PUNANEN LIPPU

ynnä pari muuta kertomusta

Kirj.

HEIKKI SARVELA [Karl Henrik Hornborg]

Porvoossa, Werner Söderström, 1898.

SISÄLLYS:

Punanen lippu.
Testamentti.
Onnen saari.

Punanen lippu.

Aamusta varhain, on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena toimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat kuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja sulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse kiitää… Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja saatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen mukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle junalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia. Kun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin on ehtimiseen…

Usein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan, lepuutan jalkaani ja juttelen hänen kansaan joko menneistä ajoista taikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit ja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että talvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa pesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia, nykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu lämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.

Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita, ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.

Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa…

— Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset kysytty…

— Nyt se on kuollut.

— Kuka? Kuka on kuollut?

— Sepä, josta tuonnoin kerroin.

Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.

— Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: »Punanen lippu».

Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli. Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.

Maailma ryösti häneltä pojan.

Kun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin hänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan seppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli alituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin isänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa, kun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei ollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta vielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika oli joutunut niin pitkälle, että häh kerran kotona käydessään oli omin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli isä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen ilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa käymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni, vankeuteen.

Isä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni.

Oli eräs kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki ovensa eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.

Tämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana, vaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.

— Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi matkaansa.

Poika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi ankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi jakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä huolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa…

Junan jyminä kuului etäältä.

Vartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, Valkosen ja punasen.

Kuului pitkähkö, kimakka vihellys.

Vartija pisti punasen lipun kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana Valkosen lipun… olihan tie kunnossa kaikin puolin.

Hän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa hänestä.

— Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne päin, ja piti vakavasti valkosta lippua ylhäällä.

Samassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.

Vilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista erilleen.

Sitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa ankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.

Lippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi hetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan junan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen lippu!

Töin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään siksi kun apua joutui…

Hän oli mielipuoli.

Isän sydän oli särkynyt.

Hänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli kohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.

Kauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli jonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet hoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä tulevan…

Tämä oli kertomus.

— Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.

— Olihan se hyvä sekin.

— Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään ainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli makuutettu.

Vartija kuivaili vanhoja silmiään.

— Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä
Saimaan kanavalla.

Hän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:

— Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime hetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt ikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.

Tähän lopetti vartija.

Junan jyminä kuului etäältä.

Hän otti valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.

Juna vihelsi.

Hän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä… minä läksin omille teilleni.

Testamentti.

— Nyt se on ukki kuollut.

— Niinpä tuntuu.

— Käsketin sinut tänne…

— Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.

Panivat tupakan.

— Se on tehnyt testamentin.

— Olipahan tuolla mitä testamentteerata.

— Olipa… Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.

— Onko se sinun hoteillasi tuo testamentti?

— Minullehan sen vainaja jätti.

— Sinusta tulee nyt koko mies.

— Niinhän se taisi ukki vainaja meinata… Voimmehan silmäillä tuota paperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli toisen pohjakamarin kaapissa.

Ja niinhän se oli ukki meinannut.

Hän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin irtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt tarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli uskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman huoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia silmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen silmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä ikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä ja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.

Siinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä eikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli tytär kuolleen katteeksi heittänyt.

Säpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki vainajan kylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä palvelustaan eikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa seisahtui hän ja katseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä silmänsä ja nuhtelee ja estää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän kuollut kummittele… Ei hievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt. Siinä lepäsi ukki ikuista untaan, huoletonna asioista, joista hän ennen oli ollut hyvinkin huolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan elävä mies.

— Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten vasta näistä… mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä asia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.

Hän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ettei mitään ääntä, pienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis kansallamme kunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan ulos ja painoi oven varovasti — ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen vielä tahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla piti ja oliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta. — — —

Siinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista ei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten tunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika pitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.

— Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun lepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä. Johan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa jo…

Ja riittihän se.

Puoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen toiselle langolleen.

Puoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!

Mitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen hankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti perillisten mieleen.

Hän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika mitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on niillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään liikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies joutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli hän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä varoissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.

Hänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikk'ei hän kuollessaan ollut täyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät siinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.

Lapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli hän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli kivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan, saivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli riepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli tullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä ja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan, huutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja viidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan useita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen äärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon. Tähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin säästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli huolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa rappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen täydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta ja vielä hyvän summan rahaa.

Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa kunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä muista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön, taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina oli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa, oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt, leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet; kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin kauan paikoillaan kuin Kiveiässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari, kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.

Tätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman jaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa palvelijat. Ne olivat aina, kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei joku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He söivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen, missä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä, missä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.

Vaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset olivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi. Isäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta tavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema vaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli vasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat kasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin jäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin ja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä perillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.

Kun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä latuansa.

Kivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden isännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja muokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana, seurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön. Hän vaan ei hetkeksikään muuttamat vanhoja tapojaan eikä jättänyt töitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauruun pilkka ja nöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.

Hän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen muotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora, keskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut pitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet, siniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot, ohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä, huulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli miehen muoto.

Luonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen ja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä niinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai ja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi tehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa puolustaa piti.

Yhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.

— Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä palkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä taisi ollakin siihen aikaan.

Muutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita suurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat. Pulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset hevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika naapuriseurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun Kivelän Annaa.

Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.

— Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian isosta… Mikä lieneekään tuhlaaja… hävittää kaikki. Ei tuota tässä meillä tarvita.

— Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.

Ja vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.

Pääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä eräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli koommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.

Kivelä arvosi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo edeltäpäin.

— Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?

— En! En tiedä, isä.

— Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos… niin että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta… tuo on meille otettava, kelpo mies.

— Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.

Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän varsin helppo vastata.

— Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret keskenänsä sopinevat… Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin ja sinullahan noita on poikia… Kun nuoret keskenänsä sopinevat, niin…

Ainahan ne nuoret sopivat.

Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.

Jo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan herraspäiviä viettämään, ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut saavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut kuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki mitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen kuolemaansa asti.

Nuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli iloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora. Rippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut tutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin rovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne olivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja. Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta, jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä ei ollenkaan suvainnut tuonlaista »joutavuutta» ja »ajan hukkaa», vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan on halua ja harrastusta.

Isännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi asettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun hänestä aika jättää.

Senlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä kokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.

Kun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen niinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.

— Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse; paitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi tyttö hörymättä, mutta nöyrästi.

Isä äimistyi, eikä virkkanut mitään.

Siihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.

Isä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

— Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän nöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa täytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin kuin te olette muuttanut toiseen elämään.

Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.

— Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.

— Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö. Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa suostumuksenne ja siunata liittomme.

Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti, mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen olevan täyttä totta ja vakavuutta.

Hän oli kuin puusta pudonnut.

— Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.

— En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna levollisesti ja meni töilleen.

Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt… pitäneekö kiertää ympäri.

— Mitäs hupsutuksia!

Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli osannut aavistaakaan.

Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,
Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.

Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.

Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja toimittanut kirjallisuutta hänellekin.

Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle naima-aikeensa.

Isä oli hämmästyvinhän.

— Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.

— Ei, vaan miniän tuon tähän.

— Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset…

Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.

Kun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivetään.

Lyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen isäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna tahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää, vaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä minkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.

Se oli viimeinen sanansa.

Kivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin poika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla mitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas tulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut epäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä, että nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen varoihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä vaivannäöillä.

Se oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada, ja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta toisen käsityksen.

Sanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua aikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.

— Minä on ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön kiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan muut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa toimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen sitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.

Päätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.

Sanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.

Vihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä, läheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut tullut.

Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin ennenkin.

Samppo ei ollut Kiveläsä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun ukin pää oli kaatunut. — — —

— Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.

Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto, testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa, olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.

Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.

Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.

— Mitäs sanot? kysyi Kaapro.

— Mitäpäs siihen… Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia, vastasi Samppo tyytyväisesti.

— Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.

— Onhan se vainajan viimeinen tahto.

— Vaikkapa vaan…

Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja vetäsi peltit auki.

Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti olomuotoansa.

Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.

— Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.

— Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin vastausta saadakseen.

— Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos olisi saanut kauvemmin elää, kuului vastaus.

Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.

— Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui Kaapro tyytyväisenä.

Samppo kuivaili silmiään.

— Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti
Kaapro.

— Niinkuin tahdot.

— Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset, kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.

Ja niin he tekivätkin.

Onnen saari.

Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se on kummallinen saari &en puolesta että sitä ympäröipi erityinen auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.

Se saari on nimeltä Onnen saari.

Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon saareen.

On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen muodin puvuissa; on siinä virkamiehin ja kauppiaita, on sotilaita ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtnan-isäntiä ja käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä… Kaikkea siinä on kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen, Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.

Olisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.

Kulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka lajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä huvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä höyry, on pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on kanootteja ja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä häärivät nuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä tehdään matkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen, milloin vaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos sattuisi pääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä saarta. Mutta ei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään, sillä saari on yhtä vaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka luulee jo lähellä olevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään, pettyneensä: Onnen saari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin kuin ennen.

Mutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset juoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelelevat käsiään ja heittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee ja toinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen sitä menoa kestää… ja yhä se kiihtyy.

Muutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä oli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet ensimmäiseen laivaan, minkä he näkivät lähtevän eivätkä veneeseen. Vakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä. Lähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin rantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu. Tekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.

Majan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien painosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan vanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:

— Tuosta se tulee.

Sitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään neuvottelematta ensin hänen kanssaan.

Vaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.

— Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi.

Ja niin alkoi työ, ankara ja tarmokas.

Mies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä. Laaja piti ottaa lastuus pinnalta, jos saada sydäntä myöten kun puu oli niin paksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera. Varhaisesta aamusta kuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset lastut sinkoilivat ympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa palavuudesta, heiluessa kirves kädessä. Pitkän suoritti hän aina päivätyön, sillä vasta, kun kesäinen yö alkoi viileyttä huokua väsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi havumajaan yövuoteelle.

Vaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan, piti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa tarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta, lepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa, joka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään ankarasta työstään, luki hän ääneen.

Näin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet eivätkä he ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät siitä sen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä puita on. Mutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella ryskeellä ja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat höristellä, että mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina lähtivät kurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja kuultavaa.

Mutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn kaadettuna ja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen lukemassa sen ovella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei siinä mitään sen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin katselemaan, töllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata naista, ja jotkut uteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat kannon päähän, katsellen ja ilakoiden.

— Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.

— Venettä, vastasi mies toimissaan.

Kysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois.

Mutta kohta oli toinen kysyjä mailla:

— Minkä sinä aiot siitä tehdä?

— Veneen.

Ja kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.

— Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä ja oikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.

— Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies.

Kysyjä lähti nauraa tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.

Sen perästä vasta alko! katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan sitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman aikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta puusta… tähän koneitten ja sähkön aikaan.

Mies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen palasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien tavoin. Hän keräsi kuivin tervaspuita metsästä ja poltti niillä venepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti hän kirveellä hiiltynyttä toisesta, siirsi tulen taas veistetylle paikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja sisus syveni.

Ja katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.

Kulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa puvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.

— Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja luki.

— Tämä on sotasuunnitelma, vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman mukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen rauhan.

Sotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen takaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.

Pitkään katseli nainen hänen jälkeensä.

Tuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas, vilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi jo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat sukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui remmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka hän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut kaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä ansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä, Onnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne hän nyt palasti, halusi kiihkeästi.

Ja hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili Onnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä aamuna.

Ja niin pyörähti hän naisen luokse.

— Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.

— Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla pääsette te siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.

— Mitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten ei varmaankaan ole siinä maassa mitään merkillisiä, näkemistä ansaitsevaa.

— Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.

— Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja neuvokaa minut sinne!

— Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen vakavasti ja ojensi kirjaa.

Mies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen huulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti lakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.

— Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.

Aikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli jo ehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein valmis ja päällyspuoli oli 'ristetty ja silitetty. Jokainen näki kysymättäkin, että venehän siitä tulee kuin tuleekin.

— Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.

— Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.

— Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs komea nainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.

— Onnen saareen, vastasi mies varmasti.

Nainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat kuulemaan.

— Se on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on sääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.

Ja nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa hänelle jonkun lohduttavan sanan.

— Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi muotinainen puolittain piloillaan.

— Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori, eikä vanhene milloinkaan, vakuutti nainen.

Pila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan. Mutta katsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.

— Hullu on tuon mielipuolen vaimokin… kurjaa, surkuteltavata, säälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.

Ja niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui tuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat lääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä.

Tutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan lääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän luokseen. Hän oli pitkä, mies ja hänellä oli kahdet silmälasit nokalla.

— Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi professori.

— Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.

— Hah? Eikö pääse?

— Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista yrityksistä… Jokaisen täytyy itse tehdä venheensä.

— Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan. .

— Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa tiedemies naiselta.

— Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä kaikkien tieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken tutkimuksen lopputulos, tarkotus ja päämaali.

Puolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti tarttui hän kirjaan.

Hän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä kolmannet, puhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.

Kauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle ja puisti arveluttavasti viisasta päätään.

— Sairas… mielipuoli… hullu, hoki lääkäri ja lähti toimittamaan niille sijaa houruinlaitokseen.

Kun professori oli lähtenyt, saapui pulska rouva paikalle. Hän oli ijäkäs ihminen, lihava ja hienopiirteinen, pukunaan oli silkkiä ja samettia, ja punanen parasolli esti auringon säteet pääsemästä paahtamaan hänen hienoja kasvojaan. Hän asteli hitaasti ja arvokkaasti. Miestä katseli hän ensin säälien ja kääntyi sitten vaimon puoleen.

— Mikäs uusi romaani se on? sanoi hän, ottaen kirjan naiselta.

Hän selaili sitä hetkisen.

— Ush! Uusi Testamentti! Ja minä luulin, että se on Zolan uusin teos,
Pariisi, sanoi hän.

Ja hän silmäili naista säälivin, surkuttelevin katsein.

— Onko se mielipuoli, tuo polonen? kysyi hän hetken päästä toisilta.

— On, on, on, kuului väkijoukosta. Uteliaita nimittäin virtasi uusia ja yhä uusia katsomaan.

Mies oli jo sillä välin saanut veneen valmiiksi ja tehnyt airot ja melan. Hän pani ne veneeseen ja hilasi sen vaimonsa kanssa rantaan.

— Mene sinä perään, minä soudan, sanoi vaimo.

— Niinhän sitä on tähän asti tultu: nainen on soutanut ja mies pitänyt perää. Mutta nyt ruvetaan tekemään päinvastoin. Mene sinä perää pitämään, sillä sinulla on tarkempi silmä, minä soudan, puhui mies.

Nainen otti kirjansa ja meni perään. Mies työnsi veneen vesille, hyppäsi siihen ja istui soutamaan, ja niin alkoi matka.

Mutta ihmiset, jotka jäivät rannalle, nauraa hohottivat kohti kurkkuaan.

— Kun palaavat, niin pääsevät sairaalaan, sanoivat ne keskenään.

Kauan kesti matka. Nainen istui perässä ja valvoi matkan suuntaa, mies souti tarmokkaasti ja matka joutui ja tie lyheni rauhallisesti, kunnes he muutamana tyynenä iltana laskivat Onnen saaren rantaan.

Rannalla oli saaren hengetär heitä vastaan ottamassa. Hän otti kirjan naisen kädestä ja katseli sitä.

— Kaukaa jo huomasin, että teillä on oikea matkaopas, sillä tähän saareen ei kukaan pääse muuten kuin tämän oppaan avulla, puhui hän vienosti.

Mutta siinä samassa tulla pursusi mereltä upea laiva, sähkön voimalla kulki se kiivaasti.

— Katso! sanoi mies vaimolleen. Tuoltapa tulee tänne uljas alus.

— Ei se tänne tule… Ei se pääse eikä osaa, sanoi hengetär.

— Miksi ei?

— Tänne ei kukaan pääse muulla kuin omatekoisella venheellä, eikä osaa, jos ei tämä kirja ole opastamassa, sillä muuta opasta ei ole ihmisille annettu.

Turhaan odottivat ihmiset rannalla miestä ja naista palaaviksi. Ne eivät tulleet. Ja kun ne eivät tulleet, niin levisi huhu, että ne olivat päässeet Onnen saanee omalla tekemällään veneellä. Ja siitäkös ryske alko metsässä. Jokainen tahtoi tehdä itse veneen ja samanlaisen kuin mies oli tehnyt. Kilpaili siellä ylhäinen alhaisen kanssa ja rikas köyhän. Itsekukin koki opetella kirvestä käyttämään, sekin, joka ei ollut tuota asetta koskaan ennen nähnyt. Ja moni saikin veneen valmiiksi ja lähti merelle, mutta täytyi palata monen harharetken perästä takaisin maihin, kun ei ollut osannut Onnen saareen.

He olivat unhottaneet kirjan, jota nainen oli lukenut ja tutkinut.

Mutta sillä aikaa kuljettaa saaren hengetär miestä ja hänen vaimoaan Onnen saarella ja näyttelee heille sen rauhallisia asunnoita ja onnellisia asukkaita.