The Project Gutenberg eBook of Tullikavaltajia, by Väinö Kataja

Teillä ja vainioilla vastasi vielä routa reenrautaan, mutta joen jäällä oli liukas ja sileä keli. Tornionjoki oli pari päivää ollut jään peittämänä suvantopaikoissaan. Jalan kuljettiin jo poikki jään Suomen puolelta Ruotsin puolelle ja päinvastoin. Vasituisia talviteitä ei ollut vielä tikoitettu.

Talonsa pihalla seisoi Palomäen isäntä ja katseli joelle päin. Kuulakan kaunis ja kylmän kolea oli marraskuun päivä, kun aurinko kuin hyvästiä jättäen kulki matalalla taivaanrannalla. Jo pohotti valkoiselta joen jääkin, johon pakkanen öisin ripoitteli huurretta. Mutta harmaanmustilta näyttivät vielä korkeat vaarat joen toisella rannalla, sillä talven lumi ei ollut ehtinyt niiden puuttomia lakia peittää.

Poikki joen näkyi olevan menossa pari miestä — juuri pääsemässä jo ruotsinpuoliselle rannalle. Palomäen isäntä katseli miesten menoa ja höpisi itsekseen:

Ja kun hän vielä lisäksi huomasi, että poikki pyrkivät miehet eivät isosti varoneetkaan jäätä, vaan näyttivät kävellä viuhtovan niinkuin paksun jään aikana ainakin, höpisi hän:

Täältä talonsa pihalta olikin Palomäen isännällä mainio tilaisuus katsella vastakkaiselle Ruotsin puolen rannalle. Talo oli korkealla mäellä, josta näki pitkin jokivartta sekä ylös- että alaspäin, ja Ruotsin puolelle näki moneen kylään, ja sopi siihen kahden pitäjän kirkontornitkin näkymään. Ja aivan vastapäätä, joen rannalla ja korkealla törmällä, oli rikkaan Ruotsin puolen kauppiaan Lampan komea kauppakartano.

Mutta ei kyliä eikä kirkkoja ollut Palomäen isännällä nyt aikaa katsella, vaan hän koetti arvata mitä Lampassa hommailtiin.

Patruuna oli varmaan jo vartonut häntä, kun jää alkoi kantaa. Mutta ei ollut vielä sopinut. Kun yritti, niin piti yrittää isommasti.

Nähtyään, että äskeiset miehet pääsivät onnellisesti rantaan ja läksivät kävelemään Lampalle päin, pyörähti Palomäen isäntäkin kantapäällään ja käveli sisälle.

Hän oli pienoinen mies, kuivan ja kavalan näköinen. Laihoja poskia peitti punertava parta ja päätä paksu samanvärinen tukka, joka oli niskan takaa kuin sahaamalla suoraan katkaistu. Silmät olivat pienet ja harmaat, mutta vilkkaat ja liikkuivat alinomaa, eikä katse koskaan asettunut yhteen paikkaan.

Päästyään omaan huoneeseensa hän istahti pöydän päähän siten, että voi samalla nähdä joen jäällekin. Mutta vaikka hän aikoikin pitää silmällä joen poikki kulkijoita, siirtyivät hänen ajatuksensa muualle, entiseen elämään.

Näinä vuosina hän oli paljon rikastunut. Talonsa hän oli päältä ja sisältä korjauttanut, viljellyt maata ja lisännyt karjaa. Onnellisesti oli häneltä aina mennyt »yö-työ» eli salakuljetus Ruotsin puolelle. Oli sattunut öitä, jolloin hän oli ehtinyt ansaita monta sataa kruunua…

Kun hän nyt mietiskeli noita asioita ja muisteli kaikenlaisia kepposiaan, joilla hänen oli onnistunut viedä rajavartioita harhaan, hymähti hän, ja silmät kiiluivat…

Eivätpä olleet häntä, rohkeaa, mutta samassa varovaista ja kavalaa, rajavartijat milloinkaan saaneet käsiinsä, ei kertaakaan hän ollut menettänyt mitään salaa kuljettamistaan tavaroista. Monta muuta tyhmää oli saatu kuormineen kiinni, ja monta oli semmoistakin, jotka olivat henkensäkin menettäneet salakuljetuksen takia.

Tyhmästi ja varomattomasti olivat liikkuneet, — kummako sitten oli, että ajoivat suoraan tullimiesten syliin kuormat ja hevoset menettäen. Mutta ahtaalla oli hän itsekin ollut monta kertaa. Silloin kerrankin, kun kuormana oli kolme mattoa tupakkaa… Nopean hevosensa avulla pääsi silloin pakenemaan ja ajaa karautti takaisin Suomen puolelle…

Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Tullikavallus oli käynyt paljon hankalammaksi kuin jääneinä vuosina. Ruotsin puolen rajavartiostoa oli lisätty, ja se oli nyt valppaampaa ja älykkäämpää kuin ennen. Olipa melkein mahdotonta päästä heidän huomaamattaan rajan toiselle puolen.

Mutta monesti oli Palomäen isäntä sentään päässyt, viime talvena ja kesälläkin, eikä ollut hänen kimppuunsa osuttu.

Mutta sen hän hyvin ymmärsi, että yhä vaikeammaksi kävi poikkivienti. Ruotsin puolen tullimiehet tiesivät hyvin, mitä peliä Palomäen Santeri oli vuosikausia heidän kanssaan pelannut, ja he koettivatkin kaiken voitavansa, saadakseen kerrankin »tuon kavalan lurjuksen» kiinni.

Niin oli Palomäen isäntä kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Ja lisäksi olivat uhanneet, että jahka kerran saadaan, otetaan entisetkin asiat pengottaviksi.

Palomäen isäntää nauratti. Eivät ne tienneet neljättä osaakaan siitä, mitä hän oli tullitta Ruotsin puolelle kuljettanut, eivätkä osanneet aavistaakaan, mitä keinoja hän oli käyttänyt saadakseen heidät syrjään silloin, kun enemmälti tullia kavallettiin!

Mutta nyt niitä oli vaikea enää pettää ja narrata. Ne olivat tulleet niin ylen valppaiksi ja varovaisiksi, että yötä päivää vaaniskelivat.

Kesän kuluessa hän oli miettinyt monenlaisia keinoja ja aikoi vieläkin yrittää.

Suomesta oli kauppias Lamppa tilannut paljon tullinalaista tavaraa, joka oli kuljetettu rahdilla Palomäkeen, mutta Santeri Palomäen nimessä. Ja nyt syksyn tullen olivatkin Palomäen kaikki ulkohuoneet ja aitat täynnä kaikenlaista tavaraa; oli jauhoja monenlaisia, tupakkamattoja, puisia paperossilaatikoita isoja pinoja ja muutakin.

Lujalla oli ollut Lamppakin monta kertaa tullikavalluksesta ja saanut sakkoa, mutta yhä yritteli, tietäen hyvin ansaitsevansa…

Kun Palomäen Santeri muisteli Lampan entisiä tyhmyyksiä, arveli hän itsekseen olevankin parhaiksi, että sakotettiin. Omaa tyhmyyttään sai syyttää. Hätäili ja hoppusi silloin, kun olisi pitänyt hoksata ja toimittaa! Mokoma pahnus!

Taas Santeri muisti silmätä jäälle, mutta kun ei ketään kulkijaa näkynyt, nousi hän ja meni pirttiin.

Talon emäntä oli ainoa pirtissä olija ja puuhaili hellan luona väelle keittoa valmistellen. Hän näytti vanhemmalta kuin isäntä ja oli laiha, pitkä ihminen punoittavine silmineen, jotka melkein aina näyttivät olevan kyynelissä.

»Mitä sinä taas alat hommata, kun kuulut Oinas-Matin Ja Ranta-Jussin panneen poikki käymään?» sanoi hän valittavalla äänellä miehelleen.

»Hommaan mitä hommaan. Mitäpä sinä siitä», vastasi Santeri tylyllä äänellä.

»Vielä sinä… Käy sinullekin niinkuin on käynyt Alatalon miehellekin… niin kauan sinä värkkäät… Etkä minua kuuntele…»

»Elä lavertele», virkkoi vain isäntä ja läksi ulos, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, kerkisi emäntä vielä sanoa:

»Kuuluu olevan Ruotsin puolen tullimiehilläkin tietona, että Lampan tavaraa on meillä kuormittain.»

Voi olla hyvinkin totta, mitä Ruotsin puolen Iso-Liisa oli puhunut.
Santeri tunsi käyvänsä vähän levottomaksi, mutta päätti olla rohkea.
Hyvät olivatkin ansiot tiedossa!

Hän käveli makasiiniin, joka oli väylän rantaan vievän tien varrella. Siinä oli lattialla kattoon asti ulottuva pino tupakkamattoja ja toinen puisia savukelaatikoita. Tupakkatavaralla olisi ensiksi kiire — niin oli patruuna Santerille lähettänyt sanoja… sitten nisujauhoilla…

— Jos olisivat entiset ajat, niin kymmeniä kuormia saisi yössä viedä, — hän mietiskeli. — Mutta Lampan on syy, että tullihurtat ovat niin valppaita… Jos nyt tietävät — ja voivat hyvinkin tietää — että Lampalla on täällä tavaraa, niin vaikeaksi taitaa tulla poikkivienti isommissa erissä…

Mutta taas hän muisti miettimiänsä keinoja, hymähti itsetietoisesti ja saatuaan työnsä makasiinissa valmiiksi läksi ulos. Hän seisahtui nurkan luo ja katseli joelle ja Ruotsin puolelle päin. Jopahan näkyi joku hevosella-ajaja jäällä! Pitkin jokea ajaa huristi, että kavioiden kopse ja reenjalasten natina kuului selvästi, kun oli tyven ja kirkas ilma. Hän katseli Lampalle päin, jonka uhkea rakennus siinä kohosi korkealla joen törmällä uljaana kuin linna. Siellä oli Santeri tuntevinaan Saalkreenin, valppaimman ruotsinpuolen rajavartijoista.

— Mitä ne nyt siellä koko päivää jaarittelevat! — mietti hän, ja tyytymätön ilme tuli kasvoille ja suupieliin.

Kevein askelin hän sitten läksi nousemaan pihaan, meni rekivajaan ja alkoi valmistella isoa kuormareslaa kuntoon. Otti uudet teräksiset rekiraudat orrelta ja alkoi niitä sovitella jalasten alle. Puuhaili siinä, syvissä mietteissä. Ei kuullut sitäkään, että kaksi miestä, jotka olivat rannasta pihaan nousseet, nyt kävelivät rekivajan ovelle.

Siinä vasta Santeri heidät havaitsi. Hän jätti työnsä kesken ja virkahti miehille:

Toinen miehistä, Oinas-Matiksi nimitetty, oli vielä nuorenpuoleinen, vankan ja rohkean näköinen. Hän oli Palomäen torppari ja Santerin uskollinen ja paras kumppani tullikavallustoimessa. Mutta hänen seuralaisensa oli pienoinen, tummanaamainen, elähtänyt mies, jonka suu ja silmät aina näyttivät olevan naurussa. Häntä sanottiin kylän kesken Ranta-Jussiksi, ja hänellä oli mökki joen rannalla kappaleen matkaa Palomäestä.

Kun kaikki kolme miestä olivat päässeet Santerin huoneeseen, kysyi hän, tottuneeseen tapaansa kuiskaamalla:

Oinas-Matti ja Ranta-Jussi tuntuivat löyhkäävän konjakilta, ja siitä Santeri arvasi, että he olivat olleet patruunan puheilla. Hän tarjosi miehille sikaarit, mutta ei ottanut itse.

»Hyvää kuului», kertoi Oinas-Matti. »Patruuna oli kovassa hommassa, mutta sanoi pelkäävänsä… Tupakkaa kuuluisi ensiksi tarvittavan…»

»Lehtitupakkaa ensin, ja pitäisi paperossejakin saada… Mutta liikkeellä kuuluivat tullihurtat jo olleen näinä öinä… Lampan pihallakin olivat mennä yönä käyneet… monen kylän tullimiehet yksissä…»

»Oli käynyt Saalkreeni pihalla, mutta meitä ei nähnyt.» Santeri mietti hetkisen, kysyi sitten:

»Käski sanoa, että sopii tulla. Ei luvannut vielä tulevana yönä yrittääkään…»

Pelkäävän näytti. Mennä yönä olivat tullimiehet saaneet suuren 'peslaakin' Makon kylässä…»

»Juurrus-Antilta. Oli, kuulemma, lähtenyt kolmitakkareellä vetämään kahta voiastiaa Viiklundin porvarille, mutta rannassa olivat tullimiehet saavuttaneet ja ottaneet molemmat…»

»Semmoinen pöljähän se on Juurrus-Antti aina ollut! Kumma kun uskaltaa yrittää ollenkaan», hän sanoi, mutta nähtävästi hän oli hyvillään, että toisella oli ollut huono onni.

»Satuitteko kuulemaan, joko muiden kylien tullimiehet olivat Lampan läheisyydestä loitonneet?», kysyi Santeri sitten.

»Iso-Joonas, Lampan renki, on pitänyt vahtia, ja aamun valjetessa ovat toisten kyläin tullimiehet poistuneet… Joonas minulle tallissa selitteli…»

»Tänä yönä yritämme! Minä lähden vakoilemaan, missä tullimiehet oleskelevat… Jäät ovat kai hyvät?»

Vielä he juttelivat hetkisen kuiskaamalla totuttuun tapaansa, aivan kuin heitä olisi joku pahansuova kuuntelemassa. Santeri antoi vielä määräyksiä miehille ja kuiskasi lopuksi:

Kun ilta alkoi hämärtyä, veti Santeri keveän takkiturkkinsa ylleen ja läksi viuhtomaan Ruotsin puolelle. Varalta hän otti kirveen käteensä, jotta vielä saisi jäätä koetella.

Tulet olivat jo sytytetyt Lampan isossa rakennuksessa, kun Santeri saapui rantaan, Lampan venevalkamaan. Siihen hän istahti kiven katveeseen ja kuunteli…

Eipä kuulunut liikoja. Lampan pihasta kuului hevosten tiukujen helinää ja tulevien ja menevien rattaiden rytinää. Ylhäältä päin joen jäältä kuului kuin olisi hevosella ajettu pitkin munakkaa.

Hän nousi ja läksi rantajäätä pitkin kävelemään ylös päin, missä tiesi tullimiesten asuvan. Mutta hän ei kävellyt yhteen menoon kuin kymmenen syltä, sitten taas seisahtui kuuntelemaan. Selvästi kuului puhelua ruotsinpuolen maantieltäkin, ja talojen pihoilta ääniä ja liikettä.

Hänen sopi nähdä se talo, jossa tämän kylän rajavartijat asuivat. Mutta niiden huoneista ei vielä näkynyt tulia. Nukkuivatko vai olivatko vahtimatkalla?

Hämy olikin jo muuttunut pilkkopimeäksi. Viimeinen päivän vinkka oli kadonnut lännen taivaalta ja tähdet alkaneet vilkkua. Santeri käveli rantaa pitkin sivu talon ja nousi vasta ylempänä maanrantaan. Matalaa varvikkoa seuraten ja kumarassa kulkien hän lähestyi taloa ja pääsi ihan rakennuksen taakse.

Santeri rohkaisihe ja meni konttaamalla seinän vieritse tullimiesten ikkunan alle.

Kotonahan olivat! Santeri erotti heidän puhelevan keskenään ja tunsi äänestä, keitä he olivat. Tämän kylän tullimiehiä olivat: Saalkreeni, jolla oli monivuotinen viha Santerille, samoin toisillakin: Kruukilla ja Fynkellä, vaikkei Santeri ollut näiden jälkimmäisten kanssa sattunut vastakkain, niinkuin Saalkreenin kanssa oli sattunut.

Minkävuoksi he istuivat pimeässä? Varmaan sen vuoksi, että uskottaisiin heidän olevan poissa kotoa… ja taas kun lähtevät liikkeelle, niin sytyttävät tulet, että luultaisiin heidän olevan kotona…

— Vai niin, herrat, — naurahti Santeri. — Jopa päästiin selville, mitä keinoja käytätte…

Hän konttasi takaisin samoja jälkiä kuin oli tullutkin. Ehtiessään varvikkoon hän kuuli takanaan koiran haukkuvan. Mutta hän joudutti menoaan ja saapui pian jäälle. Tulista vauhtia hän läksi kävelemään Suomen puolelle päin, merkkinään pitäen pienen pientä valoa, joka tuikki hänen kotinsa tallinullakosta. Sen oli sinne Oinas-Matti Santerin neuvosta pannut.

Hän oikaisi suoraan valoa kohden ja saapui pian pihalle. Nurkalla odottivat Matti ja Ranta-Jussi.

»Pian ruuna reslan eteen ja pankaa kuormaksi ne, jotka erotin oven eteen makasiinissa», alkoi hän miehille puhella supattamalla. »Mutta joutukaa! Väli on selvä. Minä lähden edeltäpäin!»

Muuta hän ei ehtinyt sanoa. Miehet kävivät toimeensa, ja Santeri viuhtoi mennä puolijuoksua jäätä poikki Lampalle päin.

»Avaa makasiinin ovi ja varro makasiinissa, jotta olet valmiina auttamaan tupakkamattoja sisälle, kun Matti ja Jussi tulevat», neuvoi hän Joonasta.

Mutta pelkäsi Santerikin. Rajavartijat saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä. Sen vuoksi hän loittoni pihalta tielle päin, jotta, jos näkisi tullimiesten lähteneen liikkeelle, rientäisi rantaan ja palauttaisi poikkitulevat miehet kuormineen takaisin. Mutta hän ei tyytynyt pitkälti tiellä vakoilemaan. Johtui mieleen, että tullimiehet saattaisivatkin nyt näin hyvän jääkelin aikana kulkea pitkin rantoja…

Ja hän kiersi Lampan kartanon taitse joen rantaan. Hänen tarkka korvansa kuuli, kuinka Joonas aukaisi makasiinin lukkoa ja rykäisi.

— Jopa niiden pitäisi alkaa ehtiä, — hän arveli. — Mitä pirua ne viivyttelevät?

Hän kuunteli ja koetti teroittaa katsettaan illan pimeään. Jo kuului rätinää suomenpuoliselta rannalta, ja Santeri arvasi, että jo ajoivat rantatörmästä jäälle… Kuului sitten vain hevosen kavioiden kopse, kun se täyttä ravia tulla porhalsi paukahtelevaa jäätä myöten, nopeaa vauhtia lähestyen ruotsinpuolista rantaa…

Santeri juoksi pihaan. Ei näkynyt tullimiehiä, mutta hän huomasi patruunan kävelevän konttorissa edestakaisin lattialla, sikaari suussa savuamassa.

Joka haaralle hän silmäili ja kuunteli. Ei kuulunut muuta kuin kavioiden kopse, ja Santeri näki, kun hevonen kuormineen nousi jäältä venevalkamaan, että rekiraudat iskivät kiviä vasten tulta, ja kipunat sinkoilivat kauas…

Samaa vauhtia juosta kaahotti Palomäen vankka ruuna rantatietä pihaan, niin että rekiraudat kiljuivat, ja vilahti läpi pihan, jossa Oinas-Matti sivalsi piiskalla kyljelle. Nelistäen hevonen meni kuormineen makasiinin eteen…

Santeri seisoi vieläkin nurkan takana ja kuuli, kuinka Iso-Joonas ja Oinas-Matti ähkivät vääntäessään raskaita tupakkamattoja makasiiniin. Silloin hänkin riensi makasiinin luo ja toimitti nopeasti Matin tyhjin resloin palaamaan Suomen puolelle. Matti oli tottunut tullikavaltaja, eikä hän kauan viivytellyt, ennenkuin istahti tyhjään rasiaan, löi pitkällä ruoskalla hevosta lautaselle ja ajaa huristi täyttä neliä pihan läpi rantaan.

Joonas jäi sulkemaan makasiinin ovea, ja Santeri käveli pihaan. Mutta juuri kun hän ehti keskelle pihaa, juoksivat tullimiehet rantakujasta häntä vastaan.

He olivat kuulleet hevosen lähtevän Lampan pihasta täyttä neliä ja jäitse rientäneet juoksujalassa katsomaan. Mutta he eivät tunteneet menijää, joka hutki hevosta piiskalla, niin että ilma lauloi. Läähättäen he juoksivat pihaan, eikä Santeri ehtinyt mihinkään piiloon pujahtaa.

»Mitäs Palomäen isäntä täällä toimittelee?» kysyi Saalkreeni vihaisella äänellä heti kun he tunsivat Santerin.

»Tulin tänne katselemaan, mitä tälle puolen väylää kuuluu», vastasi hän naurusuin, kävipä kättelemäänkin tullimiehiä.

»Kuka täältä vasta lähti laukkaa ajaen Suomen puolelle?» kysyi
Saalkreeni, joka ei ollut kätellyt Santeria.

»Kuulin minä kolua ja kavioiden kapsetta, mutta en nähnyt… juuri tulin sisältä, kun kujasta hurautti rantaan», selitti Santeri tosissaan ja kysyi sitten:

Saalkreeni kirosi ruotsiksi, ja ruotsia puhuen juttelivat muutamia sanoja toisetkin.

»Kyllä me ymmärrämme sinun vehkeesi, mutta yritäpäs vielä», sanoi
Saalkreeni ihan Santerin nokan alla.

»No no, mikäs herroilla nyt on, kun noin äkäisiä ollaan?» sanoi Santeri siihen.

Ruotsia he vieläkin solkkasivat, mutta sen verran Santeri ymmärsi heidän puheestaan, että he mainitsivat Oinas-Mattia ja Ranta-Jussia.

»Kyllä me selvän otamme», sanoi Saalkreeni taas, tuimasti katsellen
Santeria, joka ei ylettynyt kuin Saalkreenin olkapäähän.

»Niin tehkää, hyvät herrat… Koettakaa parastanne!» virkkoi hän hyvästiksi, nousi Lampan korkeita rappusia ylös ja kääntyi konttorin puolelle.

Lamppa oli kuullut, kuinka hevonen kuormineen laukkasi pihaan ja sitten makasiinin eteen ja samaa kyytiä takaisin. Oli arvannut, mitä hommattiin, mutta ei ollut uskaltanut tulla ulos…

»Parasta olikin, että pysyitte sisällä», sanoi Santeri. »Tullihurtat ovat paraikaa tuolla pihalla…»

Santeri naurahti tyytyväisesti, ja siitä patruuna ymmärsi, että asia oli luonnistunut hyvin.

»Vai niin, vai niin… höhöhö», nauroi hän suu auki. »Sinä kunnon
Santeri!»

Kauppias Lamppa oli isovatsainen ja julman kookas vanha nuorimies.
Naama oli leveä, aivan parraton ja likaisenharmaan värinen.
Talonpoikaisesta miehestä hän oli hyötynyt varakkaaksi kauppiaaksi.
Mutta kirjavaa oli ollut hänen elämänsä, eikä papinkirja ollut
läheskään puhdas.

Hyvälle tuulelle hän nyt tuli. Nauraa höhötti Santerin vehkeille ja tullimiesten tyhmyydelle. Mutta sitten hän iski silmää Santerille, ja he menivät konttorin viereiseen huoneeseen.

Lamppa haki kaksi pikaria ja pullon konjakkia pöydälle, ja he istuivat toinen toiseen päähän pöytää puhelemaan. Paljon olikin molemmin puolin tuumailemista, sillä tiukalle taitaisi nyt vetää salakuljetuksen. Tullimiehet olivat saaneet tietää, minkälaisia vehkeitä Palomäen Santeri kuluneina talvina oli hoksannut saattaakseen heidät harhaan. Kostoa he olivat uhanneet sekä Santerille että patruunalle. Olivat aikoneet vartioida yötä päivää, jotta vihdoinkin saisivat kiikkiin nuo molemmat rohkeat lurjukset. Enimmin heitä harmitti se, etteivät he onnistuneet toimessaan, vaikka sekä ylempää että alempaa jokivarrelta vähä väliä kuului viestejä, että siellä ja sielläkin oli tehty peslaaki.

Noista seikoista patruuna ja Santerikin nyt juttelivat, ja maistelivat pikareista tulista konjakkia, Santeri kuitenkin vain vähän huuliaan kostuttaen.

»Maista sinä enemmän», kehoitti patruuna. »Lasi kumoon joka kerta näin onnistuneen asian perästä.»

»Elkää helvetissä vain niin rohkeasti, että pääsevät tekemään peslaakin!» sanoi patruuna pelästyen.

Patruuna arvasi, että Santeri oli keksinyt jotakin aivan uutta, jonkun erinomaisen keinon, jolla taas eksyttäisi tullimiehet tieltään…

»Voi helkkari sentään, kuinka olet vikkelä mies keksimään», ilostui hän sanomaan ja nauraa höhötti niin että iso vatsa aaltoili ja ruumis hytkyi. »Voi lempo kuitenkin», hän kehui yhä, vaikkei vielä ollut kuullutkaan, mitä Santeri oli miettinyt.

»Ota sinä pitempi ryyppy… kuule sinä!» kehoitti hän. »Pitäisi saada vähän miehillekin», sanoi siihen Santeri.

Lamppa tahtoi tietää, millä keinoin Santeri nyt aikoi kuljettaa tavaraa, sillä varma saisi olla, että tullimiehet pitäisivät vahtia yötä päivää. Niin olivat uhanneet.

»Mutta älä sinä vain menettele tyhmästi, että käy kuin Juurrus-Antin on äsken käynyt», selitti patruuna. »Ole sinä varovainen… muuten ei tässä käy hyvin…»

»Kyllä ne teidän hommallanne pysyisivät tavarat ikuisesti Suomen puolella», vastasi Santeri tiukalla äänellä, kasvoillaan tyytymätön ilme.

»No elä sinä… enhän minä… Mutta varoittelen vain», alkoi patruuna hätäillä nähdessään, että Santeria suututti. »Elä, veli kulta, pahastu! Tuota noin… ota sinä kahvia pussillinen emännälle ilmaiseksi… tuliaisiksi…»

Santeri ei suuttunut kuitenkaan sen pahemmin, mutta sanoi sentään patruunalle:

»Sen minä tiedän… Sen minä tiedän ja vahvasti uskon… Mutta niinkuin ymmärrät, minua kadehtivat muut kauppiaat, joiden tavaroille vähä väliä tehdään peslaakeja, ja suuria sakkoja he saavatkin maksaa… Sitä minä tässä, ettei nytkään tulisi vahinkoa…»

»Hyvät saat ansiot, jos nyt syystalvesta saisit onnessa tavarani tälle puolelle, ja viinaa on aina vapaasti niin paljon kuin tarvitset.»

He juttelivat vielä pitkän aikaa, ja väliin kuului patruuna nauraa höhöttävän.

Lähtiessään Santeri pisti konttorin oviloukosta, turkin alta, kaksi kiiltävää pulloa takkiturkkinsa taskuun.

Oli ihan pimeä. Taivaalta olivat tähdet peittyneet paksuun pilveen. Myöhäinen aika jo oli, ja Lampallakin oli tulia sammutettu. Santeri seisahtui hetkiseksi kujalle.

Suomen puoleltakaan ei enää näkynyt tulta mistään, eikä Oinas-Matin asettama valo jaksanut tallinullakolta tuikkia niin pitkää matkaa pimeän läpi. Mutta sitä ei Santeri ajatellut. Muuta hän mietti.

Mietti lähteä taas tullimiesten asunnolle vakoilemaan, olivatko kotosalla vai eivätkö. Hän käveli kuitenkin rantaan ja päästyään venevalkamaan oli kuulevinaan liikettä syrjästä. Heti juolahti hänelle mieleen, että tullihurtat olivat siinä isojen kivien suojassa vahtimassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään, että oli mitään kuullut. Käveli vain jäälle ja vihelteli.

— Kyllä saatte vartoa, — hän ajatteli ja läksi astumaan suoraan Suomen puolelle kotirantaansa kohden. Kun hän oli päässyt puolijokeen, alkoi tallinullakolta kiilua pienoinen tuli. Sitä kohden oli hyvä osata, ja hän asteli nopeasti lopun taivalta.

Kim hän ehti kotirantaan, olivat siinä Oinas-Matti ja Ranta-Jussi vastassa. Siinä he olivat seisoa värjöttäneet koko ajan odotellen merkkiä Lampalta, sopiko vai eikö sopinut tulla toista kertaa tuomaan. Sillä sellainen oli ollut merkki ennen — ja niin oli asia nytkin puhuttu —, että jos tie oli selvä, niin etteivät tullimiehet olleet uhkaamassa, niin Lampan päärakennuksen yläkertaan sytytettiin tuli komeasti näkymään kahdesta suuresta ikkunasta, ja silloin sai tulla…

Sitä olivat Matti ja Jussi koko illan vahtineet, mutta koska ei sytytetty tulta, eivät he olleet uskaltaneet lähteä, vaikka ruuna seisoi valjaissa ja kuorma oli valmiiksi pantuna.

»Hyvä oli, ettette lähteneet… Tullimiehet ovat nytkin rannassa», sanoi Santeri ja ojensi miehille toisen tuomistaan pulloista.

»Vai ovat riivatut liikkeellä», sanoivat molemmat miehet, mutta kovin hyvillään he näyttivät olevan pullosta.

Koko yön hän oli mietiskellyt, miten alkaisi menetellä. Ranta-Jussi oli koko yön ollut Ruotsin puolella ja vasta aamun alkaessa valjeta tullut takaisin, kertoen Santerille seikkailustaan.

Liikkeellä olivat tullimiehet olleet koko yön ja aamupuolella toisen kylän tullimiehet tulleet sijaan, kun toiset menivät levähtämään. Lampan ympäristöllä he olivat kävelleet ja välisti käyneet jäälläkin, puoliväylässä asti. Suuren kiven takana Lampan venevalkamassa oli Jussi pitkänään hiljaa makaillut. Kerran he olivat käyneet ihan kiven vieressä, mutta eivät onneksi olleet Jussia huomanneet. Siinä he olivat minkä mitäkin keskustelleet, noituneet ja vartoneet, kertoi Jussi.

»Saalkreeni oli pahimmalla päällä, ja kun Fynke sanoi, että oli hullutusta nyt vaania ja odotella… ettei Palomäen Santeri niin tyhmä ole, että tämmöiseen ansaan menee, niin Saalkreeni oli suuttunut Fynkellekin.»

Mutta eipä ollut naurun asia nyt, sillä kovin häntä mietitytti. Ennen hän oli saanut narratuksi tullimiehet loitommas kaikenlaisilla rohkeilla valheilla, mutta he olivat nyt viisastuneet. Eivät lähteneet enää juorujen perässä kaahaamaan, vaikka enkeli taivaasta olisi kutsun lähettänyt. Siksi monta kertaa oli heitä petetty. Kerrankin Santeri oli toimittanut Suomen puolen Ison-Liisan valehtelemaan, että Makon kylästä ylempää jokivarrelta aiottiin kavaltaa sata säkkiä jauhoja Viikluntiin, muka niinkuin seuraavana yönä. Tullimiehet uskoivat Isoa-Liisaa, antoivatpa palkinnonkin Liisalle näistä tiedoista ja asettuivat isolla joukolla vahtimaan…

Mutta yhtään säkkiä ei kuulunut poikki tuotavaksi. Samana yönä Santeri miehineen kavalsi Lampalle tavaraa tuhansien markkojen arvosta. Jälestäpäin tullimiehet saivat tietää, että heidät oli narrattu Makon kylästä tulevia jauhoja vaanimaan, ja arvasivat hyvin, että Santeri oli ollut johtomiehenä.

Hän käski Jussinkin mennä kotiaan levähtämään, että jaksaisi, jos niin tarvittaisiin, ensi yönä olla liikkeellä.

Santeri jäi hommailemaan pihalle, kävi tallissa ja navetassa ja teki minkä mitäkin isännän askaretta. Mutta syötyään aamiaista hän painui makasiiniin ja pani oven kiinni.

Siellä hän alkoi vanhoihin, niinisiin tupakkakulien kuoriin tukkia kaikenlaista roskaa, nouti olkiakin ja märkiä suutteita ja sulloi niihin. Kun kolme kulia oli täynnä, neuloi hän suut vasiten kiinni, että ne olivat täpötäysien tupakkakulien näköisiä.

— Nyt tehkööt peslaakin, jotta kerrankin saavat priimaa Venäjän lehtitupakkaa.

»Mennä yönä kuuluu taas Oinas-Matti olleen päissään ja pitäneen pahaa elämää», jämäsi emäntä valittavalla äänellä.

»Sinun on syysi!… Sinä sitä väkevää kuljetat Lampaita ja annat
Matille… Koko viime yönkin taas…»

»Sinulla on kitinäsi ja vikinäsi, vaikka talossa olet kuin pappilassa», sanoi Santeri vaimonsa puheisiin. »Kaikkea on yllin kyllin…»

Silloin kun he menivät naimisiin, olivat ihmiset puhuneet yhtä ja toista pahaa Santerista. Mutta emäntä ei ollut silloin uskonut, kun joku oli kertonut, että Santeria epäiltiin murhapolttajaksi, vaikkei asiaa ollutkaan voitu näyttää toteen. Sen hän kuitenkin oli monesti saanut ymmärtää, ettei Santeri ollut rehellisellä työllä tavaraansa ja rahojansa kerännyt…

Jumalan kiitos, että kuoli se lapsi, ainoa, joka heillä oli ollut, ettei ollut näkemässä isänsä pahoja töitä…

Näin emäntä itkusilmin mietiskeli, kun yksin jäi suureen pirttiin ja alkoi väelle päivällistä hommata. Hän näki ikkunasta Santerin kävellä viuhtovan maantielle päin ja kääntyvän Ison-Liisan tuvalle, joka oli kuusikon peitossa vaaran laidassa, kaukana maantiestä.

Santerin ei ollut tapana käydä Ison-Liisan tuvalla kuin ani harvoin. Aika rötkäle tuo Iso-Liisakin! Nyt ei enää muuta joutanut tekemään kuin tullia kavalsi edestakaisin. Suomen puolelta vei minkä mitäkin tullinalaista pientä tavaraa Ruotsin puolelle ja sieltä taas toi järvikyläläisille ja ylimaahan kulkijoille konjakkia ja viinaa, laajan kauhtanansa taskuissa pulloja piilotellen. Ruotsin puolella häntä nimitettiin Suomen puolen Isoksi-Liisaksi. Mutta kun Ruotsin puolella oli samankokoinen akan torilo, joka samoin kavalsi tullia, sanottiin häntä vuorostaan Ruotsin puolen Isoksi-Liisaksi.

Molemmin puolin rajaa tiesivät rajavartijat näiden akkojen hommat, mutta eivät olleet saaneet heitä taipaleella kiikkiin.

Kun Palomäen Santeri saapui Liisan tuvalle, istui tämä sukkaa kutomassa. Heti akka arvasi, että jotakin hommaa nyt taas oli tekeillä, kun Santeri tuli hänen puheilleen. Oli ennenkin tullut, kun oikein ahtaalle otti, ja monta kertaa oli Liisakin tullikavallushommassa ollut.

Mutta Santerilla oli taskussaan pullo, ja kun hän sen veti näkösälle ja tahtoi Liisalta kahvikuppia, välähtivät Liisan silmät, ja mustalle naamalle ilmestyi päiväpaisteinen hymy.

Ja kun hän oli maistelemalla tyhjentänyt kahvikupillisen väkevää konjakkia, alkoi hän puhella Santerin kanssa. Ensin tuumailtiin muista maailman asioista, mutta kun keskustelu kääntyi tullikavallukseen, hiljensivät molemmat äänensä supatukseksi, vaikka ei ollut kuuluvissakaan muita ihmisiä.

Santeri oli miettinyt uuden keinon tullimiehiä pettääkseen ja tarvitsi nyt avukseen Ison-Liisan. Leveään nauruun meni Ison-Liisan hampaaton suu, kun hän kuuli, kuinka ovelan keinon Santeri oli keksinyt.

Ison-Liisan tulisi, — niin selitti Santeri, — pukeutua miehen vaatteisiin ja panna lammasnahkainen naapukka päähänsä, niin ettei häntä tunnettaisi. Iltahämyssä Liisan tulisi saapua Palomäkeen ja kävellä suoraan pihan taitse makasiinin eteen. Santeri valjastaisi valmiiksi vanhan hevoskaakin, jonka vasta tänä aamuna oli saanut eräältä rahtimieheltä melkein ilmaiseksi ostaa. Kuormana olisivat ne kolme tupakkikulia, jotka Santeri oli oljilla, suutteilla ja muulla roskalla täyttänyt. Liisan tulisi ajaa huilata suoraan Lampan pihaan ja siitä läpi pihan, ellei tullimiehiä näkyisi. Jos taas tullimiehet ryntäisivät peslaakia tekemään, tulisi Liisan nopeasti loikata kuormasta pois ja lähteä juoksemaan Suomen puolelle päin. Mutta hänen tulisi kuitenkin katsella mihin päin tullimiehet saaliinsa kera lähtisivät. Lähtisivätkö ajamaan Haaparantaa kohti vai kääntyisivätkö ylöspäin.

Hän nauraa virnisteli Santerin keksinnölle ja arveli, etteivät taida tullimiehet kovinkaan riemastua, kun tupakkakulien sisällön näkevät. Mutta tulla lupasi, mieheksi puettuna.

»Ja lisää saat, kun asiat luonnistuvat hyvin», lupasi Santeri ja läksi pois.

Liisa alkoi hommailla miehenvaatteita käsille. Hänellä oli vielä tallella entisiä, joita ennenkin oli käyttänyt, kun ylimaan miehille viinaa kavalsi. Ne hän nyt nouti ullakolta valmiiksi ja puheli ääneensä itsekseen, kun konjakki tuntui nousseen päähän.

Mutta Santeri puuhaili kaiken päivää ulkosalla, kävellen edestakaisin.
Rengilleen hän antoi määräyksiään ja piti kovaa hoppua.

Itsekseen renki ihmetteli, mitä isäntä aikoi tehdä tuolla vanhalla hevoskaakilla. Ja viimein hän kysyikin Santerilta.

»Kyllä siitä vielä hevonen tulee, jahka se vähän levähtää ja lihoo», vastasi Santeri.

Mutta renki ei ottanut sitä uskoakseen, sillä hän tiesi ja tunsi isäntänsä niin visuksi, ettei tämä alkanut huonona heinävuonna lihottaa kuolevaa kaakkia, kun talossa oli kolme hyvää hevosta.

Santeri oli jo pannut kuorman valmiiksi makasiinin eteen. Kaikkein kehnoimman rekensä oli hakenut ja muutkin neuvot sitä mukaa, niin ettei koko kuorma todellisuudessa ollut minkään arvoinen.

Naurusuin ihmettelivät Matti ja Jussi Santerin nokkeluutta, mutta enimmin huvitti heitä se, että tullimiehet tulisivat saamaan oikein pitkän nokan. Ja he ymmärsivät hyvin senkin, ettei heistä kummankaan sopinut lähteä tuota roskakuormaa kuljettamaan, sillä tullimiehet olisivat heidät kohta tunteneet.

Santeri talutti vielä tallista ostamansa hevoskaakin, ja miehissä he valjastivat sen tupakkakuorman eteen.

Samassa ilmestyi, navetan takaa tullen, joukkoon neljäskin mies. Se oli
Iso-Liisa, joka miehenkin vaatteissa näytti kookkaalta ja hartevalta.

Oinas-Matti ja Ranta-Jussi eivät olleet tuntevinaan Isoa-Liisaa, vaan läksivät kävelemään pihaan.

Mutta Santeri ja Liisa vaihtoivat vielä kuiskaamalla jonkun sanan. Sitten Liisa iski hevoskonia ruoskalla ja lähti ajamaan rantatietä jäälle.

Santeri seurasi perässä törmälle asti, ja hetken päästä saapuivat siihen Matti ja Jussikin.

Oli jo niin pimeä, että kun Liisa kuormineen pääsi puolijokeen, hän katosi näkyvistä. Mutta selvästi kuuluivat ruoskaniskut, kun Liisa pakotti hevosta juoksemaan.

Nyt piti Ranta-Jussin lähteä poikki ja jossakin Lampan nurkan takana kuunnella, mitä tapahtuisi, ja pian tulla ilmoittamaan. Sillä semmoinen oli Santerilla tarkoitus, että kun tullimiehet panevat roskakuormalle peslaakin ja riemuissaan lähtevät sitä sekä hevosta viemään Haaparannalle päin… silloin hän alkaa kolmella hevosella kuljettaa tavaroita poikki, että vinkuu…

Hän selitti Matille ja Jussille, mitä aikoi, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin kissan.

He kuuntelivat yhdessä, alkaisiko Lampan pihasta kuulua mitään oudompaa melskettä. Mutta vaikka oli aivan tyven, ei mitään kuulunut, ja epäilemättä oli Liisa jo ehtinyt pihaan asti.

Santeri neuvoi vielä Jussille, miten menetellä, ja Jussi läksi kävelemään suoraan Lampalle päin.

Pimeä oli, kun Jussi nousi venevalkamasta Lampan pihaan. Hän käänsi naapukan korvilleen, jotta naamakin osaksi peittyi. Tavallisesti hän käveli etukumarassa, mutta nyt hän koetti kävellä suorana ja pönäkkänä, etteivät tullimiehet tuntisi, jos osuisivat kohti tulemaan.

Kujalle päästyään hän näki Ison-Joonaan juosta könttivän pihan poikki ja kiroilevan, ja maantieltä päin kuului isoäänistä puhelua…

Patruuna seisoi rappusilla, jonne konttorin ikkunasta lankesi valoa, seisoi siinä avopäin, huitoi käsillään ja kiroili:

»Pahus vie… kuka lorvi se oli tuo mies?… Hevonen ja kolme
tupakkakulia… Joonas?… Joonasi… Tule tänne! Näetkö?…
Kuulitko?… Voi maan perkelettä sitä Santeria… Joonas, Joonas!
Helvetin aasi!»

Ranta-Jussi ymmärsi, kuinka oli käynyt. Häntä nauratti, ja hän vihkaisi mennä pihan läpi, niin etteivät patruuna ja Iso-Joonas häntä huomanneet.

Isoa-Liisaa hän ei nähnyt, mutta sensijaan hän riensi maantielle päin, mistä kuuli tullimiesten ääniä. He tuntuivat pysähtyneen tielle ja siinä tuumailevan. Jussi laskeutui pellonojaan ja konttasi pohjaa myöten, niin että pääsi melkein tullimiesten viereen. Siinä hiljaa kyyrysissään hän kuunteli.

Hyvillään he kuuluivat olevan ja kaikin kolmin seisovan kuorman vieressä. Uskoivat saaneensa suuren saaliin.

»En minä tuntenut», vastasi Fynke. »Kun tartuin kiinni hevoseen, hyppäsi mies kuorman päältä ja näytti vilistävän navetan taakse…»

»Ei ollut Palomäen Santeri… eikä Oinas-Matti, ja liian pitkä hän oli
Ranta-Jussiksikin», kuului kolmas, Kruuki selittävän.

»Olkoon kuka hyvänsä, mutta Palomäestä tämä kuorma on lähtöisin ja Santerin hommaa se on… Muut eivät olisikaan näin rohkeita… Mutta kerran pettyi Palomäen viisas isäntäkin», kuului Saalkreeni hyvillään lausuvan.

Jussi kuuli selvästi kaikki heidän puheensa. Nyt tullimiehet alkoivat neuvotella, kuinka tekisivät. Maantiellä oli vielä huono rekikeli, kun oli routaa melkein joka paikassa, mutta jäitse oli jo kuljettu joenrantoja pitkin Haaparannalle asti ja vain kosken kohdilla menty maitse. Niin päättivät tehdä tullimiehetkin, sillä niin pian kuin mahdollista he tahtoivat saada takavarikkoon otetut tupakkamatot ja hevosen asianomaiseen paikkaan, näyttääkseen, että onnistuu se heillekin… Nyt heti, tänä iltana aikoivat lähteä…

Kruuki-niminen tahtoi vielä käväistä heidän asunnossaan, joka oli hiukan ylempänä; toiset, Saalkreeni ja Fynke aikoivat Lampan alapuolella ajaa jäälle.

Sen kuultuaan Jussikin tuli piilostaan takaisin, ojanpohjaa pitkin kontaten. Mutta päästyään vähän edemmäksi hän nousi tielle ja läksi juosta vilistämään. Mennessään Lampan pihan poikki hän näki konttorin ikkunasta, että patruuna pauhasi Joonaalle, joka seisoi lakki kourassa oven suussa. Hän riensi kuitenkin minkä ehti jäälle, hyvin tietäen, että Santeri levottomana odotti tietoja.

Mutta hänen ehdittyään puolijokeen tuli Santeri yksinään vastaan. Iso-Liisa oli jo palannut ja kertonut, että takavarikkoon oli otettu kuorma ja hevonen, mutta muuta ei tiennyt.

»Jopa kävi hyvin», sanoi Santeri riemastuen. »Ne lähtevät kaikki kuorman vientiin… Hyvääpä kuuluu…»

Nopeasti hän selitti Jussille, mitä nyt oli tehtävä. Jussin oli mentävä omaan rantaan, missä Oinas-Matti odotti. Hänen piti sanoa Matille, että iso ruuna oli pantava valjaisiin ja kuorma laitettava valmiiksi. Sitten Jussin oli riennettävä törmälle vahtimaan, milloin Lampan yläkerrassa sytytetään tulet. Silloin hänen piti juosta ilmoittamaan Matille, että nyt sopi tulla…

Santeri itse menisi vielä katsomaan ja vakoilemaan, että kaikki oli selvää ja että tullimiehet todella poistuivat. Kuitenkaan ei uskallettaisi tuoda enempää kuin yksi kuorma kerrallaan. Lampan asiapojan hän lupasi toimittaa tuomaan vähän väkevää molemmille.

Jussi hoksasi heti, mitä Santeri tarkoitti, ja lupasi toimittaa kaikki täsmällisesti. Hän läksi Suomen puolelle, ja puolijuoksua painautui Santeri Lampalle päin.

Kun Santeri astui konttoriin, seisoi Iso-Joonas suu naurussa oven pielessä ja selitti juuri, mitä tupakkamatoissa oli ollut. Santerin tulosta patruuna riemastui niin, että Santerin piti istuutua pöydän päähän, eikä paljoa puuttunut, ettei patruuna rientänyt häntä syleilemäänkin.

»Tilta hoi, tuoppa parasta konjakkia ja sokeria!» huusi hän puotipiialle, tarjosi Santerille sikaaria ja antoi Joonaallekin.

»Häkö… häkö!» nauroi hän. »Oletpa sinä, Santeri sentään… Kuka hitto olisi hoksannut tuollaisen vikkelän tempun…. Se oli niin… joo, aivan verraton sutkaus niille hävyttömille kanaljoille…»

Patruuna ihmetteli ja nauroi. Ennenkuin Joonas tuli selittämään, kuinka asia oli oikeastaan järjestetty, oli hän silmittömästi suuttunut ja kironnutkin Santerin tyhmyyttä ja varomattomuutta, selitti hän naurun lomassa.

»Ja varmaan ne nyt menevät Haaparannalle asti, ennen kuin katsovat, mitä tupakkakulit sisältävät… Mutta voi sitä pitkää nokkaa…»

»Eivätkä tunteneet Isoa-Liisaa… eivät aavistakaan kuka heitä… ja mistä sinä hoksasit sen vanhan hevoskaakin?»

»Hoksata pitää», sanoi Santeri, mutta häntä näytti huvittavan patruunan ihmettely enemmän kuin koko asia.

Mutta kun konjakki oli tuotu pöydälle ja patruunan annettua Joonaallekin pitkänlaisen ryypyn Joonas mennyt hommiinsa, alkoivat patruuna ja Santeri keskenään tuumailla. Kiire oli. Santeri ei maistanut konjakkia kuin puoli pikarillista, mutta sensijaan hän sanoi, että miehille… pitäisi panna poika viemään…

»Juu vain…jopa tietenkin», lupasi patruuna ja kuiskasi puotipiialle,
Tiltalle.

Santeri läksi vielä ulos vakoilemaan, mutta patruuna jäi yksin konttoriinsa kävelemään. Määrä oli sitten vasta sytyttää tuli yläkertaan, kun Santeri kävisi sanomassa. Hän oli aikonut käydä vakoilemassa, olivatko tullimiehet todella lähteneet Haaparannalle päin.

Jännityksessä patruuna odotti Santerin takaisintuloa. Huolta ja hommaa oli. Tuhansien markkojen arvosta oli hänellä tavaraa Palomäessä, ja kiire olisi niillä ollut rajan yli, sillä Lamppa välitti muualle Ruotsiin kaikenlaista. Ennen, takavuosina, oli »luntreijaus» käynyt hyvin, sillä rajavartijoita oli harvemmassa. Mutta ahtaalle oli nyt ottanut, ja häntäkin, Lamppaa, oli sakotettu sekä tullipetoksesta että viinanmyynnistä. Mutta kumpaakaan hommaa hän ei malttanut heittää pois, sillä hyvät olivat niistä tulot. Vähimmällä oli Lamppa sittenkin päässyt Ruotsin puolen kauppiaista. Ei ollut häneltä saatu vahingoksi asti tavaroita takavarikkoon, ja mitä viinanmyyntiin tuli, niin sitä oli myyty… eipä hän itsekään osannut sanoa kuinka paljon. Muille kauppiaille oli viime talvenkin kuluessa tullut suuria vahinkoja, muutamille niinkin suuria, että saivat tehdä vararikon ja itse astua linnaan sakkoja maksamaan.

— Mutta tyhmiä ja varomattomia he olivatkin olleet, — mietiskeli Lamppa huoneessa kävellessään. — Panevat kaikenlaisia tyhmiä tuomaan kuormaa poikki ja uskovat kaikille kelvottomille tavaransa… Mutta eipä anna Santeri pettää itseänsä… Jessus, kyllä vain ovat vihaiset minulle ja Santerille, nämä tullihurtat, ja vieläpä Oinas-Matillekin ja Ranta-Jussille… Joo… joo… Mutta elää tässä kunkin pitää…

Hän oikoi pitkää vartaloaan, niin että iso vatsa pullisteli kuin suovanperä.

»Missä hemmetissä se Santeri nyt näin kauan viipyy?» hän sitten sanoi ääneen ja katsoi kelloansa, joka jo aloitti yhdeksättä.

»Tilta hoi, panitko pojan viemään Oinas-Matille… ja oletko varustanut lamput yläkertaan?» huusi hän sitten puodin ovelta.

»Kaikki on toimitettu», vastasi nokkela Tilta, joka oli oli ollut patruunan uskottuna palvelijana jo kymmenen vuotta.

Silloin tulla tupsahti Santeri kuin varjo konttoriin. Hän tuli ja meni aina niin hiljaa, ettei hänestä kuullut eikä nähnyt mitään ennenkuin hän aukaisi oven ja astui huoneeseen. Hänen kiiluvista silmistään patruuna päätti, että asiat olivat hyvällä kannalla.

»Sytyttäkää pian tulet yläkertaan…! Minä sanon Joonaalle, mitä hänelle kuuluu!…. Eikä patruuna saa liikkua konttorista!» selitti Santeri nopeasti. »Pian kaikki!» hän sitten lisäsi komentavalla äänellä ja oli samassa jo ulkona.

»Tilta! Tilta!» hoki patruuna ja koetti olla notkea liikkeissään hänkin, rynnätessään puodin ovelle Tiltalle määräyksiä antamaan.

Vikkelästi laskeutui Santeri pihalle ja riensi puolijuoksua pirttiin, jossa tapasi Joonaan. Tälle hän selitti, mikä oli aikomuksena. Käski Joonaan mennä valmiiksi makasiiniin ja odottaa Oinas-Matin tuloa. Tosin ei ollut mitään erityistä pelättävissä, sillä hän, Santeri, oli ottanut selvän, että kaikki tämän kylän tullimiehet olivat lähteneet »suurta saalistaan» Haaparannalle viemään. Saattaisi kuitenkin tapahtua, että muiden kylien tullihurtat osuisivat liikkeelle, ja niitä vastaan täytyi olla varuillaan.

»Pidä silmät ja korvat auki, ja jos jotakin näet, niin juokse kujalle ja puhalla pilliin, jotta Matti tietää kääntää takaisin», neuvoi hän lopuksi Joonasta.

Hän läksi taas kotiin päin, tahtoen vielä neuvoa Mattia. Ilma oli kylmennyt, taivas oli täynnä tähtiä, ja vuorien päällitse loimusivat revontulet, ensimmäiset tänä syksynä. Puolivälissä jokea Santeri silmäsi taakseen ja näki, että Lampan yläkertaan oli sytytetty tulet. Hän joudutti kulkuaan, arvaten, että Matti ja Jussi olivat tekemässä lähtöä joen poikki.

Juuri kun hän ehti kotirantaan, romahti hevonen kuormineen rantatörmästä alas jäälle. Oinas-Matti istui tupakkakulin päällä, ja valjaissa oli Palomäen iso ja väkevä ruuna, joka oli satoja kertoja vilahtanut tullimiesten nokan alta.

Matti oli ryypännyt kelpo lailla patruunan lähettämistä viinoista, jotta oli rohkeimmillaan humalassa. Kehui voimiaan ja sanoi Santerille, että pään hän halkaisee tullihurtilta, jos ne eteen tulevat. Santeri tyynnytti -häntä kuitenkin ja selitti, ettei muuta tarvinnut kuin ajaa suoraan makasiinin eteen. Joonas odotti makasiinissa ja oli valmiina auttamaan tupakkamattoja sisälle.

Hän massautti suullaan, ja vireä, vastakengitetty ruuna läksi nopeaa juoksua Ruotsin puolelle. Santeri aikoi ensin mennä ja ruveta Ranta-Jussin kanssa ottamaan tavaroita esille makasiinista, mutta muuttikin päätöksensä ja läksi seuraamaan Mattia. Tämä ajoi jo melkein toisella rannalla, sillä selvästi kuului, kuinka ruuna juosta vilisti pitkin mainiota, sileää munakkaa.

Matti istui vähän huojuen tupakkakulin päällä, ja kun venevalkamassa reenjalas kopahti kiveen, oli hän pudota silmilleen. Hän laski kirouksen ja tempasi ohjista…

Silloin juuri kuului ilmaa halkaiseva vihellys Lampan kujalta, mutta kun reen raudat kiljuivat routaa vasten, ei Matti sitä kuullut. Mutta Santeri kuuli sen jäälle, arvasi vaaran uhkaavan ja riensi juosten perässä.

Matti ajoi remuten täyttä juoksua Lampan pihaan ja karjui. Juuri kun hän ehti kujalle, istuen selin navettarakennukseen päin, ryntäsi neljä miestä navetan takaa hänen kimppuunsa. Kaksi heistä karkasi kiinni hevosen päähän, ja toiset kaksi vetäisivät Matin rentonaan kuormalta alas, niin että pää ja hartiat vastasivat lujasti routaiseen maahan. Kaikki kävi niin äkkiä ja arvaamatta, että Matti ei kerinnyt vähintäkään puolustautua. Häneltä temmattiin ohjat käsistä, eikä hän muuta kuullut tai ymmärtänyt kuin Saalkreenin äänen, jonka hän tunsi:

Hetkeksi hän meni kuin tainnoksiin, mutta nousi samassa pystyyn, kiroillen mitä suusta ehti tulla… Tullimiehet ajoivat jo tiellä asti…

Samassa ilmestyi Iso-Joonaskin pihasta päin Matin luokse kujalle ja juosten ja läähättäen Santeri rannasta.

Matin päähän oli routa iskenyt reiän, josta tippui verta hiuksiin ja hiuksista takin selkää pitkin…

Läähättäen siinä annettiin molemminpuolin selityksiä ja kirottiin. Iso-Joonas tiesi, niin oli kuullut tullimiesten sanovan, että taipaleella he olivatkin alkaneet tarkemmin katsella tupakkamattoja ja silloin havainneet, kuinka hävyttömästi heitä oli petkutettu. Santerin nimeä he olivat maininneet ja uhkailleet.

Santerin kiiluvissa silmissä leimahti koston tuli, ja pirullinen ilme välähti kasvoilla.

Kujalta oli rähinä kuulunut konttoriin, jossa patruuna yksin käveli levottomana. Pahaa aavistaen hän riensi portaille, avopäin ja takitta.

»Herr Jessus!» hätäili hän, kun näki miesten seisovan kujalla. »Kuinka on käynyt? Varmaankin on saatu tehdä peslaaki! Enkös arvannutkin! Te lorvit! Missä Santeri on?»

»Painu sisälle siitä huutamasta kuin varis tunkiolla!» huusi hänelle
Santeri.

Mutta Santeri ja Oinas-Matti läksivät takaisin Suomen puolelle, Matti kiroten ja kostoa uhaten, Santeri äänettömänä, mutta synkissä mietteissä hammasta purren.

Rantatörmällä he tapasivat Ranta-Jussin, joka heti arvasi, mitä oli tapahtunut.

»Käy pyytämässä Rämä-Heikkiä tänne!» käski Santeri Jussia. »Sano, että minä pyysin. Rahaa ja viinaa on, sano niin…»

Ranta-Jussi ymmärsi, että tässä haudottiin isompia hommia. Arvasi siitä, että Santeri oli synkissä mietteissä, ja siitä, että hän käski kutsumaan Rämä-Heikkiä. »Näytetään niille, ettei meiltä niinkään oteta peslaakia», sanoi Santeri, ja Matti ja Jussi tiesivät nyt varmaksi, että hänellä oli isompi yritys mielessä.

»Sitä minäkin!» ihastui Matti, joka oli täysin tointunut päähän saadusta iskusta; verikin oli jo lakannut juoksemasta.

Eniten suututti Santeria se, että hän menetti hyvän hevosensa, joka jäi hänen vahingokseen. Tupakkamatoista hänen ei tarvinnut välittää; mitä tullimiehet saivat haltuunsa, se oli, välipuheen mukaan, patruunan vahinko. Mutta kiukuissaan Santeri kerkisi miettiä monenlaista. Ja hän päätti yrittää, toivoen, että onni häntä vielä potkaisisi….

Mutta sisälle tultuaan hän oli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Emäntä näki kuitenkin hänen kalvenneissa kasvoissaan synkän ilmeen ja tiesi, että kun Santerin silmät noin paloivat, hänen sisässään kiehui kuin kattilassa.

Tullimiehet olivat riemuissaan saaliista. Heitä oli hävyttömästi petetty, mutta he olivat saaneet kostaa. He arvasivat hyvin, että Palomäen Santeri oli tuolla roskakuormalla hevoskaakkineen tahtonut viekoitella heidät pois näkyvistä ja sitten… Mutta jo pettyi kerran, ja pahasti pettyikin. Ja aika lailla hämmästyi Oinas-Mattikin…

Hyvillään he nyt juttelivat, kun kolmisin olivat viemässä saalistaan Haaparannalle. Sillä he eivät tohtineet yön aikana olla vähemmällä joukolla liikkeessä. Useita satoja kruunuja maksoi kuorma ja hyvä hevonen, joka sekin joutui takavarikkoon.

Toisen kylän tullimiesten oli sillä aikaa määrä vaaniskella Lampan ympäristöllä.

Pitkin joen rantajäätä he ajelivat, kaikki kolme kuormalla istuen.
Virma hevonen oli Palomäen ruuna, jonka tullimiehet hyvin tunsivat ja
jonka olivat monta kertaa nähneet juosta vilistävän joen poikki…
Mutta nyt oli Santeri menettänyt hyvän hevosensa.

Ruuna tuntuikin oudoksuvan ajajiaan. Pelkäsi varmaan, kun ei vähääkään asettunut vauhdistaan, vaikka, kuinka koettivat tyynnyttää.

»Kyllä kai sitä Santeria nyt kaivelee!» arveli Saalkreeni »kun näin hyvän hevosen menetti».

Toiset miehet, Fynke ja Kruuki, esittivät, että kun näin hyvin oli lopultakin onnistunut, saatu näin suuri takavarikko, sopisi ajaa Jafetin kestikievariin, joka oli aivan joen rannassa törmällä. Siinä he vähän levähtäisivät, söisivät ja ottaisivat ryyppyjä, kun oli kylmä ja yön aika.

Siihen tuumaan suostui Saalkreenikin, ja kun he olivat jo ehtineet ihan likelle kestikievaria, joka oli pari penikulmaa Lampasta Haaparannalle päin, käänsivät he jäältä pihaan, niin että rekiraudat iskivät tulta.

Talo oli heille tuttu, ja vaikka oli jo melkein yö, otettiin heidät vastaan kuin suuret herrat. Ja kun isäntää puhuteltiin tuttavallisesti, tuotiin pöytään mitä mieli teki, kuten Ruotsin kestikievareissa ainakin.

Hevosen kuormineen he ajoivat ihan ikkunan alle, jotta olisi hyvä pitää silmällä.

Ja sitten he maistelivat, ja hauskasti tuntui ilta kuluvan, ja hyvä oli olla… Maistelivat niin, että tuntui aika lailla nousevan päähänkin. Mutta sitä rohkeammaksi heillä mieli kävi.

Yö oli niin pimeä, ettei eteensä paljoa nähnyt. Taivas olikin vetäytynyt paksuun pilveen, joka ennusti sankkaa lumituiskua.

Melkein samaan aikaan kun tullimiehet nousivat jäältä Jafetin kestikievariin, laskeutui Palomäen Santeri miehineen kotinsa pihalta jäälle ja läksi ajamaan pitkin rantajäätä alaspäin. Valjaissa heillä oli Palomäen uljas ja nuori ori, joka oli juoksustaan kuuluisa.

Neljä miestä heitä istui kolmitakkareessä, nimittäin Santeri, Oinas-Matti, Ranta-Jussi ja äskenmainittu Rämä-Heikki. Ja kovasti löyhkäsi reestä väkevän konjakin haju, ja molemmat povitaskut olivat Santerilla pullollaan. Jäälle tultuaan miehet alkoivat keskenänsä haastella ja maistoivat väliin pullosta, joka Santerilta lähtien kulki miehestä mieheen.

Santeri itse oli ohjissa ja antoi oriin hölkätä tasaista juoksua. He ajoivat Palomäestä lähtien suomenpuolista rantaa pitkin, korkean rantatörmän suojassa. Oli pimeä, niin ettei eteensä erottanut, mutta Santerille oli tie tuttu ja hän osasi kyllä ohjata hevostaan sinne, mihin aikoikin.

Keskellä Tornionjokea, Palomäkeä alempana, on laaja saari, Käkisaareksi nimitetty. Se jakaa joen kahteen haaraan, ja siinä on monen pitäjän verottomat niityt. Kun oli ehditty Käkisaaren kohdalle, ohjasi Santeri orittaan saarta kohden ja ajoi eräästä kapeasta vuopion suusta ikäänkuin saaren sisään. Vuopiota pitkin sitten kiidettiin eteenpäin yhä alemmaksi. Vuopio oli kapea juova, joka korkearantaisena luikerteli Käkisaaren halki. Eräässä paikassa, jossa törmä oli loivempi, he nousivat törmälle ja lähtivät ajamaan pitkin saaren selkää, mutta nyt Santeri ohjaili Ruotsin puolta kohden.

Hän oli miehilleen jo kotona ja matkalla selittänyt, mikä oli aikeena. Viekkautta ja varovaisuutta piti ensin koettaa, mutta jos ei muu näyttänyt auttavan, ryöstäisivät he taipaleella sekä hevosen että kuorman takaisin.

Epäilemättä se onnistuisi, sillä heidän joukossaan oli paljon vankempia miehiä kuin tullihurtat. Oinas-Matti ja Rämä-Heikki olisivat jo kahdenkin uskaltaneet, ja apuna siinä olivat Santeri ja Ranta-Jussikin. Rämä-Heikki varsinkin oli kuuluisa mies. Julman vankka hän oli ja niin rohkea, ettei mitään pelännyt. Tappelija hän oli ilmoisen ikänsä ollut ja kerran istunut linnassakin varkaudesta. Nyt hän kulki irtolaisena kylästä kylään henkeään elätellen. Mutta näinä vuosina oli hänelläkin ollut lihavammat päivät, hommaten salakuljettajana milloin missäkin kylässä pitkin jokivartta.

Rohkeita tuumia miehet keskenään haastelivat, ja Santeri neuvoi, kuinka olisi meneteltävä. Rohkeasti ja tulisesti! Eikä kukaan saisi ääntä päästää! Suu kiinni! Mutta liukkaasti liikkeellä!

Kun he ehtivät Ruotsin puolen rannalle, nousi Santeri reestä ja alkoi tarkastella jälkiä, pienen pienen lyhdyn valossa, jonka otti esille taskustaan. Pian hän tunsikin oman hevosensa jäljet, jotka olivat paljoa suuremmat kuin keskikokoisten hevosten; merkkinä oli vielä, että hänen ruunansa kengissä oli etuhokat, joita eivät muut käyttäneet. Hän läksi jälkiä seuraamaan, ja toiset ajoivat perässä…

Niin he kulkivat muutamia kilometrejä. Santeri meni edellä juoksujalassa. Jäljet lähenivät yhä rantaa ja nousivat vihdoin maalle.

Santeri säpsähti ilosta, sillä toisia jälkiä ei näkynyt maalta jäälle tuleviksi. Vaikka oli pimeä, tunsi hän paikan Jafetin kestikievarin rannaksi.

Tullimiehet olivat siis menneet sinne ja kukaties alkaneet riemuissaan ryypiskellä! Santeri oli sitä arvellut pitkin matkaa, mutta ei ollut kuitenkaan voinut uskoa sitä todeksi!

Hän käski miestensä pysähdyttää hevosen, ja yhdessä he kuuntelivat hiljaa hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan talosta päin, vaikka se oli hyvin likellä joen törmää.

»Olkaa hiljaa ja vartokaa, minä menen vaaniskelemaan taloon!» sanoi
Santeri miehille.

Kumppaneitaan hän ei tohtinut ottaa mukaan. Jos tullimiehet osuisivat olemaan talossa, ei yksikään pääsisi niin pakenemaan, ettei häntä tunnettaisi. Mutta itseensä hän luotti.

Hän hiipi hiljaa rakennuksen päähän ja seinävierustaa pitkin pihaan. Silloin hänen tarkka korvansa jo kuuli ääntä, joka syntyi siitä, että hevonen puri heiniä. Hiljaa kuin varjo hän lähestyi yhä seinän vierellä pysyen. Mutta äkkiä hän alkoi kuulla isoäänistä puhelua sisältäkin, ja kun hän pääsi kuistin toiselle puolelle, näki hän valon lankeavan ikkunasta oman hevosensa selkään.

Santerin sydän löi kovasti, mutta vielä virkummin työskentelivät aivot.
Hetken hän vielä kuunteli ja oli jo hiipinyt melkein reen viereen.
Ääniä kuului nyt sisältä useampia, mutta yhtään selvää sanaa ei hänen
korvansa erottanut. Tuntui kuin olisi riidelty…

Silloin hän sieppasi puukon tupesta ja puri hampaansa yhteen.
Silmänräpäyksessä katkesi marhaminta…

Suitset olivat suussa. Tullimiehet olivat, vastoin hevosmiesten tapaa, jättäneet hevoselle suitset suuhun. Nuolennopeasti Santeri tarttui ohjiin ja napsautti ruunaa kylkeen. Hevonen tunsi isäntänsä, ja virkku kun oli, kääntyi pian seinältä pois. Rapsahti kerran, ja reenraudat kivessä kiljahtivat, kun Santeri hellitti kujaa kohti menemään…

Kaikki kävi kuin olisi jo ennen valmiiksi mietitty. Kujalla Santeri läimäytti ruunaa toisen kerran kylkeen, nyt niin lujasti kuin jaksoi, ja kirosi hiljaa. — Ruuna ymmärsi, että nyt tuli mennä, ja julman pitkään harpaten se juoksi kuin riivattu myötämaata rantaan.

Santeri istui tanakkana sevin puolella, hajasäärin tupakkakulin päällä, eikä horjahtanutkaan, vaikka jäälle tullessa reki pahasti keikkui kivien ja mätästen yli.

»Ajakaa perässä! Lyökää selkään!» huusi hän miehille, jotka hämmästyneinä seisoivat rannassa oriin vieressä.

Mutta hyvin hekin hoksasivat, kuinka oli käynyt, kun tunsivat ruunan ja kuorman. Eivät ehtineet toisilleen monta sanaa virkkaa. Tulinen kiire oli ja hätä kädessä. Täyttä laukkaa he lähtivät ajamaan Santerin perään, Oinas-Matti hoitaen ohjia ja Rämä-Heikki oritta ja Ranta-Jussi pitäen molemmin käsin reestä kiinni. Sillä vauhti oli nopea, ja välistä reki singahti käänteissä melkein ympäri, kun ori laukkasi niin, että isoja jääkappaleita lenteli vasten silmiä kuin pyssyn suusta…

»Onpa tuo Santeri poikaa… semmoisista minäkin pidän», puhkesi
Rämä-Heikki ihmettelemään.

»Kuorman ja hevosen otti tullimiesten nokan alta… voi saakuri!» kummasteli Ranta-Jussikin.

Mutta Oinas-Matti, joka oli ajomiehenä, ei ehtinyt mitään puhua. Ori asettui vihdoin laukkaamasta ja alkoi juosta nopeasti ja komeasti… »Pääsee näillä hevosilla», jouti Mattikin nyt sanomaan.

Santeri ajoi edellä ja käänsi menemään Käkisaarta kohden. Ei kuulunut muuta kuin hurjaa kavioiden kapsetta, kun kaksi hevosta ravasi kovaa vauhtia.

Kun he ehtivät yli Käkisaaren ja saapuivat saaren suomenpuoliselle törmälle, pysähdytti Santeri ruunansa ison heinäladon viereen, ja jäljessä tulevat seurasivat perässä.

Miehet nousivat reestä ja kävivät koettelemaan hevosia, joista valui kuuma vesi ja vaahto tippui lapoja pitkin.

Mutta Santeri otti taskustaan pullon ja käski hyvin ryypätä. Ja nämä olivatkin niitä miehiä, joille kelpasi, ei tarvinnut tyrkyttää.

»Mutta nyt pian matkaan, ja ajakaa minun perässäni», sanoi Santeri, kun pullo oli miehestä mieheen kiertänyt ja tyhjentynyt.

Hän läksi ajamaan edellä, mutta nyt paljon hitaammin, pientä matkahölkkää vain. Hän ei seurannut tulojälkiään, vaan ohjasi alemmaksi saaren törmää pitkin ja ajoi jäälle vasta Vaaran kylän kohdalla. Häntä innostutti oma rohkeutensa, ja nyt, kun oli jo päästy Suomen puolelle, katosi kaikki pelko. Mielessään hän oli aivan varma, etteivät tullimiehet olleet häntä nähneet, tuskin osasivat epäilläkään, kuka hevosen ja kuorman varasti.

Mutta varovainen piti olla. Ja vaikka hän tiesi, ettei jäältä mitenkään saisi selvää jäljistä, joita oli sikin sokin, poikki ja pitkin jokea, kierteli hän rantoja, ajoi välistä keskemmälle jokea, noudatti entisiä jälkiä ja poikkesi vihdoin maalle Alaniemen rannasta erääseen taloon, jonka isäntä oli hänen sukulaisensa. He olivat nyt toisessa kylässä, Vaaralassa, kahta penikulmaa alempana Palomäkeä.

Santeri komensi miehet ja toisen hevosensa navetan taakse ja meni itse herättämään isäntää.

Hän oli ehtinyt miettiä valmiiksi kaikki asiat, ottanut lukuun kaikki varovaisuusmahdollisuudet, sillä hän arvasi, että äskeinen teko oli sitä laatua, että jos se…

III

Lunta tuiskusi seuraavana päivänä niin, että kaikki vaarojen laetkin peittyivät valkoisen vaipan alle. Joen jäältä peittyivät kaikki jäljet, eikä sinä päivänä jäällä näkynyt muita ajajia kuin heinien vedättäjiä.

Santeri oli vasta yöllä tullut kotiin, mutta kukaan ei talossa tiennyt, missä hän oli ollut ja milloin palannut. Aamulla hän oli kuitenkin pystyssä jo tavalliseen aikaan, toimitti rengin hakemaan heiniä ja alkoi itse pienentää mättäitä tallitunkioon.

Palomäen talo oli vähän erillään muista kylän taloista, niin että lähimpään naapuriin oli toisaalle kilometri ja toisaalle päin vähän vaille. Naapurien ei ollut tapana usein käydä Palomäessä, saattoipa mennä joskus viikkokin, ettei heistä ketään talossa näkynyt.

Nytkin oli mennyt monta päivää, niin ettei kukaan muu ollut käynyt kun Iso-Liisa ja Oinas-Matin vaimo, Eeva-Priita, jotka noutivat täältä karjan antia. Ei ollut koko kylässä ketään, joka olisi tiennyt tullikavaltajien yöllisestä retkestä.

Sitä Santeri mietiskeli, kun tunkioon mättäitä pienenteli. Hän tunsi jonkunlaista levottomuutta, ja mieleen tuli yhtä ja toista, mikä pani arvelemaan. Ahtaalla olisi asia, jos siitä tieto tulisi…

Mutta kuin ne ottaisivat selvän? Hän oli ollut kaikin puolin varovainen. Ruunansa ja kuormansa hän oli jättänyt Alaniemeen, sukulaistaloon, jossa hevonen pantiin pikkutalliin erilleen talon hevosista ja tupakkamatot kätkettiin vainiolle heinälatoon. Sillä Santeri ei nyt tohtinut ruunaa kotiinsa tuoda — se olisi ilmaissut koko asian…

Mutta pitkältä hänestä tuntui päivä, ja kun lumituisku iltapuolella asettui ja ilma taas selkisi, alkoi hän käydä yhä rauhattomammaksi. Ei ollut kuulunut huhuja eikä sanomia yöllisestä retkestä — ei ollut ketään vierastakaan käynyt. Mutta kun Iso-Liisa ikäpuolella tuli piimää hakemaan, kuiskasi Santeri hänelle jotakin korvaan.

Iltahämyssä Iso-Liisa lähti Lampalle hiihtäen ja palasi pimeän tullen. Santeri oli häntä vartonut tallin nurkalla ja nähdessään Liisan palaavan viittasi tulemaan talliin.

Kun hän oli tullut Lampan puotiin, oli siellä ollut Ruotsin puolen väkeä, joka oli kertonut, kuinka tullimiesten oli käynyt, että oli varastettu sekä hevonen että kuorma Jafetin pihalta, kun he itse olivat menneet sisälle. Kuulumattoman rohkea teko se oli, ja ihmeteltiin, kuka niin rohkea varas oli. Iso-Liisa oli kummastellut toisten mukana ja selittänyt, ettei ollut Suomen puolella vielä kuultukaan. Patruuna oli myöskin kuunnellut miesten puheita avoimen konttorin oven luona seisoen.

Ja miehet olivat lisänneet, että tullimiehet olivat nyt kovassa touhussa, etelään ja pohjoiseen oli telefonoitu ja hevosen ja kuorman tuntomerkit selitetty, mutta ketään eivät osanneet epäillä…

»Siitä eivät maininneet, mutta patruuna oli vähän naurahtanut, mennyt konttoriin ja vetänyt oven kiinni», selitti Liisa.

»Pidähän suusi kiinni, jos jotakin kuulet», sanoi Santeri hänelle ja pisti Liisan käteen hopearahan.

Illalla myöhään tuli Ranta-Jussi Palomäkeen piimähakuun, suksilla suoraan mökiltään hiihtäen.

Hän oli Santerin neuvon mukaan kulkenut kylällä, muka muissa asioissa, mutta hänen tehtävänään oli ollut kuunnella, puhuttiinko jo kylällä ryöstöstä.

Puhuttu oli. Mutta merkillistä oli, etteivät epäluulot olleet sattuneet heihin. Päinvastoin oli arveltu, että tullimiehillä oli kyllä vihamiehiä Ruotsin puolella — ne olivat voineet suorittaa tuon rohkean teon.

Yleensä ei tullikavallusta pidetty minään rikoksena, ja kaikki niin Suomen kuin Ruotsinkin puolella olivat yhdessä liitossa rajavartijoita vastaan. Kim heitä vain saatiin nenästä vetää ja sukkelasti pettää, pidettiin sitä onnistuneena kepposena, jolle naurettiin.

Ja niinpä nytkin. Vaikka Jafetin kestikievarissa tapahtunut rohkea varkaus oli täälläkin ennenkuulumaton, arvosteltiin sitä vain rohkeaksi tempuksi ja naurettiin rajavartijani epäonnistumiselle.

Jos joku aavisti jotakin, piti hän tämmöisissä asioissa suunsa kiinni eikä levitellyt tietoja.

Ranta-Jussin puheet olivat hyviä Santerinkin mielestä, eikä hän uskonutkaan enää kaikkia päivällisiä kuvittelujaan.

Hyvät ryypyt hän antoi Ranta-Jussille, ja käski pitää korvat auki, jotta kuulisi, mitä asiasta vielä arveltaisiin.

Yöksi tuli helähtelevä pakkanen, ja vastatuiskunut lumi »ruokki» kylmää; talven pohja oli nyt taattu, jäät lujia sekä jo'issa että järvissä, jänkät ja pounikot iljankoina.

Aamulla varhain, jo ennenkuin päiväkään valkeni, näki Palomäen Santeri, että tavallista tietä, joka toi Lampasta suoraan Suomen puolelle, oltiin viitoittamassa. Isossa heinähäkissä oli miehillä kuusennäreitä, joita he pystyttivät jäälle molemmin puolin.

Siitä asti, kun Lamppa perusti kauppansa nykyiseen Kelloniemeen, hän oli myös joka syksy pitänyt huolen, että tie Suomen puolelle viitoitettiin. Niinpä nytkin. Ylempänä jokivarrella olivat tiet kylien ja kauppiasten kohdilta jo viikko sitten kunnossa.

Santeri näki kissansilmällään, että toinen miehistä oli Lampan Iso-Joonas ja hänen kumppaninsa eräs mökkiläinen. Hänellä oli ollut kova halu päästä Lampan puheille, mutta ei ollut vielä eilen rohjennut lähteä. Nyt hän otti tekosyyksi sen, että aikoi mennä puhuttelemaan tientikkaajia, ja niin hän takkiturkki yllään käveli jäälle.

Siellä oli alkanut tavallinen syysliike. Hevosia kulki pitkin rantaa, jonne jo oli kovettunut hyvä jälki. Ylempänä ajeli heinänhakuun menijöitä, tyhjine heinähäkkeineen, ja alempaa, kaupungista asti, tulivat rahtimiehet, kuormainsa päällä istuen, haisten hokmannilta ja laulellen.

Joku tuttava, kaupungista palaava, huusi Santeria ryypylle, mutta Santeri nauroi vain, kiitteli ja huusi: »Se on oikein, pojat… ryypätkää näin pakkas-aamuna!»

Tientikkaajat olivat jo tulossa suomenpuolisella rannalla, ja kun Santeri pääsi likemmäksi, käveli Iso-Joonasₓ häntä vastaan, jättäen toisen miehen jystämään jäähän reikää.

»Patruuna odottaa kuin nousevaa kuuta», kuiskasi Joonas Santerille hiljaa, ettei toinen mies kuulisi. »Eilen jo aikoi lähettää kutsumaan, mutta ei uskaltanut, kun tullimiehet ovat siinä pihalla koko päivän kulkeneet. Tallissakin kävivät…»

Enempää ei Joonas joutunut selittämään, sillä toinen mies oli jo ihan lähellä. Santeri iski silmää Joonaalle ja läksi kävelemään Lampalle vastaviitoitettua tietä pitkin.

Mutta heti kujalla hän joutui tullimies Saalkreenia vastaan. Tulta iskivät Saalkreenin silmät, ja hän loi murhaavan katseen Santeriin.

»Mitäs nyt kuuluu Palomäen isännälle?» kysyi toinen kuitenkin, kun
Santeri jo oli ehtinyt kävellä hänen ohitsensa.

»Mitäpä minulle kuuluu… Teille taitaa kuulua enemmänkin», vastasi
Santeri, mutta ei silmännytkään taaksensa.

Saalkreeni kirosi hampaittensa välitse, mutta Santeri nousi portaita ylös Lampan puotiin.

Patruuna oli nähnyt Santerin tulevan — oli kaukoputkella katsellut miesten tientikkausta ja silloin tuntenut Santerin —, ja heti kun tämä ilmestyi puotiin, seisoi patruuna konttorin ovella ja viittoi tulemaan sinne.

Vähän päästä kuului patruuna nauravan, niin että seinät helisivät, ja taas vähän päästä hän komensi tuomaan kahvia…

Tilta ymmärsi ja vei isolla kannulla kahvia, joka oli kimaltelevan konjakkikarahvin vieressä tarjottimella.

Huhuja liikkui sekä Suomen että Ruotsin puolella, että Palomäen Santeri tai joku hänen kumppaneistaan taisi sittenkin olla se rohkea varas, joka tullimiehiltä ihan käsistä vei kuorman ja hevosen. Mutta minkäänlaisia todistuksia ei ollut. Palomäen ruunakin pysyi kateissa.

Koville oli ottanut salakuljetuksen, niin ettei Santeri ollut uskaltanut näinä kahtena viikkona mitään yrittää.

Iso-Liisa ja Ranta-Jussi tosin kuljettivat pienempää tavaraa pimeän aikana Lamppaan, kuten hevosen valjaita ja savukkeita laukkuun sullottuina, mutta muuta ei uskallettu. Ja takaisin tullessaan he toivat kahvia ja sokeria kyläläisten tarpeeksi, sillä ne olivat helpompia Ruotsin puolella, eikä Suomen tullimiehistä ollut siihen aikaan juuri mitään pelkoa.

Mutta Santeri mietti, sillä kovin olisi ollut kiire Lampan tavaroilla Ruotsin puolelle. Joitakin uusia keinoja täytyi keksiä, sillä ylen uutterasti vartioivat tullimiehet. Hiihtelivätkin joskus pimeinä iltoina ihan Palomäen vieritse nähdäkseen, mitä talossa hommattiin. Mutta kun heidät kerran huomattiin talon navetan takana, eivät he uskaltaneet Suomen puolelle suksineen tulla.

Näinä kahtena viikkona oli Santeri keksinyt rohkean tuuman. Ja vaikka se tuntuikin perin epävarmalta, kypsyi suunnitelma hänen päässään, ja niin hän aikoi yrittää. Se oli uusi ja kerrassaan alkuperäinen keino pettää rajavartijoita. He eivät varmaankaan arvaisi, niin ajatteli Santeri, että siinä olisi ansa viritettynä.

Santeri oikein hykerteli käsiään ja naureskeli itsekseen, kun hän mietiskeli ovelaa keinoansa. Jos se onnistuisi… olisi se vielä sekä hänelle että patruunalle…

Häntä ei enää huolettanut Jafetin pihalla tapahtunut asia. Hänen hevosensa ja tupakkakulit olivat tosin vielä piilossa Alaniemen talossa Vaaralan kylässä, mutta siihen hän oli jo miettinyt selityksen. Kun Ylikainuun markkinat alkaisivat joulun jälkeen panisi hän jonkun ihan oudon miehen myymään hänen ruunansa markkinoilla ja pääsisi siten pälkäästä.

Jollekulle eteläruotsalaiselle kun myy, niin ottakoot sitten tullimiehet selvän, mistä päin ruuna on tuotu… jos nimittäin sattuisivat siellä kohtaamaan ja tuntemaan.

Patruuna kutsutti häntä melkein joka päivä luokseen. Kiire olisi ollut tavaroilla Ruotsin puolelle, sillä patruuna oli tehnyt kauppoja Lapin rajalle asti kaikenlaisella tavaralla, enimmin kuitenkin jauhoilla, voilla ja tupakalla. Hän hätäili ja hoputti ja esitti Santerille, että tämä koettaisi ylempää jokivarrelta päästä poikki ja oli keksivinään muitakin keinoja, mutta ne olivat Santerin mielestä kelvottomia, kömpelöitä, — niin jos tekisi, olisi tullimiesten satimessa hyvinkin pian…

»No, mutta mitä helvettiä sitten aiot yrittää?» tiuskasi patruuna
Santerille, kun hänen ehdottamansa keinot eivät koskaan kelvanneet.

Santeri iski silloin patruunalle ovelasti silmää nauroi ja virkkoi:
»Malttakaahan… hyvä tulee kohta!»

Santeri oli Ranta-Jussin kanssa puhellut uudesta yrityksestään.
Oinas-Matillekaan he eivät vielä olleet asiasta mitään virkkaneet.
Sillä heitä epäilytti itseäänkin, menisivätkö tullimiehet todellakin
semmoiseen ansaan.

Ranta-Jussin tuli jonakin iltana lähteä Ruotsin puolelle ja mennä taloon, jossa tullimiehet asuivat. Hänen pitäisi olla surkean näköinen, mutta samalla esiintyä kostonhimoisena ja kertoa, vesissä silmin, mutta hammasta purren, että hän oli suuttunut Palomäen Santerille, vanhalle lurjukselle, ja päättänyt kostaa…

Epäilemättä alkaisivat tullimiehet kuunnella, mitä Jussilla oli sanomista, kun hän suoraan tulisi ilmiantamaan parasta veljeään. Ja Jussin pitäisi jatkaa ja kertoa tietävänsä, että sinä ja sinä yönä oli Santerilla aikomus neljällä hevosella viedä tavaraa Lampalle, mutta alempaa kotoaan, poikki Käkisaaren, nousta Ruotsin puolen maantiehen Lehmikankaan männiköstä ja siitä ajaa suoraan Lampalle — suuren heinäladon luo, joka oli vainion laidassa, likellä taloa. Siihen latoon purettaisiin kaikki kuormat…

Tullimiehet kuitenkin epäilisivät, eivät ottaisi uskoakseen Ranta-Jussia… silloin tulisi Jussin esittää, että hän lähtisi tullimiesten kanssa vahtiin yöksi… menisivät Käkisaareen jonkin heinäladon kupeelle ja siitä katselisivat niin kauan kunnes kuormat olisivat menneet ohi… Heidän olisi siten helppo saavuttaa kaikki Lampan vainioladon luota ja siepata takavarikkoon koko kuormasto. Siinä sitten näkisivät, oliko Ranta-Jussi puhunut totta….

Kun sitten, noin puolen yön aikaan, Santeri ensimmäisenä ajaisi ohi — Rantalan ladon luo pitäisi Jussin saada tullimiehet vartomaan, — olisi Jussin, jos tullimiehet eivät malttaisi odottaa toisia kuormia, vaan lähtisivät Santeria hätyyttämään, puhallettava pilliin, että Santeri tietäisi nopeammin paeta, ja silloin juostava Suomen puolelle, toisille kuormantuojille ilmoittamaan, että piti kiireesti mennä takaisin… Jos taas — niinkuin Santeri oletti — tullimiehet vartoisivat toisia kuormia, olisi Jussin, kun viimeinen kuorma olisi mennyt ohitse, kehoitettava tullimiehiä pian lähtemään suoraan Lampalle, ehtiäkseen paraiksi tekemään takavarikon — ja sitten hänen oli korjattava luunsa näkyvistä ja juostava Suomen puolelle.

Sillä häntä eivät tullimiehet sen jälkeen hyvin puhuttelisi, kun Lampan ladon luota löytäisivät pelkkää tyhjää. Sillä tullikavaltajat, kun olisivat onnellisesti päässeet Rantalan ladon ohi, eivät ajaisikaan Lampalle päin, vaan suoraan Lehmikankaalle eräälle metsäniitylle, Kortesuolle, joka oli Lampan oma, ja sinne heinälatoihin kätkettäisiin tavarat. Sieltä he palaisivat yksi kerrallaan ja vasta Vaaralan kylän kohdalta ajaisivat Suomen puolelle takaisin… Iso-Joonas saisi sitten heinähäkissä, vähän kerrallaan, kuljettaa tavarat Lampalle.

Niin oli Santeri miettinyt ja nyt selitteli Jussille kamarissaan. Jussin mielestä oli homma kerrassaan erinomainen eikä hän epäillytkään, etteikö saisi tullimiehiä uskomaan.

»Ne pitävät minua vähän löylynlyömänä… minua ne uskovat», sanoi hän.

»Sitä minäkin! Ja sinä osaat olla perhanan sukkela», kehui häntä Santeri. »Oinas-Matista ei olisi valehtelemaan, ja Iso-Liisa ei saisi ketään itseään uskomaan.»

He nauroivat molemmat, ja Santeri tarjosi Jussille taas kukkuraryypyt ja sikaareja.

Ensi viikolla he aikoivat yrittää. Siihen asti ei tehtäisi mitään, vaikka Lamppa hoputtaisi kuinka paljon hyvänsä. Valmistuksiakin oli kaikenlaisia. Pitipä vartavasten ajaa jälkikin Rantalan ladon ohi poikki Käkisaaren, ja lisäksi» oli paljon muuta, mikä koski aiottua kavallusretkeä. Luotettavia miehiä piti myös saada kaksi lisää ja kaksi hevostakin. Oinas-Matti ajaisi Palomäen toisella hevosella ja Santeri itse oriillaan edellä…

Niin he tuumailivat eivätkä aikoneet Oinas-Matillekaan mitään puhua ennenkuin samana iltana, jona aiottiin yrittää.

Aiottua poikkivientiä varten oli Santeri saanut jo kaikki kuntoon. Hän oli kylältä hankkinut kaksi hevosmiestä, jotka olivat ennenkin olleet »yötöissä» ja tiesivät, mitä muksu markkinoilla maksaa. Heidän oli määrä vasta hyvin myöhään illalla saapua hevosineen Palomäkeen, josta yön tullen pantaisiin kuormat liikkeelle.

Määrätyn, päivän aamuna Santeri pani Ranta-Jussin tiedustelumatkalle Lamppaan. Hän ei ollut käynyt Lampalla koko viikkoon, vaikka patruuna oli kutsunut harva se päivä, eikä ollut selittänyt patruunalle mitään, kuinka hänellä oli aikomus ruveta »luntreijaamaan».

Mutta nyt sattui jotakin ihan odottamatonta — Santeri ei ollut osannut sellaista aavistaakaan!

Pihalla odotellessaan Ranta-Jussin tuloa Lampasta hän näki, että Jussi tulla kähmi selkä köyryssä hiivatin kovaa kyytiä pitkin tikkatietä. Häntä vähän oudostutti, että Jussi noin pian palasi, sillä olihan Jussin määrä yhtä ja toista ilmoittaa Isolle-Joonaalle… että tämä kävisi heinässä Kortesuolla, ynnä muuta…

Santeri meni jo kujalle Jussia vastaan. Kalmankalpea oli Jussi kasvoiltaan, katkonaisesti hän puhui, silmissä pelon ja kauhistuksen ilme.

Kun hän oli saapunut Lamppaan, oli siellä kova metakka, patruuna itki ja kirosi. Tilta oli selittänyt, mitä oli tapahtunut. Oinas-Matti oli viime yönä omin lupinsa mennyt Alaniemeen Vaaralan kylään, valjastanut Palomäen ruunan, ottanut tupakkakulit heinäladosta ja lähtenyt ajamaan poikki. Jafetin kohdalta hän oli noussut maalle ja ajanut Lampalle päin… Mutta siinä juuri tulivat Jafetin kylän tullimiehet vastaan, Kruukikin joukossa… neljä miestä oli ollut. He tunsivat kohta hevosen ja kuorman ja tarrasivat kiinni, leikaten ruomat ja ohjat poikki…

Vastarintaa oli Matti tehnyt, tapellut kuin onneton neljää miestä vastaan ja lyönyt aisalla Kruukia, että melkein henki lähti… Kiinni olivat panneet Matin, mutta oli sentään päässyt pakenemaan Suomen puolelle… Nyt ollaan häntä hakemassa… Suomenkin puolen viranomaisille on annettu käsky…

»Voi turkanen kuitenkin sitä Mattia!» lopetti Jussi uutisensa, jonka oli kertonut katkonaisesti ja melkein itkua puserrellen.

Santeri kuunteli näennäisesti tyynenä, mutta silmissä leimusi, ja näytti siltä kuin hänen punertavat hiuksensa nousisivat niskan takaa pystyyn.

»Se on patruunan hommaa kaikki… Matti ei olisi uskaltanut omin lupinsa koskea minun hevoseeni!» sanoi hän, ja hänellä oli samantapainen katse kuin vimmastuneella elukalla.

He ehtivät tuskin pihaan, kun näkivät Oinas-Matin juoksujalassa ja takkisillaan tulevan sinne kujasta. Hänen naamansa oli mustelmissa, ja silmän päällä otsassa nyrkin kokoinen sarvi.

»Jo kävi hullusti… ja taisi kuolla se Kruuki… Vallesmanni ja poliisi ovat hakemassa… kun pääsisi piiloon!» puhui hän sopertamalla, pelon vallassa.

Santeri hoksasi pian, että suuri on asia, ja arvasi, että hän itsekin sotkeutuisi tähän juttuun. Nopeasti hän vei Matin navettaan ja kätki hänet muurin taakse.

»Patruuna käski!» koki Matti Santerille selittää. »En minä olisi muuten… ja neljä miestä kun oli… ja ruomat katkaisivat, niin en päässyt kuormineni…»

Matti jäi navetan muurin taakse kyyröttämään, mutta Santeri meni pihalle. Hän käski Ranta-Jussin lähteä kotiaan ja olla olevinaan tietämätön koko asiasta.

Jussi ehti juuri lähteä hiihtämään mökkiänsä kohden, kun Santeri näki vallesmannin ja poliisin ajavan tiellä. Ohi Palomäen toki ajoivat!

Santeri mietti hetkisen pihalla. Sitten hän painui navettaan ja oli siellä pitkän aikaa.

Kun hän tuli takaisin, meni hän suoraan tunkiolle mättäitä pienentämään. Hän oli oikein aavistanut! Vallesmanni ja poliisi ajoivat palatessaan pihaan.

»Olisi vähän asiaa», selitti vallesmanni ja katsoi tarkasti Santeria, mutta pieninkään väre Santerin kasvoissa ei ilmaissut, että hän jotakin tiesi.

Hän oli kuullut, että se hevonen, joka joku aika sitten oli Jafetin pihalta rajavartijoilta varastettu, oli Santerin. Kuinka sen asian laita oli?

Saattoi hyvinkin olla hänen entinen ruunansa, — niin oli hänkin kuullut maailman puhuvan, — mutta hän oli jo ensi kelillä myynyt ruunansa eräälle pitkäsääriselle kainulaiselle… Ei tiennyt, oliko kainulainen ehkä myynyt muille…

»Vai niin. Mutta sillä samalla hevosella on Oinas-Matti menneenä yönä ollut liikkeellä! Kuinka se on selitettävä?»

»No, jopa kuulen! Minun on kyllä mahdoton tietää, onko se valetta vai totta.»

»Eikö vallesmanni joudu talossa käymään?» esitteli hän. »Eihän niin kiirettä ole…»

Vallesmanni kyllä tunsi Santerin, ettei hänen puheisiinsa ollut luottamista, mutta nyt hän ei ainakaan voinut Santeria mistään syyttää, kun ei ollut mitään varmuutta.

»Kysyitkö sen kainulaisen nimeä, jolle ruunasi myit?» tiedusti vallesmanni vielä lähtiessä.

»Kysyin minä nimenkin, mutta nyt en muista… ruotsalainen nimi se oli», vastasi Santeri arvelematta.

»Kiinni olisivat Matin panneet… käsiraudat ja pultit näkyivät olevan reen sevillä.»

Hän painui sisälle, otti ryypyn ja alkoi miettiä, sormillaan pöytään naputellen.

Mutta kun ilta pimeni, läksi hän Lampalle, hiihdellen nyt suksilla alempaa tikkatietä.

Hän oli koko päivän miettinyt ja tehnyt päätöksensä. Ja nyt hän oli
Lampan puheille menossa, miettimisensä tulokset ilmoittaakseen.

Lampan oli syy, että Oinas-Matin oli noin onnettomasti käynyt. Oli kehoittanut Mattia, varomatonta ja tyhmää, yrittämään, vaikka hän, Santeri, oli käskenyt odottaa ja luvannut, että kyllä hyvä tulee… Siten saattoi miehen ansaan, hevosen ja kuorman menettäen… Kuinka kävisi, jos Matti vielä kiinni saataisiin? Siitä alkaisi juttu ja lopulta siihen vedettäisiin hänetkin…

Matti piti saada pois sekä tullimiesten että virkakunnan käsistä! Se olisi heidän kaikkien pelastus! Ja koska patruuna oli syypää siihen, että Matin niin onnettomasti kävi, niin laittakoon rahat ja hopusti, jotta Matti pääsee karkaamaan Amerikkaan…

Sieltä eivät näppäisi miestä ensi tilassa. Ja patruunalla oli kyllä varoja…

Hän oli jo valmiiksi miettinyt Matin karkumatkankin, ettei siitä mitään jälkipuheita tulisi.

Patruuna käveli edestakaisin konttorinsa lattialla, vähän kalpeampana entistään, ja kun Santeri astui sisään ja sanoi hyvää iltaa, tuijotti hän Santeriin aivan kuin ensi kerran näkisi eikä muistanut vastatakaan.

Pelästyksissään näytti patruuna olevan eikä olisi nyt juuri tahtonut
Santeria puhutella.

Kun he pääsivät puheen alkuun, niin patruuna alkoi väitellä vastaan, ettei muka ollut kehoittanut Mattia »luntreijaamaan». Mutta Santeri tiesi sanoa, että Iso-Joonas oli sitä varten käynyt Mattia hakemassakin…

Patruuna koetti vieläkin peitellä asiaa, ettei se tulisi hänen syykseen, mutta Santeri sanoi jyrkästi:

Mutta kun Santeri sitten sanoi, että niin ja niin oli toimitettava, jotta Matti pääsisi pakenemaan Amerikkaan, ja patruunan oli siihen matkarahat annettava, niin silloin Lamppa suuttui, löi nyrkkiä pöytään, ihan Santerin nokan alla, ja sanoi:

»Ottakoot sitten Matin kiinni!» hän sanoi välinpitämättömästi. »Minuun se ei kuulu. Mutta uskon kyllä että huonoa jälkeä alkaa teidän talossanne tulla, jos Matti kiinni joutuu…»

Santeri oli osannut arkaan paikkaan. Patruuna tiesi hyvin, että Santeri voisi häntä paljonkin vahingoittaa, jos tahtoisi… ilmoittaisi rajavartijoille, missä hän, Lamppa, säilytti luvattomasti maahan tuotuja tavaroita, voisipa ilmiantaa viinanmyynninkin…

Santeri seisahtui ovensuuhun. »Mitäpä siinä on… ottakoot Matin kiinni… vallesmanni ja poliisi kävivät jo hakemassa…»

»Tulehan tänne, Santeri! Ajatellaan vielä asiaa», sanoi patruuna, ja hänen äänensä oli muuttunut veljelliseksi.

Kun Santeri puolen yön aikaan hiihteli takaisin kotiinsa, oli hänellä povitaskussaan matkarahat Oinas-Matin Amerikkaan matkaamista varten.

Rajavartija Kruuki, jota Oinas-Matti oli Jafetin luona sattuneessa kahakassa iskenyt aisalla päähän, ei kuitenkaan kuollut, vaikka monta päivää vaappui elämän ja kuoleman välillä. Alkoi vähitellen tointua, ja toivoa oli hänen täydellisestä paranemisestaan.

Näinä viikkoina oli ollut paljon huhupuheita liikkeellä. Milloin tuotiin sanomia, että Kruuki oli kuitenkin kuollut, ja milloin taas, että Oinas-Matti oli vangittu. Mattia oli etsitty sekä Suomen että Ruotsin puolelta, mutta kukaan ei ollut nähnyt, eivätkä huhut tienneet sitäkään, mistä Matti Palomäen ruunan ja kuorman oli osunut käsiinsä saamaan. Vihdoin tiesi huhu, että Matti oli mennyt Amerikkaan ja että Lamppa oli antanut rahat.

Tiedusteltiin Matin vaimolta, Eeva-Priitalta, joka kahden lapsen kanssa asui torpassa, tiesikö hän, mihin Matti oli joutunut. Mutta vaimo ei sanonut tietävänsä eikä mitään kuulleensa.

Häntä vastaan ei ollut ilmaantunut minkäänlaisia epäluuloja eikä oikeastaan kukaan muu tiennytkään kuin hän itse ja Lamppa, kuinka ja mihin Matti oli mennyt. Ja kun lisäksi Kruukikin paranemistaan parani ja huhut Matin Amerikkaan menosta alkoivat vanheta, uskoi Santeri vähitellen kaiken unhottuvan. Sillä muita puheita liikkui myöskin. Sekä ylempää jokivarrelta että alempaa, Haaparannalta asti, kerrottiin kaikenlaisia juttuja tullikavaltajain ja tullimiesten kahakoista. Vahinkoja oli sattunut monelle Suomen puolelaiselle.

Niinpä oli Vauhtilan Nissiltäkin, jonka Santeri hyvin tunsi, otettu kaksi hyvää hevosta »peslaakiin», kun hän oli yrittänyt Haaparannalla myydä niitä, vaikka ne olisivat tullaamattomia. Etelästä, Tampereelta asti, oli Nissi ostanut hevoset, tänne myydäkseen, ja voittaakseen ne tuonut, niinkuin muutkin jokivarren hevosmiehet, ja noin ne nyt menivät kuin kissanhäntään. Toistatuhatta markkaa oli tullut vahinkoa. Samoin oli käynyt Perälän Petterinkin, kuuluisan hevosmiehen ja tullikavaltajan. Häneltä ei kuitenkaan ollut saatu kuin yksi hevonen, eikä sekään ollut kovin kallis. Ja monelle muulle oli vahinko sattunut, mille isompi, mille pienempi.

Santeri oli tosin menettänyt ruunansa hänkin, mutta Lampan oli täytynyt sekin maksaa. Muutoin olisivat välit Santerin kanssa menneet pilalle, ja Lampalle olisi voinut sattua isompia vaurioita.

Hyvät veljet, samoin kuin ennenkin, olivat taas Lamppa ja Santeri. Ryyppäsivät Santerin käydessä Lampalla ja pitivät uusia tuumia. Lamppakin ymmärsi, että hän oli tehnyt tyhmästi kehoittaessaan Oinas-Mattia… ja oli tainnut tulla annetuksi Matille liika paljon väkevää matkaan. Semmoinen perso juoppo ei malttanut olla juomatta itseään hutikkaan silloin, kun olisi pitänyt selvin päin toimia.

Mutta se asia oli nyt selvä. Matti oli merten takana, eikä vaimo, Eeva-Priita, näyttänyt paljoakaan ikävöivän. Työteliäs vaimo kun oli, hän eläisi uhkeammin yksin kuin juopon miesheittiön kanssa.

Eräänä iltana joulun jälkeen päättivät Santeri ja Ranta-Jussi vihdoin yrittää ja ruveta toteuttamaan ennen mietittyä poikkivientiä. Santeri oli hommannut kaikki valmiiksi. Hän oli saanut kumppaneikseen kylän kaksi rohkeinta tullikavaltajaa, ja Oinas-Matin osaa oli aikonut esittää Iso-Liisa, mieheksi puettuna. Oli sydäntalven pakkas-ilta, kun Ranta-Jussi läksi hiihtämään Ruotsin puolelle sitä taloa kohden, jossa tullimiehet asuivat. Hiihtäessään hän vielä kerran muisteli Santerin neuvoja ja varoituksia ja muita seikkoja, jotka täytyi ottaa lukuun. Ellei hän puolen yön ajaksi palaisi Palomäkeen, oli se merkkinä, että tullimiehet olivat lähteneet Jussin kanssa Käkisaareen »luntreijaajia» vahtimaan. Ja silloin Santerikin saisi lähteä hevosineen ja miehineen…

Ranta-Jussin sydän pamppaili aika lailla, kun hän lähestyi taloa, sillä hän arvasi, etteivät tullimiehet semmoisten tapausten jälkeen hyvin puhuttelisi häntäkään, vaikkeivät olleetkaan nähneet häntä liikkeellä koko talvena. Hän karkaisi kuitenkin luontoaan ja hiihti rohkeasti pihalle.

Ja hän alkoi siinä pihalla selittää Saalkreenille, mitä Palomäen Santeri ensi yönä aikoi hommata. Hän oli saanut kaikki tietää Isolta-Liisalta, joka myöskin oli suuttunut Santerille. Ja niin oli hän nyt päättänyt, että hän kostaa Santerille, lurjukselle ja hävyttömälle…

Vai niin», sanoi Saalkreeni. »Tuleppas sisälle, lurjus! Taidat olla valheen kengillä liikkeellä!»

Jussi totteli ja meni nöyränä Saalkreenin kanssa sisälle. Kruukin sijaan oli tullut uusi tullimies. Se oli iso ja vankka kuin hevonen, ja äänikin kuului kuin tynnyristä.

He alkoivat puhella keskenään ruotsia, ja Jussi seisoi ovensuussa kuin tuomittu. Saalkreeni selitti toisille ja viittasi välistä Jussiin päin.

Häntä alkoi vähän epäilyttää, kuinka tässä oikein kävisi, kun
Saalkreeni samassa astui hänen eteensä ja sanoi tuimasti:

»Sinun pitää lähteä Käkisaareen meidän mukanamme… ja varjelkoon sinua, jos valehtelet…»

»Uskallan minä lähteä… epäilemättä tänä yönä tuovat poikki…
Iso-Liisa tiesi ihan varmaan sanoa… ja hommassa oli jo iltahämyssä
Santeri ollut…»

Kun Jussi niin mielellään lupasi lähteä mukaan, alkoi Saalkreenikin uskoa, että miehellä taisi olla tosi tarkoitus! Ei olisi uskaltanut muutoin noin valehdella! Ja olihan tapahtunut tämmöistä ennenkin takavuosina. Kerrankin oli Makon kylästä muuan mies, Köykky-Jaakko, tullut ilmoittamaan, että Viikluntiin tuodaan seuraavana yönä voita koko kuorma… Niin oli tuotukin, ja hyvän takavarikon silloin saivat…

Mutta jos tämä nyt olisi totta, mitä Jussi kertoi, että neljä kuormaa… ja kalliita tavaroita… ja hyvät hevoset siihen…

Hän alkoi puhutella Jussia ystävällisemmin, tarjosipa sikaarejakin.
Fynke ja myöskin iso, uusi tullimies ottivat osaa keskusteluun.

Saalkreeni tahtoi vielä tietää, mistä Jussi oli niin pahasti suuttunut Palomäen Santerille. Jussi antoi kiitettävän selityksen ja vakuutti vielä moneen kertaan, että puolen yön aikana tulevat… Tiesi senkin, että Rantalan heinäladon ohi oli jo tie valmiina…

Ja lopuksi Jussi rukoili itkusilmin, väräjävällä äänellä, etteivät vain tullimiehet vahingossakaan antaisi häntä ilmi…

»Santeri epäilemättä tappaisi minut… siksi sydämetön hän on ja julma.»

Mutta kunniansa kautta vakuuttivat tullimiehet, etteivät missään tapauksessa hiiskuisi sanaakaan Jussista.

Sitten he kyselivät Jussilta, tiesikö hän mitään Jafetin pihalla tapahtuneesta varkaudesta — siinä olisi ansa Santerille, sanoivat, — ja tiedustelivat Oinas-Matistakin. Mutta Jussi ei sanonut niistä mitään tietävänsä. Hän ja Santeri olivat kaiken syksyä olleet vihoissa toisilleen eikä hän muuta tiennyt noista jutuista kuin sen, mitä oli kuullut kylällä puhuttavan.

Ennen puolta yötä he läksivät hiihtelemään Käkisaareen päin. Jussi kulki edellä, Saalkreeni hänen jäljessään ja viimeisenä Fynke. Sillä uusi tullimies, joka oli kaikkein vankin ja luonnostaan raudanrohkea, ei seurannutkaan Käkisaareen. He olivat keskenään asiaa miettineet, että uusi tullimies ei lähdekään Käkisaareen, vaan Lampan heinälatoon, vainion laitaan, vartioimaan. Voisihan näet käydä niinkin, etteivät kavaltajat panisi tavaroita heinälatoon, vaan kätkisivät jonnekin muualle…

»Se on oikein, mutta heinälatoon ne pannaan», sanoi Jussi. »Isolle-Liisalle oli Joonas selittänyt, että hän ajaa siitä ladosta heiniä vähemmäksi, jotta tavarat mahtuvat.»

Ja Saalkreeni oli tänään todellakin nähnyt Joonaan noutavan heiniä vainioladosta.

Pakkas-yö oli, taivas oli täynnä tähtiä, mutta revontulet eivät tänä yönä syttyneetkään, niin että oli jotenkin pimeä.

Halki väylää he hiihtelivät Käkisaarta kohden. Lampassakin oli jo sammutettu tulet, eikä Suomenkaan puolelta mistään näkynyt tulia. Verkalleen Jussi hiihteli edellä, ja kun Saalkreeni jotakin kysyi, seisahtui hän selittymään ja muisti aina rukoilla, etteivät vain häntä ilmiantaisi. Jopa viimein, kun jo noustiin joelta saareen, tuumaili, että kaiketi nyt tullimiehet antaisivat pienen palkinnon hänelle, köyhälle miehelle… kun nyt niin ison saaliin saisivat… neljä kuormaa ja kalliita tavaroita… nisujauhojakin kuorman…

»Tuossa nyt on Rantalan lato!» sanoi Jussi, kun olivat päässeet likelle latoa.

Siitä menikin ihan ladon vieritse tie, jota pitkin nähtävästi oli paljon kuljettu. He kätkivät suksensa ladon seinälle, siirsivät vähän ikkunalautoja syrjään ja kiipesivät sisälle latoon, joka oli puolillaan heiniä. Sinne he asettuivat pitkäkseen ja juttelivat.

»Yö alkaa olla puolessa», sanoi Saalkreeni, joka tulitikun valossa katsoi kelloansa.

»Niin… jos tulevat… Et taidakaan olla varma», ärähti Saalkreeni
Jussille.

Saattaa hyvinkin olla… Olipa hyvä, että menimme latoon sisälle», arveli Jussikin.

Mutta kuu he taas olivat hetken aikaa hiljaa ja kuuntelivat, alkoi Suomen puolelta päin kuulua reenjalasten kitinää. Selvästi siellä joku ajoi saarta ja latoa kohden, mutta mitään ei vielä näkynyt.

Ei öisin heiniä noudeta», vakuutti Jussi. »Santerin joukkoa se on… niin uskon…»

Hetken päästä kuului hyvin jo hevosen kävelykin ja rislan ritinä, kun se pakkasessa liitteissään rääkyi…

Saalkreeni ja Fynke kapusivat ihan ikkunan pieleen, paremmin nähdäkseen, sillä tie kulki ikkunan ohi…

Tulija oli jo lähellä, eikä hevosella ollut minkäänlaista tiukua, jonka puute myös oli tavallista tullikavaltajille. Korkea näytti kuorma olevan, ja mies istui kuin pilvissä sen päällä. Kävelyä hän ajoi ja oli tuossa juuri tulossa ladon nurkalle…

Silloin kulkija oli juuri vieressä ja istui selin latoon päin, mutta kaikki tunsivat aivan varmasti, että se oli Palomäen Santeri.

»Siinä oli ensimmäinen kuorma», sanoi Jussi hyvillään. »Puhuinko valetta?»

»Totta olet puhunut. Mutta eipäs muita kuormia tulekaan», epäili
Saalkreeni ja aikoi jo lähteä Santerin perään.

»Odottakaa hetkinen… kyllä ne tulevat, saatte paljon enemmän!» kehoitteli Jussi.

Ja kun he lakkasivat puhelemasta, kuului selvästi, että monella hevosella ajettiin Suomen puolelta päin.

Nämä tulijat ajoivatkin hyvää juoksua ja olivat äkkiä ladon luona. Niillä oli matalammat kuormat, ja ajajat olivat nostaneet turkinkauluksensa pystyyn, niin ettei heitä tunnettu. Ei sanonut Jussikaan tuntevansa.

Heti kun viimeinen hevonen oli mennyt ohitse, yritti Saalkreeni lähteä, mutta Fynke kielsi, ettei vielä…

Molemmat olivat niin hyvillään, että vapisivat, ja Saalkreeni pisti setelirahan Jussin käteen — vaivain palkkioksi.

»Nyt ei muuta kuin hiihdätte suoraa päätä Lampan ladolle»… selitti
Jussi.

Kiireesti he ottivat suksensa ladon seinältä. Jussi lähti kovasti hiihtämään Suomen puolelle, mutta ilosta hytkyvin mielin samosivat tullimiehetkin, turkit auki reuhtoen, Lampalle päin suoraan, entistä suksenlatua noudattamatta.

Paikoittain sukset vaipuivat syvälle pehmeään pakkasen puremaan lumeen, ja se hidastutti kulkua, varsinkin kun turkit tekivät hiihtäessä haittaa. Mutta nuoria miehiä kun olivat, he lykkäsivät lujasti, sillä olihan varma, suuri saalis tiedossa — niinkuin hyllyltä otettava.

He kaarsivat Lampan kartanon, siten oikaisten taivalta ja pikemmin joutuakseen heinäladon luokse vainion laitaan.

Oltiin jo hyvin lähellä, jotta olisi pitänyt alkaa kuulua liikettä ladolta ja jotakin näkyäkin.

Mutta mitään ei kuulunut eikä liioin näkynytkään. Ei näkynyt
Jönssoniakaan — isoa tullimiestä…

He seisahtuivat likelle latoa. Siinä näkyi suksenjälkiä, jotka varmaan olivat jääneet Jönssonin suksista.

Mitään ei kuulunut. Ja kavaltajain olisi jo pitänyt hyvinkin ehtiä tänne asti.

Saalkreeni puhalsi pilliinsä. Silloin kuului samanlainen vastaus metsänreunasta, ladon takaa. Ja pian ilmestyi Jönsson suksineen toisten luo.

Sen pitemmälle he eivät keskustelleet, vaan lähtivät pyrynä hiihtämään
Lampalle.

Mutta kun he pääsivät pihalle, ei siellä liikkunut ketään. Talo oli aivan pimeänä ja kaikki ovet kiinni. Näytti siltä, että Lampalla nukuttiin niinkuin rauhallisessa talossa ainakin.

»Mitä tämä merkitsee?» puuskui Saalkreeni. »Onkohan se lurjus ja heittiö Joonas kotona?»

»Niin… se olisi hyvä tietää», sanoivat toisetkin, mutta kaikkien hämmästys näytti olevan suuri.

He menivät pirtin puolelle, missä tiesivät Joonaan nukkuvan. Takoivat oveen ja ikkunoihin ja pyysivät päästä sisälle.

Pitkän ajan perästä kuului sisältä liikettä ja ovien aukomista ja kolinaa. Joonas ilmestyi alushousuillaan ovelle ja kirosi kysyen, kutka siellä semmoista meteliä pitivät.

He jäivät hetkiseksi neuvottomina seisomaan pihalle, pakkas-yöhön.
»Perhana!» noitui Saalkreeni omasta ja toistenkin puolesta.

Kamala aavistus, että heitä sittenkin oli petetty, lensi Saalkreenin mieleen. Mutta tämä oli ennenkuulumatonta!

Hän raivostui siinä itselleen ja koko maailmalle, mutta hätä keksii keinoja, eikä ollut aikaa hukata yhtään minuuttia. Tullikavaltajat eivät olleetkaan ajaneet Lampalle, vaan alaspäin!

Oliko tämä kaikki keksittyä ja oliko Ranta-Jussi sittenkin heitä puijannut…

Niinkuin se, joka ei oikein käsitä, mitä on tehtävä, kun on tulinen kiire, lähtivät kaikki kolme hiihtämään maantielle ja sitä pitkin alaspäin. Saalkreeni hiihti edellä, Jönsson kaahotti turkki auki perässä, ihan kantapäillä; mutta vähän jäljempänä heistä ahersi Fynke kuin riivattu koettaen pysyä mukana, sillä hän oli huonompi hiihtäjä kuin toiset.

Niin he hiihtivät tulisissa ajatuksissa pakkas-yössä. Saalkreeni uskoi, että kavaltajat, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet Ruotsin puolen maantielle, kääntyvätkin menemään alas päin, uskaltamatta tulla suoraan Lampalle. Ja samassa juolahti hänen päähänsä, että ehkä kavaltajilla oli jossakin läheisessä kylän talossa paikka, johon tavarat ensiksi kätkettäisiin.

Sellaiseksi paikaksi hän uskoi Lassilan riihtä, joka oli metsän laidassa puolen penikulman päässä Lampalta. Lassila oli näet Lampan veli, ja Saalkreeni tiesi veljeksillä olevan yhteisiä tavaroitakin Suomen puolella.

Sinnepäin he siis hiihtivät tulista vauhtia ohi Kortesuon tienhaaran, joka Lehmikankaan kohdalta poikkesi metsään ja josta kavaltajat olivat kääntäneet…

He toivoivat jonkun kulkijan, rahtimiehen tai kyydillä ajavan, tulevan vastaansa, jotta saisivat tietää, oliko ehkä kuormahevosia näkynyt liikkeellä. Mutta vastaantulijoita ei kuulunut, ja pian he olivat taipaleen päässä.

Mutta kun he pääsivät Lassilan riihen kohdalle, joka oli joen puolella tietä, rantametsän laidassa, ei mitään näkynyt, eikä riihelle ollut yhtään jälkeäkään.

Epätoivoissaan he seisahtuivat tielle palavissaan ja väsyksissä ja kirosivat kukin niin paljon kuin suusta ehti tulla.

Ei oikein osattu syyttää Ranta-Jussiakaan. Omaa tyhmyyttään he kirosivat, kun eivät heti Rantalan ladolta lähteneet jäljestä hiihtämään, vaan riensivät kuin hullut ensiksi Lampalle.

Mutta koko yön he kuitenkin hiihtelivät Lampan ympäristöllä ja poistuivat vasta sitten kun Iso-Joonas aamulla varhain meni talliin.

Vasta viikon perästä kertoivat huhut Suomen puolella, kuinka rohkeasti Palomäen Santeri oli tullimiehiä pettänyt. Ja molemmin puolin naurettiin tullimiesten tyhmyydelle, sillä sitä eivät huhut olleet tienneet kertoa, että tullimiehet olivat menneet Ranta-Jussin neuvon mukaan Käkisaareen.

Santeri, samoin kuin hänen »avustajansakin», kielsivät kaikki. Huihai!
Kuinka kukaan on voinut olla niin rohkea! Ei Santeri ainakaan.

Raivoissaan olivat tullimiehet yötä päivää vaaniskelleet Lampan ympäristöllä. Heidän ei ollut onnistunut saada vähintäkään vihiä siitä, mihin Käkisaaren kautta tuodut kuormat oli kätketty. Mutta he ymmärsivät, että ne lopultakin tuotaisiin Lamppaan, ja koettivat pitää siitä huolta. Pihalla he seisoskelivat ja penkoivat jokaisen kulkijan reen, tulipa kulkija Suomen tai Ruotsin puolelta. Mutta tyhjää penkoivat.

Liike alkoikin taas vilkastua, sillä Ylikainuun markkinat lähestyivät. Tullimiehillä oli niin kova kiire, ettei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, ei pyhänä eikä arkena. Sillä Suomenkin puolen hevosmiehet alkoivat nyt hommata, ja vahtimista oli joka haaralla.

Etelä-Suomesta asti olivat Suomen puolen hevosmiehet käyneet ostamassa uljaita, kiiltävän lihavia hevosia — pian alkaville markkinoille, jolloin hevosten hinta oli verrattoman korkea. Mutta tullimaksu Ruotsin puolelle tuodusta hevosesta oli melkoinen, ja kukin koetti sitä suorittamatta livahtaa rajan yli.

Santeri tiesi sen. Hän ei ollut käynyt Lampalla sitten viime »luntreijauksen» kuin yhden kerran — silloinkin yöllä. Mutta nyt hän lähti päivällä, ajoi hevosella ja kappireellä ja oli vielä pannut ylleen parhaan turkkinsa, niin että näytti aivan kuin herralta. Muitakin poikkikulkijoita oli, edestakaisin ajoi hevosia, kulkuset kilisivät ja tiu'ut soivat.

Santeri antoi oriinsa mennä vihaista juoksua Lampan pihaan ja ajoi tallin seinälle. Mutta ennenkuin hän ehti reestäkään nousta, olivat tullimiehet hänen ja hevosensa ympärillä. Joukossa oli outoja, mutta Saalkreenin ja Fynken hän tunsi.

»Katselemme tätä sinun uljasta orittasi… jos toistenkin näkisimme!» vastasi Saalkreeni, ja Santeri ymmärsi Saalkreenin viittaavan siihen, että hänkin ehkä aikoi mennä Kainuun markkinoille hevosta myymään.

Mutta lähtiessään hevosensa luota puotiin päin Santeri näki tullimiesten penkovan hänen kappirekeään.

Samassa hän myös näki Joonaan, joka heinähäkin päällä köllöttäen ajoi pihaan.

»Jopa oli hyvä, että tulit… jopa oli hyvä…» hoki hän. »Tulit kuin kutsuttu… Käy istumaan… pane sikaari palamaan… riisu turkki yltäsi…»

Erinomaisen hyvällä tuulella nyt patruuna olikin. Kaikki oli onnistunut niin kovin hyvin.

»Ja ajattele, etteivät ne pöllöt, vaikka tässä pyörivät yöt päivät, ole kertaakaan hoksanneet mennä rautakrasseillaan sysimään heinähäkkiä», puheli hän hyvillään.

Ja kertoi lisäksi, että Joonas oli vähän kerrallaan saanut kuljetetuksi kaikki tavarat Kortesuon ladosta kotia. Heinähäkkiin oli pohjalle latonut tavaraa, niinkuin Santeri oli neuvonut, ja heiniä alle, päälle ja laidoille… Osa tavaroista oli jo saatu viedyksi Ylikainuulle, mutta lisää tarvitsisi… Markkinat olivat pian tulossa.

Ja senvuoksi olikin hyvä, että Santeri tuli neuvottelemaan, kuinka nyt alettaisiin menetellä.

Patruuna kuunteli ja lasketteli väliin pitkiä nauruja. Jopa oli viisas ja kavala mies tuo Santeri! Mistä hemmetistä se aina hoksasikin!

Santeri selitti moneen kertaan, kuinka Joonaan piti menetellä. Hän itse kyllä huolehtisi, että tavarat saataisiin joen poikki.

»Kyllä, kyllä… Jäveln anamma… jäveln anamma!» nauroi ja ihmetteli patruuna Santerin rohkeutta.

Kauan ei Santeri tällä kertaa viipynyt Lampassa. Ja kun hän lähti, oli hänellä molemmat povet pullollaan, mitä lie ollutkaan…

Fynke näkyi kävelevän vieläkin pihalla, mutta muita tullimiehiä Santeri ei havainnut.

Vaaralan kylän Alaniemen sukulaisisäntä oli toinen ja alatorniolainen hevossaksa Miukin Matti toinen. Kummallakin oli kaksi hevosta, ja Santeri älysi heti, minne heillä oli matka, kun pihalla kuuli rengiltä, keitä vieraat olivat. Ylikainuun markkinoille tietenkin.

Santeri toivotti vieraat tervetulleiksi taloon, ja kun oli maisteltu muutamia väkeviä punssikuppeja, menivät talliin katsomaan hevosia.

Vieraat olivat päässeet hyvälle puhetuulelle, ja Miukin Matti rähisi ja kiitteli hevosiaan kuin olisi jo ollut markkinapaikalla. Alaniemen isäntäkin kiitteli hevosiaan, mutta ei rähissyt niin paljon kuin Matti.

Hyviä, lihavia ja uljaita hevosia ne olivat. Santeri kehui hevosta minkä kerkisi.

Mutta kun oli syöty ja molemmat vieraat olivat päihtyneet aika lailla, alkoivat he tuumailla, kuinka päästäisiin rajan yli, ettei tarvitsisi tullia maksaa.

»Elä sinä luule meitä niin tyhmiksi!» jankkasi Alaniemen isäntäkin, joka ei tiennyt, puhuiko Santeri leikillään vai tosissaan.

Santeri oli myös juovinaan silloin kun vieraatkin ryyppäsivät, mutta ei kuitenkaan juonut, ei muuta kuin vähän maistoi.

Uutisia oli vierailla paljon kerrottavana. Tullikavallusjuttuja he kertoivat ja nauroivat, että koko maailmalle oli tullut tunnetuksi, kuinka riivatun rohkeasti ja vikkelästi Santeri oli Käkisaaressa pettänyt tullihurttia.

Ja vieraat tiesivät, että Ylikainuulle tulee paljon hevoskauppiaita. Tietoja oli muka saapunut, että ostajia oli tulossa edempänä Ruotsista asti ja että hevosten hinnat olivat nousseet.

Illempänä he maistelivat yhä enemmän. Sillä molemmat vieraat, sekä Alaniemen isäntä että Miukin Matti, olivat persoja viinalle, varsinkin kun saivat juoda ilmaiseksi. Ja miksei olisi juotu, kun oltiin hyvässä talossa, jossa isäntä tarjosi, ja hevoset olivat lämpimässä tallissa.

Silloin he alkoivat esitellä Santerille, eikö hän hommaisi heidän hevosiaan poikki rajan… Nyt varsinkin, kun Santerilla ei itsellään ollut myymähevosia eikä aikomusta tänä talvena markkinoillekaan lähteä.

Illalla myöhään molemmat vieraat nukkuivat. Miukin Matti ei päässyt sänkyynkään, vaikka oli tehty vuode, vaan nukkui ovensuuhun turkkinsa päälle. Alaniemen isäntä retkotti sängyssä, vaatteet yllään.

— Kauniita markkinamiehiä! — tuumi Santeri nauraen, kun katseli väsyneitä vieraitaan.

Mutta Santeri tiesi entisestä kokemuksesta, etteivät nämä vieraat pitäneet kiirettä talosta lähteäkseen, kun hevoset olivat tallissa ja heillä itsellään hyvä olo. Kainuun markkinatkaan eivät vielä hoputtaneet. Tässähän ne voisivat makailla ja syödä monta päivää, varsinkin kun tiesivät hänellä olevan viinan viljaa… Kalliiksi niitä tuli ruokkia… neljää hevosta ja kahta miestä. Pois ne piti toimittaa!

Sitäpaitsi hänellä oli omia hommia joka yöksi markkinoihin asti! Tässä ei joutaisi muuta tekemään kuin jaarittelemaan kaiket päivät!

Ranta-Jussi hommaili siellä niinkuin isäntä oli käskenyt. Vieraitten hevoset seisoivat vierekkäin, ja talon hevoset olivat toisella seinällä.

Ranta-Jussi oli tehnyt, niinkuin isäntä oli käskenyt. Jokaiselta hevoselta hän oli leikannut hännät lyhyiksi.

Se oli Santerin omaa keksintöä, ja sillä konstilla hän oli takavuosina tullimiehiä pettänyt. Sillä ruotsalaisten tapana oli pitää hevosten hännät noin lyhyinä. Tullimiehet olivatkin tähän asti uskoneet, kun lyhythäntäisen hevosen näkivät, että se oli Ruotsin puolen hevosia.

»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Ei muuta kuin pannaan toiset valjaisiin, toiset kiinni reslain perään!»

Kaikki helisevät tiu'ut ja kulkuset Santeri leikkasi remmeistä irti, ja pian he olivat valmiit lähtemään.

Santeri oli sillä aikaa, kun hänen vieraansa ryypiskelivät, ehtinyt hommata paljon. Iso-Liisakin oli liikkeellä. Hänet oli Santeri toimittanut Lamppaan katsomaan, näkyikö tullimiehiä missään.

Liisaa nyt vain odotettiin, muuten oltiin valmiit lähtemään. Santerin tarkoitus oli ajaa hevosilla Kainuuseen menevää tietä ensimmäiseen kylään, joka ei ollut kaukana, ja jättää ne sinne erääseen tuttuun taloon, johon hän oli ennenkin salaa vienyt hevosia. Vieraat saisivat huomenna mennä hiihtäen perässä ja ottaa sieltä hevosensa ja jatkaa matkaansa Kainuuseen.

Sillä Santeri tiesi, ettei vieraista muuten pääsisi erilleen, eikä heistä ollut »luntreijaajiksi», siksi tolvanoita ja juoppoja he olivat.

Jopa Liisa hiihtää kaahotti takaisin Lampalta, eikä ollut yhtään tullimiehiä näkynyt liikkeellä. Ison-Joonaan hän oli herättänyt ja kertonut, mitä oli tekeillä. Joonaskin oli vakuuttanut, että tullihurtat olivat nyt nukkumassa, kun oli täytynyt niin monta yötä rehkiä ja valvoa. Hän oli luvannut olla hereillään…

Yöllä oli pakkanen. Santeri istuutui etumaiseen reslaan, jonka valjaissa oli Miukin Matin toinen hevonen, juoksijatamma, ja toinen, vankka ruuna, oli köytetty marhaminnasta reslan perään. Ranta-Jussi ajoi Alaniemen isännän hevosia, jotka olivat lihavan kiiltäviä ja kookkaita ruunia molemmat.

Virkut hevoset porhalsivat pyrynä jäälle ja sitten kiivasta vauhtia poikki joen pitkin viitoitettua tietä Lampalle.

Hän seisoi portailla niin kauan kuin kuuli kavioiden kopsetta, ja meni sitten sisälle, arvaten, että Santeri ja Jussi olivat jo Kainuuseen menevällä tiellä ja ettei siellä ollut pelkoa tullimiehistä.

Aamupuolella yötä Santeri ja Ranta-Jussi palasivat suksilla, jotka lähtiessä olivat ottaneet mukaansa.

Santeri vielä kiusoitteli vähän kumpaakin, ennenkuin sanoi, mitä oli yöllä hommaillut sillä aikaa kun toimet nukkuivat.

Molemmat vieraat pelästyivät ensin pahasti, näkivät pilttuut tyhjinä tallissa ja surkuttelivat, että taas piti juoda itsensä niin sikahumalaan…

Mutta pian he nyt tointuivat kohmelostaan. Ja niin tuli kiire kummallekin, että aamuhämyssä jo lähtivät kävellen Ruotsin puolelle ja alkoivat yhtä kyytiä painua Kainuuseen päin siihen taloon, johon Santeri oli yöllä vienyt heidän hevosensa.

Koko päivän hän sitten oli kovassa puuhassa. Kun emäntä hänelle jotakin sanoi, ärähti hän heti kärsimättömästi. Hän ei sietänyt enää vaimoaan, jonka tapana oli lakkaamatta itkeskellä ja haikealla äänellä varoitella miestään, ennustaen kaikenlaista. Tänään emäntä olikin ollut tavallista itkuisempi, arvatenkin vierasten vuoksi ja siitä, että talossa oli viljemmälti liikuteltu viinoja. Nyt hän muistutti Santerille Oinas-Mattiakin — sitä ei ollut ennen tehnyt. Mutta kiivaan ja tylyn vastauksen hän sai Santerilta.

Iltapimeässä ilmaantui taas Ranta-Jussikin Palomäkeen. Jussi pysytteli useimmiten ulkosalla, tallissa ja navetan puolella, sillä emäntä ei kärsinyt häntä, kun tiesi Jussinkin aina vähän väliä olevan salakuljetushommissa.

Mitä lie ollut papereita ja laskuja tarkastamassa, mutta syvissä mietteissä hän oli. Jussin tultua hän kokosi kaikki yhteen pinkkaan ja pisti pöytälaatikkoon.

Ja nyt hän alkoi selittää Jussille, mitä oli miettinyt ja miten nyt alettaisiin vetää tullimiehiä nenästä.

Käkisaaren kautta, Rantalan ladon ohi, piti ajaa. Sitä tietä eivät tullimiehet nyt, kun markkinain aika lähestyi, joutaneet öisin vartioimaan. Sitten noustaisiin maihin Lehmikankaalle, josta Kortesuolle kääntyvää tietä pitkin ajettaisiin Lampan ladoille asti. Kuormat purettaisiin sinne. Joonas saisi heinähäkissä toimittaa osan kotiin, mutta suurempi osa olisikin vietävä markkinoille.

Mutta jottei syntyisi mitään suurempaa rähinää tai liikettä, oli Santeri päättänyt olla ottamatta ketään vierasta poikki viemään… yksin vain oriilla ajaisi… Siitä olisi sitäpaitsi se hyöty, ettei tarvitsisi apureille maksaa palkkaa, sillä ne olivat vaativia semmoisissa hommissa… Vain Jussin kanssa kahden ja Iso-Liisa kolmantena. Jussin tulisi oleskella Rantalan ladossa Käkisaaressa. Siellä hänen oli pidettävä silmät auki, ja kun alkaisi kuulua, että Santeri jo oli tulossa, silloin piti kaksi kertaa helistää suurta, rautapeltistä lehmänkelloa. Se olisi merkkinä, että sopi tulla…

Iso-Liisa olisi miehenvaatteissa Ruotsin puolella, hiihtäen Lehmikankaan, maantien ja Kortesuon tienhaaran väliä edestakaisin. Jos tullimiehet silloin sattuisivat sinne päin, jolloin kello soi (sillä Iso-Liisa kuulisi kyllä kellonsoiton Lehmikankaalle yhtä hyvin kuin Santerikin suomenpuoliselle rannalle), tulisi Liisan hiihtää vastaan, jotta Santeri tietäisi kääntyä takaisin.

Kaikki oli jo valmiin?. Liisakin oli jo mennyt paikoilleen Ruotsin puolelle. Nyt saisi Jussi lähteä.

He menivät ulos, ja Santeri antoi tallista Jussille rautapeltisen lehmänkellon, joka kesäisin kuului kaukaisista kiveliöistä asti. Jussi köytti kellon vyölleen, kun ensin oli täyttänyt sen heinillä, ettei se kalisisi, ja niin hän lähti hiihtämään Käkisaarta kohden.

Joen jäällä oli keli melkoisen hyvä, vaikka olikin pakkanen. Jussin sukset luistivat aika vauhtia, eikä hän juuri vaivannut mieltään raskailla ajatuksilla. Mutta olipa hänellekin sen jälkeen, kun Oinas-Matin oli täytynyt paeta Amerikkaan ja hän oli kuullut, kuinka raskas rangaistus tullikavalluksesta oli, monesti johtunut mieleen, että voisihan hänen sattua käymään huonosti. Ja huolena oli ollut sekin, että hän kävi Santerin neuvosta tullimiehille valehtelemassa.

Kummaa oli, että Santeri niin rohkeasti uskalsi, vaikka oli kuullut, kuinka oli monen muun käynyt… Ja Lamppa toinen hyvä! Kyllä kai Lamppa jo tiesi, että linnaa saisi Viikluntin patruunakin…

Mutta Santeri oli niin viisas ja varovainen, ettei ihan ensi hädässä joutuisi tullimiesten käsiin. Hitto vie, jos tullimiehet tietäisivät, kuinka heitä oli puijattu monena talvena!

Reilusti maksoi palkan, ja ryypyt olivat valmiina… Nytkin pisti pullon poveen, ettei kylmä hätyyttäisi… Rentoa ja mukavaa oli ollut hänenkin, Jussin, elämä näinä vuosina. Ei ollut tosin iso perhekään, yksi ainoa poika, alulla toistakymmentä, akka jo aikaa kuollut. Mutta sittenkin oli ennen pitänyt halonhakkuulla henkeänsä elättää, eikä liiennyt koskaan kahviin tai viinaan talven aikana yhtään penniä. Mutta nyt liikeni. Kahvipannu oli aina lämpimänä ja silavaa leivän höysteenä joka päivä…

Semmoisissa mietteissä Jussi hiihteli, ja saaren nenään päästyään hän kuunteli siinä ja jatkoi sitten hiihtämistään, kunnes joutui Rantalan ladolle.

Hän kätki suksensa ja sauvansa ladon alle ja kiipesi sisään. Siellä hiljaa istuessa kuului ääniä sekä Ruotsin että Suomen puolelta. Selvästi kuului nytkin, että joku ajoi Suomen puolen maantietä kovaa kyytiä, kulkusen helistessä, niin että vaarat lauloivat, ja Ruotsin puolelta kuului postiljooni torveensa puhaltelevan kylää lähestyessään.

Jussi irroitti lehmänkellon vyöltään ja kuunteli tarkkaan, kömpi taas ladosta ulos ja vaani kinoksen nokassa sen edessä. Ei kuulunut hiihtämistä mistään päin… Iso-Liisakin luultavasti oleskeli lähempänä maantietä ja Lehmikangasta…

Mutta tunnin kuluttua Jussi kuuli reenjalasten ratinaa ja ruomain kitinää Suomen puolelta päin… Hän arvasi, että Santeri oli jo tulossa, ja siksi hän helisti kahdesti kelloa, niin että itsekin säpsähti.

Ei viipynyt kuin vähän aikaa, kun jo hevonen kuului lähestyvän nopeaa juoksua lahdelle päin, ja kohta sitten Santeri vilahti ohitse oriillaan kuin lentävällä linnulla ja nähdessään Jussin ladon luona hihkaisi… ei muuta joutanut.

Vain silmänräpäyksen ajan hevonen oli näkyvissä. Sitten se katosi saarelle ja uudestaan jäälle Lehmikangasta kohden. Jussi kuuli vain, että oriilla oli tulinen vauhti, että reki hyppeli perässä, vaikka paino oli raskas.

Jussi kiipesi takaisin latoon, ja nyt hän kaivoi povestaan esille pullon ja otti ryypyn.

Mutta pitkää aikaa hänen ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kuuli hevosen tulevan takaisin Ruotsin puolelta. Tavattoman nopeasti oli Santeri ehtinyt käydä Kortesuolla! Mutta ihmekös, kun ajaa niin vimmatusti ja Joonas on siellä vastaanottamassa!

Jussi jäi vartioimaan. Nyt hän käveli ympäri latoa ja nousi joskus kinoksen nokkaan kuuntelemaan. Pakkanen oli kova, ja tähdet valaisivat yötä. Ei mistään päin näkynyt tulia, eikä korva enää eroittanut matkamiestenkään ääniä tieltä. Kylmä ei lainkaan ahdistanut Jussia. Hänellä olikin jalassa hyvät lapinkengät ja yllä monta villapaitaa ja puseroa; turkki tosin oli lyhyt ja sen villa kulunut.

Santerilla oli nyt korkea kuorma, korkeampi kuin ensi kerralla, niin että hän näytti itse istuvan kuin katon harjalla. Ja ori porhalsi niin, että vain vilahdukselta ehtivät nähdä.

Kumma, että Santeri pysyikään noin korkean kuorman päällä, kun ori lennätti tuommoista vauhtia! ihmetteli Jussi.

Mutta nyt hän kiipesi taas latoon ja otti kaksi ryyppyä, molemmat pitkänlaisia. Hän koetti arvata, mikä aika yöstä jo oli kulumassa, tarkasteli taivaan tähtiä ja päätteli, että aamupuoli yötä jo oli. Tuskin Santeri enää kolinatta kertaa ehtisi, jos uskaltaisikin Ja voivathan tullimiehet aamupuolella olla liikkeellä…

Niin hän mietiskeli ja siinä toivossa, ettei Santeri enää kolmatta kertaa yrittäisi, hän joi pullonsa tyhjäksi ja hyräili huvikseen.

Santeri ei viipynyt tälläkään kertaa kauan. Mutta nyt hän tuntui ajavan pikkuhölkkää, ja kun hän tuli lähemmäksi, huomasi Jussi, että reessä istui kaksi henkeä.

Iso-Liisa istui mahdottoman pitkävillainen naapukka päässä ja turkki yllään Santerin vieressä reslan perässä.

»Ollreit», vastasi Santeri ja tarjosi pullosta ensin Jussille, sitten
Liisalle. »Ja tulevana yönä taas!» sanoi hän sitten molemmille.

Pikku hölkkää he sitten ajoivat Suomen puolelle ja saapuivat perille juuri kun taloissa sytytettiin ensimmäiset aamutulet.

Koko viikon, joka yö, jatkoivat Santeri, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa samaa hommaa. Onni oli suosinut heitä ihan tavattomasti. Tullimiehet eivät olleet kertaakaan tavanneet heitä eivätkä mitään hoksanneet, vaikka eräänä yönä oli ollut paha vaara: Jussi oli maistellut liikaa ja rämpytellyt kelloaan niin, että Ruotsin puolellakin oli arveltu saaressa olevan poroja, koska kello noin kalisee… Muita eläimiä siellä ei voinutkaan olla pakkas-iltana.

Ja niin he saivat kuljettaa poikki kaikki Lampan tavarat, jotka olivat Palomäessä. Tosin ei niitä ollut saatu Lampalle kotiin, vaan melkein kaikki olivat vielä Kortesuolla heinälatoihin kätkettyinä.

Santeri oli osannut valita otollisen ajan tullikavallukseen. Hän tiesi, että tullimiehet nyt Kainuun markkinain aikana vartioivat markkinoille meneviä, ja senvuoksi hän rohkenikin liikkua. Ja hullusti olikin käynyt monen markkinamiehen. Outoja ja tyhmiä kun olivat, eivät he osanneet välttää eivätkä ajaa semmoisia teitä, joilla ei olisi ollut tullihurttia. Ylempänä jokivarrella oli otettu kiinni kaksi hyvää hevosta ja Makon kylän kohdalla yksi. Saalkreeni ja Fynke olivat eräältä iiläiseltä ottaneet hevosen takavarikkoon Lampan kartanolla, kun tyhmä mies oli siinä kaupannut hevosiaan ja tullimiehet sattuivat kuulemaan.

Mutta monta pääsi menemään tullia maksamatta, ja kun kerran oltiin Kainuussa, niin siellä kyllä tultiin miehissä toimeen. Suomalaiset myyjät hankkivat jonkun taatun ruotsalaisen kauppaamaan hevosiaan ikäänkuin omiansa. Ja hyvin kaupat kävivät.

Santeri oli saanut tietää, että myös Miukin Matti ja Alaniemen isäntä jo olivat myyneet hevosensa, eikä heilläkään ollut tullimiehistä tullut haittaa.

Hurinaa ja ajamista oli koko markkinain aika Tornionjoen varrellakin, ja ihmisiä oli paljon liikkeellä.

Lampassa oli tulinen kiire. Mutta aina joka päivä oli siinä pihalla ja ympäristöllä joku tullimiehistäkin vaanimassa.

Ja lisäksi olivat epäluulot nyt kohdistuneet heinähäkkiin. Joka kerta, kun Joonas tuli heiniä noutamasta, sysivät tullimiehet rautakrassilla heinähäkkiin poikki ja pitkin, mutta onneksi ei niillä kerroilla sattunut mitään olemaan, kun Joonas ei silloin palannutkaan Kortesuolta, vaan vainioladolta.

Mutta erään kerran, — silloin Santeri oli jo kavaltanut kaikki tavarat Kortesuon latoihin ja markkinakiire oli parhaillaan, — Joonas uskalsi mennä Kortesuolle, ja kun oli tarve ja patruuna hätäili, pani hän häkkiinsä kaksi ruisjauhosäkkiä ja ajoi sitten kartanoon. Tullimiehiäkään ei ollut silloin näkynyt koko päivänä, mutta sattuivat juuri tulemaan toisesta kujasta, kun Joonas toisesta ajoi kuormineen pihaan.

Patruuna katseli konttorin ikkunasta, hätäili, kirosi ja silmäsi ympärilleen, ikäänkuin apua hakien.

Joonas yritti ajaa tallin eteen, mutta tullimiehet komensivat purkamaan kuorman.

Silloin patruuna riensi portaille ja huusi, että heidän piti antaa rengin olla rauhassa.

Mutta tullimiehet purkivat heinät maahan ja niin ilmestyi kaksi sadan kilon jauhosäkkiä häkin pohjalta.

Tämä oli tapahtunut pari tuntia ennen kuin Santeri saapui Lampalle. Nyt oli patruuna juuri kertomassa Santerille, kuinka ohraisesti oli käynyt ja mitä oli viety, vaikkei rakkareilla ollut mitään todistusta, että jauhot oli tuotu Suomen puolelta.

»Joonas oli sanonut, ettei hän tiedä, kenen ne säkit ovat, mutta minulta ei ole kysyttykään.»

»Sepä oli hyvä… Vahinko ei ole suuren suuri eikä teitä voi sakottaakaan, kun ette ole tunnustanut jauhoja omiksenne.»

»Höhöhöhö… Joonas saa vastata koko asiasta», sanoi patruuna päästäen rehevän naurun.

Patruuna kirosi ruotsiksi, mutta Santeri istui vakavana paikallaan.
Ensi kertaa pitkästä ajasta tullimiehet nyt kävivät Lampan konttorissa.

»Minun ne eivät ole, minä en tiedä koko asiasta… Iso-Joonas niistä vastaa», kivahti patruuna.

»Jaa, minä en tiedä mitään, eikä minulla ole niiden kanssa mitään tekemistä…»

Silloin patruuna suuttui ja karjaisi: »Ulos minun huoneestani… ja hyvin pian!»

Patruuna ja Santeri jäivät kahden kesken miettimään asiaa. Monta tuntia he istuivat ja puhelivat.

Santeri oli patruunalle sanonut, että nyt piti koettaa saada tullimiesten huomio kääntymään toisaalle, sillä he voivat alkaa vainuta, että tavaraa oli tuotu enempikin. Joonaan piti käydä heinässä, mutta Käkisaaressa, jossa Lampalla myöskin oli niitty. Sillä selvää oli, että he nyt alkaisivat jotakin arvella, eikä ollut yrittämistäkään ensi päivinä uudestaan käydä Kortesuolla. Ja Joonaan tuli kulkea tikkatietä, jotta ilmeisesti näkyi tulevan Suomen puolelta.

Joonas oli liikkeellä joka päivä; väliin oli kuormana halkoja, koska patruunalla oli Suomenkin puolella maatila, ja väliin taas heinähäkkejä. Santeri hommasi kaikki, ja jotta asia saisi suuremman merkityksen, hiihteli Santeri aina vähää ennen Lampalle, muka vartioimaan, ennenkun Joonas tuli joen poikki.

He eivät silti lakanneet vakoilemasta loitompaa. Kaikki lähitienoon heinäladot ja riihet he tarkastivat. Sillä heille oli selvinnyt, että jossakin Santerilla kaiketi oli varasto, josta Joonas oli jauhosäkit kuljettanut.

Ja vaikka he yrittivät parastaan, onnistui Santerin sittenkin Rämä-Heikin avustamana viedä useita kuormia Kortesuon ladoista Ylikainuuseen. Sillä aikaa kun tullimiehet penkoivat Lampan pihalla Joonaksen kuormia, kiirehti Santeri suksilla Kortesuolle. Sinne oli sitä ennen Rämä-Heikki mennyt hevosella. Mutta pienissä erissä täytyi yrittää, sillä tullimiehet tutkivat kuormia Ruotsinkin puolella.

Kerran olivat Jafetin kylän tullimiehet olleet Kortesuon tienhaarassa, kun Rämä-Heikki Lehmikankaan kautta yritti Kortesuolle, mutta ehti onneksi kääntää hevosen Lampalle päin. Tullimiehet tunsivat Palomäen oriin ja Rämä-Heikin ja arvasivat, ettei Heikki ollut huvin vuoksi liikkeellä.

Kului pari viikkoa. Ylikainuun markkinoilta oli palattu ja koko markkinahumu tauonnut.

Rajan yli kulkeminen oli vähentynyt niin, että Palomäen—Lampan tikkatie oli pyryjen perästä päivän kaksi melkein ummessa.

Eräänä pyryisenä aamuna ajaa huristi Iso-Joonas Lampan juoksijatammalla Palomäkeen. Santeri oli ehtinyt nousta vuoteelta ja aikoi juuri mennä talliin, kun Joonas saapui pihaan.

Tullimiehet olivat osanneet Kortesuolle ja ottaneet kaikki takavarikkoon! Koko yön he olivat siellä puuhanneet, ja nyt olivat kaikki tavarat tullimiesten hallussa!

Varhain tänä aamuna, kun patruuna vielä oli vuoteessa, he olivat käyneet ilmoittamassa, että Lampan ladoista Kortesuolta oli otettu niin ja niin paljon tavaraa. Tunnustiko patruuna ne omikseen?

Patruuna oli kironnut kuin ukkonen ja Joonaan mukana lähettänyt tullimiehille terveiset, että heidän piti kiireesti korjata luunsa hänen kartanoltaan…

Mutta sitten hän oli heti käskenyt valjastaa hevosen ja lähteä
Palomäkeen Santeria noutamaan.

Kirjavaksi meni Santerinkin naama, ja silmiin tuli pirullinen ilme.
Samassa hän laski suustaan pitkän kirouksen.

Hän kävi pirtissä, sieppasi pikkuturkin ylleen, ja he lähtivät yhdessä täyttä juoksua ajamaan Lampalle.

Vasta illalla Santeri palasi Lampaita tavallista kiihtyneempänä. Oliko tehty takavarikko häneen niin vaikuttanut vai oliko hän maistellut väkeviä liiemmälti? Kiirettä hänellä oli, ja hän hommasi kuin tuli olisi jalkain alla. Kävi kylälläkin ja tuli yksin takaisin.

Kerran emäntä yritti häntä puhutella, mutta ei saanut yhtään oikeaa vastausta.

Mutta kun hän oli kävellyt maantielle asti, odotti häntä siinä kaksi hevosta, joilla oli tyhjät reslat perässä ja mies kummassakin lakki silmillä istumassa. Santeri hyppäsi ensimmäiseen rekeen, ja he läksivät ajamaan täyttä juoksua alaspäin.

Kun he pääsivät kylän päähän, liittyi heihin kolme hevosta erään mökin pihalta ja niin he jatkoivat matkaa peräkkäin, mies kussakin reslassa, paitsi ensimmäisessä kaksi, Santeri toisena.

Kun oli ehditty kylän ohitse, pysähdyttiin taipaleella, ja Santeri tarjosi kaikille pitkät ryypyt ja maistoi itsekin vastoin tapaansa runsaanlaisesti.

Santerilla oli rohkea tuuma, johon hän oli saanut avukseen vankkoja miehiä. Kaikki hänen kumppaninsa olivat tullikavaltajia; silloin tällöin he tulivat avustamaan sekä Santeria että muitakin, jotka harjoittivat tätä ammattia runsaammin. Mutta tämmöiseen retkeen ei heistä vielä moni ollut ottanut osaa, sillä nyt olikin erinomaista tekeillä.

Tullimiehet olivat näet samana iltana aikeissa lähteä viemään takavarikkoon ottamiaan tavaroita, joita oli viisi hevoskuormaa, Haaparannan tullikamariin. Santeri oli ottanut siitä selon ja tiesi, että Saalkreeni ja Jönsson lähtisivät kahden kuljettamaan.

Hän hankkii entisiä apureitaan mukaan, ja he ajavat ensin Suomen puolta ja sitten Kolukankaan kohdalla poikki Ruotsin puolelle Järvirannalle. Siinä on pitkä, taloton ja metsäinen taival. Siinä he odottavat, ja kun tullimiehet tulevat, ryöstetään heiltä kaikki kuormat ja ajetaan takaisin Suomen puolelle.

Niin hän oli miettinyt ja laskenut, että tullimiehet, jos levähtävätkin Jafetin kestikievarissa hetkisen, puolen yön jälkeen ovat Järvirannan taipaleella. Siksi ajaksi piti sinne ehtiä. Heitä oli kuusi miestä tässä joukossa, ja kaksi hiihti Ruotsin puolta, nimittäin Rämä-Heikki ja Iso-Joonas. Heidän tehtäväkseen oli Santeri määrännyt hiihtää tullimiesten perässä niin kaukana ja varovasti, etteivät Saalkreeni ja Jönsson saisi heistä vihiä. Mutta Järvirannan taipaleella heidän tuli hiihtää hyvin likellä, ihan perässä, ollakseen apuna kuormia ryöstämässä, kun hän, Santeri, miehineen tulisi vastaan.

Santeri selitti miehilleen, kuinka piti menetellä. Tullimiehet otettaisiin kiinni, ja toiset pidättäisivät heitä kinoksessa sillä aikaa, kun toiset nostaisivat tavaroita omiin resloihin. Tullimiesten hevoset ajettaisiin menemään tyhjin rein eteenpäin, ja vasta sitten, kun omat kuormat olisivat reilassa ja toiset jo menossa, laskettaisiin tullimiehet irti… ja kaikin sitten he ajaisivat jäälle ja Kalliosaaren luo Suomen puolelle. Kalliosaaren törmän alle purettaisiin kuormat ja palattaisiin heinäteitä Käkisaaren kautta.

Santerin suunnitelmaa pitivät kaikki miehet viisaana ja parhaana. Ja rohkeasti he aikoivat yrittää ja, jos niin tarvittaisiin, vähän kepittääkin tullimiehiä, sillä kaikilla oli entistä kaunaa heitä kohtaan.

Isolan Antti ja Taavolan Kalle, jotka olivat vankimpia joukossa, ehdottivat, että he ottaisivat toinen Saalkreenin, toinen Jönssonin hoitaakseen. Toiset hommatkoot, että kuormat vaihtuvat omiin resloihin.

Ja niin keskustellen he ajelivat eteenpäin ja ryyppäsivät väliin, sillä
Santeri oli toimittanut runsaasti eväitä mukaan.

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt Kolukankaan kylässä liikkeellä, kun siitä läpi ajettiin Ruotsin puolelle.

Pian he saapuivat Järvirannalle, ja kun oli noustu maantielle ja päästy talottomalle taipaleelle, annettiin hevosten kävellä. Hetkisen kuljettuaan he pysähdyttivät hevoset, kuuntelivat ja ottivat hyviä ryyppyjä.

Santeri neuvoi ja rohkaisi miehiään. Kaikkien piti olla hiljaa, ja ääntä päästämättä piti kaiken tapahtua, sillä tässä oli pääasiana se, ettei heistä ketään tunnettaisi. Lyödä ei saanut, ellei ihan ollut pakko, mutta sitä piti välttää, ettei hengenlähtöpaikalle osuisi.

Heillä oli reissään sylen pituisia aisankappaleita, joita he aikoivat käyttää aseinaan. Kaikki olivat jo ryypänneet sen verran, että olivat rohkeimmillaan, parhaassa nousuviinassa. Juuri kun taas pullo kulki miehestä mieheen, alkoi tien mutkan takaa kuulua aisatiu'un ääntä…

He menivät kukin rekeensä, Santeri ja Taavolan Kalle istuen ensimmäisessä reessä ja ajaen vähän edellä toisista.

Oli pimeä, mutta Santeri tunsi Saalkreenin, joka istui ensiksi vastaantulevan hevosen reessä kuorman päällä… He ajoivat sen ja vielä toisenkin hevosen ohitse, jolla ei ollut ajajaa.

Takaapäin alkoi kuulua kauheaa kiroilemista, seassa revolverinlaukauskin… ja edestäpäin julman äreä miehen ääni…

Taavolan Kalle riensi sinne, missä Iso-Joonas ja Rämä-Heikki tappelivat
Jönssonin kanssa… Santeri tuli perässä, mutta kun Iso-Joonas ja
Rämä-Heikki alkoivat nostella jauhosäkkejä reistä toisiin, pääsi
Jönsson irti Taavolan Kallelta ja tarttui Santeriin kiinni avonaisesta
turkinrinnuksesta, nykäisten Santerin kuin kuivan rievun kinokseen.

Sillä aikaa sai Taavolan Kalle reestä aisankappaleen ja iski sillä Jönssonin päätä kohti, mutta toinen ehti väistää ja isku putosi raskaasti reenperää vasten. Santeri ehti kinoksesta pystyyn ja karjaisi:

Mutta silloin oli Taavolan Kalle jo saanut Jönssonin alleen tiepuoleen, ja Joonas ja Rämä-Heikki nostelivat kuin riivatut säkkejä, keskenään supattaen.

Santeri ja Taavolan Kalle hyppäsivät oman hevosensa rekeen, johon ei ollut ehditty panna kuin yksi tupakkakuli. Kannaksille ehti vielä Iso-Joonaskin, läähättäen kuin ajettu poro.

Santeri iski hevosta selkään, ja virma juoksija karkasi heti täyteen laukkaan.

Rämä-Heikki ehti saada kiinni jälkimmäisen reslan perästä, kun yksi tullimiesten hevosista oli kääntynyt poikkipuolin tielle, niin että toisten täytyi ajaa tiensyrjää pitkin.

Jönsson oli päässyt jaloilleen ja ehti iskeä kannaksilla seisovaa
Rämä-Heikkiä olkapäähän maasta sieppaamallaan aisankappaleella.

Pimeä oli, eikä yksikään uskaltanut huutaa tai kovaa puhua. Hurjaa menoa kavaltajat ajoivat eteenpäin, eikä kukaan oikeastaan vielä tiennyt, kuinka oli käynyt. Jälkimmäisillä hevosilla oli täydet kuormat, mutta tiepuolessa oli ollut monta jauhosäkkiä kinoksessa sillä kohdalla, jossa tullimiesten hevonen oli esteenä.

Kun Järvirannan taival loppui ja kylä alkoi, oli siinä joella tie, jota heinämiehet kulkivat. Siitä oli ollut puhe ajaa jäälle.

Perässä tulevat kuulivat jo hevosten laukkaavan myötälettä joelle päin, ja kaikki kääntyivät samaa jälkeä perässä.

Juuri tienhaarassa tuli heitä vastaan kaksi rahdista palaavaa miestä, jotka näkivät kaksi jälkimmäistä hevosta laukkaamassa heinätietä pitkin rantaan. Viimeisen reen kannaksilla seisoi mies koukussa, molemmin käsin pitäen reslan perästä kiinni.

Vasta kun oli päästy poikki Käkisaaren, pysähdyttivät Santeri ja Taavalan Kalle hevosensa ja odottivat toisia. Ensiksi tarkastettiin kuormat, mitä oli saatu ja mitä oli täytynyt jättää.

Ja nyt alkoi kukin kertoa, mitä oli ehtinyt toimittaa. Saalkreenia oli huitaistu selkään, niin että hän kaatui silmilleen kinokseen; vain kerran hän oli ehtinyt ampua, luoti oli mennyt metsään. Neljästä kuormasta oli tavarat saatu, viides oli jäänyt.

Yhteen rykelmään kokoontuneina seisoivat kavaltajat, joita nyt, kun Rämä-Heikki ja Iso-Joonas olivat lisänä, oli kahdeksan miestä ja viisi hevosta, ja kahakasta selvitti kukin töitään ja tavaroitaan. Ja musta, kiiltävä pullo kierteli miehestä mieheen, ja kun se tyhjeni, kiskoi Santeri uuden auki.

Kahdet ryypyt otettuaan he istuivat taas resloihin ja ajoivat Käkisaaren laitaa pitkin korkearantaisen Kalliosaaren luo. Sinne, korkean törmän alle, jonka yläpuolella kasvoi laajoiksi levinneitä pajupensaita, kaivettiin kinokseen kuoppia, joihin tavarat aluksi kätkettiin.

Mutta miehet alkoivat olla humalassa jokainen, ja Rämä-Heikki kiljaisikin jo pari kertaa ja noitui, että sukset jäivät häneltä taistelutantereelle. Liian paljon oli Santerikin tällä kertaa maistanut. Kieli sammalsi, eikä hän kyennyt pitämään miehiä oikein kurissa. Kun he nostelivat säkkejä, suistuivat he tavantakaa lumeen, nauroivat ja kirosivat.

Vihdoin he pääsivät lähtemään. Ajettiin heinätietä myöten joen rantaa pitkin ja vasta lähellä Palomäkeä noustiin maantielle, jolloin toiset hajaantuivat kukin omalle suunnalleen.

Joonas seurasi Santeria Palomäkeen ja hoiperteli siitä vielä poikki väylän avopäin Lampalle.

Santeri hiipi hiljaa omaan huoneeseensa ja retkahti vaatteet yllään sänkyynsä, johon heti nukkui.

Hän heräsi siihen, että pihaan ajettiin parilla hevosella, ja tiu'ut ja kulkuset soivat niin, että nurkat helisivät.

Hän hyppäsi kuin orava vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, joka oli pihan puolella… Oli jo iso päivä.

Hän säpsähti, mutta tointui merkillisen pian unen ja kohmelon vallasta. Ensiksi hän näki Saalkreenin ja Jönssonin, jotka virkamerkit rinnoillaan nousivat jälkimmäisen reestä. Toisessa reessä olivat olleet vallesmanni ja poliisi, jotka jo seisoivat pihalla.

Santeri pyyhkäisi hiuksiaan, hieraisi silmiään ja meni pirttiin. Hän arvasi, mitä varten tulijat olivat liikkeellä, ja omituinen säpsähdys, jonkalaista hän ei ollut ennen tuntenut, kävi hänen hermostonsa läpi.

Hän koetti tyyntyä, eikä hänen kasvoistaan nähnytkään minkäälaista mielenliikutusta. Se pelko, että hänet tai heidät kaikki oli tunnettu, ahdisti kuitenkin niin, että hän liikkeissään näytti hermostuneelta.

Tullimiehet, vallesmanni ja Santeri olivat menneet talon saliin isännän pyynnöstä. Vallesmannin puhuessa Santeri seisoi näennäisesti tyynenä, vaikka Saalkreenin ja Jönssonin vihaiset katseet tähtäsivät häntä kuin ahmaa puussa.

»Niin tuntuu olevan, mutta syytön minä olen», vastasi Santeri.
Jonkinlaista hermostumista hänessä sittenkin voitiin huomata.

»Se näytetään toteen, että sinä olet ollut joukossa ryöstöä tehdessä», sanoi Saalkreeni yhteisesti Santerille ja nimismiehelle.

Tullimiesten pyynnöstä kuulusteltiin todistajina talon palvelijoita, renki Uptan Kreusia ja piika Josefina Alasenpäätä sekä mäkitupalaisia Juho Malmia ja Liisa Vuojokea, jotka viimeksimainitut poliisi oli käynyt heidän kotoaan kutsumassa.

Saalkreeni ja Jönsson istuivat nimismiehen kahden puolen, ja Santeri seisoi poliisin vieressä. Emäntäkin tuli kuuntelemaan.

Ensiksi kuulusteltiin renki Uptan Kreusia, sitten toisia siinä järjestyksessä kuin tullimiehet olivat todistajia ilmoittaneet. Ja he kertoivat:

Uptan Kreusi: Pääasiaan ei tiennyt mitään. Illalla isäntä oli ollut kotona, kun hän pani maata, ja samoin nyt aamulla. Hevoset olivat olleet koko yön tallissa eikä niitä ollut yön aikana liikuteltu, koska tallinavain oli ollut hänen huostassaan. Muuta ei tiennyt.

Josejina Alasenpää: Ei tiennyt mitään. Isäntä oli ollut maatapano-aikana kotona.

Juho Malmi (Ranta-Jussi): Ei tiennyt mitään. Ei ollut viikkoon käynyt koko talossa eikä ollut takavarikostakaan kuullut mitään.

Liisa Vuojoki (Iso-Liisa): Ei tiennyt, oliko isäntä ollut kotona vai ei, sillä hän ei ollut talossa käynyt edellisenä päivänä.

Muita todistajia tullimiehet eivät sanoneet tällä kertaa olevan, mutta vaativat jo kuitenkin, että Santeri vangittaisiin. Sanoivat tuovansa todistuksia Ruotsin puolelta.

Saalkreeni tosin vielä muisti Rämä-Heikin, mutta vallesmanni selitti, ettei Heikki kelvannut todistajaksi, sillä hänellä ei ollut kansalaisluottamusta ennenkuin vasta kolmen vuoden päästä.

Mutta tullimiesten vaatimukseen ei vallesmanni ainakaan vielä voinut suostua, sillä eihän ollut mitään todistusta, että Santeri Palomäki oli ryöstössä osallisena.

»Siihen kyllä saadaan todistuksia», vakuuttivat sekä Saalkreeni että
Jönsson.

Ja niin päättyi poliisitutkinto, joka oli ensimmäinen Palomäen talossa ja josta asia sitten kehittyi.

Vielä ei ollut mitään hätää. Hänen tietääkseen ei heiltä ollut kukaan tuntenut eikä Kolukankaallakaan kukaan nähnyt, kun he ajoivat Ruotsin puolelle. Ne miehet, jotka olivat tulleet keskeyttämään ryöstöä, olivat kaiketi olleet ruotsalaisia, eivätkä tietenkään heitä tunteneet. Samoin ei ollut heidän tuloaankaan nähty.

Mutta rauhaa hän ei kuitenkaan saanut, ja aina johtui mieleen joku seikka, josta he voisivat päästä alkuun.

Jönsson oli sanonut varmasti tunteneensa joukossa Santerin, mutta muita ei ollut tuntenut! Siinä oli paha pykälä. Ja nyt Santeri lisäksi muisti huutaneensa: lyökää lujemmin, pojat!… Olisiko sitä sattunut kukaan vieras kuulemaan?

Santerin oli tehnyt mieli käydä Lampalla, ja monta kertaa oli Lamppa lähettänyt kutsun, mutta hän päätti vielä olla lähtemättä. Sillä huhuja alkoi kuulua monenlaisia ja monelta haaralta. Ranta-Jussi ja Iso-Liisa kuljettivat kaikki kuulemansa Santerille. Ruotsin puolelta olivat tullimiehet vihdoin saaneet todistuksia, ei kuitenkaan Santeria, vaan Taavolan Kallea vastaan.

Ja jonkun päivän päästä kerrottiin, että tullimiehet olivat löytäneet ryöstetyt tavarat Kalliosaaren törmän alta ja vieneet pois. Sitäpaitsi oli liikkeellä huhu, että Kettu-Heikki oli ollut Kalliosaaressa heinäladon suojassa samana yönä, jona kavaltajat sinne kätkivät ryöstämiänsä tavaroita. Hän oli kuullut heidän rähinänsä, mutta muita ei ollut tuntenut äänestä kuin Taavolan Kallen. Ja huhu tiesi lisätä, että tullimiehet olivat myöskin Kettu-Heikiltä saaneet tietoja.

Sellaisia sanomia Jussi ja Liisa toivat Santerille. Joka päivä tuli lisää ja aina pahempia. Ja kummallisinta oli, että ne kohdistuivat Taavolan Kalleen. Muita ei ollut tunnettu.

— Jos Taavolan Kalle joutuu kiinni, — mietti Santeri, — niin pian siihen sekaantuvat muutkin. Kalle ei ole mikään luotettava mies ja saattaa, kun näkee itselleen huonosti käyvän, ilmiantaa toisetkin. Hänet pitäisi saada pois tieltä….

Ja eräänä päivänä toi Iso-Liisa uutisen, että Taavolan Kalle joutuu kiinni. Liisa oli puhutellut Kallea, joka oli ollut kovasti huolissaan.

»Vai niin. Kumma, kun ei korjaa luitaan pois!» sanoi Santeri Liisan puheisiin.

Muutamien päivien perästä etsittiin Taavolan Kallea, mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Mökkinsä, vaimonsa, lapsensa ja elukkansa hän oli jättänyt, itse kadoten. Vaimo kertoi hänen menneen käymään kaupungissa, mutta häntä ei kuulunut sieltä takaisin.

Kevätpuolella löytyivät kinoksesta ryöstöpaikalta Santerin kintaat, joissa oli selvästi musteella kirjoitettu nimi Santeri Palomäki, ja siitä alkoivat huhut taas viritä. Sitäpaitsi oli toinenkin huhu samaan aikaan lähtenyt liikkeelle. Kolukankaalla oli Varpulan isäntä nähnyt, että viisi hevosta samana yönä, jona ryöstö tehtiin, ajoi heidän pihansa läpi jäälle ja siitä Ruotsin puolelle, Järvirantaa kohden. Ensimmäisessä reessä olijat oli isäntä tuntenut Palomäen Santeriksi ja Taavolan Kalleksi.

Nämä tiedot toi Ranta-Jussi Santerille. Jussi oli käynyt Lampalla, ja Lampan puodissa oli siitä puhuttu. Patruunaa Jussi ei ollut nähnyt, mutta Joonas oli kertonut hänen itsekseen kiroilevan ja välistä kävelevän öilläkin. Joonastakin hän oli potkinut ja lyönyt korvalle sinä päivänä, jona tuli tieto, että tullimiehet olivat löytäneet tavarat Kalliosaaren törmältä.

»Mutta niin kuuluivat arvelevan Lampan puodissa, ettei sitä Palomäen
Santeria saada syylliseksi, vaikka onkin löydetty kintaat», koetti
Jussi lohduttaa nähdessään, että Santeri oli synkissä ajatuksissa.

Hän koetti puuhailla talossaan niinkuin ennenkin, mutta ei pysynyt kauan yhdessä työssä, ennenkuin siirtyi toiseen ja siitä meni kamariinsa mietiskelemään. Emäntänsä kanssa hän vältti jäämästä kahden kesken ja kulki kylällä useammin kuin hänellä ennen oli tapana ollut.

Hän oli huomaavinaan kaikkien ihmisten ja varsinkin kotikyläläisten katseissa ikäänkuin salaista iloa ja toivoa, että hänet pantaisiin kiinni…

Sillä sen hän tiesi, että hänellä oli paljon kadehtijoita, jotka olisivat suoneet hänelle pahinta. Ja se häntä kiukutti… Pääsisivät hänen vahingostaan iloitsemaan, kun saisivat nähdä hänet, kylän rikkaimman isännän, raudoissa…

Kerran hän tapasi kylällä poliisin ja alkoi tälle kertoa, että häntä ahdistettiin viattomasti. Hän voisi näyttää toteen, että hän oli ryöstöyönä ollut koko ajan kotona…

Poliisi oli vain arvellut, että tämä oli paha asia, jos siitä kiinni joutuisi.

Mutta sittenkin Santeri vielä uskoi, ettei mitään sellaista todistusta ollut olemassa, joka näyttäisi hänen syyllisyytensä. Ja viimeisenä toivona oli, että jos todellakin alkaisi näyttää vaaralliselta ja huhut yhä varmistuisivat, silloin hänellä olisi tie valmis… hän karkaisi Amerikkaan. Sillä linnaan hän ei lähtisi…

Ja hän varusteli runsaasti rahaa lompakkoonsa, jota aina piti pöytänsä laatikossa siltä varalta, että tulisi hyvinkin kiire.

Kerran hän oli kauan aikaa kahden kesken Ranta-Jussin kanssa kamarissa. Jussi oli juuri palannut kuulustelumatkalta Ruotsin puolelta ja tiesi kertoa, että siellä oli pidetty poliisitutkinto ja siinä oli päässyt todistamaan Jönssonkin, joka oli sanonut varmasti tunteneensa Santerin. Muuan rahtimies lisäksi oli kertonut tunteneensa Santerin ja Taavolan Kallen Järvirannan taipaleella vähää ennen ryöstöä.

Mutta näiden kuulemiensa johdosta arveli Jussi omana mielipiteenään, että Santerin pitäisi olla varuillaan… Ja jos hän, Jussi, nyt olisi Santerin sijassa, niin matkalle lähtisi…

Santeri ei väittänyt tätä vastaan, vaikkei toisaalta myöntänyt Jussin puhetta oikeaksikaan.

Siitä illasta alkaen hän kuitenkin aina makasi vaatteet yllään ja valveilla melkein koko yön. Reki oli myös valmiina pihalla ja oriilla valjaat selässä…

Hän pelkäsi nyt todenteolla, mutta ei saanut päätetyksi, lähteäkö karkuun vai eikö…

Mutta eräänä yönä, kun Santeri oli nukahtanut vuoteelleen, hän kuuli kolkutusta ovelta ja ääniä pihalta.

Kun hän sytytti tulen ja aukaisi oven, näki hän vallesmannin ja poliisin astuvan sisälle. Hän pysyi kuitenkin tyynenä ja kysyi, mitä olisi asiaa.

Vallesmanni selitti tulleen ilmi niin raskauttavia asianhaaroja, että hänen nyt oli pakko vangita Santeri, mahdollisen karkaamisen varalta näin rajamaalla.

»Vai niin», sanoi Santeri kylmällä äänellä, mutta levollisesti. »Tehkää tehtävänne! Tässä minä olen!»

Eikä hän puhunut sen enempää, kun häntä lähdettiin viemään vanginkuljettajan luo.

VII

Aavistamatta tuli Lampalle tieto, että Santeri oli pantu kiinni ja lähetetty linnaan välikäräjiä odottamaan.

Jo samana päivänä oli siitä tuotu sana Lampalle, ja koska se myös tiedettiin muualla.

Uutisen kuultuaan Lamppa kirosi ja käveli koko päivän eikä kärsinyt ketään puheillaan; toisena päivänä hän joi ja pauhasi Tiltalle ja potki Joonasta, mutta kolmantena päivänä hän oli sairas ja synkkä ja kulki itkien konttorissaan. Sillä kaiken muun lisäksi hän sai haasteen viinanmyynnistä ja monivuotisesta tullipetoksesta.

Eräänä iltana piti Joonaan lähteä käskemään Ranta-Jussia hänen puheilleen.

Silloin oli kevät ja hangen aika, tikkatiekin pohotti jo likaisenmustalta, ja kinosten harjat olivat pudonneet matalammiksi.

Patruuna puhutteli Jussia ystävällisesti, ikäänkuin olisi saanut taloonsa sukulaisen. Viimeksi hän oli nähnyt Jussin syysmunakan aikana.

Jussin piti selittää juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Patruuna käveli edestakaisin poltellen sikaaria ja kysellen. Jussi istui konttorin pöydän päässä ja teki selvää kaikista tullikavallusasioista ja tästä viimeisestä ryöstöstä, josta patruunalle koitui niin suuri vahinko ja Santeri oli pantu kiinni.

»Kumma mies se Santeri, kun ei minua uskonut», puheli Jussi alakuloisella äänellä. »Minä kehotin lähtemään varalta pois… mutta hän ei uskonut, että saataisiin todistajia. Mutta kun se Jönssonkin pääsi todistamaan, vaikka luultiin, ettei pääse, niin kummako sitten oli…»

»Joo, mutta kun ne tulevat käräjille, niin eivät tiedä puoltakaan. Irti lasketaan Santeri… Odotappa, jahka välikäräjät tulevat», tuumi patruuna vielä toivoen.

»Ei sitä miestä niinkään tuomita siitä, mitä yksi ja toinen on ollut näkevinään», vahvisti patruuna omaa uskoaan.

»Kumma mies kuitenkin… Muita osasi toimittaa meren taakse, kun ymmärsi hädän tulevan, mutta itse ei älynnyt lähteä», sanoi siihen Jussi, äänessä epäilys.

Patruuna ei ollut kuullutkaan mitä jälestäpäin oli tullut ilmi, ei tiennyt, mitä Kolukankaan isäntä oli poliisitutkinnossa todistanut, eikä sitäkään, että Santerin kintaat olivat löytyneet tappelupaikalta. Mutta nyt sen Jussilta kuultuaan hän oli hyvän aikaa ääneti ja sanoi viimein:

Mutta siihen hän ei tiennytkään jatkaa. Käveli vain edestakaisin ja veti sikaarista savuja.

»Olisipa ollut se Rämä-Heikki joutilaampi mies linnaan kuin Santeri», sanoi hän sitten.

»Olisi kyllä joutanut, eikä papinkirja olisi siitä paljoa huonommaksi mennyt», myönsi Jussikin.

»Sillä muutoin tästä ei tule mitään. Eiväthän ne enää uskalla tänne tulla tyhjinäkään Suomen puolelta. Pelkäävät mokomia rakkareita… Mutta sen minä sanon, että… Jo se oli sentään onneton juttu, että noin piti käydä…»

»Santerikin oli ollut sinä yönä vähän liiemmältä ryypyissä… siinäkin
Kalliosaaren luona olivat niin huutaneet ja mellastaneet…»

»Mutta silloin juuri olisi pitänytkin uskaltaa! Joonas-lorvia minä kehoitin, mutta eihän hänestä, jänishoususta, ole mihinkään.»

Taas patruuna veti pitkiä savuja ja puhui sitten Jussille pauhaavalla äänellä:

»Niin on ollut kuin kuollutta kaupankäynti näinä viikkoina. Ei näy
Suomen puoleltakaan ostajia kuin joskus…»

»Teidän poliisinne! Mutta tiedätkö, onko Suomen puolelta ketään haastettu todistajaksi minun viinanmyyntiasiaani?»

Jussi ymmärsi, mitä patruuna aikoi tarjota. Hyvilleen tullen hän istahti uudestaan.

»Tässä aikovat hävittää yhteen rykelmään kaikki! Mutta sen minä sanon, että jahka sieltä Santeri tulee kotiin, niin…»

»Niinpä tietenkin!» myönsi Jussi, jolle Tilta toi juomalasillisen konjakkia. Sen tyhjennettyään Jussi ymmärsi kiittää ja lähteä.

Hirveän ikävältä hänestä tuntui olo ja elämä. Ei mikään näyttänyt enää menestyvän, ja vaurioita tuli toinen toisensa perään.

Tämä talvi oli ollut onneton kaikin puolin, ja nyt viimeiseksi tämä
Santerin asia… Hän oli näinä vuosina niin tottunut luottamaan
Santeriin, ettei itse tarvinnet huolehtia mistään.

Ja laskiessaan yhteen tämäntalvelliset hommansa ja tullikavalluksissa syntyneet voitot ja tappiot hän huomasi, että oli tullut suuri vahinko. Oinas-Matin Amerikkaan meno, sitten Santerille puhtaat rahat hevosesta ja muita kuluja, ja nyt Taavolan Kallen matka ja viisi kuormaa tavaraa, jotka tekivät yli neljäntuhannen kruunun…

— Ja vielä haasteet tullipetoksista ja viinanmyynnistä, — mietiskeli hän. — Mutta niistä minä selviän kuin Päkvalli puserosta. Sillä kuka on nähnyt minut istumassa kuorman päällä Suomen puolelta tullessa? Vastaus: ei kukaan. Kuka minulta, olkoon ruotsin- tai suomenpuolelainen, on ostanut viinaa, konjakkia tai punssia? Vastaus taas: ei kukaan. Olenpa sen verran ollut varovainen. Mutta Tilta ja Joonas saavat vastata. Piru vieköön… piru vieköön kaikki! Hulluksi tässä tulee ihminen!

Juuri kun patruuna näin mietiskeli asioitaan, koputettiin ovelle. Eikä siinä odotettu patruunan vastausta, vaan neljä tullimiestä astui konttoriin.

»Mitäs nyt ollaan hakemassa, jos saan luvan herroilta kysyä?» tiuskasi
Lamppa heti.

He selittivät tahtovansa — ja heillä oli siihen oikeus — pitää kotitarkastusta, sattuisiko talossa olemaan rajan yli tuotua tullaamatonta tavaraa.

Saalkreeni ja Jönsson seisoivat etumaisina. Jönsson oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin patruunakin.

»Ei siitä tule mitään!» karjaisi Lamppa niin että huone tärisi. »Ulos minun huoneestani!»

»Ulos kiireesti!» huusi patruuna vihan vimmassa ja tarttui jo Jönssonin kaulukseen.

Vastaan panematta tullimiehet poistuivat, mutta menivät suoraan makasiinin luo ja alkoivat murtaa ovea auki.

»Kun olisi Santeri täällä… kyllä hän jotakin keksisi. Varjelkoon, nyt särkevät oven, ja siellä on paperosseja ja lehtitupakkaa ja hevosvaljaita Åströmin tehtaasta yli tuhannen kruunun arvosta… Tilta, hoi! Joonas, hoi! Mene… Missä helvetissä se Tiltakin… Voi, minä ihan läkähdyn!»

Hän rynnisti portaille ja siitä pihalle, avopäin, sammunut sikaari toisessa suupielessä, ja huusi:

Hän palasi huutaen konttoriin, mutta alkoi voida niin pahoin, että tuskin Tiltan avulla pääsi vuoteeseen, jossa hiljakseen valitteli Tiltan häntä hoivatessa.

Mutta makasiinissa tullimiehet tekivät selvää ja ottivat kaikki, minkä tiesivät olevan rullaamatta tuotua. Ja paljon sieltä löytyikin.

Itkusilmin puuhaili kotonansa Palomäen emäntä. Hän oli nyt entistään harvasanaisempi, silmäluomet aina punaisina. Renki Uptan, jota sanottiin Uptoksi, teki talon töitä, ja joskus, kun oli suurempaa hommaa, oli Ranta-Jussi päiväläisenä. Mutta vähäpuheisia he olivat kaikki, ja koko talo tuntui kuin kuolleelta. Eipä soittanut suutaan Iso-Liisakaan, joka mökiltään hiihtäen joka aamu kävi Palomäestä noutamassa pytyllisen piimää. Musta piippu suussa hän hiihteli, ja kun hän joutui emännän kanssa yhteen, ei heidän keskensä vaihdeltu sanaakaan.

Mutta sitä enemmän puhuttiin kylällä Santerin asiasta, toiset ennustivat pahaa ja toiset toivoivat, että hän pääsisi irti, kun ei ollut kylliksi todistuksia.

Ranta-Jussi kuunteli näitä puheita ja painoi mieleensä, jotta tietäisi patruunalle kertoa.

Usein Jussilla nyt olikin asiaa Lampalle, ja joskus sattui myös Iso-Liisa sinne hulmuten hiihtämään keväthankea pitkin. Ylimaalaisia kulki paljon rantamailla ja heille Jussi ja Iso-Liisa minkä mitäkin pienempää tavaraa kavalsivat Lampalta, etupäässä kuitenkin konjakkia ja viinaa. Suomen puolen rajavartiosto oli vähälukuinen, ja laukussaan Jussi ja Liisa toivat mitä sopi kulloinkin. Joskus Jussi kuitenkin, kun sattui isompi tilaus, otti kelkan, latoi siihen tuomisensa ja hiihteli yön aikana mökilleen.

Mutta pienennyt oli liike sittenkin Lampalla, eikä sieltä enää annettu kenellekään muulle väkeviä kuin Jussille ja Isolle-Liisalle. Rämä-Heikki oli myös lähtenyt hyvillä mielin ylimaalaisten asialle, mutta ei annettukaan — tyhjänä sai palata.

Patruuna oli tullimiesten tekemän kotitarkastuksen jälkeen vuoteen omana, ja ihmiset kertoivat hänen käyvän huonosti. Ei pääsisi sakoilla, joutuisi linnaan, — niin sanottiin.

Näin kului sitten kevät, ja kesä alkoi tehdä tuloaan. Pitkät päivät oli ollut kaikilla, jotka odottivat Santeria ja välikäräjäpäivää, mutta kaikkein pisin oli aika patruunalle.

Häntä rasittivat monet huolet. Omat asiat menivät nyt päin seiniä, mutta vielä hän kuitenkin uskoi niistä selviävänsä, sittenkun pääsisi Santerin kanssa yksissä tuumin niistä puhelemaan. Sillä hänestä tuntui, ettei hän pystyisi mihinkään hommaan, ennenkuin saisi luotettavan kumppanin.

Huonommaksi oli käynyt Ranta-Jussinkin olo, ja hänen oli jo täytynyt kulkea kylässä töissä, eikä kahvipannua enää kannattanut aina lämpimänä pitää. Hyvinä päivinä hän ei ollut osannut säästää enempää kuin Iso-Liisakaan.

Mutta välikäräjäpäivä läheni yhä, ja siitä puhuttiin pitkin jokivartta. Ja vaikka kaikki tiesivät, että jos olisi oikein ahtaalle pantu ja päivänvaloon tuotu kaikki se, mitä yön aikana oli hommailtu, ei olisi montakaan miestä jäänyt saamatta tullikavalluksesta sakkoa, jos ei juuri vankeutta, tuntui Santerin kohtalo kuitenkin useiden mielestä hyvin ansaitulta.

Päivää ennen välikäräjiä oli patruuna lähettänyt sanan Ranta-Jussille, että piti tulla käymään Lampalla.

Joki oli luonut jäänsä, ja kevättulva riehui parhaallaan. Jussin mökki oli ihan veden vieressä, ja hän piteli pirttinsä rantanurkassa pientä uistinvenettään kiinni.

Iso-Liisa sattui olemaan liikkeellä ja poikkesi Jussin pirtille puhelemaan. Osui juuri tulemaan silloin, kun Jussi väänsi uusia hankavitsoja koivunvesoista, poikki lähteäkseen.

»Onpa hyvä, että lähdet kumppaniksi, perämieheksi, kun joki on näin rajuna ja tulvillaan», sanoi Jussi ja työnsi pienen kaksioitansa vesille.

Liisa meni pirtin puolelle Joonasta puhuttelemaan, mutta Jussi nousi suoraan konttoriin.

»Sanoi se Upto, että on tullut kirje emännälle, mutta emäntä ei ole kertonut kenellekään, mitä kirje sisälsi.»

»Vie sinä paljon terveisiä Santerille ja sano, ettei tässä ole hauska minunkaan, ja anna tuo kori hänelle… siinä on vähän suumakeaa, että hänellä mieli edes hiukan rohkaistuisi, kun pitää oikeuden edessä seisoa…»

»Se lienee kovanpuoleista, kun raudoissa kuljetetaan rikkaan talon isäntää…»

»Olen minäkin sitä maistanut Mutta luulen siinä olevan sentään kestämistä, vaikka Santeri onkin lujapäinen mies.»

Patruuna vaipui taas omiin mietteisiinsä eikä enää mitään virkkanut, kun Jussi hyvästeli ja poistui.

VIII

Santeria oltiin vankikyydillä tuomassa välikäräjiin, jotka pidettiin omassa pitäjässä, vasituisessa käräjäpaikassa.

Tämä oli viimeinen taival matkalla. Vanginkuljettaja tunsi hyvin Santerin ja oli itse lähtenyt kyytiin. Monta kertaa hän oli ollut Santerin kanssa markkinoillakin. Hän koetti väliin aloittaa keskustelua, mutta Santeri vastaili hyvin lyhyesti eikä toisinaan ollenkaan. Omissa synkissä ajatuksissaan vanki istui, silmissä kylmä, tunteeton kiilto. Vanginkuljettaja koetti siinä puolustellakin Santeria ja mainitsi esimerkkejä, kuinka moni muu oli samoin ryöstänyt tullimiehiltä takavarikkoon otetut tavarat takaisin; mutta puhelu ei sittenkään ottanut luistaakseen.

Linnassa ollessaan Santeri oli laihtunut. Tukka oli keritty takaakin ihan kamaraa myöten, niin että punainen hiusten sänki ja parran alku pohottivat sitä rumemmin.

Pitkin matkaa puuhailivat ihmiset touon teossa, ja kun joku tuli vastaan, seisahtui hän katsomaan, ja Santeri kuuli sanottavan:

Santeri näki ja kuuli kyllä kaikki, mutta ei ollut tietääkseenkään. Hän puri hampaansa yhteen, niin että poskilihakset näyttivät painuvan sisään, ja niin kylmä oli silmien ilme, että vanginkuljettajaa oikein värisytti, kun hän osui katsomaan Santeria…

Ja vaikka oli kirkas päivä ja taloja aina vähän päästä, tuntui hänestä nyt, että tuo mies alkoi pelottaa. Santeri oli niin sisukas ja raaka, sen hän ennestään tiesi, ja nyt sillä päällä, että ottaisi hengen keneltä hyvänsä… tuommoinen silmäin ilme ei ollut laitaa! Hän oli kuljettanut varkaita ja rosvoja, murhapolttajia, murhaajia ja tappajia, mutta kenenkään katseessa hän ei ollut nähnyt noin hirveää uhkaa.

Santeri oli nyt ollut puhumatta pitkän aikaa, istunut pää rintaa vasten, jäykästi eteensä tuijottaen…

Vanginkuljettaja koetti arvata. Hauskoja ne mietteet eivät voineet olla. Jospa Santeri hyvinkin muisteli entisiä tekojaan? Hänestä oli niin paljon puhuttu entisinä aikoina, ja hän oli ollut syytteessäkin, mutta ei ollut voitu näyttää toteen… Merkillinen juttu oli sekin, kun hän entisen talonsa poltti ja peri suuret palovakuutusrahat. Kaikki tiesivät, että hän itse poltti, mutta sitä ei voitu todistaa. Entä se murha, joka tehtiin lähellä Lapin rajaa… sekin oli Santerin työksi arvattu, ja rahat hän oli murhatulta vienyt. Kuka voisikaan sanoa, mitä kaikkea hän oli tehnyt…

Ehkä Santeri muisti niitä tekosiaan, ja jos vielä niihinkin tulisi jotakin valkeutta, niin viimeistä kertaa hän nyt kotipuolensa näkisi…

Vanginkuljettaja säpsähti omia ajatuksiaan, kun Santeri siirsi jalkojaan, niin että pultit helisivät.

Puoli taivalta oli jo ajettu; toinen puoli vielä, ja sitten oltaisiin käräjäpaikalla.

Mutta nyt juuri tultiin lossipaikalle, tulvillaan olevan joen rantaan. Vesi oli kohonnut lossituvan nurkkaan asti, ja lautta oli kiinni maantiessä.

Lossireittiä alempana kuohui koski vaahtoisena, ja lossimiehet selittivät, että ylikulku oli kovin raskasta ja vaati tarkkaa huolenpitoa näin kovan tulvan aikana.

Santeri ei puhunut lossimiehillekään halaistua sanaa, vaikka ne olivat tuttuja miehiä. Muuan heistä, Rämä-Antti, oli Rämä-Heikin veli, mutta kelpo mies muuten. Santeri nousi kuitenkin pois kärryistä, ja kun hevonen oli ajettu lautalle, istahti hän sen laidalle ja sytytti sikaarin.

Lautta työnnettiin vesille, ja neljä miestä kävi pitkiin airoihin käsiksi. Miehet juttelivat siinä kaikenlaista kevään kulusta, kesän toiveista, mutta kukaan ei tahtonut mainita mitään Santerin asiasta. Rämä-Antti koetti ottaa sitä puheeksi, mutta kun Santeri ei mitään vastannut, siirtyi hänkin muihin puheisiin.

Lujasti miehet saivat soutaa, hyvän matkaa ensin vastavirtaa rantaa pitkin, ja sitten vähitellen joen poikki. Mutta voimakkaasti painoi väkevä ja vuolas virta raskasta lauttaakin, joka näytti kelluvalta lastulta.

»Jopa onkin väkevä virta», sanoi vanginkuljettaja ja katseli alempana olevaa koskea.

»Kyllä se nyt on niin väkevä, että tässä pitää olla varuillaan ja voimainsa takaa soutaa…»

Silloin miehet kuulivat, että pultit helähtivät, ja silmänräpäyksessä Santeri katosi lautan alle, ja sitten kohta vilahti toiselta laidalta, myötävirran puolelta, siekale kruunun harmaan kauhtanan lievettä monen sylen päässä, kun mies painui vuolaaseen tulvajokeen…

Aamusta alkaen oli käräjätaloon kokoontunut ihmisiä, likeltä ja kaukaa. Ruotsin puoleltakin oli tullut uteliaita; tullimiehiä ei kuitenkaan näkynyt.

Tuomarikin oli jo saapunut, ja samoin lautamiehet. Nyt odotettiin vain vankia, jotta alettaisiin tutkia asiaa. Pitäjäläisten taholla, pihalla ja nurkkain takana, kävi kova puheen sorina, ja todistajilta tiedusteltiin, mitä heillä oli sanomista. Todistajia olikin haastettu paljon, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa tietenkin mukana. Paljon oli kuitenkin myös sellaisia, jotka eivät sanoneet tietävänsä kerrassaan mitään. Mutta merkillisintä oli, ettei ollut arvattu haastaa niitä miehiä, jotka olivat ryöstössä osallisina.

Ranta-Jussi ja Iso-Liisa supattivat kahden kesken nurkan takana, ja Jussille oli Lampan Iso-Joonas aamulla varhain käynyt tuomassa pullon konjakkia. Jussi oli ottanut hyvät ryypyt ja antanut Isolle-Liisallekin.

Yhtä ja toista siinä ehdittiin väkijoukossa arvella ja puhella sillä aikaa kun vangin tuloa varrottiin. Muisteltiin Santerin entistä elämää, ja joku uskovainen tuomitsi häntä ankarasti.

»Hän ei ole muuta kuin pahaa ja vääryyttä tehnyt koko elinaikansa, ja sen vuoksi Jumala jo näin ajassa häntä rankaisee», selitti uskovainen.

Mutta silloin Rämä-Heikki, joka istui tuvan ovinurkassa, tiuskasi römeällä äänellä kuin yhteisesti kaikille, jotka tuomitsivat Santeria:

»Vähän niitä on tältä jokivarrelta taivaaseen tulijoita, jos kaikkien tullipetokset lienevät Jumalan kirjoissa, sen minä sanon.»

Ja vaikka Rämä-Heikiltä puuttui kansalaisluottamus, vaikutti hänen muistutuksensa tällä kertaa merkillisen nopeasti. Moittijat ja tuomitsijat sulkivat suunsa, eikä kukaan puhunut pitkään aikaan mitään.

»On niitä tässäkin tuvassa monta semmoista tullikavaltajaa, että joutaisi yhtä hyvin linnaan kuin Santerikin…»

Siihenkään ei kukaan sanonut mitään. Ehkä heillä oli paha omatunto, vai eivätkö välittäneet semmoisen miehen puheista, jolta oli viety kansalaisluottamus…

Aika alkoi tuntua pitkältä. Ranta-Jussi viuhtoi hienossa humalassa edestakaisin ja kuunteli ihmisten puheita. Merkillistä oli hänestä, että tämä ryöstö oli pysynyt niin salassa eikä kukaan näkynyt tietävän, keitä muita oli ollut mukana kuin Santeri ja Taavolan Kalle. Kettu-Iisakkikaan, joka oli Kalliosaaren luona nähnyt kavaltajat kuormia törmän alle sullomassa, ei ollut muita tuntenut kuin Santerin ja Taavolan Kallen, vaikka Rämä-Heikki oli pahinta meteliä pitänyt.

Ranta-Jussi kyllä tiesi, keitä siellä oli ollut, mutta hän osasi kyllä pitää suunsa kiinni ja selitti kaikille, ettei Santerikaan ollut mukana, arvellen muuten, että ne olivat olleet Makonkylän ja Järvikylän miehiä.

Mutta silloin kuului kujalta joku huutavan, että hevonen oli jo tulossa alhaalta päin.

Kuistilta, porstuasta ja pihalta riennettiin kujalle ikäänkuin outoa näkyä katsomaan, ja hetken päästä pullahti koko pirtillinen väkeä pihalle.

Mutta eipä sieltä tullutkaan mikään vankikyyti, vaan joku muu kulkija, yksin istuen kärryissään.

Ranta-Jussi ja Iso-Liisa olivat menneet joukon eturintamaan, ja kun nähtiin, ettei se ollutkaan vankikyyti, alkoi väki vetäytyä pihalle ja pirttiin takaisin.

Jussi seisoi vielä kuitenkin tienhaarassa. Ehkäpä sieltä ajoi joku kauempaa tuleva, joka sattui tietämään, missä asti vanki jo oli tulossa. Mutta kun hevonen saapui likemmäksi, tunsi Jussi miehen vanginkuljettajaksi.

Hän ajoi pihaan, ja kun nähtiin, että se kuitenkin oli vanginkuljettaja, ympäröi väkijoukko miehen kärryineen ja hevosineen kuin kehän sisään.

Kysymyksiä sateli joka suusta, eivätkä takimmaiset kuulleet mitä vanginkuljettaja lähellä seisoville selitti.

Jussi oli luikerrellut väkijoukon läpi ihan kärryjen viereen ja kuuli joka sanan.

»Virta oli niin väkevä, ettei mennyt kuin silmänräpäys, ennenkuin hän oli jo myötävirran puolella lauttaa, ja sitten hän oli jo kaukana, kun vielä vilahti harmaan kauhtanan lievettä veden pinnalle… Ei siitä olisi mikään ihmisvoima ehtinyt pelastaa… ja kova koski pauhasi alempana…»

Kaikki alkoivat nyt puhua yhtaikaa, ja joku naisenpuoli purskahti kimeään itkuun.

»Sitä asiaa minä en tiedä, mutta julma sillä oli ilme koko välin», vastasi vanginkuljettaja.

Ranta-Jussi ei joutanut sen enempää tiedustelemaan, vaan riensi mökilleen ja alkoi hommata itseään Ruotsin puolelle. Pian hän istuikin kaksitahoisessa veneessään Lampalle soutaen.

Jussilla oli ollut merkillinen aavistus mielessään, vaikkei hän ollut siitä puhunut. Koko ajan oli tuntunut siltä, ettei Santeri enää tulisi takaisin, vaikkei hän ollut sitä osannut sen tarkemmin selittää. Kerran hän oli ajatellut Lampan patruunallekin sanoa, mutta ei ollut kuitenkaan mitään puhunut…

Mitä nyt emäntä sanoisi? Mutta jäihän siihen talo ja ties kuinka paljon rahaa…

— Mutta minä en usko, että hän tämän viimeisen asian vuoksi itsensä hukutti, vaan ehkä hän oli alkanut pelätä, että sillaikaa, kun hän linnassa yksin istuisi, voisivat vielä tulla päivänvaloon entiset synnit, jotka taitavat olla vähän raskaampia, eikä enää iljennyt näkösälle tulla… Salaperäinen oli sittenkin hänen kuolemansa niinkuin oli elämänsäkin ollut… Ei tiedä, menikö hän vahingossa jokeen vai tahallaan… Niin, ei sitä kukaan muu tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän…

Näissä mietteissä Jussi pääsi Lampan rantaan, johon kiskoi veneensä, ja lähti nousemaan pihaan. Hiljaista näytti talossa olevan. Ketään ei näkynyt liikkeellä pihallakaan…

Jussi meni keskelle pihaa katsomaan ikkunan läpi, näkysikö patruuna konttorissa. Mutta tyhjää oli sielläkin.

Jussi kertoi Joonaalle Santerin kohtalon. Mutta Joonaalle tämä uutinen ei näyttänyt tuottavan iloa eikä surua.

Hän meni puotiin, jossa Tilta seisoi yksin tiskin takana silmät itkusta punaisina.

»Patruuna on tänä aamuna varhain lähtenyt etelään päin», selitti Tilta eikä sanonut tietävänsä hänen matkastaan mitään muuta.

Sikaarin hän antoi Jussille, ja Jussi kertoi Tiltallekin, kuinka
Santerin oli käynyt.

Mutta soutaessaan takaisin Suomen puolelle Jussi mietti, mihin patruuna oli mennyt, ja päätteli mielessään, että Lamppa oli mennyt linnaan sakkojansa maksamaan.

Ja hän oli melkein hyvillään, kun muisti, että nyt hänen sopi yksin nauttia koko sen korillisen sisällys, jonka patruuna oli Santeria varten hänelle antanut.

Kevein airoin hän souti mökkiänsä kohden, joka vastapuhjenneiden kevätlehtien välistä pilkahti näkyviin suomenpuoliselta rannalta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULLIKAVALTAJIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Tullikavaltajia

TULLIKAVALTAJIA

VÄINÖ KATAJA

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE