The Project Gutenberg eBook of Vedenpaisumus II, by Henryk Sienkiewicz

Uskollinen Soroka kuljetti everstiänsä läpi sankkain metsien tietämättä itsekään minne ajaisi, mitä tekisi, mihin ryhtyisi.

Kmicic ei ollut ainoastaan haavoittunut, vaan laukaus oli myös saattanut hänet tainnoksiin. Soroka kostutti tavan takaa riepua satulassa riippuvassa vesileilissä ja pyyhki hänen kasvojaan; väliin hän pysähtyi purojen ja lammikoiden kohdalle ottamaan raikasta vettä, mutta ei vesi, eivät pysähdykset eivätkä hevosen liikkeet kyenneet palauttamaan Andrzejta tajuunsa. Hän makasi kuin kuollut, ja mukana kulkevat sotamiehet, jotka olivat kokemattomampia tällaisissa asioissa kuin Soroka, alkoivat levottomina arvella, että hän ei ollut hengissä.

— Elää, - vastasi Soroka. — Kolmen päivän kuluttua hän istuu ratsun selässä niinkuin paras meistä.

Noin tunnin kuluttua Kmicic aukaisikin silmänsä, ja hänen suustaan lähti vain yksi sana:

Soroka vei hänen huulilleen läkkiastian, jossa oli raikasta vettä, mutta suun avaaminen näytti tuottavan Andrzejlle sietämätöntä tuskaa. Hän ei voinut juoda. Hän ei enää mennyt tainnoksiin, mutta hän ei kysynyt mitään, vaan oli kuin olisi unhottanut kaikki. Hänen silmänsä olivat selkoselällään, ja hän katseli tylsästi metsää, sinistä taivaan kaistaletta, joka näkyi hänen yläpuolellaan oksien välistä, ja tovereitaan — katseli kuin ihminen, joka juuri on herännyt unesta tahi selvinnyt päihtymyksestä, ja antoi sanaakaan sanomatta Sorokan tarkastella häntä eikä valittanut, kun kääreitä muutettiin. Näyttipä kylmä vesi, jolla vääpeli pesi haavan, tuntuvan hänestä hyvältäkin, sillä väliin hänen silmänsä nauroivat.

Illemmalla alkoi tylsyys todellakin hävitä. Ennen auringon laskua
Kmicic oli virkeämmän näköinen ja kysyi:

Ilmeisesti oli vain Andrzejn päässä huminaa, sillä ilta oli tyyni, laskevan auringon säteet lankesivat viistoon, tunkeutuivat tiheikköön ja valaisivat kultaisin kimmellyksin synkkää saloa punaten honkien rungot. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Vain siellä täällä varisi pähkinäpuista, koivuista ja pyökeistä lehtiä maahan tahi jokin arka eläin sai aikaan kahinaa painuessaan ratsastajia pakoon syvemmälle metsään.

Vaikka ilta oli kylmä, alkoi kuume nähtävästi nousta Andrzejn ruumiissa. Hän mutisi useaan kertaan:

Lopulta tuli aivan pimeä, ja Soroka ajatteli jo yöpymistä, mutta koska he olivat tulleet kosteaan, soiseen paikkaan, jatkoivat he matkaansa päästäkseen ylävämpiin ja kuivempiin osiin metsää.

He matkasivat tunnin ja vielä toisenkin, mutta suosta ei tullut loppua.
Alkoi olla valoisampaa, sillä täysikuu oli noussut taivaalle. Äkkiä
Soroka, joka ratsasti ensimmäisenä, hyppäsi satulasta ja alkoi tarkasti
tutkia maata.

— Kukapa tästä on voinut ajaa, kun tässä ei ole mitään tietäkään? — sanoi yksi sotamiehistä, jotka tukivat Kmiciciä.

— Mutta jälkiä on, vieläpä melkoinen määrä! Kas, tuolla honkien välissä ne näkyvät kuin kämmenellä.

— Mahdotonta. Ei karja enää ole ulkona metsässä. Sitäpaitsi nuo ovat aivan selvästi kavion jälkiä. Tästä on kulkenut ihmisiä. Olisipa hyvä löytää vaikkapa metsänvartijan mökki.

Soroka hyppäsi taas hevosen selkään, ja lähdettiin liikkeelle. Kavioitten jäljet näkyivät selvästi sammaleisessa maassa, ja eräät niistä, mikäli kuutamossa saattoi erottaa, näyttivät aivan tuoreilta. Mutta hevoset vajosivat kulkiessaan yhä syvemmälle. Sotamiehet alkoivat jo pelätä joutuvansa vielä pahemmin upottaviin paikkoihin. Mutta noin puolen tunnin kuluttua tuntui heidän nenäänsä savun ja tervan hajua.

Ja tosiaankin näkyi kaukaa punertavana juovana savua, jonka keskeltä kuulsi tuli ja jonka ympärille maan alla palava liekki heitteli kipinöitä.

Tultuaan lähemmäksi sotamiehet näkivät majan, kaivon ja honkahirsistä rakennetun suuren vajan. Uupuneet hevoset alkoivat hirnua. Vajasta kuului vastaukseksi useita hirnahduksia, ja samassa ilmestyi matkamiesten näkyviin olento, jonka yllä oli lammasnahkaturkki, villat päälläpäin.

— Mitä miehiä te olette? Miten olette tänne joutuneet? — kysyi tervanpolttaja uudelleen äänellä, joka ilmaisi pelkoa ja ihmettelyä.

— Pidä kitasi kiinni ja opasta meidät sisälle, kun vielä pyydämme. Etkö näe, tolvana, että me kuljetamme haavoittunutta?

— Katso vain, ettet saa vastausta pyssystäni! Pidä varasi, moukka! Vie meidät majaan, muuten keitämme sinut omassa tervassasi!

— Yksin en voi pitää puoliani teitä vastaan, mutta tänne tulee lisäväkeä. Päänne te täällä menetätte.

— Annapa syötävää, kaikkea mitä sinulla on — ja viinaa myös! Me kuljetamme herraa, joka maksaa.

Näin puhellen he menivät sisälle majaan. Uunissa paloi tuli, ja liedelle asetetuista padoista levisi patapaistin tuoksu. Huone oli verraten tilava. Soroka huomasi heti sisään astuessaan, että seinien vieressä oli kuusi makuulavitsaa, joita peittivät lammasnahkakasat.

— Täällä! asustaa jokin joukkio, — kuiskasi hän tovereilleen. — Pankaa ruutia pyssyihin ja olkaa varuillanne! Tuota miestä on pidettävä silmällä, ettei hän poistu. Nukkukoot majan asukkaat ensi yön ulkona, me emme luovuta heille tätä asuntoa.

— Sitä parempi, niin ei tule riitaa asunnosta. Huomenna me lähdemme, — vastasi Soroka. — No, panehan lihat vatiin, sillä meidän on nälkä, äläkä kitsastele antaessasi kauroja hevosille.

— Kuulimme hevosten hirnuntaa vajan tienoilta. Siispä on kaurojakin — ethän sinä niitä tervalla ruoki.

— Olivatpa sinun tahi muiden, niin syödähän niiden pitää kuten meidänkin hevosten. Pian, mies, pian, jos sinusta nahkasi on jonkin arvoinen!

Tervanpolttaja ei vastannut mitään. Sotamiehet laskivat nukkuvan Andrzejn vuoteelle ja istuutuivat itse syömään illallista. Paisti ja bigos, jota oli iso kattilallinen liedellä, maistuivat heistä varsin hyvältä. Oli myös hirssipuuroa, ja ruokasäiliöstä Soroka löysi melkoisen nassakan viinaa.

Hän maisteli kuitenkin viinaa vain vähän eikä antanut sitä sotamiehille, sillä hän oli päättänyt olla valpas koko yön. Tämä tyhjä maja kuudelle hengelle varattuine vuoteineen ja vajoineen, jossa hirnui hevosia, näytti hänestä omituiselta ja epäilyttävältä. Hän arveli paikkaa yksinkertaisesti rosvopesäksi sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän samassa ruokasäiliössä, mistä hän oli löytänyt viinaa, näki seinillä riippumassa joukon aseita ja lisäksi vielä tynnyrin ruutia ynnä kaikenlaisia varuksia, jotka ilmeisesti oli ryöstetty aatelisten taloista. Siinä tapauksessa, että majasta poistuneet asukkaat palaisivat, saattoi tuskin odottaa heidän puoleltaan vieraanvaraisuutta taikka edes sääliä. Siksipä Soroka päättikin vallata majan ja pitää sitä hallussaan joko asevoimin tahi neuvottelemalla.

Päästäkseen selvyyteen, miten oli meneteltävä, Soroka asetti sotamiehet vartioimaan ovea ja ikkunoita ja sanoi tervanpolttajalle:

— Jalosukuinen herra sallinee minun valaista päreellä, sillä lyhtyä ei ole.

— Näytä sitten tulta päreellä. Jos poltat vajan ja hevoset, niin ei se minua liikuta.

Nämä vakuuttavat sanat saivat aikaan, että lyhty samassa löytyikin. Soroka käski miehen astua edellä ja kulki itse hänen jäljessään pistoli kädessä.

— Armollinen herra, — vastasi tervanpolttaja, — jos valehtelisin jonkin nimen, niin teidän olisi siihen tyytyminen.

— Mistäpä minä tiedän, jalo herra! Minusta näyttää, kuin he ryöstäisivät hevosia, mutta mistä, se ei kuulu minuun.

Näin puhellen he saapuivat vajan luo, josta kuului hevosten hirnuntaa, ja menivät sisälle keskustaan asti.

Mies nosti lyhdyn korkealle ja valaisi hevosten riviä. Soroka tarkasteli niitä jokaista tuntijan katsein, käänteli päätään, maiskutteli suutaan ja mutisi:

— Herra Zend vainaja olisi tyytyväinen… On puolalaisia, moskovalaisia… tuo ori on saksalainen… ja tuo varsa myös… Oivallisia hevosia. Mitä te niille annatte?

— Totta puhuakseni, jalo herra, kylvin niitä varten jo keväällä kaksi sarkaa kauroja.

Hän käski miehen lähteä ja palasi majalle. Matkalla hän mietti, mitä olisi tehtävä, ja epäröi pääsemättä tulokseen. Äkkiä hän löi kädellään otsaansa.

— Hölmöhän minä olen! — mutisi hän. — Mies on sidottava köyteen ja pakotettava opastamaan meidät maantielle.

Mutta samassa hän vaipui mietteisiin: — Maantielle? Mutta siellä on ruhtinas joukkoineen… Ei ole muuta neuvoa kuin istua majassa joko asujain suostumuksella tahi vastoin heidän tahtoaan, kunnes herra Kmicic tervehtyy. Mitä sitten seuraa, se on everstin asia.

Näin ajatellen hän jo astui majaan. Valppaat sotamiehet seisoivat ovella, ja vaikka olivatkin nähneet lyhdyn vilkkuvan pimeässä ja Sorokan sekä tervanpolttajan tulevan, niin he kuitenkin ottivat selon tulijoista, ennenkuin päästivät heidät sisälle. Soroka määräsi vahdin vaihdoksen tapahtuvaksi puolen yön aikaan ja heittäytyi itse vuoteelle Kmicicin vuoteen viereen.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vain sirkat soittelivat tavallista säveltään. Sairas heräsi silloin tällöin ja oli ilmeisesti kuumeen houreissa, sillä Sorokan korviin kuuluivat hänen sekavat sanansa:

— Armollinen kuningas, antakaa anteeksi… He ovat pettureita…
Ilmaisen kaikki heidän salaisuutensa… Valtakunta on punainen verka…
Hyvä, nyt olet kynsissäni, ruhtinas… Maltahan!… Armollinen
kuningas!… Tänne, sillä siellä on petosta!

Soroka kohottautui istumaan vuoteellaan ja kuunteli. Sairas huudahti pari kertaa ja vaipui uneen, mutta heräsi sitten taas ja huusi:

Vasta keskiyön aikaan hän lopullisesti rauhoittui ja nukkui kunnollisesti. Soroka myös vaipui uneen, mutta äkkiä hänet herätti majan ovelta kuuluva hiljainen koputus.

— Menin hänen kanssaan juottamaan hevosiamme, — puolusteli Bilous itseään. — Käskin hänen kiskoa ämpäriä ja itse pitelin hevosia.

— Ei, herra vääpeli, vaan puikahti kantojen väliin ja kuoppiin, joita on paljon kaivon luona. Jätin hevoset, sillä jos ne olisivat karanneet, niin onhan täällä toisia, ja läksin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta kaaduin kuoppaan. On pimeä yö, lurjus tuntee paikat ja pääsi senvuoksi livistämään… Peijakas hänet periköön!

— Emme käy nukkumaan, täytyy olla valppaina aamuun asti. Joukko voi tulla millä hetkellä tahansa.

Hän istuutui musketti kädessä majan kynnykselle. Sotamiehet istuutuivat hänen ympärilleen, puhelivat hiljaa keskenään, hyräilivät puoliääneen ja kuuntelivat, kuuluisiko metsästä lähestyvien hevosten kavioitten kapsetta tahi hirnuntaa.

Yö oli tyyni ja kuutamoinen, mutta ei hiljainen. Metsän syvyydessä oli elämää. Ylt'ympäri kuului hirvien karjuntaa, sillä oli niiden kiima-aika. Tuo lyhyt, käheä, vihaa ja raivoa ilmaiseva ääni kuului joka puolelta metsää, milloin kauempaa, milloin lähempää, melkeinpä sadan askelen päässä majasta.

— Jos he tulevat, niin hekin karjuvat erehdyttääkseen meidät, — sanoi
Bilous.

— Eivät he ennätä tänä yönä. Aamu valkenee ennenkuin mies saapuu heidän luokseen, — sanoi toinen sotamies.

— Päivällä, herra vääpeli, pitäisi penkoa koko talo ja kaivaa seinien alta, sillä jos täällä asuu rosvoja, niin on aarteitakin.

— Parhaat aarteet ovat tuolla tallissa, — sanoi Soroka osoittaen kädellään vajaan päin.

— Jumala meitä varjeli. Ei tänne tule eikä täältä pääse yksikään elävä sielu, jos ei tunne tietä. Ei olisi pitänyt päästää miestä karkuun.

— Luuletko sinä olevasi silloin jo herra, kun olet valtatiellä? Parempi on täällä rosvon luoti kuin siellä hirttosilmukka.

Sotamiehet kuuntelivat tarkasti. Lähellä kuului todellakin raskaita askelia, joiden alla maahan varisseet lehdet selvästi kahisivat.

— Hevosia on tulossa, — kuiskasi Soroka. Mutta askelet etenivät majalta, ja kohta sen jälkeen kuului hirven villi karjunta.

— Ne ovat hirviä! Joko se kutsuu luokseen naarasta tahi peloittelee toista sarvipäätä.

He vaikenivat taas ja alkoivat torkkua. Vain vääpeli nosti väliin päätään ja kuunteli hetkisen, mutta sitten pää painui rintaa vastaan. Näin kului tunti ja toinen, kunnes lähinnä olevat mustat hongat alkoivat näyttää harmailta ja niiden latvat hohtaa valkoisilta, aivan kuin joku olisi sulattanut hopeaa niiden päälle. Hirvien karjunta vaikeni, ja metsän syvyydessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin valkeni päivä ja valaisi majan edustalla sikeässä unessa makaavien sotamiesten väsyneet kasvot.

— Mutta te nukuitte kuin härät; olisi voinut hakata teiltä pään pois ja viskata sen laipion yli, ennenkuin kukaan olisi herännyt.

— Me vartioitsimme aamun koittoon asti, herra eversti. Nukahdimme vasta, kun oli jo täysi päivä.

— Kuule, — sanoi Kmicic istuutuen vuoteen reunalle, — ruhtinas siis ampui minua?

— Se on huono juttu! — sanoi Kmicic. — Hyvin huono! Parempi olisi ollut surmata hänet siihen paikkaan kuin päästää hengissä.

Soroka kertoi lyhyesti, miten asia oli. Kmicic kuunteli hämmästyttävän tyynesti, vain hänen silmänsä alkoivat palaa. Viimein hän sanoi:

— Nyt hän sai yliotteen, mutta me tapaamme vielä. Miksi poikkesit maantieltä?

— Niin olikin parasta. Liian vähän on meitä nyt Boguslawin voimia vastaan… pirullisen vähän! Sitäpaitsi hän on mennyt Preussiin, emmekä siis voi häntä ajaa takaa. Täytyy odottaa…

Soroka huoahti helpotuksesta. Kmicic ei siis näyttänyt pelkäävän niin kovin ruhtinas Boguslawia, koska puhui takaa-ajosta. Tämä varmuus siirtyi heti vanhaan sotilaaseenkin, joka oli tottunut ajattelemaan ja tuntemaan samalla tavoin kuin everstinsäkin.

Andrzej vaipui syviin mietteisiin, havahtui äkkiä ja alkoi kopeloida jotakin ympäriltään.

— Jotka olivat mukanani… Ne oli piilotettu vyöhön. Missä on vyö? — kysyi Andrzej kuumeisesti.

— Riisuin itse teidän armoltanne vyön, että teidän olisi helpompi hengittää. Tässä se on.

Soroka antoi nahkavyön, jossa oli nauhoilla kiinni kurottavat taskut.
Kmicic avasi ne ja otti niistä kiireesti papereita.

— Nämä ovat ruotsalaisille päälliköille osoitettuja turvakirjoja, mutta missä ovat kirjeet? — sanoi hän levottomuutta ilmaisevalla äänellä.

— Tuhannen sarvipäätä! Hetmanin kirjeet Ruotsin kuninkaalle, herra
Lubomirskille ja kaikki ne, mitä minulla oli…

— Jos niitä ei ole vyössä, niin niitä ei ole missään. Lienevät kadonneet matkalla.

— Ratsujen selkään ja etsimään! — huusi Kmicic peloittavalla äänellä.

Mutta ennenkuin ällistynyt Soroka ennätti lähteä huoneesta, vaipui Andrzej voimattomana vuodetta vastaan ja alkoi tarttuen käsillään päähänsä vaikeroida:

— Oi!… Kirjeeni, kirjeeni!… Sotamiehet lähtivät heti. Jäljelle jäi vain yksi, jolle Soroka oli antanut määräyksen vartioida majan luona. Kmicic jäi yksin majaan ja alkoi ajatella asemaansa, joka ei ollut kadehdittava. Häntä uhkasi mahtavien Radziwillien kauhea kosto, jota ei voinut välttää. Eikä vain häntä, vaan kaikkia, joita hän rakasti, eli lyhyesti sanoen Oleńkaa. Kmicic tiesi, että ruhtinas Janusz empimättä olisi valmis haavoittamaan häntä kaikkein arimpaan kohtaan, s.o. suuntaamaan kostonsa neiti Billewicziin. Ja Oleńka oli Kiejdanyssa täydelleen julman magnaatin vallassa, jonka sydän ei tuntenut sääliä. Mitä enemmän Kmicic ajatteli asemaansa, sitä selvemmin hän havaitsi, että se oli aivan kauhea. Boguslawin ryöstön jälkeen pitävät Radziwillit häntä petturina. Jan Kasimirin kannattajat, Sapiehan puoluelaiset ja kapinoivat liittoutuneet pitävät häntä myös petturina ja Radziwillien kätyrinä. Niistä monista leireistä, puolueista, ja vieraista sotajoukoista, jotka sillä hetkellä olivat Puolan alueella, ei ollut ainoatakaan leiriä, ainoatakaan puoluetta, ainoatakaan sotajoukkoa, joka ei olisi pitänyt häntä suurimpana ja pahimpana vihollisenaan. Chowański oli jo luvannut palkinnon hänen päästään; nyt semmoisen lupaavat Radziwillit, ruotsalaiset — kenties ovat jo luvanneet myös onnettoman Jan Kasimirin puoluelaiset. »Kuka mitä kaapii, se sitä saapi!» — ajatteli Kmicic. Käymällä ruhtinas Boguslawin kimppuun hän tahtoi heittää hänet liittoutuneitten jalkoihin saadakseen nämä täysin vakuutetuiksi siitä, että katkaisee kaikki suhteensa Radziwilleihin, lyöttäytyäkseen heihin ja saavuttaakseen oikeuden taistella kuninkaan ja isänmaan puolesta. Toiselta puolen Boguslaw hänen käsissään olisi ollut vakuutena Oleńkan turvallisuudesta. Mutta nyt, kun Boguslaw oli voittanut hänet ja poistunut, oli Oleńkan turvallisuus mennyttä, ja mahdotonta oli todistaa, että Kmicic vilpittömästi oli luopunut Radziwillien palveluksesta. Tosin oli hänellä tie auki liittoutuneitten luo, ja jos hän hyökkäisi Wolodyjowskin ja tämän ystävien luokse, niin he ehkä säästäisivät hänen henkensä. Mutta ottaisivatko he hänet joukkoonsa toverina, uskoisivatko häntä eivätkä luulisi hänen tulleen vakoilemaan tahi vaikuttamaan sotajoukon henkeen ja houkuttelemaan miehiä Radziwillien puolelle? Samassa hän muisti olevansa syypää liittoutuneitten veren vuodatukseen, muisti ensimmäisenä lyöneensä Kiejdanyssa kapinaan nousseet unkarilaiset ja rakuunat ja pakottaneensa heidät kuuliaisuuteen, ammuttaneensa uppiniskaiset upseerit ja sotamiehet, linnoittaneensa Kiejdanyn ja siten auttaneensa Radziwillit voittoon Samogitiassa… »Kuinka minä sinne menisin?» — ajatteli hän. — »Rutto olisi siellä mieluisampi vieras kuin minun persoonani!… Voisin mennä, jos kuljettaisin Boguslawia nuora kaulassa satulaani sidottuna, mutta en näin tyhjin käsin!…»

Jos hänellä olisi ollut edes nuo kirjeet, niin hänellä olisi ollut ruhtinas Janusz vallassaan; nuo kirjeet olisivat voineet horjuttaa ruotsalaistenkin luottamusta hetmaniin… Niillä olisi voinut pelastaa Oleńkan…

— Petturi Radziwillien edessä, petturi Oleńkan silmissä, petturi liittoutuneitten mielestä, petturi kuninkaan edessä!.. Kaikki on hukassa: kunnia, maine, minä itse, Oleńka!…

Haavaa kasvoissa poltti, mutta sielussa oli sata kertaa sietämättömämpi polte. Kaiken lisäksi oli myös hänen itserakkautensa ritarina saanut kolahduksen. Boguslaw oli tuottanut hänelle häpeällisen tappion. Tämän rinnalla eivät olleet mitään ne iskut, joita hänelle Lubiczissa oli antanut Wolodyjowski. Siellä oli hänet voittanut asestettu mies kaksintaistelussa, täällä taas aseeton vanki, joka oli hänen vallassaan.

Hetki hetkeltä kävi Kmicicille yhä selvemmäksi, miten kauheaan ja häpeälliseen asemaan hän oli joutunut. Mitä enemmän hän katsoi, sitä lukuisampina hän näki jokaisesta pimeästä nurkasta uhkaavat kauhut — ja omituinen pelko valtasi lopulta hänen mielensä.

— Olenko minä todellakin tehnyt tämän kaiken? — ajatteli hän, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn.

— Mahdotonta! Tämä kaikki on kuumehoureita… Pyhä Neitsyt, se on mahdotonta!

— Sokea, tyhmä narri! — sanoi hänen omatuntonsa. — Mitään tämmöistä ei sinulle olisi tapahtunut, jos et olisi luopunut kuninkaasta ja isänmaasta ja jos olisit totellut Oleńkaa!

Ja katumus tuli kuin vihuri hänen sydämeensä. Ah, kunpa hän olisi voinut sanoa itselleen: ruotsalaiset sotivat isänmaatani vastaan, siis minä heitä vastaan! Radziwill on kuningasta vastaan; siis minä häntä vastaan! Silloin olisi hänen mielensä kirkas ja rauhallinen. Silloin hän olisi koonnut joukon ja kuljeskellut sen kanssa kuin mustalainen markkinoilla, lähestynyt ruotsalaisia ja polkenut ne ratsujen alle hyvällä omallatunnolla, säilyttänyt hyvän maineensa, ja vihdoin hän kunnian loisteessa olisi saapunut Oleńkan eteen ja sanonut:

— En ole enää kulkuri, vaan defensor patriae… Lemmi minua niinkuin minä lemmin sinua!

Mutta ylpeä mieli, joka oli tottunut antamaan itselleen paljon anteeksi, ei tahtonut heti tunnustaa koko syyllisyyttään. Radziwillit olivat hänet tällä tavoin tuhonneet ja pettäneet, vieneet hänen kunniansa, sitoneet hänen kätensä, riistäneet hänen rakkaimpansa.

Kmicic kiristi hampaitaan, viittasi uhkaavasti Samogitiaan päin, missä; hetmani Janusz istui kuin susi raadon ääressä, ja kähisi raivon miltei tukahduttamalla äänellä:

— Vannon sinulle, Jeesus Kristus, että kukistan ja tuhoan nuo petturit… ahdistan heitä lailla, tulella ja miekalla viimeiseen hengenvetoon saakka, niin totta kuin minua Natsaretin kuningas auttakoon! Amen!

Kuumeen tuli loisti Andrzejn silmistä, huulet olivat polttavat, ja koko ruumis värisi. Hän huitoi käsillään ja käveli, tahi paremmin sanoen juoksi, itsekseen puhellen ympäri huonetta ja lankesi viimein taas polvilleen.

— Anna minulle innoitusta, Kristus, että tietäisin, mitä tekisin, muuten menetän järkeni!

Äkkiä hän kuuli pyssynlaukauksen äänen, jonka kaiku metsässä kantoi hongasta honkaan, kunnes se saapui kuin ukkosen jyrähdys majaan.

— Pidä silmällä! — huusi Kmicic. Tiheiköstä ratsasti esille täyttä laukkaa Soroka, kintereillään toinen sotamies. Molemmat pysähtyivät majan luo, hyppäsivät hevosen selästä ja käyttäen hevosia suojanaan suuntasivat muskettinsa tiheikköä kohti.

TOINEN LUKU.

Syntyi hiljaisuus, mutta pian alkoi tiheiköstä kuulua ääntä aivan kuin villisikoja olisi ollut tulossa. Sitten oli taas hiljaista.

— Noin kuusi, mahdollisesti kahdeksan, en saanut tarkoin lasketuksi, — vastasi Soroka.

— Eivät selviydy, herra eversti, mutta meidän on saatava joku kiinni elävänä ja häntä kärvenneltävä, jotta näyttäisi tien.

— Se on sen ajan huoli. Pitäkää varanne! Tuskin oli Kmicic lausunut »pitäkää varanne», kun tiheiköstä tunkeutui näkyviin vaalea savujuova, ja tuntui kuin olisi lintuparvi pyrähtänyt lentoon noin kolmenkymmenen askelen päässä majasta.

— Hauleilla ampuvat! — sanoi Kmicic. — Jos heillä ei ole musketteja, niin eivät he mahda meille mitään, sillä haulikot eivät kanna tiheiköstä tänne asti.

Soroka, joka toisella kädellä piteli hevosen satulan varaan asetettua muskettia, asetti toisen kätensä torveksi suunsa eteen ja alkoi huutaa:

— Jos vain joku tulee tiheiköstä näkyviin, niin kohta on tallukat taivasta kohti!

— Rosvo kyselemässä oikeutta! Teloittaja opettaa teille oikeutta, menkää hänen puheilleen!

Ääni tiheikössä vaikeni. Nähtävästi hyökkääjät neuvottelivat. Silloin
Soroka kuiskasi Kmicicille:

— Pitää joku houkutella esille ja ottaa kiinni, niin meillä on sekä panttivanki että opas.

— Niinkuin tänne tulimme, niin olisimme lähteneetkin, jos sinulla, lurjus, olisi käsitystä kohteliaisuudesta etkä olisi alkanut ammuskella.

— Ennen iltaa tulee kaksisataa rakuunaa, eivätkä suot voi teitä pelastaa, sillä joukossa on sellaisia, jotka osaavat tien tänne niinkuin mekin.

— Puhukaa mitä tahdotte, piru vieköön! Miksi sitten olette tuppautuneet meidän majaamme?

Tiheiköstä, joka oli noin sadan askelen päässä majasta, tuli esille kaksi pitkää ja hartiakasta miestä. Toinen oli hieman kumara ja nähtävästi ikämies, toinen kulki suorana. Kummankin yllä oli harmaalla veralla päällystetty puoliturkki, jommoisia pikkuaateli käytti, jaloissa pitkävartiset saappaat, päässä karvalakki silmille painettuna.

Tulijat olivat saapuneet muutaman askelen päähän, mutta eivät voineet nähdä majan luona seisovia, koska näiden edessä olivat hevoset.

Kmicic astui äkkiä esille. Tulijat eivät häntä kuitenkaan tunteneet, sillä hänen kasvonsa olivat kääreessä. He alkoivat tarkastaa häntä uteliain ja levottomin katsein.

— Missä toinen poikasi on, Kiemlicz? — kysyi Andrzej. — Ei kai hän ole saanut surmaansa?

— Kuka? Mitä? Ken puhuu? Mitä? — sanoi vanha mies pelästyneenä ja jäi seisomaan silmät selällään. Pojalla, joka oli nuorempi, oli paremmat silmät. Hän tempasi äkkiä lakin päästään. — Herra Jumala! Isä, sehän on herra eversti! — huusi hän.

— Haa, semmoisia poikia! — sanoi nauraen Andrzej. - Tervehditte minua haulisateella.

Tiheiköstä ilmestyi vielä muutamia miehiä, niiden joukossa ukon toinen poika ja tervanpolttaja. Kaikki juoksivat kiireesti aseet valmiina, sillä he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ukko huusi taas.

— Polvillenne, lurjukset! Polvillenne! Tässä on herra Kmicic! Kuka hölmö siellä ampui? Tuokaa se tänne!

— Valehtelet, valehtelet kuin koira! Herra eversti, kukapa olisi voinut tietää, että teidän armonne olisi asunnossamme! Totisesti, en usko vielä silmiäni!

— Minä tässä olen omassa persoonassani, — sanoi Kmicic ojentaen hänelle kätensä.

— Oi, Jeesus — vastasi ukko. — Sellainen vieras korvessa. Mitä me täällä teidän armollenne tarjoaisimme? Enpä tiedä, millä kestitsisimme.

— Avain sinulle? Tunnen sinut, senkin mustalainen. Itse juot enemmän kuin tuot tänne. Mitä? Menen itse. Kas vain, avaimen olisi tahtonut. Menkää vierittämään kannot pois edestä, minä itse avaan ja tuon.

— Teidän kellarinne on siis kantojen peitossa, herra Kiemlicz? — sanoi
Kmicic.

— Kuinka muuten mikään säilyisi tämmöisten rosvojen parissa! — vastasi ukko vilkaisten poikiinsa. — He olisivat valmiit syömään isänsäkin. Tässäkö te vielä olette? Menkää vierittämään kannot pois! Näinkö te tottelette isäänne?

— Taitaa olla, kuten ennenkin, huonot välit poikien kanssa? — kysyi
Kmicic.

— Kuinka niiden kanssa voisi olla hyvissä väleissä… Tapella ne osaavat ja saalista hankkia myöskin, mutta kun on jaettava isän kanssa, niin suurella riidalla saa heiltä osansa. Olkaa hyvä, herra eversti, käykää majaan, täällä on kylmä.

Ukko Kiemlicz puhui omituisen terävällä ja äreällä äänellä ja vilkuili puhuessaan levottomasti ympärilleen. Hän oli kookas, luiseva mies, kasvot aina vihaiset ja tyytymättömät. Kmiciciä kohtaan hän esiintyi sitä nöyremmin, mitä enemmän hänessä heräsi entistä päällikköään kohtaan palvelemisen halu, pelko, kenties myös ihmettely, ehkäpä kiintymyskin.

Kmicic tunsi hyvin Kiemliczit. Isä ja kaksi poikaa olivat olleet hänen palveluksessaan siihen aikaan, kun hän omin päin kävi sotaa Chowańskia vastaan Valko-Venäjällä. He olivat rohkeita sotureita ja yhtä julmia kuin rohkeita. Niiden monenlaisten kulkurien joukossa, joista Kmicicin osasto oli kokoonpantu ja jotka päivällä joivat ja tuhlasivat sen, mitä yöllä olivat verisessä kahakassa viholliselta riistäneet, herättivät Kiemliczit huomiota suurella ahneudellaan. Erikoinen halu heillä oli anastaa hevosia, ja näitä he sitten möivät taloihin ja kyliin. Isä tappeli yhtä uljaasti kuin hänen kaksoispoikansa, mutta otti näiltä joka taistelun jälkeen parhaan osan saaliista valitellen samalla kärsivänsä vääryyttä ja uhkaillen heitä isän kirouksella. Pojat murisivat vastaan, mutta olivat luonnostaan hieman typeriä ja alistuivat isän komentoon. Huolimatta alituisista riidoistaan he pysyivät toistensa rinnalla taisteluissa eivätkä säästäneet itseään. Toverit eivät pitäneet heistä, mutta kaikki heitä pelkäsivät sillä taistelussa he olivat hirmuisia. Ainoastaan Kmicic herätti heissä käsittämätöntä pelkoa.

Joukko-osaston keskuudessa kerrottiin heidän koonneen suuria aarteita, mutta ei kukaan tiennyt varmasti, oliko siinä perää. Eräänä päivänä Kmicic lähetti heidät viemään erästä määrää hevosia, ja sille tielleen he katosivat. Kmicic arveli heidän saaneen surmansa, mutta sotamiehet sanoivat heidän paenneen vieden hevoset mukanaan, sillä kiusaus oli ollut liian suuri. Nyt, kun Andrzej tapasi heidät terveinä, kun vajassa hirnui joukko hevosia ja kun ukon iloon ja nöyryyteen näkyi sekaantuvan levottomuutta, ajatteli Andrzej, että sotamiehet sittenkin olivat olleet oikeassa.

Astuttuaan majaan hän istuutui vuoteelle, katsoi ukkoa suoraan silmiin ja kysyi ankarasti:

— Ah Jeesus, armahin Jeesus! — vaikeroi ukko. — Zoltarenkon miehet hyökkäsivät kimppuumme, ryöstivät, haavoittivat ja ajoivat takaa kokonaista kuusitoista penikulmaa, niin että hädin tuskin pelastimme henkemme. Oi pyhä Neitsyt! Emme enää voineet löytää teidän armoanne emmekä joukko-osastoa. He ajoivat meidät tänne korpeen kurjuuteen ja nälkään, tähän majaan, tänne suolle.. Jumalan kiitos, teidän armonne on elossa ja terveenä, vaikka näkyy haavoittuneen… Kas, poikaseni ovat menneet kantoja vierittämään ja kadonneet. Mitä ne veijarit siellä puuhailevat?… Nälkää ja kurjuutta täällä on, ei muuta mitään. Elätämme itseämme sienillä, mutta teidän armoanne varten löytyy jotakin naukattavaa ja haukattavaa… Niin meiltä hevoset vietiin, ryöstettiin.

Nyt tulivat sisään ukon kaksi poikaa, Kosma ja Damian. He olivat rotevia, kömpelötekoisia, suuripäisiä miehiä, joilla oli tuuhea ja harjaskankea tukka. He pysähtyivät oven suuhun, ja Damian lausui:

— Ne hevoset meiltä ryöstivät Zoltarenkon miehet. Hän poistui majasta. Kmicic katseli noita kahta nuorukaista, jotka olivat kuin kirveellä kannosta veistettyjä, ja kysäisi äkkiä:

— Se on hyvä, viholliselta saa ottaa, mutta jos te otatte omilta, niin olette rosvoja ettekä aatelismiehiä. Mitä te niillä hevosilla teette?

— Oletteko sattuneet ottamaan ruotsalaisilta? Varmaankin täällä lähellä on ruotsalaisia joukkoja. Oletteko olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa?

— Olette siis tavanneet yksinäisiä kulkijoita tahi pieniä ryhmiä. Mitä teitte, kun he pitivät puoliaan?

— Ahaa, pieksitte! Silloin on teillä saamista sekä ruotsalaisilta että Zoltarenkon joukoilta, ettekä varmaankaan jäisi osaanne vaille, jos joutuisitte heidän kynsiinsä.

— Huonoa on teidän elämänne, enemmän rosvojen kuin aatelismiesten tapaista… Varmastikin on teidän omallatunnollanne joitakin kolttosia entisiltä ajoilta.

— Ja teidän täytyi paeta lain kouraa. Huonosti ovat asianne,
Kiemliczit, ja hirsipuussa te päätätte päivänne.

Ovi narahti, ja majaan astui ukko tuoden ison pullon simaa ja kaksi lasia. Hän vilkaisi levottomasti poikiin ja Kmiciciin ja sanoi:

Kaksoset poistuivat heti. Isä kaatoi simaa toiseen lasiin ja jätti toisen tyhjäksi odottaen, salliiko Kmicic hänen juoda kanssaan.

Mutta Kmicic ei voinut juoda itsekään ja kykeni vain vaivoin puhumaankin, sillä haava vaivasi häntä. Ukko huomasi sen ja sanoi:

— Sallikaa, teidän armonne, minun tarkastaa haavaa, sillä ymmärränpä semmoista yhtä hyvin kuin haavurit.

— Nahka on hierautunut. Ei se mitään tee. Joku on ampunut hirveän läheltä teidän armoanne. Täytyy pitää nyt sen päällä leipää ja hämähäkin verkkoa. Hirveän läheltä on ammuttu. Jumalan kiitos, ettei se surmannut teidän armoanne.

— Ei ollut se siis vielä minun kohtaloni. Pehmitäpä hiukan leipää, Kiemlicz, ja pane se heti haavalle. Meillä olisi puhuttavaa, mutta leukaluitani kivistelee.

Ukko katsahti epäluuloisesti everstiin peläten, että tällä ehkä vielä oli aikomus puhua hevosista, jotka oli ryöstetty. Hän kostutti kuitenkin leipäpalan, pani sen ympärille hämähäkin verkkoa, jota majassa oli helposti saatavissa, ja asetteli sen Kmicicin kasvoille.

Sensijaan että olisi kysellyt tahi puhellut Kmicic piteli käsillään päätään ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän nousi ja alkoi kävellä huoneessa, pysähtyi toisinaan Kiemliczin eteen ja katseli häntä hajamielisesti, näytti jotakin pohtivan ja kamppailevan ajatustensa kanssa. Näin kului puoli tuntia. Ukko kääntelehti yhä levottomammin istuimellaan.

— Kiemlicz, — sanoi hän, — missä täällä lähimpänä on niitä joukkoja, jotka kapinoivat Vilnon vojevodaa vastaan?

— Ah, se on suuri onnettomuus. Saat mennä, Soroka. Noitten kirjeitten kadottamisesta sietäisi teidät hirttää. Saat mennä. Kiemlicz, onko sinulla jotakin, mihin voisi kirjoittaa?

— Vaikkapa pari arkkia paperia ja kynä. Ukko puikahti ruokasäiliöön, joka nähtävästi oli kaikenlaatuisten tavarain säilytyspaikkana, ja viipyi siellä kauan. Kmicic sillä välin käveli huoneessa ja puhui itsekseen.

— Olivatpa kirjeet tallella tahi ei, — ajatteli hän, — niin hetmani ei
tiedä niiden katoamisesta ja pelkää, että minä ne saatan julkisuuteen.
Hän on vallassani… Viekkaus viekkautta vastaan! Uhkaan lähettää ne
Vitebskin vojevodalle. Niin juuri! Ehkäpä Jumala suo hänen pelästyä.

— Eikö ole kyniä? Vähänkö täällä on lintuja metsässä? Voi ampua pyssyllä.

Kiemlicz riensi, sillä Kmicicin ääni ilmaisi kärsimättömyyttä ja jonkinmoista kiihtymystä. Hetken kuluttua hän palasi haukan siipi kädessä. Kmicic sieppasi sen, nykäisi irti sulan ja alkoi teroittaa sitä tikarillaan.

— Mene! — sanoi hän. — On helpompi lyödä mieheltä pää poikki kuin teroittaa kynä. Mutta nyt tarvitaan mustetta.

»Eroan teidän ylhäisyytenne palveluksesta, sillä pettureita ja luopioita en tahdo enää palvella. Että olen vannonut ristiinnaulitun kuvan kautta pysyväni teidän ylhäisyydellenne uskollisena, sen minulle Jumala anteeksi antakoon, — vaikka menettäisin sieluni autuuden, niin mieluummin palan ikuisessa tulessa erehdykseni takia kuin avoimesti ja tietoisesti petän isänmaani ja hallitsijani. Teidän ylhäisyytenne on käyttänyt minua sokeana välikappaleena, miekkana vuodattamaan veljien verta. Haastan teidän ylhäisyytenne Jumalan tuomioistuimen eteen. Hän tuomitkoon, kenen puolella oli petos, kenen puolella puhtaat tarkoitusperät. Jos me joskus kohtaamme toisemme, niin silloin, vaikka Te olettekin mahtava ja voitte purra kuoliaaksi ei vain yksityisen ihmisen, vaan koko valtakunnan, kun taas minulla on vain miekka kädessä, minä muistan, mitä olen kokenut, ja ahdistan teidän ylhäisyyttänne, mikäli minun murheeni ja kärsimäni loukkaus minulle voimia lisäävät. Tehän tiedätte, että olen niitä, jotka voivat myös ilman hovirykmenttejä, linnoja ja tykkejä tuottaa vahinkoa. Niin kauan kuin voin, kostan teille, ettekä te voi hetkeäkään olla turvassa. Se on yhtä varmaa kuin että kirjoitan tätä omalla verelläni. Minulla on hallussani teidän ylhäisyytenne kirjeet, jotka voivat teidät saattaa huonoon valoon ei vain Puolan kuninkaan, vaan myös ruotsalaisten silmissä, sillä ne todistavat selvästi maankavalluksen kuin myös sen, että olette valmis luopumaan ruotsalaisista heti, kun heille käy huonosti. Vaikka olisitte kahta vertaa mahtavampi, niin tuhonne on minun vallassani, sillä allekirjoituksiin ja sinetteihin täytyy jokaisen uskoa. Ilmoitan teidän ylhäisyydellenne seuraavaa: jos hiuskarvaakaan vahingoitetaan minulle rakkaitten, Kiejdanyyn jääneitten henkilöiden päästä, niin lähetän nuo kirjeet ja asiakirjat herra Sapiehalle ja painatan niistä jäljennökset levittääkseni niitä ympäri maan. Teidän ylhäisyytenne saa valita: joko sodan päätyttyä, kun rauha on palautettu valtakuntaan, annatte minulle Billewiczit ja minä annan teidän ylhäisyydellenne kirjeet, tahi, jos saan kuulla huonon sanoman, heti Sapieha näyttää nuo kirjeet Pontukselle. Teidän ylhäisyytenne haluaa kruunua, mutta minä en tiedä, onko teillä mihin sen panisitte, kun päänne putoaa joko puolalaisen tahi ruotsalaisen kirveen iskusta. Sulkisin teidän ylhäisyytenne Jumalan huomaan, jollei olisi niin, että itse pidätte pirun apua tärkeämpänä kuin Jumalan. — Kmicic.»

»P.S. Liittoutuneita ei teidän ylhäisyytenne onnistu myrkyttämään, sillä on niitä, jotka siirtyessään perkeleen palveluksesta Jumalan palvelijoiksi varoittavat heitä juomasta olutta Orelissa ja Zabludowossa.»

Kmicic nousi ja alkoi astella huoneessa. Hänen kasvonsa hehkuivat, sillä hänen oma kirjeensä poltti häntä kuin tuli. Tuo kirje oli kuin sodanjulistus Radziwilleille, mutta Kmicic tunsi itsensä harvinaisen voimakkaaksi ja oli valmis vaikkapa sillä hetkellä katsomaan silmästä silmään mahtavaa sukua, joka sai koko maan vapisemaan. Hän, tavallinen aatelismies, tavallinen ritari, hän, lain vainoama kulkuri, hän, joka ei mistään voinut odottaa apua, näki nyt kuin profeetan katsein ruhtinas Januksen ja Boguslawin turman ja oman voittonsa. Kuinka hän käy sotaa, mistä löytää puoluelaisia, millä tavoin voittaa — sitä hän ei tietänyt eikä edes ajatellut. Hän vain uskoi lujasti, että tekee velvollisuutensa, että oikeus ja siis Jumalakin on hänen puolellaan. Hänen mielensä kävi keveämmäksi, aivan kuin uusia maita avautui hänen eteensä. Oli vain noustava ratsun selkään ja lähdettävä liikkeelle saavuttaakseen kunniaa, mainetta ja Oleńkan.

— Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään, — toisteli hän itsekseen jonkinmoisen kuumeisen riemun vallassa, — kirjeet suojelevat häntä. Hetmani vaalii häntä kuin silmäteräänsä… niinkuin minä itse! Siitä olen pitänyt huolen! Olen vain mitätön mato, mutta pistoani pelätään.

— Jospa kirjoittaisin Oleńkallekin? Lähetti, joka vie kirjeen hetmanille, voi pistää hänellekin salaa kirjelipun. Miksi en ilmoittaisi hänelle katkaisseeni välini Radziwillien kanssa ja meneväni etsimään muualta palvelusta?

Hän pisti taas käteensä, kostutti kynän veressä ja alkoi kirjoittaa: »Oleńka, en ole enää Radziwillien mies, sillä olen vihdoin huomannut…» Mutta samassa hän keskeytti, mietti hetkisen ja sanoi itsekseen:

Hän repi arkin. Sen sijaan hän kirjoitti kolmannelle arkille lyhyen, näin kuuluvan kirjeen Wolodyjowskille:

»Herra eversti! Allekirjoittanut, ystävä, varoittaa teitä ja muita johtajianne olemaan valppaina. Hetmani on kirjoittanut ruhtinas Boguslawille ja herra Harasimowiczille, että nämä myrkyttäisivät teidät tahi surmauttaisivat yöpyessänne. Harasimowicz on poissa, sillä hän on mennyt ruhtinas Boguslawin kanssa Preussiin, mutta tuollaisia määräyksiä on voitu antaa muillekin taloudenhoitajille. Älkää siis ottako heiltä mitään vastaan älkääkä öisin nukkuko ilman vartioita. Tiedän myös varmasti, että hetmani hyökkää pian kimppuunne. Hän odottaa vain puolentoista tuhannen miehen suuruista apujoukkoa kenraali de la Gardielta. Pitäkää varanne, ettei hän teitä yllätä ja lyö yksitellen. Parasta olisi pyytää Vitebskin vojevodaa saapumaan pikimmiten ja ryhtymään itse johtamaan kaikkia. Tämä on hyvää tarkoittavan neuvo, uskokaa häntä! Mutta siihen saakka pysytelkää yhdessä, älkööt joukkoryhmät leiriytykö kauas toisistaan. Hetmanilla on vähän ratsuväkeä, vain pieni joukko rakuunoita ja Kmicicin miehet, epäluotettavia nekin. Kmicic itse on poissa, hetmani on keksinyt hänelle jonkin muun tehtävän, koska luultavasti ei luota häneen. Hän ei ole sellainen petturi kuin kerrotaan, ainoastaan harhaan johdettu mies. Jumalan haltuun. — Babinicz.»

Andrzej ei tahtonut panna kirjeen alle omaa nimeään, koska arveli sen herättävän epäluottamusta. Babinicz oli Orszan läheisyydessä oleva kylä, joka vanhoista ajoista asti oli Kmicicien omaisuutta.

Nyt, kun Oleńka kaiken todennäköisyyden mukaan oli turvattu ruhtinaan kostolta ja liittoutuneet äkilliseltä rynnäköltä, kysyi Andrzej itseltään, mitä hän nyt tekisi.

Hän oli katkaissut välinsä petturien kanssa, polttanut laivansa, tahtoi nyt palvella isänmaata, uhrata sille voimansa, terveytensä, elämänsä, — mutta miten se oli tehtävä? Miten oli alettava, mihin ryhdyttävä?

Mutta jos ne eivät ota vastaan, jos pitävät petturina ja surmaavat tahi, mikä on vielä pahempi, häpeällisesti karkoittavat luotaan?

— Surmatkoot mieluummin! — huudahti Andrzej tulistuen häpeänsä tunnosta. — Näkyy olevan helpompaa pelastaa Oleńka ja liittoutuneet kuin oma kunniansa.

— Enkö voi menetellä samoin kuin Chowańskia kohtaan? — sanoi hän itsekseen. — Kokoan joukon ja ahdistelen ruotsalaisia. Ei se homma ole minulle uutta! Ei kukaan ole heitä vastustanut, mutta minä vastustan… Tulee hetki, jolloin koko valtakunta kysyy, kuten kysyi Liettua, kuka on se rohkea mies, joka yksin uskaltaa mennä leijonan kitaan. Silloin otan lakin päästäni ja sanon: »Katsokaa, se olen minä, Kmicic!»

Ja niin suuri halu veritöihin valtasi hänet, että hän tahtoi lähteä ulos majasta, käskeä miehiään ja Kiemliczejä nousemaan hevosten selkään ja rientää matkaan.

Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, hän tunsi ikäänkuin jokin olisi töytäissyt häntä rintaan ja työntänyt takaisin. Hän jäi seisomaan keskelle tupaa ja katseli mietteissään ympärilleen.

— Missä on katumus? — kysyi hänen omatuntonsa. — Tässä tarvitaan jotakin muuta!

— Millä muulla voisit sovittaa rikkomuksesi kuin jollakin urotyöllä, joka on raskas ja suuri, mutta vilpitön ja puhdas kuin kyynel?… Onko mikään urotyö koota joukko seikkailijoita ja kulkea niiden kanssa kuin tuuli pitkin ketoja ja metsiä? Eikö tämä houkuttele sinua niinkuin lihapala koiraa? Se on huvia, vaan ei työtä, rosvousta, vaan ei isänmaan puolustusta! Näin toimit Chowańskia vastaan, ja mitä voitit sillä? Metsissä riehuvat rosvot ovat myös valmiita hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, mutta mistä sinä otat muita miehiä? Ruotsalaisille voit tuottaa haittaa, mutta samalla vahingoitat kansalaisiasi. Se on silmänlumetta, jolla aiot korvata työn ja katumuksen!

Näin puhui Kmicicille omatunto, ja Kmicic huomasi sen olevan oikeassa.
Hän vihastui omaantuntoonsa, joka puhui niin katkeraa totuutta.

— Mitä minä teen? — sanoi hän. — Kuka minua neuvoo, kuka minut pelastaa?

Polvet tuntuivat itsestään notkistuvan, hän polvistui vuoteen eteen ja alkoi rukoilla ääneen sydämensä pohjasta:

— Rakas Herra Jeesus Kristus, sinä, joka ristillä armahdit ryöväriä, armahda nyt minuakin. Tahdon pestä itseni puhtaaksi synneistäni, aloittaa uutta elämää ja palvella uskollisesti isänmaatani, mutta en tiedä miten, sillä olen tyhmä. Herra, olen palvellut pettureita, en pahuudesta, vaan ymmärtämättömyydessäni. Valaise minua, innoita, lohduta minua epätoivossani ja pelasta laupeutesi tähden, sillä minä hukun…

Tässä Andrzejn ääni alkoi väristä, hän löi leveään rintaansa niin että kumahteli ja hoki edelleen:

— Oi Pyhä Neitsyt, puolla minua Poikasi edessä, älä jätä minua murheessani ja epätoivossani, jotta voisin palvella sinua ja sinä olisit kuolemani hetkellä onnettoman sieluni suojelija!

Kmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään, ja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen asentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain humina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan alta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:

— Mistäpä minä tiedän, — vastasi Soroka — lähdemme, ja sillä hyvä! Ehkäpä menemme kuninkaan luo, joka nyt huokailee ruotsalaisten vallan alla.

Kmicic nousi nopeasti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet. Hän meni suoraan ovelle, avasi sen ja huusi sotamiehille:

KOLMAS LUKU.

Sotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä pelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan ajatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.

— Kyllä, minä olen täkäläisiä… Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?

— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan paenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on piiritetty.

— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se on samantekevää, kunhan pääsemme!

Kiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan lähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä käsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana puoluelaisena.

— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. —
Varmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.

Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä, sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon. Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut tottelemaan Kmiciciä.

— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on, että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.

— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on enemmän.

— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?

— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun päänne vielä on kiinni ruumiissanne.

— Hyväinen aika!… Mitä teidän armonne puhuu?… Mitä?… Kuinka?..
Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?

— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon hevosia…

— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne ja ryhdyitte rosvoilemaan… Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta… Ryöstätte hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta, ja sekin on oikein.

— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle. Hävetkää, hulttiot!

— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!

— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet. Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.

Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:

— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala yksin voi sinua varjella.

— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. —
Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!

— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.

— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille. Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.

— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra
Wolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.

— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!

— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.

— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!

— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät, mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta itseltään.

— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle siitä vastata!

— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se takomalla panna päähän… Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan rangaistus synneistäni… Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua pari sanaa?

— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä palvelijoille minne menemme.

— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa säätynne.

— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille, mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.

Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän mietittyään hän sanoi:

— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.

— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen ilman niitä.

— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.

— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto jokapäiväinen ilmiö.

— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat, olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.

— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on tuo Sobota?

— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee perjantai. Suom. huom.]

— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne. Preussistakin tuodaan sinne hevosia.

— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!… Otamme mukaamme hevosia ja maksan sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa… Varaa puoliturkit, lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!

— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä everstiksi, vaan Babinicziksi!

Kiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä valmiina lähtemään pitkälle matkalle.

Kmiciciä ei olisi ollut helppo tuntea. Halpa takki, samanlainen lammasnahkalakki ja kääre kasvoissa teki hänet talonpojan näköiseksi, joka oli tapellut kapakassa ja nyt kuljeskeli markkinoilta markkinoille. Sen mukainen oli seuralaistenkin asu.

Sotamiehet katselivat ihmeissään everstiään. Enimmän kummissaan oli vanha Soroka, joka mutisi Bilousille:

— En minä totu tuommoiseen. Kävi miten kävi, kyllä minun täytyy osoittaa hänelle kunnioitusta samalla tavoin kuin ennenkin.

— Niin on tehtävä kuin on käsketty — vastasi Bilous. — Mutta kovin on everstimme muuttunut… Sotamiehet eivät tietäneet, että Andrzej oli sisällisestikin muuttunut yhtä paljon kuin ulkonaisesti.

Piiskat läimähtelivät, ratsastajat ympäröivät hevosjoukon ja ajoivat sen yhteen, ja samassa lähdettiin matkaan.

NELJÄS LUKU.

Kulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme samoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz tunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta aatelisilta uutisia valtakunnan asioista.

Leg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että sinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia oli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan ruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista olutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti kuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi oli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt vaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan. Kerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat kaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä, koska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan valtaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten kanssa.

Aateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan epäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja Radziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa. Hän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että hevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään monimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin turhaan vaivasivat päätään.

Myytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi matkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin. Sinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä oli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński Wolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun hän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa kääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden penikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin Wasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Ennen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan ravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä kertaa ollut muita vieraita.

Mutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut illallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.

Aurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko mahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden jäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.

Ensi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui unkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton sudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.

Herra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän oli elänyt ruoan ääressä.

Kun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra kynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi:

Kmicic ei lähestynyt, vaan meni päinvastoin ravintolaan, sillä tuo puhe pisti vihaksi. Hän ei vielä ollut tottunut halpaan pukuunsa eikä siihen, että hänelle viitattiin kädellä. Tultuaan sisälle hän istuutui jatkamaan syöntiään. Vieras herra seurasi hänen jäljessään.

Hän siristi silmiään pimeänpuoleisessa huoneessa, jossa vain uunissa paloi vähäinen tuli.

— Ravintoloitsija meni huoneeseensa, — vastasi Kmicic, - ja me olemme matkustavaisia niinkuin tekin.

Vieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä kuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei erehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:

— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa, vain herneitä ja makkaraa.

— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman ylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet ja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.

Näin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja älykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle tilaa, lisäsi hän ystävällisesti:

— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen arvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä kruunu päästäni putoa.

Kmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka, kuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun, olisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei tämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että vihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.

— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat ylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir, jolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään, jos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.

— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen ystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut jossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä puheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.

— On tullut liikutuksi ihmisten joukossa ja kuulluksi yhtä ja toista, mutta en ole ollut kenenkään palveluksessa.

— Kelpo mies ruotsalaisista, sillä hän on avannut heille ovet selko selälleen.

— Mitäpä minä! — sanoi hän. — Pohtikoot muut näitä asioita… Minä vain pelkään, että ruotsalaiset väkisin ottavat hevoseni.

— Silloin olisi pitänyt myydä ne pois. Podlasiessakin kuuluu olevan joukkoja, jotka kapinoivat hetmania vastaan ja joilla varmaankin on hevosista puute.

— Sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut heidän luonaan, vaikka muuan matkustava herra antoi minulle kirjeen vietäväksi tilaisuuden sattuessa eräälle heidän päälliköistään.

— Kuinka tuo matkustava herra saattoi antaa teille kirjeen, kun ette ole menossa Podlasieen?

— Szczuczynissa on yksi liittoutuneitten joukko, ja herra sanoi minulle: joko annat itse perille tahi saat tilaisuuden toimittaa sen sielläpäin liikkuessasi.

— Oletteko te myös ruotsalaisia paossa? Vastauksen asemesta vieras katsoi Kmiciciä ja kysyi tyynesti:

— Minkätähden sanotte myös, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan menette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota niitä väkisin?

— Sanoin myös, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi, sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.

— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen, että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn, jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja asujamille.

— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, — sanoi Kmicic.

— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut palvelijat.

— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa, että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.

Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja sanoi:

— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.

— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle Wasoszyn piirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa. Viimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda kuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha kelpaa.

— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin ovela.

— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en puhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja myötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo Podlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa onni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä mies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea ja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville päiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä säkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö, mutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä vaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.

Kmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät niin, että haavaa kivisti.

— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten te miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on silloin varma.

Näin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi sivellä viiksiään. Sitten hän lausui:

— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja pitää silmällä palvelijoitani.

Kmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun, niin että kaikki hampaat hohtivat.

— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra loukkautui ja sanoi:

— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa huomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.

— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan tiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.

Kmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli kiireesti huoneeseen.

Kmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies hämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:

— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren herran puoleen sanoen:

— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra Rzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan. Tahtovat ennen paikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.

Kuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen pimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui huoneeseen.

Etunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli lattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi pamppailla.

Rzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen oma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin tärkeimmissä tilaisuuksissa.

Józwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli joutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:

— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat tulleet Samogitiasta.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?

— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia…

— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on herra Skrzetuski.

Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin, ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä. Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen suunnitelmansa eivät toteudu… Hän päätti pysyä tuntemattomana ja vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:

Kmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle mieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen ajan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen Billewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että oli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin tuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan kehräämässä.

Hän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin, rauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö oli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä, varjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien… Oi, jospa hän olisi totellut!… Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava. Hän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä yksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut kuulla.

Rakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi ollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti saadakseen langeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis tempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen toverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies oli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.

Muisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa Butrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa ruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta, päälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan. Kmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen liittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan niin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet surmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan päällä.

Sitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin ja
Podlasiessa olevaan sotajoukkoon.

— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt ovatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa ne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten selvitään, kun tulee talvi.

Kmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa sanoakseen pimeästä nurkastaan:

Mutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista sattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän aikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:

— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla myymässä hevosia.

Józwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista vastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:

— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan, eikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin semmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.

Kmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi poistumatta pimeästä nurkastaan:

— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin paikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko, niin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.

— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te menette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä niitä tarvitaan siellä paljon.

— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman tiemme, — vastasi Kmicic.

— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta, että viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.

— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia, mutta pyrkivät niiden luo.

— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen. Sormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi sitä hävetä. Näyttäkäähän!

Tämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti siitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla, niin että se valaisi Kmicicin kasvot.

Kmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat toisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan kädestä, niin että kipinät sinkoilivat ympäri.

— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää pysyä tuntemattomana.

— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt pyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!

Hän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta samassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä, ja Kosma kysyi:

Ovi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän kintereillään tulivat Kiemliczien miehet.

Józwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan paljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin pihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti lyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski Kmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät otteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä vielä saadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui selälleen kuin poikki hakattu tammi.

Kehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret Kiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään kuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan puikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien alitse.

Rzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada ammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli valoisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas katosi hänen näkyvistään pimeyteen.

Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät, kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.

Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.

— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.

Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa, nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:

Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää, mutta samalla kuului Kmicicin huuto:

Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä verisen sapelinsa lappeella.

Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.
Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään
Kmicicin kumarsi syvään ja sanoi:

— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.

— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä… Kiejdanyssa en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on tapahtunut… Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä… Koko juttu ei kuulu minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni…

— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä. He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole… Annan heille taalerin mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi… Annan kaksikin… ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta…

— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa haavoittuneet ja menkää hiiteen!

Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja vaikenemaan.

Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.
Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:

— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan. Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata. Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani… Ehkäpä voin sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.

— Odottakaa!… Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi. Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen… Menkööt häntä vastaan ollakseen tarpeen vaatiessa apuna.

— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.

— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä parempi, — sanoi Rzedian.

— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin tarkoituksiin.

— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette herra Wolodyjowskille.

Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä, joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.

— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista olla hänen tiellään.

Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?

— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska piileksii… Miten meille käynee?

— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes kaatuneitten taskuja tyhjentää!

— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.

Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten, luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?

— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen niin kauas kuin mahdollista… Jumala minua ohjatkoon… Herra, ole minulle armollinen!… Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.

VIIDES LUKU.

Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa, varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä, joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä. Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa, jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan, niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni, kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain, Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.

Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät pelkoa.

Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun, ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja, kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain johtajaa puuttui.

Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen, mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona. Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.

Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat tekemisissä.

— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia, sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.

Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:

Ja Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka voisi väittää häntä vastaan.

Kun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa entisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä kahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin, kuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi hänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen…

— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi tai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan päänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun Zagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli minua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille lahjaksi.

— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, — sanoivat kuulijat.

Koska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä teoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset tapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen kunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.

Päälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki, katselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan pyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli melkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.

Nyt olikin neuvoteltava tärkeästä asiasta. Oli kyllä lähetetty lähettiläitä Vitebskin vojevodan luo pyytämään, että hän ottaisi johdon käsiinsä. Mutta kukaan ei varmasti tietänyt, missä vojevoda oli sillä hetkellä, ja lähettiläät olivat kadonneet jäljettömiin. Huhuiltiin, että he olivat joutuneet Zoltarenkon miesten käsiin. Nämä ulottivat rosvoiluretkiään Wolkowyskiin asti.

Päälliköt olivat päättäneet valita Bialystokissa väliaikaisen johtajan, joka olisi ylipäällikkönä Sapiehan tuloon asti. Turhaa on sanoakin, että jokainen päällikkö, Wolodyjowskia lukuunottamatta, ajatteli tähän toimeen itseään.

Alkoivat vehkeilyt ja hankaukset. Sotajoukko ilmoitti tahtovansa olla osallisena vaalissa, ei edustajien kautta, vaan välittömästi.

Wolodyjowski neuvoteltuaan toveriensa kanssa kannatti Zyromskia, joka oli toimellinen ja kunnon mies ja herätti sotajoukossa kunnioitusta komealla olemuksellaan. Sitäpaitsi hän oli taitava ja kokenut soturi. Hän puolestaan kiitollisuuden osoitukseksi esitti toimeen Wolodyjowskia, mutta Kotowski, Lipnicki ja Jakob Kmicic vastustivat ehdotusta lausuen, että ei voi valita iältään nuorinta, sillä ylipäällikön täytyy vaikuttaa väestöön arvokkuudellaan.

— Eno on vanhin! — huudahti äkkiä Roch Kowalski niin kovalla äänellä, että kaikki päät kääntyivät häneen päin.

— Mitäpä siitä! Emmekö saa valita kenet tahdomme? Eikö se ole meidän vallassamme? Eikö in liberis suffragiis? Kuninkaaksikin voi valita kenen aatelisen hyvänsä, saatikka rykmentin päälliköksi…

Nyt ryhtyi puhumaan Lipnicki, joka ei ollut suosiollinen Zyromskille, vaan tahtoi kaikin tavoin estää valitsemasta tätä:

— Tietysti teillä on oikeus äänestää niinkuin tahdotte! Jos ette valitse everstiä, niin sitä parempi — silloin ei kenelläkään ole syytä loukkaantua.

Syntyi hirveä melu. Monet huusivat: »Äänestys! Äänestys!» Toiset taas huusivat: »Kuka täällä on parempi herra Zaglobaa? Kuka on uljaampi ritari? Kuka kokeneempi soturi? Eläköön herra Zagloba! Eläköön johtaja!»

— Eläköön! Hän on voittanut Kustaa Aadolfin! Hän on antanut kyytiä
Chmielnickille!

— Vivat! Vivat! Zagloba dux! Vivatl Vivat! Joukko alkoi viskoa lakkeja ilmaan ja juosta ympäri leirin etsimään Zaglobaa.

Mutta hän hämmästyi ja oli aluksi ymmällä, sillä hän ei ajatellut ehdokkuuttaan, vaan kannatti Skrzetuskia eikä ollut odottanut tämmöistä käännettä asiassa.

Kun tuhatlukuinen joukko huuteli hänen nimeään, niin hänen hengityksensä salpautui ja hän sävähti punaiseksi.

Innostuksissaan toiset selittivät tämänkin parhain päin. Nähdessään hänen punastuvan he alkoivat huutaa:

— Katsokaa, punastuu kuin nuori tyttö! Hän on yhtä vaatimaton kuin urhoollinen! Eläköön hän ja johtakoon meidät voittoon!

Muut päälliköt lähestyivät toivottamaan onnea. Vain Wolodyjowski siveli, viiksiään yhtä hämmästyneenä tuloksesta kuin Zagloba, ja Rzedzian katseli silmät ja suu selällään epäuskoisen näköisenä Zaglobaa, joka jo oli päässyt tasapainoon, seisoi käsi puuskassa ja pää pystyssä ja otti vastaan onnitteluja asemansa mukaisella arvokkuudella.

Ensimmäisenä lausui Zyromski onnittelut päälliköiden puolesta. Sitten puhui sotajoukon puolesta herra Zymirski sangen kaunopuheisesti punoen puheeseensa paljon sitaatteja eri kirjailijoista.

Zagloba kuunteli päätään nyökyttäen. Kun puhuja lopetti, lausui uusi ylipäällikkö seuraavat sanat:

— Hyvät herrat! Jos joku tahtoisi todellisen ansion upottaa rannattomaan valtamereen tahi peittää sen Karpaattien äärettömien röykkiöitten alle, niin se kuitenkin nousisi pinnalle, sukeltaisi esiin maan alta sanoakseen ihmisille suoraan vasten silmiä: »Minä olen se, joka ei pelkää valoa, ei karta tuomiota, ei etsi palkintoa.» Mutta niinkuin kallis kivi kätkeytyy kultaan, niin tämänkin hyveen tulee verhoutua vaatimattomuuteen, ja niinpä minä nyt, hyvät herrat, kysyn seisoessani edessänne: »Enkö ole salannut teiltä ansioitani? Olenko kerskunut edessänne? Olenko tavoitellut arvoa, jolla minua olette kunnioittaneet?» Te itse olette antaneet arvon minun ansioilleni, sillä minä olen valmis vielä nytkin kieltäytymään ja sanomaan teille: täällä on parempia kuin minä, kuten esimerkiksi herrat Zyromski, Kotowski, Tipnicki, Kmicic, Oskierka, Skrzetuski, Wolodyjowski — niin uljaita ritareita, ettei semmoisia ole ollut vanhallakaan ajalla. Miksi siis valitsisitte johtajaksi minut eikä ketään heistä? Vielä on aikaa… Ottakaa hartioiltani tuo edesvastuu ja antakaa se ansiollisemmalle!

— Ei, ei tule kysymykseen! — sanoivat päällikötkin iloisina siitä, että heitä oli julkisesti ylistetty, ja haluten esiintyä sotajoukon edessä vaatimattomina.

— Minäkin huomaan, että toisin ei voi olla! — sanoi Zagloba. — Tapahtukoon siis tahtonne! Kiitän teitä sydämestäni, herrat veljeni, ja uskon Jumalan avulla, että teidän ei tarvitse katua minulle osoittamaanne luottamusta. Niinkuin te minun, niin minä teidän puolesta vannon olevani valmis antamaan hengen, ja toipa meille tietymätön kohtalo voiton tahi häviön, niin ei kuolemakaan meitä erota, sillä kuoleman jälkeenkin seuraa meitä yhteinen maine!

Tavaton innostus valtasi joukon. Monet tarttuivat sapeleihinsa, toiset alkoivat vuodattaa kyyneleitä. Zagloban kaljulle päälaelle kihosi hikipisaroita, mutta hänen innostuksensa yhä kasvoi. Hän huudahti:

— Me puollamme laillista kuningastamme, meidän valittuamme, ja rakasta isänmaatamme! Niiden puolesta elämme, niiden puolesta kuolemme! Hyvät herrat! Niin kauan kuin isänmaamme on ollut olemassa, eivät sitä vielä koskaan ole kohdanneet tämmöiset koettelemukset. Petturit ovat avanneet porttimme, eikä ole enää muuta maakaistaletta kuin tämä vojevodakunta, missä ei vihollinen elämöisi. Te olette isänmaan toivo ja minä teidän, teihin ja minuun ovat koko valtakunnan katseet kääntyneet. Osoittakaamme sille, että se ei turhaan ojenna meitä kohti käsiään! Te vaaditte minulta miehuutta ja lujaa uskoa, samoin minä vaadin teiltä luottamusta ja kuuliaisuutta, ja kun osoittaudumme kelvollisiksi, kun esimerkillämme avaamme niiden silmät, jotka vihollinen on vienyt harhaan — silloin rientää meihin yhtymään puolet valtakunnasta! Kenellä on Jumala sydämessä, se yhtyy meihin, taivaan voimat meitä vahvistavat, ja kuka voi silloin meitä vastustaa?

— Niin käy! Totisesti niin käy! Salomo puhuu. Taisteluun! Taisteluun! — kaikuivat uhkaavat huudot.

— Tule nyt, Radziwill! Tule, hetmani, kerettiläinen, Lusiferin sotapäällikkö! Emme odota sinua hajaantuneina, vaan yhtenä joukkona, emme eripuraisina, vaan sovussa, emme papereilla ja sopimuksilla, vaan miekoilla varustautuneina! Sinua odottaa täällä kunnon miesten sotajoukko, ja minä olen sen päällikkö! Tule, kamppaile Zagloban kanssa! Kutsu paholaiset avuksesi ja taistelkaamme!… Tule!…

Hän kääntyi taas sotajoukon puoleen ja huusi niin, että se kuului yli leirin:

— Jumal'auta, hyvät herrat! Tunnen saavani profeetan lahjan! Yksimielisyyttä vain, niin lyömme nuo lurjukset, kulkurit, kerjäläiset, kalansyöjät ja ryysymekot, jotka kesällä ajavat reellä!… Annan heille nuuskaa, niin että ketarat vilkkavat heidän paetessaan! Heidän niskaansa joka mies, joka uskoo Jumalaan ja jolle kunnia ja isänmaa on kallis!

Tuhansia sapeleita välkähti ilmassa. Joukko tunkeili Zagloban ympärillä huutaen:

Vaali oli toimitettu aamulla, ja keskipäivällä oli sotajoukon tarkastus. Joukot asettuivat kentälle vieretysten hyvään järjestykseen, päälliköt ja liput etunenässä, ja rintaman ohi ratsasti ylipäällikkö töyhtöhattu päässä, kullattu komentosauva kädessä. Hän oli kuin luotu hetmaniksi. Hän katseli joukkoja, toista toisensa jälkeen, kuin paimen laumaansa, ja sotamiesten sydämet täytti riemu, kun he näkivät hänet komeana edessään. Jokainen päällikkö ratsasti häntä vastaan, ja hän vaihtoi sanan jokaisen kanssa, kiitti jotakin kohtaa, moitti toista. Nekin äsken saapuneista, jotka alussa eivät olleet tyytyväisiä vaaliin, olivat pakotetut myöntämään mielessään, että uusi ylipäällikkö oli sota-asioihin perehtynyt mies ja kykeni johtamaan.

Ainoastaan Wolodyjowski siveli hieman omituisesti viiksiään, kun uusi ylipäällikkö löi häntä toisten päällikköjen nähden olalle ja sanoi:

— Herra Michal, olen tyytyväinen teihin. Joukossanne vallitsee paras järjestys. Toimikaa edelleenkin tällä tavoin ja saatte olla varma, että minä en teitä unhota!

— Hitto vieköön! — kuiskasi Wolodyjowski Skrzetuskille palatessaan tarkastuksesta. — Olisiko oikea hetmani voinut sanoa minulle muuta?

Samana päivänä lähetti Zagloba pienempiä osastoja kaikkiin tarpeellisiin ja tarpeettomiin suuntiin. Kun nämä seuraavana aamuna palasivat, hän kuunteli tarkasti näitten kaikkien tiedonantoja ja lähti sitten Wolodyjowskin luo, joka asui yhdessä Skrzetuskien kanssa.

— Sotajoukon edessä minun on esiinnyttävä arvokkaasti, — sanoi hän ystävällisesti, — mutta meidän kesken saatamme säilyttää entisen luottamuksellisen suhteen… Täällä olen vanha ystävä enkä päällikkö. Teidän neuvoillenne panen arvoa, vaikka minulla on itsellänikin järkeä. Tiedän, että te olette kokeneita miehiä eikä teidän veroisianne sotilaita ole paljon koko valtakunnassa.

Hänet otettiin vastaan entiseen tapaan, ja »luottamuksellinen» suhde vallitsi. Vain Rzedzian ei uskaltanut kohdella häntä niinkuin ennen ja istui penkin äärimmäisessä päässä.

— Ennen kaikkea palauttaa järjestyksen ja kurin ja antaa sotamiehille hommaa, etteivät he laiskistuisi toimettomuudessa. Huomasin kyllä, herra Michal, teidän murisevan kuin murmeli, kun lähetin nuo tiedustelujoukot kaikkiin ilmansuuntiin, mutta minun täytyi se tehdä totuttaakseni edes jollakin tavoin miehiä palvelukseen. Se on yksi syy. Toiseksi: mitä meiltä puuttuu? Ei miehiä, sillä niitä on tullut ja tulee edelleen riittävästi. Nekin aateliset, jotka ovat paenneet Masowian vojevodakunnasta Preussiin ruotsalaisten tieltä, tulevat tänne. Miehistä ja sapeleista ei ole puutetta, vain elintarpeita on liian vähän, ja ilman niitä ei mikään sotajoukko maailmassa pysty mihinkään. Niinpä olen ajatellut käskeä ottamaan kaikkea, mitä käsiin sattuu: karjaa, lampaita, sikoja, viljaa, heiniä sekä tästä vojevodakunnasta että Masowiasta, jossa vihollinen tähän asti myöskään ei ole käynyt ja jossa kaikkea on viljalti.

— Entä jos aateli nostaa melun, — huomautti Skrzetuski, — kun heiltä otetaan satoa ja elukoita?

— Sotajoukko on minulle tärkeämpi kuin aateli. Huutakoot! Muuten emme ota ilmaiseksi. Olen käskenyt antamaan kuitteja, ja niitä onkin jo valmiina niin paljon, että voisi puolet valtakunnasta niillä ottaa. Rahaa minulla ei ole, mutta kun sota päättyy ja ruotsalaiset on karkoitettu, niin valtio maksaa. Mitä puhutte? Pahempihan on aatelille, että nälkäinen sotajoukko ryhtyy ryöstämään. Aion tutkia metsät, sillä niissä kuuluu piileksivän paljon talonpoikia elintarpeineen. Kiittäköön sotajoukko Pyhää Henkeä siitä, että se neuvoi valitsemaan minut ylipäälliköksi, sillä ei tässä kukaan toinen niin hyvin selviäisi.

— Mitä? Heh! — sanoi Zagloba iloissaan kehumisesta. — Onpa sinullakin, veijari, älyä päässä! Katso vain, etten määrää sinua jonnekin edustajakseni, kun sattuu olemaan virka avoinna.

— Tämmöiset ovat tuumani, — jatkoi Zagloba. — Ensin kootaan elintarpeita niin paljon kuin olisi meidän kestettävä piiritys. Sitten rakennamme varustuksia leirin ympärille, ja silloin saa Radziwill tulla ruotsalaisten ja vaikkapa pirujen kanssa. Heittiö olen, jos en tänne rakenna uutta Zbarazia.

— Oivallinen ajatus, totisesti! — huudahti Wolydojowski. — Mutta mistä saamme tykkejä?

— Kotowskilla on kaksi haupitsia, Kmicicillä yksi kevyt tykki, Bialystokissa neljä tykkiä, jotka oli määrä lähettää Tykocinin linnaan. Ette ehkä tiedä, että nämä tykit oli sitä varten hankittu jo viime vuonna. Ruutiakin kuuluu olevan jokaista varten niin paljon kuin tarvitaan sataan laukaukseen. Kyllä me selviydymme, hyvät herrat. Auttakaa te minua vain kaikessa. Olisipa aika ryypätä jotakin.

— Te ajattelitte, että minusta tulisi ylipäällikkö vain nimeltä, — sanoi Zagloba maistellen maljastaan. — Nunquam! En tavoitellut sitä arvoa, mutta kun te minut siihen asetitte, niin vaadin kuuliaisuutta ja järjestystä. Tiedän, mitä merkitsee virka-arvo, ja saattepa nähdä: toisen Zbarazin tänne laitan, toisen Zbarazin totisesti! Läkähtyy siinä Radziwill ja läkähtyvät ruotsalaiset ennenkuin nielevät minut. Soisinpa Chowańskinkin tuppautuvan tänne — piilottaisinpa hänet niin, ettei häntä löydettäisi viimeisellä tuomiollakaan. Täällähän ne ovat lähellä, tulkoot koettamaan! Simaa, herra Michal!

Wolodyjowski täytti pikarin. Zagloba joi sen yhdellä henkäyksellä pohjaan, rypisti kulmakarvojaan aivan kuin muistellen jotakin ja sanoi:

— Kerrotaan, — sanoi Zagloba, — että herra Sapiehakin mielellään ryyppää hyvässä seurassa. Eipä kumma! Jokainen kelpo mies tekee sitä. Vain petturit, jotka suunnittelevat isänmaalle tuhoa, pelkäävät viiniä, etteivät tulisi ilmaisseeksi tuumiaan. Radziwill juo koivun mahlaa, mutta saa kuoltuaan juoda tervaa. Jumal'auta! Aavistan edeltäkäsin, että herra Sapieha ja minä tulemme pitämään toisistamme, sillä olemme toistemme kaltaisia kuin hevosen korvat tahi pari saappaita. Sitäpaitsi hän on yksi ylipäällikkö ja minä olen toinen. Kyllä minä laitan täällä kaikki kuntoon, niin että kaikki on valmista, kun hän tulee. Paljon on sälytetty hartioilleni, mutta minkäs sille voin! Kun ei ole muita, jotka, ajattelisivat isänmaata, niin ajattele sinä, vanha Zagloba, niin kauan kuin sinussa henki pihisee. Pahin juttu on se, että minulla ei ole kansliaa.

— Entä miksi kuninkaalla on kanslerinsa? Miksi sotajoukossa pitää olla sotajoukon kirjuri? Täytyy näin ollen tilata minulle jostakin kaupungista sinetti.

— Sinetti?… — toisti innostuneena Rzedzian katsoen yhä enenevällä kunnioituksella Zaglobaa.

— Tuttavallisessa piirissämme voitte, herra Michal, teititellä minua vanhaan tapaan. En minä käytä sinettiä, vaan kanslerini. Huomatkaa se ennen kaikkea!

Zagloba loi läsnäolijoihin niin ylpeän ja arvokkaan katseen, että
Rzedzian hypähti seisomaan ja Stanislaw Skrzetuski mutisi:

— Mitä teen kanslialla? Kuulkaahan, — sanoi Zagloba. — Ensiksikin ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet isänmaatamme, johtuvat minun käsitykseni mukaan epäsiveellisyydestä, omavaltaisuudesta ja ylellisyydestä (simaa, herra Michal!), niin, ylellisyydestä — ne viat jäytävät meitä kuin rutto. Mutta varsinkin ovat onnettomuuteen syynä kerettiläiset, jotka yhä rohkeammin loukkaavat oikeata oppia ja vetävät päällemme suojelijamme, Pyhän Neitsyen, vihan.

— Niin se on! — sanoivat toiset yhteen ääneen. — Eriuskolaiset ensimmäisinä yhtyivät vihollisiin, ja mene tiedä vaikka olisivat itse ne tänne tuoneet.

— Mutta tässäkään vojevodakunnassa, jossa minä olen ylipäällikkönä, ei ole puutetta kerettiläisistä, esimerkiksi Tykocinissa ja muissa paikoissa, jonka vuoksi oman menestymisemme takia julkaisen semmoisen universaalin, että sen, joka elää synnissä, on kolmessa päivässä tehtävä parannus, muuten hänen omaisuutensa takavarikoidaan sotajoukon ylläpidoksi.

Ritarit katselivat ällistyneinä toisiaan. He tiesivät, että Zagloba oli nopeaälyinen ja ovela mies, mutta eivät osanneet aavistaa, että hän oli moinen valtiomies ja osasi noin hyvin arvostella yleisiä asioita.

— Ja te kysytte, — sanoi Zagloba voitonriemuisena, — mistä otan rahat sotajoukon ylläpitoon?… Entäs takavarikoimiset? Ja kaikki Radziwillin omaisuus, joka näin ollen tulee sotajoukolle?

— Onkohan vain, oikeus todella meidän puolellamme? — pisti Wolodyjowski väliin.

— Nyt on sellaiset ajat, että oikeus on sen puolella, jolla on sapeli! Mikä oikeus sitten on ruotsalaisilla ja kaikilla muilla vihollisilla elämöidä valtiomme alueella?

— Ei se vielä riitä! — huudahti Zagloba innostuen. — Annan toisen universaalin Podlasien vojevodakunnan aatelille ja niille naapuripiireille, jotka eivät vielä ole vihollisen vallassa, että he yhtyisivät yhteiseen yritykseen. Aatelisten on asestettava palvelijansa, jotta meillä olisi riittävästi jalkaväkeä. Tiedän, että monet heistä ovat valmiit lähtemään, mutta odottavat jonkinmoista kuulutusta ja jonkinmoista hallituksen määräystä. Siinä niillä on hallitus ja universaali…

— Simaa, herra Michal!… Kolmannen kirjeen lähetän Chowańskille, jossa käsken hänen mennä hiiteen, muuten savustamme hänet ulos kaikista kaupungeista ja linnoista. Tosin he nyt ovat Liettuassa rauhallisina paikoillaan eivätkä anasta linnoja, mutta Zoltarenkon kasakat ryöstelevät kulkien tuhannen ja kahden tuhannen miehen suuruisina joukkoina. Pitäkööt niitä kurissa, muuten saavat selkäänsä meiltä.

— Voisimme todellakin antaa heille selkään, — sanoi Jan Skrzetuski. —
Miehemme tekisivät puhdasta jälkeä!

— Olen minäkin sitä ajatellut ja lähetän tänään jo uudet partiojoukot Wolkowyskowin luo, mutta et haec facienda et haec non omittenda… Neljännen kirjeen lähetän kuninkaallemme, hyvälle herrallemme, lohduttaakseni häntä murheessa sillä tiedolla, että vielä on niitä, jotka eivät ole häntä hylänneet ja joiden sydämet ja sapelit ovat valmiina häntä auttamaan. Olkoon vieraalla maalla edes tämä lohdutus isällämme, rakkaalla herrallamme. Jagiellon jälkeläisellä… olkoon… olkoon…

Zagloba alkoi nikotella, sillä hän oli jo aika lailla päissään, ja purskahti itkemään kuninkaan kovaa kohtaloa. Herra Michal säesti häntä hieman hillitymmin, ja Rzedziankin nyyhkytti tahi oli nyyhkyttävinään, kun taas Skrzetuskit panivat päänsä käsien varaan ja olivat vaiti.

— Entä vaaliruhtinas! — huusi hän. — Kun hän kerran on tehnyt liiton Preussin kaupunkien kanssa, niin ryhtyköön taisteluun ruotsalaisia vastaan älköönkä heilutelko häntäänsä molemmille puolille, vaan tehköön sen, mitä uskollinen vasalli on velvollinen herraansa kohtaan, tulkoon avuksi.

— Kenpä tietää, vaikka hän vielä menisi ruotsalaisten puolelle, — sanoi
Stanislaw Skrzetuski.

— Menisi ruotsalaisten puolelle? Kyllä minä hänelle näytän! Preussin raja ei ole kaukana, ja minulla on muutamia tuhansia sapeleita käytettävänäni. Niin totta kuin olen tämän uljaan joukon ylipäällikkö, käyn häntä tervehtimässä tulella ja miekalla! Ettäkö ei ole muonaa? Hyvä, saamme sitä riittävästi preussilaisten aitoista.

— Herra Jumala! — huudahti innostuen Rzedzian. — Teidän armonne on täysin kruunupäitten veroinen.

— Kirjoitan hänelle heti: »Herra vaaliruhtinas! Riittää jo piilosilla oloa! Riittää vähempikin kiemurtelu ja touhuaminen! Lähtekää liikkeelle ruotsalaisia vastaan, tahi minä tulen Preussiin vierailemaan. Muuta mahdollisuutta ei ole…» Antakaa mustetta, kynä ja paperia! Rzedzian, menetkö viemään kirjeen?

Mutta ennenkuin Zagloba ennätti saada pyytämänsä kirjoitusvälineet, alkoi kuulua huutoja talon edustalta ja joukko sotamiehiä näkyi olevan ikkunain edessä. Zagloba tovereineen meni katsomaan, mitä oli tekeillä.

Selville kävi, että tuotiin tykkejä, joista Zagloba oli puhunut.
Sotamiehet riemuitsivat niitä katsellessaan.

— Jalosukuinen herra ylipäällikkö! Siitä ajasta saakka kuin muistossa kuolematon Liettuan suuriruhtinaskunnan herra marsalkka määräsi Bialystokista varoja Tykocinin linnan ylläpitoon, olen minä mainittujen varain hoitajana uskollisesti ja rehellisesti toiminut tuon linnan hyväksi, minkä voin myös tileillä koko valtakunnan edessä todistaa. Kahdenkymmenen vuoden aikana olen varustanut tuota linnaa ruudilla, tykeillä ja aseilla pitäen pyhänä velvollisuutenani käyttää joka pennin siihen tarkoitukseen, minkä jalosukuinen herra marsalkka oli määrännyt. Kun nyt vaihteleva kohtalo on tehnyt Tykocinin linnasta yhden lujimpia tukikohtia isänmaan vihollisille tässä vojevodakunnassa, niin olen kysynyt Jumalan edessä omaltatunnoltani, onko minun edelleen toimittava entiseen tapaan vai onko velvollisuuteni antaa kaikki haltuuni jääneet tavarat teidän jalosukuisuutenne käsiin…

— Pyydän vain, että teidän jalosukuisuutenne tahtoisi koko sotajoukon läsnä ollessa todistaa ja antaa minulle kirjallisen kuitin, että en ole ottanut mitään noista tavaroista itselleni, vaan olen antanut kaikki valtion huostaan, jonka edustajana nyt olette te, jalosukuinen herra ylipäällikkö.

Siitä näkyi, että tykkien lisäksi oli kolmesataa saksalaista muskettia, kaksisataa moskovalaista sotakirvestä ja kuusituhatta zlotya käteistä rahaa.

— Rahat jaetaan sotajoukolle, — sanoi Zagloba, — musketit ja sotakirveet taas…

— Herra Oskierka! — sanoi hän. — Ottakaa ne haltuunne ja muodostakaa jalkaväkiosasto… Jalkaväkeä tarvitaan lisää…

— Hyvät herrat! On rahaa, on tykkejä, tulee olemaan jalkaväkeä ja elintarpeita… Tämmöistä on minun toimintani johtajana!

— Ja nyt juoskoot sotamiehet aika kyytiä kyliin hankkimaan lapioita ja kuokkia. Rakennamme varustuksia, toisen Zbarazin. Älköön kukaan, olipa upseeri tahi muu, hävetkö työskennellä lapio kädessä!

Näin puhuttuaan ylipäällikkö poistui asuntoonsa sotajoukon innostuneitten huutojen seuraamana.

— Jumaliste, tuolla miehellä on päätä! — sanoi Wolodyjowski Jan
Skrzetuskille. — Asiat alkavat kulkea uudella vauhdilla.

— Kunhan vain Radziwill ei tulisi aivan pian, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — sillä hän on päällikkö, jonka veroista ei ole toista koko valtakunnassa. Meidän Zagloba on kyllä hyvä muonittaja, mutta ei häntä voi verrata tuommoiseen sotapäällikköön.

Itse Zaglobakin odotti levottomana Janusz Radziwillin tuloa. Hän muisti kaikki Radziwillin voitot, ja hetmanin haamu kasvoi hänen mielikuvituksessaan luonnottoman suureksi. Itsekseen hän sanoi:

— Oh, kukapa tuon pedon kynsistä selviää!… Sanoin, ettei hän minua muserra, mutta hän nielaisee minut kuin haikara sammakon.

Ja hän vannoi itsekseen, ettei ryhdy koskaan ratkaisevaan taisteluun
Radziwillin kanssa.

— Tulee piiritys, — ajatteli hän, — ja se venyy aina pitkälle. Voi turvautua neuvotteluihin, ja niiden aikana voi Sapieha tulla.

Siltä varalta, että Sapieha ei tulisi, päätti Zagloba kaikessa noudattaa Jan Skrzetuskin mielipidettä, sillä hän muisti, miten suuressa arvossa ruhtinas Jeremi piti tätä upseeria ja hänen taitoaan sota-asioissa.

— Te, herra Michal, — sanoi Zagloba Wolodyjowskille, — olette luotu hyökkäämään, ja voipa teidät lähettää tiedusteluretkelle, vieläpä tärkeällekin, sillä osaatte selviytyä ja käytte vihollisen kimppuun kuin susi lampaan niskaan. Mutta annahan olla, jos olisi oltava kokonaisen sotajoukon hetmanina, niin tokkopa päänne sitä kestäisi — eihän teillä ole älyä niin liiaksi, että sitä riittäisi muillekin kaupattavaksi. Mutta Jan on toista, hän on johtaja-ainesta, ja jos minua ei olisi, niin hän voisi täyttää paikkani.

Näihin aikoihin saapui ristiriitaisia sanomia. Kerrottiin Radziwillin jo olevan tulossa Preussin kautta, mutta sitten ilmoitettiinkin hänen päinvastoin voittaneen Chowańskin sotajoukon, vallanneen Grodnon ja olevan tulossa sieltä vahvan joukon kanssa. Toiset taas vakuuttivat, ettei Radziwill ollut voittanut Chowańskia, vaan sen oli tehnyt Sapieha ruhtinas Michal Radziwillin avulla. Mutta tiedustelujoukot eivät tuoneet mitään varmoja tietoja, kertoivat vain, että Wolkowyskin luona oli joukko Zoltarenkon väkeä uhkaamassa kaupunkia. Koko ympäristö oli jo tulessa.

Tiedustelijain palaamisen jälkeisenä päivänä alkoi saapua pakolaisiakin, jotka vahvistivat tiedon todeksi ja kertoivat asukkaitten lähettäneen lähettiläitä Chowańskin ja Zoltarenkon luo pyytämään, että kaupunkia säästettäisiin. Chowański vastasi, että kysymyksessä on rosvojoukko, jolla ei ole mitään tekemistä hänen sotaväkensä kanssa. Zoltarenko taas neuvoi asukkaita maksamaan lunnaita, mutta tätä eivät köyhät, tulipaloista ja rosvouksista kärsineet asukkaat kyenneet tekemään.

He pyysivät herra ylipäällikköä auttamaan heitä, ennenkuin neuvottelut lunnaista päättyvät. Zagloba valitsi puolitoista tuhatta uljasta miestä, muun muassa laudalaisen osaston, kutsutti luokseen Wolodyjowskin ja sanoi hänelle:

— No, herra Michal, nyt on aika teidän näyttää taitoanne. Menkää Wolkowyskiin ja tehkää siellä loppu rosvojoukosta, joka uhkaa suojatonta kaupunkia. Te ette ole ensikertalainen tämmöisissä hommissa, ja luulenpa, että pidätte tällaisen tehtävän uskomista teille suosion osoituksena.

— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki edesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin rosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa, kumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!

Wolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä ikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät matkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä, siunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän itse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös siunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään järjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan sotamiesten silmissä.

Tuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi huolestua sen kohtalosta.

— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiä
Wolodyjowskille?

— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki samaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön, on tehnyt koko elämänsä ajan.

— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules contra plures.

— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon ennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän kaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte olla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa, saapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut mitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin selityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä ajassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä tiedusteluretkelle.

Tiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään tietoja.

Vihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä,
Bobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeasti
leiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästä
Bobrownikin luona.

— Herra Michal! — huudahti Zagloba iloissaan. Mutta sotamiehet väittivät, että se oli muuta.

He eivät olleet menneet joukkoa vastaan juuri sen vuoksi, että sillä oli outoja merkkejä, jommoisia herra Wolodyjowski ei käyttänyt. Sitäpaitsi oli itse joukkokin suurempi. Sotamiehet eivät kyenneet sen suuruutta arvioimaan. Toiset arvelivat, että niitä oli kolmetuhatta, toisten mielestä viisituhatta tahi enemmänkin.

— Minä otan kaksikymmentä ratsumiestä ja lähden tiedusteluretkelle, — sanoi ratsumestari Lipnicki.

Hän lähti. Kului tunti ja toinenkin. Viimein ilmoitettiin, että tulossa on kokonainen suuri sotajoukko.

Tämä viesti pani kuin sähköisku koko leirin liikkeeseen. Sotamiehet riensivät valleille ja jotkut olivat pelästyneen näköisiä. Ei asetuttu säädettyyn järjestykseen: ainoastaan Oskierkan jalkaväki seisoi sille määrätyssä paikassa. Vapaaehtoisten joukossa vallitsi pakokauhu. Mitä erilaisimpia huhuja kulki suusta suuhun. »Radziwill on tuhonnut perin pohjin Wolodyjowskin joukon ja myös Kmicicin miehet», — sanoivat jotkut. »Ei yksikään ole päässyt pakoon», — kertoivat toiset. »Herra Lipnicki on kadonnut aivan kuin maa olisi hänet nielaissut», — puhuivat eräät. — »Missä on ylipäällikkö? Missä on ylipäällikkö?»

Kun Zagloba kuuli huudon: »Radziwill tulee!» — niin hän hämmästyi suuresti eikä ensihetkellä tahtonut uskoa sitä. Miten sitten oli käynyt Wolodyjowskin? Oliko hän antanut niin saartaa itsensä, ettei yksikään mies päässyt tuomaan siitä tietoa? Entä toinen tiedustelujoukko? Ja herra Lipnicki?

— Mahdotonta! — toisti itsekseen Zagloba pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Tuo käärme, tuo murhamies, tuo Lusifer olisiko hän jo jättänyt
Kiejdanyn? Joko on viime hetki tulossa?

Mutta yhä useammat äänet huusivat joka puolelta: »Radziwill!
Radziwill!» Zagloba lakkasi epäilemästä ja kiiruhti Skrzetuskin luo.

— Radziwill tulee! Annan kaiken sinun huostaasi, sillä ruhtinas Jeremi vainajakin sanoi, että olet synnynnäinen johtaja. Minä itse pidän asioita silmällä, mutta sinä saat käskeä ja johtaa.

— Ei suinkaan se ole Radziwill, — sanoi Skrzetuski. — Mistä päin sotajoukko on tulossa?

— Wolkowyskista. Kerrotaan, että Wolodyjowski on saarrettu, ja samoin se toinen joukko, jonka äskettäin lähetin.

— Wolodyjowski olisi antanut saartaa itsensä? Ette näy tuntevan häntä.
Hän juuri on tulossa eikä kukaan muu.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Silloinhan he olisivat meille ilmoittaneet.
Lipnicki meni vastaan.

— Sehän juuri todistaa, että tulija ei ole Radziwill. He ovat tunteneet toisensa ja tulevat yhdessä. Menkäämme, menkäämme!

— Sitähän minäkin sanoin! — huusi Zagloba. — Kaikki hätääntyivät, mutta minä ajattelin: se on mahdotonta! Heti nousi tuo ajatus mieleeni. Mennään pian, Jan, pian! Mutta nuo pelästyivät… heh!

He menivät kiireesti vallille. Zagloban kasvot loistivat, hän pysähtyi vähän väliä ja huusi kovalla äänellä:

— Hyvät herrat! Vieraita tulee! Älkää hätäilkö! Jos se on Radziwill, niin näytän hänelle tien takaisin Kiejdanyyn!

— Sytyttäkää roviot valleille! Emme piiloudu, nähkööt meidät, me olemme valmiit! Sytyttäkää kokot!

Puita kannettiin kasoihin, ja neljännestunnin kuluttua valaisivat liekit leiriä ja taivas punoitti. Sotamiehet katsoivat pimeyteen Borownikin suuntaan.

Pimeydestä kuului kaukaa muskettien laukauksia. Zagloba nykäisi
Skrzetuskia liepeestä.

— Riemulaukauksia, — vastasi Skrzetuski. Kohta laukausten jälkeen kuului iloisia huutoja.

Ei ollut enää syytä epäillä. Hetkisen kuluttua saapui uupuneilla ratsuilla joukko miehiä huutaen:

— Herra Sapieha, Vitebskin vojevoda! Tämän kuultuaan syöksähtivät sotamiehet kuin tulvavirta valleilta tulijoita vastaan huutaen niin, että olisi voinut luulla sitä vihollisten yllättämästä kaupungista päästetyksi huudoksi.

Zagloba nousi hevosen selkään ja ratsasti päälliköitten etunenässä vallien eteen yllään kaikki arvonmerkit.

Vähän ajan kuluttua Vitebskin vojevoda ratsasti valopiiriin upseeriensa etunenässä, rinnallaan Wolodyjowski. Hän oli jo vanhanpuoleinen mies. Kasvot eivät olleet kauniit, mutta ne olivat älykkäät ja ystävälliset. Hänellä oli harmaat, tasaisiksi leikatut viikset ja pieni parta, mikä teki hänet ulkomaalaisen näköiseksi, vaikka hän oli puettu puolalaiseen tapaan. Vaikka hän oli kuuluisa monista sotaisista urotöistä, oli hän kuitenkin enemmän valtiomiehen kuin sotilaan näköinen. Ne, jotka tunsivat häntä lähemmin, sanoivat, että herra vojevodan kasvoihin oli Minerva jättänyt huomattavammat jäljet kuin Mars. Joka tapauksessa saattoi huomata ensi silmäyksellä, että siinä oli oikeamielinen kelpo mies.

Zagloba päällikköjoukon kanssa ratsasti hänen luokseen, ja vojevoda pysähdytti hevosensa sekä alkoi tervehtiä ilveksennahkaisella hatullaan.

— Jalosukuinen, korkea-arvoinen herra vojevoda! — alkoi Zagloba puhua. — Vaikka olisin niin kaunopuheinen kuin muinaiset roomalaiset ja itse Cicero tahi, mennäkseni vielä kaukaisempiin aikoihin, kuuluisa ateenalainen Demostenes, niin en kuitenkaan osaisi julki tuoda sitä riemua, mikä täyttää sydämemme nähdessämme teidän jalon persoonanne. Sydämissämme riemuitsee koko valtiomme tervehtäen viisasta senaattoria ja parhainta poikaansa. Ilo on sitä suurempi, kun se on odottamaton. Seisoimme näillä valleilla aseissa, valmiina ei tervehtimään vierasta, vaan taistelemaan, ei kuulemaan riemuhuutoja, vaan aseitten kalsketta, ei vuodattamaan kyyneleitä, vaan vertamme!… Kun sitten sadat kielet kertoivat sanoman, että tulossa on isänmaan suojelija eikä petturi, Vitebskin vojevoda eikä Liettuan suurhetmani, Sapieha eikä Radziwill…

Sapiehan mieli teki nähtävästi pian päästä ratsastamaan sisälle leiriin, sillä hän teki äkkiä kädellään hyväntahtoisen, mutta ylhäisen eleen ja sanoi:

Zagloba hämmentyi, sillä ensiksikin katkesi hänen puheensa lanka, ja toiseksi tieto Radziwillin tulosta järkytti häntä. Hän seisoi hetken Sapiehan edessä tietämättä mitä sanoisi, mutta tointui pian, otti sitten vyöstään komentosauvan ja lausui juhlallisesti:

— Sotajoukko teki minut ylipäällikökseen, mutta minä annan tämän merkin ansiokkaampiin käsiin näyttääkseni nuorisolle esimerkin, miten suurimmistakin arvoista on luovuttava pro publico bono. Sotamiehet alkoivat huutaa, mutta Sapieha vain naurahti ja sanoi:

— Kunhan vain Radziwill ei luulisi, että te häntä peläten olette luovuttanut komentosauvan. Hän olisi siitä iloissaan.

— Kyllä hän minut tuntee, — vastasi Zagloba, — eikä syytä minua pelkuriksi, sillä minä ensimmäisenä Kiejdanyssa annoin hänen kuulla kunniansa ja vaikutin toisiin esimerkilläni.

— Kun niin on, niin viekääpä meidät leiriin, — sanoi Sapieha. — Matkalla herra Wolodyjowski kertoi minulle, että te olette oivallinen isäntä ja että teillä on mitä tarjota, ja me olemme väsyneitä ja nälkäisiä.

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja kaikki ratsastivat hänen jäljessään leiriin suuren riemun vallitessa. Zagloba muisti kerrottavan, että Sapieha pitää kemuista ja maljojen maistelemisesta ja päätti juhlia asianmukaisella tavalla hänen tuloaan. Juhlasta tulikin niin loistava, ettei semmoista oltu leirissä vielä pidetty. Maljojen ääressä Wolodyjowski kertoi, mitä oli tapahtunut Wolkowyskin luona. Äkkiä oli hänen kimppuunsa käynyt melkoista vahvempi joukko, jonka petturi Zoltarenko oli lähettänyt miestensä avuksi, ja asema oli jo vaikea, kun herra Sapiehan odottamaton tulo muutti epätoivoisen puolustuksen mitä loistavimmaksi voitoksi.

— Annoimme heille sellaisen muistomarjan, — sanoi hän, — että he eivät pian pistä nenäänsä leirinsä ulkopuolelle.

Sitten keskustelu siirtyi Radziwilliin. Vitebskin vojevoda tiesi tuoreimmat uutiset ja oli kuullut luotettavilta ihmisiltä, mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut. Hän kertoi, että Liettuan hetmani oli lähettänyt erään Kmicicin viemään Ruotsin kuninkaalle kirjettä ja pyytämään, että hyökättäisiin kahdelta taholta yht'aikaa Podlasieen.

— Ihme kerrassaan! — huudahti Zagloba. — Ilman tuon Kmicicin kehoitusta emme vieläkään olisi kokoontuneet yhteen, ja Radziwill olisi voinut syödä meidät yksitellen kuin rinkelit ikään.

— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha, — ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko, että hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja ovat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic Radziwillin.

— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me olemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän jalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.

— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi vojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.

Zagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa, että Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä arvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi kertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten oli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan kirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän mainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle kuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.

— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko meidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.

Vitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle päälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:

— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut vertaisellenne.

Päälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan, että jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi, johon viikate kalahtaa.

— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin kirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas, että jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.

— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole kirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi sananpartta, jonka kuulin Liettuassa…

— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasi
Zagloba tyynesti.

Päälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi selkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.

— Hyvinpä minut höyhensi!… Sallikaa minun syleillä teitä!… Kun rupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!

Kemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa asuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen saapuneen jo mainitun kaupungin luo.

KUUDES LUKU.

Radziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät erityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän odotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli tahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua itse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan ja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle ylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill oli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä, kun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea riippuvaisuutensa.

— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen ja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän esiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.

Muuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija, uskalsi kerran tämän johdosta vastata:

— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja käski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana päivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin olevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa vastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.

Viimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista ratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli Pontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä kaiken varalta oma joukkonsa.

Chowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille vähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan hajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.

Luultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle, mutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat liittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.

— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi ruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme Chowańskin kimppuun.

Mutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät olleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet sovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon muutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi Zagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä, jotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon kasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas Janusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä.

Vihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä oli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi skotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä, Ganchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä oli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan mainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli veteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja sotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet hänen nimensä kuolemattomaksi.

Mutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä itsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä nähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle kapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä sitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun, kostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli näin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten ruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin. Silloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa. Jos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä lähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen puolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.

Puolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli suurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen alistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa, Varsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa. Krakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin hylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli kuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten helposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen voittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.

Mutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki vaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat ruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin kun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias Liettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.

Antaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes Valko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan valtiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi vapaat kädet Puolassa?

Nämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili, että Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin yliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy hänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle suorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.

— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, — ajatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun minulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten silloin käy?

Hän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa niistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka, oli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.

Toisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien hänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai petturin nimen.

Toinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se seisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin sanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran…»

Jos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa vain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan, äänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla kunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä eläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.

Usein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa, johon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli käheällä äänellä:

Tämmöisissä oloissa hän hankkiutui lähtemään Podlasieen. Lähtöpäivän edellisenä päivänä tuli tieto, että ruhtinas Boguslaw oli lähtenyt Taurogista.

Se sanoma sai ruhtinaan ikäänkuin vilkastumaan. Boguslaw toi mukanaan nuoruutta, sokeata luottamusta tulevaisuuteen. Hänestä oli uudelleen syntyvä birzeläinen sukuhaara, vain häntä varten ruhtinas Janusz työskenteli.

Hän aikoi lähteä hevosilla tulijaa vastaan, mutta kun etiketti ei sallinut vanhemman mennä nuorempaa vastaan, niin hän tyytyi lähettämään kullatut ajopelit ja koko Niewiarowskin osaston sekä antamaan määräyksen, että oli ammuttava tykeillä tervehdyslaukauksia.

Kun serkut tervehdittyään toisiaan ja noudattaen kaikkia tavanmukaisia menoja viimein olivat kahden kesken, syleili Janusz Boguslavia ja alkoi hokea kiihtyneellä äänellä:

— Jättäkäämme pois arvonimet, kun ei ole kuulijoita… Mikäkö minua vaivaa? Sairaus jäytää niin, että kohta kaadun kuin laho puu… Mutta älkäämme puhuko siitä… Kuinka voivat vaimoni ja Maryska?

— Ovat lähteneet Taurogista Tylsyyn. Molemmat ovat terveitä, Marie on kuin ruusunnuppu, josta tulee ihana kukka. Ma foi! Ei kellään koko maailmassa ole kauniimpaa jalkaa, ja palmikot viistävät maata.

— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut tulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut… Entä mitä viestejä tuot de publicis?… Mitä vaaliruhtinas puuhaa?

— Mutta ne eivät oikein luota häneen… Danzig ei tahdo ottaa vastaan hänen joukkojaan… Saksalaisilla on hyvä nenä.

— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee meistä?

— Meistä?… toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla ympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli hänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja alkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:

— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve… Mitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään… Kirjoitti, ettei unohda meitä.

— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle… Hän kirjoittaa, että kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä… Minä uskon sen, sillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme saman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään ruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta ruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi vastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset Liettuan valtaistuimelle.

— Kun vain se toteutuisi!… En minä sitä valtaistuinta itseni takia tavoittele!

— Koko Liettuaa ei kenties heti voi saada valtaansa, mutta hyväksi aluksi melkoisen alan, johon kuuluvat Valko-Venäjä ja Samogitia.

— Balsamia — ahaa!… Muuan poppamies Taurogissa kauppasi minulle balsamia, joka hänen sanojensa mukaan suojelee sitä, joka voitelee sillä itsensä, sapelin ja keihään iskuilta. Käskin heti voidella hänet itsensä sillä, ja sotamieheni saivat pistää häntä keihäillä ja — ajattelehan! — keihäs meni kyllä läpi!…

Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat hohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhua de publicis.

— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille ylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen Kmicicin kautta?

— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajattelet
Kmicicistä?

— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta yksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.

— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää taivaan valtakuntaan.

— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.

— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.

— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.

Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:

— Niinkö?… Hyvä on!… Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on minun vallassani…

— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw. — Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä… Luulin alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia siitä, että hän elää.

— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!… Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet nyljettäisiin elävänä.

— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi. Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni. Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia, luin sen… Tässä se on!

Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.

— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan kirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei vain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!

Hän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet repivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään yhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:

— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä tulemaan minun huoneeseeni!

Kahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen silmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä. Boguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina mantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi. Ilman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin tavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.

— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita kirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän ymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta minäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.

— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo hänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja pistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.

— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes tätäkään tavaraa.

— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta samalla kertaa!… Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi… Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on ammuttava… Mutta en voinut, en voinut…

— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon saakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei käy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin oikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt tämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin kun nukkuu, syö tahi suutelee… Kun ne tapaavat toisensa, niin ne valehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa… Mutta mistä tytöstä sinä puhuit?

— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta varmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla hänen näköisensä.

— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties oli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos sinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet itselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle. Vien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten kostamme Kmicicille.

— En anna häntä sinulle, — sanoi hän sitten. — Sinä teet hänelle väkivaltaa, ja silloin Kmicic julkaisee kirjeet.

— Minäkö käyttäisin väkivaltaa jonkin maalaiskaunottaren vuoksi?… Ollenkaan kerskumatta voin sanoa olleeni toisenlaistenkin kanssa tekemisissä, enkä ole koskaan käyttänyt väkivaltaa…

— Et tunne tätä tyttöä. Hän on hyvästä kodista, itse siveys, voisipa sanoa: nunna.

— Sitäpaitsi hän vihaa meitä — hän on isänmaallinen. Hänpä juuri pani Kmicicin pään pyörälle… Vähän on sellaisia meidän tyttöjemme joukossa. Hänellä on miehen järki… ja hän on innokas Jan Kasimirin puoluelainen.

— Ei, ei se käy päinsä. Kmicic julkaisee kirjeet. Minun on varjeltava tyttöä kuin silmäterääni — toistaiseksi. Sitten annan hänet sinulle tahi rakuunoillesi, se on samantekevää!

— Annan kunniasanani, että en tee hänelle väkivaltaa, ja yksityisesti antamani sanan pidän aina. Politiikassa on asianlaita kokonaan toinen… Hävettäisi minua itseänikin, jos en muuten saavuttaisi tarkoitustani.

— Pahimmassa tapauksessa saan vasten kuonoa, mutta naisen kädestä se ei ole häpeä… Sinä menet Podlasieen; mitä teet siis hänelle? Mukaasi et voi häntä ottaa, tänne et jättää, sillä tänne tulevat ruotsalaiset, ja tyttö tulee meidän comme otage pitää hallussamme. Eikö ole parempi, että otan hänet Taurogiin ja Kmicicille lähetän kirjeen, jossa sanon: »Anna kirjeet, niin annan sinulle tytön.»

— Jos taas, — jatkoi Boguslaw, — en anna häntä ihan sellaisena kuin sain, niin se on alkua kostoomme.

— Sitten sinun on otettava myös hänen setänsä, miekankantaja, joka on täällä hänen kanssaan.

— En halua. Miehellä on varmaankin täkäläisen tavan mukaan olkia saappaissaan, ja sitä minä en siedä.

— Saammehan nähdä. Pyydä heidät tänään illalliselle, jotta saan nähdä, maksaako vaivan ryhtyä hommaan. Sillä välin minä mietin menettelytavan. Mutta älä Herran tähden puhu hänelle mitään Kmicicin teosta, sillä se vain kohottaisi Kmicicin arvoa hänen silmissään ja vahvistaisi hänen uskollisuuttaan. Äläkä illallisen aikana ollenkaan väitä minua vastaan, puhuinpa vaikka mitä.

Ruhtinas Janusz kohautti hartioitaan ja poistui. Boguslaw pani molemmat kädet päänsä alle ja alkoi tehdä suunnitelmaansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Illallisille oli kutsuttu paitsi miekankantajaa ja Oleńkaa myös muutamia huomattavimpia kiejdanylaisia upseereita ja ruhtinas Boguslawin hovimiehiä. Hän itse saapui niin komeassa asussa, että silmiä häikäisi. Hänen peruukkinsa oli kauniisti käherretty, kasvojen viehkeä väri muistutti maitoa ja ruusua, viikset olivat kuin silkkiä, ja silmät loistivat kuin tähdet. Hänen pukunsa oli musta; kaulaa ympäröivä leveä kaulus oli mitä ihaninta, äärettömän kallista brabantilaista pitsiä, ja samanlaiset olivat kalvosimet. Rinnalla riippuivat kultavitjat, ja oikealta olkapäältä kulki vasemmalle lantiolle saakka hollantilaisesta nahasta valmistettu miekankannin, joka oli niin täynnä jalokiviä, että se oli kuin säihkyvä valojuova Samoin välkkyi miekan kahva täynnä timantteja, ja hänen kenkiensä ruusukkeissa oli kaksi metsäpähkinän suuruista jalokiveä. Koko olemus oli ylevä ja kaunis.

Toisessa kädessä hänellä oli pitsinenäliina, toinen käsi lepäsi harvinaisen pitkillä kamelikurjen sulilla koristetulla hatulla, joka ajan tavan mukaan riippui miekan kahvassa.

Kaikki, myös ruhtinas Janusz, katselivat häntä ihmetellen ja ihaillen. Vojevodalle muistuivat mieleen nuoruuden vuodet, jolloin hän itse samalla tavoin himmensi Ranskan hovissa kaikki kauneudellaan ja rikkaudellaan. Nuo vuodet olivat jo kaukana, mutta hetmanista tuntui nyt, kuin hän olisi uudestaan syntynyt tuossa loistavassa ritarissa, jolla oli sama nimikin kuin hänellä.

Ruhtinas Janusz ilostui ja töykkäsi ohi kulkiessaan etusormellaan serkkuansa rintaan.

— Sinä loistat kuin aurinko, — sanoi hän. — Neiti Billewiczin tähdenkö olet noin laittautunut?

Ja hän ryhtyi jatkamaan keskustelua Ganchoffin kanssa, jonka viereen hän kenties tahallaan oli asettunut, sillä Ganchoff oli harvinaisen ruma mies. Hän oli kuin jokin pimeyden henki, ja hänen rinnallaan Boguslaw näytti valkeuden hengeltä.

Nyt tulivat sisälle naiset — rouva Korf ja Oleńka. Boguslaw loi häneen nopean silmäyksen ja kumarrettuaan rouva Korfille asetti jo sormensa huulilleen lähettääkseen neiti Billewiczille ritarien tavan mukaan lentosuukon, mutta huomasi silloin hänen ylpeän ja arvokkaan ryhtinsä ja muutti samassa menettelytapaa Hän otti hatun oikeaan käteensä, astui neidon luo ja kumarsi niin syvään, että peruukin suortuvat valahtivat yli olkapäiden, miekka tuli vaakasuoraan asentoon ja hatun sulat kävivät permantoon. Sen kunnioittavammin ei olisi voinut tervehtiä Ranskan kuningatartakaan. Neiti Billewicz, joka oli kuullut hänen tulostaan, arvasi heti, kuka oli hänen edessään, tarttui sormiensa nenillä hameeseensa ja niiasi hänelle syvään.

Boguslaw nosti päänsä pystyyn, heilautti peruukin suortuvat taakse ja meni nopeasti Oleńkan luo. Hän antoi paashille hattunsa ja tarjosi samassa Oleńkalle käsivartensa.

— En usko silmiäni… on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän taluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä ihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?

— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, — vastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin teidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.

— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin paljon kuin teidän kuvastimenne.

— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka, pannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.

— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen… Mutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden ihailu on vilpitön.

Boguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät silmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät, läpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi silmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin painavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.

Käytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että tytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin hän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja punaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka silmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui tyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä, että hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut kunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.

Hänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla hänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin ajattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään… Tuollaiset pitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»

Kuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa ajatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen majesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin ankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti yhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan hänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili kuin timanttinsa.

Keskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui yhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli hymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen asia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen kaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien ja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi niihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat hämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja Ganchoff sanoi:

— Vaikka asemani ja syntyperäni eivät asettaisikaan esteitä, niin enpä haluaisi joutua otteluun teidän ylhäisyytenne kanssa, ja ihmettelen vain, että vielä on uskalikkoja, jotka semmoiseen antautuvat.

— Mikäpä siinä, herra Ganchoff, — sanoi ruhtinas. — On tuimannäköisiä miehiä, joiden pelkkä ulkomuoto peloittaa muita, mutta sitä ei Jumala ole minulle suonut… Minun ulkomuotoani ei pelästy neitokaan.

— Niinkuin hyttynen ei pelkää tulisoihtua, — sanoi rouva Korf, — ennenkuin palaa siinä.

— Herroja sotilaita huvittavat enimmän kertomukset kaksintaisteluista, mutta meistä naisista olisi hauska kuulla jotakin teidän ylhäisyytenne rakkausseikkailuista. Huhuja niistä on kulkenut tänne asti.

— Vääriä huhuja, teidän armonne… Matkan varrella ovat ne saaneet lisiä… Kerran minut tosin tahdottiin naittaa… Hänen majesteettinsa Ranskan kuningatar oli niin suopea…

— Toisenkin, nimittäin prinsessa de la Forsen kanssa, — vastasi Boguslaw. — Mutta kun ei edes kuningaskaan voi pakottaa sydäntä syttymään lempeen, ja varoja taas, Jumalan kiitos, meidän ei ole tarvis hakea Ranskasta, niin ei niistä jauhoista leipää syntynyt… Ne olivat rakastettavia neitoja, se on totta, ja ihmeen kauniita, mutta meillä on vielä kauniimpia… Ei tarvitse mennä tätä huonetta etemmäksi löytääkseen semmoisen.

Hän loi pitkän silmäyksen Oleńkaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi puhella miekankantajan kanssa. Rouva Korf otti taas puheenvuoron:

— Kaunottaria täällä kyllä on, mutta ei ole teidän ylhäisyytenne vertaisia sukuperän ja rikkauden puolesta.

— Sallikaa, teidän armonne, minun olla toista mieltä, — sanoi Boguslaw vilkkaasti. — Ensiksikään en pane kysymykseenkään, että puolalainen aatelisnainen ei olisi Rohanien ja Forsein veroinen, toiseksi ei olisi ensikerta, jos Radziwill naisi pikkuaateliin kuuluvan, — siitähän on aikakirjoissa useita esimerkkejä. Vakuutan, että se aatelisneito, joka saa Radziwillin omakseen, menee Ranskan hovissakin edelle sikäläisistä prinsessoista.

— Tätä mieltä olen aina ollut, — jatkoa Boguslaw, — vaikka usein Puolan aateli on minua hävettänyt, kun olen verrannut sitä ulkomaalaiseen, sillä ei muissa maissa olisi voinut tapahtua sellaista kuin täällä, että kaikki olisivat hylänneet kuninkaansa, vieläpä uhanneet hänen henkeään. Ranskalainen aatelismies voi tehdä minkä muun rikoksen tahansa, mutta kuningastaan hän ei petä.

Läsnäolijat alkoivat ihmeissään katsoa toisiaan ja ruhtinasta, ruhtinas Janusz rypisti kulmiaan ja Oleńka loi ihaillen ja kiitollisena siniset silmänsä Boguslawiin.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Boguslaw kääntyen Janusz-ruhtinaan puoleen, — tiedän, että te ette voinut menetellä toisin, sillä koko Liettua olisi joutunut onnettomuuteen, jos olisitte seurannut minun neuvoani. Mutta vaikka kunnioitan teitä iältänne vanhempana ja rakastan kuin veljeä, niin en lakkaa olemasta kanssanne eri mieltä Jan Kasimirista. Olemme uskottujen piirissä ja minä puhun niinkuin ajattelen: hän on verraton hallitsija, hyvä, lempeä ja hurskas, ja minulle hän on kaksin verroin kallis. Minähän ensimmäisenä puolalaisista häntä seurasin, kun hän pääsi ranskalaisten vankeudesta. Tosin olin silloin vain lapsi, mutta siitä huolimatta en häntä koskaan unhota, ja antaisin mielelläni vereni suojellakseni häntä edes niiltä, jotka uhkaavat hänen pyhää persoonaansa.

Vaikka Janusz jo ymmärsi Boguslawin pelin, niin se hänestä kuitenkin, oli liian rohkeata ja uskallettua noin vähäisen päämäärän saavuttamiseksi. Salaamatta tyytymättömyyttään hän sanoi:

— Herran tähden, mistä murhayrityksistä entistä kuningastamme vastaan teidän ylhäisyytenne puhuu? Kuka niitä toimeen panee? Mistä sellainen hirviö löytyy Puolan kansaa keskuudesta?… Semmoista ei, vakuutan sen, ole koko valtiomme olemassaolon aikana tapahtunut.

— Siitä ei ole kuukauttakaan, — sanoi hän surumielinen vivahdus äänessään, — kun matkustin Podlasiesta vaaliruhtinaan Preussiin, Taurogiin. Tällöin tuli luokseni muuan aatelismies, hyvästä perheestä. Hän nähtävästi tuntematta todellista kiintymystäni armolliseen kuninkaaseemme ja luullen että minä kuten muutkin olin kuninkaan vihollinen lupasi minulle suurta palkintoa vastaan mennä Sleesiaan, ryöstää haltuunsa Jan Kasimirin ja antaa elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.

— Ja kun minä vihastuen ja inhoten torjuin moisen tarjouksen, — lopetti ‒ Boguslaw, — niin tuo härkäpäinen mies sanoi minulle: »Menen Radziejowskin luo, hän ostaa ja maksaa minulle vastaavan painon kultaa.»

— Minä en ole entisen kuninkaan ystävä, — sanoi Janusz, — mutta jos minulle olisi tehty tuommoinen ehdotus, niin olisin muitta mutkitta antanut panna tekijän seinää vastaan ja ammuttanut.

— Ensi hetkessä minäkin aioin tehdä niin, — vastasi Boguslaw, — mutta keskustelu tapahtui kahden kesken, ja vähänkö on jo muutenkin pidetty ääntä Radziwillien julmuudesta ja omavaltaisuudesta. Pelästytin häntä vain sanomalla, että Radziejowski ja Ruotsin kuningas, vieläpä Chmielnickikin, varmasti hirtättäisivät hänet moisista puuhista, sanalla sanoen sain roiston luopumaan tuumastaan.

— Ei häntä kuitenkaan olisi pitänyt päästää hengissä pois! — huudahti rouva Korf.

— Toivon kuitenkin, että hän ei vältä rangaistusta. Teidän ylhäisyytenne vain voi häntä rangaista, sillä hän on teidän hoviväkeänne ja teidän eversti…

— Herra Jumala, minun hoviväkeäni?… Minun everstini?… Kuka se on?… Kuka?… Sanokaa!

— Se ei ole totta! — huusi yht'äkkiä neiti Billewicz nousten seisomaan silmät säihkyvinä.

Syntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään Boguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta, joka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta. Miekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli surullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:

— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että kerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä hän ei ole teidän arvoisenne!

Oleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena, mutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat kylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne… Minä epäilin syyttä sanojanne… Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa…

— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi lempeästi Boguslaw.

— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse heidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi mellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä sotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta että hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut edes häneltäkään.

— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina asetettiin edelle minusta.

— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän on raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.

— Älkää välittäkö minusta, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Oleńka. — Voin nyt kuulla mitä tahansa.

Mutta illallinen oli jo lopussa. Tuotiin vettä käsien pesemistä varten. Ruhtinas Janusz nousi ensimmäisenä pöydästä ja tarjosi käsivartensa rouva Korfille, ruhtinas Boguslaw Oleńkalle.

— Jumala on jo rangaissut petturia, — sanoi Boguslaw Oleńkalle, — sillä ken on menettänyt teidät, on menettänyt taivaan riemun… Vain kaksi tuntia sitten tutustuin teihin, ihana neiti, mutta tahtoisin nähdä teitä ikuisesti, ei murheellisena ja kyynelöivänä, vaan onnessa ja autuudessa!

Kun naiset olivat poistuneet, palasivat miehet pöytään pikarien ääreen, joita käytettiinkin ahkerasti. Ruhtinas Boguslaw ryyppäsi vahvasti, sillä hän oli tyytyväinen itseensä. Ruhtinas Janusz puheli miekankantajan kanssa.

— Huomenna lähden sotajoukkoineni Podlasieen, — sanoi ruhtinas. — Kiejdanyyn tulee ruotsalainen varusväki. Jumala tietää, milloin palaan. Te ette voi jäädä tänne neidin kera, nuo sotamiehet eivät ole sopivaa väkeä hänen läheisyyteensä. Te lähdette molemmat ruhtinas Boguslawin kanssa Taurogiin, missä neiti saa paikan vaimoni hovinaisena.

— Teidän ylhäisyytenne! — vastasi miekankantaja. — Jumala on antanut meille oman kotinurkan, miksi siis menisimme vieraille maille! Teidän ylhäisyytenne on hyvin ystävällinen, kun pitää meistä huolta, mutta en tahtoisi käyttää väärin teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuutta, vaan palata kotiini.

Ruhtinas ei voinut sanoa miekankantajalle kaikkia syitä, minkä tähden hän ei mistään hinnasta tahtonut päästää Oleńkaa käsistään, mutta osan niistä hän mainitsi mahtavan ylimyksen häikäilemättömyydellä.

— Jos pidätte sitä hyväntahtoisuutena, niin sitä parempi. Mutta sanon teille, että se on myös varovaisuustoimenpide. Te olette panttivankinani ja vastaatte minulle kaikista Billewiczeistä, jotka, kuten hyvin tiedän, eivät ole ystäviäni, vaan ovat valmiit nostamaan kapinaan koko Samogitian, kun lähden pois… Antakaa heille se neuvo, että pysyisivät alallaan eivätkä toimisi ruotsalaisia vastaan, sillä teidän ja veljentyttären henki riippuu siitä.

Mutta miekankantajan kärsivällisyys näytti nyt loppuvan. Hän vastasi kiivaasti:

— Turhaa kai minun on vedota oikeuksiini aatelismiehenä. Ylivoima on teidän ylhäisyytenne puolella, ja minusta on samantekevää, missä olen vankina. Olenpa mieluumminkin siellä kuin täällä.

— Riittää kuin riittääkin! — sanoi miekankantaja. — Jumalan avulla tämä väkivallan aika vielä loppuu ja oikeus pääsee voimaan. Lyhyesti sanoen, älkää uhkailko minua, teidän ylhäisyytenne, sillä minä en pelkää.

Boguslaw huomasi vihan välähdyksen ruhtinaan kasvoissa ja kiiruhti hänen luokseen.

— Olen sanonut herra hetmanille, — vastasi suuttuneena miekankantaja, — että minusta vankeus Taurogissa on parempi kuin Kiejdanyssa.

— Taurogissa ei ole mitään vankilaa, vaan ainoastaan minun taloni, jossa tulette olemaan kuin kotonanne. Tiedän,-että hetmani pitää teitä panttivankina, mutta minulle te olette vain mieluinen vieras.

— Minun on kiitettävä teitä! Kilistäkäämme pikareita ja ryypätkäämme, sillä sanotaanhan, että ystävyyttä on heti kasteltava, ettei se kuihtuisi alkuunsa!

Näin sanoen vei Boguslaw miekankantajan pöytään ja he alkoivat uutterasti maistella maljoja.

Tuntia myöhemmin palasi miekankantaja hieman epävarmoin askelin huoneeseensa puhellen itsekseen puoliääneen:

— Kohtelias herra, oiva herra! Jalompaa ei löytäisi, vaikka lyhty kädessä etsisi… Kultainen sydän sillä on… Antaisin mielelläni vereni hänen puolestaan…

Ruhtinaat olivat jääneet kahden kesken. Heillä oli vielä puhuttavaa, ja myös oli saapunut joitakin kirjeitä, joita paashi lähetettiin hakemaan.

— Tietysti,-sanoi Janusz, — ei siinä ole sanaakaan totta, mitä puhuit
Kmicicistä?

— Tietysti… Itsehän sen parhaiten tiedät. Myönnä siis, että Mazarin oli oikeassa! Yhdellä iskulla kostamme perin pohjin viholliselle ja teemme aukon tuohon komeaan linnoitukseen… Mitä? Sitä voi sanoa juoneksi, joka sopisi maailman ensimmäiseen hoviin! Mutta tuo neiti Billewicz on helmi, kaunis ja komea ja niin ylhäinen käytökseltään kuin olisi ruhtinatar! Luulin, etten pysy nahoissani!

— Muista, että annoit sanasi! Muista että olemme hukassa, jos Kmicic julkaisee kirjeet!

— Millaiset kulmakarvat! Mikä kuninkaallinen katse — pakostakin se herättää kunnioitusta… Mistä on tuollainen tyttö saanut miltei kuninkaallisen olemuksen?… Näin kerran Antverpenissa seinämaton, johon oli mestarillisesti kudottu Diana koirineen… Juuri semmoinen on hän!

— Varo vain, ettei Kmicic julkaise kirjeitä, sillä silloin kaluavat koirat meidät kuoliaiksi.

— Ei ole hätää! Minä muutan Kmicicin Akteoniksi ja annan koirien tappaa hänet. Kahdessa taistelussa olen jo hänet voittanut, ja vielä me joudumme tekemisiin toistemme kanssa!

Vilnon vojevoda otti kirjeen käteensä ja teki ristinmerkin. Hän teki aina näin suojellakseen itseään huonoilta uutisilta. Sitten hän avaamatta kirjettä alkoi sitä tarkastella kaikilta puolin.

— Sapiehan vaakuna sinetissä! — huudahti hän. — Tämä on Vitebskin vojevodalta!

Hetmani avasi kirjeen ja ryhtyi lukemaan keskeyttäen tavan takaa lukemisensa huudahduksilla:

— Menee Podlasieen!… Kysyy, onko minulla terveisiä Tykociniin!… Tekee minusta pilkkaa!… Pahempaakin vielä, sillä kuulehan, mitä hän vielä kirjoittaa:

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kansalaissotaa ja pistää vielä yhden miekan lisää äidin rintaan? Tulkaa siinä tapauksessa Podlasieen, odotan teitä ja toivon Jumalan rankaisevan ylpeyttänne minun käsieni kautta. Mutta jos säälitte isänmaata, jos omatuntonne on alkanut puhua, jos teidän ylhäisyytenne katuu entisiä tekoja ja tahtoo tehdä parannuksen, niin tie on avoinna. Pankaa kansalaissodan asemesta käyntiin yleinen kansannousu, nostakaa sotaan talonpojat ja hyökätkää ruotsalaisia vastaan, niin kauan kuin Pontus ei mitään aavista. Chowańskin puolelta ette kohtaa vastarintaa, sillä huhut Moskovasta kertovat, että he itse siellä suunnittelevat hyökkäystä Liivinmaalle, vaikka pitävät sen salassa. Ja vaikkapa Chowański tahtoisikin ryhtyä johonkin, niin minä pidän hänet kurissa ja autan kaikin voimin teidän ylhäisyyttänne isänmaan pelastamisessa. Kaikki riippuu teistä, sillä vielä on aika palata oikealle tielle ja korjata vääryydet. Silloin käy selväksi, että teidän ylhäisyytenne ei ole itsekkäistä syistä, vaan pelastaakseen Liettuan lopullisesta häviöstä antautunut ruotsalaisten suojeluksen alaiseksi. Jumala teidän ylhäisyyttänne valaiskoon, sitä rukoilen Häneltä joka päivä, vaikka teidän ylhäisyytenne luulee minun vehkeilevän.

P.S. Olen kuullut, että Nieswiezin piiritys on lakkautettu ja että ruhtinas Michal tahtoo yhtyä meihin. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne, kuinka kelpo sukulaisenne menettelevät ja seuratkaa heidän esimerkkiään! Ottakaa huomioon joka tapauksessa, että nyt teidän on lopullisesti valittava.»

— Rikkoa välit mahtavan Kaarle Kustaan kanssa ja langeta maanpakoon ajetun Jan Kasimirin jalkoihin, jotta hän suvaitsisi olla armollinen ja ottaa sinut taas palvelukseensa… ja pyytää herra Sapiehan puoltolausetta…

— Huomaatko, miten hän minulle kirjoittaa: »Tee parannus, niin minä annan sinulle anteeksi» aivan kuin hallitsija alamaiselleen!

— Hän olisi kirjoittanut toisin, jos kuusituhatta sapelia olisi suunnattu hänen kurkkuaan kohti.

— Mutta… — Ruhtinas Janusz keskeytti lauseen ja vaipui synkkiin mietteisiin.

— Entä sinulle? Ja minulle? Ja Radziwilleille? Janusz ei vastannut mitään, painoi päänsä käsiin ja mietti.

— Noin puhuu Radziwill! — sanoi Boguslaw. Ja he ojensivat toisilleen kätensä.

Kohta Boguslaw lähti levolle Janusz jäi yksin. Pari kertaa hän kulki raskain askelin yli huoneen ja paukutti sitten käsiään.

— Käske astrologia tulemaan tänne tunnin kuluttua mukanaan valmis kuvio, — sanoi hän.

Kamaripalvelija poistui, ja ruhtinas alkoi uudelleen kävellä edestakaisin mutisten rukouksia. Sitten hän alkoi puoliääneen laulaa virttä, jonka kuitenkin läähätys vähän väliä keskeytti, ja katsahti tuon tuostakin ikkunasta taivaalla tuikkiviin tähtiin.

Vähitellen sammuivat kaikki tulet linnassa, mutta paitsi ruhtinasta ja astrologia valvoi vielä yksi henkilö huoneessaan, nimittäin Oleńka Billewicz.

Polvistuneena vuoteensa ääreen hän oli kohottanut molemmat kätensä pään yli ja kuiskasi silmät suljettuina-.

Ensimmäisen kerran Kmicicin lähdön jälkeen hän ei tahtonut, ei voinut rukoilla hänen puolestaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Kmicicillä oli todellakin Radziwillin antamat turvakirjat pääsyä varten kaikkien ruotsalaisten kapteenien, komendanttien ja kuvernöörien luo, joissa käskettiin päästää hänet vapaasti ja esteettömästi kulkemaan, mutta hän ei uskaltanut käyttää niitä hyväkseen. Hän otaksui, että ruhtinas Boguslaw oli heti Pilwiszkistä lähettänyt sanansaattajia kaikkiin suuntiin varoittamaan ruotsalaisia ja käskemään ottaa hänet kiinni. Sen vuoksi Andrzej sivuutti Lomzan ja Ostrolekan ja pyrki Pultuskin kautta Varsovaa kohti.

Rajaseutu oli jo suurimmaksi osaksi ruotsalaisten vallassa, jotka kuitenkin tyytyivät valtaamaan vain huomattavimmat kaupungit eivätkä sanottavasti uskaltaneet painautua synkkiin metsiin, joissa asui urhoollista ja asestettua kansaa, ikänsä metsissä elänyttä ja niin villiä, että kuningatar Maria Ludvika oli antanut rakentaa kappelin Myszynciin ja sijoittanut sinne jesuiittoja edes jossakin määrin totuttamaan asukkaita ihmistapoihin.

Kun Kmicic saapui syvempää salosta metsän rajaan, jossa asutus oli tiheämpää, niin hän näki kaikkialla tavattoman vilkasta liikettä. Tiet olivat täynnä erilaisissa ajopeleissä tahi ratsain kulkevaa aatelia. Kaikki kiiruhtivat lähimpiin kaupunkeihin vannomaan uskollisuudenvalaa uudelle kuninkaalle. Heille annettiin siitä todistus, joka takasi heille turvallisuuden ja oikeuden omaisuuteensa. Aateli kiiruhti, vaikkakin haluttomasti, valan tekoon, sillä niskoitteli joita uhkasivat kaikenlaiset rangaistukset, omaisuuden takavarikoiminen ja ryöstö. Kerrottiin ruotsalaisten siellä täällä alkaneen, kuten Suur-Puolassakin, ahdistaa epäluulonalaisia. Rikkaampia vastaan esitettiin vääriä syytöksiä, joiden perustalla käytiin heidän kimppuunsa.

Tämmöisissä oloissa oli vaarallista jäädä maalle. Ken voi kiiruhti kaupunkiin ollakseen ruotsalaisten päällikköjen välittömän silmälläpidon alaisena ja välttääkseen syytöstä vehkeilystä Ruotsin kuningasta vastaan.

Andrzej kuunteli tarkasti aatelin puheita ja pääsi sen verran perille asioista, että huomasi parhaitten tuttujen ja ystävienkin huolellisesti koettavan olla puhumatta keskenään ruotsalaisista ja uudesta hallituksesta. Tosin nuristiin ääneen ja hyvällä syyllä pakko-otoista, mutta samalla kaikki lohduttivat itseään sillä, että sodan päätyttyä pakkotilauksetkin lakkaavat. Itse ruotsalaisetkin vakuuttivat, että heti kun kuningas saa valtaansa koko maan, hän alkaa hallita sitä isällisesti.

Aateliset, jotka olivat luopuneet omasta hallitsijastaan ja isänmaastaan ja jotka äsken vielä olivat nimittäneet tyranniksi hyväntahtoista Jan Kasimiria, syyttäneet häntä yksinvallan tavoittelusta, vetäneet vastaköyttä kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa kokouksissa sekä menneet uudistusten tavoittelussa niin pitkälle, että melkein ilman vastarintaa tunnustivat vihollisen hallitsijakseen, eivät nyt iljenneet edes valitellakaan. Olihan Kaarle Kustaa vapauttanut heidät tyrannista, olivathan he vapaaehtoisesti hylänneet laillisen kuninkaansa, olihan pantu toimeen muutos, jota he niin hartaasti olivat halunneet.

— Raskasta on, sangen raskasta, — sanoi joskus aatelismies toiselle, — mutta meidän on kuitenkin oltava ylpeitä uudesta kuninkaastamme. Hän on suuri hallitsija ja mainio soturi. Hän pitää kasakat kurissa, voittaa turkkilaiset ja karkoittaa ryssät rajoiltamme, ja meidän valtakuntamme alkaa kukoistaa liitossa Ruotsin kanssa.

— Oltiinpa ylpeitä tahi ei, — vastasi tavallisesti toinen, — niin minkäpä voi ylivoimalle. Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu.

Przasnyszin läheisyydessä ympäröi Andrzejn ruotsalainen patrulli ja vei hänet miehineen komentajan luo. Hän selitti komendantille olevansa vaaliruhtinaan maasta ja kuljettavansa joka vuosi hevosia Sobotaan. Komendantti, joka itse oli Preussin saksalaisia, ei tehnyt heille vaikeuksia, mutta halusi nähdä hevoset.

— Minä ostan ne, - sanoi hän. — Toisilta ottaisin muitta mutkitta, mutta kun te olette Preussista, niin en tahdo teitä sortaa.

Kmicic joutui hieman hämilleen. Ilman hevosia hänellä ei ollut syytä kulkea etemmäksi, vaan hänen olisi luonnollisesti ollut palattava Preussiin. Hän määräsi hinnan, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi tavallista, mutta hänen hämmästyksekseen ei upseeri suuttunut eikä ruvennut tinkimään.

— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.

Kiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut kuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä alettu epäillä.

— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä tämä tämmöinen on?… Voi pyhä Neitsyt…

— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan menen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista tavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.

— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen nojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme ole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin ruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli meidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan on meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet joutuisi häviölle.

Andrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta käyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli vaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan.

Muutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai kuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin kuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen sukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja Czarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset unhottamaan arvonsa.

Mutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään, kuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs ruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin katolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei voinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen mellakan aikana pakoon.

Kmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta. Kuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties liian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli joutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa ja Puola ainaiseksi raunioina.

— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin maakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista Ruotsin maakunnaksi… Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän kuin kukaan muu!

Tämä ajatus häntä vaivasi ja omatunto soimasi. Uni pakeni silmistä. Hän ei tietänyt mitä tekisi: jatkaisiko matkaa, jäisikö kaupunkiin vai kääntyisikö takaisin?… Jos hän kokoaa joukon ja ryhtyy taistelemaan ruotsalaisia vastaan, niin häntä ahdistetaan rosvona eikä sotilaana. Muuten hän on jo oudossa maassa, jossa häntä ei kukaan tunne. Kukapa häneen yhtyisi? Jos täällä joku oli kuullut Kmicicistä, niin se piti häntä petturina ja ruotsalaisten ystävänä. Nimi Babinicz taas oli kaikille aivan outo.

Tuo kaikki oli turhaa, ja kuninkaan luo meno oli jo myöhäistä… Ei ole syytä mennä Podlasieen, sillä liittoutuneet pitävät häntä petturina. Ei kannata palata Liettuaan, sillä siellä on Radziwill herrana. Turhaa on jäädä tännekin, sillä täällä ei ole mitään tehtävää. Parasta olisi kuolla, jotta pääsisi näkemästä tätä maailmaa ja kuulemasta omantunnon soimauksia!

Mutta onko kuoleman jälkeen parempi niiden syntisten, jotka eivät millään ole sovittaneet rikoksiaan ja saapuvat semmoisina viimeiselle tuomiolle? Kmicic heittelehti vuoteellaan kuin kidutuspenkissä. Näin sietämättömiä tuskia hän ei ollut tuntenut edes Kiemliczin metsämajassa.

Hän tunsi olevansa voimakas, terve, toimintakykyinen ja toimintahaluinen, mutta nyt olivat kaikki tiet tukossa aivan kuin joka puolella löisi päänsä seinään, ei ollut ulospääsyä, ei pelastusta, ei toivoa!

Ennen aamun koittoa hän herätti miehensä ja lähti Varsovaa kohti tietämättä itsekään miksi. Myöhään illalla he saapuivat Pultuskiin. Siellä Kmicic kutsuttiin piispan palatsiin, toisin sanoen linnaan, tekemään selkoa itsestään ruotsalaiselle komendantille.

— Toimitan hevosia hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle, — sanoi
Andrzej, ja minulla on kuitteja, joilla nostan rahoja Varsovassa.

— Ah, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, ja ottakaa paluumatkalle rattaat, millä kuljetatte noita rahoja.

— Kiitos neuvosta! — vastasi Andrzej — Ymmärrän kyllä, että teidän armonne laskee leikkiä. Mutta minä menen perimään omaani, vaikka pitäisi mennä itse hänen majesteettinsa kuninkaan luo.

— Tulee vielä sekin hetki, jolloin maksatte minulle, — lisäsi hän poistuessaan.

Kaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin lähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen johdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa saamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin linnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan oli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä varustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut suuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.

Täällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena kirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen kaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi saksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren juhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi kattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä, vanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä ensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja. Käheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina pakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.

Kmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia hommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät ottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään olisi voinut hänestä olla kauheampi.

YHDEKSÄS LUKU.

Varsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg, varsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä Krakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta sotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja esikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki olivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut taistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen vihamiehensä Radziejowskin kostoa.

Mutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki monissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa, joiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet vastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.

Kaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän vieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita mitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta, muukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.

Tähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman turvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana, näyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain joskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi sotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin muistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.

Kaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan hän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut kenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten kanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin joskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten puoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat Radziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.

Porvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta isänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä, toimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.

Kerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin voimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä odottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään ruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.

Kmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että alhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän isänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin aateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.

Vain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas alempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein sattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan varustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden ja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.

Varsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja aatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli ryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin maa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.

Andrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden puoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat vakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan vastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset, jotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet vastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren vallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.

Usein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat omilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja toiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama vero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin vain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset olivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin nyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja rosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien kimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot ja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja. Kaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot. Valtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo oli mennyt kaikilta.

Sochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot hyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen omalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui korkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle Kmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri Strugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi itse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä ei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli kuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej nähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui tälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli valtakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta vuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.

— En tiedä, mitä vastaisin teille, jos viikseni vielä olisivat ruskeat, mutta nyt harmaapäänä ja seitsemänkymmenen vuoden kokemus hartioillani ja hautaan menevänä näen asiat edessäni selvinä. Senpä vuoksi sanonkin, että ruotsalaisten valtaa emme voi kukistaa me, vaikka korjaisimmekin erehdyksemme, eikä sitä voi edes koko Eurooppa.

— Kuinka niin? — huudahti Kmicic. — Milloin Ruotsi on paisunut niin mahtavaksi? Eikö puolalaisia ole enemmän kuin ruotsalaisia maailmassa, emmekö voi saada kokoon suurempaa sotajoukkoa? Emmekö ole yhtä rohkeita taistelussa kuin ruotsalaiset?

— Kansamme on kymmenen kertaa lukuisampi. Puutetta ei meillä myöskään ole, sillä yksistään minun piirissäni kasvaa enemmän vehnää kuin koko Ruotsissa, ja mitä taas rohkeuteen tulee, niin olinpa mukana Kirkholmin luona, jossa me kolmetuhatta husaaria hajoitimme kahdeksantoistatuhantisen joukon parasta ruotsalaista sotaväkeä.

— Jos niin on, — sanoi Kmicic, jonka silmät tuo sotamuisto pani loistamaan, — niin mitkä syyt nyt estävät meitä voittamasta heitä?

— Ensiksikin,-sanoi ukko hitaasti, — me olemme vähentyneet ja he kasvaneet. Sitäpaitsi on sanassa ilmoitettu meille ne tunnustähdet ja merkit, jotka nähdään maailmanlopun lähestyessä. On nähty merkki auringossa, käden ja miekan kaltainen… Jumala, armahda meitä syntisiä!… Pahuus saa vallan oikeamielisten yli, sillä Ruotsi ja sen puoluelaiset voittavat. Oikea oppi sortuu… Oi ihmiset, ettekö näe, että lähestyy dies irae, dies illa! Olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, seison Manalan joen rannalla odottaen venettä, joka minut noutaa… Minä näen!

Staarosta vaikeni, ja Kmicic katseli häntä pelästyneenä, sillä puhe tuntui vakuuttavalta. Katsomatta Kmiciciin lausui staarosta sitten aivan kuin itsekseen:

— Kuinka voisimme voittaa ruotsalaiset, kun se kerran on selvä
Jumalan sallimus, profeettain ennakolta näkemä ja ilmoittama… Ah,
Częstochowoon on ihmisten mentävä, Częstochowoon!

Aurinko oli laskemassa. Kmiciciä alkoi yhä enemmän peloittaa, ja joinakin hetkinä hänestä tuntui, että valo katoaa ja tuomiopasuunan ääni kajahtaa.

— Mistä ennustuksista te puhutte? — kysyi hän viimein katkaistakseen edes jollakin painostavan äänettömyyden.

Vastauksen asemesta staarosta käänsi päänsä vastapäätä olevaan huoneeseen päin ja huusi:

Tällä hetkellä hän uskoi mitä tahansa, uskoi että hänen Oleńkansa ihmeellisellä tavalla Kiejdanysta saapuneena tulisi hänen silmiensä eteen.

Ovi avautui. Sisälle ei tullut neiti Billewicz, vaan kaunis tyttö, pitkä ja hieman Oleńkan kaltainen siinä, että hänenkin ilmeensä oli rohkea ja rauhallinen. Hän oli kalpea, kenties sairas tahi äskeisestä kahakasta kalvennut, ja kulki silmät alas luotuina niin kevyesti ja hiljaa kuin jonkin henkäyksen kantamana.

— Tyttäreni, — esitteli staarosta. — Pojat eivät ole kotona, ovat
Krakovan päällikön palveluksessa.

— Kiitä ensin tätä urhoollista ritaria meidän pelastuksestamme ja lue meille sitten pyhän Birgitan ennustus:

Tyttö kumarsi Andrzejlle ja poistui, mutta tuli hetken kuluttua takaisin kädessään painettuja paperiliuskoja. Asettuen siihen paikkaan huonetta, mihin auringon viimeiset säteet vielä sattuivat, hän alkoi lukea sointuvalla äänellä:

— Pyhän Birgitan ennustus: »Ensin ilmestyy viisi kuningasta ja heidän valtakuntansa: Kustaa Eerikinpoika, laiska aasi, sillä vaikka hän tuntee oikean opin, niin hän omaksuu väärän. Hyläten apostolisen uskon hän tuo valtakuntaan Augsburgin tunnustuksen…»

— Kuuletteko? — kysyi staarosta kohottaen vasemman käden peukalon ikäänkuin valmiina laskemaan sormillaan.

— »Eerikki, Kustaanpoika, ahne susi», — luki neito edelleen, — »vetää päälleen kaikkien ihmisten ja veljensä Juhanan vihan. Hän kukistaa veljensä sodalla ja pitää häntä ynnä hänen vaimonsa kanssa vankeudessa neljä vuotta. Viimein Juhanan onnistuu päästä vankeudesta, ja voittaen Eerikin sodassa hän syöksee hänet valtaistuimelta ja panee ikuiseen vankeuteen…»

— »Juhana, Eerikin veli, mahtava kotka, voittaa Eerikin, tanskalaiset ja venäläiset. Hänen poikansa Zygmunt (Sigismund) valitaan Puolan valtaistuimelle, ja hänen veressään asuu hyve. Kunnia hänen jälkeläisilleen!»

— »Kaarle, Södermanlandin herttua, pässi, joka samoin kuin pässit johtavat lammaslaumaa johtaa ruotsalaiset väärälle tielle…»

— »Viides on Kustaa Aadolf»,-luki neito, — »uhrilammas, mutta ei tahraton, jonka veri on syynä kärsimyksiin ja onnettomuuteen».

— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä mainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen sopii nykyisiin oloihin.

— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää yksinkertaiset… joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos ei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja hän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu on: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan ja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on nälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät, mutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja oikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja joka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»

— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! — huudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota meitä, vaan pelastus!

— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen vanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään vertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä totuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.

Ennenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui keski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.

— Aivan niin! — vastasi tulokas. — Kuulin rosvojen hyökänneen kimppuunne ja riensin väkeni kera avuksenne.

— Jumalan tahdotta ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä, — vastasi ukko. — Tämä ritari pelasti minut pulasta… Entä mistä te tulette?

— Krakovan, Sandomirin, Ruskin, Lublinin, Belzkin, Volynian ja Kievin vojevodakunnat ovat antautuneet Kaarle Kustaalle. Edustajat ja Kaarle ovat jo allekirjoittaneet sopimuksen.

— Katsokaa nyt! — sanoi hän. — Ja te vielä toivotte, että löytyy semmoinen, joka ei säästä henkeään totuuden tähden!

— Kerrotaan myös, että herra hetmani Potockin johdossa olevat sotajoukon jäännökset jo osoittavat halua mennä ruotsalaisten puolelle. Hetmanin henki on vaarassa, ja hänen on tehtävä mitä he tahtovat.

— Kylvävät tuulta ja niittävät myrskyä, — sanoi staarosta. — On aika katua syntejänsä niiden, .. jotka tahtovat.

Mutta Kmicic ei jaksanut enää kuunnella ennustuksia eikä uutisia. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista nousta ratsun selkään ja vilvoittaa päätään ulkoilmassa. Siksi hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Siinä tapauksessa en pidättele, vaikka mielelläni olisin pitänyt teidät vieraanani. On syytä kiiruhtaa, sillä tuomiopäivä lähestyy.

Kmicic lähti. Häntä saattamaan tuli neiti isänsä asemesta, sillä ukko oli jo kömpelö jaloiltaan.

— Jos niin on, — vastasi tyttö, — niin tehkää minulle palvelus. Te menette Częstochowoon…

Tyttö loi katseensa alas, tuli hämilleen, punastui hieman ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin lehtien kahina:

Kmicic vetäytyi pari askelta taaksepäin eikä hämmästykseltään kyennyt vähään aikaan sanomaan mitään.

— Kristuksen tähden, — huudahti hän, — mikä talo tämä on? Missä olen?… Vain ennustuksia yhtä mittaa… Nimenne on Oleńka ja tilaatte messun syntisen Andrzejn puolesta!… Se ei voi olla pelkkä sattuma, se on Jumalan sormi… se on… ah, minä menetän järkeni!… Jumal’auta, minä menetän järkeni!…

— Ennustakaa minulle enemmän, puhukaa loppuun asti!… Jos tuo Andrzej tekee parannuksen ja sovittaa rikoksensa, niin pysyykö Oleńka hänelle uskollisena?… Puhukaa, vastatkaa, ilman vastausta en lähde!

— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän nyyhkyttäen.

Tuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen jalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, suuteli hänen jalkojaan ja puhui:

— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!… Minullakin on oma rakas Oleńkani… Kääntyköön teidän Andrzejnne oikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena… Olkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon balsamia sairaaseen sydämeeni!… Jumala teidät palkitkoon! Jumala teidät palkitkoon!

KYMMENES LUKU.

Staarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä kolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja öisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli aina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa, vaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta tieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle uskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.

Mutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen tarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään alkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa jokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata oli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut pelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan, mutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita semmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän katseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä viimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut luottamusta tulevaisuuteen.

Ruotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset kapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten puolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin antautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä yli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon. Hänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr Wisniowiecki.

Alettiin menettää luottamus myös marsalkka Lubomirskiin. Ihmiset, jotka hyvin tunsivat hänet, vakuuttivat, että hänessä oli enemmän kunnianhimoa kuin isänmaanrakkautta ja että hän tähän asti oli pysynyt uskollisena kuninkaalle vain sen vuoksi, että kaikkien katseet olivat kääntyneet häneen ja hänelle oli uskoteltu, että hän piti käsissään isänmaan kohtaloita. Ruotsalaisten menestys sai hänet horjumaan ja yhä selvemmin osoittamaan onnettomalle Jan Kasimirille, että tämän pelastus tahi lopullinen tuho riippui hänestä.

Maanpakolainen kuningas oli Glogowassa mukanaan kourallinen uskollisia, joista kuitenkin silloin tällöin joku hänet hylkäsi ja siirtyi ruotsalaisten puolelle. Kaarle Kustaa otti tämmöiset tulijat vastaan avoimin sylin ja suosionosoituksin.

Suuret määrät vojevodia, linnoitusten päälliköitä ja virkamiehiä, lukuisat joukot asestettua aatelia, kokonaisia osastoja verratonta puolalaista ratsuväkeä oli Kaarle Kustaan leirissä katsoen palvelushaluisina uuden hallitsijansa silmiin ja valmiina tottelemaan hänen viittaustaan.

Samaan aikaan oli idässä sota täydessä käynnissä. Peloittava
Chmielnicki piiritti uudelleen Lembergiä.

Liettua oli ruotsalaisten ja Chowańskin käsissä. Radziwill oli ryhtynyt sotaan Podlasiessa. Vaaliruhtinas viivytteli ja oli joka hetki valmis antamaan viimeisen iskun kuolevalle valtakunnalle.

Kaikista maista saapui Ruotsin kuninkaan luo lähettiläitä onnittelemaan häntä voiton johdosta.

Talvi oli tulossa, lehdet putoilivat puista, varikset ja naakat tulivat suurissa parvissa metsistä kyliin ja kaupunkeihin.

Andrzejn viimeinen yöpymispaikka ennen Częstochowoon tuloa oli Kruszynassa, mutta juuri kun hän oli asettunut levolle, tuli sinne uusia vieraita. Ensin saapui ruotsalainen sotilasjoukko, jota johtamassa oli muutamia upseereita ja joku huomattava kapteeni. Tämä oli keski-ikäinen, jokseenkin komean näköinen, kookas, hartiakas ja voimakas mies. Vaikka hänellä oli vierasmaalaisen puku ja hän oli muukalaisen näköinenkin, niin hän kuitenkin majataloon sisälle astuttuaan puhutteli Andrzejta puhtaalla puolankielellä tiedustaen kuka hän on ja minne menossa.

Andrzej kertoi olevansa aatelismies Sochaczewskista. Kuultuaan Andrzejn olevan matkalla Ruotsin kuninkaan luo valittamaan, että hänelle ei ole maksettu hevosista tulevaa rahaa, sanoi upseeri:

— Suuren alttarin ääressä on parasta rukoilla, ja viisaimmin teette, jo§ menette itse kuninkaan puheille, sillä vaikka hänellä onkin tuhansia asioita päässä, niin hän ei jätä ketään huomiotta, ja teille aatelisille hän on sangen suopea.

Keskustelun keskeytti äkkiä uuden sotilasjoukon saapuminen. Upseeri oli nähtävästi odottanut sitä, sillä hän riensi kiireesti ulos. Kmicic meni hänen jälkeensä ja pysähtyi ovelle katsomaan, kuka tuli.

Majatalon luo ajoivat umpinaiset vaunut, joita veti neljä hevosta ja joita vartioivat ruotsalaiset ratsumiehet. Upseeri, jonka kanssa Kmicic oli puhunut, meni kiireesti vaunujen luo, avasi oven ja kumarsi syvään vaunussa istujalle.

Samassa tuotiin majatalosta palavia soihtuja. Vaunuista nousi arvokkaan näköinen henkilö yllään musta, polviin asti ulottuva viitta, jossa oli sisäpuolella ketunnahkaa, ja päässä sulilla koristettu hattu.

Kmicic peräytyi kiireesti huoneeseen ja toiset tulivat sisälle heti hänen jälkeensä. Upseeri kumarsi kolmannen kerran ja sanoi — Teidän ylhäisyytenne! Olen Weyhard Wrzeszczowicz, hänen majesteettinsa kuningas Kaarle Kustaan muonitusmestari ja lähetetty saattojoukon kanssa vastaanottamaan teidän ylhäisyyttänne.

— Minusta on mieluisaa tutustua niin mainehikkaaseen ritariin, — vastasi mustaviittainen.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne viivähtää täällä pitempään vaiko heti jatkaa matkaa?… Hänen majesteettinsa on hyvin halukas näkemään teidän ylhäisyyttänne.

— Aikomukseni oli jäädä Częstochowoon jumalanpalvelukseen, — sanoi tulija, — mutta Wielunissa sain tietää, että hänen majesteettinsa kuningas käskee minua kiiruhtamaan. Hiukan levättyämme jatkamme matkaa. Sillä välin päästäkää saattojoukko menemään ja lausukaa kiitokseni kapteenille, joka sitä johti.

— Paroni Lisola, keisarin lähettiläs, joka on matkalla Brandenburgin hovista meidän kuninkaamme luo, — vastasi upseeri.

Ja perin ystävällisesti, vaikka ylhäisellä tavalla, hän kehoitti
Wrzeszczowiczia istuutumaan vastapäätä.

— Ulkona näyttää rupeavan tuulemaan ja satamaan, — sanoi hän. — Kenties olomme täällä pitkistyy. Puhelkaamme sillä välin illallista odottaessamme. Mitä tänne kuuluu? Kerrotaan Vähän-Puolan vojevodakuntien antautuneen teidän kuninkaallenne.

— Niin ovat, teidän ylhäisyytenne. Hänen majesteettinsa odottaa vain vielä jäljelläolevien sotavoimien antautumista, minkä jälkeen hän menee Varsovaan ja Preussiin.

— Sotajoukkojen edustajat ovat jo Krakovassa. Niillä ei muuten ole valinnan varaa. Jos ne eivät siirry meidän puolellemme, niin Chmielnicki lyö ne.

— Teidän ylhäisyytenne; — vastasi Wrzeszczowicz, — on tapahtunut se, minkä oli pakko tapahtua.

— Saattaa olla niin. Vaikeata on kuitenkin olla tuntematta myötätuntoa sitä valtaa kohtaan, joka on meidän silmiemme edessä sortunut. Ken ei ole ruotsalainen, hänen täytyy sitä sääliä.

— Minä en ole ruotsalainen, mutta kun itse puolalaiset eivät siitä kärsi, niin ei se vaikuta minunkaan tunteisiini, — sanoi Wrzeszczowicz.

— Niin, nimenne ei ole ruotsalainen. Saanko kysyä, mitä kansallisuutta olette?

— Niinkö? Siis Saksan keisarin alamainen!… Olemme siis saman hallitsijan alamaisia.

— Olen hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan palveluksessa, — sanoi
Wrzeszczowicz kumartaen.

— En tahdo millään tavoin vähäksyä sitä palvelusta, — vastasi Lisola. — mutta tuollainen toiminta on ohimenevää, ja meidän armollisen hallitsijamme alamaisena te kaikkialla palvellessanne olette kuitenkin hänen valtansa alainen.

— Silloin sanon teille suoraan, että hallitsijaamme surettaa tuon kuuluisan valtakunnan ja sen jalon hallitsijan kohtalo, eikä hän suopein silmin katsele niitä alamaisiaan, jotka myötävaikuttavat ystävyydessä olevan valtakunnan lopulliseen tuhoamiseen. Mitä ovat puolalaiset teille tehneet, kun olette niin julma heitä kohtaan?

— Teidän ylhäisyytenne! Voisin vastata paljonkin, mutta pelkään panevani teidän ylhäisyytenne kärsivällisyyden koetukselle.

— Huomaan, että te ette ole vain kuuluisa upseeri, vaan myös järkevä mies. Puhukaa vaikka laajastikin, ette te minua kyllästytä sillä. Muuten, jos joskus päätätte ruveta keisarin palvelukseen, johon teitä hartaasti kehoitan, niin löydätte minusta ystävän, joka tarpeen vaatiessa on valmis teitä puoltamaan.

— Niinpä puhun avoimesti ajatukseni. Kuten monen muun aatelisperheen nuoremman pojan piti minunkin lähteä maailmalle etsimään onneani. Saavuin viimein tänne sukulaiskansan luo.

— Minä pääsin suolakaivoksen johtajaksi. Minulla oli leipää, asema yhteiskunnassa ja pääsy kuninkaan läheisyyteen. Nyt palvelen ruotsalaisia, mutta jos joku syyttää minua kiittämättömyydestä, niin minä panen siihen vastalauseen.

— Kuinka minulta voidaan vaatia enemmän kuin itse puolalaisilta? Missä ovat nyt puolalaiset? Missä ovat tämän kuningaskunnan senaattorit, ruhtinaat, ylimykset, aateli ja ritarit, jos ei ruotsalaisten leirissä? Heidänhän on ensi sijassa tiedettävä, mitä he ovat velvolliset tekemään, mikä on heidän isänmaansa pelastus ja mikä sen tuho. Minä kuljen heidän mukanaan, ja kenellä heistä on oikeus sanoa minua kiittämättömäksi? Miksi minun, muukalaisen, pitää olla uskollisempi Puolan kuninkaalle ja Puolalle kuin he itse? Miksi karttaisin sitä palvelusta, jota he itse kärkkyvät?

Lisola ei vastannut mitään. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja vaipunut mietteisiin. Olisi voinut luulla hänen kuuntelevan tuulen vinkumista ja syyssateen rapinaa majatalon ikkunoita vastaan.

— Etsin onnea sieltä, mistä voin sen löytää, — sanoi Wrzeszczowicz. — Mutta tämä kansa nukkuu, siitä ei tarvitse enää huolehtia. Ja vaikka siitä huolehtisinkin, niin ei siitä olisi apua, sillä sen on pakko tuhoutua.

— Ensiksikin sen tähden, että se itse tahtoo sitä. Toiseksi sen tähden, että se ansaitsee sen. Onko maailmassa toista maata, jossa olisi niin paljon epäjärjestystä ja mielivaltaa?… Millainen on täällä hallitus? Kuningas ei hallitse, sillä hänen ei sallita sitä tehdä… Valtiopäivät eivät hallitse, sillä ne hajoitetaan… Sotajoukkoa ei ole, sillä ei kukaan tahdo maksaa veroja. Ei ole kuuliaisuutta, sillä se ei sovi yhteen omavaltaisuuden kanssa. Ei ole lakia eikä oikeutta, sillä ei ole ketään, joka panisi täytäntöön tuomiot, ja jokainen, jolla on voimaa, polkee niitä. Ei ole tässä kansassa uskollisuutta, sillä ovathan kaikki hylänneet kuninkaansa. Ei ole isänmaanrakkautta, sillä puolalaiset ovat antaneet maansa ruotsalaisille sitä lupausta vastaan, että heidän sallitaan jatkaa omavaltaista elämäntapaansa… Missä muualla voisi tapahtua tämmöistä? Mikä muu kansa auttaisi vihollista oman maan valloittamisessa? Mikä muu kansa olisi tällä tavoin hylännyt kuninkaansa, ei siksi, että hän oli hirmuvaltias ja teki pahoja töitä, vaan siksi, että tuli toinen voimakkaampi?… Mitä tällä kansalla on? Mainittakoon vaikkapa vain yksi ainoa hyve: vakavuus, kestävyys, äly, kohtuullisuus? Mitä sillä on? Hyvä ratsuväki — niin, se kyllä, mutta ei mitään muuta… Niin olivat numidialaisetkin ja gallialaiset, kuten roomalaiset historiankirjoittajat kertovat, kuuluisia hyvästä ratsuväestään, mutta missä ovat ne nyt? Hävinneet he ovat niinkuin täytyy hävitä tämänkin kansan. Ken tahtoo puolalaiset pelastaa, hän hukkaa vain aikaansa, sillä he itse eivät tahdo pelastua… Vain mielenvikaisia, väkivallantekijöitä, ilkiöitä ja pettureita on tämän maan asukkaina.

— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen majesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin… Onkohan se totta?

— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan Kasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se estääksemme häntä toimimasta… Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen huomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.

Tässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka istui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja kysyi:

— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä sanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.

— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta koska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin häväistävän… Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla on samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan kuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria ennenkuin asiasta tulee uusi päätös.

— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä olen katolilainen…

— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei tarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat veroa, niin maksakoot munkitkin.

— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on myöhäistä!

Siihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan. Kmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt lähdettyään Kiejdanysta.

Kuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin hillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet, koira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä tehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen sanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli, mutta kieltämättömän.

— Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa? — kysyi hän itseltään. — Mitä todisteita esittää?… Totta hän puhui!… Tuo keisarin lähettiläskin myönsi, että kaikki on jo lopussa ja kaikki puolustus myöhäistä.

Kmicic kärsi kenties senkin takia niin suuresti tuosta sanasta »myöhäistä», että se oli tuomio, ei vain isänmaalle, vaan myös hänen yksityiselle onnelleen. Hän oli jo tarpeeksi saanut kärsiä. Hänen voimansa olivat lopussa, sillä viikkokausiin hän ei ollut kuullut muuta kuin »Kaikki on mennyttä, ei ole enää tilaisuutta, on jo myöhäistä!» Ei yksikään toivon säde ollut missään langennut hänen sieluunsa.

Koko yön hän oli kuumeessa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli auttamattomasti sairastuvansa. Vihdoin alkoi päivä sarastaa. Kmicic nousi vuoteeltaan ja meni ulos.

Valo kamppaili vielä pimeyden kanssa. Pilvet keräytyivät pitkiksi kaistaleiksi läntiselle taivaalle, mutta itäpuoli oli pilvetön. Taivaalla vilkkui tähtiä. Kmicic herätti miehensä, pukeutui pyhäasuun, sillä oli sunnuntai, ja lähdettiin matkaan.

Unettoman yön jälkeen Kmicic oli uupunut ruumiillisesti ja henkisesti. Tuo kalpea ja raikas syysaamu ei haihduttanut murhetta, joka jäyti hänen sydäntään. Toivo hänen sydämessään sammui kuin lamppu, josta öljy oli lopussa. Mitä tuopi hänelle tämä päivä? Ei mitään! Samat tuskat ja saman epätoivon! Mielen ahdistus ei vähene.

Päivä valkeni yhä enemmän, vaalea taivas muuttui viheriäiseksi ja kellertäväksi, ja kaukana taivaanrannalla alkoi eräs kohta niin välkkyä, että silmiä huikaisi.

Hänen miehensä, jotka olivat alkaneet laulaa, vaikenivat ja katselivat sinnepäin. Viimein Soroka sanoi:

— Ihmeellistä! Tuolla on länsi, mutta näyttää ihan kuin aurinko nousisi sieltä.

Todellakin tuo valo, joka ensin oli näyttänyt vain pisteeltä, alkoi kasvaa, ja siitä muodostui kehä, joka vielä suureni. Oli kuin joku olisi ripustanut taivaalle hyvin ison, valoa säteilevän tähden.

Kmicic ja hänen miehensä katselivat hämmästyneinä tätä valoilmiötä ymmärtämättä mitä oli heidän edessään.

He huomasivat talonpojan ajavan tietä. Kun Kmicic kääntyi katsomaan häntä, huomasi hän miehen ottavan lakin päästään ja rukoilevan valoon päin kääntyneenä.

— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! — huudahti Kmicic ottaen hatun päästään.. Hänen seuralaisensa paljastivat myös päänsä.

Niin monien päivien sieluntuskien ja epäilysten jälkeen Andrzej äkkiä tunsi itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Heti kun hän kuuli sanat »Jasnogorin kirkko», katosi murhe hänen mielestään aivan kuin joku olisi poistanut sen kädellään.

Hänet valtasi jonkinmoinen käsittämätön pelko ja samalla suuri, pyhä riemu. Tuosta temppelistä, joka kukkulallaan kimalteli nousevan auringon säteissä, säteili Kmiciciä vastaan toivoa, jommoista hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut, varmuutta, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt, lannistumatonta voimaa, johon hän tahtoi turvautua. Häneen tuli kuin uutta elämää, ja se alkoi veren mukana kiertää hänen suonissaan. Hän hengähti syvään kuin sairas, joka herää kuumehoureista.

Mutta kirkko välkkyi yhä kirkkaampana aivan kuin olisi koonnut itseensä kaikki auringon säteet. Kmicic ei pitkään aikaan voinut kääntää siitä pois katsettaan. Hänen miestensäkin kasvot tulivat vakaviksi.

Kaikki hyppäsivät alas satulasta ja polvistuivat rukoilemaan. Kmicic lausui ääneen rukouksen sanat, ja sotamiehet toistivat niitä yhteen ääneen. Ohi ajavat talonpojat yhtyivät heihin, ja joukko kasvoi yhä.

Kun rukous päättyi, lähti Andrzej miehineen jalkaisin eteenpäin, taluttaen hevosiaan ja laulaen. Andrzej kulki niin kevyesti kuin hänellä olisi ollut siivet hartioilla. Tien käänteissä kirkko väliin katosi näkyvistä, väliin tuli taas näkyviin. Näin he kulkivat kauan. Kirkko, luostari ja sen muurit alkoivat näkyä yhä selvempinä ja kasvoivat yhä suuremmiksi. Viimein näkyi kaukaa kaupunkikin ja kukkulan juurella taloja ja mökkejä, jotka valtavan kirkon rinnalla näyttivät pieniltä kuin linnunpesät.

Oli sunnuntai. Auringon noustua tie täyttyi ajopeleillä ajavista ja jalkamiehistä, jotka olivat matkalla jumalanpalvelukseen. Korkeista torneista alkoivat soida suuremmat ja pienemmät kirkonkellot täyttäen ilman soinnillaan. Tuossa näyssä ja kellojen kuminassa oli jotakin majesteetillista ja samalla tyyntä. Tämä maapala Jasna Góran luona oli kokonaan toisenlainen kuin muu maa.

Väkijoukko keräytyi kirkon seinien luo. Mäen alla seisoi satoja erilaisia ajopelejä. Ihmisten puheen sorina sekaantui hevosten hirnuntaan. Kauempana oikealla, mäelle johtavan valtatien varrella oli kokonaisia rivejä kojuja, joissa myytiin metallisia ja vahasta tehtyjä uhrilahjoja, kynttilöitä, pyhimysten kuvia ja ristejä. Ihmisjoukko lainehti vapaasti paikalla.

Portit olivat levällään; jokainen tuli ja meni vapaasti mielensä mukaan. Muureilla tykkien luona ei ollut sotamiehiä. Itse paikan pyhyys näytti suojelevan kirkkoa ja luostaria. Kenties munkit myös luottivat Kaarle Kustaan kirjeisiin, jotka takasivat heille turvallisuuden.

YHDESTOISTA LUKU.

Muurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken ikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen hengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen tavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa kumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain kerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin puolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa sekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja puuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja laulut alkoivat taas kaikua.

Sikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui hurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen luotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä kasvoja.

Säätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat ja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.

Kirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet virta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja olkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi eikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät lujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään muuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei kukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan tuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen vaipuneena, innostuksen hurmiossa.

Kmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa ensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa kaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina lattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa päänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös pyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.

Kappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät kynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa tuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva, kultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla ja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon näköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon pilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että kaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä oli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli savu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin valkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli puolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen ja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä, mystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.

Kirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren kaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti vain messupapin ääni.

Munkin laulua säestivät urut, joiden sävelet olivat lempeitä ja suloisia kuin enkelien harpun äänet. Väliin ne olivat kuin veden lirinää lähteestä, väliin putoilivat hiljaa ja tiheään kuin kevätsade.

Mutta äkkiä alkoivat rämistä torvet ja rummut — ja kaikki sydämet vavahtivat.

Verho jumalankuvan edestä avautui, ja jalokivien kimmellys lähetti valovirran alas rukoilijoitten päiden päälle.

— »Salve Regina», — huusivat aatelismiehet, — »monstra Te esse matrem». Talonpojat taas huusivat: »Pyhä Neitsyt! Jumalan äiti! Taivaan kuningatar! Pelasta, auta, lohduta, armahda meitä!»

Ja kauan kaikuivat nämä huudot sekä naisten nyyhkytykset, onnettomien valitukset, sairaitten ja raajarikkojen pyynnöt, että ihme tapahtuisi.

Kmicic oli melkein tajuton. Hän tunsi vain edessään äärettömyyden, jota hän ei voinut ymmärtää eikä saavuttaa, mutta jonka edestä kaikki muu hävisi. Mitä olivat epäilyt tämän varmuuden rinnalla, joka oli suurempi kuin että se saattoi mahtua hänen olemukseensa, mitä olivat onnettomuudet tämän lohdutuksen rinnalla, mitä oli ruotsalainen sotavoima tämän turvan rinnalla, mitä inhimillinen pahuus tämmöisen suojelijan rinnalla?

Hän lakkasi ajattelemasta, ja kaikki muuttui hänessä vain tunteeksi. Hän unhotti kaiken, lakkasi tietämästä kuka hän oli ja missä hän oli… Hänestä tuntui, että hän oli kuollut, että hänen sielunsa lensi urkujen sävelten kantamana, sekaantui suitsutuksen savuun. Kätensä, jotka olivat tottuneet käyttämään miekkaa ja vuodattamaan verta, hän kohotti ylöspäin innostuksen vallassa.

Sillä välin oli messu loppunut. Andrzej ei tietänyt itsekään, miten hän jälleen oli joutunut kirkon päälaivaan. Pappi saarnatuolissa puhui, mutta Kmicic ei pitkään aikaan siitä mitään kuullut eikä mitään ymmärtänyt aivan niinkuin unesta herännyt ihminen ei heti huomaa, missä uni loppuu ja todellisuus alkaa.

Ensimmäiset sanat, jotka hän tajusi, kuuluivat: »Täällä sydämet muuttuvat ja sielut puhdistuvat, eikä ruotsalainen voi tätä voimaa voittaa, eivät myös voi pimeässä vaeltavat sammuttaa totuuden valoa!»

— Amen! — sanoi Kmicic itsekseen ja alkoi lyödä rintaansa. Hänestä tuntui nyt, että hän oli tehnyt suuren synnin luullessaan, että kaikki oli jo hukassa ja että ei ollut mitään toivoa.

Jumalanpalveluksen päätyttyä hän pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa munkin ja ilmoitti tahtovansa puhutella prioria asiassa, joka koski kirkkoa ja luostaria.

Priori otti hänet vastaan heti. Hän oli jo iäkäs mies, elämänsä iltaan kallistumassa. Hänen kasvoissaan oli harvinaisen rauhallinen ilme. Tuuhea, musta parta ympäröi kasvoja, sinisissä silmissä oli läpitunkeva katse. Valkeassa puvussaan hän muistutti pyhimystä. Kmicic suuteli hänen hihaansa, priori laski kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi, kuka hän oli ja mistä tuli.

— Tulen Samogitiasta, — vastasi Andrzej, palvelemaan Pyhää Neitsyttä, onnetonta isänmaata ja hylättyä kuningasta, joita jokaista vastaan olen rikkonut, minkä kaiken tarkemmin selitän pyhässä ripissä, jonka pyydän saada jo tänään tahi huomenna, sillä katumus rikosteni johdosta ahdistaa minua. Oikean nimeni sanon teille, kunnioitettava isä, myös silloin rippisalaisuutena, mutta en muuten, sillä ihmiset vihaavat minua ja voisivat olla haitaksi parannukselleni. Ihmisten edessä on nimeni Babinicz omistamani maatilan mukaan, joka on vihollisen vallassa. Mutta minä tuon tärkeän tiedon, jota pyydän teitä, kunnioitettava isä, kärsivällisesti kuuntelemaan, sillä se koskee tätä pyhäkköä ja luostaria.

— Lausun iloni aikomuksestanne parantaa elämänne, — sanoi priori
Kordecki. — Ripin saatte ensi tilassa, ja nyt olen valmis kuuntelemaan.

— Paljon olen matkannut, — sanoi Kmicic, — paljon nähnyt ja itseäni surulla kiduttanut… Kaikkialla on vihollinen voimistunut, kaikkialla nostavat vääräuskoiset päätään, vieläpä katolilaisetkin siirtyvät vihollisen leiriin. Menestyksestä ylpistyneenä vihollinen nyt aikoo saastaisella kädellään käydä Jasna Góran kimppuun.

— Olin viime yön Kruszynissa. Sinne saapuivat Weyhard Wrzeszczowicz ja keisarin lähettiläs Lisola, joka oli matkalla Brandenburgin hovista Ruotsin kuninkaan luo.

— Ruotsin kuningas ei ole enää Krakovassa, — sanoi pappi katsoen terävästi Kmiciciä silmiin.

— En tiedä, onko vai ei… Tiedän vain, että Lisola oli matkalla hänen luokseen ja Wrzeszczowicz oli lähetetty häntä vastaan ja saattamaan. Molemmat puhuivat minun läsnäollessani saksaa minusta välittämättä, koska luulivat, että minä en ymmärrä heidän puhettaan. Weyhardin puheesta sain sen käsityksen, että hän aikoo vallata luostarin ja sen aarteiston, johon hän on saanut kuninkaalta luvan.

Kmicic pelästyi. Hän luuli priorin nimittävän Jumalan tahdoksi Ruotsin kuninkaan käskyä eikä aikovan sitä vastustaa. Hämillään hän sanoi:

— Pultuskissa näin kirkon ruotsalaisten käsissä. Sotamiehet löivät korttia Herran huoneessa, oluttynnyreitä oli alttarilla ja epäsiveellisiä naisia sotamiesten mukana.

— Omituista, — sanoi hän, — rehellisyys ja vilpittömyys loistaa silmistänne.

— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy neuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia arvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat meitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?…

— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja palasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.

Pian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja Okielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri, ja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli heille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman uutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta tutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä puhua, lausui priori Kordecki:

— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista tahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin epätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella yhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari voinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös jotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää sydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää jumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään heistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.

— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin joukossa.

— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoi
Piotr Czarniecki.

— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että näyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän vihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen. Muuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa tätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet valtakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin syvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä tehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene. Kansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta äitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut kunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä entisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki hävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin usko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa uudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula tunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat ruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan heitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi he eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten mainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi onni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.

Kmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat vastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa vastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui:

— Miksi me emme, kunnioitettava isä, uskoisi itse Jumalan soaisseen vihollisemme? Ajatelkaamme vain heidän kopeuttaan, heidän maallisen omaisuuden tavoitteluaan, heidän kiskomisiaan ja veroja, joita he kiristävät hengelliseen säätyyn kuuluviltakin, niin ymmärrämme helposti, että he haikailematta voivat ryöstää temppelinkin.

Priori Kordecki ei vastannut suorastaan Kmicicille, vaan jatkoi kääntyen koko seuran puoleen:

— Tämä ritari kertoo nähneensä lähettiläs Lisolan matkalla Ruotsin kuninkaan luo. Kuinka se on mahdollista, kun minulla on Krakovan paulinilaisveljiltä saatu varma tieto, että kuningas ei ole enää Krakovassa eikä koko Vähässä-Puolassakaan, vaan on lähtenyt heti Krakovan antauduttua Varsovaan?

— Mutta minä otaksun, — jatkoi priori, — että Ruotsin kuningas ei halunnut tavata keisarin lähettilästä, vaan tahallaan vältti häntä. Carolus mielellään tekee niin, että hän äkkiarvaamatta tulee ja lähtee. Hän on muuten vihoissaan keisarin välitysyrityksestä, ja olen taipuvainen uskomaan, että hän on lähtenyt pois muka tietämättä lähettilään tulosta. Sekään ei minua vielä ihmetytä, että niin huomattava henkilö kuin kreivi Wrzeszczowicz on lähetetty saattojoukon kanssa lähettilästä vastaan, sillä saattoi olla valtioviisasta sillä tavoin sokeroida karvas pala. Mutta kuinka on ymmärrettävä, että kreivi Wrzeszczowicz heti uskoi aikeensa paroni Lisolalle, joka on katolilainen sekä meille ja koko valtakunnallemme ja maanpakolaiselle kuninkaallemme myötätuntoinen?

— Wreszczowicz on itse katolilainen ja meidän hyväntekijämme, — lausui eräs toinen isä.

— Ja tämä ritari sanoo kuulleensa sen omin korvin? — kysyi Piotr
Czarniecki tylysti.

— Ottakaa huomioon sekin, — lisäsi priori, — että minulla on turvakirja Kaarle Kustaalta. Siinä vakuutetaan, että luostari ja kirkko ovat ainaiseksi vapautetut majoituksesta ja veroista.

— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä tiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi Częstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä joten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz ei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole harhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan sen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä houkuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä sitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.

— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte peloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?

Kmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet valtasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen saaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki puhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää valehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen kiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli entinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti itsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen: »Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa hänen kasvoillaan:

— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz aikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen sen tapahtuvan pian… Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota varoitusta varteen.

— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle tulokkaalle?

— Ei ole siihen haluakaan, — vastasi Piotr kylmästi. Mutta tässä on kysymys luostarista ja Pyhästä Neitsyestä. Senvuoksi teidän on nieltävä harminne tahi ainakin toistaiseksi hillittävä mieltänne. Te tuotte meille uutisia, me tahdomme ne tarkistaa. Se on paikallaan eikä saa teitä ihmetyttää, mutta jos ette halua vastata, ajattelemme, että pelkäätte puhuvanne ristiin.

— Ja olette tullut tänne päästäksenne palvelemasta ruotsalaisia ja
Radziwill petturia?

— Mutta siellä on myös semmoisia, jotka eivät palvele häntä, vaan isänmaata, on joukkoja, jotka ovat kieltäytyneet häntä tottelemasta, on herra Sapieha — miksi ette ole liittynyt heihin?

— Ahaa! Teidän asianne! — toisti Czarniecki. — Mutta ehkä suvaitsette vastata muihin kysymyksiini?

Andrzejn kädet vapisivat, katse kiintyi raskaaseen vaskiseen soittokelloon, joka oli hänen edessään pöydällä, ja siirtyi siitä kysyjän päähän. Hänet valtasi hurja halu temmata tuo kello ja lennättää se Czarnieckin kalloon. Entinen Kmicic yhä enemmän pääsi voitolle jumalisesta ja katuvaisesta Babiniczista. Mutta hän hillitsi vielä kerran itsensä ja sanoi:

— Jos olette Samogitiasta, niin tiedätte, mitä petturin hovissa tapahtuu. Mainitkaa minulle ne, jotka ovat avustaneet isänmaan tuhoamisessa, mainitkaa everstit, jotka ovat hänen käytettävinään.

Kmicic tuli kalmankalpeaksi, mutta mainitsi kuitenkin muutamia nimiä.
Czarniecki kuunteli ja sanoi:

— Minulla on kuninkaan hovissa palveleva ystävä, herra Tiesenhausen, joka on minulle kertonut vielä yhdestä, kaikkein huomattavimmasta. Ettekö tiedä mitään tuosta päälurjuksesta?

— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole kuullut hänestä, joka on vuodattanut veljesverta kuin Kain?… Ettekö ole Samogitiassa kuullut puhuttavan Kmicistä?

— Kunnianarvoisat isät! — huudahti äkkiä Andrzej väristen kuin kuumeessa. — Kysyköön minulta joku hengellisen säädyn mies, sen minä kestän… Mutta älkää Jumalan tähden antako tuon pikkuaatelisen kauempaa minua kiusata!

— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi priori Kordecki Piotrille. - Eihän nyt ole kysymys tästä ritarista.

— Vain yksi kysymys vielä, — sanoi Zamoyski. Ja kääntyen Kmicicin puoleen hän kysyi:

— Miten suuren palkinnon toivoitte saavanne? Vastauksen asemesta Andrzej pisti kuumeisesti väräjävät kätensä nahkasäkkiin, joka riippui hänen vyössään, ja kun hän veti ne siitä ulos, sirotti hän pöydälle kaksi kourallista helmiä, smaragdeja, turkooseja ja muita kalliita kiviä.

— Kas tässä!… sanoi hän käheällä äänellä. — En tullut palkinnon takia!… Nämä ovat helmiä ja muita jalokiviä… Kaikki on sotasaalista, bojaareilta otettuja… Katsokaa!… Tarvitsenko minä palkintoja?… Tarkoitukseni oli uhrata nämä Pyhälle Neitsyelle… mutta vasta ripin jälkeen… puhtaasta sydämestä… Niin se on… Niin minä palkintoa tavoittelin… On minulla enemmänkin!…

Kaikki vaikenivat hämmästyneinä nähdessään aarteet, jotka noin huolimattomasti heitettiin esille. Jokainen kysyi pakostakin itseltään: mitä syytä tuolla miehellä on pettää, jos hän ei tavoittele palkintoa?

Piotr Czarniecki joutui aivan ymmälle, sillä sellainen on ihmisen luonto, että toisen mahdin ja rikkauden näkeminen häikäisee. Hänen epäluulonsa haihtuivat, sillä kuinka saattoi otaksua, että mies, joka noin sirotteli aarteita ympärilleen, olisi voitonhimossa tahtonut peloittaa munkkeja?

Läsnäolijat katsoivat toisiinsa, mutta Kmicic seisoi aarteitten ääressä pää pystyssä kuin ärsytetty nuori kotka, silmät säkenöivinä ja puna poskilla. Tuore haava, joka kulki ohimosta yli posken, tuli sinertäväksi, ja hän oli peloittavan näköinen, kun hän loi uhkaavan katseen Czarnieckiin, johon hänen vihastuksensa etupäässä kohdistui.

— Teidän vihastuksenne läpi kuultaa totuus, — sanoi priori Kordecki, — mutta korjatkaa aarteenne, sillä Pyhä Neitsyt ei voi vastaanottaa sitä, mikä sille tarjotaan vihan, vaikkapa oikeutetunkin vihan vallassa. Muuten ei, kuten jo sanoin, ole nyt kysymys teistä, vaan uutisista, jotka ovat saattaneet meidät pelon ja kauhun valtaan. Jumala tietää, eikö siinä ole jokin väärinkäsitys tahi erehdys, sillä kuten itse huomaatte, ei puheenne pidä yhtä tosiasiain kanssa. Kuinka voimme käskeä pois uskovaiset, lakkauttaa Pyhän Neitsyen palveluksen ja pitää portit yöt päivät suljettuina?

— Pitäkää portit suljettuina! Jumalan tähden pitäkää portit suljettuina! — huudahti Kmicic väännellen käsiään niin että sormien nivelet natisivat. Hänen äänensä oli niin vilpitön ja epätoivoinen, että toiset tahtomattaan vapisivat aivan kuin vaara jo olisi ihan lähellä. Zamoyski sanoi:

— Mehän pidämmekin tarkoin silmällä, mitä ympäristössä tapahtuu, ja muureja korjataan parhaillaan. Päivällä voimme päästää kansaa jumalanpalvelukseen, mutta varuillaan täytyy olla jo senkin takia, että Carolus on mennyt pois ja Wittenberg hallitsee rautakourin Krakovassa sortaen hengellisiä yhtä paljon kuin maallikkojakin.

— Vaikka en usko hyökkäyksen tapahtuvan, niin ei minulla ole mitään varovaisuutta vastaan, — sanoi Piotr Czarniecki.

— Ja minä lähetän lähettejä Wrzeszczowiczin luo, — sanoi Kordecki, — kysymään, eikö kuninkaan turvakirja enää mitään merkitse.

— Herra ritari! — sanoi hänelle Kordecki. — Jumala palkitkoon teitä hyvän tarkoituksenne vuoksi … Jos olette syystä meitä varoittanut, niin olette ainaiseksi ansioitunut Pyhän Neitsyen ja isänmaan edessä. Mutta älkää ihmetelkö, että otimme epäluuloisesti vastaan ilmoituksenne. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin meitä on peloitettu. Jotkut ovat tehneet sen nurjamielisyydestä uskoa kohtaan järkyttääkseen luottamusta Pyhään Neitsyeen. Toiset ovat tehneet sen voitonhimosta jotakin ansaitakseen. Vielä on niitäkin, jotka ovat tehneet sen voidakseen kertoa uutisia ja herättääkseen huomiota. Kenties joukossa on semmoisiakin, jotka on petetty, niinkuin luulemme teille tapahtuneen. Saatana on perin kiivas tätä pyhäkköä vastaan ja tekee kaiken voitavansa häiritäkseen täällä jumalanpalvelusta ja uskovaisten osanottoa siihen, sillä ei mikään saata helvetin sotajoukkoja semmoiseen raivoon kuin palveleminen häntä, joka on rikki polkenut käärmeen pään… Mutta nyt on vesperin aika. Rukoilkaamme Pyhältä Neitsyeltä armoa, antautukaamme hänen suojaansa ja menköön kukin nukkumaan turvallisena, sillä missä on turvallisuutta ja rauhaa, jos ei hänen siipiensä alla?

Kun iltajumalanpalvelus oli pidetty, ripitti isä Kordecki itse Andrzejn. Sitä kesti kauan. Sen jälkeen oli Andrzej puoliyöhön asti polvillaan kappelin lukittujen ovien edessä.

Sydänyöllä hän palasi koppiinsa, herätti Sorokan ja käski tämän piiskaamaan häntä siihen asti, kunnes selkä ja hartiat alkoivat vuotaa verta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Aikaisin seuraavana aamuna vallitsi luostarissa outo ja tavaton liike. Portit olivat tosin avoinna ja hurskailla oli vapaa pääsy sisälle, jumalanpalvelus toimitettiin kuten tavallisesti, mutta sen päätyttyä käskettiin kaikkia sivullisia poistumaan luostarin alueelta. Itse priori Kordecki kulki Zamoyskin ja Czarnieckin kanssa huolellisesti tarkastamassa muureja sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä täällä määrättiin tehtäväksi korjauksia. Kaupungin sepiltä tilattiin keihäitä, palokoukkuja, pitkävartisia taistelukirveitä ja nuijia. Koska tiedettiin tämmöisiä aseita ennestään olevan luostarissa melkoisen määrän, niin alettiin kaupungilla puhua, että oli odotettavissa hyökkäys luostaria vastaan. Huhua vahvistivat yhä uudet toimenpiteet.

Illalla oli jo pari sataa miestä työssä muureilla. Raskaita tykkejä, joita aikaisemmin oli lähetetty luostariin kaksitoista kappaletta, asetettiin uusille laveteille ja asianmukaisiin paikkoihin. Luostarin kellareista kantoivat munkit ja alokkaat kuulia, jotka ladottiin kasoihin tykkien luo. Tuotiin ruutilaatikoita ja jaettiin varusväelle musketteja. Torneihin ja pattereihin asetettiin vahteja, joiden piti yötä päivää tarkoin pitää silmällä ympäristöä. Sen lisäksi lähetettiin tiedustelijoita eri suunnille.

Luostarin muutenkin hyvin varustettuihin aittoihin tuli uusia elintarvevarastoja kaupungista ja luostarille kuuluvista kylistä.

Huhu hyökkäyksestä kohtasi koko seutua kuin ukkosen isku. Porvarit ja talonpojat kokoontuivat yhteen neuvottelemaan. Monet eivät ottaneet uskoakseen, että vihollinen uskaltaisi ahdistaa Jasna Góraa.

Vuoroin uskottiin, vuoroin epäiltiin. Toiset vääntelivät käsiään odottaen näkevänsä Jumalan vihan peloittavat merkit maassa ja taivaassa, toiset vaipuivat äänettömään ja neuvottomaan epätoivoon, jotkut taas valtasi tavaton raivo. Ja kun kerran inhimillinen mielikuvitus oli levittänyt siipensä lentoon, niin alkoi kierrellä yhä järjettömämpiä ja uskomattomampia huhuja. Kaupunki kihisi kuin muurahaispesä, jota on pengottu.

Iltapäivällä suuret joukot porvareita ja talonpoikia vaimoineen ja lapsineen piiritti luostarin muureja itkien ja vaikeroiden. Auringon laskiessa meni priori Kordecki heidän luokseen ja kysyi:

— Tahdomme tulla luostariin puolustamaan Jumalan Äitiä! — sanoivat miehet heiluttaen viikatteita ja heinähankoja.

— Me tahdomme viimeisen kerran nähdä Pyhän Neitsyen! — vaikeroivat naiset.

— Helvetin portit eivät voi voittaa taivaan voimaa. Rauhoittukaa ja rohkaiskaa mielenne! Vääräuskoisten jalka ei astu näille pyhille muureille, ei luterilainen eikä kalvinilainen harhaoppi vietä menojansa tässä pyhäkössä. En tiedä, tuleeko ylpeä vihollinen tänne vai eikö, mutta sen tiedän, että jos hän tulee, niin hänen on peräytyminen häpeällä, sillä korkeammat voimat murskaavat hänen joukkonsa ja onni luopuu hänestä. Rohkaiskaa mielenne! Ette te viimeistä kertaa näe suojelijaamme, vielä suuremmassa loistossa te tulette hänet näkemään ja te saatte nähdä uusia ihmetöitä. Olkaa rohkeat, pyyhkikää kyynelenne ja olkaa lujat uskossa, sillä minä sanon teille — en minä, vaan Jumalan henki puhuu minun kauttani — että ruotsalainen ei astu näille muureille. Pimeys ei sammuta valoa, samoin kuin yö, joka nyt lähestyy, ei voi estää Jumalan aurinkoa huomenna nousemasta!

Yö oli todellakin tulossa. Pimeys levisi jo ylt'ympäri, vain kirkko punoitti auringon viimeisissä säteissä. Sen nähden ihmiset polvistuivat muurien luo ja rohkeutta valahti heidän sydämiinsä. Torneista alkoi soida angelus. Isä Kordecki viritti laulun Angelus domini, ja siihen yhtyi koko väkijoukko. Muureilla seisovat sotamiehet ja aateliset yhtyivät myös lauluun, uudelleen soivat isommat ja pienemmät kirkonkellot ja koko vuori kaikui ja soi kuin jättiläisurut.

— Ne miehet, jotka ovat olleet sodassa, osaavat käyttää aseita ja tuntevat miehuutta sydämessään, tulkoot huomisaamuna luostariin!

— Olen ollut sodassa! Olen palvellut jalkaväessä! Minä tulen! — huusivat monet äänet.

Väkijoukko hajaantui hitaasti. Yö kului rauhallisesti. Herätessään aamulla kaikki huusivat iloisesti: »Ei ole ruotsalaisia!» Se ei kuitenkaan estänyt jatkamasta aloitettuja töitä.

Ilomielin Kmicic katseli sotaan varustautumista, sotamiesten harjoituksia, tykkien ja muitten aseitten kuntoon laittamista. Tämä oli hänen elementtiänsä. Keskellä näitä hävityskoneita, tätä vilinää ja kuumeista toimintaa oli hänen mielensä kevyt ja iloinen. Hänen oli sitäkin hauskempi ja kevyempi olla, kun hän oli ripissä tunnustanut koko elämänsä synnit niinkuin vain tehdään kuolinvuoteella, ja saanut vastoin odotustaan synninpäästön, sillä isä Kordecki oli nähnyt hänen vilpittömän pyrkimyksensä parannukseen.

Andrzej oli siis vapautettu siitä raskaasta taakasta, jonka alle hän oli ollut miltei sortua. Ankaria katumusharjoituksia oli hänelle määrätty, ja joka päivä hänen selkänsä veristyi Sorokan piiskanlyönneistä. Lisäksi oli häntä käsketty olemaan nöyrä, ja se oli vielä vaikeampaa, sillä nöyryyttä ei ollut hänen sydämessään, päinvastoin se oli täynnä ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Lopuksi hänen piti hyvillä töillä osoittaa parannuksensa, ja se taas oli helpointa kaikesta. Hän itse juuri sitä hartaasti halusikin. Hyviksi töiksi hän käsitti taistelun ruotsalaisia vastaan aamusta iltaan ilman lepoa ja ilman sääliä. Miten ihana toimiala hänelle tässä avautuikaan! Piestä ruotsalaisia ei vain isänmaan puolesta ja sen hallitsijan puolustukseksi, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, vaan lisäksi myös taivaallisen kuningattaren tähden — se oli suurempi onni kuin hän oli ansainnutkaan.

Missä oli nyt se aika, jolloin hän oli seisonut kuin tien haarassa kysyen itseltään, minne oli mentävä? Missä oli se aika, jolloin hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi, kun hän kaikkialla kohtasi epätoivoa ja itsekin alkoi menettää toivonsa?

Nyt nämä ihmiset täällä, nuo valkoiset munkit ja tuo kourallinen talonpoikia ja aatelismiehiä, valmistautuivat puolustautumaan ja taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tämä oli ainoa valtakunnan kolkka, missä semmoista tehtiin, ja tänne oli Andrzej joutunut aivan kuin onnen tähden johtamana. Voitosta hän oli aivan varma, vaikka koko ruotsalaisten sotajoukko olisi keräytynyt näiden muurien luo. Rukous, ilo ja kiitollisuus täyttivät hänen sydämensä.

Tässä mielentilassa hän käyskenteli muureilla ja tarkasteli töitä. Tuntijan silmällä hän huomasi, että ne suoritettiin hyvin ja että niitä tekemässä olivat taitavat miehet, jotka tiesivät velvollisuutensa ratkaisevan hetken tullessa. Hän ihaili kunnioittamansa priori Kordeckin levollisuutta ja Zamoyskin taitavuutta, eikä hän ollut nyrpeä edes Czarnieckille, vaikka ei vielä ollut voittanut harmiaan tätä kohtaan. Mutta Czarniecki katseli häntä tylysti ja tavattuaan hänet muurilla tiedustelijain palaamisen jälkeen sanoi:

— Ruotsalaisia ei näy, herra ritari, ja jos he eivät tule, niin teidän maineenne on mennyttä kalua!

— Jos heidän tulostaan on jotakin haittaa tälle pyhälle paikalle, niin menköön sitten mieluummin minun maineeni! — vastasi Kmicic.

— Ette haluaisi haistella heidän ruutiaan. Tunnemme kyllä tuommoiset ritarit, joilla on jäniksen nahkaa saappaissa!

— Tahdotte riitaa, — sanoi hän. — Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?
Unohtakaa kauna niinkuin minäkin olen tehnyt.

— Te nimititte minua pikkuaateliseksi, — sanoi terävästi Czarniecki. — Mikä te sitten olette, jos saan kysyä? Ovatko Babiniczit jossakin suhteessa parempia kuin Czarnieckit?… Onko sukunne senaattorisukua?

— Hyvä herra, — vastasi Kmicic iloisesti, — jos minulle ei olisi määrätty katumusharjoitukseksi nöyryyttä eivätkä piiskan iskut joka päivä pehmittäisi selkääni entisten syntieni sovitukseksi, niin nimittäisinpä teitä vielä muuksikin, mutta minä pelkään lankeamista vanhaan syntiini. Mitä siihen tulee, ovatko Babiniczit vaiko Czarnieckit parempia, niin sehän nähdään, kun ruotsalaiset tulevat.

— Minkä viran te silloin aiotte saada?… luuletteko ehkä saavanne päällikön tehtävän?

— Ensin syytitte minua voitonhimosta, nyt puhutte kunniaviroista. Mutta en ole tullut tänne semmoisia tavoittelemaan, sillä paljon korkeammalle olisin voinut päästä muualla. Aion olla tavallinen sotamies, vaikkapa teidänkin johdossanne.

— Tarkoitan, että katsotte minuun karsaasti ja varmaankin teette oloni vaikeaksi.

— Hm! Saattaa olla! On kaunista teidän puoleltanne tyytyä olemaan halpa sotamies, sillä näkyy, että teillä on kova luonto eikä juuri taipumusta nöyryyteen. Tappeletteko mielellänne?

— Silloin… niin, tiedättekö mitä? Menkäämme etsimään heitä! — sanoi
Kmicic.

— Voisi koota verraten suuren joukon… Sleesia ei ole kaukana täältä, ja pian olisi miehiä kertynyt…

— Ja se olisi samalla hyvänä esimerkkinä muille! — sanoi Kmicic innostuen. — Minullakin on muutamia miehiä… Kunpa näkisitte heidät oikein työssä!

Samassa kulki isä Kordecki ohi ja nähtyään, mitä oli tapahtunut, siunasi heitä. He kertoivat hänelle heti, mistä olivat sopineet. Pappi vain hymähti rauhallisesti ja jatkoi matkaansa lausuen aivan kuin itsekseen:

Illalla valmistelutyöt päättyivät, ja linnoitus oli puolustuskunnossa. Ei puuttunut mitään: ei elintarpeita, ei ruutia eikä kuulia. Vain muurit olisivat saaneet olla lujemmat ja varusväki lukuisampi.

Częstochowo tahi paremminkin Jasna Góra oli valtakunnan pienimpiä ja heikoimpia linnoituksia, vaikka sen asema oli oivallinen. Puolustusväkeä olisi kyllä saanut miten paljon tahansa, mutta munkit ottivat tahallaan pienimmän mahdollisen määrän säästääkseen ruokavaroja.

Senvuoksi oli niitäkin, varsinkin saksalaisten tykkimiesten joukossa, jotka olivat vakuutettuja siitä, että Częstochowo ei kestä hyökkäystä.

Ah, he luulivat ymmärtämättömyydessään, että muurit olivat ainoa turva, eivätkä tietäneet, mitä ovat uskon innoittamat sydämet! Isä Kordecki peläten heidän levittävän mielen masennusta toisten joukkoon erotti heidät kaikki toimistaan, yhtä lukuunottamatta, jota pidettiin mestarina ammatissaan.

Samana päivänä tuli Kmicicin luo ukko Kiemlicz poikineen pyytämään, että saisivat eron palveluksestaan.

— Koirat! — sanoi hän. — Vapaaehtoisesti kieltäydytte semmoisesta onnesta ettekä tahdo puolustaa Pyhää Neitsyttä! Hyvä, olkoon niin! Maksun hevosista olette saaneet, ottakaa loput saatavastanne!

— Tässä on palkkanne! Tahdotte vaania saalista muurin tuolla puolen! Olette mieluummin rosvoja kuin Neitsyt Marian puolustajia! Pois silmistäni! Te ette ole ansiolliset täällä olemaan ja kuolemaan semmoisen kuoleman kuin meitä täällä odottaa. Pois, pois!

— Emme ansiolliset, — sanoi ukko levittäen kätensä ja painaen alas päänsä, — silmillämme näkemään Jasna Góran pyhäkköä! Taivaan valtiatar! Syntisten turvapaikka! Kelvottomat, kelvottomat!

Hän kumarsi syvään, niin syvään, että oli kaksinkerroin, ja sieppasi lattialta kukkaron.

— Mutta muurin tuolla puolenkin, — hän sanoi, — jatkamme palvelustamme… Teidän armonne!… Jos jotakin erikoista sattuu, niin heti ilmoitamme kaikesta… Teemme kaiken, mitä pitää… Teidän armollanne on muurien ulkopuolella uskollisia palvelijoita…

He poistuivat kumarrellen. Pelko painoi heidän mieltään, ja he olivat onnellisia, että asia päättyi sillä tavoin. Illalla heitä ei enää ollut linnoituksessa.

Tuli pimeä ja sateinen yö. Oli marraskuun kahdeksas päivä. Aikainen talvi oli tulossa, ja sadevirtojen mukana tuli ensimmäisen kerran lumiräntää. Hiljaisuuden keskeyttivät vain muurilla olevien vartijain huudot, ja pimeässä vilahteli siellä täällä priori Kordeckin valkoinen puku. Ei Kmicickään nukkunut. Hän oli muureilla Czarnieckin kanssa, ja he keskustelivat sotaseikkailuistaan. Czarniecki ei voinut olla jonkin verran kehuskelematta ja puhui:

— Tehtiin mitä voitiin. Jokaisen surmaamani ruotsalaisen muistoksi laitoin solmun miekankantimeen. Minulla on nyt kuusi solmua, mutta Jumalan avulla niitä tulee lisää. Siksi on sapelini niin korkealla. Pian en voi käyttää koko kanninta, mutta en avaa solmuja, vaan annan panna jokaiseen turkoosin ja sodan loputtua ripustan sapelini jonkin pyhimyskuvan luo — siinä on minulla votum. Entä onko teillä monta ruotsalaista omallatunnolla?

— Ruotsalaiset ovat pahempia, sillä useimmat heistä ovat loitsijoita. Suomalaisilta ovat he oppineet käyttämään noitakeinoja, ja jokaisella on kaksi tahi kolme pirua palveluksessaan, onpa sellaisiakin, joilla niitä on seitsemän. Nämä suojelevat heitä kahakoissa… Mutta jos he tulevat tänne, niin pirut eivät voi heitä auttaa, sillä semmoisella alalla, mihin näkyy kirkon torni, ovat pirut voimattomia. Oletteko kuullut siitä?

— Kristuksen nimessä, se ei ole tuuli, se on hevosten kavioitten kopinaa! Minulla on erikoisen tarkka kuulo… Se on suuri ratsujoukko, ja se on jo lähellä, vaikka tuuli estää kuulemasta. Aseihin! Aseihin!

Kmicicin huuto herätti lähellä torkkuvat vartijat, mutta se ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun alhaalta pimeästä kuului torven törähdyksiä. Kaikki heräsivät ja hyppäsivät pökertyneinä vuoteistaan kysellen toisiltaan:

— Tuomiopasuunatko nyt soivat synkässä yössä? Sitten alkoi munkkeja, sotamiehiä ja aatelisia virrata valleille. Kellonsoittajat kiiruhtivat torneihin, ja pian alkoivat kaikki kellot kaikua, suuret sekä pienet, aivan kuin tulipalossa, ja niiden kumahtelut sekaantuivat torvien ääneen, joka yhä jatkui.

Palavia soihtuja heitettiin tervatynnyreihin, jotka oli varattu sitä varten. Punainen loimu valaisi ympäristön, ja nyt Jasna Góran väki näki joukon hevosen selässä istuvia torvensoittajia aivan lähellä torvet suun edessä ja näiden takana sankat joukot ratsumiehiä liehuvine lippuineen.

Torvensoittajat puhalsivat vielä jonkin aikaa aivan kuin tahtoisivat näillä äänillä osoittaa ruotsalaisjoukon suurta voimaa ja lopullisesti säikähdyttää munkit. Viimein ne vaikenivat. Yksi soittajista erkani joukosta, lähestyi porttia heiluttaen valkoista liinaa ja huusi:

— Hänen majesteettinsa Ruotsin, Götan ja Vendein kuninkaan nimessä,
Suomen, Viron, Karjalan, Bremenin, Werdenin, Stettinin, Pommerin ja
Kasubian suuriruhtinaan, Rügenin ruhtinaan, Inkerin, Wismarkin ja
Baijerin herran, Pfalzin, Julichin, Kleven ja Bergin kreivin — avatkaa!

Avattiin vain pikkuportti. Tulija epäröi hetken, mutta laskeutui sitten hevosen selästä, astui muurien sisäpuolelle ja nähdessään joukon valkeita viittoja kysyi:

— Tulen vain uteliaisuudesta, — sanoi Andrzej, — sillä tämä ei kuulu minuun. Muulla kuin suullani aion nyt palvella Pyhää Neitsyttä!

Kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelusaliin, avasi priori Kordecki kirjeen ja luki:

»Teille on tunnettua, kunnioitetut isät, millä kunnioituksella ja rakkaudella aina olen kohdellut tätä pyhää paikkaa ja veljeskuntaanne samoinkuin sekin, miten alati olen teitä suojellut ja tehnyt teille hyvää. Olkaa senvuoksi vakuutetut, että ystävyyteni teitä kohtaan on nytkin yhä sama kuin ennenkin. En tule tänään luoksenne vihollisena, vaan ystävänä. Jättäkää pelkäämättä luostarinne minun suojelukseeni, kuten nykyiset olosuhteet vaativat. Tällä tavoin saavutatte rauhan ja turvallisuuden, jota haluatte. Minä lupaan teille juhlallisesti, että pyhäköt jäävät loukkaamattomiksi, varanne koskemattomiksi ja minä itse suoritan kaikki kulut. Harkitkaa siis tarkoin, mitä voitatte luovuttamalla luostarin minulle. Muistakaa myös, että suurempi onnettomuus voi teitä kohdata ankaran kenraali Müllerin puolelta, jonka toimenpiteet tulevat olemaan sitäkin rasittavammat, kun hän on harhaoppinen ja oikean uskon vihollinen. Kun hän tulee, täytyy teidän alistua välttämättömyyteen ja täyttää hänen tahtonsa. Turhaan te silloin, tuntien tuskaa sielussanne ja ruumiissanne, kadutte sitä, että ette ole ottaneet varteen ystävällistä neuvoani.»

Wrzeszczowiczin entiset hyvät työt muistuivat elävästi munkkien mieleen. Heidän joukossaan oli niitä, jotka luottivat hänen vakuutuksiinsa ja pitivät hänen kehoitustaan haluna torjua vaaroja ja onnettomuuksia.

Mutta ei kukaan käyttänyt puheenvuoroa, vaan kaikki odottivat, että isä Kordecki puhuisi. Tämä oli vaiti vähän aikaa, ja vain hänen huulensa liikkuivat hänen hiljaa rukoillessaan. Sitten hän sanoi:

— Tuleeko todellinen ystävä yöllä ja peloittaa tuolla tavoin torventoitotuksin nukkuvat Jumalan, palvelijat? Tulisiko hän noiden tuhansien asestettujen miesten etunenässä, jotka seisovat nyt muuriemme luona? Miksi hän ei tullut viiden tahi kymmenen miehen kanssa, koska hän hyväntekijänä saattoi odottaa iloista vastaanottoa? Mitä merkitsee tuo vahva sotavoima, jollei uhkausta sen varalta, että emme luovuttaisi luostaria?… Rakkaat veljet, muistakaa myöskin, että tämä vihollinen ei ole koskaan pitänyt sanaansa eikä valaansa. Meillä on suojeluskirje kuninkaalta, joka on meille vapaaehtoisesti lähetetty ja jossa nimenomaan luvataan, että luostari on vapaa majoituksesta, — ja nyt on hänen väkensä muuriemme edustalla kuuluttamassa vaskitorvin hänen petollisuuttansa. Rakkaat veljet! Ylentäköön kukin sydämensä Jumalan puoleen, jotta Pyhä Henki häntä valaisisi, ja puhukoon sitten kukin, mitä omatunto ja huolenpito tästä pyhäköstä hänelle neuvoo.

— Kuulin Kryszynissa Lisolan kysyvän: »Entä kurkistatteko munkkien aartehistoon?» — ja tähän vastasi Wrzeszczowicz, hän, joka nyt seisoo tuolla muurien ulkopuolella: »Jumalan äiti ei tarvitse taalereita, jotka ovat priorin raha-arkussa.» Nyt sama Wrzeszczowicz kirjoittaa teille, kunnioitetut isät, että hän ei kajoa omaisuuteenne ja itse suorittaa kulut. Huomatkaa hänen rehellisyytensä laatu!

— Ilman provinsiaalia, jolle olemme velvolliset olemaan kuuliaisia, emme voi päättää mitään, — sanoi isä Dobrosz.

— Sota ei ole meidän toimialaamme. Kuunnelkaamme senvuoksi, mitä sanovat ne ritarit, jotka ovat kokoontuneet tähän luostariin Jumalan Äidin suojaan.

Kaikkien katseet kääntyivät Zamoyskiin, joka oli vanhin ja huomattavin joukossa. Hän nousi ja puhui:

— On kysymyksessä teidän kohtalonne, kunnioitettavat isät. Verratkaa vihollisen voimaa siihen vastarintaan, jota voimienne ja varojenne mukaan voitte tehdä, ja päättäkää itse. Mitäpä neuvoja me, teidän vieraanne, voisimme teille antaa? Mutta koska kysytte meiltä, kunnioitettavat isät, mitä on tehtävä, niin vastaan: olkoon antautumisen ajatus meistä kaukana niin kauan kuin hätä ei siihen pakota. On häpeällistä ja arvotonta pelkurimaisella myöntyväisyydellä ostaa epävarma rauha valapattoiselta viholliselta. Me olemme tulleet vapaaehtoisesti vaimoinemme ja läpsinemme tänne Pyhän Neitsyen turviin ja järkähtämättömästi olemme päättäneet elää kanssanne ja, jos se on Jumalan tahto, kuolla yhdessä. Jumalan Äiti, joka on vuodattanut sydämiimme halun puolustaa häntä jumalattomia vääräuskoisia vastaan, varmasti tulee palvelijainsa avuksi ja tukee meitä oikeassa asiassamme.

Zamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja miehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi hänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.

Toisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska hyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.

Samassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka lauloi:

    — Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat,
    helvetin joukotkin avukses tuotat,
    turhaan sä myös punot juonias noita:
                           Et mua voita!

    Vaikka mun tuhannet pakanat saartais,
    lentävät liskot mun päätäni kaartais,
    turhat ois sittenkin keinosi sinun:
                          voitto on minun!

— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala antaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet, sillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista turvapaikkaa kuin meillä!

— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin katolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! — huusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka olivat toista mieltä.

Päätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan, että portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat puolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.

Samalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan aikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat ennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin kanssa, joka nyt oli Sleesiassa.

Lähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin neuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät voineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt ja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi vihollisen viha ja kosto.

Tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat. Heidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja kalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen Wrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan antautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja luovuttamaan luostarin.

Lopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi viimein juhlallisella äänellä:

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen!
Muureille, rakkaat veljet!

Hetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki. Wrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa ympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja voimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja kirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas tulimerenä.

Tulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti siirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta. Ratsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä edestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita syöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja kohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät ensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät sotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan naisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi kaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin tunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.

Koska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet hevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen miekoillaan ja musketeillaan.

Tavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu miehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille herjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.

Kmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa ja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat kuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli perinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun jättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella, Andrzej kääntyi Czamieckiin päin:

— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa… hän herjaa kamalasti!… En voi sitä sietää!

— Jumala rankaisee häntä herjauksistaan! — sanoi hän. — Isä Kordecki on kieltänyt meitä ensin ampumasta. Alkakoot he!

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ratsumies kohotti musketin perän lähelle kasvojaan ja laukaus pamahti. Luoti ei lentänyt muurille asti, vaan putosi jonnekin kallion koloon.

Kmicic sotaan tottuneena miehenä tuli heti aivan levolliseksi. Ratsumies varjosti kädellään silmiään ja katseli, mihin hänen luotinsa oli mennyt. Sillä välin Kmicic jännitti jousen ja laukaisi. Jousi visersi kuin leivonen, mutta Kmicic nojautui eteenpäin ja huusi:

— Sattui! Sattui! Samassa kuului nuolen vingahdus. Ratsumies pudotti musketin, nosti molemmat kätensä ylös, pää retkahti, ja mies putosi selälleen maahan. Hetkisen hän sätkytteli kuin vedestä nostettu kala ja penkoi maata jaloillaan, mutta ojentautui äkkiä ja jäi makaamaan liikkumattomana.

— Ei niihin solmuihin riitä kirkonkellon nuorakaan, jos Jumala suo! — huudahti Andrzej.

Samassa kiiruhti kaatuneen luo toinen ratsumies katsomaan, mitä oli tapahtunut, tahi ehkä ottamaan kaatuneen kukkaron. Mutta taas vingahti nuoli, ja mies kaatui edellisen päälle.

Nyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut mukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän myöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi peloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.

Priori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli isä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä ja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan keskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.

Priori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat ylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon, jossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka kädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen maineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.

Pamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli haihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan ratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset olivat kadonneet.

Munkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon luona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain kipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.

Wrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden ääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren juurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja heikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.

— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna senkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton viha sydämessään!

Hänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja kirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja palaneitten rakennusten rauniot.

KOLMASTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä oli Jasna Góran edustalla rauhallista, ja munkit käyttivät tilaisuutta valmistautumalla entistä innokkaammin puolustukseen.

Priori Kordecki ennätti kaikkialle. Hän toimitti jumalanpalvelukset, oli läsnä neuvotteluissa, ei ollut poissa päivä- eikä yömessuista, kulki muureilla, puheli aatelisten ja talonpoikien kanssa, ja hänen kasvonsa ja olemuksensa olivat koko ajan niin rauhalliset kuin kivipatsaan. Hänen sielunsa oli kuin kirkas lähde, josta virtasi uskoa. Kaikki joivat siitä täysin siemauksin, ja se, kenellä oli sairas sielu, tuli terveeksi. Missä hänen valkoinen pukunsa vilahti, siellä kasvot kirkastuivat, silmät ilostuivat ja suut lausuivat: »Hyvä isämme, lohduttajamme, turvamme, toivomme!» Suudeltiin hänen käsiään ja hänen viittaansa, mutta hän hymyili lempeästi ja kulki eteenpäin, ja hänen ympärillään, hänen edessään ja takanaan kulki luottamus ja ilo.

Kuitenkaan hän ei jättänyt käyttämättä maallisiakaan pelastuskeinoja. Isät, jotka tulivat hänen koppiinsa, tapasivat hänet joko polvillaan rukoilemassa tahi kirjoittamassa kirjeitä, joita hän lähetti eri tahoille. Hän kirjoitti Krakovan ylikomendantille Wittenbergille pyytäen häntä säästämään pyhää paikkaa, hän kirjoitti Jan Kasimirille, joka Opalessa teki viimeisiä yrityksiä pelastaakseen kiittämättömän kansansa. Hän kirjoitti Wrzeszczowiczille ja eversti Sadowskille, joka oli tshekkiläinen ja luterilainen ja Müllerin käskettävänä, mutta oli ritarillinen mieleltään ja koetti kaikin tavoin saada ankaran kenraalinsa luopumaan hyökkäyksestä luostaria vastaan.

Kaksi eri mielipidettä taisteli keskenään Müllerin leirissä Wielunissa. Wrzeszczowicz närkästyneenä marraskuun 8 päivänä kohtaamastaan vastarinnasta koetti kaikin tavoin saada kenraalin ryhtymään hyökkäykseen. Hän puhui luostarin määrättömistä aarteista ja vakuutti, että tuskin koko maailmassa oli kirkkoa, joka oli Częstochowon kirkon veroinen rikkaudessa. Sadowski taasen moniin syihin vedoten neuvoi ehdottomasti luopumaan hyökkaystuumista ja jättämään luostarin rauhaan.

Wrzeszczowiczin mielipide pääsi voitolle. Retkeen Częstochowoa vastaan päätettiin ryhtyä.

Päätöstä ei edes pidetty salassa, minkä vuoksi Wielunista hyvissä ajoin voitiin toimittaa tieto Częstochowoon. Sanaa tuova munkki ei hetkeäkään ollut otaksunut, että luostari aikoisi tehdä vastarintaa. Hän tahtoi vain antaa Jasna Góran veljille ennakolta tiedon asiasta, että he voisivat pitää varansa ja siten saada paremmat ehdot antautuessaan. Ilmoitus oli omiaan lamauttamaan munkkeja. Muutamat jo heti menettivät rohkeutensa. Mutta priori Kordecki vahvisti heitä oman sydämensä hehkulla ja sai siinä määrin omalla innostuksellaan heidät muuttumaan, että he valmistautuivat taisteluun samalla tavalla kuin suuriin kirkkojuhliin, nimittäin iloisin ja hartain mielin.

Zamoyski ja Czarniecki puolestaan suorittivat myös lopulliset valmistelut hyökkäyksen varalta. Linnoituksen muurien kupeessa olevat kojut poltettiin, niin että koko päivän luostaria ympäröi palava rengas. Mutta sen jälkeen luostarin tykeillä saattoikin esteettömästi ampua mihin suuntaan tahansa, ja niiden mustat kidat katselivat kauas eteensä aivan kuin odottaen kärsimättömästi vihollista tervehtiäkseen tätä peloittavalla jylinällään.

Talvi lähestyi nopein askelin. Kylmä pohjatuuli puhalsi ja lätäköt jäätyivät. Priori Kordecki käveli muureilla, hieroi sinisiksi paleltuneita sormiaan ja sanoi:

— Jumala lähettää pakkasen avuksemme! Vaikeata on nyt laittaa pattereita ja kaivaa maata, ja sillä aikaa kuin te asutte lämpimissä huoneissa, saavat viholliset tehdä tuttavuutta pohjatuulten kanssa.

Mutta siksipä juuri Burchard Müller päätti suorittaa asian nopeasti. Hän otti retkelle mukaansa yhdeksäntuhatta miestä, pääasiallisesti jalkaväkeä, ja yhdeksäntoista tykkiä. Sen lisäksi hänellä oli mukanaan kaksi osastoa puolalaista ratsuväkeä, mutta niitä hän ei voinut ottaa lukuun ensiksikin sen tähden, että ratsuväkeä ei voi käyttää kalliolle rakennettua linnoitusta vallatessa, ja toiseksi sen takia, että puolalaiset lähtivät mukaan haluttomasti ja ilmoittivat etukäteen, että he eivät ota osaa taisteluihin. Pikemminkin he olivat tulleet suojellakseen luostaria, jos se valloitettaisiin, voittajien ryöstöltä. Muuten heidän oli ollut pakko seurata mukana jo senkin vuoksi, että niin oli käsketty.

Matka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli hyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän enintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.

Sillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi. Jumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina, ja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat, niin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri kajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat. Messun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.

Etunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja Czarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia soihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat katse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa ajattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia, jotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä kristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa, yhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä laulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista painoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi puhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko valoi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.

Kulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä hajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin kasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin silmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan. Hänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja rauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä maallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa, hän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja siunasi.

Hän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit ja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät, pohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli koko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.

Kello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana, missä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää jotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä huuto:

— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan kuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat edelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja rauhallinen ääni:

Ruotsalaisten joukko, joka oli ollut kuin pilvi, oli muuttunut pitkän käärmeen kaltaiseksi, joka kiemurteli lähemmäksi. Muureilta katselevat munkit saattoivat pian selvästi nähdä kaikki yksityiskohdat. Edessä kulki ratsuväki, sen jälkeen jalkaväki nelikulmion muotoisena joukkona. Jokainen rykmentti muodosti pitkän suorakaiteen, ja jokaisen yläpuolelle muodostui toinen, pienempi rivi keihäistä. Sitten seurasivat tykit kita käännettynä taaksepäin ja maata kohti.

Niitten mustat tahi keltaiset piiput kiilsivät pahaa ennustavasti auringossa. Niitten jäljessä heilahteli kuoppaisella tiellä ruutilaatikoita, ja sitten seurasi loppumattomasti kuormia, joissa oli telttoja ja kaikenlaisia sotatarpeita.

Uhkaava ja samalla kaunis näky oli tuo järjestyksessä etenevä sotajoukko, joka aivan kuin pelkoa synnyttääkseen marssi luostarin asujain silmien edessä. Ratsuväki erosi muusta joukosta ja nelisti edellä huojuen kuin vilja tuulessa. Se hajaantui useampiin suurempiin tahi pienempiin osastoihin. Eräät osastot saapuivat linnoituksen luo, toiset kiitivät ympärillä oleviin kyliin ryöstämään, toiset taas alkoivat kulkea linnoituksen ympäri, tarkastaa muureja ja miehittää lähimpiä rakennuksia. Yksityiset sanansaattajat ratsastivat täyttä laukkaa suurempien ryhmien luota kauemmas jalkaväen luokse ilmoittamaan upseereille, mihin oli sopivaa asettua. Kavioitten kapse ja hevosten hirnunta, kutsumiset, huudot, tuhansien äänien sorina ja pyöräin ratina kuuluivat selvästi piiritettyjen korviin heidän seisoessaan edelleen rauhallisina muureilla ja katsoessaan ihmettelevin silmin tuota suurta vilinää ja vihollisen liikehtimistä.

Viimein saapuivat jalkaväkirykmentit ja alkoivat etsiä linnoituksen läheisyydestä sopivia paikkoja asemikseen. Samalla anastettiin luostariin kuuluva Częstochowon kylä, jossa ei ollut sotaväkeä ja jonka talonpojat olivat piiloutuneet ulkorakennuksiinsa.

Suomalaisten rykmentti, joka sinne saapui ensimmäisenä, hyökkäsi rajusti aseettomien talonpoikien kimppuun. Heidät vedettiin tukasta ulos piilopaikoistaan ja vastaanhangoittelevat surmattiin. Muut ajettiin ulos kylästä, ja ratsumiesten hätyyttäminä he hajaantuivat kaikkiin ilmansuuntiin.

Jo sitä ennen oli sanantuoja saapunut luostarin portille ja kehoittanut Müllerin nimessä munkkeja antautumaan. Luostarin puolustajat, jotka olivat nähneet Częstochowossa harjoitetun julmuuden, vastasivat tykkitulella.

Nyt, kun asukkaat oli ajettu pois kaikista lähellä olevista rakennuksista ja ruotsalaiset asettuneet niihin, oli ensityöksi tuhottava nuo rakennukset, että vihollinen ei voisi niiden turvin vahingoittaa luostaria. Muurit alkoivat täristä tykkien paukkeesta ja kirkon ikkunain ruudut helisivät. Valkoisten hattarain kaltaisina lentelivät tulikuulat ruotsalaisten keskuuteen, ja siitä, mihin ne putosivat, kohosi kohta savupatsaita.

Ruotsalaiset syöksyivät suin päin ulos rakennuksista ja hajaantuivat eri suuntiin. Epäjärjestystä alkoi syntyä heidän keskuudessaan. He siirsivät etemmäksi tykkinsä, joita ei vielä oltu saatu asetetuiksi paikoilleen. Müller hämmästyi. Hän ei ollut odottanut tämmöistä vastaanottoa eikä aavistanut luostarissa olevan semmoisia tykkimiehiä.

Yö oli tulossa, ja hän tarvitsi aikaa saattaakseen järjestykseen joukkonsa. Senvuoksi hän pyysi aselepoa.

Yöllä poltettiin kuitenkin vielä iso varastohuone runsaine ruokavaroineen. Sinne oli Länsi-Göötanmaan rykmentti majoittunut.

Tuli levisi rakennuksessa niin nopeasti ja kuulat putoilivat niin tiheään, että ruotsalaiset eivät ennättäneet ottaa mukaansa muskettejaan eikä ruutivarastoaan, joka räjähti tulessa.

Ruotsalaiset valvoivat koko yön. He tekivät valmistuksia, laittoivat pattereita, asettivat telttoja paikoilleen. Vaikka sotamiehet olivat useissa taisteluissa monen vuoden aikana karaistuja ja luonnostaan urheita ja toimeliaita, eivät he kuitenkaan ilomielin odottaneet alkavaa päivää. Ensimmäinen päivä oli heille tuottanut tappion.

Luostarin tykit olivat tuottaneet niin suuren mieshukan, että kokeneimmat upseerit katsoivat sen aiheutuneen varomattomuudesta piirityksessä. Jos seuraava aamu toisikin voiton, niin ei se sanottavasti toisi kunniaa, sillä mitä merkitsisi vähäpätöisen linnoituksen ja luostarin valtaaminen niin monen suuren ja sata kertaa paremmin varustetun kaupungin valloittajille? Vain runsaan saaliin toivo kiihoitti taisteluhalua, mutta toiselta puolen taas se mielenahdistus, joka oli vallannut puolalaiset heidän lähestyessään kuuluisaa Jasna Góraa, vaikutti ruotsalaisiinkin lamauttavasti. Edellisiä kauhistutti ajatus, että pyhäkkö häväistäisiin, jälkimmäiset pelkäsivät jotakin epämääräistä, jota he eivät oikein osanneet itselleen selvittää ja jota he ylimalkaisesti nimittivät taikavoimaksi. Uskoihan itse Burhard Müller semmoiseen, kuinka siis sotamiehet eivät olisi uskoneet!

Oli huomattu, että kun Müller lähestyi Pyhän Barbaran kirkkoa, hänen hevosensa äkkiä pysähtyi, luimisti korviaan ja kieltäytyi menemästä eteenpäin. Vanha kenraali ei näyttänyt pelkoaan, mutta seuraavana päivänä hän määräsi sille paikalle Hessenin prinssin ja meni itse isompien tykkien kanssa luostarin pohjoispuolelle. Siellä luotiin yöllä valleja seuraavan päivän taistelua varten.

Heti päivän koittaessa alkoi tykistötaistelu, mutta tällä kertaa sen aloittivat ruotsalaiset. He eivät yrittäneetkään vielä alussa ampua aukkoja muuriin rynnätäkseen niistä sisälle, vaan tahtoivat ainoastaan peloittaa luostarin puolustajia, ampua sinne kuulia, sytyttää tulipaloja, turmella luostarin tykit ja aikaansaada mieshukkaa.

Luostarin muurille ilmestyi taas juhlakulkue, sillä ei mikään niin rohkaissut taistelijoita kuin pyhän sakramentin ja sen jäljessä tyynenä astuvien munkkien näkeminen. Luostarin tykit vastasivat jyrinällä jyrinään, tulella tuleen. Maan perustukset tuntuivat vapisevan. Savumeri levisi kirkon ja luostarin ylle.

Mitä hetkiä, mitä näkyjä ihmisille, jotka eivät koskaan elämässään olleet nähneet sodan verisiä kasvoja!

Yhtämittaista jylinää, tulen välähdyksiä, savua, ilmaa halkovien kuulain vinkunaa, kranaattien sähinää, rapinaa seiniä ja kattoja vastaan, särkyvien ikkunaruutujen kilinää, pommien räjähtelyä, sekasortoa, hävitystä, helvetillistä menoa!…

Ja kaiken tämän aikana ei hetkenkään levähdystä, tuskin edes mahdollisuutta hengittää savun täyttämää ilmaa, vain yhtämittaista kuulasadetta ja sekasortoisia huutoja:

Keskipäivän aikana taistelu kävi yhä rajummaksi. Olisi voinut luulla, että savun hälvettyä ruotsalaiset näkevät luostarin paikalla vain kuula- ja kranaattikasan. Rappaus, jonka kuulat irroittivat seinistä, levisi hienona tomuna ilmaan, sekaantui savuun ja pimitti ilman. Munkit tulivat ulos pyhäinjäännöksiä kantaen manatakseen pois nuo pilvet häiritsemästä puolustusta.

Kmicic seisoi muurilla tykin luona vastapäätä Częstochowon kylää, jonne Müller oli asettunut ja josta voimakkaimmin pommitettiin. Hän sysäsi syrjään tottumattoman tykkimiehen ja alkoi itse hoitaa tulta. Ja niin innokkaasti hän toimi, että hän pian pakkasesta huolimatta riisui ketunnahkaturkkinsa ja takkinsakin ja puuhaili vain housut jalassa ja paita yllä.

Sotaan tottumattomat miehet innostuivat nähdessään tämän tosisoturin, joka keskellä kaikkea kauheata sekasortoa tuntui olevan omassa elementissään aivan kuin salamanteri tulessa.

Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, silmät paloivat, posket hehkuivat ja raju ilo kuvastui kasvoilla. Hän eli kokonaan taistelussa eikä nähnyt mitään muuta, tähtäsi milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi ja huuteli: »Laukaise!» Ja kun Soroka vei sytyttimen ruudin läheisyyteen ja laukaisi, hyppäsi Kmicic lavetille, tähysti ja huuteli:

Hänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin rakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen, niin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti tähdätyllä laukauksella.

Joskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista suurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä huomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti terävästi kauas ja huudahti:

Hän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan, paita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.

Itse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle useamman kerran työn lomassa:

— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin hyvän opin saanut?

Kello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen ruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois patterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut säilyttää.

— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää, mitä sattuu olemaan!

Vanha vääpeli kiiruhti pois ja toi hetkisen kuluttua tuopissa viinaa sekä astian savustettua kalaa.

Kmicic alkoi syödä hyvällä halulla, mutta loi väliin aina katseensa ylös ja seurasi silmillään lähellä lenteleviä kranaatteja yhtä välinpitämättömästi kuin olisi katsellut variksia.

— Niillä on huonot tykkimiehet, tähtäävät liian ylös, — sanoi Andrzej jatkaen syöntiään. — Katsokaa, kaikki kuulat lentävät muurin yli meidän luoksemme!

Nämä sanat kuuli nuori munkki, seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka juuri oli päässyt alokkaaksi. Hän oli koko ajan antanut kuulia, kun tykkiä ladattiin, vaikka hänen koko ruumiinsa vapisi pelosta, sillä hän oli ensikertaa sodassa. Kmicicin levollisuus teki häneen valtavan vaikutuksen. Kun hän nyt kuuli Kmicicin sanat, vetäytyi hän vaistomaisesti lähemmäksi häntä aivan kuin toivoen suojaa hänen voimakkaiden siipiensä alla.

— Hyvä herra, — vastasi nuorukainen vavisten, — olin kuvitellut sodan kauheaksi, mutta en luullut, että se on näin kauheata!

— Jokainen kuula ei tapa, muutenhan ei ihmisiä olisi maailmassa, ei ennättäisi syntyä riittävää määrää.

— Enimmän minä pelkään noita tulikuulia, noita kranaatteja. Miksi ne niin pamahtavat haljetessaan?… Jumalan Äiti, auta!… ja haavoittavat niin pahasti?…

— Minä sen selitän sinulle, niin saat lisää kokemusta, pikku isä.
Tuommoinen kuula on raudasta, mutta sisältä ontto ja ruudilla täytetty.
Yhdessä paikassa on pieni reikä, jossa on paperitulppa tahi joskus
puinen nappula.

— Niin! Tuohon tulppaan on pantu rikkiä, ja se syttyy palamaan, kun laukaistaan. Kuulan pitää pudota tulppa maata kohti, jotta tulppa tunkeutuisi ruutiin, jolloin kuula räjähtää kappaleiksi. Paljon kuulia kuitenkin putoaa toisin päin, mutta ei se haittaa, sillä kun tuli ennättää ruutiin asti, niin tapahtuu räjähdys.

— Jeesus! Maria! Joosef! — huudahti munkki nähdessään kranaatin lentävän heitä kohti.

Kranaatti putosi samassa avoimelle paikalle heidän läheisyyteensä, alkoi sähisten ja pyörien hyppiä siinä sinisen, hienon savun siitä kohoillessa, kieri aivan heidän luokseen ja jäi märkään hiekkaläjään.

Onneksi se oli pudonnut tulppa ylös päin, mutta tuli siitä ei ollut sammunut.

— Maahan! Pitkällenne! — alkoivat pelästyneet äänet huutaa. — Pian maahan!

Mutta Kmicic hyppäsi samassa hiekkaläjälle, tarttui salamannopealla liikkeellä paperitulppaan, kiskaisi sen pois ja alkoi huutaa heilutellen palavaa paperia päänsä päällä:

Toiset hämmästyivät nähdessään tämän luonnottoman rohkean teon. Vähään aikaan ei kukaan uskaltanut puhua mitään. Viimein huudahti Czarniecki:

— Huimapää! Jos se olisi räjähtänyt, olisitte murentunut yhtä hienoksi jauheeksi kuin ruuti!

Andrzej naurahti niin iloisesti, että valkoiset hampaat välkkyivät kuin sudella.

— Eikö teille sitten ruuti kelpaa? Olisitte ladanneet minulla tykin, ja minä olisin tuottanut vielä kuoltuanikin harmia ruotsalaisille!

— Hitto soikoon, missä kohti teissä pelko asuu? Nuori alokas pani kätensä ristiin ja katseli äänettömän ihailun vallassa Kmiciciä. Mutta tämän teon oli nähnyt myös priori Kordecki, joka oli tulossa sinne päin. Tämä meni Andrzejn luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja teki sitten sen yli ristinmerkin.

— Sellaiset kuin sinä eivät jätä Jasna Góraa vihollisen käsiin! — sanoi hän. — Mutta minä kiellän sinua panemasta tarpeettomasti henkeäsi vaaraan. Pommitus jo alkaa loppua ja vihollinen vetäytyy etemmäksi. Ota tämä kranaatti, poista siitä ruuti ja vie se Pyhän Neitsyen kappeliin. Tämä lahja on hänestä parempi kuin ne helmet ja kalliit kivet, jotka hänelle lahjoitit!

— Isä! — sanoi Kmicic liikutettuna. — Eihän se ole mitään!… Pyhälle Neitsyelle minä… Ah, en löydä sanoja!… Mihin kärsimyksiin tahansa, kuolemaankin olisin valmis… En tiedäkään, mitä kaikkea olisin valmis tekemään palvellakseni häntä…

— Lähde ja polvistu hänen eteensä, ennenkuin nuo kyynelet kuivuvat! Hänen armonsa tulee sinun päällesi, rauhoittaa ja lohduttaa sinua, tuo sinulle kunniaa ja arvoa!

Näin sanoen isä Kordecki otti häntä käsivarresta ja lähti johdattamaan kirkkoon. Czarniecki katseli heidän jälkeensä hetkisen ja sanoi:

— Paljon olen eläessäni nähnyt pelottomia ritareita, jotka eivät ole vaaraa karttaneet, mutta tuo liettualainen lienee ihan pir…

NELJÄSTOISTA LUKU.

Tykkitaistelu ei ollenkaan estänyt rauhanneuvotteluja. Illalla tämän pommituksen jälkeen Müller lähetti eversti Kuklinowskin kehoittamaan luostaria antautumaan. Tälle Kuklinowskille priori näytti kuninkaan suojeluskirjeen. Mutta Müllerillä oli kuninkaan myöhemmin antama käsky vallata erinäisiä paikkoja, m.m. Częstochowo.

Tähän vastasi priori Kordecki, että jos kenraalilla on käsky ottaa haltuunsa Częstochowo, niin hän voi sen huoletta tehdä ja saa olla varma siitä, että luostarin taholta ei häntä toimessaan häiritä, mutta Częstochowo ei ole Jasna Góra ja tätä jälkimmäistä ei ole käskyssä mainittu.

Kuultuaan tämän vastauksen Müller huomasi olevansa tekemisissä taitavampien diplomaattien kanssa kuin hän itse oli. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin turvautua aseihin.

Koko yön kesti kuitenkin aselepoa. Ruotsalaiset toimivat pontevasti rakentaen vahvempia valleja. Luostarin puolustajat tarkastivat kärsimiään vaurioita ja ihmeekseen huomasivat, että semmoisia ei ollutkaan. Siellä täällä oli jokin katto tahi sen kannatin murtunut, paikoittain oli rappausta irtautunut seinistä — siinä kaikki. Ihmisistä ei yksikään ollut kaatunut eikä edes haavoittunut. Kulkiessaan ympäri muureilla isä Kordecki sanoi nauraen sotamiehille:

— Katsokaahan nyt, ei tuo vihollinen eikä hänen pommituksensa ole niin vaarallinen kuin on sanottu. Jumala meitä suojelee, Jumalan käsi meitä kaitsee. Olkaamme vain lujia, niin saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä.

Tuli seuraava päivä, joka oli sunnuntai ja kirkollinen juhlapäivä. Jumalanpalvelus pidettiin häiriöittä, sillä Müller odotti lopullista vastausta, joka oli luvattu lähettää puolenpäivän aikaan.

Kirje tulikin kello kaksi, mutta se ei sisältänyt antautumispäätöstä, vaan siinä toistettiin Kuklinowskille annettu vastaus, että kirkon ja luostarin nimi on Jasna Góra, kun taas Częstochowon kaupunki ei ollenkaan kuulu luostariin.

Käsky lensi nopeasti ruotsalaisten rintaman päästä päähän. Vallit peittyivät sinertävään savuun, luostari vastasi ammuntaan tarmokkaasti. Mutta nyt olivat ruotsalaisten tykit paremmin asetetut ja tekivät enemmän vahinkoa. Ruudilla täytettyjä pommeja lenteli jättäen jälkeensä pitkän liekin. Heiteltiin myös palavia tulisoihtuja ja tervattuja, palavia tappuroita.

Niinkuin toisinaan muuttava kurkiparvi väsyneenä lentämästään pitkästä matkasta istahtaa kukkulalle, niin näitten ilmaan lennätettyjen tulisten kappaleitten joukko putoili kirkon torniin ja rakennusten puisille katoille. Ne, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun eivätkä olleet tykkien luona, istuivat katoilla. Osa oli ammentamassa vettä kaivoista, toinen osa veti nuorilla vesiämpäreitä ylös, kolmas sammutti paloa märillä vaatteilla. Jotkin kuulat puhkaisten katon tahi murtaen sen kannattimia tunkeutuivat ullakolle ja savu sekä palaneen käry täytti huoneet. Mutta ullakoillakin oli sammuttajia odottamassa vesitynnyreineen. Suurimmat pommit puhkaisivat välikatonkin. Huolimatta yli-inhimillisistä ponnistuksista ja valppaudesta näytti selvältä, että tulipalo ennemmin tahi myöhemmin syttyisi luostarissa. Tulisoihdut ja tappuratukot, jotka putoilivat katoilta, muodostivat seinien vierustoille palavia rovioita. Ikkunaruudut halkeilivat kuumuudesta, huoneissa olevat naiset ja lapset olivat menehtyä savuun ja kuumuuteen.

Tuskin oli yksi tulipalon yritys sammutettu, kun jo uusi parvi tulikuulia, palavia aineita ja kipinöitä lensi sijaan. Koko luostari oli niitä täynnä, olisi voinut luulla taivaan avautuneen ja alkaneen sataa tulta. Luostari oli tulessa, mutta ei palanut, kyti, mutta ei mennyt raunioiksi. Alkoipa vielä keskeltä tuota tulimerta kuulua laulu niinkuin muinoin, kun nuorukaiset lauloivat tulisessa pätsissä.

Aivan kuin edellisenäkin päivänä kaikui laulu tornista torvien säestämänä. Miehet, jotka olivat muureilla ja tykkien ääressä ja jotka joka hetki saattoivat luulla, että kaikki heidän takanaan jo palaa ja raunioituu, saivat tuosta laulusta uutta voimaa ja lohdutusta, se vakuutti, että kirkko ja luostari seisoi paikallaan eikä tuli kyennyt voittamaan ihmisten ponnistuksia. Tuli tavaksi näillä sointuvilla sävelillä lieventää piirityksen kauhuja ja estää naisia kuulemasta taistelevien huutoja.

Ruotsalaistenkin leirissä teki tuo laulu ja soitto suuren vaikutuksen. Sotamiehet valleilla kuuntelivat sitä ensin ihmeissään, sitten pelästyen.

— Mitä ihmettä? — sanoivat he toisilleen. — Olemme syytäneet tuohon kanakoppiin niin paljon rautaa ja tulta, että moni vahva linnoitus siitä olisi mennyt tuhaksi ja raunioiksi, mutta nämä laulavat ilosta… Mitä se on?

— Kuulat eivät tunkeudu heidän seiniensä läpi. Katoilta ponnahtelevat kranaatit kuin leikkipallot. Taikakeinoja! Taikakeinoja! Ei meillä ole täällä mitään hyvää odotettavissa!

Hänen käskynsä täytettiin liian hätäisesti. Tähdättiin kiireessä tykeillä liian korkealle, niin että kuulat alkoivat lentää luostarin yli aina toisella puolella oleviin ruotsalaisten varustuksiin asti tehden niissä tuhoa.

Lähellä olevat huomasivat, että käsi, joka piteli kaukoputkea silmien edessä, alkoi yhä enemmän vavista. Viimein hän kääntyi toisiin ja huudahti:

Hillitön viha valtasi vanhan soturin. Hän paiskasi kaukoputken maahan niin että se meni rikki.

— Herra kenraali! — sanoi hän. — Kaivantoja ei voi laittaa, sillä maakerroksen alla on kallio. Pitäisi olla vuoren louhijoita.

Müller alkoi sadatella, mutta ei ennättänyt sitä jatkaa alkua pitemmälle, kun saapui upseeri Częstochowon varustuksilta ja ilmoitti:

Müller poistui asuntoonsa sanomatta sanaakaan. Mutta hän ei käskenyt lopettamaan taistelua. Hän päätti näännyttää piiritetyt. Luostarissa oli puolustusväkeä vain parisataa miestä, ja hän saattoi aina vaihtaa joukkojaan vereksiin voimiin.

Tuli yö. Tykit jyrisivät yhtä mittaa, luostarista vastattiin tuleen tarmokkaasti, tarmokkaammin vielä kuin päivällä, sillä ruotsalaisten leiritulet helpottivat tähtäämistä. Sattui monta kertaa, että juuri kun sotamiehet asettuivat tulen ääreen ja ripustivat siihen kattilansa, pimeydestä lennähti pommi kuin surman henki. Tulirovio hajosi lennätellen kipinöitä, sotamiehet juoksivat pelästyneinä eri tahoille ja hakivat turvaa toisten toverien luota tahi harhailivat pimeässä viluisina ja nälkäisinä.

Yö toi raskaita tappioita ruotsalaisille. Joukko miehiä kaatui, ja muutamat rykmentit joutuivat semmoiseen epäjärjestykseen, että niitä ei saatu aamuun mennessä järjestetyiksi. Piiritetyt ampuivat yhä ahkerammin aivan kuin osoittaakseen, että eivät tarvitse unta.

Kun päivä sarasti, nähtiin luostarin muureilla valvoneita, väsyneitä ja kalpeita mutta samalla kuitenkin innostuneita kasvoja. Priori Kordecki ilmestyi muureille, ja hänen sointuva äänensä kuului joka paikassa.

— Jumala antaa päivän, lapset… Olkoon sen valo siunattu! Ei kirkko eivätkä muut rakennukset ole kärsineet vahinkoa… Tuli on saatu sammutetuksi, henkeään ei kukaan ole menettänyt. Herra Mosinski! Tulikuula putosi teidän lapsenne kehdon ääreen ja sammui tekemättä mitään vahinkoa. Kiittäkää Pyhää Neitsyttä ja palvelkaa häntä!

Oli jo valoisa, kun priori Kordecki saapui Kmicicin ja Czarnieckin vartiopaikalle. Kmiciciä hän ei siellä nähnyt, sillä tämä oli mennyt muurin toiselle puolelle tutkimaan ruotsalaisten tykinkuulien jälkiä. Priori kysyi heti:

— Voiko tämmöisenä yönä nukkua! — vastasi Andrzej kiiveten muurille. — Onhan minullakin omatunto! Parempi on valvoa Pyhän Neitsyen palveluksessa.

Isä Kordecki hymyili kuin ylienkeli nähdessään tämmöistä intoa ja palasi luostariin toimittamaan työssä oleville aamujuomaa.

— Huonosti on käynyt ruotsalaisille tänä yönä. Varmaankin he nyt päivällä suovat itselleen ja meille lepoa.

Mutta sotamiehet erehtyivät. Päivä ei tuonut kaivattua lepoa. Se oli samanlainen kuin edellinenkin, täynnä tykkien jylinää, savua ja liekkejä. Paljon semmoisia päiviä sai luostari vielä nähdä. Mutta sen väki sammutti tulipalot ja ampui yhä miehuullisesti. Miehet alkoivat tottua alituiseen jyrinään, varsinkin kun huomasivat, että kärsityt vauriot olivat vähäisiä.

Oli taas yö. Ruotsalaisten valleilla oli hiljaista. Uupuneet sotamiehet varmaankin nukkuivat tykkiensä luona. Kauempana, tykinkantaman ulkopuolella, vilkkui muutamia tulia, mutta vallit olivat pimeän peitossa.

Kmicic meni Czarnieckin luo, joka istui lavetilla ja lämpimikseen löi jalkojaan vastakkain.

— Kylmä on! — sanoi hän nähtyään Kmicicin. — Ja päätäkin kivistää tämä ainainen meteli. Korvani soivat yhtä mittaa.

— Kenelläpä ne eivät soisi. Mutta nyt meillä on rauhaa. Nukkuvat sikeästi tuolla. Heidät voisi nyt kiertää kuin karhun pesässään. Tokkopa pyssyn laukauskaan heitä herättäisi…

— Ajattelen Zbarazia, jossa piiritetyt uloshyökkäyksillään tekivät lurjuksille paljon vahinkoa.

— Jumalan tähden, tehkäämme hyökkäys! Lyömme miehet, teemme tykit kelvottomiksi. Nuo tuolla eivät epäile mitään.

— Ja aamulla he ovat aivan ymmällä! Luulevat ehkä peloittaneensa meidät ja saavansa antautumaan. Siinä olisi heille vastaus. Totisesti tuo on oivallinen ajatus, tosiritarin päähänpälkähdys! Minulle se ei olisi tullut mieleen. Täytyy vain ilmoittaa isä Kordeckille.

Isä Kordecki oli neuvottelusalissa Zamoyskin kanssa keskustelemassa. Kuullessaan askelia hän kohotti päätään, siirsi kynttilöitä syrjään ja kysyi:

— Minä se olen, Czarniecki, — vastasi Piotr, — ja kanssani on Babinicz. Emme kumpikaan saa unta, sillä ruotsalaiset pyörivät yhä mielessä. Tämä Babinicz on levoton sielu eikä voi olla yhdessä paikassa. Nyt hänen mielensä, kovin tekee ruotsalaisten luo heidän valliensa taakse kysymään, aikovatko he huomennakin ampua entiseen tapaan vai antavatko meille ja itselleen huoahtamisen aikaa.

— Kuinka? — kysyi isä Kordecki ihmettelyään salaamatta. — Tahtooko
Babinicz poistua linnoituksesta?…

— Toisten kanssa, toisten kanssa! — kiiruhti Czarniecki vastaamaan. — Minun ja muutamien muiden kanssa. Ruotsalaiset näkyvät tuolla valliensa takana vetelevän unia, ei näy tulia eikä vahteja. Luottavat liiaksi meidän heikkouteemme.

— Ihmeellinen mies, tuo Babinicz! — huudahti Zamoyski. — Yritys on suuri ja voi päättyä huonosti. Onpa meille Jumala lähettänyt aikamoisen liettualaisen! Hänen innolleen minä annan tunnustuksen. Ei häntä täältä kukaan sinne aja, oma halu vain vetää!

Priori Kordecki, joka kammoksui verenvuodatusta, varsinkin silloin, kun oma henki ei ollut vaarassa, epäröi ensin, mutta huomasi tarkemmin ajateltuaan suunnitelman sopivaksi Pyhän Neitsyen puolustajille.

— Antakaa minun ensin rukoilla! — sanoi hän. Hän polvistui Jumalan äidin kuvan eteen ja rukoili. Sen jälkeen hän lausui:

Neljännestuntia myöhemmin he kaikki neljä lähtivät muureille. Vallit kauempana nukkuivat. Yö oli hyvin pimeä.

— Minäkö? — sanoi Andrzej ihmeissään. — Minä en ole täällä päällikkö enkä tunne seutua niin hyvin kuin herra Czarniecki. Lähden mukaan taistelemaan, mutta johtakoon meitä herra Czarniecki. Sen vain tahtoisin, että Soroka olisi mukana, sillä hän on oivallinen sotilas.

Tämä vastaus oli mieleen sekä Czarnieckille että priorille, joka näki siinä ilmeisen todistuksen nöyryydestä. Ryhdyttiin heti toimiin. Valittiin miehet käskettiin olemaan aivan hiljaa ja ryhdyttiin raivaamaan pääsyä muurista ulos.

Tunnin kuluttua oltiin valmiina lähtöön. Miehillä oli aseina sapelit ja pistolit, joillakuilla pyssyt, talonpojilla taas viikatteet.

Tultuaan ulos linnoituksesta joukko järjestyi. Czarniecki asettui sen etunenään, Kmicic aivan viimeiseksi, ja he alkoivat edetä pitkin vallihaudan reunaa henkeään pidätellen aivan kuin sudet hiipivät lammastarhaan.

Joskus kuitenkin viikate kalahti toiseen, joskus irtaantui kivi jalkojen alla, ja näistä äänistä huomasi joukon etenevän. Kun oli tultu alas, pysähtyi Czarniecki. Hän jätti siihen, verraten lähelle valleja, osan miehiä unkarilaisen Janiczin johdolla seisomaan. Itse hän suuntasi kulkunsa jonkin verran oikealle, ja kun maa jalkojen alla alkoi tuntua pehmeämmältä, niin että askelet eivät kaikuneet, hän johti joukkoaan nopeammin eteenpäin.

Hänen aikomuksenaan oli kiertää valli, hyökätä nukkuvien kimppuun takaapäin ja ajaa heidät luostarin suuntaan Janiczin miehiä kohti. Tämän ajatuksen oli hänelle antanut Kmicic, joka nyt kulki sapeli kädessä hänen vierellään.

Äänettömänä eteni joukko. Äkkiä pilkisti kuu pilvien lomasta ja valaisi hiukan ympäristöä. He olivat tulleet jo vallin taakse.

Kuten Kmicic oli otaksunutkin, ei täällä ollut vartijoita. Miksi ruotsalaiset olisivatkaan asettaneet niitä omien valliensa ja pääjoukkonsa väliin, joka oli hiukan etempänä? Varovaisinkaan päällikkö ei olisi voinut odottaa mitään vaaraa siltä taholta.

— Ja kahdessa on valoa… Niissä valvotaan… Varmaankin päälliköitä…
Nyt pitäkää varanne, että aseet eivät kalahda yhteen…

He tulivat mäelle, joka oli laitettu vallien taakse. Siellä oli joukko rattaita, joilla kuljetettiin ruutia ja tykinkuulia. Rattaitten luona ei ollut ketään.

Näin saapuivat he aivan telttojen luo aseet käsissä. Kmicic vaihdettuaan pari sanaa Czarnieckin kanssa sanoi:

— Menen ensin niihin, missä ei nukuta… Odottakaa, kunnes laukaukseni pamahtaa, ja sitten käykää kimppuun.

Partioretken menestys oli jo taattu, eikä hän koettanutkaan kulkea hiljaa. Hän sivuutti muutamia pimeässä olevia telttoja. Ei kukaan niissä herännyt, ei kukaan kysynyt: »Wer da?»

Jasna Góran sotilaat kuulivat hänen rohkeitten askeltensa kopinan ja oman sydämensä lyönnit. Hän kulki valaistun teltan luo, kohotti verhoa ja seisoi ovella pistoli kädessä.

Hän oli pysähtynyt sen vuoksi, että valo jonkin verran häikäisi hänen silmiään. Pöydällä oli kuusihaarainen kynttilänjalka palavine kynttilöineen.

Pöydän ääressä istui kolme upseeria kumartuneina karttojen yli. Keskimmäinen upseereista oli niihin niin syventynyt, että hänen pitkät hiuksensa valuivat valkeille karttalehdille. Huomattuaan jonkun ovella hän nosti päätään ja kysyi rauhallisella äänellä:

— Mikä sotamies? Mistä? — kysyi ensimmäinen. Se oli insinööri de
Fossis, joka johti varsinaista piiritystyötä.

— Luostarista, — vastasi Kmicic. Hänen äänessään oli jotakin peloittavaa.

De Fossis nousi nopeasti ja varjosti silmiään kädellään. Kmicic seisoi suorana ja liikkumattomana kuin aave, mutta hänen ankarat kasvonsa, jotka muistuttivat petolintua, ilmaisivat, että vaara oli uhkaamassa.

Salamannopeasti välähti de Fossisin päässä ajatus, että mies ehkä oli paennut luostarista, ja hän kysyi vielä, vaikka hiukan kiihtyneenä:

Samassa kuului peloittava huuto ja joukko laukauksia valleilta. De Fossis kaatui kuin honka, johon salama on iskenyt. Toinen upseeri hyökkäsi miekka kädessä Kmiciciä vastaan, mutta sai tältä sapelin iskun vasten kasvojaan. Kolmas upseeri heittäytyi maahan ja koetti päästä pois teltan seinän alitse, mutta Kmicic hyppäsi hänen luokseen, polki jalallaan hänen hartioitaan ja naulitsi yhdellä iskulla hänet maahan.

Sillä välin oli hiljainen yö muuttunut tuomiopäiväksi. Hurjat huudot »Iske!», »Tapa!» sekaantuivat pelästyneitten ruotsalaisten sotamiesten avunhuutoihin. Hämmästyneet miehet syöksyivät ulos teltoista tietämättä minne kääntyisivät, mistä päin etsisivät pelastusta. Jotkut eivät huomanneet, mistä hyökättiin, vaan juoksivat suoraan Jasna Góran miehiin päin saaden surmansa sapelien, viikatteiden ja sotakirveiden iskuista. Toiset pistelivät pimeässä omia tovereitaan miekoillaan. Monet seisoivat aseettomina, puolipukimissa, paljain päin ja kädet ylös nostettuina liikkumatta paikallaan. Jotkut lankesivat maahan telttojen väliin.

Kun huudoista vihdoin saatiin selville, että hyökkäys ei tullut luostarista päin, vaan selkäpuolelta, niin ahdistettujen hämminki tuli täydelliseksi. He luulivat yhdistyneitten puolalaisten sotajoukkojen yllättäneen heidät.

Jasnagóralaiset olivat sillä välin, jakaen iskuja joka puolelle, päässeet tykkien luo ja syöksyivät niitä naulaamaan. Toimekas päällikkö Horn koetti huutaen ja miekkaansa heilutellen koota miehiään. Ruotsalaiset tunsivat hänet ja alkoivat järjestyä hänen ympärilleen, mutta silloin viuhahti ilmassa viikate ja Hornin ääni vaikeni äkkiä. Ruotsalaisjoukko hajaantui aivan kuin kranaatti olisi siihen sattunut. Kmicic ja Czarniecki muutaman miehen kanssa hyökkäsivät heidän jälkeensä ja tekivät heistä lopun.

Ruotsalaisten pääleirissä alkoivat torvet antaa hälyytysmerkkejä. Äkkiä alkoivat luostarin tykit toimia helpottaakseen partioretkeilijäin paluuta. Nämä palasivat hengästyneinä ja verellä tahrittuina kuin sudet, jotka tehtyään tuhoja lammastarhassa poistuvat, kun kuulevat ihmisten lähestyvän. Czarniecki kulki etunenässä, Kmicic viimeisenä.

He saapuivat luostariin tykkien paukkuessa ja liekkien loimottaessa. Heitä vastassa oli jo isä Kordecki ja laski heidän lukumääräänsä sikäli kuin päät tulivat sisälle muurin aukosta. Ei puuttunut ketään muita kuin Janicz.

Häiritty yörauha ei enää palautunut. Luostarin muureilla paukkuivat tykit, ruotsalaisten keskuudessa vallitsi suuri hämminki. Ei tiedetty tappion suuruutta eikä voitu sanoa, hyökkääkö vihollinen ehkä uudestaan. Ruotsalaiset vetäytyivät pois lähinnä luostaria olevilta pattereiltaan. Kokonaiset rykmentit harhailivat epäjärjestyksessä aamuun asti, luulivat usein omia miehiä vihollisiksi ja ryhtyivät ampumaan niitä. Itse pääleirissäkin sotamiehet ja upseerit poistuivat teltoistaan ja odottivat taivasalla tämän kaamean yön loppumista.

Aamulla Müller esikuntineen meni valloitettua patteria tarkastamaan. Hänet voitiin kyllä nähdä luostarista ja avata tuli häntä kohti, mutta vanha kenraali ei siitä välittänyt. Hän tahtoi omin silmin nähdä kärsityt vauriot ja itse laskea kaatuneitten lukumäärän.

Taistelun jälkiä näkyi kaikkialla. Repeytyneitä telttoja oli tykkien alla. Ruumiskasoja makasi varsinkin telttojen välissä. Kaatuneet olivat vain puoleksi pukimissa, kauhun ilme avoimissa silmissä. Ilmeisesti nämä miehet oli kaikki yllätetty keskellä syvää unta.

Müller meni tarkastamaan tykkejä. Ne seisoivat äänettöminä, naulittuina, yhtä vaarattomina kuin puupölkyt. Yhden päällä oli tykkimiehen ruumis melkein kahtia leikattuna kauhealla viikatteen iskulla. Veri oli tahrannut lavetin ja muodostanut sen alle lammikon. Müller tutki kaikki tarkasti, äänettömänä ja kulmat rypyssä. Ei yksikään upseereista uskaltanut katkaista äänettömyyttä.

Kuinka olisi voinutkaan lohduttaa vanhaa kenraalia, joka varomattomuutensa vuoksi oli joutunut tappiolle kuin mikäkin aloittelija? Tämä ei ollut ainoastaan tappio, vaan myös häpeä. Olihan kenraali itse nimittänyt Jasna Góran linnoitusta kanakopiksi ja luvannut litistää sen sormiensa väliin! Olihan hänellä sotaväkeä yhdeksäntuhatta miestä ja luostarin varusväkeä oli vain kaksisataa! Olihan hän ammattisotilas ja hänen vastustajansa munkkeja!

Sotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä, jotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.

Heti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi niiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:

Mutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut syvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään Müllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen asemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat mulkoilla ja hän pyörtyi.

— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon hänet heti!

— Horn, Horn… Näin hänestä viime yönä unta… heti illalla… Kauhea, käsittämätön asia…

Luoden silmänsä alas hän vaipui syviin mietteisiin. Niistä hänet äkkiä herätti Sadowskin pelästynyt ääni:

Oli jo täysi päivä ja kirkas ilma, vain Jasna Góraa ympäröi valkoinen sumu. Tämän olisi luullut peittävän luostarin näkyvistä, mutta vastoin tavallista asiain järjestystä luostari oli kohonnut kallioltaan alhaalla riippuvien pilvien yläpuolelle ja näkyi taivaan siinnossa.

Todellakin kalliota ympäröivä sumu alkoi jättiläismäisen savupatsaan tavoin kohota taivasta kohti, ja luostari, joka oli kuin tuon patsaan päässä, näytti kohoavan yhä korkeammalle aina taivaaseen asti, jossa se viimein häipyi näkyvistä.

Müller kääntyi upseerien puoleen, ja hänen silmissään kuvastui ihmetys ja pelko.

— Minä tunnustan, — hän sanoi, — että en ole elämässäni nähnyt tämmöistä ilmiötä. Se on kokonaan luonnonlakien vastainen eikä voine olla muuta kuin paavillisten taikoja.

— Olen kuullut, — sanoi Sadowski, — sotamiesten huudahtavan: »Kuinka osaa ampua tuommoista linnoitusta?» En todellakaan minäkään ymmärrä.

— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin prinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne. Katsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan eteenpäin!

— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen olemme kärsineet tappion toisensa jälkeen… eikä tämänpäiväinen ole niistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät tehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan vuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos joku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien vaanivan ympärillämme…

— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. —
Nytkin jo yöt ovat sietämättömiä.

— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja hajoitti sumua.

Luostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja äänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä kerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.

— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko luopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.

— Tiedän, — vastasi Müller ylpeästi, — ja sanon vain teille: minä kiroan päivää ja hetkeä, jolloin saavuin tänne, samoinkuin niitä neuvonantajia (hän vilkaisi Wrzeszczowicziin), jotka ovat saaneet minut ryhtymään tähän piiritykseen. Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut en minä peräydy ennenkuin olen muuttanut tämän kirotun linnoituksen soraläjäksi tahi itse sortunut!

Müller esikuntineen lähti palaamaan Częstochowoon, mutta ei ennättänyt aivan perille asti, kun hänelle tuotiin kirje sotamarsalkka Wittenbergiltä. Kenraali avasi sen kiireesti, silmäsi sen läpi ja sanoi synkän näköisenä:

— Posenista tulee huonoja sanomia. Suur-Puolan aateli ryhtyy taisteluun, rahvas yhtyy siihen… Liikkeen johdossa on Zegocki, joka aikoo tulla Częstochowon avuksi.

— Sanoinhan jo edeltäkäsin, että laukauksemme täällä synnyttävät vastakaiun Karpaateilta Itämereen saakka, — murahti Sadowski. — Tämä kansa muuttaa nopeasti mieltään. Ette tunne vielä puolalaisia, mutta myöhemmin tulette heidät tuntemaan.

— Hyvä! Tulemme heidät tuntemaan! — vastasi Müller. — Parempi on minusta selvä vihollinen kuin petollinen liittolainen… He alistuivat itse ja nostavat nyt aseen… Hyvä, saavatpa maistaa meidän aseitamme!

— Ja me heidän! — tokaisi vastaan Sadowski. — Herra kenraali, käykäämme neuvotteluihin täällä, tehkäämme kaikenlaisia myönnytyksiä… Ei ole nyt kysymys linnoituksesta, vaan hänen majesteettinsa kuninkaan hallitusvallasta tässä maassa.

— Munkit antautuvat! — sanoi Wrzeszczowicz. — Jos ei tänään, niin huomenna, se on varmaa!

Heidän näin keskustellessaan vallitsi luostarissa aamumessun jälkeen suuri riemu. Naiset kokoontuivat Czarnieckin ympärille ja osoittivat hänelle kiitollisuuttaan, mutta hän osoitti Kmiciciä ja sanoi:

— Kiittäkää häntäkin! Hän ei anna teidän suudella käsiään, sillä ne ovat vielä veressä, mutta jos joku nuoremmista muiskaa suulle, niin enpä luule hänen panevan pahakseen!

Mutta Kmicic ajatteli Oleńkaa, jonka kiitollisten tyttöjen näkeminen toi hänen mieleensä. »Ah, tyttöraukka», — sanoi hän itsekseen, — »jospa edes tietäisit, että minä nyt palvelen Pyhää Neitsyttä ja puolustan häntä niitä vihollisia vastaan, joiden palveluksessa suureksi surukseni äskettäin olin.»

Ja Andrzej päätti kirjoittaa heti piirityksen päätyttyä hänelle kirjeen Kiejdanyyn ja lähettää Sorokan viemään sitä. »Nyt», - hän ajatteli, — »en lähetä hänelle paljaita sanoja ja lupauksia, vaan nyt on minulla jo tekojakin, jotka yhtään kehumatta mutta tarkalleen kerron kirjeessä. Tietäköön hän, että hän on ne saanut aikaan, ja lohduttakoon se häntä!»

Ja niin häntä viehätti tämä ajatus ja niin hän siihen syventyi, että ei huomannutkaan, kuinka tytöt poistuessaan puhelivat toisilleen:

— Ihana ritari hän on, mutta auttamattoman jörö mies, eikä hän näy muusta välittävän kuin sodasta.

VIIDESTOISTA LUKU.

Upseeriensa toivomuksia noudattaen Müller ryhtyi uudestaan neuvotteluihin. Luostariin saapui vihollisleiristä tunnettu ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta huomattu puolalainen aatelismies. Munkit ottivat hänet ystävällisesti vastaan arvellen, että hän vain pakosta ehdottaa antautumista, mutta itse asiassa antaa heille uutta intoa vahvistamalla todeksi luostariinkin jo saapuneen tiedon, että Suur-Puola on kapinassa, ruotsalaisten käskettävinä olevat sotajoukot haluttomia sotaan, Jan Kasimir saamassa voimakasta apua.

Mutta miten veljet erehtyivätkään! Tuo henkilö toikin aivan päinvastaisia uutisia, sellaisia, jotka olivat omiaan jäähdyttämään suurimmankin innostuksen, murtamaan lujimmankin vastarinnan, viemään kiihkeimmänkin uskon.

Kun hän oli lopettanut pitkän puheensa, olivat sekä aateliset että munkit vaiti. Epäröinti valtasi heidät kaikki, ja sydämet tunsivat ahdistusta, joka lähenteli epätoivoa.

— Odotan vastaustanne! — sanoi ylhäissukuinen petturi ja painoi päänsä alas.

Priori Kordecki nousi seisomaan, ja äänellä, jossa ei ollut vähintäkään empimistä eikä horjumista, hän lausui profeetallisesti:

— Se, mitä te sanotte, nimittäin että Jan Kasimir on meidät jättänyt ja luopunut valtaistuimesta Kaarle Kustaan hyväksi — se on valhetta! Karkoitetun kuninkaamme sydämessä on syttynyt toivo, ja innokkaammin kuin koskaan ennen hän toimii isänmaan pelastamiseksi, valtaistuimensa takaisinsaamiseksi ja meidän auttamiseksi ahdistuksessamme.

Naamari putosi heti petturin kasvoilta. Viha ja pettymys kuvastui niissä aivan kuin kätkössä ollut käärme olisi madellut esiin.

— Tuolta! — sanoi priori Kordecki osoittaen neuvottelusalin seinälle ripustettua suurta ristiinnaulitun kuvaa. — Menkää, asettakaa sormenne Kristuksen jalkain päälle ja toistakaa se, mitä kerroitte!

Petturi alkoi vääntelehtiä kuin rautaisen käden puristamana. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa. Mutta isä Kordecki seisoi ryhdikkäänä ja uhkaavana kuin Mooses, ja hänen silmänsä säkenöivät.

Syntyi painostava äänettömyys. Viimein kuului lähettilään soinnuton ääni:

— Niinkuin Pilatus! — sanoi priori Kordecki. Petturi nousi ja poistui neuvottelusalista. Pian saatiin nähdä, että hänen kylvönsä alkoi kantaa hedelmää.

Uutinen Jan Kasimirin luopumisesta valtaistuimelta kulki aatelisten kautta naisille, sieltä palvelusväelle ja tätä tietä sotajoukkoon, johon se teki sangen pahan vaikutuksen. Vähimmän siitä hätkähtivät talonpojat. Mutta kokeneet ammattisotilaat arvostelivat sodan kulkua omalta kannaltaan. He alkoivat kokoontua yhteen, keskustella siitä, että oli todennäköisesti mahdotonta jatkaa puolustusta, moittia asioihin perehtymättömien munkkien itsepintaisuutta ja lopuksi kuiskutella ja tehdä salaliittoja.

Muuan saksalainen tykkimies neuvoi sotamiehiä ottamaan johdon omiin käsiinsä ja sopimaan ruotsalaisten kanssa linnoituksen antautumisesta. Toiset yhtyivät tähän, mutta oli semmoisiakin, jotka eivät ainoastaan vastustaneet jyrkästi petosta, vaan ilmoittivatpa siitä heti Kordeckille.

Priori Kordecki, joka rajattomasti — luotti taivaallisiin voimiin, ei silti laiminlyönyt huolenpitoa maallisista asioista eikä varovaisuutta. Hän kukisti salaisesti suunnitellun kapinan alkuunsa. Vartiointi järjestettiin entistä tarkemmaksi, puolustus entistä tehokkaammaksi.

Näin kuluivat päivät ja viikot. Talvi tuli yhä ankarammaksi. Tatran lumisilta huipuilta puhalteli purevia tuulia tuoden mukanaan jäätä ja lunta, öisin ruotsalaiset kokoontuivat leiritulien ympärille antautuen mieluummin luostarin kuulien kuin pakkasen surmattaviksi.

Maa oli kova, ja se vaikeutti varustusten rakentamista. Piiritys ei tuottanut tuloksia. Ei vain upseerit vaan koko sotajoukko toisteli yhtä ainoata sanaa: »neuvottelu».

Aloite tuli munkkien puolelta. Müllerin luo saapuivat lähettiläinä isä Dobrosz ja oppinut Stawicki. Nämä vihjailivat Müllerille, että antautuminen voisi tulla kysymykseen. Sen kuultuaan Müller oli vähällä syleillä heitä ilosta, sillä nyt ei ollut kysymys Częstochowosta vaan koko maasta. Jasna Góran antautuminen olisi vienyt isänmaanystäviltä viimeisenkin toivon ja lopullisesti antanut valtakunnan Ruotsin kuninkaan käsiin, kun taas päinvastoin voitollinen vastarinta saattoi muuttaa mielet ja saada syntymään uuden kauhean sodan.

Enteitä oli jo näkynyt. Müller tiesi sen ja tunsi, mihin hän oli antautunut, mikä ankara edesvastuu oli hänen hartioillaan. Hän tiesi, että häntä odotti joko kuninkaan suosio, marsalkan sauva, kunniavirat ja arvonimet tahi lopullinen lankeemus. Kun hän nyt itse huomasi ottaneensa liian kovan pähkinän purtavakseen, niin hän otti munkit vastaan niin kohteliaasti kuin he olisivat olleet keisarin tahi sulttaanin lähettiläitä. Hän piti heille kemut, esitti itse heidän maljansa ja myös priorin maljan, lahjoitti heille kalaa luostariin vietäväksi ja myönsi lopuksi niin edulliset antautumisehdot, että hän ei hetkeäkään epäillyt niiden tulevan ilomielin hyväksytyiksi. Isät kiittivät nöyrästi niinkuin munkkien sopi, ottivat paperin ja poistuivat. Müller tiedoitti leirille, että seuraavana aamuna portit avattaisiin. Kuvaamaton ilo vallitsi ruotsalaisten leirissä. Sotamiehet poistuivat valleilta ja juoksuhaudoista, lähestyivät muureja ja ryhtyivät keskustelemaan piiritettyjen kanssa.

Mutta luostarista ilmoitettiin, että ennen näin tärkeän asian päättämistä priorin piti neuvotella koko veljeskunnan kapitoliumin kanssa, minkä vuoksi pyydettiin vielä yhden päivän lykkäystä. Müller suostui empimättä. Neuvottelusalissa kesti istunto todellakin myöhään yöhön.

Vaikka Müller oli vanha, kokenut soturi, joka oli käynyt monet neuvottelut, niin kuitenkin hänen sydämensä löi levottomasti, kun hän seuraavana päivänä näki kahden valkopukuisen munkin lähestyvän leiriä.

Ne eivät olleet samoja isiä kuin viime kerralla. Edellä kulki isä
Maciej Bleszyński, filosofian lehtori, kantaen sinetöityä kirjettä.
Hänen jäljessään asteli isä Zacharyasz Malachowski kädet ristissä
rinnalla, pää alas painettuna ja hieman kalvennein kasvoin.

Kenraali otti heidät vastaan esikuntansa ympäröimänä, ja vastattuaan kohteliaasti isä Bleszyńskin syvään kumarrukseen hän otti nopeasti vastaan kirjeen, avasi sen ja alkoi lukea.

Mutta äkkiä hänen kasvonsa peloittavasti muuttuivat: veri tulvahti hänen päähänsä, silmät pullistuivat, kaula paisui ja hirveä vihastus kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja osoitti vain kädellään Hessenin prinssille kirjettä. Tämä silmäsi siihen ja kääntyen päälliköiden puoleen sanoi tyynesti:

— Munkit vain ilmoittavat, että he eivät voi luopua Jan Kasimirista, ennenkuin primas on julistanut uuden kuninkaan, toisin sanoen he eivät halua tunnustaa Kaarle Kustaata.

Hessenin prinssi rupesi nauramaan, Sadowski loi ivallisen katseen Mülleriin, ja Wrzeszczowicz väänsi raivostuneena viiksiään. Suuttunut murina kuului muiden läsnäolijani joukosta.

— Ottakaa nämä paljaspäät luurangot ja viekää lukon taakse! — huudahti kenraali. — Te, herra Sadowski, kuulutatte luostarissa-olijoille, että jos he ampuvat ainoankaan tykinlaukauksen muureiltaan, niin minä samassa hirtätän molemmat munkit!

Molemmat isät kuljetettiin pois sotamiesten ivatessa heitä. Muskettisoturit panivat omat hattunsa heidän päähänsä tahi paremmin sanoen heidän silmilleen ja johtivat heitä tahallaan kaikenlaisten esteitten yli, ja kun jompikumpi munkeista kompastui tahi kaatui, kävi naurun hohotus läpi joukon, ja kaatunut autettiin pystyyn pyssynperien avulla. Jotkut syytivät heidän päälleen hevosen lantaa, toiset heittelivät lumipalloja heidän tonsuureihinsa tahi pistivät lunta viittojen sisään. Irroitettiin nuora torvista ja sidottiin se munkkien kaulaan, minkä jälkeen sotamiehet tarttuivat nuoran toiseen päähän ja ollen kuljettavinaan karjaa markkinoille huutelivat kuuluvasti hintaa.

Munkit kulkivat ääneti kädet ristissä rinnalla ja rukous huulillaan. Vilusta värisevinä heidät suljettiin erääseen latoon ja eteen asetettiin vahteja ladatut musketit käsissä.

Isät kauhistuivat, koko sotajoukko oli hämmästynyt. Tykit vaikenivat. Kokoonnuttiin neuvotteluun, mutta ei tiedetty, mitä olisi tehtävä. Mahdotonta oli jättää isät barbaarien käsiin. Jos lähetettäisiin uudet lähettiläät, niin Müller pidättäisi nekin. Muuten hän jonkin tunnin kuluttua lähetti itse lähettilään kysymään, mitä munkit aikoivat tehdä.

Hänelle vastattiin, että mitkään neuvottelut eivät voineet tulla kysymykseen niin kauan kuin isiä pidettiin vangittuina, sillä kuinka saattoi veljeskunta uskoa kenraalin pitävän lupauksensa, kun hän vastoin kansainvälisen oikeuden peruslakeja vangitsi lähetit, jollaisille raakalaiskansatkaan eivät tee väkivaltaa.

Tähän selitykseen ei tullut mitään vastausta. Kiusallinen epävarmuus vallitsi luostarissa ja lamautti puolustusintoa.

Ruotsalainen sotajoukko sen sijaan, joka tunsi turvallisuutta, kun sillä oli panttivankeja, teki innokkaasti valmistuksia uutta hyökkäystä varten. Väkivoimin luotiin uusia valleja ja asetettiin tykkejä paikoilleen. Rohkeat sotamiehet tulivat aivan muurien läheisyyteen ja uhkailivat kirkkoa ja sen puolustajia. Puolijuopuneet sotamiehet huusivat heristellen nyrkkejään muureja kohti:

Toiset herjasivat kamalasti Jumalan äitiä ja katolista oppia. Piiritettyjen täytyi vankina olevien isien takia kuunnella kärsivällisesti. Kmicic oli tukahtua raivoon. Hän repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja puhui käsiään väännellen Czarnieckille:

— Sanoinhan, sanoinhan, että ei pidä käydä neuvotteluja roistojen kanssa! Nyt ei muuta kuin seiso, kärsi, anna heidän hyppiä silmille! Jumalan äiti, armahda minua, anna minulle kärsivällisyyttä! Kautta elävän Jumalan! Pian ne kiipeävät muureillemme!… Pidelkää kiinni minua, kahlehtikaa minut, minä en jaksa enää sietää!

Priori Kordecki ajatteli ensi sijassa, miten vangitut isät saataisiin vapautetuiksi, ja kirjoitti tässä mielessä Müllerille, että hän mielellään uhraa nämä isät kirkon hyväksi. Tuomitkoon kenraali heidät vain kuolemaan. Silloin kaikki muut saavat tietää, mitä häneltä on odotettavissa ja minkä arvoiset ovat hänen lupauksensa.

Se tapahtui Müllerin päämajassa, esikunnan ja ylempien upseerien läsnä ollessa. Kaikki nämä katselivat tarkasti munkkeja uteliaina näkemään, minkä vaikutuksen tuomio heihin tekee. Suureksi hämmästyksekseen he näkivät kummankin niin riemastuvan, kuin olisi heitä kohdannut korkein onni. Heidän kalpeat poskensa punastuivat, silmät kirkastuivat, ja isä Malachowski lausui innostuksesta väräjävällä äänellä:

— Ah, miksi emme saa kuolla jo tänään, kun osanamme on olla uhrina
Jumalalle ja kuninkaalle!

Müller käski viedä heidät heti pois. Upseerit katselivat toisiaan, ja viimein eräs heistä sanoi:

— Teidän ylhäisyytenne ei käskene teloittaa noita munkkeja! — sanoi hän pontevasti.

— Siksi, että silloin eivät enää mitkään neuvottelut tule kysymykseen, kostonhimo valtaa linnoituksen puolustajat, ja nuo ihmiset mieluummin kaatuvat viimeiseen mieheen kuin antautuvat.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä! — sanoi Sadowski lujasti. — He ovat lähettiläitä, jotka ovat luottamuksellisesti tulleet tänne!

— Huhu tästä teosta leviää yli koko maan, kuohuttaa sydämet ja vieroittaa ne meistä.

— Antakaa minun olla rauhassa huhuiltanne!… Olen kuullut niistä jo sata kertaa.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä hänen majesteettinsa kuninkaan tietämättä!

— Teillä ei ole oikeutta muistuttaa minulle velvollisuuksistani kuningasta kohtaan!

— Mutta minulla on oikeus pyytää eroa palveluksesta ja selittää syyt siihen hänen majesteetilleen. Tahdon olla sotilas enkä pyöveli!

Hessenin prinssi astui joukosta esille keskelle huonetta ja sanoi mielenosoituksellisesti:

— Herra Sadowski, antakaa minulle kätenne! Te olette ritarillinen ja kelpo mies!

— Mitä tämä on? Mitä se merkitsee? — kiljaisi Müller hypähtäen seisomaan.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi kylmästi. — Rohkenen olla sitä mieltä, että herra Sadowski on kelpo mies, enkä luule siinä olevan mitään sotilaskurin vastaista.

Müller ei pitänyt Hessenin prinssistä, mutta niinkuin moniin alhaissyntyisiin niin häneenkin vaikutti suuresti ylhäisille ominainen kylmä, kohtelias ja samalla ylpeä puhetapa. Hän koetti itsekin omaksua samanlaisen tavan siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt hän hillitsi vihan puuskan ja sanoi tyynemmin:

— Asia ei kuulu minuun, — sanoi Hessenin prinssi, — mutta näin ollen käskekää, teidän ylhäisyytenne, jo tänään ryhtyä toimenpiteisiin niitä kahtatuhatta puolalaista vastaan, jotka ovat leirissämme, sillä muussa tapauksessa he huomenna ryhtyvät toimiin meitä vastaan… Jo nytkin on ruotsalaisten sotamiesten turvallisempaa mennä susien luolaan kuin heidän telttoihinsa… Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, ja nyt saan toivottaa teidän ylhäisyydellenne menestystä…

Müller huomasi menneensä liian pitkälle. Määräyksiään hän ei kuitenkaan peruuttanut, ja vielä samana päivänä alettiin koko luostarin nähden laittaa hirsipuuta. Samaan aikaan sotamiehet, käyttäen hyväkseen aselepoa, tulivat yhä lähemmäksi muureja jatkaen herjauksiaan ja ärsyttelyään. Kokonaisia joukkoja heitä kiipeili kalliolle, ja he lähestyivät niin tiheinä ryhminä kuin aikoisivat tehdä väkirynnäkön.

Kmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei todellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin tähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki etumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin merkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki tykit jylistä ja musketit paukahdella.

Ruotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen paeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki riensi Kmicicin luo.

Pian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi. Ruotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten itsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin mielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.

Mutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän oli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen, sillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa olivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan kaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos hiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.

Seuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen päivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.

Isä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja ihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat heidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen Kmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:

— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta Pyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse siitä!

— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic suudellen hänen kättään.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja uusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.

Se oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt ruotsalaisiin.

Pahimmat lurjukset, joilla ei ollut uskoa eikä kunniaa, palvelivat tuossa joukossa. lisäksi siinä oli eriuskolaisia, kuten luterilaisia, areiolaisia ja kalvinilaisia. Tämä selitti heidän myötätuntonsa ruotsalaisia kohtaan, mutta pääasiassa oli heidät vienyt Müllerin leiriin ryöstön ja saalistamisen halu. Tämä joukko, johon kuului rosvoja, paenneita vankeja ja kuolemaantuomittuja, muistutti jonkinverran Kmicicin entistä joukkoa, mutta Kmicicin miehet rakastivat taistelua, nämä vain ryöstöä. Kuklinowski itse oli vielä vähemmän Kmicicin kaltainen. Hänen tukassaan oli harmaata, hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ilme julkea ja kavala. Hän oli niitä sotilaita, joista rosvoileva elämä ja alituiset taistelut ovat kokonaan kuolettaneet omantunnon. Paljon tuollaisia kierteli kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisenä aikana kaikkialla Saksassa ja Puolassa. He olivat valmiit palvelemaan ketä tahansa, ja usein ratkaisi vain sattuma sen, kenen puolella he olivat.

Isänmaa, uskonto — sanalla sanoen kaikki mikä on pyhää — oli heistä aivan samantekevä. He tunsivat vain sotilaselämän ja etsivät siitä huvia, etuja ja unhotusta. Kuitenkin he tavallisesti palvelivat jokseenkin uskollisesti sitä, jonka palvelukseen olivat ruvenneet. Tämä johtui jonkinmoisesta sotilaan ja rosvon kunniantunnosta ja myös siitä, että he eivät tahtoneet vahingoittaa ansiomahdollisuuksiaan.

Sellainen oli myös Kuklinowski. Rohkeus ja tavallista parempi menestys yrityksissä oli tuottanut hänelle mainetta ammattiveljien keskuudessa. Hänen oli helppo värvätä miehiä. Koko ikänsä hän oli palvellut erilaisia aseita käyttäen ja eri leireissä. Väärät sääret osoittivat, että hän oli suurimman osan ikäänsä ollut hevosen selässä. Muuten hän oli laiha kuin keppi ja jonkin verran köyryssä irstaan elämän johdosta. Eikä hän kuitenkaan ollut luonnostaan täysin huono ihminen, jolla ei olisi joskus ollut jalompiakin tunteita, hän oli vain perin turmeltunut ja villiintynyt. Itse hän usein päissään ollessaan sanoi toveriseurassa:

— Olen tehnyt monta tekoa, joiden takia olisin ansainnut, että salama olisi iskenyt minuun, mutta eipä se ole iskenyt!

Tämä rangaistuksetta pääseminen teki sen, että hän ei uskonut Jumalan oikeamielisyyteen ja rangaistuksiin tässä elämässä tahi kuoleman jälkeen, toisin sanoen hän ei uskonut Jumalaan, mutta kyllä perkeleeseen, noitakeinoihin, astrologeihin ja alkemiaan.

Müller, joka oli samaa tyyppiä, mutta suuripiirteisempi, piti häntä suuressa arvossa ja näki hänet mielellään pöydässään vieraana. Nyt oli Kuklinowski itse tarjoutunut häntä auttamaan ja vakuuttanut saattavansa kaunopuheisuudellaan munkit järkiinsä.

Hän oli ruvennut lähettilääksi ensiksikin itse toimen vuoksi, mutta toiseksi myös nähdäkseen paikat ja kylvääkseen sinne ja tänne huonon siemenen. Koska hän ennestään tunsi Czarnieckin, niin hän suuntasi kulkunsa tämän vartioitavan portin luo. Mutta Czarniecki oli nukkumassa ja hänen paikallaan Kmicic Tämä johti tulijan neuvottelusaliin.

Kuklinowski katsahti tuntijan silmin Kmiciciin, ja häntä miellytti nuoren miehen ryhti ja sotilaallinen olemus.

— Sotilas tuntee heti oikean sotilaan, — sanoi hän nostaen käden lähelle hatun reunaa. — En luullut papeilla olevan näin komeita upseereita palveluksessaan. Mikä arvo teillä on, jos saan kysyä?

Kmicic, joka oli innostunut kuten kaikki äskenkääntyneet, saattoi tuskin hillitä harmiaan nähdessään ruotsalaisten palvelukseen antautuneen puolalaisen. Mutta hän muisti Kordeckilta äskettäin saamansa läksytyksen ja myös sen, että tämä piti neuvotteluja tärkeinä. Senvuoksi hän vastasi kylmästi ja rauhallisesti:

— Olen Babinicz, ennen ollut everstinä liettualaisessa armeijassa, nyt vapaaehtoisena Pyhän Neitsyen palveluksessa.

— Ja minä olen Kuklinowski, myöskin eversti, josta lienette kuullut, sillä useassa sodassa on tämä nimi ja tämä sapeli (hän löi kupeeseensa) mainittu sekä Puolassa että ulkomailla.

— Mutta… anteeksi… tehän olette Liettuasta? Sielläkin on uljaita sotureita… Me tiedämme toisistamme, sillä maineen torvi kuuluu maailman toisesta päästä toiseen… Tunnetteko erään Kmicicin?

— Koska pidän hänestä, vaikka en häntä tunne. Olemme toistemme kaltaisia kuin saapaspari. Aina olen sanonut: kaksi on tosisoturia tässä valtakunnassa, nimittäin minä Suur-Puolassa ja Kmicic Liettuassa. Kaksi kyyhkyläistä, eikö niin? Tunsitteko hänet henkilökohtaisesti?

— En tuntenut häntä henkilökohtaisesti… Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisälle tänne, teitä jo odotetaan.

Hän osoitti ovea, josta samassa vierasta vastaanottamaan saapui eräs papeista. Kuklinowski lähti tämän kanssa heti neuvottelusalia kohti, mutta kääntyi sitä ennen vielä Kmicicin puoleen.

— Minulle olisi mieluista, — sanoi hän, — jos juuri te eikä kukaan muu saattaisitte minut täältä takaisin.

Hän jäi yksikseen. Vähän ajan kuluttua hän alkoi astella edestakaisin kiivain askelin. Hänen sielussaan raivosi myrsky, ja veri kiehui vihasta.

— Ei tartu terva niin lujasti vaatteeseen kuin häpeä ihmisen nimeen! — mutisi hän. — Tuo lurjus, tuo roisto, tuo kavaltaja nimittää rohkeasti minua veljekseen ja pitää vertaisenaan. Niin pitkälle olen tullut! Kaikki hirtehiset kehuvat minua, mutta jokainen kunnon ihminen puhuu minusta inhoten… Kunpa edes voisin kelpo lailla löylyttää tuon lurjuksen…

Viimein herra Kuklinowski tuli. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta hänen kiivaasta hengityksestään Andrzej päätteli, että hän ei ollut onnistunut tehtävässään. Olipa Kuklinowski menettänyt halunsa puhellakin. He kulkivat vähän aikaa ääneti. Kmicic päätti kuitenkin ottaa selville miten oli käynyt ja lausui senvuoksi muka osaaottavasti:

— Varmaankin palaatte tyhjin toimin… Munkkimme ovat itsepäisiä, ja meidän kesken sanoen (hän alensi ääntään) he tekevät tyhmästi, sillä emmehän me voi pitää ikuisesti puoliamme.

— Ahaa, tekin olette sitä mieltä, että he tekevät tyhmästi? Huomaan, että olette järkevä mies. Pappismiehille käy vielä hullusti, takaan sen. Kun he eivät halua totella Kuklinowskia, niin saavat totella hänen miekkaansa.

— Katsokaahan, en minä heistä välitä, — sanoi Kmicic, — vaan tästä pyhästä paikasta!… Kuta myöhemmin he antautuvat, sitä ankarampia ovat tietenkin ehdot… Jos ei nimittäin ole totta, että, kuten kerrotaan, maassa on syntymässä kapinoita, ruotsalaisia on alettu jo siellä täällä piestä ja kaani on tulossa puolalaisten avuksi. Jos tämä on totta, niin Müllerin täytyy peräytyä.

— Sanon teille näin meidän kesken: halu suistaa ruotsalaisten ies on herännyt kansassa ja myös sotaväen keskuudessa, se on kyllä totta… Kaanista puhutaan myös… Mutta Müller ei peräydy! Parin päivän kuluttua saamme järeätä tykistöä… Ajamme nämä ketut ulos luolastaan, ja sittenhän saamme nähdä, mitä myöhemmin tapahtuu. Mutta tehän olette ymmärtäväinen mies!

— Tässä on portti! — sanoi Kmicic. — Tässä minun on lausuttava teille jäähyväiset. Tahi tahdotteko ehkä, että saatan teitä vielä rinnettä alas?

He menivät ulos portista ja katosivat pimeyteen. Siellä Kuklinowski pysähtyi ja tarttuen taas Kmicicin hihaan sanoi:

— Minusta te näytätte ymmärtäväiseltä ja älykkäältä mieheltä, ja huomaan sitäpaitsi, että olette sotilas kiireestä kantapäähän… Mitä hittoja te olette munkkien palvelijana, kun voisitte toimia armeijassa? Meillä on paljon hauskempaa seuraa pikareitten, pelilautain ja tyttöjen parissa… Ymmärrättekö?

— Tuo talo palaa, — jatkoi hän osoittaen sormellaan luostaria, - ja hölmö on se, joka ei poistu palavasta talosta. Kenties pelkäätte saavanne petturin nimen?… Sylkäiskää niiden silmille, jotka teitä niin nimittävät! Siirtykää meidän puolellemme! Minä, Kuklinowski, sitä teille esitän… Jos haluatte, niin noudattakaa neuvoani, jos ette, niin olkaa noudattamatta… en minä siitä pahastu. Kenraali ottaa teidät hyvin vastaan, vakuutan sen. Minä puhun vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan, sillä te miellytätte minua. Siellä on hauskaa seuraa! Sehän onkin juuri sotilaan vapautta, että hän palvelee ketä tahtoo. Mitä te munkeista! Jos niiden luona teitä pidättävät jonkinmoiset hyveelliset pyrkimykset, niin antakaa niille palttua! Ottakaa huomioon, että meilläkin on palveluksessa hyveellistä väkeä. On paljon aatelisia, ylimyksiä, hetmaneja … Olisitteko te parempi kuin he? Kuka välittää enää meidän Kasimirista? Ainoastaan Sapieha, joka löylyttää Radziwillia. Kmicicin uteliaisuus heräsi.

— Niin, hän on peitonnut häntä kelpo lailla siellä Podlasiessa ja piirittää nyt häntä Tykocinissa Emme me pistä sormiamme väliin!

— Ruotsin kuningas tahtoo, että he söisivät toisensa. Radziwill ei koskaan ole ollut luotettava, hän ajattelee yksinomaan itseään… Muuten hänen asiansa taitavat jo olla hunningolla. Ken päästää asiat niin pitkälle, että tulee saarretuksi, se on jo mennyttä miestä.

— Kuka menisi? Kuningas itse on Preussissa tärkeillä asioilla… Vaaliruhtinas on tähän saakka kiemurrellut pois asioista, mutta enää hän ei voi kiemurrella. Suur-Puolassa käydään sotaa. Wittenberg tarvitaan Krakovassa, Douglasilla on yllin kyllin tekemistä vuoristolaisten kanssa. Niinpä on Radziwill saanut jäädä oman onnensa nojaan. Syököön Sapieha hänet suuhunsa. Sapieha on tullut mahtavaksi, se on totta… Mutta tulee vielä hänenkin vuoronsa. Kun meidän Kaarle on selvittänyt asiat Preussissa, kääntää hän sarvensa Sapiehaa vastaan. Toistaiseksi ei ole mitään tehtävissä, sillä koko Liettua on hänen puolellaan.

— Samogitiaa pitää Pontus de la Gardie käpälissään, ja hänellä on raskaat käpälät, minä tiedän sen.

— Onko Radziwill todella vajonnut niin syvälle, hän, joka mahtavuudessa oli kuninkaan veroinen?

— Sotaonni vaihtelee. Mutta riittää jo tästä. No, mitä arvelette? Suostutteko ehdotukseeni? Ette tule katumaan. Siirtykää meidän puolellemme. Jos ette voi tänään vielä päättää, niin lykätään asia huomiseen, ylihuomiseen, kunnes suuret tykit saapuvat. Teihin nähtävästi luotetaan, kun saatte tällä tavoin poistua ulos portista… Tahi tulkaa tuomaan kirjeitä ja jääkää sille tielle…

— Te koetatte vetää minua ruotsalaisten puolelle, koska olette ruotsalaisten lähettiläs, — sanoi Kmicic äkkiä. — Muutenhan ei voi ollakaan, vaikka mene tiedä, mitä te sisimmässänne ajattelette. On semmoisia, jotka palvelevat ruotsalaisia, mutta sydämessään toivovat heille pahaa.

— Annan kunniasanani, — vastasi Kuklinowski, — että puhun vilpittömästi, enkä sen takia, että olen ruotsalaisten lähettiläänä. Portista ulos tultuani en ole enää lähettiläs, ja jos haluatte, niin luovun vapaaehtoisesti lähettilään arvosta sanoakseni teille yksityisenä henkilönä: heittäkää hiiteen tämä iljettävä linnoitus!

— Kuulkaa sitten, herra Kuklinowski — (Kmicic kurottautui eteenpäin ja katsoi roistoa suoraan silmiin) — te olette lurjus, petturi, konna, roistojen roisto! Riittääkö, vai pitääkö minun vielä sylkäistä silmillenne?

Kuklinowski hämmästyi niin suuresti, että ei saanut vähään aikaan sanaa suustaan.

— Riittääkö se sinulle, koira, vai onko minun vielä sylkäistävä silmillesi?

Kuklinowski veti sapelinsa, mutta Kmicic tarttui rautakourallaan hänen kurkkuunsa, väänsi sapelin hänen kädestään, löi häntä korvalle, käänsi hänet toisin päin, antoi voimakkaan potkun ja huusi:

— Yksityishenkilölle, ei lähettiläälle! Kuklinowski vieri alas kuin kivi, Andrzej taas palasi rauhallisesti luostariin.

Kohtaus oli tapahtunut kallion kielekkeen takana, niin että sitä ei voitu nähdä luostarista. Mutta kun Kmicic tuli portille, oli häntä siinä odottamassa priori Kordecki, joka heti vei hänet syrjään ja kysyi:

— Ylistetty olkoon Jumala, joka voi muuttaa pakanainkin sydämet ja tehdä vihamiehistä ystävät!

— Että puolalaiset joukot yhä haluttomammin toimivat yhdessä ruotsalaisten kanssa, että Podlasiessa Vitebskin vojevoda Sapieha on voittanut petturi Radziwillin ja että kaikki rehelliset asukkaat ovat hänen puolellaan. Koko Liettua kuuluu yhtyneen häneen paitsi Samogitia, jota pitää vallassaan Pontus de la Gardie.

— Sitä epäilin, — sanoi priori Kordecki. — Hän on tunnoton mies… Mitä sinä hänelle vastasit?

— Hän sanoi minulle näin, kunnioitettu isä: »Heitän pois lähettiläsarvoni, joka muutenkin portin ulkopuolella on lopussa, ja puhun teille yksityishenkilönä.» Minä kysyin häneltä vielä varmuuden vuoksi, voinko vastata hänelle kuin yksityishenkilölle. »Kyllä!» — sanoi hän. Silloin…

— Älkää olko vihainen, isä!… Tein hyvin diplomaattisesti, eikä hän siitä hiisku kenellekään sanaakaan, se on varma!

— Sinä teit sen kunniantunnosta, minä tiedän sen! — sanoi hän sitten. — Mutta se minua surettaa, että olet hankkinut itsellesi uuden vihamiehen… Hän on pelättävä mies!

— Entä ruhtinas Boguslaw? Häntä voi toki sanoa vihamieheksi! Mitä minä piittaan jostakin herra Kuklinowskista! Ei kannata katsoakaan!

KUUDESTOISTA LUKU.

Näihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään. Korkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä, jossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa tapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa ettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut, että teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille varoitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»

Saatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella esittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa jälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.

Müller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta lähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.

Isät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut riittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin herra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja vastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan Wieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys oli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät armahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön että sotajoukon raivostumaan.

Müller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui, kun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit itsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.

Mutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta, joka alkoi täällä, levisi kuin palo.

Vaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta kuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti hänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta pesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien turvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi, että tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen kutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen maalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään: sursum corda! — herättääkseen joko voitollaan tahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen syntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.

Tämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita vastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli muuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta itse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä hänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä matoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja salaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen sydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse etsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa kohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja alettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.

Mutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan ihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin ajoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta antautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan. Olihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein järeimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet, mihin ne kelpasivat.

— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä näitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa poroksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.

Tuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia, luostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä tavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain ruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen sirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen irtautuminen.

Alkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet nähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja katoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä tämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.

Pienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli jättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja, palavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa painavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin, tempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit alkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui rakennuksiin.

Tornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko tärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.

Vesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut, muurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä, että ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä uusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien paukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi pyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi talliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain kuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita katoille, torneihin ja muureille.

Kohta alkoi kuulua myös haavoittuneitten vaikertelua. Omituinen sattuma oli, että kaatui kolme miestä, joiden jokaisen nimi oli Jan. Tämä pelästytti muita samannimisiä, mutta yleensä puolustus oli hyökkäyksen arvoinen. Myös naiset, lapset ja vanhukset ottivat osaa taisteluun. Sotamiehet seisoivat pelottomina muureilla savussa, tulessa ja kuulasateessa ja vastasivat vimmatusti vihollisen tuleen. Toiset siirtelivät tykkejä paremmin suojattuihin paikkoihin, toiset täyttivät muurien lovia kivillä, pölkyillä ja mullalla.

Naiset hajalla hapsin ja kasvot hehkuvina osoittivat esimerkiksi kelpaavaa uljuutta. Nähtiin semmoisiakin, jotka vesiämpäri kädessä juoksivat räjähtämäisillään olevien kranaattien jälkeen. Innostus kasvoi hetki hetkeltä aivan kuin ruudin haju, savu, tykkien jyrinä ja tulenliekit olisivat sitä kiihoittaneet. Kaikki toimivat ilman komennusta, sillä ihmisääni hukkui tuohon kauheaan pauhuun. Vain laulu kirkosta kuului yli tykkien jyskeenkin.

Keskipäivän aikaan tuli lakkasi. Kaikki huoahtivat, mutta samassa pärisi rumpu portin edustalla ja Müllerin lähetti kysyi, joko munkit olivat saaneet tarpeekseen ja antautuivatko he heti. Priori Kordecki vastasi, että he tahtoivat harkita asiaa huomiseen. Heti kun Müller sai tiedon vastauksesta, alkoi hyökkäys uudelleen entistä rajumpana.

Tavan takaa lähestyi sankkoja jalkaväkijoukkoja kallion juurelle aivan kuin ne aikoisivat yrittää väkirynnäkköä, mutta, tykkien ja muskettien tuli sai heidät aina peräytymään nopeasti ja epäjärjestyksessä. Ja niinkuin hyökyaalto huuhdeltuaan rantaa ja vetäydyttyään takaisin jättää rantahiekalle särkyneitä simpukankuoria ja näkinkenkiä, samoin ruotsalaiset joka kerran peräytyessään jättivät rinteelle makaamaan kaatuneita sotamiehiä.

Müller antoi pommittaa nimenomaan muureja, joitten vastustuskyky oli heikoin. Sinne tänne syntyikin aikamoisia aukkoja, ei kuitenkaan niin suuria, että jalkaväki olisi voinut tunkeutua niistä sisälle. Äkkiä sattui tapaus, joka sai pommituksen keskeytymään.

Oli jo illansuu. Suuren tykin ääressä seisoi ruotsalainen tykkimies sytytin kädessä ja aikoi juuri laukaista tykin, kun luostarista ammuttu kuula sattui hänen rintaansa. Kuula ei kuitenkaan tullut täydellä voimalla, vaan oli ponnahtanut vallin reunassa olevasta jäätiköstä ja paiskasi senvuoksi vain miehen sytyttimineen muutaman askelen päähän nurin. Sytytin putosi avonaiseen laatikkoon, joka oli puolillaan ruutia. Kauhea pamaus kuului ja koko valli peittyi savuun. Savun hälvettyä huomattiin viiden tykkimiehen saaneen surmansa ja tykin pyörien vahingoittuneen. Pelästys valtasi muut sotamiehet. Tämän patterin täytyi lopettaa ampuminen, ja kun sankka sumu alkoi täyttää ilman, loppui ampuminen muuallakin. Seuraava päivä oli sunnuntai. Luterilaiset papit toimittavat valleilla jumalanpalveluksen, ja tykit olivat vaiti. Müller antoi taas kysyä munkeilta, eivätkö nämä jo olleet saaneet kyllikseen. Vastattiin, että oltiin valmiita kestämään enemmänkin.

Luostari oli kuitenkin kärsinyt melkoisia vaurioita. Paitsi että ihmishenkiä oli mennyt, huomattiin muurienkin monin paikoin vioittuneen. Pahinta jälkeä oli tehnyt eräs iso tykki linnoituksen eteläpuolella. Se oli siinä määrin särkenyt muuria, että oli helppo käsittää suurimman osan muuria luhistuvan parissa päivässä, jos pommitus vielä jatkuu. Aukkoja ei käynyt enää tukkiminen, ja priori Kordecki katseli huolestuneena hävitystä.

Maanantaina alkoi pommitus uudelleen, ja suuret tykit jatkoivat hävitystyötään. Mutta ruotsalaisillakin oli monenlaisia vastoinkäymisiä. Illalla sai surmansa Müllerin sisarenpoika, jota kenraali rakasti kuin omaa lastaan ja jolle hän oli aikonut jättää perinnöksi nimensä, sotamaineensa ja omaisuutensa. Mutta tämä vain yhä enemmän raivostutti vanhaa kenraalia.

Eteläinen muuri oli jo niin puhkottu, että yöllä ryhdyttiin valmistelemaan väkirynnäkköä. Jotta jalkaväki voisi turvallisemmin lähestyä, käski Müller rakentaa yön pimeydessä joukon pieniä valleja aina kallion juurelle asti. Mutta yö olikin valoisa, ja lumen hohde kavalsi vihollisen toimet. Luostarin tykit hajoittivat työntekijäin joukon.

Päivän sarastaessa huomasi Czarniecki, että piirityskone oli saatu asetetuksi aivan muurin luo. Luostarin tykit särkivät sen helposti, ja samalla sai surmansa niin suuri määrä miehiä, että päivää olisi voitu nimittää voiton päiväksi luostarille, jos ei suuri tykki olisi yhä jatkanut tuhoisaa toimintaansa.

Seuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit pitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita eikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien luo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei Czarniecki hänet syrjään ja sanoi:

— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin yhden päivän.

— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä välin me jotenkuten korjaamme vauriot.

— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se jatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.

— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka menettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon helvetin lohikäärmeen vaikenemaan.

Samassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien viereen.

— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen askelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on kysymys?

— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään hyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt… Olen jo käskenyt manaamaan pahoja henkiä.

— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on alkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs tuuma on noussut mieleeni… Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä… Mutta menkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.

Kohta he istuivat honkaisen pöydän ääressä priorin köyhässä kammiossa. Isä Kordecki ja Czarniecki katselivat tutkivasti Babiniczin nuorekkaita kasvoja. Tämä lausui:

— Tässä ei uloshyökkäys auta ollenkaan. He huomaavat meidät ja karkoittavat pois. Tässä on yhden miehen tehtävä se, mitä on tehtävissä.

— Yhden miehen on mentävä ja särettävä tuo tykki ruudilla. Sen voi tehdä tämmöisen pimeyden vallitessa. Parasta olisi mennä valepuvussa. Meillä on takkeja, jotka muistuttavat ruotsalaisten pukuja. Jos ei ole muuta neuvoa, niin hiipiköön ruotsalaisten keskuuteen. Jos taas sillä puolen vallia, mistä tuon tykin kita ammottaa, ei ole miehiä, niin sitä parempi.

— Tarvitsee vain panna tykin suuhun pussi ruutia, josta riippuu rihma, ja sytyttää se rihma. Kun ruuti räjähtää, niin tykki menee helv… tahdoin sanoa menee kappaleiksi.

— Minusta tuuma näyttää mahdottomalta, — sanoi isä Kordecki. — Kuka ensiksikin ottaa sen tehdäkseen?

— Eräs huimapää, — sanoi Andrzej, — mutta päättäväinen mies, nimeltä
Babinicz.

— Miksikä ei, kunnioitettu isä! Olenhan teille ripissä tunnustanut kaikki kolttoseni, ja niitten joukossa oli pahempiakin kuin mitä nyt suunnittelen. Kuinka voitte epäilläkään, että minä en sitä tekisi? Ettekö tunne minua?

— Siinä on sankari, siinä on miesten mies, totisesti! — huudahti
Czarniecki.

— Osoittakaa toinen remedium, niin en mene! — sanoi Kmicic. — Mutta minusta tuntuu, että voin saada jotakin toimeen. Muistakaa sekin, että minä puhun saksaa niin sujuvasti kuin olisin ollut kauppiaana Danzigissa. Se merkitsee paljon, ja jos minulla on valepuku, niin heidän ei ole helppo huomata, että en ole heidän väkeään. Luulen, että siellä ei kukaan seiso tykin suun edessä ja että saan tekoni suoritetuksi ennenkuin he huomaavatkaan.

— On yksi mahdollisuus sadasta selviytyä hengissä tuommoisesta yrityksestä, — sanoi Czarniecki, — mutta audaces fortuna juvat!

— Olen ollut vaarallisemmissakin hommissa, — sanoi Kmicic, — ja luulen tästäkin selviytyväni, sillä minulla on yleensä hyvä onni. Mutta, rakastettu isä, miten suuri onkaan erotus! Ennen menin vaaraan vain turhamaisuudesta, tyhjästä kunnianhimosta, mutta nyt Pyhän Neitsyen takia. Jos menettäisinkin henkeni, jota en luule, niin voiko kuolla kunniakkaammin kuin tämmöisessä toimessa? Isä Kordecki oli kauan vaiti ja lausui lopuksi:

— Minä estäisin lähtösi pyynnöilläni ja taivuttamalla mieltäsi, jos sinä tavoittelisit vain omaa kunniaasi. Mutta sinä olet oikeassa siinä, että nyt on kysymys Pyhästä Neitsyestä, tästä pyhästä paikasta ja koko maasta. Ja tulitpa onnellisesti takaisin, poikani, tahi uhrasitpa henkesi, niin saavutat kunnian, onnen ja autuuden. Vastoin sydämeni ääntä sanon siis: mene, minä en pidätä sinua!… Rukouksemme ja Jumalan suojelus sinua seuraavat.

— Tule takaisin, sinä Jumalan soturi, tule onnellisesti takaisin, sillä me rakastamme sinua suuresti! Pyhä Rafael ohjatkoon askeleitasi, lapseni, rakas poikani!

— Niinpä ryhdyn heti valmistuksiin! — sanoi Andrzej iloisesti syleillen pappia. — Pukeudun ruotsalaiseen tapaan nahkahaarniskaan ja otan jalkaani pitkävartiset saappaat sekä pistän mukaani pussin ruutia. Mutta pahojen henkien manaus te, kunnioitettu isä, siirtäkää hieman tuonnemmaksi, sillä joskin pimeys hyödyttää ruotsalaisia, niin se on hyödyksi minullekin.

— Kuinkas muuten! Ilman sitä en lähtisi, sillä silloin pääsisi piru kimppuuni.

Czarniecki poistui kammiosta, ja Kmicic polvistui papin eteen tunnustamaan syntejään. Sitten hän iloisena kuin lintu lähti suorittamaan matkavalmistuksia.

Paria tuntia myöhemmin, keskellä yötä, hän kolkutti uudelleen priorin kammion ovea. Myös Czarniecki oli siellä häntä odottamassa.

Tämä ja priori tuskin tunsivat Kmiciciä, siinä määrin tämä oli muuttunut ruotsalaisen näköiseksi. Viikset hän oli kiertänyt pystyyn, niin että niiden terävät päät lähentelivät silmiä, hattu oli kallellaan, ja hän oli kuin ilmetty ylhäinen ruotsalainen upseeri.

— Totisesti, käsi tarttuu pakostakin miekkaan, kun hän ilmestyy näkyviin! — sanoi Czarniecki.

— Ottakaa pois kynttilä! — huudahti Kmicic. — Näytän teille jotakin!…

Kun isä Kordecki kiireesti oli siirtänyt pois kynttilän, niin Kmicic pani pöydälle pitkulaisen, miehen käsivarren paksuisen pussin, joka oli valmistettu tervatusta kankaasta ja täytetty ruudilla. Toisessa päässä riippui pitkä nuora, jonka pinnalla oli tulikiveä.

— Kas niin! — sanoi hän. — Kun työnnän tämän sen ison tykin kitaan ja sytytän langan, niin tykki räjähtää rikki!

— Itse Lucifer räjähtäisi! — huudahti Czarniecki. Mutta sitten hän muisti, että pahan hengen nimeä ei pitäisi mainita, ja pani käden suunsa eteen.

— Siinä onkin koko yrityksen periculum, sillä minun on iskettävä tulta. Minulla on piikivi ja tulukset kunnossa, mutta tulen iskeminen synnyttää ääntä ja voi tulla huomatuksi. Lanka luullakseni ei sammu, ja tuskin he sitä huomaavatkaan ajoissa, mutta he saattavat ajaa minua takaa enkä minä voi paeta suoraan luostariin.

— Koska räjähdys tappaisi minut. Heti kun lanka syttyy, on minun juostava syrjään minkä käpälät kestää ja noin puolen sadan askelen päässä heittäydyttävä maahan jonkin vallin suojaan. Vasta räjähdyksen jälkeen voin lähteä pyrkimään luostaria kohti.

— Jumalani, miten paljon vaaroja! — huokasi priori luoden silmänsä taivasta kohti.

— Rakas isä, olen niin varma paluustani, että minun ei edes ole ikävä erota teistä. Voikaa hyvin ja rukoilkaa Jumalalta menestystä yritykselleni. Saattakaa vain minua portille.

He lähtivät menemään. Innoissaan Kmicic kulki niin kovasti, että priori jäi jonkin verran jäljelle. Kun isä Kordecki saapui portille, oli Czarniecki siellä yksin.

— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut tämän skapulariumin hänen kaulaansa.

He olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia ei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:

— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen jaloissaan.

He kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina lakkasivat kuulumasta.

— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin minusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen puolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen aikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on Neitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa… Suokoon Jumala hänelle menestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.

— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa öisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen joukon vihollisia.

— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä omien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän helposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa… Uh!

Czamiecki äyhkäisi ja veti syvään henkeä, sillä jännitys ja levottomuus saivat hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin, ja hänestä tuntui, kuin hän tukehtuisi.

— Minä annoin luvan. Jumalalle on kaikki mahdollista, sekin että
Babinicz tulee onnellisesti takaisin! — vastasi priori Kordecki.

Kaikki kolme polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Mutta rauhattomuus vallitsi kahden sotilaan mielessä. Kului neljännestunti, sitten puoli tuntia, sitten tunti, pitkä kuin iankaikkisuus.

Äkkiä näkyi kaukana mahtava tulipatsas, ja muureja, kirkkoa ja luostaria tärisytti niin kova jyrähdys kuin taivaan kaikki ukkoset olisivat iskeneet maahan.

Uusi räjähdys esti hänen äänensä kuulumasta. Priori Kordecki lankesi polvilleen ja huusi kädet ojennettuina taivasta kohti:

Muureilla syntyi liikettä. Sotamiehet tarttuivat aseihin tietämättä mitä oli tekeillä. Munkit juoksivat ulos kammioistaan. Naisetkin nousivat vuoteiltaan. Kysymykset ja vastaukset risteilivät kuin salamat:

— Babinicz! Babinicz! Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! Nyt se ei voi meitä vahingoittaa!

Hämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille valleille ilmestyi tulta.

Tulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne tänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot kaikuivat.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Miten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa suunnitelmansa?

Kun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin varmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista, sillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista hän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja kuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen kallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti esille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.

Näin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan edessään.

— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät varovaisiksi, — ajatteli hän.

Hän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut nähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen, sillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.

— Se valli on paljon kauempana… suuntani on siis oikea! — ajatteli hän itsekseen.

Hän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä ei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli mahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi voivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.

Kmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies. Aikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta iloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus piiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille. Hän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller kiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä ajatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.

Kuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei mitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että hän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka menee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen miehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.

Hänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen Kulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi kaivaten heitä.

— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä yönä rikotuksi kuusi tykkiä!

Hetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen eteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen sydämessään, ja hän tuli liikutetuksi… Kunpa tuo tyttö nyt näkisi hänet… se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin luulee hänen palvelevan ruotsalaisia… Mitä mahtaa Oleńka ajatella kuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee: »Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä muut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!… Semmoinen on tuo Kmicic!»

— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi tyytyväisyys itseensä.

Näistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä oli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi hiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli tavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli peittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän kumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla lähellä.

Tuskin hän oli ennättänyt ajatella näin, kun hänen edessään kuului tahdikkaita askelia, ja muutamat äänet eri välimatkojen päässä kysyivät:

Andrzej pysähtyi ja seisoi liikkumatta. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan.

Hän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt hän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti hänen askeleitaan kuulumasta.

Niin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten jäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen vallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.

Sillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin taivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso tykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän edessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin sen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.

Saattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan yläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison tykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.

Patterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona valmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet saatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä, ylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.

Onneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne oli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli suojailma.

Havaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa ylös pyrkien tykkiä kohti.

Neljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään tykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen harvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että hän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.

— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se tartu kurkkuun!

Näin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin suusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli suoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.

Viimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen päänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:

— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen tänne ja isken tulta löytääkseni sen.

— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä silloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.

— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä omansakin. Sitä parempi!

Samassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit kohosivat nopeasti ylöspäin.

Oli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti kaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä, jonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti uteliaisuus vaaran tunteen.

Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon ylempänä kuin äsken..

Hän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen ja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja rautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten hänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia räjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat ruutilaatikot räjähtämään.

Eikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja ja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein puolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko esikuntansa kanssa.

Hämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali kuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että joku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään syyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa makaavan Kmicicin.

Havaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä tilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei entiselleen.

Müller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydän
ääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz,
Sadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek,
Kaliński ja Kuklinowski.

Viimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan, hänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät. Odottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:

— Minä tunnen tuon linnun… Hän on luostarin miehistöä ja nimeltään
Babinicz!

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja väsyneet, mutta katse oli uhmaileva ja ilme tyyni.

Kmicic kertoi sen lyhyesti salaamatta mitään. Upseerit katselivat toisiaan hämmästyneinä.

— Kreivi Weyhard, — kysyi hän, — luuletteko yhä, että me saamme valloitetuksi tuon linnoituksen, jossa on tuommoisia puolustajia?… Mitä arvelette? Antautuvatko he?

— Linnoituksessa on monta muuta, jotka ovat valmiit tämmöisiin tekoihin. Ette tiedä päivää ettekä hetkeä!

— Minullakin on enemmän kuin yksi hirttonuora leirissäni! — vastasi
Müller.

— Me tiedämme sen. Mutta Jasna Góraa ette saa valtaanne niin kauan kuin siellä on yksikään mies hengissä!

Andrzej ajatteli, että sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja nyt kuoleman kynnyksellä hänen ei enää tarvinnut salata todellista nimeään. Ihmiset unhottavat siihen liittyneet rikokset ja synnit, kunnia ja marttyyrin loiste on sitä ympäröivä.

— Nimeni ei ole Babinicz! — sanoi hän ylpeästi. — Nimeni on Andrzej
Kmicic. Olen ollut oman joukkoni everstinä liettualaisessa armeijassa.

Tuskin oli Kuklinowski tämän kuullut, kun hän hypähti pystyyn silmät ja suu selällään, heilutteli käsiään ja huusi lopulta:

— Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Nyt heti! Nyt heti!

Muutkin puolalaiset upseerit alkoivat pitää ääntä, ja ruotsalaiset olivat siitä ihmeissään, sillä heille ei nimi Kmicic ilmaissut mitään. Mutta he huomasivat kohta, että hän oli enemmän kuin tavallinen soturi, kun Zbrozek nousi paikaltaan, meni vangin luo ja sanoi:

— Herra eversti! Nykyisessä asemassanne en voi teitä auttaa, mutta pyydän saada puristaa kättänne!

— En anna kättäni pettureille, jotka taistelevat isänmaatansa vastaan! — sanoi hän.

Kaliński, joka oli aivan hänen takanaan, hätkähti niinikään. Ruotsalaiset upseerit kokoontuivat heidän ympärilleen ja kyselivät, mikä oli miehiään tuo Kmicic, jonka nimi oli tehnyt niin suuren vaikutuksen.

Sillävälin oli Kuklinowski vienyt Müllerin viereiseen huoneeseen ikkunan luo ja puhui:

— Teidän ylhäisyytenne! Teille ei sano mitään tuo nimi Kmicic, mutta hän on etevin soturi koko valtakunnassa. Kaikki ovat hänestä kuulleet, kaikki tuntevat tämän nimen. Hän palveli Radziwillia ja ruotsalaisia, mutta näkyy nyt siirtyneen Jan Kasimirin puolelle. Ei ole muita hänen veroisiaan sotureita kuin minä. Hän vain eikä kukaan muu saattoi ryhtyä yksinään räjähdyttämään tuota tykkiä. Jo yksistään tuosta teosta hänet tuntee. Hän tuotti Chowańskille niin suuria tappioita, että hänen päästään luvattiin palkinto. Hän Szklowin tappion jälkeen kävi omin päin sotaa parin kolmen, sadan miehen kanssa, kunnes muut taas tyyntyivät ja alkoivat myös ahdistaa vihollista. Hän on vaarallisin mies koko maassa…

— Miksi te minulle laulatte hänen ylistystään? — keskeytti Müller. —
Että hän on vaarallinen, sen tiedän omasta kokemuksestani.

— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa uljuutta ja rohkeutta… Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua… Ammutan hänet vielä tänään.

— Teidän ylhäisyytenne!… Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan suurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että tämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja Kalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin puolelle.

— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahti
Müller.

— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee tunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista, niin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän ylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia… Hetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.

— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää henkensä? Sehän on mahdotonta!

— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi hänet minulle.

— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä teillä on häntä vastaan?

— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut lähettiläänä luostariin.

— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään meidän puolellemme… Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei kukaan elämässä ole minua niin loukannut.

— Parempi on olla siitä puhumatta!… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan… Ah, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja joka maksoi minulle sillä tavoin… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin kyllä neuvot… Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.

Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.

Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa menetellä niinkuin haluaa.

Syntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman halveksivasti:

Kuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui äkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa ennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:

— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä löytää minut!

— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meni
Kmicicin luo.

— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman väsähtänyt, tarvitset hoitelemista… Minä sinua vaalin…

Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.

Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä, ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.

Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.

— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa tervaa!

Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.

— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.

Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.

— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.

Nuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän korkeudelle.

— No, Kmicic?… Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa, ainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa Kuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa… Se olikin oikein, sillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua. No, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja saat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi…

— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui sisälle.

— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti paikalla puheilleen!

— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on kysymys?

— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä vain hevosen kaviot kestivät.

— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin, ja sitten puhelemme taas!

Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.

— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille
Müllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.

— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä, — katsellaksemme kummaa, sillä semmoista…

Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan.
Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.

Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli tuntunut tutulta:

— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta asti olemme odottaneet tilaisuutta!

Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin änkytetyksi:

— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa, teidän armonne!… Pian!

— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?

— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:

— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!

Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset liekit valaisivat.

Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan tätä päällikköä.

Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui. Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.

— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?

— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella, sillä joku olisi huutanut.

— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan.
Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden
kimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!…
Onko teillä kellään pistolia?

— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen päälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa hänen suuhunsa.

— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että tutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä…

— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on teidän!

— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun ovelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on kieltänyt päästämästä.

Kuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui seinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen kuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.

— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui äkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:

Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat seuraavan keskustelun:

— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut hulluksi?… Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen luokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut käynytkään!… Mitä tämä on?

— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän armonne lähdettyä… Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja odottaa parhaillaan.

Ovi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista kouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja Damian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan, painoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja tukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.

Silloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla ja sanoi:

— Ahaa, se on herra Kuklinowski!… Nyt on minulla jotakin puhuttavaa sinulle!

Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin pelkoa.

Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.

Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat sidottuina.

Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata häntä.

— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai
Kuklinowski?

— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi… Sinun ruotsalainen kenraalisi on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut kärventää… Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa, tarjouduit hänelle toveriksi… Sinä varas, sinä iljetys, verikoira, kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle…

Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi riiheen.

Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä, jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja. Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.

Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja kulmakarvansa ja sanoi sitten:

— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä. Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.

Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia, sillä kohta alkoi päivä sarastaa.

Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu, että kipu ei hänestä ollut mitään.

Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut äänekkääksi riidaksi.

— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!

— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli kaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette unhottaneet sormukset?… Valehtelette hävyttömästi!

— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne! Semmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt teitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!

— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen luokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.

— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona… Jonkun yksityisen ruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.

— Niin… kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.

— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan erillään toisista, niin me… tuota noin… me hänet…

— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän siitä?

— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja… Hän tiesi asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä… Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi… Senkin rosvo, nylki köyhiä ihmisiä… Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne, sillä teidän armonne on toista maata… Teidän armonne antaa vielä omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän työstämme, meidän vaivannäöstämme… Hiisi hänet vieköön!

— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi
Kmicic. — En odottanut semmoista teiltä.

Kaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi ruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä tuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa luostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti nyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Jättiläistykin menetys teki Mülleriin todellakin musertavan vaikutuksen, koska hänen kaikki toiveensa juuri perustuivat tuohon tykkiin. Jalkaväki oli jo valmis väkirynnäkköön, portaat ja risukimput olivat jo varatut, mutta nyt täytyi luopua koko väkirynnäköstä.

Yritys räjähdyttää luostari ilmaan maanalaisten ruutihautojen avulla epäonnistui kokonaan. Tottuneet kaivantojen laittajat, joita oli tuotu Olkuszista, kohtasivat luostaria lähestyessään kovan kallion ja joutuivat kaikista varokeinoista huolimatta luostarin tarkan tykkitulen uhreiksi. Mieliala sotajoukossa lamautui päivä päivältä yhä enemmän ja yhä vakuutetumpia oltiin siitä, että luostaria oli mahdoton valloittaa.

Viimein alkoi itse Müllerkin olla yhä vähemmän toivehikas, ja kolubriinin menettäminen saattoi hänet aivan epätoivoon. Hänet valtasi täydellisen voimattomuuden tunne. Seuraavana päivänä pidettiin sotaneuvottelu. Müllerin tarkoituksena oli vain antaa upseereille tilaisuus kehoittaa häntä luopumaan koko piirityksestä.

Kokoonnuttiin synkkinä ja alakuloisina. Ei kenenkään silmistä näkynyt toivoa eikä taisteluintoa. Äänettöminä istuuduttiin pöydän ympärille suuressa, kylmässä huoneessa, jossa hengitys muuttui höyryksi, ja kasvot sen sisällä olivat kuin sumussa. Puolalaiset päälliköt olivat poissa kokouksesta. Ei kukaan puhunut, sillä ei kukaan tahtonut ensimmäisenä esittää sitä, mikä kuitenkin oli ainoa mahdollisuus. Kaikki odottivat, mitä Müller sanoisi. Tämä antoi tuoda pöytään lämmitettyä viiniä toivoen siten saavansa puheen luistamaan.

Puhe alkoikin kohta luistaa. Ei kukaan vieläkään tahtonut ensimmäisenä ehdottaa piirityksestä luopumista, mutta sen sijaan tuotiin esille kaikki kauna ja katkeruus, joka täytti mielet. Äkäisiä syytöksiä tehtiin Wrzeszczowiczia vastaan, ja Hessenin prinssi pisteli väliin kärkeviä huomautuksiaan. Sadowski lausui haikailematta ajatuksensa Wrzeszczowiczin uusimmasta suunnitelmasta, joka oli se, että oli levitettävä huhu, että kaivantojen laittajat olivat löytäneet maanalaisen käytävän, joka johti kirkon alle.

— Kun tämä huhu leviää, — sanoi Wrzeszczowicz, — niin puolalaisetkin rukoilevat munkkeja antautumaan, jotta tämä taikauskon tyyssija säilyisi paikallaan.

— Jumaliste, tuohan on tarkalleen kuin juttu Troijan piirityksestä, mutta hän luulee keksineensä jotakin vallan uutta! — sanoi Sadowski.

Mutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli eräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan pelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka olivat halunneet taistella viimeiseen asti.

— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński tahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he tuon käytävän olemassaoloa?

— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. —
Mutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.

— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos ikkunasta.

Kohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui, tahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen mielenliikutukseensa hän huudahti:

— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä olen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.

Upseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:

— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan yliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu, Kmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen maineensa tunnetaan koko maassa… Mutta tämmöistä ei ole ihminen voinut tehdä, sen on tehnyt piru… Hän on vapautunut siteistään, tappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.

— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me emme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on miehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.

Müller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein nosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.

— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä ihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua ja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla vihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!

Zbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui häneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.

Syntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat siitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin kauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui miekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.

Mutta samassa upseerit näkivät ikkunasta, että piha oli täynnä puolalaisia ratsumiehiä. Luultavasti nekin olivat tulleet tuomaan tietoa Kuklinowskin kuolemasta. Jos nyt olisi syntynyt kahakka, olisivat ne aivan varmasti asettuneet Zbrozekin puolelle. Müllerkin näki ne, ja vaikka hän oli kalpea kiukusta, niin hän kuitenkin hillitsi itsensä eikä ollut huomaavinaan, että Zbrozekin esiintymisessä oli uhmailua, vaan sanoi äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan luonnolliselta:

— Kertokaa meille asia yksityiskohtaisesti! Zbrozek seisoi vielä jonkin aikaa laajentunein sieraimin, mutta hänkin hillitsi mielensä, ja sitäpaitsi hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle, kun äsken saapuneet toverit myös tulivat sisälle.

— Antakaa herra Zbrozekin puhua, koska hän ensimmäisenä toi uutisen! — huusi Müller.

— Herroille on tunnettua, että viime neuvottelussa vaadin Kuklinowskin kaksintaisteluun. Olin Kmicicin ihailija, se on totta, mutta täytyyhän teidänkin, jotka olette hänen vihollisiaan, myöntää, ettei kuka tahansa kykene suorittamaan sellaista tekoa kuin tuo tykin räjähdyttäminen oli. Miehuutta on kunnioitettava vihollisessakin, ja siksi ojensin hänelle käteni, mutta hän ei antanut minulle omaansa, vaan nimitti minua petturiksi. Senvuoksi ajattelin: tehköön Kuklinowski hänelle mitä tahtoo… Tahdoin vain sitä, että jos Kuklinowski menettelisi vastoin ritarillisuuden vaatimuksia, niin tuosta teosta ei häpeä lankeaisi kaikkien puolalaisten ja niiden joukossa minunkin päälle. Senvuoksi tahdoin joka tapauksessa taistella Kuklinowskin kanssa, ja varhain tänä aamuna minä kahden toverini kanssa lähdin Kuklinowskin leiriin. Hän ei ollut siellä. Sanottiin, että hän ei ollut palannut koko yönä, mutta ei oltu levottomia, koska luultiin hänen jääneen teidän ylhäisyytenne luokse. Eräältä sotamieheltä sain sitten tietää, että hän oli yöllä vienyt Kmicicin erääseen riiheen, jossa aikoi hänet paistaa elävänä. Menen riihen luo, ovet ovat auki. Astun sisälle ja näen alastoman ruumiin riippuvan orressa… Ajattelin, että se oli Kmicic, mutta kun silmäni tottuivat pimeään, huomasin, että ruumis oli laiha ja luiseva, kun taas Kmicic oli kuin Herkules… Ihmettelin, miten hän oli voinut niin kutistua yhdessä yössä… Menin lähemmäksi — se oli Kuklinowski!

— Niin! Tein ristinmerkin, sillä luulin, että tämä oli lumousta. Vasta kun näin kolmen sotamiehen ruumiit, valkeni minulle asian oikea laita. Tuo hirveä mies oli ne tappanut, ripustanut tämän orteen, kärventänyt pahasti ja sitten poistunut.

Kaikki epäluulo Zbrozekia kohtaan katosi Müllerin mielestä. Mutta itse tapaus saattoi hänet ymmälle ja synnytti hänessä epämääräistä levottomuutta. Hän näki ympärilleen kasaantuneina vaaroja, tahi oikeastaan niiden uhkaavia varjoja, eikä tietänyt, kuinka niitä vastaan oli taisteltava. Hän tunsi, että häntä ympäröi jonkinmoinen vastoinkäymisten ketju. Sen ensimmäiset renkaat olivat hänen silmiensä edessä, mutta seuraavat tulevaisuuden pimeän peitossa. Hänet valtasi semmoinen tunne, kuin hän olisi luhistumaisillaan olevassa talossa, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä sortua hänen päälleen.

— Kautta Jumalan! — sanoi hän. — Kun eilen näin Kmicicin, tuntui minusta, että olin hänet jossakin tavannut. Olen varmasti ollut jossakin hänen kanssaan tekemisissä, mutta missä?… missä?

— Mitä se meitä auttaa? — sanoi Müller. — Jos muistattekin, herra kreivi, niin ette sillä laita tykkiä eheäksi ettekä herätä kuolleista Kuklinowskia!

Hevoset tuotiin esille ja lähdettiin matkaan kenraali etunenässä. Kun he lähestyivät riihtä, näkivät he kymmenkunta puolalaista ratsumiestä rakennuksen luona tiellä ja kedolla.

— Varmaankin Kuklinowskin miehiä. Zbrozek alkoi viitata yhtä ratsastajista luokseen:

— Ovat menneet tiehensä. Sanoivat, että eivät tahdo enää sotia Jasna
Góraa vastaan.

— Mitä hän sanoo? — kysyi Müller. Zbrozek käänsi kenraalille sotamiehen sanat.

— Ei sitä kukaan tiedä,-vastasi sotamies. Muutamat menivät Sleesiaan. Toiset sanoivat tahtovansa palvella Kmiciciä, sillä toista semmoista päällikköä ei ole puolalaisten eikä ruotsalaisten joukossa.

Kun Zbrozek käänsi Müllerille nämäkin sotamiehen sanat, vaipui kenraali ajatuksiinsa. Sellaiset miehet kuin Kuklinowskin olivat todellakin valmiit empimättä siirtymään Kmicicin johtoon. Mutta silloin he saattoivat olla uhkana, jollei juuri Müllerin armeijalle, niin ainakin kuormastolle ja kulkuyhteydelle.

Samaan suuntaan lienee ajatellut myös Zbrozek, sillä hän sanoi aivan kuin vastaukseksi noihin Müllerin ajatuksiin:

— Varmaa on, että myrsky on nousemassa koko valtakunnassa. Kun tuommoinen Kmicic vain huudahtaa, niin sadat ja tuhannet kerääntyvät hänen ympärilleen, varsinkin sen jälkeen, mitä hän nyt on tehnyt.

— Teidän ylhäisyytenne muistanee, että tämä mies saattoi Chowańskin epätoivoon, ja Chowańskilla oli kuusi kertaa niin paljon miehiä kuin meillä. Ei yksikään kuorma tule meille, jos hän niin tahtoo, ja koska kaikki maatilat on ryöstetty, voi leirissä syntyä nälänhätä.

— Niin, sillä totta puhuen olemme saaneet tarpeeksemme tästä piirityksestä.

— Kysymys on vain: miten? Muuten linnoituksen valloittaminen olisi nyt yhtä suuri onnettomuus meille kuin piirityksestä luopuminen.

He olivat saapuneet riihen luo. Müller astui alas hevosen selästä, toiset upseerit tekivät samoin, ja kaikki menivät sisälle. Sotamiehet olivat jo ottaneet Kuklinowskin alas, asettaneet oljille ja peittäneet loimella. Kolmen sotamiehen ruumiit olivat hänen vieressään.

— Kuklinowskissa ei ole muita haavoja kuin palohaava kupeessa. Hän on joko paleltunut kuoliaaksi tahi tukehtunut, sillä hänellä on oma hattunsa suussaan.

Sotamies nosti loimen kulmaa. Näkyviin tulivat kauheat, siniset ja pöhöttyneet kasvot silmät pullollaan. Jäljellejääneet yksityiset viiksien karvat törröttivät kankeina ja hengityksestä huurteisina. Kasvot olivat niin kamalan näköiset, että Müller, vaikka olikin tottunut näkemään monenlaisia kauhuja, peräytyi ja huusi:

— Peittäkää hänet! Tämähän on kauheata! Synkkä äänettömyys vallitsi riihessä.

— Miksi me tänne tulimme? — kysyi Hessenin prinssi sylkäisten. — Nyt ei käy syönti koko päivänä.

Äkkiä Müller sai jonkinmoisen raivokohtauksen, joka lähenteli mielenvikaisuutta. Hänen kasvonsa tulivat sinisiksi, silmät mulkoilivat, ja hän kiristeli hampaitaan. Villi verenhimo valtasi hänet, ja hän tahtoi välttämättömästi kostaa jollekulle. Kääntyen Zbrozekin puoleen hän huudahti:

— Missä on se sotamies, joka tiesi Kuklinowskin olevan riihessä? Tuokaa hänet tänne! Hän on varmaankin osallinen rikokseen!

— En tiedä, onko se sotamies enää täällä! — vastasi Zbrozek. — Kaikki
Kuklinowskin miehet ovat menneet tiehensä.

Taaskin riippui aivan kuin hiuskarvasta, puhkeaisivatko ruotsalaisten ja puolalaisten kireät välit kahakaksi. Puolalaiset painautuivat lähemmäksi Zbrozekia ja kalisuttivat sapeleitaan.

Samassa kuului ulkoa melua, laukauksia ja kavioitten kapsetta. Riiheen syöksähti ruotsalainen ratsuväen upseeri.

— Kenraali! — huusi hän. — Luostarista on tehty hyökkäys ulos! Ruutihautaa laittavat louhijat on hakattu maahan! Yksi ratsuväkiosasto on ajettu pakoon!

— Minä tulen hulluksi! — huusi Müller repien tekotukkaansa. — Ratsujen selkään!

Hurjaa vauhtia lähdettiin heti luostaria kohti, niin että lumi sinkoili kavioista. Sata Sadowskin ratsumiestä yhtyi joukkoon ollakseen Müllerin apuna. Tiellä he näkivät hajoitetun ratsuväkiosaston miehiä epäjärjestyksessä pakenemassa. Niin olivat jo tähän saakka verrattomat ruotsalaiset sotilaat menettäneet miehuutensa! Olipa patteritkin jätetty oman onnensa nojaan, vaikka niitä ei uhannut mikään vaara. Muutamia pakolaisia pistivät upseerit ja ratsumiehet kuoliaiksi.

Kenraali joukkoineen saapui linnoituksen luo parahiksi nähdäkseen hyökkääjien palaavan onnellisesti takaisin luostariin. Heidän laulunsa, riemuhuutonsa ja naurunsa kuuluivat selvästi Müllerin korviin. Vieläpä jotkut yksityiset sotamiehet heristelivät verisiä sapeleitaan esikunnalle. Ruotsalaisen kenraalin vieressä olevat puolalaiset tunsivat Zamoyskin, joka oli hyökkäysjoukon johtajana ja nyt nähtyään esikunnan pysähtyi ja kumarsi sille kohteliaasti. Eipä kumma! Hän tunsi olevansa jo luostarin tykkien turvissa.

Pattereilta kohosi savua, ja viheltäen lensi kuulia upseerien joukkoon.
Muutamat ratsumiehet pitelivät kupeitaan, ja vaikerrusta kuului.

— Kenraali, takaisin! Henki on kysymyksessä! Müller oli kuin jähmettynyt, ei puhunut mitään ja antoi johtaa itsensä pois kuulasateesta. Tultuaan päämajaansa hän lukitsi huoneensa eikä ottanut koko päivänä ketään vastaan.

Silloin Wrzeszczowicz otti johdon käsiinsä ja alkoi erittäin tarmokkaasti valmistella väkirynnäkköä. Uusia valleja luotiin, sotamiehet olivat kallionlouhijain apuna ruutihautoja laittamassa. Kuumeinen toiminta vallitsi koko leirissä, uusi henki näytti syntyneen piirittäjiin.

Muutamia päiviä myöhemmin levisi ruotsalaisten leirissä ja erikoisesti puolalaisten keskuudessa huhu, että louhijat olivat löytäneet maanalaisen käytävän, joka johti aivan kirkon alle ja että riippui vain kenraalin omasta tahdosta, räjähdyttäisikö hän koko luostarin ilmaan.

Rajaton riemu valtasi pakkasen, nälän ja tuloksettoman työn näännyttämät sotamiehet.

Wrzeszczowicz oli läsnä kaikkialla, innostutti sotamiehiä, vahvisti sata kertaa päivässä todeksi uutisen maanalaisen käytävän löytymisestä ja pani toimeen kekkereitä.

Tuon riemun kaiku kuului lopulta luostariin asti. Salaman nopeudella levisi muureilla tieto, että miinoja oli jo valmiina luostarin räjähdyttämistä varten. Rohkeimmatkin masentuivat. Naiset ympäröivät itkien priorin asunnon, ojensivat hänen näyttäytyessään lapsia häntä kohti ja huusivat:

Tuo sankari munkin viitassa sai elää raskaampia ja katkerampia päiviä kuin koskaan ennen. Onneksi ruotsalaiset eivät ryhtyneet väkirynnäkköön, koska sillä juuri tahtoivat osoittaa piiritetyille, että eivät enää tarvitse kuulia eivätkä muita aseita, kun he kerran voivat saavuttaa tarkoituksen sytyttämällä vain sytytyslangan. Mutta siksipä pelko luostarissa yhä kasvoi, öisin olivat jotkut kuulevinaan ääntä maan alta ja arvelivat ruotsalaisten siellä liikuskelevan. Suuri osa veljeskuntaakin menetti rohkeutensa ja saapui isä Stradowskin johdolla taivuttamaan prioria ryhtymään neuvotteluihin vihollisen kanssa antautumisesta. Suuri osa aatelia ja sotilaita kannatti heitä. Isä Kordecki kehoitti pitkässä ja innokkaassa puheessa munkkeja ja aatelisia säilyttämään mielenmalttinsa. Puhe vaikuttikin. Taas palasi sydämiin toivo, ja munkit palasivat kirkkoon, sotamiehet muureille.

Lounaisella portilla törähti torvi. Kaikki kiiruhtivat katsomaan, mitä oli tekeillä.

Munkit kokoontuivat neuvottelusaliin. Kirje oli Wrzeszczowiczilta, ja siinä ilmoitettiin, että jos linnoitus ei antaudu huomiseen mennessä, niin se räjähdytetään ilmaan.

Mutta luostarissa-olijain mielet olivat rohkeat. Olipa jo alettu epäillä koko räjähdyttämisen mahdollisuuttakin.

— Jos niin on, niin kirjoittakaamme heille, että eivät suotta meitä säälisi, vaan räjähdyttäisivät!

Samaan aikaan sotamiehet, jotka olivat kokoontuneet kirjeen tuojan ympärille, naureskelivat tämän peloitteluille.

— Hyvä on! — sanoivat he. — Turhaa teidän onkin meitä säästää. Pikemmin vain menemme taivaaseen!

— Älkää kuluttako turhaan sanoja ja aikaa!… Ahdistaahan teitä puutekin, kun taas meillä, Jumalan kiitos, ei ole mitään hätää.

Näin meni myttyyn Wrzeszczowiczin viimeinenkin juoni. Kun vielä päivä oli kulunut, havaittiin, miten perusteettomia uhkailut olivat olleet, ja rauha palasi luostariin.

Joulu lähestyi. Vanha kerjäläisvaimo toi Müllerille isä Kordeckilta kirjeen, jossa pyydettiin aselepoa. Vahdit ja upseerit nauroivat ja pilkkasivat näin harvinaista lähettilästä, mutta kerjäläisvaimo vastasi: — Kukaan muu ei tahtonut lähteä, koska te kohtelette lähettiläitä kuin rosvot, mutta minä läksin leipäpalan tähden. Minulla ei ole enää pitkä aika elettävänä maan päällä, ja teitä minä en pelkää. Jos ette sitä usko, niin olenhan vallassanne.

Mutta hänelle ei tehty mitään pahaa, vieläpä Müller, tahtoen taas koettaa myönnytysten vaikutusta, suostui priorin pyyntöön.

Tuli joulun aatto. Hämärän tultua valaistiin koko luostari joulukynttilöillä. Oli tyyni ja kaunis, mutta kylmä ilta. Ruotsalaiset sotamiehet, jotka kylmästä kohmettuneina seisoivat valleilla, katselivat kaukaa luostarin tummille muureille, ja heidän mieleensä muistuivat lämpimät majat kotimaassa, vaimo, lapset ja kynttilöin koristetut kuuset, ja monesta rautaan puetusta rinnasta kohosi kaipauksen, murheen ja epätoivon huokaus.

Mutta luostarissa istuivat piiritetyt oljilla peitettyjen pöytien ääressä ja mursivat joululeipää. Ilo ja rauha säteili kaikkien kasvoista, sillä jokainen aavisti, olipa melkein varmakin, että koettelemusten aika pian on ohi.

— Huomenna taas aloitetaan pommitus, mutta se on viimeinen kerta, — sanoivat munkit ja sotilaat. — Kenet Jumala on määrännyt kaatumaan, hän olkoon kiitollinen, sillä joka jouluna kuolee uskon puolesta, sille ovat taivaan portit avoinna, ja hän tulee autuaaksi.

He toivottivat toisilleen menestystä, pitkää ikää tahi taivaallista kruunua, ja sellainen rauha täytti kaikki sydämet, kuin kaikki vaara jo olisi ohi.

Priorin vieressä oli yksi tuoli tyhjänä. Pöydällä tämän tuolin kohdalla oli nippu joululeipää, joka oli sidottu taivaansinisellä nauhalla.

Kun kaikki olivat istuutuneet pöytään, mutta kukaan ei käynyt tuolle tyhjälle paikalle, sanoi Zamoyski:

— Ei ketään varten, — vastasi priori, — vaan sen nuoren miehen muistoksi, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa ja jonka sielu nyt katsoo meitä iloiten siitä, että olemme säilyttäneet hänet kiitollisessa muistossa.

— Totisesti! — sanoi Zamoyski. — Hänellä on nyt parempi olo kuin meillä. Olemme hänelle kiitollisuuden velassa.

— Vähäisempiäkin urotöitä kuin hänen mainitaan aikakirjoissa. Jos Jumala antaa minun elää kauan ja joku minulta kysyy, kuka oli vanhan ajan sankarien veroinen soturi, niin vastaan: Babinicz.

— Olen jo kauan tietänyt hänen nimensä, mutta rippisalaisuutena. Mutta kun hän lähti vaaralliselle retkelleen, sanoi hän minulle: »Jos kuolen, niin saakoot tietää, kuka olen, jotta oikea maine jäisi nimelleni ja vanhat syntini olisivat pois pyyhityt.» Hän lähti ja jäi sille tielleen, ja siksi voin nyt ilmoittaa teille: hän oli Kmicic!

— Tuo kuuluisa Kmicic Liettuasta! — huudahti Czarniecki tarttuen päähänsä.

— Ah, nyt ymmärrän, kuinka hän saattoi ottaa suorittaakseen tuon tehtävän. Nyt ymmärrän, mistä johtui tuo rohkeus ja miehuus, jonka veroista ei ollut muissa! Kmicic, Kmicic! Tuo peloittava Kmicic, josta koko Liettua kertoo!

— Ja miten monta tykkiä hän heiltä turmelikaan! Entä kuka surmasi de
Fossin?

— Entä se iso tykki! Kenen ansio on, että emme pelkää huomista pommitusta?

— Muistelkoon jokainen kunnioittaen häntä ja ylistäköön kaikkialla hänen nimeään, jotta oikeus tapahtuisi! — sanoi priori Kordecki. — Suokoon Jumala hänelle iankaikkisen rauhan!

— Ja ikuinen valo loistakoon hänen ylitseen! — vastasivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta Czarniecki ei voinut rauhoittua, vaan hänen ajatuksensa palasivat yhä Kmiciciin.

— Vaikka hän oli vain tavallisena sotamiehenä, — sanoi hän, — niin hänessä oli jotakin, joka vaikutti, että johto heti siirtyi hänelle. Minua ihmetytti usein, että miehet vapaaehtoisesti tottelivat tuollaista poikaa. Totta puhuen hän oli päällikkö minun patterillani, ja minä itse tottelin häntä. Kunpa edes olisin tietänyt, että se oli Kmicic!

— Ihmetyttää minua kuitenkin, — sanoi Zamoyski, — että ruotsalaiset eivät ole ylpeillen ilmoittaneet hänen kuolemastaan.

— Antaisin hakata käden itseltäni, jos se palauttaisi hänet henkiin! — huudahti Czarniecki. — Että tuommoinen mies kuin Kmicic on antanut räjähdyttää itsensä ruudilla!

— Varmaa on, — sanoi Zamoyski, — että jos tuo kolubriini vielä olisi paikallaan patterilla, niin en näin iloisin mielin ajattelisi huomispäivää.

— Huomenna Jumala antaa meille uuden voiton! — sanoi isä Kordecki. —
Noakin arkki ei voi hukkua vedenpaisumukseen.

Näin he puhelivat, ja sitten palasivat taas munkit kirkkoon ja sotamiehet vartioimaan muureja ja portteja. Suurta valppautta ei kuitenkaan tarvittu. Myöskin ruotsalaisten leirissä vallitsi tyyni rauha, sillä heilläkin oli juhlista jaloin.

Oli ihmeen kaunis yö. Tähdet tuikkivat taivaalla vuoroin punertavina, vuoroin sinisinä. Kuun viheriä hohde valaisi lumikenttiä linnoituksen ja vihollisen leirin välillä. Oli niin tyyntä, että semmoista ei ollut koko piirityksen aikana ollut.

Keskiyön aikana ruotsalaiset sotamiehet kuulivat hiljaista urkujen hyminää, sitten yhtyivät siihen ihmisäänet, lopulta kaikki kirkon kellot. Iloa, lohdutusta ja suurta rauhaa henki näistä sävelistä, mutta ruotsalaisten sydämiä alkoi ahdistaa yhä suurempi alakuloisuus ja epäilys.

Zbrozekin ja Kalińskin sotamiehet menivät lupaa pyytämättä aivan luostarin muurien luokse. Heitä ei päästetty sisälle, koska pelättiin salajuonia, mutta heidän sallittiin olla muurien luona. Jotkut heistä polvistuivat lumeen, toiset nyökkäilivät surullisesti ja huokailivat tahi löivät rintoihinsa luvaten parannusta. Kaikki kuuntelivat hartaasti ja kyynelsilmin soittoa ja laulua.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan tukahdutti taas tykkien jyske kaikki muut äänet. Kaikki patterit savusivat, maa tärisi, kirkon katolle lensi kuten ennenkin pommeja, kuulia ja kranaatteja, putkiin kiinnitettyjä tulisoihtuja, joista tippui sulavaa tinaa, ja putkettomia tulisoihtuja, rautakappaleita ja palavia tappuroita. Ei koskaan vielä oltu ammuttu noin taukoamatta, ei koskaan ollut semmoinen rauta- ja tuliaalto pyyhkeillyt luostaria. Mutta ruotsalaisten tykkien joukosta puuttui tuo kolubriini, joka yksinään kykeni tuottamaan niin suuria vaurioita, että väkirynnäkkö olisi ollut mahdollinen.

Muuten piiritetyt jo olivat niin tottuneet tähän kaikkeen, että jokainen tarkoin tiesi tehtävänsä ja puolustus sujui ilman komennuksia. laukauksiin vastattiin laukauksilla, jotka yleensä olivat vielä paremmin tähdättyjä.

Illemmalla lähti Müller katsomaan auringon viimeisten säteitten valossa pommituksen tuloksia, ja hänen katseensa sattui kirkon torniin, joka seisoi rauhallisena, taustanaan sininen taivas.

— Tämä luostari seisoo iankaikkisesta iankaikkiseen! — huudahti hän kiivaasti.

Illalla kokoontuivat upseerit kenraalin päämajaan neuvotteluun tavallista synkempinä. Müller aloitti keskustelun.

— Tämänpäiväinen pommitus, — sanoi hän, — ei ole tuottanut mitään tuloksia. Ruutimme alkaa loppua, miehistö on sulanut puoleen alkuperäisestä, ja jäljelläolevatkin ovat haluttomia eivätkä usko voittoon. Ruokavarastoja meillä ei ole, emmekä voi toivoa saavamme apujoukkoja.

— Ja luostari seisoo yhtä vakavasti paikallaan kuin ensimmäisenä piirityspäivänä! - lisäsi Sadowski.

— Olen saanut käskyn, — sanoi kenraali, — että joko selvittäisin nopeasti loppuun tämän asian tahi vetäytyisin pois ja menisin Preussiin.

Müller naurahti katkonaisesti ja käheästi aivan kuin olisi kiristellyt hampaitaan.

— Herra Wrzeszczowicz tahtoo opettaa meitä herättämään kuolleita! — sanoi hän.

— Ja tuo luostari seisoo yhä tuolla?… tuo Jasna Góra, tuo kanakoppi?… Eikä minun ole onnistunut sitä valloittaa?… Ja mekö peräydymme? Näenkö minä unta?

— Tuo luostari seisoo yhä, — toisti Hessenin prinssi, — ja meidän on pakko peräytyä… voitettuina!…

Syntyi jonkin aikaa kestävä äänettömyys. Näytti siltä, kuin kenraali ja upseerit olisivat tunteneet jonkinmoista hurjaa nautintoa ajatellessaan omaa nöyryytystään ja häpeäänsä.

— Usein on tapahtunut, että piiritetty linnoitus on maksanut lunnaita piirittäjille, ja nämä ovat poistuneet voittajina, sillä se, joka maksaa, tunnustaa siten itsensä voitetuksi.

Upseerit, jotka alussa olivat kuunnelleet puhujaa välinpitämättöminä ja ylimielisinä, alkoivat nyt kuunnella tarkemmin.

— Antaa luostarin maksaa meille jonkinmoiset lunnaat, — jatkoi Wrzeszczowicz. — Silloin ei sanota, että emme voineet sitä valloittaa, vaan sanotaan, että emme tahtoneet.

— Takaan sen päälläni, — sanoi Weyhard, — ja enemmälläkin: sotilaskunniallani!

— Se ei ole mahdotonta, — sanoi äkkiä Sadowski. — Olemme saaneet kylliksemme tästä piirityksestä, mutta niin on heidänkin laitansa. Mitä teidän ylhäisyytenne tästä ajattelee?

— Monta raskasta hetkeä, raskaampaa kuin koskaan elämässäni, on minulle tuottanut teidän neuvojenne seuraaminen, herra kreivi, mutta tästä viimeisestä olen teille kiitollinen.

Kaikki huokasivat helpotuksesta. Todellakaan ei enää voinut olla kysymystä muusta kuin kunnian pelastamisesta.

Seuraavana päivänä kokoontuivat upseerit miehissä kuulemaan priori Kordeckin vastausta Müllerin kirjeeseen, jossa esitettiin lunnaitten maksamista ja joka oli lähetetty varhain aamulla.

Saatiin odottaa kauan. Müller koetti olla iloisen näköinen, mutta hänen iloisuutensa vaikutti teennäiseltä. Ei yksikään upseereista voinut istua paikallaan. Kaikkien sydämet löivät rauhattomasti.

Hessenin prinssi ja Sadowski seisoivat ikkunan luona ja keskustelivat matalalla äänellä.

— Kaikki puhuu suostumisen puolesta. Kenpä ei haluaisi vapautua tämmöisestä kauheasta vaarasta muutaman tuhannen taalerin hinnasta, etenkin kun munkeilla ei ole tahi ainakaan ei pitäisi olla maallisen kunnian himoa eikä sotilaallisia kunniakäsityksiä. Pelkään vain kenraalin pyytäneen liikaa.

— Neljäkymmentätuhatta taaleria munkeilta ja kaksikymmentätuhatta aatelisilta! No, pahimmassa tapauksessa he tinkivät.

— Suostukaamme, Jumalan tähden suostukaamme! Jos tietäisin heidän olevan rahan puutteessa, niin tarjoaisin omistani, kunhan päästäisivät meidät kunnialla menemään.

— Sanonpa teidän ylhäisyydellenne, että vaikka tällä kertaa pidän Wrzeszczowiczin neuvoa hyvänä ja luulen heidän maksavan lunnaat, niin olen kuitenkin semmoisessa kuumeessa, että kestäisin mieluummin kymmenen taistelua kuin tämän odotuksen.

— Uh, olette oikeassa! Mutta tuo Wrzeszczowicz… hän voi vielä päästä korkealle…

Keskustelijat eivät arvanneet oikein. Kreivi Weyhard Wrzeszczowiczia odotti vielä kaameampi kohtalo.

Toiset juoksivat ulos hänen jäljessään ja alkoivat kuunnella.
Säännöllisten laukausten ääni kuului todellakin linnoituksesta.

— Mitä ihmettä tämä on?… Tappelevatko he siellä keskenään vai mitä?
En käsitä! — huusi Müller.

— Minä selitän asian teidän ylhäisyydellenne! — sanoi Zbrozek. — Nyt on Tapanin päivä, ja nuo ovat kunnialaukauksia Zamoyskien, isän ja pojan, kunniaksi.

Samassa kuului linnoituksesta eläköönhuutoja ja niiden jälkeen taas laukauksia.

— Niillä on runsaasti ruutia! — sanoi Müller nyreänä. — Se on uusi letkautus meille.

Mutta hän oli saava vielä toisen ja kipeämmin koskevan letkautuksen. Ruotsalaiset sotamiehet olivat jo niin läpeensä kyllästyneitä ja miehuutensa menettäneitä, että lähimpiä pattereita vartioivat joukot nuo laukaukset kuultuaan pakenivat suin päin.

Müller näki kokonaisen rykmentin parhaita smoolantilaisia tarkka-ampujia epäjärjestyksessä sivuuttavan hänen päämajansa. Hän kuuli myös upseerien tätä katsellessaan sanovan toisilleen:

Vähitellen kaikki taas rauhoittuivat, mutta kiusallinen vaikutelma jäi jäljelle. Kenraali ja upseerit palasivat taas sisälle ja odottivat kärsimättömästi. Yksinpä Wrzeszczowiczinkin tähän saakka liikkumattomat kasvot ilmaisivat levottomuutta.

Viimein kuului eteisestä kannusten kilinää, ja sisälle tuli torvensoittaja posket punaisina pakkasesta ja viikset kuurassa.

— Vastaus luostarista! — sanoi hän antaen värilliseen vaatteeseen laitetun, nuoralla kiinni köytetyn käärön.

Müllerin kädet vapisivat, ja hän olisi mieluummin leikannut nuoran poikki kuin ryhtynyt hitaasti aukomaan solmuja. Parikymmentä silmää oli tähdättynä kääröön, upseerit tuskin uskalsivat hengittää.

Silloin hän kalpeni, ja vaikka selitykset olivat tarpeettomat, niin hän sanoi:

Syntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain silloin tällöin läähätys, hampaiden kiristys tahi sapelin kalina.

— Hän ei ole täällä! — vastasi yksi upseereista. Ja taas syntyi äänettömyys.

Sen sijaan seuraavana yönä oli liikettä leirissä. Heti pimeän tultua alkoi kuulua komentosanoja, suurten ratsumiesjoukkojen liikehtimistä, jalkaväen säännöllistä astuntaa, hevosten hirnumista, kuormien ratinaa, tykkien kumeata kolinaa, aseitten kalinaa, puheen sorinaa ja huutoja.

Mutta he eivät voineet nähdä mitään, sillä illalla oli taivas mennyt pilveen ja alkoi sataa runsaasti lunta. Suuret, valkoiset lumihiutaleet peittivät kaikki näkyvistä. Kello viiden tienoissa aamulla vaikenivat kaikki äänet, mutta lunta putoili yhä tiheään. Muureille ja sen sakaroille syntyi uusia muureja ja uusia sakaroita. Lumi peitti koko luostarin ja kirkon aivan kuin kätkeäkseen sen hyökkääjien katseilta ja suojellakseen sitä tuliammuksilta.

Viimein alkoi päivä sarastaa. Kellot olivat jo kutsuneet aamurukoukseen, kun eteläisellä portilla vartioivat sotamiehet kuulivat hevosen hirnuntaa. Portin edustalla seisoi talonpoika aivan lumisena. Hänen takanaan oli matala, puinen reki, jonka eteen oli valjastettu laiha hevoskaakki.

— Omaa väkeä, Dzbowista!… Toin kunnioitettaville isille vähän metsänriistaa.

Tiellä näkyi nyt joukko porvareita ja talonpoikia, kuka hevosella, kuka jalan. Joukossa oli naisiakin, ja kaikki huusivat jo kaukaa:

— Ruotsalaiset ovat menneet pois! Ruotsalaiset ovat menneet pois! — alettiin huutaa muureilla, ja salaman nopeudella levisi tämä tieto.

Sotamiehet riensivät kirkonkellojen luo ja alkoivat soittaa niitä. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, tuli esille kammioista, asunnoista, kirkosta.

Uutinen kulki suusta suuhun, Luostarin piha oli täynnä munkkeja, aatelia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Riemuhuudot kaikuivat. Toiset juoksivat muureille katsomaan tyhjää leirin sijaa, toiset purskahtelivat nauruun tahi itkuun.

Jotkut eivät vielä ottaneet uskoakseen. Mutta talonpoikia ja porvareita saapui suurin joukoin, ja nämä vahvistivat uutisen todeksi.

Iloisina ja laulellen niitä tuli Częstochowosta ja lähikylistä sekä metsistä. Yhä uusia huhuja liikkui. Kaikki olivat nähneet ruotsalaisten poistumisen ja tiesivät, minne nämä olivat menneet.

Muutamia tunteja myöhemmin oli rinne ja mäen juuri täynnä väkeä. Luostarin portit olivat selkoselällään kuten ennen sotaa. Kaikki kellot soivat soimistaan. Niiden riemuitsevat kumahdukset lensivät kauas, ja ne kuuli koko Puola.

Keskipäivällä samana päivänä oli kirkko täpötäynnä kansaa. Isä Kordecki itse toimitti jumalanpalveluksen, ja väkijoukosta tuntui, kuin alttarilla olisi seisonut enkeli ja kuin hänen sielunsa messun sävelten kantamana suitsutuksen savupilvien mukana olisi kohonnut Kaikkivaltiaan valtaistuimen luo kiitosta veisaamaan.

Tykkien jyrinä ei enää tärisyttänyt muureja eikä ikkunain ruutuja, eikä rappaus irtautunut savupilvinä seinistä. Laukausten pamahdukset eivät keskeyttäneet rukouksia eikä sitä kiitoshymniä, jonka vanha priori aloitti kansan riemuitessa ja itkiessä:

NELJÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ratsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti. He matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli Kuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi silti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen kuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.

Matkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut valtakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta eristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa, sillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat heidän herruutensa loppumista Puolassa.

Matkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat vähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen liike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan satulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.

Hän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta kaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:

— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä meidän armollisen kuninkaamme asunto on?

— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!

— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään, epäröi, harkitsi ja lausui viimein:

— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!… Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja Kuklinowskista voitte puhua… Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina, sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.

— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt
Częstochowossa…

— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä tulla vakuutetuksi… Hän on sitten myöhemmin todistajani!

Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan. Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti selviää voittajana.

Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen. Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut ajamasta Jan Kasimirin asiaa.

Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen: »Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle, kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu. Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se tuhoutuu.»

He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.

Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten, aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.

— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit hämmästyneinä.

Ja alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten päällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa oleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.

Sillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä käteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät olleet joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui ruotsalaisten raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi pienempiin ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun kuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä ja rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään nöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.

Tätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä, ruotsalaisten valloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli puolalaisia joukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan sanaa ja vannoi ristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen kehoitustensa mukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä kostuttaessa silmiä ja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet viivyttelemättä nousivat ratsujensa selkään ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun.

Näin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä pienemmiksi ja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa, Masowiassa, Suur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että aateli ilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin, nimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti ilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon kimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen ja huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti »metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi joukoksi, ja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti sotaa. Talonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan. Toiset toivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten ruotsalaisryhmien olinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat hajaantuneet kyliin. Tämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä päivältä. Ilomielisyys ja kansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät veriset ottelut heille rattoisiksi.

Puolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä mainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli ihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain peloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden kanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin. Huhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa avuksi Jan Kasimirille.

Ruotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja siitä, että tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin linnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja pelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat varustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista säännöllistä sotaväkeä.

Mutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja tataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin Częstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan keskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan muokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja sirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit katselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat puhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi auttamattomasti äskeiset voittajat.

Oli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa, nimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella ja mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka olivat seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia, kuuluisaa päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen oivallisen ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä taistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti ryhtyi neuvotteluihin.

Ruotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille kirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja kehoituksia pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski kenraalejaan ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken vastarinnan maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien joukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä hävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut aatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta talonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.

Erityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien temmellyskenttänä. Se oli ensimmäisenä alistunut vieraan herruuteen, ja se myös ensimmäisenä nousi vastarintaan. Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata käden pois kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase kädessä. Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä uusilla uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja Samogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden esimerkkiä seuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska yleisessä sekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia puoluelaisiaan vihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon vuodatettiin verta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa kummallakaan puolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan, kaupungin tahi maakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää taisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.

TOINEN LUKU.

Tämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin kanssa saapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen terveydentilaansa nähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja ylimysten palvelijoita. Majataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että ukko Kiemlicz vain suurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon kaupungin ulkopuolella erään köydenpunojan luona.

Koko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo, että hän sairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti. Seuraavana yönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän pukeutui ja lähti kirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.

Sumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden hälvenemään. Kaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi valoa alttarilta ja kuului urkujen ääni.

Kmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti jumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella oli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan polvillaan kaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa makaava ihminen oli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat huokaukset, jotka saivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat, että hän ei nukkunut, vaan rukoili hartaasti koko sydämestään. Kmicic vaipui myös rukoukseen, mutta sen jälkeen hänen katseensa taasen kiintyi tuohon maassa rukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.

Andrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö, sillä kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat häneen kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla koristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta välkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla koristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita ja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei Kmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan suortuvat kätkivät ne näkyvistä.

— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en voi voittaa uteliaisuuttani!

— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? — vastasi puhuteltu.

— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.

— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea evankeliumia, ja kuningas nousi.

Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin — niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli luettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla näkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin petturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä tälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi tekemänsä vääryydet.

Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi, ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa rakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja henkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää aatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko sydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.

— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät ja sydän tunsi.

Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui, kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.

Kmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin hänen ajatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.

— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!… Saanko kysyä, tuletteko
Liettuasta ja Vitebskistä?

— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista kuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään ole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi Zbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä? Częstochowon luota?

— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra puolustautuu?

— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat jo peräytymäisillään.

— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte tulevanne itse luostarista?… Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät läpi?

— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en voi ryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.

— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!…Tulitte kuin taivaasta!… Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle, niin esittelen siinä teidät kuninkaalle!

Näin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä. Tuskin he olivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja heidän jäljessään hitaasti astuen Jan Kasimir.

— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on tullut
Częstochowosta!

Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi nostaa häntä käsivarsista.

— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden, nouskaa! Sanokaa pian… Onko luostari valloitettu?

— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!
Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!
Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He
miettivät jo peräytymistä!

Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.

Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi
Kmicicin nimeä ja sanoi:

Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan Kasimir heti hänet nähtyään:

— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra
Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.

Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti, niinkuin totuus voi katsoa.

— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko suoraan Częstochowon edustalta?

— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis vieras!… Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle puheenvuoro… Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!

Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski, kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa ja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta leipää kuin olla uskottomia.

Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt aamiaisestaan, vaan lausui:

— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä uutisia… Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua paikoilleen kertomuksensa.

Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut. Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen Pyhän Neitsyen ansioksi.

Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.

Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet olivat kiintyneet hänen huuliinsa.

Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin puhumatta… Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta, niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa vertani kuninkaan puolesta…

— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo kolubriini?…

— Tuo kolubriini… minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen ruudilla rikki!

— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki katselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi hänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.

— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.

— Tämä mies voi sanoa itsestään: »Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.

— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. — Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan ruotsalaisten joukkojen läpi!

— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.

— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan…

— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon edustalla… Se pitää paikkansa.

— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen… Silloin minä iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi minua.

— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan… Müller siis antoi teidät Kuklinowskille?

— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.

— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja päästivät minut pinteestä.

— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.

Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kuin suden silmät.

Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:

— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän lienee paleltunut kuoliaaksi.

— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas, joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?

— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! — sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia, vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle uskollisia.

Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin arkkipiispan korvaan ja lausui sitten:

— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa kohottamiseksi tahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin. Tämmöiset tuovat vääriä tietoja, ovatpa usein vihollisen palkkaamiakin.

— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun teidän olevan korkeassa asemassa… Ei ole kuitenkaan olemassa niin ylhäistä arvoa, joka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään aatelismiestä valheesta.

— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri, minä sanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi henkensä, helpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!

— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta, mitä puhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.

— Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! — sanoi
Kmicic tiukasti.

— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!

— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en erehdy ihmisistä.

— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.

Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän mennessään:

— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja ollut itsekin silloin poikaiässä.

— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut mukaansa, jotta näkisin julkista elämää.

— Mahdollista… Kasvonne ovat varmasti tutut minulle, vaikka piirteet ovat muuttuneet. Mutta vaikka memoria fragil is est, niin minusta vain tuntuu, että teillä silloin oli toinen nimi.

He olivat tällä välin saapuneet toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua
Tiesenhausen palasi kuninkaan luo.

— Kärvennetty, teidän majesteettinne, kuin vartaassa! — sanoi hän. —
Koko kylki on poltettu!

Kun samassa Kmicic astui huoneeseen, nousi kuningas seisomaan, syleili häntä ja sanoi:

— Emme hetkeäkään uskoneet muuta, kuin että puhuitte totta, emmekä jätä kärsimystä palkitsematta.

Kuningatar ojensi hänelle kätensä. Andrzej notkisti toisen polvensa ja suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä, joka vielä silitti äidillisesti hänen päätään.

— Älkää olko vihainen herra kanslerille! — sanoi kuningas. — Totta on, että tänne on saapunut paljon pettureita tahi semmoisia, jotka ovat puhelleet hölynpölyä, ja kanslerin tehtäviin kuuluu ottaa selville totuus de publicis.

— Mitäpä minun vähäpätöisen viha merkitsisi niin ylhäiselle henkilölle! — vastasi Andrzej. — Enkä uskaltaisikaan sanoa mitään kunnioitetusta senaattorista, joka on kaikille esimerkkinä uskollisuudessa ja isänmaanrakkaudessa.

— No niin, sovitaan pois! Puhuitte hieman kärkevästi musteesta, mutta tietäkää, että Korycińskit ovat usein vuodattaneet vertansakin eikä vain mustetta.

— Meitä miellyttää tämä Babinicz! — sanoi hän senaattoreille. — Niin hän on meille mieleen kuin aniharvat… Emme päästä häntä enää luotamme ja toivomme Jumalan avulla pian pääsevämme yhdessä palaamaan rakkaaseen isänmaahan.

— Oi, armollisin kuningas! — huudahti Kmicic innostuneena. — Vaikka olen ollut suljettuna linnoitukseen, tiedän kuitenkin, että aateli, sotajoukko, vieläpä nekin, jotka palvelevat Zbrozekin ja Kalińskin johdossa piirittäen Częstochowoa, odottavat teidän paluutanne. Näyttäytykää vain, teidän majesteettinne, niin samana päivänä koko valtakunta asettuu yhtenä miehenä puolellenne Nousee aateli ja nousevat talonpojat. Hetmanien joukot ovat äärimmäisiin asti kyllästyneet ruotsalaisiin… Tiedän senkin, että Częstochowon edustalle saapui lähetystöjä hetmanien sotajoukoista kiihoittamaan Zbrozekia, Kalińskia ja Kuklinowskia ruotsalaisia vastaan. Astukaa, teidän majesteettinne, tänään rajan yli, niin kuukauden kuluttua ei koko Puolassa ole yhtään ruotsalaista!

Kmicicin silmät säkenöivät hänen puhuessaan, ja hän oli niin innoissaan, että polvistui keskelle salia. Hänen innostuksensa tarttui kuningattareenkin, joka oli rohkea ja oli jo kauan kehoittanut kuningasta palaamaan.

— Aina, — sanoi kuningas, — olemme olleet valmis uhraamaan henkemme ja elämämme emmekä tähän saakka ole odottaneet muuta kuin alamaistemme parantumista.

— Majestas infracta malis! — sanoi pappi Wydzga katsoen ihailevasti kuningattareen.

— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko todellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon luona?

— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi Andrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä ääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät olleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman kanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera… Voin heidät toimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa kuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli riivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo palata kuuliaisuuteen.

— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo, — sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien keskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että hedelmä jo on kypsä ja aika tullut…

Ja monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen silmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?

Ei kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään liikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti, vaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati muuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos on vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin äskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen omaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru ja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa missään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon petturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat, vain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa, joiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa, vieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa. Jos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se tapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista, vaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme, kuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.

— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme rikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen! — tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi nostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!

— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas, — mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille Radziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin Boguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut olla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä ilmoitti.

— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli tarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.

Väristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin änkyttäneeksi kysymyksen:

Veri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja hän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:

— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen kuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on sen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen teitä, kuninkaani ja herrani!… Tuo petturi!… Kmicic ei olisi uskaltanut sitä!…

Andrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki ruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet, pettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.

Hänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan lääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää, miksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota aatelismiestä.

— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen mainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin sukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.

— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä Liettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita meilläkin.

— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa tuosta aatelismiehestä… mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen… Varmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on poltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä Jumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin kohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen häneen… Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin… kasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi jossakin juhlassa, en voi muistaa missä…

— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka havainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän Babinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja totuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme voisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on vuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.

— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin kirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne huomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta. Radziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa helposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun vihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta, että onni kääntyisi.

— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen majesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin hämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän valtiomiehen arvoiset.

— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka kenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne toivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan hallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu sen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen, kevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut. Mutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä löytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä, katunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden hallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan henkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia… Sysäättekö te heidät luotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille luottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille lapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he ikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä hallitustanne!… Menkää heidän pariinsa!… Minä, vaikka olen nainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta, näen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne ja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala tahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon valo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus hänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta taas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän majesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen alttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset iloksi, tappiot voitoksi!

Kuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki katselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:

    — Nulla sors longa est, dolor et voluptas
    Invicem cedunt.
    Ima permutat brevis hora summis.

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren innostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja huudahti puna poskillaan:

— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen kuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut profeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja asetun inter regna. Se on parasta!

— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, — sanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka saattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa suurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä. He voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.

— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon mitä Jumala suo.

KOLMAS LUKU.

Andrzej käveli huoneessaan kuin haavoitettu ilves. Boguslaw Radziwillin pirullinen kosto oli vähältä viedä hänen järkensä. Ei siinä kyllin, että tuo ruhtinas oli päässyt hänen käsistään, voittanut hänen miehensä ja ollut vähältä viedä häneltä hengen, vaan sen lisäksi hän oli peittänyt hänet sellaisella häpeällä, jommoisen alaisena ei yksikään puolalainen koskaan ollut huokaillut.

Oli hetkiä, jolloin Kmicic tahtoi jättää kaikki — kunnian, joka oli hänen saavutettavissaan, ja kuninkaan palveluksen — ja rientää kostamaan tuolle ylimykselle. Mutta toiselta puolen hän, niin raivostunut kuin olikin, ajatteli, että kostoon on tilaisuutta niin kauan kuin ruhtinas on elossa, mutta paras keino ja ainoa tapa osoittaa hänen katalasti valehdelleen oli palvella uskollisesti kuningasta.

Kuitenkin hän kiristeli hampaitaan, oli kuohuissaan eikä pitkään aikaan rauhoittunut. Hän nautti ajatellessaan kostoa. Hän näki, että ruhtinas taas oli hänen käsissään, vannoi isänsä muiston kautta, että hänen oli saatava ruhtinas valtaansa miten suurin ponnistuksin ja kärsimyksin tahansa. Ja vaikka ruhtinas Boguslaw olikin mahtava herra, jota ei edes kuninkaankaan saati sitten tavallisen aatelismiehen kosto voinut helposti kohdata, niin hän ei olisi nukkunut rauhallisesti, jos olisi paremmin tuntenut vihamiehen lannistumattoman tarmon.

Ei tietänyt vielä Andrzej, että ruhtinas oli tehnyt hänelle muutakin kuin vienyt kunnian.

Kuningas palasi Opolista Glogowaan iloisena ja tyytyväisenä. Hän kutsui huoneeseensa muutamia luotettavia upseereita, niitten joukossa Kmicicin, ja sanoi heille:

— Olemme jo kyllästyneet oloon tässä maassa ja olisimme valmiit vaikka jo huomenna lähtemään. Senvuoksi olemme kutsunut teidät, että te sota-asioita ymmärtävinä ja kokeneina miehinä keksisitte nopeimman menettelytavan. Vahinko on tuhlata aikaa, kun meidän läsnäolomme voi huomattavasti jouduttaa sodan syttymistä.

— Aivan niin! On toimittava nopeasti, ennenkuin vihollinen saa tiedon asiasta ja tulee kahta vertaa valppaammaksi! — sanoi eversti Wolf.

— Vihollinen on jo varuillaan ja on parhaansa mukaan varustautunut! — sanoi Kmicic.

— Teidän majesteettinne aikomus palata maahan ei ole mikään uutinen ruotsalaisille! Melkein joka päivä kulkee huhuja koko valtakunnassa, että teidän majesteettinne on jo tulossa tahi jo on inter regna. On senvuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja hiivittävä vuorensolien kautta, sillä tiet ovat Douglasin vartiojoukkojen vallassa.

— Paras varokeino, — sanoi Tiesenhausen katsoen Kmiciciin, — on kolmesataa luotettavaa sapelia, ja jos teidän majesteettinne uskoo minulle niiden päällikkyyden, niin vien teidän majesteettinne onnellisesti perille vaikka Douglasin vartiojoukkojen ruumiiden yli. —

— Viette kyllä, jos kohtaatte kolmesataa vihollista, tahi vaikkapa tuhatkin, mutta entä jos väijyksissä ja vastassa on suurempi voima?

— Sanoin kolmesataa, — vastasi Tiesenhausen, — koska se ensin tuli mieleeni. Mutta jos se ei riitä, niin voi ottaa viisisataa ja enemmänkin.

— Hyväinen aika! Mitä suurempi joukko, sitä helpommin siitä leviää tieto! — sanoi Kmicic.

— Luulen, että kruunun marsalkka ennättää joukkoineen meitä vastaanottamaan! — sanoi kuningas.

— Hän ei ennätä! — sanoi Kmicic. — Hän ei tiedä päivää eikä hetkeä, ja vaikka tietäisikin, voi häntä matkalla jokin pidättää, jokin yllätys kohdata, ei voi koskaan varmasti tietää…

— Noin puhuu oikea sotilas! — sanoi kuningas. — Huomaa, että olette ollut sodassa.

Kmicic naurahti, sillä hän muisti retkensä Chowańskia vastaan. Kukapa olisi paremmin kuin hän perehtynyt sellaisiin hommiin! Kenelle olisi sen paremmin voinut uskoa kuninkaan saattamisen?

Mutta Tiesenhausen oli ilmeisesti toista mieltä kuin kuningas, sillä hän rypisti kulmiaan ja sanoi ivallisesti Kmicicille:

— Odotamme teidän kokenutta neuvoanne! Kmicic tunsi kysymyksessä piilevän epäsuopeuden, katsoi Tiesenhauseniin ja sanoi:

— Mielipiteeni on, että kuta pienempi on kuningasta saattava joukko, sitä helpommin se pääsee perille.

— Teidän majesteettinne! Menköön herra Tiesenhausen edellä rakuunain kanssa antaen tahallaan levitä tiedon, että saattaa kuningasta, ja kiinnittäen sillä tavoin vihollisten huomion itseensä. Me taasen, pieni joukko teidän majesteettinne saattajina, lähdemme päivää tahi paria myöhemmin ja tulemme vaikeuksitta perille, kun vihollisen valppaus suuntautuu toisaalle.

— Jumala on meille lähettänyt tämän soturin! — huudahti hän. — Ei Salomo olisi puhunut viisaammin! Olemme täydelleen samaa mieltä, ja niin tehdään! He etsivät kuningasta rakuunain joukosta, mutta kuningas ajaa heidän nenänsä ohi! Totisesti, ei voi tehdä paremmin!

— Teidän majesteettinne! Tuommoinenhan on ilveilyä! — huudahti
Tiesenhausen.

— Sotilaallista ilveilyä! — vastasi kuningas. — Kävi miten kävi, mutta tästä tuumasta emme luovu!

Kmicicin silmät säteilivät ilosta, kun hänen mielipiteensä voitti, mutta Tiesenhausen hypähti pystyyn.

— Jos teidän majesteettinne lähtee ilman turvaa, alttiina kaikille sattumille ja vaaroille, jotka voivat kohdata, niin minä tahdon olla mukana, puolustaa hallitsijaani omalla ruumiillani ja tarvittaessa kaatua.

— Kiitos vilpittömästä alttiudesta! — huudahti Jan Kasimir. — Mutta rauhoittukaa, juuri herra Babiniczin neuvoa noudattaen vältämme vaarat.

— Ottakoon herra… Babinicz, tai mikä hänen nimensä lienee, neuvonsa omalle vastuulleen! Kenties hänen tarkoituksensa on, että teidän majesteettinne ilman turvajoukkoa eksyy vuoristoon… Minä otan Jumalan ja läsnä olevat toverit todistajiksi, että olen varoittanut tästä!

— Älkää tuppautuko liian lähelle, hyvä herra, sillä voi käydä huonosti! — sanoi hän.

— Olkaa vaiti! — sanoi äkkiä kuningas rypistäen kulmiaan. — Älkää ruvetko tässä riitelemään!

Kuningas teki niin arvokkaan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, että molemmat nuoret miehet joutuivat hämilleen ja vaikenivat ymmärtäen käyttäytyneensä sopimattomasti kuninkaan saapuvilla ollessa.

— Tälle ritarille, joka on räjähdyttänyt kolubriinin ja selviytynyt ruotsalaisten käsistä, ei kukaan ole oikeutettu suurentelemaan, vaikkapa hänen isänsä olisi ollut syrjäkylän asukas, mikä ilmeisesti ei ole asian laita, sillä niinkuin lintu tunnetaan helposti höyhenistään, niin veri ilmaisee itsensä teoilla.

Te, Tiesenhausen, haluatte olla meidän läheisyydessämme matkalla. Sitä meidän ei sovi teiltä kieltää. Johtakoon rakuunoita Wolf tahi Denhoff. Mutta myös Babinicz jää läheisyyteemme, ja hänen neuvonsa mukaisesti lähdemme, sillä se on meille hyvin mieleen.

— Pitäkää vain suunnitelma salassa. Lähtekööt rakuunat tänään Raciborziin… ja laskettakoon liikkeelle huhu, että mekin olemme heidän mukanaan… Ja olkaa sitten valmiina lähtemään milloin tahansa… Herra Tiesenhausen! Menkää antamaan käsky rakuunain kapteenille!

Tiesenhausen lähti väännellen käsiään vihastuksesta, ja hänen jälkeensä erkanivat muutkin upseerit.

Samana päivänä levisi huhu kaikkialle Glogowassa, että hänen majesteettinsa kuningas Jan Kasimir oli lähtenyt Puolan rajaa kohti. Useat huomattavat senaattoritkin luulivat lähdön todella tapahtuneen. Vartavasten lähetetyt sanansaattajat veivät tämän uutisen Opoliin ja lähiseuduille.

NELJÄS LUKU.

Raciborziin pysähdyttiin vain hevosia syöttämään. Ei kukaan tuntenut kuningasta, ei kukaan kiinnittänyt joukkoon huomiota, sillä kaikkien mieliä askarruttivat aikaisemmin ohi kulkeneet rakuunat, joiden joukossa yleisen käsityksen mukaan oli myös Puolan kuningas. Saattuetta oli kuitenkin noin viisikymmentä henkeä, koska kuninkaan mukana oli useita arvohenkilöitä, viisi piispaakin ja näiden joukossa myös paavin lähettiläs. Keisarikunnan rajojen sisällä ei ollut mitään pelättävää. Olderbergissa mentiin Mährin alueelle.

Päivä oli pilvinen ja lunta sateli niin sakeaan, että muutaman askelen päässä ei nähnyt tietä edessään. Mutta kuningas oli iloinen ja toivehikas, sillä oli sattunut tapaus, jonka kaikki olivat selittäneet hyväksi enteeksi ja jonka historioitsijat sittemmin panivat aikakirjoihinkin. Juuri kun kuningas oli lähdössä Glogowasta, ilmestyi hänen hevosensa eteen valkoinen lintu ja alkoi iloisesti viserrellen kierrellä hänen päänsä yllä. Muistettiin, että samanlainen lintu, mutta musta, oli kierrellyt kuninkaan yläpuolella silloin, kun hän lähti Varsovasta ruotsalaisten tullessa.

Jo matkan alussa nähtiin, miten hyvä oli ollut Kmicicin neuvo, että matkustettaisiin erikseen. Kaikkialla Mährissä puhuttiin Puolan kuninkaan äskeisestä käynnistä. Muutamat vakuuttivat nähneensä hänet omin silmin haarniska yllä, miekka kädessä ja kruunu päässä.

Mutta Babinicz oli tyytyväinen itseensä ja matkaan. Enimmäkseen hän kolmen Kiemliczin kanssa kulki edellä tutkimassa tietä. Väliin hän yhtyi toisiin ja huvitti kuningasta kertomalla yksityistapauksia Częstochowon piirityksestä, joita Jan Kasimir oli väsymätön kuulemaan. Ja yhä enemmän miellytti kuningasta tuo nuori mies, joka oli iloinen, reipas, nuoren kotkan kaltainen. Aikaansa kuningas käytti rukoilemiseen ja hurskaisiin mietiskelyihin tulevasta elämästä tai keskusteluihin tulevasta sodasta ja keisarilta odotettavasta avusta, taikka hän katseli aseleikkejä, joilla sotamiehet matkan varrella kuluttivat aikaansa. Jan Kasimirin luonteeseen kuului, että hän helposti siirtyi arvokkuudesta vähäpätöisiin harrastuksiin ja raskaasta työstä ilon pitoon, johon hän saattoi antautua niin kokonaan, kuin eivät mitkään huolet koskaan olisi häntä painaneet.

Sotamiehet näyttivät taitoaan kukin parhaansa mukaan. Nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, huvittivat kuningasta taittamalla hevosenkenkiä kuin tikkuja, ja hän käski antamaan heille taalerin jokaisesta, vaikka kuninkaan rahakukkaro olikin jokseenkin tyhjä, sillä kaikki rahat ja kalleudetkin oli niellyt sotajoukko.

Andrzej herätti huomiota heittämällä raskaan kirveen niin korkealle ilmaan, että se melkein katosi näkyvistä, ja sieppaamalla sen sitten ratsastaessaan ilmasta. Kuningas taputti käsiään tätä katsellessaan.

— Missä olette saanut tuon arven kasvoihin? — kysyi kerran kuningas
Kmiciciltä. — Joku lienee sivaltanut teitä kelpo lailla sapelilla!

— Se ei ole sapelin jälki, teidän majesteettinne, vaan kuulan. Minua ammuttiin niin, että melkein hana oli kiinni kasvoissani.

— Oma mies, joka on viholliseni ja jolle vielä tämän maksan takaisin, mutta ennenkuin se tapahtuu, ei siitä sovi puhua.

— En ole ollenkaan pitkävihainen, teidän majesteettinne! Minulla on otsassani paljon pahempi arpi sapelin jäljeltä, ja senkin saanti oli maksaa minulle hengen, mutta koska sen teki kelpo mies, niin en kanna hänelle ollenkaan vihaa.

Näin sanoen Kmicic otti hatun päästään ja näytti kuninkaalle syvän arven, jonka valkeammat reunat saattoi selvästi erottaa.

— En häpeä tätä haavaa, — sanoi hän, — sillä sen antoi minulle sellainen mestari, että ei ole hänen vertaistaan koko valtakunnassa.

— Niinkö? Hänet minä tunnen. Hän teki ihmeitä Zbarazin luona. Olin sitten hänen toverinsa Skrzetuskin häissä, joka minulle ensimmäisenä toi sanomia piiritetystä Zbarazista. Uljaita ritareita! Oli niiden mukana kolmaskin, jota koko sotajoukko ylisti parhaaksi ritariksi. Paksu aatelismies ja niin lystikäs, että olimme häissä katketa nauruun.

— Se oli herra Zagloba, arvaan minä! — sanoi Kmicic. — Hän on sekä miehuullinen mies että älyniekka.

— Hänkö? Ruotsalaisia? Hän on herra Sapiehan joukossa. Näin itse, miten hän ruhtinas vojevodan petoksen jälkeen paiskasi hetmanin sauvan hänen jalkojensa eteen.

— Oi, hän on kelpo soturi! — sanoi kuningas. — Herra Sapiehalta olemme saaneet tietoja Tykocinista, jonne hän on saartanut ruhtinaan. Jumala auttakoon häntä! Jos kaikki olisivat hänen kaltaisiaan, niin eivät ruotsalaiset meillä isännöisi!

— Te siis olitte Kiejdanyssa Radziwillin luona? Kmicic joutui hiukan hämilleen ja alkoi viskellä kirvestään.

— Antakaa kirveenne olla rauhassa! — jatkoi Tiesenhausen. — Mitä te teitte ruhtinaan hovissa?

— Olin vieraana! — vastasi Kmicic kärsimättömästi. — Söin ruhtinaan leipää, kunnes petturi kävi minulle vastenmieliseksi.

Tiesenhausen pyöritteli päätään ja maiskutti suutaan, ja se herätti kuninkaan huomiota, niin että hänkin alkoi katsoa tutkivasti Kmiciciin.

Tämä puolestaan kääntyi kärsimättömästi Tiesenhausenin puoleen ja sanoi:

— Hyvä herra! Miksi minä en kysy teiltä, missä olette ollut ja mitä tehnyt?

— En minäkään ole tuomioistuimen edessä, ja jos joskus joudun, niin ette te tule olemaan tuomarini. Antakaa senvuoksi minun olla rauhassa, että en menettäisi kärsivällisyyttäni!

Näin sanottuaan hän paiskasi kirveensä ylös semmoisella voimalla, että se näytti häviävän yläilmoihin. Kuningas kohotti katseensa eikä sillä hetkellä ajatellut mitään muuta kuin saako Babinicz sen kiinni lennosta vai eikö.

— Teidän majesteettinne! Minua tuo aatelismies miellyttää päivä päivältä yhä vähemmän!

— Kuulin tänään erään hänen miehistään sanovan häntä everstiksi, mutta hän vain katsoi ankarasti ja sai miehen hämilleen. Tässä on jotakin takana!

— Minustakin näyttää toisinaan, — sanoi kuningas, — että hän ei tahdo puhua kaikkea, mutta se on hänen asiansa.

— Ei, teidän majesteettinne! — huudahti Tiesenhausen kiihkeästi. — Se ei ole hänen asiansa, vaan meidän ja koko valtakunnan asia! Sillä jos hän on kavaltaja, joka valmistaa teidän majesteetillenne tuhoa, niin yhdessä teidän majesteettinne kanssa ovat tuhon omat myös ne, jotka tällä hetkellä ovat tarttuneet aseihin, tuhon oma on koko Puola, jonka vain teidän majesteettinne voi pelastaa.

— Minä kuulustelen häntä huomenna itse. Seuraavana aamuna päivän koittaessa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa, viittasi kuningas Kmicicin luokseen.

Syntyi hetken äänettömyys. Kmicic kävi sisällistä taistelua. Hänen mielensä teki astua alas hevosen selästä, langeta kuninkaan jalkoihin ja vierittää päältään raskas paino kertomalla koko totuus.

Mutta sitten hän taas kauhistuen ajatteli, minkä hirveän vaikutuksen tekisi nimi Kmicic, varsinkin ruhtinas Boguslaw Radziwillin kirjeen jälkeen.

Kuinkahan, joka oli ollut Vilnon vojevodan oikea käsi ja jota syytettiin aikeesta käydä kuninkaan persoonan kimppuun, voisi saada nyt kuninkaan, piispat ja senaattorit vakuutetuksi, että hän on tehnyt parannuksen, syntynyt uudestaan ja verellään sovittanut rikoksensa?

Hän päätti olla puhumatta. Mutta samalla hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä kaikkea kiertelemistä kohtaan. Voisiko hän puhella paikkansa pitämättömiä asioita tälle hallitsijalle, jota hän koko sydämestään rakasti? Hän tunsi, että hänellä ei ole voimaa semmoiseen.

— Teidän majesteettinne! Tulee hetki, ehkäpä piankin, jolloin voin avata teidän majesteetillenne koko sydämeni niinkuin papille ripissä. Mutta minä tahdon, että minusta, minun vilpittömästä kiintymyksestäni, uskollisuudestani ja rakkaudestani majesteettia kohtaan todistaisivat jotkin teot eivätkä paljaat sanat. Minä olen rikkonut, teidän majesteettinne, rikkonut teitä ja isänmaata vastaan, ja etsin nyt tekoja, joilla voisin rikokseni sovittaa… Ja kukapa ei olisi rikkonut? Onko koko valtakunnassa ketään, jonka ei olisi lyötävä rintaansa? Kenties minun rikkomukseni ovat suuremmat kuin muiden, mutta minä myös ensimmäisenä käännyin pois niistä. Älkää kysykö minulta mitään, teidän majesteettinne, sillä en voi vastata mitään, jotta en sulkisi itseltäni pelastuksen tietä. Jumala on todistajani, että olen valmis antamaan viimeisen veripisarani teidän majesteettinne puolesta!

Andrzejn silmät kostuivat, mutta vilpittömyys ja murhe kuvastuivat hänen hehkuvilla kasvoillaan.

— Jumala näkee pyrkimykseni, — jatkoi hän, — ja arvioi ne tuomiopäivänä… Mutta jos, teidän majesteettinne, ette luota minuun, niin ajakaa minut pois, älkää antako olla läheisyydessänne. Seuraan teitä kauempaa tullakseni jonakin vaikeana hetkenä vaikka kutsumattakin antamaan henkeni edestänne. Silloin, teidän majesteettinne, tulette vakuutetuksi, että en ole petturi, vaan sellainen palvelija, jommoisia teillä ei ole paljon edes niiden läheisimpienne joukossa, jotka herättävät muita kohtaan epäluuloja.

— Uskon teitä nytkin! — sanoi kuningas, — Jääkää kuten ennenkin luoksemme, sillä petturi ei puhu tuolla tavoin!

Mutta Tiesenhausen ei tyytynyt esittämään epäluulojaan vain kuninkaalle, vaan muillekin, ja seurauksena oli, että kaikki alkoivat katsoa Kmiciciä karsaasti. Hänen lähestyessään äänekäs puhelu lakkasi ja alettiin kuiskutella. Tarkattiin hänen joka sanaansa, pidettiin silmällä hänen jokaista liikettään. Andrzej huomasi sen, ja hänen olonsa kävi ikäväksi näitten ihmisten parissa.

Kuningaskin, vaikka ei lakannut häneen luottamasta, ei luonut häneen enää yhtä iloisia silmäyksiä kuin ennen. Nuori soturi tympeytyi, suru sai vallan hänen sydämessään. Hän oli aina tottunut kulkemaan etunenässä, mutta nyt hän tulla laahusti alla päin ja surullisissa mietteissä muutamia askelia muun joukon jäljessä.

Viimein matkamiesten edessä hohtivat Karpaatit. Lumi peitti niiden rinteet, pilvet nojasivat raskaita ruumiitaan niiden huippuihin, ja kun ilta oli kaunis, verhoutuivat nuo vuoret välkkyvään pukuun ja kimmelsivät siihen asti, kunnes ne sammutti koko maailman verhoava pimeys. Kmicic katseli noita luonnon ihmeitä, jommoisia hän ei ennen ollut nähnyt, ja niitä ihaillessaan unhotti murheensa.

Päivä päivältä nuo jättiläiset kasvoivat suuremmiksi ja mahtavammiksi. Viimein kuninkaan joukkue saapui niiden luo ja ratsasti vuorensolaan, joka äkkiä avautui sen eteen kuin portti.

— Tuolla, tuon kallion takana, on keisarikunnan raja, mutta te seisotte jo kuningaskunnan alueella.

Vuoristolainen löi hevostaan, mutta Tiesenhausen kiiruhti vähän kauempana olevan joukon luo.

— Teidän majesteettinne! — huudahti hän innostuneena. — Te olette jo inter regna, sillä tuosta alkaa kuningaskuntanne!

Kuningas ei vastannut mitään, laskeutui alas hevosen selästä ja polvistui luoden silmänsä taivaaseen.

Sen nähtyään kaikki muutkin seurasivat hänen esimerkkiään. Kuningas painoi kasvonsa lumeen ja alkoi suudella maata, tuota niin rakastettua ja niin kiittämätöntä maata, joka vastoinkäymisten aikana ei edes suonut turvapaikkaa hänen kruunatulle päälleen.

Alkoi jo olla pimeätä, kun kuninkaan matkue lähti eteenpäin. Solan suulta aukeni leveä laakso, jonka toinen pää häipyi näkymättömiin. Välke ylt'ympäri sammui, vain yhdessä paikassa taivas vielä punoitti.

— Menkäämme tuota ruskotusta kohti! — sanoi kuningas. — Ihmeellistä, että se vielä hohtaa!

— Varmaankin Żywiec palaa! — huudahti kuningas. — Kenties vihollinen siellä riehuu!

Tuskin hän oli sen sanonut, kun katselijain korviin kuului ihmisääniä ja hevosten pärskymistä ja joitakin epäselviä haamuja väikkyi kuninkaan joukon edessä.

— Seis! Seis! — alkoi Tiesenhausen huutaa. Haamut pysähtyivät ja näyttivät olevan epätietoisia, mitä oli tehtävä.

— Omaa väkeä! — vastasivat muutamat äänet. — Pakenemme Żywiecistä!
Ruotsalaiset siellä polttavat ja murhaavat!

— Seis! Mitä, Jumalan nimessä, te puhutte?… Mistä ne ovat sinne osanneet?

— He väijyivät meidän kuningastamme. Paljon niitä on, paljon! Jumalan äiti häntä suojelkoon!

— Kas, semmoista on kulkea pienin joukoin! — huudahti hän Kmicicille. —
Hitto teidät periköön neuvonne takia!

— Kuningas meni vuoristoon suuren sotajoukon kanssa ja kulki kaksi päivää sitten Żywiecin kautta, mutta ne saavuttivat hänet ja löivät jossakin Suchan tienoilla… Emme tiedä, saivatko hänet kynsiinsä vai eivätkö, mutta tänään illan suussa palasivat Zywieciin ja polttavat, murhaavat…

— Kas, mikä meitä olisi kohdannut, jos olisimme lähteneet rakuunain kanssa! — huudahti Kmicic.

— Teidän majesteettinne!-sanoi piispa Gebicki. — Vihollinen on edessämme… Mitä meidän on tehtävä?

Kaikki ympäröivät kuninkaan aivan kuin suojellakseen häntä omalla ruumiillaan uhkaavasta vaarasta, mutta hän katseli palon kajastusta ja oli vaiti. Ei kukaan ryhtynyt puhumaan. Vaikeata oli löytää hyvä neuvo.

— Kun lähdin isänmaasta, loisti kajastus taivaalla, — sanoi viimein Jan
Kasimir, — kun palaan, loistaa taas kajastus…

— Se, joka ei epäröinyt panna kuninkaan persoonaa alttiiksi sattumille, se, joka neuvoi kuningasta matkustamaan ilman vartiojoukkoa, antakoon nyt neuvon!

Kohottautuen satulassaan jalustimien varaan hän huusi kauempana olevaan palvelusväen joukkoon:

Hän lähti ratsastamaan täyttä laukkaa ja hänen kintereillään kolme ratsastajaa.

— Tämä on kavallusta! — sanoi hän. — Petturit antavat tiedon viholliselle! Teidän majesteettinne, pelastautukaa, kun vielä on aikaa, sillä pian vihollinen sulkee solan! Pelastautukaa! Takaisin! Takaisin!

— Palatkaamme! Palatkaamme takaisin! — huusivat yhteen ääneen piispat ja muut herrat.

Mutta Jan Kasimir menetti kärsivällisyytensä, hänen silmänsä alkoivat salamoida, hän veti miekkansa ja sanoi:

— Jumala varjelkoon minua toistamiseen jättämästä omaa maatani! Tulkoon mitä tahansa, mutta tämä riittää!

Hän kannusti hevostaan rientääkseen eteenpäin, mutta itse paavin lähettiläs tarttui hänen hevosensa suitsiin.

— Teidän majesteettinne!-sanoi hän arvokkaasti. — Isänmaan ja katolisen kirkon kohtalo riippuu teistä, ettekä te saa panna itseänne vaaraan!

— Minä en palaa Sleesiaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! — vastasi Jan Kasimir.

— Teidän majesteettinne! Kuulkaa alamaistenne pyyntöä! — sanoi Sandomirin kastellaan! kädet ristissä. — Jos ette tahdo millään ehdolla poistua keisarikunnan alueelle, niin jättäkäämme edes tämä paikka ja menkäämme Unkarin rajalle päin. Poistukaamme tästä solasta, että meiltä ei katkaistaisi peräytymistietä. Odotamme sitten ja turvaudumme tarpeen vaatiessa ratsuihimme.

— Olkoon niin! — sanoi kuningas lempeämmin. — En hylkää järkevää neuvoa, mutta toista kertaa en lähde maita kiertelemään. Jos nyt emme onnistu, niin emme onnistu koskaan. Ismien, että te pelkäätte suotta. Kun kerran ruotsalaiset ovat meitä etsineet rakuunain joukosta, kuten Żywiecin asukkaat sanoivat, niin se osoittaa, että he eivät tiedä meistä, eikä mitään petturuutta ole esiintynyt. Olkaa järkeviä! Babinicz on lähtenyt tiedusteluretkelle ja tulee aivan varmasti pian takaisin.

Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa solaa kohti, ja koko seurue siirtyi sinne, missä vuoristolainen oli selittänyt heille rajasuhteita.

— Menen eteenpäin muutaman miehen kanssa! — sanoi Tiesenhausen. — Jos satumme kohtaamaan ruotsalaisia, niin pidätämme heitä siihen asti, kunnes kaadumme. Joka tapauksessa jää aikaa toimittaa kuningas turvaan.

— Teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen. — Ammuttakaa minut myöhemmin tottelemattomuudesta, mutta nyt minä lähden, sillä on kysymys hengestänne!

He asettuivat solan laaksonpuoliseen päähän ja alkoivat pyssyt valmiina tarkasti kuunnella jokaista ääntä.

Kauan kesti hiljaisuutta. Viimein kuului kavioitten synnyttämää lumen narinaa.

— Se ei ole suuri joukko, vain muutama hevonen on siinä! — vastasi toinen — Herra Babinicz palaa.

Samassa hän itse ilmestyi Tiesenhausenin eteen ja tuntematta häntä pimeässä kysyi:

— Tuolla kauempana, solan tuolla puolen! — vastasi Tiesenhausen rauhoittuneena.

Mutta Andrzej ei vastannut mitään, vaan ajoi ohi. Saavuttuaan kuninkaan joukon luo hän tunsi kuninkaan, sillä solan ulkopuolella oli valoisampaa, ja huusi:

— Menivät Wadowicyyn. Se oli saksalainen palkkasoturijoukko. Tässä on muuten yksi heistä. Kuulustelkaa häntä itse, teidän majesteettinne!

Ja Andrzej heitti satulasta maahan sen, mikä oli ollut sidottuna hänen eteensä. Yön pimeydessä kuului voivottelua.

— Teidän majesteettinne! Kun susi kulkee lammaslauman jäljessä, niin sen on helppo siepata yksi joukosta. Muuten totta puhuen en ole ensikertaa tämmöisissä hommissa.

— Siinä on oikea sotilas, tuo Babinicz, toden totta! Ajatelkaahan, hyvät herrat!… Tämmöisten miesten kanssa voin mennä vaikka ruotsalaisten keskuuteen!

— Kuulustelkaa häntä, teidän majesteettinne! — sanoi Kmicic hieman ylpeänä. — Vaikka en tiedä, kykeneekö hän vastaamaan, sillä puristelin häntä hiukan, eikä täällä ole, millä häntä virvoittelisi.

Tuo lääke vaikuttikin hyvää, sillä ratsumies sai pian voimia ja puhelahjan. Kmicic asetti pistimen hänen kaulalleen ja käski häntä ilmoittamaan koko totuuden.

Vanki tunnusti silloin kuuluvansa Irlehornin rykmenttiin ja kertoi, että heillä oli tieto kuninkaan matkasta rakuunain joukossa, minkä vuoksi he hyökkäsivät rakuunain kimppuun Suchan luona, mutta vastarinta pakotti heidät vetäytymään Żywieciin, josta oli määräyksen mukaan mentävä Krakovaan.

— Eikö vuoristossa ole muita ruotsalaisten joukkoja — kysyi saksaksi
Kmicic kutkutellen pistimellä ratsumiehen kaulaa.

— Mahdollisesti jokunen! — vastasi ratsumies. — Kenraali Douglas on lähettänyt ratsumiesryhmiä, mutta ne vetäytyvät kaikki poispäin, sillä talonpojat hyökkäilevät solissa niiden kimppuun.

— Meni niiden rakuunain kanssa, jotka meidät löivät Suchan luona. Moni näki hänet.

— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa. Żywiecissä saamme yösijan, sillä vain osa siitä on poltettu.

— Joko tämä on suuri sotilas ja sydän puhdasta kultaa, tahi pettureista kavalin… Ajatelkaahan, jos tuo kaikki on vain tekopeliä, alkaen tuon ratsumiehen vangitsemisesta hänen tunnustuksiinsa asti? Jos se on kaikki ennakolta suunniteltua? Jospa ruotsalaiset ovat väijyksissä Zywiecissä? Jos kuningas lähtee ja menee ansaan?

— Sallikaa, teidän majesteettinne, minun mennä edeltäpäin Żywieciin ja todeta, että tämä ritari ja tuo ratsumies puhuvat totta!

— Menkää! — sanoi kuningas. — Mutta pian mekin tästä lähdemme. Alkaa paleltaa.

Tiesenhausen kannusti hevostaan, mutta kuninkaan seurue lähti etenemään hitaasti hänen jäljessään. Kuningas oli tullut hyvälle tuulelle ja sanoi Kmicicille:

— Teitä voi käyttää kuin haukkaa ruotsalaisten metsästykseen! Iskette ylhäältä päin!

— Niin on aina ollut! — sanoi Andrzej. — Kun teidän majesteettinne haluaa metsästää, niin haukka on aina valmiina!

— Se ei ollut vaikeata, teidän majesteettinne! Aina rykmentin kulkiessa laahustaa joku jäljempänä erillään, ja tämä oli melkein puoli virstaa jäljellä. Lähestyimme häntä. Hän luuli, että olimme heidän väkeään, eikä ollut varuillaan. Ennenkuin hän ennätti sen enempää ajatella, olin jo ottanut hänet kiinni ja tukkinut hänen suunsa, ettei huutaisi.

— Sanoitte, että ette ole ensikertaa tämmöisessä hommassa. Oletteko joskus ennenkin siis tehnyt näin?

— Ah, teidän majesteettinne! Olen minä tehnyt tämmöistä ja parempaakin. Käskekää vain, teidän majesteettinne, niin ratsastan uudelleen heidän jälkeensä, sillä heidän hevosensa ovat uupuneet, ja tuon vielä toisenkin miehen sieltä, käskenpä Kiemliczienkin tehdä samoin.

Kuljettiin jonkin aikaa äänettöminä. Äkkiä alkoi kuulua kavioitten kapsetta, ja Tiesenhausen kiiti kuninkaan luo.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Tie on vapaa ja yösija on jo hankittu!

— Sanoinhan jo! — huusi Jan Kasimir. — Turhaan te, hyvät herrat, hätäilitte!… Mennään nyt, sillä on aika käydä levolle!

Koko joukko lähti täyttä laukkaa ja iloisena eteenpäin. Tuntia myöhemmin nukkui väsynyt kuningas huolettomana omassa maassaan.

— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Rakkaus kuninkaaseen saattoi minut epäilemään teitä.

— Ei, ei! — sanoi hän. — Jokaisen silmissä olette tehnyt minut petturiksi!

— Olisin tehnyt enemmänkin! — sanoi Tiesenhausen. — Olisin ampunut luodin kalloonne! Mutta tultuani vakuutetuksi siitä, että olette kelpo mies ja rakastatte kuningasta, ojennan teille käteni. Ottakaa se vastaan, jos tahdotte! Tahtoisin kilpailla kanssanne vain kiintymyksessä kuninkaaseen… Mitään muuta kilpailua en pelkää!

— Lakatkaa siitä! Te olette kelpo soturi! No, antakaa kätenne! Älkäämme menkö levolle vihamiehinä!

VIIDES LUKU.

Żywiecissä kuningas ei mennyt linnaan, joka jo aikaisemmin oli puhdistettu ruotsalaista, vaan asettui pappilaan. Siellä Kmicic laski liikkeelle huhun, että matkalla on keisarin lähettiläs Sleesiasta Krakovaan.

Seuraavana aamuna matkaa jatkettiin. Kuningas otaksui, että kruunun suurmarsalkka, jonka käytettävänä oli suuremmat sotavoimat kuin millään ruhtinaalla, puhdistaa tiet vihollisista ja itse rientää häntä vastaan. Häntä saattoi estää vain se, että hän ei tietänyt, milloin kuningas saapuu. Mutta vuoristolaisten joukossa oli paljon uskollista väkeä, joka oli valmis viemään sanan herra marsalkalle. Ei heille edes tarvinnut ilmaista salaisuutta, sillä he lähtivät mielellään asioille, kun kuulivat, että kysymyksessä oli kuninkaan etu. Se oli koko sydämestään kuninkaalle uskollista kansaa, vaikka köyhää ja vielä puolivilliä, karjanhoidolla elävää, jumalista ja kerettiläisille vihamielistä. He olivat ensimmäisinä tarttuneet kirveisiinsä ja lähteneet liikkeelle vuoriltaan, kun tuli tieto Krakovan valloituksesta ja Częstochowon, heidän pyhiinvaelluspaikkansa, piirityksestä. Kuuluisa päällikkö kenraali Douglas hajoitti helposti heidän joukkonsa tasangoilla, mutta ruotsalaiset uskalsivat vain hyvin varovasti lähestyä heidän omia asuinpaikkojaan, joissa oli mahdotonta voittaa heitä. Moni valiojoukko oli jo tuhoutunut vuoriston sokkeloihin.

Nytkin sai tieto, että kuningas oli tulossa sotajoukon kanssa, heidät kaikki liikkeelle valmiina puolustamaan häntä ja seuraamaan vaikka maailman ääriin. Jan Kasimir olisi pelkällä viittauksella saanut tuhansia puolivillejä sotureita ympärilleen, mutta hän pelkäsi, että siinä tapauksessa sanoma leviäisi heti ylt'ympäri ja ruotsalaiset lähettäisivät vahvoja joukkoja häntä vastaan, minkä vuoksi hän piti parempana olla ilmaisematta itseään vuoristolaisillekaan.

Joka paikassa löydettiin luotettavia oppaita, joille riitti se tieto, että he opastavat piispoja ja paaveja, jotka tahtovat välttää ruotsalaisten vainoa. Heitä johdettiin lumikinosten, kallioitten ja kuilujen lomitse, läpi paikkojen, joiden kautta ei olisi luullut linnunkaan voivan lentää. Vältettiin paikkoja, joihin vihollinen olisi saattanut päästä, ja tyydyttiin minkälaisiin asumuksiin tahansa.

Kuningas oli vaivalloisen matkan kestäessä kaiken aikaa iloinen ja esimerkkinä toisille reippaudessa.

— Herra marsalkka ei aavistakaan, kun jo putoamme hänen niskaansa, — puheli hän.

— Mitä olikaan Ksenofonin paluu verrattuna tähän meidän kulkuumme pilvien seassa!

— Kuta korkeammalle nousemme, sitä alemmaksi laskee ruotsalaisten onnen tähti! — vakuutti kuningas.

Niin saavuttiin Nowy Targiin. Luultiin vaarojen nyt olevan ohi, mutta vuoristolaiset sanoivat vierasta sotaväkeä liikkuvan lähiseuduilla. Kuningas arveli sen voivan olla kruununmarsalkan saksalaista ratsuväkeä, jota tällä oli kaksi rykmenttiä, tahi hänen omia rakuunoitaan. Päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi kulkea luotettavien oppaiden johdolla vuoriston kautta, ja kuningastakin miellytti tämä kulku »ilmojen halki».

Pitkiä ja vaarallisia teitä oli jo kuljettu, kun saavuttiin pitkään vuorensolaan, joka oli niin kapea, että kolme henkeä vaivoin mahtui ratsastamaan siinä rinnatusten.

Sola muistutti jättiläismäistä käytävää. Molemmin puolin sen sulkivat korkeat kallioseinät, jotka kuitenkin paikoittain muodostivat lumen peittämiä, havumetsää kasvavia jyrkkiä rinteitä. Rotkon pohjalta olivat sen sijaan tuulet lennätelleet lunta pois, ja hevosten kaviot kolahtelivat kivikkoiseen maahan. Mutta tällä kertaa ei tuullut, ja solassa vallitsi haudanhiljaisuus.

Kuninkaan seurue pysähtyi levähtämään. Hevoset höyrysivät ja miehet olivat uuvuksissa.

Äkkiä opas meni kallioseinän luo ja painoi korvansa siihen. Kaikkien katseet kiintyivät häneen, mutta hänen muotonsa muuttui äkkiä, ja hän sanoi:

— Käänteen takaa puron luota on tulossa sotajoukko!… Kunhan vain eivät olisi ruotsalaisia!

— Missä? Kuinka? Mitä? — sateli kysymyksiä joka puolelta. — Ei kuulu mitään!

— Ei kuulu, koska siellä on lunta. Jumala paratkoon! Ne ovat jo lähellä!… Ihan kohta tulevat näkyviin!

Kiemliczit syöksähtivät heti hänen jälkeensä kuin koirat metsästäjän perään. Tuskin he olivat lähteneet liikkeelle, kun solan aukeama noin sadan askelen päässä heistä täyttyi miehillä ja hevosilla.

He olivat niin lähellä, että pakeneminen oli mahdotonta, etenkin kun kuninkaan miesten hevoset olivat väsyksissä. Oli valittavana vain läpitunkeutuminen kuolemankin uhalla tahi vankeus. Sen ymmärsi silmänräpäyksessä peloton kuningas ja tarttui miekkansa kahvaan.

Tiesenhausen kahdenkymmenen ratsumiehen kanssa astui heti eturintamaan, mutta Kmicic ei yhtynyt heihin, vaan lähti hiljaista ravia ruotsalaisia kohti.

Hänellä oli yllään sama ruotsalainen asu, johon hän oli laittautunut luostarista lähtiessään. Nähdessään hänet luulivat ruotsalaiset varmaankin koko kuninkaan joukkoa joksikin omaksi osastokseen, sillä he eivät lisänneet vauhtiaan. Ainoastaan joukkoa johtava kapteeni ratsasti esiin.

— Keitä olette? — kysyi hän ruotsiksi katsoen lähestyvän nuoren miehen ankaria ja kalpeita kasvoja.

Kmicic ratsasti niin lähelle häntä, että he melkein koskettivat toisiaan ja sanaakaan sanomatta laukaisi pistolinsa hänen korvaansa.

Kauhea huuto kohosi ratsumiesten rinnoista, mutta vielä kovemmin jyrisi
Andrzejn ääni:

Ja niinkuin rinnettä alas vierivä kallionlohkare murtaa kaikki tieltään, niin hänkin syöksyi ensimmäistä riviä vastaan levittäen kuolemaa ja hävitystä ympärilleen. Nuoret Kiemliczit hyökkäsivät kuin kaksi karhua hänen jäljessään mylläkkään. Sapelien kalina panssareita ja kypäröitä vastaan kaikui vasaran iskujen kaltaisena, ja sitä säestivät valitushuudot.

Kauhistuneista ruotsalaisista tuntui ensihetkellä, kuin olisi kolme jättiläistä vuoren onkaloista hyökännyt heidän kimppuunsa. Ensimmäiset rivit peräytyivät hämmentyneinä kauhean miehen tieltä, ja kun takimmaiset tulivat esille käänteen takaa, painautui keskusta tiiviiksi kasaksi. Kauempana olevat sotamiehet eivät voineet ampua eivätkä päästä etumaisten avuksi, vaan nämä kaatuivat auttamattomasti kolmen jättiläisen iskuista. Kmicic veti suitset niin kireälle, että hänen hevosensa etujalat olivat ruotsalaisten hevosten päiden yläpuolella, ja hän iski yhtä mittaa. Hänen poskensa punastuivat ja silmät säkenöivät, kaikki ajatukset sammuivat, jäljelle jäi vain yksi, nimittäin että hän on kuoleman oma, mutta hänen täytyy pidättää ruotsalaisia. Tämä ajatus muuttui jonkinmoiseksi hurjaksi innostukseksi, hän sai kolminkertaiset voimat, ja liikkeet tulivat notkeiksi ja salamannopeiksi kuin ilveksen. Yliluonnollisilla sapelin iskuilla hän kaatoi miehiä niinkuin ukkonen nuoria puita. Nuoret Kiemliczit olivat hänen rinnallaan, ja ukko, joka seisoi takana, pisti joka hetki sapelinsa poikien välitse, niinkuin käärme pistää ulos kielensä, ja veti sen samassa verisenä takaisin.

Tällä välin syntyi liikettä kuninkaan ympärillä. Paavin lähettiläs piteli nyt niinkuin Żywiecinkin luona kiinni kuninkaan hevosen suitsista, toiselta puolen tarttui niihin Krakovan piispa, ja kaikin voimin he vetivät taaksepäin hevosta, kun taas kuningas sitä kannusti.

— Päästäkää! — huusi kuningas. — Kautta Jumalan! Menemme vihollisjoukon läpi!

Eikä kuningas voinut irtautua heidän käsistään, varsinkaan sitten, kun nuori Tiesnhausen miehineen sulki tien hänen edestään. Hän ei mennyt Kmicicin avuksi, vaan ajatteli vain kuninkaan pelastamista.

— Herra Jumala! — huusi hän epätoivoissaan. — Nuo kaatuvat kohta!…Teidän majesteettinne, pelastautukaa ajoissa! Minä pidätän niitä vielä tässä!

Mutta kuningas oli itsepintainen, kun hän suuttui. Hän kannusti yhä hurjemmin hevostaan ja työntäytyi eteen päin.

Onneksi saattoi paikan ahtauden takia vain pieni määrä miehiä samalla kertaa taistella Kmiciciä ja Kiemliczejä vastaan, minkä vuoksi nämä pitivät hyvin puoliaan. Mutta heidänkin voimansa alkoivat jo loppua. Ruotsalaisten miekat koskettivat Kmicicin ruumista, j& hänestä vuoti verta. Silmät alkoivat hämärtää ja hengitys kävi vaikeaksi. Hän tunsi kuoleman lähestyvän ja päätti myydä henkensä kalliista.

— Kunhan vielä yhdenkin! — toisteli hän itsekseen ja iski miekkansa lähimmän ratsumiehen päähän tahi olkaan ja kääntyi taas toista vastaan. Ruotsalaiset taas selvittyään hämmästyksestään näyttivät häpeävän sitä, että neljä miestä saattoi pidättää heitä niin kauan, ja hyökkäsivät raivokkaasti.

Kiemliczit liikkuivat vielä jonkin aikaa kuin uimarit, jotka huomatessaan hukkuvansa koettavat mahdollisimman kauan pitää päätään veden pinnalla, mutta pian aalto nieli heidätkin.

Tiesenhausen miehineen hyökkäsi vastaan ja piti niin puoliaan, että aseitten kalske kaikui kauas.

Mutta mitä merkitsi tämä uusi kourallinen miehiä voimakasta ratsumiesjoukkoa vastaan, johon kuului melkein kolmesataa hevosta!

Oli jo selvää, että kuninkaan ja hänen seurueensa kohtalona oli kuolla tahi joutua vangiksi.

Jan Kasimir piti ilmeisesti kuolemaa parempana, sai vihdoin irroitetuksi hevosensa suitset niitä pitelevien piispojen käsistä ja kiiti nopeasti Tiesenhausenin jälkeen.

Tapahtui jotakin tavatonta. Näytti kuin itse vuoretkin olisivat tulleet laillisen kuninkaan avuksi.

Sillä äkkiä alkoivat solan seinämät järistä aivan kuin maan perustukset sortuisivat ja kuin kallioitten rinteillä kasvavat metsät olisivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun. Kantoja, lumivyöryjä, jäänkappaleita ja kallionlohkareita vieri rytisten tiheissä riveissä seisovien ruotsalaisten päälle, ja samaan aikaan alkoi kaikua kauheata ulvontaa eri puolilta. —

Mutta alhaalla ruotsalaisten riveissä syntyi kuvaamaton hämminki.
Ruotsalaisista tuntui, että, kalliot lankesivat heidän päälleen.
Syntyi voihketta, avunhuutoja, kallionlohkareitten kamalaa jymähtelyä
panssareita vastaan.

Viimein miehet ja hevoset olivat yhtenä ainoana sekamelskaisena, muodottomana kasana, joka suonenvedontapaisesti nytkähteli, vaikeroi ja päästi epätoivoisia huutoja.

Mutta kivet ja lohkareet vyöryivät yhä armottomasti miesten ja hevosten muodottomien ruumiiden päälle.

Ja samassa ilmestyi molemmille puolille vuorten rinteille pitkätukkaisia päitä, joissa oli pyöreät nahkalakit, niitten jälkeen työntyivät esiin vartalot, ja muutamia satoja omituisia olentoja alkoi laskeutua laaksoon.

Heidän valkoiset ja mustat viittansa leveine hihoineen tekivät heidät omituisten, peloittavien petolintujen kaltaisiksi. Nopeasti he kävivät ruotsalaisten kimppuun. Kirveitten viuhahdukset säestivät heidän villejä huutojaan ja ruotsalaisten vaikerruksia. Kuningas koetti hillitä tuota teurastusta. Muutamat eloon jääneet ratsumiehet lankesivat polvilleen ja nostamalla ylös aseettomat kätensä pyysivät armoa. Mutta mikään ei auttanut, mikään ei voinut pidättää kostavia kirveitä, ja neljännestunnin kuluttua ei solassa ollut yhtään ruotsalaista elossa.

Paavin lähettiläs katseli ihmetellen noita hänelle outoja, kookkaita, voimakkaita, osaksi lammasnahkoihin puettuja miehiä, jotka heiluttelivat vielä höyryäviä kirveitä.

Mutta kun he näkivät piispat, paljastivat he päänsä. Monet polvistuivat lumeen.

— Tiedättekö, ketä te autoitte?… Tässä on kuninkaanne ja hallitsijanne, jonka pelastitte!

Uskolliset vuoristolaiset keräytyivät kuninkaan ympärille. Itkien he suutelivat hänen jalkojaan, hänen jalustimiaan ja hänen hevosensa kavioitakin.

Kuningas seisoi uskollisen kansan keskellä kuin paimen lampaittensa keskellä, ja hänen poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, kirkkaat kuin helmet.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin uusi, suuri, taivaallinen ajatus olisi välähtänyt hänen päässään. Hän viittasi kädellään, ja kun syntyi hiljaisuus, hän lausui kuuluvalla äänellä:

— Jumalani, joka minut pelastit rahvaan kätten kautta, minä vannon Sinulle Poikasi kuoleman kautta, että tahdon tästä lähin olla kansani isä!

Vähän aikaa kesti juhlallista äänettömyyttä, mutta sitten taas puhkesi riemu valloilleen. Alettiin kysellä vuoristolaisilta, mistä he olivat solaan tulleet ja miten sattuneet niin sopivalla hetkellä ilmestymään kuninkaan avuksi.

Selville kävi, että melkoisia ruotsalaisjoukkoja liikehti Czorsztynin luona, ja käymättä itse linnoituksen kimppuun näyttivät ne etsivän jotakin. Vuoristolaiset olivat kuulleet myös jostakin taistelusta näitten joukkojen ja erään sotajoukon välillä, jonka mukana kuului olleen itse kuningaskin. Silloin he olivat päättäneet houkutella ruotsalaiset ansaan ja olivat lähettäneet heille petollisia oppaita, jotka tahallaan toivat heidät tähän solaan.

— Me näimme, — sanoivat vuoristolaiset, — kuinka neljä ritaria iski noitten rosvojen kimppuun, ja tahdoimme mennä heille apuun, mutta pelkäsimme peloittavamme pois lurjukset.

— Voi Jumalan äiti! — huudahti hän. — Etsikää Babinicz! Hautaamme edes hänet kunnialla!… Ja me epäilimme petturiksi tätä miestä, joka ensimmäisenä antoi verensä puolestamme!

— Etsimään, etsimään! — huusi kuningas. — En lähde täältä, ennenkuin olen katsonut hänen kasvojaan ja sanonut hänelle jäähyväiset!

Sotamiehet ja vuorelaiset riensivät ensimmäiselle taistelupaikalle ja löysivät pian miesten ja hevosten ruumiitten alta Andrzejn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kokonaan veren tahrimat, silmät olivat kiinni, panssari miekan iskujen ja hevosten kavioitten särkemä. Mutta tämä panssari oli pelastanut hänet tulemasta poljetuksi mäsäksi, ja sotamies, joka hänet nosti, oli kuulevinaan hiljaisen huokauksen.

— Riisukaa häneltä panssari! — huusivat toiset.. Panssarin hihnat leikattiin poikki. Kmicic hengähti syvempään.

Kmicic makasi liikkumatta, mutta avasi vähän ajan kuluttua silmänsä. Heti kaatoi yksi sotamiehistä hänen suuhunsa hiukan viinaa, toiset taas kannattivat häntä käsivarsista.

Silloin lähestyi kiireesti ratsastaen paikalle itse kuningas, joka jo oli kuullut monien suiden toistaman huudon.

Sotamiehet toivat hänen eteensä puolikuolleen Andrzejn. Nähdessään kuninkaan hän tunsi tämän, hymyili kuin lapsi ja kuiskasi kalvenneilla huulillaan:

KUUDES LUKU.

Koska vuoristolaiset vakuuttivat, että Czorsztyniin vievällä tiellä ei tiedetty olevan muita ruotsalaisia joukkoja, jatkoi kuninkaan seurue matkaansa tuohon linnaan ja oli pian saapunut valtatielle, jossa kulku oli helpompaa. Matkalla vuoristolaiset laulelivat ja huusivat: »Kuningas tulee! Kuningas tulee!» ja matkueeseen yhtyi yhä uusia joukkoja, joilla oli aseina viikatteita, hankoja ja pyssyjä, niin että Jan Kasimirilla pian oli mukanaan huomattava sotajoukko, harjaantumaton tosin, mutta valmis seuraamaan häntä Krakovaan ja uhraamaan henkensä kuninkaansa puolesta.

Pian alkoi tulla joukkoon aateliakin. Stary Saczin luona yhtyi kuninkaan joukkoon puolalainen eversti Woynillowicz, joka juuri oli lyönyt huomattavan ruotsalaisen joukon.

Taivas kirkastui, eikä sen sineä peittänyt ainoakaan hattara. Vuoret levisivät komeina katsojien eteen ja koko luonto näytti hymyilevän kuninkaalle.

— Oi rakas isänmaa! — sanoi kuningas. — Voinkohan tuoda sinulle rauhan, ennenkuin luuni lasketaan poveesi!

Hän oli kukkulalla, josta oli laaja näköala, sillä sen juurella levisi lakeus. Kaukana laaksossa näkyi suuri ihmisjoukko.

— Ei, teidän majesteettinne! Ruotsalaiset eivät voi tulla etelästä,
Unkarista päin. Erotan jo husaarien liput.

Kuninkaan joukot päästivät riemuhuudon. Se kuului toiselle joukolle asti, sillä se lähti rientämään nopeammin ja alkoi näkyä yhä selvempänä.

— Jääkäämme tänne kukkulalle! Odotamme täällä herra marsalkkaa, — sanoi kuningas.

Väliin saapuva sotajoukko katosi tien käänteissä mäkien ja kukkulain taakse, mutta sitten se taas ilmestyi näkyviin muistuttaen käärmettä, jonka suomukset välkkyvät auringon paisteessa. Viimein se oli neljännesvirstan päässä kukkulasta ja hidastutti kulkuaan. Silmä saattoi jo täydellisesti erottaa joukot ja nauttia niistä. Ensimmäisenä kulki herra marsalkan oma husaarijoukko niin loistavissa puvuissa ja niin asestettuna, että kuka kuningas tahansa olisi voinut semmoista kadehtia. Näiden jäljessä oli sankkana metsänä viheriäisiä lippuja, joissa oli mustaa.

Kuninkaan sydän riemastui, kun hän näki tämän komean näyn. loppumattomat, erivärisiin pukuihin puetut joukot loistivat kuin sateenkaari ja lähestyivät soitellen ja huutaen niin kovasti, että olisi luullut lumen vuorten huipuilta putoavan noista huudoista. Sotajoukon jäljessä ajoi vaunuja ja rattaita, joissa tuli maallisia ja hengellisiä arvohenkilöitä.

Saapuvat joukot asettuivat riveihin tien kahden puolen, ja keskitiellä nähtiin lumivalkoisella hevosella itse kruunun marsalkka Jerzy Lubomirski. Hän kiiti kuin tuuli tuota kujaa pitkin ja hänen takanaan kaksi kullassa hohtavaa tallirenkiä. Saavuttuaan mäen alle hän astui alas hevosen selästä, heitti suitset tallirengille ja astui jalkaisin kukkulalle kuninkaan luo.

Hän otti hatun päästään ja pani sen sapelin kädensijaan sekä lähestyi paljain päin nojaten helmillä koristettuun marsalkan sauvaan. Hänen yllään oli puolalaisen soturin asu. Rintaa peitti kultainen panssari, jonka reunoilla oli jalokiviä ja joka oli niin kiiltävä, että näytti kuin hän olisi kantanut rinnallansa aurinkoa. Vasemmalta olalta riippui tummasta venetsialaisesta sametista tehty viitta. Kaulan kohdalla kannatti tätä viittaa nauha, jossa oli jalokivistä tehty solki. Koko viitta oli täynnä jalokiviä. Myös hatussa oli jalokiviä, ja nämä kalleudet kimmelsivät hänen ympärillään niin, että silmiä häikäisi.

Marsalkka oli mies parhaimmillaan ja ulkomuodoltaan komea. Pää oli ajeltu ja vain harmahtava hiustupsu jätetty päälaelle. Viikset, mustat kuin korpin siivet, reunustivat teräväkärkisinä suuta. Korkea otsa ja roomalainen nenä lisäsivät kasvojen kauneutta. Suuri arvokkuus, mutta samalla määrätön ylpeys ja turhamaisuus kuvastuivat noissa kasvoissa. Helppo oli huomata, että tuo ylimys tahtoi ainaisesti vetää puoleensa koko maan ja miksi ei koko Euroopankin katseet. Ja niin asia todella olikin. Missä vain Jerzy Lubomirski ei voinut olla ensimmäisellä sijalla, vaan oli pakotettu muitten kanssa jakamaan maineen ja ansion, siellä sai hänen kiihoitettu ylpeytensä hänet ponnistelemaan kaikkien esteitten poistamiseksi, olipa vaikka isänmaan pelastus kysymyksessä.

Hän oli onnellinen ja taitava sotapäällikkö, mutta siinäkin suhteessa oli moni tuntuvasti etevämpi häntä. Yleensä hänen kykynsä, vaikka se olikin tavallista suurempi, ei ollut hänen kunnianhimonsa ja vallanhimonsa veroinen. Tästä johtui hänen sielunsa ainainen levottomuus, tästä epäluuloisuus ja kateellisuus, jotka myöhemmin johtivat siihen, että hän oli valtakunnalle vielä turmiollisempi kuin peloittava Janusz Radziwill. Musta henki, joka asui Janusz-ruhtinaassa, oli samalla myös suuri henki, se ei väistynyt mitään eikä ketään. Janusz halusi kruunua ja kulki avoimesti sitä kohti yli isänmaan raunioitten. Lubomirski olisi ottanut vastaan kruunun, jos aatelisten kädet olisivat panneet sen hänen päähänsä, mutta hänen pieni henkensä ei uskaltanut avoimesti ja selvästi sitä tavoitella. Radziwill oli niitä miehiä, jotka vastoinkäymiset alentavat konnien tasolle, mutta jotka menestys kohottaa puolijumaliksi, Lubomirski oli suuri vehkeilijä, joka oli aina valmis oman loukatun ylpeytensä vuoksi turmelemaan kaiken isänmaan pelastamista tarkoittavan työn, mutta ei osannut rakentaa mitään sijaan, ei edes uskaltanut kohottaa itseään korkealle. Radziwill kuoli syyllisempänä, Lubomirski vahingollisempana.

Mutta nyt, kun marsalkka astui kullassa, sametissa ja kalleuksissaan kuningasta vastaan, oli hänen ylpeytensä täydelleen tyydytetty. Hänpä ensimmäisenä ylimyksistä otti vastaan kuninkaan omassa maassa, hän ensimmäisenä ikäänkuin otti kuninkaan suojelukseensa, hänen oli johdettava hänet huojuvalle valtaistuimelle, häneltä odotti kuningas ja valtakunta kaikkea, häneen olivat kaikkien katseet suunnatut. Ja kun tämä oli sopusoinnussa hänen itserakkautensa kanssa, vieläpä kehoitti häntä osoittamaan uskollisuutta ja palvelevaisuutta, niin hän todella oli valmis uhrauksiin, vieläpä menemään yli rajojenkin kunnioituksen ja uskollisuuden osoittamisessa. Niinpä hän tultuaan puoliväliin ylös kukkulaa, jolla kuningas seisoi, tempasi hattunsa miekan kahvasta ja alkoi kumarrellen heiluttaa sitä niin, että se lakaisi lunta.

Kuningas ratsasti hieman alemmaksi ja aikoi laskeutua hevosen selästä. Sen huomattuaan herra marsalkka riensi omin korkea-arvoisin käsin pitelemään jalustinta, sieppasi viittansa hartioiltaan ja englantilaisen hovimiehen esimerkin mukaan heitti sen kuninkaan jalkojen alle.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä voinut puhua, mutta tuon kauniin kohtauksen nähtyään kohotti sotajoukko, aateli ja rahvas riemuhuudon, tuhansia hattuja lenteli ilmaan, kaikki musketit pamahtivat, kauempaa säestivät tätä tykkien jyrähdykset ja kaiku kiiri kauas vuoristoon.

— Herra marsalkka! — sanoi kuningas. — Teille saamme olla kiitolliset kuningasvallan uudelleenrakentamisesta!

— Teidän majesteettinne! — vastasi Lubomirski. — Omaisuuteni, elämäni, vereni, kaiken lasken teidän majesteettinne jalkain juureen!

Kuninkaan seurue ympäröi marsalkan, mutta tämä ei väistynyt kuninkaan viereltä. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan kuningas uudelleen nousi ratsun selkään, mutta marsalkka rajattomassa kunnioituksessaan majesteettia kohtaan tarttui hänen hevosensa suitsiin ja astuen itse jalan johdatti kuninkaan läpi sotilasrivien huutojen kaikuessa kullattujen vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan hevosta. Kuningas istuutui vaunuihin paavin lähettilään kanssa.

Piispat ja ylhäiset virkamiehet sijoittuivat toisiin vaunuihin, ja niin lähdettiin hitaasti liikkeelle Lubomlia kohti. Herra marsalkka ratsasti kuninkaan vaunujen vieressä ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, aivan kuin hänet olisi julistettu isänmaan isäksi.

Molemmin puolin kulki tiheänä joukkona sotaväki laulaen suosittua sotamieslaulua, joka alkoi:

Yleisen riemun ja innostuksen vallitessa ei kukaan osannut aavistaa, että myöhemmin samaa laulua, jossa vain ruotsalainen oli vaihdettu ranskalaiseen, lauloi sama Lubomirskin sotajoukko noustuaan kapinaan laillista kuningastaan vastaan.

Mutta nyt ei siitä vielä tiedetty. Lubomlissa paukkuivat tykit tervehdykseksi ja kirkonkellot soivat. Piha, jossa kuningas astui alas hevosen selästä, kuisti ja linnan portaat olivat verhotut punaisella veralla. Italiasta tuoduissa maljakoissa paloi itämaista suitsutusta. Suurin osa Lubomirskin aarteita, kulta- ja hopeakaluja, mattoja, taitavien flaamilaisten käsien kutomia gobeliineja, kuvapatsaita, kelloja, helmillä koristettuja pöytiä, oli jo aikaisemmin tuotu tänne turvaan ruotsalaisten ryöstöltä. Nyt oli tuo kaikki asetettu esille, niin että silmiä häikäisi ja koko talo oli kuin taikalinna. Herra marsalkka oli tahallaan asettanut näkyviin tämän loiston, jota ei sulttaaninkaan olisi tarvinnut hävetä, osoittaakseen kuninkaalle, että vaikka tämä palasi maanpaosta rahattomana ja ilman sotajoukkoa, niin hän kuitenkin oli mahtava hallitsija, kun hänellä oli noin mahtavia ja samalla uskollisia palvelijoita. Kuningas ymmärsi tämän viittauksen, hänen sydämensä täyttyi kiitollisuudella, ja hän syleili ja kiitti uudelleen marsalkkaa.

Pidoissa, jotka seurasivat levähdyksen jälkeen, istui kuningas korokkeella ja herra marsalkka palveli häntä. Toisessa huoneessa oli pöytä katettu pikkuaatelille, ja suuri varastohuone oli järjestetty rahvasta varten juhlakuntoon, sillä kaikkien tuli iloita kuninkaan saapumispäivänä.

Kaikissa pöydissä puhuttiin vain kuninkaan paluusta ja hänen matkallaan sattuneista kauheista seikkailuista, joissa Jumalan käsi oli suojellut kuningasta. Itse Jan Kasimir ryhtyi puhumaan taistelusta vuoren solassa ja ylistämään ritaria,-joka ensimmäisenä iski ruotsalaisiin.

— Lääkäri ei poistu hänen luotaan, ja myös neidet ovat ottaneet hänet hoitoonsa eivätkä varmaankaan päästä henkeä eroamaan hänen ruumiistaan, joka on vielä nuori ja vahva!-vastasi marsalkka iloisesti.

— Jumalan kiitos! — huudahti kuningas. — Kuulin hänen suustaan jotakin, jota en sano teille, sillä minusta itsestäni tuntuu, että kuulin väärin tahi että hän houraili. Mutta jos se osoittautuu todeksi, niin te hämmästytte nähdessänne, että nekin, joita olemme pitäneet suurimpina vihamiehinämme, hetken tullen ovat valmiit vuodattamaan verta puolestamme.

— Teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Parannuksen aika on tullut, mutta tämän katon alla teidän majesteettinne on semmoisten miesten seurassa, jotka eivät koskaan edes ajatuksissaankaan ole rikkoneet teidän majesteettianne vastaan.

— Se on totta! — vastasi kuningas. — Ja te, herra marsalkka, olette ensimmäisiä niiden joukossa!

Pöydissä alkoi äänten sorina käydä voimakkaammaksi. Keskusteltiin valtiollisesta tilanteesta, keisarin avusta, jota tähän saakka oli turhaan odotettu, tataarilaisten apujoukoista ja ruotsalaisia vastaan alkavasta sodasta. Syntyi uusi riemu, kun herra marsalkka ilmoitti, että hänen vartavasten kaanin luo lähettämänsä lähettiläs on palannut tuoden tiedon, että neljäkymmentä tuhatta miestä on kaanilla valmiina, ja tuo joukko voi kasvaa sataan tuhanteen heti, kun kuningas saapuu Lembergiin ja tekee sopimuksen kaanin kanssa. Sama lähettiläs ilmoitti myös kasakkain palanneen tataarilaisten painostuksesta kuuliaisuuteen.

— Kaikkea olette niin ajatellut, herra marsalkka, — sanoi kuningas, — että me itsekään emme olisi sitä paremmin tehnyt!

— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Kenenkään maljaa ei täällä voida juoda ennen, kuin on juotu teidän kuninkaallisen majesteettinne malja!

Kaikki laskivat alas pikarinsa, jotka he jo olivat kohottaneet. Palvelijat riensivät täyttämään pikareita viinillä, jota ammennettiin kultaisilla kauhoilla hopeaisesta tynnyristä. Innostus kohosi, ja kaikki odottivat herra marsalkan maljan esitystä.

Hovimestari toi kaksi venetsialaisesta kristallista valmistettua pikaria, jotka olivat aivan harvinaisia mestariteoksia. Hieno ja taidokkaasti kiilloitettu kristalli säkenöi aivan kuin timantti. Pikarin jalka oli kultaa, ja siihen olivat italialaiset taiteilijat muodostelleet pieniä henkilökuvia, niin että syntyi kuvaus voittoisan päällikön ratsastuksesta Kapitoliumiin. Yli viisikymmentä henkilökuviota oli siinä, ja vaikka ne olivat niin pieniä kuin metsäpähkinä, oli ne muovailtu niin mestarillisesti, että saattoi erottaa jokaisen kuvatun kasvojen ilmeen ja ymmärtää hänen tunteensa, nähdä voittajain ylpeyden ja voitettujen murheen. Jalustan yhdisti itse pikariin kultainen, hiuksenhieno filigraani, joka oli muodostettu ihmeteltävällä taidolla lehdiksi ja kukiksi.

Hovimestari asetti toisen pikareista kuninkaan eteen, toisen marsalkalle, ja täytti ne viinillä. Kaikki nousivat seisomaan, ja marsalkka kohotti pikarinsa huutaen kaikin voimin:

Samassa pamahtivat tykit, niin että linnan seinät tärisivät. Toisessa huoneessa oleva aateli saapui pikareineen onnittelemaan. Herra marsalkka tahtoi pitää puheen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hänen sanansa hukkuivat huutoon: »Vivat, vivat, vivat!»

Marsalkan valtasi niin suuri ilo ja innostus, että hurja tuli välähti hänen silmissään, ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä pikarinsa hän huusi:

Sitten hän löi tuolla satumaisen kallisarvoisella pikarilla päähänsä, niin että kristalli meni sirpaleiksi, jotka kilisten putoilivat lattialle, ja marsalkan kasvoista alkoi vuotaa verta.

— Herra marsalkka, meidän ei ole sääli pikaria, vaan päätänne! Se on meille hyvin tarpeen!

— Mitä minä aarteista ja kalleuksista, — huudahti marsalkka, — kun minulla on kunnia vastaanottaa talossani teidän majesteettinne! Vivat Joannes Casimirus Rex!

Särjettyjen lasien kilinä sekaantui huutoihin. Vain piispat eivät seuranneet marsalkan esimerkkiä.

Paavin lähettiläs, jolle koko tuo tapa särkeä lasi päätänsä vastaan oli tuntematon, kumartui vieressään istuvan Posenin piispan puoleen ja sanoi:

— Herra Jumala, minä hämmästyn… Rahastonne ovat tyhjät, ja tuon yhden ainoan pikarin hinnalla olisi voinut muodostaa kaksi kelpo rykmenttiä sotaväkeä!

— Niin on meillä aina! — vastasi päätään nyökyttäen piispa. — Kun innostutaan, niin ei ole määrää missään.

Mutta innostus yhä nousi. Aterian lopussa valaisi kirkas loimo linnan ikkunoita.

— Teidän majesteettinne, pyydän katsomaan näytelmää! — sanoi marsalkka.

Ja hiukan horjahdellen hän vei kuninkaan ikkunan luo. Piha oli valoisa kuin päivällä. Kymmenet palavat tervatynnyrit heittivät kellertävää valoa pihan kivitykselle, josta lumi oli puhdistettu pois ja joka oli peitetty havuneulasilla. Siellä täällä paloi astioissa väkiviinaa, josta nousi sinisiä liekkejä.

Näytelmä alkoi. Ensin ritarit hakkasivat turkkilaisilta päitä, sitten ajettiin koirien kanssa karhua, sitten jättiläiskokoinen vuoristolainen heitteli ilmaan myllynkiveä ja otti sen taas ilmasta kiinni. Vasta keskiyön aikaan nämä huvit loppuivat.

SEITSEMÄS LUKU.

Keskellä pitoja ja yhä uusien arvohenkilöitten, aatelisten ja ritarien saapumista hyvä kuningas ei kuitenkaan unhottanut uskollista palvelijaansa, joka vuorensolassa niin miehuullisesti oli asettanut rintansa alttiiksi ruotsalaisten miekoille. Lubomliin tulonsa jälkeisenä päivänä kuningas kävi katsomassa haavoittunutta Andrzejta ja tapasi hänet tajussaan ja iloisena, vaikka kalmankalpeana. Onnellinen sattuma oli tehnyt, että nuori mies ei ollut saanut mitään vaarallisia haavoja, vain verta oli hän menettänyt paljon.

Nähdessään kuninkaan Kmicic nousi vuoteessaan istumaan eikä kuninkaan kehoituksista huolimatta tahtonut käydä pitkälleen.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Parin päivän kuluttua jo nousen hevosen selkään ja lähden teidän majesteettinne luvalla mukaanne, koska itse tunnen, että tämä ei ole mitään.

— Kyllä teidän kuitenkin on täytynyt saada aikamoisia naarmuja! — sanoi kuningas. — Onhan tuo ennenkuulumatonta, että hyökkää yksin niin monia vastaan.

— Semmoista on minulle sattunut ennenkin, ja mielipiteeni on, että pahimmissa tapauksissa on sapelissa ja omassa päättäväisyydessä paras turva… Oh, teidän majesteettinne, minun nahassani on niin paljon haavoja, että ne eivät mahtuisi härän vuotaan. Semmoinen on minun kohtaloni!

— Älkää syyttäkö kohtaloa, sillä nähtävästi on tapanne syöksyä aina suin päin sinne, missä voi saada haavoja ja menettää henkensä. Joko te kauankin olette noudattanut tuommoista tapaa? Missä olette ennen toiminut?

— Teidän majesteettinne! Ahdistelin Chowańskia silloin, kun kaikki istuivat ristissä käsin. Minun päästäni määrättiin palkintokin.

— Kuulkaahan! — sanoi kuningas äkkiä. — Te sanoitte minulle kummallisen asian tuolla vuorensolassa, mutta luulin teidän hourailevan. Nyt sanotte taas ahdistelleenne Chowańskia. Kuka te olette? Ettekö todellakaan ole Babinicz? Tiedämme kyllä, kuka ahdisti Chowańskia.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten nuori ritari kohotti nääntyneet kasvonsa ja sanoi:

— Niin on, teidän majesteettinne! En houraillut, vaan puhuin totta…
Minä olen Andrzej Kmicic.

Hän sulki silmänsä ja tuli vielä kalpeammaksi, mutta kun kuningas oli vaiti, jatkoi hän:

— Minä olen tuo konna, jonka sekä Jumala että ihmiset ovat tuominneet murhista ja omavaltaisuudesta, minä palvelin Radziwillia ja yhdessä hänen kanssaan petin teidät, majesteetti, ja isänmaan, mutta nyt, kun miekkojen puhkomana ja hevosten tallomana en voi nousta vuoteesta, lyön rintaani ja sanon; »Mea culpa! Mea culpa!» ja turvaudun teidän isälliseen lempeyteenne. Antakaa minulle anteeksi, teidän majesteettinne, sillä itse olen jo kauan sitten kironnut tekoni ja palannut tuolta rikolliselta tieltäni!

Kyynelet alkoivat vuotaa nuoren soturin, silmistä, ja vapisevin käsinhän alkoi tavoitella kuninkaan kättä.

Jan Kasimir ei vetänyt kättään pois, mutta tuli synkän näköiseksi ja sanoi:

— Ken tässä maassa on hallitsijana, sen täytyy olla valmis loppumattomasti antamaan anteeksi, ja senvuoksi olemme valmiit unohtamaan teidänkin rikoksenne, etenkin kun olette uskollisesti palvellut meitä Jasna Górassa ja matkalla ja pannut henkenne alttiiksi.

— Yhtä vain emme voi unhottaa, nimittäin että olette tahrannut tämän kansan kunniaa nostamalla kätenne siihen saakka loukkaamattomana pidettyä majesteetin persoonaa vastaan, kun tarjouduitte ruhtinas Boguslawille ottamaan kiinni meidät ja elävänä tahi kuolleena antamaan ruotsalaisten käsiin!

Kmicic, vaikka hetkinen sitten oli itse sanonut, että ei voi nousta vuoteestaan, hyppäsi ylös, tempasi seinältä ristiinnaulitun kuvan ja posket hehkuvina sekä silmät säihkyvinä puhui kiivaasti hengittäen:

— Isäni ja äitini sielun autuuden kautta ja Kristuksen haavojen nimessä vannon, että se ei ole totta! Rangaiskoon Jumala minua kuolemalla ja ikuisella tulella, jos tuollaista syntiä koskaan olen ajatellut!… Teidän majesteettinne! Jos ette usko minua, niin repäisen auki nämä siteet ja annan vuotaa sen veren, minkä ruotsalaiset vielä ovat minuun jättäneet. En koskaan ole luvannut tehdä semmoista tekoa enkä mistään maailman aarteista olisi semmoiseen suostunut… Amen! Tämän ristin kautta amen, amen!

— Valehteliko siis ruhtinas? — kysyi kuningas hämmästyen. —
Minkätähden? Mitä varten?

— Niin, teidän majesteettinne, hän valehteli! Se oli hänen pirullinen kostonsa minulle siitä, mitä hänelle tein.

— Sieppasin hänet keskeltä hänen hoviaan, keskeltä koko hänen sotajoukkoaan ja tahdoin hänet sidottuna paiskata teidän majesteettinne jalkoihin.

— Ihmeellistä! — sanoi hän. — Uskon teitä, mutta en ymmärrä. Kuinka? Palvelitte Januszta ja otitte kiinni Boguslawin, joka oli vähemmän syyllinen, ja tahdoitte tuoda hänet sidottuna luoksemme?

Kmicic aikoi vastata, mutta kuningas näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi:

— Levätkää ja kertokaa sitten myöhemmin kaikki alusta alkaen. Uskomme teitä. Tässä on kätemme!

Kmicic painoi kuninkaan käden huulilleen ja oli jonkin aikaa ääneti, sillä hän oli aivan voimaton, ja katsoi vain kuninkaan lempeihin kasvoihin. Viimein hän kokosi voimansa ja alkoi puhua:

— Kerron kaikki alusta. Kävin sotaa Chowańskia vastaan, mutta olin omillekin hankala. Osaksi minun oli pakko tehdä ihmisille pahaa ja ottaa, mitä tarvitsin, osaksi tein sitä mielivaltaisuudessani, toimintahalun ajamana… Tovereinani oli miehiä, jotka olivat hyvää sukua, mutta samanlaisia kuin minä… Siellä täällä löimme jonkun kuoliaaksi tahi teimme muita tihutöitä… Meistä alkoivat kiertää pahat huhut. Missä ei vihollinen vielä ollut vallassa, siellä meidät haastettiin oikeuden eteen. Emme siitä välittäneet. Tuomio toisensa jälkeen langetettiin, mutta en ollut niistä millänikään, vieläpä paholainen kuiskutteli korvaani, että minun pitäisi olla etevämpi kuin herra Laszcz, joka antoi sisustaa viittansa tuomioilla, mutta on kuitenkin suuressa kunniassa.

— Siihen aikaan eversti Billewicz — Billewiczit ovat huomattu suku Samogitiassa-siirtyi parempaan maailmaan ja jätti minulle perinnöksi kylänsä ja tyttärensä. Välitin vähät kylästä, sillä alituisissa taisteluissa olin saanut viholliselta paljon saalista. Minulla on sitä vieläkin Częstochowossa tallella niin paljon, että voisin ostaa vaikka kaksi kylää, eikä minun tarvitse keneltäkään pyytää leipää… Kuitenkin menin, kun asiani sitä muutenkin vaativat, talvehtimaan Laudan seudulle. Siellä tuo köyhä tyttö tuli sydämelleni niin rakkaaksi, että unhotin koko maailman. Hän oli niin puhdas ja rehellinen, että häpesin hänen edessään entisiä tekojani. Tyttö alkoi kehoittaa minua luopumaan entisestä elämäntavastani, korvaamaan tekemäni vääryydet ja aloittamaan kunnollisen elämän.

— Mitä vielä! Halua oli kyllä, Jumala nähköön… Mutta vanhat synnit vetivät puoleensa. Upitassa saivat sotamieheni jostakin syystä selkäänsä, ja minä sen johdosta poltin kaupungin poroksi…

— Herra Jumala! Sehän on kuolemanrangaistuksen alainen teko! — sanoi kuningas.

— Ei se vielä mitään, teidän majesteettinne! Sitten Laudan aateli tappoi toverini, jotka olivat kelpo sotureita, joskin väkivallan tekijöitä. En voinut olla kostamatta ja samana yönä hyökkäsin Butrymin aateliskylän kimppuun ja rankaisin tulella ja miekalla… Mutta minut voitettiin ja minun täytyi piillä. Tyttö ei tahtonut nähdäkään minua, mutta minun sydämeni oli häneen niin kiintynyt, että olin valmis vaikka lyömään pääni seinään. Koska en voinut elää ilman häntä, kokosin uuden joukon ja ryöstin hänet asevoimin valtaani.

— Se oli rosvon teko, sen myönnän. Mutta Jumala lähetti minua rankaisemaan herra Wolodyjowskin, joka kokosi aatelismiehet, ryösti tytön käsistäni ja oli vähällä ottaa minulta hengen. Se olisikin ollut minulle sata kertaa parempi Silloin en olisi Radziwillin kanssa vahingoittanut teidän majesteettianne ja isänmaata. Mutta saatoinko tehdä toisin? Syntyi uusi oikeusjuttu, rikosasia, josta oli kuolemanrangaistus tiedossa. Olin ymmällä enkä tietänyt, mitä tekisin. Silloin äkkiä tuli avukseni Vilnon vojevoda.

— Hän antoi minulle kirjeellisesti samaisen Wolodyjowskin kautta tehtävän suoritettavaksi, ja siten jouduin hetmanin vallanalaiseksi, eikä minun tarvinnut enää pelätä tuomioita. Turvauduin senvuoksi vojevodaan kuin hukkuva pelastajaansa. Kokosin rykmentin koko Liettuan pahimpia huimapäitä. Parempaa rykmenttiä ei ollut koko armeijassa. Vein joukkoni Kiejdanyyn. Siellä Radziwill otti minut vastaan kuin oman pojan, muisti, että olimme sukua toisillemme, ja lupasi suojelustaan. Hänellä oli omat tuumansa. Hän tarvitsi rohkeita miehiä, jotka olisivat valmiit mihin tahansa, ja minä, hölmö, annoin itseni houkutella. Ennenkuin hänen aikeensa tulivat ilmi, vannotti hän minua ristin kautta, että en missään tapauksessa häntä hylkää. Luulin, että oli kysymyksessä sota ruotsalaisia tahi venäläisiä vastaan ja tein mielelläni valan. Tulivat sitten nuo kamalat kemut, joissa allekirjoitettiin Kiejdanyn sopimus. Petturuus oli ilmeinen. Muut päälliköt paiskasivat: miekkansa hetmanin jalkoihin, mutta minua pidätti valani niinkuin ketju koiraa enkä voinut hänestä luopua.

— Olivathan hekin kaikki vannoneet meille uskollisuutta, jotka sitten meistä luopuivat! — sanoi kuningas surullisesti.

— Vaikka minä en ollutkaan jättänyt hänen palvelustaan, en tahtonut kuitenkaan olla osallisena petoksessa. Jumala yksin tietää, miten kärsin. Kiemurtelin tuskissani niinkuin minua olisi tulella poltettu, sillä morsiamenikin, joka tuon ryöstöni jälkeen oli sopinut kanssani, nimitti minua nyt petturiksi ja katsoi minua inhoten. Mutta minä olin vannonut, olin vannonut, että en hylkää Radziwillia!… Oi, tuo tyttö, niin nainen kuin onkin, voittaa järkevyydessä monen miehen, eikä uskollisuudessa teidän majesteettianne kohtaan ole hänen veroistaan!

— Hän luuli saavansa tehdyksi minusta kansalaisen ja isänmaanystävän, mutta kun hän näki yrityksensä epäonnistuneen, alkoi hän minua vihata yhtä paljon kuin oli aikaisemmin rakastanut. Samaan aikaan Radziwill kutsui minut luokseen ja alkoi taivuttaa puolelleen. Niin selvästi kuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän minulle todisti, että oli tehnyt oikein ja että se oli ainoa keino pelastaa isänmaa, joka jo oli joutumassa tuhon omaksi. En osaa esittääkään hänen suunnitelmiaan, niin suurenmoiset ne olivat ja niin paljon onnea ne lupasivat isänmaalle. Sata kertaa viisaamman kuin minut, yksinkertaisen sotamiehen, olisi tuo suuri valtiomies saanut vakuutetuksi. Silloin olin täydellisesti hänen puolellaan ja vakuutettu siitä, että kaikki ovat sokeat ja hän vain näkee totuuden, kaikki ovat syntisiä ja hän yksin vanhurskas. Olisin silloin ollut valmis menemään hänen puolestaan vaikka tuleen niinkuin nyt teidän majesteettinne puolesta, sillä en osaa rakastaa enkä vihata puolittain.

— Tein hänelle huomattavia palveluksia, — sanoi Kmicic, — ja saatanpa sanoa, että ilman minua tuo petos ei olisi voinut kantaa mitään myrkyllisiä hedelmiä, sillä hänen oma sotajoukkonsa olisi tehnyt hänestä lopun. Jo olivat kapinassa hänen rakuunansa, unkarilainen jalkaväki ja kevyt ratsuväki, ja jo olivat nämä käyneet hänen skotlantilaistensa kimppuun, kun minä tulin miehineni ja tyrehdytin koko kapinan. Ainoastaan Wolodyjowski pääsi karkaamaan vankeudesta ja vei yliluonnollisella rohkeudella miehensä Podlasieen ja yhtyi Sapiehaan. Pakolaisia kokoontui sinne melkoinen määrä, mutta miten paljon kelpo sotureita sitä ennen sai surmansa minun toimestani, sen tietää vain Jumala. Kerron kaikki totuudenmukaisesti niinkuin ripillä. Podlasiessa Wolodyjowski otti minut kiinni eikä aikonut säästää henkeäni. Pääsin kuitenkin erinäisistä syistä hänen käsistään ja palasin taas palvelemaan Radziwillia. Mutta katkeraa oli minun siellä olla, monet ruhtinaan teot saivat sydämeni kouristumaan, sillä hänessä ei ole uskoa eikä omaatuntoa, ja sanansa hän pitää samaan tapaan kuin Ruotsin kuningas. Aloin silloin sanoa hänelle mielipiteitäni päin silmiä. Hän suuttui minuun. Sitten hän lähetti minut viemään eräitä kirjeitä. Läksin mielelläni, sillä en jaksanut enää olla paikoillani. Pilwiszkissä kohtasin ruhtinas Boguslawin. Kunpa Jumala antaisi hänet käsiini, mihin kaikin voimin pyrin, niin kostaisin hänelle kaikesta.

— Kertokaa pian, miten asiat oli. Meille on kerrottu ruhtinas
Boguslawin vain pakosta seuranneen serkkuaan.

— Hänenkö? Hän on pahempi kuin Janusz! Ja kenen päässä syntyikään ensiksi petossuunnitelma? Eikö juuri hän viekoitellut hetmania viittailemalla tälle kruunusta? Ruhtinas Janusz edes teeskenteli toimivansa pro bono publico, mutta Boguslaw, pitäen minua oikein suurlurjuksena, avasi minulle koko sydämensä. Kamalaa on toistaa, mitä hän minulle puhui… »Teidän valtionne», puhui hän, »viepi piru, me taas emme pistä sormiamme väliin, vaan vielä työnnämme menemään, että saisimme mahdollisimman paljon etua. Liettuan täytyy jäädä meille, ja serkkuni Janusz-ruhtinaan jälkeen siirtyy suuriruhtinaan kruunu minulle, kun menen naimisiin hänen tyttärensä kanssa.»

— Oi! — sanoi hän. — Radziwillit, Radziejowski, Opalinski… Täytyihän käydä niinkuin kävi!… Kruunu heidän piti saada vaikkapa repimällä, erilleen, minkä Jumala on yhdistänyt!

— Minäkin kauhistuin. Valelin vettä päähäni, että en menettäisi järkeäni. Mutta sydämeni muuttui yhdessä hetkessä aivan kuin salama olisi siihen käynyt… Kirosin omaa toimintaani. En tietänyt, mitä minun oli tehtävä. Boguslawiako vai itseäni iskisin tikarilla? En tahtonut enää palvella Radziwilleja, tahdoin kostaa. Äkkiä Jumala lähetti päähäni ajatuksen: menin muutaman miehen kanssa ruhtinas Boguslawin asunnolle, houkuttelin hänet kaupungin ulkopuolelle, vangitsin hänet ja tahdoin viedä liittoutuneille saadakseni hänen päänsä hinnasta palvella heitä ja teidän majesteettianne.

— Annan teille kaikki anteeksi! — huudahti kuningas. — Teidät petettiin, mutta hyvin te olette heille maksanut! Vain Kmicic saattoi ryhtyä tuommoiseen, ei kukaan muu! Annan teille sydämestäni kaikki anteeksi, mutta kertokaa pian, minä menehdyn uteliaisuudesta! Karkasiko hän?

— Ensimmäisessä pysähdyspaikassa hän tempasi pistolin vyöstäni ja ampui päin naamaa… Tämä arpi tässä!… Mieheni hän voitti yksinään ja livisti tiehensä. Hän on kuuluisa ritari, ei käy kieltäminen, mutta kyllä me vielä tapaamme, vaikka se olisi viimeinen hetkeni!

— Tietysti. Haavani arpeutui, mutta sielu oli sitä sairaampi… Wolodyjowskin ja liittoutuneitten luo en voinut mennä, sillä laudalaiset olisivat heti hakanneet minut kappaleiksi… Kuitenkin minä tietäen hetmanin aikovan hyökätä heidän kimppuunsa varoitin heitä ja kehoitin pysyttelemään yhdessä. Se oli minun ensimmäinen hyvä tekoni. Jumala heitä auttakoon ja rangaiskoon Radziwillia!

— Ehkäpä se jo on tapahtunut, ja jos ei, niin se varmasti tapahtuu, — sanoi kuningas — Entä mitä sitten teitte?

— Kun ymmärsin, että Kmiciciä ei kukaan ottaisi vastaan eikä uskoisi, otin nimekseni Babinicz ja matkattuani läpi valtakunnan saavuin Częstochowoon. Todistakoon priori Kordecki, minkä verran olen siellä ollut hyödyksi. Yöt päivät ajattelin vain sitä, miten korvaisin isänmaalle tekemäni vahingot, vuodattaisin vereni sen hyväksi ja poistaisin tahran nimestäni. Loput te, teidän majesteettinne, tiedätte. Ja jos isällinen sydämenne on siihen taipuva, jos uusi palvelukseni on ollut suurempi kuin rikokseni tahi edes niiden veroinen, niin ottakaa minut lempeästi vastaan, sillä kaikki ovat minut jättäneet eikä kukaan muu minua lohduta… Te, teidän majesteettinne, yksin näette murheeni ja kyyneleni! Minä olen konna, minä olen petturi ja valapatto, mutta minä rakastan tätä isänmaata ja teidän majesteettianne… ja Jumala näkee, että tahdon palvella teitä molempia!

Aridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja lohdutti häntä:

— Olet minulle rakas kuin oma poika!… Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut ymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet tietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki, sillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos hänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä annan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa itkemästä!

— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon tähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani palaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio taivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.

— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat rauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt ovat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne puheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.

— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia, nimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän majesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten paljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka olen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut rakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä voitolle!

— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on innokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani Kiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että olen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta tahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.

— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin kuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan vain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus, jommoinen sodan aikana helposti voi sattua…

— Sen hän ansaitseekin. Että nyt ette joutuisi tuomioistuinten kynsiin, on teidän meneteltävä näin: Nyt alkaa sotaväen värväys. Koska, kuten sanotte, olette syytteitten alainen, en voi antaa teille määräystä Kmicicin nimelle, vaan Babiniczin. Menette värväyshommiin, sillä sekin koituu isänmaan hyväksi, koska näytte olevan tulinen ja taidokas soturi… Sitten lähdette sotaan Kievin kastellaanin komennossa. Hänen joukossaan voi helpoimmin menettää päänsä, mutta helpoimmin myös saada tilaisuuden kunnostautua. Tarvittaessa voitte myös omin päin ahdistella ruotsalaisia, kuten ahdistitte Chowańskia. Kääntymyksenne ja hyvät työnne ovat alkaneet siitä hetkestä, jolloin otitte nimeksenne Babinicz. Käyttäkää edelleen sitä nimeä, niin tuomioistuimet jättävät teidät rauhaan. Mutta sitten kun loistatte aivan kuin aurinko ja koko Puola tuntee ansionne, silloin saakoot ihmiset tietää, kuka on tuo mainehikas ritari. Silloin joku ei ilkeä haastaa niin kuuluisaa miestä oikeuteen, toinen saattaa siihen mennessä kuolla, kolmannen voitte jollakin tavoin tyydyttää… Paljon voi asiakirjoja kadotakin, ja vakuutan uudelleen, että kuulutan ansioitanne ja esitän valtiopäivillä teille palkintoa, jonka mielestäni olette ansainnut.

— Paremmin kuin monet muut, jotka luulevat olevansa siihen ansiokkaat. No, no, älkää olko millännekään, rakas rojalisti, sillä luulenpa, että tuon rojalistitytönkin vielä tavoitatte ja, jos Jumala suo hankitte pian vielä lisää pieniä rojalisteja.

Kmicic heikkoudestaan huolimatta nousi vuoteesta ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.

— Hyvä Jumala, mitä te teette? — huudahti kuningas. — Veri rupeaa taas vuotamaan Kuka siellä?

Sisään syöksyi itse marsalkka, joka jo pitkän aikaa oli etsinyt kuningasta linnasta.

— Pyhä Yrjänä! Mitä näen? — huudahti hän tavatessaan kuninkaan omin käsin nostamassa Kmiciciä.

— Tämä on herra Babinicz, rakas soturini ja uskollinen palvelijani, joka pelasti henkeni, — sanoi kuningas. — Auttakaa, herra marsalkka, minua nostamaan hänet vuoteeseen!

KAHDEKSAS LUKU.

Lubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja joukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin suuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät vedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja asestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi suurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia, jotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.

Liike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti järjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka Konstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat Krakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin oli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali täydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.

Mutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli vallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen selkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin taisteluun.

Pajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista työkaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet lähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä joukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.

Häntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten seurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin yhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.

Ei vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut, tartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea kostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut, sitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan entisyytensä.

Yhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet voimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera Potocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki, Vitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill, mahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz oli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet muut ylhäiset henkilöt.

Kirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra kruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava liitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin saajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat luopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi oli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.

Joulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma Tykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen piirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän käski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian tapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:

— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen antauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen varalta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa ollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä vaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta henkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen henkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei tapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi, että hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet valtiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki siitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia välttämään oikeata rangaistusta.

Tähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin hän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja, ja hän nautti oman äänensä kaiusta.

— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen, — sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa… Sanon vain sen, että jos Radziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua minun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota se on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen ja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän olisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua kohtaan.

— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! — vastasi Sapieha arvokkaasti.

— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös kuulla Zaglobaa… Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut kuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän ei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten joukkojen ylipäällikkönä.

— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin käsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin vahvistaa vaalini.

— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te teitte minusta hetmanin… ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa minun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin tavoin palvella isänmaata!

Zagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän loi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:

Toisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella tekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi jäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä hänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:

— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi pieni ritari.

YHDEKSÄS LUKU.

Linnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen lumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.

Hänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä hän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan joukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli sairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.

Kiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti muuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli ilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.

Vaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin oli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja onnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen ja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli syöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet pettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt se, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas, suurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni toimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti vain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan odotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan hänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.

Hänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa melkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin muurien isäntä.

Muutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita kuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli kärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä mukaan.

Kun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut voimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin Kaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi ollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.

Niinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa, niin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka piiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!

Kun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä pahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.

Omaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset anastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka aikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti vieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka ylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli nyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa ruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!

Linnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen päällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas tahtonut pyydellä häneltä lisää.

Jospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet tajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin, hengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta järki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä, oli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko lankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä olivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi…

Omantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta, eikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta. Ne kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei ylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi, sitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät isänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa ja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan suurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut viimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi Themistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin yhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan valapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän oli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin loppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen… Mikä odottaa häntä siellä?

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti kätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna suureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut vähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta ja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi ja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi ruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä tämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän ymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt tuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt sitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän pelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät piirteet olivat muuttuneet.

Hänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä tuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset. Piiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui piiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi sota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja pettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan ollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista vihaa majesteetin loukkaamisesta.

Kun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin Radziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen sydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon lähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi tuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden loukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi verho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot, jotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.

Kaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä sydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat sitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.

— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä sukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava isänmaalle.

Hänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa, hänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota ajatellessaan hän vapisi.

Maallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se, mitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.

Vielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut toivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut hänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet hänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi tulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää preussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät liettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten he yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat Liettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja pelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää heiltä saaliin.

Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi
Vierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle.
Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.

Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon, puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.

— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan
Tykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes
Radziwill!

Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.

Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta saamansa kirjeen.

»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa voimiaan, ja quod attinet Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»

Tämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta viimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa kohtalonsa täyttymistä.

Sapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen jälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli epäonnistunut.

Joulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi »nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi pihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille, tyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla, joka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen ulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan luona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka aikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa, toinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja Charlamp.

Viimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena. Raskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli Tykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut entisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista kuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka nyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin ritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli noussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi kuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin ja tuuli ulvoi ulkona.

Äkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta ruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät torkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta hän sanoi:

Sitten hän käänsi hiukan päätään, alkoi katsella tarkasti ovelle ja sanoi viimein:

— Mitä tekemistä Stachowiczilla on täällä? Charlamp paran koivet alkoivat tutista, sillä yhtä peloton kuin hän oli taistelussa, yhtä taikauskoinen hän oli. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Stachowicz ei ole täällä. Teidän ylhäisyytenne ammutti hänet
Kiejdanyssa.

Ruhtinas sulki silmänsä eikä vastannut mitään. Kuului vain tuulen valitteleva ja pitkä vinkuna.

— Tuossa tuulessa on ihmisen itkua, — sanoi ruhtinas taas avaten väsyneet silmänsä. — En minä kutsunut ruotsalaisia, vaan sen teki Radziejowski…

Ja hänen oli ikäänkuin helpompi olla muistaessaan, että joku on syyllisempi kuin hän.

Mutta sitten näytti taas raskaampia ajatuksia nousevan hänen mieleensä, sillä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän toisteli:

Silloin kuului ulkoa muskettien laukauksia, ensin harvempaan, sitten yhä tiheämpään, mutta ne hukkuivat osittain tuulen ulvontaan.

— Niinkuin tavallisesti! — vastasi Charlamp. — Miehiä paleltaa lumimyrskyssä, ja ne tappelevat lämpimikseen.

— Jumala, armahda sieluani!… En elä uuteen vuoteen… Jo ammoin on minulle ennustettu, että joka viides vuosi kuolema seisoo luonani.

— Hän henkii kylmää… En näe häntä, mutta tunnen, että hän on tässä.

Syntyi hiljaisuus, jossa vain kuului, kuinka rouva Jakimowicz kuiskaten rukoili.

— Sanokaa, — puhui ruhtinas katkonaisella äänellä, — uskotteko todellakin, että vain ne, jotka tunnustavat teidän uskoanne, tulevat autuaiksi?

Paukauksia kuului nyt yhä tiheämmin. Tykkien pamahtelu sai ikkunaruudut tärisemään.

Ruhtinas kuunteli rauhallisesti, kohottautui sitten vuoteellaan, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Kohottuaan istumaan hän tarttui käsin päähänsä ja huudahti:

Charlamp juoksi kuin mieletön ulos huoneesta. Koko linna vapisi tykkien jyrähdyksistä.

Äkkiä kuului huutoa tuhansista suista ja kovaa ryskettä, joka sai hiilet uunissa hypähtelemään. Samassa Charlamp syöksyi sisälle.

— Sapiehalaiset ovat räjähdyttäneet portin! — huusi hän. — Ruotsalaiset ovat paenneet torniin!… Vihollinen on täällä!… Teidän ylhäisyytenne!

Sanat jähmettyivät hänen huulilleen. Radziwill istui sohvalla silmät ylös luotuina. Avoin suu haukkoi ilmaa, kädet hapuilivat sohvan reunaa, ja hän huusi tahi oikeammin korahteli:

— Se on Radziejowski… en minä… Pelastakaa!… Mitä tahdotte?
Ottakaa kruunu!… Se on Radziejowski… Pelastakaa, hyvät ihmiset!
Jeesus! Jeesus! Maria!

Hänet valtasi kamala puistatus, silmät pullistuivat, hän oikaisihe, kaatui selälleen ja jäi liikkumattomana makaamaan.

— Mariaa huusi, kuulitteko, vaikka oli kalvinilainen! — lausui rouva
Jakimowicz.

Sitten hän astui ruumiin luo, sulki sen silmät, otti haarniskaltaan kullatun Jumalanäidin kuvan ja pani sen Radziwillin käsiin.

Tuli heijastui kultaisesta kuvasta vojevodan kasvoille ja teki ne harvinaisen rauhallisen näköisiksi.

Charlamp istuutui ruumiin luo ja nojaten kyynärpäät polviinsa peitti käsin kasvonsa. Äänettömyyden keskeytti vain muskettien pauke.

Äkkiä tapahtui jotakin kauheata. Välähti suuri valo, aivan kuin koko maailma olisi syttynyt palamaan, ja samalla kuului niin kova jyrähdys kuin olisi maa murtunut linnan, alta. Seinät huojuivat, katto halkeili, kaikki ikkunat putosivat lattialle. Ikkunain tyhjistä aukoista puhalsi tuuli sisälle ja alkoi vinkua huoneen nurkissa.

Ensimmäisenä nousi pystyyn Charlamp ja katsahti heti vojevodan ruumiiseen. Mutta ruumis lepäsi rauhallisena, vain kultainen kuva hänen kädessään oli hiukan liikahtanut.

Charlamp huokasi helpotuksesta. Hän oli luullut, että paholaisjoukko oli tullut noutamaan ruhtinaan ruumista.

— Sana tuli lihaksi! — sanoi hän. — Varmaankin ruotsalaiset räjähdyttivät ilmaan tornin ja itsensä.

Ulkoa ei kuulunut mitään ääniä. Nähtävästi Sapiehan miehet seisoivat ällistyneinä tahi pelkäsivät, että koko linna oli miinoitettu.

Ja taas valaisi kirkas, lepattava valo huoneen. Vallitsi kuolemanhiljaisuus, vain tuli räiskähteli, tuuli vonkui ja lunta satoi sisään ikkunoista.

Mutta sitten kuului sekavia ääniä, kannukset kilisivät ja kuului askelten töminää. Huoneen ovet lensivät selälleen ja sotilaita tuli sisälle.

— Kuollut! — Kuollut! — levisi kuiske suusta suuhun. — Petturi ja kavaltaja on kuollut!

— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen ruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää neitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!

Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet lähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt, valaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan hetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.

— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten herättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen loiste heijastuu hänen kasvoihinsa.

Hän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi harras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:

— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää tuomiovaltaa!

— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja kuninkaan?

— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt häntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun sopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet eikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena… En ole paljoa ansainnut tällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja tuskin jaksan seisoa jaloillani… Mutta minä olen vallassanne, hakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin ääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!

Hän alkoi horjua ja olisi kaatunut, mutta Zagloba levitti kätensä, otti hänet syleilyynsä ja huusi:

Se vaikutti toisiinkin. Charlamp talutettiin ulos huoneesta.
Sotilaatkin alkoivat poistua.

— Ohoo! — sanoi Zagloba. — Se on samaa kuin olisi susi pantu vuonan kaitsijaksi. Mutta eihän se kuulu teihin, teillehän on muuan toinen typykkä määrätty!

KYMMENES LUKU.

Lembergistä tuli kuninkaan sinne saavuttua todellinen valtakunnan pääkaupunki. Kuninkaan mukana saapui suurin osa maan piispoista ja kaikki ne senaattorit, jotka eivät olleet ruvenneet vihollisen palvelukseen. Lukuisasti aseellista aatelia saapui totellen kuninkaan kutsua. Sydämet laajenivat tuota yleistä nousua nähdessä, joka ei missään suhteessa ollut sen suurpuolalaisen liikkeen kaltainen, minkä tuloksena oli ollut niin heikko vastarinta viholliselle Ujscien luona. Päinvastoin tänne kerääntyi uljasta ja sotaista aatelia, joka lapsesta saakka oli tottunut hevosen selässä taistelemaan tataarilaisia vastaan, tottunut verenvuodatukseen ja tulipaloihin ja paremmin osasi käyttää sapelia kuin latinankieltä.

Kasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin tataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava tataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja lupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta neljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota taisteluun.

Tämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä sanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan uskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.

Kaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja säännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet kalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat, ruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.

Puolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat yhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että Lemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on ensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.

Missä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja »vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka vaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja, jotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.

Kuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa. Hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen edustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja. Kaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut, jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon Tyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja otti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän työskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.

Mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja valtiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään maallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat valtion eduksi.

Tuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut senaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä erään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu jotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan. Puhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan kanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei ole esimerkkejä historiassa.

Oli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen kipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä puoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä unkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit jalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat käsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon. Etumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin senaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin johtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon armenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat yllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen. Sitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään, kunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.

Lopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle, sillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa lähempänä pääalttaria.

Kuningas ajoi paavin lähettilään kanssa, sitten tuli Gnesenin arkkipiispa ja piispa Czartoryski, sitten Krakovan piispa, Lembergin arkkipiispa, kruunun suurkansleri sekä joukko vojevodia ja kastellaaneja.

Jumalanpalveluksen toimitti paavin lähettiläs Widon, jonka puku oli purppurainen, valkoisella sekä helmillä ja kullalla koristettu.

Moniväristen ikkunain läpi tunkeutuivat sisälle auringon säteet ja yhtyivät alttarilla palavien kynttiläin liekkimereen, minkä jälkeen ne valaisivat varjossa istuvien senaattorien kasvoja, valkoisia partoja ja kultaan ja samettiin verhottuja vartaloita. Vanhukset olivat niin arvokkaan näköisiä, että olisi luullut näkevänsä edessään muinaisen Rooman senaatin. Kaikkien silmät olivat luodut alttariin, kaikki rukoilivat. Kynttiläin liekit loistivat ja heiluivat, suitsutusastiain savu kiemuroi ja välkähteli. Kuningas Jan Kasimir lankesi maahan ja nöyrtyi Jumalan majesteetin edessä. Viimein otti messun toimittaja öylättiastian ja kalkin ja lähestyi kuningasta. Tämä nousi kirkastunein kasvoin, papin ääni kaikui: »Ecce Agnus Dei!» ja kuningas nautti Herran ehtoollisen.

Sitten kuningas kohotti päänsä pystyyn, loi silmänsä taivaaseen ja nosti molemmat kätensä.

Kirkossa tuli äkkiä niin hiljaista, että ei kuulunut hengähdystäkään Kaikki arvasivat hetken tulleen ja kuninkaan aikovan vannoa valan. liikutetulla, mutta selvällä äänellä ryhtyi kuningas puhumaan:

»Pyhä Jumalan Äiti! Minä Jan Kasimir, joka Sinun poikasi, kuningasten kuninkaan ja minun hallitsijani, sekä Sinun armostasi olen kuningas, — astun Sinun pyhäin jalkaisi juureen ja lupaan ottaa Sinut suojelijakseni ja valtakuntani kuningattareksi. Puolan kuningaskunnan, Liettuan, Preussin, Masowian, Samogitian, Liivin ja Czernihovin suuriruhtinaskunnan, molempien valtakuntien sotajoukon ja koko kansan annan Sinun erikoiseen huostaasi ja varjelukseesi, Sinun apuasi ja laupeuttasi nyt vihollisen ahdistaessa ja kuningaskuntani ollessa hädässä nöyrästi anon…»

Kuningas lankesi polvilleen ja oli vähän aikaa vaiti. Kirkossa vallitsi edelleen kuolemanhiljaisuus. Sitten kuningas taas nousi ja jatkoi:

»Sinun suurista hyvistä töistäsi osallistuneena lupaan Sinulle itseni, ministerieni, senaattorieni, aatelin ja kansan nimessä levittää Poikasi Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme kunniaa ja kiitosta kaikkiin Puolan kuningaskunnan ääriin. Vannon Sinulle, että kun Sinun Poikasi laupeuden tähden saan voiton ruotsalaisista, teen kaikkeni, että tämän tapahtuman vuosipäivää vietettäisiin valtakunnassani juhlallisesti ainaisiin aikoihin Jumalan ja Sinun, Pyhän Neitsyen, armon ja laupeuden muistoksi.»

Tässä hän keskeytti puheensa ja lankesi uudelleen polvilleen. Kirkossa syntyi kuisketta, mutta sen sai vaikenemaan kuninkaan ääni, joka nyt entistä enemmän vapisi liikutuksesta, mutta kaikui yhä kantavampana:

»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön ahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen rangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia monenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua tekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän saakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta kohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka olet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja Poikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»

Nämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit, aateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin kohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat: »Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi kuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi ne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen suojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko kirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala antaa heille voiton ruotsalaisista.

Kuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa ja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.

YHDESTOISTA LUKU.

Näitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia aivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän tahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat mielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen yhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit hankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset antoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia, uneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran manifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken yhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi yrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia levitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi ruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta mainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös lentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.

Wittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden Krakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin kuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten voitoistaan.

Lembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt riemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään sanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko Vilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että Sapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin vojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on kaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.

Lopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää kuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan käytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle, turvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa arvoaan.

Tätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin tunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:

— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun viimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi Beresteczkon luona verissänne.

— Ja myöhemmin Varsovassa, teidän majesteettinne! Olin linnassa nykyisen Kievin kastellaanin kanssa.

— Ja palvelette yhä armeijassa? Eikö ole tehnyt mieli viettämään rauhallista kotielämää?

— Valtakunta tarvitsi miehiä, ja näissä melskeissä olen menettänyt omaisuuteni. Minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, mutta en minä siitä ole millänikään, sillä sotilaan ensimmäinen velvollisuus on palvella kuningasta ja isänmaata.

— Suokoon Jumala, että olisi enemmän teidän kaltaisianne! Ei silloin vihollinen täällä isännöisi. Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin työnne palkitaan. Mutta nyt kertokaa, mitä olette tehneet Vilnon vojevodalle!

— Vilnon vojevoda on Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän kuoli samaan aikaan kuin me teimme viimeisen väkirynnäkkömme.

Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea, mutta keskeytti lukemisensa kohta alussa lausuen:

— Herra Sapieha erehtyy kirjoittaessaan, että Liettuan suurhetmanin virka vacat. Ei se vacat, sillä annan sen hänelle.

— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko sotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä nimityksestä!

Kuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi lukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.

— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa kruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on jo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!… Radziwill ja Opalinski… ja aivan samaan aikaan… Älä tuomitse heitä, Herra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!

— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun, — että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät, parhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä turvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa. Levätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra Czarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.

— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän majesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat hiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra Czarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella teidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää ruotsalaisia vastaan.

Puna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen kasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:

— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran silloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin sotilaskuria vastaan.

— Niinpä tietenkin, — sanoi kuningas. — Ne olivat vaikeita aikoja semmoisille, jotka ymmärtävät sotilaan velvollisuuden, mutta kuuliaisuudellakin pitää olla rajansa. Jäikö monta vanhemmista upseereista Radziwillin luo?

— Tykocinissa emme tavanneet muita upseereita kuin herra Charlampin, joka ei tahtonut jättää ruhtinasta onnettomuudessa, kun ei ollut aikaisemmin jättänyt. Vain sääli pidätti häntä ruhtinaan luona, sillä hänen myötätuntonsa oli meidän puolellamme. Hän oli vähältä kuolla nälkään, sillä siellä oli ruoan puute, ja hän uhrasi oman osansa antaakseen sen ruhtinaalle. Nyt hän on tullut tänne Lembergiin anomaan teidän majesteetiltanne armoa, ja minäkin yhdyn pyyntöön hänen puolestaan, sillä hän on uskollinen mies ja hyvä sotilas.

— Hänellä on sitäpaitsi ilmoitettavana teidän, majesteetillenne tärkeä tieto, jonka hän kuuli ruhtinas Boguslawilta jo Kiejdanyssa ja joka koskee teidän, majesteettinne kalliin persoonan turvallisuutta.

— Teidän majesteettinne! Kun hän on ollut valmis sellaiseen tekoon, niin ei ole sellaisia tuskia, joita hän ei olisi ansainnut, sillä tuuma on helvetillinen.

— Se ei ole tosi! — sanoi kuningas. — Kaikki tuo on ruhtinas Boguslawin keksintöä… Mutta jätetään se juttu. Kertokaa, mitä tiedätte tuosta miehestä entisiltä ajoilta?

— Hän on aina ollut suuri sotilas ja sotatoimissa verraton. Niinkuin hän ahdisteli Chowańskia, saattaen muutamalla sadalla miehellä koko vihollisen sotajoukon melkein epätoivoon, ei olisi kukaan muu kyennyt toimimaan. On ihme, että häneltä ei nyljetty, nahkaa ja käytetty sitä rumpuun! Jos tuohon aikaan joku olisi antanut Chowańskin käsiin itse vojevodan, niin ei se olisi häntä niin ilahduttanut kuin jos hän olisi saanut lahjaksi Kmicicin. Menihän Kmicic niin pitkälle, että söi Chowańskin haarukoilla, nukkui hänen matollaan, ajeli hänen reellään ja hevosillaan. Mutta hän oli sitten hankala omien parissa, teki perin omavaltaisia tekoja ja olisi kuin herra Laszcz voinut sisustaa viittansa tuomioilla. Kiejdanyssa hän sitten kokonaan menetti kunniansa.

Sitten Wolodyjowski kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut
Kiejdanyssa.

Jan Kasimir kuunteli mielellään, ja kun Michal viimein kertoi, miten Zagloba oli vapauttanut ensin itsensä ja sitten kaikki toverinsa vankeudesta, alkoi kuningas nauraa niin että hytki.

— Vir incomparabilis! Vir incomparabilis! — toisteli hän. — Onko hän täällä matkassanne?

— Tuo aatelismies on ovelampi kuin Odysseus! Tuokaa hänet ruokapöytääni pitämään hetkinen hauskaa ja herrat Skrzetuski samalla kertaa. Mutta nyt kertokaa, mitä vielä tiedätte Kmicicistä.

— Roch Kowalskilta löydetyistä kirjeistä saimme tietää, että meidät aiottiin surmata Birzessä. Ruhtinas ajoi meitä vielä takaa sotajoukkoineen ja koetti saartaa, mutta ei onnistunut. Pujahdimme onnellisesti pois. Ja vielä enemmänkin! Lähellä Kiejdanya saimme kiinni Kmicicin ja käskin heti ampua hänet.

— Näytte olleen sukkelia liikkeissänne siellä Liettuassa! — sanoi kuningas.

— Sitä ennen antoi kuitenkin Zagloba tutkia hänen taskunsa. Niistä löydettiin hetmanin kirje, josta selvisi, että Kmicicin ansiota oli ollut, ettei meitä ammuttu heti Kiejdanyssa, vaan vietiin Birzeen…

— Näin ollen emme pitäneet enää sopivana riistää häneltä henkeä. Päästimme hänet menemään. En tiedä mitä hän sittemmin on tehnyt. Jumala tiennee mikä hän on miehiään. Vaikea on päästä hänestä selville. Hän jäi Radziwillin luo, sitten matkusti jonnekin… Meille hän lähetti tiedon, että ruhtinas hyökkää kimppuumme. Ei voi kieltää, että hän sillä teki meille suuren palveluksen, sillä jos hän ei olisi meitä varoittanut, emme olisi olleet varuillamme ja ruhtinas olisi voittanut meidät yksitellen… En todellakaan tiedä, mitä hänestä ajattelisin… Jos se on valetta, mitä ruhtinas Boguslaw kertoi…

— Kutsu tänne herra Babinicz! — sanoi hän paashille, joka ilmestyi kynnykselle.

Paashi poistui, mutta hetken kuluttua ovi aukeni ja sisälle astui Andrzej. Wolodyjowski ei heti tuntenut häntä, sillä nuori ritari oli suuresti muuttunut eikä ollut vielä toipunut vuorensolassa tapahtuneen taistelun seurauksista. Michal katseli häntä tunnustellen.

— Ihmeellistä! — sanoi hän viimein. — Jos ei teidän majesteettinne olisi maininnut toista nimeä, niin sanoisin: tämä on herra Kmicic.

— Tämä pieni ritari kertoi minulle juuri suuresta lurjuksesta, jolla oli tuo nimi, mutta minä todistin hänelle selvästi, että hän oli erehtynyt arvostelussaan, ja olen varma siitä, että herra Babinicz vakuuttaa todistukseni oikeaksi.

— Teidän majesteettinne! — vastasi Babinicz nopeasti. — Yksi ainoa teidän sananne puhdistaa tuon lurjuksen paremmin kuin juhlallisimmatkaan vakuutukseni!

— Äänikin on sama! — sanoi nuori eversti yhä enemmän kummastuen. — Vain tuota arpea kasvoissa ei hänellä ollut.

— Hyvä herra! — sanoi siihen Kmicic. — Aatelismiehen ruumis on luettelo, johon milloin kukakin tekee sapelilla merkintöjä… Onpa täällä teidänkin muistiinpanonne, josta minut tunnette.

Näin sanoen hän kumartui ja näytti sormellaan yli paljaaksi ajellun päälaen kulkevaa valkeata arpea.

— Mutta minä sanon teille, että te ette tunne Kmiciciä! — sanoi kuningas.

— Te tunsitte suuren sotilaan ja väkivallan harjoittajan sekä Radziwillin rikostoverin… Mutta tässä seisoo Częstochowon Hektor, jota Jasna Góra lähinnä priori Kordeckia saa enimmän kiittää, tässä seisoo isänmaan puolustaja ja minun uskollinen palvelijani, joka on pannut henkensä alttiiksi puolestani ja pelastanut henkeni. Semmoinen on tuo uusi Kmicic… Oppikaa häntä tuntemaan ja rakastamaan, sillä hän ansaitsee sen!

Wolodyjowski alkoi kierrellä keltaisia viiksiään tietämättä mitä sanoisi, mutta kuningas lisäsi:

— Ja tietäkää, että hän ei ole tehnyt mitään lupauksia ruhtinas Boguslawille, vaan ensimmäiseksi ryhtynyt hänelle kostamaan, sillä hän otti hänet kiinni ja tahtoi antaa teidän käsiinne.

— Ja varoitti meitä ilmoittaen Vilnon vojevodan aikeet! — huudahti
Wolodyjowski. — Mikä enkeli onkaan teidät käännyttänyt?

He syleilivät toisiaan, ja kuningas katseli heitä hymyillen. Kmicic puolestaan syleili pientä ritaria niin voimakkaasti, että nosti hänet ilmaan kuin kissanpojan eikä pitkään aikaan päästänyt irti.

Tämän jälkeen kuningas lähti tavanmukaiseen neuvottelukokoukseen, ja ritarit jäivät kahden kesken.

— Tulkaa asuntooni! — sanoi Wolodyjowski. — Tapaatte siellä Skrzetuskit ja Zagloban, joista on hauska kuulla, mitä kuningas minulle teistä sanoi. Siellä on myös Charlamp.

— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. —
Neiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.

Kmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen taas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä ja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:

— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi
Wolodyjowski.

KAHDESTOISTA LUKU.

Tultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä. Wolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja raivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi, jotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto, että ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut lähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki edellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.

Vasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti Michal
Kmiciciä käsivarresta ja sanoi:

— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon hänen verensä!

— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten joukosta!

— Sitä parempi! — sanoi Andrzej kiihkeästi. — Vaikka tapaisin hänet kirkossa…

— Kenties Taurogissa, mahdollisesti myös muualla. Charlamp sen tietää parhaiten.

Kmicic alkoi hengittää niin raskaasti kuin ihminen, joka kiipeää ylös jyrkkää vuorenrinnettä.

— Kertokaa minulle, mistä se johtuu, sillä kuningas vain viittasi siihen kahakkaan!

Kmicic alkoi kertoa, ja vaikka hän samalla kiristeli hampaitaan, niin hänen ajatuksensa kuitenkin irtautuivat onnettomuudesta ja hän rauhoittui jonkin verran.

— Tiesin, että olette rohkea mies, — sanoi Wolodyjowski, — mutta Radziwillin kaappaaminen hänen sotajoukkonsa nenän edestä on teko, johon en osannut ajatella edes teidän ryhtyvän.

Tällä välin he olivat saapuneet asunnolle. Molemmat Skrzetuskit, Zagloba ja Charlamp olivat syventyneet tarkastelemaan krimiläisiä lammasnahkaturkkeja, joita eräs tataarilainen heille kaupitteli. Charlamp, joka heistä oli Kmicicin paras tuttu, tunsi tämän heti ja päästäen turkin käsistään huudahti:

— Saan esittää teille Częstochowon Hektorin ja kuninkaan uskollisen palvelijan, joka on vuodattanut vertaan uskon, isänmaan ja kuninkaan puolesta!

Ja kun ihmettely yhä kasvoi, alkoi kelpo Michal innostuneesti kertoa, mitä hän oli kuullut kuninkaalta Kmicicin ansioista ja Andrzejlta itseltään ruhtinas Boguslawin kiinniottamisesta, ja lopetti sanoen:

— Siis ei vain ole valetta, mitä ruhtinas Boguslaw on tästä ritarista kertonut, vaan päinvastoin herra Kmicic on hänen pahin vihamiehensä, ja jollakin tavoin kostaakseen on ruhtinas vienyt neiti Billewiczin Taurogiin.

— Ja meidät tämä ritari on pelastanut varmasta kuolemasta, ja liittoutuneitten sotajoukkoja hän on varoittanut! — huudahti Zagloba. — Tämmöisten ansioitten rinnalla eivät vanhat synnit merkitse mitään. Onni oli kuitenkin, että tulitte tänne herra Michalin seurassa ettekä yksin, ja onni on myös, että rykmenttimme majailee kaupungin ulkopuolella, sillä ylen vihaisia ovat laudalaiset hänelle, ja ennenkuin hän olisi ennättänyt hengähtääkään, olisi hänet hakattu maahan.

— Tervehdimme teitä sydämestämme veljenä ja tulevana sotatoverina! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Tuommoiset eivät koskaan joudu hukkaan! — sanoi hän. — Ne selviävät mistä sekamelskasta tahansa, vieläpä niittävät kunniaa samalla.

— Enkö sitä teille sanonut? — huudahti Zagloba. — Heti kun näin hänet Kiejdanyssa, ajattelin itsekseni: siinä on sotilas oikeata maata! Ja muistatteko, että kohta lankesimme toistemme kaulaan! Tosin on minun ansioni, että Radziwill kukistui, mutta on siinä osaa hänelläkin. Jumala minut johti Billewiczessä estämään ampumasta hänet… Hyvät herrat, ei sovi ottaa tämmöistä ritaria vastaan kuivin suin, sillä hän voisi luulla, että emme tarkoita mitä puhumme!

Tämän kuultuaan Rzedzian heti lähetti pois tataarilaisen turkkeineen ja alkoi hommata juotavaa.

Mutta Kmicicin ainoana pyrkimyksenä oli mahdollisimman pian saada
Charlampilta tietoja Oleńkan kohtalosta.

— Kyllä, koko ajan! — vastasi pitkänenäinen. — Ruhtinas Boguslaw saapui meidän ruhtinaamme luo. Illallisille hän laittautui niin koreaksi, että silmiä häikäisi, ja neiti Billewicz ilmeisesti miellytti häntä kovin, sillä hän kehräsi tyytyväisenä kuin kissa, kun sen selkää silitetään.

— Lakkaa! — sanoi Wolodyjowski. — Sinun puheesi tuottaa ritarille liian suurta tuskaa.

— Hän puhui silloin pöydässä, — sanoi Charlamp, että Radziwill kyllä voi mennä naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa ja että hän itse mieluummin nai semmoisen kuin jonkun niistä prinsessoista, joita Ranskan kuningas hänelle tahtoi naittaa. Niitten nimiä en muista, kun ne olivat kovin konstikkaita.

— Ilmeisesti hän puheli näin saadakseen neidon pauloihinsa. Me ymmärsimme sen kohta ja aloimme iskeä silmää toisillemme ajatellen aivan oikein, että kysymyksessä oli viattoman vietteleminen.

— Hän, kuten jalosyntyinen neito ainakin, ei antanut noitten puheitten vaikuttaa itseensä eikä välittänyt juuri katsoakaan ruhtinaaseen. Vasta kun tämä ryhtyi puhumaan teistä, kiintyi neidin katse häneen. Kauhea oli seuraus, kun ruhtinas kertoi teidän tarjoutuneen niin ja niin monesta dukaatista ottamaan kiinni kuninkaan ja toimittamaan hänet elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille. Luulimme neidin menehtyvän, mutta hänen vihastuksensa teihin oli niin suuri, että se voitti naisellisen heikkouden. Kun ruhtinas sitten alkoi kertoa, miten hän oli inhoten hylännyt tarjouksenne, niin neiti alkoi luoda häneen ihailevia ja kiitollisia katseita ja salli hänen tarjota käsivartensa pöydästä noustaessa.

Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä. — Kuolema; hänelle, niin totta kuin
Jumala auttaa! — hoki hän.

— Kuningas antaa minulle lomaa, jaa minä menen etsimään konnan käsiini! — sanoi Kmicic.

— Herra Jumala, odottakaa! Ette vielä ole kuullut kaikkea ja ennätätte kyllä vielä etsiä hänet. Ja kenen kanssa lähdette? Mistä häntä haette?

Kmicic kenties ei olisi pysähtynyt, mutta hänen voimansa loppuivat, ja hän vaipui penkille, nojasi hartiansa seinään ja sulki silmänsä.

Zagloba ojensi hänelle pikarin viiniä. Hän tarttui siihen vapisevin käsin ja tyhjensi sen.

— Ei mitään ole menetetty, — sanoi Jan Skreztuski, — mutta on oltava hyvin varovainen, kun on tekemisissä niin kuulun herran kanssa. Äkkipikaisella teolla voitte syöstä turmioon neiti Billewiczin ja itsenne.

— Lähtikö neito Kiejdanysta mielellään, — sanoi Charlamp, — sitä en tiedä, koska en ollut näkemässä hänen lähtöään. Mutta sen tiedän, että miekankantaja pani vastaan, ja häntä koetettiin ensin suostutella ja sitten pidettiin lukon takana ja viimein hänen annettiin mennä Billewiczeen. Selvää on, että neiti on huonoissa käsissä, sillä sen mukaan kuin kerrotaan on nuori ruhtinas niin naisiin menevä kuin pahin turkkilainen. Jos joku kassapää häntä miellyttää, niin ei hän haikaile, ja muitta mutkitta hän vie naimisissa olevankin.

— Se vain on minusta omituista, että vojevoda ilman muuta antoi neidin
Boguslawille! - sanoi Skrzetuski.

— Minä en ole diplomaatti, — sanoi siihen Charlamp, — ja kerron vain mitä puhuivat upseerit ja varsinkin Ganchoff, joka tiesi kaikki ruhtinaan arcana. Kuulin omin korvin erään sanovan hänelle: »Ei jää Kmicicille paljon rippeitä meidän nuorelta ruhtinaaltamme!», mihin Ganchoff vastasi: »Tässä viennissä on enemmän politiikkaa kuin intohimoa. Ruhtinas Boguslaw on kyllä se, joka pitää saaliinsa, mutta jos tuo neiti asettuu vastarintaan, niin ruhtinas ei voi hänelle Taurogissa tehdä niinkuin on tehnyt toisille, sillä siitä nousisi häväistysjuttu. Siellä on vojevodan puoliso tyttärineen, ja Boguslawin on otettava tämä huomioon, koska hän tavoittelee nuoren ruhtinattaren kättä… Hänen on kyllä vaikeata näytellä siveätä, mutta Taurogissa on hänen pakko tehdä sitä.»

— Kiven täytyy pudota sydämeltänne, sillä tästähän näkyy, että tyttö ei ole vaarassa! — huudahti Zagloba.

— Teette viisaasti kysymällä minulta, — vastasi Zagloba, — sillä minä pääsen aivan heti perille siitä, minkä selvittämiseksi joku muu turhaan vaivaa päätään. Miksikö ruhtinas vei tytön? En kiellä sitä, että tyttö saattoi häntä miellyttää, mutta hän vei tytön pitääkseen häntä jonkinmoisena vakuutena, että Billewiczit, joita on paljon ja mahtavia, eivät ryhtyisi vihamielisiin tekoihin Radziwilleja vastaan.

— Se on mahdollista! — sanoi Charlamp. — Varmaa on, että hänen täytyy
Taurogissa pitää aisoissa himojaan eikä voi mennä ad extrema.

— Vojevoda otaksui Tykocinissa, että hän on Ruotsin kuninkaan luona Elbingissä, jonne hän aikoi mennä pyytämään apujoukkoja. Ainakaan hän ei ole Taurogissa, sillä siellä eivät lähetit ole häntä tavanneet.

— Jos tahdotte kuulla yksinkertaista soturia, niin sanon ajatukseni. Jos neiti Billewiczille on jotakin pahaa tapahtunut Taurogissa tahi ruhtinas on herättänyt hänessä lemmentunteen, niin ei teillä ole syytä sinne mennä. Mutta jos hän on ruhtinattaren suojassa ja lähtee hänen kanssaan Kuurinmaalle, niin hän on paremmassa turvassa kuin missään muualla, ettekä te löytäisi hänelle sopivampaa olinpaikkaa koko valtakunnasta, joka nyt on sodan jaloissa.

— Jos olette senlaatuinen mies kuin kerrotaan ja kuin itsekin luulen, — sanoi Skrzetuski, — niin ensin hankitte käsiinne Boguslawin ja sen jälkeen pääsette kaikkien toiveittenne perille.

— Sanoin sen jo, vaikka näytte sen unhottaneen! — vastasi Charlamp. — Otaksun, että hän on Elbingissä ja että hän Kaarle Kustaan mukana hyökkää Czarnieckia vastaan.

— Tulkaa mukanamme Czarnieckin luo, niin saatatte piankin kohdata
Boguslawin! — sanoi Wolodyjowski.

Ja hän alkoi hyvästellä kaikkia. Toiset eivät häntä pidätelleet, koska ymmärsivät, että ihminen, jolla on suru sydämessä, ei viihdy toverien parissa eikä pikarien ääressä. Sen sijaan Wolodyjowski sanoi:

— Saatan teitä arkkipiispan palatsille, sillä olette niin suunniltanne, että voitte vaikkapa kaatua kadulle.

He ottivat sapelin vyölleen ja viitan ylleen ja lähtivät. Tungos kaduilla oli entistä suurempi. Joka hetki tuli heitä vastaan asestettuja aatelisjoukkoja, sotamiehiä, paanien palvelijoita, armenialaisia, juutalaisia, valakialaisia ja venäläisiä talonpoikia Chmielnickin polttamista kylistä.

Kauppiaat seisoivat puotiensa edustalla, ja talojen ikkunat olivat täynnä uteliaitten päitä. Kaikki kertoilivat, että tataarilaisjoukko jo oli saapunut ja kohta kulkisi kaupungin läpi mennäkseen näyttäytymään kuninkaalle. Olikin aivan uutta saada nähdä tataarilaisten kulkevan rauhallisesti kaupungin katuja. Ennen oli Lemberg nähnyt nämä vieraat toisin, tavallisesti tiheinä joukkoina muurien ulkopuolella, palavat esikaupungit ja kylät taustanaan. Nyt he tulivat liittolaisina ruotsalaisia vastaan.

Ritarimme saivat töin tuskin raivanneeksi itselleen tien väkijoukkojen läpi. Tavan takaa kuului kaduilla huutoja: »Tulevat! Tulevat!» ja silloin ihmiset kasaantuivat yhteen niin että ei päässyt askeltakaan eteenpäin.

— Huh! — sanoi Zagloba. — Pysähtykäämme vähän. Herra Michal, tämä muistuttaa mieleen entiset ajat, jolloin emme katselleet noita tulokkaita syrjästä, vaan silmästä silmään. Ja minähän olin heidän vankinaankin. Sanotaan, että tuleva kaani on aivan minun näköiseni…

— Jumala on muuttanut noiden koirien sydämet, — jatkoi Zagloba, — niin että he eivät havittele venäläisiä rajamaita, vaan sen sijaan tulevat avuksemme. Se on totinen ihme! Sanonpa teille, että jos jokaisesta pakanasta, jonka tämä vanha käsivarteni on lähettänyt helvettiin, saisin yhden synnin anteeksi, niin minä jo olisin pyhimys tahi minut olisi viety tulisissa vaunuissa elävänä taivaaseen.

Huuto tuli aivan yleiseksi, mutta sitten se vaikeni, ja kaikki päät kääntyivät siihen suuntaan, mistä tataarilaiset olivat tulossa. Kaukaa kuului soiton räminää, väkijoukko painautui keskikadulta talojen seinustoille, ja kadun päässä näkyivät jo ensimmäiset tataarilaiset ratsumiehet.

— Tahtovat esiintyä mahdollisimman edustavasti! - sanoi Jan Skrzetuski. - Muuten muutamilla joukoilla on kyllä soittajansa, kun ne lähtevät jollekin pitemmälle retkelle. Tämä taitaa olla valiojoukkoa!

Ratsumiehet olivat nyt saapuneet heidän kohdalleen. Ensimmäisenä ratsasti kirjavalla hevosella tummaihoinen, aivan kuin savustettu tataarilainen kaksi pilliä suussaan. Pää kenossa ja silmät suljettuina hän liikutteli sormiaan noitten pillien pinnalla ja puhalteli teräviä, vinkuvia säveliä niin nopeasti, että niitä tuskin jaksoi seurata. Hänen jäljessään seurasi kaksi ratsastajaa kädessä pitkät kepit, joiden yläpäässä oli kulkusia ja joita he vimmatusti puistelivat. Jäljessä seuraavista jotkut hakkasivat vastakkain pyöreitä vaskilevyjä, löivät rumpua tahi soittivat kasakkain tapaan teorbaania. Kaikki, lukuun ottamatta pillinsoittajia, lauloivat tahi paremmin sanoen mölisivät villiä laulua. Tämän villin musiikin kaikuessa tuo neljäsataa ratsumiestä käsittävä joukko kulki nelimiehisinä riveinä Lembergin katuja.

Se oli todellakin valiojoukko, jonka kaani oli näytteeksi ja kunnianosoitukseksi lähettänyt kuninkaan käytettäväksi. Sen johtajana oli Akbah-Ulan, vanha ja kokenut soturi, jota tataarilaiset suuresti kunnioittivat hänen rohkeutensa ja säälimättömyytensä takia. Hän ratsasti keskellä, soittokunnan ja muun joukon välillä, yllä punainen, varsin haalistunut samettiturkki. Hänen punakat kasvonsa olivat tuulessa käyneet sinisiksi, ja hän huojui hiukan korkeassa satulassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi sivuilleen tahi käänsi päänsä tataarilaisiinsa aivan kuin epäillen, että nämä eivät voi hillitä itseään nähdessään väkijoukon, naisia, lapsia ja avoimia puoteja, vaan hurjasti huutaen hyökkäävät niiden kimppuun. Mutta tataarilaiset ratsastivat rauhallisina, ja vain heidän synkistä tahi himokkaista katseistaan saattoi nähdä, mitä noiden barbaarien mielissä liikkui. Väkijoukko katseli heitä uteliaana, mutta epäsuopeasti, sillä vastenmielisyys näitä pakanoita kohtaan oli suuri noilla seuduilla. Oli kuitenkin niitäkin, jotka toivoivat paljon heistä.

— Ruotsalaiset pelkäävät hirveästi tataarilaisia, ja heidän sotamiehensä kertovat kaameita juttuja niistä, mikä yhä lisää pelkoa, — sanoivat he katsellessaan tataarilaisia.

— Ja syystä kyllä! — sanoivat siihen toiset. — Ei ole Kaarlen ritareista taistelijoiksi tataarilaisia vastaan, joista toisinaan meidänkään ratsumiehemme eivät saa voittoa. Ennenkuin semmoinen raskasvarustuksinen ritari ennättää käännähtää, on jo tataarilaisen paula hänen kaulassaan.

Tataarilaiset olivat todellakin siistissä asussa, valkeat tahi mustat lammasnahkaturkit yllä, villat ulospäin käännettyinä. Mustat jouset ja nuolilla täytetyt viinet heiluivat selässä, ja jokaisella oli sapeli, mikä ei aina kuulunut suurten joukkojen varustuksiin, sillä köyhemmät käyttivät niiden asemesta sauvoihin sidottuja hevosen leukaluita. Mutta nämä olivat, kuten sanottu, valiojoukkoa, ja joilla kuilla oli ampuma-aseitakin. Kaikilla oli hyvät hevoset, pienet ja laihat tosin, mutta erittäin nopeat juoksemaan.

Joukon keskellä kulki myös neljä kamelia. Katselijat arvelivat niiden kuljettavan lahjoja kuninkaalle kaanilta. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä kaani mieluummin otti kuin antoi lahjoja. Hän lähetti kyllä apujoukkoja, mutta ei ilmaiseksi.

— Nuo auxilia tulevat meille kalliiksi! Kilvan ruotsalaisten kanssa he hävittävät maata.

— Olen kuullut, — sanoi Michal, — kuninkaamme panneen ehdoksi, että tataarilaiset jaetaan viidensadan miehen suuruisiin joukkoihin, joiden jokaisen päälliköksi tulee meikäläinen upseeri. Muutenhan nuo ystävät kyllä mullistaisivat melkeinpä taivaan ja maankin.

— Kaani on lähettänyt sen kuninkaan käytettäväksi eli siis ikäänkuin lahjaksi, ja kuningas voi tehdä sillä mitä tahtoo. Varmaankin hän lähettää sen herra Czarnieckille samalla kertaa kuin meidätkin.

— Niin, jos asuu heidän keskellään, muuten ne ryhtyvät heti hänen selkänsä takana ryöstämään. Ei, kyllä niille heti määrätään joku upseereistamme päälliköksi.

— Menen pyytämään, että kuningas antaisi tuon joukon minun komennettavakseni!

KOLMASTOISTA LUKU.

Samana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle ja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa satatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle maksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho nousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi noin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas kaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta kasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät kaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos näkyisi merkkiäkään kapinasta.

Kuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle kauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin luo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa Puolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa päällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista Ukrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.

Vähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa tämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata hyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi Akbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä. Tataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja poistui.

Tuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun Kmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi kuninkaan jalkain juureen ja sanoi:

— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän, mutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä. Antakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen kanssa heti sotaan!

— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä parempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja päättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten he alkavat kohta polttaa ja ryöstää… Siihen vain en voi suostua, että lähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole arpeutuneet.

— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa voimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän kurissa ja taivutan tahtooni.

— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!… Eikä minulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin saada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!

— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole tyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta ja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää häneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen menettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja hän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle tarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää minua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon lurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo tataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani, vaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä tämän pihan!

— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan Preussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties eivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.

— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen hampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki neljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!

— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. ‒ Totisesti en voi löytää parempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin ikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?

— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon jalan, jos säälii hevosia.

— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin ensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt… nyt on jo myöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus ja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen kuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä, uskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!

Kuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja miettimään matkasuunnitelmaa.

Hän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan lepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä ajatteleminen.

Palveluspojat lopettelivat jo matkavarustusten laittelua ja aikoivat käydä makaamaan, kun joku kolkutti huoneen oveen. Otettuaan selvää pyrkijästä nuorukainen ilmoitti Kmicicille:

— Joku sotamies tahtoo ehdottomasti tavata teidän armoanne. Sanoo olevansa nimeltä Soroka.

Soroka astui sisälle ja aikoi heittäytyä Kmicicin jalkain juureen, mutta muistaen sotilaskurin hän ojentautui suoraksi ja sanoi:

— Terve tuloa, rakas toveri! — sanoi Kmicic. — Luulin, että sinut oli surmattu Częstochowossa.

Hän syleili ja pudisteli Sorokaa. Vanha vääpeli alkoi syleillä herransa polvia.

— Kuklinowskin miehiltä. Priori Kordecki piti ilosta juhlajumalanpalveluksen ja kiitti Jumalaa. Sitten levisi huhu, että herra Babinicz oli tuonut kuninkaan vuoriston kautta. Arvasin heti, että se ei ollut kukaan muu kuin teidän armonne.

— Terve on, mutta kuka tietää, vaikkapa enkelit jonakin päivänä veisivät hänet elävänä taivaaseen, sillä hän on pyhä mies.

— Ajattelin, että teidän armonne on tietysti kuninkaan luona, koska saattoi häntä. Pelkäsin kuitenkin, että teidän armonne jo on lähtenyt sotaan ja että olen myöhästynyt.

— Sitten kävikin hyvin, sillä minä tuon teidän ylhäisyydellenne kaksi täyttä kukkaroa: sen, joka oli minun hoidossani ja sen lisäksi ne säkenöivät kivet, jotka otimme pajareilta, ynnä ne, jotka teidän armonne otti Chowańskin kätköistä.

— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä ei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä Kordeckille.

— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon kukkaroitten viereen.

Kmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä verran niitä oli ja sanoi vääpelille:

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut matkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!

— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle annetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.

Nuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso astia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.

Sotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä liikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan vahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja oli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa. Tämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä peläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten juoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.

— Ei voi muuten… Täytyy lähettää tämä sinne… Käsken sanomaan hänelle… Ei, hän ei usko!… Kirjettä hän ei rupea lukemaan, koska pitää minua petturina ja hulttiona… Älköön tuppautuko hänen näkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.

Sotamies hypähti pystyyn niin nopeasti, että oli kaataa pöydän, ja jäi seisomaan suorana kuin tikku.

— Sinä olet uskollinen mies ja tarpeen vaatiessa toimekas. Saat lähteä pitkälle matkalle, mutta et nälkäisenä.

— Taurogiin, Preussin rajalle. Siellä elää neiti Billewicz… ruhtinas Boguslawin luona… Otat selville, onko hän siellä… ja pidät kaikkea silmällä… Älä tuppaudu hänen läheisyyteensä, mutta jos niin sattuu, niin kerro mitä tiedät. Mutta katso eteesi ja kuuntele! Pidä muuten varasi, sillä jos ruhtinas on siellä ja tuntee sinut, niin sinulle käy hullusti.

— Olisin lähettänyt ukko Kiemliczin, mutta hän on jo toisessa maailmassa, kaatui vuorensolassa, ja hänen poikansa ovat typeriä. He lähtevät kanssani. Oletko ollut Taurogissa?

— Menet Szczuczyniin ja sieltä pitkin Preussin rajaa. Ole Taurogissa siihen asti kunnes saat kaikesta selvän ja tule sitten takaisin. Minut löydät sieltä, missä silloin olen… Kysy tataarilaisia ja herra Babiniczia. Mutta nyt saat mennä makaamaan Kiemliczien luo… Huomenna lähdet matkaan.

Seuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan erinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön päällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.

Tämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa. Mutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi hänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä sinistä silkkinuoraa.

Näin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti sitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle Akbah-Ulanin leiriin.

Vanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten tullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös muuttui kopeaksi.

— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille murteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä tiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.

— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic, — mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.

— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä oppaaksi… Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen majesteettinsa tahtoa.

— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut sinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan. Senvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei pantaisi nuoraan kuin koira.

Mutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui tikariin.

Mutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut kyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen päänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:

— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään päällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta saada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!

Hän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen päätään siihen.

Kun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut tikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille viheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt selkänsä takana vyössä, ja sanoi:

Tuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä pitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan lahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan katseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.

Tataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi silmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin ääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.

Kmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka lammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat metsän petojen kaltaisia.

— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin kuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi koko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!

Pöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä oli taipumusta pöyhkeilyyn.

— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen minulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan ratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee käytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta, että ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni… Odotahan, ruhtinas Boguslaw!

Tataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja vastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä lähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan piteli uuden päällikön jalustinta.

Lemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet, ja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa kavioitten kapsetta.

Kohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli Wolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi suoraan Kmicicin luo.

— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen teille, toinen Vitebskin vojevodalle.

»Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan, vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja herra Sapiehaa vastaan. Koska magna pars herra Sapiehan sotavoimia on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. — Jan Kasimir, kuningas.»

— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic. — En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä sanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?

— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit, Charlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan kykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta, ja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje Sapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat toteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt ruotsalaisiin.

— Vielä yksi vihollinen, niinkuin niitä ei jo olisi ollut tarpeeksi! — huudahti Kmicic. — Voi hyvä Jumala! Jospa herra Sapieha päästäisi minut vain viikoksi Preussiin, niin kymmenen sukupolvea muistelisi minua ja tataarilaisiani! Mutta Boguslawin minä kohtaan aivan varmaan! Jos olisitte tuoneet minulle nimityksen Vilnon vojevodan virkaan, niin en olisi iloinnut niin paljon kuin nyt!

— Kuningashan huudahtikin heti: »Nyt saa nuorukainen lähteä retkelle, joka riemastuttaa hänen sydäntään!» Hän tahtoi heti lähettää pikalähetin jälkeenne, mutta minä tarjouduin lähtemään saadakseni samalla vielä lausua teille jäähyväiset.

— Ei velikään olisi tehnyt hyväkseni niin paljon kuin te! Suokoon
Jumala, että voisin jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttani!

— Mutta varokaa Boguslawia! Olkaa varovainen, hänen kanssaan ei käy leikkiminen!

— Ah, jospa te neuvoisitte minulle salaisuutenne, miten olette tullut semmoiseksi sapelin käyttäjäksi kuin olette. No, ei ole nyt aikaa! Kyllä minua Jumala muutenkin auttaa rankaisemaan vihamiestäni.

— Suokoon Jumala!… Onnea matkalle!… Antakaapa vähän kyytiä preussilaispettureille! — sanoi Wolodyjowski.

Wolodyjowski viittasi Rzedzianille, joka oli puhellut Akbah-Ulanin
kanssa ja kertonut hänelle Kmicicin entisistä urotöistä hänen
Chowańskia vastaan taistellessaan. Molemmat lähtivät palaamaan takaisin
Lembergiin.

Mutta Kmicic käänsi joukkonsa toisaalle päin niinkuin ajaja ajopelinsä ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Saavuttiin viimein Zamośćieen. Tataarilaiset hämmästyivät nähdessään tämän lujan linnoituksen, ja hämmästys yhä kasvoi, kun he kuulivat, että se äskettäin oli kestänyt Chovanskin kaikkien sotavoimien hyökkäyksen.

Linnoituksen päällikkö Jan Zamoyski antoi suuren myötätuntoisuutensa osoitukseksi heille luvan tulla sisälle kaupunkiin. Itse Kmicic näki suurenmoisempaa kuin oli odottanut ja oli hämmästynyt katsellessaan leveitä katuja, jotka italialaiseen tapaan oli rakennettu aivan suoriksi, kollegiumin ja akatemian komeita rakennuksia, linnaa, muureja ja mahtavia tykkejä. Niinkuin harvat ylimyksistä olivat suurkanslerin pojanpojan veroisia, samoin harva linnoitus veti vertoja Zamośćielle.

Vielä enemmän miellytti Kmiciciä itse linnoituksen päällikkö. Hän oli todellinen pikku kuningas Zamośćiessa: mies parhaimmillaan, edustavan näköinen, vaikka hiukan kulunut, sillä nuoruusvuosinaan hän ei ollut itseltään mitään kieltänyt. Kauniimpaa sukupuolta hän rakasti edelleenkin, eikä hänen terveytensä ollut niin huono, että iloinen ilme olisi kadonnut hänen kasvoiltaan. Naimisiin hän ei ollut vieläkään mennyt, vaikka valtakunnan huomattavimmat perheet ottivat hänet vastaan avoimin ovin. Myöhemmin sitten hän meni naimisiin erään ranskattaren kanssa, joka suostui häneen hänen rikkautensa takia, vaikka rakasti toista, aavistamatta että tämä toinen muutamia vuosia myöhemmin panee kuninkaan kruunun omaan ja hänenkin päähänsä.

Herra Zamoyski ei ollut erikoisen teräväpäinen, mutta hänellä oli riittävästi älyä omiksi tarpeiksi. Arvoasemia ja kunniaa hän ei tavoitellut, mutta ne tulivat itsestään hänen osakseen. Kun ystävät moittivat häntä siitä, että häneltä puuttui asianmukaista kunnianhimoa, vastasi hän:

— Ei ole totta, että sitä puuttuu minulta, vaan minulla päinvastoin on sitä enemmän kuin kumartelijoilla. Miksi kuluttaisin hovin kynnyksiä? Zamośćiessa minä en ole vain Jan Zamoyski, vaan Itse Zamoyski.

Häntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä mielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon kasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan huolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.

Kmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja kestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen maineessa.

Linnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun muassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen ja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli suurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana koko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen veljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja siveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi pelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa sanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja herra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi edukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa kasvattamiseen.

Tuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan ja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta turhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että hän oli suuren Jeremin poika.

Nuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, vakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen, hyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen arkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.

Jo ensimmäistä kertaa keskustellessaan hänen kanssaan Andrzej huomasi, että nuori ruhtinas puhui järkevästi ja sattuvasti kaikenlaisista asioista ja että hänellä myös oli kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Mutta päivällisillä hän huomasi myös, että nuorukainen, kuten oli kerrottu, oli syömäri ja ahne. Nuori ruhtinas ei näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin ruokaa. Hänen pullollaan olevat silmänsä seurasivat levottomina tarjoilua, ja hän otti lautaselleen, aivan mahdottomia ruokamääriä, jotka hän söi suutaan maiskutellen. Silloin ruhtinattaren surulliset kasvot tulivat vielä surullisemmiksi. Kmicicistä tuntui pahalta, ja hän käänsi katseensa toisaalle, herra Itse Zamoyskiin.

Mutta herra linnanpäällikkö ei katsonut nuoreen ruhtinas Michaliin eikä vieraaseensa. Kmicic seurasi hänen katseensa suuntaa ja näki ruhtinatar Gryzeldan olan takaa todella ihanan näyn, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.

Se oli nuoren tytön pää, valkoisen kuin maito, punaisen kuin ruusu, kauniin kuin kuva. Luonnostaan kiharat suortuvat kaarsivat hänen otsaansa, vilkkaat silmät tarkastelivat herra Zamoyskin vierellä istuvia upseereita ja häntä itseäänkin. Viimein ne sattuivat Kmiciciin ja kiintyivät häneen niin itsepintaisesti ja kiemailevasti, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua sydämen pohjaan asti.

Mutta Kmicic ei helposti joutunut hämilleen. Hän alkoi katsella puolestaan myös noihin silmiin ja nykäisi sitten vieressään istuvaa herra Szurskia, linnoituksessa palvelevaa luutnanttia, ja kuiskasi:

— Hyvä herra! — sanoi Szurski terävästi. — Älkää puhuko noin kevyesti, kun ette tiedä, kenestä puhutte… Ei se ole mikään västäräkki, vaan neiti Borzobohata-Krasenka… Älkääkä tekään häntä muuksi nimittäkö, muuten joudutte katumaan suurta epäkohteliaisuuttanne!

— Te, hyvä herra, ette kenties tiedä, että västäräkki on varsin kaunis lintu, niin että siinä nimityksessä ei ole mitään halventavaa, — vastasi Kmicic nauraen, — mutta huomaan, että te olette korvianne myöten häneen rakastunut!

— Kuka täällä sitten ei olisi rakastunut! — murahti Szurski loukkaantuneena. — Itse herra linnanpäällikkö on katsoa silmät ulos päästään ja istuu kirin neuloilla!

— Mitä te huomaatte?… Hän, minä, Grabowski, Stolagiewicz, Konojadzki, Kubecki ja kaikki, kaikki hän on lumonnut. Ja samoin käy teille, jos jäätte tänne. Neljäkolmatta tuntia riittää hänelle!

— Ei, hyvä herrani! Ei hän minulle mitään mahtaisi neljässäkolmatta kuukaudessakaan!

— En! Mutta sen, jolta on viety viimeinen ropo taskusta, ei tarvitse pelätä rosvoa.

— No, se lienee toista! — vastasi Szurski. Kmicic tuli synkälle mielelle, sillä hänen omat surunsa nousivat hänen mieleensä. Hän ei enää kiinnittänyt huomiotaan mustiin silmiin, jotka entistä kiinteämmin katsoivat häneen ikäänkuin kysyen: kuka olet, nuori ritari, ja mistä olet tänne tullut?

Päivällisen loputtua Zamoyski otti Kmicicin käden kainaloonsa ja kuljetti häntä huoneissa.

— En suorastaan tuntenut, sillä heitä ei ole enää maailmassa. Viimeinen heistä kaatui Zbarazin luona. Hän oli suurimpia sankareita, mitä Liettua on synnyttänyt. Kukapa meillä ei tuntisi nimeä Podbipienta!

— Minäkin olen siitä kuullut, mutta kyselyni syy on seuraava: sisareni holhokkina on eräs neiti, jonka nimi on Borzobohata-Krasenka… Se on hyvää sukua!… Hän oli tuon Zbarazin luona kaatuneen Podbipientan morsian. Hän on orpo, isätön ja äiditön, ja jos kohta sisareni on häntä kohtaan suopea, niin minä ollen sisareni luonnollinen holhooja samalla olen tuon tytönkin holhooja.

— Veijari! — sanoi hän puoleksi leikillään ja puoleksi tosissaan. —
Koetitte panna koukun tielleni!

Nyt Zamoyski lopullisesti huomasi, että hän ei sukkeluudessa ollut
Kmicicin veroinen, ja käänsi heti puheen toisaalle.

— Tuo Podbipienta, — sanoi hän, — testamenttasi tytölle joitakin maatiloja teidän puolessanne. Niiden nimiä en oikein muista, sillä ne ovat omituisia: jotakin semmoista kuin Baltupie, Syruciany, Myszykiszki… sanalla sanoen koko omaisuutensa. Viisi tahi kuusi taloa.

— Oh, ne ovat pikemmin linnoja kuin taloja! Podbipienta oli hyvin rikas mies, ja jos tuo neiti joskus saa koko hänen omaisuutensa, niin hän voi valita itselleen miehen senaattorien joukosta.

— Tunnen vain Lubowiczen ja Szeputyn, sillä ne ovat lähellä minun maitani. Ne ovat Vitebskin vojevodakunnassa.

— Ai, ai! Kaukana ovat, ei maksa vaivaa niitä periä, kun koko maakin on vihollisen hallussa.

— Kun olemme karkoittaneet vihollisen, niin voi mennä noita tiluksiakin katselemaan. Mutta Podbipientoilla on maita muuallakin, muun muassa laajoja aloja Samogitiassa. Tiedän sen hyvin, koska minulla on sielläkin maapalanen.

— Tässä asiassa annan mielelläni neuvoja. Parasta on hänen lähteä herra
Sapiehan luo. Jos herra Sapieha, Vitebskin vojevoda ja tunnetuin mies
Liettuassa, ottaa asian omakseen, niin siitä tulee jotakin.

— Voisi antaa tytön hänen käsiinsä ja hänen holhoukseensa. Kun tyttö olisi hänen läheisyydessään, niin hän pikemmin tekisi jotakin hänen hyväkseen.

— Mitähän siinä lienee takana, kun hän tahtoo toimittaa tytön täältä pois? — ajatteli hän.

— Hän ei voi asua leirissä, Vitebskin vojevodan teltassa, mutta hänet voisi sijoittaa vojevodan tyttärien pariin. Siinä vain on vaikea kysymys, kuinka minä näinä levottomina aikoina saan hänet sinne lähetetyksi. Hän tarvitsisi saattajikseen muutamia satoja miehiä, mutta minä en voi siinä määrin heikontaa Zamośćiea. Jospa löytyisi joku, joka veisi hänet turvallisesti perille!… Te voisitte ottaa hänet matkaanne, kun muutenkin menette Sapiehan luo. Antaisin mukaanne kirjeen… ja te antaisitte kunniasananne, että viette hänet turvattuna.

— Minulle on kerrottu, että tataarilaiset pelkäävät teitä kuin tulta.
No niin! Suostutteko esitykseeni?

— Ahaa! Ajattelette, että ruhtinatar kenties ei siihen suostu… Aivan varmasti hän suostuu. Hän nimittäin luulee, että minä…

— Siinä hän teki minulle suuren vääryyden, mutta minä olin hiljaa, sillä kukapa rupeaisi ämmien kanssa suukopuun… mieluummin saisi tulla ruotsalaisia Zamośćien edustalle. Mutta parhaan todistuksen siitä, että minulla ei ole ollut mitään pahaa mielessä, hän saa, kun näkee, että minä itse lähetän tytön täältä pois.

Zamoyski pyörähti ympäri ja poistui, mutta Kmicic katsoi hänen jälkeensä ja mutisi:

— Joitakin pauloja sinä, herra linnanpäällikkö, tässä asettelet, sen näen selvästi, vaikka en ymmärrä, mihin pyrit. Et näy olevan mikään ovela vehkeilijä.

Zamoyski oli tyytyväinen itseensä, vaikka hyvin ymmärsi, että vasta puolet työstä oli tehty, ja toinen, vielä jäljellä oleva puoli, oli niin vaikea, että pani hänet empimään ja pelkäämään. Oli nimittäin vielä hankittava ruhtinatar Gryzeldan suostumus, ja ruhtinattaren ankaruutta ja terävää älyä veli suuresti pelkäsi. —

Mutta kuu hän kerran oli alkanut, oli hänen ajettava asia loppuun.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen hän lähti ruhtinattaren huoneisiin.

Ruhtinatar istui kirjailemassa messupukua lahjaksi kirkolle. Hänen vierellään neiti Anusia keri kahden tuolin selustalle asetetusta vyyhdestä silkkilankaa. Hänen sormensa liikkuivat vikkelästi, kun hän kulki tuolien edessä.

Tämä näky sai Zamoyskin silmät kiilumaan, mutta hän laittoi pian kasvojensa ilmeen arvokkaaksi ja tervehdittyään alkoi puhua:

— Tuo herra Babinicz, joka on tullut tänne tataarilaisten kanssa, on liettualainen. Hän on kelpo mies, hyvin kasvatettu ja tunnettu ritari. Oletteko huomannut hänet, sisareni?

— Itsehän esittelitte hänet minulle! — vastasi ruhtinatar Gryzelda välinpitämättömästi. — Hän on rehellisen näköinen ja tekee hyvän sotilaan vaikutuksen.

— Tiedustelin häneltä noista maatiloista, jotka on testamentattu neiti Annalle. Hän sanoo, että se on omaisuus, joka vetää vertoja Radziwillien rikkauksille.

— Olkoon onneksi Anusialle! Helpompi on orvon elää, ja vanhuuden päivät on turvattu, — sanoi ruhtinatar.

— On vain se periculum olemassa, että sukulaiset vievät tuon omaisuuden. Babinicz sanoo, että Vitebskin vojevoda saattaisi olla avuksi, jos haluaa. Hän on mies, jonka huostaan uskoisin oman tyttäreni. Jos hän ilmoittautuisi oikeudessa holhoojaksi, niin se ratkaisisi asiat. Mutta Babinicz sanoo, että sitä varten on neiti Annan itsensä matkustettava sinne… Installatio pro forma on välttämätön, ja siinä on hänen oltava läsnä.

Tuon »installatio pro forma» keksaisi Zamoyski tällä hetkellä ja otaksui hyvällä syyllä, että se vaikuttaa ruhtinattareen.

— Ruotsalaiset ovat peräytyneet Lubliniin. Koko maa Veikselin tällä puolen on vapaa.

— Tataarilaisten kanssa? Herra Jumala, nehän ovat villiä ja hillitöntä väkeä!

Mutta ruhtinatar oli jo huomannut, että veljellä oli jokin valmis suunnitelma mielessään. Hän lähetti Anusian pois huoneesta ja alkoi katsoa kysyvästi veljeensä.

— Tataarilaiset pelkäävät hirveästi Babiniczia. Pienimmästäkin tottelemattomuudesta hän heitä hirtättää.

— En voi suostua tähän matkaan! — vastasi ruhtinatar. — Anusia on hyvä tyttö, mutta kiemailija ja panee helposti miesten päät pyörälle. Itsehän sen parhaiten tiedätte! En koskaan uskoisi häntä nuoren ja tuntemattoman miehen huostaan.

— Hän ei ole tuntematon, sillä kukapa ei olisi kuullut Babiniczeista, jotka ovat varakkaita ja hyvässä maineessa! (Zamoyski itse ei ollut koskaan elämässään kuullut Babiniczeista mitään.) Muuten voisi antaa jonkun vanhemmista naisista hänelle seuraksi, niin kaikki säädyllisyyden vaatimukset olisi täytetty. Babiniczista minä menen takuuseen. Tämmöistä tilaisuutta ei toiste tarjoudu.

Ruhtinatar lakkasi ompelemasta, kohotti päänsä ja katsoi läpitunkevasti veljeään:

— Herra Jumala! Tuota vielä puuttui! Lukekaa kirje, jonka kirjoitan
Sapiehalle ja kirjoittakaa itsekin! Minä vain lupaan, että en poistu
Zamośćiesta. Koska minua epäillään, niin en tahdo tietää mistään.

— Miksi niin välttämättömästi tahdotte, että hän lähtisi Zamośćiesta?

— Koska valvon hänen parastaan, ja kysymys on määrättömästä rikkaudesta. Muuten… tunnustan, että minusta hänen poistumisensa täältä on tärkeä. Nythän tulivat ilmi epäluulonne minua kohtaan, enkä pidä siitäkään, että aina rypistätte minulle kulmakarvojanne ja katsotte minuun tuimasti… Ja enemmänkin: upseerini katsovat toisiaan kieroon ja heiluttelevat toisiaan vastaan sapeleitaan hänen tähtensä, ei ole sopua eikä järjestystä eikä kukaan täytä velvollisuuksiaan kunnollisesti. Olen saanut kyllikseni semmoisesta! Michalista taasen saatte itse pitää huolen, se ei kuulu minuun.

— Minä en sano mitään pahaa tytöstä… Ei hän kiemaile Michalin edessä sen kummemmin kuin muidenkaan, mutta jos te, sisareni, ette huomaa Michalin tulisia katseita ja lämpimiä tunteita, niin sanon vain, että äidin rakkaus on sokea.

— Niinpä niin, sisareni! Mitä se minuun kuuluu! Pidelköön Michal hänen lankavyyhtiään, riemuitkoon häntä katsellessaan, kurkistelkoon avaimen reiästä… Mitä minä siitä! No, onhan tytöllä omaisuutta. Aatelistyttö vain… mutta enhän minäkään pidä itseäni tavallista aatelismiestä parempana. Ikäeroa on, mutta eihän se ole minun asiani!

Näin puhuttuaan Zamoyski nousi, kumarsi kunnioittavasti ja kääntyi lähteäkseen.

Ruhtinattarelle syöksähti veri päähän. Ylpeä rouva ei koko valtakunnasta löytänyt Wisniowieckille kyllin arvokasta puolisoa ja kuuli nyt veljensä suusta sanoja, jotka polttivat kuin tulikuuma rauta.

— Sisareni! — vastasi Zamoyski. — Tahdoin primo todistaa, että epäilette minua suotta, secundo, että teidän on syytä kohdistaa huolenpitonne erääseen toiseen. Nyt teette niinkuin tahdotte, minulla ei ole muuta sanottavaa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Puhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut osittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten kaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut toimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka pakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.

Mutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta pojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa, joka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään puhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.

Kuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia, joka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös kiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan, suostui ruhtinatar lähtöön.

Ruhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä ja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän käski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei poistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon, mutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön saattajaksi.

Nuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko uskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi olevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös kunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman henkensä uhalla.

— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä Zamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että kukaan ei teiltä sitä ryöstä!

— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja sanani minä aina pidän!

— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä erityisiin varokeinoihin.

‒ Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi viivähtänyt.

— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani toimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä annan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei teitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani… Annan teille hyviä saksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.

— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja tahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt katsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä hevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.

Kmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän päätöksensä ja sanoi:

— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti tataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:

— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa tietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon saattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny Stawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että kenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä laukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä virittää jokin ansa.

— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle, suulle ja rinnalle.

— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen. — Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja sijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi, ehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi paremman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!

Seuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen. Kmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että hän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän muisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki naurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa Zamoyskille kelpo opetuksen.

Hänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli ruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli avata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä. Sen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että sisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti, että tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.

Päivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian silmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti iloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti. Mutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä Zamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.

Anusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois pitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus. Neiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic hevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista ratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman suojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti Anusia itkemään.

He ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja saapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin asti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti edessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien ratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.

— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, — ajatteli Kmicic.

— Kuuluu kavioitten kapsetta!… Joku ratsastaja nelistää jäljessämme! — vastasi upseeri.

Joukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn valossa:

»Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon ne pericula, jotka voivat kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään. Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset määräykset ratsumiehillemme.»

— Ei mitään. Herra Zamoyski jättää vielä kerran teidät minun urhoollisuuteni turviin.

— Mitä me sitten sen enempää metsässä viivyttelisimme? — kysyi Kmicic tekeytyen yksinkertaiseksi.

— Emme kulje askeltakaan eteenpäin, ennenkuin saan nähdä määräyksen! — sanoi upseeri tiukasti.

— Koska te ette tahdo noudattaa määräystä, niin minä sen täytän. Menkää
Herran nimeen Krasny Stawiin, mutta me palaamme neidin kanssa takaisin.

Kmicic olikin vain odottanut, että upseeri ilmaisisi tietävänsä, mitä kirje sisälsi. Nyt oli selvää, että koko asia oli edeltäpäin järjestetty.

— Vai semmoisia poikia! — huudahti Kmicic. — Ette te veisi tyttöä Zamośćieen, vaan sijoittaisitte jonnekin syrjemmälle, jotta linnanpäällikkö voisi vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta olettepa tavanneet viisaampanne!

Sen sanottuaan hän laukaisi pistolinsa ilmaan. Heti alkoi metsästä kuulua kaameata ääntä aivan kuin laukaus olisi herättänyt susilauman, joka nukkui läheisyydessä. Ulvontaa kuului edestä, takaa ja sivuilta ja samalla kertaa tömisivät hevosten kaviot, oksat katkeilivat rytisten hevosten niitä polkiessa ja tie täyttyi ratsastajista, jotka lähestyivät hirveästi mölisten ja vinkuen.

Tataarilaiset olivat lähestyneet kuin myrskypilvi, mutta Kmicic sai heidät pysähtymään huudahtamalla kolme kertaa. Sitten hän sanoi perin pelästyneelle upseerille:

— Ymmärtäkää jo, kenen kanssa olette tekemisissä! Herra linnanpäällikkö aikoi pitää minua narrinaan ja sokeana välikappaleenaan. Teille, herra upseeri, hän on antanut parittajan tehtävän, jonka olette ottanut vastaan saavuttaaksenne hänen suosionsa. Sanokaa hänelle terveisiä herra Babiniczilta ja ilmoittakaa, että neiti viedään turvassa herra Sapiehan luo.

Upseeri katseli pelästynein silmin ympärilleen ja näki villit kasvot, jotka himokkaasti katselivat ratsumiehiä. Näkyi, että ne odottivat vain viittausta syöksyäkseen heidän kimppuunsa ja hakatakseen heidät kappaleiksi.

— Te voitte tehdä mitä tahdotte, sillä emme mahda mitään ylivoimalle, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — mutta herra linnanpäällikkö kostaa meille.

— Kostakoon hän vain teille, sillä jos ette olisi puhunut itseänne pussiin ja osoittanut ennakolta tietävänne, mitä määräys sisälsi, ettekä olisi ruvennut vastustamaan matkan jatkamista, niin ei minulla olisi ollut varmuutta petoksen olemassaolosta, vaan olisin heti Krasny Stawissa luovuttanut tytön. Sanokaa siis herra linnanpäällikölle, että hän valitsisi parittajan toimiin viisaampia kuin te!

— Ette palaa ilman muuta, — sanoi Kmicic, — vaan viette mukananne kirjeen, jonka annan kirjoittaa teidän jokaisen nahkaan.

Alkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti avun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.

Vähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä vieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta maltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen. Sotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia, joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa kauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään väännellen:

— Armahtakaa, ritari!… Mitä minä olen rikkonut?… Armahtakaa!
Säästäkää!

— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät matkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja ryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään linnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.

— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava oli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin:

Anusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan toisteli vain:

— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät hyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät laskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin… Kas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää teidät… Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra linnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.

— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. — Istukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!

Tataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käski
heitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä.
Hevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille.
Sitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.

Matkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta vaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin kasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko nopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.

— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! — ajatteli tyttö.

— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. —
Saankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?

Krasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan tietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen lähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:

»Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää. Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne, käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt. Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän uskollinen ja harras palvelijanne. — Babinicz.»

Ratsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet ollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta kirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.

Kirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa eikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan ranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.

Vähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä päivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin mielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli entisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä kierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:

— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen… Panin joku päivä sitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian mukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa perille.

Jo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt muualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli tapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Lubelin vojevodakunta suureksi osaksi ja Podlasien vojevodakunta melkein kokonaan olivat puolalaisten, s.o. liittoutuneitten ja Sapiehan joukkojen käsissä. Maa, jonka heikkoutta äsken koko Eurooppa oli ihmetellyt, osoitti nyt voimaa, jommoista eivät viholliset eikä edes sen oma kuningas ollut aavistanut siinä olevan.

Kmicic kulki eteenpäin kohtaamatta mitään esteitä. Matkan varrella hänen joukkoonsa yhtyi levottomia sieluja, jotka luulivat liittymällä tataarilaisiin parhaiten pääsevänsä osallisiksi veritöihin ja saaliin jakoon. Näistä hän pian teki kunnollisia sotamiehiä, sillä hänellä oli kyky herättää alaisissaan pelkoa ja kuuliaisuutta. Tämän joukon näkeminen sai ihmiset vakuutetuiksi, että kaani todella auttoi puolalaisia. Levisi huhuja Sapiehan avuksi saapuvasta suuresta sotajoukosta tataarilaisten esimerkiksi kelpaavasta kurista ja siivoudesta.

Herra Sapieha oli väliaikaisesti Bialassa. Hänellä oli kymmenkunta tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä. Ne olivat liettualaisten joukkojen jäännöksiä, joita oli vahvistettu uusilla miehillä.

Bialaa kohti kulkiessaan Kmicic ajatteli vain sitä, että Sapiehan joukoissa palveli paljon liettualaista aatelia ja useita Radziwillin upseereita, jotka olivat vanhoja tuttuja. Hän pelkäsi, että ne tuntevat hänet ja hakkaavat sapeleillaan kuoliaaksi. Se häntä kuitenkin rohkaisi, että hän tiesi suuresti muuttuneensa ulkonäöltä. Hän oli laihtunut, kasvoissa oli Boguslawin aikaansaama arpi, ja viikset hän oli kammannut pystyyn, niin että hän oli kuin jokin Erikson eikä puolalaisen näköinen.

Vojevoda otti hänet ystävällisesti vastaan, mikä johtui kuninkaan kirjeistä.

»Lähetämme teille», - kirjoitti kuningas, — »uskollisimman palvelijamme, jota nimitetään Częstochowon Hektoriksi tuon kuuluisan paikan piirityksestä saakka ja joka on pelastanut oman henkensä uhalla meidät kuolemasta ja vankeudesta. Ottakaa hänet erikoiseen suojelukseenne, että hän ei joutuisi kärsimään mitään vääryyttä sotilaittenne puolelta. Tunnemme hänen oikean nimensä ja syyt, miksi hän käyttää valenimeä.»

— Koska olen pakolainen enkä voi palvella omaa nimeäni käyttäen!…
Sille, jonka käskyn alaiseksi joudun ja jolta suojelusta pyydän, olen
velvollinen ilmoittamaan kaikki niinkuin isälle. Minun, oikea nimeni on
Kmicic!

— Sekö, joka lupasi toimittaa kuninkaamme elävänä tahi kuolleena
Boguslawille?

Vojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin todisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että hän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan anteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan kirjeen kohdasta:

»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan suurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain valtiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa oloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne vuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo rauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä ratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»

Sapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa ja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata oman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen iloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan kiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli valmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.

— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun valtani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä käymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen varoittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka alaiseksi Boguslaw teidät saattoi.

Pian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle ylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten keskuudessa kuuluville.

Päälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin asunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet soivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani toimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja kuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava Boguslawin.

Sen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka oli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut nimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.

— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä, mutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa. Muistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet. Ajatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle, nimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä kuningastamme vastaan, on valetta!

— Mutta Kmicic auttoi kuitenkin Janusz-ruhtinasta hänen huonoissa puuhissaan.

— Niin, hän auttoi kyllä ruhtinasta, mutta viimein hänkin näki asiat oikeassa valossa ja silloin hän luopui palveluksesta, vieläpä hän, tuittupäinen mies kun oli, kävi Boguslawin kimppuun. Nuori ruhtinas oli jo sangen pahassa pinteessä ja pelasti töin tuskin henkensä Kmicicin käsistä.

— Ruhtinas kostonhimossaan keksi hänestä niin loukkaavan valheen, että pintaa karmii.

— Olen saanut tietää, — jatkoi hetmani, — että kun Kmicic huomasi, ettei hänellä täällä enää ollut mitään tehtävää, niin hän meni Częstochowoon ja teki siellä suuria palveluksia, ja myöhemmin hän suojeli kuningastamme omalla ruumiillaan.

Tämän kuultuaan samat sotilaat, jotka vähän aikaisemmin olisivat olleet valmiit iskemään Kmiciciä sapelilla, alkoivat yhä enemmän häntä kehuskella.

— Ei Kmicic jätä sitä kostamatta, ei hän ole niitä miehiä! Hän käy kyllä Radziwillinkin kimppuun!

— Ruhtinas on häpäissyt kaikkia sotilaita, kun hän on yhdestä levittänyt tuollaisen valheen!

Eipä paljon puuttunut, ettei juotu Kmicicin maljaa. Mutta kuului varsin kiihkeitä ääniä toiseenkin suuntaan, varsinkin entisten Radziwillin upseerien joukosta. Sen kuultuaan hetmani sanoi:

— Tiedättekö, miksi tuo Kmicic johtui mieleeni? Kuninkaan lähettämä sanantuoja Babinicz on hyvin paljon hänen näköisensä. Itsekin ensi hetkessä erehdyin.

— Vaikkapa tänne olisi tullut itse Kmicic, niin koska hän on kääntynyt ja harvinaisella urheudella puolustanut pyhää paikkaa, minä suojelisin häntä hetmaninvallallani. Huomautan siis teille, hyvät herrat, että tuon lähettilään saapuminen ei saa aiheuttaa minkäänlaista epäjärjestystä. Pyydän muistamaan, että hän täällä edustaa kuningasta ja kaania. Erityisesti huomautan tästä nostoväen herroja ratsumestareita, sillä siellä on kuri höllin!

Kun Sapieha puhui tässä äänilajissa, ei tavallisesti kukaan muu kuin Zagloba uskaltanut mitään mukista. Niinpä istuivat nytkin kaikki aivan hiljaa. Mutta kun hetmanin kasvot kirkastuivat, niin muutkin taas ilostuivat. Pikarit kiersivät ahkeraan, ilo nousi ylimmilleen ja koko kaupunki kajahteli riemuhuudoista aamuun asti.

Seuraavana aamuna Sapieha lähetti Anusian Grodnoon, josta Chowańskin joukko oli vetäytynyt jo kauan sitten pois ja jossa nyt isännöivät oman maan miehet.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Anusian lähdettyä viipyi Sapiehan armeija vielä viikon Bialassa. Kmicic tataarilaisineen lepäsi lähellä olevassa Rokitnon kylässä. Bialaan saapui myös sen isäntä, ruhtinas Michal Radziwill. Tämä mahtava mies ei missään suhteessa ollut birzeläisten sukulaistensa kaltainen. Kenties hän oli yhtä kunnianhimoinen, mutta eri uskoa, innokas isänmaanystävä ja laillisen kuninkaan puoluelainen sekä koko sydämestään Tyszowiecin konfederatsionin puolella. Hänen suuri rikkautensa oli tosin vähentynyt tuntuvasti viime sodassa, mutta oli vieläkin melkoinen, ja hetmanille hän toi tuntuvan avun.

Mutta ei vain hänen sotamiestensä lukumäärä ollut merkitsevä tekijä sodassa, vaan myöskin se seikka, että Radziwill oli noussut Radziwillia vastaan. Näin menettivät Boguslawin toimenpiteet viimeisenkin oikeellisuuden varjon ja esiintyivät selvänä petoksena.

Senvuoksi Sapieha otti ilomielin ruhtinaan vastaan leiriinsä. Nyt hän oli jo aivan varma siitä, että voittaa Boguslawin, sillä hänen sotavoimansakin — olivat suuremmat. Mutta tapansa mukaan hän teki suunnitelmiaan hätäilemättä ja kutsui tuon tuostakin upseerinsa neuvotteluun.

Näissä neuvotteluissa oli läsnä myös Kmicic. Siinä määrin hän vihasi Radziwillin nimeäkin, että nähdessään ensikerran ruhtinas Michalin vapisi vihastuksesta. Mutta ruhtinas Michal osasi voittaa ihmisiä puolelleen, ja kun hän sitäpaitsi äsken juuri oli kokenut kovia päiviä puolustaessaan valtakuntaa, mieltyi Andrzej häneen pian.

Mutta lopullisesti ruhtinas voitti Andrzejn sydämen neuvoillaan. Hän nimittäin neuvoi viivyttelemättä hyökkäämään Boguslawia vastaan, olemaan antautumatta mihinkään neuvotteluihin ja ahdistamaan häntä yhtä mittaa antamatta hänelle hetkeksikään hengähtämisen aikaa. Siten menetellen saataisiin voitto pian ja varmasti.

Samaa mieltä oli Kmicic, joka jo kolmatta päivää taisteli omavaltaista luonnettaan vastaan, ettei lähtisi käskyä odottamatta eteenpäin.

Mutta Sapieha päätti odottaa varmempia tietoja, ja hänellä oli siihen syynsä. Boguslawin retki Podlasieen saattoi olla vain sotajuoni, jonka tarkoituksena oli estää Sapiehaa yhtymästä kuninkaan joukkoihin. Siinä tapauksessa Boguslaw vetäytyy poispäin Sapiehan tieltä eikä antaudu taisteluun, mutta Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas hyökkäävät samaan aikaan Czarnieckin kimppuun, lyövät hänet ylivoimallansa ja menevät itse kuningasta vastaan sekä tukahduttavat sen vapausliikkeen, jonka Częstochowon loistava esimerkki sai alkamaan. Sapieha ei ollut vain sotapäällikkö, vaan myös valtiomies. Hän esitti mielipiteensä niin vakuuttavasti, että Kmicickin sydämessään myönsi ne oikeiksi. Lähinnä oli tiedettävä, mihin oli ryhdyttävä. Jos Boguslawin retki osoittautuisi vain valehyökkäykseksi, niin riitti häntä vastaan muutama rykmentti, ja oli mentävä pikimmiten Czarnieckin avuksi vihollisen pääjoukkoa vastaan. Muutamia rykmenttejä saattoi hetmani huoletta luovuttaa, sillä kaikki hänen joukkonsa eivät olleetkaan Bialassa. Niinpä nuori herra Krzysztof Sapieha majaili kahden kevyen ratsuväkirykmentin ja yhden jalkaväkirykmentin kanssa Jaworowossa, Horotkiewicz kierteli Tykocinin läheisyydessä mukanaan rakuunoita ja vapaaehtoisia, jotapaitsi Bialystokissa oli kenttäjoukkoja.

Nämä joukot riittivät pidättämään Boguslawia etenemästä. Hetmani lähetti sanansaattajia joka suunnalle ja odotti tietoja. Sanomia tulikin, mutta ne hämmästyttivät kuin ukkosen isku, varsinkin kun omituinen sattuma teki, että ne tulivat kaikki samana iltana.

Bialan linnassa oli parhaillaan sotaneuvottelu, kun sisään astui päivystävä upseeri ja antoi hetmanille kirjeen.

Vojevoda vilkaisi siihen, ja hänen muotonsa muuttui. Hän sanoi läsnäoleville:

— Boguslaw on perin pohjin voittanut sukulaiseni Jaworowossa. Vähältä oli tämä itse menettää henkensä.

— Kirje on kirjoitettu Brariskissa epätoivon ja häpeän painaessa mieltä! — sanoi hän. — Senvuoksi tässä ei ole sanaakaan Boguslawin joukon lukumäärästä. Hänellä lienee vahva joukko, koska hän on voinut tuottaa meikäläisille tappion. On kuitenkin mahdollista, että ruhtinas Boguslaw on heidät yllättänyt. Varmaa tietoa tästä kirjeestä ei saa.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Kaksi sotilasta Horotkiewiczin joukosta pyytää päästä puheillenne.

Luvan saatuaan astui sisälle kaksi sotamiestä, joilla oli lian tahrimat ja repeytyneet vaatteet.

Vojevoda nousi seisomaan, mutta istahti kohta ja jatkoi rauhallisesti kyselyään.

— Melkein kaikki. Joitakuita lienee otettu vangeiksi, kuten meidätkin. Jotkut sanovat everstinkin pelastuneen. Mutta näimme itse, että hän haavoittui. Me pakenimme vankeudesta.

— Ratsuväkeä on noin neljätuhatta ja sen lisäksi jalkaväkeä ja tykkejä. Ratsuväki riensi edellä kuljettaen meitä mukanaan, mutta meidän onnistui karata.

— Toveri, sinä olet juovuksissa! Kuinka Boguslaw voisi olla jo
Drohiczynissa asti? Milloin hän hyökkäsi kimppuunne?

— Etujoukot ovat. Hän itse jäi takajoukkoon, sillä siellä on lyöty jokin saattojoukko, jonka johtajana oli Kotczyc.

Syntyi äänettömyys, joka kesti melkoisen kauan. Boguslawin äkillinen menestys pani upseerit aivan ymmälle. Kaikki ajattelivat mielessään, että syypää tähän on hetmani hidastelullaan, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Sapieha puolestaan tunsi tehneensä mitä pitikin ja menetelleensä järkevästi. Hän ensimmäisenä tointui hämmästyksestä ja sanoi:

— Kaikki nuo ovat sattumia, jommoiset sodassa ovat varsin tavallisia, eikä kenenkään tarvitse niistä joutua ymmälle. Älkää luulko, hyvät herrat, että olemme kärsineet tappion. Sääli on tietysti noita rykmenttejä. Mutta sata kertaa suurempi vahinko olisi voinut syntyä isänmaalle, jos Boguslaw olisi houkutellut meidät johonkin kaukaiseen seutuun. Hän on tulossa luoksemme… Menkäämme kohteliaina isäntinä vierasta vastaan.

— Kaikkien on oltava valmiit lähtemään saatuaan minulta käskyn. Jo tänään on pantava kaikki liikekannalle. Huomisaamuna päivän koittaessa lähdemme… Herra Babinicz menee edeltä tataarilaisineen ja pyydystää meille ensitilassa kielen.

Tuskin oli Kmicic kuullut tämän, kun hän jo oli ulkona ovesta, ja tuntia myöhemmin hän nelisti Rokitnoa kohti minkä hevosen kavioista vain lähti.

Sapiehakaan ei vitkastellut. Oli vielä yö, kun torvet kutsuivat joukot jalkeille. Päivän ensimmäiset säteet heijastuivat jo kulkevan sotajoukon musketeista. Mielet olivat täynnä innostusta, sillä tiedettiin vanhastaan, että Sapieha ei jätä mitään kohtaa harkitsematta, ja kun hän kerran lähtee liikkeelle, niin hän ei sitä tee turhan vuoksi.

Rokitnossa oli tataarilaisten leiripaikka jo kylmänä. He olivat lähteneet sieltä jo edellisenä iltana ja olivat varmasti jo kaukana. Sapiehaa ihmetytti, että matkan varrella ei heistä saatu mitään tietää! vaikka joukko, jossa vapaaehtoisten kanssa oli monta sataa henkeä, ei ollut voinut kulkea ihmisten huomaamatta.

Kokeneemmat upseerit olivat kovin kummissaan tästä ja ihmettelivät
Babiniezia, joka osasi sillä tavalla johtaa joukkoa.

— Hän hiipii kuin susi läpi viidakoiden ja puraisee myös kuin susi, — sanoivat he.

— Ei Chowański suotta määrännyt palkintoa hänen päästään. Jumala antaa voiton kenelle tahtoo, mutta se on varmaa, että Boguslawille sota meitä vastaan pian käy varsin ikäväksi.

— Vahinko vain, että Babinicz on hävinnyt aivan kuin olisi veteen hukkunut, — vastasi hetmani.

Tosiaankin meni kolme päivää ilman että saatiin mitään tietoja. Sapiehan pääjoukko saapui Drohiczyniin, meni Bugin yli eikä nähnyt missään vihollista. Hetmani alkoi olla levoton. Ilmeistä oli, että Boguslaw oli päättänyt vetäytyä takaisin. Mutta mitä se merkitsi? Oliko hän saanut tietää, että Sapiehalla oli suuremmat sotavoimat, joitten kanssa hän ei uskaltanut ryhtyä taisteluun, vai tahtoiko hän houkutella hetmanin kauas pohjoiseen helpottaakseen Ruotsin kuninkaan hyökkäystä Czarnieckia vastaan? Babiniczin oli hankittava hetmanille tietoja, sillä karanneitten sotamiesten ilmoitukset Boguslawin joukkojen miesluvusta saattoivat olla virheelliset.

Mutta kului vielä viisi päivää eikä Babiniczista kuulunut mitään. Kevät oli tulossa. Päivät lämpenivät yhä ja lumi suli. Seutu peittyi veteen, jonka alla hyllyivät kulkua suuresti vaikeuttavat suot. Suuren osan tykkejään oli hetmani jo saanut jättää Drohiczyniin. Branskissa olivat tiet niin vetiset, että jalkaväkikään ei voinut jatkaa matkaa. Hetmani keräsi matkan varrella hevosia ja pani muskettisoturit ratsastamaan niillä.

Boguslaw peräytyi yhä. Hänen jälkiään nähtiin pitkin matkaa: poltettuja kyliä ja puissa riippuvia ruumiita. Joka hetki saapui paikallisia asujaimia Sapiehan leiriin tuomaan tietoja, mutta kertomukset olivat, kuten aina, niin ristiriitaiset, että niistä ei saanut selvää.

Siellä täällä oli nähty tataarilaisiakin, mutta tiedot heistä olivat perin vähän uskottavia. Sapieha alkoi tulla yhä kärsimättömämmäksi ja vihastui, kun joku hänen kuultensa mainitsi Babiniczia.

Pari tuntia sen jälkeen kuin sotajoukko oli pysähtynyt Bialystokiin, ilmoittivat etumaiset vartijat, että jokin joukko-osasto lähestyy.

— Kenties se on Babinicz! — huudahti hetmani. — Kyllä minä hänet nyt ripitän!

Mutta se ei ollut itse Babinicz. Kun tämä matkue saapui leiriin, syntyi semmoinen kuhina, että Sapieha meni katsomaan, mitä oli tekeillä. Kuului huutoja:

Hetmani näki muutamia kymmeniä ratsumiehiä, jotka ajoivat edellään noin kolmeasataa miestä. Näiden kädet oli sidottu selän taakse, ja he olivat enemmän varjojen kuin ihmisten näköisiä. Repaleisina, puoleksi alastomina, melkein luurangoiksi laihtuneina he kulkivat eteenpäin tylsästi tuijottaen ja välittämättä edes heitä ajavien tataarilaisten huudoista tahi piiskain iskuista.

— Boguslawin sotajoukkoa! — vastasi yksi Kmicicin vapaaehtoisista, joka oli tataarilaisten mukana tuomassa vankeja.

Samassa lähestyi vanhin tataarilainen, jonkinmoinen joukon vääpeli, ja antoi kumartaen Sapiehalle kirjeen Kmiciciltä.

»Jalosukuinen herra hetmani! En ole tähän saakka lähettänyt tietoja enkä vankeja, koska en ole kulkenut Boguslawin sotajoukon jäljessä, vaan sen edellä, ja tahdoin samalla ottaa kiinni suuremman määrän.»

»Sillä vaikka se ei suinkaan ollut vaaratonta peliä, koska etujoukko kulki laajalle alalle levittäytyneenä, niin onnistui minun kuitenkin päästä edelle, ja tämä saattoi ruhtinaan hämmennykseen, koska hän luuli tulleensa eri puolilta saarretuksi…»

— Siitä siis johtuu tuo käsittämätön peräytyminen! — huudahti hetmani.
— Piru se mies on, ei siitä pääse mihinkään!

»Ruhtinas ei käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja lähetti joukon toisensa jälkeen, eikä niistä yksikään palannut täysilukuisena takaisin. Edellä kulkien sieppasin muonakuormastot ja särin sillat ja padot, niin että hänen etenemisensä kävi hyvin vaivalloiseksi ruoatta ja juomatta ja alituisen pelon alaisena, leiristään he eivät voineet poistua, sillä tataarilaiset kaappasivat jokaisen varomattoman, ja yöllä he ulvoivat leirin luona niin, että siellä suuren sotajoukon hyökkäystä peläten oltiin aseissa läpi yön. Näin on ruhtinas saatettu aivan epätoivoon, eikä hän tiedä, mitä tekisi ja mihinpäin menisi, ja senvuoksi olisi nyt nopeasti hyökättävä hänen kimppuunsa, kun pelko on pahimmillaan. Hänellä on kuusituhatta miestä, joista hän kuitenkin jo on menettänyt lähes tuhat. Ruhtinaan vaunut, joissa oli erinäisiä tavaroita, kaappasin Bialystokissa ja samoin kaksi tykkiä, mutta kaikki raskaampi tavara minun täytyi upottaa. Ruhtinas petturi on ainaisesta kiukusta ja huolesta tullut niin sairaaksi, että tuskin voi istua ratsun selässä, kuume ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Neiti Borzobohatalla, jonka hän ryösti, ei tämän vuoksi ole hänen puoleltaan mitään pelättävää. Nämä tiedot ja tunnustuksen, että asema on epätoivoinen, olen saanut vangeilta, joita tataarilaiset vähän kärventelivät ja jotka kyllä toistavat kertomuksensa, jos heitä uudelleen kärvennetään. Pyydän anteeksi, jos jossakin suhteessa olen väärin menetellyt. Tataarilaiset ovat hyviä poikia ja nähdessään paljon saalista suorittavat tehtävänsä erinomaisesti.»

— Nämä ovat hämmästyttäviä asioita! — sanoi Sapieha tarttuen päähänsä.
— Kunhan hän vain ei valehtelisi?

— Ei, siinä suhteessa hän on arka kunniasta! — sanoi Oskierka.-Hän sanoi Vilnon vojevodallekin aina totuuden päin silmiä välittämättä siitä, miellyttikö se ruhtinasta vai ei. Oh, tuommoisia kepposiahan hän teki Chowańskillekin, vaikka tällä oli viisitoista kertaa näin suuri sotajoukko.

— Jos tämä on totta, niin täytyy hyökätä mahdollisimman pian — sanoi
Sapieha.

Sillä välin vangit, joita tataarilaiset pitivät koossa hetmanin edessä, alkoivat itkeä, valitella kurjuuttaan ja eri kielillä pyytää armoa. Joukossa oli ruotsalaisia, saksalaisia ja Boguslawin henkivartiostoon kuuluvia skotlantilaisia. Sapieha otti heidät tataarilaisilta, käski antamaan heille ruokaa ja kuulustelemaan ilman »kärventämistä».

Vankien tunnustukset osoittivat Kmicicin sanat tosiksi. Koko Sapiehan joukko lähti kiireesti eteenpäin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

»Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz. Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume vaivaa häntä yhä.»

Saatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja riensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi sotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä toiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.

— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin odottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne eikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!

— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös hänen kuolinhetkellään.

— Jumala kaikki tuomitsee! — sanoi hetmani vakavasti. — Jos tahdotte, että hän teitä suojelisi, niin ahdistakaa isänmaan vihollisia eikä omianne.

Kmicic painoi päänsä alas eikä ollut huomattavissa, olivatko hetmanin kauniit sanat tehneet häneen vaikutuksen. Hänen kasvonsa ilmaisivat leppymätöntä vihaa ja olivat sitä ankaramman näköiset, kun Boguslawia vastaan tehdyn retken vaivat olivat niitä vielä laihduttaneet. Oli helppo huomata, että sen, jolle tämä mies oli päättänyt kostaa, oli oltava varuillaan, vaikkapa hän olisi ollut Radziwill.

Hän olikin jo kostanut peloittavalla tavalla. Hän oli saattanut Boguslawin ymmälle, sotkenut hänen laskelmansa ja saattanut hänet peräytymään. Wojskissa, Radziwillin maitten aivan keskeisessä osassa, hän hyökkäsi kuin hirmumyrsky ruhtinaan asuntoa vastaan, kun Boguslaw juuri oli istuutumassa aterialle, ja vain töin tuskin ruhtinas selviytyi siitä hengissä. Bialystokin luona hän anasti Boguslawin vaunut ja ruokavarat. Ruhtinaan sotajoukko uupui, nälkiintyi ja alkoi joutua hajoamistilaan. Oivallinen saksalainen jalkaväki ja ruotsalaiset ratsumiehet, joita Boguslawilla oli mukanaan, tulivat luurankojen näköisiksi, koska olivat alituisesti peloissaan ja varuillaan eivätkä saaneet öisin nukkua. Tataarilaisten ja Kmicicin vapaaehtoisten kaamea ulvonta kuului edestä ja takaa ja molemmilta sivuilta. Tuskin oli uupunut sotamies ennättänyt sulkea silmänsä, kun hänen jo oli tartuttava aseihin.

Kaiken lisäksi — Boguslaw itse oli sairas, mutta vaikka tämän miehen sydämessä ei yleensä suru kauan pysynyt ja vaikka astrologit, joihin hän sokeasti uskoi, olivat hänelle sanoneet Preussissa, että hänen henkeänsä ei tällä retkellä vaara uhkaa, niin hänen mieltään kirveli kuitenkin se, että hänen sotapäällikkömaineensa oli kärsinyt suuresti. Hän, jota ihmetellen mainittiin johtajaominaisuuksiensa vuoksi Alankomaissa, Reinin varrella ja Ranskassa, oli nyt tuntemattoman vihamiehen saartamana korvessa ja oli joutunut taistelutta tappiolle.

Hyökkäykset häntä vastaan olivat niin paljon tavallista sodankäyntiä kiivaammat ja ilmaisivat sellaista katkeroitumista, että nopeaälyinen Boguslaw pian arvasi, että häntä ahdistelee joku hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Pian hän kuuli myös nimen Babinicz, joka oli kaikkien suussa, mutta se oli hänelle outo. Hän halusi tutustua mieheen ja keksi jos minkälaisia ansoja, mutta Babinicz osasi ne välttää ja ilmestyi aina sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.

Kmicic sulki huolellisesti kaikki tiet, jotka veivät Janowosta Sokolkiin, Koryczyniin, Kuznicyyn ja Suchawoloon. Ympäröiviin metsiin ja viidakkoihin asettuivat tataarilaiset. Ei päässyt läpi ainoakaan kirje eikä muonakuorma, joten Boguslawille itselleen oli tärkeätä saada ryhtyä taisteluun, ennenkuin sotajoukko oli syönyt viimeisen korpun.

Mutta ovelana ja kokeneena miehenä hän päätti ensin koettaa neuvotteluja. Hän ei vielä tietänyt, että Sapieha oli semmoisissa asioissa paljon taitavampi häntä. Niinpä saapui Sokolkiin Boguslawin lähettiläänä herra Sakowicz, aatelismarsalkka ja staarosta ja hänen persoonallinen ystävänsä. Hän toi kirjeen, ja hänellä oli valtuus tehdä rauha.

Tämä herra Sakowicz, joka myöhemmin kohosi senaattoriksi, oli tähän aikaan Liettuan kuuluisimpia ritareita ja yhtä urhoollinen kuin kauniskin. Boguslaw, joka ei koko elämänsä aikana ollut ketään todella rakastanut, piti paljon Sakowiczista ja osoitti hänelle runsaasti suosiotaan.

Sakowicz saapui Sapiehan luo ylpeänä kuin voittaja, joka sanelee rauhan ehdot. Hetmani ymmärsi heti, minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, ja hymyili salaisesti säälivää hymyä.

— Herrani Birzen ja Dubinkin ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa vaaliruhtinaan sotajoukkojen ylipäällikkö, — sanoi Sakowicz, — lähettää minun kauttani teidän ylhäisyydellenne tervehdyksen ja kysyy vointianne.

— Pyydän teitä kiittämään ruhtinasta ja kertomaan nähneenne minut terveenä.

Sapieha otti kirjeen, avasi sen jokseenkin välinpitämättömästi, luki ja sanoi:

— Sääli on hukata aikaa… En oikein saa selvää, mitä ruhtinas tarkoittaa… Antaudutteko vai tahdotteko koettaa onneanne?

— Antaudummeko me? Luulisin, että ruhtinas tuossa kirjeessä juuri ehdottaa teidän ylhäisyydellenne, että te antautuisitte. Ainakin minun saamani ohjeet…

— Ohjeistanne puhumme myöhemmin. Herra Sakowicz! Olemme ajaneet teitä kuin metsäkoirat jänistä. Oletteko koskaan kuullut, että jänis ehdottaa koirille antautumista?

— Se on hyvä. Sittenhän ei minun tarvitse kaukaa etsiä häntä. Minä nimittäin tahdon kysyä häneltä, millä oikeudella hän lähettää sotajoukon valtioomme, jolle hän vasallina on velvollinen olemaan uskollinen.

— Kenties Preussissa on sellainen oikeus olemassa, mutta ei meillä.
Muuten, jos olette voimakkaammat, niin ryhtykää taisteluun.

— Jo kauan sitten olisi ruhtinas käynyt kimppuunne, jollei hänestä olisi vastenmielistä veljesveren vuodattaminen.

— Ruhtinas ihmettelee sitä, että Sapiehat niin vihaavat Radziwilleja ja että te ette epäröi yksityisen koston takia vuodattaa isänmaan verta.

— Hyi! — huudahti Kmicic, joka hetmanin tuolin takana oli seurannut keskustelua.

Sakowicz mitteli häntä kiireestä kantapäähän uhmailevin katsein, mutta luki Kmicicin silmistä sellaisen vastauksen, että katsoi parhaaksi kääntää katseensa alas.

Hetmani rypisti kulmakarvojaan — Te erehdytte. Minä en vihaa Radziwilleja, vaan pettureita. Paras todistus siitä on, että omassa leirissäni on ruhtinas Radziwill. Sanokaa, mitä te tahdotte?

— Sanon niinkuin sydämessäni ajattelen: se vihaa, joka lähettää salamurhaajia.

— Janowon läheisyydessä on otettu kiinni mies, joka jo ennenkin on ollut osallisena yrityksessä murhata ruhtinas. Kidutus saa hänet kyllä ilmoittamaan, kuka hänet lähetti.

Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sen vallitessa Sapieha kuuli, kuinka hänen takanaan seisova Kmicic, kahdesti lausui yhteenpuristettujen huulten välistä.

— Jumala on tuomarini, — sanoi hetmani arvokkaasti, — enkä minä rupea teille taikka teidän ruhtinaallenne tekemään tiliä, sillä te ette kelpaa tuomarin virkaan. Sen sijaan että puhelette joutavia, sanokaa suoraan, mikä on asianne ja mitä ruhtinas ehdottaa.

— Ruhtinas on lyönyt Horotkiewiczin, voittanut Krzysztof Sapiehan, valloittanut Tykocinin ja voi siis syystä pitää itseään voittajana sekä vaatia huomattavia etuja. Koska hän ei kuitenkaan mielellään vuodata kristittyjen verta, niin hän haluaa poistua rauhassa Preussiin pyytämättä muuta kuin että saa jättää linnoituksiin varusväen. Olemme ottaneet melkoisen joukon vankejakin, joiden joukossa on huomattavia upseereita, puhumattakaan neiti Borzobohatasta, joka jo on lähetetty Taurogiin.

— Älkää kehuko voitoillanne, sillä minun etujoukkoni, joita johti tämä täällä läsnä oleva herra Babinicz, ajoi teitä taaksepäin kolmekymmentä penikulmaa tuottaen teille suurta vahinkoa. Teidän sotajoukkonne on nälkiintynyt, ettekä tiedä, mihin menisitte. Minun sotajoukkoni näitte itse ja voitte tehdä vertailuja. Mitä tuohon neitiin tulee, niin hänen holhoojansa en ole minä, vaan herra Zamoyski ja ruhtinatar Grzyzelda Wisniowiecki, joten ruhtinas joutuu näille vastaamaan mahdollisista edesottamisistaan. Sanokaa, mitä teillä vielä on sanottavaa, mutta puhukaa viisaasti, muuten käsken herra Babiniczin heti hyökkäämään!

— Te siis meitä niin ahdistelitte matkalla? Näytte oppineen Kmiciciltä rosvon tavat.

— Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minulle edes kirje vietäväksi ruhtinaalle.

Oskierka saattoi heti pois Sakowiczin, jolle hetmani jäähyväisiksi viittasi kädellään. Sitten Sapieha kääntyi Andrzejn puoleen:

— Miksi sanoitte, »voi hirveätä», kun oli puhe tuosta vangitusta miehestä? — kysyi hän katsoen ankarasti Kmicicin silmiin. — Onko viha siinä määrin tukahduttanut teissä omantunnon äänen, että todellakin lähetitte salamurhaajan ruhtinaan luo?

— Kautta Pyhän Neitsyen, jota olen puolustanut, minä en ole tehnyt moista! — huudahti Kmicic. — En minä tahdo vieraitten kätten kautta riistää hänen henkeään.

— Tunnen! — vastasi Kmicic kalveten liikutuksesta ja raivosta. — Lähetin hänet jo Lembergistä Taurogiin… Ruhtinas Boguslaw on vienyt Taurogiin neiti Billewiczin… Rakastan tuota neitiä… hän on morsiameni… Lähetin tuon miehen hankkimaan tietoja hänestä, kun hän oli semmoisen henkilön käsissä…

— Koska Boguslaw kertoi hänelle minun tarjoutuneen ottamaan kiinni kuninkaan!

— Kyllä teillä on syytäkin vihata ruhtinasta!… Tunteeko ruhtinas tuon kiinni saadun miehen?

— Kyllä. Se on vääpeli Soroka… Hän auttoi minua, kun otin Boguslawin kiinni.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja lähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.

— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani… On kantanut minua käsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni… Jumala rankaisisi minua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.

— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte heitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon miehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän välikappaleenanne ilman omaa syytään.

— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi niitä kolmekymmentä.

— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa teidätkin hengiltä.

— Pidättäkää hänet, teidän ylhäisyytenne! Minä lähden viemään kirjettä ruhtinaalle. Kenties saan jotakin toimeen. Jääköön kosto sikseen, kunhan saan tuon sotamiehen!

— Odottakaa! — sanoi hetmani. — Voin pidättää Sakowiczin. Kirjoitan sitäpaitsi ruhtinaalle, että hän antaa avoimen turvakirjan nimittämättömälle.

Hetmanni ryhtyi heti kirjoittamaan. Neljännestunnin kuluttua ratsumies jo nelisti Janowoon viemään kirjettä ja toi illan suussa vastauksen.

»ja sen turvin pääsee jokainen lähetti palaamaan, vaikka minua ihmetyttää, että teidän ylhäisyytenne tahtoo sitä, kun teillä on panttivankina palvelijani ja ystäväni, josta pidän niin paljon, että päästäisin hänen tähtensä vapaaksi kaikki teidän ylhäisyytenne upseerit. Tunnettua muuten on, että lähettiläät ovat loukkaamattomia, ja villit tataarilaisetkin, joiden avulla teidän ylhäisyytenne ahdistaa kristittyä sotajoukkoani, pitävät tapanaan heidän loukkaamattomuuttaan kunnioittaa. Vakuuttaen siis lähettilään loukkaamattomuuden ruhtinassanallani olen edelleen etc.»

Vielä samana iltana Kmicic otti turvakirjan ja molemmat Kiemliczit mukaansa ja lähti. Sakowicz jäi panttivankina Sokolkiin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Oli melkein sydänyö, kun Andrzej kohtasi ruhtinaan ensimmäiset vartijat, mutta koko Boguslawin leirissä ei kukaan nukkunut. Taistelu saattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä ja siihen valmistauduttiin kiireesti. Asema oli verraten edullinen ja hyvä puolustaa, mutta verestä väkeä oli vain kahdeksansataa Kyritzin jalkamiestä, kun taas muut olivat niin uupuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan.

Boguslawia jäyti kuume entistä pahemmin, mutta hän johti itse kaikkea. Koska hän ei kyennyt nousemaan hevosen selkään, antoi hän neljän henkivartijan tuoda avoimen kantotuolin ja kantaa häntä siinä. Hän oli juuri palaamassa Janowoon, kun ilmoitettiin Sapiehan lähettilään tulleen.

Tämä tapahtui kadulla. Hän ei voinut tuntea Kmiciciä, koska oli pimeä ja tämä varovaisuuden vuoksi oli peittänyt kasvonsa kypärän suojukseen.

— Miksi tahdoitte turvakirjan, kun kerran käsissänne on herra Sakowicz?
Herra Sapieha on ylen varovainen ja rikki viisas.

— Olen iloinen voidessani siihen suostua. Nyt pyydän seuraamaan minua. Nouskaa taas hevosen selkään! Pyytäisin kantotuoliin, mutta siinä ei ole tilaa.

Lähdettiin liikkeelle. Ruhtinas ja Kmicic katselivat pimeässä toisiaan voimatta erottaa toistensa piirteitä. Kun Kmicic kuuli ruhtinaan äänen, kasvoi hänen sydämessään vanha viha ja kostonhimo entistä voimakkaammaksi, ja ne muuttuivat mielettömäksi kiihkoksi. Käsi kopeloi miekkaa, mutta se oli häneltä otettu pois hänen saapuessaan. Sen sijaan hänellä oli vyössään rautapäinen komentosauva, hänen everstinmerkkinsä. Paholainen villitsi hänen mielensä ja kuiskutti hänen korvaansa:

— Huuda hänen korvaansa, kuka olet, ja lyö hänen kallonsa mäsäksi! Yö on pimeä, pääset livahtamaan pois. Kiemliczit ovat mukanasi. Surmaat petturin, kostat vääryyden. Pelastat Oleńkan, Sorokan… Lyö! Lyö!

Kmicic tuli aivan kantotuolin viereen ja alkoi vapisevin käsin vetää vyöstä komentosauvaa.

— Yksi, kaksi, kolme! — kuiskasi paholainen. Mutta samassa hänen hevosensa pelästyi jotakin.

Kantotuoli pääsi sen takia muutamia askelia edelle. Nuoren ritarin hiukset nousivat pystyyn.

— Pyhä Jumalan äiti, pidätä käteni! — kuiskasi hän itsekseen läpi yhteen puristettujen hampaiden. — Jumalan äiti, auta! Minä olen täällä hetmanin lähettiläänä ja tahdon tehdä kuin rosvo murhan keskellä yötä. Olen aatelismies, sinun palvelijasi… Älä johdata minua kiusaukseen!

— Mitä te mutisette? — kysyi Boguslawin kuumeesta heikontunut ääni. — Kuulkaahan, kukot jo laulavat. Pitää kiiruhtaa, sillä olen sairas ja tarvitsen lepoa.

Kmicic pisti sauvansa jälleen vyöhön ja jatkoi matkaa kantotuolin vieressä. Mutta hän ei voinut rauhoittua. Hän ymmärsi, että kylmäverisyys ja itsensä; hillitseminen vain auttaisivat häntä pelastamaan Sorokan. Siksi hän oli edeltäkäsin miettinyt, millä sanoilla esittäisi asiansa ruhtinaalle saadakseen hänet taipumaan. Hän vannoi mielessään, että ajattelisi vain Sorokaa eikä muistelisi mitään muuta, varsinkaan ei Oleńkaa…

Ja hän tunsi, kuinka kuuma puna pimeässä nousi hänen poskilleen, kun hän ajatteli, että mahdollisesti ruhtinas itse mainitsee Oleńkan ja kenties mainitsee jotakin sellaista, jota hän ei voi sietää eikä kuulla Tässä sieluntuskassaan hän alkoi lukea litaniaa, ja vähän ajan kuluttua hän tuntuvasti rauhoitti.

Oli saavuttu ruhtinaan asunnolle. Kantotuoli laskettiin maahan ja kaksi rotevaa palvelijaa tuki ruhtinasta. Hän kääntyi Kmicicin puoleen ja sanoi.

— Pyydän tulemaan jäljessäni. Kuumepuuska menee kohta ohi. Voimme sitten keskustella.

He tulivat huoneeseen, jossa uuni oli täynnä hehkuvia hiiliä ja kuumuus melkein sietämätön. Siellä Boguslaw asetettiin sohvalle ja peitettiin lämpimillä peitteillä. Sitten palvelijat poistuivat ruhtinas heitti päänsä taaksepäin, sulki siimat ja makasi liikkumattomana.

Kmicic katseli häntä. Ruhtinas ei ollut paljon muuttunut vain kuume oli riuduttanut hänen kasvonsa Hän oli puuteroitu ja maalattu kuten ennenkin ja kun hän siinä loikoi silmät suljettuina, hän muistutti hiukan ruumista tahi vahakuvaa.

Andrzej seisoi hänen luonaan kynttiläin valossa. Ruhtinaan silmät alkoivat hitaasti avautua aukenivat sitten äkkiä selko selälleen, ja jokin välähdys kulki yli hänen kasvojensa. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan. Sitten hän taas sulki silmänsä.

Bohuslaw nytkähti hiukan ikäänkuin olisi tahtonut vapautua painajaisesta. Sitten hän katsoi Kmiciciin ja sanoi:

— Ette aivan, — vastasi Andrzej synkästi ja osoitti sormella arpeaan. —
Tässä on kirje!

Boguslaw alkoi lukea, ja kun hän pääsi loppuun, välähtivät hänen silmänsä kummallisesti.

— Hyvä on! — huudahti hän. — Riittää jo tätä ikävää hommaa. Huomenna taistellaan! Se on hyvä, huomenna ei minulla ole kuumetta.

Vallitsi jonkin aikaa äänettömyys, jonka kestäessä nuo kaksi leppymätöntä vihollista katselivat toisiaan. Ruhtinas alkoi ensin puhua:

— Kuinka ette pelännyt tulla tänne? Ehkä luotitte sukulaisuuteemme?… Meillähän on keskenämme selvitettäviä asioita… Voin antaa vaikka nylkeä nahan teiltä.

— Teillä on turvakirja, se on totta. Ymmärrän nyt, miksi herra Sapieha sitä tahtoi… Mutta te olette uhannut henkeäni… Siellä on Sakowicz vankina, mutta… herra vojevodalla ei ole mitään oikeuksia Sakowicziin nähden, kun minulla taas on teihin…

— Olkaa hyvä! Voitte uskoa, että teen teidän tähtenne mitä hyvänsä.
Mikä pyyntö se on?

— Täällä on vangittuna muuan sotamies, yksi niitä, jotka auttoivat minua ottamaan kiinni teidän ylhäisyytenne. Minä käskin, hän toimi sokeana välikappaleenani. Pyydän vapauttamaan tämän sotamiehen.

— Ah, onko hän sellainen miles praeciosus?… Te maksatte runsaasti, mutta varokaa tuhlaamasta liikaa, sillä ehkäpä tahdotte vielä jonkun muunkin lunastaa minulta.

Kmicic astui askelen lähemmäksi ja kalpeni niin peloittavasti, että ruhtinas vilkaisi oveen ja rohkeudestaan huolimatta muutti puheenainetta.

— Herra Sapieha ei suostu tämmöiseen sopimukseen, — sanoi hän. — Minulle se olisi hyvä kauppa, mutta olen ruhtinassanallani taannut loukkaamattomuutenne.

— Kirjoitan tuon sotamiehen mukana herra hetmanille, että olen jäänyt vapaaehtoisesti.

— Mutta hän vaatii minua lähettämään teidät takaisin vasten tahtoanne.
Olette tehnyt hänelle suuria palveluksia… Eikä hän päästä tänne
Sakowiczia, mutta minä pidän Sakowiczia arvokkaampana kuin teitä.

— Vapauttakaa sitten tuo sotamies ilman korvausta, ja minä annan kunniasanani, että tulen mihin käskette.

— Katsokaahan, herra Kmicic, monta kertaa olen mennyt karhua vastaan keihäs kädessä, en sen tähden että olisi ollut pakko, vaan huvikseni. Minä pidän siitä, että minua uhkaa jokin vaara, sillä silloin ei elämä tunnu niin ikävältä. Teidän kostonnekin jätän itselleni huviksi. Tunnustan, että te olette niitä karhuja, jotka itse etsivät metsästäjää.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pienenkin armahtavaisuuden vuoksi Jumala usein antaa suuret synnit anteeksi. Emme tiedä kukaan, milloin tulemme Kristuksen tuomioistuimen eteen.

— Riittää! — keskeytti ruhtinas. — Minäkin kuumeesta huolimatta sepittelen virsiä, jotta ansioituisin jollakin tavoin Jumalan edessä, ja jos taas tarvitsen saarnamiestä, niin kutsun oman pappini. Te ette osaa pyytää kyllin nöyrästi ja kuljette sivupolkuja… Minä neuvon itse keinon teille: käykää huomenna taistelussa herra Sapiehan kimppuun, niin minä ylihuomenna vapautan tuon sotamiehen ja annan teille anteeksi rikoksenne. Olette pettänyt Radziwillit, voitte siis pettää Sapiehankin.

— Onko se teidän ylhäisyytenne viimeinen sana? Pyydän teitä kaiken pyhän nimessä…

— Ei! Piru teidät vie, hyvä on!… Hahmonnekin muuttuu… Älkää vain tulko liian lähelle, sillä vaikka minua hävettääkin kutsua miehiä avuksi… mutta katsokaahan tänne! Olette liian rohkea!

Boguslaw näytti peitteensä alta pistolin suun ja alkoi katsella säkenöivin silmin Kmiciciä.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Kmicic pannen kätensä rukoilevasti ristiin samalla kuin viha väänsi hänen kasvonsa.

— Pyydättekö vai uhkaatteko? — sanoi Boguslaw. — Selkä on köyryssä, mutta piru näyttää kauluksenne takaa minulle hampaitaan. Radziwilleilta pyydetään jalkain juureen langeten, herraseni!… Otsa lattiaan, niin saatte vastauksen heti!

Andrzejn kasvot olivat kalpeat kuin palttina, käsi siveli märkää otsaa, silmiä ja kasvoja, ja hän puhui semmoisella äänellä kuin kuume olisi ruhtinaasta siirtynyt häneen.

— Jos teidän ylhäisyytenne vapauttaa tuon vanhan sotamiehen… niin… minä… olen valmis lankeamaan… teidän ylhäisyytenne… jalkoihin.

Tyytyväisyys välähti Boguslawin silmissä. Hän oli nöyryyttänyt vihamiehen, saanut ylpeän selän köyristymään. Hänen vihan- ja kostonhimonsa ei olisi voinut saada parempaa tyydytystä.

Kmicic seisoi hänen edessään tukka hajallaan ja vavisten. Mahdotonta oli tietää, syöksyykö, hän hetken kuluttua ruhtinaan jalkoihin vai tarttuuko rintaan.

— Todistajien läsnä ollessa! Miesten kuullen! Ja kääntyen oveen päin hän huusi:

Ovi avautui, ja sisälle astui muutamia hovimiehiä, puolalaisia ja muukalaisia. Sitten tuli sisään upseereita.

— Hyvät herrat! — sanoi ruhtinas — Tämä herra Kmicic, herra Sapiehan lähettiläs, pyytää minulta armonosoitusta ja tahtoo, että te kaikki olisitte todistajina!

Mutta ruhtinas ojensi tahallaan jalkojaan, niin että ritarin otsa kosketti ruhtinaan saappaan kärkeä.

Kaikki katselivat äänettöminä, sillä heitä hämmästytti kuuluisa nimi ja se, että sen omistaja nyt oli Sapiehan lähettiläs. Jokainen ymmärsi, että jotakin erikoista oli tekeillä.

Ruhtinas nousi vuoteeltaan ja poistui viereiseen huoneeseen viitattuaan mukaansa vain kaksi hovilaista.

Kmicic nousi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vihaa eikä kostonhimoa, vaan ainoastaan tylsää välinpitämättömyyttä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä hänelle tapahtui, ja koko tarmo näytti kadonneen.

Kului puoli tuntia, tunti. Ikkunan alta kuului kavioitten kapsetta ja sotamiesten tahdikasta astuntaa, mutta hän istui yhä kuin kivettynyt.

Äkkiä ovi avautui. Sisään astui upseeri, Kmicicin vanha tuttu, kahdeksan sotamiehen kanssa, joista neljällä oli musketit, neljällä vain sapelit.

— Minä olen saanut käskyn, — vastasi Glowbicz, — sitoa kätenne ja viedä teidät Janowon ulkopuolelle. Tuo sitominen tapahtuu vain toistaiseksi, sitten pääsette vapaasti lähtemään… Siksi pyydän teitä olemaan tekemättä vastarintaa.

Ja hän antoi vastustelematta sitoa itsensä. Upseeri vei hänet pois huoneesta ja vei jalkaisin Janowon ulkopuolelle. Sitten kuljettiin vielä noin tunti. Matkalla heihin yhtyi muutamia ratsumiehiä. Kmicic kuuli heidän puhuvan puolaa. Ne puolalaiset, jotka vielä palvelivat Boguslawia, tunsivat kaikki Kmicicin nimen ja olivat senvuoksi erittäin uteliaat tietämään, miten hänelle käy. Saavuttiin lopulta aukealle kentälle, jossa Andrzej näki osaston Boguslawin kevyttä puolalaista ratsuväkeä.

Sotamiehet asettuivat riviin neliöksi, jonka keskelle jäi tyhjä ala. Siinä oli vain kaksi jalkamiestä, jotka pitelivät satuloituja hevosia, ynnä muutamia miehiä tulisoihtujen kanssa.

Näitten valossa Andrzej näki juuri teroitetun paalun maassa. Väristys kulki pakostakin läpi hänen ruumiinsa.

— Tuo on minua varten, — ajatteli hän. — Hän käskee vetämään minut hevosilla paaluun. Koston takia hän uhraa Sakowiczin!

Lepattavassa valossa Andrzej näki Sorokankin. Vanha sotamies istui jakkaralla avopäin ja kädet sidottuina neljän sotamiehen vartioimana. Joku hihattomaan puoliturkkiin puettu mies antoi hänelle viinaa matalasta kupista, ja Soroka joi halukkaasti. Juotuaan hän sylkäisi, mutta samalla hetkellä asetettiin Kmicic eturiviin, vanha sotamies näki hänet, ponnahti seisomaan ja seisoi suorana kuin paraadissa.

Molemmat katselivat toisiaan. Sorokan kasvot olivat rauhalliset, vain leuat liikkuivat niinkuin hän olisi pureskellut jotakin.

Taas syntyi äänettömyys. Mitäpä he olisivat voineet puhua tämmöisellä hetkellä?

Teloittaja, joka oli äsken antanut Sorokalle viinaa, lähestyi taas häntä ja sanoi:

Soroka ei pelännyt, mutta kun hän tunsi teloittajan käden kosketuksen, alkoi hän aivastella kuuluvasti ja sanoi:

Puoliturkkiin puettu mies asetti kuitenkin tuopin Sorokan huulille.
Tämä joi sen pohjaan ja huokasi sitten syvään.

— Kas tämmöinen, — sanoi hän, — on sotamiehen kohtalo kolmenkymmenen vuoden palveluksen jälkeen… No, onhan aika!

Toinen teloittaja tuli hänen luokseen, ja häntä ryhdyttiin riisumaan.
Syntyi hiljaisuus. Tulisoihdut vapisivat niitä pitelevien käsissä.
Kaikki valtasi kaamea tunne.

Teloituspaikkaa ympäröivien sotamiesten riveistä alkoi kuulua nurinaa, joka tuli yhä kovemmaksi.

Sotamies ei ole teloittaja. Hän surmaa itse taistelussa, mutta ei tahdo nähdä kidutusta.

Nurina muuttui aivan äänekkääksi, ja siitä erottui yksityisiä sanoja:
»Perkeleet!» »Piru vieköön!» »Iljettävä virka!»

Teloittajat keskeyttivät vaistomaisesti työnsä. Kaikkien silmät kääntyivät Kmiciciin.

— Sotilaat! — huudahti Andrzej — Ruhtinas Boguslaw on petturi kuninkaan ja isänmaan edessä! Teidät on saarrettu ja hakataan huomenna kuoliaiksi! Te palvelette petturia! Kannatte asetta isänmaata vastaan! Mutta ken jättää palveluksensa ja luopuu petturista, sille lupaan hetmanin ja kuninkaan anteeksiannon!… Valitkaa! Kuolema ja häpeä tahi palkinto huomenna! Palkkaa maksan dukaatin, kaksi dukaattia joka miehelle! Valitkaa! Ei teidän, kelpo soturien, sovi palvella petturia! Eläköön kuningas! Eläköön Liettuan suurhetmani!

Mellakassa jokin sapeli katkaisi Kmicicin siteen. Hän hyppäsi heti toisen selkään niistä hevosista, jotka oli varattu Sorokan teloittamista varten, ja huusi nyt ratsun selästä:

— Eläköön! — vastasi viisikymmentä ääntä, ja viisikymmentä sapelia välähti yht'aikaa ilmassa.

— Soroka hevosen selkään! — komensi Kmicic. Oli semmoisiakin, jotka tahtoivat panna vastaan, mutta nähdessään paljastetut sapelit he vaikenivat. Yksi kuitenkin käänsi hevosensa ympäri ja katosi hetken kuluttua. Tulisoihdut sammuivat. Pimeys vallitsi ympärillä.

— Minun jäljessäni! - kuului Kmicicin ääni. Ja miesjoukko lähti järjestymättä liikkeelle, mutta muodosti sitten pitkän rivin.

He kulkivat ohi pitämättä liiaksi kiirettä. Sen jälkeen laskettiin täyttä laukkaa.

Kmicic ei sanonut enää muuta, ojensi vain kätensä vääpelin pään päälle ikäänkuin ollakseen varma siitä, että hän oli mukana.

— Kuulkaahan, Glowbicz! Miksi ruhtinas lähetti teidät eikä muukalaisia sotamiehiä toimeenpanemaan rangaistustuomiota?

— Hän tahtoi häväistä teitä puolalaisten edessä. Muukalaiset soturit eivät tunne teitä.

— Minulla oli käsky päästää teidät siteistä. Mutta jos olisitte yrittänyt pelastaa Sorokan, oli määrä rangaista teitäkin.

Tällä välin ruhtinas Boguslaw Janowossa oli jo kuumeesta ja päivän vaivoista uupuneena käynyt levolle. Hänet herätti unesta kolkutus.

— Teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Sapiehan lähettiläs on nostattanut
Glowbiczin joukon kapinaan ja vienyt sen hetmanin luo.

— Lyötäköön rumpua ja järjestettäköön sotajoukko taisteluun! - sanoi viimein Boguslaw.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Helppo on ymmärtää Sapiehan hämmästys, kun Kmicic ei vain itse palannut vahingoittumattomana, vaan toi myös mukanaan muutamia kymmeniä ratsumiehiä ja vanhan palvelijansa. Kmicicin piti kahdesti kertoa hetmanille ja Oskierkalle asiain kulku, eikä näiden ihmettelyllä ollut rajoja.

Mutta Kmicicillä ei ollut paljon aikaa kertomiseen eikä lepoon. Hän oli perin uuvuksissa, mutta päätti siitä huolimatta vielä samana yönä mennä tarkastamaan tataarilaisiaan, jotka olivat Janowon tuolla puolen metsissä ja teillä Radziwillin sotajoukkojen selkäpuolella. Muuten ihmiset tuohon aikaan nukkuivat hyvin satulassakin. Andrzej antoi satuloida hevosensa ja päätti ottaa matkalla hyvät unet.

— Kuten käskette! — vastasi vääpeli. Samassa lähdettiin. Matka oli pitkä, sillä oli kierrettävä metsän läpi, ettei kohdattaisi Boguslawin joukkoja, mutta niinpä Kmicic ja Soroka saivatkin riittävästi nukkua ja tulivat seikkailuitta tataarilaisten luo.

Akbah-Ulan ilmestyi heti Babiniczin eteen ja antoi selostuksen toimenpiteistään. Andrzej oli niihin tyytyväinen. Kaikki sillat oli poltettu, padot säretty. Vedet olivat muutenkin kevään alkaessa peittäneet pellot, niityt ja alavat tiet muuttaen ne liejuisiksi soiksi.

Boguslawilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antautua taisteluun, voittaa tahi kukistua. Peräytymistä ei ollut ajateltavissakaan.

— Olet laihtunut, — sanoi Kmicic Akbah-Ulanille töytäisten häntä hiukan nyrkillään vatsaan, — mutta taistelun jälkeen pullistat mahasi ruhtinaan dukaateilla.

— Jumala on luonut vihollisen, jotta rohkeilla sotilailla olisi, mistä ottavat saalista,-vastasi tataarilainen arvokkaasti.

— On niitä siellä muutamia satoja hyviä ratsuja, ja eilen lähetettiin heille rykmentti jalkaväkeä. Ovat kaivautuneet maahan.

Mutta sinä yönä ei Kmicic keksinyt mitään. Sen sijaan hän aamulla meni läheltä tarkastamaan Suchowolon ja Janowon välillä olevaa vihollisleiriä ja huomasi Akbah-Ulanin liioitelleen. Jalkaväen koko kaivanto supistui siihen, että oli luotu vähäisiä valleja. Niiden avulla saattoi puolustautua vain tataarilaisia vastaan, jotka eivät mielellään hyökänneet suoraan tuleen.

— Kunpa minulla olisi jalkaväkeä, niin juttu olisi selvä, — ajatteli
Kmicic.

Mutta ei ollut mitään toiveita saada jalkaväkeä, jota Sapiehallakin oli niukasti.

Kmicic meni niin lähelle, että Boguslawin jalkaväki alkoi häntä ampua. Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kuulasateessa tarkasteluaan, ja tataarilaistenkin oli pakko pysytellä hänen rinnallaan. Sitten teki ratsuväki hyökkäyksen sivulta päin. Oli väistyttävä, eivätkä tataarilaisten nuolet tehneet sanottavasti jälkeä.

Paluumatkalla Kmicic ei suunnannut kulkua suoraan Suchowoloon, vaan länttä kohti, ja saapui Kamionkaan.

Suon joki tulvi leveänä. Kmicic katseli sitä, viskasi veteen muutamia oksia nähdäkseen virran voiman ja sanoi Akbah-Ulanille:

— Me kierrämme tästä heidän sivuitseen ja hyökkäämme heidän selkäänsä!

— Miehet saavat lämmitellä myöhemmin. Yritys tehtiin illalla. Noin kahdeksansataa hevosta syöksyi jokeen ja alkoi uida. Kmicic itse oli etunenässä, mutta huomasi pian kulun niin hitaaksi, että sitä menoa olisi tarvittu kaksi päivää vallien taakse kiertämiseen.

Se oli vaarallinen yritys. Toinen ranta oli suomaata, johon hevoset, vaikka olivatkin kevyitä, upposivat vatsaa myöten. Ne kulkivat kuitenkin eteenpäin, joskin hitaasti.

Tähdet taivaalla osoittivat, että oli sydänyö. Silloin kuului kaukaa etelästä päin ampumista.

Tataarilaiset olivat ymmällä, mutta näkivät sitten Kmicicin hevosen äkkiä kohoavan suosta. Ilmeisesti se oli päässyt kovalle pohjalle.

Siinä alkoi hietamatalikko, jonka päällä oli vettä vain hevosen rintaan asti. Matka kävi nyt joutuisasti. Kaukana vasemmalla alkoi tuikkaa tulia.

Pian he todellakin sivuuttivat vallit. Sitten käännyttiin vasempaan ja hevoset painautuivat taas jokeen. Vallien tuolla puolen oli tarkoitus nousta maihin.

Tällä matkalla hukkui noin sata hevosta, mutta miehet pääsivät kaikki maihin. Kmicic käski hevosensa menettäneitä miehiä istuutumaan toisten selän taakse ja lähti valleja kohti. Hän oli aikaisemmin jättänyt kahdensadan vapaaehtoisen tehtäväksi hätyyttää valleja edestäpäin samaan aikaan kuin hän hyökkäisi takaapäin. Kun he lähestyivät, niin hän kuulikin laukauksia, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään.

Pimeässä saattoi huomata vain joukon päitä, jotka heilahtelivat hevosten askelten tahdissa. Ei kalahtanut sapeli eikä varukset. Tataarilaiset ja vapaaehtoiset osasivat kulkea kuulumatta kuin sudet.

Janowon puolelta alkoi ampuminen kuulua yhä voimakkaampana. Selvää oli, että Sapieha eteni koko rintamalla.

Mutta valleilta, joita kohti Kmicic kulki, kuului myös huutoja. Muutamat nuotiot siellä roihusivat, ja niiden valossa Andrzej näki jalkamiesten tähystelevän kentälle, jossa ratsastajat ahdistivat hänen vapaaehtoisiaan.

Hänetkin huomattiin valleilta, mutta lähestyvää joukkoa ei tervehditty kuulasateella, vaan ilohuudoilla, sillä luultiin Boguslawin lähettäneen sinne apujoukon.

Mutta kun tulijat olivat tuskin enää sadankaan askelen päässä valleista, alkoi jalkaväki liikehtiä levottomasti. Yhä useampi sotamies varjostaen silmiään kädellään katseli, mitä väkeä tulijat oikeastaan olivat.

Silloin kuului ilmassa kamala kirkuna, ja tulijat hyökkäsivät kuin myrsky eteenpäin, saarsivat jalkaväen, ja koko tuo joukko alkoi nytkähdellä. Oli kuin jättiläiskäärme olisi kuristanut uhriaan, johon se aikaisemmin oli iskenyt silmänsä. Joukosta kuului huutoja: »Allah! Herr Jesus! Mein Gott!»

Vallien toiselta puolen kuului uusia huutoja, sillä vapaaehtoiset huomasivat nyt Babiniczin päässeen valleille ja hyökkäsivät pienestä lukumäärästään huolimatta kiivaasti Boguslawin ratsuväkeä vastaan. Samassa taivaasta, joka jo jonkin aikaa oli pilveillyt, yht'äkkiä alkoi putoilla rankkasade. Nuotiot sammuivat, ja taistelu jatkui pimeässä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Boguslawin saarrettu jalkaväki tuhoutui kokonaan. Ratsumiehet, joiden joukossa oli paljon puolalaisia, laskivat aseensa. Muukalaiset ja nimenomaan sata rakuunaa surmattiin.

Kun kuu taas tuli esiin pilvien takaa, niin sen valossa näkyi vain tataarilaisjoukko, joka tappoi haavoittuneita ja ryösti saalista. Mutta vain vähän aikaa. Kuului terävä pillin vihellys, ja tataarilaiset ja vapaaehtoiset hyppäsivät yhtenä miehenä hevosen selkään.

— Tulkaa jäljessäni! — huudahti Kmicic. Hän johti heidät tuulen vauhdilla Janowoon. Neljännestuntia myöhemmin oli onneton kylä sytytetty neljältä puolelta palamaan, ja tunnin kuluttua se oli yhtenä tulimerenä. Näin Kmicic ilmoitti hetmanille voittaneensa Boguslawin sotajoukon takajoukot.

Mutta itse hän veren tahrimana kokosi tataarilaisensa johtaakseen heidät eteenpäin.

He olivat jo järjestyneet riviin, kun äkkiä kentällä, jota tulipalo kirkkaasti valaisi, he näkivät edessään osaston vaaliruhtinaan suurikokoisia ratsumiehiä. Heitä johti ritari, joka näkyi kauas, sillä hänellä oli hopeainen haarniska ja hän ratsasti valkoisella hevosella.

— Boguslaw! — huudahti Kmicic äänellä, joka ei ollenkaan ollut ihmisäänen kaltainen, ja hyökkäsi koko joukkonsa kanssa eteenpäin.

Nuo kaksi joukkoa kulkivat toisiaan vastaan kuin kaksi myrskyn nostattamaa aaltoa. Välimatka oli pitkä, mutta hevoset molemmilla puolilla lähtivät kiitämään niin huimaa vauhtia, että jalat tuskin koskettivat maata. Toiselta puolen jättiläiskokoiset miehet kiiltävät kypärät päässä ja suorat miekat ilmaan kohotettuina, toiselta puolen tataarilaisten tumma parvi.

Toisiaan vastaan kiitävät joukot törmäsivät yhteen ja tapahtui kauheata. Tataarilaisten joukko huojui ja painui maahan kuin vilja tuulessa. Jättiläiskokoiset miehet ajoivat heidän ylitseen ja lensivät eteenpäin niinkuin miehillä ja hevosilla olisi ollut ukkosen voima ja myrskyn siivet.

Hetkisen kuluttua nousi muutamia tataarilaisia maasta ja lähti ajamaan ritareita takaa. Tuon villin lauman voi sotkea hevosten jalkoihin, mutta sillä se vielä ei ole tuhottu. Yhä useampia nousi ajamaan takaa poistuvia ritareita. Suopungit alkoivat vinkua ilmassa.

Pakenevien etunenässä kiiti edelleen valkoisella hevosella ratsastava ritari, mutta takaa ajavien joukossa ei ollut Kmiciciä.

Vasta aamun sarastaessa alkoivat tataarilaiset palata, ja melkein jokainen heistä kuljetti nuoran silmukassa ritaria. Viimein löydettiin myös Kmicic ja vietiin tajuttomana Sapiehan luo.

Hetmani itse istui hänen vuoteensa vieressä. Keskipäivän aikaan Andrzej avasi silmänsä.

— Lyöty perin pohjin… Aluksi hänellä oli onnea, mutta kun hän hyökkäsi Oskierkan jalkaväen kimppuun, menetti hän melkein kaikki miehensä ja koko taistelun. Lieneekö viittäsataakaan päässyt pakoon, sillä suuren joukon surmasivat vielä tataarilaisenne.

— Vaikeata on vielä vetää vertoja hänelle. Hän pudotti minut yhdellä iskulla satulasta. Onneksi teräksinen kasvojen suojus oli niin luja, että se pelasti henkeni… No, etsin hänet käsiini vaikkapa maailman ääristä.

»Ruotsin kuningas on lähtenyt liikkeelle Elbingenistä ja menee Zamośćieen sekä sieltä Lembergiin meidän kuningastamme vastaan. Tulkaa kaikkine sotavoiminenne pelastamaan kuningasta ja isänmaata, sillä yksin en kestä. — Czarniecki.»

— Lähdettekö kanssamme vai menettekö tataarilaistenne kanssa Taurogiin? — kysyi hetmani.

Kmicic sulki silmänsä. Hän muisti, mitä isä Kordecki oli hänelle aikoinaan puhunut ja vastasi:

— Ole veljeni! — sanoi hän. — Ja koska olen jo vanha, niin ota siunaukseni!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.