The Project Gutenberg eBook of Tuulikannel, by Eino Leino

Vuosi sitten aloittamani tilinteko laulurunollisen entisyyteni kanssa on nyt päättynyt. Yhdessä Vapauden kirjan ja Lemmenlaulujen kanssa muodostaa juuri valmistunut valikoimani Tuulikannel sielullisen kokonaisuuden, jonka juuret menevät lapsuuteni armaimpiin päiviin saakka, ja jonka latva humisee nykyisimmän nykyisyyteni mielialoissa ja mietelmissä. Niiden välille mahtuu lähes kolme vuosikymmentä kiihkeintä kirjallista toimintaa ja ihanteen tavoittelua.

Lähes kolme vuosikymmentä — sehän on jo ihmis-ikä! Epäilemättä, varsinkin siihen katsoen, millä hirvittävällä nopeudella sekä henkinen että aineellinen ympäristöni on muuttunut näiden vuosikymmenien kuluessa, eikä ainoastaan meillä, vaan myöskin tuolla ulkona suuressa maailmassa. Etten kuitenkaan siitä huolimatta vielä tunne itseäni aivan ikäkuluksi enkä viisauden lepoon päässeeksi kansan patriarkaksi, ei nähtävästi johtunekaan puhtaasti kirjallisista, vaan pikemmin eräistä sielullisista syistä, joista ei ehkä liene poissa paikaltaan tässä yhteydessä ohimennen huomauttaa.

Runoilijana olen vanha, kovin vanha, miltei yhtä vanha kuin varhain kehittynyt. Mutta sitä myöhemmin tunnen kehittyneeni ihmisenä, vieläpä niin myöhään, että minua suorastaan hävettää kamppailla aina edelleenkin eräiden elämäntotuuksien kanssa, jotka monille muille näkyvät olevan selviöitä jo syntymässä. Tilanteeni siinä suhteessa on yhtä traagillinen kuin "Prinsessa Ruususen" kokkipojan, joka jo oli vanha mies, mutta jolle ei kasvanut partaa, ennen kuin hän muun hoviväen kerällä oli sata vuotta uinahtanut! Ellei maailma nykyisestään sen paremmaksi muutu, olisinkin taipuvainen sekä sille että itselleni tuota perinjuurista miestymiskeinoa suosittelemaan. En tiedä, kummassa sitten vika lienee, mutta harvoin olen tuntenut koko maailmanmenon ympärilläni käyvän niin jyrkästi vasten sisintä olemustani kuin nykyään, enkä koskaan itseäni sielullisesti yksinäisemmäksi.

En puhu nyt sodasta enkä rauhasta, en sosialismista enkä kapitalismista, en maailman parantamisesta enkä ihmisten tappamisesta, jotka nekin näyttävät nykyään muodostuvan kuin samaksi asiaksi Puhun elämänarvoista, jotka kaiken tuon pintakuohun takaa esille pilkistävät. Ja niihin nähden en voi muuta kuin toistaa tässä erään ystäväni pankinjohtajan sanoja, joka kerran lähetti minulle hyväntahtoisen tervehdyksensä, ja samalla kysymyksen, milloin aioin "viisastua" ja "ottaa elämän vakavasti".

Ja vastaukseni? Palautin kysymyksen lähettäjälleen kuin malaijilaisen heittokeihään: Milloin hän aikoi viisastua? Milloin hän aikoi ruveta ottamaan elämän vakavasti?

Sillä onhan se nyt ihme ja kumma! Meillä — samoinkuin vielä yleensä maailmassa — pidetään "viisautena" sitä, mikä kaikkien viisasten ihmisten mielestä kaikkina aikoina on ollut suurinta turhuutta, ja "vakavana" elämänkäsityksenä sitä, joka ei kestä edes kahden suuren lapsensilmän kummastelevaa kysymystä. Eikä siinä kyllin! Mutta sen suurimpana viisautena ja sen vakavampana elämänkäsityksenä, mitä vähemmän se kohdistuu henkisiin ja mitä enemmän aineellisiin arvoihin, mitä vähemmän sillä on mitään tekemistä ihmisen iäisemmän ja mitä enemmän hänen ajallisemman itseytensä kanssa, vieläpä siihen määrään, että katsotaan olevan suorastaan päästään vialla sen ihmisen, joka ajattelee aineettomia ja näkee näkymättömiä.

Aina ei ole niin ollut. On ollut aikoja ihmiskunnan kehityskulussa, jolloin kauneuden jano ja totuuden etsintä ovat olleet toisella sijalla yleisessä ymmärryksessä kuin nyt, ja jolloin ihmiset eivät ole tienneet mitään viisaampaa kuin syventyä itsensä ja kaiken olevaisen alkulähteen hiljaiseen tutkisteluun. Mutta tämä aikakausi sensijaan. —

Ei, on liian helppo moittia sitä. Olkoon kaukana minusta myös kaikki ajatuskin maailman parantamisesta. Mutta kun minulta niin usein kysytään, mikä on syynä kaikkeen kurjuuteen meidän ympärillämme, niin täytynee minun kerran vastata siihen mahdollisimman selvästi ja lyhyesti: Ihanteiden puute, henkisen tason alhaisuus, sanalla sanoen, ajan hirvittävä materialismi!

Voinkin oikeastaan lopettaa jo tähän. Ihminen, joka lähtee sitä vastaan sotimaan, on piankin — ehkä vielä enemmän kuin näiden rivien kirjoittaja — tunteva itsensä "tuulikanteleeksi", joka helisee tyhjään avaruuteen.

En tunne enkä tunnusta sitä omaksi tehtäväkseni. Olen kyllin paljon taiteilija löytääkseni tyydytykseni kauneuskuvien muotoon kiinnittämisestä, joilla Jumala kaikkivaltias näkee hyväksi kulloinkin sielunsilmiäni ilahduttaa. Ja niihinkin nähden on minun Brandesin kerällä huoattava:

Muut sydämen saivat, ma kantelen, muut murehti, nautti, ma en, ma en, en kurja ma elää, en kuolla voi, kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!

    Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
    ei rauhoa yö, ei päivä suo,
    ei armoa aika, ei iäisyys;
    sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.

    Mun syömeni tuulikannel on,
    sen kielissä laulu on lakkaamaton,
    se yössä, päivässä, yksinään
    soi ilmahan ijäti väräjävään.

    On tuomitun tuttuja päällä maan
    pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
    en veljiä, siskoja omata voi,
    kun outo on itseni, soi, vaan soi!

    Ja tuulet taivahan soittelee!
    Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
    sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
    jää kantelo jälkehen kaikumaan.

    Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
    Taas läntinen lempeä leyhyttää,
    itä ankara itkuja pitkiä tuo;
    ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.

    Ja immyt ikkunan aukaisee.
    Kuu loistavi, kutri kimmeltelee.
    Mi helkkävi yössä niin himmeään?
    Hän kuuntelee, käsi sydämellään.

    Ja muistavi muinaista armastaan. —
    Ah, tuulikantele on se vaan!
    Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
    ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!

    Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
    Se herää ja kahleitaan kalistaa.
    Joko vapaus vaikeni raikahtain?
    Ei, tuulikantele kaikuu vain.

    Kiro katkera, julmuus jumalien:
    Itse orja, ma vapautta veisailen,
    itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
    itse tunnoton, viritän tunteita!
1905.

Noin noukit rikkaruohoja oi äiti, taimitarhastas, Ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.

Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja — Kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!

Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.

    Poissa tuolta tuomilehto,
    missä linnunlaulu soi,
    poissa kuuset kukkalatvat,
    jotka lasna huminoi.

    Karja käypi laitumella
    minun leikkilehdossain,
    kodin kuuset tukkipuina
    kulki kotilahdellain.

    Sentään suurin murhe mulla
    kuolosta on honkapuun,
    joka kodin kaiken sulki
    piirihinsä suojattuun.

Kaatui taatto, kaatuu maammo, koti kaikki katoaa; viel' ei jaksa viljan veljet kurkkihirttä kannattaa.

Minä raukka kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa kuin alkavan ukkosen eellä on vaan — sitä tiennyt en aavistaa.

    Mut kohtapa pilviä kokoutui
    mun taivoni tummentain,
    ja ukkonen loi, vesi vaahtona ui —
    Minä turvoa turhaan hain.

Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kaukohon maailmaan. Mut tullevi loppu se tuulellei — rikan heittävi helmahan maan.

Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.

    Syömeni syttyi, henkeni hehkui
    armahan immen luoksi,
    vaan oli pilkkuja purjeeni täynnä,
    niiden en tohtinut vuoksi.

    Suutuin ma silloin, päätin ma silloin
    puhtaiksi purjeeni pestä,
    ettei toisti ne luo lumivalkeen
    lempeni matkaa estä.

    Mutta nyt pilvehen päivyt peittyi
    vaatetta valkaisemasta.
    Ei ollut puhtaampi neitoni purje,
    varjossa näin sen vasta.

    Poispäin purteni murhemielin
    käänsin ma aavoja kohti —
    kaukaa ehkäpä immelleinkin
    puhtailta purjeeni hohti.

Voi, kun et paistanut päivyt silloin, kaikki nyt oisi toisin: Multakin oisi nyt puhtahat purjeet, unteni uskoja oisin,

Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa — näin oppia lasna ma sain.

Mut aika ja alkava miehuus tuon tiedon vasta toi, ett' aattehet suuret myös murtaa ja painaa maahan voi.

Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.

    Kädessäni käärön kannan,
    sitä hellin povellain,
    ettei multa aarrettani
    viedä vieras saisi vain.

    Kaupungista päästyäni
    metsätielle poikkean,
    sama mulle, minne kuljen —
    alle hongan istahdan.

Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa: kädessäni kannan koito äidin kuolinsanomaa.

On raitis aamu, palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu on sen tuoksullai — on vielä talvi, viel on hallan valta.

    Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
    jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
    vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
    ja taivas valju on ja maa on vanki.

    Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
    mi onnen untaan uinuu herttahinta,
    ja tuskin kuulee hengitystä sen,
    on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

    Ei vielä leivon suvilaulut soi,
    ei virrat vuolaat syöksy kuohumalla,
    mut keväästä jo urvut unelmoi
    ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Nain kevät-unelmoita urpupuun ja lemmen haavehia hangen alta lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, kun vast' on aavistettu kevään valta.

    On uljahin korallilinna
          meren pohjalla myrskyisen
    runon raikuva valta-istuin
          sen keskellä kultainen,
    pyhä istuimella on impi,
          ei impiä inhan maan,
    ja loitos loistavi kruunu
          hänen tummilla kutreillaan

    Ikikirkas on kimmel siellä,
          salit hohtaen huikaisee,
    sadat soihdut seinillä räiskyy,
          tuhat tuohusta leimuelee,
    ja tuuli kun joskus tyyntyy
          ja taivas seijastuu,
    niin kaunihit kangastukset
          veen kalvohon heijastuu.

    Meren pinnalla myrskyt mylvii,
          rajutuuletkin tuivertaa,
    Vesi-Hiitolan vyöryvät vuoret
          ne nousta ja vaipua saa,
    mut tyyntä on aaltojen alla,
          kuhun tuul' ei tunkea voi,
    vain vienona viestinä sinne
          humu ulapan aaltojen soi.

    Ja luovien haahdet ne halkoo
          meren pintaa meuruavaa,
    vene taivahan rannasta nousee
          ja vaipuvi taas sen taa,
    eri lippujen alla ne kulkee,
          eri matkan on määrä ja tie,
    mut tuuli ne vihdoin kaikki
          taa taivahan rannan vie.

    Ei haaksien onnesta huoli
          meren vaahtoisen valtiatar,
    merimiesten pyyntöjä kuule
          ei linnan haltiatar,
    hän aaltojen kulkea antaa,
          miten tahtovi taivas vaan,
    ja haahtien hautahan syöstä
          meren kuiluja kulkemaan.

    Mut joskus pursi kun pieni
          on joutunut myrskyhyn,
    jolt' aalto on airon saanut,
          mela hukkunut hyrskyhvn,
    ja rikki on purren ruori
          ja venhoa viimat vie,
    mi lahtien lainehille
          vain luotukin varmaan lie —

    niin silloin Ahtolan impi
          se astuvi linnastaan,
    pian ulapan ympäri purren
          hän peittävi kutreillaan,
    jo laantuvat raivot laineen,
          jo vienoina viimat soi,
    ja korjata haapion hauraan
          merenkulkija koito voi.

    Mut laiva jos purppurapurjein
          yli aaltojen ylpeilee,
    kun rungossa pillat piilee,
          rikos ruorissa riemuitsee,
    min kannella karkelo käypi,
          ilo, soitanto sortajain,
    mut ruuma on orjia täynnä
          ja itkua, vaivaa vain —

    niin silloin Ahtolan impi
          se astuvi linnastaan,
    sen seiniltä soihdut tempaa
          ja tarttuvi valtikkaan,
    yö-synkäksi taivahan saartaa,
          vihan vaahtohon vellovi veen,
    ja sortajan haahden hautaa
          hän pauhulla pauanteen.

    Mut muutoin aaltojen alla
          hän yksin istuvi vaan
    ja silmänsä suuret hän tunkee
          meren kuilujen maailmaan,
    kuhun kurjan kuolevan silmä
          ei konsana nähdä voi,
    mut kaikuja kummia josta
          pyhähetkinä joskus soi.

    Runon raikuvan korallilinna
          ajan aaltojen alla on,
    on helmistä ihmishengen
          siell' istuin morsion,
    min otsalla aattehen kruunu
          kuun loistolla kuumottaa,
    mut valtikka hällä on tunteen
          merenkultaa kuultavaa …

Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen, ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.

    En kylää kutsunut ma taikoihin,
    en käynyt luona papin, lukkarin
    ma päivätöitä heiltä kerjäten
    ja kauppamiestä miellytellyt en.

    Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
    ja hankin sammaleet ja tarpeet muut
    ja kesän kirvestä kun heilutin,
    niin valmis syksyll' oli mökkikin.

    Nyt etähällä metsätorpassain
    ma yksin erakkona elän vain,
    en kylän karkeloiss', en häissä käy,
    ja vierasta ei torpan tiellä näy.

    Mut kesäilloin peltoni kun nään
    ja pellollani täyden tähkäpään
    ja illan päivän yli lampuen
    ja rantasaunan savun rauvaisen,

niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen mun kanssain nauttimahan onnestain ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.

Oi terve, suuri luonto, taas, sa tuhat-ilmeinen! ma lasken laulun-valkamaas, ma vaivun vienoon huountaas, ma tunnen rintas aallot, sa tuhatrintainen.

Ma kauan poissa ollut oon, ah, äiti armahain, ma jouduin tuulten taisteloon, ma eksyin elon ahdinkoon ja kääpiöiden maahan kuin Gulliver ma sain.

Mi hurmaus! Kuink' ihanaa, kun ilmaa keuhkoihin, kun nostaa taasen päänsä saa ja selän oikein ojentaa — näät kääpiöiden maassa käy köyryyn selkä suorinkin.

Suo mulle voimaas, äityein, sa tuhatrintainen, sa hengi henkes povehein, suo sitä lauluin, kantelein mun heikon heijastella kuin peili tuhatpintainen.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
toisen suu odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Muistatteko, kuinka muinoin lassa, talvihämyn tullen, ikkunassa istuttihin kanssa siskojen syvään tuumien ja tutkien?

    Muistatteko, kuinka metsän rantaan
    päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
    jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
    kultakuplat aallon kultaisen?

    Muistatteko, kuinka kaameasti
    silloin rusko päivän haudan rasti,
    pilvet paloi, hehkui hattarat,
    tulta hyrskyi taivaan rantamat?

    Näytti kuin ois meri ollut siellä,
    tulitulva, joka maata niellä
    tahtoi — kas, se tänne vyöryvi!
    kas, jo tuolla kuusi leimahti! —

    Muistatteko, kuinka toisihimme
    silloin, siskoset, me painausimme,
    kuinka hiljaa kuiskittihin vain
    äänin värjyvin ja huohottain?

    Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
    aavistukset alta lammen pinnan,
    unten harmaat pohjausmat nuo,
    joita nostaa manan suuri suo.

    Pelkäsimme toitotusta torven,
    Herran vihan ääntä kautta korven,
    idän päältä tuolta pitkäisen
    leimausta hamaan läntehen.

    Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
    meri maata, tuli merta söisi,
    ukkosena Herran uhka sois —
    missä, missä silloin suoja ois?

Muistatteko, kuinka toisihimme silloin, siskoset, me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään, ja mieliin levon loi?

Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.

    Kuin yhdessä yö sekä päivä
    suvi-illan pilvillä karkeloi,
    niin onnen aamu ja ehtoo
    mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.

Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.

Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

    Ei tiedä koito hän, mik' aika on,
    ei tiedä, miss' on koti, kussa tie.
    Käy teitä kyllä kautta hongikon,
    kun tietäis vain, mi äidin luokse vie.

    Niin jylhä, kaamea on korpi, kuu,
    niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa,
    ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
    ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

    Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
    ja nousee, lankee, nousee jällehen.
    Mut pien' on poika, suur' on metsämaa
    ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään hukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys, ah, kuink' on lämmintä, kuink' armas vierellään on viivähdellä.

    Kun sydän synkkä, sielu rikki on
    ja ilma ahdistaa ja elo painaa,
    kun kuolo kutsuu meitä armoton
    ja on kuin itse ois jo ammoin vainaa

    Oi, kuinka silloin ihmeen ihanaa
    on käydä yksin, yksin talvi-öissä
    ja nähdä eessään aava erämaa,
    sen yli harhaella haavevöissä.

    Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus
    ja elon aatos kaikuu korkealta:
    Työn rannall' yksin kasvaa rauhan kuus'
    ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä — ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.

Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät — pois juhla onnekasten!

    Tää päiv' on päivä sydänten
    ja sisarusten silta,
    tää päiv' on päivä rikasten
    ja ilollisten ilta.

    Mut meille mieron miehille
    ja onnen kerjureille,
    on muiston musta juhla se
    ja tuskan tuoja meille.

    Nuo joulupuut ja kynttilät
    ja lasten laulajaiset,
    nuo äidin tortut lämpimät
    ja lahjat armahaiset —

    Ken niitä muuten muisteleis
    kun elon aallot pauhaa!
    Sen varmaan merten meuru veis —
    vain aallon all' on rauhaa.

    Mut joulujuhlan tullessa,
    kun taiston aallot vaipuu,
    on niinkuin rinnan pohjasta
    taas nousis kaiho, kaipuu.

    Ja on kuin huone kylmä ois,
    ois jäässä mieron liesi
    ja on kuin hetken olla vois
    taas lapsikin kentiesi.

    Kuin sydän pyytäis lämpöä
    ees hiukan, oven suusta,
    ois lapsen mieli leikkiä
    ja nähdä joulukuusta.

    Mut suljetut on ovensuut
    ja rinnat kiinni meille
    ja ikkunoista joulupuut
    vain ilkkuu mieron teille.

    Pois kaiho, kaipuu sydämen,
    pois rinnan riemupouta,
    taas tunnon päivä pilvehen,
    taas rintaan talven routa!

    Tää päiv' on päivä rikasten
    ja ilollisten ilta,
    mut meille, mieron köyhillen,
    vain muiston musta silta.

    Siis tulkaa, vanhat ystävät,
    mun ainoat, mun armaat,
    te syksyn tunteet synkeät,
    te mieron katseet karmaat!

    Ma myöskin kanssa tuttavain
    tään illan tahdon olla —
    ne saapuu, saapuu sadottain,
    ne joutuu joukkiolla.

Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta — tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta!

Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon; souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan; siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani, eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis; hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, suru peittyis sammaleen, syksy hankeen valkoiseen; kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kultahasna, kun ma äidin rintaa join.

On meitä kaksi lapsuus-ystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.

    Me oomme kumpainenkin syntyneet
    tuoll' lehtolahden tyynen rantamalla,
    sen kummun kuusta lasna kuunnelleet
    sen leikkinehet rantakoivun alla.

    Näin vieri vienot leikkivuodet nuo
    ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi
    ja koitti aavistusten aika tuo,
    kun kevät kutsui, mutta umppu empi.

    Jäi silloin lasten leikit. Rintahan
    nous kaihot, ennen oudot, kaukomielet,
    pois häipyi ääret kotimaailman,
    meiss' alkoi soida uudet sydänkielet.

    Ja kuudan-öin, kun tunne siivet saa,
    me lahdelmalla yhdess' unelmoimme
    ja soutelimme taivaan rannan taa,
    sielt' tarinoita purrentäydet toimme.

    Kun heljät haave-yöt ma muistan nuo
    ja leikit, venematkat, marjaretket,
    ne sydämeen kuin sateenkaaren luo
    ja uudelleen ma elän lapsuushetket.

ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat vain nyt muisteloita mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?

    Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein
    mua lähtemästä kodin lehtoloista,
    mut tulta uhkui nuori sydämein
    ja tahtoi taivasta ja maata toista.

    Ma läksin. Hänpä seuras. Maailmaan
    näin kasvinkumppania kaksi kulki,
    mut hetken aikaa oli käyty vaan,
    kun toisiltaan he sydämensä sulki.

    Ja ystävyyden ylle laski jää
    kuin syksy-yönä lammen hyytää halla,
    ei hyytäjää, ei hyytymistä nää,
    mut aamull' aalto itkee ikeen alla.

    Ma jouduin joutorahvaan tungokseen,
    ma eksyin, outo, elon markkinoille,
    ma takerruin sen kauppaturhuuteen
    ja puutuin narrein pöytähaasteloille.

    Pois niistä saada mua koitti hän
    ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin,
    mut enää pauhinasta elämän
    en joutanut, en malttanut ma noihin.

    Näin erottiin, ja moneen aikaan en
    ma sitten kuullut hänen kohtaloistaan;
    jos joskus satuttiinkin yhtehen,
    niin tuntenut ei enää toinen toistaan.

    Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis
    ja kaksin taasen ilta istuttaisi,
    josp' unten maailmoissa yhdyttäis
    ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!

    Niin paljon, paljon meillä kummallai
    ois toisilleen nyt kertomista uutta,
    ois sulla tuoreet kotiviestit kai,
    ja mulla elon huolta, katkeruutta.

Siis joudu luoksein, Runotar, sa vaan, siis istu vierelleni virren henki! — Mut eipä ystävääni kuulukaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.

Oi kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, Mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.

    Kun päivä paistoi ja sää oli sees,
    se auringon sätehet toisti
    ja yli sen pikkusen kaupungin
    se armotähtenä loisti.

    Mut torninhuipusta nähdessään
    toritouhut ja rahvahat raa'at
    ja konnien koukut ja ilkiötyöt
    sekä kauppien väärät vaa'at;

ja kirkosta saarnoja kuullessaan ja kuullen tahtoa taivaan. miten katuva Edenin ilohon käy, mut paatunut helvetin vaivaan;

ja nähdessään, miten ihmisyys katuvieriä kerjäten kulki, mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan niin pöyhkänä ajeli julki;

niin silloin myrskyä toivoi se, ett' ukkosen jumala nostais ja tulehen kirkot ja linnat lois ja varkahat, konnat kostais.

    Mut taivahan rantoja tarkastain
    se tornissa välkkyä sai vaan —
    toki kerran pimeä pilvi nous'
    ja yöhön kaarsi taivaan.

    Vihur' vingahti, salama ylpeä lens',
    jo pauhasi ilman pieli,
    myös silloin huipusta tornin tuon
    löi tuiskien tulinen kieli.

    Se tahtoi taivahan liekit nuo
    alas kurjahan maahan johtaa,
    kuin henki hehkua, kaupungin
    yli tuomiontähtenä hohtaa.

    Mut viisas on kaupungin järjestys!
    Näät tornista maata kohti
    teräslanka läksi, mi kirkon taa
    alas kaivohon salamat johti.

Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö, tuul' ulvoi kahlehetonna, tuli sininen huipusta tornin löi — mut rauhassa nukkui konna!

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein, muoriseni, miekkosein? Tuonne, tuonne venho se sousi.

    Inka itki rannalla,
    heliällä hiekalla.
    Kenpä punapurressa sousi? —
    Sinne läksi tyttärein,
    armahani, ainoisein, —
    Lainehet laski ja nousi.

    Minne läksi tyttösi,
    kunne pursi purjehti? —
    Vierahan vilun valkamille.
    Ruttotauti taaton vei,
    leipä loppui, nälkä ei —
    Mille työlle läksi hän, mille?

Köyhä meni rikkaalle, vaappuvalle, vanhalle. — Inka-muori itkien nousi, varjos' vielä kädellään, katsoi kautta saaren pään; sinne, sinne venho se sousi.

— Mun rintani on niin raskas, ma leikkiä vaikka lyön,
oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.

"On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus,
nuku rauhassa, poikani nuorin, taas huomenna työ on uus!"

— Älä lähde, äitini, vielä, Yön ääniä kuuletko?
Ne kutsuu, ne käskee, ne uhkaa, nyt tulee turmio!

"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se on laulua lahden vain,
se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain."

— Älä lähde, äitini, vielä, yön silmiä etkö nää?
Ne minua väijyy, ne vaanii mun sydäntäni sykkivää.

"Nuku rauhassa, poikani nuorin, ne on tähtiä taivahan,
ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan".

— Älä lähde, äitini armas, Yön koura jo tuossa on!
Se poikas temmata tahtoo kuin nieluhun kurimon.

"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se hongan on oksa vaan,
mi ulkoa kurkistaapi kuin leikkikumppaniaan."

— Niin kaikk' oli ennen ehkä, nyt kaikki toisin lie.
— Oi äiti, äiti, miks lähdit? Minut valtaansa yö jo vie!

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita, ja muistelen muistoja lapsuuden, kalaretkiä, karkelolta.

    Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan,
    sydän täynnä ja rinnassa rauha.
    Taas mennyt on talvi ja tullut on
    suvi uusi ja lämmin ja lauha.

    Taas tahdon ma alkaa uudestaan,
    taas tahdon ma kerran koittaa,
    en tahdo ma taistossa kaatua, vaan
    ma tahdon seista ja voittaa!

Minä käyn kuin kylväjä pellollaan kodin kankailla, karjateillä, ja toukoja uusien toiveiden minä kastelen kyyneleillä.

Ja minä se olen se laulajapoika ja mull' on laulun ääni; kekrinä kullan ma kihlasin ja kevähäll' on hääni.

    Ja minä se olen se laulajapoika
    ja kaiutan kangasmaita;
    on aikani nuorena iloita
    ja vanhana olla saita.

    Ne käskevät mun muka säästelemään,
    ne neuvovat nöyrää mieltä,
    mut tuhlata tahdon ma tunteitani
    ja soitella sotien kieltä.

    Minä tahdon nauttia nuoruuttain
    ja ahmia kynsin ja hampain,
    minä annan kerjätä köyhempäin
    ja säästellä rikkahampain.

    Minä tahdon maljani tyhjentää,
    kun ensi leivoset laulaa,
    kun koivut on hiirenkorvallaan,
    kevätvirrat vuoria kaulaa.

    Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
    kun ensi joutsen soutaa,
    kun kukka on puussa ja kukka maassa
    ja lehdot leikkihin joutaa.

Näin nuorena jos minä köyhdynkin ja mökki on särpimettä, on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä.

Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti ja maailmoita, maita loi, kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti, maan ihanuudet unelmoi, niin kuvat nousi ja kuvat vaipui ja aatteet aineessa heijastui, ja aine totteli, tahdas taipui, ja värit sointuhun seijastui; näin ihmemuotoihin, muodon alle loi Luoja sielunsa maailmalle.

Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret, loi vihan virrat vaahtosuut, soi rantamille rauhan lehdot nuoret ja antoi armon öljypuut, loi linnut puihin, loi tarutarhat, loi ihmelähtehet iloineen, myös surun hattarat, toivon harhat ja kaaret kaunihit kyynelveen, ja kaiken kauniinsa viimeiseksi loi ihannesuskonsa ihmiseksi.

Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin ja halki aikain harmajain ain aatoksensa lensi aamunkoihin, mi nousi kaukaa kangastain: hän nähnyt vuossadat suurta unta ol' urhoheimosta hengen maan, ett' eläis kaukana kansakunta, mi hänet tuntisi kokonaan, mi kuulis Herransa hellän kielen, mi tajuis miettehet Taaton mielen.

Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahto suut, mut vait' ol' ihminen, vaiti kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut kauneutta maailmansa, ei nähnyt sieluunsa ihanaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa, sen sydän syttä, sen korvat kultaa.

Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan, se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannoille toivot soitti, se itki multahan ihanteet, ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet, mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamunkoihin.

Käy maassa laulu, että vielä voisi nuo vainaat nousta haudoistaan, kun kuka suurta unta unelmoisi taas sankareista sankarinaan, kun Luojan toivehet toisen kerran maan päällä toivoa tohtis ken, taas uneen uskoa taivaan Herran ja elää uskonsa eestä sen; mut kenpä, kenpä se lauleloihin tääll' enää luottaa ja aamunkoihin?

Ken rantamalle Salojärven käy, kun aamu koittaa, ilta hämärtäy, se veden päällä näkee välkkehen, mi häipyy taakse saarten, salmien.

    Ne joutsenia Salojärven on.
    Ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
    mut yö kun joutuu yli metsämaan,
    ne ulapoille uivat laulamaan.

    Näin kerrotaan: on ijäks' onneton,
    ken niiden laulun kerran kuullut on,
    hän päivät unelmoi, yöt unhottaa,
    ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.

    Vain harvoin rantamalle järven sen
    siks' vieras tulla tohtii hiipien;
    mut talvi-illoin kautta kaiken maan
    näin järven joutsenista lauletaan:

    "Ol' ennen mökki järven rannalla,
    siin' yksin asui ukko uuttera,
    pyys' pyitä syksyt, talvet nuottaa loi
    ja kesät purressansa pulikoi.

    Hän ain' ol' iloinen, vaikk' yksikseen,
    ja muille altis, vilkas vierailleen,
    hän köyhää auttoi, antoi omastaan
    ja ohjas eksyneitä oikeaan.

    Siks' yli seudun häntä siunattiin.
    Ja kun hän joskus sattui naapuriin,
    kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan —
    hän usein silloin ryhtyi kertomaan.

    Hän kevään kauneudesta kertoili,
    mi Salojärven jälleen koristi,
    hän kuvas rannan kukat, kuikat veen
    ja metsän tapaukset tarkalleen.

    Myös maista kaukaisista kertoi hän,
    kansoista, kaupungeista etelän,
    hän kaikki tunsi, vaunut valtojen
    ja herrain herkut, riemut rikasten,

    Näin kertoi hän, ja kansa ihmeissään
    se häntä katsoi, mietti mietteitään.
    Mut aina laulujensa lopuksi
    hän Salojärven rauhaa kiitteli.

    Hän yksin eli. Vuodet kulki niin.
    Vain harvoin vanhus sattui naapuriin.
    Mut kerran häntä vierren viikkojen
    kun nähty ei, niin mentiin mökillen.

    Hän makas' kuollehena majassaan.
    Mut mökin alla, hänen rannallaan,
    sous' oudot linnut, suuret, valkoiset —
    ne oli Salojärven joutsenet.

    Ne varmaan aatoksia vainaan on,
    ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
    mut yö kun joutuu yli metsämaan,
    ne ulapoille uivat laulamaan.

    Ne laulaa turhuudesta taistelon,
    ne kertoo etsinnästä erakon,
    ne rakkautta, rauhaa julistaa,
    mi mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.

    Ja on kuin maassa koittais' aika uus'
    ja viha väistyis, katois kavaluus,
    kuin siskot yhtyis', veljet veljestyis',
    maailma yhteisvoimin ylentyis'."

    Mut kerrotaan, on ijäks' onneton,
    ken niiden laulun kerran kuullut on,
    hän yönsä valvoo, päivät unelmoi
    ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.

Ma heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen — ja ma nousin ja katsoin ja hain. Mut yö oli yllä ja yö oli alla, myös yö minun mökkini ikkunalla, ja kukkulan kuuset ne huokasi vaan yli synkeän, syksyisen maan.

Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin; niin hartaana valvoin ja hartaana harroin, ma aamuni nousevan voittoa varroin, ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.

Lien kauan jo kaihoten vartonut näin, jo ammoin on riittynyt mökkini lies', ja aamunkin aik' olis mielestäin — vaikk': kenpä sen tarkkahan ties. En tiedä, onko vierinyt vuosi vai hetki tai ehkä pian lopussa on elämäni retki, ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties, koittaako milloinkaanl

Mut sirkutus soi minun rinnassain ja ilmassa lehtojen tuoksua on, pian päivä on koittava, pilvi se vain lie peittänyt auringon. Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin, sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin, ja tulla sen täytyvi, aamuni sen, kun valvon ja rukoilen.

Sill' lohtua tarjona kyllin on, joka lempensä multahan peitti, se ei ole orpo, ei onneton, jonk' ystävät yksin heitti; voi seestyä lientynyt onnen koi ja syttyä toivojen karsi, ja lippunsa vieläkin nostaa voi, jos tuulessa katkesi varsi.

Mut silloin vast' olet onneton ja mielesi vasta on musta, sun rauhasi, riemusi mennyt on ja löydä et lohdutusta, kun maailman touhussa hetkeks' ees saat yksin jäädä sa illoin ja huonohon seurahan joutunees' sinä inholla huomaat silloin.

Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu sen tunkenut sisähän nyt.

    Ne ulapat toistahan etsii,
    ne toistahan toivoelee
    ja läpi mun purteni laidan
    ne suukkoja suihkaelee.

    Ma päivät soudan ja soudan
    yöt valvon ja mittailen,
    ja tuskasta vavisten tutkin
    ma pohjia sydämen.

Yhä vaan mun venhoni vaipuu, yhä nousevi sydämen yö — oi, kohta ne yöt jo yhteen yli purteni haudan lyö!

Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa, kun yksi kantaa ja kaikki sortaa, kun yksi muuraa ja kaikki murtaa ja yks se anteheks antaa vaan — niin minne yksi se joutuukaan?

    Yössä, yössä, yössä
    öiset linnut lentää.
    Työssä, työssä, työssä
    lepää tuskat sentään.

En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin, laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa.

    Mitä voin minä sille, jos maailma
    vain mulle se virsinä helkkää,
    jos rytmejä on ilot ihmisten
    ja surut on sointua pelkkää.

    Ja minkä ma taidan, jos elämä tää
    vain mulle on suuri runo,
    mihin saimme me Luojalta langat vaan
    ja Luojalta käskyn: puno!

    Me punomme kehdosta hautahan,
    me punomme, puramme jälleen,
    kunis laulumme kuolema katkaisee
    ja sen viemme me virittäjälleen.

    Kuka viepi viisahan päätelmän,
    kuka piirteli pilkkataulun,
    kenen pivoss' on pieniä runoja vaan.
    kenen kädessä sankarilaulu?

    Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
    tai miehen mietelmä syvä,
    runot kaikki Luojalle kelpaavat,
    jos runo on muuten hyvä.

    Ei huoli hän siitä, jos jossakin
    ei yhtynyt tahto ja voima,
    jos tahto vaan oli oikea
    ja aattehen aateloima.

    Ja katso hän ei, jos kompastuit
    sinä joskus riimien kiviin —
    kun loppu se oikein sointuvi vaan,
    ei kulje hän rivistä riviin.

    Oi, auttaos, Luojani, sointumaan
    mun lauluni loppu hyvin!
    Oi, auttaos yhtenä heilumaan
    mun lauluni latva ja tyvi!

    Me laulamme kehdosta hautahan.
    Kuink' kauan, tiedä me emme.
    Paras aina ois' sointunsa sommittaa
    kuin oisi se viimeisemme.

Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin on arvoinen, jota säästää ja säälii ne hullut, että pelkään ma katsoa kuolemaa kuin kumppani silmäterään — Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään sitä päivää, jona ma herään!

Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain: mun aatteeni armahimmat, mun henkeni heleä morsian, tuon suudelmat tulisimmat, hän, hän, satavuosiks' mi sekunnit loi ja minuutit miljoonaksi, joka yhdellä sydänyö-katseellaan tomun tään teki jumalaksi!

Ja unta, untahan kaikk' on tää: mun murheeni mustimmatkin, epätoivoni, tuskani, taistoni, sydänkaihoni katkeratkin; mitä oon minä, onneton, kärsinyt, mitä mulla on onnea ollut, on unten aaltoja ollut vain ja unten tuomana tullut.

Tuo koittaako päivä, kun laskea mun pitäisi pitkin öitä, elon paatisen polkuja suunnittaa ja ankeita arkitöitä, jona oisin ma yhteiskunnassa yks' — kentiespä kohta jo kaksi — ja vuosi vuodelta vaipuisin taas raa'aksi rahvahaksi?

Ah, älköhön tulko se milloinkaan! Mut terve, mun päiväni sorja, mun päiväni ylpeä, seppelpää, jona en ole onneni orja, jona seison ma seppona murheeni, jona aatos on ahjossa valkee — sa terve, päiväni punainen, kun haaveiden kuoret halkee!

En maitoa suoniin ma saanutkaan, mut sain minä tummaa verta, se otsasuonissa ouruaa, kun kuohuun se nousee kerta… minä kuulen kuin kohinan kaukaisen tai tuhanten miekkojen melskeen — hei tunnetteko te, ystäväin, tuon alkavan aamun helskeen?

Ja silloin mun silmäni pimentyy, mun sieluni salamoitsee — haa, kuuletteko, kuin myrskyssä mua taivahat jumaloitsee? Olen arkki-enkeli Mikael, mua Auringon parvet seuraa — päin, lapset, laumoja pimeyden, päin ihmis-yön jalopeuraa!

Oi, miks' en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin tanner, oi, miks' en nähnyt miekkain leimausta ja mastometsää, meren täyttävätä?

Miks' ei mun aikanani vapaus ollut kuin entisaikaan verin ostettava ja miks' ei miljoonat nyt Persian ylpeinä yli vyöry Hellesponton?

Tää aik' on aika sankarmuistojen, ei sankartöiden. - Tääll' ei tilaa niille.

Maa turvattu on, meri meille altis, Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein, ja niinkuin paasi liittyy paatehen, niin nousee maani mahtavuuden muurit.

En luotu muurariks', en muiden töiden rakennusmestariksi. Olla tahdon ma omain aatteitteni arkkitehti.

Haluni usein oisi hävittää maan tasalle nää templit, linnat, pylväät, vain siks' ett' uudestaan ne luoda voisin.

Kaks' kansaa täällä kiistää valtikasta, Ateena yks' ja toinen Sparta, kumpi lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.

Ne veljessotaan tahdon yllyttää, hävitän toisen toisella ja uuden luon kansan raunioille entisien, min veri on kuin Alkibiadeen: puoleksi tyyntä, puoleks' myrskyä, puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä, puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan armautta päivän, hengen hienoutta, hitunen hekkumata Persian ja ryydiks' vielä raakuus pohjan kansain, näin valmis Alkibiadeen on nektar, min tarjoan ma taivaan jumalille.

Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla.

Näen hengen huimat kuilut, kuulen laulut Tuonen lasten; olkoonkin iloni yöhyt.

Yöhön mökkini rakennan, yöstä virteni viritän, laulan mahdit maan povesta, synnyt synkät yön vesistä, peitän päivän paistamasta, tärisytän taivonkantta, itse istuinta Jumalan, sydämen särkyneen sävelin, virsin yöstä nousevaisin.

Tahdon olla tuskan tulkki, tuskan tulkki, päivän peikko, veli kaikkein kärsiväisten, runo syyllisten sydänten.

Loit, Luoja, halut minulle, panit paalut kaikkialle: "Tähän asti, ei etemmä!"

Mutta ma käyn etemmä, uhmaan käskyjä Jumalan, jot' en tunne. En sinulta pyytänyt lahjoa eloni, en siitä sinua kiitä.

Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan?

Mitä tiedät yöstä sinä, joka et tuntenut ikinä pyydettä tulipunaista, rakkautta rajattomuuden, hiilen hiiltävän paloa, kaiken kaunihin menoa?

Kävit tietäs' kuin sokea jumalitten johtamana, istahdit ilokivelle, kukutit käkösiäsi, laulelit, mitä sinulle lauloi suuret armo-luojat!

Haa, te päivän liedot lapset, mitä te tiedätte elosta niiden, joill' on tahdon taisto vasten valtoja elämän, jotka syy on synnyttänyt, rikos tehnyt rikkahiksi, tuska tuimiksi takonut, murhe musta seppelöinyt?

Tiedä, laulaja lavea, se on seppel yhtä pyhä kuin omakin otsalehtes antama Auringon jumalan, sulotarten suutelema!

Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaankantta kaartaa, me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.

Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu, ellös herää ensinkään! Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet — ellös, hento, herääkään!

    Kukka uinuu umpussaan.
    Nuku kukka, nuku vaan,
    nuku, nuku, nuori kevät,
    miksi pyrit kesähän?
    Suven aika lyhyt on.
    Syys on kylmä, armoton,
    Kevähäll' on tuores tuoksu —
    ellös pyri kesähän!

Sydän nukkuu rinnassain. Nuku sydän, nuku vain, nuku, nuku, nurmilintu, ellös ulos unelmoi! Elämä on armoton, Unten onni hellä on. Unelmill' on suuret siivet — ei niit' elo käyttää voi.

Mut lapsi se hymyvi kehdossaan: "Minä tahdon mieheksi nousta, minä tahdon miekkoja välkyttää ja jännittää sotajousta",

Ja kukka se kuiskivi umpussaan: "Minä tahdon tuoksulla täyttää maan ja aueta päivähän, aurinkohon, vaikk' kukkani kuihtuva on".

Ja sydän se sykkivi rinnassa: "Minä taistella rauhani tahdon, minä tahdon seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! En murru ma silloin multahan maan, kun murrun ma nuorihin toiveisiin ja uskoni unelmiin."

Voima! Sana mahtava, sana suuri ja ankara, sana kauniiden kalpatöiden, nimi rietasten rikos-öiden, lippu aatteen ja innostuksen, miekka murhan ja mullistuksen, heikon pelko ja köyhän kauhu, valon soihtu ja sodan sauhu, viljan nousu ja viljan kaato, valon kulku ja kasken raato, sana sankarin, Jumalan — Voima on valtias maailman!

Lauloi äiti lapselle: "Ollos nöyrä, nöyrä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen, joka taipuu, taitu ei. Myrsky vuorihongan vei, vuorilla käy suuret tuulet — ellös pyri vuorille!"

    Haastoi kukka kuuselle:
    "Ollos pieni, pieni se
    Luojalle on otollinen,
    elontiellä onnellinen.
    Pieni tyytyy pienehen.
    Minä ylös yllä en.
    Ylhäällä käy suuret taistot —
    miksi pyrit ylemmä?"

    Puhui impi urholle:
    "Ollos hyvä, hyvä se
    Luojalle on otollinen,
    elontiellä onnellinen.
    Lämmin, oi, on kotilies.
    Miksi ulos pyrkii mies?
    Ulkona käy suuret surut —
    ellös pyri ulomma!"

    Mut lapsi se laulavi äidilleen:
    "Miten voisin nöyrä ma olla,
    kun sinua heittiöt herjaavat?
    Ne suistan ma taistelolla!"
    Ja kuusi se kukalle huminoi:
    "En maahan, en maahan ma jäädä voi,
    minä tahdon taivahan tuulilta
    sua kukkanen suojella!"

    Ja sankari sanovi immelleen:
    "Ei, täällä ma voimani tuhlaan,
    minä tahdon suurihin suruihin
    tai suurehen riemujuhlaan.
    Oi katso, kaunis on Luojan maa,
    sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa,
    se on valtakuntamme vastainen —
    kas sulle ma valloitan sen!"

Rakkaus! Sana suloinen, sana siipien valkeiden, sana suurinten sankar-töiden, valo synkinten sydän-öiden, rinnan yöllinen yksin-nyyhky, rauhan viesti ja voiton kyyhky, päivän paiste ja tuike tähden, riemun parhaimman paras lähde, suden suitsi ja himon ohja, tahdon ponsi ja tarmon pohja, sana sankarin, — Jumalan — Rakkaus on valtias maailman!

Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Maan kansat vaihtuu, miehet mietteineen. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa ja onnen seppelettä otsalleen. Ken niittää valmuja vain unelmoiden, ken leikkaa laakereita maisen maineen, ken onnea vain orjantappuroiden ja kuka ulpukoita unhon laineen. Maailma yhtä kiittää, toista soimaa, työt toisen muistaa, toisen unohtaa, mut jokainen voi paljon rakastaa, vaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.

Meren aavan suuri sulho kaihosi Kavetta naia, halki aikojen halasi immeksensä Ilmatarta, valjasti valiot varsat, veden varsat vaahto harjat, kokosi kosiokullat, huolitteli huomenlahjat, ajoi neittä kihlomahan, ilman impeä kosihin.

Kauas kaikui ruoskan roiske, kuului kuorskuna hepojen, kovin kuulti kullan välke, hyvin helmyet helisi ajaessa Ahtolaisen, vieriessä veen isännän.

Tuop' on impi, ilman tyttö, Kave luonnotar korea, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, pilvilinnan liepehellä, utu-uudinten takana.

    Lausuipa ulapan urho:
    "Istu, impi, korjahani!" —
    Impi noin sanoiksi virkki:
    "Miksi neittä korjahasi?" —

Veden valta vastaeli: "Meren laajan morsioksi, aaltojen ajelijaksi, Ahdin linnan liikkujaksi, suojien sulostajaksi, kultieni kantajaksi."

Lausui laajan ilman impi: "Suotta kultasi kuluvi, helmesi helähtelevi! Impenä ikäni kaiken aina aionkin elellä, enkä suostu sulhasihin, mielly miesten leikkijöihin."

Veen valio, ulapan urho tuosta suuttui ja syäntyi, nosti aallot ärjymähän, hirmumyrskyt mylvimähän, väkivalloin vieäksensä ilman impyen ihanan: vuorina vedet kohosi, tuntureina tuulten alla, meri piirtyi pilvilöihin, pohja kuivana kihisi, paaet paukkui, louhet loukkui, vaahto taivasta valeli.

Mutta Ilmatar ihana istui taivaan vempelellä suojassa ikisulonsa, impisalpojen salassa, kuhun ei tunnu tuulten voima, urhon vimmat ei ulotu.

Vihdoinpa vihainen sulho leppyi varsin lempeäksi, vuoret laski, laaksot nosti, meren tanteren tasasi kirkasna kimaltamahan, lämminnä läpäjämähän; syvältä sydämestänsä kultansa kuvan hän nouti, toip' on lempensä totisen pinnallensa päilymähän, kaunisna kajastamahan.

Kave luonnotar korea pilkisti lomasta pilven: katso, kalvosta ulapan paistoi kaunis taivonkaari, kaarelta korea impi, kuuhut neien kulmaluilta, päivyt impyen povelta.

Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa lempi, suonissa säkenet suihki, vaan ei suostu ilman impi vielä sulhonsa sylihin.

Murhe murti miehen mielen, kaipaus ulapan urhon, suri hän yössä yksiksensä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna unten.

Mutta katsoi Kaihopilvet, kyynelten utuiset uhrit, korkeammalle kohosi, impehen ylemmä ylti kuin vihan vihuripuuskat tai hymy hyvän sydämen; nousi taitse taivonkaaren, otavaisen olkapäitse, sulki jo sylihin sorjan, kaulasi Kapehen nuoren, kuiski kummia sanoja, ulpujen utuista kieltä, kaihoja kalankutujen, avovetten vellamoita valta-auringon valossa, luonnon luomisen lumossa.

Tuo tunsi ihala impi itkun jo sydänalassa, tuskan niin ilonihanan, riemun niin surunsuloisen kuin on kuudan toukokuinen tai tuoksu kevät-ahavan — ja hän astui jo alemma, vaipui valtahan utujen.

Tule tuuli, tuui purtta, vieös veikkosi venettä, anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!

Tunnen, tuuli, sun sukusi, sinä vanhin veljistäni: saman saaren kainalossa syntyi Ahti ja ahava ilman impien ilossa, lännetärten läikkehessä.

Tuosta kasvoin tuulen kanssa nenässä utuisen niemen, kuljin tuulen kumppalina, vierin veljenä ahavan ympäri selän sinisen, lakkapäien lainehien.

Tuuli se pojan povehen puhalsi vihurit vinhat, idän irnut, kaakon karjut, luotehen sotaiset soitot; henki hellätkin sävelet, kaiut kallihin kotini, emosen etelälämmöt, ensi lemmen länsileyhkät.

Näinpä kaikki taivon tuulet tunnen ma polo povessa, siksi kuikkana kujerran, lokkina lotaeleime, enkä tieä kunne kuljen, minne vie minut vihuri, viepikö kohin kotia vaiko mieron valkamille.

Kaikki tunnen tuulten kärjet, toki en pohjoisen tereä, viel' ei halla verta hyydä, puhalla puhurin valta Ahtolan pojan povessa, saati liedon Lemmikäisen.

Enkä kuikkana kujerra, lokkina lotaja aina, ilman kokkona kohoan, haukkana viriän vielä, taivot kaarran, maat tähyän, halki pilvien havisen.

Pelätkätte, peipposeni, varokatte, varpuseni, ilman kokkojen iloa, toivon haukkojen halua!

Liidän neitien linnan päälle, impien laelle lasken, haiverran havukan lailla neitiparvesta parahan, heleimmän helmipäistä, kukkapäistä kuuluisimman.

Puhu tuuli purjehesen, anna vauhtia ahava, läikytä alusta länsi, lempi lennätä venettä saaren impien iloihin, kassapäien karkeloihin.

Häipyy vihdoin hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen.

Yössä yhä Osmon onni itki, kahlehissa kulki kansan kieli, murtui Suomen laulun suojamuurit, katkes kansanhengen kurkihirret, raunioiksi vajos Suomen valta.

Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät, kylvämättä Kalevaisten kasket, niittämättä Väinön touot, toivot: kussa taannoin kansan vilja kasvoi, siellä huojui vaan nyt korpi kolkko, kussa muinen karjan kellot kalkki, siellä kaikui ruske kontioiden, kussa ennen käkökullat kukkui, siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.

Surumielin Suomi-äiti itki: "Kussa kuljet, suurin sankareista, missä viivyt, viisas Väinämöinen? Emos vanhan auttajaksi astu, joudu päästäjäksi päivän uuden, sekä päivän että kuuhutkullan, jotka meiltä jättitammi peittää!"

Silloin säälitellen Väinö vanha, joka iltapilven paltehelta Suomen kansan kohtaloita katsoi, näki kyynelsilmin, murhemielin, taivahalta tähtimiekan tempas, Kalevaisten väkikalvan vanhan, jonka heittänyt hän tuonne oli Suomen rantamilta suoriessaan; ja hän maahan valosäilän viskas halki taivon, puhki pilvilöiden, läpi jättitammen taajan latvan.

Lailla leimauksen miekka lensi, vaipui kalpa Ukon vaajan lailla, tiensä leikkas läpi tammen lehväin, syvään päätä myöten maahan syöksi.

Näki kansa liekin leimahtavan, tuikahtavan oudon tulikielen ilman öisen, ikisynkän halki; kaikki katsomahan tuota riensi, kuunko keträ oli kirvonnunna, vaiko lentänytkin taivon tähti, pudonnutkin päivän pyöryläinen.

Neuliaisna sinne nuoret juoksi, kontiona sinne vanhat kulki, petran askelilla poiat potki, neiet joutsenena souten joutui, kaikki sinne, kunne viiru viittas, minne rata rasti, juova johti.

Eipä ollut päivän pyöryläinen eikä keträ kuun, ei taivon tähti, oli miekan kahva kankahassa, kultakahva, helmin huolieltu; mutta päältä paistoi päivän juova, reppänästä säde pieni pilkki, siinti taivas, kuulti kultapilvi.

Jopa päättyi petran päivämatka, jopa soutu sorjan joutsenenki, ihastellen, ihmetellen kaikki jäi nyt katsomahan kankahalle, katsoi taivahasen, maahan katsoi, katsoi toinen toisehensa, eikä tiennyt, mistä oli miekka tullut, kuinka repeytynyt päivän reikä.

Saapui silloin sinne ukko utra, itse Virokannas Karjalainen, joka syrjäisessä sydänmaassa eli yksin salosaunassansa, eli muinaisissa muisteloissa, lauleloissa ajan vanhan vainen: hänkin nähnyt oli liekin lennon, kansan humun kautta korven kuullut, kaalonutkin tuota katsomahan, vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.

"Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis," virkkoi Virokannas ihmetellen, tirkistellen kohti taivonkantta, kuusten latvain lomi kurkistellen; vaan kun katse valon tietä seuras päästä päähän, maahan taivahasta, huomasi hän kahvan kankahassa, hieroi silmiään ja tuumi silloin; "Eihän liene vanhan Väinön miekka!" Maahan kumartui ja sormin kulki kahvan kaunehia tunnustellen, tunsi Ilmarisen ihmemiekan, tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet, myöskin Väinön vanhat taikamerkit.

Mutta kummissansa kansa kertyi äijän ympärille tiedustaen: "Miekan tunnetko ja mist' on tullut, kuink' on tänne päässyt päivän pilke?"

Silloin Virokannas päänsä nosti katseen ylvään yli kansan luoden: "Kalvan tunnen, tunnen kantajankin! Senpä muinen seppo Ilmarinen takoi Väinämölle, veljellensä, kun ol' Louhi valon maasta vienyt, saanut vuoren alle aurinkoisen, sillä Väinö Pohjan kansan kaasi, voitti yön ja päästi Suomen päivän."

    Kysyi ihmetellen Suomen kansa:
    "Kummia sa kuulut haastelevan!
    Ken on Ilmarinen, ken on Väinö?
    Kerro meille!" — "Jospa kertonenkin."

Virkkoi Virokannas Karjalainen: "Laulaisinpa, totta taitaisinpa, kun ois täällä joku joukossanne, joka löisi käden kättä vasten, mielen mieltä, kielen kieltä vasten, lähtäksemme laulun laajan teille, virren vienon vettä soutaaksemme."

Seisoi äänetönnä Suomen kansa, vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin astui vaari sadan vuoden vanha toisten takaa horjuen ja lausui; "Taisin kuulla noita taatoltani joskus piimäsuuna pikkaraisna, vaan on ruostunut jo kielen lukko, kurkku kuivanut ja muisto mennyt; toki vielä toisen muistutellen jotain niistä ehkä tietää voisin."

Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vanhat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa; Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa, lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, kertoi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.

Hymyhuulin noita kansa kuuli niinkuin lapsi kehtolauluansa, jonk' on äidiltänsä kuullut kerran, mutta unhottanut maailmalla; nauroi nuoret Ahdin leikkilöille, Väinön lausehille vanhat nyökkäs, itki neiet nuoret Kullervoista, poiat surkutteli Ainon surmaa.

Vaan kun vielä lauloi ukkokallas, kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä, kuinka toisin täällä touko kasvoi, toisin leivo lauloi, lehto tuoksui: kuinka ennen täällä suuret laulut raikui suusta suurten sankareiden, kuinka ennen täällä suuret miekat säihkyi säkeneitä suurten töiden, kuinka yksi, suuri Suomen manner kantoi yhtä suurta Suomen kansaa — silloin kansa kysyi kaihomielin: "Miksi ennen kaikk' ol' onnellista, miksi muinen kaikki kaunihimpaa?"

Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä vapaa kansa kerran kynti, kylvi, mutta merten takaa vieras saapui tuoden rantamalle taimen oudon, taimestapa kasvoi jättitammi, jonka latva maasta päivän peitti.

Ukon kertomata kuunnellessa syttyi sydämissä aatos uusi, syttyi niinkuin kulo kankahalla: ensin hiljaa, ritisten se hiipi, piirsi matalana maata pitkin, kanervissa kiemuroiden kulki, kunnes löysi kuusen kunnahalta, kuusen korkean ja kukkalatvan, johon roihahti ja taivahille kauas kansan pyhän tahdon kantoi: "Taitettava onpi tammi suuri, kauhu kaadettava Suomenniemeni"

Kansan tahdon Väinämöinen kuuli ja hän riemastui, ja rinnassansa syttyi toivon säde kerran vielä päästä ahojansa astumahan, soutamahan suvannolta Suomen.

Ja hän lauloi uuden ilmapurren, emäpuuksi taivon kaaren taittoi, puutti pohjan ilman pieleksistä, päivän sätehistä laiat liitti, kokan kultas aamun purppuralla, illan kuutamolla keulan huoli — valmis lähtemähän ollaksensa, konsa kajahtaisi kutsu kansan.

    "Oi, joutuos, Väinämö vanha,
          luo kaihovan kansasi taas,
    Nyt Suomessa suuri on juhla,
          suvi armahin ympäri maas
    jo paistavi päivyt meillä
          ja päällä on taivas sees.
    mut poissa on Pohjan sampo
          ja vaiti on kantelees." —

    Näin kansan huuto se kaikui
          yli laaksojen, laineiden
    ja pauhaten ilman patsaat
          satakerroin kertasi sen:
    "Oi, joutuos, Väinämö vanha,
          sua vartovi kansas ja maas
    on tarvis sampoa uutta
          ja tarvis soittoa taas!"

    Ja Väinämö kutsun kuuli
          ja riemuiten rinnassaan
    hän reilahan laivan laittoi
          ja hattarahaljakkaan,
    jo lykkäsi vesille venhon,
          sen suuntasi Suomehen päin,
    ja taivahan rannat jätti
          ja pilvien palteet näin.

    — Kas, Suomen lahdella laiva
          läpi hyrskyjen hyökyää,
    min kokka kuultavi kultaa,
          min päivänä välkkyvi pää,
    mut ruorissa sankari istuu
          niin muhkea muodoltaan —
    ken lie? kenen lienevi laiva?
          kävi huuto nyt kautta maan.

    Jo rantahan, vierasta vastaan,
          väki Väinölän virtasi niin…
    jo nähtihin laivan laatu,
          jo laskija tunnettiin!
    Ovat outoja purjehet purren
          ja masto on kumman maan,
    mut tulija ei ole outo,
          vaan tuttupa vanhastaan.

    Veen vierelle kansa nyt joutuin
          telapuita viskoelee,
    urot uhkeat kuusia kaataa,
          pojat kuoria kiskoelee:
    "Hän saapuvi, sankari suurin,
          hän saapuvi Suomehen taas,
    oi terve, Väinämö vanha,
          taas vanhaan valkamaas!" —

    Jo maalle laiva se laski,
          emäpuu kävi pohjahan,
    mut silloin laitoihin tarttui
          kädet kansan riemuavan
    ja kauas kaarnana laiva
          lens' keskehen kuusiston,
    perämiehen kuivalle tuoden —
          kuten maan tapa vanha on.

    Pian Päivän kummulle käytiin
          tulojuhloa tanhuamaan,
    suvijuhloa nuoren Suomen,
          valojuhloa Väinön maan,
    johon yhtyis nuoret ja vanhat
          ja aika vanha ja uus,
    ja muinaispäivien murheet
          ja valkea vastaisuus.

    Ikitammien sijalla kasvoi
          siell' lehto nyt kaunoinen
    ja lietona leppien helke
          soi lempeä tuulosien;
    mut siell' oli ennallansa
          kisatanner tanhuavain
    ja paikallaan oli paasi,
          pyhä paatero loihtijain.

    Siell' lehdossa, lehvien alla,
          nyt haasteli harmajapäät,
    siell' leimusi muistojen liekit,
          suli sydänten jäykkien jäät;
    ja kiertäen miehestä mieheen
          simasarkat vaahtiset käy —
    vaikk' kuultavi kannujen pohjat,
          ei muistojen pohjoa näy.

    Kas, mistäpä laulut liedot
          pyhäsillan nyt ilmahan soi?
    Siell' aamun nousevan kansa
          kisakentällä karkeloi;
    ei yön ole varjoja siellä,
          ei murheen muistojakaan,
    siell' liehuvi onni ja lempi
          ja toivehet nuoret vaan.

    Mut kansan keskehen Väinö
          hymyhuulin istunut on,
    hän katsovi vanhojen juhlaa
          ja riemua nuorison.
    Hän nähnyt on onnessa kansan
          ja nähnyt onpi sen yöss' —
    siin' istuvi muistojen urho,
          mut toivojen sankari myös.

    Näin juhlivi Väinön kansa,
          näin juhlivi Väinön maa,
    ilo korkea ilmoja kiirii,
          kukat tuomien tuoksahtaa,
    meri kuohuvi kukkulan alla,
          kilo laineill' leikkiä lyö,
    mut kauas kumpuja kaartaa
          käen kukkujen kultavyö.

    Mut kaunehin kassapäistä
          nyt astuvi Väinämön luo,
    hän kantelon viisikielen
          ikitietäjän kätehen tuo:
    "Oi, ottaos omasi, Väinö,
          suo soittosi soida taas,
    ja laulaos vanha laulu —
          näin pyytävät nuoret maas'."

    Ja pitkin poskia Väinön
          vedet virtasi tulvanaan,
    kun vanhan vaskisen soiton
          taas tunsi hän polvellaan,
    mut riemuiten kansa kaikki
          huus' rientäen tietäjän luo:
    "Oi, laulaos vanha laulu,
          taas kantelon kaikua suo!"

    Tuo silloin tietäjä nousi
          ja harmajan nosti pään
    ja loihtijan outo lieska
          hänen leimusi silmistään:
    "En vanhaa laulua laula,
          vaan uuden laulun ma luon
    ja aamua Suomeni armaan
          ma soittoni soida suon!" —

    Ikipaadella Väinämö istui
          ilo entinen polvellaan
    ja paaden ympäri kansa
          se vaieten vartoi vaan;
    niin hiljaa lainehet loiski,
          niin hiljaa kuunteli kuus' —
    jo helisi vasket vanhat,
          jo virisi virsi uus'.

    Se soi kuni ukkosen nuoli
          läpi pilvien pauhoavain,
    se soi kuni kuutamon hohde
          yli ulpujen uinuvain,
    se kertoi päivyen voimaa,
          valon voittoa keväimen,
    se luonnon aamua lauloi,
          ilon nousua ihmisten.

    Yli aaltojen, alhojen, vuorten
          sävelkeijuset karkeli näin,
    joka kuusehen kiiveten kilpaa,
          joka kukkahan pilkistäin:
    "Miks' uinut, siskoni vielä,
          oi heräjä, veikkoni, hei —
    on päivä, on palannut Väinö,
          yön peikoista pelkoa ei!"

    Kas, tuolta jo honkien alta
          sinihuntuja huiskaelee,
    puun oksilla haltiat harmaat
          hymyhuulin kuiskaelee!
    Kas, täällä jo Vellamo itse,
          meren kuohuja halkoelee
    ja Ahtolan armahat immet
          yli aaltojen palkoelee.

    Mikä helinä päivyen päällä,
          Mikä kulina kuussa soi?
    Mikä kaarella siintävän taivaan
          niin kummasti kuultaa voi?
    Siell' Ilmatar aavojen merta
          punapilvellä purjehtii
    ja Kuutar ja Päivätär siellä
          valon huntuja huolehtii.

    Jo kajahti kangashiekka,
          jo pemahti peltomaa,
    kumu kuuluvi nurmen alta,
          aho liikkuvi, aaltoaa —
    Sielt' astuvi Mannun joukot,
          peri-isännät ilmaantuu,
    esivainajat vainioiden
          ja kammojen kansa muu.

    Yli aaltojen, alhojen, vuorten,
          näin Väinämön soitto soi,
    se kuorehen sielua loihti,
          se luontohon laulua loi,
    ja tuoksuen, helkkyen, soiden
          ilo kaikuvi kautta maan:
    on herännyt luonnon henki,
          väki Väinölän uudestaan!

    Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
    suuri on ulapalla aaltojen raivo,
    lahti on tyyni ja selkeä vaan.
    Kussa mun kotkani kulkeekaan?

    Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!
    Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,
    poikani pieni ja hentoinen.
    Lahti on tyyni ja rauhainen.

    Heitä jo haukkojen sotakisat kerran
    Kustapa löytänet itsesi verran,
    poikani suuri ja kaunoinen?
    Lahti on tyyni ja rauhainen.

    Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!
    Tuostapa emollesi surusanat entää,
    poikani synkeä, syyllinen.
    Lahti on tyyni ja rauhainen.

    Ihmiset pahaks' sinut parjaavat mulle —
    paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,
    poikani lempeä, puhtoinen.
    Lahti on tyyni ja rauhainen.

    Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,
    täällä on lämmintä, täällä on lauhaa,
    lahti on tyyni ja selkeä vaan.
    Laske jo lahtesi valkamaan!

Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta, uinuos äitisi laulelmin, keinuhun vemmelpuun!

    Harva on soimi ja hieno on loimi,
    kuurassa kiiltävi maa.
    Lämmitä lempi, äityen lempi,
    varjele lastani valkeaa!

    Ihmiset emollesi kantavat kaunaa;
    Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
    Pysty on kulkea pyytäjän tie —
    sulleko loivempi lie?

    Harva on soimi ja hieno on loimi,
    kylmä on yö kuni sois.
    Hengitä halla, kohtalon halla,
    hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos, äityen nurmilintu, tuuti, tuutilulla! Uinuos pakkasen untuville, armahille, harmahille! painuos yöhyen parmahille — tais' jo Tuoni tulla?

Miksi et nuku, oma kukkani, rukkani? Itket — kylmäkö koski? Kylmäkö on? Ihme! Lämmin on lapseni poski, sulanut seimen on seinä, allasi, allasi angervon kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? — Kas, mikä kajastus seinällä häilyy? — Seimen päällä on on tähti, tummempi päivää kirkkaampi kuuta, selvempi suurempi tähteä muuta — Luojako lähetti tähden sen suojaks' lapseni valkoisen?

Keinuos kehtoni vemmelpuinen. tuuli, tuutilulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, armahuinen, naurusuinen, tuutios rinnoille rakkauden — tais' jo Unetar tulla?

Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!

Vilise Tuonelan virran vuoksi, kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, rikosten viljoja, rinnan jäitä — kohta juodahan häijyn häitä kuoleman kosken alla!

Kohta jo täysi on Tuonelan paasi — karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, tuskien vaahtohon vaipuvi maa, kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.

    Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
    tummempi Tuonella raatajan työ.
    Vähän täält' on tullut ja tullut tänne monta,
    vielä ei tullut, ei mennyt viatonta,

    Huuhtelen mekkoja murhaajain;
    herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
    Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
    Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

    Mielelläni sentään ma työtäni teen.
    Katselen kauas yli vierivän veen,
    katselen kauas kohti elon kukkarantaa,
    kuplaset aatostani kuljettaa ja kantaa.

    Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
    Ajattelen raskautta raatajan työn.
    Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni —
    parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

    Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
    kerran ne on iloinneet ja nauttinehet!
    Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
    hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

    Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
    Venhoni kyykokan hälle ma vien.
    Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
    vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara vyöllä, käsissä käverät pihdit.

Katsoi kahta kämmentänsä, arvelee, ajattelevi: Miks' nämä minulle luotu, mitä varten vastuksiksi?

Läksi kontion kotihin kuoman mieltä kuulemahan: "Saattaako setä sanoa, miks' nämä minulle luotu?"

Ukkokarhu uksen eessä simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten, äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivuitse; "Ohoh sinua, kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!"

Sanoi seppo Ilmarinen: "Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle — saattaisko setä sanoa?"

Vaari vastahan vihelsi: "Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen — lähde toisehen talohon!"

Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi.

Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa, männällä hopehisella; tyontyvi sisälle seppo, yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?"

Akka kiljas', kirnu kaatui, lapset parkaisi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: "Ken olet, kurja mieronkierto, mikä mies, mitä sukua?"

Sanoi seppo Ilmarinen: "En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin ma sysimäellä! etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin."

Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, suvun tietä tietämähän suupieltä suru vetäsi, murhe mieltä mustentavi.

Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa.

Niin tuli ketun kotihin. Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja kavahti kannon päähän huutamahan: "On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki taata pitkät!"

Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varasi savuna pihalle saapi: "Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?"

Sanoi seppo Ilmarinen: "Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle; oon emoa etsimässä, taattoa tavoittamassa."

Repo vastahan remahti: "Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset; kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani — ei siellä sinun näköistä!"

Selitellä seppo koitti; "Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle —!"

"Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia! Kursi tiehesi, tahikka —!"

Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän; pilkoin hälle puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen.

Astui seppo allamielin, itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä toisen vaaroja vaelsi, päivänäpä kolmantena suo suuri etehen aukes'.

Astui seppo allamielin, orvon virttä vieritellen: "Kun oisin syntynyt sudeksi taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulisäällä, koti ois' kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, mie itse emon sylissä — ja minun sylissä onni!"

Jo väsähti väki sepolta, uupui jo urohon voima, vaipui miesi maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten.

Lauloi rauta rahkan alta, soi suosta teräksen soitto: "Kussa viivyt, maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos' johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vain saapuisi kuningas, sois' käsky sotien herran!"

Jo tunsi sukunsa seppo, tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonten päissä, koski rinnassa kohisi, voiton liekki, voiman virta, kutsumus kuningastöiden.

Kohotti kätensä seppo kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: "Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta; tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet; tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, Otavat, päivät kummat — tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!"

Mitä siitä, jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin! Moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin.

    Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
    Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
    ja ulpukat lemmen ja unelmien;
    ilot kuihtuvat ihmisten.

    Mitä siitä, jos en minä sammukaan
    kuin rauhainen, riutuva liesi,
    jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
    ja vaipuvi merillä miesi!

Kas, laulaja tähtiä laulelee, hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.

Mitä siitä, jos en minä saanutkaan, elon aamu min niin lupas varmaan, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelon armaan! ja vaikka ma lien vähä lapsi vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin — niin riemut kuin murheetkin.

Ja vaikka ma laps' olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla, niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertani viimeisen!

Ah, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni oma ja ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, vaikk' kohtalot kuin mua vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on jumalien.

Me kaksi, me tulemme metsästä, salon suuren me ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Jumala ihmisen Eedeniin, ja korvesta kohoitamme me sen kuin vaskisen käärmehen.

Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille, mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin — mun silmäni, suljit sa niin.

Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret, ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei hälle ne haavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.

Mitä siitä, jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Uni totta on, siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorikin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin: hän katsahti ympäri kummissaan ja uinahti — uudestaan.

Miks' ihmiset tahtovat, taistelevat ja koettavat korkealle? Kuin korsi he sentään katkeavat ja murtuvat murheen alle. Ois' lempeempi, lauhempi kuolevain vain hyviä olla ja hymytä vain ja katsoa katsehin kirkkain niin vain sielunsa syvyyksiin.

Näät unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, näät unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, moni köyhä on rikas kuin kuningas maan, kevyt kantaa kruunu on ruhtinaan, ja kaikki, kaikki on veljiä vain — oi, onnea unelmain!

Oi, onnea uinua uudelleen nuo nuoruuden siintävät sillat, ja itkeä jällehen yksikseen yöt armaat ja kuutamo-illat; taas uskoa, että on aamu vaan, kaikk' että voi valjeta uudestaan, uus' leikki ja lempi ja laulu ja työ — uus' uhata myös sydän-yö!

Taas uskoa kaikuhun kanteleen, tulilippuhun pilvien linnan, punaruusuihin, lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks' ja maailman suureks' ja avaraks' — ah, tiedä en auvoa armaampaa, kun nuorna sen uskoa saa!

Ei tiedä hän auvoa armaampaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa, näki siitä vain vaaksan verran, haki haavettaan, löys' elämää, löys' maailman markkinavilinää, näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden — niit' aikoja unhota en!

Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulisäällä vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain — ja kun minä muistelen, mitä ma sain ja mitä ma nielin ja vaikenin, ja mitä ma ajattelin!

Miten oon minä kulkenut, uskonut, etteivät ne unhoitukaan! ja sentään ne oon minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas', ja sentään ma seppona seison taas, taas taivahan kansia taon ja lyön — oi onnea tähtisen työn!

Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet, taas kirkas on taivas ja kukkii maa, taas säkenet suustani suitsuaa, mun ääneni on kuni ukkosen, soi maan yli jylinä sen.

Mitä siitä, jos haaveeni langat vain lie lankoja hämähäkin! Mitä siitä, jos auvoni nyt ja ain' ois' laulua laineiden näkin! Sitä sinne ma seuraan, se minne mun vie, vaikk' oisi mun eessäni manalan tie ja heräis' en täällä, en sielläkään — unen laulavan lapseksi jään.

Elon arpani tahdon ma ainoisen, elon onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis tulkaa, te utaret unelmien, minä vaivun valtahan taikuuden, luon silmäni sielujen kuutamohon — unen loihtu on loppumaton.

Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun tahtoni taivaankaaret! mua hiljaa, hellästi tuudittakaa, — te henkeni höyhensaaret! Mua katsokaa: sama lapsi lien kuin aamussa alkavan eloni tien, samat mullekin olkaa ja antakaa sama mulle taivas ja maa!

    Mua murhe ja vaivat murtelee,
    toki tahtois' vielä en kuolla.
    Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
    Manan aaltojen tuollapuolla.
    Oi, odota hetkinen, äityein!
    En viel' olis' valmis ma matkallein,
    sydän tää on synkeä, syyllinen —
    suo, että sen valkaisen!

Suo, että ma ensin huuhdon vaan nämä huonot tunteet ja aatteet, suo, että ma päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impyinen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet näin.

    Me tulemme, äitini armahain!
    Oi, katso, meitä on kaksi!
    Ah, arvaa, ken mulla on kupeellain!
    Niin oisitko rikkahaksi
    sinä uskonut koskaan kuopustas?
    Ja katso, me pyydämme siunaustas,
    sun poikasi synkeä, syyllinen
    ja mun impeni puhtoinen.

Kas, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk' ei hän lemmi mua. Älä kysele häitä, miks' tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi, ja usko nyt, ett' olen onnellinen kuin päivinä lapsuuden!

Älä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin — kas, lauluna helkkyy se helpommin ja kyynelet kuuluvat kantelehen; niit' ilmoita muuten ma en.

II.

Voin laulaa ma laulun yhden vaan: "Oli lahden rannalla talo, ja kauaksi yöhön kaameaan sen vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauimmaks' sen huonehen kuumotti valoa kaks,' miss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.

Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin, ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus, ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.

Ja poika se matkasi maailmaan, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkänä huokasi salo. Kävi yksin kulkea raskahaks', hän löysi kumppanin, löysi kaks', löys' myöskin maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.

Oli kylmät ne mieron nuotiot, ei vilkkunut ikkunan valo, Oli ympäri korvet autiot ja peikkoja vilisi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää, vain harvoin ystävää.

Ja poika se erosi yksikseen, ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen ois' kohonnut pikkunen talo. Oli kuin hän katsellut kaukaa vaan ois' riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä töllissään, yön helmassa, yksinään.

Oli pimeä mökki se erakon, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon, kuin kuoloa saneli salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä kylm' oli mökin lies — ja kylm' oli mökin mies.

Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin, oli lämmin, lämmin nyt mökin lies — ja lämpeni mökin mies.

Ei yksin hän töllissä ollutkaan, siks' vilkkui ikkunan valo, siks' hongat kaikk' oli hopeissaan, pyhävaatteissa viita ja salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen — oli riemuja rakkauden.

Mökin lasilla lintunen lauleli Ja vilkkui ikkunan valo! Ja katso, katto se kohosi, ja mökistä suur' tulitalo. Kas, mökki laajeni maailmaks', maa itse aavaks' ja ihanaks', oli laulua täys' koko avaruus ja aurinko oli kuin uus'!

Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja kuoloa sanovi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, myös joulua kuusten ja kynttiläin, ja lapsien leikkiväin

Se lauloi pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon, joka kädelle toiselle tukena ois' ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.

    Mut laulu se muuttavi muotoaan,
    yhä vilkkuvi ikkunan valo.
    Mut erakko mökkiä kiertävi vaan,
    jost' tullut suuri on talo.
    Ne saapuvat, aavehet yölliset,
    ne tunnon tuskat ja pimeydet,
    ne pistot syyllisen sydämen —
    ja ne pistävät syvällen.

    Ja erakko tutkivi itseltään:
    "Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
    Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
    Munko ois' tämä suuri talo?
    Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
    Tää lienevi linnoja unelmain!
    Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
    "niin korkean auringon?"

    Taas laulu se muuttavi muotoaan,
    yhä vilkkuvi ikkunan valo.
    Mut erakko metsiä hiihtää vaan
    ja synkkänä huojuvi salo.
    Hän yksin hiihtää ja harhailee,
    hän kanssa peikkojen kamppaelee,
    ja kanssa syömmensä syyllisen —
    hän kamppaelee katuen.

Niin suurina surut ne saapuivat, mut vilkkuvi ikkunan valo! Mökin lasit on suuret ja valoisat ja tölli on suuri talo. Mik' ihme! Hän katsovi mökkiin päin, jumal'auta! hän aavehet voittaa näin saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee — ja hän saapuvi mökilleen.

Taas laulu se muuttavi muotoaan, oli valhetta ikkunan valo! Oli härmää ne honkien hopeat vaan, taas synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan, ja liettä kylmää hän koettelee ja hymyy ja hyräelee:

"Mitä siitä, jos minulle ilkkuvi vaan tuon ihanan ikkunan valo, jos kuuset ne kuurassa olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheeseen, ja suljen jällehen silmät kiin' — taas onneni näen mä niin."

Ja laulu se muuttavi muotoaan, kas, vilkkuvi ikkunan valo, taas hongat kaikk' ovat hopeissaan ja kullassa kuultaa salo. Taas katto kaartuvi taivaihin, mökin permanto peittyy kukkihin, taas lämmin, lammin on mökin lies — ja lammin on mökin mies.

Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain, ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.

    Ja näin hän kiittävi onneaan:
    "Oi, vilkkuos ikkunan valo!
    Mitä siitä, jos pieni on mökkini vaan,
    kun mulle se suuri on talo!
    Mitä siitä, jos lieteni kylmä on,
    kun mulle se antavi auringon,
    ja muut jos ei lintua kuulekaan,
    kun mulle se laulavi vaan!"

    Hän istuu ja hymyy ja hyräilee,
    yhä vilkkuvi valkeen valo.
    Mika lie, joka kaukaa humisee?
    Vai onko se vaan sinisalo?
    Vai onko mökkiä ollenkaan?
    Ja onko mökissä istujaa?
    Ja onko valhekin olematon?
    Ken varma on, vastatkohon!

III.

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: "Ken uskovi toteen, ken unelmaan, viis siitä, kun täysin sa uskot vaan, sun uskos' se suurin on totuutes' — usko, poikani, unehes'!"

Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä kerran viimeisen viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi; taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset niin saatte te kokea muuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon; hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa ja ukkonen jylisee — Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on; lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäni ahdistaa, niin lemmi! ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks' saa, niin lemmi! ja iloks' ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kannan ies, ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois'.

Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet, taas kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.

Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk' aina ei esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä: miss' ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.

Oi, antaos, Herra, sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais' eri mielet. Ei tuomita voi, ken ymmärtää. Sävel selvittää, mikä salahan jää, näin ihmiset toistansa lähemmä vie sen kautta vie jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää noin voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks' emme me yhdessä käydä vois'? Jos murtuis' yks', muut tukena ois'. Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa. Tääll' on toki tilaa kaikilleni on ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi maailman levittää! Oi, ihmiset, toistanne lempikää ja laivahan ääriä tavoittakaa!

Niin pieni, pieni on maa. Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja, kupu jumalten kuultava korkeuttaan, pyhä kirkkaus tähtistä aja: yks' vaan on taivas, yks' jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn työn; se estävi aavehet yön.

Sun mieles' jos kaäntyvi murheisaks' elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks' ja onnes' sa löydät noilla. Ja kohtalos' kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain': työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos, kantelo, kautta maan, soi, soittoni, kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan ruhtinaan, kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi, kaikuos kauniisti, kantelein, oi, helise hellästi, sydämein, nyt sykkiös kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on: "Tässä talossa tehdään työtä," se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon suurta tai pientä vaan, kun vain se tähtää suurempaan, ja kun sitä palkan et tähden tee, se arvonsa ansaitsee.

Työ raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee myös syyttömän sydämellä. Oi, rauhaa päätetyn päivätyön! Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön, ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uutehen päivähän.

Ah, antaos, Herra, sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit, kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Ah, nouskosi kirkasna päivyt uus', kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä päivätyö! Herra, valkaise vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks' usko on vaan, elin-ijäksi hälle se riittää: min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä, sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: on työtä tehtävä jokaisen, puu tutaan hedelmistään. Se usko, mi sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä, että me sitäkin tutkimme, ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan me kuljemme kumpuja mustan maan, ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnyimme tänne vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se mikä niiden on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä. Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks, käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän yössä vain astukaan, myös aamussa astelemme. Vaikk' kuljemme kumpuja mustan maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll' onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun elämän ääriltä etsimme vain tai kuiluista kuolevain.

Tai katsokaa, miten lainehet ikikauniisti rantoja kaulaa! Tai kuunnelkaa, miten lintuset ikilempeesti lehdossa laulaa! Tai ootteko nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsänpuun, min ylitse valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?

    Tai ootteko koskaan te painaneet
    pään kesäistä nurmea vastaan,
    kun heinäsirkat on helisseet
    ja raikunut laulu rastaan.
    Sinikellot tokko ne keinuivat?
    Lepinkäiset tokko ne leijuivat?
    Ne tuoksuiko kukkaset tuhannet? —
    Sitä hetkeä, tuoksua unhota et.

Tai ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin? Sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset? — Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi, ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta aumahan suojan? Ja ootteko silloin te itkeneet ja hyviä olleet ja hymyilleet, oi, ootteko silloin te lempinehet? — Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te uneksineet utuneitoa tummatukkaa, ja ootteko silloin te rakastaneet joka puuta ja joka kukkaa? Ja oliko veli joka ihminen? Ilo loistiko silmistä jokaisen? Ja oliko kaikilla kasvoillaan iki-armaus ihanan maan?

Ken yhtä ihmistä rakastaa, hän kaikkia rakastaapi. Ken kerran itsensä unhottaa, hän unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, hän tahtois' onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vain poven paisuvan riemua ain'.

Mitä siitä, jos ei sua lemmi hän, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän, ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elosi taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa!

Siis kiitos, Luojani armollinen, joka hetkestä jonka elin, kun sain minä ruumihin tervehen, sydänlämmön, mi läikähteli, kun annoit sa vankkaa kättä kaks', kaks' silmää sieluni ikkunaks', ja hengen herkän ja avoimen, joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän ma, Jumala armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen, isän iloisen ja syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä ma enempää, ja annoit sa armahan syntymämaan, jota kyntää ja lempiä saan.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit; sen Sulta, Sulta ma yksin sain ja Sinulle siitä ma vastaan vain, tilin leiviskästäni kerran teen, miten käytin ma kanteleen.

Soi, helise, siis sävel hempe'in! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvin, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi laulujen laineisiin ja untensa unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein, sen lempeä lainehet laulaa, ja kanssa Vellamon impyein, hän aikojen aalloilla kaulaa. Siis viritä virtesi, nuori mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies, ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa. Suo kantelos kajahtaa!

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu — mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään — mut parempi hiihdellä yksinään, tiens' itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen, — mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' — mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.

Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne se kirkkoja, munkkeja, ei kuule se messuja heidän. Se Herra se asuvi korvessa ja hän on korven Herra. Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin, kun metsiä hiihdin kerran.

Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks' ja yksin jo olevas' luulet ja olevas' herra jo metsän ja maan — niin kaukaa sa kohinan kuulet ja humisten taipuvi metsän puut ja kalliot haljeten huhuu. Oi, lankea maahan sa polvillesi Se on Herrasi ääni, mi puhuu.

Hän tuli ja nosti mun jalkeillen mua katsoen silmäteriin: "Sinä siiskö se kaipaat metsähän? Mikä miehen on mennyt veriin? Hyvä! Korpi on asua annettu ja suksi on hiihtää suotu, mut muistaos ihminen metsässäi, sa että vaan olet luotu.

Ota viita, viljele, kesytä maa, ota vesi ja verkkosi heitä, pane paulat, aseta ansapuut ja sangat sammalin peitä, mut lähde laululla metsähän, älä veikaten vettä souda, vaan hyviä virsiä hyreksien sinä eräsi viidasta nouda!

Näät mun on meri ja mun on maa ja mun on metsän valta. Ja vaikka sa kylästä väistyitkin, et väisty mun voimani alta. Mut että sa ihminen tietäisit, mitä metsien Herra vaatii, niin kuuntele korvin avoin nyt, kun sulle hän lakinsa laatii:

Ei riitä ne ripit, ei mittapuut, kun ahmaa aalto syvä. Ja vasta kun paha sa olla voit, niin voit sinä olla hyvä. Ole hyvä kuin laps', ole syvä kuin mies, ole voimakas niinkuin vuori, min povessa palkeet ja vasarat käy, mut päällä on kivinen kuori.

Pidä pääsi pystyssä metsämies, sinä maailman silmäterä! Mut jos sinä korpehen kaadutkin, älä kantoja syyksesi kerää, kukin päähänsä silmää kaksi sai, kukin oman on onnensa seppä. Sitä onneas et sinä antaa saa, jos kuivuis' kuu ja leppä.

    Pyri aina ja ylemmä, joutsimies,
    kuin siipesi täysin kantaa.
    Mies kasvavi kanssa tahtonsa
    ja tahto voimia antaa.
    Ken täällä ei kurota kuusehen,
    ei kapsahda katajaankaan.
    Ken täällä ei tavota taivaihin,
    ei pääse se päälle maankaan.

    Näe unia suuria, unten mies!
    Uni puoli on todellisuutta.
    Uni kulkevi edellä kyntäjän
    ja viittovi uraa uutta.
    Vain yksi valta on metsässä:
    On mies ja miehen usko!
    Sitä kuulevi pedot ja metsän puut
    ja aika ja aamurusko.

    Mut yksi on Herra herrallakin,
    jota pääse et palvelemasta.
    Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus,
    siin alkavi elämä vasta.
    Ja sen on meri ja sen on maa
    ja sen on metsän valta
    ja vaikka sa kylästä väistytkin,
    et väisty sen voiman alta.

Ja vaikka sa korpea hiihtäisit kuin hirvi ja jalopeura, se Herra sun kulkevi kupeellas, se kantapäilläsi seuraa, se kurkistaa joka kuusesta ja pensaista, puista se puhuu, ja ympäri nuotios' yöllisen käy ääni, mi käskee ja huhuu,

Ja vaikka sa vuorille kiipeisit kuin kotka, mi saalista noutaa, se pilvenä piirtävi vierelläs', se sotkana järvet soutaa, se kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan, sadan virstan on saappahat hällä, ja vuortenkin huipuilta huutavi se ukkosen jylinällä:

Ja vaikka sun ois koko mahti maan, veen kunnia, vuorten kulta, niin sentään ma ropohon viimeiseen olen veroni vaativa sulta. Minä taivahan rantoja taivallan, käyn Otavan olkapäitä. Ja jos sinä tahdot korpehen, niin laulele lakeja näitä!"

    Pois kulki mun Herrani korvessa.
    Taas kaikki, kaikk' oli hiljaa,
    Mut uudet tuulet mun sydämmessäin
    ne tuutivat uutta viljaa.
    Ja taasen ma tartuin sauvahain
    ja sukseni sujutin jälleen.
    Mut usein, niin usein korvessain
    olen saanut ma huoata tälleen:

"Oi, ethän sa kasvojas' käännä pois, sinä Herra, ystävä, veikko, jos olikin suuri sun korpesi ja hiihtäjä jos oli heikko. Sinä käskithän ylemmä lentämään kuin siivet heikot kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa."

Kell' onni on, se onnen kätkeköön, kell' aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

En apua saanut, en apua saanut, kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin, kun kuljin ma kerjäten mieron teillä ja anelin rakkautta kyyneleillä, en apua saanut ja yö oli ainoa ystäväin.

En apua saanut, en apua saanut, kun taistelin, eksyin ja epäilin, kun epäilin muita ja itseäni ja sylkytin sairasta sydäntäni, en apua saanut ja yksin ma kuljin ja kamppailin.

En apua saanut, en apua saanut, en olisi paljoa pyytänyt, vain vähäsen lämpöä ympäriltä, vain hiukan hienoutta ystäviltä, — kun oisin saanut, niin ehkä paljon ois paremmin nyt.

En apua saanut, en apua saanut, nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan. Minä elelen kaukana korvessani ja kehrään öisiä aatteitani ja mitä ma mietin, sen tietävi huojuvat hongat vaan,

En apua saanut, en apua saanut, mut joku jos heltyis' mun laulustain, ja käsi jos poskelle kohois' kellä, ja miettimään kävis' mieli hellä, niin hälle, hälle

Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa, tai lailla honkien huoju vain kun metsän äänillä puhua voisin, kun purona pulppuisin, käkenä soisin, niin näinpä, näinpä sois' laulu hiihtäjän ladulta ain':

"Oi, älkää ihmiset ilotella, jos orpo tiellänne lankeaa, ei ole orvolla äidin kättä, vaan yksin hoippuen, ystävättä, hän etsii, eksyy ja yksin syynsä hän sovittaa!"

En apua saanut, en itse saanut, mut näin jos kuiskisi kuusipuut ja käsi kun poskelle kohois' kellä ja miettimään kävis' mieli hellä, niin ehkä, ehkä, mit' en ma saanut, sen saisi muut.

    Mun päiväni ammoin mennyt on,
    yhä mailla on illan rusko.
    Mit' tää on? Miks' ei joudu jo yö,
    kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö
    ja kuollut on kunto ja usko?

    Kas, taivahat kuinka ne loimottaa!
    Joko tullut on tuomion päivä?
    Tää heijastus silmäni huikaisee.
    Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen,
    missä ympär' on huuru ja häivä!

    Olin minäkin nuori ja onnellinen.
    Näin unta ma kesästä kerta.
    Kas, hämärän neittä ma lempiä sain,
    ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain —
    te nähkää hangilla verta.

    Veri punainen ratkesi rinnastain.
    Veit paljon sa tyttöni multa.
    Ja vereni nuori ja lämpöinen
    se kirjoja kirjoitti hangillen:
    sinä siunattu, kiitetty, kulta!

    Runoruusut rintani raadellun
    te rastitte hiihtäjän matkaa
    yli vuorien, yli laaksojen,
    ohi murheen ja onnelan ovien —
    Mihin? Tee ei miel' juuri jatkaa.

    On päivä jo ammoin laskenut,
    yhä poissa on hiihtäjän rauha,
    käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu.
    Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu
    ja lasken yöhyt lauha?

    Levoton on virta ja vierivä laine,
    meri yksin suuri ja meri ihanainen.
    Nuku virta helmassa meren.

    Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
    Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
    Nuku lehti helmassa laakson.

    Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
    Ei se ijäks' sammu, ken elämästä lähti.
    Nuku tähti helmassa päivän.

Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut älä anna mun näin elävänä hautahan syöstä. Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on. Herra, varjele järkeni valo!

    Minä kuulen ääniä kummia,
    joit' eivät toiset kuule.
    Ja vaikka ma syntiä paljon tein,
    mua paatuneeks' älä luule.
    Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa,
    voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa.
    Herra, varjele järkeni valo!

Älä usko, mit' ihmiset sanovat, älä kysele heiltä mua, mut kysy mun kuolleelta äidiltään, joka lienevi lähellä sua. Mua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain, minä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain. Herra, varjele järkeni valo!

    Sain viestit mailta vierailta,
    joit' eivät toiset tunne.
    Minä nään vain sumua silmissäin,
    ma vaikka katson kunne.
    En erota ma muuta kuin kasvot äityein.
    Oi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein!
    Herra, varjele järkeni valo!

    Minä olin hänen kultasilmänsä
    ja hän mua hemmotteli.
    Hän rukoili mun puolestain
    niin kauan kuin hän eli.
    Oi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään.
    Kun sua vain ma muistan, niin itken yhtenään.
    Herra, varjele järkeni valo!

Kas itku syömen puhdistaa — Oi, kiitos, kiitos Herran, viel' että voin ma itkeä — kai anteeks' annat kerran. Oi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu, ota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu, mutta varjele järkeni valo!

"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi —
"Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi".

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa —
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä —
Herra, koska seison ma sarkani päässä?

Minä tääll' olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka. Minä kuljen ja katson kummastuin joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa. Tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista pettää. Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps' se on matkalle lähtenyt, joka joutunut tääll' ei harhaan? Mikä hyvä se täällä on hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan? Kun ystävän parhaan sa kohtasit jo aika on hyvästi heittää. Ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi, syntyös sydämihin, oi, syntyös syömehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä? mihin? Oi, syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet, Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien käypi, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö yhä hämärtäypi.

    Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
    En nuor' ole koskaan ollut.
    Toki kerran ma keväästä haaveilin,
    mut haavehet nuo oli hullut.
    Olen väsynyt lauluni valheeseen,
    Herra, tee minut lapseksi jälleen!
    Minä tahdon soittoni särkyneen
    viedä suurelle virittäjälleen.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks' ja haaveet ne käy yhä haikeammiks', ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa. Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus' tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus! Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin, ne tuovat uusia vieraitakin, jotka nimeltä tunnen ma juuri. Se murhe, mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks', kun tänään suurempi tuli — koska tulee se suurin, se suurin?

Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?

Sun edessäs' tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.

mua pelottaa, Mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

    En tunne ma muita, en itseäin.
    Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
    Toki jossakin muualla parempi ois'?
    Kun huoata vois'
    tai nukkua, nukkua nuorena pois!

    Oi, vieraita oomme me ihmiset
    kuin eri tähdillä syntynehet,
    kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
    kuka auringon,
    kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan, minä hankia hiihdän ja harhailen vaan, minä sydäntä etsin, mi sylkähtäis', joka luokseni jäis', yö vaikka mun ympäri hämärtäis'.

Minä etsin suojoa itseltäin ja omilta hulluilta mietteiltäin; mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet, mut enin mun syömeni syvyydet.

Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä iloitaan, talvella paljon on yötä.

Talvella talossa kiirettä ei, talvell' on pitkät puhteet, talvella hiljaa haastellaan, lauluja vanhoja lauletaan, kuulu ei isännän nuhteet.

    Huurtehessa on honkapuut,
    hyyteessä ikkunalaudat.
    Ihmiset takkahan tuijottaa,
    hiljaa hiiliä liikuttaa —
    liikkuvi muistojen haudat.

Talvella murheita muisteta ei, talvella paljon on lunta, muistoja kauniita katsellaan, riemuja vanhoja riemuitaan, nähdähän kesästä unta.

Varpuset jäätyvät oksillaan, paksu on hanki maassa, ihmiset kulkee ja askaroi — mielessä lintujen laulut soi, kellojen kilke haassa.

Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut — ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot.

    Kuollut on usko ja rakkaus,
    jäässä on ruusurukat.
    Mutta kun illalla ikkunaan
    loistavi kuu tahi tähti vaan,
    kauniit on hallankin kukat.

    Suru on siltoja siskojen,
    sääli on hallan kukka.
    Talvella toistansa säälitään,
    itseään sekä ystäviään:
    Ystävä, ystävä rukka!

    Voi sinun hullua sydäntäs',
    voi sinun hullua päätäsi
    Tiedä en, kump' oli hullumpi,
    hullut ne vaan oli kummatki,
    tarvis ol' talven jäätäs'.

    Tahdoitko toivoja toteuttaa,
    näitkö sä onnesta unta?
    Hangessa toivojen hauta lie.
    Kaikilla meillä on yksi tie.
    Talvella paljon on lunta.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin murheisaks', minun rintani täyttää kaipuu. Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

    Ja kuusien varjot ne tummentuu.
    Minä annan aattehen luistaa.
    Ja jos minä korpehen kaadun näin,
    mua tokkokan kukaan muistaa?
    Kylä kaukana on.
    Nyt lepohon
    ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä ja rimpeä rannatonta, olen laskenut rinteitä laaksojen ja kohonnut vuorta monta, ja vuorien taa mun jäi kotomaa, mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita ja ottanut merkkejä puista, olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut ja levänneeni en muista. Mut määräni pää yhä loitoksi jää, Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, ne aukee maailmat armaat, näen silmät mä äitini lempeän taas ja taattoni hapset harmaat. Se vast' oli mies! Se taruja ties, kun joutui ilta ja leimusi lies'.

    Minä hiihtelen hankia hiljakseen
    Tuul' hiljaa heittävi lunta.
    Koti tuuliako ollut ja siskot ois'
    vai oisko se ollut unta?
    Miten korvessa näin
    nyt yksinäin
    minä hiihtäisin? Missä on ystäväin

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, minä hiihdänhän siskojen kanssa, koti tuolla se vilkkuvi kultainen, tuli taasen on takassansa, emo huolella käy, eikö lapsia näy, kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Älä murehdi turhia, äitini mun, me tullaan, tullaanhan kyllä, me tulemme poskin niin lämpimin, meill' onhan villaista yllä, ja jos kylmäksi jää sormi yks' tai tää, sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

    Me hiihdämme alta ikkunan,
    me katsomme salaa sisään:
    Isä pitkää piippua polttelee,
    emo takkahan halkoja lisää.
    Hei, hip hip huraa!
    kaikk' kerrassaan!
    Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu, Tuul' hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai vai ollutko lie vain unta? Uni tuskat vie. Päivä loppunut lie ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

II.

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viidakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.

Hän saapuvi, hämärän iMpeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman, hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

"Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin."

Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupunehen näin hangelle uinua sallis'. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.

Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauvan, kauvan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs', minä seurasin sompoa sauvan. Ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.

    Sua eivät ihmiset kuullehet,
    mut metsä, metsä sun kuuli.
    Minä laulua lemmin ja laulajaa
    ja mulla on lämmin huuli.
    Se suukkosen saa,
    joka saavuttaa.
    Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.

    Ja Tellervo huntua huiskuttaa
    ja laulaja kutsun kuulee.
    Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
    tytön kiini jo saaneensa luulee:
    Suo suudelmasi
    Mut kaukana, kas,
    taas tyttö on petturi, peijakas.

Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi. taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.

III.

"Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks' piirtelit syömeeni pilkkojas' ja sen hurmaten hulluksi teitkään! sua vihaa en, sua soimaa en, mut tee minut järkihin jällehen.

Oi, Tellervo huima ja huoleton, en ole ma leikkihin luotu, ei minulle kaunojen karkeloon Lipon tiukkahan suksia suotu, minut luotihin vaan pojaks' erämaan ja Hiisien hirviä ajelemaan.

En luotu ma vaan huvihiihtäjäks', en käymähän saloa samaa, minut luotihin uria uurtamaan ja oksia osoittamaan. En viipyä saa pois vuorien taa käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.

Ma olen sua pettänyt onneton; ja pettänyt kauvan liika: minä olen vain ihminen syntinen, sinä metsien sinipiika. Mua lemmi et. Siis kahlehet nämä katkaise kaunihit, utuiset!

Kas, sun on jalkasi keveä ja sulla on mieli nuori, mut mulla on murhe sydämessäin ja harteilla harmaja vuori. Sinä semmoinen, minä tämmöinen — mitä leikistä meidän molempien!

    Sa näethän, ett' olen orjasi —
    mitä vaadit sa enempi multa?
    Ei mull' ole kultia, hopeita.
    Oli ylpeys köyhän kulta.
    Sen saithan sa jo.
    Oi, Tellervo,
    et kovempi liene kuin kohtalo!

Minut kohtalo korpehen tuomitsi ja synkkä on sydämen yöni, mut latuja uusia laulella kylän kansalle kaunis on työni. Ja hankihin jos vaivunkin, niin kuolen ma miehenä kuitenkin.

Näet meihin pannut on muutamiin Isä-Jumala semmoisen vaivan, me ettemme tyydy tomuhun, vaan tahdomme ilmaa taivaan, ja lennämme vaan ja laulamme vaan — ja laulajoiks' meitä sanotaan.

Ei leimua meille ne liedet maan, ei vilku ne ikkunan valot, meille tuikkivat taivahan tähdet vaan ja pilkkuvat pilvien talot. ja kuun polut vain yli kunnahain — oi, kauniit on kartanot laulajain!

    Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.
    Niin pitkä on taival mulla.
    Mun täytyvi kärsiä, taistella.
    Oi, suothan mun kotihin tulla!
    Siis hyvästi jää!
    Yö yllättää.
    Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!"

    Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen,
    käden hyvästiksi hän tarjos'.
    Mut Tellervo itkuhun purskahti
    ja hän kädellä silmänsä varjos'.
    Yö hiljainen,
    Humu honkien.
    Ja laulaja lauleli jällehen.

IV.

Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme maailman herjan tään ja etsimme elomaasi, ja minä olen sun ja sinä olet mun ja me elämme onnea unhotetun.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa, mikä maailmassa on väärää, mikä sydämet sykkivät erottaa ja ihmisten onnen määrää, mik' on likaista mik' on lokaista sekä orjantappura-okaista.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa ja meitä ei kukaan muista. Sun taattosi Tapion linnan luo majan teemme me pienistä puista, ja vuotehen mesinukkaisen, sen päälle peittehen kukkaisen.

Ja viikot ne vierivät hiljalleen ja päivä seuraa toistaan. Mut kauvaksi kuusien lomitse tuli illoin tuvasta loistaa. Ja kulkija, ken luo majan sen yöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.

Hän löytävi lieden lämpöisen ja huuruvan hutun mi maistaa. Mut kun hän on käynyt nukkumaan ja kuutamo sisähän paistaa, niin herää hän sävelhyminään — hän kuulee ja koettavi sydäntään.

Hän kuulevi laulun kummallisen kuin kuoleman kannel soisi eikä se häntä säikytä, vaan on kuin tuttua oisi, se soittavi vaan, mitä kodistaan hän sai sekä unohti matkallaan.

Se soittavi rauhaa maailmaan ja se silmihin utua seuloo, se yhtehen yön ja päivän soi ja hämärän huntua neuloo, yli linnojen, yli töllien, ja ylitse kruunujen kultaisten.

Ja silloin prinssit ja prinsessat ne silmänsä kiinni painaa ja ajatus lentävi aurinkoon, joka valonsa kaikille lainaa, niin hyville kuin pahoille, niin köyhille kuin myös rikkaille.

Ja on kuin lamput ne linnoissa niin heikosti liekuttaisi, ja alla sammalekatonkin sydän särkynyt hoivan saisi ja on kuin ois' surut, riemut poiss' ja elämä kaukana karkelois'.

    Ja ihmiset tuumivat itsekseen:
    Mikä on tuo laulu kumma?
    Miks' kullan kiilto kalpenee
    ja hopean hohto on tumma?
    Miks' herkut nää
    kaikki pöydälle jää?
    Mit' tää on? Miks' meitä väsyttää?

Ja äidit ne laulavat lapsilleen: "Hussa, hussa, lulla, oi nuku mun nuppuni kultainen, ei eess' ole elämä sulla, vaan Tuonen maat, hyvät, autuaat; siellä silmät auki sa uinua saat."

Ja mies, joka tahtoi mullistaa maan kaiken juuriltansa, hän äkkiä seisoo ja hämmästyy: "On poissa valtio, kansa, poissa toimi ja työ, ei kenkään myö, ei kenkään osta. On maailman yö."

Näin laulaja lauleli hiljakseen, käden tervehdyksehen tarjos'. Mut Tellervo selin hän seisoi vaan ja hän kädellä silmänsä varjos'. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja sitten muuta ma muista en.

Mut oli kuin hiihtäjän syömehen ois' syttynyt oudot mielet ja oli kuin ilmassa kaartuneet ois' korkeat pihtipielet ja ikkunat isot, valoisat — kah, Metsolan linnat jo kangastavat!

Kas, tuossahan Tapio harmaapää jo seisovi portahilla: "Ohoh, mun poikani poloinen, olit jäädä jo suuhun illan. Käy tupahan, niin katsotaan, mitä talossa on sekä tarjotaan!"

Ja Mielikki, metsien muori, vie minut päähän honkaisen pöydän: "Syö poikani, pistä piirakkaa, mut uota kun oltta löydän." Kera isännän näin me istumme päin ja rauha on suloinen sydämessäin.

Hän haastavi metsien haluista ja hirvien hiihtäjistä. Minä kerron suurista kylistä ja pienistä ihmisistä. Kuink' ollakaan, niin huomataan, että kumpikin yhtä tarkoittaa.

Ja Tapio tarttuvi kätehein: "Kun ollaan me veljet ja kuomat, niin miks' emme yhtenä asua vois' kuin yhden Luojan luomat. Talo riittää kai, tytär metsän nai, niin sulla on elo kuin sunnuntai.

On kyllin kystä mun aitassain, on peuroja, kontioita, ja metsän tyttäret kirnuaa kesät meille keltaista voita. Me syödään vaan, me juodaan vaan ja juotua sitten me nukutaan."

Näin haasteli Tapio harmaapää ja sitten me kättä lyötiin ja kun oli lyöty tarpeeksi, niin tarpeheksi myös syötiin. Ja syödessä niin, me päätettiin, mikä tyttö se talosta naitaisiin.

Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: "Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa." Minä oltta join, hän katseen loi, — ja niin hän oli minun morsioin.

Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain. sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan, minä tulin ja kuinka taas maailmaan.

VI.

En tiedä, kauanko elellyt lien, minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin öisin ma jotakin vailla. Meni päivä, kaks', yhä kummemmaks' kävi pääni ja mieleni tummemmaks'.

Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: "Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille ma vaipuva lien!"

Teki Tapio sukset ja varoitti: "Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain', ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!"

    Se Tapio peijakas puijasi!
    Tuon huomasin sitten vasta.
    Mut kanssa kaunihin Tellervon
    me läksimme Metsolasta.
    Yöks' tehtihin
    maja tiivis niin
    ja majassa makeesti nukuttiin.

Ja nukuttu ois' kai vieläkin, jos ei olis' erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin, — yö yll' oli tähdin tuhansin.

Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti — ja sitten mua myös suututti.

Ne kertoivat tarua muinaista, miten isänmaall' oli hätä, miten vieraan miekalla lyötihin ja ristillä maata tätä. Mut kansa nous' kuin teräsjous' ja sotapurret maassa sous'.

    Mut tähtien silmät ne hämärtyy,
    jo katkesi kansan jousi.
    Ja vesillä Suomeni sorjan tään
    vain sorron haahdet sousi.
    Käsi vierahan
    oli ohjissa maan.
    Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.

Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin, ja korven kansa nousi, ja kautta Suomeni sorjan tään taas Suomen purret sousi. Maat, kunnahat jo kukkivat. Helavalkeat vuorilla leimuavat.

    Ken tohtii ne valkeat sammuttaa?
    Ken ryöstää soihtusi sulta?
    Ken kurja uhata uskaltaa
    tään kansan pyhää tulta?
    Miks' itkette
    oi, tähdet te,
    mitä mietitte, miksi te pelkäätte?

Ulos juoksin. Yö oli haihtunut puut punasi aamurusko. Pois sammui soihdut tähtien, mut mull' oli uusi usko. Ja kun katsahdin, niin huomasin, että kodin jo nurkilla olinkin.

Minä huusin ja hurjana riemastuin, mut kun minä katsoin taaksi, oli poissa mun metsäni morsian ja maja oli mennyt maaksi. Kaikk' untako? Sen tiesin jo. Toki kiitos kaikesta, Tellervo!

Hertan henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo kätkee kääriliinat, sydän uuden uskon saa.

    Maa, mi nukkui hangen
    herää uuteen elohon,
    kautta ilman kannel kaikuu:
    "Vapahtaja noussut on!"

Herää sydän ihmisenki iloinensa suruineen. Astu, aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!

[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokak.]

Syntyi lapsi syksyllä — tuulet niin vinhasti vinkui — tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on — päre pihdissä sammuu — aatos lentävi, aivot takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.

    "Varro vielä, oi vanha vuos'!" —
    tuulet niin vinhasti vinkuu —
    "jouda en viel' sua seuraamaani"
    Vanhus ovella nyökkää vaan:
    "Saat elää syksystä jouluun."

"Viivy, viivy, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — "niin täysi, niin täysi on sydämein sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuolooni"

    Hetket rientävi, kello lyö —
    tuulet niin vinhasti vinkuu —
    "Onko, onko jo keskiyö?"
    "Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
    jo aamun tähtöset tuikkii."

Vielä hetki, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — kannel heikosti helkähtää, kääntyvä ovella harmaapää — loppui laulajan vuosi.

"Minne viet mua, vanha vuos'?" tuulet niin lauhasti tuoksuu — "minä niin pelkään ja vapisen". "Rauhoitu, rakas lapsonen, ovella taivaan jo ollaan."

    Astuvi sisähän vanha vuos' —
    taivaan kynttilät loistaa —
    saattavi laulajan Luojan luo:
    "Tässä poian ma pienen tuon,
    jok' eli vain syksystä jouluun."

    Virkkavi Herra Jumala —
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    "Etkö kesää sa nähnytkään?"
    "Näin vain syksyn ja talven sään,"
    laulaja vavisten vastaa.

    Kyyneltyy silmä Jumalan —
    taivaan kynttilät loistaa —
    "Siis suvi suli' olkohon ikuinen!
    Mut virka, poikanen poloinen,
    ken olet ja mistä sa tulet?"

    "Laulaja olen ma laadultain" —
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    "tulen tähtösestä ma pienestä,
    min nimi on maa." — "Mihin kuolit sä?"
    "Kurjuuteen kuolin ja nälkään."

    Vihastuu Herra Jumala —
    taivaan kynttilät sammuu —
    "Sano kansas', niin kostan ma kuolosi sun!"
    "Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
    et sille saa sinä kostaa.

    Mut hiukan hillitse viimojas',
    ne liian vinhasti vinkuu
    mun maani armahan aukoilla.
    Suo paistaa päiväsi Suomen soilla!" —
    Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala — taivaan kynttilät loistaa — "Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas' liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!"

"Noh pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.

    On sääli heitä herättää,
    ois' hyvä maata heidän,
    mut säälittää myös kaunis sää,
    ja pien' on mökki meidän.

    Ken nuorna tottui nukkumaan,
    ei vanhanakaan herää.
    Vain työttömyys se ruostuttaa,
    ei kyntö auran terää.

    Ja näin ma heitä lohdutan,
    kun väsyvät ne milloin:
    tuo aika uuden huomenen,
    jo parempi on silloin.

    Ja usein huomen valkeaa
    ja työ on yhtä kovaa,
    ma silloin koetan lohduttaa:
    nyt saatte hetken lomaa.

Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!"

Ilta hiljainen lankeaa, purje leutona lepattaa, terhen nousevi tuolta, täältä, lahden pohjasta, laineen päältä, kutovi verkkonsa ylitse veen — poikanen yössä on yksikseen.

Vait'! Mikä valkoinen välkähtää Vellamon neitosen kyynärpää, tuolla polvi ja täällä kaula: "Laula, poikanen, mulle laula synnyt lempivän sydämen. Saat sinä suukkoni lämpöisen!"

Ja poikanen laulavi lauluaan niin vienon-soipoa, sorjaa, miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan ne kuolo kuitenkin korjaa,

    Mut tummanpa Tuonelan laineilla
    siell' lumpehet valkeat päilyy;
    ken siellä kohtaa kultansa,
    sen rakkaus iäti säilyy.

       Varo, poikanen!
       joki eessä lie.
       Käy airoilleni
       jo virta vie!

    Siellä kasvavi korkeat tammipuut,
    tuvat tummat on tammien alla,
    ei paistele siellä päivät, ei kuut,
    ei tähtöset taivahalla,

    vaan iäti pirtissä pienessä vain
    siell' loistavi silmä armaan,
    ja keskellä leppien varjoavain
    ui Tuonelan joutsen harmaa,

       Ylös, onneton!
       Vesi kiihtyvi!
       Kohta koski on!
       Se surmasi!

    Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
    "Yö, maailman äiti, sä hellä!
    Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
    mut kellä on onnea, kellä?

    On hullu ja houkka se lapsonen maan,
    joka suruja syömeensä sulkee."
    Ja kauaksi orhit ne korskahtaa,
    kun kuoleman valtias kulkee.

Lakkasi laulu poikasen, Heräs' hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen — se on suudelma Vellamon neitosen.

En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin, kunis kuoppahan kuperrun. Kaikki' on kaunista minulle tämän ilman kannen alla: ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen; kaiketi' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.

Ma tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vain välirauhaa, vain hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa.

    Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
    sun kanssasi, sydän kulta.
    Ole valmis, kun leijona valveutuu!
    taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen, ett' tää on vain väliaikaa. Sun tänään ma rauhassa levätä suon. taas huomenna torvet raikaa!

Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on. Tuli sieluni onhan sammumaton. Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet, pihat taivahan, pilvien jyrkänteet, oman itsenikin osaks' tuntea voin — sa yksinkö outo ja verhottu noin?

Siis lienet sentään Jumala. Sun ukkosessa kuulen ma, nään revontulten räiskehessä, myös ihmisessä, eläimessä, kannella taivaan, kaikkialla, ilmassa, maassa, maankin alla.

Mun sielussainkin olet siis. Jumala, Lempo taikka Hiis, Sa hirmuinen, sua palvelen. Sa suloinen, sua rukoilen: "Suo voimasi minussa vallita, minut lataa liekeillä, laululla!"

Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan? Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva.

Ja olenhan itse vain vastavirta. Käy halki henkeni elämän pirta, teen työtä, taistelen, pyrin, toimin, en tiedä, lienenkö kude, loimi. Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.

Sukkulan surinan pääni päällä kuulen enkä arvaa, päivän neitikö helskyttää hääkangasta kultakarvaa. Mut jos hän Paivatär päreä ois', niin tottahan aamu koittais', ja jos hän kultakangasta lois', niin ilosta ilmat soittais'!

En tiedä. Yön sylissä yksin seison. Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten — pelostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön.

Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs' vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! Valitse!

Tahtoi meri taideniekaks' tulla, lepäs' tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: "Oonko taideniekka?"

Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot hyrskymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: "Taitanen jo olla taideniekka?"

Lakkas' myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen sinikantta taivaan, muistutellen meren pohjatuulta, antain aavistusta myrskysäistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: "Onko taiteen tarkoitus siis tämä?"

Nyökkäs' päätään vanhempi ja vastas'
"Jo nyt riittää. Olet taideniekka."

    Yön on neitoset tulevat,
    yön on mustat morsiamet,
    valkeilla varsoillansa,
    ruskeilla ruunillansa.

    "Tuomme sulle tuomisia
    meren suurilta seliltä,
    ilman pitkiltä pihoilta;
    joko on ovesi auki?"

    "On se auki auringolle,
    paistoa Jumalan päivän,
    ei yön yrityksille,
    Manan neitten maanehille."

    Ilkkuivat Manalan immet,
    tytöt Tuonen tyrskyttivät:
    "Voip' on miestä mieletöntä!
    Vieläkö valohon luotat?

Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten — ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Huusi hurja taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: "Jos menikin muilta usko, minun viel' ei mennyt ole, Jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, jonk' on sielu silkin hieno, katse kaunoinen sametin; unista utuisen lemmen luon ma maalle uuden aamun."

Ilkkuivat Manalan immet, tytöt tuonen tyrskyttivät: "Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke kylän irstahan iloissa, naisten kahvinauruloissa; ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kuni hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen: "En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän!"

Vyötti varren rautavyöhön, ulos astui talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi. — Ei ole sitten kuulununna.

    Virta venhettä vie.
    Mihin päättyvi tie?
    Lyö kuuhut purren puuta ja taikaa.
    Mikä ihminen on?
    Virvaliekki levoton.
    Jo miekka heljä riiteleepi jalkaa.
    Yks' syntyy meistä riemuun ja toinen murheeseen,
    ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
    kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
    Virta venhettä vie.

    Mihin päättyvi tie?
    Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
    Hetken hehkuvi mies,
    sitten tummuvi lies,
    jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
    Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
    ja poika perii kehdossa synnit isänkin,
    ja rinta täys' on ruumenta ja ruhkaa.
    Mihin päättyvi tie?

    Virta venhettä vie.
    Koko maailma mun purressani häilyy,
    Meri ääretön, o!
    Etkö joudukin jo,
    suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
    Ois' aika maata Sunkin jo, suuri Jumala,
    ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
    Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
    Virta venhettä vie.

    Mihin päättyvi tie?
    Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
    Meri, taivas ja maa,
    kaikki, kaikk' katoaa —
    kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
    Mut unessa niin armas on ajatella noin,
    viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
    ja huomentuulet tuntureilta henkää.
    Vaiko valhetta lie?

Virta venhettä vie. Ma luulen, kerran maailma herää; Susi lammast' ei syö, veli veljeä lyö, eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, mit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita ihminen kerää! Vaiko valhetta lie?

Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: "Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, te huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,

niin koetamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on!"

Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. "Pelkäätkö, Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?"

Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo nyt vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.

Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En tiedä alkuasi, en aavista loppuasi, mutta kumpikin lie minun sydämessäni.

Voi, pahoin tekee se mies, se mieletön mies, joka juurensa elämään katkoo! Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä, ei ole hänellä sijaa siellä eikä täällä, hän äärettömyydessä lentää ja lentää ja aaltoihin vaipuu.

Eikä ole totuus, jumalainen totuus, tehty ihmishartioita varten. Jos kuolevainen jumaliin nousee, niin Jumala ottaa vangiksi hänet ja viepi häitä ymmärryksen valon.

    Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
    Ken maata on, se maahan maatukoon.
    Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
    näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

    "Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
    Ei aivan! Aatos nousee mullasta.
    On kohtalosi kerran tuhkaks' tulla,
    mut siihen saakk' on aika palaa sulla.

    Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
    Jumala, henki, tuli ikuinen.
    On ihmis-onni olla kivihiiltä,
    maan uumenissa unta pitkää piiltä,

    herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
    kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
    toteuttaa vuosisatain unelmat,
    joit' uinuneet on isät harmajat.

    On elon aika lyhyt kullakin.
    Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
    tulessa kohotkaamme korkealle!
    Maa maahan jää, mut henki taivahalle."

Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?
"Noin sinä pääset Päivölän tupiin,

Oi, Pohjantähti, mi meille vilkut ja piennä pilkut, mi ilkut tähdille kiertäville ja ihmismielille myrskyisille, jotk' ei saa rauhaa, vaan aina pauhaa!

Oi, kuin sua säälin, sa tähti kumma, mi luulet, että on elämän summa ain' aaltoin keskellä tyyni olla ja seista kaukana kalliolla, kun meri pauhaa ja ei saa rauhaa.

Sua kaikki kiertävät taivaan kaaret ja tähtisarjat ja valo saaret, sua kumartaa kuun, päivän kulta, ja otava oppinsa ottaa sulta, niin myöskin henki inehmosenki.

Sua sentään säälin ma, tähti parka, mi tiedä et, miten veri karkaa, miten tulet riemun ja tuskan palaa, kun synti hehkuu ja sydän halaa, kun aatos pauhaa ja ei saa rauhaa.

Aina langeta, aina nousta, käyttää kuokkaa ja sotajousta, tehdä oikein ja tehdä väärin, rikkoa, kärsiä? mielin määrin — oi, ihanainen on elo mainen!

Tammi on Jumalan tammi elämän aukean aholla, päivässä pimenevässä, laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus, karkotkaa katalat kiistat, haihtukaa elämän huolet sekä järjen jäiset tuumat! Yön elämä ympärillä tyynny! Tyyntykää inehmot! Raukene ratasten räiske sekä seppojen jyrinä!

Tarinoi Jumalan tammi: "Olen toiminnan tohina kaaoksessa kaikkeuden, kohtalon kohina olen puhki ihmisten povien; olen pauke maan pajassa, humu ilman huonehessa; kuurot kuulevat minua, kuulevaiset eivät kuule."

Julistaa Jumalan tammi: "Humisen huolia sinulle, surun annan aateluutta, vaivan kalvavan vakautta, ylevyyttä ylhän tuskan; kynnän otsasi vakoihin, sielusi enemmän kynnän, panen paadet hartioille, käsken nuorna kärsimähän."

Luojan suuren puu puhuvi: "Siks' sinua kärsimähän, kun olet lapsi laadultasi, itkijä elämän itkun. Otan sun lapseksi omaksi, annan sulle laulun armon, juuret juutan maa-emohon, työnnän latvan taivahalle."

Seisoi mies aholla yksin, yössä aukean elämän; tunsi polttavan povensa, sydämensä seisahtavan vaivasta sanattomasta, ailuesta ankarasta.

Seisoi mies aholla yksin, juurella Jumalan tammen; kaukokaupungin hälinä yhtyi yön vavistuksehen; lepäsivät maa ja taivas, tammenlehvätkin lepäsi.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen helmet kirkkahat kihoovat, sulaten polttavaa povea, lauhdutellen, lohdutellen; saa vaiva sanoiksi, virret vierivät huulilta urohon, mies itse haoksi muuttui, puuttui puuksi paikallensa.

Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.

    Unta näin ma miekasta
    verisestä hiekasta.
    Kaitse, Kiesus, köyhän lasta
    sotateille sortumasta!

    Näin ma maljan kuohuvan
    kuivaks saakka sakkahan.
    Totta, Herra, hekkumasta
    estät emon lempilasta.

    Nyrkin vielä viimeks' näin
    kohotetun taivoon päin.
    huudahdin ja heräsin ma,
    liereilläkin vapisin ma.

    Ethän, Luoja, milloinkaan
    hänen salli horjahtaa
    itse-uhmaan ylpeähän,
    Jumalaansa kieltämähän?

    Mieli nöyrä hälle suo!
    Tai jos tahtosi on tuo,
    tapa ennen taisteloihin,
    syökse synnin nautintoihin!

    Herra! Mitä huusinkaan?
    Ethän kuullut kauheaa?
    Tee kuin tahdot, Herra, aina.
    Lapseni on Sulta laina.

Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva käsin tehty taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä miehevää ja nuorta joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: "Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä."

Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli Himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi:

"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä. Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kaunistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen — silloin, katso: silmäin side laukee, ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee: puoleks' lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen: katso, vaappuu pedon polvet, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; keveästi niinkuin kesäöiltä sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki. Hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii."

Noin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin, vaiti kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mielelleni: "Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut ajan voittajata?"

Väkevästi vanhan silmä loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui: "Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen. Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta.

"Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden."

Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän lempi, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas'. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?"

Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi ijäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: "Suuri, suuri, ankara on aika, maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, ijäinen vain ihmishengen kaipuu."

    Tuo Imatra, immyt sorja,
    oli kaunehin neitoja Karjalan maan
    Tuo Ontrei, pajarin orja,
    tais' laulaa ja kannelta kaiuttaa

    Hän rakasti Karjalan kukkaa.
    Salot laajat soi, koska lauloi hän.
    Mut Karjalan kansa rukka
    suri sorrossa isännän ilkeän.

    Kuka kansan kohlitun kostaa?
    Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
    Hän Karjalan laululla nostaa!
    Iloks impensä vain hän lauluja luo.

    Tuo virkkavi Imatra impi:
    "Maan eestä laula, mut mulle ei!"
    "Sa mulle oot kallihimpi,"
    näin saneli Ontrei ja suukon vei.

    "Teit kyllin jo lauluja mulle,
    maan ympäri olen ma maineikas." —
    "Vasta kyllin on lauluja sulle,
    runo tehty kun on joka kutristasi"

    Ohi pajari ratsasti, yöksi
    hän virran viereltä neien nai.
    Tää kosken kuohuihin syöksi.
    Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

    Mut Ontrei, Imatran orja,
    hän istui rannalle valtavan vuon:
    "Tule, kuolema, lapsesi korjaa!
    Toki ensin ma lauluni parhaan luon."

    Hän koski kantelon kieliin.
    Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
    Ne Karjalan miesten mieliin
    kävi kuin vihan vasamat välkytetyt.

    Ja Karjalan kansa nousi.
    Taru tuo on tunnettu teille kai?
    Teräs välkähti, vinhahti jousi.
    Jo pajari haljakan verisen sai.

    Mut suur' oli pajarin suku.
    Kautta korpien kostoa huudetaan.
    Ja sotalaumojen luku
    yli samosi kaunihin Karjalan maan.

    Jo vapaushaavehet vaipui,
    verivirrat peltoja purppuroi
    Moni vaipui, myös moni taipui.
    Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?

    Kävi sortajat soittoa kohti.
    Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken
    vapautta viel' laulaa tohti,
    kun taittui jo tappara viimeinen?"

    Oli Ontrei Imatran orja,
    hän istui rannalla valtavan veen.
    Hän lauloi: "On sota sorja,
    kun kuollahan mieheen viimeiseen.

    Mut sorjempi on sota sille,
    ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
    Hän Tuonelan tanhuville
    käy niinkuin sankari kotiin saa."

    Jo sortajat soittajan näki.
    Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
    Ne lyhyen tuomion teki.
    Nuoli vihainen jousesta vinkahti nyt.

    Se oli laulajan surma.
    Hän suistui koskehen kuohuvaan.
    Mut katso! Kantelon hurma
    yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

    Simo Affleck, ankara mies,
    hän hevosensa tallista nouti.
    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    Simo Hurtta, Karjalan vouti!"

    Simo Hurtta, huikea mies,
    suki hevosensa harjan ja tukan:
    "Vasta voivota, kun satulassa
    tuon kotihin ma Karjalan kukan."

    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    Ilomantsi on Karjalan kukka,
    ja mantsit on sukua suurta,
    Ilomantsi on Affleckin hukka!"

    Simo Affleck, ankara mies,
    vei hevosensa kaivolle juomaan:
    "Ilomantsi on Affleckin armas,
    mun jääköhön Herramme huomaan."

    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    koko Karjala allasi huokaa,
    joka pirtissä piilut jo välkkää,
    joka korpilla kohta on ruokaa!"

    Simo Hurtta, huikea mies,
    pani orhille ohjakset vakaat:
    "Vasta voivota kun verisellä
    sotakentällä kanssani makaat."

    Simo Affleck, ankara mies,
    löi virkkua vitsalla kerran,
    hepo hirnui, soi kavioista
    hääkanteleet Karjalan herran.

Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti, ja kutoneet on sitä kaikki naiset niin kauas kuin seudun tään väki muistaa. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.

Nai, sai lapsia, lapset kasvoi, naivat ja jällehen lapsia saivat. Halla vei viljan, karhu kaasi karjan tai tuli poltti pirtin. Mut muuten ei muutu, ei tapahdu mitään viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen.

Näin minä tuulispään tulevan yli korven, latvat taipui, puuntyvet tanahan jäivät, kaikki kaatui paikallensa.

"Ken on pantu paimeneksi, kaitkoon karjan kaunihisti, kuka viljan viskimeksi, olkoon hätiä oma risti, mutta kelle kyntö suotiin, tehköön työtä vanhaan muotiin!"

Noin se lauleli salossa yön on vahti yksinäinen, lauloi tahtonsa teräksi, oman mielen miehuudeksi, korpi kolkosti humisi, huoahteli metsä märkä.

"Voima täss' ei paljon auta, usko auttaa enemmän. Tehköön, kell' on eessä hauta tilin kanssa elämän. Yksin seison Suomen suossa, laulun valtaa vartioin, itse synnin syvän vuossa ijäisiä ihannoin.

En ma tiedä koska kuolen. Totta toinen jatkaa työn. Tuolla puolen riemun, huolen seison, laulan sekä lyön. Aseitani muutin, mutta aatteitain en milloinkaan. Jos ma kaadun, kaatunutta, veikot, verin suojelkaa!"

Lintunen lehdossa kirkkomaan, kuoleman käkönen kumma, laula mulle ja laula muille, taivaan tuulille, metsän puille, kuolema kulkee kulkuaan, mieleni minun on tumma.

Kukkuos, lintunen kuolonmaan, vaivani minun on vaikee, laula haudoilla haaveiden, viritä virsiä nuoruuden, Suomi on suuri kirkkomaa, hautojen sävel on haikee.

Kun minä kuulen sun lauluas, silloin mun kesäni kerkee, silloin mun murheeni unhottuu, saapuvi jällehen kukkain kuu, kaiuta kuoleman-kauneuttas, heläjä, elkösi herkee!

Raiu ruskoja uuden koin, laaksoja rauhan laula, meissä mennyt on rikki jotain, sortunut tarmo suurten sotain, ylitse kalpojen, kalmistoin hoiloa, hopeakaula!

    Minun tieni ovat etsijän teitä.
    Onneton, ken mua seuraa!
    Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
    On kotiin jäädä parhain
    jokaisen, jolla koti on.
    Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

Minun tieni ovat taistelijan teitä! Sorja sotilaan on hangella maata päänalaisena kilpi ja vierellänsä kalpa, ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa, mut pyrintöni pyhin on kaunis, kallis, suuri, ja ylpeä kuin jumalien uni.

En toveria tielleni tahdo. Mut jollakin jos sama mieli palaa, hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne, ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne. Voi olla, että yhteen me metsätiellä tullaan — silloin nuoli vinhahtaa tai tullaan ystäviksi.

Ja erotahan jälleen. Onneton, ken mua seuraa! Mun lauluni on latuja, ne käyvät ristin rastin, enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti, kaupunkeihin, kyliin, korpien syliin — enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.

Voi, miten halveksun minä teitä, maidonkarvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

    Ylenkatson ma ylpein mielin
    teitä, te tunnot tahraa vailla:
    sen, joka seppona seisoo ja takoo,
    kourat on nokiset myös sepon lailla.

    Vasten kasvoja teille ma heitän
    lauluni uhman, riemun ja huolen.
    Nouskatte sotaan, jos te sen voitte,
    taikka ma nauran ja nauruuni kuolen!

Eikä mun haudallani saa haastaa, että ma koskaan töitäni kaduin. Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse lähdin taas eespäin laajemmin laduin.

Tuli hieno herrasjoukko sinimetsän siimeksehen, näkivät vierivän vetosen, haastelivat haavemielin: "Katso, kaunista puroa, kukkarannoin rientävätä, kuinka sen kuultava vesi on, kuinka armas aallon päily keskellä kesäisen lehdon, sinimetsän siimeksessä!"

Kulkivat kohin kotia kaupunkihin kaukaisehen, tehtaat jyskyi, koski kuohui, kaupungin sillalla sanoivat: "Hyi, miten rupainen virta, ruma, rutsattu, likainen, ostohyödyn orjuuttama!"

Ällös huolko, herrasjoukko! Virta on samainen virta, joka pulputti purona sinimetsän siimeksessä. Saasta jää jälelle, virta vierivi eellehen, merehen elontyönsä tehtyänsä.

Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten, heidän, joill' on henki, hehku, sanat suussa suitsevaiset, kynä kuin kypene, laulu laaja niinkuin linnun lento.

Haastella halaisin heille: Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten, kera kukkivan kevähän, alla täyden päiväntähden. Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia kesken kiljuvain kinosten, hallan maassa harmajassa.

    Kuulin tuulien puhuvan:
    "Suureksi puhaltakamme
    Suomi, luokamme lujaksi,
    vakahaksi, valppahaksi!"

Tuulet taivahan tulivat, puhalsivat päälle Suomen, maa meni muruiksi, särkyi kansa, kantelo hajosi, sora-äänet yksin soivat. Tuo oli tuulien erehdys.

Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. Ol' elämä armahampi yön unia, nukuin nuoruuden suruihin, heräsin huomenen iloihin.

Siitä asti kuin pimeni päiväni, mustui mun eloni onnen orsi, kaikk' on toisin yön unet on ystäväni, päivät peikoista pahimmat, vaikeinta valvominen — armain kuoleman ajatus.

Meren mustassa mujussa monta nukkuu nuorukaista, meren suuren soutajata, laivatouvin laittajata. Kun tulee tulinen ilma, myrsky merta myllertävi, nousevat aaltojen selille, lainehille laulamahan.

    Mik' on laulu kuolon lasten?
    Laulu päivästä elämän.
    Mikäpä elämän lasten?
    Laulu kuolon kuutamosta.

Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi sävelet, Luoja soitti, kajahteli kaikki taivas ihmispeikkojen peloksi, sorasävelten säikkymiksi.

Noin jos lauluni olisit kaari kaunis taivahalla, enne ukkosen edellä, merkki rautaisten rakeiden!

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan — siksi kuin järjen valon häneltä he vievät.

hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuiluissa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole, syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön — sitten tulkohon tumma yö!

Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai kätkee kaikki, nyt jousi on liiaksi jännitetty.

Ei askeltakaan, ei ees, ei taakse, nyt parhaint' on pysyä paikoillaan. Hiljaa, hiljaa, aivan hiljaa, ettei risukaan risahtais.

    On malja täysi,
    Yks pisara lisää —
    ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
    Hiljaa, hiljaa,
    hiiren-hiljaa,
    niin pieni olla kuin mahdollista!

    Mut se kestää kauan.
    En kauan jaksa.
    Mun valtaa raukeus, väsymys.
    Hiljaa, hiljaa,
    ei äänt', ei sanaa,
    yks' liike pettää voi piileväisen.

Jumalan kiitos! Hän ohi kulkee. Kai kohta saanen ma hengähtää. Mut hiljaa, hiljaa, ei viel', ei vielä, mun täytyy kestää tai kaikki loppuu.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu: yks' kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu: yks' sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru; ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks' laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä — lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa rinnan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULIKANNEL ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Tuulikannel

TUULIKANNEL I

EINO LEINO

I.

II.

III.

I.

II.

III.

IV.

V.

VI.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE