.

Pidettiin luonnon ylistämiseksi jollain mäentörmällä istuen toisinaan oikeita hartaushetkiä, joissa ei puuttunut huokauksia eikä yleviä tunteen purkauksia, ja jotka saattoivat kestää tuntikausia, niinkauan, kunnes palvelija talon päärakennuksen portailla kumautteli mykevää metallilevyä merkiksi siitä, että ruoka oli herrasväelle valmista. Mutta jos sattui pieni kevätkesäinen sateen ryöppäys tai ohimenevä ukkoskuuro pyyhkäsemään yli paikkakunnan, silloin juostiin hatut ja hameenhelmat kainalossa, takinkaulukset pystyssä kotiin, ja morkattiin Jumalaa, vaikka isäntä seisoi paitahihasillaan pellolla, katseli taivasta ja sanoi hyvillä mielin muulle väelle: Jumalan kiitos, että kerrankin sataa, kunhan nyt sataisi oikein runsaasti.

Joskus luettiin, milloin ääneen useamman kuullen, milloin yksinään hartaaseen nautintoon painuneena jotain kauniskantista kirjaa, jossa puhuttiin rakkaudesta, siitä rakkaudesta, jonka voimalla ja turvin tämä ihmissuku lisääntyy, kasvaa ja täyttää maata. Ja silloin huokaili se lihava rouva ja vanha herra yhtä syvästi kuin koko nuorukaisjoukkokin.

Sillointällöin, ohimennen, yritettiin antautua keskusteluun jonkun kanssa talonväestä tai työmiehistä, mutta siitä ei syntynyt koskaan mitään kunnollista kanssapuhetta.

— Hyvää huomenta, isäntä! On niin äärettömän ihana aamu tänään.

Väki oli murkinalta töihin menossa.

— Päiv — — niin, huomenta huomenta! Onhan se ihana, kunhan vähän sataisi.

— Hm — niin! Mihin töihin nyt menette?

— Sonnallahan tässä ollaan, mutta pelto ryöppyy niin vietävästi. Sataa pitäisi oikein tuntuakseen. Eivät jaksa tänä vuonna nuo kevät-touvotkaan — — —

— Vai niin, vai niin, hm — — —

Siellä olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehevä lannan tuoksu, että ikkunat piti siltä suunnalta sulkea ja herrasväen oleskella koko päivä päällä tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.

Kaupunkilaisten joukossa oli eräs rakastunut ja kihloihin mennyt pari, häitä vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka tyttö, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti alituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsivät aina yksinäisyyttä ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrjässä muista, neitosella tavallisesti kädessään punakantinen kirja, jota usein sylitysten luettiin.

— En käsitä näitä maalaisia, sanoi tyttö. — Kuinka ne voivat olla niin kylmiä ja jäykkiä, niin elottoman näköisiä. Niiltä puuttuu tunteita. Ne eivät ihan varmaan ymmärrä rakkaudestakaan mitään.

— Mitä sinä niistä, kunhan me vaan ymmärrämme, vastasi herrasmies. — Ja ehkä nekin siitä omalla tavallaan jotain tietävät — kyllä ne varmaan jotain tietävät.

— Eivät tiedä, intti tyttö. — Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa ja hänen nuorta vaimoansa! Vasta keväällä ovat viettäneet häitä ja ovat sen näköisiä, niinkuin eivät rohkenisi lähestyä toisiaan kymmentä metriä lähemmäksi. Toinen tonkii, vääntää ja koukistelee tuolla silmät juroina, niinkuin olisi yksinään koko maailmassa, toinen häärii täällä aivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyväilyä, ei hellää sanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mitään tällaista, kultaseni, tällaista — Ah!

— Aah!

— Ne ovat typeriä!

— No olkoot, mitä me niistä.

— Mutta se kiusaa minua. Minä tahtoisin, että ne olisivat toisellaisia, etteivät ne meitä aina töllistelisi, kun me kävelemme, vaan että ne tuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.

— Ehkei niillä ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.

— Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkkään siihen — — —

He nousivat ylös kiveltä, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen punakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui hänen käsivarressaan.

— Lähdetäänpä katsomaan, eikö meidän »carbonaro» vihdoinkin olisi tullut kotiin, sanoi hän, kääntyen vilkkaasti kumppaniinsa.

— Minulla olisi hirveä halu päästä kerran näkemään sitä hänen kuoppaansa sisäpuolelta.

— Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin lähdetään vaan, vastasi herra.

Ja he lähtivät käsitysten kävelemään kivikkoista polkua, joka siivosti talon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon läpi korkeammille maille ja suurempaan metsään.

Vähän matkan päässä metsän laidasta, missä mäen rinta taittui yhtätasaiseksi kankaaksi ja mihin sileärunkoisten petäjäin lomitse vielä hyvästi näkyivät talon rakennukset ja vainiot, avautui heidän eteensä ahon tapainen aukeama, ja aukeaman perällä kyhjötti pienen pieni mökki tai oikeammin maasauna, sillä se oli puoleksi maan sisään kaivettu. Keskellä aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen korkeat läjät nokista multaa. Sivummalla oli mahtava röykkiö kuivia rankoja ja ahon korkeammassa laidassa näkyi vanha tervahauta, jota sortuneesta silmästä päättäen ei oltu enään pitkiin aikoihin käytetty.

Rakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen mökkisen eteen, mutta ovi oli etulukossa ja he huomasivat siitä, että asukas oli jossain kauvempana poissa. Oven pielessä, aivan katon rajassa oli pieni yksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen, ainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistellä siitä sisään, verhoten molemmin puolin kämmenillä silmiään. Mutta ruutu oli vanhaa punavihertävää lasia sekä vielä muutenkin likainen, niin että hyvin heikosti siitä saattoi mitään nähdä mökin sisäpuolelle. Vuode, jonkunlainen lautainen lava siitä näkyi, ja se täytti toisen puolen asumuksesta miltei seinästä seinään. Lavalta näkyi olkia ja jotain repaleisia vaatekappaleita.

— Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. — Katsohan, katsohan, voi hirveätä! — Mutta on sillä kahvipannukin, näetkö, minä eroitan sen nyt aivan selvästi tuossa liedellä.

Siellä oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein uloslämpiävä, ja liedellä oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.

— Voi, voi, kukahan sille keittää kahvia?

— Itse tietysti.

— Itse tietysti niin.

— Eihän sillä ole keittäjää.

— Niin, eihän sillä ole keittäjää. Minua niin huvittaisi keittää sille kahvia tuossa pannussa, jos se olisi kotona.

— Ja joisit sitten sitä hänen kanssaan tuolla oljilla istuen. Sitä olisi hauska katsella!

— Fyy, mitä sinä voit ajatella! Minä vaan keittäisin tietysti, ja katselisin, olisiko hän siitä hyvillään.

Herra nauroi ja he jatkoivat leperrystään.

— Kyllä ne »carbonarit», joista luettiin, olivat varmaankin kaikki ihan tällaisia, kuin tämä meidän sysi-ukko. Pitkiä, rotevia, tummaverisiä ja tulisia —

— Ja onko tämä mielestäsi niin tulinen? Pitkä ja musta hän kyllä on — — —

— On hän tietysti nuorena ollut tulinen, sen minä näen nytkin vielä hänen silmistään. Mutta olihan heissäkin tietysti sekä nuoria että vanhoja.

— Jos hän olisi viittäkymmentä vuotta nuorempi, niin pelkäänpä, että saisin hänestä vaarallisen kilpailijan, sanoi herra, taas naurahtaen.

Tyttö painoi vikkelästi kämmenensä hänen suulleen, ja hän antoi sen olla siinä aivan tyytyväisesti, hymähteli vaan.

— Puhu sinä, mitä haluat, mutta tässä ukossa on jotain intresanttia, jotain puoleensa vetävää, olkoon niin vanha, niin musta ja likainen kuin onkin.

— Sitä ei voi kieltää.

— Hän on toisenlainen, kuin nämä muut maalaiset, vaikka kyllä yhtä juro ja harvapuheinen, kuin kaikki muutkin. Mutta hänen katseessaan on jotain — oletko huomannut, kuinka hän vastaan tullessa katsoo meitä?

— En ole siihen erittäin kiinnittänyt huomiotani, emmekähän ole häntä niin aivan usein nähneetkään.

— Mutta minä olen huomannut hänen katseensa joka kerta. Kumma ettei hänellä ole ollut vaimoa. Vanha emäntä sanoi, että hän on elänyt yksinään koko ikänsä. Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Varmaan on hänellä nuorena täytynyt olla rakkaussuhteita, sen ilmaisee hänen näkönsä nytkin vielä. Onkohan häntä petetty?

— Kuka tietää, hymähti herra.

— Niin, kuka tietää. Minä kernaasti kysyisin häneltä. Jaa, mutta minä kysyn, kun tapaamme hänet ensi kerran.

Mies, joka niin oli vetänyt kaupunkilaisneiden sekä hänen sulhasensakin huomion puoleensa ja jonka pienen maatupasen lukitun oven edessä he nyt seisoivat, oli vanha ukko, kautta paikkakunnan tunnettu Tiivelin Matin nimellä. Hän oli ikänsä kaiken ollut taitava, luotettava ja paljon käytetty hiilien ja tervan polttaja ja suurimman osan ikäänsä pitänyt ypö yksinään asuntoa tuossa maamajassa, jonka jo nuoruutensa parhaina vuosina oli Tiivelin nummeen kyhännyt. Mutta harvoin hän oli kotosalla, paitse sydäntalvea, jolloin nikarteli yhtä ja toista mökkisessään, vakkoja, rasioita, pärevasuja ja muuta sellaista. Nykyään, kun tervanpoltto jo oli vähentynyt, melkeinpä kokonaan loppunutkin, poltti hän paraasta päästä vaan hiiliä, mutta työtä riitti siinäkin, ja koko kevätpuolet ja kaiket syksytkin kuljetettiin Mattia talosta taloon, kylästä kylään miilumestarina. Tiiveli oli suurimetsäinen talo, ja kun hiilien poltto murtopuista hyvästi kannatti kauppaakin varten, oli omassa talossa aina poltatettu kolme neljäkin isoa miilua vuoden mittaan. Mutta kiireimmän keskikesän ja elonkorjuun aikana heilui Matti joka kesä muun väen mukana Tiivelin niityillä ja vainioilla. Eikä hän silloinkaan paljon asustanut omassa konnussaan, sillä hän söi talon pöydässä ja makaili useimmat yönsä tallin ylisillä tai muissa ulkosuojissa.

Eräänä päivänä sattui sitten, että Matti taas nokisena asteli Tiivelin kujassa nuorta paria vastaan, kun nämä palasivat aamukävelyltään. Hän näytti joutuvan hiukan hämilleen, tullessaan niin ahtaassa paikassa vastatuksin sellaisen hienon herrasväen kanssa, ja koetti kulkea niin paljon kuin mahdollista aidan puolitse. Mutta hän katseli heitä kaiken aikaa kulmainsa alta, puolittain salaa, ja niin hartaasti, että raapasi hihansa vitsan tynkään seiväsparissa, ja hänen katseensa oli surunvoittoinen ja hänen poskilihaksissaan kävi pieni väre. Lyhyen hyvänpäivän tehtyään aikoi hän sillä hyvällään rientää ohitse. Mutta neitonen seisattui ja alkoi puhutella häntä.

— Eikö Matti koskaan ole kotona siellä tuvassaan? Minä niin kernaasti tahtoisin kerran tulla sinne sisään.

Matti kääntyi ja katsoi pitkään kysyjää.

— Sinnekö sisään? Mitä ryökkinä nyt leikkiä laskee suotta. Eivät sinne ole pyrkineet eivätkä pyri huonommatkaan sisälle. Siellä on likaa ja törkyä, eikä siellä ole edes mihin tuollaisilla helmoilla istuisi.

Ja hän kääntyi mennäkseen eteenpäin.

— Ei maar, jatkoi neiti, kyllä se on oikein totta. Matin täytyy kerran näyttää tupansa meille. Tämä herrakin — hän on minun sulhaseni — tahtoisi myös erittäin mielellään nähdä sitä.

— Niin, sanoi herra, meitä kumpaakin huvittaisi katsella kerran oikein yksityiskohdittain tuollaista alkuperäistä asuntoa. Niitä ei nähdä kaupungeissa.

Hän otti rintataskustaan hopealle hohtavan kotelon, avata napsautti sen ja hypisti sieltä näppiinsä sikaarin, jota piti toisesta päästä varovasti kiinni, niinkuin leikkausta tekevä lääkäri lansettiaan, ja tarjosi toista päätä Matille.

— Saanko minä tarjota Matille tupakkaa? Olkaa hyvä — kunnollinen aamusavu!

Matti vilkasi sekä tarjoojaa että sikaaria.

— Kiitoksia vaan, mitähän minä nyt herran sikaaria — taitaakin olla oikein ruuna riima.

— Kyllä se on parempi, naurahti herra.

— Paljon kiitoksia vaan hyvä herra, kiitteli Matti uudestaan ja tarttui sikaariin, samalla kun herra sievällä, vikkelällä liikkeellä hellitti hyppysensä sen toisesta päästä.

Matti käänteli kauvan aikaa sikaaria kädessään, kastellen sitä välillä huulissaan, ja herraspari katseli häntä hymyssä suin. Mutta lopulta purasi hän toisen pään poikki ja sylkäsi tielle. Samassa hän kuitenkin suutaan massautellen kumartui katsomaan mihin pätkä oli lentänyt, otti sen ylös ja pisti tupakkamassiinsa.

— Ei sitä niin hyvää palaa sentään sovi tielle heittää — ahhah, kyllä lähtee herkästi savu. Mitähän maksaneekaan?

— Kyllähän se maksaa.

— Mutta mietoa on minun suuhuni.

— Sen kyllä uskon.

— No milloinka Matti on kotona, kysyi taas neiti?

— Niin tuota, kyllähän minä nyt taidan jo kotiin jäädäkin, kun isäntä puhuu vielä suuren miilun pokattavansa ennen heinänaikaa. Patistavat sepät häneltä hiiliä yhtenään, sanoo hän, niin polttaa heitä sitten. Mutta mitähän herrat ja ryökkynät sinne nokisille miiluverstaille tuhraantumaan.

— Kyllä me tulemme, sanoi neiti nauraen. — Ja sitten saamme oikein rauhassa jutellakin Matin kanssa. Hyvästi nyt vaan!

— Hyvästi, hyvästi, jumalan haltuun vaan!

Matti huokasi pitkään ja jatkoi kulkuaan, hieno havannasikaari puoli mittaansa suupielessä.

— Näitkö niitä hampaita, kun ne sikaaria purressa tulivat näkyviin, sanoi neiti kumppanilleen, kun he olivat poistuneet vähän matkaa Matista.

— Kyllähän ne olisi joskus hyvät olemassa sellaiset aseet, vastasi herra huolettomasti päätään heilauttaen — mutta eihän niitä ole kaikilla.

* * * * *

Kaksi päivää latoi Matti puita miiluun mökkinsä edustalla, mekko märkänä, pää hiessä, sillä ilma oli ankaran helteinen. Kolmantena päivänä hän peitti sen ja sytytti iltapuolella palamaan. Ja syötyään illallisensa, kuivaa leipää, suolattua merisilakkaa ja talosta tuotua kirnupiimää, löi hän lapion lappeella lisää multaa niihin kohtiin miilun kylkeä, mistä savu pyrki sankempana tupruamaan. Sitten istahti hän piippunysä hampaissa miilunsa viereen, tuulen alapuolelle, missä savu karkoitti kiukkuiset hyttyset kauvemmaksi.

Siinä hän istui ja painui mietiskelyyn. Hänestä tuntui hyvältä olla taas pitkistä ajoista kotonakin, tarvitsematta kyhjötellä milloin missäkin havumajassa. — Tässä oli sentään täydellinen suoja, jos sadekin sattui, oli oikea vuode, mihin toisinaan sai heittäytyä pitkälleen. — Oli jo vanhemmalla puolella alkanutkin kolottaa selkää ja ristiluita se ainainen maaperissä makaaminen, vaikkapa oli havujakin alla, vaikka vielä olkiakin. Maa oli sentään aina maa ja varsinkin öiseen aikaan kostea ja kylmä.

Kauvan hän istui hievahtamatta paikallaan, katse maahan luotuna, kädet polvien välissä ja sammunut piippu kourassa. Pisti vihdoin piipun taskuunsa, pyyhkäsi otsaansa ja huokasi syvään. Se oli sellainen yksinäinen huokaus, jota ei kukaan kuullut, se oli kuin petäjän latvan hiljainen kohahdus Matin ahon laidassa, joka hukkuu ilmojen avaruuteen. Ei ollut Matilla tapana huokailla ihmisten kuullen, eikä hän sitä usein ollut tehnyt yksinäänkään, sillä hänellä oli kaikin puolin hyvä toimeentulo ja hyvä terveys, ja elämä oli kulunut yhtämittaisessa touhussa, niin ettei siinä ollut juuri ehtinytkään huokailemaan.

Mutta viime aikoina, ja varsinkin juuri tänä kesänä oli hän usein painunut mietteihinsä, ollut alakuloisen ja surumielisen näköinen, ja silloin aina lopulta syvään ja hiljalleen huokaissut sekä pyyhkäissyt vitkalleen päätänsä, otsasta alkaen korvan taitse aina niskaan saakka, ja viimeksi vielä kyhnäissyt niskaansa. Tämä tapahtui vaan silloin kun hän oli yksinään, sillä joukossa ollen oli hän niinkuin ennenkin. Jos kysyttiin, kuinka hän jaksoi, sanoi hän elämän aina vaan olevan kuin silkkiä. — Mitä häneltä puuttuisi, niinkauvan kuin sysiä maailmassa tarvitaan — ja tarvituinhan niitä nyt vielä ainakin hänen elinaikansa.

Kun ei näkynyt olevan mitään korjattavaa miilupeitteessä, istui hän yhä paikallaan ja katseli kuinka aurinko mailleen mennessä punaisen hohtavasti valaisi petäjikköä nummella. — Ei ollut sateen pelkoa tälle miilulle.

Silloin huomasi hän sen nuoren herrasparin käsitysten lähestyvän polkua pitkin, ja sen neitosen punainen hattu hohti iltaruskossa, niinkuin hänen päässään olisi ollut ihka ilmeinen tuli. He nousivat aholle huitoen nenäliinoillaan hyttysiä ja kuuluivat ankarasti valittavan sitä häiriötä ja kiusaa, mikä saattoi olla noin pienistä jumalanluomista.

— Siinä ne taas ovat, huokasi Matti itsekseen. — Pysyisivät poissa niin olisi parempi. — Oli niin vaikea katsella niitä.

Tulijat eivät huomanneet ollenkaan Mattia, joka istui miilun toisella puolella verhossa sekä hienon savun peittämänä, ja he jäivät hetkiseksi seisomaan aholle ja katselemaan miilua. Pian kuitenkin kääntyi herra toisaalle, istahti kivelle ja alkoi katsella laskevaa aurinkoa. Neitonen laski kätensä hänen olalleen, ja nyt kuului auringosta, luonnosta ja iltaruskosta pitkiä ihastuksen huudahduksia ja monia ylistäviä sanoja, joita ei Matin korva kaikkia eroittanut. Eikä hän niin paljon kuunnellutkaan, kuin katseli, sillä itse se näky, joka hänellä nyt oli miilunsa toisella puolella, kiinnitti enemmän hänen huomiotaan.

Jo istahti tyttö herrasmiehen polvelle.

Matti huokasi taas vielä tavallista pitempään, ja pyyhkäsi päätänsä. — Eihän niitä nyt oikeastaan olisi tarvinnut katsella — mutta kun ei voinut olla katselemattakaan, vaikka hyvin tiesi, että rauhan se vei mielestä — katkeroitti vaan, teki kaihomieliseksi. — Tarvitsiko niitten nyt tulla juuri siihen toisiaan hyväilemään. Vai tahallaanko lienevät tulleet, häntä härnätäkseen — —

Hän käänsi päänsä toisaalle, mutta samassa kääntyi se kuitenkin niinkuin itsestään takaisin, ja ajatus kulki samaa latua, mitä oli kulkemaan ruvennut. — Eiväthän ne tahallaan — mitä ne hänestä, koska eivät edes huomaa, että hän on lähelläkään. Eiväthän ne tiedä hänen elämästään mitään — hyviltä ihmisiltä tuntuvat sitäpaitse. — Sellainen kallis sikaarikin — ja joka kerta ystävällisesti tervehtivät ja puhuttelevat, ja mökkipahaseenkin tulisivat. Ovat tietysti nyt juuri sillä samalla asialla, ja mökkikin on niin siivoton. Kuka sitä tässä ennättää puhdistamaan. — Mitähän ne nyt siitä auringosta — ja juuri pahimpaan hyttysparveen jäivät — olisikohan kutsua niitä tänne savun puolelle. — Mutta eivät ne siedä tällaista savua, eivät itse eikä heidän pukimensa — menee läpi tuollaisten harsojen hienoon hipiään saakka. Jaa’ah, jaa’ah! Onnellisia ihmisiä — onnellisia miehiä, nuoria ja onnellisia! — Ettei pitänyt minulla, ettei jumalan nimessä pitänyt minulla olla — olisihan siitä nyt vielä vanhanakin jotain hupia ja hoivaa — olisi edes puhekumppani, jolle voisi asioitaan uskoa — eihän niitä vieraille voi höpistä kaikkia, mitä milloinkin mielessä kytee. — Olisi pitänyt edes vielä kymmenen vuotta sitten koettaa, ehkä olisi jonkun ijäkkäämmän saanut vielä silloinkin. Olisihan nyt siivooja mökissä ja kahvinkeittäjä — —. Tämä ikä menee kuin yksi päivä, kuin yksi ainoa auringon kierros noususta laskuun — ja mikä aamulla jäi, se jääneenä pysyy kun ilta hämärtää. Oih noita! — Kumpikahan lienee heistä ensimmäisenä silmää iskenyt, kumpi antanut sytyttävän vihjauksen? — Lieneekö neitonen suhauttanut, vai poikako ensin kukersi? Eipä tiedä, eipä tiedä. — Eivätpä suhautelleet minulle nuorena, eivät silmää iskeneet — itse en osannut kukertaa. Yksi kyllä lentää kohautti syliini kutsumatta, mutta se oli toisten kana ja jo kahdesti hautonut. — Ah, sinä Matleena — olisipa tainnut olla parempi sentään ottaa sinutkin, kun olisi arvannut täällä näin vanhaksi yksin elävänsä ja lopultakin tyhjyyden alkavan kaivaa sydänalaa. — Itse en osannut kukertaa, tyhmä olin ja taitamaton, eikä kutsumatta kukaan muu luokseni lentänyt — — —.

Miilun kyljestä tuprahti yht’äkkiä musta savu ja singahti muutamia kipeniäkin.

Matti hypähti pystyyn. — Katsos pakanaa, noin se käy, kun vaan niihin mietteihinkin painuu, ehätti hän ajattelemaan ja riensi tukkimaan reikää.

Nuori pari säikähti kovin, sillä eivät he olleet aavistaneetkaan, että Matti olisi niin lähellä, vaan luulivat hänen olevan joko mökissään tai jossain metsässä.

— Huh! Mattihan se on, huudahti herrasmies. Neitonen nauroi pelästykselleen ja hengitti kiihkeästi. Sitten kääntyivät he katselemaan Matin touhua, kun hän lapiolla löi maata aukkoon ja jymäytteli vielä suurella puunuijalla päälle.

— Mistä Matti tähän niin äkkiä ilmestyi, kysyivät he?

— Tuossa istuin miilun takana suojassa itikoilta

— Jaa, mutta ei niitä tässä lähempänä tunnu niin paljo olevankaan, sanoi neiti.

— Ne pelkäävät savua, selitti Matti. — Mutta tässä lähempänä täytyy itsekin sietää savua ja katkua, ja tässä pian noettuu. Se on veikeätä käymään vaatteihin miilun savu, tervassavu erittäinkin.

— Vai oli Matti niin lähellä meitä, emmekä me osanneet arvata mitään, sanoi neiti heittäen merkitsevän katseen sulhaseensa. — Mutta onhan Matillakin tietysti joskus ollut morsian, joku vallaton tyttö, joka on pitänyt Mattia hyvänä, lisäsi hän veitikkamaisella äänellä.

Matti ei vastannut mitään, hymähti vaan ja tarkasteli miiluaan. — Tässähän sitä täytyy koko poltto-aika lähellä oleskella, ei tästä pitkälle sovi loitota, puhuskeli hän, niinkuin ei olisi äskeistä kysymystä huomannutkaan.

— Tarvitseeko sitä niin vartioida ja peitellä, eikö se osaisi palaa itsekseen, kysyi herra?

— Jos sitä ei vartioisi ja peittelisi, niin se puhkeisi ilmiliekkiin ja sitten se ei enää olisi miilu, vaan juhannuskokko, vastasi Matti. — Ettekö huomanneet juuri äsken? Miilu ei saa koskaan puhjeta ilmituleen, sen täytyy loppuunsa saakka vaan salaa ja hiljalleen kyteä, niin ettei muuta näy kuin hieno savu. Jos pahasti liekkiin pääsee, niin menee poroksi.

— Ei suinkaan Matilta ole koskaan mennyt poroksi, kun on noin tarkka, kysyi taas herra?

Matti katsoi pitkään sekä herraa että neitiä, aivan kuin olisi miettinyt, että vastatako vai ei, mutta vihdoin hän hitaasti, matalalla ja surunvoittoisella äänellä vastasi:

— On mennyt, yhden ainoan kerran.

Tämä vastaus tuli niin ihmeellisen raskaasti, että se herätti herrasväessä huomiota.

— Onko siitä jo kauvan, kysyi herra?

— Onhan siitä, mikä häntä muistaneekaan — jo kymmeniä vuosia.

— Hui hai, niin vanha asia! Mahtoi olla katkera tapaus Matille?

— Olihan se, vastasi Matti pitkän ajan kuluttua, nojaten nuijansa varteen ja pyyhkäisten otsaansa. — Tiivelin ukko vainaa vaati korvauksen hiilistään — se oli Tiivelin miilu, tässä samassa paikassa — ja sen vuoksi sain hikoilla puoli kesää. Eihän se aivan täyttä korvausta vaatinut, mutta se oli suuri miilu.

— Kuinka se niin kävi? Mattihan oli silloin tietysti mies parhaillaan.

— Olinhan minä. Kuinka lienee käynyt.

— Yksinkö olitte? Ei ollut apulaista?

— Yksin olin. Mikä tässä apulaista pitäisi. Yksinäni olen tullut toimeen tähän päivään saakka.

— Sattui kaiketi joku tapaturma?

— Ei sattunut. Oma huolimattomuuteni oli.

Matti oli taas pitkän aikaa äänettä, eivätkä puhuneet toisetkaan mitään.

— Kuinka Matti on voinut koko ikänsä elää noin yksinään, ei apulaista eikä kumppania millään taholla, ei edes emäntää, katkaisi vihdoin neiti äänettömyyden? — Kun olisi ollut hyvä vaimo, niin olisihan se auttanut vaikka miilun poltossa. Katsokaahan, minäkin osaisin tätä.

Hän otti lapion maasta ja heittää tuiskautti hiukan muraa miilun kylkeen, ja nauroi. Mutta samassa viskasi hän lapion pois, vilkaisi käsiään ja alkoi hangata niitä nenäliinalla.

Herra nauroi ja naurahti jo Mattikin, samalla huokaisten.

— Kas noin se käy. Ei tämä ole naisten työtä, ei varsinkaan niin hienoilla käsillä tehtävää, kuin ryökkynällä on.

— Miksei tähän voisi tottua, sanoi neiti. — Jos minä olisin Matin emäntä, niin olisin tässä miilulla Matin levätessä. Mutta miksei Matti todellakaan ole nainut? Ettekö ole koskaan tuntenut edes kaipuuta siihen, ettekö ole koskaan tuntenut edes rakkautta?

Sana »rakkautta» lausuttiin niin hempeästi sorahtavalla äänellä, että Matin ryppyinen suupieli vavahti, ja hän jäi katselemaan neitiä. Mutta kun hän ei vastannut mitään, niin jatkoi neitonen kysymyksiään, innostui vaan yhä, leperteli ja leperteli, niinkuin niitten on tapa päästyään lempi-aineeseensa käsiksi. — Oliko Mattia petetty, vai itsekö ei ollut huolinut. Olihan hänen tietysti täytynyt olla jossain tekemisissä naisten kanssa. — Eihän sellaista miestä voinut olla olemassakaan, joka ei nuoruudessaan olisi niitä edes jotakuta kertaa lähennellyt.

Vihdoin Matti ikäänkuin väkipakolla, tai jonkun painon alta päästäkseen murahti, että eihän hän nyt sentään ollut ihan tietämätön niistä.

— Ahaa, hän oli siis kumminkin lähennellyt niitä?

— Oli, yhden ainoan kerran.

— Taaskin yhden ainoan kerran. Kummallista!

Mutta enempää ei Matti puhunut siitä asiasta, ei sanaakaan, vaikka olisi kuinka paljo tahansa udeltu ja kyselty. Hän alkoi näyttää kiusaantuneelta ja harmistuneelta, rupesi vaan nuijimaan miiluansa ja antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia.

Aurinko oli laskenut, ilta alkoi hienosti hämärtää ja viiletä. Nuori pari jätti hyvästi ja lähti kävelemään kotiin päin. Mutta kun he olivat poistuneet aholta, kääntyi Matti katselemaan heidän jälkeensä, nojaten nuijansa varteen, ja hän katseli niin kauvan, kunnes sen neitosen punainen hattu häipyi vaaleaan iltasumuun, joka Tiivelin lammesta kohoten levisi nummen syrjään saakka. Sitten pyyhkäsi hän päätänsä ja istahti kivelle, jolla poistunut pari äsken oli istunut, ja painui mietteihinsä.

— Yksin! Yksinään hautaan saakka! — Hm, mikä niille elämäänsä kertomaan — nauraisivat vaan, ja vielä muitakin sillä naurattaisivat. Yksin, yksin! — Hoo-oh, se tapahtui sittenkin vaan sen ainoan kerran, eikä se koskaan sattunut uudestaan — — —

Mutta tästä ainoasta kerrasta ei ollut Matti vielä koskaan kenellekään sen tarkemmasta puhunut, olipa sitä tiedustellut kuka tahansa, saati sitten vieraat kaupunkilaiset.

* * * * *

Oli kuitenkin paikkakunnalla vielä elossa joku vanhempi, Matin ikäisiä, joka muisti tapauksen, tämän Matin »ainoan kerran», vaikka se muuten oli jäänyt jo kokonaan unhotuksiin.

Ja näin se oli käynyt.

Tiivelissä oli ollut mallassauna, ja ihan samaan aikaan oli Matille sattunut miilun poltto aivan näillä samoilla tiluksilla, joilla hän nytkin miiluaan vartioitsi.

Hän oli silloin vielä varsin nuori mies, karski ja rivakka sekä liukas liikkeissään, mutta muuten juro, sekä hidas kulkemaan kisoissa ja karkelopaikoissa. Tyttöjä hän kyllä aina katseli, mutta salaa ja arastellen, ja jos ne puolestaan sattuivat heittämään häneen hiukankin pitemmän katseen, käänsi hän tavallisesti päänsä pois, niinkuin ei olisi kestänyt niitten katsetta. Ja jos hän joskus sattui tanssipaikkaan, meni hän johonkuhun pimeään nurkkaan istumaan, uunin taa tai johonkin sellaiseen, tai jäi ovenpieleen, ja katsella kyyräili sieltä toisten tanssia, kuitenkin suuri osanoton ilme kasvoillaan. Vaan jos silloin sattui joku pari pyörähtämään hänen ohitsensa niin läheltä, että naisen hameen helmat pyyhkäsivät hänen polviaan, vetäytyi hän vielä taemmaksi tai lähti kokonaan pois, aivan kuin hän itse mielestään olisi ollut toisten tiellä.

Nyt oli Tiivelissä iso syysmaltaitten teko, ja kuinka ollakaan, kun Matti oli saanut miilunsa vankasti peitetyksi, päätti hän pistäytyä, sinne pikipäin katsomaan hänkin. Ja ehkä siellä saisi maistaa hyvää kuuteloakin, jota tyttöjen oli tapana paistaa saunan kiukaalla. Se olisi kylmään suuhun varsin sopivaa, mietti Matti. Ja olikin kolkko ja rämseinen syksyiltä, eikä ollut miilun luonakaan silloin vielä muuta suojaa, kuin pieni havukota, jossa sateen aikana juuri niin ja näin säilyi kastumasta; niin että leppoisa saunan lämminkin tuntuisi ruumiissa erittäin hivelevältä.

Tiivelin emäntä tuli maltan tarkastamasta saunapolulla Mattia vastaan ja tunsi hänet.

— Kah, mihinkä nyt risti vedetään, kun Mattikin tulee mallassaunaan?
Mattihan se on, sanoi hän nauraen?

— Tulinpahan suotta kerran vilkasemaan. Ajattelin, että jos ne minullekin antaisivat vähän kuuteloa, vaikka enhän minä niille ole jauhoja ostanut. Mutta kun eivät antane, niin eiväthän ottanekaan, vastasi Matti.

— Kun et vaan jo alkaisi tyttöjä katsastella? Mutta eihän tuo aikaista olisi tuokaan.

— Mitä ne tytöt minusta — — —

— Elähän sano! Mutta hyvä on, että menet sinne. Onhan joku järkevä joukossa, etteivät ilakoidessaan polta vielä saunaa. Ja varoitahan meidän piikoja sinäkin, että muistavat sekoittaa maltaita.

— En minä siellä kauvan — minulla palaa miilu.

— No käyt välillä miilullasi.

Emäntä kääntyi mennäkseen, mutta pyörähti uudestaan takaisin ja huusi kuiskaavalla äänellä Mattia.

— Kuulehan, Matti, mitä sanon. Siellä on se maailman Matleena, minä pahasti pelkään, ettei se saisi riitaa aikaan taas. Olisin ajanut sen ulos, mutta en oikein rohjennut. Jos se siellä alkaa vehkeillä, niin sano niille kaikille olleesi isännän parissa, ja että isäntä lupasi tulla kantsukalla saunaan, jos mökää kuuluu.

Saunassa oli joukko nuorta väkeä, lähikylän piikoja ja renkimiehiä, mutta joukossa joku talojen omiakin nuoria, ja syntyi aika naurun rähäkkä, kun Matti kumartui matalasta ovesta sisään.

— Matti!

— Mitä kummaa!

— Eipä ole miilumestaria mallassaunoissa nähty!

— Tuohon vedän ison ristin, nauroi joku tytöistä ja teki päreellä ristinmerkin seinään.

— Eikö saisi tulla, kysyi Matti seisten ovella ja pitäen vielä rimasta kiinni?

— Mielellään, mielellään, nauroivat tytöt.

— Jos olen liikaa, niin käännyn takaisin.

— Vielä mitä, kuului tyttöjen joukosta. — Mattihan kumminkin on kuutelon arvoinen, sai muut tahi ei. Kas tässä, tulehan maistamaan!

Matti istahti jakkaralle ja otti tarjotun kuuteloviipaleen käteensä.

— Eikö siellä miilulla paistuisi kuutelo, sanoi joku pojista pistävästi?

— Vielä mitä! Niinhän se tulisi sysijauhoista kuin leipä petäjän kuoresta, sanoi toinen. — Vehnää siihen tarvitaan, ja lesettyä vehnää sittenkin vielä. Mutta onko Matti tuonut tähän kuuteloon hyppysellistäkään? Minä toin kaksi naulaa parhaita vehnäjauhoja.

Matti kavahti seisaalleen ja viskasi pehmeän kuuteloviipaleen kädestään, niin että se lensi seinään ja litistyi nokiseen hirteen kiinni.

Kaikki hätkähtivät, sillä Matti tunnettiin jättiläiseksi voimiltaan, ja taisivat jo äskeiset pistopuheitten laskijat katua sanojaan.

— Suunne kiinni, pojat, minä tässä emännöin ja kuutelo on minun, jos se siksi tulee, alkoi Tiivelin vanhempi piika torua. — Ja Matti saa siitä yhtä hyvin kuin joku muukin täällä olijoista, ilman valintaa ja eroitusta, jos kohta olette tuoneet jauhotomusen tullessanne. Ken alkaa riitaa haastaa, sen ajan täältä ulos. Elä ole, Matti, milläsikään niitten joutavista loruista. Istuhan tuohon ja ota uutta, heh!

Matti ei ollut luonteeltaan riidan haluinen, vaikka olikin kuohahtanut. Hän ei puhunut mitään, oli vaan kahdenvaiheilla jäädäkö ollenkaan koko seuraan, vai lähteäkö heti pois. Mutta kun hän huomasi, että tytöt olivat sentään hyvänsuopia hänelle, arveli hän, että joutaahan tätä lystiä hetken katsella. Ja niin istahti hän uudestaan jakkaralle.

Pojilta oli vilkkaus kadonnut ja jonkun verran matala-äänisempinä supattivat tytötkin. Saunaan tuntui hiipineen joku määrä painostavaa alakuloisuutta. Mutta yksi oli joukossa, joka rupatti herkeämättä ja aina tavan takaa remahti leveään nauruun, siten säestäen omaa puhettaan. Se oli Maailman-Matleenaksi tai Viina-Matleenaksi kutsuttu suurisuinen nainen, joka ei ollut erittäin tervetullut juuri mihinkään seuraan, ei varsinkaan sinne, missä oli muita naisia, mutta joka siitä huolimatta ilmestyi jokaiseen mallassaunaan ja jokaiseen tanssipaikkaan. Hän oli vielä nuorekas ijältään, leveä ja rehevä, mutta oli kahden aviottoman lapsen äiti ja kuljetteli salaa pieniä viinapulloja hameittensa alla. Hänellä oli erinomainen halu liittää ihmisiä yhteen, tehdä aviopareja niin paljon kuin mahdollista, ja kaikkien nuorten rakkaussuhteet hän oli tuntevinaan. Nytkin hän taas alkoi luetella kuin kirjasta lukien, mikä tyttö saisi minkin pojan, ja teki valmiita pariskuntia kaikista saunassaolijoista.

— Mutta kuka saa Matin, kysäsi joku ilvehtien?

— Ette te kukaan huoli Matista, vaikka panisinkin kuuluutukseen, enkä tiedä hänelle sopivaa koko suuressa kylässä, mutta jos asia pannaan oikealle tolalle, niin meistähän tulee Matin kanssa paras pari ja minä otan hänet itse, sanoi hän nauraa remahuttaen ja hypähti kaikkien aavistamatta istumaan Matin polville.

Syntyi yleinen hämmästys ja hetkisen äänettömyys, ja jokainen ajatteli, että kuinkahan siinä käy, sillä ei oltu vielä sinä ilmoisna ikänä edes kuultu saati nähty, että kukaan olisi Matin polvella istunut. Tyttöjen katseissa vaihteli ylenkatse ja pilkan ilme, ehkäpä jossakussa silmäkulmassa välähti pieni viha ja kateuskin, sillä ihmissydämen salaisuudet ovat tutkimattomat.

Mutta Matti ei noussut ylös, ei työntänyt Matleenaa polviltaan, niinkuin yleiseen oli odotettu. Ei hän tarkemmin punninnut, kuka se oli, se oli joka tapauksessa nainen, ja se aivan kuin naulitsi hänet jakkaraan kiinni. Ja nyt rupesi taas puhe luistamaan ja kompasanojakin laskettiin aivan kuuluvasti, poikien parvesta erittäinkin. Tunnettiin kyllä Matin voima ja Matleenan myrkyllinen kieli, mutta tapaus oli niin ärsyttävä, ettei voitu suuta hillitä.

— Jopa löysi omansa, kuului joukosta.

— Kun ei vaan olisi Matleenan hameissa särkyvää, jos sattuu Matti kahmasemaan, kuului toisaalta.

— On siinä koko maailman Matleena.

— Ja sietääpä vaan Matti häntä polvellaan kuin sietääkin.

— Asetutaan pariin ja ruvetaan leikkimään, ettei tuon yhden parin tuossa tarvitse yksinään kököttää. Eiköhän osata istua sylittäin toisetkin, ehdotti joku.

Puhuttiinpa tai tehtiinpä mitä tahansa, Matti ei hievahtanut paikaltaan eikä kirvonnut tavalliseen liikkeeseensä Matleenan kieli.

Aluksi oli Matti kömmähtänyt, niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän istui siinä matalalla jakkaralla kuin salaman lyömänä, kädet hervottomina sivuilla, niska taapäin vääntyneenä seinään kiinni. Mutta äkkiä kävi kautta koko hänen vankan ruumiinsa omituinen tunne. Se puistatti kaikkia jäseniä, sai sydämmen kiihkeästi jyskyttämään, pani jokaisen hermon kärjen outoon liikkeeseen ja vei hänen jäntereisen käsivartensa tiukasti Matleenan vyötäreille, samalla kun toinen käsi kohosi hänen helmaansa, vaikka Matti itse ei ajatellut mitään, eikä tahtonut mitään, ei oikeastaan nähnyt eikä kuullutkaan mitään.

Matleena oli kietaissut kätensä Matin kaulaan, painanut suunsa aivan hänen korvaansa kiinni, ja kuiskia supatteli hätäisiä sanoja, joita toiset eivät kuulleet.

— Kyllä näkyy, että se on purrut hävyltä pään poikki, sanoi joku tytöistä, mutta ei se Matissa eikä Matleenassa herättänyt pienintäkään huomiota.

Kauvan he istuivat sillä tavoin sylitysten, toisten nauraessa, remutessa ja alotellessa jotain leikkiä.

Silloin astui vielä saunaan muuan uusi tulokas, naapurikylän poikia. Hän meni hyvän illan tehtyään ja hiukan ympärilleen vilaistuaan suoraan peräseinälle, joka antoi nummeen päin, ja työnsi lautaisen akkunaluukun sivulle.

— Mikähän tuli tuolla nummessa tähän aikaan roihuaa, katsokaas, sanoi hän osoittaen sormellaan avatusta ikkuna-aukosta. — Olen sitä tullessani ihmetellyt pitkin matkaa.

Ennenkuin kukaan ennätti vielä edes liikahtaa tai sanaakaan sanoa, ponnahti Matti rahilta ylös kuin vireestä lauaistu jousi, loikkasi sellaisella voimalla, että löi päänsä matalaan parvenalushirteen ja pudotti lakkinsa. Matleena kierähti hänen polveltaan pitkää pituuttaan lattialle. Ovi paukahti räiskeellä auki, eteisestä kuului vaan Matin vimmatun karmea kirous, ja hän juoksi avopäin ja läähättäen nummelle, suoraan poikki pellon, yli aitojen, yli kivien, halki pistäväin kääkkyräkatajain, juoksi niinkuin hullu, pillastunut hevonen tai säikäytetty hirvi.

— Se on Matin miilu, huusivat akkunasta katselijat. — Se on päässyt ilmiliekkiin!

— Herra siunaa ja varjele, Matin miilu, kirahti Matleena hätääntyneenä, sieppasi pudonneen lakin lattialta käteensä ja riensi Matin jälestä.

Kaikki rupesivat nauramaan. Toiset nauroivat sellaisella mielihyvällä, että silmiään pyyhkielivät.

— Jo siinä nyt tuli siunaukset ja varjelukset sen lystin päälle.

— Parempi oli, että niistä päästiin. Lähtihän se hutsu jälestä.

— Mutta ei naureta suotta toisen vahingolle. Eiköhän sinne olisi sentään mentävä auttamaan, pojat?

— Mitähän siellä apuinesi teet? Eikähän siellä ole edes kulon vaaraa märässä metsässä. Jos miilu meni, niin se meni.

— Säälittää sentään Matin vahinko.

— Ooh, menihän sinne Matleena, koska otti Matin lakinkin. Kyllä ne siellä asiansa hoitavat.

Matti riehui ilmitulessa roihuavan miilunsa ympärillä syyspimeässä yössä kuin paholainen. Huitoi pitkällä kuusen näreellä liekkiä, syyti multaa miiluun, repi kynsin tuoretta turvetta ahon kamarasta, koppasi suuria kiviä, kiskasi märkiä juuren lahoja, mitä vaan irti sai, ja paiskasi kaikki tuleen. Ja kirosi aina välillä ja huusi hammasta purren, että »anna nyt taivas vettä!»

Saapui Matleena Matin parhaaseen leiskuntaan, puhui avusta ja tarjosi lakkia paljaspäiselle miehelle.

Matti kahmasi lakin ja viskasi hurjalla voimalla tuleen.

— Sinäkö, sinäkö, sinä silkoinen piru, sinä ruokoton eläin, karjahti hän ja tempasi miilunuijan käteensä, ja tuskin sai Matleena vältetyksi iskun, joka varmaan olisi murskannut hänen päänsä — — —

Mutta kun väki Tiivelissä joi aamukahvia, tuli Matti hiljalleen tupaan. Hän oli nokinen, likainen ja niin äärimmilleen uupuneen näköinen, että talon väki tuskin häntä tunsi. Housuissa roikkui palkeenkieliä, takki oli repeillyt ja tulen polttama monesta kohti, tukka valui märkinä suortuvina ympäri paljaan pään. Hän istahti alakuloisena ja sanaakaan sanomatta ovensuun rahille. Ei maininnut edes hyvää huomenta.

— No kuinka nyt on käynyt, Matti? Kuului tuli tehneen ryöviön yöllä, virkkoi isäntä.

— Teki!

— Voi vahinkoa! Ei suinkaan vaan ihan hullusti käynyt?

— Ei siellä ole kuin tulinen tuhka jäljellä, murahti Matti.

* * * * *

Sen koommin ei Matti mihinkään seuroihin mennyt. Eikä hän naisia lähennellyt, eivätkä naisetkaan häntä, vaikka ei hän sentään koskaan voinut lakata niitä salaa ajattelemasta. Eikä hän koskaan puhunut tarkemmasti sanaakaan tästä tapauksesta. Vaan jos joku sattui kysymään, niinkuin on turha tapa usein vanhoilta pojilta kysellä, että eikö hän koskaan ole edes ajatellut kainaloista kanaa itselleen, niin oli hän äänettä, tai vastasi aikain takaa lyhyeen ja huokaisten:

— Olen, yhden ainoan kerran.

Ja silloin hän tavallisesti pyyhkäsi päätään koko kourallaan, kiertäen otsasta korvan taitse niskaan saakka.

VAINOTTU

Hän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään heinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta värisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä vainoojiaan pakoon.

Kaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista ja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja ilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita kierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena, mutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut kovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei hän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä. Ja se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon tunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää ollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä kokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa oli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse oli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat omaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin kimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä puoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa ja heikontunutta heimolaistaan.

Kivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän, kylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän päähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt näreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli velttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä valuen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa, vaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.

Oli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun häntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt maantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten vainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.

Ei kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta, huudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat kaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle. Ja niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän tänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä ja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla siivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli, yli kylien, vainioitten, metsien — — —

Hän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella maantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.

— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä. — Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan ruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen puutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.

Ja hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana juosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja huomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken tiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi, ja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän rohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja toivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.

Siellä hän nyt oli maannut, toisinaan tajuttomassa tilassa, jolloin nälän ja vilun viiltävä tunne heitti hänet rauhaan, toisinaan taas valveilla, kärsien tuskia ja kouristuksia, ja vaivaten heikkoja koiranaivojaan miettimällä sitä hänelle käsittämätöntä asiaa, mikä kaikkeen tähän kurjuuteen oikeastaan oli syynä.

— Mitä varten tässä maailmassa ei ole muuta, mietti hän taas kerran, kuin potkuja, ruoskaa, nälkää, kahleita ja kuonokoppia ja henkeä ahdistavia kaularautoja? Jos yhtä niistä et tahdo sietää, niin toista saat, ja joskus saat niitä kaikkia yht’aikaa. Vaan jos kaikki ne kestät, niin saat kuin armosta jonkun palan ruokaa suuhusi ja pääset joskus rauhassa lämpimään makaamaan. Vältätkö taas niitä kaikkia, lähdet vapauteesi, niin olet joka kohdassa, mihin tulet, vainottu ja ahdistettu, ja elämäsi on musta ja myrskyinen kurjuus. — Kun elämän alku oli niin iloinen, miksi sen ei annettu sellaisena jatkua? Ooh, hauuh!

Poloinen vavahti ja ulahti haikeasti muistellessaan lapsuutensa huolettomia hetkiä.

Oli ollut lämmin kesäinen päivä, tuoksuava ja pehmeä nurmikko komean herraskartanon pihalla, missä he ensi kerran koko poikue olivat emonsa kanssa vapaudessa piehtaroineet, ja monet hienot kädet olivat heitä hyväilleet. Heidän kauneuttaan oli ylistetty, niinkuin muuta kaunista ei maailmassa olisi ollutkaan, sillä heidän piti olla jaloa rotua, niin sanottiin. Hauskasti ja huolettomasti olivat viikot ja kuukaudet vierineet emon hellästi vaaliessa, ja varsi oli rivakasti vaurastunut.

Mutta pian se huoleton elämä oli loppunut, lyhyt oli ollut vapauden aika.

Hänet riistettiin emostaan ja sisaruksistaan ja kuljetettiin ahtaassa laatikossa johonkin kauvas pois, outoon paikkaan ja ventovieraaseen seuraan, jossa eräs tyly ihminen, jota kutsuttiin herraksi, piti häntä viikkomääriä kahleista seinään kytkettynä, vaan siitä syystä, että hän oli ollut pakahtua ikävästä, itkenyt ja koettanut etsiä tietä kotipaikoilleen ja emonsa luo takaisin. — Miksei hänen annettu vapaasti mennä sinne, minne luontonsa häntä veti? — Mitä varten hänet asetettiin sellaiseen kauheaan kidutukseen, kun hän tietääkseen ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei ketään purrut, ei edes äkäisesti haukkunut? Oliko se hänen syynsä, että hänen oli ikävä, että kaikki siinä vieraassa paikassa hänen sieramiinsa haisi oudolta?

Hänen ruumiinsa hytkähteli hermostuneesti heinäsuovan alla ja suolista lähti sellainen kutistava tunne kaikkiin jäseniin, niinkuin olisi joka kohtaa pihdeillä puristeltu. Päällä rysähti ja kohisi, sivuilta tuli ilkeä viima ja kylmää vettä tihkusi yhä maata pitkin hänen allensa, ja hän käpristyi kokoon niinkuin kerä. Ankara tuulenpuuska huojutteli suovaa ja oli painaa taipuvien pohjapuitten alla hänen luunsa poikki. Mutta hän oli niin masentunut ja raukea, hänet oli vallannut sellainen veltto välinpitämättömyys, ettei hänellä ollut halua lähteä siitä mihinkään. Hän koetti uudestaan nukkumalla tukahuttaa tuskansa ja tuimat tunteensa, mutta uni oli kuin hourimista, kauheita kuvia täynnä. Käpälät liikahtelivat, ruumis vavahteli, heikkoa, valittavaa haukuntaa tuli silloin tällöin kuuluviin sieramista, ja hän heräsi taas ja alkoi ahtaassa olinpaikassaan hajanaisesti mietiskellä elämänsä juoksua.

— Oih, kuinka häntä oli kiusattu ja kidutettu. Kahleihin hän lopulta ehkä olisi pakosta tottunut, maannut siinä paikallaan tylsänä vetelehtien ikänsä kaiken, mutta kun siihen alkoi tulla lisäksi ruoskaa ja nälkää, niin se oli tehdä hänet hulluksi. Ensin häntä rääkättiin metsässä ja sitten kotona. Auh, niitä kamalia retkiä! Hänen olisi toisen, vanhan, äkeän ja tuimasilmäisen roikaleen kanssa, joka häntä luisevuudellaan inhoitti, pitänyt laukata henkensä edestä vuoria, rämeitä, risukkoja, huutaa ja ölytä turhan vuoksi kuin vähämielisen. Siihen hänellä ei ollut halua, ei hän siihen tottunut eikä oikein ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetuinkaan. — Oliko tarkoitus, että hänen olisi pitänyt peljättää ja hätyyttää arkoja metsän elukoita ja siinä juosta kyntensä verille? Hän katsoi joskus kysyvästi siihen vanhempaan toveriinsa, mutta aina se vouhkotti vaan omaa menoaan eikä antanut muuta vastausta kuin äkäisen murahduksen.

— Ei tullut sinusta mitään, et ollutkaan oikeata rotua, sekasikiö — niin hänelle ärjästiin, potkastiin, lyötiin, pantiin taas kahleihin, pidettiin päiväkausia nälässä ja vietiin sitten uudestaan metsään. — — —

— Kerran hän ne petti, julmat. Se oli ihanin päivä siitä lähtien, kuin hänet emostaan oli erotettu, mutta katkerasti se loppui. Hän juoksi metsälle vietäissä irti päästyään salaa aivan toiselle suunnalle, kuin mihin häntä huudettiin, ja antoi niitten meluten mennä ja huhuilla torvineen. Sitten tapasi hän kartanon paimenpojan kivellä istumassa ja syömässä evästä kontistaan, ja hän lyöttäytyi pojan seuraan. Se silitti päätä, antoi leipää ja jutteli hänelle koko päivän. Illalla ajoi hän sen kanssa karjan kotiin. Mutta kujassa, kun karja yhteen kokoon tullen miehissä soitti kellojaan ja hän niitä kuunnellen oli unohtanut kaiken muun, tulikin herra äkkiarvaamatta vastaan kahleet ja paksu sauva kourassa. — Se huusi niin julmasti, ettei hän osannut edes pakoon yrittää, lyyhistyi vaan aitoviereen ja odotti iskua. — Ei sillä hyvä, että hän yksinään sai, saipa vielä poikakin, joka häntä oli ruokkinut ja hyvänä pitänyt.

— ’Enkö ole sanonut sinulle, että jos missä irrallaan tapaat, niin heti ota kiinni ja tuo kotiin, lurjus. Ja nyt olet päivän kanssasi kulettanut ja ehkä vielä ruokkinutkin, pässi! — Löysikö edes jänistä, ajoiko sitä? Vai sinun kanssasi vaan makasi, ja lehmiä haukkui. Yhtä typeriä ja kelvottomia te molemmat, kuin lehmännekin.’ — — —

— Se oli kauhea ilta. Poikaparka itki tuvassa ja hän lehmitarhan aitaan kiinni kahlehdittuna. Vihdoin tuli kartanon herra karanko kourassa kiivaasti häntä kohti ja kuului pihalle tullessaan huutavan, että ottaa hän siitä lehmäin haukunta-innon. — Nyt se lyö, luut murskaa noin kauhealla aseella, eikä hän pääse välttämään. — Mutta vaikka korvat jääkööt, tai päänahka revetköön, tai katkennee kahle, niin kerran hän yrittää — ja hän vetäytyi matalana taapäin ja pingoitti kahletta — — —

— Tukehtua hän oli silloin, korvat kohisi, silmät sokeni ja hengitys seisattui kokonaan, mutta samassa solahti kaulain läpi pään, ja sinne jäi herra hovinsa pihalle seisomaan ja kiroilemaan, kädessä kahle ja tyhjä vaskella helatta kaulain. Ja hän juoksi ja juoksi yhä eteenpäin vaan, eikä ajatellut mitään muuta kuin päästä hirmuisesta herrasta niin kauvas kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän noustessa oli hän jo vierailla paikkakunnilla, ja siitä saakka oli hän omin päin kulkenut, ilman että kukaan olisi yrittänyt häntä enää kahlehtia tai kiinni ottaa. — Hän oli vapaa — — —

Tämä menneitten elämän vaiheitten juoksu seisattui taas hänen muistissaan, sillä häntä alkoi vaivata kummallinen, ennen tuntematon poltto ja kuivattava kuumuus. Koettipa ajatella mitä tahansa, kaikki inhoitti häntä, ja hän tunsi itsensä melkein sekapäiseksi ja kääntyeli suovan alla kyljelle ja toiselle ja väliin läähätti suullaan, pää velttona käpäläin välissä.

— Houriko hän, vai oliko hän täydessä järjessään?

— Ilkeätä untako tämä oli, joka pani tällaisen palon ruumiiseen, vai oliko tämä kovaa todellisuutta? Olihan hän vapaa ja oma herransa. Olihan hänellä valta mennä mihin tahtoi ja tehdä mitä tahtoi. — Mitäkö tahtoi! Eih — murr-r-r — hän murahti ja puri hammasta. — Eipä hän saanut ottaa sitä mätää vasikan päätäkään tunkiolta, vaikka se ei enää ollut kenenkään oma, sittenkun vasikka sitä oli lakannut kantamasta. — Matoja sen silmistä kömpi ulos, mutta kyllä ne olisivat voineet asua pelkässä tunkiossakin — — —

— ’Us, luuska! Kenenkähän nälkäinen rakki tuokin on? Ajakaa pois — huut pellolle!’ Sellaista hän oli kuullut joka kohdassa, ja jos lapset, niitten kaksijalkaisten pienet pennut olivat jossain hänelle suupalan antaneet, niin päävihoista oli heitä kahmastu kiinni ja huudettu ilkeällä äänellä: ’ei saa juoksukoiria ruokkia'. — Ja omia heimolaisia, niitä lihavia ja typeriä tyhjäntoimittajia, kartanoilla haukkujia, niitäkin vielä usutettiin kimppuun — — — ja nekin matelevat raukat olivat tekevinään herroilleen palveluksen hätyyttämällä häntä — — —

— Ihmeellinen ja käsittämätön tämä vapaus, näinkö siitä saa kärsiä, että tulee hulluksi? Onko sitä olemassa, tunteeko sitä kukaan? — — Kun on orja, niin potkitaan, kun tahtoo olla vapaa, niin vainotaan kahta kauheammin ja tapetaan nälkään — — —. Mutta ehkä ne voimakkaimmat ja rohkeimmat vaan ovat vapaita ja lihoovat, ottavat heikommilta mitä tahtovat ja tekevät mitä tahtovat — — —

Joku uusi aate oli jo ennenkin hämäränä, tiedottomana ja epäselvänä asunut hänen väsyneissä aivoissaan, mutta nyt, kun ajatusvoima taas oli kiihkeässä kulussa, ilmestyi se äkkiä aivan selvänä hänen eteensä.

— Mitä? — Hän nosti kuin heränneenä päätään ja murahti.

— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton nytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt näyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä — — — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella eikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan kasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne kaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä on menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa niille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat. — Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin, eikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi yhteen — — —

Tämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä uusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja kiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta eikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —

* * * * *

Taisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan pohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava valojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa syksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä värähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa kimalteli jäätyneitä kastehelmiä.

Routaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen allaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli tulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia ajaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään, niin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos, mutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —

Niinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia kohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman iskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja ajajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan apua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan, mutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi jo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän puree, puree kaikkia.

Kylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä häntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen jalkaan —

— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan kuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka huitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.

— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut mätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —

Hän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä potki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan veriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat seipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo jättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.

Kauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin kuin ukkosen vasama.

— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan vesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.

— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat hampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin hän oli reijät iskenyt — — —

Koko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat ja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset pystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla kylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun olivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät tarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat kyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa, joka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja suu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää hampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että olisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään. Joku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.

Mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut raivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin että eläimiin.

Pantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt puuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden, sillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen tiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.

Sillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään lähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena takaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin kuollut, tietämättä mistään.

Häntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen kylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli raivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin nurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat. Ja hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin selkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos, vaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta samassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —

Siinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia herrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja hengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan vaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman kuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —

Mutta juoksukoira ei kuullut enää niitä arveluita. Hän makasi suovan vieressä laihtuneena ja surkeasti kuihtuneen näköisenä, ja kahden korkealle pullottavan kylkiluun välistä valui verta syksyiselle nurmikolle.

SATTUMA — SALLIMA — KOHTALOKO?

Taipaleen Lauri oli useita päiviä ollut miettivän ja hajamielisen näköinen, tehnyt töitään niinkuin ei oikein olisi ollut selvillä, mitä kulloinkin teki; ja kun samaan aikaan sattui juuri viikkopäiväkin kartanoon tehtäväksi, niin ei mennyt itse, vaan palkkasi etumiehen, sillä omista pojista ei ollut vielä päivätyön tekijää, vaikka hänellä niitä oli useampiakin.

Eukko ja lapset eivät käsittäneet syytä tähän hänen omituiseen ja umpimieliseen miettimiseensä, vaikka he sen kylläkin hyvin olivat huomanneet, ja kun kysyttiin, miksei isä mene itse viikkopäiväänsä tekemään, vastasi hän jonkunverran äkäisellä, tuskallisella äänellä, että »olisi tässä tärkeämpää tointa, kun saisi — tuota noin — mutta enempää hän ei puhunut, vaikka kaikesta näytti, että hän kyllä olisi tahtonut puhua.

Se oli juuri se, joka teki hänet miettiväksi, hajamieliseksi ja toisinaan tuskallisen näköiseksi, ettei saanut sanotuksi aikeitaan, sillä hän pelkäsi, että eukko iskisi heti lujasti vastaan.

— Mitä tärkeämpiä sitten? kysyi emäntä, kun viikkopäivästä oli puhe.

Lauri katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin arastellen.

— Niin, olisihan sitä muutakin — tuota noin, vastasi hän vaan toisenkin kerran, katkaisten lauseensa kesken, vaikka se keskeytys näytti kylläkin väkinäiseltä.

Eukko katseli kummastellen ja tutkivan näköisenä miestään, Lauria, joka aina oli ollut iloinen ja avomielinen.

— Mikä kumma sinuun nyt on mennyt? kysäsi hän. — Mitä sinä oikein mietit ja tahdot, mitä haudot päässäsi? Ethän ennen ole tuollainen ollut.

— Niin, onhan sitä — ja olisihan sitä — tuotanoin — vastasi vaan Lauri vitkalleen, mutta siihen se nytkin jäi.

Mikä kumma tosiaankin pitää oleman, ettei saa sanotuksi, mitä aikoo, ei tehdyksi, mitä tahtoo, ajatteli hän itsekseen.

Oli niinkuin joku näkymätön käsi olisi joka kerta painanut häntä suulle, kun hänen piti puhua siitä, mitä mietti. Sillä hän mietti todellakin ja oli jo miettinyt monta päivää erästä asiaa, ja mietti yhä kiihkeämmin, jota pitemmälle se häneltä jäi puhumatta.

Toisinaan valtasi hänet outo, pelonsekainen tunne. Hänestä tuntui juuri kuin olisi hän aikeissa tehdä jonkun rikoksen yleistä järjestystä tai hyvää maailman menoa tai jotain sellaista vastaan, josta hän ei ilman jälkiseurauksia tai rangaistusta pääsisi. Mutta hän ei voinut sille mitään, ja jota enemmän hän asiaa mietti ja sillä itseään kiusasi, sitä lujemmaksi tuli hänen päätöksensä, että hänen lopultakin, kaikesta huolimatta täytyy saada aikeensa täytetyksi. Se tuntui hänestä miltei elämän ehdolta — kävipä sitten kuinka tahansa. Ja kuinkapa tuosta kävisi tuollaisesta — hyvin kaikki vaan —, kunhan ensin saisi suunsa avatuksi ja sen aikeensa ilmaistuksi.

Oli tuollainen pimeä, kolkon hiljainen ja painostava talvi-ilta, jommoisena päiväsydämmen ulkoilmassa ahertanut ihminen mielellään paneutuu aikaiseen levolle ja nukahtaa huomaamattaan.

Lapset vetivät makeata unta Taipaleen tuvassa, emäntä nukkui levollisena seinän puolella vuodetta, mutta saman vuoteen lattiapuolella valvoi Lauri, käänsi vuoroin kylkeä ja toista, mietti ja hikoili, ja nousi välillä vuoteen reunalle istumaan. Hän pyyhkäsi otsaansa, kyhni päätänsä, pisti piippuun ja koetti vedellä sauhuja, mutta tupakka ei maistunut, piippu sammui yhtenään ja lopulta heitti hän sen pois.

— Kummallinen juttu, vähäpätöinen asia oikeastaan, ja sentään se vaivaa kuin painajainen, valvottaa miehistä miestä, ajatteli hän tuskallisena. — Heittäisikö koko homman ja rupeisi ajattelemaan jotain muuta, esimerkiksi halkojen ajoa kartanon metsästä, johon nyt kaikki rientävät ja josta kuuluvat aika hyviä päiväpalkkoja nykivän. Kun kehui kahteentoista markkaan Rajalakin toissapäivänä ajaneensa. Keli on mainio, ajomatka mäetön, tasainen ja lyhyt. Kelpaisi nyt ottaa rahaa miehen ja hevosen.

— Siinä asia, jota kannattaa miettiä! — On viisainta ruvetakin harkitsemaan sitä ja heittää suoraan hiiteen tuo toinen ajatus, jota tuskin sentään saa täytetyksi.

Hän paneutui uudestaan päättäväisenä selälleen vuoteelle, veti peitteen leukaansa saakka ja päätti nukkua uhallakin. Hän sulki silmänsä ja koetti ajatuksissaan seurata rahallista halkokuormaa kartanon metsästä rautatienasemalle. Usein ennenkin oli hän nukahtanut tuota pikaa, aivan rauhallisesti, kun oli ollut jotain uutta mieleistä mietittävää, josta tiesi tulevan valmista, tai kun oli muistellut entisiä hyvästi onnistuneita asioita. — Kolme metriä kun panee kuormaan — tiehän on pelkkää tasaista suota ja niittyä aina aseman tienkäänteeseen saakka, että vaikka reen sevillä sopii seistä — siinä sitten hiukan vähentää mäen alla asemalle käännyttäissä — vaan jos siitä kääntyisi valtamaantietä kaupunkiin päin, niin ei olisi isompaa mäkeä vielä moneen virstaan. — Se on mainio tie tämä maantie tästä kaupunkiin — varsinkin tällaisella kelillä. Lähellä kaupunkia kyllä on ainakin jonkun verran likaa ja sohjua, mutta sitä on niin lyhyeltä. Kahden seutuun aamulla jos lähtee kotoa, niin ennättää parhaaseen toriaikaan perille, tuohon kuuden ja seitsemän välille, jolloin ihramahat toriämmät alkavat lyhtyineen lihakuormia tarkastella. — Vaan eihän sitä ole pitkiin aikoihin enään kuljettu, kun on totuttu tuohon rautatiehen. — Oli niitä monta hauskaa matkaa ennen, jos joskus kyllä sai hiukan kavahtaakin. Viimeinen matka taisi olla se, joka tehtiin Kulmalan kaiman kanssa, juuri silloin, kun nämä uudet mitat olivat tulleet käytäntöön — — —.

Halkokuorma oli jäänyt aseman tienhaaraan, se oli Laurilta kokonaan unohtunut — ja hän oli ajatuksissaan nyt viimeisellä kaupunkimatkallaan maanteisin, toistakymmentä vuotta sitten, Kulmalan Lauri ajaen edellä, hän jälessä, Kulmalaisella leipäkuorma, hänellä juottovasikka. — On pimeä aamu vielä ja ollaan juuri Hämeentullin ulkopuolella, kun tulee kaksi retkaletta vastaan ja ärjäsevät Laurille, että »mitä maanjusseilla on myytävänä?» — »Leipää», vastaa Kulmala. »Mitä teilläpäin nykyjään leipämeetteri maksaa?» kysyy silloin jätkistä toinen, pahannahkaisella rykäisyllä, ja samassa hyökkäävät molemmat Kulmalan rekeen, yrittäen viskata yhtä leipäsäkkiä tiensivuun. »Meillä myyjäänkin leipää kilokaupalla», vastaa Kulmala, koppasee rekensä pohjalta rautapuntarin varsipuolesta kouraansa ja hujahuttaa pari kertaa ponsipäätä ympäri — — — Kuului pari pahaa älähdystä — — —. Hyvän hinnan sai Kulmala torilla leivistään, ja hinnoissaan oli vasikanlihakin. — Kyllä se matka on kerran vielä tehtävä maanteisin, aivan ehdottomasti, ihan tällä viikolla. Mutta kun ei saa otetuksi sitä puheeksi. Kun ei saa suutansa auki, siinäpä se. Jos puhuu ja ilmaisee aikeensa, niin eukko nauraa, sitten suuttuu ja tekee toran. — On niinkuin pelkäisi ja häpeisi ottaa sitä puheeksikaan. Kyllä pitää olla noloa tällainen — — —

Hänen tuli vari, hän työnsi peitteen pois ja kavahti taas istuilleen.

— Oih, mitä hänen pitikään miettimän — — — halonajoa kartanon metsästä, eikä kaupunkimatkaa. Mutta kun siitä ei pääse irti, kun ei mahdu mitään muuta päähän, ei vaikka pakolla koettaisi. — Siitä on tehtävä selvä juuri tällä hetkellä, tuli mitä tahansa.

Hän epäili vielä hetkisen, mutta veti sitten pari kertaa vahvasti henkeä sisäänsä, rykäsi väkinäisesti ja sanoi vavahtavalla äänellä: »Maija!»

Eukko ei kuullut.

— Maija, kuulehan, sanoi hän uudestaan kovempaa, ja melkein säpsähti omaa ääntänsä hiljaisessa tuvassa, jossa ei kuulunut muuta kuin seinäkellon naksutus.

— Kah — mitä sinä siinä — joko nyt on aamu? tokasi eukko unenpöperöisenä.

— Iltaa tämä on vielä, vastasi Lauri, ääni vavahdellen yhä.

— No nuku sitten herrannimessä ja anna muittenkin nukkua!

— Nukkuisihan tässä kylläkin, mutta kun on sitä miettimistä — tuotanoin —

— Tuotanoin, tuotanoin — aina vaan tuotanoin, matkasi eukko. — Mikä kumma sinun nahkaasi nyt on mennyt? Sinä niine mietteinesi yhä! Mitä ihmeen miettimistä — kun et vaan olisi sairas?

— Onhan sitä niin miettimistä — — —

— Sano sitten kerrankin, mitä.

— Se va-asikka, ponnahti Laurin suusta sana niinkuin salpain takaa, ja hän huokasi helpoituksesta. — Nyt oli, jumalankiitos, alku tehty!

— Va-sik-ka? toisti eukko kysyvällä äänellä ja nousi istuilleen vuoteelle hänkin. Hänen päähänsä lennähti varmaan epäilys miehensä järjen eheydestä, sillä hän sanoi heti hätäisellä äänellä:

— Otahan tulta!

Lauri oli jo niinkuin toinen mies, astui vikkelästi pöydän luo ja sytytti lampun.

— Mitä se vasikka niin sinun päätäsi vaivaa, ettet yön lepoa saa, miesparka? kysyi Maija emäntä istahtaen rahille ja katsellen lampun valossa tutkivasti miestään. — Minunhan se on huolenani ollut ja kyllä se on hyvässä kunnossa, juuri ennen maatapanoa viimeksi juotin.

— Niin, kyllä, vaan nyt se olisi vietävä kaupunkiin, sanoi Lauri.

— Viedään tietysti, niinkuin ennenkin, kunhan ennätetään. Näinä päivinä se on vietävä, vaan eihän niitten vuoksi koskaan muulloinkaan ole öitä valvottu, vaikka niitä on viety jok’ikinen talvi.

— Kas minä aijon sen viedä hevosella — kaupunkiin saakka —

— Ahaa! huudahti eukko. — Siinäkö se pykälä olikin? Sitäkö olet sisässäsi hautonut? Onpa sekin päähänpisto, lähteä tästä hevosella kaanittamaan tällaista taipaletta muutaman markan vuoksi! Pane hevonen ennemmin halonajoon, niin on jotain ansiota. Etteikö enää rautatie kelpaa? Mikä hullu päähänpisto tosiaankin!

Mutta Lauri oli rohkea jo, ja sanoi päättävästi:

— On se sellainen päähänpisto, ettei sitä enää muuteta. Hevosella lähden kuin lähdenkin vaihteeksi kerran vielä. Ja keli on mainio kuin kierä jää.

— Ja sitten jäät taas vaihteeksi kerran vielä juopottelemaan Rapakiven mökkiin, niinkuin ennenkin hevosmatkoillasi, etkä tuo vasikan hinnasta kotiin tuon taivaallista.

— Voihan juopotella vaikka junassakin kulkee, ja voihan kaupungissakin.

— Ei samalla tavalla. Junasta potkitaan ulos, ja kaupungissa on poliisit.

— Mutta eihän tässä ole juopoteltu vuosikymmeneen, eikä juopotella nytkään, sen lupaan ja vannon.

— No mitä varten sinä oikeastaan tahdot hevosella lähteä, kun jo niin kauvan on huomattu junakulku kaikin puolin edullisemmaksi? tutkaili eukko.

— En osaa sitä oikein itsekään selittää, vastasi Lauri, mutta niin minusta vaan tuntuu, että hevosella lähden.

Eukko koetti panna vastaan kaikella tavalla, mutta Lauri yhä vaan äityi, eikä hänen kanssaan enää auttanut mikään väitteleminen.

Mutta kun hän alkoi katsella vaatteita päälleen ja kurkoitella pitkää teurastuspuukkoaan seinän raosta ikkunan päällä, tuli uusi yhteentörmäys. Vaan siinäkin hävisi eukko, sillä kun Lauri kerran oli päättänyt vielä samana yönä teurastaa vasikan ja lähteä matkalle, niin hän myös piti päänsä.

— Tulipa tästä nyt levoton yö, voihki eukko.

— Mitä merkitsee yksi yö ihmisen elämässä, kyllähän tulevana yönä maataan rauhassa, lohdutteli Lauri ja lähti navettaan, johon eukonkin täytyi seurata hänelle apulaiseksi.

Ja hän teurasti vasikan, sonnusti kuormansa ja lähti kello kahden seudussa aamuyöstä matkalle.

* * * * *

Vasta iltahämärissä hankki Lauri kaupungista kotiin päin takaisin, sillä talvinen päivä kului väleen kaikellaisissa pikkuasioissa. Hän oli tyytyväinen kauppoihinsa ja hyvillään siitä, että sai rautatienjunista riippumatta lähteä noin vaan, niinkuin itseään halutti.

Tienposkessa, noin vähän yli puolimatkan kaupungista kotiin päin, oli synkän korven laidassa suuren mäen alla pieni metsätorppa, Rapakivi nimeltään. Siinä oli ennen nuorempina päivinä kaupunkimatkoilla otettu monet huimat humalat, juotu ensin omat leilit tyhjiksi ja ostettu torpasta lisää, sillä torpan väki piti salakauppaa. Nytkin pistäysi Lauri tulomatkallaan vanhan tavan mukaan torppaan puhalluttamaan hevostaan.

Ei oltu miestä nähty yli kymmeneen vuoteen, mutta hyvästi tunnettiin ja hyvänä pidettiin. Ihmeteltiin, mikä nyt oli päähän pistänyt, kun hevosella lähti, kyseltiin kuulumisia kaikenmoisia ja tarjottiin lopulta ryyppyäkin. Sitä ei Lauri ottanut, sanoi heittäneensä viinat niille teilleen, eikä olevan aikaakaan pitempiin viivyttelyihin, koska täytyi rientää kotiin, että aamulla pääsisi lähtemään rahatöihin. Noin puoli tuntia hän siinä istui pakinoiden ja sitten lähti taas.

Sää oli kirkas, mutta suojanpuoleinen. Oli sellainen keskitalven ilta, joka muistutti kevättä. Tuuli kohahteli silloin tällöin suvekkaasti ja alkoi nostaa pilviä etelästä päin, Laurin selän takaa, ja kotvan kuluttua tunsi Lauri jo niskassaan muutamia vetisenpehmeitä lumihiutaleita. Hän nosti lammasnahkaisen kauluksensa ylös, painoi lakkia alemmaksi, veti lointa polvilleen ja asettui oikein mukavasti reen perään kenolleen.

Keskitaivaalla ja pohjan puolella paloivat tähdet vielä kirkkaina, mutta vähitellen menivät taivaan rannat pilveen kaikkialta ja metsä kahden puolen tietä muuttui aivan mustaksi. Kohta oli leuto, talviöinen lumisade täydessä käynnissä, ja yksi ainoa kirkkaampi tähti pilkoitti enää melkein keskellä taivasta, jotensakin suoraan Laurin edessä. Se oli hänen mielestään jotakuinkin niinkuin kodin kohdalla. Hän katseli sitä tarkkaavaisena ja seurasi sen himmenemistä. — Sammuukohan sekin, vai vieläkö kirkastuu uudelleen — mietti hän. — Jos tuuli kääntyisi äkkiä pohjoiseen, niin vielä se ehtisi kirkastua uudestaan. — Mutta tuo pilven sakara tuossa kulkee kummallisen nopeasti, vaikka täällä metsässä ei käy tuuli ollenkaan. — Mikä voima niitä siellä ylähällä ajanee, ja mihin heillä lie kiire, — ne menevät menojaan ja sitten tulevat taas takaisin. — No nyt se viimeinenkin tähti jäi pilven taa —.

Lauria alkoi torkuttaa, ja hyvähän siinä oli vaikka torkkuakin selkäkenossa reen perässä, kun ei ollut kylmäkään. Ja kun ei ollut mitään ulkoapäin tulevia havainnolta, kääntyivät mietteet unisina sisäänpäin. — Mitähän eukko sanoo, mietti hän, kun otetaan esiin se uusi ja kaunis villahuivi, jonka hän oli tuomisiksi ostanut juuri niillä samoilla markoilla, jotka muuten olisivat junakyytiin menneet. Ja Pekka sitten, vanhin poika, sille oli omiin nimiinsä hyvä veistinkirves, jota se niin kauvan oli pikku nikarruksiinsa mielinyt. Siitä paisuu miestä, siitä Pekasta, — huomenna se jo nähdään — hän paneekin sen ajamaan halkokuormaa ja itse katselee ja raivaa vaan ajoteitä metsästä ulos. Siihen se kyllä pystyy, ja pystyy se jo kohta veropäiviäkin tekemään kartanoon. — Pekka saa ajaa ja Ville poika tekee pinoa asemalla. He ottavat rahaa vahvasti — toimeentulo torpassa paranee, kun heitä on kolme miestä yhdessä hommassa — hänelle tulee itselleen helpommat päivät jo vähitellen — ja kyllä sietääkin — hohhooh —.

Lopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa juoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän. Siinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli monasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää saanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä minkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä kaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja tie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.

Ruuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan tuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin tuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä, laitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä kohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna aivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä ennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä eikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja otatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi sieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan, ja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka askeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.

Eikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin katokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi aisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei kuulunut valjaitten avaajaa——

Se oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion vuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei Helsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin. Maantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli, ja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun juna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi avattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.

Kun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen pirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.

Oliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta täällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?

VAIKEA ASEMA

Minä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että tuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa, poskeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa pitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia tilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi välttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna niinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä en voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi villahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se olisi sentään jo liikaa.

Kaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet oikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja antaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat minulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä on ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin käydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa, antaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä omallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän hiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti vaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla päivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat minua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä peittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan makeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni — jos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.

Mutta nyt, — — — no saattepa kuulla.

Olen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut arvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On puhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja tuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa tilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut jotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on minut pahanpäiväisesti nolattu.

Tässä yksi esimerkki monien joukosta.

Istuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä tärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta, äitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä rakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä kertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden avaamaan suuni.

— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen suuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää siltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle, ennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.

Siihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu kuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä keskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani kuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria pilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa onnetonta kohti.

— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole ollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu syrjästä katsoen — — —

— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei hämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä — — —

— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne sitä sidettä, sitä laitosta — — —

— Sitä pyhää laitosta — — —

— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko yhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —

— Sitä pyhäin ihmisten yhteyttä — — —

— Tämä on jotain aivan hassua, tämä on kurioosia — — — nuorukainen, perheetön mies alkaa tässä viisastella kokemuksillaan — — —

Koko seura oli yksimielinen siitä, että niin todella oli asian laita, ja tämä kysymys, tämä minun oikeudeton pyrkimiseni vieraalle alalle, joutui vähitellen pohjaksi koko keskustelulle ja minä jäin kuin jäinkin siihen kurioosumiksi, jota katseltiin ja käänneltiin joka puolelta.

Vihdoin lausui eräs joukossa istuva vanha herra oikein mehevän loppuponnen koko juttuun, joka ponsi jääköön tässä mainitsematta, ja eräs rouva (ei hänen omansa, vaan jonkun toisen) ihastui siitä niin hurjasti, että minusta näytti, kuin olisi hän tuskalla voinut hillitä itseään kavahtamasta tuon sukkelan herran kaulaan. Luultavasti hän sen jälestäpäin tekikin jossain toisessa tilaisuudessa, jossa kysymys yhteiskunnan pyhästä pohjalaitoksesta ei ollut niin tärkeä.

Mutta minä riensin sieltä hiki otsani poimuissa pois, ja tuntui kuin minut olisi sieltä potkittu ja mukiloitu ulos, niinkuin pyhäin joukosta, johon en ollut kelvollinen tulemaan.

* * * * *

Minua on aina suuresti huvittanut maalaiselämä, ja on minulla paljon kokemusta kaikenlaisissa maatalouden askareissa. Sen vuoksi hain kerran isännöitsijän tointa eräässä suuressa kartanossa luullen olevani vanhana maanmiehenä pätevä hakemaan sitä. Lähetin kaikki mahdolliset paperit ja »suositukset» patruunalle ja anoin nöyrimmästi päästä huomioon otetuksi.

Ei kuulunut mitään vastausta.

Tein vartavasten matkan itse paikalle katsomaan, kuinka asian laita olisi.

Kartano oli komea, ainoastaan ovikello ja portieri puuttuivat. Astuin eteiseen ja avasin siitä umpimähkään sen oven, jolle vaistoni vei minut, huomaamatta ensiksi käyttää rystöäni ovipeilissä.

Vastapäätä ovea istui pöydän takana lihava herrasmies, niinkuin viiden karpion jyväsäkki, pää paljas niinkuin minullakin, mutta naama sileä ja punakka. Hänellä oli pitkä sikaari hampaissa, vasemmassa kädessä joku paperi, mutta oikean käsivartensa oli hän kietaissut nuoren, reippaan näköisen naisen vyötäröille, joka seisoi hänen vieressään pöydän takana ja silmäili eteenpäin kumartuneena samaa paperia, jota herrakin.

Olen maailmassa nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, ja yhdeksi pahimmista ja loukkaavimmista asioista tiedän sen, kun joku aavistamattomasti tulee häiritsemään ihmisiä heidän tärkeissä toimissaan. Käännyin siis ovea kiinnivetäissäni silmänräpäyksessä selin huoneessa olijoihin, ja vasta tämän kömpelön ja kollomaisen tempun tehtyäni näytin heille kumartain etupuoleni.

Heidän äskeinen asentonsa oli siinä lyhyessä hetkessä koko lailla muuttunut. Herra piteli molemmin käsin paperia ja nainen seisoi pari askelta sivummalla, totisen ja virallisen näköisenä, mutta jonkun verran hermostunutta punaa kasvoillaan.

— Onko minulla kunnia puhutella patruunaa itseään — — —?

— Kyllä — — — olkaa hyvä, istukaa hetkiseksi. Meillä on tässä juuri meijerin kuukaustili silmäiltävänä.

Hän osoitti ovipielessä olevaa tuolia, minusta nähden hieman tuskallisella käden liikkeellä.

— Jaha — puhui hän, kolistellen tuhkaa sikaristaan — kaksitoistatuhatta neljäsataa neljätoista kiloa maitoa à yksitoista penniä — ja voita — — —joo, kyllä tämä lyö yhteen — nettomarkoissa tuhat kuusisataa — — — ja teidän kuukausipalkkanne — — —

Hän otti pöytälaatikosta rahaa ja ojensi naiselle, joka kumarsi, vetäytyi selkä edellä pöydän takaa pois ja lähti huoneesta, katsomatta ollenkaan minuun. Ohitseni astuissaan sipsahutti hän ainoastaan jalkaansa lattiaan, juuri kuin olisi unohtanut nostaa sitä tarpeeksi korkealle.

Minä puhuin asiani.

— Tässä on ollut vähän vaikea valinta, selitteli patruuna. — Teillä on kyllä mainiot paperit ja suosituksiakin — olette oppinut mies — mutta todistuksistanne ei käy ollenkaan selville, oletteko vanha mies vai nuori — minä haluaisin vanhaa.

Hytkähdin mielihyvästä. Kerrankin siis ikäni antaisi minulle etusijan.

— Niinkuin patruuna näkee, en ole enää poikanulikka — — —

— Sen kyllä näen, mutta te ymmärrätte minua väärin. Tarkoitan, oletteko perheellinen mies vaiko naimaton.

Siinä se oli!

Koetin selitellä asiaa oman käsityskantani mukaan, vaan se ei auttanut.

— Jaa jaa, sanoi patruuna jotensakin tiukasti ja rypisti silmiään, joita hiukan näkyi paksulihaisten poskipäitten takaa — löytyy asioita, nähkääs — — ikävyyksiä saattaa tapahtua, katsokaas, hm! Minulla on nuori meijerska — karjakot ovat nuoria, hm! Minä tahdon, että talossani vallitsee järjestys sekä siivo ja hyvä henki. — — — Niin, hyvästi, hyvästi! Suokaa anteeksi, olisin pyytänyt teitä jäämään päivällisille, mutta rouvani ei satu olemaan kotona — te ymmärrätte, niin, hyvästi, hyvästi — — —!

* * * * *

Minulla ei ole oikeutta olla vanha, sen olen aina ja joka kohdassa huomannut, mutta tuhatta hullummasti saattaa käydä, jos joskus erehdyksessä satun muistamaan itseni vielä nuoreksi.

Sellainen erehdys sattui minulle tässä aivan hiljattain. Olin kaupungissa käydessä joutunut nuorten seuraan, jossa rakkaus ja sulo ja iloinen huolettomuus vallitsivat ja jossa palavien povien salainen tuli levitti mehevätä lämpöä ympäristöön niinkuin näkymätön kiuvas.

Minun tuli siinä niin leppoisan lämmin olla, minunkin poloisen, jäseneni nöyrtyivät, nuortui vereni, ja unohdin kokonaan olevani vanha. Aloin lörpötellä ja nauraa niinkuin muutkin, iskeä merkitsevästi silmää ja tehdä sulavia kumarruksia.

Kuinka ollakaan, silmäni sattuivat kohtaamaan erään nuoren kaunottaren, joka istui yksinään eräässä sivuhuoneessa, erillään muusta joukosta. Yht'äkkiä tuli mieleeni joku välttämätön asia kulkea sen huoneen läpi, jossa hän istui, ja ohikulkeissani tuntui minusta, niinkuin hän olisi katsellut minua sangen suurella huomiolla, vakavana ja melkein surumielisen näköisenä, istuissaan siinä välinpitämättömänä muun seuran ilakoimisesta.

Oliko hän nuori?

Jaah, sitä on nykyajan naisista monasti melkein mahdoton vakuuttaa, ja tiennee sen useimmissa tapauksissa ainoastaan papinkirja sekä asianomainen itse.

Oliko hän kaunis?

Minun silmissäni hän oli todellinen kaunotar, vaikka muitten mielestä ehkä unohdettu kaunotar, koska hän istui yksin. Mutta sen parempi minulle. Minä menin ja istuin rohkeasti hänen rinnalleen, eikä hän siitä näyttänyt ollenkaan säikähtävän.

Se seikka lisäsi vielä rohkeuttani, ja nyt olin mielestäni jo niinkuin viisikolmatta vuotias. Häntä näytti huvittavan jutella kanssani ja minusta alkoi tuntua niinkuin me olisimme olleet vanhat tutut, jopa oikeat ystävät. Kohta olin jo niinkuin tuossa kuudentoista korvilla, esitin lähempää tuttavuutta hänen kanssaan ja taisin alkaa löpistä jotain muutakin — — — mutta hetken kuluttua nousi hän kiivaasti ylös ja puhui itkevällä äänellä, yli olkansa, jotain häväistyksestä, ja heitti vielä poistuessaan matkan päästä minulle seuraavat lohdulliset sanat: »sedän olisi pitänyt puhua tuollaista asiaa neljännesvuosisataa sitten — vaikka minun mammalleni — silloin se olisi ollut ehkä jonkun verran järjellistä — — —».

Hän meni jäykkänä saliin, mutta hänen itkevät silmänsä ja kiivaasti kohoileva povensa olivat tainneet paljastaa minun syyllisyyteni, sillä ovelle ilmestyi ihmeellistä liikettä, ja minä huomasin olevani jotensakin samallaisessa asemassa kuin valokuva panoraamassa.

En oikein muista, kuinka siitä suoriuduin, mutta kun vapisevin käsin ja hermostuneella kiireellä etsin hattuani eteisessä, kuulin salista repäisevän naurun rähäkän ja aina välillä jotain puhetta »siitä vanhasta hassusta», ja eräs todella nuori herrasmies tuli seisomaan salin ovelle, arvatenkin pitämään silmällä minun hattuvalintaani.

Oih, sinä petollinen Eevan tytär, joka katseellasi sait minun niin kokonaan unohtamaan ikäni! Miksi katsoit minuun ollenkaan? Kangastiko sinun sielusi surumielisiin kuvastimiin joku nuorukainen, jota ajatellessasi vaan sattumalta käänsit silmäsi minuun, vai olisiko sinun rintaasi pujahtanut ohi menevä säälin tunne minun surkastunutta olemustani kohtaan?

Tähän suuntaan mietiskellen astuskelin murhemielisenä katua ylös, toista alas, ja tulin lopulta täysin selville siitä, että pahin vaara minua uhkaa silloin, jos erehdyn kuvittelemaan itseäni nuoreksi. Sillä vihdoin huomasin minä seisovani sporttikaupan edustalla miettimässä ensi kertaa ijässäni jonkunlaisen ampuma-aseen ostoa — — —

Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen kysymys.

Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja »todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea asema.

SILMÄLASIT

— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä? huusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen, kun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään tarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.

Itse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja hangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.

Hän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes veljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät tuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina- ja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille niillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla asioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä kymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla sunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut lähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos suurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli setä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta, niinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin siihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja oli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa seurakuntaa.

Oli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui hyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani aseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti suuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa portailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.

— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet joka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka ikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta sotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin että kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni jahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin kirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.

Emäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen silmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön äänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi torumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että vastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi koetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.

Vihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään pöydälle.

— No ole nyt jo tuossa! — Niinkuin sinä et näkisi ilman silmälaseja kantaa vallesmannin eväslaukkua ja viinapulloja, vanha houkko, vastasi hän sedän pitkään moitesaarnaan väsyneesti naurahtaen, nousi tuolistaan ja meni koettamaan uunin suulle villavaatteella peitettyä kahvipannua, vieläkö se olisi kuuma.

Tästä vastauksesta olisi tainnut olla ikävät seuraukset, mutta setä oli siksi juhlallisella tuulella, siksi jahtitunnelmain vallassa ja touhuissaan, että hän malttoi mielensä ja meni jotensakin rauhallisena itse ottamaan lasit pöydältä, mihin emäntä oli ne laskenut. Sitten puhaltaa hohotti hän niihin kummaltakin puolen, otti pyyheliinan seinältä ja alkoi sillä hangata niitä.

— Vai sinä tahtoisit tehdä minusta vallesmannin eväslaukun kantajan, puhui hän laseja hangatessaan. — Minähän olen herra niinkuin hänkin, sen kyllä tiedät.

— Minä herra, sinä herra, kumpi meistä kontin kantaa, hymähti emäntä. —
Mutta sinä kannat aina.

— No jos joskus kannankin, niin en kanna renkinä hänen eväitään, vaan teen sen hyvähyvyyttäni, niinkuin palveluksena vertaiselleni kumppanille — ja samasta pullosta otan ryypyn ja otan osaa jahtiin niinkuin muutkin herrat. — Kas niin, nyt ne ovat kirkkaat. Pitäisit ne puhtaina edes siitä hyvästä, että niitä aina käytät.

Hän asetti lasit päähänsä ja katsoi kämmeneensä, kuletti kämmentään etäämmälle ja toi sen taas ihan nenänsä eteen kallistellen päätään ja rypistellen otsaansa, siristellen silmiään ja avaten ne taas selki selälleen. Sitten tähysteli hän kotvan aikaa ikkunasta aitan seinää, otti lasit päästään ja tähysteli välillä paljain silmin. Meni sitten ottamaan kammarinsa pöydältä kotelosta toiset lasit ja teki niillä samat temput. Pani ne pois ja asetti taas ensimmäiset lasit nenälleen.

— Nämä ne sittenkin ovat jahtilasit, puhui hän puolittain itsekseen. — Kumma kuinka ihmisen silmät saattavat heiketä. Pitäisi melkein saada uudet lasit joka vuosi. Ensi syksynä nämä ovat parahultaiset kirjoituslaseiksi, mutta ei näillä silloin enää ole metsälle mentävä.

Hän tähysteli taas aitan seinää, vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunan ruudusta. Sitten hypähti hän ottamaan pyssyn, vanhan kaksipiippuisen, suustaruokittavan haulikon, jonka juuri oli puhdistanut, ja alkoi sillä tähtäillä ikkunasta ulos.

— Vaan jos se liikkuisi — sanoi hän omissa ajatuksissaan ja alkoi viipottaa pyssyn piippua puolelta toiselle. Mutta piippu sattuikin liian lähelle akkunaa ja akkunalaudalla kasvava väkevä tuoksuinen pelargooni putosi lattialle, niin että ruukku särkyi, ja suuri parvi kärpäsiä surahti lentoon.

— Hyh! Sinä olet hurja niine pyssyinesi. Vanha mies niinkuin poikanulikka! huusi emäntä ja riensi korjaamaan kasviaan. — Kun tuolla kerran saisi edes otuksen!

Se oli vanha laulu, jonka säveltä setä ei saanut muuttumaan. Hän närkästyi siitä niinkuin aina ennenkin, mutta hän nieli närkästyksensä, pisti lasit povelleen, kokosi metsästyskojeensa kaikki ja lähti vallesmannille, johon häntä oli kutsuttu jo yöksi jahdin alkajaisiin, sillä sinne oli käveltävää useita virstoja.

Topakkana hän astui maantietä, taluttaen vitjoista luppakorvaa narttua, »tianaa», joka oli vallesmannin koiran pentu. Ja metsämiestä oli hän kiireestä kantapäähän, jalassa pitkävartiset saappaat, niin roimat, että hänen lyhyt vartalonsa upposi niihin melkein vyötäreitä myöten, päässä sulitettu hattu, varustettu kahdella pitkällä kukkometson sulalla, jotka setä kerran metsää käydessään oli lintujen kuopimapaikalta löytänyt. Ja saappaitten ja hatun välillä oli viheriää ja keltaista, ja kiiltävää metallia. Siinä pyssyt, ruutisarvet ja haulikukkarot, siinä torvet ja pyypiiskut ja kupeella mäyrännahkainen laukku, kukin kappale erivärisessä kantimessaan roikkumassa.

Uljas oli setä päältä nähden, mutta sisässä alkoi sentään liikkua levottomia ajatuksia. Ne olivat olleet lähes vuoden unohduksissa, mutta nyt ne taas tulivat esiin, aivan samallaisina, yhtä kiusoittavina ja hermostuttavina, kuin joka ikinen syksy ennenkin.

Hänellä oli ollut mielessään ihana ajatus, kaunis kuva ikänsä kaiken, mutta ei se ollut vielä koskaan toteutunut oikealla jahdilla, ei silloin, kun jänis vauhdilla kiitää koirain edellä, ei miesjoukossa milloinkaan, niinkuin hän olisi tahtonut.

— Mutta mitä, jos se huomenna tapahtuisi — mietti hän.

Ja tällainen oli hänen mielikuvansa.

Hän pääsee hyvään kohtaan seisomaan, sivummalle toisista, niin etäälle, ettei kukaan näe, ei kuule häntä. Jänis on tehnyt aimo sivuharppauksen, eksyttänyt koirat — jos hän itse voisi jollain tavoin saada koirat jäämään hyvin kauvas jälelle, jos olisi jotain keinoa siihen, niin silloin se tulisi hiljempää. — Se tulla löllöttelee häntä kohti polkua pitkin — ei kuin ahoa, aukeata ahoa, se on vielä parempi — hän on näreen takana piilossa ja antaa sen tulla ihan lähelle — sitten — hän hiljalleen viheltää — hyvin hiljaa vaan, ettei kuule muut kuin jänis pitkillä korvillaan — se istahtaa ja alkaa suutaan mutistellen kuulostaa, — — — hänellä on pyssy vakavasti näreen oksalla — ja sitten — hei! — — — sitten se kerrankin tapahtuu ja hän saa huutaa miesjoukossa, niinkuin ne toisetkin huutavat jäniksen kaatuessa. — Ja kun ne toiset tulevat luo, utelevat ja kyselevät, että mistä päin se tuli, kuinka se kävi — niin, kuinka se kävi? — Se kävi siten, että jänis meni sellaista hiiden hamppua — se meni vilauksessa tuosta noin, ei hän enää ennättänyt nähdä kuin vähän häntää, mutta hän jälkeen heitti, ja — — —

Setä seisoi keskellä maantietä, vihelteli ja tähtäsi vasemman kätensä etusormella tien sivussa olevaa kantoa, suu hymyssä, melkein nauravana. Sitten napsahutti hän peukaloa ja keskistään ja äännähti: — noin!

— Mitä siellä on, kun komsarjus noin viittoo? kysäsi samassa ääni hänen takanaan.

Siinä oli torppa tien sivussa ja muuan mies oli sieltä rientänyt jälessä ja saavuttanut sedän hänen huomaamattaan.

— Minä tässä vaan koirani kanssa reistailen, vastasi setä jonkun verran hämillään. Hänen päähänsä lennähti ajatus, että noin ne saattavat nähdä toiset metsämiehetkin. Sitä pitää varoa. — Minä ja vallesmanni menemme aamulla jahtiin ja taidamme ottaa akronoomin mukaan myös, sanoi hän sitten virallisen painavasti.

— Niinpä näkyy, niinpä näkyy, puhui mies ja alkoi kulkea sedän mukana.

— Oliko sinulla asiaa mitä? kysyi setä sellaisella äänenpainolla, josta selvästi ilmeni, ettei hän sallinut kenen tahansa kulkea rinnallaan ilman asiata.

— Olihan minulla vähän asiaa ja siksipä juuri mukaan riensinkin, kun näin, että komsarjuksen matka oli tänne päin. Tuo Nummelan Jussi on ollut minulle vähän velassa ja toi tässä viime viikolla velkakirjan, jonka poikansa on kirjoittanut — sen poika käy kansakoulussa — mutta siinä kirjassa ei ole todistajaa. Ajattelin, että poikettaisiin nyt yhdessä Nummelaan, niin komsarjus todistaisi. Kirja on minulla mukana.

— Äs! Ei minulla ole tässä aikaa poikkeilemaan, sanoi setä kärsimättömästi. — Eikä ole edes kirjoituslaseja mukanani. Minulla on vaan jahtilasit.

— Sepä sattui hullusti, sanoi mies. — Mutta eiköhän tuota sentään nimeään osanne piirtää vanhaa tottunuttaan?

— Ei se niin vaan käy. Velkakirja on tärkeä paperi.

Mies seurasi häntä kumminkin aina Nummelan kohdalle saakka, joka oli torppa sekin, pirtin ovi aukeava melkein suoraan maantielle. Siinä rupesi hän uudestaan pyytämään setää velkakirjaansa todistamaan. — Se olisi hänelle kovin tärkeä asia, sillä muuten saattaa käydä niin onnettomasti, että Jussi kieltää koko velan. — Piirtäisi vaikka sormeaan myöten nimensä paperiin. Ja hän pyysi ja pyysi.

Mutta Nummelan isäntä olikin nähnyt miehet maantiellä ja astui pirtistään ulos.

— Kyllä asia on, niinkuin naapuri on puhunut, sanoi hän, mutta ei sattunut tähän silloin ketään todistajaa. Jos nyt herra komsarjus olisi hyvä ja astuisi sisään, niin voitaisiin tässä ottaa pieni tiraus kaupantekijäisiksi, koska sattuu olemaan hiukan kotosalla. Kyllä minä otan koiran ja pistän tuohon — noh, katsos sitä, äkäinenpä sinä —.

— Tiana, soh, hyi! äyhkäsi setä. — Ne nuo narttukoirat. — Tiana häär hyi haraskissa susipraskan sööka täär pasop — — — se on siellä vallesmannilla kasvatettu, niin ei tahdo oikein totella muuta kuin ruotsalaista komentoa.

He astuivat pirttiin ja saarnamies otti velkakirjan taskustaan, levittäen sen pöydälle.

— Jaa, jos minä siitä jotain sanon, niin valehtelen, naurahti setä katsellen seisaallaan paperia pöydällä. — Mutta numerot sentään näen — seitsemänkymmentä viisi — ja kuusi korkoa.

— Niin on.

Setä asetti silmälasit nenälleen, vei paperin kädessään niin etäälle kuin ylettyi, väänsi vielä niskaansa taapäin ja koetti lukea.

— »Minä allekirjoittanut — — —»

— Ei, siinä seisoo »minä Jussi Nummela», oikaisi Nummelan pieni poika, joka seisoi seinemmällä.

Setä mutisti suutaan niin että huuliparta liikahti, ja katsoi lasiensa ylitse poikaan.

— Meidän poika, se käy kansakoulua. Tämä on sen tekemä tämä kirja, selitti isäntä.

— No jo minä ajattelin. Niin, niin, kyllähän ne tätä nykyä niitä koulujaan käyvät, mitä heissä sitten oppinevat. Mutta kunhan vanhaksi tulet, kunhan tänne pääset, niin laseja saat käyttää sinäkin, vaikka kävisit kymmentä koulua. Ja voi käydä silmiesi kanssa vielä niin hullusti kuin minunkin, ettet tule edes yksillä laseilla toimeen. Katsokaas, en minä oikeastaan näillä laseilla näe lukea enkä kirjoittaa, vaikka koetteeksi pistin päähäni. Nämä ovat jahtilasit ja näillä näkee vaan etäälle. Toiset jäivät tietysti kotiin, sillä eihän niitä molempia osaa yht’aikaa mukaansa ottaa. Jos olisi kirkas valo ja paperi tuolla tuvan toisessa seinässä, niin sitten kyllä näkisin näilläkin.

Nummela naurahti salavihkaan, sedän huomaamatta, ja lausui vakavana:

— Jos herra komsarjus sentään tahtoisi itse lukea paperin, niin minä pidän sitä täällä ikkunan luona —

— Oh, pöhkö! Mitä apua siitä olisi, sittenhän pitäisi kynänvarren kuitenkin olla niinkuin humaliston riu’un. Lukekoon poika sen, kun on kirjoittanutkin.

Poika luki kirjan ja setä veti rohkeasti seisaallaan siihen muutaman paksun koukeron ja vakuutti, että kyllä se näkyy ja kyllä hänen nimensä tunnetaan, jos paperi oikeuksiinkin joutuisi. Olivatko he koskaan nähneet esimerkiksi tuomarin nimikirjoitusta? Niin korkeasti oppinut herra, ja kulkee pännineen paperilla kuin harakka.

Ja kun oli otettu Nummelan vanhanaikaisesta kanttiinipullosta hiukan asian vahvistukseksi, rupesi setä puhumaan aamulla alkavasta jahdista ja kaikista ihmeistä, mitä siellä tulisi tapahtumaan.

— Nähkääs, kun minä ja vallesmanni — Ette te talonpoikaiset ja oikeaan jahtiin tottumattomat miehet käsitä sitä huvia, kun täydestä juoksusta vaan keikautetaan — noin — — —

* * * * *

Aamulla istuvat metsämiehet, setä, vallesmanni ja akronoomi kahden suuren ahon välisessä notkelmassa kapulasillalla, joka siihen on rakennettu karjan ylikäytäväksi. He ovat olleet liikkeellä jo hämäristä alkaen, kulkeneet mäkiä ja niittyjen noroja torvien räikinällä ja kovalla metelillä, mutta koirat eivät ole löytäneet ainoaakaan jänistä.

Kaiken muun sälyn lisäksi, jota riippuu sedän kupeilla ja sivuilla, on hänen selässään vielä koko aamun keikkunut viilekkeistä suuri, pullea reppu.

Nyt on reppu keskellä siltaa suu auki, ja miehet istuvat ympärillä.

— Vika on koirissa, sanoo setä suutaan massauttaen ja laskien kädestään siltapuulle tyhjän tinapikarin, joka oli otettu käsille metsäonnen parantamiseksi. — Vika on koirissa, huomaattehan sen. Tiana se seh! huutaa hän koiraansa, joka nuuskii näreitten juuria aholla. — Tiana häär, seh, seh! — Aivanhan tämän turpa on tulikuuma. — Noh, tiana, sööka nyt, sööka nyt — hu tu tu, kissa, kissa! — Sittenhän on ihme, ellei tästä — — —

— No nyt!

— Hei!

— Pass opp!

— Ei, ei! Elä sinne!

— Mene sinä tuonne!

— Minä menen sinne. Minun on valta määrätä, se on minun koirani!

— Mene vaikka helvettiin, minä menen kuitenkin tänne!

— Soh, soh sitä hätää! Nyt kaasitte matin.

Toinen koira oli ulahtanut jossain ahon laidassa ja sillalla syntyi täydellinen sekasorto. Kaksi pitkäkoipista miestä reuhtoi siinä niinkuin äkillisessä mielen häiriössä, hyppeli edestakaisin ja tölmi toinen toistaan ja välillä setää, joka heidän keskellään tulisella kiireellä kokoili eväitä ja koetti saada laukun suuta kiinni.

Hetken kuluttua ei toisista kuulunut, ei näkynyt mitään, setä yksinään vaan seisoi karjatiellä kapulasillan päässä ja hankasi silmälasejaan, kiihkeästi ympärilleen vilkuillen.

Koirain haukunta kulkea remusi ympäri ahoja ja poikkesi toisinaan etemmäksi metsään, mutta vihdoin alkoi se kuulua hyvin läheltä. Setä oli tuskin saanut lasit nenälleen ja hanat vireeseen, kun jänis jo tulla viiletti karjatietä pitkin ja sen kiivaasta tulosta saattoi heti huomata, että sillä oli aikomus kulkea suoraan poikki sillan.

— Voi sen vietävää, millä vauhdilla tulee — ja koirat kintereillä, vaikka äsken oli kyllä turpa kuiva ja kuuma, niin ettei sillä olisi luullut mitään haistavan —

Hän viheltää ja viheltää, viheltää jo innoissaan huulet pitkinä oikein kovaa ja nostaa pyssyn poskelleen, mutta jänis tulee vaan samaa vauhtiaan, ihan kuin se olisi kuuro ja sokea. Se menee jo sedän ohi sillasta ja hipasee melkein hänen saapasvarsiaan. Setä tekee pikaisen ympärikäännöksen, viheltää yhä kovemmin ja tähtää jäniksen jälkeen niinkauvan kuin sitä vähänkin näkyy. Mutta kun se on kadonnut kantojen ja mättäitten taa, kourasee setä niskaansa ja pyssy hänen vasemmassa kädessään painuu veltosti alas.

Koirat hyökkäävät ulvoen ohi ja ovat viedä sedän kumoon.

— Tiana hyi, tyhmä vouhkelo, murahtaa hän harmistuneena.

Mutta kohta kuuluu pamaus aholta ja koirain haukunta lakkaa.

— Siellä ne nyt taas huutavat ja tänne näkyvät roikottavan sitä saalistaan. Voi kovaa onnea, miettii setä.

Hän on masentuneena vaipunut sillankorvaan istumaan, käpristynyt melkein kokoon niinkuin siili, joka vaaran uhatessa vetäytyy piikkisen selkänahkansa sisään, koska hänellä ei ole muita puolustuskeinoja.

Sedällä oli sentään hiukan parempiakin keinoja puolustautuakseen lähestyvästä ivasanain tulvasta: ne hänen silmälasinsa.

— Niistähän hänellä oli elinaikainen tuska ja toinen tuska oli siitä vanhasta eukosta, joka niitä aina tunkee pitelemään ja sotkemaan — — — hän kyllä oli oikein tarkastavinaan, mutta erehdys siinä tuli sittenkin — kiireessä. — Naurakoot vaan, ei se naurusta parane. Onko hän sitten niinkuin muut onnellisemmat, muut heikkosilmäiset, jotka tulevat joka kohdassa toimeen yksillä laseilla, ei kuin nenälleen pistävät? — Hänellähän on niin ihmeelliset silmät, että pitää olla kahdet lasit, toiset joita käyttää huoneella, toiset joilla käy metsää —.

Mutta kun tuli viimeinen toimitus jäniksen ajossa, siinä ei setä tarvinnut silmälaseja eikä iskenyt harhaan. Hän oli laukkua avatessaan työntänyt ne otsaan ja katseli tinapikarin kirkasta pohjaa luonnollisilla silmillään, pitkin nenänsä selkää lasien alatse.

KATEUS

I

Jo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut naapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista Pellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa, vaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä oli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen kateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa naapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut Alapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja tulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan alla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko estänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.

Nyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito Tanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja uudestavuodesta oli muutto tapahtuva.

Koko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli ollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia tämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on hän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän uuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine aivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen taloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen selvyyteen.

* * * * *

On uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto lepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai vuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa, ei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi tulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka ohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä joka puolelta.

Eikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään, joka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät mustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät yhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei ääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus aidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen käsissä.

Tuntuu kuin koko kylä ottaisi uuttavuotta vastaan rauhassa nukkuen, antaisi sen tulla omia tulojaan unen näkymättömillä siivillä, niinkuin on tapa ollut ennenkin jo pitkät ajat, ainakin koko nuoremman sukupolven muistin. Sillä pitkä ja painostava on valvoa pohjolan talvinen yö, ellei mieli ole jollain erityisellä tavalla virkeä tai kiihoitettu. Ennen kotipolton aikana vanhat miehet kyllä lauloivat virsiä juhlayöt läpeensä, niin että vankat sävelet toisinaan kuuluivat kylästä kylään. Nyt on aika toinen. Kotipolton kirkkaalla nesteellä oli katkeruutensa ohella se hyvä puoli, että se teki miehet hartaiksi, tehtaan viina vie tavallisesti tappeluun tai tylsään uneen, ja useimmin se horastaankin suihin niin himokkaalla kiireellä, ettei malteta oikeata hetkeä odottaakaan.

Oli Pellon kylässäkin ennen muinoin otettu uutta vuotta vastaan virren veisuulla ja räiskyvillä takkavalkeilla, joitten loiste sulatti ikkunoista jäät ja heijasti kirkasta valoa kauvas hangille. Nyt nukutaan ja kylä on pimeä.

Yksi on sentään rakennus, joka tästä tekee pienen poikkeuksen, jos sattuu kylän raittia kulkemaan ja sen kohdalle tulemaan. Sieltä tuikahtaa vielä jäätyneitten pirtin ikkunain läpi heikko valo maantielle, näkyy hämärästi liikettä ja kuuluu epäselvää hörinää, vaikka kohta on puoliyö ja vuosien taite lähestymässä.

Kuusi miestä istuu pirtin perällä pitkän pöydän ympärillä, puhua mekastaen ja nauraa kohotellen, ja aina välillä lähtee joku joukosta liikkumaan ja teppailemaan lattialle tai pistäytyy avopäin pihalle. Vanhanaikuisten leveitten seinärahien kulmauksessa, ihan pirtin oikeanpuolisessa peränurkassa istuu, kyynärpäät pöydässä ja leuka kämmenissä, itse talon isäntä. Se on Yläpellon Taneli, roteva, hartiakas ja jysäniskainen mies, jonka heti tuntisi isännäksi, vaikkei koskaan olisi talossa käynytkään. Toiset pöydässä istujat ovat hänen molemmat renkinsä, joku kuleksiva päiväläinen, sekä kaksi mäkitupalaista, joitten pienet mökit kyhjöttävät kylän päässä, Yläpellon vanhassa sikopiirissä.

Miehet ovat kaikki tulehtuneen punakoita ja kova-äänisiä, silmissä samea kiilto, sellainen, jonka käytetty ja humalalla höystetty jumalanvilja vahvasti nautittuna saa aikaan. Pöytä on puolillaan mustia tehtaan olutpulloja, ja huolimattomasti ylitse ja syrjään kaadettu ruskea neste uittaa honkaisen laudan kuluneita syitä pitkin, tipahtelee niistä niinkuin mahla keväisen koivun kyljestä maahan ja sekoittuu lattialle tupakan porojen ja muitten karikkeitten kanssa miesten jalkojen alla limaiseksi liaksi.

Taneli, isäntä, nousee seisaalleen rahien kulmauksesta niinkuin puheenjohtaja, joka alottaa virallista kokousta, ja lyö kämmenensä märkään pöytään niin että tupa mäjähtää, ja pimeässä uunin nurkassa, sammuneen hiilustan ääressä torkkuva talon vanha täti hypähtää kirkaisten ja siunaten pystyyn.

— Miehet! hihkasee Taneli etukumarassa, nojaten molemmin kämmeninsä pöytään. — Miehet, nyt sitä aletaan elää tässäkin talossa. Yläpellossa aletaan elää, sanon minä, sillä onnen ohjat venähtivät kerran meidänkin puolelle, ja huomenna niihin tartutaan kiinni, tänä yönä jo, kello kahdeltatoista. Niin että jos sinulla on neljäkymmentä penniä rahaa, Hiskiias, sinä Alapellon vanha kakkurakkari, jos sinulla on neljä kovaa vaskista kolikkoa, niin huomenna saat jo sillä kurkkusi kosteaksi tässäkin talossa. Monasti sitä jo naapurissa kostutitkin ja sen itaran nylkijän pohjattomaan kukkaroon kannoit roposesi.

— Tulihan sitä kannetuksi joskus, kuinka kulloinkin sattui, hymähti Hiskiias, mäkitupalainen — mutta on oltu kantamattakin. Ja nytpä taidan siitä konstista lakata kokonaan, koska ei enää kuulu saavan edes ryyppyä oluen pohjaksi. Halkeehan sitä näin vetisestä tavarasta minun ikäiseni mies, jonka sisälmykset jo ovat tiukempien aineitten mukaan asettuneet.

— Ne ovat niitä ruumin koukkuja ja pahansuopain vehkeitä, eikä mitään muuta, ärähti isäntä, että kiellettiin kievarit ryyppyä matkustavalle taritsemasta; ja epäilenpä, että ovat naapurini Alapellonkin sormet olleet mukana siinä pelissä, koska hän koko syksyn on niin ahkerasti herrain puheilla koluutellut. Mutta menköön ryyppyoikeus, jos mennäkseen, olut ei lakkaa kuohumasta. Nyt juodaan oluella viinan hautajaisia, ja eikö ole visaa tämäkin, jos kohta vaatiikin hiukan väljemmän tilan? — Käykääpä kuopassa, pojat! Tänä iltana juotte ilman edestä, Taneli tarjoo. Ja pistetäänhän tuo nyt ensimmäinen kuorma poskeen tulijaisiksikin, kunhan sen verran jää, että on vieraan vara, jos huomenna sattuisi joku matkustava herra tai muu rahalla hakija. Kuoppaan pojat, se on Yläpellon Tanelin käsky, ja sitä on kuultava! — Alapellossa maataan jo, koska on pimeys ikkunoissa, mutta uskokaa minua, ei siellä Taavetti naapuri tänä yönä nuku.

Hän naurahti pahasti, kurkistettuaan ikkunasta ulos.

Rengeistä toinen kiskasi auki kuopan kannen keskellä tuvan lattiaa, toinen astui päreellä kuoppaan ja alkoi latoa sieltä pulloja lattialle.

— Lappaa heitä ylös vaan, täysi poritsuuni, huusi isäntä. — Nosta koko resu, mitä niitä yksittäin! Pitäisi siitä kymmenestä resusta johonkin riittää. Taavetti tuossa Alapellossa, naapurini ja vihamieheni, rikas vaivainen, otti aina vaan puoli kuormaa kerrallaan, mutta nytpä se siirtyikin kievari lopulta toiseen paikkaan, siirtyi Yläpeltoon juuri tänä yönä, porrasta ylemmä, jossa Yläpellon Taneli, köyhä mies, otti heti ensi kerralla koko kuorman, kymmenen resua. — Ääh, Taavetti räähkä, olisit nyt tuossa — — —! Mutta en minä sinua vaivaista vihaa, mitä turhia. Mutta sen vaan sanon, että olisitpa nyt näitten neljän seinän sisäpuolella, niin pullon kaulan työntäisin kurkkuusi, työntäisin koko pullon pohjaa myöten, sillä et sinä omallasi koskaan suutasi kostuttanutkaan, vielä vähemmin naapurisi suuta. — Itara olit, ruumin- ja kunnanmiesten avulla ja suosiolla, herrain häntyrinä koetit ikäsi kaiken kievaria pitää, sillä rikastuit ja nurkkiasi kostutit. Mutta muutos tuli vihdoin kuin tulikin, oikeushan se lopulta maan perii, ja asiain vilpitön meno, sanon minä — — — äh, mitä noita hauraita laseja tuossa, nyt se meni lattialle ja särkyi. Ota haarikka ja kaada siihen, ota vanha tukeva kaksikorva, juokoot herrat lasiastioista.

— Missähän haarikka lienee? kysäsi joku ympärilleen katsellen.

— Missä lie nurkassa piilossa, häveten pitkiä korviaan, tokasi toinen.
— Hae häntä!

— Hae pöytään tänne kunniasijalle, se on kyllä sen arvoinen, huusi isäntä.

Se oli uunin pankolla, puolillaan kanaista kaljaa, ja mies, joka tarttui sen korvaan, avasi tuvan oven ja viskasi kaljan umpimähkään ulos.

— Siunatkoon tuota hullua, parahti vanha täti, joka uunin luota oli katseillaan seurannut haarikan kulkua ja tyhjentymistä, ennättämättä kuitenkaan hätiin. — Laittakoon kerran jumala kurkkuusi niin tulisen tuskan ja polttavan janon, että siihen henkesi heität, sinä humalainen roikale.

— Pyh, kas mun tätä! Kas tätiä nyt, kuinka äityy! Kanaat pinnalla purjehtii, ja tätä ei saisi viskata pellolle.

— Mitä höpisee täti siellä? äyhkäsi isäntä. — Pankaa levolle.

— Levolle tällaisessa räiskeessä? Menkää te ensin tiehenne. Jopa tuli elämä ja ryske taloon, jos tuota on ollut ennenkin. Jopa tuli! Hohhoih, siunatkoon jumala!

Vanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä huuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan oluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän kohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista korvista koholla ja alkoi puhua.

— Sinä vanha vakava haarikka, sanoi hän, sinä olet palvellut tätä taloa melkein minun muistinikäni, ja jouduitpa kunniasijalle nyt vielä ennen lahoomistasi. Ensi kerran kastuvat laitasi oikealla herrastavaralla, oikealla tehtaan panoksella. Kotoisesta oluesta olet kyllä ennen parempina aikoina täyttynyt niin monta kertaa, että jos ne kaikki yht’aikaa suustasi valuttaisit, niin hukkuisi koko tämä Pellon kylä. Tämä on isävainajani tekemä, tämä haarikka. Minä muistan, miehet, sen syntymisen vielä niinkuin unennäköä. Tuossa keskellä pihaa, niitten kahden suuren kiven välissä kasvoi kataja, paksutyvinen, aika rahnikko. Mutta kun äiti vainaja siitä usein taitteli oksia astiain haudevesiin, alkoi se vähitellen kuivua. Silloin kaatoi isäukko sen kokonaan ja teki astioiksi, ja siitä syntyi tämä haarikkakin. Ja tietäkääs mitä, ensi kerran koeteltiin tämän pitävyyttä kirkkaalla viinalla, oikealla kotipoltolla, ja hyvin se piti. Meillä rakennettiin silloin uutta aittariviä, ja juuri kun isä oli saanut kiristetyksi vanteet haarikkaan, saivat rakennusmiehetkin harjahirren aitan päälle. No mitä muuta, isä täyttää haarikan viinalla ja nousee aitan harjalle. Siellä se tyhjennettiin harjakaisiksi neljään pekkaan, eikä ainoakaan miehistä pudonnut maahan. Ne oli poikia ne! Mutta kuinka ollakaan, isä innostui hakemaan lisää, ja silloin yritti Tiilon Otto, joka oli hiukan heikompi muita, poksahtaa alakertaan, vaan isä ennätti tarttua housujen takapuoleen kiinni ja nosti miehen takaisin niinkuin kintaan. — 'Pysy täällä vaan miesten joukossa, mitä siellä alahalla vielä teet’, äyhähti hän. Ne oli miehiä! Minä istuin kivellä ja katselin, ja ajattelin vaan sitä aikaa, jolloin saisin housut jalkaani. — Mutta mitä kello on, joko tulee kaksitoista? huusi hän samassa hätäisesti, aivan kuin olisi unohtanut jonkun tärkeän asian, ja ponnahti kiivaasti seisaalleen. — Kyllähän meillä tässä on iloa ja valoa kuin Heikkilän häissä, mutta ajan juoksusta on yhtäkaikki pidettävä tarkka vaari tällä tärkeällä hetkellä. Ei sovi laiminlyödä laillisten oikeuksien vastaan ottamista kellonlyönnillä, ettei paha ennättäisi pistää sorkkaansa väliin. Onko jo kaksitoista?

Siirrettiin lamppua pöydältä ja tarkastettiin miehissä vanhaa taalalaista, joka tuvan perä-ikkunan vasemmalla puolella käydä kuuhkaili, vakavana ja rauhallisena, vaikka hiukan onnahdellen. Se uupui vielä puoli tuntia kahdestatoista.

— Hyvä on, vielä on aikaa, sanoi Taneli rauhallisempana ja alkoi astuskella lattialla raskain askelin, jonkun verran horjahdellen.

Miehet katsella tihersivät häntä kysyvästi ja kummastelevan näköisinä, ja jokaisen päässä pyöri tämä sama ajatus: mitä se oikein tarkoittaa ja mitä sillä on mielessä, kun kellosta niin kovin tarkkaa vaaria pitää? Osataan tässä olutta juoda ilman kelloakin ja osannee kai uusivuosikin tulla tällä kertaa niinkuin on tullut aina ennenkin. Kievarin pidon se kyllä saa nyt huomisesta, mutta tarvitseeko senkään alkaa niin ihan minuutilleen — — —.

— Tarkoitan naapuriani, Alapellon Taavettia, sanoi isäntä hetken kuluttua matalalla, mutta kireällä äänellä, niinkuin jatkona äskeiselle ajatusjuoksulleen, ja asettui taas pöydän taa istumaan. — Tässä kylässä ei kellään muulla ole pukinsorkkaa — eikä niitä ole monta minun tietääkseni koko pitäjässäkään.

— Kyllä vaan Anttilan lautamiehellä on sorkka molemmissakin jaloissa ja komsarjuksella on vielä häntäkin, sanoi Hiskiias, tupalainen, jota oli sakoitettu viinan myynnistä.

— On kyllä, vaikkei niitä näy saappaista eikä sortuutin alta, myönsi isäntä. — Mutta naapurin Taavetti on sittenkin pahin vihamieheni, hän on kiusaajani ja pahahenkeni, joka aina mielellään heittää mutkan jalkaani, varsinkin juuri tällä hetkellä. Minä olen haistellut jotain, minä tiedän jotain — olenpa kuullut kuiskailtavankin — — — mutta — — —

Hän pusersi leveän kämmenensä nyrkkiin, naputti rystöillä otsaansa katsellen viekkaan uhkaavana kulmainsa alta, ja jatkoi taas:

— Ei juoda sentään päätämme pöydän alle, miehet, sillä minä tarvitsen teidän apuanne heti kohta.

Miehet vilkuivat toinen toiseensa ja ympärilleen yhä kummastelevammin, aivan kuin salainen pelko tai joku paha aavistus olisi iskenyt heihin. — Mitähän tosiaan sillä on mielessä, mihinkähän se meitä näin yösydännä, aivan uudenvuoden yönä tarvitsee —?

— Juodaan sen verran vaan, että on paras rohkeus luonnossa, ja käsivarsissa jäntevin voima. Täytäpä haarikka vielä kerran, Heikki!

Kun miehet pysyivät äänettöminä ja yhä vaan katselivat toisiaan sekä isäntää humalan voimasta typertynein silmin, eikä kellään ollut enää oikein hanakkaa halua tarttua vastatäytetyn haarikan korvaan, rykäsi Kylänpään Kustaa, vanha vakava mies, toinen Yläpellon mökkiläisistä, ja alkoi puhua.

— Antakaas kun minäkin avaan suuni tähän asiaan, sanoi hän vitkalleen. — Minä en oikein saa päähäni, mikä isännällä on meininki. Ei suinkaan meidän vaan — — —

— Äs! ähäytti isäntä. — Ei sinun tarvitse päähäsi saadakaan mitään muuta, kuin että teet vaan mitä käsketään, mitä minä käsken, joka tässä olen isäntä ja hallituksen pitäjä. — Mitä? Mitä sinä mutiset? Luuletko tästä kostohommiin ja rosvotöihin lähdettävän! Ei toki rautaa jalkaamme hankita juuri kuin elämä alkaa. — Kievari muutetaan, siinä koko homma, kuulkaa nyt.

— Vai niin, no sehän on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Mutta millä tavalla sitä tämän paremmin muutetaan? Nythän se on jo tässä talossa. Huoneet ovat kunnossa, hevoset tallissa, olutta lattiakuoppa puolillaan ja tässä kuskipoikia vaikka viiteen kyytiin.

— Vaan patsas, nähkääs, tuo punaiseksi maalattu hongan pökkelö! Se seistä jämittää vielä Alapellon portilla jäisessä maassa, ja se on se, joka on muutettava meidän portille juuri tänä yönä, juuri sillä hetkellä, jolloin vanha vuosi niskansa taittaa. Se on juuri se, joka on ainoa laillinen ja kaikkien nähtävä merkki siitä, että nyt ovat oikeudet meillä, vihdoinkin meillä.

— Jahaah, vai sellainen homma tässä vaan onkin, sanoi Kustaa rauhallisena. — Mutta onko se nyt pakosta muutettava juuri näin yösydännä?

— On, vastasi isäntä tiukasti. — Se on nyt juuri yösydännä muutettava. Kupernyörin korkea päätös on pantava minuutilleen voimaan, sillä maailmassa on monta mutkaa, niinkuin jo äsken sanoin, ja tässä meidän kylässä erittäin. Ja toisekseen, onpa tässä jo kiusaakin koettu naapurin puolelta enemmän kuin tarpeeksi, loppukoon rutosti siis, kun on loppumaan määrätty.

— On tainnut Alapelto hyvinkin tehdä pientä kiusaa isännälle tässä kievarijutussa. Eikö ollut tämä jo kolmas kerta kun olitte huutamassa? kysyi Kylänpään Kustaa.

— Kolmas oli, ja isävainajakin yritti jo yhden kerran, ja kaiken sen ajan — ja jo kauvan sitä ennenkin koottiin Alapellossa rahaa kievarin pidolla, rehenneltiin ja rikastuttiin.

— Mutta on siinä naapurissa sentään tehty vahvasti työtäkin. Ainakin ennen, kun minä nuorempana siinä kaksi vuotta palvelin — — — yritti Hiskiias, mutta isäntä keskeytti hänet kiivaasti.

— Mitä höpiset, tahdotko särkeä mieleni nyt. Niinkuin minä en parhaiten tietäisi! Eivät ole siinä talossa tehneet työtä enemmän isäntä kuin rengitkään. Mutta eläähän laiskakin ja rikastuu sellaisessa paikassa, jossa rahaa tulee oikonaan kotiin, tulee ruuasta, tulee juomasta, tulee kyydeistä ja herrain passauksesta. Ja entä vanhempina aikoina, silloin kun pitäjältä kyytiä tehtiin, hollivuoroja pidettiin! Silloin tuli hyvyyttä vieläkin enemmän, tuli ilmaista lantaa hollimiesten hevosista, ettei muuta kuin peltoon käänsi, ja hollipojat pelasivat kyytipennisensä taloon kahvissa, oluessa ja viinassa. Kyllä minä tiedän, mitä etuja Taavetilla on ollut kymmeniä vuosia. Ellen minä tiedä, niin kuka sitten? Mutta onnen ohjat kääntyvät lopultakin, sillä väärinhän olisi, että yksi saisi maailmassa pelkkää hyvää iankaikkisesti — ja toinen saisi katsella vaan päältä.

Hän hykersi leveitä kämmeniään yhteen, vilkasi kelloa seinällä ja kääntyi sitten kävelemään lattialle ovea kohti, niinkuin olisi aikonut mennä ulos. Mutta kuopan kansi oli viimeksi olutta nostettaessa jäänyt auki ja hän putosi suoraa päätä lattian alle. Toiset miehet riensivät kiireellä aukon luo ja seisoivat siinä piirissä, osaamatta aluksi sanoa tai tehdä mitään muuta, kuin tirkistellä hämmentyneinä pimeään kuoppaan, josta kuului särkyvien pullojen kirskahtelevaa helinää ja kaiken maailman pahojenhenkien nimityksiä sellaisella jyrisevällä voimalla, että multiaisat tärisivät.

— Tuokaa tulta lähemmäksi, huusi vihdoin joku.

— Ettei siinä pitänyt olla tulta jo ennemmin, kun kuopan suu on jätetty auki, hätäili toinen.

— Kuka sen jätti auki?

— Kuka siellä viimeksi kävi?

— En minä ainakaan.

— Enkä minäkään.

— Heikkihän siellä kävi. Sepä huolimaton!

— Isännän käskystähän minä kävin, sanoi Heikki pelokkaasti.

— Mutta eihän ollut käskyä jättää suuta auki.

Silloin oli isäntä jo lattialla ja iski verta valuvan kouransa renkinsä
Heikin niskaan.

Syntyi yleinen hämminki koko talossa.

Heikki parkui kuin hengen hädässä, äänekkäämmin vielä karjahteli isäntä, mutta korkeimmalle kaikista kohosi vanhan tätihöperön kirkuva ääni, kun hän torkuksistaan säikähtyneenä huusi uunin liedellä kaikkia taivaan voimia hillitsemään ja kurittamaan näitä villipetoja. Toiset miehet sohottelivat ja pyöriskelivät isännän ympärillä, koettaen häntä lauhduttaa, ja lopulta juoksi paitasillaan eteisen läpi tupaan vielä emäntäkin, niinkuin valkean hätään. Keittiöönkin vievän oven rakoon tuvan uunin takana ilmestyi säikähtyneitä naisten naamoja.

— On meillä totuttu näkemään jos jotakin, mutta ei vielä tällaista juhlayötä. Mistä ne tappelevat? Eroittakaa niitä, miehet, hätäili emäntä, vasen käsi oven rimassa, oikealla pidellen paitaa rintansa yli.

— Ei kukaan tappele, paras sopu tässä on vallinnut koko illan, mutta isäntä putosi tapaturmassa kuoppaan, kun Heikiltä oli jäänyt huomaamatta kansi auki, huudettiin joukosta.

— Etkö jättänyt tahallasi auki? — Etkö ollut liitossa naapurini kanssa? tutki isäntä tiukasti.

— En, en jumalan tähden. Huomaamattomuus, sula tapaturma se on ollut siinä lystin keskessä — — —ai, ai, hellittäkää, hyvä isäntä, ja sitokaa kätenne, kun verta valuu pitkin paljasta selkääni. Alapellon kanssa en ole ikänäni vielä sanaa vaihtanut, vaikka valalle vietäisiin. Voi tätä erehdystä —!

Isäntä hellitti kouransa rengin niskasta ja astui lähemmäksi tulta, katsellen kämmentään.

— Taisi olla erehdys, minä myönnän sen, sanoi hän jonkun verran hengästyneenä, mutta tarpeeton tämä erehdys oli, ja paha enne. Tuokaa sieltä jotain riepua akat, ei tässä turha parkuminen auta. — Tämä sattui pahaan aikaan, nyt olisi ehjät kämmenet olleet tarpeen.

— Olisi siinä voinut käydä hullummastikin, sattua pää, murtua luu, tai taittua niskat, tuumaili Kylänpään Kustaa kietoessaan vaatetta särkyneeseen käteen.

— Onnisti sentään, vaikka kyllä se oli huikea kuperkeikka, vastasi isäntä katkerasti naurahtaen. — Mutta totisesti, miehet, mitä sanoo kello seinällä?

— Uupuu vielä kymmenkunta minuuttia.

— Olipa hyvä, ettei mennyt meiltä tärkeä hetki sivu tässä kommerruksessa.

— Sillä on kovin kummallisia tuumia tällä Tanelilla, kuiskasi Kylänpään
Kustaa naapurilleen salavihkaa.

— Mitähän lienevät, en ymmärrä, vastasi toinen. Vanhaa kaunaa ja katkeruutta, turhaa kateutta ja epäluuloa naapuriaan kohtaan, josta kaikesta saattaa olla vielä pahatkin seuraukset. Mutta parasta on, että teemme tällä kertaa hänen tahtonsa mukaan. — Näitkö hänen katsettaan äsken, kun hän nousi kuopasta lattialle?

— Yksi haarikka vielä, pojat, ja sitten toimeen, komensi isäntä. — Että sinä Heikki viheliäinen jätit tuon kuopan kannen auki äsken! No no, elä säikähdä. Hetki on tärkeä ja miehiä tarvitaan. Olen varannut niitä tarpeeksi, onhan meitä tässä yhden pökkelön kimppuun. Naapurin Taavetti ei aavista mitään, ei luule Tanelin tajuavan asioita — mutta kyllähän aamulla näkee — ja hämmästyy. Lapiot ja rautakanget ovat tallin ovipielessä, sieltä otatte ne.

— Joko lähdetään?

— Ihan tällä hetkellä, että lyönnilleen kahdeltatoista olemme patsaassa käsiksi. Käykää vaan työkalut tallin ovelta.

Koko joukko astui ulos.

— Oli muuta mitä tahansa, mutta kyllä tämä on hauskaa, päätti joku eteiseen tultaissa, pahasti nikotellen.

Uusi vuosi alkoi, ja vanha täti huokaili hiljalleen tämän maailman syntiä ja pahuutta, sekä kömpi voihkien sulkemaan ovea, jonka miehet mennessään olivat jättäneet auki.

II

Kun Taneli, viisi puolihumalaista apumiestä jälessään, oli tullut tuvasta ulos, ei hän voinut olla hetkiseksi seisahtamatta portaille sillä aikaa kun miehet hakivat työkaluja tallin puolelta.

Hän levitti sieraimiaan ja hengähti syvään mielihyvästä.

Siinä oli portaitten vastapäätä noin viidenkolmatta sylen päässä, jonkun verran alempana naapurin rakennus, kyljittäin, takasivu Yläpellon pihaan päin, ja keskellä pitkää sivuseinää oli Alapellon Taavetin makuuhuoneen ikkuna, ainoa mitä koko rakennuksessa oli Yläpellon pihan puolella. Korkea, vanhanaikainen hirsiaita, ihan keskelle rajaa rakennettu, eroitti tonttimaat ja talojen tilukset toisistaan. Yläpellon puolella oli ainoastaan kalteva, kivikkoinen piha, joka kesät talvet oli lammasten ja sikain tennerryspaikkana, mutta Alapellon Taavetilla oli rakennuksensa ja aidan välillä kapea puutarhamaa, jossa vahvan heinänurmen ja leveitten karviaismarjapensasten keskellä kasvoi muutamia vanhoja, vahvasti haaraantuneita ja käyräoksaisia omenapuita. Kesällä lehden aikaan ei Alapellon rakennuksesta näkynytkään Yläpellon pihaan muuta kuin harmaan painokaton harja ja savupiiput, mutta nyt sieltä häämötti aidan yli ja huurteisten oksien lomasta pitkä seinä ja porstuanperäkamarin ikkuna.

Tanelin koura meni vaistomaisesti nyrkkiin hänen seistessään siinä portailla, eikä hän tuntenut kipua ollenkaan särkyneessä kämmenessään, ei muistanut edes, että se oli siteessä.

Hänen mieleensä kohosi taas tuhanteen kertaan ennenmietityt ajatukset. Hän oli usein seissyt pimeässä portaillaan tai pihamaalla, joskus hiipinyt hirsiaidan nojallekin, ja synkkänä tuijotellut Taavetin ikkunaan, tai vaanivana tähystellyt ikkunaverhon takana liikkuvia varjoja. Tällä kertaa oli ikkuna pimeä ja koko rakennus kuin kuollut.

— Olisipa nyt hyvä mukulakivi, tuollainen kahmalon täyteinen, ja olisi sen tähdätä tuosta ikkunasta sisään, kuohahti hänen mielessään. — Rääkähtäisi ne! — Mutta mitä turhaa. Kun ei sitä ole tullut ennen tehdyksi, niin olkoon tekemättä nytkin. Se vaan pilaisi asian. — Maatkoon rauhassa Taavetti nyt — jos makaa — jos se ruoja ollenkaan makaa tällä hetkellä, sitä on syy epäillä. — Mutta alakynnessä hän on nyt ja alakynnessä tulee pysymään — eipä taidetakaan enää kesäsittäin joka päivä niittää heinää hevosille tuosta aidan takaa, kun voima vähenee nurkista ja tunkioista — ei valu väkeä maihin enää niinkuin ennen, eikä tule kolikoita kukkaroon — kerrankin ehtyi. — Kunhan saadaan laillinen ja lopullinen muutto toimeen vaan, ettei se siinäkään pystyisi mitään verukkeita tekemään, niin olkoon rauhassa sitten.

Miehet tulivat kanget ja lapiot olalla portaitten eteen.

— Antakaa minulle tänne se suuri kanki, sanoi isäntä.

— Teillähän on käsi rikki. Kyllä me heiluttelemme, kun kerran talkoossa ollaan. Eihän tuo yksi patsas koko maailmaa tarvinne.

— Kanki tänne vaan. Kas niin. Kolme miestä rupeaa sytemään kuoppaa tähän portin vastapäätä, tähän juuri, aitan portaan yläpuolelle. Iskekää tiukasti vaan! Kustaa ja Heikki käyvät minun kanssani patsaalle. Minä tahdon itse katsoa ja nähdä ovatko sen juuret niin syvällä, etteivät ne ikänä irti nousisi.

Hän astui kiivaasti edellä maantietä alaspäin, ja seisattui Alapellon portille, kurkistellen pihaan ja kuulostaen kotvasen hyvin tarkasti.

— Näättekö mitään, miehet, tai kuuletteko liikettä? Korvani kohisevat niin kummallisesti.

— Hiljaista tuntuu olevan kaikki.

— Soh, mikä se oli?

— Ei kuin aita, joka risahti. Nyt on pakkanen.

— Taitaa olla. Sen kelmin aidatkin risahtelevat. Nyt toimeen miehet.

Lumi tuoksahti patsaan juurella, pian oli paljas maa näkyvissä, ja he iskivät terästetyt kanget jäiseen somerikkoon, alkaen murtaa sitä patsaan ympäriltä auki.

Ähkien ja puhkien siinä nostettiin ja pudotettiin kankea, kolme miestä teki samaa Yläpellon portilla, tulikipinät säikkyivät, kun kova kivi ja karkaistu teräs iskivät yhteen, ja mäki kumahteli jumeasti. Oli eloa nyt ja intohimoista ponnistusta äsken vielä niin kuolleen hiljaisella kylän raitilla.

Mutta maa oli vahvasti jäässä ja huimasti saivat miehet takoa hangillaan, ennenkuin siitä murenakaan heltisi, varsinkin kovaksi poljetusta aitan edustasta Yläpellon portilla, johon uutta kuoppaa tehtiin.

Hiskiias, joka oli kuopan tekijäin joukossa, alkoikin kotvan kuluttua hiljalleen napista.

— Pannahinen sen Tanelin kalloon, että tällaista työtä teettää ja tällaisella touhulla keskellä juhlayötä. Olisi syksyllä kaivattanut sulaan maahan, murahteli hän.

— Ehkei ollut silloin vielä vasikasta mitään tietoa, niin ei ruvennut karsinankaan tekoon, arveli kulkumies, joka oli kolmantena siinä joukossa.

— Mutta kun jo kymmeniä vuosia on kievarin pitoa toivottu ja siihen pyritty, niin olisi häntä jo luullut pitävänsä tässä patsaan tilan kunnossa aina ja alituisesti. — Elä lyö varpaisiini sinä siinä, hutkit kuin hullu. — Mikä totisesti meni miehen päähän, kun tällaista teettää pimeässä ja pakkasessa.

— Minä en ainakaan tiedä, enkä sillä päätäni vaivaa, koska asia ei minua liikuta, tokasi renki huolettomasti, — tämä yläkertani on niin hyvässä kunnossa, niin vietävän hyvässä kunnossa. Hutkitaan päälle vaan, meillä on luvassa lisää olutta, kuopassa on paljon pulloja vielä, vaikka osan niistä taisi äijä siellä käydessään särkeäkin. — Kas noin, kas noin, tuollaisia iskuja sitä annetaan, tuollaisia mäjäyksiä, että on silmät vaarassa. — Kyllä on kivistä maata, ja jäässä. Kas noin pojat, kun olisi vanhanaikaista taulaa, niin poltettaisiin vaikka kokonainen kylä. Minä näin sitä vielä pikkupoikana Pihon Aatami vainaalla. Kymmenenkin kertaa se yön mittaan siihen tulta kalkutteli, kun sytytteli piippuaan uunin päällä. Senkin vietävä, kuinka sen karkusta lenteli säkeniä. Noin juuri, kas noin! — Isäntä lupasi lisää olutta vielä — — —

— Halttama tuliali tallallei ja pöytä oli kukkurallaan — — —

— Lyödään tahtiin miehet!

— Elä hoilota, on tässä muutenkin ryskettä. Mitähän mahtavat arvella naapurissakin.

— Sitä on minun vaikea tietää. — Mutta isäntä sanoi, että tämä on laillista työtä ja kupernyörin määräämää, jos kohta tämä kovallekin ottaa.

Patsaan kimpussa olijat, isäntä, Kustaa ja Heikki olivat vieläkin lujemmalla, sillä patsaan ympärystä oli suutittu savella ja musakivillä, mutta vihdoin he sentään pääsivät sulaan maahan käsiksi ja hengähtivät helpotuksesta.

— Ei kuulu mitään? kysäsi isäntä huohottaen.

— Ei mitään, vastasivat toiset.

— Hyvä on. Ei sillä, ettei Taavetti olisi kuullut jyskettä ja ettei hän saattaisi vaaniakin jossain nurkan takana, mutta — ja hän korotti ääntään — vaanikoon vaan, Taneli on siksi älykäs mies hänkin, ettei anna kenellekään aikaa välikoukkujen heittoon.

— Mitä koukkuja tässä olisi voitu heittää? kysyi Kustaa.

— Mitäkö koukkuja? Perin katalan koukun olisi tässä naapuri voinut heittää, oikean hirttomutkan. Sitä se on salaa miettinytkin ja siihen luottanut, niinkuin tiedän. Mutta katsos, Kustaa, Yläpellon Taneli on sittenkin peevelin viisas mies, ja ennättää edelle.

— Saattaa olla niinkin, vastasi Kustaa laimeasti, käsittämättä isäntänsä hämäriä sanoja.

Tämä närkästytti Tanelia ja hän tiuskasi lujasti:

— Se on niin, eikä hituistakaan toisin. — Sillä tiedä, Kustaa, että jos tämä patsas tällä uudella vuosiluvulla, nyt heti puolenyön jälestä seisoisi niin kauvan muuttamatta, että sattuisi tulemaan kyyti, joku herran rentukka tai muu sellainen, niin se poikkeisikin tähän niinkuin ennenkin, ja minulta saattaisi kievarioikeus olla mennyttä.

— Jokohan!

— Olisi jukuravit niinkin. Se herra kirjoittaisi päiväkirjaan———

— Teillähän se on jo päiväkirja. Eikö vallesmanni jo eilen sitä tuonut?

— Elä inttäile turhia! Sinä et ymmärrä näin tärkeistä asioista mitään. Meillä on päiväkirja, joka on puhdas ja valkoinen kuin tyhjä paperi ainakin, ja jonka kannessa seisoo vaan 'Pellonkylän kestikievari', ja matkan määrät. Mutta tuolla on Taavetilla myös vielä päiväkirja, joka on ränttiä ja kirjoitusta ja monien herrain nimiä täynnä kuin raamattu, ja sehän merkitsee jo enemmän. Ja sen kannessa täytyy minun tietääkseni olla myös 'Pellonkylän kestikievari'. Taavetti lyöttäytyisi tietysti heti sen kyytiherran kanssa yhteen juoneen, pantaisiin muistutus, tehtäisiin valitus minua vastaan, että olen laiminlyönyt — — — etten ole kelvollinen — — — ja niin voisi kaikki mennä huut — — — ai, ai, Kustaa, tämä on ankaran tähdellinen kohta, sillä laki on ylen mutkikas ja tarkka konsvärkki, ja sitävartenhan minä juuri kaikki varasin kuntoon — — mutta jos olisin liian aikaiseen, ennen puoltayötä ruvennut tähän touhuun, olisi Taavetti tietysti toimittanut minulle sakon.

— Kas peijakas! Niin pitkälle minä todella en olisi osannut ajatellakaan, ihmetteli nyt Kustaa. — Oikeinko lain tietäviltä kysyitte?

— En kysynyt, sillä herrat ja atvokaatit, jotka sillä lain saivarruksella elävät, neuvovat usein väärään, ottavat lahjoja, kellä on hyvästi antaa, ja kun luulet saaneesi hyvän neuvon niiltä, huomaatkin joutuneesi suoraan suden suuhun. En kysynyt keltään mitään, sillä tunnen tämän asian itsestäni, ja eihän ole Taavettikaan malttanut olla aivan samaan suuntaan kuiskailematta, niinkuin olen sivultapäin kuullut.

— Mutta sittenhän on parasta, että riennämme vaan, innostui jo Kustaa, itsekseen ihmetellen isäntänsä viisautta tässä seikassa, joka hänestäkin nyt oli päivän selvä.

— Minua huvittaisi lyödä hiukan leikkiä Taavetin kanssa, kääntää hänen omaan nilkkaansa se kepponen, jota hän on minulle koettanut punoa, sillä jos oikein hänet tunnen, niin sittenhän on ihme, etteikö hän — — — Hah? Eikö kuulu mitään, eikö miltään suunnalta tule korviinne niinkuin reen kitinää, tai kaukaista kulkusen ääntä?

— Ei kuulu ainakaan minun korviini.

— Ei minunkaan. Ja nuokin tuolla ylähällä yhä vielä jyskyttävät.

— Menehän hiljentämään niitä, Heikki, ja kuunnelkaa tarkasti. — Eiköhän sen hommat olisi menestyneetkään, eiköhän olisi saanutkaan ketään liittoonsa, mutisi hän itsekseen. — Kyllä se olisi lystiä viedä patsas ihan niitten nenän edestä, juuri sillä hetkellä, kun kyyti olisi kääntymässä portista sisään. 'Ei, hyvä herra, kievari ei olekaan enää tässä, se on täällä porrasta ylempänä. Seuratkaa vaan patsasta, se on laillinen merkki, ja ajakaa siihen taloon, jonka portille sen lyömme pystyyn — — — täällä on uuden ryvin oluttakin tässä talossa, jos herraa haluttaisi maistaa — tuossa alahalla olikin aina vaan sitä vanhaa, hapanta Mäntsäläistä.’ — Piru ollen, se olisi lystiä se, ja se se vasta Taavetin sapen halkaisisi.

Hänen edeltäpäin luomansa mielikuva ei tuntunut toteutuvan, vaikka hän sitä oli varmaa varmempana pitänyt, ja tämä seikka alkoi häntä sekä harmittaa että nolostuttaa.

Heikki tuli ylähältä ja vakuutti, ettei mitään kuulu eikä näy, vaan että kuoppa siellä jo on valmis.

— No mitäpä tässä muuta kuin patsas ylös vaan sitten, sanoi Kustaa.

— Niin, mitäpä tässä juuri muutakaan, vastasi isäntä pitkäveteisesti. — Ylöshän se on nostettava, mutta ehkei siirrettäisi sitä sentään ihan vielä. Ehkä odotettaisi huvin vuoksi vielä vähän aikaa.

Mutta miehet eivät olleet enää erittäin halukkaita odottelemaan pakkasessa.

— Mitä tässä nyt enää suotta odotellaan, tehdään tehtävämme valmiiksi vaan, että päästään pirttiin.

— Mutta minusta on tuntunut kaiken aikaa, niinkuin olisi kyyti tulossa joltain suunnalta, ja sitten siirrettäisiin ihmisten ihmeeksi oikein laulaen ja komeasti, sanoi isäntä niin laimealla äänellä, että se oli ihan täydellinen vastakohta äskeiselle innostukselle.

— Viitsisikö nyt todella kukaan retuuttaa kyytireessä juhlayönä, en ainakaan minä sitä oikein ota uskoakseni, arveli Kustaa.

— Mene tiedä, maailmassa on monta mutkaa. Jospa olisi asetettu — — — Yhden on täällä matka yhtäälle, toisen toisaalle. Mutta kyllähän nähdään, onko aavistukseni oikea vai väärä. Patsas ylös ensin, käsirysyyn vaan, komensi isäntä, enemmän toisten mieliksi, kuin omaa mieltään seuraten. — Sylikaupalla vaan, ei tässä muita peliä tarvita, kun tyvi on auki.

Kolmessa miehin kietasivat he sylinsä patsaan ympäri ja tekivät vahvan nykäisyn ylöspäin. Patsas huojahti vähän ja heitti lumisen lakkinsa miesten niskaan, mutta ei kohonnut hituistakaan.

— Uh! huudahti Heikki ja alkoi kopeloida niskansa ja takin kauluksen väliä.

Kustaa helisteli hihojaan.

— Katsos pakanaa!

— Nousiko se yhtään? kysäsi isäntä.

— Ei tuumaakaan.

— Toinen tempaus vaan. Se on juutuksissa.

Temmattiin taas kolmen miehen sylivoimalla, mutta yhtä huonolla tuloksella, kuin äskenkin.

— Katsos pakanaa sittenkin. Ei se olekaan niin hellässä, kuin luultiin, sanoi Kustaa.

— Mutta tämähän alkaa kaiken muun lisäksi vielä suututtaa, kivahti isäntä. — Luulisihan tuollaisen pökkelön nousevan avatusta kuopasta kuin kynttilän kirnusta. Lempoko sitä siellä pitelee — huojutetaan ensin.

Huojutettiin patsasta joka taholle, ja hyvin se kallistuikin mihin suuntaan tahansa.

— Nyt nostetaan.

Vaikka nostettiin vimmatusti pari kolme kertaa, ei siitä ollut enempää apua kuin ennenkään.

Isäntä päästi jo karmean kiroussanan.

— Ei tästä tule apua, ellei heilutella sitä paremmin vielä ja jauhateta kuoppaa kyllin avaraksi. Työnnä vahvasti vaan — tuonne päin kanssa — ja tänne taas — kas niin.

Nostettiin uudestaan, mutta turhaan.

— Tässäpä seistään, sanoi Kustaa ihmeissään

— Heljuu kuin Jeremiaan hammas, mutta ei lähde irti, pisti Heikki pieneksi leikiksi.

Isäntä närkästyi.

— Elä heljuttele suotta hampaitasi, minua tämä alkaa suututtaa. — Hoi miehet, tulkaapa sieltä kankinenne tänne alas. Tässä on otettava painovoima. Kanget joka taholta lujasti kiinni ja paittilasta alle. — Eikö ole, mitä panna paittilaaksi? — Ei tosiaankaan. Juokse, Heikki, halkoja tuolta pinosta — Olipa hyvä sittenkin, että ruvettiin sentään ajoissa nostamaan, koska se on tuollainen visajuuri. Tässä olisi saattanut käydä hullusti, vaikka alku oli hyvä. — Hst! Kuulittako mitään?

Joku sanoi kuulleensa niinkuin jotain ratinaa, mutta ei voinut tarkemmin sanoa, mistä päin.

— Riennä, Heikki. Ota vaan isoja lohkohalkoja, mitä saat.

Se oli Alapellon eteisen ovi, joka oli narahtanut, ja portaille oli tullut pari ihmistä, mutta eivät patsaannostajat heitä huomanneet. Eivätkä he olleet huomanneet sitäkään, että Alapellon pirtin maantienpuolisesta ikkunasta oli jo kauvan aikaa pimein päin katseltu heidän menoaan.

Heikki toi kantamuksen lohkohalkoja paittilaiksi, ja neljä rautakankea iskettiin patsaaseen kiinni, hiukan alapuolelle maanrajaa, mistä pinta oli lahonnut pyelmälle.

— Se onkin oikeata vanhanaikaista tervashonkaa, koska ei ole syvemmältä lahonnut. Ponnahuttaa kangen takaisin vaan kuin kalliosta.

— Joko pitää?

— Koetetaan.

— Oo-hii — ooh-hiih — oo — — —

— Ei huolita suotta järin huutaa, sanoi isäntä. — Nouseeko se yhtään?

— Taitaa se kipenän verran kitkahtaa.

— Se on peto. Enemmän painoa vaan, miehet!

Kuului ähinätä ja kovaa puhkinata, kun miehet rytkäyttelivät kankiaan.

— Jo nousi ainakin korttelin verran. Odottakaahan, kun minä korjaan kankeani, sanoi joku.

— Tipahtamaisillaan on minunkin omani, kuului toinen ääni. Vaan kun kaksi kankea hellitettiin yhtäaikaa, putosi patsas entiselle tilalleen takaisin niin että jysähti.

— Siellä istuu itse sarvipää tyvessä, kun ei neljän kangen painolla nouse. Ottakaa tulta ja katsokaa, onko se työntänyt uusia juuria maahan.

Kustaa kumartui patsaan juureen ja raapasi tulitikkuun tulen.

— Haai, pojat, täällä onkin oikea riima tukki, jommoista ei enää löydetäkään kymmenen penikulman piiristä. Paksunee vaan alaspäin ja taitaa olla syltä syvällä. Voi vietävä, millaisen maston ovat vääntäneet. Katsokaahan toisetkin ihmeeksenne.

— Vanhain hullujen töitä, kivahti isäntä. — Häh? Mikä se oli? Kulkunen!
Kuulitteko?

Kaikki olivat selvästi kuulleet heikon kulkusen äänen jostain päin. Yksi oli ollut kuulevinaan sen yhtäältä, toinen toisaalta. Joku arveli, että se oli hänen mielestään kuulunut niinkuin Alapellon tallista, mutta toiset taas epäilivät, että eihän tallissa pidetä kulkusia hevosen selässä keskellä yötä.

Mutta isäntä väitti kiihkeästi, kirosi ja vannoi, että se oli kyyti joka oli tulossa. Se oli ajanut Suosillan ahteesta alas, josta aina kaikki kulkuset kuuluvat niin hyvin tänne saakka, nyt se oli alahalla suolla ja alkoi nousta vastamäkeä, siksi sitä ei enää kuulunut — ei sieltä mäkien rotkosta kuulunut porokellokaan — — —

Hän joutui kuin yhdellä iskulla kauheaan hätään, ääni kähisi ja vavahteli, ja hän hyppi sinne tänne kuin suunniltaan poissa oleva, sieppasi kangen kouraansa ja viskasi sen taas pois, tarttui toiseen, mutta heitti senkin taas ähähtäen hangelle, aivan kuin kaikki sellaiset työaseet olisivat hänestä sillä hetkellä olleet mitättömiä kuin parsinneulat.

Miehet olivat ymmällä. — Sehän on raivohullu — mitä erinomaista tämä tällainen touhu oikeastaan merkitsee, ja mitä tässä nyt kukaan osaa tehdä näin tulisella kiireellä.

— Laajennetaan kuoppaa, muuten ei tule mitään.

— Se on mahdotonta, kun ympärys on pelkkää kiveä ja jäätä.

— Katkaistaan se, tokasi Kustaa.

— Millä sen nyt katkaiset tässä tuokiossa, eikä saakaan katkaista, ei lyhentää — laki lukee täyden mitan — mutta vielä viimeinen rynnäkkö — ja kuorma olutta — koko huominen päivä —, hätäili isäntä.

Innostus nousi taas. Miehet sylkivät kämmeniinsä, työnsivät lakkia takaraivolle ja iskivät kouransa tuohon punaiseksi maalattuun patsaaseen, kuin hätyytetty kissa puun kylkeen.

— Ei tule mitään näillä aturoilla, huohotti Heikki. — Se on väkevä maailmaa vastaan ja siinä se seisoo.

— Ja tässä seisomme mekin kuin kirotut, eikä keinoa ole — hah — jo taas — nyt se on jo mäellä, kuulitteko?

Oli taaskin kuulunut epämääräinen kulkusen helähdys.

Taneli joutui raivoon. Hän sieppasi kangen ja alkoi sillä takoa patsaan tyveä, aivan kuin olisi tahtonut hakata sen mäsäksi, mutta samassa työnsi hän kangen kuoppaan pystyyn ja huudahti remahtavalla, melkein nauravalla äänellä, niinkuin ihminen, joka yhtäkkiä näkee pelastuksen hengenhädässä:

— Mutta pannaan se aarholliin!

— Jaah peijakas, mutta sehän tehdäänkin. Köyttä vaan, päättivät toiset.

— Totisesti! Tuokaa tallista köysi, se kaikkein vahvin tukkiköysi — minä — mutta mistä saadaan puukanki, oikea hirsimalko, joka kestää painaa?

— Mistä sen nyt sieppaat?

— Joko se lähenee — — — kuunnelkaa — — — juokse, Heikki, kujaan ja kaada reki — ei ne pimeässä tunne — — —

Viimeiset sanat huusi Taneli läähöttäin jo matkan päästä, sillä hän oli lähtenyt juoksemaan tietä ylös, ja kääntyi aittain välistä omaan riiheensä päin.

Kuului kova kolahdus ja jyrinä riihestä, ovea paiskattiin, porraspalkit kolahtelivat, ja samassa tuokiossa juoksi jo isäntä samalla läähötyksellä miesten luo takaisin, olalla tukeva riihen parsi.

— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?

— Ei vielä ainakaan.

Sen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen kahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän maan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle hyvin ja juoksemattoman.

— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas niin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin tuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle — paksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee korkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.

— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.

— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.

— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin. Mutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on oikeus nostaa — — —

Kuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.

— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee, vaikka maa nielköön — — —

Taneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän kiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten pysytellessä lähempänä tyveä.

— Yhtaikaa — oo hii — ooh — hiih—————

Räts! Parsi putosi kolahtaen jäiseen maantiehen ja miehet pyllähtivät mikä minnekin, mikä selälleen, kuka suulleen, ja hetken aikaa oli kaikki aivan hiljaista. Mutta sitten alkoivat he yksi toisensa jälestä kömpiä ylös, niinkuin aaveet maasta. Kuka syleksi, kuka voihkaili, kuka kiroili hiljalleen, aivan kuin olisi hävennyt toisia. Yksi koetteli lonkkaansa, toinen olkaansa, yksi piteli polveaan, toinen haki lakkiaan ja kouraili paljasta päätänsä.

Viimeisenä nousi Taneli ja paineli molemmin kämmenin päälakeaan.

— Olipa se rysäys! Mutta nousi se pakana kuin nousikin. Rajusti nousi, kun tuli oikea voiman koetus. Eihän sellaista painoa kestä, ehei! Siinä makaa nyt pitkänään. Verstaat pois vaan! — Heh! Hah! Katsokaas miehet!

Nyt näkyi selvästi kuutamossa, että peltojen kohdalla lähestyi todellakin joku hevosella maantietä pitkin. Mutta kiirettä sillä ei näyttänyt olevan, sillä hevonen astuskeli aivan käymäjalkaa ja kalautteli vaan silloin tällöin kulkusta.

— Katsokaas, miehet! huusi Taneli vielä toistain kiihtyvän innokkaalla äänellä. — Hyvästi lyövät meiningit yhteen puolelta jos toiseltakin, mutta voitto on meidän ja oikeutemme ovat taatut. Saattaa tämä Tanelin pää kyllä saada kolauksia, mutta paikoiltaan sitä ei väännä kukaan, ei ainakaan naapurin Taavetti, sillä hän on tyhmä eikä osannut nytkään ottaa huomioon kaikkia seikkoja. — Pökkelö olalle, miehet, ja sitten pieni kunniamarssi!

Jos oli ollut ääntä ja mehakkaa tämän tärkeän touhun aikana, niin nyt siitä vasta möly syntyi. Yksi miehistä loilotti yhtä, toinen hoilasi toista, kaikki hurjassa sekamelskassa. Ja patsas rymäytettiin tyvi edellä kuoppaan Yläpellon aitan nurkalla, ja siihen se jäi kallellaan retkottamaan niinkuin humalainen mies.

Mutta Taneli riensi takaisin Alapellon portille, huitoi käsiään ja huusi:

— Herra hoi! Ajakaapa tänne ylempään taloon, täällä se nyt on kievari.
Hoi, hoi, ei siihen taloon enää, ei lemmossa siitä portista!

Hevonen poikkesi kuitenkin Alapellon portista sisään ja kääntyi tallin eteen, eikä Taneli kummakseen huomannut reessä ketään. — Oliko se tyhjä hevonen —?

Hän kiirehti jälestä.

Tallin edessä kömpi joku reestä ylös nahkasten alta, hieroi ja puhalteli kouriaan sekä alkoi päästää hevosta valjaista.

— Mitä vietävätä, sehän on Alapellon oma hevonen ja kyytipoika! Mistä sinä näin myöhällä —? kysäsi Taneli tiukasti.

— Vein kyytiä kirkolle, sopersi poika, leuka kylmän kontassa.

— Mitä kyytiä tähän aikaan?

— Oli joku kestivieras.

— Et tuonut ketään? Eikö käskenyt isäntäsi hommaamaan ketään kelmiä rekeesi?

— Ei käskenyt, vastasi poika hiukan arastellen.

Mutta Tanelin silmä oli huomannut jotain ja hän kohotti nahkasia reen perästä. Siellä makasi mykkärässään mies.

— Mikä tämä on, häh? Ihminenkö vai sika?

Poika paha joutui hämilleen. Kirkonkylän kievarista oli häädetty ulos humalassa reuhaava ja rahansa juonut kulkusälli, joka sitten oli pyytänyt päästä vähäksi matkaa hänen rekeensä, poiketakseen tuttavaan taloon tien varressa. Mutta molemmat olivat nukahtaneet, ja niin oli sälli tullut perille saakka. Poika pelkäsi pahaa, jos isäntä saisi tietää.

— Ei se ole kuin joku uupunut jalan kulkija, joka tieltä pyrki rekeeni, vastasi hän.

— Sen sinä lurjus valehtelet. Olet yhtä suuri veijari kuin isäntäsikin.
Ajahan heti meidän pihaan.

— Johan tässä on hevonen riisuttuna, kyllä tämän muuten saisitte minun puolestani.

— Mutta teidän vieraskammariin en sitä laske, huusi Taneli hammasta purren, ja alkoi nyhkiä miestä reessä.

— Ylös, herra! Olette joutuneet väärään paikkaan. Ylös, ylös, hoi, herätkää! Olette väärässä talossa.

Mies väänsihen Tanelin avulla istuilleen ja koetti päästä reen syrjälle.

— Hah?

— Olette väärässä paikassa, kuuletteko.

— Ei tämä hullumpi paikka ole — kunhan olisi — —

Ja hän pyllähti takaisin rekeen.

Poika vei hevosen talliin ja Taneli alkoi uudelleen rytyyttää reissumiestä, mutta ei saanut häntä sen pirteämmäksi. — On niillä susilla koukkuja — pannapa oma hevonen noutamaan, päätteli hän ja mietti kiireellä asiata puolelta jos toiseltakin. — Tarttuisiko aisoihin ja vetäisi jälessään? — Eih, siitä se naapuri tekisi syytöksen, sehän on hänen rekirämänsä.

Hän tarttui miestä kainaloihin ja nosti maahan, mutta ei se pysynyt seisaallaan. — Jopa heittäytyy rennoksi, veitikka, vai lieneekö niin humalassa — — —

Samassa astui joku lyhty kädessä eteisen ovesta ulos ja seisattui portaille.

— Kah! Taavetti varmaan — — —

Kiireellä väänsi Taneli murahtelevan miehen reen syrjälle, heitti siitä selkäänsä kuin säkin ja alkoi kantaa Yläpeltoon, kyytipojan juostessa silmät suurina portille saakka jälestä katselemaan ja oman joukkonsa ottaissa häntä toisella portilla vastaan yhtä kummastuneena.

— Auttakaas, miehet, läähötti Taneli. — Tämä on sellainen retvakka, tämä reissuvainen, että putoaa selästäni. Käypä, Jussi, jalkapuolesta kiinni!

— No nyt on maailma nurin!

— Kuka se on?

— Mihinkä sitä viedään — miksei se itse kävele?

— Se on uupunut matkustaja, herra, joka tarvitsee majataloa. Meille se tietysti viedään, meillähän se on nyt kievari. — Käy kiinni kiireesti, kuuletko, kun isäntäsi käskee! No sillä tavalla!

Koluten noustiin portaita eteiseen ja joku edellä menijä avasi pirtin oven.

— Ei sinne, tolvana, huusi Taneli. — Avaa vieraskammarin ovi. Hoi, vaimoväet, tulta vieraskammariin!

Uupunut kulkusälli laskettiin pimein päin pehmeälle vuoteelle niin että hössähti. Joku kopeloi tulta kynttilään ja samassa tuli kammariin emäntäkin, joka unta saamatta oli vihdoin ottanut vaatetta päälleen ja aikonut lähteä katsomaan, mitä kummaa touhua niillä miehillä oikeastaan oli.

Hän loi tarkastavan ja närkästyneen katseen ympärilleen.

— Sinä olet järjiltäsi, Taneli, sanoi hän — Tuollainen joukko likaisin jalkoineen juuri siistittyyn vierashuoneeseen!

Taneli naurahti ivallisesti.

— Kun on vieras, niin vierashuoneeseenhan se tuodaan, ja tämä on saattojoukko. Meillä on kievari nyt, ymmärrätkö. Vahvasti ja laillisesti. — Katsokaas, mitä se akkaväki saattaa luulla! Ole huoletta, tänä yönä on Tanelin järki ollut terävimmällään kuin koskaan ennen ja välttänyt suuren kommerruksen.

— Herra siunatkoon! Mikä roikale se tuossa lojuu, huudahti emäntä, vilkaistuaan vuoteelle.

— Hurja vaimo, pidä suusi! Sehän on matkustaja, ja tuollaisista sanoista voit joutua kiikkiin.

— Tuoko? Matkustaja? Ole löyhimättä! Mitä moskaa sinulla on takkisi selkämystässä, juoppo?

— Mitäkö mosk — — —. Taneli kourasi selkäänsä. — Kas sitä reissuvaista — noh, tuosta sen saat — pesussa lähtee, ja hän viskasi nuttunsa ovensuuhun lattialle.

Emäntä poistui vihaisena ja potkasi Tanelin takin mennessään eteiseen.

Mutta kulkusälli oli kohonnut istuilleen vuoteen reunalle, yski ja haukotteli.

— Tämähän mukavata on, sammalsi hän. Äsken potkittiin muistaakseni ulos, nyt taisivat taas kantaa sisään. Antakaahan nyt hyvä isäntä vielä yksi pullo olutta.

— Te erehdytte, hyvä ystävä. Ette meillä vielä ole mitään juonut, sanoi Taneli, iskien silmää toisille, jotka salavihkaa naureskellen seurasivat asian menoa.

— Eikö me Kirkonkylässä olla?

— Ehei, veliseni, ei kuin Pellonkylässä. Tämä on kokonaan uusi kievari, paras pitäjässä tällä kertaa, ja parasta olutta. — Kuoppaan, pojat, ja resu tänne, ihan tänne kammariin!

Ja miesten mennessä olutta noutamaan, hypähti Taneli ulkoportaille, heristi nyrkkiään Alapeltoa kohti ja nauroi, nauroi pitkään ja viekkaasti.