PUOLAN KAPINAT VV. 1831 JA 1863

Esittänyt

Z. Yrjö-Koskinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1903.

SISÄLLYS:

       Esihuomautus.
    I. Katsaus Puolan entiseen historiaan.
   II. Perustuslaillinen aika Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n
       hallitessa. Metelit Varsovassa syksyllä 1830.
  III. Puolalaisten kapina v. 1831.
   IV. Paskewitsh'in hallitus vv. 1831—1856.
    V. Aleksanteri II:n ensimmäiset hallitusvuodet.
   VI. Markiisi Wielopolski'n uudistuspuuhat.
  VII. Salamurhan-yritykset. Ilmikapina v. 1863.

ESIHUOMAUTUS.

Lähteenä on käytetty, muita mainitsematta, Henry Lisicki'n "Le marquis Wielopolski, sa vie et son temps", painettu Wien'issä 1880, kahdessa osassa. Suomalaisen yleisön tarvetta myöden meidän on tietysti täytynyt miten mahdollista supistaa esitystämme. Emme kuitenkaan luule jättäneemme mitään tärkeämpää tosiasiaa huomioon johdattamatta.

Rauhaniemellä Kesäkuussa 1903.

Z. Y.-K.

I.

KATSAUS PUOLAN ENTISEEN HISTORIAAN.

Ymmärtääksemme Puolan kansan kohtaloita menneellä vuosisadalla, emme voi kokonaan jättää lukuunottamatta sen entisyyttä, joka antaa selvän kuvan tämän kansakunnan omituisesta luonteesta.

Kuten tiedämme Puolalaiset kuuluvat Slavilaiseen rotuun ja ovat siis likeistä sukua, toiselta puolen Tshekkein kanssa Böhmissä ja Moraviassa, toiselta puolen Venäläisten eri heimoille, joista nykyään vallitsevat Suur-Venäläiset ovat heistä kaukaisimmat, mutta Ruthenit eli Russiinit ja Pikku-Venäläiset lähimpinä naapureina kaakon puolelta. Koillisessa on rajana ollut Litvan rotu, alkuperänsä puolesta aivan vieras, mutta valtiollisten tapausten kautta Puolalaisiin sitten liittyneenä. Etelässä taas Magyarien suomensukuinen kansakunta 9:nnen vuosisadan lopulla perusti valtansa Karpathien eteläpuolella. Mutta lännessä ja viimein pohjosessakin Saksan kansa, joka jo hyvin varhain valloittajana tunkeutui Elbe-virran yli itään päin, hävittäen matkallansa useita slavilaisia heimoja, on tullut Puolan kansallisuuden naapuriksi. Näiden mainittujen kansojen välissä on siis aina ollut Puolan kansan maantieteellinen asema. Se on niinmuodoin umpimäärin ulottunut kahden puolen Weikseliä, lähemmäs Oder'ia lännessä ja Bug'in tienoille idässä. Valtiolliset rajat taas ovat suuresti vaihdelleet kansan historiallisten onnenvaiheiden mukaan. Lyhyt katsaus näihin vaiheisin on tässä tarpeellinen.

Vanhin historia on ainoastaan pääpiirteissään mainittava: Kansan pääkaupunkeina oli vanhastaan Gnesen (joka nyt kuuluu Saksan alueesen) ja Krakova (joka nyt kuuluu Itävaltaan). Vasta 10:nnen vuosisadan loppupuolella kristin-usko Roman-katholisessa muodossa tuotiin maahan. Neljä vuosisataa sen perästä kuluu vaihteleviin sotiin naapurikansoja vastaan ja osittain myöskin sisällisiin järjestyspuuhiin. Länsimainen sivistys ja ritarilliset tavat alkavat johonkin määrin kukoistaa; mutta yhteiskunnassa jo silloin huomataan puute porvarillisesta toimeliaisuudesta ja alhaisoa suojelevasta hallitusvallasta. Ulkonaisena merkkitapauksena oli Saksalaisten Ristiritarien asettuminen alisen Weikselin varrelle vuodesta 1230 alkaen. Näiden tulijain päätehtävänä oli ajaa pakanalliset Preussit kristin-uskoon, ja vuosisadan kestäneessä taistelussa tämä onnistui siihen määrin, että tuo Litvan-sukuinen kansakunta suurimmalta osalta hävitettiin, jättäen ainoastaan nimensä Preussin maakuntaan. Mutta samalla oli näistä Saksalaisista ritareista ja uutis-asukkaista paisunut Puolan kansalle vaarallisia vihollisia, jotka uhkasivat sulkea ulos Puolan valtakunnan Itämeren rannikosta. Vaan se taistelu, joka tästä sukeutui, perustikin Puolan suurvalta-aikakauden, joka on jättänyt syviä jälkiä kansan luonteesen ja paljon vaikuttanut sen nykyiseenkin kohtaloon. Siitä siis täytyy lyhyt selitys antaa.

Puolan suuruuden aika, jota kesti pari kolme vuosisataa, alkoi v. 1386, jolloin Litvan suurherttua Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi ja molemmat nämä valtakunnat yhdistettiin. Oli näet Saksalainen Ritarikunta, saatuansa Preussit kukistetuiksi ja päästyänsä liittoon Kalparitarien kanssa Liivissä ja Kuurinmaalla, alkanut ahdistella Litvalaisia, joiden alue, Samogitia, ulottui mereen asti ja niinmuodoin eroitti molemmat saksalaiset ritarikunnat toisistaan. Litvan kansa oli vielä pakanuudessa, mutta kun läntiset Venäjän osat Rurikin-sukuisten ruhtinasten eripuraisuuden kautta olivat joutuneet hajoustilaan, levisi Litvan valta kauas itään ja etelään, niin että Polotsk, Valkoinen Venäjä Dnieperiin asti, Volhynia ja itse mahtava Kiova nyt kuuluivat Litvan valtakuntaan. Samassa kun Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi, koko Litvan kansa kääntyi Katholis-uskoon ja yhteinen taistelu alkoi Saksalaisia Ristiritareita vastaan. Ratkaisevassa tappelussa Tannenberg'in luona (nyk. Königsberg'in tienoilla) v. 1410 murtui Ritarien voima ja tuon-tuostakin uudistettu taistelu saattoi ritarikunnan perikatonsa partaalle. Thorn'in rauhanteossa v. 1466 sen täytyi luovuttaa Kasimir kuninkaalle koko Länsi-Preussin maakunnan pitkin alisen Veikselin länsivartta sekä Kulmerlannin ja Ermelannin idempänä, vieläpä jälelle jääneestä Itäpreussista tunnustaa Puolan lääniherruutta. Tästä Itäpreussista tuli uskonpuhdistuksen aikana protestanttinen herttuakunta, joka pian perinnön kautta joutua Brandenburgin haltuun ja on myöhemmin ollut Preussin kuningaskunnan nimikko-alueena, vaikka pääkaupunki (Berliini) sittenkin jäi Brandenburg’iin.

Alkuun-pantu yhdistys Puolan ja Litvan välillä lujitettiin aikojen kuluessa. V. 1413 sovittiin Horodlossa, että molempain kansain aatelistot yhdessä sopisivat yhteisen kuninkaan ja suurherttuan vaalista, ja vihdoin v. 1569 Lublin'in valtiopäivillä päätettiin molempain valtakuntain täydellinen yhdistys. Oli siitä lähtien aina yhteisiä valtiopäiviä pitäminen, nimittäin kahdesti Varsovassa Puolanmaalla ja kolmas kerta Grodnossa Litvan puolella. Litvan kansallisuudelle tästä kuitenkin oli sula häviö; sillä koko sen ylimyskunta muuttui puolalaiseksi ja litvan kieli jäi viljelemättömäksi alhaison puheenparreksi. Mutta itse Puolassakin talonpoikainen kansa vajosi yhä alemmaksi; ainoastaan aatelistolla ja kirkolla oli maanomistus ja valtiollinen vaikutus. Kauppa ja teollisuus taas joutui yksinomaan Saksasta tulleiden juutalaisten käsiin.

Näistä sisällisistä haitoista huolimatta Puolan valtakunnan ulkonainen mahtavuus näytti yhä kasvavan. Liivi ja Kuurinmaa yhdistettiin Litvaan ja Puolalaisten maine yhä kasvoi alituisessa taistelussa Venäläisiä, Krimin Tataareja ja eteenpäin tunkeuvia Turkkilaisia vastaan. Viimeinen niistä loistavista urosteoista, jotka kohottivat Puolan nimen kunniaa, oli se, kun Puolan kuningas Juhana Sobieski Puolalaistensa kanssa v. 1683 riensi pelastamaan Itävallan pääkaupunkia piirittävästä Turkkilais-armeijasta. Puolan kansa näytti sillä hetkellä olevan läntisen kristikunnan vankkana pylväänä vyöryvää Turkkilais-tulvaa vastaan.

Vaan valtakunnan sisällisessä järjestyksessä löytyi kalvava mato, joka vähitellen turmeli sen elinvoimaa. Katselkaamme erikseen.

Puolan kansan perikadon oireita, jotka olivat sekä valtiollista että yhteiskunnallista laatua. Puola oli näet vanhastaan vaalivaltakunta, jossa uuden kuninkaan virkaan-tulo riippui ylimyskunnan ja lukuisan aateliston suostumuksesta. Jagiellojen suvun hallitessa oli kuninkaan valitseminen johonkin määrin muodon asia. Mutta kun tämä suku oli sammunut v. 1572, tulee Puolan kruunu yhä enemmän aatelispuolueiden ja vierasten vallanpyytäjäin leikkikaluksi ja itse valtakuntaa ruvettiin nimittämään "tasavallaksi", vaikka sen johdossa muka oli elinkaudeksi valittu kuningas. Omasta historiastamme muistamme, kuinka Vaasansukuinen Sigismundo Ruotsista nousi Puolan valta-istuimelle ja kuinka tämän seikan kautta Ruotsi ja Puola joutuivat keskenänsä taisteluun, joka sitten jatkui Sigismundon molempain poikain Vladislavin ja Juhana Kasimirin aikoina. Myöhemmin Kaarlo XII:nen retkeilyt Puolassa 18:nnen vuosisadan alulla ovat meille samoin tuttuja. Jokainen myöskin tietää, että nämä Ruotsin armeijojen urheilut Puolan maakunnissa ovat suuressa määrin edistäneet tämän valtakunnan hajoustilaa, ei yksistään sen tähden, että joku ennen voitettu alue meni hukkaan (Liivinmaa Ruotsille, itäinen osa Valko-Venäjää Smolenskin kanssa ja Ukraina Kiovan kanssa Venäjälle sekä Itä-Preussin yliherruus Brandenburgille), vaan paljon enemmän aatelispuolueiden karttuvan vallattomuuden ja epä-isänmaallisen käytöksen kautta. Jo paljoa ennen kuin lopullinen häviö tuli, oli Puolanmaan alue ikäänkuin tuulten valtaan jätetty avoin meri, missä vieraat armeijat laivain tavalla kulkivat pitkin ja poikki, tosin jättämättä pysyvää jälkeä, mutta kohtaamatta myöskään mitään yhteistä vankkaa vastarintaa puolalaisessa kansallistunnossa. Pääsyy oli säännöllisen hallitusvallan puutteessa sekä yksipuolisessa ja huonosti järjestetyssä kansakunnan edustuksessa. Ainoastaan aatelissääty ja kirkollinen ylimyskunta harjoittivat valtiollista valtaa. Kansallista porvaristoa ei ollut olemassa ja talonpoikainen kansa oli vajonnut epävapaasen asemaan. Itse valtiopäiväjärjestys oli mitä kummallisinta sekasotkua, nähtävästi jotakin vanhaa perua slavilaisesta muinaisuudesta. Kun äänioikeutetut aatelismiehet, joiden lukumäärä toisinaan nousi 100,000 mieheen, ratsun selässä kokoontuivat Volan kentälle Varsovan länsipuolelle, oli kunkin läsnäolijan perustuslaillinen oikeus estää vastalauseellansa ("liberum veto") laillisen päätöksen syntymistä. Yksimielisyyttä ei saavutettu muulla keinoin kuin että vastahakoiset väkisin karkoitettiin, jolloin tämä vastapuolue sitten kokoontui jossakin muussa kaupungissa, muodostaen erikois-liiton ("konfederationin") eli toisin sanoin kapinan. Tämä lailliseksi tunnustettu vallattomuus osoittaa, että Puolan kansa jo sairasti kuoleman-tautia paljoa ennen, kuin surman-isku ulkoa päin sitä kohtasi.

Muun hajaannuksen lisäksi oli aikojen kuluessa tullut uskonnollinen ja osittain kansallinen eripuraisuus. Sekä valkovenäläiset alueet että pikkuvenäläiset maakunnat (Ukraina, Volhynia, Podolia ja itäinen Galitsia) olivat vanhastaan kreikan-uskoisia; mutta samassa määrässä kuin aatelisto näillä mailla oli omaksunut Puolan kielen ja sillä tavoin vieraantunut alustalaisistaan, oli Roman katholinen kirkko, Puolan valtakirkko, pyrkinyt Jesuiitta-lähetyksen kautta levittämään yliherruuttansa, Jo Sigismundo Vaasan hallitessa saatiin v. 1596 toimeen, että senpuolisesta kreikkalaisesta kirkosta muodostettiin eräs välimuoto, nimeltä "Yhdistetty (uneerattu) kreikkalainen" kirkko, joka tunnusti paavin hengellistä valtaa ja slavonilaisen kirkkokielen sijasta käytti latinaa, mutta sai säilyttää muutamia erikoistapoja, niinkuin pappien naimisen, viinin nauttimisen leivän ohessa pyhässä ehtoollisessa j.n.e. Vaan tämä muutos oli toimeenpantu jotenkin väkivaltaisesti ja "yhdistettyä kirkkoa" ja sen tunnustajia oli yhä kohdeltu kovin tylysti ja kohtuuttomasti. Vielä pahemmin kohdeltiin niitä seutuja, joissa papit ja asukkaat olivat lujasti pitäneet kiinni kreikan-uskoisesta jumalanpalveluksesta; vielä v. 1765 valitettiin, että satoja kirkkoja oli heiltä ryöstetty, pappeja rääkätty, seurakuntalaisia ruoskimalla pakoitettu kääntymään latinaiseen uskoon. Samoin myöskin Protestantit, joita löytyi joku määrä maan pohjois-osassa, kärsivät vainoa ja pahaa kohtelua. Tämä suvaitsemattomuus, joka nyt 18:nnella vuosisadalla, valistus-filosofian aikakaudella, jo oli räikeässä ristiriidassa ajan hengen kanssa, antoi lähivaltojen hallitsijoille, Fredrik Suurelle Preussissa ja Katarina II:lle Venäjällä, sopivan syyn sekaantumaan puolalaisen tasavallan asioihin.

Puolan valtiollinen häviö alkoi oikeastaan silloin, kun Keisarinna Katariina II v. 1764 pakoitti Puolalaiset valitsemaan hänen suosikkinsa Stanislao Poniatovski'n kuninkaaksensa. Tämän tapauksen perästä Venäjän lähettiläs Repnin venäläisten sotajoukkojen nojassa melkein yksin piti ylimmäistä valtaa Puolassa. Tämä vallan-anastus tuntui sillä hetkellä melkein välttämättömältä. V. 1767 Venäjä sotaväkensä avulla pakoitti Puolan valtiopäivät myöntämään eriuskolaisille samat valtiolliset ja uskonnolliset oikeudet, joita katholiset nautitsivat. Mutta sen ohessa Venäjän keisarinna otti ta'ataksensa Puolan onnettoman valtiomuodon, joka teki sisällisen sekasorron auttamattomaksi. Seuraukset tulivat pian näkyviin. Kiihko-katholiset kokoontuivat erikois-liitoksi Bar'iin Padoliassa ja sisällinen sota syttyi. Mutta venäläiset armejat tulivat laillisen hallituksen avuksi kapinoitsijoita vastaan ja tuo hajanainen yritys vähitellen kukistettiin. Vihdoin v. 1772 Preussi ja Venäjä sekä myöskin Itävalta tekivät keskinäisen sopimuksen Puolan valtakunnan supistamiseksi. Preussi anasti Länsi-Preussin (pitkin alista Veikseliä), Venäjä melkoisen osan Valko-Venäjää (Polotsk, Vitebsk, Mohilev, Gomel) ja Itävalta koko nykyisen Galitsian. Ei vähemmän kuin 5 miljoonaa asukasta tässä Puolan ensimäisessä jaossa lohkaistiin siitä irti.

Tuo hirveä läksytys avasi kaikkien isänmaan ystäväin silmät näkemään sitä perikadon kuilua, jonka partaalle oli jouduttu. Uusia sivistyslaitoksia perustettiin, Vilnan ja Krakovan yliopistot järjestettiin ja seisova kansallinen armeija, joka tähän saakka oli ollut varsin mitätön, nostettiin 60,000:een mieheen. Tärkeintä oli, että tahdottiin korjata hallitusmuodon puutteita, perustaa säännöllistä edustuslaitosta, vahvistaa kuninkaallista hallitusvaltaa ja tehdä alkua talonpoikaisen kansan vapauttamiselle. Näin saatiin toimeen uusi hallitusmuoto Toukok. 3 p. 1791. Mutta Venäjän keisarinna päätti ehkäistä nämä uudesta-syntymisen oireet. Kun vanhan vallattomuuden harrastajat tyytymättöminä olivat muodostaneet erikoisliiton Targovitsassa Podoliassa ja kutsuivat Venäläiset avukseen, marsitettiin 100,000 miestä keisarinnan sotaväkeä rajan yli ja Puola pakoitettiin asettamaan kuntoon entinen kurja hallitusmuotonsa, jonka takaajana muka keisarinna oli. Mutta tämä ei ollut vielä onnettomuuden loppu: Preussi ja Venäjä tekivät uuden jakosopimuksen. Tässä Puolan toisessa jaossa v. 1793 Preussi anasti Posen'in ja Gnesen'in sekä Kalish'in ja koko Suur-Puolan (maat lähinnä Preussin maakunnan rajaa). Venäjä tyytyi Valko-Venäjän ja Pikku-Venäjän loppu-osiin. Ainoastaan vähin osa Puolan valtakunnasta oli enää jälille jäänyt.

Viimeinen näytös pian seurasi. Isänmaalliset miehet, joista Thaddeus Kosciusco, Washington'in entinen asetoveri, oli etevin, nosti kansan vastarintaan ulkovaltojen harjoittamaa silpomista vastaan. Urhoollisen mutta lyhyen taistelun perästä Puola kuitenkin lopullisesti kukistettiin ja kolmannessa jaossa v. 1795 tämä iki vanha valtakunta pyyhkäistiin valtioiden luvusta. Venäjä otti haltuunsa koko vanhan Litvan Niemen-virtaa myöten. Itävallan osalle tuli Krakova, Sendomir, Lublin ja Chelm. Mutta Preussille myönnettiin Puolanmaan pääosa Varsovan kanssa.

Uusi aian-vaihe oli kuitenkin jo tulossa. Ne mullistukset, mitkä Ranskan vallankumous toi mukanaan, lupasivat hetkeksi Puolan kansalle jotakin uudistusta. Kun Napoleon I v. 1806 oli nöyryyttänyt Preussin kuningaskunnan ja seuraavana vuonna tehnyt keisari Aleksanteri I:n kanssa sovintonsa Tilsit’issä, hän katsoi tarpeelliseksi luoda Veikselin varrelle uuden pikkuvaltion, nimeltä Varsovan herttuakunta, johon liitettiin ensin Preussin anastamat puolalaiset maat (Bielostok kuitenkin heitettiin Venäjälle) ja myöhemmin (v. 1809) Itävallasta otetut Länsi-Galitsia Krakovan kanssa, Sendomir ja Lublin. Näin oli itsenäinen Puola, vaikka toisella nimellä jälleen päässyt alkuun. Ajan myrskyt pian uhkasivat hukuttaa tämän äsken syntyneen tai haudasta nousseen kansan-yksilön, kun sen luoja, Ranskan keisari oli kukistunut. Ainoastaan keisari Aleksanterin jalomielisyys pelasti Puolan kansan tulevaisuudelle jonkun jäännöksen sen kansallisesta alueesta. Wien'in kongressi v. 1815 järjesti Puolan asiat uudella tavalla. Varsovan herttuakunnasta Posen taas annettiin Preussille ja Galitsia Itävallalle, jonka ohessa Krakova muodostettiin vapaaksi kaupungiksi. Muu Puolan alue (3 miljoonaa asukasta) tehtiin Puolan kuningaskunnaksi, jonka kuninkaana tuli olemaan Venäjän keisari, kansallisen hallitusmuodon ja edustuslaitoksen rajoittamana.

Oli kysymyksenä, osaisiko Puolan kovia kokenut kansakunta tällä perustuksella olemassa-olonsa uudesta rakentaa ja vahvistaa. Vastaus nähdään seuraavasta esityksestä.

II.

PERUSTUSLAILLINEN AIKA ALEKSANTERI I:n JA NIKOLAI I:n HALLITESSA.
METELIT VARSOVASSA SYKSYLLÄ 1830.

Sen hallitussäännön eli "kartan" kautta, minkä Aleksanteri I oli Puolan kansalle lahjoittanut, oli uusi kuningaskunta saavuttanut vapaamman ja paremmin järjestetyn valtiomuodon kuin mitä tämä kansa entisinä vuosisatoina milloinkaan oli nauttinut. Hallitusneuvosto oli kokoonpantu vastuun-alaisista ministereistä ja valtakunnan korkeista virankantajista. Eduskunta oli kahtena kamarina: ylihuone eli senaatti, kokoonpantuna pispoista, voivodeista ja kastellaneista, joita kuningas nimitti elinajaksi rikkaan ylimyskunnan seasta, ja edustajahuone, johon aateliset maakunnista valitsivat 77 jäsentä ja kaupunkien asukkaat 51. Maata-viljelevä kansa ei nauttinut mitään valtiollisia oikeuksia; sillä se oli vielä epävapaassa asemassa, aateliston alustalaisina. Siinä- juuri tämän yhteiskunnan vanha epäkohta, joka olisi tarvinnut pikaista korjausta.

Pahaksi onneksi yhteiskunnalliset parannukset saivat astua syrjään valtiollisten harrastusten tieltä. Itse valtiopäivät sekä v. 1818 että v. 1820, niinkuin myöskin v. 1825 saivat varsin vähän hyödyllistä toimeen. Isänmaallinen mieli, jota ei milloinkaan ole Puolalaisilta puuttunut, alkoi suuntautua yrityksiin ja toiveisin, joilla ei ollut mitään perustusta maailman todellisissa oloissa. Puolan loistava muinaisuus ei jättänyt mielissä tilaa olojen tyveneen punnitsemiseen eikä sallinut kansallishengen tyytyä siihen ahtaaseen onneen, johon nyt vihdoin vaikeiden vaiheiden perästä oli päästy. Eikö Puolan kansan sittenkin pitäisi saada takaisin ne laveat maa-alat, jotka kavalasti oli siltä ryöstetty? Sekä Preussi että Itävalta oli anastanut haltuunsa suuria kappaleita puhtaasti puolalaista kansakuntaa. Mutta se kumma kuitenkin tapahtui, että Puolalaisten kansallinen kiihko melkein yksinomaan kääntyi Venäjää vastaan, vaikka ne maakunnat, jotka olivat Venäjälle kadotetut, nimittäin Litva, Valko-Venäjä ja Pikku-Venäjä eivät olleet puolalaista kansallisuutta ensinkään, vaan ainoastaan puolalaistuneiden aatelisherrojen valtaamina. Juuri nämä alueet tuntuivat puolalaisille isänmaan-ystäville erittäin kalliilta kansallis-omaisuudelta, josta he eivät kunniansa tähden voineet luopua. Ja koska vanhastaan olivat tottuneet pitämään Venäjän kansaa kaikin puolin ala-arvoisena sivistyksessä ja valtiollisessa kehityksessä, he eivät antaneet mahtavalle keisarikunnalle anteeksi sitä heikompaa asemaa, johon itse olivat vajonneet.

Tämä kytevä kansallisviha ei estänyt Puolan vapaamielisiä ryhtymästä salajuoniin venäläisen kumouspuolueen kanssa joka Aleksanteri I:n loppuvuosina oli miettinyt väkivaltaista valtiomuutosta, keisarin murhaa ja keisarillisen huonekunnan hävittämistä. Aleksanteri I kuoli Taganrog'issa Jouluk. 1 p. 1825, ennen kuin tämä salaliitto tuli ilmi. Mutta kun vainajan lähin veli Konstantino, joka sotaväen päällikkönä asui Varsovassa, oli ilmoittanut luopumuksensa ja nuorin veli Nikolai I oli ryhtynyt hallitukseen, luulivat liittolaiset ajan tulleen ja nostivat Pietarissa pienen sotaväen-kapinan, joka kuitenkin heti kukistettiin, Jouluk. 26 p. Johtajat eversti Pestel ja neljä muuta tuomittiin hirtettäviksi; mutta tutkinnossa tuli ilmi, että tuo rikollinen hanke oli Puolassakin voittanut kannatusta. Kun tämän johdosta "isänmaallisen liiton" jäsenet vedettiin tutkittavaksi Puolan senaatin eteen, asettui yleinen mielipide syytettyjen puolelle ja tuomio tuli niin lievä, että se oli melkein saman-arvoinen kuin täysi vapautus. Syystä keisari kuuluu huudahtaneen tuomarien menettelystä: "Onnettomat! ovat pelastaneet syylliset, mutta saattaneet maan turmioon!"

Tämä oli kyllä huomattavana, kun Nikolai Huhtikuulla 1829 tuli Varsovaan kruunattavaksi. Jo Joulukuussa edellisenä vuonna oli Varsovan sotilaskoulussa solmittu salaliitto, jonka alkuunpanijana oli eräs Kaartin alaluutnantti Vysocki. Se pian levisi muihinkin piireihin ja etupäähän astui yliopiston professori Lelevel, oppinut historioitsija, mutta sen ohessa hurja kumousmies. Tuumana oli kruunausjuhlien aikana murhata keisari ja hallitsijaperheen jäsenet. Viime hetkenä toki epäröitiin ja aikomus jäi täyttämättä. Mutta hanke oli melkein "julkisena salaisuutena"; salaliittoon oli kuulunut ainakin kolme valtiopäiväin jäsentä, ja tieto oli levinnyt vaikuttavillekin henkilöille. Itse Senaatin puheenjohtaja, ruhtinas Adam Czartoryski, keisari Aleksanteri I:n entinen ystävä, tuskin lienee ollut asiasta tietämätön, koska salaisuus oli uskottu Czartoryski'n likeiselle tuttavalle, runoilija Niemcevicz'ille. Mutta ei mitään tutkintoa tästä häpeällisestä hankkeesta edes yritettykään. Koko kansan siveellinen kanta näytti arveluttavassa määrässä alentuneen, koska täydellä tiedolla saatettiin isänmaallisuuden nimellä sallia ja peitellä semmoisia hairauksia.

Keisari Nikolai I ei ollut perustuslaillisten valtiomuotojen ystävä; päinvastoin hän koko hallitus-aikanaan on ollut rajattoman yksivallan ylläpitäjänä ja tukena ei ainoastaan Venäjällä, vaan muuallakin Euroopassa. Mutta samalla tämä luja luonne oli tunnontarkka sitoumustensa täyttämisessä, ja Puolalaisilla ei olisi ollut häneltä odotettavana oikeuksiensa loukkausta, jos olisivat itse pysyneet laillisuuden rajoissa.

Suuriruhtinas Konstantino, keisarin vanhempi veli, oli sotaväen ylipäällikkönä Puolassa. Hän oli luonteeltaan oikullinen ja mielivaltainen, mutta rakasti tavallansa Puolaa, jonka edestä hän oli uhrannut etuoikeutensa keisarinkruunuun; sillä naituansa nuoren puolattaren, kreivitär Grudzinskan (sittemmin ruhtinatar Lovitz'in nimellä) hän jo v. 1822 oli luopunut perintöoikeudestaan. Erittäin hellitteli suuriruhtinas puolalaista armeijaansa, mutta omituisella rakkaudella, joka ei sallinut tämän väen ottaa osaa Venäläisten sotaan Turkkia vastaan vv. 1827—1829. Tarjottu tilaisuus aseveljeyden rakentamiseen molempain kansakuntain välillä jäi siis käyttämättä. Mutta Konstantino sanotaan mielipiteenänsä lausuneen: "Vihaan sotaa, koska se sotajoukot turmelee". Muutoin suuriruhtinaan vaikutus itse hallitus-asioihin oli jotenkin rajoitettu. Varakuninkaana oli eräs Puolalainen, mutta keisarillisena komisariuksena sekä salaisen poliisin johtajana oli Venäläinen Novossiltsov. Viimemainittu mies matkaansaattoi paljon rettelöitä ja synnytti paljon tyytymättömyyttä. Mutta Venäjän ja Puolan väli ei mitenkään ollut rikkunut, kun Nikolai Toukokuussa v. 1830 tuli Varsovaan ja omassa persoonassaan avasi Puolan valtiopäivät. Keisari osoitti puolalaisille alamaisilleen erinomaista kohteliaisuutta ja ystävyyttä, täyttäen tarkasti perustuslaillisen hallitsijan velvollisuuksia. Valtiopäivillä sitä vastoin osoitettiin kovin vähän malttia; mutta koska valtiopäiväin määräaika ei ollut pitempi kuin kuukausi, ei ehditty paljon pahaa tehdä, jos ei hyödyllistäkään.

Valtiopäiväin jälkeen kiihoitus levisi maaseuduille. Heinäkuun vallankumous Ranskassa v. 1830 antoi kumoushankkeille uutta virikettä. Tosin ei ollut mitään selvää suuntaa, johon olisi tahdottu Puolan tulevaisuutta johtaa. Hurjimmat, niinkutsutut Jakobiinit, aikoivat saada toimeen tasavallan, mutta kaikki tahtoivat Venäjän ylivallan kukistetuksi ja entiset alueet Niemen'in ja Bug'in takaa jälleen yhdistetyiksi. Professori Lelevel vaati, että kauniiksi aluksi suuriruhtinas Konstantino oli murhattava. Ainoastaan sula sattumus vaikutti, ett'ei tätä hurjaa tekoa pantu keskellä katua toimeen jo Lokakuussa. Sillä välin hankkeet kypsyivät ja kumoustuuma alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi. Virallisten henkilöin täytyi ryhtyä asiaan. Asetettiin hallituksen puolelta tutkintokomitea, jonka puheenjohtajaksi tuli puolalainen kenraali kreivi Stanislao Potocki. Huomattiin pian, että liikkeen pääpesä oli Varsovan sotilaskoulu; tämän komentaja pantiin heti viralta ja muutamia vangitsemisia tehtiin. Tällä tavoin pian päästiin salaliiton jäljille. Keisarille tietysti täytyi asiasta ilmoittaa; selitettiin vain, että koko hanke oli pelkkää "lapsellisuutta". Mutta Nikolai heti vastasi, että asiasta oli otettava tarkka selko ja syylliset vedettävät sotaoikeuteen. Hallitusneuvostossa päätettiin silloin useiden johtomiesten vangitseminen. Mutta erään virkamiehen petoksen kautta vangitsemis-käsky tuli salaliittolaisten tiedoksi. Nämä, pelastaaksensa oman nahkansa, jouduttivat toimeenpanon. Näin syntyi katumellakka Marrask. 29 p. 1830.

Suuriruhtinaan asunto oli Belvedere-palatsissa kaupungin eteläpäässä. Sinne ryntäsi iltahämärässä Marrask. 29 p. joukko nuorukaisia, huutaen: "surma tyrannille". Konstantino, joka oli laiminlyönyt tarpeelliset varokeinot, pelastui kuitenkin ruhtinatar Lovicz’in luo ja lähti sieltä, kyrassierijoukon saattamana, sotaväen leiriin, joka oli kaupungin länsikyljessä. Eräs kenraali Gendre, joka kuului suuriruhtinaan likeisimpiin, sai palatsissa surmansa. Kun ei sen enempää saatu toimeen, kääntyi joukko takaisin, sai sotilaskoulun oppilaat avuksensa ja samosi Arsenaaliin, joka on kaupungin pohjois-osassa. Matkalla metelöitsijät murhasivat useita eteviä henkilöitä: sotaministerin, kenraali Hauke'n, ja hänen esikunta-päällikkönsä; vanhan kenraali Novicki'n, joka vaunuissa ajoi Belvedere'en; sotilaskoulun komentajan, kenraali Trembicki’n, joka ei lakannut kehoittamasta oppilaita palajamaan velvollisuuteen, vieläpä kenraali Blumer'in ja vihdoin myöskin kreivi Stanislao Potocki'n, joka puolalaisen armeijan päälliköistä oli enimmin rakastettu ja joka kulkiessaan läpi kaupungin olikin onnistunut kokoomaan useita puolalaisia sotaväen osastoja, mitkä lähetti leiriin suuriruhtinaan luoksi. Arsenaalin valloitus oli kapinallisille onnistanut sen kautta, että muutamat puolalaiset komppaniiat menivät heidän puolellensa. Näin saatiin joku määrä aseita, jotka roskaväelle jaettiin; sitten ryöstettiin sotilaskassoja ja kapakoita.

Meteli ei ollut mitenkään järjestynyt ja olisi ollut helppo tukehuttaa, jos suuriruhtinas olisi osoittanut vähänkään päättäväisyyttä. Hänellä oli käytettävänään aivan tarpeeksi sotaväkeä, sekä venäläistä että puolalaista. Kello 11 yöllä kenraali Potocki, joka silloin vielä eli, lähetti hänelle sanan että hän panisi ratsuväkensä lakaisemaan kaupungin katuja. Vaan suuriruhtinas ei suostunut, vastasi vain: "Tämä on Puolalaisten asia; minä en siihen sekaannu; sopikoot Puolalaiset keskenänsä!" Nuori adjutantti, kreivi Ladislao Zamoiski, jolle tämä vastaus annettiin, riensi takaisin kaupunkiin, herättämään hallintoneuvoston jäsenet, jotka nukkuivat vanhurskaan unta. Ensiksi herätettiin Zamoiski'n eno, ruhtinas Adam Czartoryski, Puolanmaan korkea-arvoisin mies sekä rikkauksiensa että sukuperänsä tähden; sillä hän oli Litvan suurherttuain vanhaa heimoa. Päätettiin ko'ota mitä vaikuttavia miehiä tässä kiireessä voitaisiin löytää, ja näin yhtyi erään yksityisen hallitusjäsenen asunnossa klo 2 aamulla seitsemän, kahdeksan arvomiestä, joiden pitäisi muka väliaikaisesti tarttua ohjaksiin. Päätettiin ensiksi lähettää ruhtinaat Czartoryski ja Lubecki suuriruhtinaan puheille. Tämä otti heidät kovin epä-ystävällisesti vastaan. "Tehkää mitä tahdotte", hän yhä uudestaan lausui; "minä puolestani en sekaannu mihinkään, enkä vastaa mistään." Suuriruhtinaan kummallinen käytös teki kaikki pontevat toimet mahdottomiksi. Jos Konstantino, kun ei tahtonut "sekaantua mihinkään", olisi luopunut komennosta ja jättänyt valtansa jollekkin puolalaisista kenraaleista kokoonpannulle sotaneuvostolle, olisi meteli ollut helposti kukistettu; sillä puolalainen sotaväki seisoi enimmältä osalta vielä laillisen järjestyksen puolella. Mutta kun suuriruhtinas, vaikka epäröiden, antoi suostumuksensa siihen, että nuo kokoontuneet arvomiehet saisivat kutsua avukseen henkilöitä "jotka nauttivat asukasten luottamusta" ja sitten "sovitella liikkeen kanssa", oli laillinen järjestys kadottanut pohjansa. Kapina oli jo melkein laillistettu.

Kun tämä väliaikainen hallitus jälleen oli kokoontunut, se valmisti kansan rauhoittamiseksi kaksi julistusta: toinen, joka keisari Nikolain nimessä ilmoitti, kutka miehet olivat väliaikaiseen hallitukseen asetetut; toinen, jolla tämä uusi hallitus kääntyi pääkaupungin puoleen, ilmoittaen että suuriruhtinaan ja venäläisen sotaväen puolelta ei ollut mitään pelättävää, ja vakuutti sen lisäksi, "ett'ei, kukaan puolalainen soturi tahtoisi tahrata käsiään veljien verellä." Sitten seurasi muutamia koreita ja tuntehikkaita kehoituksia välttämään epäjärjestyksiä ja saattamaan unohdukseen viime yön teot. Nämä julistukset kiireimmiten painettiin ja jaettiin väestölle; mutta ne vastaan-otettiin jotenkin halveksien: katsottiin niiden vain todistavan, että venäläinen yliherruus nyt oli lopussa. Samaan aikaan väliaikaisen hallituksen jäsenet pienen suojelusjoukon ympäröimänä siirtyi Valtiopankkiin, jossa ruvettiin järjestämään hallituskoneistoa. Ei pitkälle ehditty, ennenkuin muutamat valtiopäivämiehet, jotka hätäisesti olivat kokoontuneet, tunkeutuivat istuntosaliin, vaatien semmoisten jäsenten poistamista, jotka eivät muka nauttineet kansakunnan luottamusta, ja tilalle asetettaviksi toisia; näiden uusien luvussa oli muiden muassa tuo jo ennen mainittu professori Lelevel.

Mutta näinkin "puhdistettuna" tämä hallitus havaittiin pian aivan voimattomaksi. Kaupungintalossa oli muodostunut eräs "Jakobiinein klupi", joka anasti hallituksen itse kaupungissa ja syytti hallintoneuvostoa vanhuuden raihnaudesta ja "sovittelusta Nikolain kanssa"; Lelevel, vaikka poissa-olevana kutsuttiin puheenjohtajaksi. Roskaväki oli jälleen alkanut ryöstää kauppapuoteja ja vaati suurilla huudoilla, että karattaisiin "Moskovalaisten" kimppuun. Väliaikainen hallitus puolestaan oli kreivi Zamoiski’n välityksellä yhä jatkanut keskustelua Konstantinon kanssa. Zamoiski omalla uhalla pyysi suuriruhtinasta julistamaan Puolan itsenäisyyden; sen ehdotuksen Konstantino kiivaalla paheksumisella hylkäsi. Mutta samalla hän myöskin hylkäsi kaikki tehokkaammat toimet. Hän oli Marrask. 30 p. siirtynyt venäläisen sotaväen kanssa kaupungin eteläpuolelle ja sai yhä lisävoimia lähiseuduilta. Eräs tykistönkenraali vaati saadakseen pommittaa kaupunkia; mutta siihen ei suuriruhtinas myöskään suostunut. Kun hänelle ilmoitettiin, että hallintoneuvosto tahtoi pysyä uskollisuuden rajoissa, hän ilmoitti seisovansa ystävän kannalla kaupungin suhteen ja odotti kaupungin puolelta samaa kohtelua. Tässä epämääräisessä tilassa olot viruivat päiväkausia. Jouluk. 2 p. iltapäivällä Czartoryski, Lubecki, Lelevel ja Ostrovski matkustivat leiriin. Sovittiin, että Konstantino koittaisi keisarilta hankkia anteeksi-antamusta siitä mitä oli tapahtunut, perustuslaillisten oikeuksien vahvistamista sekä Niemen'in ja Bug'in takaisten maakuntain luovuttamista. Mutta tuskin oli hallintoneuvosto jälleen kokoontunut, niin kokoussaliin tunkeutui joukko aseellisia Jakobiineja, joita johti eräs sisäasiain ministeriön virkamies, nimeltä Mochnacki, olevinaan "Puolan Robespierre". Neuvosto oli vähällä hajota; pakoituksen alaisena se päätti valtiopäiväin kokoonkutsumisen ja koko maan miehisen väestön kutsumista aseisin. Suuriruhtinas taas, tästä tiedon saatuansa, päästi ne puolalaiset joukot, jotka olivat pysyneet uskollisina, yhtymään maamiehiinsä ja päätti itse lähteä venäläisen väen kanssa tiehensä. Kaupungissa vallitsi täydellinen sekasorto. Mochnacki koetti saada klupinsa uudestaan liikkeelle hajoittaaksensa koko hallintoneuvoston. Mutta oli jo syntynyt vastapuolue, joka yliopisto-nuorison avulla pakotti tämän herrasmiehen pötkimään piiloon. Vihdoin neuvosto pyysi kenraali Chlopicki'a ottamaan sotaväen ylikomennon. Hän suostui siihen ainoastaan sillä ehdolla että saisi diktaattori-vallan ja läksi Mars-kentälle, jossa julisti sotaväelle uuden virkansa.

Chlopicki'n tarkoituksena ei suinkaan ollut rikkoa välejä keisarin ja Venäjän kanssa. Päinvastoin lähetettiin ruhtinas Lubecki Pietariin sovittelua varten ja diktaattori itse lähetti Majesteetille alamaisen kirjeen, jossa rukoili kansakunnan harrasten pyyteiden täyttämistä ja vakuutti, "ett'ei tahdottu katkaista yhdyssiteitä keisarin ylhäisen tahdon kanssa". Varsovassa ja koko maassa oli kuitenkin hurmaus noussut korkeimmilleen, vaikka ulkonainen järjestys oli saatu palautetuksi diktaattorin pontevien tointen kautta. Oltiin yleisesti siinä luulossa, että sekä Ranska että Englanti olivat valmiina tekemään Puolalaisille tehokasta apua. Hallitusmiehet eivät jääneet tämän hurmauksen vaikutuksesta vapaiksi, ja niin tapahtui, että pari miestä lähetettiin ulkomaille valtiollista asemaa tunnustelemaan, toinen Pariisiin, toinen Lontoosen. He saivat pian kokea, että ulkomaiset vallat olivat kovin vähän kärkkäitä rupeamaan Puolan hyväksi sotaisiin seikkailuihin.

III.

PUOLALAISTEN KAPINA V. 1831.

Tammik. 19 p. 1831 Puolan valtiopäivät alkoivat ja, niinkuin arvata sopi, ei kauan viipynyt, ennenkuin hurjimmat hankkeet pääsivät valtaan. Nostettiin edustajakamarissa kysymys, että Nikolai ja koko Romanov'in suku oli hylättävä. Ehdotuksen alkuunpanija kuuluu olleen "Puolan Robespierre", vaikka eräs kreivi Soltyk toi sen esiin. Tammik. 25 p. päätös hätäisesti tehtiin ja Niemcewitz'in taitavalla kädellä se heti pantiin paperille. Oli tosin järkeviäkin ihmisiä, jotka käsittivät, että tämä oli hulluuden huippu; mutta yleisen mielipiteen pakoituksesta he vaikenivat. Kun valtiopäiväin päätös tuotiin ruhtinas Czartoryski'lle, hän huudahti: "olette Puolanmaan saattaneet perikatoon!" — Yhtä hyvin hänkin allekirjoitti. Ulkomaisissa hallituksissa päätös teki kovin huonon vaikutuksen. Lord Palmerston antoi Puolalaisten asiamiehelle Lontoossa suoraan tiedoksi, että he tällä tavoin itse olivat rikkoneet sen sopimuksen, jonka suurvallat Wien'in kongressissa olivat Puolan hyväksi tehneet, ja että jos Venäjän keisari ei ollut tarkasti noudattanut Puolalle antamaansa "karttaa", ei se ole hänen ja Puolalaisten välinen asia.

Sota oli nyt alkanut. Marsalkka Diebitsh, joka äskeisessä Turkin sodassa oli saanut kunnianimen "Sabalkanski" (Balkan'in poikki menijä), marssi rajan yli, tuoden 130,000 miestä ja 400 tykkiä. Puolalaisten armeija, jonka pääkomentaja oli kenraali Chlopicki, ei noussut paljon yli 70,000:n, varustettuna 130:llä tykillä; mutta suuri osa puolalaista jalkaväkeä oli kehnosti asestettuja ja vaillinaisesti harjoitettuja "viikatemiehiä"; ratsuväeltä puuttui hevosia ja tykistöltä harjaantunutta tykkikuntaa. Tästä heikommuudestaan huolimatta Puolalaiset ensialussa saivat muutamia etuja Venäläisistä, joiden päävoima oli lähestynyt Varsovaa. Helmik. 19 — 25 pp. välillä kesti verisiä taisteluita Grochov'in tienoilla (noin 5 kilometriä kaakkoon Varsovasta). Diebitch oli kadottanut paljon väkeä ja vetäytyi takaisin. Mutta kun Chlopicki oli pahasti haavoittunut ja poistui Krakovaan, tuli pääkomento ruhtinas Radziwill'ille, joka vei puolalaisen armeijan Varsovan varustusten suojaan. Kaupungissa oli hämmästys ja sekasorto suuri. Valtiopäivien jäsenistä jäi ainoastaan kolme-neljättä osaa paikoilleen. Asetettiin sotaneuvosto ja ruhtinas Radzivill'in sijaan pantiin nuori kenraali Skrzynecki pääkomentajaksi. Tämä, joka aivan hyvin ymmärsi, että jatkettu taistelu ei olisi kuin turmioksi, nosti Diebitsh'in kanssa kysymystä sovinnon teosta. Siihen vastattiin, että ensimäinen ehto oli sen päätöksen peruuttaminen, jolla keisari Nikolai oli julistettu Puolan valta-istuimelta hylätyksi. Mutta valtiopäivät, jotka yhä elivät siinä turhassa luulossa, että ulkovallat, etupäässä Ranska ja kenties Itävaltakin, olivat valmiit aseelliseen sekaannukseen, eivät ottaneet asiaa kuuleviin korviin ja päättivät pitkittää taistelua. Muutoin oli jo yleinen hajaannus ja sekasorto vallalla. Hallituskunnassa Lelevel, jyrkimmän kannan edustaja, harjoitti enintä vaikutusta; pari jäsentä kokonaan erosi, ja Czartoryski, jolla oli se arvo, että hän olisi voinut kaikkia johtaa, ei osannut muuta kuin seurata virtaa. Itse armeijassa oli eripuraisuus yleinen, ja eduskunta, sekaantumalla sekä hallituksen että kenraalien tehtäviin, hämmensi kaiken.

Sotatoimet tällä välin saivat uuden vauhdin. Loppupuolella Maaliskuuta Skrzynecki onnistui kukistamaan muutamat venäläiset osastot Varsovan itäpuolella. Huonommin menestyi kenraali Dvernicki'n retki Volhyniaan Huhtikuulla. Joutuen ahtaalle ylivoimaisten vihollisjoukkojen väliin, hänen täytyi vetäytyä Galitsian alueelle, jossa Itävaltalaiset riisuivat häneltä aseet ja ottivat hänet itsensä talteen. Sillä välin puolalaiset ainekset Litvassa kyllä nousivat aseisiin ja Varsovan valtiopäivät katsoivat asiakseen julistaa senpuolisten maakuntain yhdistämistä Puolaan; mutta siitä ei muuta tulosta ollut, kuin että sitä pikaisempi ja ankarampi loppu tehtiin senpuolisesta kapinasta. Toukok. 26 p. itse Puolan armeija kärsi kovan tappion Ostralenkan luona Narev'in varrella. Tämä onnettomuus olisi saattanut tuottaa pikaisen turmion, ellei juuri siihen aikaan Venäläisille olisi ilmaantunut toinen vihollinen, joka heidän joukkoihinsa levitti tuhoa ja alakuloisuutta. Se oli tuo Aasiasta tullut uusi ruttotauti, kolera, joka Moskovassa ja Pietarissa sekä muuallakin Venäjällä nyt oli ruvennut ankarasti raivoamaan ja venäläisessä armeijassa näkyy tehneen enemmän tuhoa kuin puolalaisessa. Kesäkuulla kuoli siihen tautiin sotamarsalkka Diebitsh ja vähäistä myöhemmin sekä suuriruhtinas Konstantino että tämän puoliso. Joku pysähdys sotaliikkeissä seurasi ja Puolan sotavoima ennätti tointua tappiostaan.

Vaan eripuraisuus ja kurin puute Puolalaisten sodanjohdossa oli pahempi tauti kuin itse kolera. Venäjän armeijalle taas tuli uusi, entistä jäntevämpi ylipäällikkö, sotamarsalkka Paskewitsh, joka päätti muuttaa sotasuunnitelman, ahdistaaksensa Varsovaa lännen puolelta, jossa kaupunki oli heikommin varustettu. Venäjän armeija vietiin, matkan päässä kaupungin alapuolelta, Veikselin yli, ja kun Preussista auliisti saatiin sekä ruokavaroja että muita tarpeita, seisoi Venäjän voima vihdoin pelättävässä kunnossa kaupungin länsipuolella, missä virta ei ollut suojaamassa. Skrzynecki, joka todellakin liian heikosti oli koettanut estää Venäläisten liikkeitä, luovutettiin ylipäällikkyydestä ja sijaan asetettiin kenraali Dembinski. Tämä oli kyllä jäntevä mies; mutta pontevien tointen aika oli jo mennyt. Varsovassa sillä välin epäjärjestys kasvoi äärimmilleen. Elok. 15 p. Jakobiinein klubi tunkeutui hallintoneuvostoon, joka hajosi. Ruhtinas Czartoryski pakeni erään armeijan-osaston leiriin eikä enää palannut. Väkijoukko, joka huusi että isänmaa oli myyty, surmasi ne vangit, jotka epäluulonalaisina oli ennen talteen otettu. Ulkonainen järjestys saatiin mitenkuten toimeen, kun valtiopäivät, jotka nyt olivat ainoana hallituskuntana, asettivat kenraali Krukoviecki’n hallituksen ja komennon esimieheksi.

Syysk. 4 p. Paskevitsh tarjosi seuraavat heittämysehdot: Puolalaiset tunnustakoot keisarin esivaltaa, mutta saavat kapinansa anteeksi; heille luvataan hallitusmuodon tarkkaa noudattamista; venäläinen varustusväki viedään pois maasta ja puolalaiset soturit saavat säilyttää ne sotilas-arvot, mitkä ovat kapinan aikana ansainneet. Tarjous oli odottamattoman edullinen ja kenraalit olisivat tahtoneet suostua. Mutta politikoitsijat panivat vastaan. Koko tarjous, niin arveltiin, on vain moskovalaista viekkautta; Puola on muka tarttunut aseisin itsenäisyytensä ja ikivanhain rajainsa saavuttamiseksi; "siinä viimeinen sanamme". Seuraavana päivänä Venäläiset alkoivat pommittaa esikaupunkeja, jotka olivat ainoastaan multavallituksilla suojeltuina. Vihdoin Syysk. 7 p. antautui kaupunki ehdottomasti. "Herra, Varsova on jalkainne juuressa", kirjoitti Paskewitsh keisarille. Europpalainen diplomatiia vain lausui: järjestys vallitsee Varsovassa. Pääosa Puolan armeijasta meni Preussin rajan yli ja riisui siellä aseet. Yksi osasto saattoi valtiopäivämiehet ja muut hallintotoimissa osalliset Galitsiaan, missä sitten tämäkin joukko Itävaltalaisille heitti aseensa.

* * * * *

Näin onnettoman lopun sai yritys, joka oli, ellei kokonaan aiheettomasti, ainakin ajattelemattomasti aloitettu, hurjain kiihkoilijain yllytyksestä, ja jonka vastustamiseen ja estämiseen oli järkeviltä isänmaan-ystäviltä puuttunut siveellistä voimaa sekä valtiollista älyä ja itsenäisyyttä. Tunnustaa täytyy, että Puolan entisyys, sen kärsimät vääryydet ja sen historiallinen kasvatus, joka oli itse kansanluonteen melkoisesti turmellut, — tämä kaikki oli pääsyynä tuohon onnettomaan hairaukseen. Vaan onnettomuuskin saattaa olla kasvattavainen, ja elävä kansallisuus, jommoinen Puolalaisten oli, ei ole surma-iskuilla kuoletettava. Kysymys oli nyt, voisiko kansallishenki vast’edes puhdistuneena elpyä uuteen elämään. Sillä hetkellä olot eivät suinkaan näyttäneet lupaavilta.

Rankaisu, joka kohtasi Puolan maata ja kansaa, oli varsin ankara. Kapinassa osalliset ylimykset lähtivät maanpakoon vieraille maille, etupäässä Ranskaan, ja niiden suuret maatilat korjattiin kruunun haltuun. Puolan kuningaskunta tosin ei lakannut olemasta. Mutta koko hallitusmeno tehtiin venäläiseksi ja sen etupäähän tuli "namiestnik'ina" eli varakuninkaana Paskevitsh venäläisten apumiesten ja kuvernöörien avulla. Aleksanteri I:n aikuinen "kartta" valtiopäivineen peruutettiin, ja sen sijaan keisarillinen julistus Helmik. 23 p. 1832 sääsi kuningaskunnalle n.k. "Organiset säännöt", joiden mukaan luvattiin maakunnallisia säätykokouksia sekä aateliskokouksia eri palatinaateissa, vieläpä persoonallista ja uskonnollista vapautta. Vaan, niinkuin sopii edeltäkäsin arvatakkin, ei näitäkään lupauksia tositoimessa noudatettu. Oikeastaan Puola ei enää ollut kuin erikseen hallittu osa Venäjän keisarikunnasta.

Ei sovi kieltää, että keisari Nikolai aseellisena voittajana oli tavallansa oikeutettu lakkauttamaan Puolan hallitusmuodon. Puolalaiset itse olivat sen ehdot rikkoneet ja vedonneet väkevämmän oikeuteen, eikä enää edes Wien'in kongressin sopimus vuodelta 1815 voinut antaa heille kansainvälistä tukea. Toinen kysymys on, eikö kohtuus ja todellinen valtioviisaus olisi kehoittanut leppeämpään menettelyyn. Olihan puolalaisessa ylimyskunnassakin useita, jotka eivät olleet kapinaan yhtyneet, ja olipa paljon ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta olivat totelleet johtavain henkilöiden käskyjä. Näistä aineksista olisi voittaja voinut rakentaa uusia perustuslaillisia oloja vanhalla pohjalla. Mutta Nikolain silmämääränä näkyy olleen antaa eurooppalaiselle kumouspuolueelle yleensä varoittava esimerkki. Tämä seikka ja kenties vielä enemmän se kiihkeä yllytys, jota Puolan pakolaiset yhäti harjoittivat, pahensi kukistetun kansan kovaa kohtaloa. Litvassa, Volhyniassa ja Podoliassa olivat toimenpiteet vielä ratkaisevammat. Vilnan puolalainen yliopisto lakkautettiin ja kaikista opetuslaitoksista niillä mailla Puolankieli poistettiin.

IV.

PASKEWITSH'IN HALLITUS VV. 1831 — 1856.

Oli niitä, jotka Puolan kukistumisen jälkeen sekä tahtoivat että saivat palata takaisin perintötiloillensa, vaikka heidän yhteiskunnallinen toimintansa jäi kireän valvonnan alaiseksi. Mutta oli niitäkin, joita, jos maahan olivat jääneet, kohtasi säälimätön vaino, — vankeus ja Siperiaan kuljetus. Olot pahenivat tuntuvasti, kun Pariisissa perustettu "kansalliskomitea", jonka esimiehenä oli Lelevel, oli alkanut Puolassa perustella salaliittoja, tehdäksensä muka Venäläisten hallituksen mahdottomaksi. Keväällä 1833 Lelevel ja hänen ystävänsä lähettivät liikkeelle aseellisen retkikunnan, joka 80-miehisenä tunkeutui Galitsian puolelta Lublin'in tienoille, nostaaksensa muka kansan kapinaan. Yritys sai kurjan lopun ja parikymmentä vangittiin ja rangaistiin. Mutta samalla koko maa julistettiin piiritystilaan, ja tämä laki, joka asetti kaikki kansalaiset sotilas-tuomio-istuinten alle, jäi kolmatta vuosikymmentä maata ja kansaa rasittamaan. Paskewitz, nyt nimitetty "Varsovan ruhtinaaksi", oli kelpo soturi, mutta kehno hallintomies. Oikeastaan ei jäänyt lopulta muuta hallintoa kuin poliisitoimi. Sensuuri tukehutti kaiken keskustelun semmoisistakin asioista, jotka tarkoittivat taloudellista, opillista tai siveellistä edistystä; sillä kaikessa vainuttiin valtiollisia hankkeita. Varsovan yliopisto ja tieteellinen seura hävitettiin ja kirjastot vietiin sotasaaliina Pietariin. Koulut laskettiin v. 1839 keisarikunnan valistusministerion alle. V. 1846 tulliraja kuningaskunnan ja keisarikunnan väliltä poistettiin. Lopullisena tarkoituksena oli epäilemättä sulattaa Puola kokonaan Venäjän yhteyteen, vaikka Paskevitsh'in arkuus omasta arvostaan esti viemästä asiaa viimeisille perille.

Sotamarsalkan hallituksen laatu ei riippunut yksistään hänen persoonallisesta luonteestaan, vaan oli täydessä sopusoinnussa keisari Nikolain oman tahdon kanssa. Suora ja rehellinen kuten aina, keisari selvästi ilmoitti katsantokantansa, kun hän syksyllä 1835, ensi kerran kapinan jälkeen Varsovassa käydessään, vastaanotti kaupunginhallituksen jäsenet. "Tiedän, hyvät herrat", kuului hallitsijan sanat, "mitä olette aikoneet minulle puhua, ja säästääkseni teiltä valeen, en tahdo että puheenne lausutaan. Samat lauselmat uskollisuudesta te viisi vuotta takaperin toitte eteeni vähäistä ennen kapinaa. Muutamia päiviä sen jälkeen olette valanne rikkoneet ja harjoittaneet hirveitä tekoja. Keisari Aleksanteri, joka oli hyväksenne tehnyt enemmän kuin mitä venäläisen keisarin olisi pitänyt tehdä, suosien teitä enemmän kuin omia alamaisiaan ja tehden teistä kukoistavimman ja onnellisimman kansakunnan, — keisari Aleksanteri sai palkakseen mustimman kiittämättömyyden. Te ette milloinkaan ole voineet tytyä mitä edullisimpaan asemaan ja olette lopulta itse särkeneet onnenne. — — — Jos itsepintaisesti pysytte unelmissanne erikois-kansallisuudesta, itsenäisestä Puolasta ja muista houreista, ette voi muuta kuin vetää ylitsenne suuria onnettomuuksia. Olen tänne rakennuttanut linnan, ja jos vähinkin meteli nousee, annan ampua kaupungin raunioksi, ja totta tosiaan minäpä en aio sitä uudesta rakentaa. — — — Minä tiedän, että ollaan kirjevaihdossa ulkomaiden kanssa ja että tänne lähetetään yllyttäviä kirjoituksia, eikä mikään poliisi maailmassa voi estää salaisia suhteita; teidän oma asianne on suorittaa poliisi-valvonta ja poistaa paha. — — — Jos käyttäydytte hyvin, jos täytätte kaikki velvollisuutenne, on isällinen huolenpitoni tuleva teille kaikille osaksi, ja hallitukseni, huolimatta siitä mitä on tapahtunut, on ajatteleva teidän parastanne."

Näissä ankaroissa sanoissa oli epäilemättä varsin paljon perää, mutta niistä puuttui se ylevämpi käsitys Puolan kärsimästä taudista, joka yksin olisi voinut parantaa sen vanhat ja nykyiset vammat, — puuttui se käsitys, ett'ei kidutus te'e ketään sairasta terveeksi. Itse asiassa Puolan parasta ajateltiin varsin vähän; päin vastoin sen laitokset yhä enemmän joutuivat epäkuntoon, sen oppilaitokset, joihin koetettiin, vaikka huonolla menestyksellä, asettaa venäjänkieli vallitsevaksi, huononivat huononemistaan, ja kirkon asiat saatettiin surkeaan sekasortoon. Ensiksikin uneerattu kirkko, joka v. 1596 oli väkinäisesti yhdistetty Paavin alaisuuteen, temmattiin v. 1839 yhtä väkinäisesti irti paavikunnasta. Tämä koski pääasiallisesti noita irroitettuja maakuntia, Volhyniaa ja Podoliaa. Mutta itse kuningaskunnassa Romalais-katholista kirkkoa kohdeltiin masentavalla ynseydellä ja se konkordaatti-sopimus, joka v. 1842 saatiin Paavin kanssa toimeen, ei milloinkaan tullut käytäntöön pannuksi. Seurauksena oli, että kirkkokin vähitellen vedettiin valtiollisen yllytyksen pyörteesen.

Ulkomaan tapaukset sen neljänneksen vuosisadan aikana, jona sotamarsalkka Paskewitsh Puolaa hallitsi, eivät maan rauhaa häirinneet, mutta ylläpitivät kuitenkin mielten jännitystä. V. 1846 tuo surkea Krakovan pieni tasavalta kukistettiin ja liitettiin Itävallan alueesen. Samana vuonna nousi itäisessä Galitsiassa itävaltalaisten viran-omaisten myötävaikutuksella talonpoikaismeteli puolalaisia maanomistajia vastaan; mutta Paskewitsh piti huolta siitä, ett'ei tämä mellakka saanut levitä Puolan kuningaskunnan alueelle. Ranskan Helmikuun vallankumous v. 1848 pani suuren osan Eurooppaa kuohuksiin. Itävallassa, Böhmissä ja vihdoin Unkarissa syntyi aseellinen taistelu, ja viimemainitussa maassa joku määrä Puolalaisiakin taisteli Unkarilaisten riveissä, paeten sitten Turkin puolelle, kun Paskewitsh venäläisen armeijan kanssa oli kukistanut Unkarilaisten vastarinnan. Mutta Puolassa tällä välin vallitsi kuolon hiljaisuus. Napoleon III:n nousu Ranskan keisarilliselle valtaistuimelle tietysti viritti Puolalaisissa vanhat napoleonilaiset muistot, vaan kovaan todellisuuteen ei siitä ollut mitään vaikutusta, ei sittenkään vaikka Ranska, Englanti ja Turkki vv. 1853 — 1856 tekivät yhteisen rynnäkön Venäjää vastaan. Sodan aikana ja Pariisissa solmitussa lopullisessa rauhanteossa kyllä valtiomiesten kesken joskus mainittiin Puolan nimeä, mutta ilman vakavampaa tarkoitusta.

Puolalainen siirtokunta, jonka pesäpaikkana oli Pariisi, oli jakaantuneena kahteen leiriin, jotka eivät aina noudattaneet samaa menettelytapaa, vaikka molemmat pyrkivät pitämään itsenäisyystoiveet vireillä. Tasavaltalaisen osaston päänä oli ollut Lelevel, joka v. 1861 kuoli Brysselissä. Lelevel ja hänen seuralaisensa asettivat toiveensa kaikkien maiden kumouspuolueisin ja valmistelivat, miten jaksoivat, uutta retkikuntaa Puolaan kapinan nostoa varten. Toimeliain mies siinä joukossa oli kenraali Mieroslavski, joka v. 1846 oli Posen'issa tehnyt onnistumattoman kapinan-yrityksen ja v. 1849 Baden'issa yhtä huonolla menestyksellä johtanut saksalaisen vallankumous-kapinan. Ylimyspuolueen etupäässä taas seisoi tuo ennen usein mainittu ruhtinas Adam Czartoryski, vapaan Puolan toivottu kuningas, joka asumastaan Hôtel-Lambert’ista Pariisissa ylläpiti diplomaatillista väliä sekä paavin että useiden hovien kanssa. Hänen pääministerinänsä ja diplomaattisten tointen johtajana oli hänen sisarensa poika, kreivi Ladislao eli Wladislav Zamoiski, hänkin osallisena edellisissä tapauksissa. Kun Adam Czartoryski v. 1861 kuoli 91 vuoden vanhana, astui hänen poikansa Wladislav Czartoryski puolalaisen pakolaiskunnan tunnustetuksi pääksi. Alituisena silmämääränä tälläkin puolueella oli synnyttää valtiollisia selkkauksia Venäjää vastaan ja sillä tavoin valmistaa Puolan itsenäisyyttä. Mutta, niinkuin pakolaisten aina käypi, hekin katselivat oloja ainoastaan omien toiveidensa silmälaseilla ja pettyivät surkeasti käytettävien keinojen suhteen. Näin tapahtui, että puolalaisen Emigrationin vaikutus seuraaviin tapauksiin ja Puolan kansan koko kohtaloon tuli olemaan mitä turmiollisin.

V.

ALEKSANTERI II:N ENSIMÄISET HALLITUSVUODET.

Kun Aleksanteri II astui hallitus-istuimelle, heräsi niin Puolassa kuin Venäjällä ja Suomessakin toivo paremmista, vapaamielisemmistä aioista. Kysymys oli vain, millä maltilla osattaisiin odottaa toivottujen parannusten kehitystä. Käydessään Varsovassa keväällä 1856, keisari lausui varoittavat sanat: "hyvät herrat, ei mitään unelmia!" Suotiin laaja anteeksi-antamus, josta kuitenkin puolalaiset siirtokunnat ulkomailla, etupäässä Czartoryski't ja heidän seuralaisensa, olivat ulos-suljetut. Varma onkin, että Aleksanteri aikoi täyttää Puolalaisten kohtuullisia vaatimuksia, ja se vapaampi tuulahdus, joka Venäjällä alkoi päästä valtaan, oli ylipäänsä Puolalaisille suosiollinen. Mutta juuri tuo ulkomailla vaikuttava pakolaiskunta, jonka ohjelmana oli: "kaikki taikka ei mitään", oli heti alusta sovinnollisille tarkoituksille suureksi haitaksi. Pahaksi onneksi pakolaiskunta ylläpiti salaista yhteyttä kotimaan kanssa ja johti laveissa piireissä, varsinkin Varsovassa, salahankkeiden toimeenpanoa. Tarkoituksena ei suinkaan ollut heti nostaa ilmikapinaa; tahdottiin vain mielen-osoituksilla herättää muun maailman huomiota ja passiivisella vastarinnalla vaikeuttaa venäläisen hallituksen toimenpiteitä. Oli näet ulkomaisessa pakolaiskunnassa muodostunut jonkinlainen uskonnollis-runollinen ohjelma, joka levisi emämaahan ja painoi leimansa seuraaviin tapauksiin. Puolan kansa oli muka "kansakuntain Kristus", jonka piti kärsimyksillänsä lunastaa ja vapauttaa koko ihmiskunta; niin lauloi Geneve-järven rannalla runoilija Krasinski, ja tämä sairaaloinen huumaus, joka koetti peittää nuo syvyydessä riehuvat kostontunteet, tunkeutui lumoavana myrkkynä läpi koko kansakunnan. Näin alkoivat jo kesällä 1860 Varsovassa isänmaallis-uskonnolliset mielen-osoitukset, jotka yhä kiihtyneinä lopulta veivät surkuteltaviin seurauksiin.

Syystä on väitetty, että keisari Aleksanteri II:n hallitus teki valtiollisen erehdyksen, kun ei ulotuttanut myönnettyä anteeksi-antamusta kaikkiin pakolaisiin, vieläpä itse Czartoryskeihin ja heidän ystäviinsä. Kotimaahansa palanneina niiden olisi täytynyt alistua oleviin oloihin. Jos taas eivät olisi kutsumusta noudattaneet, mikä useimpien suhteen kyllä on luultavaa, he nähtävästi kumminkin olisivat suuressa määrin kadottaneet vaikutusvaltaansa kotona-oleviin maanmiehiinsä ja sillä tavoin tulleet vaarattomiksi. Nyt sitä vastoin he saattoivat esiintyä marttiiroina ja Puolan tulevaisuuden oikeina edusmiehinä. Mutta oikeastaan näiden pakolaisten varsinaiseksi isänmaaksi tuli yleis-eurooppalainen vallankumouspuuha, jonka pyörteesen koettivat vetää rikkirevityn Puolan kansan.

Oli kuitenkin vireillä eräs käytännöllisempi suunta, joka tarkoitti maan taloudellisten olojen, varsinkin maanviljelyksen, parantamista ja talonpoikaisen maalaiskansan kohottamista Puolanmaalla. V. 1857 oli saatu lupa perustaa yleinen Maanviljelysseura. Yrityksen johdossa seisoi kreivi Andreas Zamoiski, Pariisissa oleskelevan Wladislav'in veli ja siis hänkin Adam Czartoryski’n sisarenpoika. Maanviljelysseura sai pian 3000 jäsentä ympäri maan, mutta johto oli tietysti Varsovassa, jossa yleinen vuosikokous pidettiin Helmikuussa. V. 1859 seura sai tärkeän yhteiskunnallisen kysymyksen pohtiaksensa. Venäjällä par'aikaa valmistettiin tuota suurta talonpoikais-kysymystä, minkä tuloksena vihdoin oli keisarillinen julistus Maalisk. 3 p. (Helmik. 19 p.) 1861, joka antoi kaikille maaorjille keisarikunnassa vapauden sekä soveliaan alan maata lunastettavaksi omaisuudeksi. Puolan kuningaskunnassa oli tämä kysymys sen vuoksi helpompi ratkaista, että jo Napoleon I, perustaessaan Varsovan herttuakunnan, oli julistanut talonpojat persoonallisesti vapaiksi; nyt oli vain säädettävä, millä tavoin saisivat viljelemänsä maan omaksensa. Siinä kohden hallitus oli määrännyt, että päivätyöt olivat muutettavat ikuiseksi vuokramaksuksi; tarkemmat määräykset jätettiin Maanviljelysseuran harkittaviksi. Asia oli luonnoltaan mitä vaikeinta ja hämmentyikin ennen pitkää valtiollisen kiihoituksen kuohuun.

Ruhtinas Paskewitsh oli kuollut Helmikuussa 1856, ja hänen seuraajakseen tuli Sevastopolin puolustaja, ruhtinas Mikael Gortshakov, luonteeltaan lempeämpi mies kuin edellinen, mutta varsin vähän luottavainen Puolalaisten suhteen, joiden kanssa hän edellisen kapinan kukistamisessa oli tehnyt ensimäisen tuttavuutensa. Pahimpana esteenä vapaamielisemmin suunnan voimistumiselle oli kumminkin Paavali Muchanov, opetus-asiain johtaja ja koko siviilihallinnon päällikkö, venäläinen sekä kansallisuudelta että uskonnolta ja muutoin mielipiteiltään aivan Nikolain aikuinen mies. Niinpä hän osasi tyhjäksi tehdä Puolalaisten hartaimman toivomuksen saada Varsovan yliopisto jälleen kuntoon. Samoin keisarin suullisesti antama lupaus, että Nikolain v. 1832 "Organisissa säännöissä" säädetyt maakunta-kokoukset nyt vihdoin tulisivat toteutumaan, jäi kuin jäikin täyttämättä. Muutoin hallinnon räikeimmät väärinkäytökset kyllä poistettiin ja järkevät ihmiset kyllä huomasivat, että tällä tiellä vähitellen saatettaisiin päästä kansallisten olojen uudistukseen.

Mutta tätä rauhallista kehitystä vastusti ja häiritsi eräs yltiöpäinen joukkio, joka, ottaen ohjeensa ulkomailla oleskelevalta pakolaiskunnalta, muodostui salaiseksi kumous-johtokunnaksi ja vähitellen levitti vaikutuksensa kaikkiin maakuntiin. Kun sensuuri esti kaiken vakaisen keskustelun maan valtiollisesta asemasta, oli salaisten julkaisujen vaikutus, varsinkin kokemattomaan nuorisoon, erinomaisen suuri, ja kypsyneempiäkin miehiä peloitti syytös maanpetturiudesta, mikä leima painettiin jokaiseen, joka uskalsi olla missään tekemisissä venäläisen hallituksen kanssa. Tarkoituksena oli tehdä Venäläisille muka mahdottomaksi enää maata hallita ja tahdottiin sen ohessa kääntää ulkomaiden huomiota Puolan kärsimyksiin. Viimemainittua tarkoitusta varten pidettiin julkiset mielen-osoitukset tärkeänä keinona. Jo kesällä 1860 pantiin toimeen kansallinen mielen osoitus, kun erään v. 1831 kaatuneen kenraalin leski haudattiin. Marrask. 29 p. koottiin Varsovan väestö Karmeliitta-luostarin edustalla kirkolliseen juhlakulkueesen entisen kapinan kolmenkymmenen-vuotiseksi muistoksi; veisattiin litaniioja ja jaettiin Kosciusco'n muotokuvia, vaan ei mitään sen pahempaa tapahtunut. Mutta seuraavana vuonna Helmik. 25 p. 1861 oli Grochov'in tappelun vuosipäivä; kaatuneiden kunniaksi järjestettiin suurenmoinen juhlakulkue litaniioineen. Silläkään kertaa, vaikka poliisi vihdoin hajoitti väkijoukon, ei suurempaa onnettomuutta tapahtunut, kuin että joitakuita henkilöitä otettiin kiini. Kaksi päivää sen jälkeen pantiin toimeen uusi, vielä suurempi mielen-osoitus, jonka näkyväisenä tarkoituksena oli vaatia, että toissa-päivänä vangitut päästettäisiin vapaiksi, mutta varsinaisena silmämääränä oli pakoittaa Maanviljelysseuran silloin vuosikokousta pitävät jäsenet yhtymään kansalliseen liikkeesen. Joku yhteentörmäys näytti välttämättömältä. Sotaväkeä oli asetettu suojelemaan sekä Maanviljelysseuran kokous-salia että ruhtinas Gortshakov'in asuntoa (entisessä kuninkaallisessa palatsissa). Erästä jalkaväen joukkoa, joka kohtasi kulkuetta, tervehdittiin vihellyksillä ja viskatuilla kivillä; se vastasi yhdellä kiväärinlaukauksella keskelle tiheätä ihmisjoukkoa, josta viisi miestä ammuttiin kuoliaaksi. Näin oli ensimäinen verenpisara vuodatettu. Maanviljelysseura heti lopetti kokouksensa ja sen etevimmät jäsenet, kreivi Zamoiski etupäässä, lähtivät ruhtinaan luo vaatimaan hyvitystä sotaväen väkivallasta aseetonta väkijoukkoa vastaan. Samaa asiaa ajoi myöhemmin illalla eräs porvariston lähetyskunta. Gortshakov oli varsin hämmästynyt ja jätti järjestyksen hoidon eräälle porvariston valitsemalle valiokunnalle. Maalisk. 1 p. koko kaupunki vietti suurimmalla hartaudella ja mallikelpoisessa järjestyksessä kaatuneiden hautajaiset. Samaan aikaan valmistettiin Maanviljelysseurassa keisarille lähetettävä adressi, joka karkeassa muodossa, mutta aivan ylimalkaisesti, esitti maan ja kansan kärsimyksiä. Se oli protesti, eikä mikään anomus.

Tällä hetkellä astui näyttämölle eräs Puolan ylimyskuntaan kuuluva mies, joka pitkät aiat oli mielessään kypsyttänyt täydellisen ohjelman isänmaansa uudistamista varten laillisten ja rauhallisten keinojen kautta. Se oli markiisi Aleksanteri Wielopolski, syntynyt v. 1803 ja niinmuodoin tähän aikaan 58 vuoden vanha. Valtiollista kokemusta häneltä ei kokonaan puuttunut. Loppuvuodella 1830 hän oli silloisen väliaikaisen hallituksen asiamiehenä lähetetty Lontoosen ja siellä saanut muutamien kuukausien kuluessa tarpeeksi kokea, kuinka vähän läntiset suurvallat olivat taipuvaisia tekemään minkäänlaisia uhrauksia Puolan tähden. Saatuaan sitten kapinan kukistumisen jälkeen palata maatiloilleen läntisessä Puolassa, hän oli käyttänyt aikaansa alustalaistensa hoitoon ja tieteellisiin harrastuksiin. Valtiollisiin toimiin ei ollut siihen aikaan mitään tilaisuutta. Mutta nuo v. 1846 Itävallan hallituksen myötävaikutuksella tapahtuneet hirmuteot puolalaisia herroja vastaan itäisessä Galitsiassa antoivat aihetta ankaraan kirjeesen ruhtinas Metternich'ille, joka julkaisu painettiin Pariisissa samana vuonna. Tässä lausuttiin suoraan, että Puolan kansan tulevaisuus oli etsittävä sovinnollisessa yhteis-elämässä Venäjän samansukuisen kansan kanssa. Ajatus ei ollut ihka uusi; jo Adam Czartoryski nuoruudessaan oli Aleksanteri I:n ystävänä tätä ohjelmaa, ainakin käytännössä, tunnustanut. Mutta se suunta, joka par'aikaa pyrki yleistä mielipidettä vallitsemaan, ajoi ihan toisia tarkoituksia: ei mitään alistumista, vaan Puolan entinen itsenäisyys ja sen entiset rajat Dnieperiin asti. Se adressi keisarille, minkä Wielopolski oli Maanviljelysseuran vuosikokoukselle ehdottanut, oli hylätty juuri siitä syystä, että se muka oli liian alamainen, liian vähän vaativainen.

Kaksi eri ohjelmaa oli niinmuodoin olemassa Puolan olojen uudistusta varten Aleksanteri II:n vapaamielisten taipumusten perusteella: toinen, joka ei luullut voivansa tyytyä vähempään kuin Puolan entiseen riippumattomuuteen ja suuruuteen; toinen, joka ei vaatinut muuta kuin hallinnollista itsenäisyyttä ja olojen vähittäistä kehitystä. Näiden suuntien välillä alkoi taistelu, josta maan ja kansan koko tulevaisuus tuli riippumaan.

VI.

MARKIISI WIELOPOLSKI'N UUDISTUSPUUHAT.

Maalisk. 6 p. oli Wielopolski kutsuttu ruhtinas Gortshakov'in puheille, antamaan neuvoja, mitenkä maan oloja pitäisi parantaa. Hänen ensimäinen ehdotuksensa oli, että 1815 vuoden hallitusmuoto edustuslaitoksineen olisi jälleen pantava voimaan: mutta siitä täytyi toistaiseksi luopua, koska huomautettiin mahdottomaksi, että keisari nykyhetkellä myöntäisi Puolalaisille, mitä ei keisarikunnalla vielä ollut. Markiisi tämän johdosta laski pääpainon kuningaskunnan hallinnolliseen itsenäisyyteen ja lupasi astua hallituskuntaan, jos muutamat pääehdot täytettäisiin. Ehdotus, vähän supistettuna, lähetettiin Pietariin ja kärsi siellä vielä melkoisia supistuksia. Päätettiin asettaa eräs valtioneuvosto, kokoonkutsuttava kerta vuodessa ja kokoonpantuna hallituksen nimittämistä etevistä kotimaisista miehistä. Opetus- ja kirkollisten asiain järjestämistä varten oli asetettava erinäinen toimituskunta, jonka päälliköksi määrättiin Wielopolski; koululaitos oli täydellisesti uudistettava ja yliopiston verosta, minkä Wielopolski oli ehdottanut, piti järjestettämän eri tiedekunnat "korkeakouluiksi". Vihdoin piti lääneissä ja piirikunnissa järjestettämän neuvostoja paikallisten asiain hoitoa varten. Tämä oli tosin ainoastaan pientä alkua suotaviin uudistuksiin. Mutta Wielopolski, joka toivoi, että tätä tietä vähitellen päästäisiin tarkoittamillensa perille, otti vastaan tarjotun luottamustoimen Maalisk. 27 p.

Sillä välin oli mielten tila sekä pääkaupungissa että maaseuduilla melkoisesti pahentunut. Uskonnollisvaltiolliset mielen-osoitukset kirkoissa ja kaduilla, surupukuineen litaniioineen, yhä jatkuivat. Kymmentä päivää aikaisemmin Muchanov sisä-asiain päällikkönä oli uudistanut erään vanhan salaisen kiertokirjeen, joka käski kruununpalvelijain kehoittaa talonpoikia pitämään silmällä maalla liikkuvia yllyttäjiä. Asia tuli pian yleisesti tunnetuksi ja synnytti paljon mielipahaa; syytettiin hallitusta tarkoituksesta yllyttää alustalaiset aatelisia isäntiä vastaan. Ruhtinas Gortshakov teki parastaan korjatakseen tämän erehdyksen, ja Muchanov sai eron virastansa. Mutta asia vielä paheni, kun Maanviljelysseuran valiokunta Maalisk. 20 p. antoi vastajulistuksen, joka seuran asiamiesten kautta levitettiin kirkoissa luettavaksi. Siinä opetettiin, että Maanviljelysseura jo oli aateliston yhteisellä suostumuksella päättänyt, että alustalaisten päivätyöt olivat suorastaan lakkautettavat ja maiden lunastus tapahtuva jollakin finansi-operatsioonilla, jonka laatua ei ilmoitettu, eikä voitukaan ilmoittaa, kosk'ei sitä vielä keksitty. Itse teossa oli Maanviljelysseura tällä tavoin anastanut päätösvallan, johon välttämättömästi tarvittiin valtion välitystä.

Markiisi katsoi asianmukaiseksi, että talonpoikaiskysymyksen ratkaisu pysyisi hallituksen käsissä ja kutsui seuran jäsenistä erinäisen komissionin asiata pohtimaan. Mutta samassa hän sai ruhtinas Gortshakov'in suostumuksen siihen, että itse Maanviljelysseura Huhtik. 5 p. lakkautettiin. Tämä toimenpide, vaikka itsessään aivan oikeutettu, koska Seuralta puuttui sekä kyky että valta säätämään lakia, oli, mielissä vallitsevaan kiihtymykseen nähden, sillä hetkellä kovin varomaton. Tätä tilaisuutta oli kumouspuolue kärkäs käyttämään hyväksensä. Jo Huhtik. 7 p. pantiin toimeen suuret mielenosoitukset Maanviljelysseuran valiokunnan ja kreivi Zamoiski'n kunniaksi. Kuninkaallisen linnan edustalla oli sotaväkeä. Ruhtinas Gortshakov meni itse väkijoukon sekaan, kehoittaen ihmisiä lähtemään hajalle, ett'ei täytyisi ryhtyä ankarimpiin keinoihin. Hänelle vastattiin karkeasti: me olemme täällä kotosalla, teidän on asia lähteä tiehenne. Kuitenkin väkijoukko hajosi sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä, sunnuntaina Huhtik. 8 p., saatiin vielä suuremmat joukot liikkeelle. Komppaniia jalkaväkeä, santarmien ja kasakkain avustamana, pantiin katua puhdistamaan. Hajoomiskehoitukseen vastattiin viskatuilla kivillä ja haloilla; vihdoin sotaväki sai käskyn ampua: kymmenen henkeä saivat surmansa ja noin satakunta tuli haavoitetuksi. Joukko lankesi polvilleen, veisaten litaniioja, ja saatiin ainoastaan vaivalla hajoomaan, sitten kun 70 pahimmista yllyttäjistä oli vangittu.

Tämmöisten surullisten tapausten estämiseksi julkaistiin heti asetus, joka kielsi väenkokoontumisia kaduilla ja toreilla; se oli sen puolesta erittäin kiitettävä sääntö, että rikokset sitä vastaan siirrettiin sotilasoikeuksien piiristä tavallisten tuomio-istuinten tuomittaviksi. Mutta vastustus alkoi levitä itse virkamies-piireihin; sisäasiain päällikkö luopui virastansa ja Wielopolski'n täytyi ottaa tämäkin ala hoitoonsa. Mielenosoitukset kaduilla kyllä lakkasivat; mutta kirkoissa jatkettiin papiston myötävaikutuksella entistä kiihoittavaa menoa. Kouluissakin kurittomuus nousi korkeimmilleen ja maaseuduilla salaisen johdon valta järjestyi säännölliseksi pakkovallaksi, joka peloituksilla ja häväistyksillä ajoi maltilliset ainekset joko vaikenemaan tai liikkeesen yhtymään. Tuo salainen valta oli järjestetty suurella taidolla; pitkin maakuntia asiamiehet ryhmitettiin satakuntiin ja kymmenkuntiin, joiden kunkin jäsenet eivät tunteneet kuin lähimmän päällikkönsä.

Hallituksen lainlaatimus-toimet edistyivät jotenkin nopeasti myönnettyjen parannuksien perusteella. Jo Toukok. 16 p. 1861 ilmestyi laki päivätöiden muuttamisesta vastaavaksi rahaveroksi, tulevasta Lokakuusta alkaen. Maanviljelysseura oli, kuten näimme, tahtonut lakkauttaa päivätyöt ilman korvauksetta, jonka tähden tämä nyt säädetty kohtuullinen menettelytapa ei saavuttanut "yleisen mielipiteen" hyväksymistä. Kesäk. 5 p. julkaistiin asetus perustettavasta valtioneuvostosta; sekään ei voinut tyydyttää, koska se ei ollut kansan valitsemaa eduskuntaa eikä sen valta ollut muu kuin neuvoa-antavainen. Mutta unohdettiin taikka ei tahdottu tietää, että tämä oli vain alkua parempaan. Myöskin opetus-olojen ja kirkollisten parannusten järjestämisessä Wielopolski kohtasi alituista vastahankaa.

Näillä aioin tapahtui sekä hänelle että koko maalle se korvaamaton onnettomuus, että Puolan ylimmäinen hallitusmies, tuo sävyisä ja oloihin jo perehtynyt ruhtinas Mikael Gortshakov Toukokuun lopussa kuoli. Pietarissa oltiin Puolan oloista kovin epäilevällä kannalla. Ensi aluksi lähetettiin Gortshakov'in seuraajaksi eräs kenraali Sukhozanet, entinen sotaministeri, joka tahdottiin kunniallisella tavalla siitä virasta poistaa. Tämän miehen mielivaltainen luonne uhkasi koko aseman pilata; sotaoikeudet ryhtyivät taas täyteen toimeen ja ihmisiä vietiin muitta mutkitta Siperiaan. Wielopolski, joka ei voinut tähän hallitustapaan suostua, vaati eronsa. Mutta koska eräs kreivi Lambert jo oli määrätty maan ylimmäiseksi käskynhaltiaksi, käskettiin markiisin pysyä asemillaan, kunnes tämä olisi saapunut.

Kreivi Charles Lambert, sukuperältään ranskalainen, oli kyllä kunnon mies, varsin hyvänsävyinen, mutta jotenkin heikko sekä luonteeltaan että terveydeltänsä. Kuunneltuaan ensin vastustus-puolueen kuiskauksia, hän lopulta, kun epäjärjestykset joka haaralta karttuivat, julisti koko maan piiritystilaan.

Salaisen hallituksen ohjelmana oli nyt toimeenpanna muistojuhlia, joilla kiihko Warsovassa ja maaseuduilla pidettiin vireillä ja Venäläisiä pyydettiin ärsyttää. Elokuun keskipalkoilla oli juhlaa vietetty Puolan ja Litvan yhdistymisestä v. 1569. Litvassa olevat Puolalaiset tietysti yhtyivät tähän liikkeesen ja sekä Vilnassa että Kovnossa tapahtui yhteentörmäyksiä, joissa verta vuoti. Vähäistä myöhemmin juhlittiin Dubienkan v. 1792 tapahtuneen tappelun muistoksi. Lokak. 10 p. taas järjestettiin Horodlossa Bug'in varrella lähellä Lublin'iä suuri valtiollis-kirkollinen juhlallisuus muka Volhynian ja Podolian yhdistymisen muistoksi v. 1413; ainoastaan venäläisen sotapäällikön maltti esti verenvuodatusta. Pahempia seurauksia aiheutui surujuhlasta Kosiuscon kunniaksi Varsovassa Lokak. 16 p. Itse tuomiokirkossa veisattiin kapinallisia lauluja ja kun tätä jatkettiin läpi yön aamuun asti, ajettiin viimein väkijoukko poliisivoimalla ulos. Mutta papisto otti tästä aiheen sulkeakseen kaikki kaupungin kirkot, koska muka pyhiä paikkoja oli häväisty. Silloin kreivi Lambert, jonka ruumiillisetkin voimat olivat lopussa, sai pyynnöstään eron, ja kenraali Sukhozanet sai taas väliaikaisesti hallitus-ohjat.

Näissä sekavissa oloissa Wielopolski'n valmistamat uudistukset eivät voineet edistyä niin nopeasti kuin suotavaa olisi ollut. Valtioneuvosto oli kuitenkin kokoontunut. Laki-ehdotukset opetuslaitoksista ja alustalaisten oikeudesta lunastaa tilojaan olivat valmiina. Samoin oli saatu suoritetuksi uusi lain-ehdotus Juutalaisten yhteiskunnallisista oikeuksista, asia joka Puolassa oli erittäin tärkeä, koska melkein koko kauppasääty oli Mooseksen uskolaisia. Mutta Sukhozanet'in ja Wielopolski'n välillä virisi erimielisyys korkeimmilleen. Markiisi tahtoi erota, mutta kutsuttiin Marraskuun alussa Pietariin ja viivytettiin siellä kahdeksatta kuukautta, sill'aikaa kuin hänen laki-ehdotuksiansa keisarin lähisyydessä monipuolisesti tarkasteltiin.

Viikko sen jälkeen kuin Wielopolski oli lähtenyt, Sukhozanet eroitettiin virasta, ja sijaan lähetettiin kenraali Aleksanteri Lüders, eräs 71 vuoden vanha virkeä ukko, joka oli sota-asioissa kyllä kokenut, mutta hallintotoimista kovin vähän huvitettu. Tästä oli seurauksena, että Lüders'in venäläinen kanslia anasti haltuunsa tärkeimmät asiat ja koko siviilihallinto joutui rappiolle. Toiselta puolen piiritystila antoi tilaisuutta pahimpaan mielivaltaan ja väärinkäytökseen. Tätä kaikkea kumouspuolue käytti eduksensa, eikä kauan viipynyt, ennen kuin tuo salainen hallitus, kuleksivain kiihottajainsa ja kiertokirjeidensä kautta harjoitti todellisempaa valtaa kuin virallinen hallitus. "Passiivinen vastarinta", kuten sitä nimitettiin, alkoi jo kehittyä väkivaltaiseen muotoon. Kun Tammikuussa 1862 uusi arkkipiispa Felinski jälleen oli avannut Varsovan kirkot, alkoivat niissä mielen-osoitukset uudestaan.

Näin tuo kuumeentapainen tila, joka piti mielet levottomassa jännityksessä, jatkui talven läpitse ja pitkin kevättä 1862. Syy ei ollut yksistään noissa kapinaa tarkoittavissa yllytyksissä, vaan yhtä paljon Venäjän hallituksen epäröivissä toimenpiteissä, jotka järkähyttivät luottamuksen luvattuihin parannuksiin. Alituiset vaihdot korkeimmassa käskynhaltiudessa ja kahnaukset siviilihallinnon ja sotilaskomennon kesken vaikuttivat, ett'ei mitään vakaantunutta ohjelmaa voitu noudattaa. Itse Pietarissa, keisarin läheisyydessä, oltiin kauan aikaa erimielisiä siitä, mikä määrä itsehallintoa sopisi Puolan kuningaskunnalle myöntää. Ylipäänsä yleinen mielipide Venäjällä oli Puolalaisille varsin suopea, mutta vanhan järjestelmän miehet, joilla vielä oli paljon vaikutusvaltaa, pyrkivät miten mahdollista supistamaan tai ainakin hidastuttamaan luvattuja uudistustoimia ja saattoivat vastahankansa perusteeksi esiintuoda sekä Puolalaisten vanhastaan tunnettua epäluotettavuutta että maassa yhä yltyvää kiihkotilaa. Samalla kertaa sekä Preussi että Itävalta, joilla kumpaisellakin oli kappaleita Puolan kansallisuutta hallussaan, eivät suinkaan suopein silmin katsoneet uusien olojen syntymistä kuningaskunnassa.

Vihdoin viimeinkin oli kumminkin markiisi Wielopolskin onnistunut maltillisella ja luottamusta herättävällä käytöksellään päästä Pietarissa tarkoitustensa perille. Päätettiin korkeimmassa paikassa, että Puolan sisällinen hallinto oli kokonaan eroitettava keisarikunnan viranomaisista, että keisarin edusmieheksi Varsovassa oli asetettava Aleksanteri II:n veli, Suuriruhtinas Konstantino Nikolajevitsh, että piiritystila oli vähitellen lakkautettava ja siviili-oikeuslaitos siis pantava voimaansa, ja että siviilihallinnon päälliköksi oli asetettava näiden uudistusten alkuunpanija markiisi Wielopolski. Tämä uusi hallitusmuoto oli epäilemättä vähemmin loistava kuin se, minkä Aleksanteri I v. 1815 oli Puolan kuningaskunnalle lahjoittanut; muun muassa puuttui varsinaista kansan-edustusta, koska hallituksen asettama Valtioneuvosto harjoitti ainoastaan neuvon-antamisen ja anomisen valtaa. Mutta tällä hetkellä ei sopinutkaan laveampaa itsehallintoa pyytää. Koko hallintokoneisto oli kumminkin uskottava puolalaisten kansalaisten omiin käsiin, ja erinäiseksi suosion-osoitukseksi oli katsottava jalon ja hyväntahtoisen Konstantinon nimitys hallitsijan paikalliseksi edusmieheksi.

Kesäk. 14 p. 1862 Wielopolski saapui Varsovaan, ryhtyäkseen uuden virkansa toimiin. Hän heti kääntyi maan etevimpien miesten puoleen, saadakseen heidän isänmaallista myötävaikutustaan. Mutta häntä vastaanotettiin ylipäänsä varsin kylmästi. Aateliston johtomiehet, etupäässä Andreas Zamoiski, eivät voineet sulattaa, että Maanviljelysseura oli lakkautettu, ja pysyivät itsepintaisesti uudistustointen ulkopuolella. Kumouspuolue vielä jyrkemmin vastusti kaikkia parannuksia jo senkin vuoksi, että ne olivat Venäläisten myöntämiä. Paitsi sitä asetettiin ehtoja, joista hyvin tiedettiin, ett'ei keisari paraimmallakaan tahdolla olisi voinut, Venäläisten kansallistuntoa loukkaamatta, niihin myöntyä. Wielopolskille luettiin viaksi, ett'ei hän saanut toimeen Litvan ja Länsi-Venäjän yhdistämistä Puolaan. Tämä järjetön vaatimus rikkoi kaikki sovinnon mahdollisuudet. Kun salainen valta kumminkin pelkäsi, että Wielopolski'n järjestelmä pääsisi mielissä voitolle, ryhdyttiin taas väkivaltaisiin toimiin ja uusi hämmingin aika alkoi.

VIII.

SALAMURHAN-YRITYKSET. ILMI-KAPINA v. 1863.

Kesäk. 27 p., muutamia päiviä ennen kuin Suuriruhtinas oli saapunut, tehtiin murhan-yritys kenraali Lüders'iä vastaan. Itse Suuriruhtinasta aiottiin murhata rautatie-asemalla, hänen saapuessaan puolisonsa kanssa, ja Heinäk. 3 p. tehtiinkin häntä vastaan murhanyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut. Kuukautta myöhemmin Wielopolski'a vastaan yritettiin samanlaista rikosta. Kolme rikoksen-tekijää tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Mutta salainen keskushallitus julisti heidät marttiiroiksi, käskien pitää julkisia rukouksia heidän edestänsä, ja pääkaupungin hienottaret kunnioittivat näiden muka isänmaallisten miesten muistoa. Tarkastukset, jotka murhan-yritysten johdosta pantiin toimeen ja joissa 66 salaisen hallituksen jäsenistä otettiin kiinni, saattoi myöskin ilmi salaliiton ohjesäännöt. Tämä asiakirja ei enää sallinut epäilystä siitä, että tuo "Kansallinen keskuskomitea", kuten se itseänsä nimitti, tarkoitti ja valmisti yleistä kapinaa, että se sitä varten kokosi aseita ja keräsi rahavaroja, että sen aikomuksena oli itse Venäjänmaallakin yllyttää tyytymättömät ainekset yhteistä vihollista, s.o. Venäjän hallitusta vastaan. Näihin paljastuksiin "Keskuskomitea" vastasi (Syysk. 1 p.) ilmoittamalla, että se juuri katsoikin itseänsä kansan todelliseksi ja lailliseksi hallitukseksi. Yleinen mielipide maassa nähtävästi ei ollut pahantekijäin puolella; päinvastoin kauhistus ja mielipaha näkyy olleen maaseuduilla varsin suuri, ja suuriruhtinaan julistus Elok. 27 p., joka vetosi Puolalaisten isänmaan-rakkauteen ilkitöiden ehkäisemiseksi, kohtasi paljon myötätuntoisuutta. Mutta yleinen mielipide oli yleensä heikko ja helposti eksytetty. Aateliston joukossa oli kyllä maltillista osaa, joka oivalsi, mihin tämä hurja meno lopulta veisi. Niinpä Syyskuun alussa noin 300 aatelismiestä kokoontuivat Varsovaan. Alkuperäinen tarkoitus oli erinäisessä adressissa kääntyä Suuriruhtinaan puoleen, lausumalla rehellisten ihmisten inhoa siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta kun ei sovittu sisällyksestä ja kun ei kreivi Zamoiski tahtonut yhtyä tähän mielen-osoitukseen, jäi yritys sillensä. Sen sijaan allekirjoitettiin Syysk. 11 p. kreivin luona eräs hänelle osoitettu kirjelmä, jossa kokoontuneet pyysivät häntä esittämään Hänen Keisarilliselle Korkeudelleen kansan tarpeita ja vaatimuksia. Mutta näin muodostuneena kirjelmä pääasiallisesti muuttui valituskirjaksi, jossa vanhat ja uudet kärsimykset lueteltiin ja sovinnollista mieltä tuskin nimeksikään tuli näkyviin. Päinvastoin kirjelmän viimeiset lauseet katkaisivat kaikki sovinnon mahdollisuudet. Ne kuuluivat:

"Puolalaisina emme voi hallitusta kannattaa, ellei tämä hallitus tule puolalaiseksi ja ellei kaikki ne maakunnat, jotka muodostavat isänmaamme, tule yhteenliitettäviksi ja nauttimaan perustuslaillista hallitusmuotoa ja vapaita laitoksia."

"Julistuksessaan Suuriruhtinas itse on käsittänyt ja kunnioituksella maininnut rakkautemme isänmaahan; mutta tätä rakkautta ei voida ositella; jos rakastamme isänmaatamme, sitä rakastamme kokonaisuudessaan niissä rajoissa, mitkä Jumala on sille antanut ja historia vahvistanut."

Nämä sointuvat lauselmat selvästi ilmoittivat, ett'ei mitään sovintoa voisi syntyä, ennen kuin kaikki ne alat, joissa Puola muinoin oli hallinnut litvalaisen ja pikkuvenäläisen väestön yli, jälleen siihen yhdistettäisiin. Sananmukaisesti näytti siinä olevan sekin vaatimus, että vielä Posenin ja Galitsian maat pitäisi Venäjän keisarin toimesta takaisin hankittaman. Näytti todellakin siltä, että Puolan aatelisherrat eivät olleet historiasta mitään oppineet.

Tämä surullinen käänne asiassa on epäilemättä luettava kreivi Andreas Zamoiski'n syyksi. Asemansa ja nauttimansa arvon kautta hän yksin olisi voinut johtaa olot sovinnollisille perille. Mutta hän ei ollut se mies, joka olisi pannut kansan-suosiotansa alttiiksi kansan pelastamiseksi, ja näin hän joutui muiden johdettavaksi. Kohta sen jälkeen hän sai käskyn lähteä Pietariin, tekemään keisarille selkoa kannastansa. Hän ei noudattanut käskyä, vaan matkusti sen sijaan Pariisiin, jossa niin muodoin yhtyi tuohon Puolan kansalle niin paljon vahinkoa jo tehneesen pakolaiskuntaan.

Yleinen asema oli todellakin kummallinen. Wielopolski'n väsymättömällä toimella uudistuspuuhat edistyivät hyvin. Alustalaismaiden arvaus lunastusta varten kulki tasaista menoaan. Koululaitoksen uudistus edistyi erittäin nopeasti; kolmenkymmenen-vuotisen lakkautuksen perästä Varsovan yliopisto syntyi uudestaan ja sai opettajakunnan, etevämmän kuin mitä oli toivottukaan. Uusia lakiehdotuksia oli yhä tekeillä: rikoslaki oli uudistettava, samoin kunnallis-asetus, Puolan pankin ohjesääntö, jonka ohessa uusi maanviljelys-pankki oli perustettava alustalaismaiden lunastamista varten, y.m. Toiselta puolen oli kumouspuolueen vastahanka jo käynyt aivan julkiseksi. Lokakuussa 1862 "Kansallinen keskuskomitea" vaati aatelistolta kansallisen veron. Sen valtaa melkein tunnustettiin lailliseksi, ja sen kuolemantuomiot, jotka "jumalallisen koston enkelit" s.o. keskuskomitean hirttäjä-santarmit panivat täytäntöön, katsottiin luonnolliseksi vallanharjoitukseksi. Kaikkialla ja kaikissa kansanluokissa oli se ajatus jo juurtuneena, että ennen tai myöhemmin yleinen kapina oli nostettava. Mutta enimmältään, jopa itse keskuskomitean johtomiehissäkin, oli se käsitys vallalla, että valmistukset vielä olivat keskentekoisia ja että toimeenpano oli lykättävä soveliaampaan aikaan. Myöskin Pariisilainen pakolaiskunta kehoitti malttiin ja varovaisuuteen, koska eurooppalaiset valtio-olot eivät tuntuneet lupaavan kapinalle mitään todellista kannatusta.

Vaan erinäinen seikka ajoi nämä viivytystuumat tyhjiin. Oli jo kesällä keisarikunnan sotaministeri vaatinut, että Puolanmaasta, joka useita vuosia oli saanut olla sotaväen-otosta vapaana, piti ensi tilassa otettaman suhteellinen rekryytti-määrä valtakunnan sotaväkeen. Uuden asevelvollisuus-lain mukaan olisi palvelukseen ottaminen ollut määrättävä arvan mukaan. Mutta erinäisistä syistä säädettiin, että tällä kerralla tilanhaltijat ja koko maanviljelys-luokka oli vapautettava, ja että irtaimesta väestä ja kaupunkien levottomasta nuorisosta piti otettaman keitä vain käsiin saatiin. Tunnustettuna tarkoituksena tällä mielivaltaisella toimella oli riistää kumouspuolueelta sen varsinaiset liikevoimat. Näin suunniteltuna rekryytin-otto tapahtuikin aamu-yöstä Tammik. 15 p. 1863. Keskuskomitea oli pitänyt huolta siitä, että melkoiset joukot otettavista olivat edellisinä päivinä päässeet Varsovasta pakenemaan joko ulkomaille tai maaseuduille; mutta aseelliseen vastarintaan ei ollut silloin vielä aikomus ryhtyä. Asia kuitenkin päättyi toisin. Keskuskomitean johtomiehet eivät enää voineet hillitä niitä intohimoja, joita se oli virittänyt. Yöllä Tammik. 17 ja 18 p. välillä se pakoitettiin julistamaan yleisen noston alkavaksi yöllä 23 päivää vastaan. Jo 18 p. ilmestyi ensimäinen sissiparvi Kampinos-metsässä, pohjoisessa Varsovasta. Arpa, koko Puolan kansalle onneton arpa, oli siis langennut.

Itse asiassa kapinan-nosto tällä hetkellä oli hurjinta hulluutta; sillä, vaikka salaliiton järjestelmä sinänsä oli suurella taidolla kehitetty, puuttui liikkeeltä todellisen sodankäynnin ensimäiset ehdot: joltinen varasto aseita sekä sotataitoisia päälliköitä, jotka olisivat osanneet harjoitella noita tarjoutuvia vapaaehtoisia välttämättömiin temppuihin. Kuinka toisenlaisilla toiveilla oli alkanut 1831 vuoden kapina, jonka sydämmenä oli valmis kansallinen armeija kokeneiden kenraalien johdon alla. Mitään yhteistä johtoa ei tässä voinut olla, ja nuo hajanaiset sissijoukot, jos kohta jokuinen niistä nousikin 3000:een mieheen, olisivat olleet muutamassa viikossa hävitetyt, ellei venäläinen sotakomento olisi noudattanut mitä takaperoisinta taktiikkaa. Vastoin Suuriruhtinaan mielipidettä ja Wielopolski'n neuvoa, ko'ottiin sotaneuvoston käskyn mukaan tuo 83,000:een mieheen nouseva venäläinen varusväki muutamiin strateegillisiin pääpaikkoihin, ikäänkuin olisi oltu tekemisessä vahvan vihollisvoiman kanssa. Seurauksena oli, että yleensä maaseutu ja pienemmät kaupungit jäivät kapinoitsijain valtaan ja itse väestö, jota ei hallitus osannut suojella, käsitti kapinan tunnustetuksi sodankäynnin muodoksi. Vielä tärkeämpi etu kapinoitsijoille oli ulkomaisten rajain paljastaminen, joten saattoivat etenkin Galitsiasta täydentää asetarpeitansa ja muita puutteita. Sillä tavoin kapina sai jatkua ja voimistuakkin, sill’aikaa kuin venäläinen pääkomentaja, Suomesta kotoperäinen parooni Ramsay, osoitti varsin vähän pontevuutta sotatointen johdossa.

Kevään tullen ulkomaiset vallat alkoivat sekaantua asiaan. Huhtikuun alkupuolella Ranska, Englanti ja Itävalta lähettivät Pietariin yhteisen kirjelmän, jossa moittivat Venäjän hallitusta Puolassa suunniteltujen uudistusten riittämättömyydestä. Samaan aikaan oli keisari erinäisellä julistuksella tarjonnut kapinallisille anteeksi-antamusta, jos he kuukauden kuluessa heittäisivät aseensa; hän sen ohessa lupasi vielä pitää voimassa alkuun-panemansa parannukset maan sisällisessä hallinnossa sekä ne "kehittää aian ja kansan tarpeiden mukaan". Nämä sovinnon alkeet nyt turmeli ulkovaltain esiintyminen. Puolalaiset eivät voineet muuta uskoa, kuin että aseellinen apu oli odotettavissa, jos vastarinta jatkuisi ja tulisi yhä yleisemmäksi. Pariisilaisen pakolaiskunnan kehoituksesta useat valtioneuvoston jäsenistä jo luopuivat ja Wielopolski'n johtama siviili-hallitus kohtasi yhä enemmän vaikeuksia. Itse Suuriruhtinas Konstantino, jonka seurapiirissä Varsovan ylimysnaiset jo kauan aikaa olivat kuiskanneet epäluuloja Wielopolski'a vastaan, ei enää ollut varmalla kannalla asiain tarkoituksen-mukaisen johdon suhteen. Sota-toimissa tosin tuli parempi järjestys, kun Ramsay'n sijaan jo Huhtikuun alulla tuli tuo Suomessa hyvin tunnettu, entinen kenraalikuvernööri, kreivi Fredrik Wilhelmi Berg, iältään lähes 70-vuotias ja ulkomuodolta jo kuihtunut vanhus, joka kuitenkin oli säilyttänyt kaikki henkiset voimansa ja sukkelan kekseliäisyytensä. Mutta kreivi Berg ei myöskään ollut taipuvainen kannattamaan sitä itsenäistä siviilihallintoa, joka tavallaan oli esteenä kapinan kukistamiselle. Näin Wielopolski'n asema tuli yhä enemmän mahdottomaksi. Kesällä hän vihdoin anoi virkavapautta ja matkusti Berlin'iin, terveyttänsä hoitamaan. Syyskuussa Suurruhtinas kutsuttiin pois Varsovasta ja samaan aikaan Wielopolski sai lopullisesti eron virastansa. Koko valta, sekä siviilihallinto että sotakomento, jäi kreivi Berg'in haltuun.

Kapinallisten sotatoimet eivät olleet muuta kuin säännöttömien partiojoukkojen hajanaisia yrityksiä, joissa epäilemättä osoitettiin suurta uroutta, mutta kokonaisjohtoa puuttui. Tosin jo Maaliskuussa eräs Langievitsh oli anastanut diktaattori-vallan, mutta ennen pitkää hän tungettiin Galitsian puolelle, jossa Itävaltalaiset ottivat hänet talteensa. Useat muut päällikkönimet mainittiin taistelujen ohessa: Frankovski, Padlevski, Bogdanovitsh, ranskalainen Rochebrune, vieläpä eräs nainen neiti Pustovojova, y.m. Mutta näiden hajanaiset urostyöt eivät voineet toivottua tulosta tuottaa, kun ei mikään varsinainen armeija niitä kannattanut. Itse "keskuskomitea", joka nyt otti nimen "kansalliskomitea" ja sinetissään käytti Puolan, Litvan ja Ruthenian vaakunat, oli alituisten sisällisten vallankumousten alaisena eikä lopulta muuta toiminut kuin salamurhan tuomioita ja niiden täytäntöönpanoa kätyriensä kautta. Venäläinen sotaväki taas, ärsytettynä sissijoukkojen päällekarkauksista, harjoitti monessa paikoin julmaa kostoa. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys oli kerrassaan loppunut.

Tällä välin oli yleisessä mielipiteessä itse Venäjänmaalla tapahtunut suuri muutos Puolan suhteen. Niinkuin jo olemme maininneet, Puolan hallinnollinen itsenäisyys herätti ensi aluksi Venäjällä paljon myötätuntoisuutta. Mutta Puolalaisten osoittama vihamielisyys ja olletikkin ulkovaltain uhkaukset vaikuttivat käänteen yleisessä mielipiteessä. Vanhat muistot 1812 vuoden taistelusta Napoleoni I:stä vastaan virisivät uudestaan ja kaikista keisarikunnan osista tulvasi uskollisuuteen vakuutuksia keisarille. Sanomalehdistö, olletikkin Moskovskija Viedomosti, yllytti tämän kansallisen kiihon äärimmälleen. Ensi aluksi keisarillinen hallitus ei tahtonut muuttaa suunnitelmaansa kuningaskunnan suhteen. Vielä Toukokuun keskipaikoilla oli sisä-asiain päälliköksi Varsovassa nimitetty puolalainen ylimys, kreivi Ostrovski; mutta samaan aikaan lähetettiin Vilnaan tuo säälimätön kenraali Muraviev, jonka tehtävänä oli jos millä keinoin hyvänsä tukehuttaa Litvaan levinnyttä kapinaliikettä. Se oli paha enne varsinaiselle Puolanmaalle. Kun Wielopolski ja Suuriruhtinas Konstantino olivat poistuneet, ryhtyi kreivi Berg asiain johtoon; hyvin käsittäen, että Varsova oli kapinaliikkeen sydän, hän päätti "kansallishallituksen" harjoittamaa hirmuvaltaa vastaan panna yhtäläisen hirmuvallan. Kaupunki jaettiin pieniin piirikuntiin, jokaisessa oma sotapäällikkönsä; toreille nostettiin hirsipuita ja nuo jokapäiväiset salamurhat, joita kaupungissa yhä harjoitettiin, saivat aina vastineeksi hirttämistuomion, joka kohtasi milloin syyllistä, milloin syytöntäkin, ellei syyllistä löydetty. Vaikutus oli pian huomattava. Pääkaupungin väestö, joka peloituksen valtaamana oli noudattanut salaisen hallituksen käskyjä, asettui pian tuon vielä peloittavamman virallisen hirmuvallan puolelle. Jonkun viikon kuluessa kansallishallituksen jäsenet olivat pötkineet tiehensä rajan yli ja kapinaliekki oli pääasiallisesti sammunut.

Kun maa tällä tavoin oli rauhoitettu, olisi kreivi Berg epäilemättä osannut järjestää säännöllistä siviilihallintoa, kenties jossakin määrin jatkaa Wielopolski'n aloittamaa uudistustyötä. Mutta hän ei enää hallinnut asemaa. Hänelle tosin jäi varakuninkaan eli namiestnikin ulkonainen arvo. Mutta sisäasiain johtoon lähetettiin Venäjältä toisia miehiä, Nikolai Miljutin ja ruhtinas Tsherkaski, joiden tehtävänä oli hävittää perin juurin, mitä Puolassa vielä oli kansallista. Näiden toimet eivät enää kuulu tämän historian kehään. Ainoastaan sen tahdomme mainita, että alustalaismaat ilman korvauksetta annettiin talonpojille, — siis vielä jyrkempi ratkaisu kuin mitä Maanviljelysseura aikoinaan oli päättänyt. Aateliston köyhdyttäminen oli tämän toimenpiteen silmämääränä ja seurauksena.

Kesällä Ranska ja Englanti vielä kerran olivat uudistaneet diplomaatilliset huomautuksensa Puolan asiassa. Se kuitenkin jo alkoi olla selvää, että suurten sanain takana ei ollut mitään vakavaa tarkoitusta. Kun Venäjän valtiokansleri, ruhtinas Gortshakov, oli Länsivalloille antanut terävän vastauksensa, lakkasi tuo diplomaatillinen meteli itsestään. Länsivallat eivät olleet muuta vaikuttaneet kuin selvää turmiota Puolan kansalle.

Markiisi Aleksanteri Wielopolski, näiden tapausten merkillisin mies, hän joka oli suunnitellut uuden tulevaisuuden kansallensa, asettui sitten Dresden'iin asumaan ja kuoli siellä Jouluk. 30 p. 1877.