The Project Gutenberg eBook of Kaarilan tytöt

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kaarilan tytöt

Kertomus nuorisolle

Author: Annikki Virvatuli

Release date: January 3, 2024 [eBook #72604]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1920

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARILAN TYTÖT ***
KAARILAN TYTÖT

Kertomus nuorisolle

Kirj.

ANNIKKI VIRVATULI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

SISÄLLYS:

    I. Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.
   II. Kotona.
  III. Äidin-äidin kirstu.
   IV. Pyryn ystävätär.
    V. Aurinkokylpyä ja lehmiä.
   VI. Ilta Satukannaksella.
  VII. Pollen syntymäpäivä.
 VIII. Ruusunpunainen puku.
   IX. "Synninlukko."
    X. Kreets käy maailmalla.
   XI. Tehdas.
  XII. Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.

I.

Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.

"Huu — uu — iih!" Juna pysähtyi Vesijärvelle. Toisiaan työnnellen kiiruhti matkustajain joukko tavaroittensa kimppuun. Oli toukokuun viimeisiä päiviä. Päijänteen kauniit seudut vetivät taaskin puoleensa kesävieraitten tulvan sekä kotiin palaavien opettajain ja koululasten joukot.

"Puh — huh, shuh — huh", puhkuivat satamassa laivat. Ne liikahtelivat levottomasti ja syöksyttivät vahvoja savuja, aivan kuin kiirehtiäkseen matkustajia. Ja kiirettä matkustajat pitivätkin: he hätyyttivät asemamiehiä ja hoputtivat laivamiehiä, jotka ketterästi pujahtelivat joukossa ja kärräsivät tavaroita laivaan.

Pitkä, hintelä ylioppilas keikaroi tyhjäntoimittajana joukossa ja kiikaroi neitosia. Hän seurasi mielenkiinnoin nuorta tyttöä, joka tunkeusi vaunusta vaikeasti laahaten suuria kantamuksia. "Sininen kävelypuku ja valkoinen hattu, hoikka ja hauska!"

Ylioppilas harppasi avuksi.

"Suvaitsetteko, neiti?" Hän kumarsi ja otti tytön raskaat tavarat.

"Olen hyvin kiitollinen! — 'Heinola'-laivalle!" Ja tyttö kääntyi takanaan kurkkivan vanhan mummon puoleen. "Menkää tuon herran perässä. Hän vie tavaranne perille. Tuolla noin on 'Heinola'. Hyvää matkaa!" Hän puristi iloisesti vanhuksen kättä. Ja mummo lyllersi aika vauhtia auttajansa perässä.

Ylioppilas palasi pian takaisin ja tapasi neitosensa toimittamassa tavaralippuaan "Lahti"-laivan miehelle. Sitten hän näki hänen ottavan parkuvan pienokaisen eräältä vaimolta, että tämä sai etsiä tavaroitaan.

"Paljon kiitoksia!" huusi hän ylioppilaalle, ja silmissä välkkyi veitikka.

Ylioppilas oli hieman äkeissään. Mutta tytön hymy oli niin houkutteleva, että hän kysyi, voisiko auttaa. "Kyllä, ehkä tahdotte pidellä tätä lasta!"

Nuorukainen kääntyi poispäin, ja tyttö nauroi.

Satamassa keinuivat kaikki Päijänteen kyntäjät: heinolalainen paikassaan, Jyväskylän-puoleiset peräkkäin, komeasti kohoileva "Suomi", äsken maalattu "Jämsä", jolla on taipumus tutkia Päijänteen pohjia, korkea, keikkuva "Toivo", pieni, solakka "Aallotar", ja "Lahti" kuin hymyilevä vanha tuttu. Jo irroittautuivat laivat laituristaan ja alkoivat hiljalleen solua Vesijärven valkoista vettä kanavaa kohti.

"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.

Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle, jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista. Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että "mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.

Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon, hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen tuoksun yli kanavan.

Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle, joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne! Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille pystytettyjen valkeiden merimerkkien.

Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin. Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta meluavasta joukosta.

Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä munakuppia tai maitolasia.

Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä, kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.

"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän.
"Minun nimeni on Riitta Kaarila."

Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!

Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan. Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta! Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista, mitä ihan ilokseen kertoi.

"Nyt me tilaamme teetä", sanoi Riitta, kun he olivat lopettaneet, "ei missään tee maistu niin hyvältä kuin laivalla kuivain voileipäin lisäksi". Ja kun tee sitten tuli, oli se oikein ihanaa, niinkuin Hilja vakuutti.

Riittipä heillä rupattelua. Ujous oli kadonnut, ja vilkas tyttönen juoksi vuoroin puolelta toiselle; milloin oli sorsaparia, milloin kummallista pilvenlonkaa näytettävä toverille.

Mutta Riitta huomasi pikku ystävänsä käyvän viluiseksi ohuessa puvussa.
"Sinun pitää hakea päällystakkisi", sanoi hän.

"Ei minulla ole", tunnusti toinen, "äiti käski lähettää tavarat edeltäpäin, ja minä pakkasin päällystakkinikin, kun oli niin lämmin ilma".

"Sepä oli pahasti", tuumi Riitta, "matkoilla aina tarvitsee päällysvaatetta lämpimilläkin ilmoilla". Hän mietti. "Jopa keksin!" Ja hän juoksi hakemaan sadevaippansa. Se oli pehmeä ja vahva, ja Hiljalla oli siinä varsin lämmin, alkoi vain raukaista niin kovin. Yö olikin jo puolessa kohta. Useat matkustajat olivat vetäytyneet makuusijoilleen.

"Mihin sinulla on piletti?" kysyi Riitta.

"Tänne yläkannelle."

"Niinpä saat tulla naisten salonkiin nukkumaan."

"Kuuluuko se pilettiin?"

"Kuuluu. Tulehan."

Naisten salongissa virui leveä rouva yhdellä sohvalla. Muut paikat hän oli sälyttänyt täyteen matkatavaroitaan, siten varustaen itselleen turvaavan linnoituksen muita matkustajia vastaan. Hilja vetäysi arkana pois.

"Mitä vielä!" Riitta työnsi hänet reippaasti sisään. "Hyvä rouva!
Luvallanne autan teitä tavaroittenne järjestelyssä!"

Tuokiossa olivat tavarat sohvan alla rouvan mulkoilusta huolimatta, ja
Hilja-tyttönen pehmeään vaippaan käärittynä sohvalla.

"En minä peitettä, ota sinä, ettet palele", vastusti hän.

"Nukkuessa pitää aina olla peite, muuten tulee kylmä! Hyvää yötä! Kyllä minä ajoissa herätän!"

Tyttönen sopersi jotakin puoli-unessa. Kun on koko päivän ollut ihmistungoksessa, nälissään ja viluissaan, ja sitten saa ruokaa ja lämmintä ja oikaista itsensä pitkäkseen, niin ei ole ihme, jos nukkuu heti, varsinkin kun on lapsi vielä.

"Hyvää yötä teille ja tavaroillenne!" Riitta niijasi rouvalle ilkamoiden. "Se oli ilkeästi kyllä", tuumi hän, "mutta ilkeä oli se rouvakin".

Kansi oli tyhjä. Vain vanha herra oli siellä kääriytyneenä vahvaan turkkiin. Riittaakin alkoi puistattaa yön kylmyys.

"Voin tarjota teille hyttini, jos suvaitsette." Vanha herra seisoi hänen vieressään.

"Kiitos", sanoi Riitta, "en voi nukkua Päijänteellä. Tahdon katsella sitä."

"Sen jo arvasinkin", murahti vanha herra. "Käärikää sitten tuo huopa ympärillenne."

Riitta otti tottelevaisesti huovan hänen vierestään, kääriytyen siihen.

Äkkiä häntä alkoi naurattaa.

"Mikä on?" kysyi vanha herra.

"Niin vain, kun me olemme kuin kaksi karhua näin köytettyinä!"

Riitta nauroi heleästi. Vanha herra nauroi myös. Ja sitten he alkoivat jutella. Ja vanha herra jutteli niin hauskasti, että Riitta unohti Päijänteen.

Laiva vihelsi, ja Riitta meni herättämään pikku ystäväänsä. Isä ja äiti olivat Hiljaa vastassa. Ja Hiljan isä juoksi laivaan kädestä kiittämään Riittaa ja pyytämään häntä kesällä heille tulemaan. Ja kaikki he heiluttivat nenäliinojaan niin kauan kun laiva oli näkyvissä.

"Ihmiset ovat sentään hyviä", sanoi Riitta.

Vanha herra hymyili. "Niin, tiedättehän: kaikki, mitä te tahdotte, että…"

"Minulle se oli lapsena kompastus, se lause."

"Kuinka niin?"

"No, kun minä en osannut sanoa profeetat, vaan aina tuli porohetat!" nauroi Riitta.

Vanha herra hymähti. Hän oli merkillinen, hänelle puhui kuin isälleen.

"Ei olekaan sanoista väliä, kunhan elämässään toimittaa sitä enemmän."

"Mutta kun ei tule toimitetuksi mitään suurta."

"Pientä sitten. Esimerkiksi auttelee vanhoja mummoja ja pikku lapsia, opettaa nuoria herroja, holhoo koulutyttöjä ja nuhtelee itsekkäitä rouvia!" — Vanhan herran suupielissä piili veitikka.

"Oh", sanoi Riitta hämillään.

"Niinpä niin, nuori ystäväni, joka pienessä on uskollinen, sille uskotaan suurtakin. Mutta ehkä nyt autatte minuakin. Tässä tulee minun rantani!"

Riitta auttoi häntä laiturille. Rantatiellä surisi auto.

"Jos joskus haluatte tavata, olette tervetullut", sanoi vanha herra hyvästiksi ja ojensi nimikorttinsa. Riitta niijasi hämmentyneenä. Hänelle hän oli uskaltanut puhua tyhmyyksiä! Mitä hän mahtoikaan tuumia, siitäkin, kun hän vertasi häntä karhuun! Kuin vastaukseksi vanha herra heilutti autosta kättään.

"Hauskaa kesää, karhutoveri! Kiitos ilosta!"

Riemuiten liehutti Riitta nenäliinaansa. Ei hän ollutkaan puhunut tyhmyyksiä.

Tehin aukeella selällä muutettiin laivaa. Pian alettiin kulkea Jämsänjokea. Rehevät rannat puistoisine taloineen, kaikki uhkeata ja kukkeata. Tuossa on tumma vuori, Virmapyhä, se kohoaa ihan eteen. Eipäs! — joki polvistuu, väistää vuoren, ja jo näkyy kirkko kellotorneineen. Sitten laiva sätkyttää Jämsän komean kirkonkylän, Seppolan, satamaan. Joku viluinen odottelija harmaalla rantasillalla. Koko kylä nukkuu toukokuisen aamuyön valoisassa hämärässä. Rannan puissa vain linnut livertelevät. Nukkuvat vehmaat, heleänvihreät ruispellot vanhan kirkon ympärillä, nukkuvat rakennuksetkin: punakattoinen yhteiskoulu niittyjen keskellä, sen takana kansanopisto, lännempänä kauppatalot ja matala kansallispirtti pilareineen, nukkuvat poikki joen kaartuvat korkeat sillat, kivinen ja komea Valtasilta ja puinen, runollinen kirkkosilta — palanen isänmaata, sirpale Suomea.

"Hyvää huomenta, isänmaa!" Riitta huiskuttaa rannoille. Tuntuu taas niin suloiselta saapua kotipaikkaan. Laiva sivuuttaa Paunu-puiston ikivanhat koivut; — entisaikain kalmisto, nyt kansanjuhlainpito-puisto. Nukkuvat siellä vanhat jäämit ikuista untaan. Mitä miettinevät haudoissaan, täytyneekö heidän kääntää kylkeään ja murahtaa: "Sanoja, sanoja, tekisivät työtä!" Oliko Riitta tehnyt työtä isänmaalle?

Vihellys. Tuolla ne tupruttavat, tutut pitkät savutorvet, kuin tulivuoret. Kohoavat tehtaiden tiiliseinät, Jämsänkosken teollisuuskeskus, Sydän-Suomen Tampere. Kuuluu rytinä ja ryske. Työ käy yötä päivää. Pitkin rantaa mustia proomuja ja pikku höyryjä; niitä täytetään tehtaitten tuotteilla maailman markkinoille vietäviksi.

Sirpale Suomea siinäkin, palanen sen kohoavaa teollisuutta.

Kosken varrella olevia tehtaita katselee suojaavasti hymyten Linnasten vuori, jonka rinteillä ammoisina aikoina on taisteltu, katselee lastensa taistelua nytkin, taistelua töin ja toimin, pyrkimystä sivistyskansain rinnalle.

II.

Kotona.

Eläköön! Siellä ne ovat rannalla, isä, Polle, Ter, Kreets ja kultainen
Untuva. Äiti on jäänyt kotiin. Tietysti kahvin tähden.

"Ei saa mennä vielä!" huutaa laivapoika.

Mutta Riitta on jo lautoja odottamatta hypännyt laiturille.

"No, opettajatar, kauniisti!" toruu isä.

"Minä en ole mikään opettajatar täällä, olen vain Pyry!" — Se oli
Riitan kotinimi.

"Sinä olet niin kovin hyvä, kun olet vain Pyry", sanoi Untuva ja taputti ison siskon käsivartta. Hän olisi kovin mielellään kiivennyt syliin, mutta ei ilennyt laivapoikain nähden, kahdeksan vanha ihminen.

Isä ja Polle ottivat kuljettaakseen matkakoria ja hakkasivat sillä vuoronperään jokaista. Kreets möykytti Pyryä selkään eväskorilla, kun ei muuten sopinut taputtaa. Pyry itse huimi käsilaukullaan jokaista ja jutteli sekaisin matkastaan. Ainoastaan Ter käveli moitteettomasti, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut mitään kannettavakseen.

"Voi minun pikku tyttöäni, kuinka sinä raukka olet laihtunut!" — Äidin mielestä lapset aina kotiin tullessaan olivat laihtuneita, vaikka he olisivat olleet ympyriäisiä kuin kerät.

Sitten äiti taputteli Pyryä ja auttoi häntä riisuuntumaan siten, että rypisti hatun naulaan ja tunki takin hattuhyllylle. Ja Pyry kysyi, että ripustetaanko hänet naulaan vai nostetaanko hattuhyllylle.

Ja kaikki nauroivat.

Ja sitten he joivat kahvia auringon noustessa. Ja Untuva kiipesi
Pyryn syliin ja sai kuumaa kahvia päälleen, mutta ei huomannut itkeä.
Missukka kehräsi ja pyyhkieli Pyryn jalkoja. Mutta kesken juttelun
torkkui Pyry ja nukkui auttamattomasti vaatteet yllä sohvalle.

III.

Äidin-äidin kirstu.

Satoi. Tuli ihan tulvimalla. Untuva oli kastellut itsensä läpimäräksi kattokourun alla ja istui nyt vilttiin käärittynä keinutuolissa, sillä aikaa kun Ter etsi hänelle kuivia vaatteita. Kreets oli sohvannurkassa jalat alla ja luki "Välskärin kertomuksia". Pyry parsi sukkia. Se oli kaikkien mieliksi hänen lempityötänsä. Polle liimaili kasveja.

"Kuulkaapas, tytöt!" sanoi äiti, "nyt, kun sataa, saatte mennä vinnille leikkelemään matonkuteita. Poutapäivinä siitä ei kuitenkaan tule mitään."

Kreets ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri Ester Larssonin kanssa kiikkumassa ikkunaluukussa. Eivätkä muutkaan näyttäneet halukkailta. Mutta kun Pyry, "näyttääkseen hyvää esimerkkiä", kääri sukkansa kokoon ja valmistautui lähtemään, täytyi toistenkin seurata.

"Yksi jää tänne auttamaan päivällisen laitossa", julisti äiti.

Jokaiselle tuli tavaton into leikkaamaan matonkuteita. Oli nyt niin, että he tahtoivat aina olla yhdessä. Siitäpä riitti kahnausta, kun ei kukaan olisi yksin ryhtynyt mihinkään. Jos yksi määrättiin auttamaan Vanhaa-Maria pyykillä, olivat kaikki mukana, jotta siitä tuli oikea sekamelska pesutuvassa. Jos yhden piti mankeliin, menivät he kaikki, ja Vanha-Mari väitti tulevansa kuuroksi. Puhumattakaan jostakin huvimatkasta tai iltamasta, jollaisissa he olivat harvoin. Sillä kun vain yksi kerrallaan saattoi saada pääsylipun, tunsi tämä itsensä niin onnettomaksi kuvitellessaan kotiin jääneitten ikävää, että mieluummin hänkin pysyi kotona. Kävelyllä he olivat kaikin, ja heitä oli tien täydeltä. Ikävintä oli pyöräily. Pyöriä oli vain kaksi, joten pyöräiltiin vain asioissa.

"Eihän ole saksiakaan kaikille", yritti äiti puolustautua.

"Onhan meillä kolmet, yksi saa ommella, ja minä haen Hietalasta keritsimet!"

Kreets oli nuolena ulkona. Mutta Ter tunsi tunnonvaivoja. Vaikka vasta viidentoista, oli hän järkevin joukossa.

"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta", ehdotti hän.

Se olisi ollut vihoviimeistä. Niin he saivat kaikki kavuta vinnille.

Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä vain oli hetkisen kiistelyä.

"Untuva saa ne", julisti Pyry.

Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.

"Ala jo!"

Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja kovin liioitteli.

"Hiljaa! Äidin-äidin kirstu rytisee!"

Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään. Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu, iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia. Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja", ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.

"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.

"Niin", alkoi Pyry, "äidin-äidin kirstu oli äidin-äidin kotona, silloin kun äidin-äiti oli lapsi vielä, eikä ketään meistä ollut olemassa".

"Mutta äiti oli". — Untuvasta oli ikävää jättää äitiä pois.

"Eikä ollut, sinä tyhmyri!" Kreets kutitti Untuvaa keritsimillä jalkapohjiin. "Sen minä sanon, että voi nykyajan nuorison luigi-vampaisuutta!"

Täytyy vähän selittää, mitä merkitsee luigi-vampaisuus. Äidin-äidin kirstussa oli myöskin risaisina vihkoina "Montekriston kreivi", jota oli kielletty lukemasta, "koska oli parempaakin tehtävää". Jos nämä vihot olisivat olleet pöydällä, ja Wagnerin "Kotilieden ääressä" ja Foersterin "Osaatko elää?" haudattuina kirstuun, olisivat varmaan jälkimmäiset tulleet ahmien luetuiksi ja "Montekriston kreivi" saanut ehkä rauhan. Nyt sitävastoin jokainen Kaarilan tytöistä, joka vähänkin "ihmistyi", katsoi kunnia-asiakseen tutustua Dantesin seikkailuihin. Se oli jännittävää, sillä millä hetkellä tahansa saattoi tulla yllätetyksi. Siksi siitä muodostui kuin jonkinmoinen hartauskirja. Pyry osasi monet sivut ulkoa siitä, ja Kreetskin luki sitä jo toiseen kertaan. Ja koska Luigi Vampa rosvopäällikkönä oli siinä hänestä mieltäkiinnittävin, käytti hän sitä voimasanana loukatessaan Untuvaa, jonka kanssa hän usein oli sotajalalla. — "Mitä on Luigi-Vampa?" uteli Untuva, joka ei vielä ollut noussut sisartensa tasalle maailman kirjallisuuden suurteosten tuntemisessa.

"Se on vanhaa latinaa ja Suomeksi 'pikkuvanha'", selitti Kreets ilkeästi. Siitä pitäin Untuvan pienet kasvot aina värähtivät mielipahasta Kreetsin sanoessa häntä Luigi Vampaks.

Ter antoi tylleröisellä kädellään Kreetsille pehmeän korvapuustin. "Älä huoli, Untuva, Luigi Vampa oli vain viaton rosvopäällikkö, ja sinä tulet kerta tunteinaan hänet oikein hyvin!"

"On kiusallista, kun nuo pienet alituiseen tappelevat", huomautti
Polle, "Pyry ei ikinä pääse kertomaan".

"Minä en kerro sanaakaan", sanoa pamahutti Pyry.

Tuli hiirenhiljaisuus. Untuva vain nyki Pyryn pörröistä tukkaa. Se oli äänetön rukous.

"No", alkoi Pyry, "kun äidin-äiti oli lapsi, oli tämä kirstu suuressa aitassa, ja siinä oli paljon tavaraa, talon kalleimmat: silkkiä, hopeata, kultaa".

"Ja kultainen kruunu", keskeytti Kreets.

"En minä oikein tiedä", väitti Pyry.

Mutta nyt nousivat kaikki häntä vastaan. Kirstussa oli kuninkaan kruunu.

"No, siinä oli myös kuninkaan kruunu", jatkoi Pyry, "ja sitten siinä oli raamattu. Sillä raamattu oli siihen aikaan kallis kapine."

"Meillä on kauniimpi. Siinä on kuvia", virkkoi Untuva.

"Mutta ei ollut oikein piiloittaa jumalansanaa kirstuun, sillä sitä pitää lukea. Ja niin tulivat rosvot eräänä yönä ja veivät kaikki mitä aitassa oli. Kirstu löydettiin sitten metsästä, ja siinä oli vain jäljellä raamattu; sen olivat rosvot jättäneet kirstun pohjalle, jossa se vieläkin on."

"Ja ne rosvot ottivat sen kruununkin", valitti Polle.

"Jos me voisimme löytää sen kruunun takaisin", sanoi käytännöllinen
Ter, "niin äidin-äidin suku heti tuntisi meidät".

"Ne ovat niin julman rikkaita", voihkaisi Kreets.

"Kun ne tuntisivat meidät, antaisivat ne meille rahaa", jatkoi Ter.

"Hyi sinua, Ter", sanoi Pyry, "mitä auttaa ihmistä tämän maailman tavara!"

"Kyllä se vain auttaa", vastusti Polle silitellen pitkiä kapeita käsiään. "Silloin saisi lukea miksi tahtoisi, kun nyt meidän pitää aina lopettaa kesken ja hakea joku paikka."

"Eikä Pyryn tarvitsisi lähteä kauas opettamaan toisten lapsia", virkkoi
Kreets. "Vaan sinä saisit opettaa Untuvaa, ja olisi niin hauskaa."

"Ja minä saisin opiskella maalausta. Ja minä tekisin niin ihania tauluja, että koko maailma olisi haltioissaan", uneksi Ter. Hänen hartain halunsa oli taiteilijan ura; hän maalasi ja piirsi aika somasti.

"Niin, niin, kaikkeen tarvitaan rahoja", mietti Pyry. "Mutta onpa meillä terveet kädet ja jalat, voimme tehdä työtä sitä lujemmin".

"Mistä me lähtisimme hakemaan sitä kruunua?" kysyi Untuva, tullen levottomaksi sisarusten miettivistä kasvoista.

"Voi", huokasi Polle, "ei sitä voi koskaan löytää!"

"Pyhyh!" sanoi Pyry. "Kunnollisella työllä kun itse itseään auttaa, niin se on paljon kunniallisempaa kuin tuhannet perinnöt, joitten saamiseksi ei ole tarvinnut liikuttaa pikkusormeaankaan!"

"Mutta Erland-eno?" sanoi Polle. "Kerroppas Erland-enosta!"

"Niin, Erland-eno oli äidin-äidin veli. Ja Erland-eno oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Hänellä oli taivaansiniset silmät ja vaaleat kiharat, jotka valuivat olkapäille."

"Mistä tiedät, että hänellä oli juuri vaaleat kiharat?" Kreetsistä se ei ollut oikein miehekästä. Kaikilla rosvopäälliköillä oli aina sysimusta tukka.

"Juuri kuin minä en olisi lukenut Rydbergin 'Singoallaa'! Ja siinä kerrotaan Erlandista juuri niin", loukkaantui Pyry. "Siis Erland-enolla oli sellaiset kiharat. En voi kuvitella häntä muullaisena."

"No, hänellä oli", myöntyi Kreets.

"Ja äidin-äiti oli myöskin hyvin nuori ja hyvin kaunis, ja hänen nimensä oli Sabina. Siksi nimitänkin häntä vain Sabinaksi, näin kertoessani, sillä se on hyvin kaunis ja ylhäinen nimi."

"Minä olen lukenut jostakin kauniista roomattaresta, jonka nimi oli
Sabina", huomautti Polle.

"Ja historiassa on 'Sabinitarten ryöstö'", innostui Kreets. "Ja minusta on kuin sitä lukiessani näkisin äidin-äidin, jota uljas roomalainen rosvopäällikkö ryöstää!"

"Ei ole sopivaa ajatella noin äidin-äidistä", muistutti Ter säveästi.

Pyry kiiruhti kertomaan. "Sabinalla oli mustat kiharat, valkoinen otsa ja soma suu."

"Sinähän olet nähnyt hänet", sanoi Polle.

"Niin, mutta olin niin pieni silloin. Muistan vain, että hänellä oli musta tukka niin pehmoisissa laineissa ohimoilla, että teki mieli silittää sitä."

"Jospa meistä jokukin olisi saanut äidin-äidin tukan!" huokasi Polle.

"Pyry ja Kreets ovat saaneet kiemuroita", lohdutti Untuva.

"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun, jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä, toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."

"Saitko sinä?" uteli Untuva.

"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle. He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."

"Tietysti, kun hän oli juuri äidin-isä", sanoi Untuva.

"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle luvattu Sabinaa."

"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!" Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.

"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita rikkaita!"

Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."

"Äiti ja äidin-äiti ovat aina tehneet hyvin", puolusti Untuva.

"Ja eihän siinä olisi ollut mitään jännittävää sitten!" huudahti Kreets.

"Sitä te ette ymmärrä", opetti Pyry. "Ei ikinä rakkautta voi vaihtaa kultaan."

"Kuinka sitten kävi?" uteli Kreets.

"Sitten Sabina itki, mutta sanoi, että ei hän luovu Viktorista. — Eikö äidin-isällä ollut kaunis nimi?"

"Sekin on roomalainen", ihasteli Polle. "Ajatelkaas, Viktor merkitsee voittajaa! Se sopii niin hyvin!"

"Sen nimi, joka kerran ryöstää minut", sanoi Kreets, "pitää olla
Viktor".

"Ei nykyään enää ryöstetä", muistutti Ter.

"Saatpa nähdä, että minut ryöstetään", intti Kreets. "Mitä jännittävää siinä on, että ihminen tulee ovesta!"

"Voi, voi, kun te sekoitatte aina!" valitti Untuva.

"Silloin vihastunut Erland-eno vannoi, että hän siitä paikasta lähtee ulkomaille, eikä tahdo Sabinasta enää mitään tietää. Ja niin hän lähti. Eikä ole hänestä sitten mitään kuultu, eikä kukaan tiedä, mihin hän on joutunut."

"Mutta hän palaa kerta", vakuutti Polle.

"Niin", kertoi Kreets, "hän ajaa kultaisissa vaunuissa, neljä hevosta edessä, entiseen koti-kyläänsä. — 'Minä olen Erland-kreivi' — — —"

"Kreivikö?" ihmetteli Ter.

"Niin, kas, hänestä on tullut kreivi, niinkuin Montekristosta! — 'Minä olen Erland-kreivi', sanoo hän, 'missä on Sabina-siskoni?' Mutta kukaan ei muista heitä enää. Viimein hän löytää kirkkomaalta siskonsa haudan ja vuodattaa katumuksen katkeria kyyneliä. Sitten joku muistaa, että Sabinalla oli tytär, mutta sekin on kauaksi kulkenut. Ja Erland-kreivi etsii läpi Suomen. Ja viimein kultavaunut pysähtyvät meidän portille ja kultakruunu päässä astuu niistä Erland-eno. 'Oi, hänellä on äidin-äidin kruunu!' sanomme me. 'Kuka oli äidin-äitinne?' kysyy hän lempeästi. 'Kaunis Sabina', sanomme me. 'Oi, suottako olettekin noin somia! Mikä ilo, että teitä on viisi noin ihanaa impeä, sillä viisi on minulla poikaa' — — —."

"Nehän olisivat jo vanhoja", huomautti Ter.

"'Minulla on viisi uljasta pojanpoikaa, ruhtinaita, ja kaunein heistä on Viktor!'"

"Eikö hän olekaan rosvopäällikkö?" nauroi Pyry.

"'Kaunein heistä on Viktor. Mutta hän rosvoilee huvikseen!'"

"Ruhtinas rosvoilee!"

"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut vinnin akkunasta!'"

"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten pesät!" moitti Untuva.

"Ai, ai!" ulvoi Pyry. "Kreets on mainio! Eläköön suuri Lucretia Borgia!"

"Minusta ei sopisi puhua näin Erland-enosta", virkkoi vakavamielinen
Ter.

"Se on niin hauskaa!" iloitsi Untuva.

"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"

"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."

"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."

Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat, että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan, tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.

Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin kirstua.

IV.

Pyryn ystävätär.

Pyry oli saanut ystävättären. Se tapahtui näin. Sinä kesänä, jolloin ostettiin pyörät ja kovasti harjoiteltiin ajamaan, astui Kreets tikun jalkaansa, juuri siihen kohtaan, millä piti polkea. Se märki syvältä, eikä Kreets päässyt opettelemaan ajamista. Oli ihmeellistä, että jalka ei ottanut parantuakseen. Sitä rupesi viimein polttamaan, ja haettiin sairaanhoitajatar. Tämä oli vasta tullut Helsingin kirurgista ja ymmärsi tehtävänsä.

"Missä tämä jalka on näin rasittunut?" ihmetteli hän.

"Eihän se ole rasittunut missään", sanoi äiti, "Kreets on saanut vain makailla."

"Mutta katsokaahan", väitti hoitajatar, "mätä on pakkaantunut juuri tähän, millä astutaan!"

Ja hän otti kapineensa ja leikkasi pois mustaa lihaa, ja Kreets huusi ja toiset säestivät.

"Nyt sitä ei saa vaivata yhtään, silloin menee koko jalka", sanoi hoitajatar vakavasti.

Saipas Kreets maata. Ja kun jalka vihdoin parani, jäi se sellaiseksi, että aina kenkä siinä menee linttaan.

Mutta kun toiset vielä harjoittelivat pyörälläajoa, ajoi Kreets kaikkien ihmeeksi varmasti ja komeasti mäetkin. Mistä tämä? Kreets oli opetellut salaa, vaikka jalka märki ja joka polkimen painahdus koski julmasti — siitäpä se rasittuminen ja sen surulliset seuraukset. Kaikki sanoivat yksimielisesti, että Kreets oli kamala. Kreets vakuutti, että heillä jokaisella oli vähän pikkusyntejä siinä asiassa. Pyry oli lentänyt täyttä vauhtia tiensivun kiviin, kun oli laskenut monimutkaista Rekolan mäkeä, vaikka ei vielä tietänyt, että pyörässä on jarrukin — kuinka lienee polvien ja kyljen laita nytkään — ja eikös vain Polle — — "No niin. Eihän tätä tarvitse selittää isällemme ja äidillemme", sanoi Pyry hieraisten polviaan. Ja niin se asia jäi.

Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle. Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla varovainen ihmisten suhteen.

Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" — "Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä tuntuu olevan niin hauskaa."

Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä, että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli "niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi kotiväen loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.

Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka kerta puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita, otti tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se olisi mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut kuuntelivat "Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan. Hän oli pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat alleen. Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.

"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan! Minulla on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli hänestä sopimatonta.

"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä. Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.

"Ei, minä en istu! Lähde sinä vain heti!"

Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta matkalla hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on kotona, kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.

Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara iloisena tuli ottamaan.

"Minun on poikettava pariin paikkaan ensin", sanoi Klaara.

Hän avasi matalan mökin oven. "Tässä asuu vanha Miina. Käväisen katsomassa. Luulen, että sinä mieluummin jäät ulos. Istuhan vaikka tuohon kivelle."

"Ei kyllä minä sisäänkin."

Pyryä kovin hävetti vastenmielisyyden-tunteensa. Mutta kylläpä teki mieli heti pyörtää takaisin, niin paksu oli ilma, joka vastaan syöksähti.

Vanha vaimo istui vuoteella ja heitti hätäisen silmäyksen oveen, aivankuin olisi joku kallis aarre liukunut käsistä, kun sairaanhoitajatar jätti oven auki.

"Siellä on aurinkoa ulkona ja lämmintä", sanoi Klaara. "Ehkä tekin tulette tuonne portaille vähäksi aikaa päivänpaisteeseen!"

"Ei, ei! En minä jaksa! Uijui — jui — —" — Hän alkoi surkeasti ruikuttaa ja heittäysi pitkäkseen.

"Kylläpä Miinan pää on taas siivossa." — Klaara haki kampaa.

"En minä jaksa kammata, ai, ai, ai!"

"Eikö se Mari — —?"

"Eihän se — mihinkäs se joutaa — voi, voi, voi!"

"Miina pysyttelee nyt näitten tyynyjen nojilla istumassa, niin minä kampaan."

Eukko pysyi aivan hyvin pystyssä, vaikka hän voivotti koko ajan. Klaara kampasi tyynesti tukan ja puhdisti sen syöpäläisistä.

Pyry hiipi ulos. Hän ei voinut kestää ilmaa eikä tuota tarpeetonta ulinaa.

"Kuinka sinä jaksat!" huudahti hän Klaaralle.

"Ohoh, neiti Hienohermo!" Klaara nauroi. "Pahinta on, että heille ei saa selväksi tuota ilma juttua. Heidän mielestään ulko-ilma on jotakin myrkkyä, jota pitää oikein varoa. Ja tuo itsensä puhtaanapito, se on monelle kauhistus. Monesti ajattelen, että meidän kansamme on sentään aika likaista."

"On ruvettava neuvomaan, valistamaan pidettävä esitelmiä raittiista ilmasta, puhtaudesta…"

Pyry innostui.

"Ja niitä ne sitten tulisivat kuulemaan. Luuletko, etten minäkin ole heille sitä terottanut. Mutta se ei auta. Katsoppas vain, eikö tuo eukko jo kiirehdi sulkemaan oveaan!"

Pyry vilkaisi taakseen. Siellä eukko todella kiskoi oveaan kiinni.

"Jotakin sitä olisi tehtävä", puhkesi Klaara mietteissään puhumaan. "Ja se jotakin on asunto-olojen perinpohjainen ja pikainen korjaus. Tulee ajatelleeksi paljonkin, kun kulkee kaikenkaltaisissa mökkösissä. Ajatteles nyt tätä Miinankin mökkiä, tuollaista hiirenpesää, ja siinä asuu Miina ja Mari ja Marin lapset. Ei ole ihme, että käydään tottumattomiksi puhtaaseen ilmaan ja että sairastetaan."

He olivat joutuneet toisen mökin kohdalle.

"Tuonne minun on vielä pistäydyttävä", sanoi Klaara. "Siellä kuoli lapsi tulirokkoon, ja parhaillaan pala formaliinilamppu siellä. Siinä on vähän vikaa, on välillä katsottava, että palaa kunnollisesti."

"Hirveätähän on mennä sinne sisälle!"

"Niinhän se on, mutta kun kunta ei myönnä varoja uudenkaan ostoon.
Pitää koettaa tällä."

"Vai niin! Sieltä se tulee se röökinä!" Vaimo seisoi uhkaavana nurkalla kädet vyötäisillä. "Köyhästä ei väliä, vaikka sen rääsyt palvataan ja huone kärytetään! Se on sitä herrain metkua! Sitä uutta tapaa piinata!"

Klaara meni ääneti sisään. "Älä tule ovea likelle", varoitti hän kasvot tukittuna syöksyen korjaamaan lamppua.

Mutta Pyry oli sittekin pyörtyä, kun oven avautuessa formaliinipilvi syöksähti vastaan.

"Katsokaahan toki", sanoi hän vaimolle, kun Klaara huohottaen juoksi ulos, "mikä vaiva sairaanhoitajattarella on! Ei tuota ilokseen tee!"

"Pakkokos tehdä, ilkeyttään tekevät."

"Mutta ettekö te ymmärrä, että täten taudinsiemenet kuolevat, tauti ei pääse leviämään. Omaksi hyväksennehän se tapahtuu."

"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai omaksi hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!

"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"

"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei tuon vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."

"Mutta hänhän sanoi ihan ilkeästi…"

"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen murtama, lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin rakkaan muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät he ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi, olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän ilmaa välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"

Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!

Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön joukko sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä siitä, "joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä, suuresta ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu, auttoi. Eikö se merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää? Hänkin, Pyry, kunhan vain luopuu itsekkäästä välinpitämättömyydestään.

Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.

"Klaara, nyt me otamme oikein aikamoisen aurinkokylvyn!"

"Tuletko sinä? Jo vähän ajattelin sinun kyllääntyneen."

"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti nauraen juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.

Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella tietämättömyydessään. Niinkuin hänkin oli ihannellut sairaanhoitajattarena oloa: sairaat vanhukset kyynelsilmin siunaavat häntä, kun hän astuu siistiin tupaan, ja pienokaiset puhtoisissa vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät ja kurottavat huuliaan suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut tyhmä!

V.

Aurinkokylpyä ja lehmiä.

"Nyt me menemme kahvinkeittoretkelle. Minä olen löytänyt erinomaisen paikan!" Klaaralla oli kori käsivarrella houkuttelevan näköisenä.

He kulkivat pitkähkön matkan ja päätyivät viimein lahdenpoukamaan honkaisen harjun kupeelle. "Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan ihminen tule tänne, niin että voidaan huushollata ihan Eevoina", selitti Klaara riisuutuen nopeasti.

Siinä he sitten paratiisinpuvuissaan kahvivalkeata laittelivat. Pianpa mustunut kenokaula kiehua pumpahteli. Aurinko paistaa hellitti eholtaan, ei ollut niin hattaraa haittaamassa, sulana hopeana heloitti lahden pinta, ja harjun rinne hikoili. Sammaleet henkivät helteisen kosteutensa väriseväksi autereeksi. Pihka kihoili honkien kyljistä, sen haju kyllästytti ilman.

Ihmeellinen teho tuollaisessa pihkatuntuisessa päivänpaisteessa. Aurinko ihan illikseen killittelee, että etköhän raukene ja siihen paikkaan torkahda. Mutta ei. Metsänmehu tunkee hipiän huokosiin, tekee ruumiin raikkaaksi, veren vetreäksi, lihakset kiertyvät kimmoisina ihon alla, jäntereet jännittyvät. Luonnon alkuperäinen voima, metsäihmisen aikuinen mainio mahla se tahkoaa tahdon ja terästää hermot.

Täynnä elämän-iloa käyskelivät neitoset hongikossa.

"Kun rupeaa hiostamaan, sitten järveen!"

Ei ollut mitään häiritsevää. Ainoastaan orava kurkisteli kirkkain silmin, suu kummastuksesta selällään, kahta valkoista vartta, outoja otuksia Tapion karjassa, ja tikka tähysti heitä hetken takomisensa lomasta.

Äkkiä kaamea möly täyttää helteisen hiljaisuuden. Molemmat Eevat ehtivät tulen ääreen ja sieppaavat vaistosta vaatteet syliinsä.

"Lehmiä vain! Me juomme kahvimme", päättää Klaara.

"Siellä voi olla härkäkin", hätäilee Pyry. Häntä on lapsena ajanut vihainen härkä, ja siitä on häneen jäänyt kammo kaikkiin sarvipäihin. Hän katselee vahvempia puita. "Emme voi kiivetäkään näin, pistelee."

Pyryn pelko tarttuu Klaaraankin. Tuossa tuokiossa on kahvi kaadettu lieteen tulen sammukkeeksi, tavarat viskattu koriin hujan hajan, ja neitoset hurjaan pakoon läpi metsän. He huikaisevat poikki metsäpolun. Pari akkaa kulkee siinä parhaiksi ja lysähtävät niijaamaan, luulevat kai menninkäisten olevan liikkeellä ehtiessään nähdä vain jotain notkeaa ja ilki-alastonta suhahtavan viidakon varjoon.

"En minä yhtään tiedä, missä ollaan", vaikeroi Pyry.

"En minäkään", Klaara läähättää.

He kiitävät yhä, kunnes äkkiä töksähtävät rantaan jonkun mökin aidan taa. Eukko siinä pellollaan tonkii ja jää toljottamaan merkillisiä tulokkaita.

"Onko teillä tuvassa ketään?" huutaa Klaara.

"Ei yhtä ristinsielua!"

He syöksyvät suoraan järveen. Eukko siunaillen rannalle.

"Emme me huku!" nauraa Pyry polskiessaan. "Meille tuli vain kuuma, kun kauhea joukko härkiä hätyytti meitä!"

"Härkiä! Mistäs niitä olisi! Kun ei näillä main pitäisi olla ainuttakaan härkää!"

"No sitten ne olivat lehmiä. Ja se on yhtä kamalaa. Onko teillä kahvia? Meidän kahvimme meni tulen sammukkeeksi. Jos te keitätte kahvia, on meillä kaikki muu, on nisuakin!"

Eukko köpitti pannua päälle panemaan. Ja kun neitoset viimein vaatteissaan tupaan tulivat, höyrysi kahvi jo kupeissaan. Ja se maistui ehkä yhtä hyvältä kuin olisi maistunut metsässä. Sillä ilma oli raikasta täälläkin, akkunat auki ja ovi vielä lisäksi. Eukko oli kalastajan vaimo ja tottunut tuuliin.

"Mitäs tuo ruskea on?" Pyry osoitti uteliaana pyttyä penkillä.

"Suolassa keitettyjä herneitä, semmoisia ruskeita löttösiä."

"Saako niitä maistaa?"

"Syökää, hyvät ihmiset, jos maittaa!"

Herran ihme, kuinka ne olivat mainioita! Tytöt kyselivät ostaakseen niitä herkkuherneitä. He olisivat laittaneet niitä joka päivä. Mutta ei ollut. Oli itsekin saanut muualta.

"Mikä teillä jalassa on, kun onnutte?" kysyi Klaara.

"Koukkuhan siinä. Tulin astuneeksi veneessä. Eikä ole tullut pois vedettyä."

"Näyttäkääs!"

Näkyihän siinä koukuntapainen ja punotti pahasti koko kantapää.

"Onko teillä mitään terävää?" —

"Onhan sillä Akuslilla partaveitsi. Mutta mitäs…?"

"Antakaahan tänne!"

Pian oli vettä kiehautettu kattilan pohjassa. Siinä Klaara huljutti veistä ja vetäisi äkkiä aukon akan kantapäähän. Tuli siinä koukku ja muuta moskaa lisäksi.

"Siinä on toinen Kreets", nauroi Klaara.

"Taitaapa jättää jomotus", tuumi akka tyytyväisenä, kun Klaara puhtailla rievuilla oli sitonut haavan. "En minä maksusta", torjui hän, "kun vielä nisutkin ja reta ja sokursipaleet ja kantapää! Minähän tässä velassa. Kun tulen sinne käymään, tuon jonkun ahvenen körilään tai hauen vetkaleen, kuinka sattuu Akustille nykäisemään!"

Virkeinä ja iloisina tytöt painalsivat kotiin.

Hyvää tekivät aurinko ja vesi pitkin kesää Pyrylle. Iho ruskettui, silmä kirkastui, ja voimaa lisääntyi talvenkin varaksi. Ja hyvää ne tekivät muutenkin: avartui sydän ja tajusi mieli, että ei ole rakkautta vain kodin piiriin rajoittaminen.

VI.

Ilta Satukannaksella.

Georg ja Birger Borg pistäytyivät Kaarilassa. He olivat kaukaisia serkkuja, eivätkä he olleet nähneet tyttöjä eivätkä tytöt heitä sen jälkeen kun aivan pieninä. Ja he suuresti ihmettelivät tyttöjen "venymistä". Sitten he saivat olla Jorina ja Birinä, sillä Kaarilan tytöthän eivät käyttäneet oikeita nimiä.

— Miksi he olivat Pyry, Polle, Ter, Kreets ja Untuva? — utelivat pojat.

Kotinimet, mistä ne ovatkaan alkuisin! Sitä on vaikea välistä arvata.

Pyry nyt oli pelkkää pyryä, ja Pollenkin huomasi helposti johtuneeksi pitkistä sääristä. Ihan pienenä oli häntä sanottu "Tähtisilmäksi".

"Se sopisi nytkin", ilmoitti Jori.

"Sopisi hän Keltaruusuksikin!"

"Miksikä?"

Sitä ei selitetty. Se oli jännittävä salaisuus. Viime kesänä Polle oli ollut matkalla ja saanut "kavaljeerin". Se oli ollut hirvittävän kohtelias ja kysynyt, oliko Polle lukenut Jókain "Keltaruusua"? Se oli johtunut hänen mieleensä, kun Polle oli niin lämpimänkeltainen! Niinkuin Polle olisi joku kiinalaiskaunotar! Ja hän oli lähettänyt Pollelle runonkin. Sen nimi oli "Keltaruusu", ja se alkoi näin:

"Keltaruusu, kaunis tyttö, orvonkukka tumma, monen mielen sala-syttö, sydäntuskain summa!."

Ja he sanoivat, että se oli varmaan ollut suuri runoilija tai valepukuinen prinssi! Mutta Pyry sanoi, että se oli joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusasiamies. Se oli vähän häijysti sanottu.

Ter oli ollut alkuaan Pater.

"Hänessä onkin kunnianarvoisinta pyylevyyttä", vakuutti Bir, "onhan hän yhtä paksu kuin piikakin! Ja hän on hirvittävän järjestyksellinen."

Kreets oli lyhennys Lucretia Borgiasta. Miksi hän on juuri Lucretia Borgia? Mahdotonta tietää. Ei hänellä ainakaan ole yhtäläisyyksiä kuuluisan kaimansa kanssa. Sillä tuskin Lucretia Borgian nenä oli pysty ja tuskin hän oli puvussaan sellainen kuin Kreets, äärimmäisen huolimaton. "Kreets, sinulla on reikiä sukansäärissä! Kreets, oletko sinä käyttänyt esiliinaasi uuniluutana? Kreets, mikä merkillinen sinulla on päässä, onko se olevinaan hattu!"

Untuvako? Ei hän muuta voisi ollakaan kuin Untuva. Isällekin hän on vain Untuva, vaikka isä täsmällisesti sanookin toisia heidän oikeilta nimiltään. Untuva on vasta kahdeksanvuotias, pehmoinen, hentoinen, kevyt, kiltti ja suloinen, ihan kuin untuva.

"Olette aika lapsellisia!" arvosteli Jori. Hän oli jo toista kesää ylioppilaana. Bir oli tämänkeväinen keltanokka.

"Jori on niin musta, että sopisi melkein Luigi Vampaksi, kun hänellä vain olisi hartioita!" ihaili Kreets.

Oli elokuun ensimmäisiä päiviä. Ja kuu näkyi jo iltamyöhällä.

"Tänä iltana mennään Satukannakselle", ehdotti Ter.

Sinne mentiin veneellä. Georg ja Birger olivat kaupungin lapsia, joten heistä soutaminen oli hauskaa harvinaisempana huvina.

He auttoivat innokkaasti voileipien teossa ja tarjoutuivat kohteliaasti kantamaan kahvipannua ja eväskoria. Pannu oli oikea nokitotto, sitä kun käytettiin vain tällaisilla retkillä, eikä siis maksanut vaivaa puhdistaa sitä. Kreetsin oli tapana kantaa sitä seipäässä olallaan "rosvolippuna". Mutta kun nyt Bir tarjoutui sitä kantamaan, kääri Pyry sen paperiin.

Isä ja äiti jäivät kotiin ja Untuva.

"Miksi?" kysyi Jori.

"Meidän veneemme kantaa vain kuusi henkeä ja Untuvan."

"Eikö Untuva olekaan 'henki'!"

"Eikä Untuva enää pääse mukaan, kun on jo kosteat illat."

Tultiin metsään ja kiivettiin kiertävää mäkitietä, jonka molemmin puolin kasvoi valtavia kuusia.

"Tässä on Väärämäki", sanoi Kreets, "ja tässä Pyry aina kaatuu suksilla."

"Ja tässä sinä olit taittaa niskasi pyörällä! Nähkääs, Kreets laski polkupyörällä koko ajan vilkuillen taakseen; hän muka ei tarvitse silmiä pysyäkseen pyörällä!"

"Minähän olin olevinani unkarilainen tyttö. Ne laskevat täyttä vauhtia pustalla kuinka päin tahansa."

"Niin, mutta hevosella", sanoi Jori.

"Osaan minä olla Unkarilainen hevonenkin! Katsokaas!"

Kreets viskasi läntistyneet puolikenkänsä jaloistaan ja alkoi juosta ylös mäkeä. Hän muistutti todella juoksijahevosta. Solakkana ja notkeana, nilkat korkeina ja pää taakse heiteltynä hän juoksi hengästymättä ylös mäen, samaa kyytiä alas, taas ylös ja alas useaan kertaan ilman että hän edes huohotti.

Bir hakkasi ihastuksissaan kahvipannua puun kylkeen. Ter otti sen varovana haltuunsa. Jorikin suvaitsi ihmetellä.

"Se ei ole mitään!" huudahti Polle, "Kreets voi liikuttaa korviansakin!" — Se oli taito, jota he kaikki olivat Kreetsiltä kadehtineet. Kreets oli valmis näyttämään kykyään, sillä hän arveli, että pojat tulisivat vihreiksi kateudesta. Mutta Ter nipisti häntä. Kaikki ei ole sopivaa.

"Sinulla vasta on keuhkot ja nilkat", ihaili Bir. "Varmasti sinä voittaisit Hanneksen!"

"Voitan minä sinutkin!"

Kreets kipaisi metsään, Bir kintereillä. He katosivat metsäpolulle, joka luikerteli honkain lomitse. Päivänlasku leikki keltaisilla, pitkillä rungoilla ja loi varjoja polun poikki. Oli niin houkuttelevaa noiden kahden meno, että Ter lylleröi perässä kahvipannuineen, ja Pyry unhottaen ison siskon arvokkuuden — jonka hän melkein aina unhotti — porhalsi mukaan, ja Pollen hoikat nilkat värähtelivät.

Mutta Jori sanoi halveksien: "Eivätkö ole lapsellisia, Polly!" — Hän sanoi Polly, koska se oli hienompaa ja muistutti Englantia, jonne hän aikoi opintomatkalle. Ja sitten: oli kamalaa sanoa kaunista tyttöä Polleksi!

Polle vastaili hajamielisenä Jorin arvokkaaseen puheluun, kuunnellen apeana iloisia ääniä ja veneen kolinaa. Siellä olivat jo ehtineet rantaan toiset, ja niillä oli hauskaa, sillä he eivät hävenneet olla lapsellisia.

Tuossa kellui jo vesillä valkoinen vene, jonka kokkaan Ter oli maalannut nimen: "Untuva". Se oli isän määräämä Untuvan kunniaksi.

Ilta-aurinko kultasi välkkyviä virejä selällä. Rannoilla oli tyyntä, ja puut näkyivät kuin kuvastimessa. Niissä kohdin, mihin veneen synnyttämät laineet ehtivät, muodostivat honkien kuvaiset kiemurtelevia käärmeitä.

Ter istui jo perässä. Pyry komenteli rannalla. Kreets ja Bir riitelivät paikasta ja olivat kaataa veneen.

Viimein päästiin asettumaan. Bir ja Jori soutivat. Kevyt vene kiiti nuolena.

"Katsokaas! Tuo tuossa on Aarresaari!" Kreets viittasi kallioista pikku saarta, jossa kasvoi koukeroisia mäntyjä. "Kun sinne ajaa yksi-öisellä varsalla yksi-öistä jäätä pitkin, saa aarteen."

"Tuo tuossa on Juhannusniemi. Siinä me aina pidämme juhannusta.
Näettekös, siinä on aina kuin juhannus: valkorunkoisia koivuja!"

"Te olette tainneet ristiä paikat mieleisiksenne". nauroi Jori.

"Melkein. Emme tiedä kaikkien oikeita nimiä. Ja sitäpaitsi se on hauskaa. Katsokaahan tuota komeata hongikkoa, kuinka sen kultaiset pilarit kuvastuvat juhlallisina veteen!"

"Muistuttaa kreikkalaisia pylväikköjä", ihaili Bir.

"Ihan niin! Me sanommekin sitä Propylaioniksi!"

"Mutta sitä saa varoen lähestyä veneellä. Huomaatteko tuota miltei näkymätöntä viriä? Sen alla on haikala."

"Haikala?"

"Niin, sanomme siksi siinä viruvaa hietasärkkää. Se kaataa helposti kokemattomain veneen."

"Kelpaisittepa luotseiksi vaikka Mississipille!"

"Tottuuhan sitä, kun kaiket kesät on vesillä. Kohta ollaan perillä.
Tässä tämä soma niemi on Marianne-niemi. Siinä Polle kerran luki
Walakorven 'Mariannea', ja me muut parsimme korillisen sukkia."

"Olisitte sitten ristineet sen 'Sukkaniemeksi' tai 'Parsinneulaksi!' ilvehti Jori.

"Ei. Marianne-niemi kuuluu runollisemmalta."

"Tuossa saaressa, missä tuo suuri petäjä on kaatumaisillaan, sain minä yhtenä iltana kymmenen särkeä", sanoi Kreets.

"Emmekä me toiset saaneet mitään, kun oli niin kamalaa ajatella koukussa olevia matoja!"

Vene solahti kaislikkoiseen rantaan.

"Eläköön ihana isänmaamme!" huudahti Bir välittömästi, heiluttaen valkoista lakkiaan.

"Mihin arvelette tulleenne?" kysyi Pyry.

"Ellei tämä ole Satukannas, niin ei ole satu sitten kaunista!" julisti
Jori.

"Niin, tämä on Satukannas", sanoi Pyry. "On tällä toinenkin nimi. Mutta meille tämä on Satukannas."

Kapea kannas yhdisti siinä mantereeseen pitkän, hongikkoa kasvavan niemen. Molemmin puolin aukeni saarekas selkä. Lännenpuolinen loisti kuin kultakuvastin, auringon juuri painuessa sen syliin. Idän puolella kaartui mantereeseen pyöreä lahti, jonka rantojen tummat lepät ja valkorunkoiset koivut kuvastuivat tarkasti tyyneen pintaan. Sisempänä rannalla kasvoi honkia, ja niiden takana tummaa tiheikköä, joka saattoi vahvojen runkojen välit näyttämään salaperäisen mustilta. Keskipäivälläkin sellaista taustaa vastaan voi hämäriköstä hohtava koivunrunko kummitella metsänneitona, joku kannonpökkelö peikkona, ja niin oli satu ihan silmin nähtävissä. Kannaksen kohdalla kasvoi kaislikkoa, minkä läpi vene niin somasti kahahti. Ja kun se loppui, alkoi lumpeitten valkoinen vyö aina Marianne-niemeen asti.

Bir ja Kreets rupesivat heti kyhäämään tulisijaa ja puuhaamaan kahvinsaantia. Jori ihaili vielä toisten kanssa paikan kauneutta.

"Tunnustan, että olen ylpeä siitä, että isänmaani on Suomi, tuhatjärvien ihana maa!"

Pyry elostui.

"Yhdyn sydämestäni sinuun! Meillä ei ole varaa matkustella maamme kuuluja kohtia ihailemaan, mutta luulenpa, että joka sopukka Suomessa on kaunis!"

"Oi, olisitpa keväisin täällä!" innostui Polle. "Silloin on Jämsänkoski kuohuva Imatra, Jämsänjoki vuolas Vuoksi, Päijänne laaja Laatokka! Näetkö Linnasten vuorta, miksi ei se voisi käydä meillä Aavasaksasta ja nämä saarikkaat vedet Saimaasta! Katsos tätä harjannetta, puuttuuko se paljon Punkaharjusta!"

Jori nauroi "'… vaan Häme siitä kallehin! Sen tuskin tiedän vertaista…' Kaikki kunnia Hämeelle ja sen suloisille tyttärille!"

Kreets ja Bir olivat jättäneet kahvipannun oman onnensa nojaan ja viskelivät rannalla "voileipiä". Toisista oli se niin hauskaa, että hekin yhtyivät leikkiin. Pian välkkyivät "voileivät" pitkin pintaa, mikä pitkissä, mikä lyhyissä hypyissä.

Kuinka herkullisina houkuttelevatkaan voileivät valkealla pyyhinliinalla, kuinka suloinen onkaan sametinvihreä sammal pöytänä, kuinka ihanana kiiltääkään musta pannu liekkien keskellä, kuinka hauska on väistellä savua ja vahtia kuohuvaa kahvia, kuinka soma tuoksu tulee palavista, tuoreista oksista ja rantaminttujen hienosta hajusta, mihin yhtyy epämääräinen löyhäys vesikasveista ja etäisen suon salaperäinen tuntu, joka sumun siivillä leijuu lähemmä! Ja kaiken tämän yllä laskevan auringon kulta ja kohoovan kuun hopeahärmä. Ne, jotka ovat kokeneet tätä ulko-ilmaretkillään, muistelevat sitä aina mielihyvin.

Sanomaton hyväntunne täytti nytkin kaikkien sydämet, kun he istuivat voileipien ja höyryävän kahvin kimppuun.

"Tämä on maailman parhainta kahvia!" vakuutti Bir.

"Juuri siksi, että se tulee savulta", sanoi Kreets.

Joka ainoa voileipä teki kauppansa ja pannu juotiin tyhjäksi.

Sen jälkeen alettiin "nauttia olemisen iloa", kuten Pyry sanoi. Hän kiipesi veneen kokkaan, kietoutui vahvaan sadevaippaan ja antautui onnen tunteen valtaan. Miksi hän oli niin onnellinen, sitä hän ei tiennyt. Siksi kai, kun oli Satukannaksella.

Vaikeni vähitellen luonto. Silloin tällöin kuului väsähtänyt viserrys tai hypähti unessaan häiriintynyt salakka vedenpintaan, jättäen siihen hopeisen pyörylän. Kaislat kuin kuiskaillen kahisivat veneenlaitoja vastaan.

Pyry uneksi silmät auki ja hymyili. Sisäisestä sopusoinnustaan riemuiten hän käänsi katseensa toisiin ja iloitsi heistäkin. Hekin kuin täydensivät hänen sielunsa hyväntunnetta ja illan suloa. Polle nojasi rannalla nuokkuvaa koivua vasten, ollen solakka ja valkoinen kuin sekin. Jori loikoili siinä lähellä rantakivellä hyräillen hiljaa "Koivun laulua". Valkoinen lakki loisti kuin jättiläislumme. Vastakkaisella rannalla erottui päin himmenevää rusotusta Terin sininen puku pehmein liikkein ja Birin notkea pojanvartalo. He pesivät kahvikuppeja ja roiskuttivat nauraen vettä toistensa päälle. Lopuksi he jäivät vellomaan vettä, joka kimaltelevin pisaroin kuin helminauha liukuili heidän sormiensa lomitse.

Kreets sammutti loimahtelevaa nuotiota. Hän kantoi kahvipannulla vettä. Joka kerta kun hän loiskahutti pannullisen tuleen, sihahtivat kipinät kuin säihkyvät tähdet ylt'ympäri. Tuli tuiskahti ja valaisi koko Kreetsin. Hiusten yli kiedottu punainen silkkiliina loisti silloin liekkinä, punaiset liivit hehkuivat, ja valkoiset hihat ja esiliina läikähtivät kuin lumi iltaruskossa, huolimatta siitä, että esiliinan oli musta pannu vahvasti "varjostanut".

"Kun minä olen kaukana maailmalla, muistan aina tätä", kuului Jori sanovan. Pyry huojutti hiljaa venettä, ja kaislat kahisivat, pikku laineet liplattivat laitoja vasten.

Kohta lähdettiin. Satukannas jäi taakse.

"Ihana ilta!" sitä mieltä olivat kaikki, kun he sinä iltana laskeutuivat levolle.

VII.

Pollen syntymäpäivä.

Elokuun kahdeksantena, oli Pollen syntymäpäivä.

Kunkin syntymä- ja nimipäivän edellä kävi salainen neuvottelu, ja tuleva sankaritar tunsi itsensä avuttoman yksinäiseksi, sillä hänen lähestyessään supattelevia sisariaan nämä loivat häneen loukkautuneita katseita. Kreets sanoi, että syntymä- ja nimipäivä-aatot olivat suuria katumuspäiviä asianomaiselle.

"Etkö sinä jo menisi käymään Liisi Grönin luo!" sanoi Pyry ystävällisesti. Eivätkös ne vain vetäneet esiin mahdollisia ja mahdottomia tuttavia!

"Ymmärrät kai, että olet valittu uhri!" huomautti Kreets.

Taas ne keksivät jotakin hullua, mietti Polle. Hän totteli kuitenkin ja meni Liisi Grönin luo. Siellä ei ollut lainkaan hauskaa. Liisi näytteli pukujaan ja tahtoi kähertää Pollen tukkaa. Polle haukotteli ja ajatteli, kuinka ne mahtavat nauttia kotona. Kun hän viimein arveli, että kai ne jo ovat jotakin valmiiksi saaneet, kiersi hän kotiin, mutkaten metsän kautta, menettääkseen aikaa. Mutta kääntyessään kotipolulle hän näki parin pitkiä sääriä ja kaksi ruskeata palmikkoa vilahtavan tien kaarteessa. Ihan varmaan se oli Kreets.

Mutta kun hän tuli kotiin, istui Kreets kuin sfinksi kiikkutuolissa, ja toiset tulivat meluten vinnin portaita ja kyselivät innokkaasti, oliko hänellä ollut hauskaa.

"Senkin teeskentelijät", ajatteli Polle. "Nyt ne ovat kätkeneet jotakin vinnille ja koettavat vetää nenästä!" Kunhan se ei vain olisi mitään epämieluista, sillä sellaisestakaan ei ollut takeita!

Illempana haki isä uistintaan lähteäkseen järvelle.

"Taitaa olla jossakin vinnillä", tuumi hän.

"Minä kyllä haen!" Ter kipaisi heti etsimään.

"Pelkäävät isän löytävän", mietti Polle.

Kesäisin nukkuivat kaikki "isot tytöt" vinnillä "Terin galleriassa". Se oli hatarasti laudoista kyhätty kamarin tapainen, jotta ilmaa siellä oli tarpeeksi, ja Ter oli maalannut rumat seinät täyteen kirjavia kuvia.

Tänä iltana kukin sukelsi salaperäisenä sänkyynsä. Kreets vain sanoi vetäessään peitteet korviinsa: "Herätä sitten minut, Polle, että ennätän laulamaan!" Kohta sen jälkeen hän oli umpiunessa. Pian nukkuivat Pyry ja Terkin. Polle kuuli heidän tasaiset hengenvetonsa.

Elokuun tummuus ja viileys täyttivät hataran vinttikamarin. Seinän toisella puolella sirkahuttivat pääskyset unissaan. Matalasta räystäsakkunasta valui nousevan kuun valo hopeisena juovana, siirtyen vastapäiselle seinälle ja valaisten heleästi "Prinsessa Ruususta". Se oli Terin maalaama suurelle kartongille. Vaaleanpunaisessa puvussa sinisellä sohvalla istui prinsessa Ruusunen ja kehräsi silmät kiinni. Ympäröivässä pensaikossa jättiläisruusut loistivat kuin pihlajantertut syksyllä.

Kuu säkenöi Ruususen kultaisella tukalla ja hopeoitsi värttinän kuontaloa. Ruusunen näytti hengittävän, huokasi ihan kuuluvasti ja avasi silmänsä. Ne olivat kuin siniset tähdet. Sitten hän nousi hymyillen ja kumartui suutelemaan Pollea otsalle.

"Hyvää huomenta, sisar Keltaruusu, onko prinssi Florestan jo tullut?"

Sisar Keltaruusu nukkui nuoruuden viatonta unta.

Aamulla Ruusunen yhä hymyili hälle. Ja prinssi Florestan tuli ja otti häntä kädestä, he kulkivat tuoksuvassa koivikossa, ja suloinen soitto täytti ilman. Sävelet tulivat väristen ja arastellen kuin jostakin kaukaa.

"Ne ovat isäni urut", sanoi prinssi Florestan, "tuolla ne näkyvätkin!"
Urkujen hopeiset torvet kimaltelivatkin koivunrunkojen lomitse.

Polle hieroi silmiään. Auringon säde sattui suoraan niihin. Hän hymyili unelle ja todellisuudelle.

Missä hän oli? Jossakin pensaikossa hän nukkui, ja punaiset ruusut hohtivat. Kuin prinsessa Ruusunen!

Hän risti hartaana kätensä, ja ilo läikähti läpi sydämen. Oli niin juhlallista ja hauskaa. Millä ihmeellä ne ovat voineet niin hiljaa…? Koivunoksia ne olivat, niitä oli pystytetty ympäri sängyn ja niihin pistetty tulipunaisia valmuja, hänen lempikukkiaan. Kyyneleet tulivat silmiin pelkästä hyvästä mielestä. Kyllä ne keksivät! Ja ihan varmasti juuri silloin lauloivat, kun hän luuli urkujen soivan.

Aivan niin. Alhaalta portailta kuului supinaa ja sitten Kreetsin ääni:

"Varmasti hän ei ole herännyt semmoiseen hyminään! En minä ainakaan heräisi, vaikka korvan juuressa sillä tavoin suristaisiin!" Ja hän kuului aloittavan kimakasti: "Juokse porosein!", johon toiset vähän viivästyen yhtyivät.

Polle pyrskyi. Aina samoja ne ovat!

Sitten seurasi "Sotilaspoika". Ja sitten meluten ylös, Untuva pyörien suoraan sänkyyn.

"Joko sinä olet herännyt?"

"En!"

"Me toivotamme onnea prinsessa Ruususelle!" sanoi Pyry.

"Yhtyn seuraavaan puhujaan!" ilkamoi Kreets. Ter taputti Pollea päälaelle ja Untuva kuristi kaulasta.

"Miten sinä Ruususesta, Pyry!" Ja Polle kertoi unensa taikka näkynsä… ei hän ollut selvillä mitä se oikeastaan oli. Se oli jokaisesta ihmeellistä. Untuva oli jäykkänä jännityksestä, ja Kreets huudahti:

"Semmoista se on, kun ihmisellä on syntymäpäivä kesällä, että saa nukkua vinnillä!" Hän oli syntynyt uudenvuodenpäivänä.

Ter oli iloinen Ruususensa puolesta, koska se osasi olla oikein elävä prinsessa. Pyry sanoi, että hän toivoo Pollen elämän olevan ruusuista satua!

"Tullaanko sieltä?" huuteli äiti alhaalta, "kahvi jäähtyy!"

Polle nykäistiin vuoteesta, ja tuossa tuokiossa oltiin kahvipöydässä. Se oli soma. Valmuja, kakku, vielä höyryävä… Mutta? — Polle purskahti nauruun. Pöydän vieressä seisoi nojallaan hervoton miesparka tummanpunaisin naamoin. Kädessä sillä oli suuri pahvipala, johon hiilellä oli "präntätty": "Onnea omalle vaimolleni!"

"Niin, näetkö!" Ja sitten he kertoivat, miksi Pollella eilen oli ollut niin pitkä päivä. He tahtoivat keksiä jotakin uutta. Ja Ter oli kuullut Ylisen Bertalta, että Bertan äiti oli kertonut, kuinka hänen kotonaan joku palvelustyttö oli täyttänyt seitsemäntoista ja he olivat kyhänneet sille miehen kuvan, jolle olivat panneet kirveen käteen. Seuraavana vuonna se tyttö oli naimisissa puusepän kanssa.

"Oi, voi!" valitti Polle, "missä on se puuseppä, joka minun pitää naida!"

"Ei sinun tarvitsekaan nyt puusepälle!" Siksi he eivät panneetkaan
kirvestä käteen, vaikka sen olisi niin helposti saanut liiteristä.
Mutta he pelkäsivät, että Polle silloin heti syöksyisi naimisiin vanhan
Pihlin kanssa.

"Minusta se näyttää intiaanilta!"

"Niin", selitti Ter. "Minä olin juuri maalaamassa naamaa, kun Kreets lensi metsästä, ja silloin vedin liiaksi punamultaa. Pyry sanoikin: 'Voi, voi, nyt siitä tulee intiaani — ja Polle luulee, että hänen pitää intiaanille'. Mutta Kreets lohdutti sillä, että hän olisi autuas, jos joku intiaani huolisi hänet!"

"Ah, hän olisi siis uskoton Viktor-kreiville?" huokasi Polle.

"Mille Viktor-kreiville?" kysyi äiti.

"Erland-enon pojan-pojan-pojalle!"

"Se kiipee vinnin-akkunasta ja pudottaa pääskysen pesän", selitti
Untuva.

"Onpas taas Luigi Vampaa!" halveksi Kreets.

Mutta Untuva ei nyt loukkaantunutkaan. "Se on mummon kirstussa eikä ole muu kuin rosvo", sanoi hän levollisesti.

"Mitä te taas olette hullutelleet!" torui äiti.

"Sitten me lennätimme sen vinnille piiloon…"

"Ja sitten isä aikoi hakea uistinta sieltä, ja teille tuli hätä!"

"Niin, ajatteles, jos isä olisi löytänyt sen ja tuoda roikuttanut sitä alas ja murissut: mikä tämä on? Kuka minun vaatteeni tähän on tupannut? Siinä olisivat olleet hyvät humalat hukassa!"

Pitkin päivää kesti iloa, ja Polle oli vapaa työstä. Olihan hänellä juhlapäivä.

Illalla äiti itse peitteli Pollen sänkyyn. "Jumala siunatkoon äidin pikku tyttöä taas hänen uudessa vaiheessaan!" sanoi hän yksinkertaisesti.

Hetkeä myöhemmin nukkui Polle, niinkuin toisetkin, raikasta unta, huulilla hymy ja otsalla puhtaus, heijastus nuoren sielun kirkkaista unelmista.

VIII.

Ruusunpunainen puku.

Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka keisari pyytäisi!"

Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon merkillistä.

Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, — ensinnäkin koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä, että tanssi voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus pääsee ja istuu pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja hämillään, niin kukapa häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa! Siellä on niin paljon hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti puettuja, niitä on ilo pyöritellä.

Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen soman, ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja samanväriset silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta uneksinut prinsessa Ruususesta! Jo seitsemäntoista, ja ruusunpunainen puku! Hyväinen aika, kuinka elämä saattoi olla ihanaa!

Kaiken tämän ihanuuden antaja oli Pyry. Arkipäiväinen, tuulihattu Pyry melkein jumaloi Polle-siskoaan. Hän selvemmin kuin muut näki sen sisäisen hienouden, sen sielun kirkkauden, mikä muodosti Pollen aran olemuksen. Hän oli nähnyt Pollen tanssiaisissa. Hän aavisti, kuinka Pollen kauneudenjanoinen mieli kärsi epämiellyttävästä puvusta, vaikka hän ei koskaan pyytänyt parempia. Pyryn sydäntä kirveli. Polte oli liian herkkä. Pieninkin loukkaus haavoitti häntä. Pyry tahtoi hiukan tasoittaa siskon tietä, nyt kun hänellä oli niin mainio tilaisuus.

Täti Brink oli lahjoittanut hänelle tuon kaiken. Täti Brinkin vanhat viisaat silmät näkivät, että Pyryllä harvoin oli mitään uutta, vaikka hänellä oli jotenkin hyvä palkka. Täti Brink kysyi silloin, että mitenkäs sen asian laita oli. Ja Pyry tunnusti, että hän lähettää kotiin. Täti Brink nyökytteli ja hymyili. Ja kun Pyry lähti lomalle, pisti täti Brink salaperäisen laatikon hänen kainaloonsa. Vanhoissa viisaissa silmissä loisti veitikka, kun Pyry ylenmäärin yllätettynä kiitteli. Herttainen täti Brink!

Mitä täti Brink sanoisi, sitä Pyry oli pelännyt luovuttaessaan lahjansa toiselle. Jos hän sanoisikin: "En luullut sinun niin vähän arvoa panevan lahjaani!" — Ei! Kun Pyry oikein selittää, kuinka asia on niin, täti Brink varmaan ymmärtää eikä loukkaannu. Jos ei täti Brink ymmärrä, ei sitten kukaan muukaan. Hyvällä omallatunnolla Pyry siis antoi "kaiken soman" Pollelle, ollen viisaasti vaiti lahjan alkuperästä, sillä Polle ei silloin olisi suostunut ottamaan vastaan. Ja jos täti Brink olisi nähnyt Pollen silmien säteilyn, olisi hän ollut yhtä tyytyväinen kuin Pyrykin.

Pollekin oli tyttö vain, ja sitten tanssi ja Aage Rhein! Aage Rhein oli vain käymäseltä kotonaan Pietarista. Hyvä isä sitä univormua! Eikö liene jo täysi upseeri! Kaikki tytöt olivat ihan hulluina häneen. Eikä se ollut mikään ihme. Sellaiset uneksivat mustat silmät ja mustat pienoiset viikset. Ja hymy, oi voi sitä hymyä. Ja vartalo, se vasta komeata, pitkä ja solakka ja univormussa, u-ni-vor-mus-sa! Kaikki tytöt lauloivat:

"Aina uneksinut olen univormusta, aina pitänyt sotilaan ryhdistä!"

Ja kaikki tytöt hommaavat tanssiaisia, ennenkuin hän ehtii lähteä. Ja kaikki tytöt toivovat, että hän tanssittaisi juuri häntä ja kannukset helisisivät. Ja hyväinen aika, kuinka kamalasti kaikki ovat jännittyneitä. Ja eikö ole aivan hirvittävää, että hän kulkee aina sysimustalla ratsulla, ihan kuin saduissa!

Sitten Polle oli tavannut hänet. Hän oli juossut postista ja Aage seisotti ratsuaan, hypähti alas ja tuli kättelemään. Ja siinä samassa huomasi Polle surkean asunsa: pieneksi käynyt kansallispuku, sen alta pistävät paljaat, pitkät sääret, ja virttynyt, punainen silkkiliina sitaistu vinosti päähän. Hän toivoi, että Aage Rhein ei olisi tuntenut.

"Sinä olet kasvanut kovin!" Aage Rhein puristi kapeata, kovaa kättä ja hymyili sitä hirmuisen ihanaa hymyä.

Se nyt oli juuri pahinta, se kasvaminen, sitä kun koetti käpristyä kokoon, että olisi sopinut vaatteisiinsa, ja Polle punastui oman kurjuutensa tunnosta. Mutta Aage Rhein yhä piti kädestä ja hymyillen katseli päästä jalkoihin. "Arvaan, että sinä tanssit kuin keijukainen!" — Ah, Polle koetti piilottaa hoikkia nilkkojaan.

"Tehän pidätte tanssit!"

"Pidämme. Tietysti sinä olet kutsuttu?" Tiesihän Polle, että joku hienoista tytöistä kutsuisi Aage Rheinin.

"Kyllä noin ylimalkaan. Mutta saanhan tulla sinun kutsuttunasi?"

Pollea ihan huimasi. Aage Rhein hänen kanssaan!

"Vai onko sinulla jo toinen?"

"Kukas minulla! Mutta ajattelen, että varmaan moni muu olisi halukkaasti sinun kanssasi."

"Mutta sinä et olisi? Sinä olet kasvanut kovin, Pollenka!"

"Voi, ei — olen hyvin iloinen, jos sinä minun kanssani!"

"Kiitos! Ja me tanssimme koko illan. Lupaatko minulle kaikki tanssit?"

"Tietysti!" Pollenhan on niin helppo luvata.

"Kiitos! Näkemiin, pitkä, pieni Pollenka!"

Polle tuli hyppien kotiin. Mutta Aage Rheinistä hän ei puhunut
Pyryllekään. Toisinaan on niin, ettei voikaan puhua. Sitäpaitsi oli
Pyry joskus niin kauhean järkevä, niinkuin siitä "Keltaruusustakin!"
"Pyhyh, joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusmies!"

Huomenna, huomenna! Hän ei malttanut illalla olla koettelematta pukuaan. Mikä onni, että hänellä juuri nyt oli puku! Hän näki itsensä suloisena peilissä: silmät säteilevinä, huulet hehkuen ja ruusunpunainen liehuva puku kuin unelma ympärillään.

"Nyt Polle on prinsessa Ruusunen!" ihaili Untuva. Polle on varmaan somin heistä!

Kreets pyöritti häntä nähdäkseen "kuinka heilui". Ter sanoi häntä perhoseksi ja Pyry hymyili; nyt oli Pollen sielulla sopiva verho.

Riemua täynnä Polle sukelsi vuoteeseensa. Hän oli nukkuvinaan saadakseen olla rauhassa ajatuksineen. Oi, kerta hän olisi onnellinen, täydesti onnellinen. Hän saisi tanssia, tanssia koko illan siroin kengin ja ruusunpunaisen puvun liehuessa ja Aage Rhein, Aage Rhein tanssittajana! Jos kuningas olisi käsivartensa tarjonnut, olisi hän tuskin sitä niin suurena onnena pitänyt. Mitä sanoisivat ne ylpeät tytöt! Kerran hänkin, Tuhkimo — —. Pollenka! Että Aage Rhein muisti sanoa niin, kuin lapsenakin!

Huomis-ilta! Kuinka vähän voimmekaan tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Useasti haihtuu se huomaamatta monien mitättömien päivien joukkoon, toisinaan se tuo tuomisia, iloisen yllätyksen tai syvän surun. Pollelle se toi jälkimmäisen. Hän oli iltamyöhällä ollut paljain jaloin kasteisessa ruohossa, saanut hammassäryn, ja toinen poski — niin, se pyöristyi yhä pahemmin, mitä lähemmäksi ilta tuli. Ja kun Pollen piti lähteä, pukea päälleen koko ihanuus, oli se niin hirmuinen, poski nimittäin, että lähtö oli mahdoton.

Jos teistä joku on niin hartaasti kuin Polle toivonut jotakin ja sitten niin armottomasti pettynyt, niin ymmärrätte, millaista hänen oli. Hän vain nyyhkytti pää tyynyyn haudattuna. Äiti hieroi ajettunutta poskea ja siskot ajoivat kipeään hampaaseen mahdollisia ja mahdottomia rohtoja hiusöljyyn asti. Mutta mitäpä ne auttoivat! Eivät ne voineet lievittää sydänsärkyä, ja se oli paljon kovempaa kuin hampaan.

Ei mikään lääke voinut auttaa sitä, että hän makasi tässä ja ruusunpunainen puku ja tanssikengät ja silkkisukat olivat laatikoissaan, ja Aage Rhein tanssi toisten tyttöjen kanssa. Voi, voi! Tanssi koko pitkän illan ja hymyili hurmaavaa hymyään.

Elämä oli säälimätön, kurja ja tarkoitukseton. Miksi juuri hänen piti saada puku ja kaikki ja sitten jäädä sänkyyn! Hän itki niin täysin sydämin kuin vain seitsentoistavuotiaana voidaan itkeä, ja nukahti viimein kyyneleihinsä.

IX.

"Synninlukko."

Seuraavana päivänä ei ollut jälkeäkään ajetuksesta eikä särystä. Ja Polle oikein murjotti. Olisi ollut mukavampi, kun tänäänkin olisi särkenyt, kun kerta eilenkin, ihan kuin vasite kiusalla.

Pyry houkutteli häntä Myllymäkeen. "Mennään katsomaan, joko on noussut kangassieniä!"

Polle lähti vastahakoisesti. Pyry lörpötteli ja oli hassunpäiväinen.
Joka kerta, kun hän löysi suuren sienipaikan, niijasi hän ja puheli:

"Päivää, lättänaamat! Ikävä kyllä, että otan teidät vain syötäviksi. Mutta vakuutan teille, että teidät käristetään oikein voissa eikä missään rasvassa, ei edes rasvahäntälampaan rasvassa! Voi, voi. Polle-kulta! Minä suuresti himoitsen nähdä niitä rasvahäntälampaita siellä jossakin Kaspian kaltahilla. Siellä ne mennä kammertavat, ja rasvahäntä painaa, jotta pitää olla pienet kärryt alla!"

Hän nauroi omille jutuilleen. "Se vasta mautonta", olisi Kreets sanonut. Pollea vain harmitti.

"Ja kun kerran Ruotsin kuningas kysyi eräältä suomalais-äijältä — ei, kun suomalais-äijältä kysyttiin — taikka lappalais-äijältä —"

"Taikka voguli-ostjakki-samojeedi- ja niin edespäin -äijältä!" keskeytti Polle äreissään.

"Niin, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän arveli kuninkaan elävän, sanoi hän: hätäkös sillä, makaa vällyissä uunilla ja syö voissa paistettuja rusinoita!"

"Tuo nyt on ikuisen vanha juttu", halveksi Polle.

"Kyllä, kyllä. Mutta kun ajattelen noita kangassieniä pannussa, tulivat ne voissapaistetut rusinatkin siihen."

Pyry näytti niin murheelliselta, että Pollen viimein täytyi hänelle mieliksi vähän hymyillä.

Ropsis, rapsis! Äkillinen pimeys ja vettä kuin kaatamalla. Ukonpilvi.
He juoksivat suuren kuusen alle ja pysyivät kuivina.

Mutta nyt oli metsä sateen liottama. Läpimärkinä kietoutuivat hameet piankin pitkin sääriä, ja kengät litsuivat vettä. Päälle päätteeksi he olivat eksyneet.

Lopulta Pyry huomasi tuskin näkyvän polun kankaalla.

"Seurataan tätä, ehkä se vie kotiin. Jonnekin sen täytyy viedä, ehkä johonkin torppaan. Siellä saisimme jotakin lämmintä!"

Tie luikersi lepikköön, kulki pitkin vuoren kuvetta, painui näreikköön, nousi taas rinteelle, sieltä laskeusi laaksoon. Se tuntui loputtomalta, päättömältä. Tytöt alkoivat väsyä laahatessaan raskaita sienikorejaan.

Äkkiä he pysähtyivät hämmästyneinä. He olivat tulleet syvään rotkoon, jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät niin korkeina, että taivas näytti olevan määrättömän kaukana. Alkujaan ehkä nämä vuoret olivat olleet yhtä, niin toistensa osilta ne näyttivät. Jonkun mahtavan mullistuksen kautta olivat kai kerran repeytyneet, ensin halki, jolloin oli syntynyt tämä rotko, sitten poikittain, sillä oikeanpuolinen seinämä oli kuin jättiläistaltalla katkaistu.

Varmaankin rotkon suu antoi etelään, koska ylen voimakas kasvullisuus rehoitti siinä. Sananjalkaa monenmoista komeina pensaina, kuuset kohosivat mustina välkkyvälehtisten raitojen ja leppien lomitse. Ja missä vain hituisenkin multaa sopii jyrkänteen koloihin, siinä riippui sammal tai helisi haapa tai kumartui koivu hentona ja kituisena, varovasti työnnellen juuriaan kiven kovaan sydämeen.

"Tämähän on kuin rotkot Coloradon Canoneissa", tuumi Pyry ihastuneena.

He seurasivat polkua. Se vei hetteeseen, jonka hyllyvälle pinnalle ei uskaltanut mennä. Silmättyään eteensä he huudahtivat saman kauhun täyttäminä. Hetteen keskellä, aivan vasemmanpuolisen kallioseinän kupeessa, kiilui mustana ja uhkaavana synkkä suonsilmä.

"Me olemme 'Synninlukolla'!" kuiskasi Polle. Todellakin, se se oli. Synninlukoksi sitä sanottiin, tätä salaperäistä lähdettä, josta ei kukaan tietänyt, mistä sen musta vesi sai alkunsa, eikä sen syvyyttä ollut kukaan mitannut. Onneton se, joka sinne suistui; ei sen ruumista siunattuun maahan saatu, ken yritti ottamaan, vajosi itse. Ainoastaan kerran se oli uhrinsa päästänyt, joskin hengetönnä. Oli tuolta kalliolta pudonnut siihen lehmä ja pappilan tyköä joesta oli se ylös saatu. Tahtoi kai näyttää, että on sillä maan alla mahtavat väylät vallassaan.

Kaikenkaltaisia taruja kerrottiin Synninlukosta. Ehkä siksi, että paikka oli niin synkkä, nimi niin outo ja lähde niin kumma; kuivimpanakin kesänä sen vesimäärä oli sama kuin sateisimpana syksynäkin. Pyry ja Polle katselivat uteliaina luota merkillistä lamparetta. Kuin portti manalaan se oli tai kuin jonkun salaisen rikoksen tyyssija — siitäköhän sen nimikin? Oliko tällä paikalla tehty kaamea tihutyö ammoisina aikoina, vai oliko vain kansan mielikuvituksessa syntynyt synkkä nimi synkälle paikalle? Kukapa sen tiesi. Omituisen kaamea tuntu oli kumminkin koko rotkossa ja eniten tuossa lähteessä. Ei ollut ainuttakaan lintua livertämässä. Ja tytöistä näytti miltei luonnottomalta, että kimppu kissankelloja oli kiivennyt kallionkylkeen ja siinä sinisiä tiukujaan hilpeästi helisytti. Mikään iloinen ei tänne sopinut. He alensivat äänensäkin vain kuiskeiksi.

Lähteen yläpuolella oli kallioseinässä syvennys, aivan kuin ovi.

"Kas, siinä on kissanreikäkin, kuin metsämökkien porstuanovissa!" huomautti Pyry, ja hänen hilpeytensä palasi. "Mitähän, jos koputtaisi ja huutaisi Seesam! Millainen otus tulisi avaamaan?"

"Älä laske leikkiä!" Polle hätääntyi. "Minusta on kuin oudot voimat täällä peliään pitäisivät. Ihminen pienentyy niin mitättömäksi!"

"Annas kun katson litistyneitä kenkiäsi, joko ovat pienentyneet kuin
Lagerlöfin Peukaloisen puukengät!"

"Sinun on hyvä olla", sanoi Polle surullisesti. "Mutta minun ei. Olen ollut häijy." Ja Polle kertoi kaikki. "Tässä nyt tulin ajatelleeksi, että se oli minulle oikea rangaistus, etten päässytkään. Sillä enkös vain toivonut, vaikkakin salavihkaa, että toiset tytöt olisivat hiukan harmissaan. Ja sitten minua ihan repeli, kun kuvittelin, kuinka hän tanssii muiden kanssa!"

"Rakas Polle!" Pyryllä kimaltelivat kyyneleet silmissä, "sinä olet pelkkää kultaa! Niinhän ajattelee moni muu, sen verran pahaa. Minä niin mielelläni olisin suonut sinulle sen ilon ja olin niin pahoillani, kun et päässyt."

"Minä kyllä tiedän, että jotkut monesti ovat aika häijyjä", sanoi Polle miettivästi, "enkä käsitä, miksi he eivät saa siitä muistutusta. Minun on kuitenkin niin, että saan heti palkan, kun ajattelenkin olla paha. Ei kai minulle ole suotu sellaista onnea kuin muille tytöille."

"Jos nyt kaikkea voi onneksi ottaa. Eiköpähän onnea ole juuri se, että revitään juurineen pahan idutkin, niin kirvelevältä kuin se silloin tuntuukin. Oikea onnihan kasvaa sisästä käsin. Usko minua, Polle, elämässä on suurempiakin arvoja kuin tanssiaiset. Mutta minä olen huomannut, että ne voi saavuttaa vasta sitten, kun on oppinut voittamaan oman itsensä."

"Pyry, se sinut tekee niin yllättäväksi, että sinä saatat puhua tyhmyyksiä ja taas jotakin niin kovin viisasta. Ja sitten sinä osaat puhaltaa huolet pois."

"Olen oikea sekasotku!" Pyry nauroi kyyneleet kuiviksi. Mutta Polle vaistosi herkästi, että vallattomuuden alla oli taisteluja, ehkä ankariakin, vaikka Pyry oli kyllin voimakas kantamaan kaiken yksin, uskoutumatta kenellekään.

"Usko pois, elämä on suurta ja hyvää aina, kunhan sille vain kykenemme antamaan oikean arvon!" — Pyry kietoi kätensä Pollen vyötäisille.

Iloinen elämänrohkeus ja elämänhalu, jota Pyry ikäänkuin kuohui, terästi ja virkisti Polleakin.

Taivas seestyi. Sininen läikkä näkyi rotkon yllä ja peipponen lennähti haavan oksalle liverrellen: pink, pink, link, link!

"Ehkä Synninlukko on sellainen, että se sulkee pahan meistä itseensä!" sanoi Polle keventynein mielin.

"Minusta tämä on komeampi Ljungarsin lähteeksi kuin Topeliuksen kuvaama", virkkoi Pyry.

"Kun vain ilmestyisi joku valkoinen tyttö meitä johtamaan!"

"Menemme vain takaisin päin, tottapahan viimein tulemme tielle!"

Reippaasti astuen he ennen pitkää joutuivatkin maantielle.

"Heipparallaa! Tuollapäin on Myllymäki!" He alkoivat juosta, kunnes kasvot hehkuivat ja märät jalat olivat kuumina liikkeestä. "Liike synnyttää lämpöä!" luki Pyry, innokas voimistelija.

Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"

Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja havunneuloja.

Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"

"Minä — minun särki hammasta ja luulen, että se oli oikein."

"Miksi?"

"Kun minä niin kovasti toivoin pääseväni!"

"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti toivoit!"

"Tanssitko sinä — kenen kanssa — kokoillan?"

"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit minulle, eikä sinua ollutkaan!"

"Kuinka sinä —?"

"Minä lähdin pois, kun hetken olin odotellut sinua."

"Voi sinua!" Suuri ilo säteili viattomasta silmäparista.

Aage Rhein hymyili.

"Mutta", sanoi Polle katuvana, "olisit sinä saanut tanssia heidän kanssaan!"

"Pollenka! Pysy sinä aina samana, semmoisena kuin olet, kirkkaana! Minä lähden nyt. Hyvästi!" Hän teki kunniaa Pyrylle, hypähti ratsulleen ja katsahti vielä kerran Polleen. Ja, hyvä isä, hän ei hymyillyt yhtään. Silmät olivat totiset. Ja sitten hän meni. Hirveän kiire hänellä oli.

"Melkein luulen", sanoi Polle, kun he kotvan äänettöminä olivat kulkeneet, "että ellemme olisi käyneet Synninlukolla, emme olisikaan tavanneet häntä."

Pyry vain nyökäytti päätään ja auttoi toisella kädellään Pollea tämän sienikorin kantamisessa.

X.

Kreets käy maailmalla.

Kreets istui junassa, joka läheni Tamperetta. Sydän sykki ja posket paloivat. Nyt hän pääsisi kiihkeästi haluamaansa maailmaan.

"Aina ja ikuisesti saan minä olla kotona", oli hän ruikuttanut. Ja koti oli tuntunut vankilalta ja hän itse elinkautiselta vangilta, joka ei ikinä saisi kurkistaa avaraan, ihanaan maailmaan. Semmoiseksi oli kasvanut hänessä maailmallelähtökuume, että koko kotiväki oli siitä kiusaantunut. Ja viimein hänet oli pakattu hevoseen ja käsketty kyytimiehen hommata hänet junaan. Ja siinä hän nyt körötti junan pysähtyessä Tampereen asemalla. Oli keskiyö, Kreets ensi kertaa matkalla, eikä ketään vastassa. Se oli Kreetsin oma syy. Hänen oli pitänyt kirjoittaa veljelle, mutta kotiväen tietämättä hän oli sen jättänyt tekemättä toimittaakseen yllätyksen. Hiukan häntä pökerrytti turvattomuuden tunne. Matkustajia tunkeutui vaunuista ja vaunuihin. Kaikilla oli kiire, eikä kukaan välittänyt Kreetsistä. Kreets työntyi toisten mukana läpi asemahuoneen.

Elokuun yö oli jo tumma, mutta katuvalot olivat sytyttämättä, ja hämäränä hupeni Hämeenkatu etäisyyteen. Kreets tiesi, että veli asuu juuri tämän kadun varrella. Olisipa ihme, ettei iso ihminen osaisi, kun tietää kadun ja numeron! Varmuuden vuoksi hän meni vielä tarkastamaan kadun nimeä. Oikea se oli. Hän laahasi suurta matkalaukkuaan ja asteli eteenpäin. Hänestä oli hauskaa, vaikka vähän peloittavaakin, olla näin yksin vieraassa kaupungissa. Tietäisivätpä ne kotona, niin ei niitä nukuttaisi! Liikkeitten suuret näyteakkunat loistivat peileinä hämärässä, ja katukivityksellä kaikui ajurin hevosen kapse.

Kreets joutui Hämeensillalle. Tammerkoski kohisi. Sen molemmin puolin jyrisivät monikerroksiset tehtaat. Valaistuina ne näyttivät satulinnoilta. Eivätkö sitä olleetkin! Kuinka monta ihmiskohtaloa kätkeekään tuollainen tehdas! Ja eikö se samalla jyrise jännittävintä satua: keksintöjen mahtia, maan vaurastumista.

"Tampere, Tammerkosken varrella, kauniilla paikalla, maamme suurin tehdaskaupunki…" — lörpötti Kreets, maantiedetunteja muistellen. Kiusallista on lukea maantiedettä, toista olisi nähdä sitä.

Sillankorvassa on teatteri. Sen hän tunsi kuvien mukaan. Siellä oli valoa, soittoa, ja verannalla riippui kukkia ja värilyhtyjä. Kreetsin päätä huimasi maailman ihanuus. Siinä vieressä on vanha kirkko. Olipa sen puisto pimeä! Vanha aaveitten pelko valtasi Kreetsin, ja puolijuoksua hän tuli poikki torin. Raatihuoneen kello oli jo tulossa kaksi. Jopa olisi aika päästä sänkyyn.

Vihdoinkin Kreets löysi oikean numeron alituisesti juostessaan kurkoittamaan puolelta toiselle. Mutta — portti oli lukittu. Kreets jyristi kaikin voimin, vaan siitä ei apua. Siinä hän nyt seisoi raskaine kantamuksineen ypö-yksin sydän-yöllä, keskellä tehdaskaupungin pääkatua. Alkoi miltei itkettää. Tässäköhän hänen oli seistävä aamuun asti? Ja niin tuiki väsyneenä.

Joku yksinäinen herrasmies tulla toikkaroi kadun poikki. Kreets ilostui. Ehkäpä tuo keksii keinon.

"Minä en saa porttia auki!" huudahti hän.

"Oo, pikku ystävä, se ei tee mitään", soperteli tämä, "minä kyllä saan portin auki".

"Saatteko!" Kreets unhotti kyyneleensä.

"Saan, minun porttini, mennään yhdessä, serkku!" Hän tarttui Kreetsin matkalaukkuun. Mutta Kreets riuhtasi sen reippaasti pois.

"Serkku!" huudahti hän, "minulla ei täällä päin voisi olla muita serkkuja kuin Bir…"

"Minä juuri Bir!"

Kreets nauroi että katu kaikui. "Kylläpä Birin naama venyisi, kun hän kuulisi itseään verrattavan tuommoiseen vanhaan ukonkänttyrään!"

"Minäkö vanha ukkokänttyrä!" Herrasmies astui loukkaantuneena lähemmäksi.

Samalla Kreetsin naurun houkuttamana lähestyi poliisikin. "Mitäs täällä on?"

"Niin, kun tuo sanoo itseään Biriksi ja tahtoo kantaa laukkuani…"
Kreet lopetti kummissaan. "Mihin hän joutui?"

"Piti parhaimpana kadota. Mutta mitenkäs te tässä, keskiyöllä?"

"Minä vain…" Kreets kertoi koko matkansa ja nykyisen toivottomuutensa.

"Mennään nyt aluksi poliisikamariin. Tuumitaan siellä sitten." Ja niin Kreets astui keskelle puoli-unista poliisiparvea, joka uteliaana katseli häntä. "Mitenkäs tämmöinen tänne?"

Mutta kun he kuulivat asian, olivat he kilvassa kohteliaita. "Neiti istuu tähän, neuvotellaan yhdessä!"

Kreets istui helpoittuneena, pyyhki hikeä kasvoiltaan ja katseli kaihoten topattuja penkkejä. "Voisipa täälläkin nukkua", virkkoi hän.

"Niinpä kyllä", myöntelivät miehet. Heidän tuli sääli. Kreets oli niin turvaton honteloine vartaloineen, ruskeine palmikkoineen ja unisine lapsensilmineen.

"Enhän minä osannut arvata, että pannaan portit lukkoon, vaikka on poliisit ja kaikki. Jos minulla vain ei olisi ollut matkalaukkua, olisin kiivennyt yli."

"Tokkohan sentään!"

"Olisin. Kotona minä kiipeän vaikka mihin!" Kreetsin uni haihtui ja poliiseilla oli hauskaa.

"Meneeköhän sinne telefoonia?" huomasi joku kysyä.

"Menee!" Kreets muisti numeronkin, ja niin siitä pulma selvisi.
Veljelle soitettiin, ja hän lupasi tulla heti, kun saa vaatteet ylleen.

"No, miten sinä täällä olet?" Veli oli uninen ja äreä.

"Niin, kun sinun porttisi oli lukossa, ja eräs herra sanoi minua serkukseen."

"Mikä herra?"

Poliisi selitti asian. Veli suuttui. "Kuinka sinä sillä tavoin tulet!
Olisit joutunut vielä jonkun roiston kynsiin!"

Kreetsiä suloisesti pöyristi. Sehän oli kuin parhaimmissa salapoliisiromaaneissa. Entäs jos täälläkin olisi oikea rosvoliiga, kuten esimerkiksi Sisiliassa! Ja ne olisivat pidättäneet hänet ja vaatineet lunnaita, ja häntä olisi kauheasti kammottanut.

"Mutta kylläpä ne olisivat saaneet pitkän nenän", sanoi hän ylpeästi.
"Minun rahani ovat kaikki sukassani!"

"Oletko sinä yksin raahannut tätä laukkua? Miksi et ottanut ajuria asemalta?"

"Ettäkös vain minä maksamaan ajurille, kun minulla kerran on jalat ja kädet! Ja äiti käski minun valvoa laukkua, siellä kun on sinulle kaikkea, voita ja kotona leivottua pullaa ja…

"Tule nyt jo!"

"Kiitoksia paljon kaikesta ja hyvää yötä!" hyvästeli Kreets uusia tuttujaan.

"Hyvää yötä ja kiitos seurasta!" vastasivat he iloisesti.

Kreets tahtoi heti peseytyä, vaikka olikin yö, sillä äiti oli sanonut, että rautatiellä pölyttyi ja sai vaikka mitä. Veli neuvoi hänelle kylpyhuoneen salaisuudet. Kreets loiskutteli hirveästi ja nautti "ihmistymisestään".

Mutta aamulla veli heräsi ennen aikojaan epämääräiseen solinaan. Kylpyhuoneen oven alitse tihkui vesi. Kreets oli jättänyt johdot auki. Veli ärtyi aika lailla, sillä hän sai itse tehdä siivoojan virkaa. Kreets ei avannut edes silmiään, vaikka veli kävi häntä herättelemässä. Hän nukkui makeasti puoleen päivään ja oli onnellinen, kun ei kuulunut tuota tuttua: "Kreets, sinä ikuinen unikeko, etkö sinä milloinkaan opi heräämään!"

"Pyhyh!" tuumi Kreets, kun veli vähän happamana kertoi uhanneesta tulvasta. "Mahdotontahan on heti muistaa kaikkea. Ja sitten sanookin Pyry, että parempi on turvautua vieraisiin herroihin kuin veljeensä; sillä veljet ovat aina epäkohteliaita sisarilleen!"

"Ohoo! Hämmästyttävä totuus, neitiseni. Mutta minä tahdon nyt olla kohtelias ja tarjoudun käytettäväksesi!"

"Kiitän sekä kumarran! Lähdet siis näyttämään minulle kaupungin merkillisyyksiä!"

He kulkivat pitkin puistoa Mustanlahden kallioille, jonka rinteellä taiteilija Vikströmin muovailema suihkukaivo päättää esplanaadin. Ylevänä istuu kaarellaan Pohjan neito, ja somasti kimalsivat suihkut päivänpaisteessa. Kreets haltioitui.

"Ajatteles, että voi luoda jotakin niin elävää! — Ihan kuin meidän Missukka!" ilostui hän huomatessaan kissan mummon liepeissä. Altaasta kohoilevat vesisuihkut olivat kuin hentoja kukkavihkoja, helmistä koottuja. Kreets nautti vilpittömästi.

"Terveisiä maalta!" kuului läheltä ivallinen ääni. Pari tyttöä meni ohitse kasvot ilkeässä viurussa. Kreets punastui ja aristui. Oliko hänessä jotakin tahditonta?

"Nyt nousemme kalliolle katsomaan Näsijärven aavaa pintaa!"

Mutta Kreets oli haluton. Ei Näsijärvi eikä Näsilinna aarteineen häntä huvittaneet.

"Mitäs nyt, neitiseni!" ihmetteli veli.

"Niin, kun minä en ymmärrä, miksi ne vieraat tytöt sanoivat niin ja katsoivat ilkeästi!"

"Maksaapas vaivaa pahoitella sellaisia! Joitakin sivistymättömiä tyttöjä!"

"Mutta heillä ehkä oli syytä sanoa niin. Minullahan on varsikengät, kun heillä oli puolikengät ja niin korkeakorkoiset — ja heillä oli uudet hansikkaat, kun minun on Pyryn vanhat!" Reipas Kreets, joka kotona ei huomannut, mitä hänellä oli yllään, oli äkkiä tullut turhan tarkaksi ulkonäöstään parin tyttöheilakan typerän sanaheiton vuoksi.

"No, sen me korjaamme heti", virkkoi veli hyväntuulisesti.

Mentiin kenkäkauppaan. Kreets mieltyi kohta korkeakorkoisiin kiiltonahkakenkiin. Mutta sitten tarvittiin toiset sukat myös ja hansikkaat. "Otan molemmat ruskeat. Pyry sanoo, että on hauska, kun sukat ja hansikkaat lyövät yhteen. Ja minulla on hatussa vähän ruskeaa."

Kreets tarkasti tyytyväisenä itseään isosta kuvastimesta. Hoikka vartalo tummansinisessä kävelypuvussa. Se oli kyllä Pollen vanha leninki, mutta kun se oli käännetty ja somistettu ruskeankirjavalla silkillä, niin se oli kuin uusi. Pieni, sininen, ruskeareunainen hattu oli vähän vinossa, ja toinen palmikoista oli pudonnut yli olan. "Olenko minä nyt 'terveisiä maalta'?"

"Sinussa taitaa olla tyyliä!" nauroi veli. "Mutta enpä luullut, että
Kreets voi olla koketti!"

He ihailivat Pyynikin kaunista harjua ja sen alla päilyilevää Pyhäjärveä. Kreets asteli joustavasti ja heitti uhkamielisiä silmäyksiä käveleviin kaupunkilaistyttöihin.

"Nainen nauttii aina siitä, että hän on hyvin puettu", selitti hän.

"Ohoo!" ihmetteli veli.

Samassa nauttiva nainen päästi tuskanhuudon. Korkeat korot kostivat. Hän oli nyrjähyttänyt nilkkansa. Se koski kipeästi. Ja yhtä kipeää teki, kun tohtori veti sen paikoilleen.

"Olen ollut aika typerä, kun rupesin näyttelemään", sanoi hän vähän häpeissään.

"Mitä näyttelemään?"

"Kaupungin-daamia. Kun minä kumminkin olen vain Kreets, maalaistyttö!"

"Hyvä on, että olet vain Kreets, maalaistyttö!" sanoi veli lämpimästi. "Terveisiä maalta on paljon miellyttävämpi kuin tyhjä keimaileva kaupunkilaiskoketti. Mutta vedäpäs nyt oikeat kengät jalkaasi, niin lähdemme Pelitiin!"

"Eläviin kuviin!" Kreets riemastui. "Pyry kertoo, kuinka te pieninä näyttelitte eläviä kuvia ja olitte sytyttää lakanan!"

Veli nauroi ääneen. Lapsuusajan ilot muistuivat mieleen, ja hän oli jälleen poikanen poikamaisesti rupattelevan siskon rinnalla.

Kreets nauroi niin tartuttavasti hassunkurisille kuville, että koko katsomo oli yhtenä hihityksenä. Veli tunnusti, ettei hänellä ole pitkään aikaan ollut niin hauskaa iltaa. Kreets sanoi samaa. Ja kun veli oli varannut kokonaisen torttuvuoren teepöytään, vakuutti Kreets, että maailmalla on kerrassa hauskaa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

"Haloo, unikeko!"

Kreets oli noussut, kiehauttanut teen ja tarjosi veljelle sänkyyn. Hän oli äärettömästi ponnistellut voidakseen nousta, ja että hän siinä onnistui, oli ihmeellistä. Mutta eilisiltaisia torttuja oli vielä jäljellä. Ja sitten hän tahtoi tunnollisesti mennä kirkkoon, kuten kotonakin joku heistä aina meni.

"Joudupas pukeutumaan, että ehditään! Missä kirkossa sinä tavallisesti käyt?"

"Minäkö?" Veli hämmentyi. "Johanneksen kirkossa", sanoi hän viimein.
Siellä hän oli kumminkin käynyt kerran.

Kuinka kaunis onkaan Johanneksen kirkko harmaine kiviseinineen ja punaisine kattoineen! Jo kiviaitakin ilostutti Kreetsiä.

"Tämähän onkin pohjoismaiden kauniimpia", huomautti veli.

Ja sisällä! Pehmoisena virtaa valo lasimaalausten läpi, ja alttaritaulun valoisa ylösnousemus ylentää mieltä. Urkujen äänet kaikuvat juhlallisina ja sulavina.

Ruskeapalmikkoinen pää painui penkkiin rukoukseen. Sitten hehkuvat kasvot kohosivat veljen puoleen. "Tämä on saarna!" kuiskasi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että jo tämä kirkko ja soitto on ihana saarna!" Hän vaikeni, pappi oli astunut alttarille.

"Kyllä se on ihmeen kaunis. Mutta minulle on kotikirkko rakkaampi!" tunnusti hän kotimatkalla.

"Niin vainenkin", nauroi veli. "Siellähän ovat vielä ne mainiot ornamentit pyhistä miehistä ja naisista, jotka ovat siveästi avokaulaisia!"

"En minä niitä. Mutta alttaritaulu on kaunis. Siitä ihan säteilee kirkkaus, ja kun Pyry pääsi ehtoolliselle ja oli polvillaan valkoisessa puvussaan alttarin edessä, täytyi minun itkeä. Sillä Pyry oli kuin enkeli. Ja kaikki oli niin ihmeellistä."

Veljen mieli herkistyi. Hän muisti oman polvistumisensa alttarin edessä ja isän, äidin ja Pyryn liikutetut kasvot. Hän oli vanhin. Ja kun hänen ja siskojen väliltä vielä oli kuollut veljiä, oli ikäero sitä suurempi. Pyry oli kauemmin pysynyt lähempänä. Nuoruudestaan huolimatta oli veli saanut huomattavan paikan ja työskenteli kuumeisen kiihkeästi, työ ja pyrkimys eteenpäin olivat hänelle kaikki kaikessa. Hän tunsi kykynsä ja ne suuret mahdollisuudet, mitä se avasi hänelle, ja omat voimat miltei huumasivat hänet. Koti jäi niin kaukaiseksi.

Nyt hän kuin havahtuen huomasi, että juuret ovat aina kodissa. Missä ikinä kuljemmekaan tai kuinka pitkälle pääsemmekään elämän kilpakentällä, koti se on sittekin sitä, mikä on parasta meissä. Hän oli laiminlyönyt kodin. Nyt hän tahtoi jollakin tavoin korjata laiminlyöntinsä.

"Kreets", sanoi hän lämpöisesti, "jääpäs sinä tänne minulle emännöimään! Minä kyllä ostan torttuja ja muuta hyvää!"

Herkuttelu oli Kreetsin helmasynti, ehdotus siis houkutteleva. "Sinä olet koko hyvä!" huudahti hän. Ankarasti takoi hän lattiaan jalkojaan; hän mietti. Viimein hän virkkoi: "Suo anteeksi, minä en voi jäädä."

"Miksi et?"

"Niin, näätkös, on niin paljon sellaista, niinkuin nuo vesijohdot, voisin unohtaa. Ja sitten minä taitaisin tulla niin merkilliseksi, ymmärräthän, ne korkeat korot ja muuta semmoista. Enkä minä osaakaan vielä paljon mitään laittaa. Ja kun jo tulee syksy, niin täällä on niin valoista ja kuivaa!"

"Mutta sehän juuri on hyvä! Ja kyllä täälläkin sataa, jos sitä ikävöit!"

"Ei se ole semmoista. Voi, se vasta on hauskaa, kun syys-iltana tulee kotiin jostakin ja on rapakkoa paikotellen polviin asti. Ja sade pieksää likomäräksi, ihan hytisee vilusta. Tuuli ulvoo ja lennättää lehtiä, ja pihakoivut valittavat myrskyn käsissä. Sitten kotia kun lähestyt, niin pilkoittavat kirkkaasti valaistut akkunat läpi sakean pimeyden, ja tuntuu niin hyvältä kun tietää, että tuossa tuokiossa on sisällä. Ja siinä kun oven aukaiset, on niin suloista, että naurattaa. Uunissa räiskyy tuli, kattolamppu valaisee kirkkaasti, isä istuu keinutuolissa tohveleissaan ja lukee lehteä, tytöt ympäri ison pöydän, mikä neuloen, mikä lukien tai äidin kanssa illallista hommaten. 'Voi, lapsi-kultani, oletpa märkä!' huutaa äiti. Ja sinuakos hellitään ja kuiviin puetaan. 'Kaatakaa, tytöt, kuumaa teetä, että lämpiää!' Ja siinä sitten istut ja nautit ja niin on hyvä, ettei mihinkään vaihtaisi!"

"Ei, älä vaihdakaan, pikku Kreets", sanoi veli liikutettuna. "Kasva sinä vain kodissa vielä. Pysy siellä niinkauan kuin saat siellä olla. Kyllä tulee aika maailmallakin kulkea."

"Niinpä pysynkin. Koti on paras. Suuri maailma on kyllä mukava. Mutta täytyy olla hyvin viisas, jotta siellä voi olla mukana."

"Kyllä. Viisas sitä pitää olla."

"Nyt minä lähtisin heti kotiin. On niin ikävä, että…"

"Älähän nyt vain itkuksi pistä."

"En minä ole mikään itkupussi. Mutta kotiin minun pitää päästä!"

"Maltas, katsotaanpas nyt niitä junankulkuja. Ja mitenkäs sen hevosen laita olisi?"

"Onhan sinulla puhelin. Soita kotiin, että lähettävät hevosen!"

"No, niin!" Veli sai kierretyksi kotiin puhelimitse. — "Tahtovat puhutella sinua."

Kreets tempasi kuulotorven. "Niin, minä se olen, päivää! — En minä enää. — On niin kova ikävä. — Kun saisi jo iltajunalle. — No, yöjunalle sitten. — Terveisiä. — On niin ikävä kaikkia, Missukkaakin. — Kyllä minä. Näkemiin vain!"

"Yöjunalle saavat hevosen. Voi, voi, illalla minä jo pääsen lähtemään, ja huomenna olen jo kotona!" Kreets pyöri yhdellä jalalla ympäri huonetta.

"Kylläpä minun nyt tulee ikävä", sanoi veli.

Kun Kreets istui sälytettynä junassa ja veli hyvästeli, virkkoi tämä:
"Jouluna minä tulen varmasti kotona käymään!"

"Voi, voi, tulekin! Tulette Pyryn kanssa samalla hevosella. Kuinka mainiota! Me pidämme pannua kuumana ja kuuntelemme, kuuluuko kulkusia…!"

"Niin, Kreets. Kiitos siitä, että kävit maailmalla!"

"Kiitos sinulle! Mutta kyllä minun on hyvä kotona!"

XI.

Tehdas.

Seurahuoneen sillalla seisoivat Pyry ja Polle. Syyskesän lämmin ilta kietoi seudun pehmeään tummuuteen. Läheisestä puutarhasta leijui väkevänä leukoijien tuoksu, ja vastapäätä olevan saarihuvilan sähkövalot kuvastuivat kosken niskan tyyneen suvantoon. Koskien välisen järven, "Kosk'keskisen" rannoilla vilkkuivat tulet asunnoista ja rantatien sähkölampuista. Koko järvi oli kuin suuri, himmeäksi hiottu safiiri säkenöivien timanttien ympäröimänä. Seurahuoneella harjoitteli torvisoittokunta, jostakin kuuluivat heikosti pianon sävelet, mutta yli kaiken kohisi koski ja jyskyttivät tehtaat.

"Tällaista iltaa minä rakastan", sanoi Polle. "Minä rakastan metsiä ja järviä ja kuutamoa niillä", virkahti Pyry.

"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä rakastan juuri tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä rakastan tehdasta. Kävelläänpä sinne!"

"Sinä parantumaton tehdas-ihminen!" nauroi Pyry vuorostaan.

"Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja tehdasta, ne ovat osa elämääni."

He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi mustin mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi, se puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi ja pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti sen ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja masentuneena kahleistaan sileni joeksi.

Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään niille alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja, toinen toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan pinoiksi, kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan lauttoja ja kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin vaunuihin, kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä valmistuu jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.

Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken hiomossa. Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä se vellinä kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.

Sinne konehuoneeseen olivat Pyry ja Pollekin ehtineet.

"Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua, sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa minä olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"

Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin puolin käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle ja kiertyi kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin lopulta hohtavina paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui kiilloitettavaksi, leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat, laskivat, "paalasivat", puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja niin se joutui maailmanmarkkinoille, tuo sivistysmaiden tärkeä tarveaine. Se kulki kauas Tonavan rannoillekin, aina Turkkiin asti. Millaisia ajatuksia siihen sielläkin painetaan, kirjoitetaan! On niin yksinkertaista vetää laatikostaan puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka monimutkaista onkaan sen valmistus!

"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla, "ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää tuo alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset vainiot! Ja itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"

"Ulkomuodolleen ei kukaan mitään mahda", varoitti Pyry.

"Ei", katui Polle, "minä puhuin hyvin tyhmästi. Mutta johduin ajattelemaan niin, kun katselin tyttöjä siellä salissa. Näithän: miltei jokainen siro ja kalpea."

"Sen sirouden he saavat maksaa. Heillä ei ole niin leveä leipä eikä niin paljon raitista ilmaa kuin maalaisilla."

"Niinpä kai. Mutta en mahda sille mitään, että silmäni niin mielellään hakevat kaunista."

"Niiden tulee hakea myöskin tervettä kauneutta!"

"Sinä rakas opettaja-ihminen! Olkoon menneeksi: kultaiset tähkäpäät ja paksut terveet ihmiset ovat runoutta! Mutta tehdas, tehdas, se elää, hengittää, se on suuri, se on valtava! — Ja tiedätkö, ketä minä eniten ihailen siinä! Paperikoneenkäyttäjää!"

"Oi, voi, meidän olisi pitänyt syntymäpäivänä taittaakin…

"Älähän! En minä siksi. Mutta katsos, hän on minusta keskeisin koko tehtaassa, kuin kapteeni laivassa. Hänhän se määrää paperin laadun. Hänestähän riippuu, syntyykö siitä mitään. Minut valtaa aina hauska juhlatunne, kun näen hänet koneensa ääressä. Siinä hän astelee levollisena, arvokkaana. Tarkastelee konettaan, tutkii, silittää — olen varma, että hän tuntee sen jok'ainoan mutterin. Tuleepa joskus sekaannus, laiva on hirmumyrskyssä, kone työntää kelvotonta moskaa, kiljuu ja vinkuu. Konemiehet juoksevat hätäisinä, rasvapoika valuttaa öljykannustaan kaikkialle, eniten omille vaatteilleen. Mutta koneenkäyttäjä on levollinen. Hän antaa käskyjä tänne, käskyjä sinne, lyhyitä, täsmällisiä, hän vääntää ja kiertää, hyväilee tuon hirviön summatonta ruhoa. Ja taas on kaikki paikoillaan, paperi parhaan-vahvuista, tasaista, hyvää. Myrsky on tyyntynyt, konemiehet huoahtavat ja rasvapoika täyttää levollisena tyhjentyneen öljykannunsa. — Mutta ellei siinä olisi ollut kapteenia, ellei koneenkäyttäjä olisi asettanutkaan myrskyä, kone olisi vain työntänyt roskaa — mitenkäs sitten olisi käynyt!"

"Sinäpä sen sanoit. Tärkein hän on. Ja parhaimman palkan hän ansaitsisi. Mutta saaneeko riittämiinkään!"

He kulkivat kotiin päin ja pohtivat nuoruuden innolla ihmisneron saavutuksia.

Pyry sanoi, että Polle oli yksipuolinen innossaan, että piti olla silmää ja sydäntä vähän kaikille. Polle sanoi, että se on itsensä jakamista, ja jakaminen heikontaa.

Mutta että kukin on oikeutettu saamaan työstään palkan ansionsa mukaan, siitä he olivat yksimieliset. Ja työ, olkoon mikä tahansa, kun se tehdään antautuen ja arvokkaasti, jalontaa ihmisen.

Ja että työn aateli on uuden ajan aateli, sen he aavistivat.

XII.

Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.

Pyry pakkasi tavaroitaan. Se on ikävää työtä lähtiessä kotoa, toista on tehdä sitä lähtiessä kotiin. Pyry koetti tehdä pakkauksen niin huomaamatta kuin suinkin. Hän jätti sen aina viime tinkaan, ettei kotiväen tarvitsisi olla kauvan tuossa kuristavassa lähtötunnelmassa. Mutta siitä huolimatta hiljeni elämä niin oudoksi jo päivää ennen lähtöä. Pyry oli kaiken keskipiste. Isä heitti sanomalehtensä ja jutteli hänelle kuin aikuiselle. Äiti kehotti häntä lepäämään tai kyseli: "Joisitko sinä kahvia?" Vaikka juuri oli päästy juomasta. Metsät, rannat, kaikki mielipaikat he kulkivat yhdessä toisiinsa pusertuneina, tietäen, että pian reväistään yksi irti. Kurkussa oli kuin pala.

Raskaimmaksi teki lähdön Untuva. Pienet, kapeat lapsenkasvot olivat kutistuneet vieläkin kapeammiksi, niissä oli vihlovaa epätoivoa. Joka askeleella hän kieppui mukana, ja Pyryn oli tuon tuostakin silitettävä hänen päätänsä tai otettava hänet syliin. Hoikat käsivarret kietoutuivat kiihkeinä kaulaan. Hento ruumis painautui hellyydenjanoisena isoa siskoa vastaan. "Sinä olet kaikkein parhain koko maailmassa", vakuutteli hän kimakalla lapsenäänellään, joka tuntui niin avuttomalta siksi, että hän äänsi hiukan pehmeästi s:n. "Enkä minä voi ymmärtää, miksi sinä olet niin kovin kaunis!" Kaunis merkitsi korkeinta hyvää. "Sinä olet niin kaunis, kun sinä juuri olet niin kovasti pörröinen ja sinulla on vaatteet juuri noin!"

"Kun minä olen juuri tällainen hutilus!" Pyry yritti nauraa.

"Ei, kas, sinä et ole ihan kuin Kreets, mutta et peloittava järjestys niinkuin Ter. Sinä olet vain sinä! Ja sinulla on oma hajusikin, sellainen, josta minä heti tunnen, missä sinä olet!" Hän tunki korkean "aatelisnokkansa" — Kreetsin antama nimitys — Pyryn puseroon. "Jotakin metsistä ja kukista… jotakin niin kovin rakasta!"

"Se tulee varmaan siitä että olen niin paljon metsissä. Sinussakin on metsän tuoksu. Mehän olemme molemmat oikeita oravia!"

"En minä ole vieläkään saanut oravaa, elävää oravaa!" Untuvan huulet värisivät. "En minä mitään muuta maailmassa toivo, kuin että minä kerran elämässäni saisin oravan, ja sinä olisit aina kotona!"

"Oo sitä luigi-vampaisuutta!" virkkoi Kreets halveksien.

Mutta Untuva nyyhkytti. Pienellä sydämellä oli liian paljon kannettavaa. Ei hän ilennyt itkeä Pyryn lähtöä, kun eivät toisetkaan, mutta oravaa hän ainakin sai itkeä. "En minä ole koskaan rukoillut kania, vaikka Aleenissa on ihan hopeaisiakin, ja niillä on po-poikasiakin! Mutta minä olen aina rukoillut itselleni oravaa — kun edes poikasen, yhden ainoan oravanpoikasen! Niillä on niin suuret silmät ja häntä kuin — kuin lamppuharja!"

"Missukan häntä on lamppuharjana aina kun kapteenin Ajax ajaa sen tikapuille. Voithan sinä kuvitella, että se on oravanhäntä!" lohdutti Ter.

"Ethän sinä sentään hirviäisi vangita oravaa. Ajatteles, kuinka se itkisi, kun se ei enää saisi keinua kuusenlatvassa!"

"Niinhän äitikin sanoo ja isä! Mutta kun minä sitä niin kovasti rakastan! Laula minulle oravanpesä!"

Pyry istui kesken kiireensä keinutuoliin Untuva sylissä ja lauloi:

"Kas, kuusenlatvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla…"

Kyyneleet kuivuivat. "Tiedäppäs, sinulla on sininen ääni!" sanoi Untuva kuunnellen tarkasti. "Semmoinen harmaansininen, kun sinä puhutkin! Pollella on sen värinen kuin orvokki. Mutta keltainen tekee kipeätä korvaan. Alavan Hildalla on ihan räikeän keltainen!"

Pyry tunsi tuskaista kummastusta. Kyllähän ihmisäänet kuuluivat erivärisinä. Mutta että Untuva sen oli keksinyt, oli hänestä liian varhaista. Untuva oli niin omituinen, äärimmäisen arka ja hento, toisaalta kovin lapsekas, toisaalta kehittyneempi kuin monet aikuiset. Hän oli noita lapsia, joissa sielu kasvaa kuin ruumiin kustannuksella. Se teki kotiväen levottomaksi.

Äiti tuli surulliseksi löydettyään runon, soman, täydellisen pikku runon, Untuvan lapsellisilla koukeroilla kirjoitetun. "Minä ajattelin niin", selitti Untuva. Ja isä puisti päätään katsellessaan hänen piirroksiaan, pikku tyttöjä, jotka luontevasti pitivät nukkea sylissään, tai eukkoja kerjuunyytteineen. Untuva saisi olla hiukan tyhmempi, kun hän vain olisi terve ja vankka.

"Lupaappas minulle yksi asia", sanoi Pyry nipistäen Untuvan poskea, "että olet ulkona enemmän kuin sisällä, jotta poski on yhtä punainen kuin nyt, kun minä tulen joululomalle!"

"Lupaan varmasti!" Untuva loi kättä.

"Kas, jos se ei ole pyöreä ja punainen, voi joulupukilla olla siihen jotakin sanomista!"

"Lupasin sen sinun tähtesi!" sanoi Untuva arvokkaasti.

Siinäpä se. Jospa hän olisi ollut vain typerä tytöntyllerö, olisi Pyryn ollut helpompi lähteä.

"Joutukaahan nyt, laiva jättää!" — Isä toimitti tavaroita hevoseen,

Lähdettävähän sitä oli. Äiti oli pakannut eväskorin täyteen ja vielä lisäksi suuren paperipussin. "Ei, kyllä sinun pitää ne kaikki syödä", vastusti hän. Ja Pyryn oli otettava pussikin mukaan.

Ter oli palavissaan. Hän oli silittänyt Pyryn vaatteet. Hiljaisuudessa hän teki aina enempi kuin toiset touhullaan. Kreets oli kärsivällisesti seissyt hellin ääressä ja paistanut moitteettomia lättyjä ja keittänyt ihanaa kahvia. Mutta ei kenellekään maistunut. Pyry vaivoin sai alas kupillisen kahvia. Polle taittoi armotta kauneimmat kukkansa, joita hän oli kaiken kesää huolellisesti hoidellut, ja sommitteli komean vihkon. Pyryn piti saada parasta, mitä hänellä oli.

On niin katkerata lähteä kotoa, ja samalla suloista. Suuri rakkaus kätkeytyy jokaiseen matkatavaraan, jokaiseen voileipään, kukkaseen.

Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt juuri Pyryä varten.

"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on kovasti sokeria!"

"Voi, voi!" valitti Pyry. "Kuinka minä vedän kaiken!"

Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä mukaa kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli huutaa, pyörtää takaisin, mutta mentävä on.

Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja vierasta. Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana Pyryään, niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot olivat jähmettyneet epätoivon kuvaksi.

Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa eikä liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman hädässä. Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.

* * * * *

Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin kysyvät, huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi aavistaakaan, että ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin äiti aavisti. Mitäpä ei äidinsydän aavistaisi!

On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee. On pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.

Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat", mutta rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija on arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena oli jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus hankkia niitä. Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät menivät kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa, heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry oli menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli hämmästynyt.

Oliko Helmiina rouva muuttunut? Ei, hän oli päinvastoin vieläkin piinaavampi. Sillä Pyryn hieno alistuminen oli alituinen äänetön vastalause hänen omaa raakuuttaan vastaan. Mutta — "me maksetaan ja myös vaaditaan", kuten rouva Tillinen sanoi — Pyry sai hyvän palkan. Ja se piti häntä paikassaan. Hän voi lähettää kotiin ja panna hiukan säästöönkin. Jospa hän kerran voisi suorittaa opettajakurssin ja päästä itsenäiseen virkaan! Pyry kesti ja kärsi. Onneksi oli hänellä hilpeä luonne, joten hän saattoi välistä huvitella Helmiina-rouvan ilkeyden kustannuksella.

Hänen asemansa oli vähän himmeä. Hän oli vieraitten aikana Riitta-neiti. Silloin ei saanut auttaa Maria, "sillä ei ollut hienoa seurustella piikojen kanssa." Toisella kertaa kuului: "Eikö Riitta ymmärrä auttaa Maria, vaikka Mari on hukkua työhön!" Riitta auttoi Maria mielelläänkin, sillä Mari piti kyökin lämpimänä. Riitan huone oli aina kylmä. "Viileys on fiiniä", selitti Helmiina-rouva häijysti. Ja sitten: hän sai kuuman kahvikupin Marilta silloin, kun Helmiina rouvalla oli vieraita eikä Riitta saanut mennä kahvipöytään ja olisi siten jäänyt ilman kahvia.

Helmiina-rouvalla oli kahdenlaisia vieraita. Hienoja vieraita, joitten aikana ei Riitan sopinut näyttäytyä, koska Helmiina rouva ei oikein tietänyt, sopiiko kotiopettajatarta esitellä. Silloin Riitta sai olla lastenkamarissa. Ja pojat — niitä vartenhan hän olikin — kolme seitsemän ja kolmen vuoden välillä olevaa naskalia, olivat tästä riemuissaan. Pyryhän osasi satuja, jolla he ulvoivat ilosta. Mutta siitä seurasi, että Pyry sai pisteleviä nuhteita. Hän tuotti Helmiina-rouvalle häpeää, "vieraat luulivat lastenkamaria ryövärien luolaksi". Siksi Pyry kertoessaan yhtenään varoitti: "Älkää kirkuko kovaa!"

Kävi myös tavallisia vieraita. Silloin Riitta-neiti kutsuttiin sisään ja Helmiina-rouva loisteli hänen tiedoillaan. Mutta näitä kutsuja Pyry koetti välttää, sillä ne olivat surkeita vierailuja. Juorut, palvelustytöt ja juorut. Toisinaan puhuivat nuo jalot rouvat sellaisia juttuja tuttavapiiristään, että Pyry punasteli ja puikahti jonkin sopivan syyn nojalla pois. Hänessä oli synnynnäinen kammo kaikkea likaista kohtaan. Helmiina-rouvaa se ärsytti. Hänelle olivat roskaiset asiat mieluisin puheenaihe. Hän kuului niihin alhaisiin luonteisiin, jotka mielellään rypevät rapakossa. Ja Pyryn sisäinen puhtaus raivostutti häntä. "Mikä kuningatar se on olevinaan! Tämän takia pitäisi muka sanansakin seuloa. Mokomakin! Köyhä kuin kirkonrotta!"

Kun Pyry tällaisten kohtausten jälkeen illalla vuoteessaan risti kätensä ja muisteli kotia ja pikku Untuvaa, oli kuin hän olisi kylpenyt sielunsa kirkkaaksi jälleen. Ja hän nukkui rohkaistunein mielin.

Pyryn pukeutumisessakin oli Helmiina-rouvalla sanomista. Pyryn yksinkertaiset puvut harmittivat häntä. Olivathan ne vastakohtana hänen omille hepenilleen. Mutta Pyryn oli mahdoton mukautua Helmiina-rouvan makuun.

"Nyt on ostettava hattu", määräsi rouva, kun herra Tillinen maksoi Pyryn palkkaa. Sen Pyry oli itsekin päättänyt tehdä. Mutta kun hän palasi kaupasta päässä yksinkertainen samettibaretti, jonka hän tiesi pukevaksi, raivostui rouva Tillikainen. "Katsokoon kerrankin oikeata hattua!" huusi hän kieputtaen Pyryn edessä vasta ostamaansa uutta hattua. Pyry kauhistui tuota koreansinistä rykelmää, joka oli täynnä punaisia ruusuja ja vihreitä sulkia. "Kaikki ihmiset ihmettelevät noita merkillisiä hattuja!" lopetti Helmiina-rouva.

Pyry tiesi, että "kaikki ihmiset" olivat nuo Helmiina-rouvan hyvät ystävättäret, ja heidän ihmettelynsä ei häntä liikuttanut. Oman makunsa mukaan hän pukeutui edelleenkin. Persoonallisuuttaan hän ei tahtonut muuttaa.

Nämä Helmiina-rouvan ominaisuudet olivat kuitenkin varsin siedettäviä sen rinnalla, minkä Pyry sittemmin huomasi, ja mikä sai hänet ainiaaksi halveksimaan emäntäänsä. Postia eteisestä hakiessaan hän näki rouvansa istuvan salissa ja nauraa rötköttäen lukevan kirjettä. Hänen kädessään olevassa kuoressa oli Marin osoite. Pyry pysähtyi hämmästyneenä. Helmiina-rouva liimasi kirjeen uudelleen kiinni: "Siin' on Marin posti!"

"Mutta onko Mari luovuttanut rouvalle luettavaksi…?"

"Luovuttanut! Vai tarvitsisi minun piikojeni lupia kysellä!"

Pyry jäykkeni inhosta. Jos mikään on pidettävä loukkaamatta, niin totta kai kirjesalaisuus. Hänestä oli häpeällistä lukea toiselle tulevaa postikorttiakaan, saati kirjettä! "Mutta sehän on väärin", sopersi hän.

"Ohoh! Vai en minä tietäisi, mitä minun sopii tehdä! Fröökinä opettaa vain poikia eikä rouvaa tässä talossa!"

Kun Pyry huomasi kotisensuurin merkkejä omissakin kirjeissään, pyysi hän postinkantajaa tuomaan hänen ja Marin postin kyökkiin. "Siitä kyllä on eri vaiva. Mutta toivon voivani sen korvata!"

"Mitäs vielä!" naurahti vanha, hyväntahtoinen postiljooni. "Kyllähän minä sen ilon ilmankin teen! Vai on Helmiina-rouva vain entinen Tillin Miina, he, he, he!"

"Enhän minä ketään ole ilmiantanut!" hätääntyi Pyry.

"Ei, enkä minäkään mitään tiedä! Neiti saa kaikki kirjeensä koskemattomina, rakkaimmatkin, he he he!"

Oli Pyryllä valoisampaakin tässä harmaudessa. Pojat tottuivat häneen, heittivät pahankurisuutensa ja rupesivat pitämään hänestä. Opetus alkoi tuottaa hauskuutta. Sitten hän sai ystävän. Vanhan hienon neiti Brinkin.

Juuri sinä päivänä, kun hän, mieli masentuneena tuosta kirjejutusta, kulki apeana katua alas, toista ylös ja mietti poishakua, tuli häntä vastaan neiti Brink. Hän katsoi ystävällisesti ja tutkivasti viisailla, harmailla silmillään ja virkkoi odottamatta: "Suokaa anteeksi, että tungettelen, mutta soisin niin mielelläni näkeväni teidät luonani juuri nyt!"

Kuin hukkuva oljenkorteen, niin takertui Pyry pieniin, vanhoihin käsiin.

Kun he hetken päästä istuivat pehmeissä vanhanaikuisissa nojatuoleissa ja siisti palvelijatar valkeine myssyineen tarjosi väkevää kahvia sinisistä, paksuista kupeista, tuntui Pyrystä kuin olisi hän päässyt rauhaiseen satamaan oltuaan kauan kylmien kuohujen viskeltävänä.

"Katsokaas, pikku ystävä. Näin tänään akkunastani teidän kulkevan surullisena ohi kerran ja toisenkin ja ajattelin, että nyt ovat asiat oikein hullusti!"

Pyry katsoi kummissaan.

"Niin, niin. Tämmöiset vanhat seurailevat huvikseen maailman menoa. Ja kun olen nähnyt teidän kestävän kuukauden toisensa perästä aina yhtä iloisen näköisenä, on minua haluttanut tutustua teihin. Nyt, ajattelin, on viimeinen tilaisuus, taikka te luistatte käsistä!"

Pyry nauroi. Kukapa tietää, mistä mikin silmäpari seuraa ja missä mikin sydän sykkii myötätuntoisesti, vaikka katkeroituneina luulemme olevamme ypö-yksin.

Niin Pyry sai ystävän. Neiti Brinkin kaunis koti oli hänelle aina avoin, ja se oli hälle suuri onni. Sillä tämä koti oli kaupungin parhaita, niitä lämpöisiä ja henkeviä koteja, jotka säteilevät hyvyyttään ympäristöönsäkin. Siellä Pyry tuli kosketuksiin tosisivistyneitten henkilöitten kanssa, joiden seurassa oleminen rikastutti hänen henkeään ja antoi hänelle sisäistä tarmoa.

* * * * *

Laiva keinui jo Päijänteellä. Pyry pyyhki kyyneleensä.

"Onhan minulla sielläkin täti Brink ja pojat ja monta muuta. Enkähän minä ole ainoa, jonka täytyy kodistaan maailmalle. Kun ei ole mikään itkupussi, käy kaikki hyvin!"