The Project Gutenberg eBook of Ihanteensa uhri This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Ihanteensa uhri Rakkaustarina Author: Agnes Osterloh Translator: G. A. Brander Release date: January 19, 2024 [eBook #72755] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1909 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IHANTEENSA UHRI *** IHANTEENSA UHRI Rakkaustarina Kirj. AGNES OSTERLOH Suomentanut G.A.B. [G.A. Brander] Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909. On merkillistä, miten ihmiset voivat olla huvitettuja juoruamisesta. Nyt ovat he saaneet päähänsä, että minä aion mennä naimisiin, ja ainoastaan siitä syystä, että minä pari kolme kertaa olen vieraskutsuissa istunut pöydässä erään nuoren tytön vieressä ja silloin tietysti, kuten kohteliaan pöytänaapurin tulee, vilkkaasti keskustellut hänen kanssaan. Enempää ei tarvita, ennen kuin tullaan kysymään: saanko onnitella? Mutta ehkä se voi olla oma syyni. Minun iälläni ja vakaantuneessa asemassani yksityisdosenttina ja useitten tieteellisten aikakauslehtien aputoimittajana ei pitäisi enää mennä tanssiaisiin ja muihin sentapaisiin huvitteluihin. Nehän ovat vain tyttärien naittamista varten. Varatuomarit ja luutnantit, teidän paikkanne on siellä! Hän näytti aina niin viehättävältä vaaleissa, keveissä tanssipuvuissaan, ja vapaasti hän osasi puhella; mutta pelkkä ajatus siitä, että täytyisi olla hänen kanssaan alituisesti, päivästä päivään, vuodesta vuoteen, on tehnyt hänet minulle vastenmieliseksi. Mene tiedä, eikö vain koko homma ole pantu toimeen näin myöhään, huvikauden loputtua, ainoastaan saadakseen tämä mieluinen tapaus aikaan. Miksikä ei. Minä en mene ensinkään sinne. Ainahan jonkun tekosyyn löytää: joku tapaamani matkalla oleva ystävä, jokin tärkeä työ — niin tämä sitä paitsi olisi täyttä totta, sillä minun täytyy toden teolla ryhtyä uusimpaan teokseeni, saadakseni sen vuoden loppuun valmiiksi. Se kasvaa vain käsissäni. Ensiksi tahdon minä vain selkeästi ja yleiskatsein koota tulokset keskustelu-illoistamme. Ystäväni, korkeasti kunnioitettu esimiehemme, oli asettanut keskusteltavaksi kysymyksen: "voidaanko otaksua että naisen vapautuminen tulisi olemaan välttämättömänä seurauksena sosiaalisten aatteiden voitosta?" Tämä antoi aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Minä otin silloin vain vähän osaa siihen. Koko asia oli minulle vielä uusi. Mutta siitä lähtien ei se ole lähtenyt ajatuksistani. Se on kieltämättä tärkeä osa sosiaalisesta kysymyksestä, ja täytyy olla sokea tahi tunteeton voidakseen elää meidän aikanamme välittämättä siitä, innostumatta siitä, toimimatta sen hyväksi, joko sitten ajattelee sen ratkaisun tapahtuvan kumouksen tahi valtaavan uudistuksen muodossa. Näytelmäni "Ihanteita", esikoisteokseni sillä alalla, syntyi välittömästi sen illan vaikutuksesta. Melkein tietämättäni pukeutuivat tunteeni siihen muotoon. Koko teos on jonkinlainen siveellinen uskontunnustus, jonka olen syvästi tuntenut, ja toiminta siinä on mielestäni hyvin vaikuttava. Olen vakuutettu, että teos esitettynä on tekevä syvän vaikutuksen, se on tempaava mukaansa ja hurmaava, vaikkakin muodollisessa suhteessa siinä vikoja olisi. Pari kuukautta sitten jätin sen samalla kertaa kolmelle teaatterin johtokunnalle. Vastausta en ole vielä saanut, mutta teaatterimme ohjaaja, jonka kanssa olen hieman tuttu, puhutteli minua äsken kadulla ja ilmaisi minulle täyden hyväksymisensä. Sen jälkeen olen vielä paljon syventänyt ainetta, olen laajentanut sitä ja tahdon koettaa auttaa kysymyksen ratkaisua. Ensiksi teen lavean historiallisen yleiskatsauksen naisasiaan, johonka varsinkin englantilaiset kirjailijat ovat antaneet arvokkaita aineksia. Kieli tekee tosin minulle vähän vaikeutta, mutta sen minä kuitenkin helposti voittaisin, jollei se veisi minulta liiaksi aikaa. Minä aion sentähden käännättää muutamia tärkeimpiä kohtia, ja olenkin jo ilmoittanut siitä sanomalehdissä. Se kirjeitten paljous, jonka sain vastaukseksi, oli niin valtava, etten ole vieläkään rohjennut lukea niitä läpi. Useimpia niistä seuraa tarpeettomia tiedonantoja elantosuhteista y.m.s. Mitä se minuun kuuluu, milloin hän on syntynyt, jonka tulee kääntää minulle. Ja mitä iloa siitä on minulle, että hän osaa virheettömästi ääntää. Siinä tapauksessa miellyttää minua E. Kellerin vastaus enin. Siinä on vain lyhyesti viittaus ilmoitukseeni ja alla nimi ja asunto. E. Keller ei ole varmaankaan vaivaava minua pitkillä selityksillä. E. Keller saakoon toimittaa käännöstyön minulle. Vahinko vain, että hän asuu niin kaukana, melkein ulkopuolella kaupunkia. Mutta eihän se haittaa. Liikunto raikkaassa ulko-ilmassa on tekevä minulle hyvää, ainakin on se haihduttava harmiani tuon tyhmän juoruamisen vuoksi. Puolen tunnin kuluttua alkaa kutsut. Paha, etten voi nähdä sitä nolostumista, jonka pois jäämisen! on synnyttävä sekä niissä, jotka tahtoisivat onnitella minua että niissä, jotka tahtoisivat tulla onnitelluiksi. 31 p. maaliskuuta. Eilen kävin E. Kellerin luona, kaiketi neiti Kellerin, kaikissa tapauksissa naisväkeen kuuluva, mikä ei ole kumma, kun arvelee, mitenkä paljon liikanaista naisten työvoimaa on kaikilla puoleksi tieteellisillä aloilla. Olenko tässä erikoistapauksessa valinnut oikein, en voi vielä päättää. Ensi vaikutus ei ollut aivan edullinen, mutta siihen vaikutti ulkonaisia seikkoja, eikä sitä voi siis pitää ratkaisevana. Tie sinne tuntui minusta ensiksikin äärettömän pitkältä koleassa talvi-ilmassa. Sitä paitsi oli niin pimeä portaissa, että tottumaton kun olin, suurella vaivalla pääsin perille kolmanteen kerrokseen. Siellä paloi himmeä lamppu, joka valaisi juuri sen verran, että voin nähdä ainakin puolen tusinaa ovia, jotka johtivat eteiseen. Kaikeksi onneksi oli minulla toki tulitikkuja mukana ja niitten avulla löysin vihdoin sen oven, jota etsin. Hän avasi itse. Kun olin ilmoittanut asiani, toi hän tulta ja käski astua sisään. Huoneessa oli kylmä ja epämiellyttävä lamppuöljynhaju tuoksui vastaani. Pilaantunut ilma on minusta sanomattoman vastenmielistä. Ystäväni pitävät sitä ylimyksellisenä ominaisuutena ja kutsuvat minua mielellään salonkisosialistiksi. He osoittavat sillä ainoastaan kuinka vähän he minua tuntevat. Minä en suinkaan tahdo, että meidän on laskeuduttava alaspäin, että "köyhälistön haju", niinkuin he sanovat, on leviävä — ei, vaan mitä minä toivon ja harrastan, on ylöspäin nousemista. Sata vuotta sitten kohousi kolmas sääty sille asteelle, jolla lähinnä ylempi sääty oli, nyt on neljäs sääty ottamassa saman askeleen, ja sen se on ottava varmasti, jos sillä on kärsivällisyyttä, jos se antaupi odottamaan ja välttää väkivaltaa. Mutta jos se antaa pauhaajain viekotella itsensä, jos se ei pysy lakien varmalla pohjalla, joissa jo kuitenkin on saatu aikaan monta arvokasta myönnytystä, jos se jättää itsensä huutajain ja seikkailijain johdettavaksi, jotka aina ihastuneina lyöttäytyvät jokaiseen taisteluun olevia oloja vastaan, kuka voi silloin edeltäpäin arvata seuraukset? Mutta minähän poikkean asiastani. "Pyydän anteeksi", alkoi se naisolento, joka seisoi edessäni hattu päässä ja sininen keittiöesiliina yllä kokien paraikaa heittää niitä päältään. "Olen koko päivän ollut kotoa poissa, sentähden on huoneeni vielä lämmittämättä. Aioin juuri kaikessa kiiruussa keittää kahvia itselleni petrolikeittiölläni, lämmittääkseni itseäni ja satuin siinä läikähyttämään petrolia." Tulin hieman malttamattomaksi kuullessani tuon monisanaisen anteeksipyynnön, joka oli aivan vastakohtana hänen lyhyelle ja selvälle kirjoitustavalleen kirjeessä, ja joka tuntui aivan tarpeettomalta, kun ei haju kuitenkaan siitä tullut, paremmaksi ja minun vain täytyi kauvemmin viipyä siinä. "Ei se mitään, ei se mitään", keskeytin minä ja puutuin heti asiaan. "Te tiedätte kai että asia koskee tieteellisiä käännöksiä?" "Niin oli ilmoituksessa", vastasi hän lyhyesti ja antoi siten tieten tahi tietämättään minun ymmärtää, että myöskin minä olin käyttänyt liikoja sanoja. "Te olette kai tottunut sellaiseen työhön", kysyin minä ja otin epäröiden esille kirjani. Hän selaili niitä tutkien. "Sen kyllä luulen", hän vastasi, "minä olen usein kääntänyt sosiaalipoliittisia ja filosoofisia teoksia. — Ah, Stuart Mill!" "Tunnetteko hänet?" "Kyllä." "Työ koskee ensinnäkin pääasiallisesti Stuart Milliä, ei niin paljon hänen teoksiaan, jotka suurimmaksi osaksi ovat käännetyltä, kuin lausuntoja niistä, kirjoituksia niitten johdosta, jotka koskevat naisasiaa. Minä en oikeastaan tarvitsisi sananmukaista käännöstä, mutta koska —" "Koska Te ette tiedä, onko minulla kyllin älyä laatia luotettavaa otetta", puuttui hän minun puheeseni, "niin täytyy Teidän turvautua käännökseen." Niin juuri. Aivan samaa olinkin ajatellut, joskaan en olisi pukenut sitä niin alastomiin sanoihin. En pitänyt tarpeellisena lausua kohteliaisuuksia tuiki tuntemattomalle naiselle, kauppamaista sopimusta tehdessä, enkä väittänyt hänelle vastaan. Hänkään ei näkynyt odottavan sellaista, vaan kysyi heti milloinka minä halusin saada käännökset. — Niin pian kuin mahdollista. Sen jälkeen sovimme hinnasta, annoin hänelle osoitteeni, ja hän saattoi minut ulos valaisten minulle porraskäytävät. Kun minä tulin kotiin, oli siellä ikävä odottamaton seikka vastassa. Ensi katseeni sattui erääseen varsin tuttuun kääröön. Sen päällä oli kirje suurta virkakirjekokoa ja suurella sinetillä suljettuna. Avasin sen nopeasti. Aavistukseni eivät olleet pettäneet minua. Takasin lähetetty, hyljätty! Näytelmäni hyljätty. Eikä sentähden, että se olisi ala-arvoinen teos — olihan teaatterinohjaaja vakuuttanut minulle päinvastaista — vaan minkälaisista kurjista syistä? Yleisö ei tulisi hyväksymään sen tarkoitusta. Niin pitkälle ollaan siis jouduttu, että yleisö määrää tarkoituksen jonka mukaan sepittäjän on kirjoitettava. Näytelmäni sankaritar ei voisi saada yleisön mieltymystä. Antaen täyden tunnustuksen Kristinan persoonallisuudelle, nousisi kuitenkin niin monta ennakko luuloa —! — häntä vastaan, että näytelmän menestys jo sen kautta tulisi hyvin epävarmaksi. Kristinan toimintatapa on kieltämättä vastoin nykyjään vallitsevia siveyskäsitteitä — Niin, sitä ei voi kieltää. Nykyään kylläkin — mutta — ei, minä en voi ajatella koko asiaa. Sappeni kuohuu haletakseen. 2 p. huhtikuuta. Altenhof on mennyt kihloihin. Ihailtu, kaunis Altenhof. Tänään aamulla sain kihlakortin. Täytyypä sen olla koko Phoenix, sen tytön, joka on saanut hänet vangituksi koko elinajakseen. Onpa kummallista: ne miehet, jotka rakastavat naisia, ovat yhtä sopimattomat avioliittoon kuin naisten vihaajat. Jälkimäiset eivät voi saada itseään sidotuksi yhteenkään naiseen, edelliset taas ei yhteen naiseen. Avioliittoon soveltuu ainoastaan keskilaji. Niihin kuulun minä. Mutta minä luulen, että minä olen jo liian vanha. Vakavasti ajatellen tuntuu minusta asia liian uhkarohkealta. Minusta olisi sopimus irtisanonnan kera mieluisampi. Minä en tosiaankaan voi kuvitella onnellisen sulhasmiehen mielentilaa. Minä en voi myöskään ajatella Altenhofia onnellisena sulhasena, hän joka ajoi takaa joka naista ja kuitenkin halveksi heitä kaikkia. Marga on hänen morsiamensa nimi. Marga — minä olen varmaankin joskus tuntenut jonkun sen nimisen. Kylläpä onkin ruma nimi, ilman ryhtiä ja pontta, niin veltto ja pehmeä kuin puuro. Onnittelukirjeen jätän tuonnemmaksi. Tänään en ole sillä tuulella. Näytelmäni, jota ei ole hyväksytty, ei anna vieläkään ajatuksilleni rauhaa. 5 p. huhtikuuta. Tokkohan koskaan tulen onnittelutuulelle. Olisihan helppo kirjoittaa kortti, mutta se ei käy ollenkaan päinsä. Me olimme liian hyvät ystävät, ja lisäksi olen jo viivyttänyt liian kauan. "Onnellinen on se mies, joka on saapunut satamaan ja jättänyt myrskyt ja kuohut taaksensa —" alkuhan olisi kyllä hyvä. "Monta sekä kovaa että hiljaisempaa myrskyä on raivonnut ylitsesi, rakas Konstantin, sen tietää joka mies." Minä olin juuri päässyt vauhtiin, kun minut keskeytettiin. Kääntäjätär tuli ja toi osan työstä; hän pyysi minua tarkastamaan sitä ja sanomaan, olinko siihen tyytyväinen. Kaiketi oli hänen tarkoituksensa odottaa lausuntoani, sillä hän jäi seisomaan ovelle. Hän ei tahtonut astua sisään. Sadevesi tippui hatusta ja takista ja tukka oli aivan epäjärjestyksessä kovasta tuulesta. Tunsin melkein sääliä häntä kohtaan ja surkuttelin kohteliaasti, että hän oli vaivannut itseänsä tulemalla luokseni. — "Minä olen niin tottunut sellaiseen", vastasi hän välinpitämättömästi, "eikä minulla ole ketä lähettää edestäni. Jos Te sentähden tahtoisitte silmäillä käännöstä." Niin pian kuin mahdollista, sitten ilmottaisin kohta hänelle, Sillä haavaa en mitenkään joutanut — onnittelukirjeen vuoksi, Tätä en kuitenkaan sanonut hänelle. 9 p. huhtikuuta. Kun vuosikausia seurustelee jonkun kanssa, häipyy aivan mielestä hänen ulkonainen esiintymisensä. Niin kauvan kuin oleskelin Altenhofin kanssa kymnaasissa ja vielä ensimäisinä ylioppilasvuosinakin, jotka me vietimme yhdessä, en ajatellut koskaan, miltä hän oikeastaan näytti. Minä tiesin että hän oli paras miekkailija ylioppilaskunnassa, mies, joka uskaltaa vaikka mitä ja voi kestää kaikki, joka raudanlujalla jäntevyydellä ja johdonmukaisesti pyrkii siihen päämäärään, jonka on kerran asettanut itselleen. Tänään kun hän niin äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei minulla ollut aikaa saada esiin sitä kuvaa hänestä, joka oli kätkössä jossakin aivosopukassani; ja siten näytti hän minusta aivan uudelta ilmiöltä. Hän ei ole ensinkään mitä tavallisessa puheessa sanotaan kaunis mies, eikä hän suinkaan pitäisi siitä hieman epäilyttävästä kunniasta; mutta jos tahtoisin kuvitella jotakin, joka sanan täydessä merkityksessä vastaisi miehuullisuuden käsitettä, ja joka sen kautta kuitenkin täytyisi olla "kaunista", niin olisi se juuri hänen ulkonäkönsä: korkea voimakas olento, hieman huoleton ja kuitenkin varma itsetietoinen ryhti, uljas pää, kirkkaina ja kylminä katselevat siniset silmät ja lisäksi iso naarmu vasemmassa poskessa. Naarmu ei ole mikään sivuseikka. Se merkitsee monelle neidonsydämelle yhtäpaljon kuin urhoudenmitali, ja jos olisin viisas mies, niin ehken enää nauraisi nuorille tovereilleni, jotka sirottavat suolaa verekseen haavaan estääkseen sen paranemista. Altenhof ei tehnyt niin. Hän hankki itselleen niin monta naarmua — itse jakaen niitä vieläkin enemmän — ettei tarvinnut pelätä niiden kaikkien jäljettömiin paranevan. Hän ei ollut ensinkään turhamainen, ei puvussaankaan. Pukunsa soveltui hänelle, niinkuin olisi varta vasten häntä varten luotu. Semmoisena kuin hän ilmestyi ovessa kalabrilaishattu päässä ja väljä keisariviitta huolettomasti heitettynä olkapäille näytti hän koko komealta. Olin niin syventynyt työhöni ja samalla niin hämmästyksissäni nähdessäni Altenhofin, että minun piti niin sanoakseni herättää itseni ja toistin hänelle onnentoivotuksiani jonkunlaisessa puoleksi valveilla olevassa horrostilassa. Hän lienee huomannut ponnisteluni, sillä hän hymyili ivallisesti ja lausui: "Kiitän parhaiten ystävällisistä onnentoivotuksistasi. Olithan jo kirjeellisesti onnitellut niin kauniisti — myrskyjä, pienempiä ja suurempia hieman varomattomasti. Morsiameni ei ollut kovinkaan hyvillään semmoisista muistutelmista." "Mutta miksi näytit kirjeen morsiamellesi?" kysyin minä kummeksien. "Poika parka!" nauroi hän — tuo raikas nauru oli niin tuttua minulle vanhastaan. "Näkyy, ettet ole ollut vielä kihloissa. Onnittelukirjeet ovat yhteistä omaisuutta." "Miksikä hän yksin ei saisi tietää, mitä koko maailma tietää?" huomautin minä. Minulla ei ollut mitään halua antaa hänen tehdä pilkkaa itsestäni. "Sanotaan, että entiset voitot eivät vahingoita miestä tytön silmissä." "Se on totta. Ja Margalla on tavattoman tyyni ja harvinaisen tasainen luonne." "Se on, hän ei ole ensinkään luulevainen?" "Ei luulevainen eikä utelias", kehui hän. "Kaksi mainiota ominaisuutta — hyvin harvinaisia naisväessä." Keskustelun kuluessa kertoi hän pienen jutun todisteeksi sanoillensa. Ensimäisiä, jonka hän oli tavannut tänne saavuttuansa, oli eräs opettajatar, joka oli ollut hänen ystävättärensä, se on, jonka kanssa hän oli hellissä suhteissa viimeisinä opintovuosinansa Strassburgissa. Sen jälkeen ei hän ollut kuullut mitään hänestä eikä luonnollisesti osannut aavistaa, että hän olisi täällä. "Ja ajatteles", hän jatkoi, "vaikka minä kuljin käsikkäin morsiameni kanssa, kun tapasin hänet kadulla, tervehti hän ollenkaan joutumatta hämilleen. Arvaamaton hän oli aina. Minä luulen, että hän ensi kerralla saattaisi jo puhutella meitä." "Sitä pitäisi sinun kuitenkin välttää", neuvoin minä, vaikka hän tietenkin paremmin voi arvostella sellaisia asioita kuin minä. Hän kohautti olkapäitään. "En tiedä, mitenkä minä voisin tehdä. Hän varmaankin vastaisi, että hän ei käsittänyt miksi hän ei tervehtisi sitä, jonka hän tunsi niin hyvin kuin minut." Muuta hän ei tarkoita. Arvaamaton, niinkuin sanottu. Marga tuosta ei kuitenkaan ollut millänsäkään, kysyi vain aivan välinpitämättömästi, kuka tuo kaunis neiti oli, ja kun minä selitin, että olin joku aika ennemmin asunut hänen äitinsä luona, oli asia päättynyt. Hän ei tutkinut enempää, ei koettanut saada minua hämilleen — ei mitään. Minusta, joka niin vähän tunsin naisväkeä, ei tuo luonteenominaisuus tuntunut niin oudolta, kuin se oli hänestä, ja mikä minua enin huvitti koko jutussa, oli saada tietää, oliko tuo ihmeellinen Marga nykyään kaupungissa. "Tietysti. Me olemme tulleet tänne yksissä neuvoin etsimään itsellemme asuntoa." "Täällä? Te siis aiotte muuttaa tänne?" "Niinpä kyllä." Ja hän alkoi puhua tuolla mahtailevalla tavalla, joka on hänelle luonteenomaista ja joka ei ole koskaan minua oikein miellyttänyt. "Mistä sinä oikeastaan olet kotosin? Millä taivaankappaleella sinä oleskelet? Etkö sinä ole lukenut, että minä olen laajalti aikakauskirjallisuudessa mainittu mies, että minä olen erinomaisen arvossapidetty anatoomi ja uusiaikaisimman tieteen, bakteriologian edustaja ja semmoisena nimitetty prosektoriksi tänne?" Ei, kaikki tuo oli mennyt sivuitseni. Asia huvitti minua niin vähän, ja olen vakuutettu, että Altenhofilla puolestansa ei ollut parempia tietoja minun tieteenalani suuruuksista. Tosin ei voida kieltää, että lääketiedettä, erittäinkin yleistä terveysoppia tulisi jokaisen sivistyneen ihmisen harrastaa, ja ystäväni tohtori Nordau, jonka kanssa viimeksi puhuin asiasta, vakuutti, että minun oikeastaan olisi pitänyt tietää Altenhofin nimityksestä. Altenhofia pidettiin tiedemiehenä suuressa arvossa ja hänellä oli edessään loistava virkaura, sitä varmemmin nyt, kun hän oli mennyt kihloihin rikkaan tytön kanssa ja siten saattoi aineellisista huolista riippumatonna antautua kokonaan tieteellisiin töihinsä. "Marga asuu enonsa salaneuvos Vinklerin luona, jonka sinäkin tunnet", alkoi Altenhof taas puhella. "Vinklerit ovat pyytäneet tervehtimään sinua ja pyytävät sinua heille ensi perjantaina. Me aiomme viipyä täällä koko viikon, ja Marga on iloitseva saadessaan nähdä sinut jälleen." "Nähdä jälleen?" huudahdin minä niin kummastuneena, että Altenhof alkoi nauraa. "Paras ystäväni. Jos en tietäisi sitä ennen, niin käsittäisin sen nyt selvästi, että sinä olet suuri saksalainen oppinut ja suuri saksalainen runoilija — semmoisina kuin ne kuvataan huvinäytelmissä." Lopun olisi hän hyvin voinut jättää sanomatta. Aina kun puhe kääntyy kirjailijatoimintaani, käyttää hän tuota ivallista kieltä. Olen jo kerran nuhdellut häntä siitä ja tiedän siitä lähtien, että hänen halveksimisensa ei koske minua, vaan runoutta ja kaunokirjallisuutta ylimalkaan. "Oletko tosiaankin unohtanut tuntevasi morsiantani?" jatkoi hän. "Marga Döhren, sisaresi ystävä. Hän on jo kaksi vuotta asunut vanhempiesi talon viereisessä talossa." Olisi kyllä ollut helppoa puolustautua, mutta en tahtonut loukata hänen ylkämiesylpeyttään. Puheenalainen Marga oli näet niin vähän kiinnittänyt huomiotani, että olin aivan unhottanut hänen olemassa olonsa. Nyt muistan hänet paksuksi ja kömpelöksi, laiskaksi ja äänettömäksi koulutytöksi tahi äsken täyteen ikään päässeeksi nuoreksi neidoksi, ja minä toivoin itsekseni, että hän olisi sen jälkeen kerinnyt muuttua eduksensa. Altenhof säästi minulta kuitenkin vastaamisen vaivan. Hän oli mennyt kirjoituspöytäni luo ja oli sattumalta huomannut käännökset, jotka olivat siinä hajallaan, vaikkakin vielä tarkastamatta. "Mitä sinulla tässä on?" hän kysyi äkkiä. "Mitä niin?" "Tarkoitan tuota käsikirjoitusta, se ei ole sinun käsialaasi." "Ei, ne ovat käännöksiä, joita minä tarvitsen erästä suurempaa teosta varten." "Vai niin. Ei siis mitään kirjeitä. Tapaamme toisemme perjantaina." 10 p. huhtikuuta. Oivallista! Hän on suorittanut työnsä aivan erinomaisesti. Vaivoin olin läpilukenut sananmukaisen käännöksen englanninkielisestä kirjoituksesta, joka englantilaiseen tapaan oli niin lavealti venytelty kuin suinkin, kun viime sivulla tapaan otteen, joka muutamin lausein selvästi ja riittävästi ilmaisee sisällyksen. Sentähden tahtoi hän, että paikalla olisin tarkastanut käännöksen. Minun täytyy itseni mennä hänen luokseen antamaan tieto asiasta. Onhan se tavallaan velvollisuuteni. Kunhan hän vain ei tällä kertaa olisi läikäyttänyt lamppuöljyä lattialle! Tuskin olin tuntea koko taloa ja huonetta, semmoisiksi kuin ne muistin käynniltäni tuona kylmänä maaliskuun iltana, niin erilaiselta kaikki näytti tänä ensimäisenä kauniina kevätpäivänä. Ikkuna oli selkoselällään: siitä näkyi koko sikermä pieniä puutarhoja ja niitten välillä pilkisti kapeita peltotilkkuja ja vihertäviä niitynpalasia, jäännöksiä entisajoilta, jolloin kaupunki ei vielä ulottunut tänne asti. Etäällä taivaanrannassa kohosi pehmeäpiirteisiä kumpuja rusottavassa sumussa. Kevään suloinen lauhkea ilma virtasi huoneesen ja kevätauringon säteet leikkivät tytön kiharoissa ja muodostivat loistavan kehyksen hänen päänsä ympärille. Kasvonpiirteitä en voinut eroittaa, sillä hän istui selin päivää kohti. Valaistus taisi olla erittäin sopiva, sillä hän näytti kerrassaan kauniilta, nuorekkaan sirolta ja miellyttävältä, ja hän olikin todella — niin, enhän minä tiennyt, miltä hän oikeastaan näytti. Ensi kertaa johtui mieleeni, etten ollut häntä vielä oikein tarkastanut, ja että olin niin vähän kiinnittänyt huomiotani häneen, että sattumalta tavaten tuskin olisin häntä tuntenut. Sanoin mitä varten olin tullut ja kuinka olin hämmästynyt siitä, miten erinomaisesti hän oli laatinut otteen, niin lyhyen, selvän ja asiallisen. "Eihän siihen mitään taitoa tarvittu, kun oli selvillä, mitä asiassa oli tarpeen", muistutti hän. "Kaikissa tapauksissa tarvitaan siihen terävää älyä ja joku määrä sivistystä", huomautin minä. Hän hymyili hieman ivallisesti. "Hm, enhän aivan sivistymätön olekaan." Tahdoin pyytää anteeksi, kiitokseni tuntui loukkaavalta, kun tarkemmin ajattelin. "Älkää huoliko", hän keskeytti. "Olihan vain onnellinen sattuma, että satuitte kirjoittamaan alalta, johon olen jokseenkin perehtynyt." "Todellakin?" Minä katselin häntä enenevällä mielenkiinnolla, kuitenkaan näkemättä muuta kuin epäselvän, kullalle hohtavien hiusten ympäröimän haamun. "Mikä Teitä siinä kummastuttaa?" hän kysyi. "Ennemmin voisin minä kummeksia että Te harrastatte näitä asioita." "Kuinka niin?" Vaikka tarkkaa tehden ei lukisikaan naisasiaa eikä yleensä yhteiskunnallisia kysymyksiä erikoistieteeni alaan, historiaan kuuluviksi, niin täytyy kuitenkin myöntää niiden olevan sille likeisimmästi sukua, ainakin kaikkien niiden, jotka katsovat asiaa muulta näkökannalta, kuin vain lähdetutkimusten ja yksipuolisen tietojen kasaamisen kannalta. Tätä hän ei tarkoittanutkaan, ja minä ymmärsin pian, minnepäin hän viittasi. "Minä tarkoitan vain, että se, joka voi syödä itsensä kylläiseksi, tavallisesti ei välitä leipäkysymyksestä, ja että se, joka on aina nauttinut vapautta, ei niin paljon helli lähimmäistensä vapauden tarvetta. Taistellaan yleensä vain sen puolesta, jota ei omisteta." Tuollainen tapa käsitellä vakavia asioita kummastutti minua ja suututti minua samalla. "Ahdas mielipide", en voinut olla terävästi huomauttamatta. "Mutta tosi", vastasi hän tyyneesti. "Kun ollaan vielä hyvin nuoria, voi tapahtua, että heittäydytään turhan päiten taisteluun toisten puolesta, mutta kun on tultu vanhemmaksi ja saavutettu vakava yhteisteiskunta-asema, niinkuin Te —." Tässä keskeytin hänet. "Jättäkäämme sentään kaikki mieskohtaisuus syrjään. Te tunnette minua ja minun mielipiteitäni liian vähän — epäilläksenne niitä. Pysykäämme esim. Stuart Millissä — "Mutta sehän on vain lisätodiste sanoilleni", huudahti hän innokkaasti. "Jos ei Stuart Mill olisi rakastunut nerokkaaseen ja lahjakkaaseen Mrs. Tayloriin, joka sekä puheilla että kirjoituksella on vaikuttanut paljon naisasian hyväksi, niin ei hän ehkä olisi niin todenteolla syventynyt tähän asiaan." "Onko se todellakin Teidän ajatuksenne?" Hänen aiheeton hyökkäyksensä suututti minua. Miksi en puolustautuisi samanlaisilla aseilla? "Tuo henkilöisyyteen vetoaminen tuntuu minusta — suokaa anteeksi — naismaiselta." "Se oli, Te luulette naisten ajattelevan niin. Mahdollista, että Te itse ajattelette niin jalomielisesti ja uhrautuvaisesti", lisäsi hän ikäänkuin olisi sillä tahtonut lopettaa ainiaaksi kiistan, "toistaiseksi ainakin, siksi kuin etunne eivät satu yhteen meidän etujemme kanssa. Jos Te menisitte naimisiin, — sillä Te lienette vielä naimaton silloin tulisi näkymään, mitä Te ajattelette yhdenvertaisuudesta. Miehet ovat jaloja ja vapaamielisiä ainoastaan niin kauan kuin se heille sopii." Hän oli siihen asti puhunut kevyellä, hiukan ivallisella äänellä; viimeiset sanat tuntuivat surullisilta ja seurasi niitä pidätetty huokaus. Samassa kääntyi hän pois, niin että kasvot puoliksi ikkunaan käännettyinä tulivat auringon valaisemiksi. Hienot, kauniit, varmat piirteet kuvastuivat kevättaivaan sineä vastaan, kuin olisivat olleet kullalla väritetyt. Hän on kaunis, vieläpä hyvinkin kaunis, rakastettavan ja älykkään kaunis, ei niitä, jotka häikäisevät ja herättävät huomiota, muutoin en kaiketi olisi tähän asti jättänyt katsomatta häneen — vaan niitä, jotka voittavat edukseen lähemmin tarkastaessa ja kiinnittävät ihailumme pitemmäksi aikaa. Minusta tuntui, kuin olisin jo liian kauan äänettömänä katsellut häntä tämän oudon huomion tehtyäni, sanoin sentähden vähemmin osaaottavaisuudesta kuin keskeyttääkseeni äänettömyyden: "Onko Teillä ollut niin surullisia kokemuksia, neitini?" "On", vastasi hän lyhyesti ja rupesi puhumaan käännöksistä, joita hänen tuli laatia otteiden muotoon. Illalla olin Vinklerissä. Ilta kului niin kuin ainakin pidot, joita pidetään kihlatun parin kunniaksi. Pari kolme puhetta, joissa ylistellään rakastettavaa morsianta ja arvossa pidettyä sulhasta, jotka molemmat näyttivät siltä kuin olisi heillä ollut sangen ikävä ja paljon mieluummin olleet yksinänsä kahden kesken. Miellyttävä morsian oli tosiaankin tullut huomattavan kauniiksi, ehkä liian täytelääksi niin nuoreksi tytöksi, ja tuo täyteläisyys antoi leiman koko hänen olennolleen, raukean antautuvaisuuden ja hennon taipuvaisuuden: odaliskin, joka päiväkaudet lepää pehmeillä patjoilla, yltympäri koristeilla kirjailtuna odottaen herraansa ja haltijaansa. Tuskin voin kuvitella häntä toisenlaiseksi. Tuo aistillisuus on kai ollut se ominaisuus, joka on vaikuttanut siinä suhteessa herkkätuntoiseen ystävääni. Olin saanut paikkani hänen viereensä. Paljoa ei hän puhellut. Hän silmäili tummilla samettisilmillään kaihoisasti sulhastaan ja puristi hänen kättään pöydän alla. Toinen pöytätoverini, kauhea olento, jutteli sen sijaan. Hänen nimensä on Rosa, kuusitoistavuotias, pitää kunnianaan luultavan kaksikymmentäkuusivuotiaaksi, tietää kaikki, tuntee kaikki, arvostelee kaikkea, ja ivaa kaikkea. Hän oli hyvin olevinaan, kun sai istua kirjailijan vieressä ja alkoi heti puhua näytelmästäni. Joku hyvä ystävä tahi joku kiihkeä uutisenkerääjä oli joku aika sitten toimittanut siitä tiedon sanomalehtiin. Pelkäänpä, että silloin iloitsin siitä. Nyt se minua harmitti. Ei mielellään puhella hylätyistä teoksista. Rosa neiti selitteli kyllä, että teaatterin johtokunnat ovat kerrassaan kelvottomia, ja että oli häpeäksi, että teatterit ottivat näytelläkseen vain semmoista, mikä kulki vanhoja, kuluneita jälkiä Mutta ei aina mielellään kuule edes omia mielipiteitään jokaisen suusta. Hän tahtoi välttämättä tietää sisällyksen ja Marga-neitikin käänsi hetkeksi kauniin päänsä sulhasestaan, soi minulle katseen samettisilmistään ja kysyi uneliaasti: "mitä se käsittelee?" Hitto vieköön! Minä olin ehkä heistä pikkumainen, mutta näytelmäni ei ole tosiaankaan kirjoitettu viisitoistavuotisille tytöille, olkootpa vaikka kuinka kehittyneitä. Altenhof tuli minulle avuksi. Hän levitti suojelevasti siipensä kyyhkyläisensä yli ja sanoi: "uudenaikaiset näytelmät eivät tavallisesti sovellu keskusteltaviksi seuroissa." Marga painoi kuuliaisesti alas tummaripsiset silmäluomensa, ja Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen vakuuttaen minulle, etten hänen tähtensä tarvitsisi ujostella — josta kyllä edeltäkäsin olin täysin vakuutettu. Se nuori tyttö, joka oli valittu minulle elämänkumppaniksi, oli myös saapuvilla. Hän istui toisessa päässä pöytää eikä puuttunut puheeseemme. Hän ei näkynyt ollenkaan välittävän minusta, eikä kukaan virkkanut mitään minun poisjäämisestäni viime kutsuista. Tämä äänettömyys tuntui minusta tahalliselta. Illallisen jälkeen, Rosa-neidin jokseenkin äänekkäästi keskustelua valliten vetäytyivät kihlatut erääseen sivuhuoneeseen, kaiketi hyväilläkseen toisiaan. En voinut olla siitä huomauttamatta jättäessäni Altenholin hyvästi. Hän nauroi hyväntahtoisella ja kuitenkin ylväällä tavallaan. "Miksei? Meitähän ei pyydetä vieraiksi ollaksemme iloksi. Tahdotaan vain vakuuttautua siitä, miten me sovellumme toisillemme, miltä me näytämme yhdessä, ja olemmeko kyllin helliä toisillemme. Sentähden teemme heille mieliksi, siinä kaikki." 16 p. huhtikuuta. Tänään olen puhellut neiti Kellerin kanssa näytelmästäni. Jo kauvan olin halunnut sitä, sillä luulin varmaan hänen puoleltaan kohtaavani myötätuntoisuutta. Ei sitä pintapuolista myötätuntoa, jota seurapiireissä, kuten esim. äskettäin, oli sille niin runsaassa määrässä osoitettu, ja joka enemmän koskee tekijää kuin teosta, vaan todellista, syvällisempää ymmärtämistä, joka virkistää sepittäjää ja jota hän ikävöi. Että syvennytään asiaan ja kuitenkin pysytään siksi ulkopuolella, että voidaan oikein arvostella. Minusta tuntui neiti Keller olevan sopiva henkilö sellaisen osanoton esineeksi, enkä ollut erehtynytkään. Hän näkyi tulevan kovin iloiseksi siitä luottamuksesta, jota hänelle osoitin, ja kun minulla ei ollut käsikirjoitus mukana, pyysi hän minun kertomaan hänelle sisällyksen. Hänelle en epäröinnytkään kertoa sitä, ei ainoastaan sentähden, että hän on vanhempi kuin nuo toiset, tahi että olisin tuntenut vähemmän kunnioitusta häntä kohtaan, päin vastoin pidän häntä paljoa kehittyneempänä. Minä aloin siis ilman pitempiä esipuheita. Näytelmän sankari on Richard Warburg, erään tehtailijan poika, joka kotiin tullessaan monivuotiselta ulkomaamatkaltaan, jonka hän oli tehnyt täydentääkseen teknillisiä opintojaan, tapaa isänsä sairaana ja tehtaan työmiehet täydessä työlakossa. Eräs heidän johtajistaan on juuri uhkauksilla ja varoituksilla houkuttelemassa puolelleen niitä vieraita apumiehiä, joita työnjohtaja oli tuottanut muualta. Sen sijaan että olisi, niinkuin kaikki olivat odottaneet, tarmokkaasti ryhtynyt toimenpiteisiin lakkolaisia vastaan, asettuu Richard työmiesten puolelle. Hän on nuoruudestaan suosinut vapaampia mielipiteitä, viime aikoina sosialistisiakin, ja tahtoo nyt koettaa panna niitä käytäntöön. "Mutta — tämä on vain yksi puoli näytelmästä", keskeytin minä itseni, "eikä se, johonka varsinkin tahdoin kääntää huomionne. Pyydän saada antaa Teille koko kappaleen luettavaksi, jos se Teitä huvittaa." "Kyllä paljonkin, luulee olevansa suosittu, kun saa nauttia jostakin, ennenkuin se on kaikille suotu." "Kaikille suotu!" nauroin katkerasti. "Sitä se ei tule olemaan koskaan." "Miksi tarvitsee olla niin epäilevä?" torui hän, ja iloinen luottamus kuvastui hänen kasvoistaan, ikäänkuin hän ei vielä koskaan elämässään olisi tarvinnut taistella epäsuotuisaa kohtaloa vastaan. Sen sanoinkin hänelle. Hän kävi äkkiä totiseksi, ja hänen suuret harmaat silmänsä, jotka äsken säteilivät rohkeutta ja luottamasta, himmentyivät. "Näyttääkö Teistä siltä? Niin, tärkeintä on kuitenkin säilyttää rohkeutensa, ettei anna elämän musertaa itseään. Mutta älkäämme puhuko minusta, vaan jatkakaa Te, olkaa hyvä!" "Loukkauskivenä näytelmässäni", aloin jatkaa kertomustani, "ei näette ole sen sankari, vaan sankaritar, Kristina Jäger, ja kuitenkin olen minä oikeastaan häneen tyytyväinen. Luulen hänessä kuvanneeni henkilön, joka on uusi, mutta ei epätodellinen — ei — naisen semmoisen, jota ei vielä ole monta, mutta vastaisuudessa — sanalla sanoen — sellaisen kuin voidaan ajatella tulevaisuuden yhteiskunnan naisjäsenen — vapaan, riippumattoman, ennakkoluuloistakin. En tiedä, käsitättekö Te minua?" "Luulen käsittäväni. Kertokaa edelleen." Kuinka hyvälle tuntuukaan puhua niin tarkkaavaiselle kuulijalle, jolla on niin hyvä käsityskyky, joka niin hyvin voi asettua toisen ajatuksiin. Pää eteenpäin kumartuneena seurasi hän jännittyneenä kertomustani. Minä jatkoin siis: "Kristina on piirustajana tehtaassa. Olen ehkä unohtanut mainita, että se oli porsliini- ja fajanssitehdas. Hän on hyvin taitava ja tavattoman sivistynyt, myöskin taiteessa. Hän oli ensin halunnut taiteilijaksi, mutta itse huomannut, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt." "Semmoista ei ole helppo huomata", huomautti kuulijani puoliääneen. "Se on hyvin harvinaista", vakuutin. "Mutta Kristina on siirtynyt taiteesta taideteollisuuteen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sen ajan, mikä hänellä on vapaata, käyttää hän työtoveriensa hyväksi. Hän opettaa heitä, hän harrastaa heidän sivistyksensä kohottamista monessa suhteessa ja harjoittaa siten ahtaammassa piirissä yhteiskunnallista uudistustyötä." "Hyvin, hyvin!" Melkein tietämättään hän lausui. "Richard rakastaa Kristinaa. Hän tuntee hänessä samoin ajattelevan, joka on hänelle kaksinverroin tervetullut taisteluun, jota hän käy yksinänsä. Hänen lähimpänsä ovat Kristinaa vastaan, hänen isänsä sekä vanha kokenut työnjohtaja, vieläpä hänen entinen ystävänsä Bruno, jonka hän nyt taas tapaa, ennen tunnettu nimellä 'punanen Bruno' mielipiteittensä takia. Richard oli oppinut tuntemaan hänet silloin kun hän kuunteli luentoja kansallistaloudessa yliopistossa. Bruno oli silloin köyhä raukka, innokas kansanvaltainen ja erään työväenlehden toimittaja. Sen jälkeen on hän erään aavistamattoman perinnön kautta tullut varakkaaksi tehtaanomistajaksi ja on hän kokonaan unohtanut entiset mielipiteensä ja vakaumuksensa. Kristinan yksin tapaa Richard itseään kohtaan suosiollisena. Kaikilla aloilla ymmärtävät he toisensa. Kumpikin tahtovat he parempaa toimeentuloa ja korkeampaa sivistystä alemmille kansankerroksille sekä yhtäläistä oikeutta kaikille, ylemmille ja alemmille, eikä ainoastaan miehille, vaan sekä miehet että naiset ovat arvosteltavat saman mitan mukaan." Neiti Keller teki niin äkillisen liikkeen, että minä hämmästyneenä kysyin mikä hänelle tuli. "Ei mitään, ei mitään", kielteli hän. "Minä tarkoitan vain — on hyvin merkillistä, aivan erikoista Teidän tavoin sovittaa sellaisia mielipiteitä käytäntöön — näytelmässänne tietenkin." "Niin, niin minä teen ja siitä juuri loukkaannutaan." "Tietysti, tietysti!" huudahti hän kiivaasti ja hänen huulensa vapisivat. Miten hän on kummallinen, muuten niin tyyni ja vakava, mutta minun näytelmäni, joka on mielikuvituksen tuote, vaikuttaa häneen kuin todellinen elämä. "Richard rakastaa siis Kristiinaa", aloin minä uudestaan, "ja tahtoo naida hänet. Ollakseen häneen muussa suhteessa loukkaisi hän liian paljon omaistensa tunteita. Mutta nyt kuuluu mitä erilaisimmilta tahoilta epäedullisia huhuja Kristinan entisestä elämästä. Kerrotaan hänen olleen luvattomassa suhteessa erään nuoren miehen kanssa ja olevan aviottoman lapsen äidin. Richard kysyy häneltä suoraan, hän ei kiellä ja —" "Hän antaa hänelle anteeksi", keskeytti kuulijani innokkaasti ja hänen suuret silmänsä kiiluivat melkein säikyttävästi. "Oh, ei se ole mitään uutta. Langenneen hyvitys. Minua ihmetyttää, että siitä loukkaannutaan." "Te tuomitsette ennen aikojaan, neiti Keller", vastasin minä, "taikka ette ole täysin ymmärtäneet minua. Niinkuin minä käsitän asian, ei tässä ole puhetta langenneesta. Kristinalla oli — kuinka minä sanoisinkaan — yhtä hyvä oikeus kuin Richardilla, joka on elänyt niin ja niin monta vuotta nuoruudestaan — niinkuin nuoret miehet tavallisesti elävät. Nähkääs, ero on juuri siinä ja sitä ei voida minulle anteeksi antaa." Minä pysähdyin odottamaan vastausta, mutta hän pysyi mykkänä. Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti hän lattiaan. Pitkän äänettömyyden jälkeen kohotti hän vähän päätänsä ja kysyi hitaasti: "Ja onko tämä todellakin Teidän oma mielipiteenne?" "Kyllä, ja minä olen vielä lisäksi kärjistänyt ristiriitaa. Kristinan entinen rakastaja on juuri Bruno, joka luopiona menettelee kurjasti ja tehtaanasioissakin osoittautuu arvottomaksi luonteeksi. Hän pakoittaa Kristinan tunnustamaan kaikki Richardille sekä myöskin mainitsemaan hänen nimensä." "Se hänen olisi pitänyt oikeastaan heti tehdä", huomautti neiti Keller. "Miksi niin?" väitin minä. "Onko Richard muka kysynyt häneltä sitä? Onko hän tunnustanut Kristinalle entisyydestään, mitä siitä on ollut tunnustamista?" "Mutta se on vaikeata hänelle", sanoi hän miettiväisenä. "Vaikeata!" huudahdin minä. "Musertavaa se on hänelle." Koko tämä kohtaus, joka minusta on näytelmän huippu, kuvastui elävänä mieleeni. Olin kuulevinani jokaisen sanan, jokaisen lauseen. Siinä on mies, jota Richard vihaa ja halveksii, ilkeä roisto, jota hän ei kuitenkaan voi kokonaan välttää, jonka hän kohtaa ja täytyy kohdata, ja tällä miehellä on oikeus pilkata hänen vaimoansa. "Hän on nainut minun rakastajattareni", on hänellä oikeus huutaa koko maailmalle ja Richardin täytyy vaieta. Minä olin itse niin kiihoittunut ja ihastunut omasta teoksestani, etten ensinkään huomannut pysähtyneeni kesken kertomusta ja ajattelevani sen loppua vaiti itsekseni. Vihdoin katkaisi neiti Keller äänettömyyden. "Ja kuinka sitten kävi? Mikä oli loppu?" kysyi hän hiljaa, kolkosti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kauniista silmistänsä loisti niin syvä myötätunto, että minä kiitollisuuden ja osanoton valtaamana tartuin hänen käteensä. "Loppu?" vastasin minä kysyen hajamielisenä. "Niin, loppu." "Lopuksi Richard nai Kristinan kaikesta ja kaikista huolimatta." "Loppu ei ole todellinen", sanoi neiti Keller, "ei hän ota häntä vaimokseen." "Anteeksi", väitin minä vastaan kummastuneena tuollaisesta jyrkästä vastauksesta ja siitä omituisesta tavasta, jolla se lausuttiin. "Sen tietänen toki minä paremmin." Hän pudisti päätänsä. "Kirjoittakaa toisenlainen loppu. Silloin voi näytelmänne ehkä tulla hyväksytyksi." "Ei, neiti Keller!" huudahdin minä kiivaasti. "Mitä Te ajattelette minusta? Silloinhan muuttuisi koko ajatus päinvastaiseksi. Silloinhan minä kirjoittaisin vastoin syvintä vakaumustani. "Todellakin?" kysyi hän innokkaasti ja hänen totiset kasvonsa kirkastuivat. Mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten hän kääntyi poispäin. "Minä pysyn kuitenkin väitteessäni: loppu ei ole todellinen", toisti hän vielä jyrkästi. Minun täytyy tunnustaa, että hänen tuomitseva käytöksensä vaikutti minuun vastenmielisesti, varsinkin verraten siihen lämpimään myötätuntoon, jota hän alussa osoitti teostani kohtaan. Mutta en minä anna hänen arvostelunsa itseeni vaikuttaa, enkö mitä. Loppu on oikea, loppu on hyvä, loppu on pysyvä muuttumattomana. 12 p. toukokuuta Hänen on miltei onnistunut saada minut vakuutetuksi siitä, että hän on kadehdittavin olento auringon alla. Ja minä kun olen tähän asti tuntenut niin syvää sääliä häntä kohtaan. Semmoinen elämä, jota hän elää, voisi kyllä olla mieluinen miehelle, hän on vapaa, riippumaton, ilman velvoituksia, ilman sukulaisia, mutta nuorelle naiselle? Sanoinkin kerran sen hänelle. "Miksikä ei se miellyttäisi minua yhtä hyvin kuin Teitä", vastasi hän kummastuneena. "Ja kuka Teille sen sanoo, ettei minulla ole sukulaisia? Vanhempani ovat tosin kuolleet jo aikoja sitten, mutta sukulaisia minulla on monta. Ne vuodet, jotka vietin heidän luonaan, olivat onnettomimmat elämässäni. Tätini on kunnon nainen, mutta jos teurastaja on antanut hänelle paistin, joka ei ole hänelle mieleen, tahi jos joku hänen ystävistään on teettänyt itselleen puvun toisin kuin mitä hän katsoo sopivaksi, niin ei hän voi viikkokauteen muuta ajatella. Se oli sietämätöntä, enkä minä kestänytkään sitä. Minä karkasin sieltä." "Ohoh, ja ennenkuin hän herkesi sitä ajattelemasta, kului kai enemmänkin kuin viikko", ilvehdin minä. Hän kävi äkkiä totiseksi. "Tätini ei ole vieläkään voinut oikein antaa sitä minulle anteeksi. Enkä minäkään siinä oikein tehnyt, sillä hän oli ottanut minut äidilliseen hoitoonsa, eikä hän kaiketi sitä itsekään tiennyt, että hän ajatteli minun asuvan hänen luonaan säästääkseni häntä pitämästä lapsentyttöä. Minä en ehkä olisikaan, niin nuorena kuin silloin olin, tehnyt niin ratkaisevaa päätöstä, jollen siihen aikaan olisi luullut, että minusta piti tulla suuri kirjailija." "Ahaa, siis työtoveri kirjallisella alalla." Hän pudisti päätänsä. "Eihän toki. Minä tosin kerran koetin onneani, vapaa ja riippumaton kaikista, niinkuin silloin olin —" "Ja?" "Minä en onnistunut. Eräs arvostelu on minulla vielä tallella. Jos milloin tunnen halua kirjoittamaan, luen sen uudelleen. Tahdotteko nähdä sen?" Arvelin sen olevan hänelle kiusallista, vaan hän rauhoitti minua nauraen. "Siitä en enää välitä. Ei haittaa, että saatte nähdä kuinka vähälahjainen olento Teillä on edessänne." Arvostelu ei tosiaankaan ollut kehoittava. "Puuttuu luomiskykyä, luonteet ovat piirretyt todellisuutta lukuunottamatta, lapsellinen käsitys elämästä, elämänkokemus ja maailmantuntemus loistavat poissaolollaan." "Viimeinen vika on sen jälkeen kyllä korjaantunut", sanoi hän iloisesti, mutta iloisuudessa oli jotakin teeskenneltyä, samoin kuin hymyssä, joka sitä seurasi. Hän näytti odottavan, että minä sanoisin jotakin. "Kokemus on hyvä kasvattaja, mutta kalliisti maksettava", lausuin minä filosoofisesti, kun en löytänyt parempaakaan sanottavaa. Hän katsoi kysyvästi minuun, mutta nyökäytti sitten myöntävästi. Äkkiä teki hän liikkeen ikäänkuin pudistaakseen pois ikäviä muistoja ja alkoi aivan eri äänellä: "Ja ajatelkaas, tämän suuren vastoinkäymisen jälkeen, jota kohta seurasi toisia yhtäsuuria, en minä ole lainkaan taipuvainen valittamaan kohtalon määräyksistä, vaan päinvastoin niin täydellisesti tyytyväinen, ettei minulla täyttymättömiä toivomuksia ole. Minä ansaitsen sen verran kuin minä tarvitsen, en niinkuin ennen opetustunteja antamalla, vaan kirjallisilla töillä, mikä onkin minusta paljoa miellyttävämpää. Minä en ole kellekään ihmiselle velvollinen tekemään tiliä teoistani ja tunnen etten elä tarkoituksettomasti, vaan että vähäisten voimieni mukaan voin toteuttaa ihanteitani." "Ja mikä on Teidän ihanteenne?" minä kysyin. Olihan hän jo siksi paljon puhunut itsestään, että olematta tunkeilevainen voin pyytää saada tietää enemmän. "Ettekö jo ole arvanneet sitä?" vastasi hän hymyellen. "Minä tahdon saada kanssasisarilleni yhtä onnellista elämää, kuin mitä itsekin elän." "Mutta useimmat heistä eivät olisi tyytyväisiä siihen", väitin minä. "Kyllä monetkin. Ei kaikki. Useat varmaan uneksivat toisenlaista, suurta onnea, mutta se on suotu vain harvoille, eikä sekään aina ole semmoinen, joksi he sitä ajattelevat. Minä tahtoisin käännyttää kaikki kanssasisareni siihen mielipiteesen, että on olemassa muunkinlaista onnea, kuin pitää huolen itsestään menemällä naimisiin, hyviin tahi huonoihin, ja koko nuoruutensa ajan toimetonna sitä odottaa. Minä tahtoisin, että he olisivat itsenäisiä kukin sillä alalla, jolle he soveltuvat ja johon heidän voimansa ja kykynsä riittävät. Minä tahtoisin vakuuttaa heitä siitä, että tunto velvollisuuksiensa täyttämisestä ja siitä että voi olla hyödyksi on onnea kylliksi." "Naisen vapautus tässä mielessä ei voi vahingoittaa ketään, mutta voi estää monta onnettomuutta tapahtumasta. — Ennen luulin minä, että jos tahtoi tehdä valmistustyötä jonkun asian hyväksi, tuli ainoastaan pitää suurta melua, että koko maailma saisi kuulla, mitä huutajalla oli sanomista. Mutta kun niin moni on samaa mieltä ja toinen huutaa toistaan kovemmin, niin hukuttavat he toistensa äänen molemmin puolin; ja nyt olen minä tullut huomaamaan, että on parempi kääntyä pienemmän piirin puoleen eikä pitää niin suurta ääntä, vaan sen sijaan puhua selvästi ja vakuuttavasti. Sillä tavoin voitetaan asialle paljoa paremmin alaa." "Ja kenen puoleen Te etupäässä käännytte?" kysyin minä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän yleensä tarkoitti, mutta en kuitenkaan voinut saada selvää käsitystä hänen toimintansa laadusta. "Etupäässä niiden puoleen, jotka käyvät meidän naisyhdistyskokouksissa", hän vastasi. "Sinne pitää minun kerran tulla, kun tiedän, milloin te puhutte", tokasin minä. "Minä puhun hyvin harvoin. Minulla ei ole mitään puhujalahjaa. Ja pääasiallisesti me toimimme käytännölliseen suuntaan. Me annamme neuvoja niille, jotka eivät voi auttaa itseänsä, me koetamme ryhtyä asiaan, missä laki jättää meidät naisraukat pulaan — minunhan en tarvitse lähemmin selittää sitä Teille. Sen ohessa olen minä omasta alotteesta perustanut iltakoulun nuorille tytöille, joilla päivisin ei ole aikaa hankkia itselleen tietoja, jotta he suuremman sivistysmäärän kautta helpommin voivat saada toimeentulonsa, esim. myyjättärinä puodeissa. Minä koetan täten myös kohottaa heidän siveellistä kantaansa. Heidän tulee saada korkeampia harrastuksia, niin että heidän ei tee mieli heittäytyä sille, joka ensiksi tarjoaa heille teaatteripiletin tahi korean rintasoljen." Hän oli puhunut lämpimikseen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. Minä kysyin, menestyikö hänen ponnistuksensa. Hän vastasi vältellen. Täytyy toivoa, tilastollisesti sitä ei käy määrääminen. Sillä välin oli jo hämärtynyt. Kiintyneinä keskusteluumme emme olleet sitä huomanneet. Illan viileä ilma virtasi sisään avonaisesta ikkunasta sekaantuen ikkunalla olevien kielojen tuoksuun. Hänellä on aina kukkia huoneessaan, ainoa ylellisyys, jota hän hennoo itselleen. Nousin ylös lähteäkseni. "Minä kiitän Teitä", sanoin minä, "että olette niin selvästi esittäneet minulle harrastuksenne, minulle ne ovat suuriarvoiset työnalaista teostani varten. Sanokaa minulle vielä yksi asia; meille miehille ei liene yhtään sijaa siinä olotilassa, jota Te tahdotte saada aikaan?" "Ei, kaikissa tapauksissa vain sivuasiana." "Imartelevaa. Kuinka suunnilleen?" kysyin käsi jo ovenkahvassa. "Jokseenkin samanarvoinen, kuin meillä on teidän elämässänne. — Hyvää iltaa!" 29 p. toukokuuta. Meidän yhteinen työmme on nyt päättynyt. Minulla on kaikki ainekset, joita tarvitsen ja voin nyt ryhtyä teokseni valmistamiseen. Kaihon tunne valtasi minut, kun neiti Keller tänään toi minulle viimeiset paperit. Hän ojensi kätensä jättääkseen hyvästi ja sanoi naurahtaen: "Nyt saan sanoa niinkuin saksalaiset kauppamiehet; beehren Sie mich bald wieder! Se on, jos Te joskus vielä tarvitsisitte käännöksiä, niin muistakaa minua." "Minä tulen muistamaan Teitä paljoa aikaisemmin", pääsi minulta. Minusta näytti kuin hänen poskensa olisi heikosti punehtuneet, minä kai erehdyin, sillä hän vastasi aivan levollisesti: "Ei ole ihme. Luultavasti niinkauvan kuin Teillä on työtä englantilaisissa kirjailijoissa." Sitä en tarkoittanut, mutta olin kiitollinen hänelle, että hän sen selitti niin. Kun seurustellaan aivan vapaasti eikä ole muuta suojustinta kuin molemminpuolinen kunnioitus, niin ei kohteliaisuudet eikä suosionilmaisut ole paikallaan, ne voivat vieläpä tuntua loukkaavilta. Seurustelu hänen kanssaan oli käynyt minulle rakkaaksi tavaksi, niin että mielelläni olisin keksinyt jonkun uuden yhteisen työskentelyn. Mutta kaikki teeskentely on minusta vastenmielistä, ja hän olisi varmaan huomannut sen. Sentähden rohkaisin minä itseni ja kysyin, enkö myöskin ilman mitään sellaista aihetta saisi käydä häntä tervehtimässä. — "Minkätähden?" Se kuului minusta odottamattoman epäystävälliseltä, että minä jouduin hämilleni. "Minä tulen kaipaamaan keskusteluja Teidän kanssanne niin paljon", vastasin minä, "ja minä olin niin itserakas, että luulin Teidän ajattelevan samoin. Mutta jos olen erehtynyt tahi jos seurusteluni kautta Teidän kanssanne tuottaisin Teille jotakin ikävyyttä —" tämä ajatus heräsi vasta nyt äkkiä minussa. "Ei vähääkään", vastasi hän nopeasti. "Ei ensinkään. Minä olen oma herrani, senhän Te tiedätte. Minäkin olen mielelläni keskustellut Teidän kanssanne. Ei ole tarpeen turhanpäiten kieltää itseltään huvia, niinhän?" Hän puhui tavattoman kiireesti, läähättävän epävarmalla äänellä, joka oli aivan outoa hänelle. "Näemme siis toisemme!" ja hän poistui nopeasti. 2 p. kesäkuuta. Tänään tapasin Nordaun kadulla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja hän kyseli heti näytelmääni. Hän on lääkäri, mutta ammattinsa ohella on hänellä aikaa moniin kirjallisiin harrastuksiin ja on hänellä kaiken tämän lisäksi terve käytännöllinen arvostelukyky. Sen hän kyllä tiesi, ettei näytelmääni oltu täällä hyväksytty. "Mihinkä toimiin olet ryhtynyt sen suhteen?" Minä mainitsin hänelle ne molemmat teaatterinjohtokunnat, joille olin sen lähettänyt, ja minä lisäsin, etten ollut vielä saanut mitään vastausta neljään kuukauteen, jotka olivat siitä ajasta kuluneet ja että minä pidin sitä hyvänä merkkinä. Jos ei olisi aikomusta hyväksyä näytelmää, olisin varmaan jo aikoja sitten saanut käsikirjoitukset takaisin. Hän nauroi äänekkäästi. "Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Etkö sinä tiedä, ettei koskaan saada teaatterikappaletta takaisin. Jollei nimesi mahdollisesti ole Schönthan tahi Blumenthal, niin mätänee ja homehtuu kappaleesi luettuna tahi lukemattomana teaatterin arkistossa. Jätä pois semmoiset turhat toiveet!" Minä kirjoitin heti molemmille teaatterinjohtokunnille ja pyysin tietoa tahi palauttamaan näytelmäni. 16 p. kesäkuuta. Tänään kävin neiti Kellerin luona. Olipa se omituinen tapaaminen. Olemmeko tulleet vieraiksi toisillemme näinä parina viikkona, joina emme ole tavanneet toisiamme — vai eikö meillä todellakaan ollut mitään muuta keskusteltavaa kuin noista käännöksistä. Sinne matkalla tuntui minusta kuin minulla olisi ollut paljonkin hänelle puhumista — ja kuitenkin olivat ajatukseni kuin poispuhalletut. Hän näytti erittäin sievältä ja niinkuin hän olisi paljon muuttunut, vaikken olisi kuitenkaan voinut sanoa minkä suhteen. Ehkä se oli vaalean kesäpuvun syy, joka hänellä oli yllään, tahi oli hän järjestänyt tukkansa toisin. Minä en paljoa semmoisia asioita ymmärrä. En voinut olla katselematta häntä. Mieluummin olisin sulkenut hänet syliini ja suudellut häntä. Sydämeni tuntui oikein kepeämmältä kun olin sieltä taas poissa. Mutta kun olin sieltä lähtenyt, olisin mieluummin palannut takaisin. Hänen huulensa olivat niin punaset, mutta silmänsä tarkastelivat minua tutkivasti ja ankarasti, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa lävitseni. Minun on kunnioittaminen häntä sitä enemmän, kun hän on niin yksinäinen ja on osoittanut niin suurta luottamusta minua kohtaan. Tämän jälkeen en enää mene hänen luoksensa. Sellainen tapaaminen on enemmän rankaisua kuin huvia, kun ei ole mitään toisilleen sanomista. Meidän keskusteluaineemmehan ovat lopussa. 20 p. kesäkuuta. Eivät ole sittenkään keskusteluaineemme loppuneet. Sen jälkeen kun emme ole tavanneet toisiamme keskustelen minä tuntikausia hänen kanssaan. Tänään sain takaisin näytelmäni toiselta teaatterinjohtokunnalta eikä sanaakaan ole tuhlattu anteeksipyyntöön viivytyksestä. Lopuksi saanen olla kiitollinen omalle teaatterinjohtokunnalle siitä että se mainitsi edes jonkun sanan syyksi hylkäämiseen. Nyt olen lähettänyt sen "Neue freie Bühne'lle". Siellä ei varmaankaan olla niin pikkumaisia. Ennenkuin lähetin sen luin sen läpi vielä kerran ja minun täytyi silloin aina ajatella häntä. Koko ajan olin näkevinäni hänet edessäni; suuret loistavat silmänsä katselivat minua niin myötätuntoisina ja hartaina, ikäänkuin hän itse olisi kokenut kaikki, ikäänkuin hänen oma kohtalonsa olisi jollakin salaperäisellä tavalla ollut yhdistetty näytelmäni sankarittaren kanssa. "Ja kuinka sitten kävi? Mikä tuli lopuksi?" niin kuumeisen hätäisesti. Jospa hän sittenkin olisi oikeassa, että loppu oli virheellinen. Äsken puhuin Nordaun kanssa siitä. Hän oli samaa mieltä ja kutsui minua idealistiksi. Olkoon. Tietänen kai sen itse parhaiten. Teoksiemme päähenkilöissä on aina joltinenkin osa itseämme. Jos minä rakastaisin jotakin tyttöä siten kuin Richard rakastaa Kristinaa, menettelisin aivan kuin hänkin. Jos en sitä tekisi, niin lausuisin kuolemantuomion yhdenvertaisuusaatteelle, ja silloin voisi näytelmäni yhtä hyvin olla kirjoittamattakin. Olenko minä ehkä elänyt kuin pyhimys? Ja minä tahdon, että on mitattava samalla mitalla. Tahi ottaakseni toisen esimerkin: jos minä esim. saisin tietää, että neiti Kellerillä on sama entisyys kuin Kristinalla, kunnioittaisinko häntä sentähden vähemmän? Tämä ajatus ei minulle ole aivan uusi. Monet hänen lausunnoistaan viittaavat sinnepäin, kokemuksiin, joita hän on saanut kalliisti maksaa, ynnä muuta samantapaista. Hän on voinut tarkoittaa uskotonta sulhasta tahi purettua kihlausta. Mutta edellinen on todenmukaisempaa. Tiedän kuinka käy monen tytön, jotka ovat jätetyt yksiksensä omaan varaansa elämään. Sen lisäksi hänen syvä myötätuntoisuutensa näytelmäni Kristinaa kohtaan. Siten voidaan ottaa osaa vain sellaiseen, mitä on itse elänyt. Mutta niinkuin sanoin minä en kunnioita häntä vähemmän sen tähden. Minä pidän hänestä sellaisena kuin hän on. Mikä on ollut, se ei koske minuun. Minä en tahdo sitä tutkia, enkä tahdo sitä tietää. 18 p. heinäkuuta. Minulla on ylenmäärin virkatehtäviä ja minun täytyy tunnustaa, että se on minusta mieluista. Seuraelämä on aivan kuollutta nyt keskikesällä. Keskusteluseurallamme on väliaikaa. Neljä sen kymmenestä jäsenestä on poismatkustanut ja kaksi on sairaana. Minulla ei ole halua työskennellä teostani varten. On niinkuin innostukseni olisi hävinnyt senjälkeen kuin minun on täytynyt olla vailla työtoverini henkevää ajatustenvaihtoa. Se on aivan hassua. Ikäänkuin tarvittaisi innoittamista tieteellistä työtä varten. Minä valmistaudun ensi lukukauden luennoita varten, uuden ajan historiasta ja valtiomuototaistelusta Saksan eri valtioissa. Kuta enemmän lähenee nykyistä aikaa, sitä vaikeammaksi käy tehtävä. Kun on käsiteltävä keskiaikaa tahi vanhaa aikaa niin suoriutuu hyvin kunhan vain menettelee huolellisesti, kunhan esittää yleispiirtein ja selvästi. Mutta niinpian kuin koskettaa kysymyksiä, jotka eivät vielä ole ratkaistu meidän päivinämme, on pakoitettu asettumaan toisen taikka toisen suunnan puolelle. Olen saanut käsiini erään vanhan hovimiehen muistoonpanot. Niistä näyttää saavan tärkeitä tietoja Preussin valtiosta. Sellaisista päiväkirjoista voi saada paljon tietoja, varsinkin jos niitä ovat kirjoittaneet vanhemmat miehet tahi toiminnan miehet, jotka eivät elä kovin rikasta sisäistä elämää vaan, kuten me huomaamme vanhoista kronikoista, yksinkertaisesti merkitsevät mitä on tapahtunut. Minä työskentelen joka päivä kirjastossa, jossa löytää niin paljon aineksia ja niin hyvin järjestettyinä. 26 p. heinäkuuta. Hän oli tänään kirjastossa. Hän kävi lainaamassa erään teoksen, jota arvatenkaan ei ollut helppoa hankkia, sillä toimistohuoneesta oli hänet osoitettu lukusaliin, ja siellä hän keskusteli asiasta kauvan erään herran kanssa. Minä en olisi ensinkään huomannut häntä, jollei eräs nuori mies vierelläni, näöltään filoloogi, olisi huomauttanut naapuriansa koskettaen häntä käsivarteen "Tuossa hän on taas", kuiskasi hän, "Kukahan hän lienee?" "Tietysti joku kirjailija tahi opettajatar" vastasi toinen, "tahi kumpikin." "Ollakseen opettajatar on hän liian hyvin puettu eikä ole kyllin kiusautuneen näköinen", päätteli filoloogi. Samassa kulki hän ohitsemme. Kirjastonhoitaja vei hänet erääseen sivusaliin, jossa hän voisi etsiä mitä hän tarvitsi. Hän ei voinut nähdä minua, sillä minä istuin aivan piilossa kirjojeni takana. Kun hän tuli takaisin painauduin minä vieläkin syvemmälle alas. Tahdoin välttää puhua hänen kanssaan. Eihän minulla ole mitään hänelle sanottavaa. 31 p. heinäkuuta. Hurraa! Näytelmäni on hyväksytty näyteltäväksi, ja Eva on minun morsiameni. Miten se kaikki on tapahtunut? Kaikki kuohuu vielä sekasin päässäni, vain yksi asia on minulle selvänä: minä olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Silloin kun olin suorittanut valtiotutkintoni loistavasti, kun näin ensi teokseni painettuna ja nimeni kansilehdellä, — silloin olin myös onnellinen. Mutta siihen sekoittui niin paljon muuta, mikä ei ollut siihen kuuluvaa — huoli tulevaisuudesta — pelkäsin ensimäistä luentoa, joka minun oli pidettävä kaikenmoisia esteitä, ikävää työtä tuli lisäksi — minulla ei ollut aikaa olla onnellinen. Ja sitäpaitsi olin silloin onnellinen yksinäni — nyt sitävastoin! Päätäni huimasi, kun tulin kotiin ja näin kirjeen pöydälläni, kirjeen, jossa ilmoitettiin että Freie Bühne oli hyväksynyt näytelmäni. Kaikki toiveet, kaikki vastoinkäymiset, mitä minulla oli ollut tästä surunlapsestani, tulivat nyt yhtäkkiä päälleni kasaantuen kuormaksi, joka sitten hitaasti valui päältäni. Samassa olin näkevinäni valoisan teaatterisalin, näyttämön valorivin, ja korvissani humisi yleisön suosionosoitukset. Se oli tunnelma, jota on mahdoton kuvailla, tunnelma, jota en yksinäni jaksanut kestää. Menin Nordaun luokse. Hän oli ulos menossa, tapasin hänet portaissa. Hän huomasi paikalla, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Minä sanoin hänelle, mitä oli tapahtunut. "Onnittelen onnittelen! Sepä hauskaa — kunhan vain Freie Bühne ei sitä ennen tekisi vararikkoa." Hauska onnittelu! Olisin voinut lyödä häntä. Sellainen pahanilmanlintu. Aina hän ennustaa pahinta. Viime kerralla hän oli oikeassa. "Kiitos, kiitos! Hyvästi!" Enempää en saattanut sanoa — minä juoksin, juoksin — en tiedä onneniko vai suuttumukseni tahtoi minut pakahduttaa. — Samassa olinkin sen talon edessä, jossa hän asuu, hänen itsensä edessä. "Voitteko ajatella, näytelmäni on hyväksytty!" huudahdin minä. "Miten iloinen olenkaan, miten olenkaan iloinen!" Hän ojensi minulle molemmat kätensä. Ja hän katsoi niin sydämestään osaa ottaen, niin iloisena minuun ja oli niin hurmaavan kaunis, auringonpaisteen ympäröimänä, koko huone oli tulvillaan valoa. Kaikki kimalti ja loisti ja välkkyi kuin tuhansista ilotulista, — silloin vedin hänet rintaani vastaan ja suutelin häntä huulille. Hän ei vastustanut, vaan mukautui, aivan levollisena. Vain hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sitten, niin — sitten — nyt kun ajattelen sitä, näin minä vain auringonpaistetta ja kultaloistetta silmieni edessä. Minä tunnen hänen pehmoiset kasvonsa, hänen lämpöset huulensa, mutta mitä me puhuimme, sen olen unohtanut, se on kuin poispuhallettua — poissa. — Kerran sanoin hänelle, että olin niin usein ajatellut häntä. "Ja minä olen niin monta, monta kertaa puhellut Teidän kanssanne", vastasi hän, "aivan yksinäni — kysymyksiä ja vastauksia. Eikö se ole ihmeellistä, omituista?" Omituista vain että minä olen tehnyt samoin. Sitten me huomaamatta sinuttelimme toisiamme ja minun täytyi silloin kysyä hänen nimeänsä. "Eva. Isoäitini mukaan minulle pantiin nimeksi Eva Rosina Siihen aikaan se oli hyvin vanhanaikaista. Nyt olen äkkiä taas tullut muotiin." Nyt kutsuin häntä piloilla Eva Rosinaksi, ja me nauroimme molemmat ja meistä oli hyvin hullunkurista, että hänen nimensä oli Eva Rosina. Aivan kuin kaksi lasta! Kun minä lähdin, sanoin minä: "Nyt kirjoitan minä heti äidilleni, että minä olen mennyt kihloihin." — "Mennyt kihloihin? Ethän sinä ole ensinkään kysynyt minulta." Se oli tietysti pilaa. Me olimme ilvehtineet niin paljon. "Mutta sehän on itsestään ymmärrettävää", minä vastasin. Miksi hänen katseensa heti sumentui, miksi nousi kyyneleet hänen silmiinsä? Hänhän oli vain laskenut leikkiä. — "Tulee niin suuri muutos, ja minä olin niin onnellinen." "Sinä olet tuleva vielä tuhat kertaa onnellisemmaksi", huudahdin minä ja suljin hänet syliini. Hän katsoi minuun, silmät kosteina loistaen. "Mahdollisesti — mahdollisesti ei. Tiedetään, mikä jää taakse, mutta ei tiedetä, mitä eteen tulee. Rauhaisa ja levollinen olo, ilman toivomuksia, on sekin suuriarvoinen, kun sen on surulla ja vaivalla itselleen taistelemalla hankkinut?" Melkein kuulumattomina lausui hän nämä viimeiset sanat. "Oletko todella oikein tarkkaan punninnut asian?" "En ollenkaan", nauroin minä. Se oli leikkiä, mutta kumminkin täyttä totta. Niin, en ollut sitä punninnut, mutta vaikka olisin päiviä ja viikkokausia sitä miettinyt, viisaammin en kuitenkaan olisi voinut menetellä. 1 p. elokuuta. Hurraa! Vielä kerran hurraa! Loma-aika on alkanut. Joutui aivan sopivaan aikaan minulle. Luentoja en enää olisi voinut pitää. Otan morsiameni mukaani ja vien hänet vanhempieni luo. Hän pelkää, että äitini on asiaa vastaan. "Äidit eivät ole koskaan vastaan, kun heidän poikansa menevät naimisiin", lohdutin minä häntä. 2 p. elokuuta. Kotona! Niin olemme siis kotona tutuilla paikoilla, rakkaitten omaisten luona. Koskaan eivät ole nämä suuret vanhanaikaiset huoneet tuntuneet niin hauskoilta, ei koskaan puutarha niin runollisen kauniilta tuuheine lehdiköineen ja kirjavine kukkaiskenttineen kuin nyt, kun saan näyttää hänelle kaikki, puhella hänen kanssaan kaikista, kaikista rakkaista muistoista, joita niihin liittyy. Me olemme nauttiva täysin siemauksin näistä päivistä, jotka me saamme viettää täällä yhdessä. Monta niitä tosin ei ole. Eva tahtoo pian palata töihinsä, jotka häntä odottavat. Me olemme sentähden päättäneet olla julkaisematta kihlaustamme, ennenkuin olemme palanneet kaupunkiin. Muutoin olisi vanhempieni yhteiskunnallinen asema tuottanut meille vaivaloisia velvoituksia. Meidän olisi silloin pitänyt tehdä vierailuja ihmisten luo, joista en välitä ja morsiameni vielä vähemmän. Meidät olisi kutsuttu niinkuin Altenhof ja Marga, meitä olisi tarkasteltu ja arvosteltu niinkuin heitä, vaikkemme olisikaan käyttäytyneet niinkuin he. Tänä aamuna, kun kävelin Evan kanssa puutarhassa, näin Margan ikkunassa. Hän näki meidät, mahdollista että oli pitänyt silmällä meitä. Onhan tunnettua miten nuorilla tytöillä on tapa säilyttää salaisuuksia ja sisareni Lotte on Margan hyvä ystävä. — Onneksi pysyi hän verhon takana, niin ettei meidän tarvinnut tervehtiä. Evan pelko että vanhempani olisivat olleet kihlaustamme vastaan oli aivan turha. Äitini kohteli häntä mitä ystävällisimmin. Hän on hyvin tyytyväinen, että Eva osaa myöskin laittaa ruokaa. Lotte sisareni on aivan hurmaantunut uuteen kälyynsä. Hän tahtoo heti laitattaa itselleen samankuosisen ja värisen puvun kuin Evalla on. En tiedä liekö se toisin tehty kuin muitten. Tiedän vain, että vaaleat värit soveltuvat hyvin Evalle ja hän pukeutuukin nyt aina vaaleihin pukuihin, sentähden että hän tietää minun pitävän siitä ja sentähden että hän on onnellinen. Isästäni on hän hyvin miellyttävä ja pirteä. Siitä olin jo edeltäpäin vakuutettu. Yleensä ovat he kuitenkin vielä jokseenkin vieraita toisilleen. Tuttavuus on toistaiseksi vielä pintapuolista laatua. Se ei tee mitään. Monessa suhteessa eivät omaiseni tule olemaan samaa mieltä Evan kanssa. Onkin parasta ettei ainakaan vielä kosketella semmoisia asioita. Pääasia on että me kaksi ymmärrämme toisemme. Täksi illaksi ovat he, arvatenkin vaitiolon vaatimuksella, kutsuneet erään ystäväni ja opintotoverini, Max Hertwigin, joka nyt on tuomarina täällä. Hän näyttää seurustelevan paljon vanhempieni kanssa, ja minä epäilen, että hänen käyntinsä vähemmin koskee minua kuin sisartani. Minä puolestani en ollenkaan välittäisi nähdäkseni häntä. Minä sanoinkin sen aivan suoraan, mutta kaikki kokivat uskotella minulle, että tulisin suuresti iloitsemaan hänen tapaamisestaan. Sitäpaitsi antavat he minun aavistaa jotakin odottamatonta olevan tekeillä, niin että minun tulee aivan paha olla. Olisi ollut niin hauskaa saada olla aivan häiritsemättä kotona, Eva ja minä ja ne muut — ilman Hertwigiä. * * * * * Mikä ilta! Johan siitä on aikoja kulunut. Muutoin olisi minun mahdotonta siitä kirjoittaa. Mutta niinkuin se olisi ollut eilen, näkyy kaikki vielä elävästi silmieni edessä. Me olimme kokoontuneet arkihuoneeseen, vanhemmat, Lotte, Eva ja minä. Silloin astui sisään Hertwig ja samalla kertaa myös Altenhof ja Marga. Altenhof oli sattumalta tullut tervehtimään morsiantansa, jonka syntymäpäivä oli näihin aikoihin, ja vanhempani, jotka luultavasti liioittelivat ystävyyttämme, olivat luulleet toimittavansa meille kummallekin aivan erityisen ilon tällä odottamattomalla tapaamisella. He katselivat iloisina ja ilostumista odottaen toisesta toiseen ja luultavasti pitivät sitä kohtausta, joka nyt seurasi, valmistamansa yllätyksen ylenpalttisena menestyksenä: sillä ensi hetkenä seisoivat kaikki mykkinä, molemmat, joita asia koski, kivettyneinä sanomattomasta tuskastuksesta ja hämmästyksestä, muut siitä syystä että he heti aavistivat jotakin ikävää taikka etteivät he ollenkaan ymmärtäneet arvoitusta. Näihin en kuitenkaan minä kuulunut. Altenhof, jolla muutoin on joka jännes vallassaan, seisoi kuin lamautuneena, kylmät silmät, piirteikäs suu aivan ilmeettöminä. Hertwig kääntyi pois kömpelöllä tavallaan. "Tämäpä perhanaa!" Näitä sanoja ei hän lausunut, mutta hänen ilmeensä lausui ne selvemmin kuin sanat. Vähän myöhemmin muuttuivat Margan kauniitten kasvojen piirteet, johtuen hänen hitaammasta käsityksestänsä ja hänen vähemmästä asiantuntemuksestaan Hän katsoi puoleksi ummistunein silmin sulhaseensa ja otti tiedottomasti askeleen taapäin. Kuinka tarkkaan minä tämän kaiken havaitsin. Sattuu hetkiä elämässämme, peloittavia, muistorikkaita hetkiä, jolloin aistimme ovat luonnottoman herkät, ja katsauksella näemme enemmän kuin muutoin moneen minuuttiin, jolloin vähäisinkin pikkuseikka kiintyy mieleemme, joka tavallisissa oloissa olisi jäänyt meiltä aivan huomaamatta. Sellainen oli se hetki, jona Altenhof äkkiä seisoi morsiameni edessä. Minä ymmärsin heti, että nämä kolme, jotka astuivat sisään, tiesivät jotakin, jota minä en ollut tiennyt, jotakin, mikä koski Evaa — niin, enemmänkin: minä tiesin, mitä se oli. Syvä hiljaisuus vallitsi, ainakin minuutin ajan. Silloin huudahti sisareni iloisesti, tosissaanko vai teeskennellen, sitä en uskalla päättää, minusta tuntui kuitenkin kaikki onnistumattomalta näyttelemiseltä: — "Olipas tämä yllätys! Ja nyt, kun kaikki ovat toipuneet ensi hämmästyksestään, tahdon minä sikäli kun tarvitaan toimittaa esittelyn: herra tohtori Altenhof, neiti Marga Döhren, hänen morsiamensa ja minun ystäväni, tuomari Hertwig ja tässä rakas kälyni neiti Eva Keller." "Kummankin herran tunnen minä vanhastaan, siitä kuin me olemme tavanneet Strassburgissa, me olemme vanhoja tuttuja." Eva näin puhui, aivan levollisesti; täytyy tuntea hänet hyvin huomatakseen, että hänen äänensä hieman vapisi. Vasta, kun hän hämmentymättä ojensi kätensä sisään tuleville katsoin minä häneen. Hän oli aivan kalpea, silmät näyttivät kuoppiinsa painuneilta, ja huulet vapisivat, vaikka hän väkisin puri niitä yhteen. "Minusta tuntuu, että olen kerran ennen nähnyt Teidät, neiti Keller", alkoi Marga venyttävällä tavallaan. "Silloin olin D:ssä, sulhaseni keralla, eikö niin?" "Sinä erehdyt", sanoi Altenhof sukkelaan. "Eikö mitä!" korjasi Eva. "Kyllä se on oikein. Me tapasimme toisemme kadulla ja vieläpä tervehdimme. Oletteko jo unohtaneet sen?" Oi, Eva! Tiesitkö sinä? Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa. Altenhof nykäytti olkapäitään ja mutisi epäkohteliaasti joitakin kohteliaita sanoja katsomatta Evaan. "Muistatko? Sehän oli samana päivänä kuin sinä sitten menit tohtori Escherin luo", jatkoi Marga. "Minä muistan sen vielä aivan hyvin, sillä Te olitte ensimäinen tuttava, jonka me tapasimme siinä vieraassa kaupungissa. Minä kysyin, kuka oli se nuori nainen, ja Konstantin, sinä vastasit, että sinä olit asunut hänen äitinsä luona Strassburgissa. Eikö se ollut niin?" Altenhof katseli vältellen sivulle. Eva vastasi. "Ei aivan, mutta jokseenkin niin; eihän ole ihmeellistä, jos ette muista niin vähäpätöistä asiaa. Äitini oli jo aikoja sitten kuollut, eikä hän olekaan koskaan pitänyt huoneita vuokralle. Mutta me asuimme samassa talossa, vieläpä samassa kerrassa, herra tohtori oli silloin ylioppilas ja minä valmistauduin opettajattareksi." "Ja Te asuitte myös siellä?" kysyi sisareni tuomarilta. Hertwig ei ollut asunut siellä, mutta kun hän niin paljon seurusteli Altenhofin kanssa oli hän tullut tuntemaan myös neiti Kellerin. "Ja maailma on niin pieni, että samat ihmiset usein tapaavat toisensa silloinkin, kun he vähimmän ovat sitä odottaneet", lausui äitini. Ei hän tiennyt, miten totta hän puhui. Mitenkä se ilta kului, sitä en voi ollenkaan sanoa. Tiedän vain, että joka kerta kun minua puhuteltiin, täytyi minun ponnistaa antaakseni järkevän vastauksen. Minulla oli semmoinen tunne, että kaikki puhuivat vain sentähden, ettei olisi aivan, hiljaista, tietämättään mitä he sanoivat ja erottamatta, että kukaan kuulisi heitä. Altenhof ja hänen morsiamensa olivat yhtä vaiteliaita kuin jo kerran ennen olin nähnyt heidät seurassa, mutta tällä kerralla, eivät he olleet vajonneet toisiinsa, niinkuin he hänen sanansa mukaan näyttelivät sen osan, jota tahdottiin nähdä. Marga katsoi silloin tällöin kaihoisasti sulhaseensa, mutta tämä tuskin huomasi sitä eikä vastannut hänen hellyyteensä. Hertvig ja sisareni pitivät huolen ettei keskustelu aivan kokonaan rauennut, niinkuin minusta näytti, luonnottomalla vilkkaudella ja teennäisellä leikillisyydellä, varsinkin Hertwigin puolelta. Evakin puheli jokseenkin paljon, mutta vain suullaan. Tuon tuostakin katsoi hän Altenhofiin, mutta tämä vältti hänen katseitaan eikä puhutellut häntä suoraan kertaakaan koko iltana. Illallinen ei tahtonut koskaan loppua. Kun me vihdoinkin nousimme ylös, kuiskasi Eva minulle: "Tule sitten ulos puutarhaan. Minun täytyy puhua sinulle kahden kesken." "Milloinka?" — "Kun toiset ovat lähteneet." — He jättävätkin pian hyvästi. Poislähtiessä sanoi Hertwig Altenhofille: "Kunhan olet saattanut morsiamesi kotiin, niin menemme yhdessä juomaan lasin olutta." Tämä sopimus ei tietysti ollut tarkoitettu isäntäväen kuultavaksi. Vanhempani olivat sen kuitenkin kuulleet ja se oli heille, joilla oli niin korkea käsitys vierasvaraisuudesta, hyvin loukkaavaa, että kukaan, joka oli ollut heidän luonaan ruoalla, menisi sitä jatkamaan muualle. He eivät voineet sallia, että herrat joisivat oluensa muualla kuin heidän luonaan. Nämä puolestaan eivät tietysti tahtoneet kuulla siitä puhuttavan: "olihan jo liian myöhäistä, isäni tarvitsi lepoa", ja mitä kaikkea he keksivätkään esteeksi. Mutta vanhempani, jotka eivät käsittäneet koko illan kiusallisuutta ja vain arvaten tunsivat, että kutsut eivät olleet onnistuneimpia; koettivat kilpaa olla kohteliaita. He eivät hellittäneet, ennenkuin Hertvig ja Altenhof olivat luvanneet tulla takaisin, ja nämät tekivät sen kaiketi saadakseen kursailemisen vihdoinkin loppuun. Portti jätettiin panematta lukkoon, sillä naapuritaloon, missä Marga asui oli vain muutamia askeleita, ja me olimme tuskin ennättäneet järjestää kaikki kuntoon, ennenkun jo molemmat herrat palasivat. Vanhempani olivat antaneet kantaa oluen puutarhasaliin, erääseen suureen huoneeseen alakerrassa, jossa meillä oli tapa olla ruoalla kuumana kesäaikana, ja josta oli käytävä puutarhaan. Tämä puutarhasali vaaleiksi maalattuine huonekaluineen, suurine kirjavanvärisine majolikamaljakoineen, hyvinhoidettuine korkeine lehtikasvineen, oli minusta aina tuntunut erinomaisen hienolta ja kodikkaalta. Sinä iltana tuntui se minusta kellarimaisen kostealta valkoväriseltä hautakammioita. Kylmä väristys kävi ruumiiseeni, kun astuin sinne sisälle Altenhofin ja Hertwigin kanssa. Isäni saattoi meidät sinne, mutta vetäytyi pian takaisin. Turhaan olin minä katsellut ympärilleni Evaa nähdäkseni. Hän oli jäänyt sisähuoneisiin eikä ollut kuullut mitään jälki-istunnosta. Luulin hänen sentähden menneen ulos puutarhaan ja odottavan minua siellä. Sillä erästä syrjäporraskäytävää myöten voi sinne päästä hänen huoneestaan kulkematta puutarhasalin kautta, vaikka tavallisesti mieluummin tätä tietä käytettiin. Sitten kun olin tarjonnut vierailleni olutta ja sikaareja ja turhaan yrittänyt saada keskustelua vireille, poistuin minä jonkun tekosyyn nojalla ja etsin läpi puutarhan. Puolikuu loisti kirkkaana taivaalla, mutta se ei riittänyt valaisemaan yön hämäryyteen verhouneita tuuheita puuryhmiä, jotka taivasta vastaan häämöittivät kuin aavemaiset suuret tuhot. Askel askeleelta etsin minä kaikki tiet ja käytävät ja haparoin läpi puistikkojen. Huutaa minä en uskaltanut, vain silloin tällöin puoliääneen kuiskata: Eva — Eva! Ei vastausta. Eva ei ollut puutarhassa. Varovainen etsintäni oli kaiketi kestänyt kauvemmin kuin olin luullut, sillä Altenhof ja Hertwig, jotka istuivat niin väsyneinä ja vaiteliaina poislähtiessäni, puhelivat nyt innokkaasti keskenään, niin innokkaasti, etteivät he huomanneet minun tulevan. He puhuivat matalalla äänellä ja näyttivät olevan niin kiintyneinä aineeseensa, etten tahtonut heitä häiritä, vaan vetäydyin taapäin. Minä epäilin heidän puhuvan itsestäni ja tahdoin — tuomittakoon minua siitä — tahdoin tietää, mitä heillä oli puhumista minusta ja morsiamestani. "Ajatteles mikä ikävä yllätys", sanoi Hertwig, nähtävästi kooten tuloksen keskustelustansa. "Luulin kerrassaan näkeväni unta, kun niin yhtäkkiä näin tuon tytön täällä ilmestyvän eteeni. Olen iloinen, etten nähnyt naamaani peilistä silloin kun hänet esitettiin meille Escherin morsiamena. Hitto vieköön!" Tällä kertaa hän lausui kyllä nämä sanat. Altenhof karisti hitaasti poron sikaaristaan ja alkoi syvällä sointuvalla äänellään: "Minun täytyy sanoa, että minun käy Escheriä sääli. Hän on luonnollisesti huomannut, että jotakin on vinossa — minun syyni se ei ole. Nyt hän käy tutkimaan asiaa. Jos neiti Keller ei olisi suoraan pakoittanut minua, niin en olisi tietysti ollut tuntevanani häntä. Jonkun syyn seurustelun keskeyttämiseen olisi aina keksinyt, sillä seurustella hänen kanssaan olisi mahdotonta — jo Margankin tähden." — Hertwig nyökkäsi myöntävästi. — "Kuinkahan Escher on joutunut hänen seuraansa!" Altenhof hymyili. "Escher on viime aikoina harrastanut naisasiaa. Tällä alalla ovat he luultavasti joutuneet toistensa yhteyteen. Mutta kaikissa tapauksissa ei mennä naimisiin semmoisen kanssa. Hauska seurakumppani hän on ja kaunis hän on myös, vaikkakin mennyt vähän alaspäin siitä kuin hänet viimeksi näin. Siihen aikaan oli hän tosiaankin kaikista omituisista aatteistaan huolimatta vietävän suloinen tyttö." "Kelvoton!" Oliko se oma ääneni, joka kaikui salissa? Vai kuka oli lausunut sen sanan, jonka olin huutamaisillani? Se oli hän, Eva itse. Vastapäisestä ovesta syöksyi hän säihkyvin silmin, huulet kalpeina, vavisten. Odotin vain että hän tarttuisi Altenhofia kurkkuun niinkuin juuri olin ollut aikeessa tehdä. "Kelvoton!" Hän löi nyrkillänsä Altenhofia kasvoihin. "Sillä tavallako sinä minusta puhut? — Minä en ollut sinulle enemmän kuin mikä tahansa renkutusiaulajatar tahi katutyttö, joka on seurannut minun jäljestäni. Mikä häpeä että on antanut itsensä pois tuolla tavalla!" Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä, suuttumuksen, katumuksen ja häpeän kyyneleet. — Sillä välin oli Altenhof tointunut tyrmistyksistään. "Neiti Keller", alkoi hän hitaasti ja tasaisesti, "minä valitan syvästi, että Te olette kuulleet nämä loukkaavat sanat ja minä kadun, että olen ne lausunut. Minä en luonnollisesti voinut tietää, että Te kuulitte ne." Hänen äänessään oli kuin kova metallisointu, jonka hän osasi siihen saada, milloin katsoi tarpeelliseksi, joka sana kuin vasaranisku. "Syy siihen omituiseen ja kerrassaan kestämättömään asemaan, mikä Teillä täällä on, on kuitenkin Teidän omanne, yksinomaan. Vaikka olisinkin menetellyt valheellisesti ystävääni kohtaan, olisin kuitenkin säilyttänyt sen salaisuuden, mikä oli välillämme — kun Te ette itse olleet katsoneet sopivaksi ilmoittaa sitä hänelle." Hän nauroi kimakasti. "Olettepa tosiaankin jalomielinen. Saanko kysyä, oletteko Te katsoneet sopivaksi ilmoittaa morsiamellenne tämän salaisuuden?" Ivallisista sanoista huokui hillitön katkeruus. Altenhof liikahti. "Älkäämme nyt puhuko minun morsiamestani, ja tehkää hyvin, älkää verratko toisiinsa asioita, joita ei voi toisiinsa verrata." "Minä en voi huomata mitään eroitusta. Sen minkä minä olen velvollinen sulhaselleni, olette Te morsiamellenne." "Mutta olkaahan nyt, neiti Keller!" huudahti Hertwig sanomattoman hämmästyneenä, niinkuin tavallinen ihminen silloin kuin joku toinen ei saata käsittää että kaksi kertaa kaksi on neljä. Altenhof, joka oli ojentautunut täyteen pituuteensa, katsoi syvimmällä ylevämmyydellä alas Evaan ja nykäytti olkapäitään. "Sinä saat vastata minulle tästä" — sähisin minä. Minä seisoin äkkiä Altenhofin edessä. Kuinka olin tullut sisään, sitä en tiedä; minusta tuntui, niinkuin olisin aina seissyt siinä. Toisetkin huomasivat läsnäoloni aivan luonnolliseksi. Altenhof kumarsi myöntävästi ja läksi, Hertwig seurasi häntä. Minä olin yksin Evan kanssa. Hän tuijotti mykkänä eteensä ja odotti varmaan että minä puhuttelisin häntä. On mahdotonta kuvailla kaikkia niitä tunteita, jotka silloin syöksyivät päälleni: suuttumuksen, katkeroittumisen, surun, säälin, mutta eräs äärettömän vastenmielinen tunne sai ylivoiman. Se kylmä, halveksiva katse, jolla Altenhof oli katsonut Evaa, tuntui minusta kuin olisi se tarttunut minuunkin, ja missä se sattui ruumiiseeni, jähmettyi se jääksi. Minä vihaan häntä, minä vihaan häntä! — enkä yksin häntä. Jos minä tahdon olla täysin rehellinen, niin täytyy minun tunnustaa, ettei vastenmielisyyteni ja inhoni tunteet kohdistuneet yksin häneen — ne kohdistuivat Evaankin, ainakin hetkeksi, hänen seistessään siinä odottaen ja peläten, mitä minä sanoisin. Enkä minä löytänyt muita sanoja kuin nuo julmat, vääryydelliset: "Mikset sanonut sitä minulle?" Hän kohousi ylpeänä. Nyt hän oli voittanut takaisin omanarvontunteensa. Ei että hän oli antautunut miehelle, vaan sen että hän oli antautunut tälle miehelle, tunsi hän äärettömäksi nöyryytykseksi. "Minkätähden?" kysyi hän ja katsoi minua suoraan silmiin. "Oletko sinä koskaan kysynyt minulta sitä? Oletko sinä tunnustanut minulle, mitä on ollut tunnustamista. Ne olivat omat sanani, joilla minä kerran olin väistänyt hänen epäilyksensä sankarittareni menettelystä. Minä muistin sen hyvin." — "Ja tiesithän sinä kuitenkin!" Niin, tiesinhän minä. Olihan hän puhunut kyllin selvään. Ja minähän olin toisella kannalla kuin nuo muut. Siitä syystä täytyi minun antaa hänelle anteeksi, eli oikeammin — minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. — Kaikkihan oli niin kuin tuli ollakin. Äkkiä teki mieleni nauraa, nauraa itselleni — mutta ei. Mitä ajattelisi hän silloin? Minunhan täytyi sanoa hänelle jotakin — mitä tahansa — mutta missä hän oli? Oliko tämä nyt niinkuin satunäytelmissä, missä ihmiset äkkiä ilmestyvät esiin ja yhtä äkkiä katoavat. Hänen paikkansa oli tyhjä. Minä seisoin yksinäni. — Luukku lattiassa, nelikulmainen lankku sovitettu löyhästi lattiaan, ohjaaja antaa merkin — rrr — se on tiessään — rrr — ah, jospa minäkin voisin vajota maahan! — Minä tuijotin tosiaankin lattiaan. Olinkohan tullut hulluksi. Missähän minä lienen? Onko tämä kaikki tosiaankin tapahtunut? Koko ympäristöni tuntui minusta vieraalta. Uusi kohtaus. — Näyttämöllä seuraavat muutokset nopeasti. Täällähän minä vielä seison puutarhasalissa. Tuossahan on suuri sinikukkainen majolikamaljakko — se on maksanut 160 markkaa — joutavaa tuhlausta! — ja tuossahan on pöytä tyhjine olutpulloineen ja puoleksi tyhjennettyine lasineen, jotka löyhkäävät niin inhoittavilta, porovadeissa puoleksi poltetut savuavat sikaarit, jotka myöskin tuoksuvat epämiellyttäviltä — ja lampunlasilla pikku kärpäsiä ja yöperhosia, jotka ovat siihen kärventyneet — nekin inhoittavia ja kamalan ilkeitä nähdä — kaikki niin vastenmielistä ja ilettävän yököttävää. Vieläkin voin minä tuntea saman hajun, nähdä koko ympäristön, koko tämän pitkän ajan kuluttua. Kaikkia mitä minä olen ajatellut ja tuntenut niinä kauhean kiduttavina päivinä, jotka sitten seurasivat, muistan minä yksityiskohtia myöten. Eipä että minä usein ajattelisin tätä asiaa. Saattaa kulua viikkoja, jolloin elän ainoastaan työtäni varten enkä ensinkään ajattele koko asiaa: Mutta sitten voi seurata unettomia öitä, jolloinka nämä muistot kerrassaan vainoavat minua; minä en pääse niistä erilleni. Jos kirjoittaisin kaiken tämän, ehkä sitten saisin paremmin lepoa. Tämä on syy, minkätähden tänään olen ottanut esille muistiinpanopäiväkirjani. Seuraavana aamuna tuli Hertwig luokseni. Altenhof oli antanut hänelle toimeksi sanoa minulle, että hän vilpittömästi katui mitä oli tapahtunut ja että voin olla vakuutettu siitä, ettei hän koskaan eikä kellekään enää lausuisi sillä tavalla kuin me valitettavasti olimme kuulleet hänen sanovan. Hän tahtoi päinvastoin noudattaa täydellistä vaikenemista tapahtuneesta. Jos minä kuitenkin olisin järkähtämätön vaatimuksessani, niin pyysi hän minun määräämään paikan, ajan ja aseet. Hän oli valmis vaikka mihin hyvitykseen. Tämä olikin oikeastaan kaikki mitä minä voin pyytää, ja tarjous oli tehty parhaassa aikomuksessa, sillä pelkuruutta ei Altenhof tuntenut. Mitäpä hän sitäpaitsi olisi pelännyt, olihan hän erinomainen miekkailija ja tarkka ampuja, minä sitä vastoin harjaantumaton kummassakin taidossa. Tiesimme kumpikin, ettei hän voisi joutua tappiolle. Mutta minuun oli tullut ikäänkuin murhanhalua, valtava kostonhimo. Minä en olisi voinut nähdä häntä antamatta hänelle korvapuustia, lyömättä häntä, pahoinpitelemättä häntä. Minä en suostunut hänen anteeksipyyntöönsä, vaan selitin, että minä lähettäisin taistelutodistajani hänen luokseen sopimaan taistelusta. Minä menin heti erään toverini luokse, jolla oli virka kotikaupunkini kymnaasissa, ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet: pistooleilla, kolmikertainen luodin vaihto, kovennetut ehdot. Käyköön kuinka tahansa, elämä oli minusta kumminkin kadottanut kaiken viehätyksensä. Pyysin vain yhtä asiaa, että taistelu omaisteni vuoksi ei tapahtuisi täällä, vaan D:ssä. Sunnuntai aamu määrättiin siksi. Oli enään kaksi päivää jälellä siihen. Altenhof viettäisi sitä ennen morsiamensa syntymäpäivää. Kun palasin kotiin, kuulin ettei Eva ollut vielä tullut alas aamiaiselle. Hän ei ollut nukkunut hyvin ja hänellä oli kova päänsärky. Sisareni hyväntahtoisuudessaan koetti tehdä parhaansa hänen toipumisekseen. Hän tarjosi Evalle kaikenmoisia pulvereita ja tippoja ja juoksi myötäänsä ylös kysymään, eikö hän voisi auttaa häntä jollakin tavoin. Mutta Eva kieltäytyi kaikesta. Hän oli sulkenut oven eikä päästänyt ketään sisälle. Ketään? Minut hän varmaan sentään päästäisi ja on kaiketi jo kauvan odottanut minua. Eilisestä vasta nyt oikein tunsin kuinka olin ollut sydämetön häntä kohtaan ja syvä säälintunne häntä kohtaan valtasi nyt minut. Koputukseeni avasi hän oven kohta. Siinä hän seisoi edessäni, kalpeana, totisena, suruisena — "Eva, Eva-parkani!" kuiskasin minä ja suutelin hänen kylmää otsaansa. "Kiitos että sinä vielä kerran tulit", sanoi hän hiljaa. "Että minä vielä kerran tulin", toistin minä hämmästyneenä. "Niin, kaikki on loppunut meidän välillämme. Minä tiesin sen jo eilen, kun näin Altenhofin täällä. Minä tahdoin olla ensimäinen, joka sanoisi sinulle kaiken, sentähden pyysin minä sinua tulemaan luokseni puutarhaan. Minä olin menossa sinne, minä en tiennyt kenenkään olevan puutarhasalissa. Nyt on toinen ennättänyt ennen minua. Se voi olla yhdentekevä, tulos on kuitenkin sama. Sinä et voi enää kunnioittaa minua, sentähden et sinä enää rakasta minua." "Eva, mitä sinä ajattelet!" huudahdin minä kauhistuneena. Ei hetkeksikään ollut mennyt mieleeni, että minä voisin jättää hänet. "Sinä olet minun, ainiaaksi, ijäksi. Älä ajattele sitä, mitä eilen illalla sinulle sanoin. Se tapahtui ensi hämmästyksessä." "Se oli sinun sisällisin ajatuksesi", hän vastasi. "Yöllä olet sinä sitten ajatellut kaikkea tätä, sinä olet vakuutellut itsellesi, että on velvollisuutesi kunniallisena miehenä pysyä minussa, esiintyä puolustuksekseni, sitä enemmän kun sinun on oltava uskollinen periaatteillesi. Mutta periaatteet ja käytäntö eivät, rakas Lothar, ole samaa. Sen huomasin minä eilen. Älä sitä sure. Niin voisi käydä monelle, joka julistaa uutta totuutta, niinkuin sinä, kun on itsensä annettava todistus oppinsa pätevyydestä." Hieno ivan väre hänen äänessään muistutti sitä tapaa, jota hän käytti keskustellessaan kanssani tuttavuutemme ensi aikoina. Mutta ilakoiva leikillisyys oli poissa. Ääni tuntui suruiselta, sortuneelta. Että sen pitikin olla Altenhof! Kaiken muun minä olisin voinut sietää, mutta että sen piti olla Altenhof, ylpeän itsetietoinen, sietämättömän vastustamaton Altenhof. Toiselta puolen oli kuitenkin tämä, kun puolueettomasti asiaa arvosteli, niin sanoakseni lieventävä asianhaara. Kuinkapa hän yksin olisi voinut vastustaa Altenhofia! Miksikä täytyisi naisten yksin olla tuomitut vastustamaan ja taistelemaan aistillisuuden houkutuksia vastaan, kun me sitävastoin saamme rentonaan antautua niihin? "Ah, ei niin", vastasi hän, "sen olet sinä käsittänyt väärin. Minä olisin voinut koko ikäni asua hänen läheisyydessään, seinä väliä ystävällisellä kannalla hänen kanssaan, mutta minä en olisi voinut olla vailla ajatusten vaihtoa hänen kanssaan, vailla niitä opetuksia, joita häneltä sain niin monessa asiassa, joka oli minun henkinen ravintoni siihen aikaan. Se oli näet sen jälkeen kuin minua oli kohdannut suuri vastoinkäyminen romaanini suhteen, kirjailijatoimeni suhteen. Ololtani oli riistetty kaikki sisällys, elämäni oli vain syömistä, nukkumista, opetustuntien pitämistä. — Siihen aikaan ei Altenhof ollut sellainen kuin hän nyt on, sen voit uskoa sanallani. Hän pyrki vakavasti korkeita päämääriä kohti, hän oli ehkä vain liian harras — ja että huomioon että hän oli ensimäinen arvokkaampi mies, jonka opin tuntemaan. Me seurustelimme ensin kauvan aikaa pelkästään ystävyyden kannalla. Sitten hän äkkiä muuttui, ensin siten, että hän tuli huomaavaisemmaksi, ystävällisemmäksi, sydämellisemmäksi. Se teki minulle hyvää, enkä minä aavistanut mitään. Kun hän sitten alkoi olla kiihkeä, pyytää, rukoilla — niin oli se säälistä hänen himoansa kohtaan, kiitollisuudesta, kuin minä myönnyin. Ihmisten tuomiosta en välittänyt, hänen ystävyytensä oli minulle kaikki." Miten tuskallista kertoa tätä! Miten tuskallista kuulla! "On kylliksi, jo riittää! Älä puhu siitä, Eva." "Sinä tiedät, että minä olen lohduttautunut hänen menettämisestään, että minä olen aivan toinen. Minulla on päämaali, jota varten elää, ja minä olen taistelemalla saavuttanut itselleni oikean sielunrauhan. Sellaista rauhaa, jonka on niin katkeralla taistelulla saavuttanut, ei enää kadota. Eikö niin Lothar?" Tämä viimeinen lause koski minua. Sitä ei voinut väärin käsittää. Se merkitsi, että voisin olla levollinen. Hän lohduttautuisi minunkin menetyksestäni. "Tiedätkö, mitä en voinut olla ajattelematta viime yönä?" alkoi hän aivan toisella äänellä. "Sanotaan, että jokainen tosirunoilija on myöskin ennustaja, heissä on jotakin profeetallista. Sinä olet tosirunoilija. Näytelmässäsi olet jo kerran elänyt sen, mikä nyt on kohdannut sinua. Loppu vain on toisenlainen." "Eipähän", vastasin minä pontevasti. "Jos minun on oltava ennustaja, niin tahdon olla todellinen ennustaja. Silloin on loppukin oikea, ja minä syleilin häntä niin lämpimästi ja sydämellisesti, että onnellinen, kiitollinen hymy kuvastui hänen kasvoiltaan. "Mutta sinähän olet jo pannut tavarasi kokoon, rakkaani!" jatkoin minä katsellen huonetta. "Niin, emmehän voi viipyä täällä. Me emme kumpikaan kestä päivät pitkät puhella jonninjoutavista asioista." "Eivätkö vanhempasi vielä tiedä mitään tästä?" kysyi hän äkkiä. Sitä en minä tiennyt. Että jotakin oli tapahtunut, lienee heidän täytynyt arvata. Mutta asian oikeata laitaa eivät he voineet varmaankaan aavistaa. "Sinä et saa taistella Konstantinin kanssa", rukoili hän vielä. "Hän on pyytävä sinulta anteeksi tahi lähettävä pyytämään anteeksi." "Se on jo tapahtunut." "Anna sen riittää." Minä en vastannut, ja hän käsitti sen myöntymykseksi. Iltapäivällä me matkustimme pois. Emme välittäneet siitä, uskottiinko meidän selittelyjä vai ei. Me tahdoimme päästä sieltä — pois — ikäänkuin kaikki olisi ollut sillä autettu. Seuraavat kaksi päivää olivat kauheita. Minä olin kuin lyöty ihminen, joka on saanut ankaran iskun, ei kuitenkaan kyllin kovan kaataakseen hänet maahan, mutta kuitenkin vienyt tasapainon ja kyvyn pysyä pystyssä Sellainen oli minun sieluntilani. Minä olin kadottanut mieleni tasapainon. Ahdistava levottomuus vaivasi minua, ja vähäisinkin aihe oli kylliksi saattamaan minut suunniltani. Kotona oli minun mahdotonta olla. Ja kadulla pelkäsin tapaavani tuttavia, varsinkin sellaisia, jotka myös olivat tahi vielä pahemmin olivat olleet Altenhofin tuttavia. Minut valtasi epäileväinen uteliaisuus. Jospa hän tietää tämän! Minä tunsin vastustamatonta halua selittää hänelle asian, puhdistautua, ja unohdin samalla aivan, ettei täällä vielä kukaan tiennyt kihlauksestani. Älä luule, tahdoin minä huutaa jokaiselle erikseen — älä luule, että minä olen se petetty tyhmeliini, jona sinä minua pidät! — näinhän minä hänen päältään, että hän piti minua tyhmeliininä — minä tiedän kaikki, mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin sinä. Sama oikeus kaikille, ei ainoastaan miehille, seuraus on siis aivan yksinkertaisesti — — Kuinka usein pidinkään tämän puheen, pitemmin, seikkaperäisemmin, tietenkin itsekseni. Oikeastaan onhan se turhaa, että minä näin yksityisesti käsittelen asiaa, oikaisin minä itseäni — kirjanihan puhuvat puolestani, varsinkin ne, joita vielä tulen kirjoittamaan; jos ei ensi sunnuntain aamuna — — Onhan kuitenkin näytelmäni valmis ja tulee esitettäväksi ensi talvena; se on oleva jonkinlainen testamenttini, niin sanoakseni viimeinen tahtoni. Olin tuskin ennättänyt D:n kaupunkiin, kun jo tapasin Nordaun kadulla. Hän oli aikalailla hämmästynyt nähdessään minut täällä, sillä minä olin sanonut hänelle, että minä loma-ajaksi matkustaisin vanhempieni luokse. "Minä luulin sinun viipyvän siellä ollaksesi Altenhofin häissä. Nehän tulevat muhkeat? Vai kuinka? Sunnuntaina kahden viikon päästä. Jo toissapäivänä lähetettiin kutsukortit. Sinä kai tulet olemaan sulhaspoikana. — Etkö? Tehän olitte niin hyviä tuttavia. Oletko kuullut, mitä on ajateltu panna toimeen. Kaikki hänen hyljätyt rakastajattarensa tulevat seuraamaan hääkulkuetta puettuna surupukuun ja sitten kirkonovella laulamaan: 'Stirb durch uns du Ungeheuer!' "Hän nauroi ääneen omalle sukkeluudelleen ja minä olin tuntevinani kuinka piirteeni jäykistyivät. "Pahinta oli kuitenkin olla yhdessä Evan kanssa. Ja me olimme melkein aina yhdessä. Se tuntui minusta melkein velvollisuudeltani. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta emme kosketelleet ensinkään sitä, mikä oli tapahtunut ja kuitenkin tiesimme kumpikin, että me herkeämättä sitä ajattelimme. Syyttäjän ankaruudella olisin tahtonut vetää hänet tilille jokaisesta hetkestä, mitkä hän oli viettänyt Altenhofin kanssa, ja kuitenkin olin minä toiselta puolen kiitollinen siitä, että tiesin niin vähän. "Minä en ollenkaan tiedä, mitä me puhelimine toisillemme ja minä olen vakuutettu ettei hänkään sitä tiedä. Kumpikin tiesimme, että ne olivat vain sanoja, sanoja, sanoja, joita tulvi huuliltamme, aivoilla ei ollut niiden kanssa mitään tekemistä. "Ainoastaan yksi ajatus oli minulle selvä. Onko tällä tavalla aina jatkuva? Läpi koko elämän? Sehän on sietämätöntä. Ja minä odotin aikaa, jolloin kaikki oli toisenlaista. Tämän täytyy muuttua toisenlaiseksi. Eva huomasi sen kyllä. Silloin minä uskoin, että nämä tarkoituksettomat sanani voisivat peittää mielentilani häneltä. "Nyt minä muistan kuinka hän vähitellen muuttui. Ensin oli hän usein puhunut siitä kuinka menetettyäni kunnioitukseni häntä kohtaan en voisi rakastaa häntä, mutta sitten ei hän enää virkkanut mitään siitä. Ei sentähden että hän olisi uskonut vakuuttelujani, vaan sentähden että hän oli varma asiastansa. Hän näki että minun rakkauteni jäähtyi, herkeämättä, peruuttamattomasti. — — Ei, Eva, ei ja taas ei! Minä en ole kadottanut kunnioitustani sinua kohtaan. Minä tiedän, että sinä olet hyvä, jalo ja uljas nainen, yksi parhaita. Minä pidän sinua suuressa arvossa, paljoa korkeammalla kuin noita hienoston tyhmiä hanhia, jotka tuntevat elämää vain kertomusten mukaan. Sinussa on luonnetta, persoonallisuutta. Sinä olet muodostanut elämäsi oman mielesi mukaan, sinä teet työtä, sinä olet hyödyksi toisille ja kaiken tämän omilla voimillasi. Niin, minä kunnioitan sinua, uskollinen, minä tahtoisin olla sinun ystäväsi, samoin ajatteleva ystävä. Ystävyyttä, toveruutta niinkuin miesten kesken. Mutta se suloinen, sanomaton 'jokin', mikä vastustamattomasti kiehtoo meitä, mikä taikavoimatpa kietoo meidät teihin — se on kadonnut. "Minä pidän sinua suuressa arvossa, ja kun minä nään sinun totiset, kalpeat pikku kasvosi, valtaa minut sanomaton sääli. Minä säälin sinua Mutta sääli, Eva, on rakkauden kuolema. Teissä naisissa, sanotaan, voi säälistä syntyä rakkautta, se on hitunen äidillisyyttä, mikä sekoittuu teidän rakkauteenne. Meidän miesten ei ole niin; varsinkaan ei minun. Siellä missä sääli ilmestyy, siellä kuolee rakkaus. Mutta sitä sinä et koskaan ole kokeva — Eva. Se olisi julmaa, se olisi vääryyttä. Minä rakastan sinua, rakastan sinua! "Minun täytyy vielä mainita jotakin aivan omituista. Kuta lähemmä sunnuntai joutui — nämä kaksi päivää tuntui minusta kahdelta viikolta — sitä enemmän haihtui vihani Altenhofia kohtaan. Voin jo ajatella häntä tuntematta vastenmielisyyttä. Eikö hänellä pohjaltaan ollut oikein? Olinko minä ehkä asettanut Evan liian korkealle? — Hyi, mikä ruma ajatus! Mutta ajatus oli kuitenkin ajateltu. — Se sopii kuitenkin hyvin niihin mielipiteisiin ja pyrkimyksiin, joita minä harrastan. Voidaan taistella olevien lakien ja tapojen muuttamiseksi, mutta käytännössä asettaudutaan niitten mukaan vasta sitten kuin on tämä muutos saavutettu. Muutoin ei olisi ihmeteltävää, jos asetettaisiin samalle tasalle, kuin ne, jotka toimivat samoin ilman erityistä vakaumusta. "Minä en tahdo tuomita Altenhofia. Ajatteles, jos minä ampuisin hänet vaivaiseksi niin vähää ennen häitä — taikka hän minut. Mieluummin hän minut. Silloin olisin kaikesta päässyt. Tahi olisi se ainakin lepohetki päiväin kulussa. Kulussa? Ei kuin tuntien hitaassa matamisessa, käännekohta, loppu — kaikkein mieluimmin kuolla kerralla. "Hän minut. Senhän voi edeltäpäin arvata. Tunnottomana kannettiin minut asuntooni, tunnottomana makasin minä siellä kauvan. Kuinka kauan, sitä en tiedä — mutta hyvin kauan sen on täytynyt olla. Ensimäinen tunne, minkä muistan, on epäselvä, mutta suloinen tunne. Niin suloista saada oikein levätä! Ei ajatella mitään, ei puhua mitään, — saada ajatuksia ja sanoja ulkoapäin, nähdä asioita, joita ei ole olemassa, jotka ovat olleet, jotka tulevat tapahtumaan. Nähdä nykyinen sukukunta kuin loppuun palanut kynttilä. Ja kylmiä kääreitä ja viileitä käsiä kuumalla otsallani. "Oletko se sinä, Eva? Minä rakastan sinua. Usko minua — minä rakastan sinua — minä tahdon unohtaa kaikki — sehän on jotakin kun minun piti unohtaa? Me unohdamme sen ja me tulemme sitten onnellisiksi. Saat olla varma siitä. Minä kunnioitan sinua niin suuresti. Ja sitten voin minä taas suudella sinua. Sinullahan on musta puku, Eva. Niin tänäänhän lienee Altenhofin häät, sinähän menet surusaattoon. 'Stirb durch mich, du Ungeheuer!' Älä itke, Eva. Mutta älä pidä mustaa pukua päälläsi, minä pyydän!" "Olenkohan minä uneksinut kaiken tämän? Olenko minä lausunut tämän ääneen? Herra tohtori, oliko minun morsiameni täällä, kun minä olin sairaana? "Hän ei ollut huoneessa, kun minä virkistävän unen perästä ensin aukasin silmäni. Ainoastaan lääkäri istui vuoteeni ääressä, ystävällinen vanha herra, ei Nordau. Hän olisi nähnyt enemmän, kuin mitä halusin hänen näkevän, ja hän tunsi Altenhofin liiankin hyvin. "Kyllä hän oli täällä. Hän läksi pois vasta eilen, kun minä vakuutin hänelle, ettei Teillä ollut mitään vaaraa. Hän sai kirjeen, missä häntä pyydettiin sukulaistensa luo." "Mutta hänellähän ei ole ketään sukulaisia väitin minä hieroen silmiäni. "On kyllä! Kun mitä tarvitaan, niin on meillä kaikilla sukulaisia, jotka muistuttavat olostaan." Iltapäivällä sain kortin häneltä, joka vahvisti lääkärin sanan; sen ohessa jäähyväistervehdykseksi mitä kauneimpia valkoisia ruusuja. Valkoisia ruusuja! Hautajaiskukkia — minä en voi sietää valkoisia ruusuja. Kuinka voi hän valita juuri sellaisia? Kalpea valkeus, iloton tuoksu — pelkkää surua ja menettämistä — Minä hätkähdin. Hän oli tahallaan valinnut nämä valkoiset ruusut, jotka niin surumielisesti katsoivat minuun värittömine silmineen. Minä sanon hyvästi, hyvästi ainiaaksi. "Tuleehan hän takasin — morsiameni?" "Aivan varmaan. Luonnollisesti", vakuutti tohtori. Hän oli varmasti vakuutettu siitä. "Tehän ette kuitenkaan saisi kirjoittaa hänelle." Kunnon kelpo vanha mies. Kaikki selvisi hänestä mitä luonnollisimmalla tavalla. Niin pian kuin sain lähteä ulos, menin minä Evan asunnolle. Aavistukseni eivät olleet minua pettäneet. Hänen huoneensa oli poisvuokrattavana. Hän oli poissa ja on ottanut kaikki kapineensa mukaansa. Minä olin kauhean vihainen. Niin omituiselta kuin se kuuluukin, en ensiksi tuntenut tuskaa tahi ikävöimistä, vaan suuttumusta. Hän oli pettänyt minut, jättänyt minut, suomatta minulle tilaisuutta puhua mitä minä itse ajattelin — tulevaisuudestamme. Mitähän minä oikeastaan ajattelin tulevaisuudestamme? Muutaman viikon kuluttua sain minä kirjeen Evalta. Se poisti kaikki epäilykseni. Sen kuoressa oli Kasselin postileima ja kuului näin: Rakas Lotharini! Kun sinä saat nämä rivit, on sinun suuttumuksesi ennättänyt haihtua; — kuinka voi hän aavistaa sen? — ja sinä olet käsittänyt että minä olen menetellyt oikein. Sinä et rakasta minua enää, vaikka sinä rehellisesti olet koettanut sitä tehdä. Rakkautta ei voida pakoittaa. Mutta sitä ei voida myöskään väkisin temmata pois sydämestä, sentähden on viipynyt näin kauvan ennenkuin olen voinut kirjoittaa sinulle. — Ei vielä silloinkaan ollut helppoa hänelle, tässä oli kätensä vavissut. Eva-parkani! — Ei niin että olisin ollut kahden vaiheilla siitä tiestä, jota minun tuli kulkea, päätökseni oli jo tehty vanhempiesi kotona. Sairautesi aikana sain minä vain vahvistusta siitä, mitä minä jo tiesin. Minä olen rakastanut sinua niin paljon Lothar! Onnellinen olen siitä, että kuulun niihin naisiin, joilla on muutakin elämässä, kuin vain rakkautta. Elämälläni on sisällystä sitäkin ilman. Älä sentähden soimaa itseäsi minun tähteni. Kaksinkertaisilla voimilla antaudun minä toimintaani, ja yhä hartaammin olen minä huutava sukusisarelleni: Heretkää olemasta toisen sukupuolen tahdottomana, toimettomana lisäkkeenä. Olkaa jotakin omasta voimastanne ja te olette tunteva itsenne onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Ja minun esimerkkini, Lothar, on puhuva selvemmin, kuin mitkään sanat. Etkö sinäkin usko sitä? Eva. Tähän kirjeeseen en ole koskaan vastannut, enkä minä ole ryhtynyt mihinkään toimeen saadakseni tietää hänen asuntopaikkaansa, koska hän ilmeisesti tahallaan on jättänyt ilmoittamatta minulle osoitteensa. Hän ei tarvitse minua. Jääköön siis silleen. Talven kuluessa sain tiedon, että Neue Freie Bühne on tehnyt vararikon ja sentähden ollut pakoitettu lähettämään minulle takaisin käsikirjoitukseni. Minä panin sen katsomatta syrjään — minulta oli kerrassaan mennyt halu ajatella sitä. Kenties minä vielä jonkun kerran ryhdyn kirjoittamaan uudestaan lopun. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IHANTEENSA UHRI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.