Title: Hopeaviulu
Runoja
Author: Elina Vaara
Release date: January 18, 2024 [eBook #72749]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
Kevätyön laulu
Gondoolilaulu
Niinkuin ruohon ja reseedan tuoksu
Laulu ulapalta
Läheisyys
Armahtava yö
Mysterium
Meri lepää
Nuoruus
Tulivuoren laulu
Hautauspäivä
Unessa
Kätketty rakkaus
Yöllinen ajo
Pilvikuvat
Kauhun maa
Aamutaivas
Tuskallinen rakkaus
Hopeaviulu
Peilikammio
Äänetön maa
Haavaisin siivin
Kevätlegenda
Kummallinen satu
Kuunvalossa
Sininen hämärä
Alakuloinen oodi
Sokko
Omenapuun alla
Ikkunat auki on aamun tuuleen
Helluntaivirsi
Ilta
Uskollisuus
Lapsi
Aamu
Lipas
Lapsen uni
Rukoilevat silmät
Kädet ihanan viileät, aavistettavat koko rannan raukeaksi on hyväilleet. Maan ruoho rukoilee, puut himmeät huokaa: — Levon autuus, rauha suloinen meille suokaa! Me olemme ikävästä sairahat ja hyvin, hyvin väsyneet.
Oi suokaa meidän itsemme unhoittaa ja sulaa meren, pilvien harmauteen kuin huulet huuliin yhtyvät suudellessa, povi poveen vaipuu suuressa rakkaudessa! — Ken murtaa rajat, jotka ahdistaa? Koko maailma kuolee kaipaukseen.
Kuu kaita lailla gondoolin
ui illan tummaan sinehen.
Kaikk' avaruuden aallot hengittävät.
Ja tähdet pienet, kirkkahat
kuin suomut kultakalojen
yön verkon silmukoissa kimmeltävät.
Sa, joka juoman tulisen
mun kanssain unelmissa joit,
oi nouse ilon, huimauksen laivaan!
Mun suuni hehkuu suudelmin —
kuin kukat poimia ne voit
ja heittää sinisyvyyksihin taivaan.
Niinkuin ruohon ja reseedan tuoksu on sinun rakkautesi. Kirkas naurunhelinä kiirii jälkiä askeltesi.
Ah, sinä olet hurmaava hulluus, ilo ja itse kevät! Kun sinä suutelet surullista neitoa, jumalat hymyilevät.
Meren hopeakalvossa värisee tuhat tähteä kimmeltävää. Mun korvani laulua kuuntelee, joka aavalta heläjää.
Se laulu on kaunis ja kummallinen — minä värisen kokonaan. Joku lienee joskus laulanut sen sydän tuskaa tulvillaan.
On varjoni sun rinnallas, vaikk' itse loittonen. Kun olet sairas, hiuksias ma hiljaa hyväilen.
Kun suljet silmäluomesi, niin luokses kumarrun. Vaikk' olen poissa, sieluni kuin huntu kietoo sun.
Yön viitan mustiin silkkipoimuihin nyt murheellisen pääni verhoisin, kun meri täynnä tummaa unta päilyy ja lasinhauraat tähtilyhdyt häilyy.
Yön syvä, lainehtiva pimeys
ja outo, ihmeellinen kimmellys
mun aran haavani voi yksin pestä.
Oon sairas murhatusta hellyydestä.
Yö peittää kuolemankin varjoillaan ja hautaa kaikki aaltoin keinuntaan, kun meri täynnä tummaa unta päilyy ja lasinhauraat tähtilyhdyt häilyy.
Kuin viini tuoksuu ruusut kirkkoinaan. On niiden ihanuus kuin kuuma helle. Ja alttartaulun Neitsyt armossaan pois astunut on kultapuitteistaan nyt käyden kukkaselta kukkaselle.
Ah, kaikki kauniit synnit vainajain
on ruusun muodon saaneet suloisimman.
Ne kärsittyään kiirastulen lain
nyt hehkuu pyhää hartautta vain
Madonnan hymyn lailla ihanimman.
Hän mitä hellin käsin hyväilee ja siunaa, viilein vihkivesin kastaa. Oi kuule, kuinka urut hymisee ja kuorolaulu kirkas helmeilee! Puut vanhat himmein huokauksin vastaa.
Nyt meri lepää ulapoin
niin laakein, oudon tyvenin.
Pois hiljaa vaimennut on tuulen tohu.
Mut myrskyn henget ailakoivat
alla pinnan kristallin,
soi syntyvien hyökyaaltoin kohu.
Ja venheen, joka uskaltaa
sen vilpilliseen sylihin,
kuin kalan ahmaista voi aaltoin nielu.
Siell' levämetsät huojuu
kukin kummallisen loistavin,
ja nyyhkyttää ja nauraa meren sielu.
Illoin nuoruudesta iloitsen — yöllä kauhunkuvat saartaa mun: kiedottuna sisään liinojen suljettu oon mustaan kirstuhun.
Raskaan houreen läpi vielä nään, kuinka hehkuu lyhdyt räikeät, kuulen, kuinka soittoon kimeään nauru, tanssinkohu yhtyvät.
Tähän kirstuun kuolee sieluni, ruumis tuhon inhoittavan saa: ruususeppel pääni ympäri toukkain uhrijuhlaa ilmoittaa. — — —
Kylmä tuskanhiki otsallain herään huohottaen pimeyteen. Luojan kiitos, näinkin unta vain —!
Olen valmis leikkiin huomiseen.
Savuava tulivuori olin, sairaiden liekkien hauta ma olin, täynnä ääriä myöten mustaa, hivuttavaa hehkua.
Silloin uumenistani loimahti kirkas, humiseva tuli, syöksähti ilmoihin myrsky: syvyydet aukaisi, vapahti minut.
Kysyt, miksi verhoudun punaiseen silkkiin tänä mustana hautauspäivänä. Sieluni ei ymmärrä sinun kuolemaasi. Elämä ja kuolema ovat minulle yhtä. Rakkaus versoo kuin tulinen vilja sydämeni vainiolla.
Ystävä, olkaamme julmia kumpikin: muuten ei ole elämää. Ystävä, olkaamme julmia kumpikin — tänään minä, huomenna sinä. Kenties jo huomenna sinulla on aseet murskataksesi minut.
Vaikka värisen, palan murheessa rakkautein, kuumin kyynelin valan valkean pieluksein — vallat kohtalon mulle eivät armoa suo, rientää eivät mun salli sairaan lemmityn luo.
Unessa ainoastaan luoksesi tulla saan — vaipua rintaasi vastaan, nukkua Nirvanaan. Unessa rakkahan pääsi peitän suudelmin, vaikka lävitse liekin luoksesi tulisin!
Päivin katumuskaavussa, silmät veessä kerjäten istumme temppelin portaiden eessä. Illoin rikkautemme salainen luokseen viittoo hurmaten, houkuttaen.
Gangesin partaalla palatsimme hohtaa,
jonne viidakon verhooma polku johtaa.
Suuret tähdet syttyvät yllä pään,
villejä kukkia puhkee hämärään.
Kuuletko djungli-rantain kumean pauhun?
Tunnetko suitsutusmaljoista nousevan sauhun?
Näetkö, kuinka lamput vihreät
marmorisaleissa kiehtoen häämöttävät?
Runsailta pöydiltä tunnontuskaa vailla
nautimme herkkuja ruhtinaiden lailla.
Mustat orjat rientävät palvelemaan,
tulinen viini vuotaa virtanaan.
Huilujen soidessa viihtymystämme varten
katsomme kaunista parvea tanssijatarten,
taikoja, temppuja miekannielijäin,
tulensyöjäin, käärmeenkesyttäjäin.
Aamun noustua jälleen ryysyissämme
kurjina, viheliäisinä kyyhötämme
rukoillen otsamme tomuun painaen
— valehaavan pettävän paljastaen.
Nyt silmät säihkyy mustan pimeyden.
Yks harmaa savupilvi yössä vain —.
Ja auto kiitää halki metsien.
Tienvarren kuuset katoo kohahtain.
Sua muistan. Sydäntäni kouristaa.
Ma tiedän huultes lämmön häipyvän
pian huuliltani. Auto samoaa
pois tyköäsi — tietä elämän.
Reunalla vihreän hetteen, lähteellä silmien rakkaiden istuin illalla kauan tutkien tummuutta pilvien. Verkkaan ne vedessä liukui synkkinä, vieraina, vaieten… Lähteen pohjalla ruoste kuumotti kuin käsi verinen.
Tuijotin — rintaani poltti, enkä ma mitään ymmärtänyt. Sieluni lehahti lentoon niinkuin lintu säikähtynyt.
Kaltaiseksi mustan kalmiston muuttunut mun sydämeni on. Puut paljaat siellä niinkuin kädentyngät tien kummallakin puolen törröttää, ja patsaat seisoo paasijalustoillaan kuin ruumiit, joilta katkaistu on pää.
Lyhdyt myrskyssä on särkyneet, maassa kiiltää lasinsirpaleet. Yks liekki vielä kytee salaisesti kuin valekuolleen katse mieletön. Ja taaja yökköparvi peittää tienoon — sen siivet verhoo kauhun näyttämön.
On eessäni aamun autio taivas, kun silmäni aukaisen. Sydän, vain on sun haikea katumusvaivas tuon taivahan kaltainen.
Mihin nuoruudenaikasi parhaan heitit
ja osan, jonka sait?
Mihin synnyinperintös ainoan peitit? —
oot tunnonsairas ja vait.
Avaruuksia kaihtavat verhot harmaat,
ja tumma on huoneeni mun.
Oi mennehet aamut ja päivät armaat,
ma eteenne polvistun:
pyhän, vaikeimman paisteensa taivaanne soivat ja tuoksunsa puhtaimman — omat erheeni pilvisen hämärän loivat ja tuskan ahdistavan.
Mut ihmisen askeleita vetää
veren kuume ja kaukaisuus,
siks kunnes ei kumppania ketään —
vain yllämme avaruus.
Miten ikävöin ikeestä levottomuuden ja vuosien harhasta pois! Ah, armotaipaleen ani uuden — jos vielä sen alkaa vois!
Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme.
Janon kiduttavan ja ikuisen se tuo.
Ah sairaita meitä! Liittyä koskaan emme
voi niihin, jotka Elämän kaivoista juo.
Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme.
Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme.
Joka suudelma viiltää huulemme haavoihin.
Pyhän askeetin lailla silvomme jäsenemme,
kun toiset juhliin kulkevat seppelin.
Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme.
Kun olen yksin, sairas ja kaikkea vailla, välkähdyksenä eletyn autuuden nään. Hurmaantuneen tietäjänaisen lailla sieluni katsoo aikojen hämärään. Valkean tähden kentillä autuailla lapseksi leikkimään minut Jumala loi. Kastehelmiset pensaat kimmelsi mailla, viileä sade hopeaviuluna soi.
Hopeankirkasta soittoa avaruuden ikävöin uneeni mustaan, näännyttävään. Kerran hohteessa luomisaamun uuden herään Jumalan viulun värinään. Kiusattu, eksynyt lapsi ma ikuisuuden astun kalliorannalta pimeän maan sinisiin aaltoihin ihanan rannattomuuden uidakseni tähtehen valkeaan.
Jokin viittoi mua keskiyöllä vuoteeltani pois
yli soiden, joilla niittyvilla häilyi.
Puut huojui oudon siniset kuin varjoja ne ois.
Uni hauras yhä silmissäni säilyi.
Oli edessäni järvi niinkuin musta kuvastin.
Kuun juova valui kalpeana vesiin.
Vahakynttilöiden suurten lailla tornit palatsin
läpi usvapilven kohosivat esiin.
Mun lähetessäin linnan portti aukes verkalleen.
Pelon tunsin — kuljin loihdittuna kohti.
En tiedä, miten saavuinkaan ma peilihuoneeseen,
missä lamput sinipunaisina hohti.
Näin vastahani nuorukaisen käyvän kruunupään.
Pois paeta en voinut syleilystä.
Palo tumma syttyi sieluhuni hänen silmistään.
Kuin viiniä join vieraan hengitystä.
Ja jossain alkoi soida silloin huilut hiljaiset
kuin soljuis laine rantahietaan kuumaan.
Yli silmieni valahtivat silkkiuutimet.
Niin hukuin hänen suudelmainsa huumaan.
Mut minne lienee häipynyt mun autuuteni uus?
Kuin askel oisi korvaan kaukaa soinut.
Oli lattiakin kova, kylmä niinkuin katkeruus,
ja nyt ovea en mistään löytää voinut.
Yhä hapuilin ma nyrkkejäni lasiin jyskyttäin
salin synkän peiliseinämiä pitkin.
Omat, sairaat kasvot kaikkialla vastassani näin. —
Minä heräsin ja haikeasti itkin.
Olen joutunut maahan, jota en tunne. En tiedä, täällä ma kuljen kunne. Ovat outoja pilvet, outoja puut, ovat vieraita minulle ihmiset muut. Kuin valkeat, viileät marmorikuvat he vaieten käyvät ja haaveksuvat, ja tyyni kuin kuolema hymynsä on.
Kai myös minä kärsin ja riemuitsin kerta, kun sävelten paljous kuohutti verta; nyt ympäri on syvä hiljaisuus, unihorros ja liikkumattomuus. Ei linnut laula, ei latvoissa tuule, ei kahinaa lehtien korvani kuule — vain rannoilta kumean huounnan.
Yhä alla huimaavan pilvikaton mua painaa ahdistus tuntematon, kun puutarhoissa ma harhailen kukantuoksuja raskaita hengittäen. Sydän rinnassani ei elä, ei sykkää: sekin on kuin marmorikiveä mykkää — siks että se unhoitti kaipuunsa maan.
Minä himoitsen kauas — minne?
Taa viimeisen taivaan kaipuuni ois.
Ah, siivin haavaisin sinne
jos minuuden tuskasta kimmota vois!
On kristalliseinää monta
tiell' avaruuslinnun: ne särkevä oon.
Alutonta ja Loputonta
minun sieluni kasvoihin katselkoon.
Muistan kuulaan pylväskaupungin, siintävän kuin usva vuoritiellä. Kerran enkeliä rakastin alla puiden kukkivien siellä. Sairas olin, vaikka suonissani kuohui kevät kohiseva maan. Enkeli, vaikk' etsit huuliani, kuuluit Jumalalle kokonaan.
Olit intohimo, puhtaus. Silmäni kun silmissäsi uivat, poltti verta pyhä juopumus — yllä, alla taivaat avartuivat. Hiuksiesi hyasintinhuuman tunsin värisevin sieraimin, yli otsas valkoisen ja kuuman tuhat hyväilyä tuhlasin.
Mutta kaukaisuuteen huimaavaan aina multa olentosi haipui. Luotas sydämeni puoleen maan pahaa, mustaa unta nähden vaipui. Miten köyhäks elämäni saikaan! Viluun herää aamut nuoruuden, niinkuin lumen sulamisen aikaan puhkee parvi tummain krookusten.
Oli hallitsija muinoin hyvin aurinkoisen maan, — hyvin onnellisna asui hän suuressa hovissaan.
Kuin laskettu timanteilla
oli elämänsä tie.
Pyhän salatiedon kirjan
hän isiltä perinyt lie.
Mut kerran ikävystyi
hän onneen, viisauteen,
repi maahan palatsinsa,
läks hulluinhuoneeseen.
Miten hyvä hämärässä
hänen istua olikaan!
Ei kirveltäneet silmää
kivet kalliit loistollaan.
Mut vielä pimeämpää hän halasi kuitenkin ja pakeni kuoleman kylmiin, yötummiin saleihin.
Maassa puiden mustat varjot makaa, paistettaan luo himmeätä kuu. Mutta suurten ikkunoiden takaa näen kasvot. Sydän seisahtuu. — Rakas! — huuleni mun tapailevat sanaa, jolla veren lämpö ois. Kädet hyväilyistä vapisevat, joita ikävöi ne antaa pois.
Siivin liidän aikaan säteilevään, hetkiin tuhlattuihin nuoruutein. Aistimiini tulvii mailta kevään tuoksu aamunraikas syreenein. Silloin hengitin ma onnellinen ilmaa ihaninta hurmion, jok' on lailla taivaan hellän sinen läheinen ja saavuttamaton.
Näen toisen sielun pohjaan asti: sama kirvelevä kaipaus. Silloin huuliamme katkerasti viiltää lasin kylmä kosketus. Kuumin, kuivin silmin tuijotamme kauan sydämestä sydämeen, kunnes hälvenemme toisiltamme taakse lasiruudun jäätyneen.
Valohämyyn himmeähän ilta kadun hunnuttaa. Satanut on lunta vähän — pehmeänä siintää maa.
Ihmiset niin vaiti kulkee, varjot on niin lempeät. Hiljaa uutimia sulkee kädet näkymättömät —
Kaupungilla sade hiljainen: laulu veden, laulu harmaan kiven. Aavistusta kevään tuulien ilmassa jo huokuu armas hiven… Puiston harva oksaholvi ylläs kaartuu varjoin tummansinisin. Tiellä suojalumi tuoksunkylläs tarttuu onnellisen jalkoihin.
Unelmasi tähden värisit kaikin hermoin tähän päivään asti, kun sen vajoavan epäilit syviin avaruuksiin huimaavasti —. Sisällä nyt asut unelmassa: pelko, levottomuus hälvenee niinkuin huoneessasi valkeassa, jota lamppu lämmin valaisee.
Onko ihaninta omistaa? — sentään salaa sydämesi kysyy. Hienon tuoksun lailla katoaa herkin hurma siitä, mikä pysyy. Onnellinen! kuumat unes vaihtuu talttumuksen rauhaan viileään. Lumen helmaan nuoruutesi haihtuu, niinkuin lauha sade kevätsään.
Minä kuljin silmin peitetyin ja itseni köyhäksi luulin. Mut sadun lintujen suhinan öin päivin ylläni kuulin.
Pois riistin verhon ma silmiltäin,
ja ne valoa ahmien joivat —
mut ikävöin havinaa siipien,
jotka sokean yllä soivat.
Oi sitokaa silmäni uudestaan! rakas mulle on pimeän taakka. Nyt tahdon silmin peitetyin minä kulkea hautaan saakka.
Puol'avoimin silmin, raolla huulin olen uinunut taivaan puhdasta hurmaa juoden. Sydänpäivän hiljaisuus on lämpimin tuulin kuin tuoksuva laahus levinnyt puutarhaan. Ja ma keskellä syvää uneksumistani kuulin, miten varisee oksilta haurain kauneus vuoden. Kuin maa on sieluni kukkia valkeanaan.
Oi omenankukat, multana teille puun varjossa leväten autuasta on olla. Te palaatte jälleen puhjeten lauluiksi meille, kun syyssade kylmänä solisee puutarhaan. Oi olkaa lempeät silmille huikaistuneille, ne liian paljon on leikkineet auringolla — oi olkaa viileät lapselle kuuman maan!
Ikkunat auki on aamun tuuleen — enää en nukkua malta. Tunnen tuomien leudon tuoksun huokuvan uudinten alta.
Kasvoilla kosteiden lehtien humu
kumarrun puutarhan puoleen.
Silloin yöllisen uneni muistan
ja hiukenen ihanaan huoleen.
On kuin lämmin, keväinen sade, joka mun silmäni kasti. Taivaalta painuvat lauhat pilvet maan yli suojelevasti —
Maan yllä on ääretön puhtaus, hyvyys.
Oi heleää hehkua taivahan sinen!
Mua hivelee versovan mullan syvyys
kuin katse pehmeä, samettinen.
Puut, pensahat, jotka mun tielleni luotiin,
ovat verhossa lehtien puhkeavain.
Oi tuulia, joita mun kuunnella suotiin!
Ne soittavat urkuja helluntain.
Näen kuitenkin katkeraa hymyä monta,
näen kahleita, kipua salaisten haavain,
näen tuhannen silmää auringotonta —
maan ihanuus pimeämmiksi ne saa vain.
Me kuljemme mustassa unessa täällä,
omat silmämme itkevät sokeuttaan.
Hänen Henkensä ei ole päittemme päällä:
meill' on kaipuu ja aavistus ainoastaan.
Haen kammion hiljaisuudessa salaa
Pyhän Raamatun kaikkien kirjaini alta.
Valosätein sen tummat puustavit palaa,
ja sen lehdiltä paistaa auringon valta.
Kun luen, käy humaus ylitse huoneen,
ja siipien suhina ylläni soi.
Minä tunnen valkean kyyhkysen tuoneen
Hänen armonsa, jota en ansaita voi.
Väsyneitä silmiäsi suutelen.
Ihmeellinen humina soi sielustani.
On ilta kuulas niinkuin kuvastin,
vain liukuu pilvi himmeä nyt ohi ikkunani.
Taivaallista heijastusta kaikki on. Hengestä ja hyvyydestä juonut on rakkauteni itsellensä jumalkirkkauden. Ja sydämeni ajatukset putoavat laill' aukeavan, lumipuhtaan kukinnon sun ylitsesi, nukahtanut armas.
Sieluni on kylä hiljainen. Tummat syreenit sen huntuavat kera tuomien ja pihlajain. Siellä asuu armas viihtyen — kuulee, kuinka lehdet humajavat, sadelintu herää laulahtain.
Sinun poskiesi lähellä viihtyisivät kaikki ujot metsäkukat mielellään. Kiedottuina lumikapaloihin luokses itkien ne ikävöivät. Sinun silmiesi sinessä tahtoisivat kaikki tähdet heijastella itseään — kultaisina sudenkorentoina yllä ikuisuudenvirran suvannon.
On varhainen aamuhetki. Kera lapseni havahdan. Sinipunervan pilven retki käy ylitse kukkulan. Puut aamutuulessa huojuu ja latvat ne keinuen nuojuu, sumu valkea hajaantuu. Ja me vaiheilla unen ja valveen ulos katsomme ihanaan talveen — on ensi lumien kuu.
Taas tänään se ihme on uusi, että puoleeni painut noin ja hymyjä pienen suusi kuin vuokkoja poimia voin. Kuin tuuli, mi tuutii puuta, niin armaampi kaikkea muuta minä sinulle olla saan —! Ovat päivät sun luonasi, hento kuin pilvien rauhaisa lento yli ensi lumien maan.
Nyt kimaltavat aamut talvikuiden, on poissa pimeys, ja läpi tummanpunertavain puiden käy kevään väristys. Kuin ihanasti auki kimmahtaisi taas lipas nuoruuden, ja kaikki salaisuudet nähdä saisi lukitut pohjaan sen —!
Oi lapsi, haltuus nuoruuteni annan kuin lippaan lukitun. En ikävöi, vaan iloisesti kannan sen pieneen kätees sun! Jos elämäni keväthurma varhain mult' ohi mennyt on, en tunne kipua. Jää mulle parhain: sun silmäs viaton.
Lapsensilmin sinisin ja suurin äsken äitiäsi katselit. Ajoi luona paratiisin muurin perhosia pienet serafit. Suljit silmäs, lamppu sammui multa, kuitenkaan sua jättää henno en. Yli vuotees kumartuen, kulta, yössä hengitystäs hiljaa kuuntelen.
Unesi on aamukasteen lainen tuoksu toukokuisen puutarhan, taikka hento pilvenhattarainen yllä kevätheinän huojunnan. Unesi on elontäysi multa, siihen mahtuu kaikki silmut maan. Nuoruuden saan ihanamman suita, kuin se nuoruus, jonka tuudin kuolemaan.
Kallis lapsi, unes lämmön armaan tunnen niinkuin autuuteni mun sydän vavisten, kun tiedän varmaan, että kerran kadotan ma sun. Kerran suljet olentosi multa, pimeyteen, köyhä, yksin jään. Ole kauan omanani, kulta! Nuku sydämeni pesään pehmeään.
Sarastuksen rannalla, punan ja kullan meressä kohoaa ruskea kukkula, huojuvat Jumalan puut ja mustat linnut uivat sarastuksen rannalla.
Maailman ikkunoista katsovat kalpeiden äitien silmät kuin himmeät aamutähdet, rukoillen hiljaa: Jumala, katso pienten karitsaisi puoleen, kun uupunein käsin ne sinulle ojennamme!
On raollaan portti rauhan maan sarastuksen rannalla.