The Project Gutenberg eBook of Kaunosielu, by Eino Leino

   I. Lyijykammio
  II. Raha
III. Lehtipurjeessa
  IV. De profundis
   V. Matkamies

LYIJYKAMMIO

Pieni matalakattoinen kamari oli täynnä lääkkeiden ja sairasvuoteen lemua. Viheriävarpunen hyppeli häkissään levottomasti edes takaisin, kynttiläjalkojen lasiset kalvostimet kilisivät itsestään ikäänkuin näkymättömien käsien koskettamina, ja ahdas ilmareikä ikkunan luona ulvahteli välistä aivan kuin kaikki kuolleiden henget olisivat sen ulkopuolella iloaan pitäneet. Talvinen aurinko oli juuri mennyt mailleen, sen jälkeenjättämä soihtu valaisi huoneen kelmeällä, kaamealla valolla, joka heijastui peilistä kattolamppuun, kattolampusta lääkepulloihin, lääkepulloista jokaisen huoneessa olijan kasvoille, jättämättä mitään paikkaa peittoon. Oli kuin olisi kalma itse tehnyt tuloaan tähän tuskasta ja ahdistuksesta väräjävään ilmapiiriin.

Äiti heittelihe rauhattomasti vuoteellaan. Kumartuneena hänen ylitsensä seisoi Anni, joka pyyhki hänen otsaltaan kylmän hien pisaroita ja piti huolta, etteivät väkevät sinappikääreet päässeet hänen ympäriltään liukumaan. Kun Erkki heitä molempia sängyn pääpohjista katseli, näytti hänestä aivan kuin olisi Anni ollut jättiläisnainen, joka vuoren kolosta löytämäänsä sairasta lasta henkiin herätteli.

Äiti oli käynyt niin kummallisen pieneksi ja vähäpätöiseksi. Koko tuo suonikas, jäntevä ja ikäänkuin terävistä luunystyröistä kokoonpantu ruumis, joka niin kauan oli kärsinyt, taistellut ja ainoastaan jonkun salaperäisen mahtikäskyn voimasta pystyssä pysynyt, oli nyt taudin hivuttavan tuskista vetäytynyt yhteen käppyrään ja näytti peiton alla niin surkean vaivaiselta ja hauraalta kuin posliininukke, jota vaikutusta vielä valkeat kädet ja läpikuultaviksi käyneet kasvot enensivät. Esiinpistävä leuka tunki punakukkaisen peiton alta kuin piikki; ohut kyömynenä ja törröttävät poskipäät muodostivat sen kanssa ristin, jonka yli harvat hapset hopeaisena sädekehänä kohosivat.

Ja tämän ristin alla korisi ja sorisi, koko tuo heikko, hauras ruumis ritisi ja ratisi, jokainen hengitys toi mukanaan ikäänkuin kymmenen pienen pyypillin äänen, ja välistä ilmestyi äidin suulle suuri, ymmyrkäinen vesikupla, johon auringonlasku tuolta ulkoa kaameana, kimmeltävänä taittui. Heijastuivat siihen hetkiseksi ympärillä olevat esineet, Annin käsivarsi, ikkuna, Erkki itse sekä palanen talvista maisemaa, luminen metsänranta ja sen yli kohoava maalaiskirkon tapuli, kaikki mikroskooppisessa koossa ikäänkuin kangastuksena kääpiöiden leikkitanterilta. Sitä kesti vain hetkisen, mutta se uudistui kohta jälleen, eikä Erkki voinut olla astumatta lähemmäksi ja erikoisella mielenkiinnolla tätä elämän taikalyhtyä kuolevan suulla tarkastamatta.

Äiti oli muuttunut lapseksi jälleen. Hän, vararikon tehneen kauppiaan tytär suuresta rantakaupungista, joka vihdoin oli joutunut naimisiin köyhän maalaislukkarin kanssa syrjäiseen sisämaan pitäjään, houraili nyt kaikista niistä herkuista, mitä hän aikoinaan oli isänsä myymälässä nähnyt! Hän, joka pitkän elämänsä aikana ei ollut pannut penniäkään hukkaan, joka oli kituuttanut ja koonnut, raatanut ja rehkinyt, jonka saituus oli tullut sananparreksi koko tienoossa ja jonka tarkastettaviksi pitäjän eukot eivät voipyttyjään koskaan ilman suurta sydämen vavistusta tuoneet, hän lepäsi nyt vuoteellaan ja uneksi yltäkylläisyydestä, jota ei tänne kaukaiseen metsäseutuun tällä hetkellä mitenkään voitu saada eikä missään tapauksessa ilman suurempaa kukkaron kulua!

Hänen päänsä pohjat olivat täynnä rusinoita ja manteleita, suuri rinkiläkimppu killui hänen vuoteensa yläpuolella, tuolilla hänen vierellään oli kahvikuppi täynnä siirappia, johon oli vehnäjauhoja sekoitettu, ja hänen toinen kätensä sulki vielä kouristuksen tapaisesti sisäänsä palasen sitä suklaakakkua, joka häntä varten oli eilen kyläpostin kerällä läheisestä kauppalasta tuotettu. Hänen mielitekojaan oli Erkki kotiin tultuaan kokenut täyttää mikäli mahdollista, murennellut vähäiset rahavaransa, kiertänytpä vielä pitäjän herrastalotkin pyytelemässä sitä, mitä äidin kullakin hetkellä teki mieli. Mutta äiti keksi aina uusia tarpeita, hän tuskin katsahti siihen, mitä hänelle tarjottiin, kaupungista tilatut laatikot lepäsivät melkein koskemattomina porstuassa ja marmelaadit olivat maistuneet hänestä kuin laho puu.

Hän ei tiennyt itsekään mitä hän tahtoi, mutta hänessä oli sairautensa aikana herännyt ääretön nautinnon himo. Oli ikäänkuin hän nyt, viimeisillään, olisi tahtonut maistaa kaiken maailman herkut ja saada osansa siitä elämän makeudesta, josta hän terveenä ollessaan oli niin vähän tiennyt ja välittänyt. Viiniä hän tahtoi, hyytelöä hän tahtoi, kermassa ja sokerissa uiskentelevia kesämansikoita hän tahtoi, ja nyt oli hän vihdoin ruvennut tahtomaan taateleita, arbuusia ja Krimin omenia!

Onnettomuudeksi ei niitä Erkin laatikoissa ollut. Jokainen äidin huuto soi kuin epätoivoisen valitus pohjattoman kuilun syvänteestä. Hän oli kuin valkeutta kohden käsiään ojenteleva, hän oli varma siitä, että hän paranisi, jos hän vaan saisi sitä, minkä hän niin selvästi silmiensä edessä näki ja jonka tuoksun hän jokaisella hermonsa päällä tunsi. — Erkki oli jo ruvennut laskemaan mielessään, kuinka kauan näiden herkkujen saanti pääkaupungista kestäisi. Sillä vaikka hänen rahavaransa olivat arveluttavasti vähentyneet, piti hän velvollisuutenaan täyttää äidin mielihaluja viimeiseen saakka, kaikista Annin varotuksista huolimatta.

Äiti houri vuoteellaan. Ne olivat nuo kaksi hänen vanginvartioitaan, niiden ilo oli kiusata häntä. Ne estivät häntä muun muassa kirjoittamasta piispalle, jonka hän kerran oli pappilassa nähnyt, joka oli häntäkin kädestä puristanut ja niin ystävällisesti hänen kanssaan pakissut, ja joka varmaankin olisi lähettänyt hänelle sen, mitä hänen sydämensä halusi, jos tuo hyvä, rakas, kunnianarvoisa piispa vain olisi tietänyt, missä hädässä hänen vanha ystävänsä lukkarin muori oli. Mutta ne eivät sallineet hänen kirjoittaa, nuo kaksi, ne eivät päästäneet hänestä mitään tietoa ulkomaailmaan. Ne olivat päättäneet kiusata hänet kuoliaaksi ja periä hänen kultakellonsa ja vihkimäsormuksensa, joita hän lukitussa kotelossa syvällä patjan alla säilytteli. Kentiesi olivat ne jo saaneetkin jotakin, kentiesi oli piispa lähettänyt jo jotakin, vaikka sitä ei näytetty hänelle? Ainakin olisi hänen yhdeksänkymmenenvuotiaan tätinsä suuresta rantakaupungista pitänyt lähettää hänelle jotakin, — täti, joka tiesi hänen sairaudestaan, joka oli aina lapsena ollut niin hyvä häntä kohtaan ja jonka luona hän oli monta viikkoa isän vararikon jälkeen asunut. Mutta ei, hänelle ei näytetty mitään, hän ei saanut mitään, nuo kaksi olivat tehneet liiton häntä vastaan, ne olivat häntä voimakkaammat. Hän ei voinut mitään heidän väkivaltaansa vastaan, hän oli sairas, hänen täytyi maata hiljaa sängyssä, hänen täytyi kärsiä kaikki, nähdä kaikki. Mutta hän ei saanut olla mitään huomaavinaan, sillä muussa tapauksessa olisivat ne voineet hyökätä hänen päälleen, tukehduttaa hänet ja ottaa heti hänen kultakellonsa ja sormuksensa.

Se ei saanut tapahtua. Hän oli päättänyt elää vielä kauan, kauan, ja syödä paljon makeisia. Siksi hän ei saanut heitä suututtaa, siksi hän ei saanut sanoa heille suoraan, mitä hän heistä ajatteli. Aikoja sitten hän oli nähnyt heidän lävitsensä ja ymmärtänyt ne salaiset merkit, joita he toisilleen tekivät, kun vaan luulivat hänen silmäluomensa ummistuneen.

Oli aivan luonnollista, että ne rakastivat toisiaan, nuo kaksi, että ne odottivat vain hänen kuolemaansa, nuo kaksi; ne aikoivat asettua tähän hänen taloonsa ja elää niinkuin mies ja vaimo. Taikka ehkä ne jo elivätkin, ehkä ne jo olivat kauan eläneet? Hän oli heille vaivaksi, hänen sairautensa rasitti heitä, hänen yölliset hourailunsa olivat tärvelleet heiltä kukaties montakin salaista hetkeä ja hänen keuhkojensa kymmenet kimeät pyypillit soittivat heidän korvaansa pahan omantunnon ääntä yöt päivät, yöt päivät. Siksi ne häntä niin vihasivat, siksi ne hänen kuolemaansa niin odottivat. — Mutta hän ei tahtonut kuolla. Hän tahtoi tärvellä heiltä niin monta salaista hetkeä kuin mahdollista. Hän tahtoi panna kiusan vasten kiusaa ja omalla olemassaolollaan niin kauan kuin mahdollista huutaa vastalauseensa tätä luvatonta yhteyttä vastaan, jota hänen ympärillään harjoitettiin. Sen tiesivät, nuo kaksi, siksi ne olivat niin varoillaan, nuo kaksi, siksi ne aina niin nopeasti kiiruhtivat hänen vuoteensa ääreen katsoakseen, oliko hän todellakin kuollut. — Hän ei ollut tavannut heitä vähimmästäkään pahasta, ne olivat viisaita, nuo kaksi, ne tiesivät, että hän vakoili heitä, ja ne osasivat ulkokultaisuudellaan peittää kaikki sisällisen häpeänsä merkit. — Ja noista kahdesta oli toinen hänen poikansa ja toinen hänen miehensä veljen tytär järven toiselta puolen!

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.

Erkki se oli, joka näin koki lohduttaa äitiään. Hänelle olivat nuo lakkaamattomat huudot käyneet aivan sietämättömiksi, hänen korviansa huumasi ja hänen hengityksensä oli tukahtua tässä sairaan houreiden ja lääkelemujen painostamassa ilmakehässä. Kuitenkaan ei hänellä ollut tarmoa edes sen verran, että hän olisi päässyt paikaltaan liikkumaan. Tuo kelmeä, tulvehtiva valo ikkunasta sokaisi hänen sieluansa, pitkien, valvottujen öiden hermojännitys oli laskeutunut hänen niskaansa rautaiseksi renkaaksi, hänen sydämensä säpsähti joka kerta kuin hän näki äidin pään retkahtavan hervottomana; hänen jalkansa horjuivat ja hän olisi kaatunut, ellei hän olisi pitänyt kiini sängynpatsaasta ja tähdännyt silmänsä vain seuraamaan niitä vesikuplia, jotka äidin suulle aika ajoittain kohosivat. Samalla toistivat hänen huulensa koneellisesti:

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.

Anni liikkui huoneessa yhtä tyynesti kuin ennenkin. Häneen ei näyttänyt tämän hetken ahdistava mieliala vähintäkään vaikuttavan. Hänen tummat silmänsä kiilsivät yhtä kirkkaina kuin ennenkin, hänen jäntevä, kukoistava vartalonsa taipui yhtä varmasti kuin ennenkin, eikä hänen käsivarressaan voinut huomata minkäänlaista vavistusta. Hän korjaili äidin patjoja, pakotti hänet puoli väkisin ottamaan lääkkeitä, pyyhki hikeä äidin ruumiilta, kaikki yhtä tyynellä ylemmyydellä kuin hän olisi posliinivauvaa käsitellyt. Mutta hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy ja hänen huulensa olivat tiiviisti yhteen puristetut.

Välistä koski hänen kyynärpäänsä Erkkiin, välistä koko hänen käsivartensa. Se tuntui olevan hyvin kiinteä ja luja.

Erkin mielestä oli koko hänen käytöksessään jotakin niin ankarata, kovaa ja armotonta. Hän kohteli äitiä aivan liian käskevästi ja tunteettomasti. Erkki itse tunsi itsensä hänen rinnallaan niin heikoksi ja avuttomaksi, että hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan torjua päältään eräänlaista vihamielisyyden vaistoa, joka oli häntä joskus ennenkin Annin seurassa vaivannut. — Oli hetkisen kuin olisivat äiti ja poika tunteneet itsensä liittolaisiksi, kuin olisivat he pitäneet yhtä, kuin olisi täällä ollut kaksi sairasta lasta, joita tuo kolmas, jättiläisnainen järven toiselta puolen, hoiteli, holhoeli.

— Erkki, eikö sinun olisi parasta mennä hetkiseksi levähtämään? Sinä näytät mielestäni niin väsyneeltä.

Oli jo tullut hämärä. Auringonlasku tuolla ulkona oli jo lakannut loimuamasta, kaikki esineet huoneessa olivat verhotut puolipimeään, ainoastaan äidin kasvoille lankesi vielä kalpea kajastus. Hänkin näytti hyvin väsyneeltä, mutta hänen huulensa toistelivat yhä itsepintaisesti sitä, mitä hänen sydämensä toivoi.

Erkki ohjasi askeleensa koneellisesti viereiseen huoneesen. Anni seurasi häntä, laittoi päänalaisen hänelle sohvan nurkkaan kuin pienelle lapselle ja peitti hänet omalla saalillaan. Pimeässä tapasivat heidän käsivartensa jälleen toisiaan. Sitten hän meni takaisin äidin luo, joka sillä välin oli noussut puoli-istualle vuoteessaan.

Erkki jäi yksin. Hänen silmänsä painuivat umpeen, rautainen rengas hänen takaraivossaan lamautti kaiken tahdontoiminnan häneltä, vaikka häntä hävetti hänen oma heikkoutensa, vaikka hän ei Annin tähden olisi tahtonut kiusallakaan nukkua. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänessä äkkiä seisahtanut, kuin olisi sydän lakannut sykkimästä, veri virtaamasta asettunut, ja syntynyt hänen ympärillään hiljaisuus niin suuri ja syvä, että hän pelkäsi sitä pienimmälläkään sormenliikkeellä häiritä. Oli kuin olisi hänen sydämensä kohdalla ollut piripintainen malja, jonka pieninkin heilahdus voi saada yli reunojensa läikähtämään. Taikka ehkä se olikin tyhjyyttä, halvaantumista kuoleman edellä, rauhaa, jonka pyörryttävästä onkalosta ei enää mitään tietä päivän valkeuteen ollut.

Ainoat, jotka eivät tajuansa kadottaneet, olivat kuulohermot. Ne seurasivat jännitettyinä jokaista liikettä viereisestä huoneesta, suurensivat jokaisen äänen ja soittelivat hänen aivoihinsa säännöllisellä tahdilla:

RAHA

Äiti oli parempi. Hän voi istua sängyssään ja pureskella piparikakkuja. Tuli räiskyi uunissa, talvinen aurinko paistoi huoneesen, viheriävarpunen visersi ja näytti oikein hauskalta tällä kertaa tuossa pienessä, matalassa kamarissa, jonka ikkunalla, samoin kuin salinkin "Kristuksen verenpisara" kukki. — Muita huoneita ei talossa ollutkaan.

Erkki laski rahojaan ikkunan ääressä. — Neljäkymmentä, viisikymmentä …

Myöskin maantielle näytti lukkarinlesken pieni tupa hyvin herttaiselta. Punaisine seinineen ja valkeine ikkunalautoineen kohosi se kinoksien keskellä niinkuin mikäkin lasten leikkimaja, pari kuusta oven pielessä antoi tukea sen ääriviivoille ja kattotorvesta kierrättelevä savupatsas hymyili niin ystävällisesti harvoille ohikulkijoille. Räystäs oli tosin hiukan ränsistynyt ja tuuliviiri katolla kieroon kääntynyt, mutta muuten näytti talo vielä varsin muhkealta. Kaikissa tapauksissa se erosi seudun talonpoikais-asunnoista, vaikka se olikin vanha ja vaikka sen hirsissä seinätoukat iloisesti riksuttivatkin.

Pienen puutarhan ja pihamaan ympärillä oli taketti. Se oli tosin nyt lumen peitossa, mutta kaksi kallistunutta portinpylvästä ja rivissä kasvavat pihlajat, joiden marjatertut näin auringon valossa paistoivat aivan tulipunaisilta, huomauttivat heti vieraallekin, että tässä tupasessa ei asunut pelkkää roskaväkeä.

Äiti jutteli terveempänä ollessaan lakkaamatta. Se oli melkein vieläkin hirveämpää kuin hänen hourailunsa ja makeisten kaipuunsa. Joka toisen lauseen perästä sanoi hän aina "noh?" ja siihen piti aina vastata jotakin. Ensi päivinä kotiintulonsa jälkeen oli Erkki ollut oikein iloissaan äidin puhetulvasta, ja koettanut keskustella hänen kanssaan kaikista maailman asioista, myöskin omistaan. Mutta pian hän oli huomannut, ettei äiti kaivannut niinkään paljon puhekumppania kuin kuulijaa.

Äidin muisto oli taudin aikana merkillisesti teroittunut. Hänellä oli päivät pitkät maatessaan ollut aikaa ajatella kaikkea. Hänen mieleensä johtui jos mitäkin juttuja tuolta kaukaisesta rantakaupungista, jossa hän oli lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Kaikki hänen entisen elämänsä tapaukset esiintyivät nyt hänelle niin uudessa ja kummallisessa valaistuksessa, että hänen piti välttämättä saada kertoa niistä ja että häntä välttämättömästi piti jonkun aina kuunnella. Se ei ollut usein niinkään helppoa, sillä se mitä äidillä oli kerrottavaa, oli enimmäkseen mitä joutavanpäiväisintä lajia, mitättömiä seura-elämän juoruja, juttuja vanhoista, ammoin manalle menneistä sukulaisista ja tuttavista, erittäinkin heidän avioliitoistaan.

Erkkiä kiusasi tämä äidin alituinen, tyhjäsisältöinen loruaminen äärettömästi. Äiti esiintyi sen kautta hänelle niin epämiellyttävänä, poroporvarillisena. Hän ikäänkuin astui alas siltä korkealta ja pyhältä jalustalta, missä hänen paikkansa Erkin mielestä oikeastaan oli, ja muuttui takaisin siksi vähäpätöiseksi kauppiaan tyttäreksi ja siksi vielä vähäpätöisemmäksi maalaislukkarin leskeksi, josta Erkki oli hänet parhaiden ajatustensa papittareksi kohottanut. Äiti teki Erkin mielestä niin väärin itseään kohtaan ja vielä verisemmästi väärin Erkkiä kohtaan, paljastamalla näin henkisen köyhyytensä kaikessa alastomuudessaan.

Kuinka kalliita olivatkaan hänelle nämä rahat ja millä hän ne takaisin maksaisi! Mitä vaikeuksia olikaan niiden hankkiminen hänelle tuottanut ja mitä nöyryytyksiä! Juosta hän oli saanut pitkin pitäjää, vippailla sekä herroilta että talonpojilta, uudistaa vanhoja, laiminlyötyjä tuttavuuksia, hymyillä ja olla ystävällinen. Ajat olivat huonot, rahaa vähän, toiset olivat antaneet vähästään, toiset olleet antamatta. Kauppiaassa hän oli saanut käydä, ja nimismiehessä, pappilassa ja kunnallislautakunnan esimiehen luona, istua sohvan nurkissa ja kertoa Helsingin kuulumisia, samalla kuin tämä yksi ainoa, tärkein sanottava poltti hänen kielellään. Myöskin Annin isän luona hän oli käynyt järven toisella puolen.

Hän tarvitsi välttämättä nämä rahat. Koko hänen aineellinen olemassaolonsa riippui niistä. Oli langennut pääkaupungissa eräs paperi, jota ei enää voinut uudistaa. — Millä hän ne takaisin maksaisi? Sen jälkeen kuin hänen lehtensä oli lakkautettu, ei hänellä ollut enää mitään vakinaisia tuloja. Sitten oli vielä tullut äidin äkillinen huonontuminen, matka tänne maan sydämeen, kodin köyhyys ja lääkärinmaksut. Jos tämä vekseli olisi päässyt lankeamaan, olisi kaikki ollut hukassa. Nyt kestäisi hänen luottonsa vielä vähän aikaa, mutta sitten … sitten? Mikä tulisi hänelle neuvoksi kevääsen, mikä kesään mennessä?

Erkki ei jaksanut ajatella enempää. Hän oli miettinyt liian paljon näitä rahoja, valvonut yöt vuoteellaan, laskenut ja laskenut; päivinkin olivat numerot hänen päässään pyörineet. Milloinkaan ei asioiden hoito ollut näin lujalle ottanut. Pääkaupungissa edes näki rahaa, tapasi tuttavia, oli tilaisuudessa ansaitsemaan. Täällä maalla oli aivan hukassa… Jo oli hän pitänyt itseään menneenä miehenä, ystävien ylenkatsomana, rappiolle joutuneena, ilman paikkaa, ilman toimeentuloa, ilman vähäisintäkään tulevaisuuden toivoa. Kaikki oli riippunut näistä rahoista.

Anni nousi päivällistä laittamaan. — Nyt hän tiesi myös, mitä varten Anni ei kotonaan viihtynyt, miksi hän mieluummin eli täällä sairaan tätinsä hoitajattarena. Pimeä ja likainen oli ollut sukulaistalo järven toisella puolen, setä oli mennyt uusiin naimisiin, nainut entisen karjakkonsa, raa'an ja röyhkeän näköisen. Yhdessä ne nyt rahaa kokosivat, yhdessä entisen emännän lapsia nälällä kiusasivat. Annin oli heti alussa täytynyt keskeyttää seminaarinsa.

Ja äkkiä, ikäänkuin kahden pilven raosta, välkähtivät Erkin mieleen syksyiset, saviset pellot, perunannosto, pieksusaappaat ja käärityt, likaiset helmat. Niiden viereen ilmestyi läävä, hyllyvä, rapakkoinen tanhua, lantaläjä ja rappeutunut kuisti. Sielläkö oli nyt Annin maailma, sellainenko hänen kultainen kotinsa?

Erkin täytyi keskeyttää rahanlukemisensa. Hän laski setelipakan kädestään pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. — Talvinen aurinko paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, pihlajasta varisi lumi, tilhiparvi pyrähti tulipunaisten marjojen sekaan. Tuolla kauempana, kautta loivien lakeuksien kohosivat hänen kotikylänsä talot, näkyivät sieltä punamullatut seinät ja ystävälliset, kultaiset savupatsaat. Kaikki keskeltä valkeiden kinosten, kaikki hohteessa härmäisen talvipäivän.

Että hän ei ollut tullut tuota ennen ajatelleeksi! Kenties olikin se, mikä hänelle oli kuolema, Annille elämä, se, mikä hänelle harmaja todellisuus, Annille pitkä pilvenranta. Kenties sulkivat nämä ahtaat seinät, joiden välissä Erkki oli ollut niin monta kertaa tukahtumaisillaan, sisäänsä kaiken sen, mikä Annille vielä merkitsi vapautta, elämää ja päivänpaistetta? Kenties olivat äidin houreet, tuskanhuudot ja tyhjä loruaminen hänelle suloista soitantoa sen rinnalla, mitä hän kotonansa kuuli? Kenties oli tämä talo, tämä kirkonkylä, nämä ihmiset hänelle viimeinen punainen rantu siinä harmaassa kankaassa, jonka hänkin tunsi yhä ahtaammalle sydämensä ympäri kääriytyvän?

Erkki mietti ja mietti. Annin kohtalo esiintyi hänelle äkkiä niin äärettömän surettavana ja säälittävänä. — Tietysti oli se niin, tietysti oli Anni juuri sen vuoksi niin alttiisti kiirehtinyt äitiä hoitamaan. Mutta äidin kuoleman jälkeen? Mitä Anni sitten tekisi? Silloin olisi hänelle kaikki lopussa. Painuisi viimeinen päivänjuova hänen mielestään, pakahtuisi sydän, seisoisi pimeys sekä edessä että takana …

Mitä oli Anni Erkille? Ei mitään. Tuskin tuttava serkku, hämärä lapsuuden muisto, jonka hän nyt äkkiä oli äidin sairasvuoteella tavannut. — Kuitenkaan ei Erkki voinut olla itselleen myöntämättä, että Annin läsnäolo vaikutti häneen merkillisen voimakkaasti. Annin koko olennossa oli jotakin niin tervettä ja alkuperäistä. Hänen tyynissä, viisaissa silmissään, jotka kiilsivät kuin kaksi mustaa viinimarjaa, omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, kuvastuivat aivan toiset elämän arvot kuin ne, joiden etsimiseen Erkki oli nuoruutensa parhaat vuodet kuluttanut, ja hänen voimakkaan vartalonsa uumenissa uhkuivat aivan toiset ilot ja ihanteet kuin ne, joita Erkki oli tottunut ihmisen korkeimpina pitämään. Hän kuului sittenkin tähän karkeaan, jokapäiväiseen, elämän ensimäisten viettien, leipähuolten ja suvun jatkamisen maailmaan, jonka surkastunut perikuva äiti oli, mutta joka Annissa kukki vielä täydessä kukoistuksessaan. Hänkö itkisi elämän harmautta, hänkö viimeistä päivänjuovaa sydämessään säilyttelisi!

Erkki jatkoi hermostuneena lukemistaan. — Kaikkea hän mielessään kuvittelikin! Anni tietysti oli täydellisesti tyytyväinen elämäänsä, sekä järven tuolla että tällä puolen. Miksi hän sieltä oli äitiä hoitamaan tullut, oli hänen oma salaisuutensa. Myöskin oli mahdollista, ettei siinä mitään salaisuutta ollut. Ehkä oli se tapahtunut yksinkertaisesti sukulaisrakkaudesta. Tuollaisilla kovilla, jokapäiväisillä luonteilla oli tavallisesti hyvinkin hellä sukulaisvaisto. Erkillä sitä ei ainakaan ollut, mutta hän ei ollutkaan mikään kova ja jokapäiväinen luonne.

Tietysti oli Anni säälittävä, tietysti olisi Erkin ollut velvollisuus valistaa Annia. Hän ei ollut vain aivan varma siitä, oliko Anni kykenevä vastaanottamaan niitä tiedon ja korkeamman elämän-ymmärryksen muruja, jotka hänen helmaansa näin odottamatta tipahtaisivat. Eikä hän ollut aivan varma, oliko Anni halukaskaan… Anni oli niin kummallisesti kaksinainen. Hän voi aivan vakavasti kuunnella Erkin puheita, mennä myötä, ymmärtää ja lämmetä niin, että Erkki todellakin luuli jo onnistuneensa herättämään hänessä rehellistä pyrkimystä parempaan. Mutta sitten tuli jälleen väliin joku jokapäiväinen askar ja silloin oli Anni kokonaan muuttunut… ikäänkuin maailmassa ei olisi muita tärkeitä asioita ollutkaan kuin aamiainen, päivällinen ja illallinen, ja tuo kirottu veitsien ja kahvelien kalistaminen! … Erkki oli varma siitä, ettei Anni tälläkään hetkellä ajatellut muuta kuin ettei riisiryynipuuro pohjaan palaisi. Se oli aivan hirveätä.

Juuri tuota Annin varmuutta oman maailmansa oikeutuksesta olisi Erkin niin kovasti tehnyt mieli järkyttää. Olisi ollut niin hauska saada hänet horjumaan, epäröimään ja vihdoin hädissään häneen, Erkkiin, niinkuin henkiseen tukeensa tarrautumaan. Vaikka Erkki periaatteesta olikin kaiken pintapuolisen kansanvalistuksen vihamies, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hänellä tässä oli edessään työkenttä, joka ei ollut hänelle niinkään vastenmielinen. — Toisestakin syystä olisi Erkki kernaasti lähestynyt Annia. Hän oli lukevinaan Annin silmissä salaista nuhdetta siitä, että hän niin kauan oli elänyt ainoastaan itselleen ja äitiään pääkaupungista pitäen niin vähän avustanut. Kun Anni vaan kerran pääsisi hänen henkisten rikkauksiensa perille, olisi hän varmaankin samalla huomaava, miten aiheeton hänen hiljainen soimauksensa oli.

Äidin kieli kävi lakkaamatta. Tyhjiä loruillen ja piparikakkua hampaattomassa suussaan maiskutellen, oli hän siinä sängynlaidalla kääpiönkaltaisena käpöttäessään niinkuin mikäkin elämän irvikuva. Par'aikaa kertoi hän juuri erästä juttua ijäkkäästä aatelisneidistä, joka oli mennyt naimisiin oman renkinsä kanssa. Välillä nauroi hän käheästi. — Erkki kuunteli vain puolella korvalla, mutta hän kuuli kuitenkin. Ja jälleen tunsi hän mielensä painostuvan, turhaksi kaiken työnsä ja taistelonsa.

Siinä se oli, se suuri, se väkevä, se harmaa, jota hän oli ikänsä päältään torjunut, jonka peitseen hän oli punaisimman sydänverensä vuodattanut ja jonka hän jo oli luullut kauas karkoittaneensa. Se istui nyt tuossa hänen ääressään, irvisti häntä vastaan oman äidin ikenistä, levitti kolkot siipensä hänen ylleen ja tahtoi estää hänet hengittämästä. Eikö hän itsekin kuulunut tähän maaperään, eivätkö hänenkin syvimmät juurensa olleet täällä? Turhaa oli enää pyrkiäkään täältä pois, tuhannet säikeet kiinnittivät häntä tänne, veren ja vanhojen muistojen kahleet, kovat kuin rauta. Ei, ei koskaan onnistuisi hänen niitä enää rikkoa! Eikö ollutkin parasta panna silmänsä kiini ja vaipua, vajota maan matalan poveen, kotoisen maailman tasalle? Mikä oli hän, että hän päänsä pystympänä pitäisi ja heimoansa halveksuisi, — säälisi kaikessa tapauksessa?

— Jumalan kiitos! Summa oli täysi. Hän oli jo laskiessaan peljännyt sitäkin, vaikka hän kyllä ennenkin oli laskenut rahat. Olisi sittenkin voinut puuttua jotakin, olisi jälleen alkanut sama juoksu ja rehkiminen. Ei puuttunut mitään. Nyt ei muuta kuin setelit kiireesti kirjekuoreen ja sitten postiin. Postimies voisi kaupungissa vaihtaa ne suuremmiksi rahoiksi.

Samassa tuli Anni käskemään häntä keittiöön. Siellä oli joku, joka etsi Erkkiä. Erkki jätti setelitukun pöydän nurkalle ja meni. — Se oli kutsu kirkonkylän kauppiaan luo yksinkertaisille illallisille.

Erkki palasi takaisin ja huomasi heti, että rahat pöydällä eivät olleet samassa järjestyksessä, mihin hän ne oli jättänyt. Hän laski ne uudelleen. Aivan oikein, kaksi punalaitaa oli kadonnut. Oliko tuuli ne vienyt? Tuuli kaksois-ikkunain läpi! Kissa? Heillä ei ollut kissaa. Huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Siis ei niitä ollut voinut ottaa kukaan muu kuin äiti.

Hän katsahti äidin vuoteelle päin. Äiti oli nukkuvinaan. Vaikka hän oli viipynyt poissa tuskin viittä minuuttia, oli äiti muka ehtinyt sillä aikaa vaipua syvään uneen. Hän makasi kasvot seinään päin ja kuorsasi kovasti.

Erkki tunsi tuskan hien kohoavan otsalleen. Oliko äiti todellakin ottanut rahat? Hän katsoi pöydälle, katsoi pöydän alle, tutki lompakkonsa ja luki jälleen rahat. Koi ei niitä ollut voinut syödä, ei ruoste raiskata. Siis oli äiti ottanut ne.

Erkki meni hädissään hakemaan Annia. Hän oli niin kiihoittunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi.

Anni pyyhki kätensä ja tuli päättäväisenä Erkin perästä kamariin. Hän astui kursailematta äidin vuoteen luo ja pudisti häntä hartioista.

Erkki riensi häntä estämään. Kohtaus alkoi käydä hänestä jo liian inhoittavaksi. Mutta Anni oli jo ehtinyt vetää äidin käden peiton alta. Siinä olivat rutistuneet setelit.

— Äiti! Anna ne minulle hyvällä! Tiedäthän, että tarvitsen ne välttämättömästi.

Äiti ei vieläkään sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat kiini ja hänen huulensa lujasti yhteen puristetut.

— Hän ei anna niitä. Pidä hänen toista kättään, että hän ei pääse repimään niitä! Minä otan ne häneltä.

Silloin vasta heräsi äiti. Hän itki ja rukoili, pyysi ja vaikeroi. Erkillä oli niin paljon rahoja, hänellä ei mitään, Erkki oli niin paljon nauttinut maailmasta, hän ei ollenkaan. Hän oli Erkin edestä raatanut ja taistellut, antanut viimeisen penninsäkin Erkin koulunkäyntiin; nyt ei Erkki tahtonut antaa hänelle edes osaa paljostaan. Kohta hän kuolisi, ei Erkillä enää hänestä kauan vaivaa olisi.

— Mutta, äiti kulta, minä tarvitsen nuo rahat, kuuletko, minä tarvitsen! Minä olen mennyt mies ilman niitä.

Äidin syntymäpäivä oli lähestymässä. Se oli luultavasti oleva hänen viimeisensä. Hän tahtoi sen niin mielellään viettää entiseen tapaan, vieraiden ja kaupunkivehnästen, viinin ja hyytelön kanssa. Sitä ei oltu vietetty niin isän kuolemasta saakka. Köyhyys oli estänyt häntä. Pitäjän herrasväki ei koskaan ollut sen jälkeen kokoutunut tähän matalaan kotiin. Hän itse ei ollut koskaan saanut enää liikkua pitojen emäntänä, vanhassa silkkileningissään, kultakello kaulassaan. Hennoisiko Erkki nyt kieltää häneltä tuon ilon?

Erkki oli tullut äkkiä aivan kylmäksi. Hänelle oli kaikki lopussa. Hän meni pöydän luo, otti setelipakan, antoi sen äidin käteen ja sanoi lujasti ja armottomasti:

Sitten syöksyi hän ulos huoneesta. — Äiti kiirehti kätkemään setelit peiton alle. Vain pari sai Anni pelastaneeksi.

Erkki kulki pitkin lumista maantietä. Koko hänen sisällinen ihmisensä oli järkytetty. Syvyyden lähteet olivat auenneet hänen sydämessään ja tuliset kerät hyppelivät hänen silmäinsä edessä. Nyt hän oli todellakin mennyttä miestä! Siinä se oli hänen ainainen heikkoutensa! Mitä lempoa hän oli tänne maaseudulle tullutkaan? Mitä häntä tarvitsi liikuttaa äidin sairauden, mitä kodin ja veren siteiden? Miksi hän ei ollut kerrassaan jo aikoja sitten voinut rikkoa niitä velvollisuuksia, joita hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään?

Päivä paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, puut loivat sinertäviä varjoja lumelle. Oli ilmassa kevään tuntua, taivas oli kirkas ja korkea, pajupensas tien ohessa näki valkoisia unia. — Mutta hänen mielensä oli katkera ja kova.

Kevät koittaisi kyllä, puut lehtisi, järvet jäättöminä kimaltelisi… Hänelle yksin ei kevät enää koskaan koittaisi. Ei ollut hänessä ollut miestä elämän taisteluun, ei pontta kyllin luonteeksi muodostumaan. Ei hän ollut koskaan voinut ottaa mitään varmaa, poissulkevaa kantaa, ei tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, ei polttaa mitään laivoja takanaan. Siltä väliltä hän oli aina ollut ja siksi hän tulisi myös ikänsä jäämään — sille välille. Horjunut hän oli kahden eri maailman välillä ja siksi olivat nämä maailmat hänet vihdoin väliinsä musertaneet.

Hänkö Annia kohottamaan? — Erkin täytyi sitä muistaessaan nauraa katkerasti. Ei hän ollut kyennyt edes itseään kohottamaan, ei luomaan itselleen mitään varmaa yksilöllisyyttä, ei mitään elämän-ihannetta, jota hän voisi omakseen nimittää. Lainattua se oli kaikki niinkuin hänen rahansakin, yksi ajatus sieltä, toinen täältä, kirjoista opittua, sanomalehdistä luettua, kapakan pöytyeissä pureksittua! Tuulen tuomaa, viiman viemää …

Hänkö maailmaa parantamaan? — Jospa hän olisi voinut edes itsensä parantaa, vapautua vanhoista muistoista, takoa itselleen rinnan raudasta ja paidan teräksestä, sellaisen, jota taistelossa tarvittiin. Untuvia hän oli ympärilleen koonnut, unelmista hän oli sotisopansa luonut, haaveista, joilla ei mitään tosi pohjaa ollut. Elämän kauneutta hän oli etsinyt ja tavoitellut. Nyt oli elämän rumuus hänet ympäri piirittänyt.

Hänkö myrskyssä seisomaan? — Jospa hän olisi voinut edes tyynessä seista, jospa edes satamassa säilyä haaksirikosta! Ei olisi toinen hänen, sijassaan vavissut, ei silmää räpähyttänyt, ottanut elämältä omansa, vaikka se sitten olisi ollut oman kuolevan äidin käteen puristettu. Hän vapisi. Pienen vedenalaisen karin hän antoi kaataa veneensä, särkeä kaikki suunnitelmansa. Raukka hän oli ja raukka hän oli aina ollut, raukaksi hän oli syntynyt ja raukkana hän pysyi! Oli ollut hänellä tähän asti vielä pisara ylpeyttä, vaaksa itseluottamusta, kipinä omanarvon tuntoa. Nyt oli sekin mennyt.

Hän käveli kauas, kauas pitkin lumista maantietä, ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti korpea lähestyvää. Lankesi hämärä hänen ympärilleen, syttyivät tähdet hänen päänsä päälle. Syttyivät myös lamput lakeudella, syttyivät taloissa ja etäisissä metsätorpissa. — Mutta Erkin mieleen hiipi ääretön surumielisyys.

Mitä hän oli ollut ja miksi hän oli elänyt? Mihin pyrkinyt ja mitä elämässä toimittanut? Kuluttanut hän oli aikansa arkipäiväin pienessä rähinässä, tuhlannut itsensä, tuhlannut toiveensa ja työkykynsä. Tyhjä, puusta pudonnut lehti hän oli, valmis hankeen haudattavaksi …

Jospa hän olisi edes joskus vihannut vakavasti taikka rakastanut vakavasti, tehnyt oikein hyvää jollekulle taikka tehnyt oikein pahaa! Jäisi edes joku muisto hänen elämästään, jalanjälki lumelle, kirjokaan taivaalle… Mutta ei! Tyhjää oli hänen elämänsä ollut ja sisällötöntä, tuomittu hän oli jäljettömiin häviämään …

Harmaata oli ollut elämä hänen ympärillään ja rumaa, ei ollut monesti päivä sumun läpi pilkistänyt. Märkä metsä oli hänen ympärillään itkenyt, huoannut maa liejuinen hänen jalkojensa alla. Oli sattunut joskus eteen sininen silta, punainen pursi; ollut oli kaikki jälleen harmaata …

Ei ollut elämä hänelle antanut paljon iloja eikä paljon suruja. Oli antanut päiviä pääksytellen, iloa vain iltojen siteiksi, surua vain huomenen huoliksi. Ei ollut elämällä siis häneltä paljoa otettavaa …

Ikävä oli maailma, ikävät ihmiset, ikävät hänen omat ajatuksensa. Kultaan ja purppuraan hän oli kerran onnensa pukenut; nyt pyöri se harmaana lankakeränä hänen edessään. Viitsisikö hän sen enää ottaa ylös, sen kerimisellä kättänsä vaivata?…

III

LEHTIPURJEESSA

Maalaiskirkon tapuli kohosi juhlallisena kohti tummansinertävää kevättalven taivasta. Kirkon juurella, kinoksien keskellä, nukkuivat talot, nukkuivat myös hiljaiset metsät niiden ympärillä, kauempana korpien takana kohosi jälleen taloja ja kirkkoja, nousi lumisia vaaroja, avautui aavoja järvenselkiä, joita viittatiet risteilivät. — Tähti putosi siellä, tähti täällä. Yksinäisen kulkijan askeleet narskuivat sileäksi tallatulla tiellä.

Oli ollut paljon vieraita tuolla kauppiaassa. Piha täynnä ajopelejä, huoneet tupakansavua ja äänten sorinaa… Hänelle oli pidetty puhekin, lakkautetun sanomalehden toimittajalle… Kauppias oli tullut häntä kädestä puristamaan ja kuiskaten tuttavallisesti selittänyt, mitenkä tässä, juuri tässä hänen samaisessa puotikamarissaan oli alkanut se uuden ajan edistystyö tällä paikkakunnalla, jonka hedelmiä hän nyt kaikkialla ympärillään näki. Tässä oli nuorisoseura perustettu, tässä sen ensimäiset kokoukset pidetty, tässä valittu uusi kunnallislautakunta ja tässä uusi valtiopäivämies. … Maanviljelysneuvos oli istuttanut hänet viereensä ja kiihkeällä kaunopuheisuudella tehnyt tiettäväksi, miten maailmassa ja varsinkin valtiollisessa maailmassa ei mikään ollut ihmiselle niin tarpeellinen kuin maltti, ei mikään niinkuin maltti… "piru vieköön, ei mikään niinkuin maltti", oli hän sanonut ja lyönyt nyrkkiään pöytään, kun Erkki oli osoittanut heikkoja vastaansanomisen oireita… Vanha ruotsikkojen vihaaja kirkonisäntä oli jälleen molempia käsiään levitellen koettanut vakuuttaa Erkkiä siitä, että paras keino osata oikeaan oli tehdä juuri päinvastoin kuin ruotsinmieliset … jos ne oikeaan, niin me vasempaan, jos ne vasempaan, niin me oikeaan! Sillä tavalla ei koskaan erehtyisi. — Kansakoulun opettaja oli mielipiteiltään anarkisti, "taikka tarvinisti", kuten hän itse sanoi. Hänen murheensa oli vaan se, etteivät ukot tahtoneet oikein uskoa kehitysoppiin.

Uudet ajat, uudet tavat! Uudet ihmiset, uudet pyyteet!… Istuivat ennen sedät keinutuoleissa ja nahkasohviensa kulmissa, polttelivat pitkiä piippujaan, maistelivat höyryäviä totilasejaan, tarinoivat terveydestään ja vuodentulon toiveista, ulkomaiden tapahtumista ja keisarien kruunauksista. Oli mukana pappi, pyylevä mies, oli lukkari, hänen hyväntahtoinen isänsä, oli viinaan menevä maanmittari ja nimismies, joka taisi lukemattomia kaskuja. Keskustelukielenä oli rinnakkain suomi ja ruotsi; sen jälkeen kuin kansakoulunopettaja oli tullut joukkoon, etupäässä suomi… Mutta hän kuuluikin jo nuorempaan polveen.

Epäilemättä oli siitä lähtien suuri edistys tapahtunut. Virkamiehet olivat nykyään vahvoja kansallismielisiä, kansa oli herännyt ja pappi oli ankara raittiusmies … Kuitenkin tunsi Erkki tällä hetkellä sanomattomasti kaipaavansa noita vanhoja aikoja. Oli ollut niin rauhallista ja tukevaa silloin istua äänetönnä syrjässä ja kuunnella… mieliala oli ollut eheämpi, seura kokonaisempi. Nyt sitä vastoin… kirjavaa seuraa… kirjavia ihmisiä. Kaikki ne olivat sitäpaitsi tulleet heti esittämään veljen maljaa.

Tämähän on suoraa taantumusta! ajatteli Erkki hymyillen itsekseen. Varsin sopimattomia mielikuvia vapaamielisen lehden toimittajalle… Mitähän veikot siellä Helsingissä sanoisivatkaan?… Mutta sitten muisti hän, että hänen lehtensä olikin lakkautettu ja että hän itse ei luultavasti enää ollenkaan pääkaupunkiin palajaisi… Nämä olivat päinvastoin hyvin soveliaita ajatuksia sille, joka luultavasti tulisi ikänsä maaseudun hiljaisuudessa viettämään.

Lapsuuden muistot, kerran herättyään, eivät enää jättäneet Erkkiä. Ne seurasivat hänen askeleitaan talvi-öisellä tiellä, seurasivat ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti kotia lähestyvää. Hän muisti isänsä, muisti kultaisen emonsa, muisti huolettomat kouluajat ja ensimäiset askeleensa elämässä … Hänestä tuntui kuin olisivat päivät silloin olleet pitemmät ja ihmiset iloisemmat, päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.

Hän mahtoi itsekin olla silloin toinen, — minkälainen, sitä ei Erkki enää oikein tarkoin muistanut, ainoastaan, että hän oli ollut reippaampi ja iloisempi… ei juuri iloisempikaan, mutta itseensä tyytyväisempi. Oli ollut keveämpi elää. — Mielikuvat tulivat ja menivät.

Yksi kohosi muita korkeammalle … Sata oli lintua metsässä; yksi lauloi muita kauniimmasti… Tuhat oli tähteä taivaalla; yksi kimmelsi muita kirkkaammasti … Monta oli luotoa merellä; yksi oli paasi kullan paistavainen.

Siitä oli monta, monta vuotta. Tuskin hän enää itsekään aivan tarkkaan muisti, milloin se oli, mutta se mahtoi olla jossakin koulun yläluokilla. Hän oli lähtenyt yksin selän siintävän ylitse tuijottamaan, pystyttänyt lehtipurjeen veneensä kokkaan ja jättäytynyt aaltojen ajeltavaksi. Tuuli oli tuonut purtta, viima vienyt, ulappa oli paistanut, vaarat taivaan rannalla sinertäneet. Hän oli makaillut päiväkaudet alastonna asumattomien saarten somerossa ja jälleen antanut veneen vieriä kohti kauaksi väistyviä lahdenpoukamia, joissa hän ei ollut koskaan käynyt. Yönsä, kesäiset, valkeat yöt, hän oli levännyt heinäladoissa, vetänyt veneensä karskuvalle hiekalle, kulkenut yli kasteisen niityn, nukkunut nuorten heinien ritinään ja herännyt katsomaan seinänraosta kuppelehtavia jäniksiä, jotka ladon ovella aamun kultaisen ruskossa iloaan pitivät. Hän oli ottanut osaa nuottamiesten kalakesteihin lehtoisten nienten nenissä ja tehnyt talkoolla heinää suurissa talonpoikaistaloissa. Hän oli ollut onnen matkamies.

Oli tullut ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä. Kuinka mones se hänen matkallaan oli ollut, sitä hän ei itsekään enää muistanut, sillä vaikka hänen matkansa oli kestänyt tuskin viikkoa enempää, tuntui se hänestä kuukausilta ja vuosilta… Hän oli Väinämöinen, joka merta melasteli etsien vain nientä nimetöntä sitä asuakseen, hän oli merirosvo-laivuri, joka ajeli rauhallisia kuorma-aluksia, orava, joka purjehti kaarnapurrella, vieraiden maiden kuningas, joka kuljetti kullalleen purren täyden kultia ja hopeita. Hän oli milloin mitäkin… ja kaikkialla, kussa hän kulki, tehtiin heinää ja kohosivat tyynet tervahaudan-savut, kaikkialla paistoi päivä ja kuulti kultaiset rantahiekat.

Haihtuneet olivat hänen mielestään koti ja äiti, koulukaupunki, sen ilot ja surut. Hän tuskin muisti enää, kuka hän oli ja minne hän meni. Hän oli kokonaan sulanut yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Hän oli näiden nienten, saarien ja selkäin alkuasukas, koko tämän päivänpaistaman järvimaailman haltia itse, kesän henki, joka kulki vetten päällä… Kun hän joskus niittylähteen yli päänsä kallisti taikka näki kuvansa tyynessä rantavedessä, tuijottivat hänen silmänsä niin suurina ja itsetiedottomina, että hänestä tuntui turhalta enää ajatellakaan palata tuonne järven toiselle puolen… Hänen oli jäätävä tänne, hänen oli elettävä täällä ikänsä, opeteltava ravitsemaan ruumistaan veden riistalla ja totuttava käymään puolialastonna salojen hämärässä, vain joku jousella ammutun peuran taikka keihäällä kaadetun karhun talja verhonaan … Kaikki villi-ihmisen vaistot olivat hänessä heränneet. Aamuin ja illoin hän teki uhrinsa auringolle, hän kuuli ruohon kasvavan ja ymmärsi, mitä västäräkki hänen veneensä kokassa visersi, sillä aikaa kuin hän itse sen pohjassa lepäsi ja katseli sinistä ja valkoista taivasta …

Hän oli metsien erakko, joka tajusi elämän salaisuuden, salojärven tietäjä, joka odotti vain totuudenjanoisia, kirkassilmäisiä opetuslapsia tullakseen uusien uskontojen perustajaksi. Maailmankatsomuksensa hän muodosti lyhyiksi, ytimekkäiksi viisauden sanoiksi, joita hän piirteli käyristyneille tuohipalasille — hiilellä, jonka hän oli ottanut tervamiesten yötulilta — ja aavistuksensa salatuista asioista hän kätki kivien ja kantojen alle, josta syntymättömät sukupolvet tulisivat ne nimettömänä, suuren tuntemattoman lahjana löytämään!

Anni tuli hänelle ovea aukaisemaan. Hän oli heittänyt ympärilleen saalin ja Erkki näki, että hän jo oli ollut nukkumassa.

He astuivat äänettöminä saliin. Anni nukkui keittiössä taikka, milloin äiti oli huonompi, hänen kanssaan kamarissa. Hän asetti kynttilän kädestään pöydälle, katsoi vielä kerran, että kaikki oli paikoillaan yöpöydällä Erkin vuoteen vieressä, ja kääntyi sitten keittiöön mennäkseen.

Anni näki, että Erkki kaipasi puhekumppania. Se oli tapahtunut varsin usein viime aikoina. He olivat istuneet monesti myöhään yöhön salissa ja jutelleet, tavallisesti aivan läheisimmän ympäristönsä asioista, äidin sairaudesta ja muusta. Mutta he olivat täten kuitenkin jossakin määrin lähestyneet toisiaan. Anni näki, että Erkki ikäänkuin pelkäsi olla yksin, ja piti sentähden mielelläänkin seuraa hänelle. Erkki olikin viime aikoina käynyt niin synkkämieliseksi.

Mitä oli Erkki Annille? Ei paljoa. Myöskin vaan hämärä lapsuuden muisto, hiukan haikea sydämen sylkähdys, jolle hän oli liian viisas mitään perustaakseen. Oppinut, onnellisempi serkku, päivän lapsi järven toiselta puolen, puolelta kirkonkylän ja kullankimmeltäväin ikkunani, sillä aikaa kuin aurinko hänen oman kotinsa takana synkkään korpeen painui. Oli hänkin kerran kätensä ojentanut… oli kuroittanut kohden ihalampia ilmanrantoja. Se oli silloin kuin itara isä oli päästänyt hänet pariksi vuodeksi seminaariin… Nyt oli kaikki lopussa. Koti oli todellakin sietämätön, isä raaka, äitipuoli röyhkeä… Hetkeksi edes irtautuakseen ilottomasta elämästään oli hän saapunut sairasta tätiään hoitamaan. — Täällä hän oli tavannut Erkin. Se ei ollut häneen mitään suurempaa vaikutusta tehnyt. Häntä harmittivat vain ne muutamat kulkupuheet pitäjällä, jotka olivat viittailleet mahdolliseen rakkauteen serkusten välillä … Täällä ahtaassa maaseudussa ei paljon mokomain juorujen syntymiseen tarvittu.

Se oli siis kaikin puolin tyyni, viileä ja tervejärkinen nainen, joka tällä hetkellä Erkkiä vastapäätä soututuolissa istui, samalla kuin Erkki itse sohvan kulmassa paperossiaan poltteli. Yhtä tyyntä ja intohimotonta oli heidän keskustelunsakin; sanoivat sanan silloin, toisen tällöin, ja vaikenivat jälleen… Lääkäri oli käynyt viime viikolla ja ilmoittanut, ettei äiti voinut elää kesää kauemmaksi. Siitä heillä puhetta piisasi.

Mutta Erkki katseli Annia kuitenkin tänä iltana eri silmillä kuin ennen, näki vanhojen muistojensa prisman läpi, jotka tuolla ulkona tähti-vipajavassa talvi-yössä olivat hänen sielussaan heränneet. Eikä hän enää millään muotoa tahtonut päästää niitä jälleen katoamaan, hän koetti väkisin loihtia esiin äskeistä mielialaansa ja väkisin kehitellä sitä… Anni esiintyi hänelle nyt arvoituksena, joka kerran oli hänen elämäänsä astunut, mutta jäänyt selittämättä. Eikö voisi sitä nyt selittää, eikö jälleen mennyttä manata?

Mutta se ei enää tahtonut mitenkään onnistua. Toiset muistot tunkivat hänen mieleensä… synkemmät, pimeämmät muistot… Oli hän kerran teistikin tavannut Annin, markkinoilla, läheisessä kauppalassa. Mutta silloin ei ollut päivä paistanut eikä kesä kukoistanut, oli ollut synkkä, sateinen syksypäivä, maa liejuinen, ilma harmaa… Tuo pieni, vähäpätöinen kauppapaikka oli nyt kuhissut täynnä kansaa, jota oli saapunut kymmenien peninkulmain takaa, kadut olivat olleet yhtenä rapakkona… olivat lemunneet miesten harmajat sarkakauhtanat ja naisten värjätyt juhlavaatteet… Illemmällä olivat lamput syttyneet kauppapuodeissa ja kojuissa torin varrella, kadut olivat yhä edelleen olleet täynnä väkeä, humalaiset olivat reuhanneet, tytöt ja pojat kävelleet hoilaten ja käsi kaulalla… Oli alkanut ilon roihu niin hurja ja villi, ettei Erkki semmoista muistanut milloinkaan nähneensä, nälkäkansan juhannuskokko, korven karnevaali, kaikkien pidätettyjen intohimojen ja arkipäivien pitkässä, yksitoikkoisessa hämärässä sokaistuneiden viettien kaamea karuselli… räikeä kuin syksy, ruma kuin loka, saastainen kuin tämä sateinen, ränsistynyt taloryhmä …

He olivat tavanneet toisensa erään lautakojun edessä… He olivat ostaneet namusia ja Erkki oli kihlannut Annin vesirinkilällä… Hekin olivat tahtoneet leikkiä karnevaalia ja käyneet katsomassa komeljanttien voimistelunäytteitä, silmänkääntämistä ja miekannielemistä… He olivat kävelleet keilaradalle kauppalan läheiseen puistikkoon… Pareja oli pyrähdellyt lentoon märästä, pimeästä maasta kuin pyitä metsämiehen lähestyessä… Yönsä he olivat nukkuneet porvarin pienessä, tungokseen ahdetussa pirtissä, tukahduttavassa ilmassa, juopuneiden rähinässä…

Mutta Anni katseli edelleenkin tutkivasti Erkkiä. Erkin kasvoille oli noussut niin tuskallinen ilme ja hän hengitti aivan kuuluvasti… Lieneekö hän ollut sairas? Hän oli joskus ennenkin maininnut turmiolle menneestä hermostostaan. — Anni tunsi itsensä oikein levottomaksi.

Mutta Erkki oli jälleen saanut kiini kesäisistä mielikuvistaan. — Kuinka se oli taas ollutkaan?… Hän oli edellisenä iltana joutunut myrskyyn, yöpynyt sanattomaan saareen lähellä mannermaata. Ohimenevä ukkossade oli hänet kastellut… hän oli seisonut tippuvan kuusen alla… hän oli vihdoin riisunut vaatteensa, kätkenyt ne veneen teljon alle ja juoksennellut alastomana vesisateessa kahakäteen pitkin karheata jäkäläkangasta… Hänen oli tullut kylmä, hän oli heittänyt kieppiä pihkaisten puiden oksissa ja kalkutellut suuria kiviä päänsä päällä yhteen. Lopuksi oli hän jälleen pukenut vaatteet päälleen, istunut läpi märkänä, lokattavin leuoin ranta-äyrään suojassa, luistavalla kalliolla, johon sadevesi pitkin puiden juuria valui, mutta jossa hän kuitenkin oli turvattu taivaasta tulvivalta saavinkaadolta… Siinä oli hän istunut vaipuneena hiljaiseen mietiskelyyn, edessänsä tuhansia pikku kirppuja ponnahutteleva vedenpinta ja takanaan sankea, ropiseva metsä, jota humahtelevat tuulenpuuskat avasivat ja sulkivat kuin lukkoa…

Vasta seuraavan päivän ikäpuolella oli hän päässyt sieltä mannermaalle luovimaan. Hän oli ollut silloin niin väsynyt, että hän oli heti vaipunut sikeään uneen päivän lämmittämille rantakiville; vene oli jäänyt kauaksi matalikolle… Kun hän heräsi, oli yö. Tuuli oli hiljennyt melkein tuntumattomaksi… vain laineiden läikkä ja silloin tällöin lehahtavat koivut muistuttivat menneestä myrskystä.

Hän nousi, oikoi jäykistyneet jäsenensä, pistäysi rantaveräjästä ja taittoi aitovierellä kasvavasta metsäruusupensaasta kukan napinläpeensä… Häämöitti talo törmältä, sinne kapea polku poikki viettävän pellon … Hän kulki, kohosi jälleen veräjästä, sivuutti saunan, kiersi pirtin nurkan, tuli pihalle… Ei kuulunut hallia haukahtavaksi, ei karjankelloa kalahtavaksi…

Pirtin ovi oli lukossa. Hän kolisteli, ei kukaan tullut avaamaan. Hän löi aitan ovelle, sama tulos… Vihdoin ilmestyi saunasta piika pikkarainen, joka kertoi kaiken talonväen menneen ulkoniitylle. Hän yksin jäänyt kotimieheksi… Ruislintu narisi, punertava täysikuu paistoi vinoon yli viljapellon.

Erkki tuijotti eteensä niin synkästi ja kamalasti, että Anni tunsi sydämensä kouristuvan. Mutta ennen kuin hän ehti enempää ajatella, näki hän Erkin nousevan, tulevan häntä kohti ojennetuin käsivarsin.

Anni vapisi kiireestä kantapäähän. — Erkki oli sulkenut hänet syliinsä. Hänen toinen kätensä kiersi Annin vartta, toinen koetti tunkeutua saalin alle ja tapailla hänen rintojaan, jotka nousivat ja laskivat kuin aallot. Samassa tunsi Anni huulensa musertuvan väkivaltaisesta suudelmasta.

Kynttilä sytytti kaatuessaan harvat ikkunaverhot. Ne roihahtivat tuleen ja sammuivat samassa. Hetkellinen tulenloisto heijastui huoneesen, siitä ulos talviseen pimeyteen, valaisi silmänräpäykseksi lumisen pihamaan ja ulkohuoneiden seinän. Sitten ei enää näkynyt mitään.

Viereisestä huoneesta kuului raskas kolahdus. He raapaisivat tulta ja huomasivat oven olevan raollaan äidin kamariin. He kiirehtivät sinne ja tapasivat äidin taintuneena oven edessä. He nostivat hänet sänkyyn ja saivat kauan turhaan häntä henkiin virotella.

DE PROFUNDIS

Äidin syntymäpäivä lähestyi. Äiti oli ihmeellisesti voimistunut. Hän oli kaiket päivät jalkeilla, hän tunsi itsensä jälleen pitojen emännäksi, hän oli tyytyväinen ja laski leikkiä, pesi ja puuhasi, leipoi ja kirkasti astioita aivan kuin entisinä suuruutensa aikoina. Ylenluonnollinen toimeliaisuuden henki oli ottanut häneen asuntonsa.

Hän itse, Erkki, sai muuttaa milloin salista kamariin, milloin kamarista saliin. Siellä lakaistiin, pestiin, pölyytettiin ja tuuletettiin, vanhat valokuva-albumit haettiin esille, vanhat nimipäiväkortit järjestettiin vadeilleen. Kun odotettu päivä vihdoin koitti, kiilti ja kuutti lukkarinmuorin pieni, punaiseksi maalattu tupa maantien varrella niinkuin nukkekaappi kuninkaan linnassa. Kynttilät sytytettiin, lamput pantiin eteiseen palamaan, itse istui lukkarinmuori sohvaan vanhassa silkkileningissään, joka nyt oli käynyt hänelle niin väljäksi, niin väljäksi. Erkki istui keinutuolissa hänen vierellään, Anni kilisteli keittiössä astioita. — Kaikki Erkin kirjat olivat korjatut piiloon, samoin äidin rohtopullot; sänky, joka oli ollut vuosikaudet levällään kamarissa, oli nyt vedetty yhteen. Mikään ei muistuttanut, että tämä pieni talo oli sairashuone ja että täällä asui kaksi sairasta sielua.

Saliin piti naisten kokoontua, kamari oli määrätty herrojen toti- ja tupakkahuoneeksi. Oven piti olla auki molempain välillä niinkuin aina ennenkin isän eläessä. Marmelaatia oli pienillä aseteilla pöytien ja piironkien päällä, lukkarin vanha piippuhylly oli jälleen päässyt arvoonsa; paperosseja ja sikaareja oli hankittu monta eri lajia läheisestä kauppalasta. Näin varustettuna, oppinut poikansa sivullaan, odotti vanha lukkarinmuori vieraitaan, haalistunut silkkileninki yllään, kultasormus sormessa, josta se aina tahtoi tipahtaa, ja kultakäädyt kaulassa. Se oli todellakin mitä juhlallisin ja liikuttavin näky.

Erkki ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän oli viime aikoina todellakin ruvennut pelkäämään järkeään; alituinen ilkeä päänkivistys vaivasi häntä. Kaamea tyhjyyden tunne oli täyttänyt hänet ja kaikki ulkopuoliset vaikutukset kurkistivat sisälle hänen sielunsa ikkunoista kuin kummitukset autioon huoneesen.

Vierasjoukko oli hiukan eri kuin kauppiaan luona. Oli kömpinyt esiin joukko vanhoja tätejä, joita Erkki ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt. Kaikki ne olivat melkein yhtä laihoja kuin äiti ja kaikki tirkistelivät ne nyt ympärilleen kuin myyrät päivänpaisteessa. — Aluksi meni kaikki hyvin. Vieraat, jotka olivat tulleet hiipien ja vilkuen kummallekin kupeelleen, koteutuivat vähitellen. Tarjottiin viiniä, tarjottiin makeisia. Naiset olivat pian saaneet sananvaihdon aikaan ja herrat istuivat jo tyytyväisinä totilasiensa ääressä. — Erkki oli mitä kohteliain isäntä, tarjosi tupakkaa, käski panemaan "toiselle jalalle", kävi kilistämässä naisten kanssa ja istui heille hetkiseksi seuraa pitämään. Mutta hän liikkui niinkuin automaatti ja hän näki kaikki kuin sankean sumupilven läpi. Aivan merkilliset, vähäpätöiset asiat kiinnittivät hänen huomiotaan.

Tuossa oli esimerkiksi tuo vanha hopeainen sokeriastia. Sen nimi oli muinoin "sokkerskooli". Toista samallaista astiata säilytettiin aina Erkin piennä ollessa korkean seinäkaapin päällä, joka oli niin korkea, ettei Erkki voinut sen laidalle tuolinkaan avulla ylettyä. Kun Erkki oli kasvanut hiukan suuremmaksi, nostettiin sokeriastia vielä teekeittiön päälle. — Tätä hopeaista säilytettiin "shenkissä", samassa paikassa kuin hopeaista "kretsnekkaakin". "Shenkissä" oli useampia "klaffuja". Yksi niistä oli aina auki, mutta siinä pidettiin vain veitset, kahvelit, lasit y.m. sellaiset vähemmän mieltäkiinnittävät esineet. Toinen lukittiin aina huolellisesti ja sinne hävisi m.m. vehnäkori. Kolmas oli milloin auki, milloin lukossa, ja siellä säilytettiin paitsi muuta eräs hyvin arvokas kalu, jonka nimi oli "konjakskaraffiini". — Mutta hauskin kaikista oli pieni hoikkavartinen tuntilasi, jossa oli hienoa, vaaleanpunertavaa hiekkaa …

Se oli Anni, joka kuiskaamalla kysyi, pitikö vieraille tarjota cacaota ennen illallista vaiko vasta illallisen jälkeen! — Erkki heräsi hetkeksi, katsahti säpsähtäen ympärilleen, näki vieraat ja valaistut huoneet. Mutta hän vaipui jälleen takaisin lapsuuden muistoihinsa.

Tuntilasi oli hyvin ihmeellinen kapine. Se oli Erkin mielestä melkein yhtä kaunis kuin se pappilan nuori täti, jolla oli punakukkainen hame ja kiiltävä "brossi". Hän luulikin sitä ensin nukeksi. Mutta äiti käänsi sen ylösalaisin ja asetti hänen eteensä pöydän nurkalle.

Se oli äidin kultainen mahtisana tällaisissa tapauksissa. Erkki tiesi aina silloin, että piti istua hyvin hiljaa, muuten tuli kynsille.

Hän istuikin oikein hiljaa. Suureksi ihmeekseen näki hän, miten hiekkajyväset ohuena suihkuna syöksyivät alempaan lasiin muodostaen kuperan kummun, samalla kuin ylälasin hiekka kävi yhä koverommaksi. Lopuksi näkyi laakson pohjalta pieni reikä, sitten pieni suppilo, josta viimeisetkin jyväset solahtivat alas.

Mutta äiti käänsi lasin jälleen hänen eteensä ja sama näytelmä alkoi uudelleen. — Tuntikaudet hän voi katsoa sitä.

— Erkki, majuurska kysyy sinulta, mitä pidät meidän uudesta vaivaishoitotalostamme. Eikö se ole hyvin sievä?

Illallinen oli huoneiden vähyyden vuoksi tietysti syötävä salissa. Pitkä pöytä oli katettu poikkipuolin huonetta; naisten oli sitä varten siirtyminen yhteen kasaan sohvan ympärille. Oli hirveän ahdasta tuossa pienessä, matalassa talossa. Mutta pöytä alkoi täyttyä kilisevillä laseilla, höyryävillä vadeilla ja pitkäkaulaisilla viinipulloilla. Äiti oli nähtävästi hyvin käyttänyt niin ahnaasti haluamansa rahat. Vieraat olivat kokonaan hämmästyneet tästä maalais-elämässä kuulumattomasta komeudesta, ja kun vihdoin pari sampanjapulloa ilmestyi pöytään jäisissä pilkkumeissaan, näyttivät naiset aivan loukatuilta. Tahtoiko lukkarinmuori tehdä pilkkaa heistä vai oliko hänen poikansa ehkä saanut periä? Äskettäin kuului hän vielä kiertäneen pitäjätä rahoja lainailemassa…

Puheen sorina hiljentyi sitä myöten kuin illallispöytä täyttyi. Lopuksi ei kukaan puhunut mitään. Herrojen huoneesta kuului vain silloin tällöin joku kiusattu yskähdys taikka nolo "kippis nyt!" Naisista ei kukaan enää koettanutkaan puhetta jatkaa. Nimismiehen vanha rouva vain vähä väliä pusersi äitiä kädestä ja sanoi: "nä, men kära du" (no, mutta rakas —)… aina sen mukaan kuin uusia ruokalajeja pöydälle ilmestyi. Ainoa, joka ei joutunut suunniltaan, oli kauppiaan rouva; hän ehti jo päässään laskemaan, että tällaiset kestit epäilemättä olivat maksaneet vähintään, vähintään kaksi sataa markkaa. Tämän huomionsa riensi hän myös heti kuiskaten ilmoittamaan miehelleen, joka muutamien muiden herrojen kanssa oli salin ovelle ilmestynyt.

Erkki oli herännyt äskeisistä unelmistaan. Hän katsoi kummastuneena, suurin silmin äitiinsä. Oliko äiti tosiaankin hullu, tahtoiko hän tehdä heidät naurunalaisiksi koko pitäjän silmissä? Mutta äidin kasvoista oli mahdoton nähdä mitään. Hän istui edelleenkin yhtä tyynenä sohvan kulmassa sormiaan naksutellen ja levitellen höllää silkkileninkiään. Nähtävästi nautti hän sanomattomasti siitä huomiosta, jota hänen turhamainen, ruhtinaallinen ruokapöytänsä näkyi ympärillä herättävän.

Myöskin Anni oli hämillään. Hän liikkui salin ja keittiön väliä korvanlehdet punaisina, ja mitä useamman astian hän pöytään kantoi, sitä kirkkaampana helmeili hiki hänen otsallaan. — Hän oli ollut tuosta illasta lähtien, jolloin Erkki niin äkkiarvaamatta oli hänet syliinsä sulkenut, täydellisessä henkisessä hajaannustilassa. Heidän välillään ei oltu asian johdosta sanaakaan vaihdettu; seuraavana aamuna olivat he jälleen yhtä tyynesti toisilleen hyvää huomenta toivottaneet. Mutta Anni näki, että Erkki usein salassa tarkasteli häntä. Se teki hänen mielensä levottomaksi. Mitä mahtoi Erkki ajatella? Eikä hän ollut enää itsensäkään suhteen yhtä tyyni kuin ennen. Mitä jos Erkki todellakin rakasti häntä, mitä jos kyläläisten puheet sittenkin toteutuisivat? — Rakastiko hän Erkkiä? Tuskin. Mutta siinä ympäristössä, jossa hän oli kasvanut, ei avioliittoja rakkauden mukaan solmittukaan. Pääasia oli, ettei ollut olemassa mitään pätevämpiä esteitä. — Se tyyni talttumus, joka niin kauan oli muodostanut hänen luonteensa pääpiirteen, oli odottamattomalla, armahtamattomalla tavalla äkkiä tullut murretuksi. Ilma oli alkanut huoata hänen ympärillään niinkuin nousevan ukkosen edellä eikä tarvittu muuta kuin ensimäinen leimaus, että kaikki hänen sydämessään olisi ollut rajutuulta ja ratkeavien pilvien pauhinaa. — Raskaat sadepisarat putoilivat jo hänen otsaltaan, tipahtelivat toiset jo hänen silmistäänkin, kun hän hetkeksi keittiöön pääsi ja pakoon vieraiden tarkastelevilta katseilta. Mikä oli tarkoitus tällä mielettömällä komeudella? Olivatko Erkki ja äiti ehkä puhuneet keskenään jotakin? Tulisiko tänä iltana tapahtumaan jotakin?

Ainoa, joka ei näyttänyt mitään huomaavan, oli äiti. Hän istui aina vain yhtä tyynenä sohvassaan ja naksutteli sorminiveliään. Mutta hänen suupielissään väreili omituinen tyytyväisyys… Hänen kunniansa hetki oli vihdoinkin tullut, hän oli jälleen saanut esiintyä pitojen emäntänä. Hän oli saanut kerrankin kostaa noille kaikille, jotka olivat häntä ylenkatsoneet eivätkä häntä vertaisenaan pitäneet. Kauan vielä hänen kuoltuansakin tultaisiin pitäjällä lukkarinmuorin illallisista puhumaan. — Mutta mitä olikaan se sen koston rinnalla, jonka hän oli noille kahdelle vanginvartialleen valmistanut!

Hänen silmänsä siirtyivät vuoroin Erkkiin, vuoroin Anniin. — Hän oli vihdoinkin saanut kiini nuo kaksi, yllättänyt yöllisestä rakkaudesta nuo kaksi. Kuinka hän oli heitä väijynyt, kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut!

Monena yönä hän oli kuullut kamarin oven aukeavan ja Annin hiipivän ulos tuonne toiseen huoneesen, jossa Erkki nukkui. Sieltä oli näkynyt tulta, hän oli katsonut avaimen reijästä, hän oli kuunnellut ja seisonut väristen kylmällä permannolla. Mutta ne olivat kuulleet hänen askeleensa, aavistaneet hänen läsnäolonsa, puhuneet aivan tavallisella äänellä. Hän oli hiipinyt takaisin vuoteelleen, hän oli jälleen tullut petetyksi, hänelle ei ollut jäänyt muuta tehtävää kuin alkaa uudestaan hourailla ja kutsua luokseen jompaakumpaa heistä. — Hän oli kuullut, kuinka he silloin äkäisesti siirsivät tuolinsa erilleen, kuinka he keskenään vihaisesti kuiskailivat; ja hän oli nähnyt heidän astuvan sisälle niin lempeän ja viattoman näköisinä kuin olisi hän todellakin ollut pieni lapsi, joka ei aavistanut mitään, vaikka hän oli varma siitä, että heidän kätensä vielä olivat kuumat luvattomasta lemmestä ja että heidän huulensa hehkuivat kielletyistä suudelmista. Ne olivat tulleet hänen vuoteensa ääreen ja kysyneet kylmäverisesti, mitä hän tahtoi …

Nyt olivat ne vihdoinkin hänen käsissään. Nyt oli hän päättänyt paljastaa heidät kaikkien vieraiden nähden. Erkkiä hänen oikeastaan kävi sääliksi, sillä olihan Erkki kuitenkin hänen oma poikansa. Mutta tuo toinen, vieras järven toiselta puolen, mitä oli hänellä täällä tekemistä?… Taikka, jos he todellakin oikein toisiaan rakastivat, olihan kaikki oleva heidän hyväkseen. Oman poikansa Erkin hyväksi hän sen teki, joko vapauttaakseen hänet tuosta naisesta taikka onnellistuttaakseen hänen liittonsa äidin siunauksella.

… Isän syödessä piti aina olla hyvin hiljaa. Ainoastaan "Sankku" sai hiipiä hänen luokseen ja panna päänsä siististi pöydälle hänen lautasensa viereen. Mutta hänkään ei saanut sanoa mitään.

Vasta sittenkuin isä nousi pöydästä, oli "Sankun" oikeus ja velvollisuus sanoa "iso sana". Palkakseen sai hän silloin nuolla isän lautasen.

"Sankku" oli Erkin setä. Häntä voi vetää villoista taikka puhaltaa hänen korvaansa, niinkuin isäkin hyvällä tuulella ollessaan teki. Mutta hänen hännälleen ei saanut astua.

Siitä se torui. Ja Erkki pelkäsi "Sankun" toria melkein yhtä paljon kuin isänkin.

… Tuossa oli tuo vanha "fortepiano". Sitä voi soittaa sekä ylhäältä että alhaalta. Isä soitti sitä ylhäältä päin; "Sankku" iloitsi silloin niin kovasti, että koko talo raikui, juoksi huoneesta huoneesen ja oli särkeä sekä ovet että ikkunat. Nähtävästi piti hän paljon musiikista.

Erkki soitti pianoa alhaalta päin. Nousi poikimille ja painoi, minkä jaksoi. Se ei tosin soinut silloin aivan yhtä kovasti, mutta päästi kuitenkin mahtavan ja salaperäisen kuminan. Varsinkin jos vielä takoi päälakeaan alakanteen.

… Eteisen portaiden alla säilytettiin tuhka-astiata. Jos siihen sai vettä kaadetuksi, voi sitä myöskin käyttää maalipönttönä. Veden asemasta kelpasi myöskin sylki. Kun kyllin usein pisti sormensa suuhun ja sitten yhtä usein tuhka-astiaan, voi saada itselleen uhkean leukaparran ja viikset. — Mutta siitäkin tuli tavallisesti tukkapöllyä.

… Vinnillä säilytettiin "tupla-ikkunoita". Sinne oli hyvin raskas ja vaivaloinen nousu, mutta sieltä voi tulla alas sitä helpommin. Lasiruudut olivat toiset lappeellaan, toiset pystyssä seinää varten. Niitä myöten, jotka lappeellaan multimuksen päällä olivat, oli erittäin lysti juosta raksutella.

… Talvisaikaan mentiin hyvin varhain maata. Silloin paloi pöydällä aina pieni öljytuiju, joka ei koskaan Erkin valvoessa sammunut. Hän oli koettanut joskus valvoa sen kanssa kilpaakin, mutta ei ollut koskaan onnistunut. Hän päätti siitä, että se mahtoi palaakin siinä kaiken yötä.

Lampun liekkiä oli hauska katsella silmäripsiensä lomasta. Kun oikein pani silmänsä sirralleen, muodostui sen ympärille punaisia ja sinisiä keriä. Jos vielä enemmän siristi silmiään, sammui se kokonaan. Mutta kun jälleen aukaisi luomensa, palaa lekotteli se siinä yhtä soikeana ja keltaisena kuin ennenkin.

Tuo oli hyvin hupaista työtä. Eikä Erkin nukuttamiseksi tavallisesti enempää tarvittukaan.

… Talvella oli paljon lunta. Silloin voi painaa nenänsä vasten ikkunalasia ja hankkia yskän itselleen sulattelemalla kielellään kylmiä jääkukkasia. — Kesällä voi samassa paikassa kiusata kärpäsiä.

— Minä tulen hulluksi! ajatteli Erkki itsekseen. Mutta hänen huulensa olivat autuaassa hymyilyssä ja hänen sydämensä oli suuri ja valoisa kuin joulukirkko. — Kauhistuneena katsahti hän ympärilleen.

Illallinen oli vihdoinkin valmis. Se oli syötävä seisoalta, niinkuin ainakin oikeissa kalaaseissa. Kurkoteltiin kahveleita, maisteltiin herkkuja, kaadettiin laseihin. Kilistettiin laseja ja kaadettiin jälleen. Kaikki kävi hirmuisella juhlallisuudella. Kansakoulunopettaja, joka oli mielipiteiltään anarkisti, yritti murtaa muuria, räjähti äkkiä jostakin pikkuseikasta nauramaan, mutta säikähti heti ja tuli jälleen mykäksi kuin seinä; oli ilmassa jotakin, joka teki kaiken kanssapuheen mahdottomaksi. Lukkarinmuori kilisti liian ystävällisesti, Erkki hymyili liian kohteliaasti. Sitäpaitsi ammotti keskellä pöytää rivi sampanjapulloja kuin tykkipatteri, valmiina laukeamaan. Milloin niiden vuoro tulisi?

— Erkki, ole hyvä ja kaada laseihin "vaahtoviinaa". Minun isälläni tukkukauppiaalla oli aina tapana kutsua sampanjaa vaahtoviinaksi.

Hän ilkesi todellakin vielä muistuttaa isästään, joka oli vararikon tehnyt, istunut vankilassa ja saattanut satoja perheitä onnettomuuteen. — Naiset kuiskailivat keskenään arveluttavasti ja nimismiehen vanha rouva toisti aina kasvavalla ystävällisyydellä, mutta samalla myöskin aina kärkevämmällä ylemmyydellä:

Erkki häpesi niin että hänen täytyi katsoa kattoon. Samassa tunsi hän sydämensä seisahtuvan. Hän oli nähnyt katossa kiiluvan jotakin.

… Se oli vain tuollainen tavallinen oksanreikä, mutta se oli myös
jotakin paljon enempää. — Jumalasta ei Erkin kotona paljoa puhuttu.
Joskus mainittiin jumalan silmästä, joka "näki kaikkialle". Se oli
Erkin mielestä hyvin ihmeellistä.

Mitenkä se oli mahdollista? Ei suinkaan jumala voinut nähdä peiton alle? Taikka katon läpi? Ikkunasta ei olisi ollut mikään taito kurkistaa, mutta sen edessähän oli uutimet. Voiko jumala nähdä uutimien läpi?

Mutta sitten oli Erkki huomannut, että salin laipiossa oli suuri oksa, joka oli aivan suuren silmän näköinen. Silloin selvisi hänelle tämä salaisuus. Jumala tietysti katsoi oksanreijästä.

Jumalan sormea ei Erkki sitä vastoin koskaan piennä ollessaan onnistunut näkemään. Siitä myös puhuttiin.

Hän katsahti jälleen kauhistuneena ympärilleen. Miksi olivat ne kaikki niin hiljaa? Istuiko hän kuolleiden valtakunnassa taikka vahakuvien keskellä, joita kynttilät räikeästi valaisivat? Ja miksi ne näyttivät kaikki niin keltaisilta? Kenties olikin hän kirkkomaalla. Kenties olikin tämä seura vainajia, joiden tarvitsi vain aukaista vaatteensa näyttääkseen kasan kalisevia luita. — Ainakin tuntui Erkistä itsestään, ettei hänen muuta tarvinnut. Täällähän lemusi suorastaan kalmalle.

Samassa kuuli hän Annin heikosti huudahtavan. Äiti seisoi lasi kädessä, vieraat olivat nousseet ja tulivat kilistämään. Mutta Anni oli purskahtanut valtaisaan itkuntyrskyyn ja syöksyi nyt avopäin ulos.

Äiti oli äkkiä ruvennut puhumaan vieraille heidän rakkaudestaan, Erkin ja Annin.

Erkin nyrkki oli kohotettu. Hän oli lyömäisillään äitiään. Mutta äiti ei nähtävästi käsittänyt mitään. Hän silmäili kummastuneena ympärilleen, niijaili niijailemistaan ja pyyhkäisi pöydältä pari leivänmurua.

Erkin käsi pysähtyi. Hän tarttui päähänsä ja horjahti kuin juopunut. Mikä oli tämä ääni? Eikö se ollut hänen entinen, suuri äitinsä, hyvä ja hellä, kaunis ja rakkaudesta rikas? Sama äiti, joka oli vyöttänyt palttoon lujemmasti hänen ympärilleen, kun hän oli ollut lähdössä koulumatkalleen, ja joka oli juossut vanhoilla jaloillaan kauas rantaan häntä vastaanottamaan, kun hän oli palannut kesäisiltä veneretkiltään? Ja eikö hän itse ollut entinen Erkki, sama, joka muinoin oli nukahtanut sohvan kulmaan keskellä setien tasaista haastelua, totilasien kilinää ja rauhallisia, autuaita savukiehkuroita? Sama, joka oli lehtipurjeessa tuijottanut, joka oli niittylähteen yli kallistunut ja nähnyt silmänsä niin suurina ja itsetiedottomasti etäisiä aavistavina tyynessä rantavedessä? Olihan kaikki hyvin, olihan pöytä katettu, olivathan kynttilät sytytetyt, odotettiinhan vieraita. Pian oli aisakello tuolla ulkona helähtävä, pian oli piha täyttyvä supiturkkisilla herroilla ja kilisevillä ajopeleillä, pian oli myös isä itse ilmestyvä kamarinsa ovelle vieraita vastaanottamaan …

Erkki itki, itki kuin lapsi. Äiti seisoi hänen vierellään neuvottomana ja silitteli hiljaa hänen hiuksiaan.

Vieraat hälvenivät vähitellen. Pukivat päällysvaatteet ylleen ja hiipivät äänettöminä ulos, katsoen kummallekin kupeelleen, niinkuin olivat tulleetkin. Kenellekään ei pistänyt päähän sanoa jäähyväisiä. He astuivat mykkinä, perätysten pitkin kapeata, lapioitua polkua, tulivat maantielle ja hajosivat kahdelle päinvastaiselle suunnalle. He kulkivat hiljaa ja äänettöminä niinkuin ihmiset, jotka ovat nähneet tulivuoren purkauksen taikka maanjäristyksen ja siitä hengissä pelastuneet. Vapautuksen tunne tahtoisi puhjeta sanoiksi, mutta äskeinen tuskan tunne on vielä liian voimakas ja sulkee suun. Kukin miettii samaa asiaa, mutta kenenkään ei tee mieli siitä ensimäisenä mielipidettään lausua. Näin menivät he kukin kotiinsa hiljaisessa talvi-yössä.

MATKAMIES

Mies ajaa pitkin harmaata, yksitoikkoista maantietä. Mihin? Suureen maailmaan. Mistä? Äitiänsä hautaamasta.

Loka räiskyy, kärrynpyörät uurtavat syvälle liejuun. Taivas on tahmeassa usmassa; sade pisaroi kuusten oksissa tien kahdenpuolen. Hetkeksi aukeaa kulkijan edessä harmaa seinä, sulkeutuu kohta jälleen hänen takanaan. Puulta puulle siirtyy hepo, käyden liikkuvat myös miehen ajatukset.

Ei ollut hänessä ollut miestä kohtaloansa murtamaan, ei mitään ratkaisevaa päätöstä tekemään. Hänen hermostonsa olisi vaatinut lepoa; hän ei voinut levätä. Hänen toimeentulonsa olisi vaatinut työtä; hän ei voinut tehdä työtä. Vihdoin oli hänelle tarjottu paikka eräässä vastapuolueen lehdessä. Hän ei vielä tiennyt, ottaisiko hän sen vastaan, mutta hän oli lähtenyt kuitenkin… haluttomasti, harmaassa mielialassa, sumuiselle, kolealle tielle.

Oli kevät, ei päivä paistanut. Oli kevät, eivät linnut laulaneet. Oli kevät, ei käki kukahtanut. — Hän istui harmaasen sadekaapuunsa kääriytyneenä ja värisi vilusta. Eikä hänen mielessään enää ollut yhtään lämmittävää ajatusta.

Se oli lopussa, kaikki oli lopussa. — Äiti ei ollut enää syntymäpäivänsä jälkeen tullut tuntoihinsa. Hän oli houraillut koko ajan. Kun Erkki tarkemmin ajatteli, tuntui hänestä koko tuo pitokohtauskin suurelta houreelta, äidin ja hänen omien aivojensa synnyttämällä kuoleman karkelolta. Niin oli kuolema vihdoin tullut, ei pelottavana, ei julmana ja säälimättömänä, vaan lempeänä vapauttajana ja tervetulleena vieraana. Helpotuksen huokaus oli silloin Erkin rinnasta kohonnut, kun äiti maan poveen laskettiin.

Hän oli viipynyt vielä kotona muutaman viikon, täydellisessä toimettomuuden ja hervaannuksen tilassa, mahdottomana mitään päättämään. — Annin kanssa he olivat puhuneet vain sen, mikä oli välttämätöntä; syntymäpäivästä ei mitään. Eräänä aamuna oli Anni ilmoittanut, että hänelle oli tarjona kiertokoulun opettajattaren paikka läheisessä pitäjässä. Se ei ollut Erkissä minkäänlaisia tunteita herättänyt.

Hän oli tuona kaameana iltana löytänyt Annin kyyristyneenä kylmän vajan nurkkaan, koko ruumis itkusta ja mielenliikutuksesta vapisevana. Hetkeksi oli hänen mielessään silloin välkähtänyt, että Anni oli hänen, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen tuon orvonkukan. Mutta jälleen oli epäilys vallannut hänet. Eihän hän Annia toden teolla rakastanut eikä Anni häntä. Heidän liittonsa olisi ollut vain haalean ystävyyden solmima, sattuman ja erikoisten toistaan seuranneiden asianhaarain saumoittama. Sille ei voinut mitään elämän onnea perustaa. Heidän oli parasta erota.

Ehkä joskus, joskus ennen… Silloin olisi se vielä käynyt laatuun. Nyt oli kaikki myöhäistä.

Eikä hän kuitenkaan ollut eronnut tyhjästä kodistaan ilman eräänlaista kaipausta. Anni oli tullut häntä pihalle saattamaan, käärinyt lämpimän peitteen huolellisesti hänen jalkojensa ympärille. Oli hänen silloin tehnyt mieli vielä viimeisen kerran jättää koko lähtö, hypätä kärryistä, sulkea Anni syliinsä ja koettaa vielä kerran elää elämäänsä… Mutta samassa oli kyytipoika maiskahuttanut suullaan, hepo oli vetäissyt kärryjä ja sinne olivat jääneet harmajaan sadepilveen sekä Anni että koti, kirkko ja äidin vasta peitetty hauta. Hänellä ei ollut enää mitään varaa valittavaa.

Siinä oli majatalo. Kylmä ja kolkko, iloton ja ikävä. — Piirongilla peilin takana oli "Montekriston kreivi", paksuna vihkoteoksena, "kelloromaanina". Hän rupesi sitä selailemaan.

Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. — Kentiesi oli hän sittenkin erehtynyt? Kentiesi olikin hän jättänyt jälelleen elämänsä onnen? Anni! Eikö se ollut hänen kevätpäiviensä morsian, hänen veden neitonsa järven toiselta puolen, hänen nuoruutensa peilikirkkaiden lahdelmien ja lepäävien haavanlehtien ihanne, hänen yksinäisten mielihaaveittensa haltia kummallisina kuutamo-öinä, jolloin mieli riutui kuolemaa ajattelemaan ja elämän lyhyys, kevään kerkeys ja rientävien päivien päätyminen synnytti sydänalaan niin hiukaisevan kaihomielen? Anni! Eikö se ollut hänen myrsky-aikojensa hurja hengetär, Hiiden neiti tulihelmallinen, hiilihehkullinen, joka oli kerran käärinyt hänet mustiin suortuviinsa kesä-yön kalpeassa hämärässä, joka ei häntä jättänyt, joka oli katsonut hänen silmänsä pohjaan ja puhaltanut hänen poveensa sen sammumattoman intohimon, joka ajeli häntä kuin tuuli kellastuvaa lehteä? Anni! Eikö se ollut hänen henkisen kasvamisensa kumppani, silkkisielullinen, murhesilmällinen, hänen kauneimpien ajatuksiensa esine, hänen parhaiden pyrkimyksiensä pyhä Maaria, hiljainen ja hyvä? Anni! Eikö se ollut hänen vaimonsa valio, hänen piikansa pikkarainen pikkaraisessa tuvassa, mesileivän leipoja ja peukkujen pesijä, lapsen liekuttaja ja istuja pitkiä elämänlankoja kasvavan ikkunalaudan? Anni! Eikö se ollut hän, joka kulki ruiskukkasilla, hän, joka keikkui kesäheinän päillä, hän, joka huhuili salojen siimeksessä, hän, joka uiskenteli utuisilla merenselillä kaikkien rantakaislojen kultaisina kahistessa?…

— Ei, ei se niin ollut! koetti Erkki vakuuttaa itselleen, samalla pakottaen silmänsä väkiselläkin kirjan rivejä seuraamaan. Mutta hänen viluiset ajatuksensa tahtoivat välttämättä kiertyä jonkun rakastetun esineen ympärille.

Tuhansissa muodoissa oli Anni häntä kohdannut, tuhansissa mielikuvissa hän oli Annia ajellut, pyytänyt pyhäistä unta, kerjännyt keväistä haavettansa, vavahtanut ohi kulkevaa kuvajaista, seurannut salaperäisen hameen kahinaa kierrättelevillä kaduilla ja katsonut syvälle tuntemattomien naisten silmiin rautatie-asemain tuskallisessa vilinässä. Pilkannut hän oli Annia tupakansavuisissa toveripiireissä, rakastanut Annia porton poloisella vuoteella, vihannut häntä käyskennellessään joulu-aattoina ohi onnellisten ikkunain, ja ylenkatsonut häntä siististi sipisevien perheneitien äidin-pettävissä salin nurkissa. Ikänsä kaiken hän oli Annia ajellut, elämästä etsinyt, kirjoista hakenut, oman mielensä kuvista kokoon rakennellut, nyt oli hän hänet vihdoin löytänyt, nyt oli armas ollut hänen lähellään, häntä silmiin katsonut, hänen sylissään levännyt, pois karannut, pois paennut, kadonnut kaunis hiljaisille hangille, portimon teille, poluille talvisen jäniksen. Vieläkö hän vienon löytäisi, enääkö entisensä yllättäisi?…

Erkki nousi vihanvimmoissaan. Hän ei tahtonut enää Annia ajatella. Hän ei tahtonut enää menneitä muistella. — Jälleen pakotti hän silmänsä kirjan rivejä seuraamaan.

Montekristo oli nuori ja viaton. Lempi oli hänellä sylissään, onni kummallakin kupeellaan. Muita vihamiehet kutoivat verkkojaan hänen päänsä menoksi.

Erkki näki itsensä nuorena ylioppilaana, seisovana kansanjuhlissa ja Y.L:n laulajalavalla, kukka rinnassaan, otsassa kultainen päiväntähti. Kuinka Suomi oli ollut silloin suuri, kuinka se oli ollut kaunis ja sinivalkoinen! Taide oli kukoistanut, ajatus vapautunut, uusi aika astunut pirttien pimeyteen. Kansallisen herätyksen ensimäiset, alustavat päivätyöt olivat päätetyt; oli jo joutohetkeä kyllin iltoja iloita, kukkariukuja pystytellä. Siinä työssä hänkin tahtoi olla mukana, ellei muulla niin nuorella lemmellään ja innostuksesta vapisevalla laulaja-äänellään.

Suomi oli äkkiä käynyt niin kumman ahtaaksi. Pieniä olivat ihmiset, pieniä olot, pieniä näköalat. Harmaa usma kattoi kaiken maan. Loppuneet olivat innostuneet eläköönhuudot ja iloiset laulajakestit. Kukin kulki kotiinsa, kukin istui omassa sopessaan, katsoi karsaasti tulijaan, vihamielisesti vieraasen. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, mutta kuka oli pettäjä? Toinen sanoi tuo ja toinen sanoi tämä, ilma oli täynnä kumeaa syytöstä, murtuvaa ahdistusta, velttoa kohtaloonsa tyytymistä ja inhoittavaa itsekkäisyyttä. Ratkesivat kuilut kumppanien välille, raukesi monen nuoren miehen ponsi.

Erkki kulki itsekseen ja ihmetteli. Hänkin tunsi tulleensa petetyksi. Elämä oli pettänyt hänet. Se oli luvannut hänelle sunnuntaita ja päivänpaistetta, sämpylöitä ja punertavaa viiniä. Nyt tarjosi se hänelle karvasta vehkaleipää ja harmaata, ilotonta arkityötä. Kenen oli syy? Kuka oli vikapää?

Montekristo nääntyi vankilan pimeydessä. Viholliset vallat olivat voittaneet. Ei hän enää koskaan näkisi taivaan sinertävän, ei maan vihertävän. Iankaikkinen kalpeus asettui asumaan hänen kasvoilleen.

Erkki tunsi synkän halun kostaa jollekin. Kuka oli syypää? Kuka oli lastannut hänen laivansa niin täyteen toiveita ja ihanteita, että se ei myrskyssä kestänyt? Aika! Ei riittänyt. Isänmaa! Ei se ollut totta. Hän itse oli sen tehnyt, hänen oli kostettava omalle itselleen.

Mereen kaikki toiveet, mereen kaikki nuoret ihanteet! Hän oli jälleen vapaa. Mikään ei sitonut häntä enää, hän oli maailman valtias. Juchhe! "Ich hab' mein Sach auf nichts gestellt" — — —

Hän ei ollut kyennyt elämän ristiriitoja ratkaisemaan. Siksi hän oli asettanut itsensä kokonaan ulkopuolelle elämää. Autioissa vuokrahuoneissa, kuudennessa kerroksessa asuen, kapakassa syöden ja helposti ansaittuja rahoja helposti hävittäen olikin se käynyt erinomaisesti laatuun. Ei pilveä taivaalla, ei maata taivaanrannassa. Sanomalehti oli ollut hänen aluksensa.

Merkillinen purje tuo lehtipurje. Se vie hyvin, on helppo saada ja sopii mainiosti jokaisen veneen kokkaan. Mutta sillä on yksi paha vika: sitä ei voi reivata. Eikä sillä voi myöskään purjehtia muuta kuin myötätuuleen. Vanhat merimiehet sanovatkin sitä vaarallisimmaksi kaikista purjeista.

Montekristo oli päässyt vankilastaan. Montekristo oli rikas,
Montekristo voi kostaa kaikille vihamiehilleen.

Oli sitten tullut äidin sairaus ja matka tänne maaseudulle. Ensi kerran pitkien vuosien perästä hän oli jälleen joutunut keskelle elämää. Ja mitä elämää! Erkki tunsi sydämensä ahdistuvan sitä ajatellessaan.

Mutta sitten jolkahti hänen mieleensä: mikä olikaan se elämä, jota kohti hän kulki? Takaisin autioihin vuokrahuoneisiin, takaisin taivaltamaan puistokatuja päästä päähän, takaisin haukottelemaan konserttisaleissa ja teatterein permannoilla, takaisin pyörittämään välinpitämätöntä kynää välinpitämättömässä sanomalehtikammiossa, takaisin iltaseuroissa innostumaan! Tällä kertaa vain se muutos, että hän tulisi kirjoittamaan vanhoilliseen lehteen.

Periaatteessa hänellä ei mitään sitä vastaan ollut. Hedelmättömänä kauneuden nautiskelijana, joka hän luonteeltaan oli, hän oli jo kauan elänyt ulkopuolella puolueita. Mutta kuitenkin oli tämä pikku seikka omiaan lisäämään sitä vastenmielisyyttä, jolla hän tulevaista elämänrataansa ajatteli.

Eikö olisi parasta tehdä loppu kaikesta, panna vihdoinkin piste turhan ja sisällöttömän lauseen jälkeen?

Erkki nousi. Hän oli lukenut niin että hänen silmiänsä karvasteli. Olikin langennut jo hämärä huoneesen. Ulkona seisoi sumu edelleenkin sankkana kuin seinä ja kattoräystäät tippuivat hiljalleen. Majatalon likainen piha alkoi pimetä… hevonen kuului pilttuussaan tömistelevän.

Nyt vasta huomasi hän tutustua ympäristöönsä. Tuolit olivat vastamaalatut ja tuoksuivat vielä puusepän verstaalle. Sänky oli korkea kuin vuori… lakanat kylmät ja kosteat. Seinällä näkyi pari kiiltokuvaa, keisarin ja keisarinnan, sekä rikkinäinen Lönnrot. Piirongin päällä oli pari oppikirjaa ja nimipäiväkortteja… Nähtävästi kävi joku majatalon lapsista koulua.

Peilin takana oli vielä jatkoakin "Montekriston kreiviin". Se oli "Maailman herra". Erkin ei tehnyt mieli sitä enää selailla. Hän tiesi kyllä, mikä oli oleva oikea loppu tälle romaanille.

Hän sytytti tulen kynttilään ja veti uutimet ikkunan eteen. Sattumalta hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja säikähti. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat.

Hän aukaisi kapsäkkinsä, kaiveli hetken ja löysi jotakin. Hän asetti sen tyytyväisenä pöydälle ja käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa. Hän repäisi lehden taskukirjastaan ja yritti kirjoittaa sille jotakin. Mutta hän luopui heti aikomuksestaan, rypisti paperin ja poltti sen kynttilän liekin päällä. — Sitten istui hän sängynlaidalle ja mietti.

Monta kertaa hän oli ennenkin tässä sängyssä maannut, monta kertaa tässä majatalossa viivähtänyt. Olihan tämä hänen vanha koulutiensä, jota hän oli matkustanut tuulessa ja tyynessä, kevät-yössä ja talvipakkasessa. Kerran hän oli kulkenut myöskin syyskuutamossa.

Se matka oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Ei sentähden että sillä matkalla olisi mitään erinomaisempaa tapahtunut, mutta hän oli siihen aikaan ensi kerran lukenut Heineä ja "Kyynelten kirja" täytti hänen koko sydämensä. Tie oli ollut musta kuin hauta, korkea korpi oli kahden puolen seisonut, sieltä täältä kuusien lomasta vain kuun laita taikka suosilmäisen metsäpuron väike vilahtanut. Hän oli kokonaan haihtunut haaveiluunsa.

»Der Tod, das ist die kühle Nacht, das Leben ist der schwüle Tag. Es dunkelt schon, mich schläfert, der Tag hat mich müd gemacht'

Hän lausui nytkin nuo säkeet ääneensä, aivan kuin silloin, toistakymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen naurahti hän. Oliko hän yhä edelleenkin koulupoika? Eikö hän koskaan pääsisi vapaaksi tuosta kirotusta pateettisuudestaan?

Hän rupesi verkalleen riisuutumaan. Laski housut siististi tuolille, pujotti tuolinkarmin takin sisälle, kuten hänen tapansa oli, ja asetti saappaat säntillisesti vierekkäin. Sitten otti hän pöydältä jotakin ja asetti sen päänalaisen alle. Sitten pujahti hän sänkyyn ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Hän makasi hetkisen aivan hiljaa. Sitten otti hän päänalaisen alta jotakin ja sovitti sen vasten sydäntään. Sitten liipaisi hän.

Laukaus pamahti. — Sitä ei kuullut kukaan. Hän sai virua verissään aamuun asti.

Aamulla paistoi jälleen päivä, sumu oli haihtunut ja pälvet työnsivät nuorta nurmea etelänpuolisilla rintamailla. — Hänen kuolemansa herätti melkoista huomiota. Sanomalehdet kirjoittivat siitä monta sentimetriä; toveripiireissä keskusteltiin kauan siitä. Mutta hän itse nukkui jo silloin alla viheriöivän maan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNOSIELU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.