The Project Gutenberg eBook of Marraskuun ilta, by Anni Kaste

Valekuollut
Pelastus
Runoilija
Kissat
Pohjavirtoja
Eläke
Kun onni murtuu
Karkuri

VALEKUOLLUT

Aivan oikein — siellä he jo odottivatkin kaikki kolme istuen aidalla aamuauringon ihanassa valaistuksessa nenäliinojaan liekuttaen, kuten hän oli kuvitellut… pelännyt… toivonut… Ja neiti Alpo, uskollisena kuin varjo, tuki pienintä, joka viipotti maltittomana molempia pikku kätösiään ja hihkui rajatonta jälleennäkemisen riemua. Mitä lähemmäksi kärrit vierivät, sitä loistavammiksi kävivät silmät ja sitä kiihkeämmiksi tervetuliaishuutojen pauhina. Olisi melkein luullut intiaanijoukon eksyneen siihen…

Mutta kun kärrit pysähtyivät portille, lennähti odottavien iloisille kasvoille kummastuksen varjo, joka siinä samassa synkistyi ja taajeni, aivankuin myrskypilvi taivaalla, muuttuen lohduttomuuden kyyneliksi. Ja ennenkuin huulet ehtivät sen lausua, kysyivät jo säikähtyneet, vaativat katseet:

Kookas, hienopiirteinen mies hypähti kiireesti alas istuimelta sulkien ryntäävän joukon syliinsä ja kahlehtien sen siihen vasemmalla käsivarrellaan, samalla kun ojensi oikean kätensä neiti Alpolle. Hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Näkyi selvästi, että tuska, joka aivankuin pisaroina tihkui hänen kasvoiltaan, sulki suun.

Neiti Alpo huomasi sen heti, mutta lapset kysyivät kilvan, yhtenään, yhtenään:

Kuljettuaan moniaan askeleen puistotietä ylös taloa kohti, rakasta, kaivattua taloa, joka kuin kujeillen vain hiukan pisti nurkkaansa esiin rehevien puiden takaa, päästi isä uteliaat, riuhtovat lapset sylistään nurmikolle, painui itsekin siihen polvilleen ja pienimmän kättä otsaansa vasten painaen sopersi:

Hän ei vielä hirvinnyt sanoa sanottavaansa loppuun asti, vaan kohotti ensin hätääntyneet katseensa vieressään seisovaan naiseen jatkaen sitten kuin ilmaa haukkoen:

Suuri, vahva mies lysähti kokoon. Hänen ei tarvinnut enää salata eikä pidättää kyyneleitään — itkiväthän siinä kaikki muutkin. Pienet, lämpimät käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa hänen tietämättä itsekään, tuottiko se lievennystä vai lisäsikö epätoivoa. Kosteat, nyyhkivät kasvot painautuivat hänen poskiaan vasten — eikä hän päässyt selville, merkitsikö se köyhyyttä vai rikkautta. Hänessä oli kaikki niin turtunutta, sielu kerrassaan sirpaleina… Ja niin mennyttä, mennyttä oli kaikki!

Hyvä Jumala, hän oli sentään päässyt tähän asti ja saanut sen sanotuksi!

Koko huikean pitkän matkan ihanasta etelästä asti hän oli vaeltanut kuin sokea ja kuuro. Kaiken aikaa oli hän odottanut ja pelännyt tätä hetkeä. Ensin: mitä sanoa… Sitten, kun oli päässyt selville siitä, kuinka sen sanoa…

— Isä, sinun olisi pitänyt tuoda äidin ruumis kotiin. Me olisimme saaneet edes haudata hänet…

— Mutta onhan sinulla ainakin valokuva… äidistä arkussa. Ja haudasta?
Onhan?

Neiti Alpo näkee lasten kysymysten tekevän lopun isän sielunvoimista ja vetää heidät luokseen hellien, lohdutellen.

Mutta hän on itsekin perinpohjin järkytetty, ja se tekee kaiken voittamattoman vaikeaksi. Eihän hän voi edes käsittää iloisen, sädehtivän Ellin voivan olla poissa! Hänen, joka loihti ympärilleen helskyvimmän riemun, jonka askelten jäljissä, minne kulkikaan, oli iloa ja päivänpaistetta!

Heti, kun lapset hellittivät kätensä isän kaulalta, ryntäsi hän käytävää ylös talolle. Lehtien lomitse valautuvat säteet leikittelivät hänen vaalealla puvullaan ja parrallaan, ja mehiläisten salaperäinen soitto virtasi kaikkialta vastaan tervehtien, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Heikosti kuin unen horroksessa tajusi hän vain kodin kaivatun ihanuuden — paremminkin katkeran tyhjyyden, mikä ujui nyt sen yllä!

Hän kierteli kaikki huoneet ja sai haavoja sydämeensä joka paikasta. Jokaiseen soppeen oli keräytynyt joukoittain muistoja! Rakkaita, hymyileviä ja valoisia. Ei yhtään ainutta tummaa ja katkeraa — ei hakemallakaan. Edellisen ajan elämässä ei mikään ollut vikuuttanut sitä sidettä, joka nyt yhtäkkiä oli katkennut. Ei pieninkään tuulenpuuska ollut röyheltänyt sen ulapan pintaa, jonka hirmumyrsky nyt kerta kaikkiaan oli myllertänyt.

Oli. Jumalan kiitos, hän oli voinut tehdä sen. Mutta hautaa ei ollut, mitä yhdessä vaalia — ei edes haudan kuvaa. Lapsien mielikuvituksessa oli se kaukaisessa etelässä. Hänellä itsellään ei sitä ollut sielläkään…

Mutta ei — sitä hän ei saanut luoduksi edes omaan sydämeensä. Kaikkein vähimmin juuri sinne…

Mutta kohdattuaan miehen kohoutuvan katseen säikähti hän siitä tulvivaa katkeruutta ja peräytyi. Hän käsitti, ettei hänen olisi pitänyt kysyä vielä… Vasta paljon, paljon myöhemmin…

Ääni ei kuitenkaan ole niin katkera kuin katse. Ehkä tekeytyy se lauhkeammaksi hienotunteisuudesta kysyjää kohtaan. Mutta raskas se kylläkin on.

— Mutta voimmeko sanoa toisen tähden, silloin kun kysymyksessä on kuolema… koettaa hän rauhoittaa.

Neiti Alpo astuu kolme, neljä kiivasta askelta eteenpäin peräytyen ne samassa hitaasti, typertyneenä.

— Ooh! — kuuluu silloin kuin maan alta, ja sen parahduksen tuska vahvistaa kaiken.

Kotvan on kaikki hiljaa. Ulkona sädehtii kevätkesän häikäisevä aurinko. Sen säteet juoksevat pitkin peilityynen järven pintaa ja välkkyvät riemuiten saarien vihreissä puissa. Pilvenhattara luo sinne tänne pienen varjon, lokki kiertää luotoa viistäen vettä toisen siipensä kärjellä, ja kuin uhitellen pujahuttaa pikku kala siellä täällä päänsä vedenpinnan yläpuolelle.

Ei aikaakaan, kun lasten äänet ja askeleet kuuluvat oven takaa. Pienet nyrkit alkavat takoa ovea, ja sisäänpääsyä on mahdoton kieltää.

— Sittenkin lapsilla täytyy olla hauta… ymmärrättehän, neiti Alpo… kaunis, kukitettu hauta siellä etelässä…

Ja kun ovi avautuu lapsille, on äiti jälleen kuollut äiti — eikä mikään uskoton kevytkenkä, joka jäi avaraan maailmaan, sen sijaan että olisi saapunut kotiin pienen, kaipaavan laumansa luokse.

— Oli, ressu-pieni. Ensin hän säläsi kipunsa, ei sanonut isälle mitään. Mutta eräänä päivänä kävi tauti yli voimien, niin että äiti aivan parkaisten ilmaisi sen. Ja sitten… sitten ei viipynyt enää kauan, ennenkuin hän oli jo poissa…

Pienet päät painuvat isän rintaa vasten, ja tukahtuvat nyyhkytykset polttavat hänen poveansa. Häneltä itseltäänkin sumentuu kirkas päivänpaiste kyyneleihin, samalla kun raskas äänettömyys täyttää huoneen joka sopen.

Isän vakuutuksista huolimatta pitävät lapset sittenkin itsepäisesti kiinni tästä viimeisestä, ainoasta toivon rippeestä.

Jos äiti on valekuollut — eikä kuollut, niinkuin isä sanoo — voi hän jollain ihmeellisellä tavalla päästä haudasta ja saapua heidän luokseen….

Heistä se ei ole niin aivan mahdotonta. Ei, monissa saduissa ja tarinoissa tapahtuu paljon ihmeellisempää!

Vanhin muistaa Virpi-Leenan sanoneen, että jos ihmisen usko olisi sinapin siemenen kokoinen, niin se voisi siirtää vuoren —! Ajatelkaa — kokonaisen vuoren! Ja sen täytyi olla totta, sillä Leena oli vanha, vakava ihminen ja kertoi lukeneensa sen pyhästä kirjasta.

Hän, hän tahtoo nyt uskoa ja opettaa muutkin uskomaan, että äiti on vain valekuollut: eikö silloin siirry multa!

Ja onhan sitten vielä hyvä Jumala, kaikkien murheellisten auttaja.
On lasten oma ystävä, joka herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Ja
Latsaruksenkin, niin.

Sitä seuraavina viikkoina ja päivinä, joita suuri aurinko ei mitenkään tahdo saada kyllin lämpimiksi eikä kirkkaiksi, elää usko, pieni kuin sinapin siemen, lasten sydämissä. Se auttaa hidaskulkuista aikaa eteenpäin. Se sallii unen tulla silmiin iltaisin. Ja se, yksin vain se, lieventää joka aamu sitä kummaa haikeutta, joka on pakkautunut rintaan, aivankuin tuikean tuiskun juoksuttama nietos pakkautuu tuulenalaiseen aitaviereen.

Isän katse vain ei voi kirkastua, eikä hän voi olla silloin tällöin järkyttämättä sinapin siementä.

Lapset puurtavat tavallisella leikkipaikallaan tasaisella tantereella puutarha-aidan takana, ja heidän kirkkaat, heleät äänensä kaikuvat kauas ympäristöön sekoittuen sopusointuisasti lintujen lauluun ja mehiläisten surinaan.

Aidan nurkkauksessa, jossa kasvaa muutamia siroja katajapensaita, on hautausmaa. Siellä on pitkä rivi yhteishautaa, jossa vier'vierekkäin lepäävät kaikki kuolleet linnunpojat, muurahaiset ja matoset, jotka lähitienoolta ovat löytyneet. Näillä haudoilla tekevät tikkuset ja kalikat patsaitten virkaa, ja ne ovat kaikki pitkin pituuttaan aidatut yhden aitauksen sisään. Mutta niistä erillään on muutamia muita hautoja, itsekukin oman siron aitauksensa ympäröimänä, joko kivisen tai pajuvarpuisen.

Aina viime kesään asti, jolloin äidin hauta laadittiin tasangon kauneimpaan kohtaan, sypressiä muistuttavan katajapensaan juurelle, oli Annu-nuken hauta kaunein ja parhaiten hoidettu koko kalmistossa. Mutta niinpä oli Annu ollutkin sievin ja somin nukke maailmassa! Sellaisia hymyileviä helmisilmiä, se on varma, ei ollut yhdelläkään muulla nukella koko maassa, ja suuta, nenää, hymykuoppaposkia — sanoppa missä näit! Ja sen kuollessa oli suru ollut suuri.

Nyt, kun surtiin ja kaivattiin äitikultaa, tuntui Annun kuolema verrattain kaukaiselta ja vähäpätöiseltä. Nukke on sentään aina nukke elävään ihmiseen, saati sitten omaan äitiin verrattuna…

Sinä aamuna, jolloin ihme tapahtui, piti äidin hauta jälleen puettaman uusin kukkasin.

Sitä varten he toivat sylin täyden päivänkakkaroita ja ruiskukkia ja vanhan maljakon, johonka neiti Alpo oli taittanut puutarhasta ihanin ruusuja.

Mutta pensaikossa, hautojen välissä, makasi outoon vaippaan kääriytynyt nainen kasvot maata vasten painettuna ja itki. Lapset saattoivat aivan selvästi kuulla hänen nyyhkytyksensä.

Se oli uutta ja outoa, ja he katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa, tietämättä ensin mihin ryhtyä. Neuvokkaimpana joukosta antoi vanhin kukkansa sisarilleen, kumartui alas vieraan puoleen ja virkkoi lohduttavasti:

Lapsen ääni soi kuin musiikki maassamakaajan korvissa, mutta sen sijaan, että olisi totellut kehoitusta, painoi hän kasvonsa yhä lujemmin maata vasten nyyhkytysten käydessä lohduttomammiksi.

Nuorimman kukat putosivat maahan, ja tuuli siroitteli ne vieraan vaipan liepeelle. Herkkyydessään yhtyi lapsikin itkuun.

Pienimmän itkiessä supattelivat toiset hiljaa keskenään. Eikö heillä ollut rohkeutta, vai tuntuiko heistä toivottomalta lohduttaa vierasta sen enempää. Mutta vaikeata oli nähdä noin kiihkeätä surua ja pysyä aivan toimetonna.

He olivat juuri hiljaa puhellen sopineet siitä, että toinen juoksee kutsumaan isää tai tätiä toisen jäädessä itkevien luokse, kun pikkusisko riuhtaisi esiliinan silmiltään ja huudahti nyyhkytysten katkomalla äänellä:

Siinä samassa he olivat kaikki polvillaan vieraan vieressä maassa ja kohottaen kiihkeillä, toimintahaluisilla kätösillään tämän päätä toistivat toistamistaan:

Aidanseipäällä istuvan pääskysen viserrys ei kuulunut riemukkaammalta kuin lasten huudahdukset ja kyselyt. Ne tuiskusivat ja risteilivät kuin lumihiutaleet tai perhoset ilmassa. Ne tahtoivat yhtaikaa ottaa ja antaa kaiken — kaiken.

— Me emme voineet oikein uskoakaan, kun isä sanoi, että sinä olit kuollut…

— Ei, kuule, me väitimme, että sinä varmaankin olit valekuollut… Oi, kuinka sinä pässitkään pois haudasta?

Siinä hän nyt istui katajan juurella kalpeana, jännittyneenä ja kyyneleisenä, pidellen lapsiaan sylissään, hyväillen heitä ja ahmien heidän jokaisen sanansa, aivankuin nälkäinen ahmii leipäänsä. Hän näytti äärettömän masentuneelta ja väsyneeltä.

— Totta kai, äiti. Miksi hän olisi salannut sen meiltä. Ja hän oli pahoillaan, niin kovin pahoillaan siitäkin, ettei hänellä ollut edes haudan kuvaa antaa meille.

Äidin kasvoilla vierii kokonainen kyynelvirta, ja katse, joka syttyy ja sammuu kuin vilkkumajakka, kulkee nopeasti lapsesta lapseen. Jo heidän ensi sanoistaan on hän käsittänyt odottamattoman asemansa, ja hyljätyn miehen hienous valaa tulikuulia hänen katuvaan sydämeensä.

— Mikä onni, ettet aivan tukehtunut sinne hirmuiseen hautaan! Heräsitkö piankin siellä?

— Oi, minä olin niin sairas, niin masentunut… Minä en uskaltanut… ennenkuin nyt vasta.

— Niin tottakin, sinunhan piti levätä, ennenkuin lähdit pitkälle, pitkälle matkallesi. Isä sanoo, ettei hän jaksaisi tehdä sitä matkaa toiste.

— Luuletteko, että… että isä on kaivannut äitiä? Tuleekohan… niin, tuleekohan hän yhtään iloiseksi, nyt?

Mutta vastatullut antaa lasten juosta yksinään jääden paikoilleen musertavan pelon valtaamana.

Hän ei tiedä kuinka kestää hetken, heti koittavan, hetken, jolloin kohtaa jälleen hänen katseensa.

Ja hän värisee kuin viluinen, painaa kasvot käsiinsä ja hengityksen alituiseen salpautuessa nyökyttää hän ruumistaan kiivaasti edestakaisin.

Minuuttien tuntee hän kiitävän sekuntien nopeudella ja anoo sielussaan hetken armoa tyyntyäkseen. Oi ei, ei! Tuhat vuotta ei riittäisi hänen tyyntymisekseen, ennenkuin hän on saanut kuulla anteeksiannon sanan!

Mutta ellei hän saakaan… Hän, joka kerran kevytmielisyydessään, hullun hetken huumauksessa, saattoi luopua näin paljosta…

Hyvä Jumala, kuinka siitä on jo kauan, kun lapset, nuo suloiset, siunatut lapset, juoksivat pois… Isä on varmaan kieltänyt heitä palaamasta, pidättänyt heidät luonaan — eikä tule itsekään, ei konsanaan!

Miksi hän antoikaan heidän mennä, nyt, kun viimeinkin oli päässyt tänne asti ja saanut heidät syliinsä… Mutta saattoiko hän kieltää rakkaimmiltaan sanansaattajan riemua…

Hän nousee horjuen seisoalleen ja varjostaen kädellä silmiään katsoo kukoistavaan, päivänpaisteiseen puutarhaan, jossa elämä ja kasvullisuus oikein uhkuu —

Lähestyvien äänien hälinä pelästyttää hänet samassa takaisin, ja hän lyyhistyy maahan kuulematta, näkemättä mitään.

Toinnuttuaan tuntee hän lepäävänsä voimakkaiden käsivarsien tukemana ja tuntee lämpimien kyynelten putoilevan kasvoillensa — mutta ne eivät ole hänen omiansa. Liverrys, ei lintujen, vaan lapsien, soipi ihanasti hänen korvissaan, ja lämpö, ei auringon, vaan rakkauden, pyyhkäisee epätoivontuskan hänen sydämestään.

PELASTUS

— Etkö sinä nyt kuitenkin voisi… virkahti äiti nöyrästi, tukahtuneella äänellä, uskaltamatta katsahtaakaan tyttärensä puoleen, joka jo neljättä tuntia yhtämittaa istui puhtaaksikirjoitustyönsä ääressä. — Punnitsisit nyt kerran vielä aseman ja ottaisit kaikki asianhaarat huomioon… Sinähän olet ollut niin järkevä… jo pienestä pitäen.

— Mutta minä en voi! Tiedäthän, olethan sen jo niin monasti kuullut, äiti kulta, että minä en voi! tivahti tytär kiivaasti. — Ja mitä se hyödyttäisi sitten? Vain hetkistä tuonnemmaksi se siirtäisi hetken, jolloin sinun itsesi pitäisi käydä uhrilampaaksi. Eikö niin? Eivätkö kaikki merkit viittaa juuri siihen? Laina sai ensimäisenä astua tuleen, kun hänet suorastaan pakoitettiin Paunin kanssa naimisiin. Sitten kun Pauni meni nurin liikkeineen päivineen — eikä todennäköisesti enää muutenkaan olisi halunnut korjailla isän huonoja asioita — turvauduttiin Veikkoon. Nyt on minun vuoroni tullut. Mutta minä en, en, en alistu siihen, mihinkä Laina alistui! Jos nyt isä velttoudessaan ja itsekkyydessään panisikin meidät kaikki oman päänsä päästimiksi, niin mitenkä saatat sinä, äiti, sinä… Voi, minä en ymmärrä!

Äiti hyrähti itkemään. Oikeastaan ei hän viimeisinä viikkoina ollut muuta tehnytkään kuin kyynelehtinyt. Saattoi huomata hänen muutamissa viikoissa vanhenneen kokonaisia vuosia.

— Älä edes itke, äiti. Se on raskaampaa kuin kaikki muu yhteensä… Koetetaan nyt olla järkeviä ja toimia harkiten, että kerrankin päästäisiin pysyväisempiin tuloksiin.

Hän pani kynän pois ja nousi oikoakseen nuorta, solakkaa vartaloansa pitkän, rasittavan istumisen jälkeen. Astuttuaan pari kertaa lattian poikki asettui hän akkunan eteen katsellen syksyn riistämää märkää puutarhaa ja lyijynharmaata lahdenpoukamaa, joka lepäsi sen alla.

— Isä on niin omituisen veltto luonne — ei hänellä ole hiventäkään vastuunalaisuuden tunnetta… puhui hän sieltä, otsa aivan ruutuun kiinni painettuna. — Sen sijaan että hän panisi todellista huolta tämän maatilan hoitoon — jonka hän tietää kovin rakkaaksi sinulle — rahjustaa hän päiväkaudet kaupungissa noissa joutavissa toimissa, joista tulevat pennit luistavat iltaisin Seuralla. Ja kun velkojat ahdistavat, on hän mielestään syytön — ja toimeton kuin pikku lapsi. Meidän muiden velvollisuus on auttaa asiat ojasta, jotta — jotta hän saisi taas keikauttaa ne sinne takaisin…

— Ettenkö syyttäisi! Kohta tässä täytyy syyttää jo sinuakin — ja ihmetellä, ihmetellä loppumattomiin sinun hyväntahtoista sokeuttasi isän suhteen.

Hän kihnutti sormellaan ruutua, joka hengityksestä oli käynyt himmeäksi, ja jatkoi nyrpeänä:

— Äiti kulta, etkö jaksa käsittää, että tällä tavalla menetellen hänen vastuunalaisuudentunteensa yhä enemmän kuoleutuu. Tämä on kaikkein huonoin tapa kasvattaa sellaista luonnetta kuin isän… Niin… Mutta niin katkeraa kuin se onkin, olisi kuitenkin parasta ja terveellisintä antaa asiain luistaa vararikkoon.

— Mutta Lyyli! parahti äiti kauhistuneena, ja uusi kyyneltulva syöksähti hänen poskilleen. — Mitenkä minä jaksaisin kestää sellaisen häpeän… ja sitten… sittenhän pitäisi niin pian ja armottomasti lähteä täältä, jossa on syntynyt, kasvanut ja kaiken elämänsä viettänyt. Lapsi, sinä et ehkä ymmärrä sitä…

Lyyli painautui yhä lähemmäksi ruutua. Oli raskasta, raskasta nähdä äidin surevan, kun ei kuitenkaan kyennyt lohduttamaan. Tätä tällaista oli kestänyt jo parin kuukauden ajan, ja hänenkin tyyni hermostonsa oli joutunut epäkuntoon.

Äiti katkaisi sanansa ja jatkoi ajatuksissaan, että siihen mennessä hän ehtisi jo haudan poveen. Pikku äiti-parka, hänen ajatuksensa oli liian itsetiedoton ollakseen itsekäs…

— Mitä sinulla sitten oikeastaan on sitä Matti Pelkosta vastaan, Lyyli?
Eihän hän ole muita miehiä huonompi, ellei parempikaan.

— Oikeastaanko —? kertasi Lyyli katkerasti naurahtaen. Hän tiesi isän iskeneen kaikki nuo taivutusyritykset äidin päähän ja äidin saavan ponnistella yli voimiensa voidakseen toistaa ne edelleen asianomaiselle.

— No niin. Ensiksikin olen liiaksi kunniantuntoinen antautuakseni kauppatavaraksi, vastasi hän entisellä kylmällä äänellänsä, johon hän oli oppinut turvautumaan näinä kiusanpäivinä. Se oli tosiaankin kuin suojeleva vaippa, sen takaa ei äitikään saanut häntä tavoitetuksi. — Katsos, minulla ei ole pienintäkään syytä eikä halua palvella isän huonoja taipumuksia. Ja sitten… niin, jos ei minulla olisikaan mitään erikoista Matti Pelkosta vastaan yleensä ihmisenä, ei se vielä läheskään edellyttäisi avioliiton mahdollisuutta hänen kanssaan. Äiti kultanen, tiedäthän, mitä siihen ennen kaikkea tarvitaan.

Tiesi, tiesi äiti sen. Mutta hänen ajatuksensa olivat askarrelleet niin kiihoittuneina suuren, raastavan surun ympärillä, että yksin suojeleva äidintunnekin oli turtunut.

Hänen äänensä kuului niin murtuneelta ja toivottomalta, ettei Lyyli pitemmältä jaksanut taistella heltymistä vastaan.

— On vielä yksi keino, sanoi hän hiljaa kiertäen käsivartensa äidin ympärille.

— Jos minä vain voisin, saisin toteuttaneeksi sen… Ole kärsivällinen, äiti, lupaan koettaa sinun tähtesi.

Lyyli ei ilmaissut sitä. Hän vetäisi sadetakin päällensä ja lähti kävelylle herkeämättömään, syksyiseen tihusateeseen.

Ajatus oli juuri sillä hetkellä herännyt hänen mielessään, eikä hän silloin ollut voinut aavistaakaan, kuinka äärettömän vaikeaksi sen toteuttaminen kävisi. Mutta lupaus tai paremminkin vain pieni toivon kipinä, jonka hän oli äidille antanut, se velvoitti. Se lepäsi kuin taakka hartioilla hänen istuessaan päivillä pulpettinsa ääressä suuressa, kumajavassa pankkihuoneessa. Samoin iltaisin kotona hänen tehdessään puhtaaksikirjoitustyötä.

Mutta yöt olivat päiviäkin pahemmat. Niiden kuluessa, sysimustan pimeyden sylissä kahlatessaan särki hän suunnitelmansa yhtä monta kertaa kuin oli rakentanutkin sen. Se tuntui aika-ajoin mahdottomalta — vastenmieliseltäkin. Se olisi jo saanut vaipua nousevien hankien alle hautaankin, jos vain joku muu mahdollisuus olisi auennut eteen — jos vain äidin kysyvä, odottava katse ei olisi niin itsepintaisesti seurannut häntä aamuvarhaasta iltamyöhäiseen saakka…

Oli tosin toisenlaisiakin päiviä. Niiden kuluessa samoinkuin ajatuksen heräämishetkenäkin saattoi toivorikkaus syttyä kirkkaaksi valoksi hänen sydämessään. Mitä se nyt sitten oli! Miksi hän antoi joutavan tunnesyyn vaikuttaa tässä, kun pyrkimys kaikessa muussa hänen toiminnassaan kallistui järjen ja harkinnan kannalle. Ja olihan hänen aikeensa täysin rehellinen, sen syyt kyllin kelpaavat.

Niin, lainan hän kyllä uskaltaisi ottaa, jos vain saisi sellaisen. Se ei tuntunut niinkään pelottavalta. Mutta ettei ollut ketään muuta kuin tuomari Keihäs, jonka puoleen olisi saattanut kääntyä siinä asiassa, se se pani epäröimään ja peräytymään viikko viikolta.

Oli tietysti paikkakunnalla montakin yhtä varakasta kuin tuomari, ehkäpä varakkaampiakin. Mutta niiltä tiesi saavansa varman epuun, aivan varman epuun jokaiselta. Kun oli nainen. Eikä ollut takaajia.

Sinä päivänä, jona Lyyli viimeinkin pakoittautui astumaan ratkaisevan askeleen, istui hän tuntikausia turtuneena pöytänsä ääressä pyöritellen paperipalasta sormissansa. Marraskuun lumiräntä löi akkunoihin, valuen ruudulta ruudulle, ja tuuli pieksi armotonna puiden jäätyneitä, alastomia oksia.

… Kas — eikö juuri sellaista ollut hänen sydämessäänkin! Eikö sielläkin tuuli ja räntä tulvehtineet joka soppeen…

Mitä tahansa! Pääasia oli, että sai tuudittautuneeksi siihen uskoon, ettei tuomari Keihäälle ollut se enää minkään arvoista, mikä kerran valoisana oli vallinnut heidän välillään. Ja olisiko ollutkaan! Hänhän oli jo naimisissa, oli puoliso ja isä. Synti hautoakin sellaista luuloa—!

Mutta vaikka hän jo ivasikin itseänsä herjaten sieluansa kuulumattomasta itserakkaudesta ja suurinta harhaa huokuvista laskelmista, ei se sittenkään tahtonut auttaa. Kaikkien noiden vastasyiden harjanteilla, niinkuin lastu laineilla, keinui pieni, häipymätön tunne — tunne vain. Mutta se oli niin merkillisesti tietävinään…

Ja sehän se sitten painoi tälle hänen aikomukselleen jonkinlaisen nöyrtymisen leiman — herra ties, etteipä vielä tungettelemisenkin…

Ei, ei hän tungetellut. Itse hän oli heidän välinsä katkaissut. Pulaan joutuneena, avun tarpeessa, kääntyi hän vain tuttavan puoleen, jonka otaksui auttavan. Siinä se oli. Niin selvänä ja mutkatonna. Auttakoon toinen sitten tai kieltäytyköön, se oli hänen asiansa.

Mutta astuessaan tuomarilan kynnyksen yli tunsi hän selvemmin kuin koskaan, kuinka ylivoimaista hän itseltään vaati. Kuitenkin oli juuri nyt säilytettävä kylmä tyyneys ja käytävä suoraan asiaan — päästäkseen poistumaan niin pian kuin mahdollista.

Ihme, ettei Paavo Keihäs hämmästynyt hänen esitystään. Hän näytti vain muuttuvan miettiväksi ja väänteli pitkiä viiksiään, kuten muinoin kiihtyessään jostakin. Mutta samassa hän jo lupasikin, aivan ensi sanoikseen. Miksei, kävihän se kylläkin päinsä…

… Niin, sinulle, saatuasi vaimosi mukana lähemmä satatuhatta… ajatteli Lyyli, samalla tuntien sanomattoman vapauttavan tunteen hyväilevän ahdistettua rintaansa ja ikäänkuin usvana haihtuvan kaiken sen vaikeuden, jota pitkät ajat oli kantanut harteillaan, jota oli vetänyt perässään ja jonka seassa oli kahlannut, niinkuin kylmässä syyshyyhmässä, uupumukseen asti…

— Olisi sentään hupaista kuulla, miksi juuri sinä haluat ottaa tämän huolen hartioillesi. Ei esimerkiksi isäsi, jota asia lähinnä koskee.

Se kysymys sai Lyylin aivan jähmettymään. Hän ei voinut olla katsahtamatta tuomariin, vaikka tunsikin katseensa värjyvän avuttomuutta.

— Siksi että… siksi että minulta vaadittiin jotakin muuta, jota olisi aivan mahdoton toteuttaa…

— Hm… eihän se vain liene sama vaatimus, jonka aikoinaan kerroit tehdyn Lainalle?

— Ah —! pääsi Lyyliltä tukahtuneesti, ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Tuntui mahdottomalta vastata siihen kysymykseen, kun Paavo Keihäs sen teki.

Tuomari tajusi sen kohta itsekin. Hän pureksi hetken kynsiänsä, hämillään, kuten näytti, tai pahoillaan siitä, että oli tehnyt tungettelevaisuudelta tuntuvan kysymyksen. Ja äänettömyys, niin nopeasti kuin hän lopettikin sen, ehti tuntua kovin kiusalliselta.

— Olen iloinen voidessani auttaa sinua. Isäsi asiat, olen kuullut, ovatkin huonolla kannalla nykyään.

— Ota vain huomioon auttamaan lupautuessasi, että minulla ei ole juuri takaajia, kylliksi äveriäitä ainakaan. Veikko siitä ei kieltäydy, ehkei enokaan. Sinä muistat: Albert eno. Henkivakuutukseni viidelletuhannelle —

— Ei, ei. Kaikesta täytyy nyt selviytyä. Muuten en saa vähääkään rauhaa. Kaiketi sinusta on hyvin uskallettua, että nainen, jolla itsellään on tuskin muuta kuin kaksi tyhjää kättä, suunnittelee useampiin tuhansiin nousevaa lainaa. Usko, ettei se suinkaan tunnu leikinteolta. Ellei minun kävisi niin sääli äitiä, joka kärsii isän toimettoman ja tuhlaavan elämän takia, peläten pakkolähtöä Hietapoukamasta enemmän kuin kuolemaa, niin en suinkaan olisi voinut pakoittautua tähän tekoon. En koskaan isän tähden.

Huomautus teki jälleen kiusallisen vaikutuksen Lyyliin, mutta hän taisteli sen ylitse ja jatkoi selvitystään:

— Voidakseni hiukankaan ajatella velkani maksamista täytyy minun tästäpuoleen ottaa isännyys vaikkapa omin luvin käsiini Hietapoukamalla. Vakuutan, että se pienuudestaan huolimatta on hyvä ja tuottava tila, kun sen maa- ynnä muu talous vain oikein järjestetään ja tarmolla hoidetaan.

Tuomari nyökkäsi. Ja Lyyli luki hänen katseestaan mielenkiintoa, ehkäpä myötätuntoakin suunnitelmaansa kohtaan. Yhtäkkiä nousi hän eloisasti tuoliltaan ja astui pariin kertaan lattian poikki viiksiään väännellen.

— Tekisin sinulle ehdotuksen, virkkoi hän sitten toverillisesti, seisahtuen Lyylin eteen. — Osta Hietapoukama vanhuksiltasi. Siten pääset yhdellä iskulla aseman omavaltaiseksi herraksi, täydelleen. Ja — ja tädin ei tarvitse pelätä, että hänet saatettaisiin hautaan jostakin muusta paikasta kuin juuri syntymäkodistansa.

— Juuri ne, jotka nyt suorastaan lahjoittaisit isällesi, äitisi tähden. Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä: voimmehan lisätä summaa muutamalla tuhannella.

Lyyli hypähti seisaalleen, ja hänen silmänsä säteilivät pohjatonta riemua.

Ei kannattanut kiittää, tuomarin mielestä. Olihan se vain neuvo — ystävän neuvo kylläkin — ja kenties Lyylin isä-ukko ei suostukaan kaupantekoon. Eikö hänellä ollut toisinaan omituisia päähänpistoja, järkkymättömiä —?

— Kuitenkin, kun ajattelen, käyvät minun takausmahdollisuuteni yhäkin mitättömämmiksi velkasumman kohottua…

— Päinvastoin, tässä tapauksessa. Paremmilla takuilla kai voipi lainata talonomistajalle kuin — kuin pankkineitoselle, jolla on ehkä sadan markan palkka kuukaudessa.

Lyylin täytyi itsensäkin naurahtaa. Niin kai se oli. Näin loistavaa pelastusta ei hän vielä hetki sitten olisi voinut uneksiakaan. Elämä tuntui juuri nyt tehneen kokokäänteen…

— Sinä siis tahdot ja uskallat antaa niin suuren lainan niin pienillä takuilla — köyhälle tytölle?

Hän oli todellakin niin uskalias. Ja sitten — sitten oli vielä eräs seikka, joka tuki hänen uskallustaan…

— Todellakin! — Lyylin nauru helähti hopeanheleänä, taas kerran aikojen takaa. — Näyttää melkein siltä, kuin olisin mielestäsi varmin lainanottaja koko paikkakunnalla!

Tuomarin katse viivähti hänen hymyilevillä kasvoillaan. Näytti melkein siltä, kuin valoisan hetken muisto olisi varastautunut hänen mieleensä menneiltä ajoilta. Mutta äänessä ilmeni vain toverillisuuden sävy hänen virkkaessaan:

— Aikaa myöten, aikaa myöten. Näes, kaupunki kasvaa juuri Hietapoukamalle päin. Hietapoukama, luulen, tulee kerran ostettavaksi kaupungin omaksi. Ehkäpä sen osto on välttämätön jo läheisessäkin tulevaisuudessa, aseman suhteen — ken tietää. Tämä on nyt toistaiseksi vain minun oma ajatukseni, mutta kun se on todenmukainen, täysin todenmukainen, voin sen kernaasti sinulle ilmeistäkin.

Astuessaan hetkistä myöhemmin alas tuomarilan portaita tunsi Lyyli rajuilman vaimenneen. Senkin, pahan painajaisen, oli täytynyt hellittää. Lumikentät kaupungin reunalla, niin märkiä ja sohjoisia kuin ne olivatkin, loistivat hänen silmissään helmikuun hankien lailla.

Ja kevyt, hiljainen onnen ja ylpeyden tunne nousi kattaen hänen sydämensä, aivankuin valkea lumi siinä kattoi maan.

RUNOILIJA

Koko hänen olemuksensa — rouva Heinon nimittäin — teki miellyttävän ja aran arvokkaan vaikutuksen. Kuitenkin häntä niin vähän huomattiin siinä piirissä, joka useasti kokoontui hänen kotiinsa, miehensä — arvostelijan ja sanomalehtimiehen — suositun seuran puoleensavetämänä.

Useimmilla noista tavallisista vieraista oli hänelle varsin vähän sanomista. Hän sai pitkät hetket toimiella pöydässä äänettömässä tarjoilutyössään, muistamatta juuri omaa suutansa, tai istua käsitöineen syrjässä, ilman että kukaan kääntyi hänen puoleensa puhutteluineen.

Ja hänellä itsellään taas oli vielä vähemmän sanomista yhdellekään heistä…

Anja Viita — jota nimitettiin »Liinaharjaksi» hänen vaalean tukkansa vuoksi — huomasi sen heti ensi käynnillään. Ja seuraavalla kerralla oli hän jo varma siitä, ettei tässä talossa ollut kaikki aivan niinkuin piti…

Hän koetti lähestyä hiljaista, umpimielistä rouvaa. Ensin vain pelkästä kohteliaisuudesta — sillä hän oli eri maata kuin useat muut — sittemmin syvemmistäkin syistä. Mutta se oli vaikeaa, melkeinpä ylivoimaista. Vasta sitten, kun hän avoimella herttaisuudellaan oli voittanut pikku Leilan suosion, lämpeni äitikin hiukan hänelle.

Sinä iltana oli teatterissa ensi-ilta, ja koko seurapiirin piti yhdessä mennä sinne. Esitettävä kappale oli kotimainen uutuus, jota salatulla uteliaisuudella riennettiin katsomaan.

— Oletteko kuulleet, että se on ankara moraalikappale — pyh! huudahti Liisa Orvokki, jonka oma, äskettäin esitetty kappale oli mennyt »penkin alle» arvostelija Heinon kiittävistä ennakkoarvosteluistakin huolimatta. Se oli »elänyt» vain pari kolme iltaa ja näytelty arveluttavan harvalukuiselle yleisölle.

— Tietysti moraalikappale! Tarvitaanko siihen kuulemista tai näkemistä: tekijän nimihän siitä jo on takeena! tivahti Heino kynäänsä teroittaen. — Mutta kyllä sille nyt jonkinmoinen kiirastuli valmistetaan…

Rouva Heino hymähti itsekseen. Tuo puheensävy oli niin tuttua ennestään… Hän silmäsi kelloa väsyneesti: saisivat siitä jo kernaasti lähteäkin…

— Mutta tehän ette ole vielä pukeutunutkaan, huomautti Anja Viita. —
Kohta tulee kiire.

— Ei, minähän en ole aikonut lähteäkään, vastasi rouva Heino hiljaa, katsahtamatta kysyjään.

— Näettekös… nauroi Heino, vieraan äänensävyn satuttamana, — hänellä on laiminlyötyjä töitä, joita ei käy jättäminen tätä iltaa etemmäksi. Ja sitten… no niin, suoraan sanoen on hän vain ikävänä painolastina meidän hilpeässä seurassamme… Ihminen, joka ei koskaan innostu!

»Liinaharja» seisoi mykkänä hämmästyksestä, ja hänen kasvoilleen nousi voimakas harmin kajo.

Tuntia myöhemmin, kun rouva Heino luuli heidän kaikkien jo istuvan teatterin aitiossa, soi ovikello, ja Anja Viita pyörähti sisään.

— Ei, katsokaas. Minä en viitsinytkään mennä. Ja kun tiesin teidän jääneen yksin, tulin katsomaan häiritsenkö, jos… jos jäisin tänne hetkiseksi…

Olihan tuo ystävällisyys ennenkuulumatonta — mutta sittenkin… rouva Heino tunsi kyllä tulevansa toimeen ilman sitäkin. Hän oli niin tottunut pitkiin, yksinäisiin iltoihinsa ja — unhoitukseen.

— Teillä ei ole täällä suinkaan mitään hauskaa… sanoi hän melkein epäkohteliaasti, välttäen Anjan katsetta.

Rouva Heino otti häntä käsipuolesta taluttaen peremmälle ja avasi hänen päällysnuttunsa napit. Siinä silmänräpäyksessä oli hän muuttunut, jokin jäykkä ja vierova putosi pois, ja hän seisoi uutena ihmisenä ihastuvan vieraansa edessä.

— Tiedättekö… minä panen teidät vielä työhönkin täällä! sanoi hän avomielisesti hymyillen.

— Oikeinko totta! Siinä teette minulle suuren hyvän työn. Tuntuukin siltä, kuin sitten kotoa lähdön en olisi pannut kortta ristiin missään hyödyllisessä.

— Saatte liimata ikkunapaperia… Ei, ei, älkää pelätkö, ikkunat ovat pihanpuolella, mieheni työhuoneessa. Hän on kovin arka vedolle ja vaatii sisäikkunat näin aikaisin paikoilleen.

— Ja sen työn tähden teidän sitten piti jäämän kotiin! Meidän muiden mennessä huvittelemaan!

— Siinähän te olette… naurahti rouva Heino. — Minä… minä olen arka velvollisuuksistani…

Rouva Heinon katse painui alas. Vieraan rohkea puhe oli nostattanut helakan punan hänen poskillensa.

Kun työhuoneen ikkunat olivat huolellisesti tilkityt ja paperoidut — Anjan tullessa ne olivatkin vain sitä vailla — ja pikku Leila huoliteltu nukkumaan, istuivat molemmat nuoret naiset teepöydän ääreen, ojensivat sen ylitse kätensä toisillensa ja kiittivät onnea, joka oli opastanut heille tien toistensa sydämiin.

— Minä näin heti paikalla, ettei tässä talossa asiat olleet oikein… Sellainen armeija keveitä suunpieksäjöitä miehesi ympärillä… Mutta sinua itseäsi ei huomata edes oman kattosi alla! Miten voit kestää sellaista, Toini?

— En tiedä, virkahti Toini väsyneesti. — Enkä minä mahda enää kauan kestääkään…

Toini Heino katsoi avoimesti pöydän yli suurilla, mustilla silmillään, joissa kimmelsi vuosikausien kertyneet surut.

— Pikku Leilan avulla, sanoi hän sitten. — Hän ei ole ainoastaan lapseni, vaan ystäväni, uskottunikin… Jos sinä tietäisit mikä ihmeellinen vaisto hänellä on ihmisten suhteen! Niin, ilman hänen suosiotaan olisit sinäkin jäänyt vieraaksi minulle, ole varma siitä… Hänellä on voittamaton vastenmielisyys kaikkia noita kohtaan — Toini teki torjuvan liikkeen kädellään — varsinkaan Liisa Orvokkia hän ei voi sietää.

— Ajatteles, mikä ymmärrys lapsella! huudahti Anja Viita ihmetellen. —
Ei nyt uskoisi…

— Ei, ei uskoisi. Mutta tiedätkö, on minulla vielä toinenkin ylläpitäjä, lohduttaja…

Hänen äänensä värähti tuntuvasti, ja hän nousi muuta sanomatta, meni kaapille ja otti sieltä esiin pari kolme pientä paperivihkoa, jotka hän asetti Anjan eteen pöydälle.

Kului pitkä, hiljainen hetki, jonka kuluessa toinen luki, yhä vain luki, ja toinen istui odotellen, pää käsien varassa.

Kun heidän katseensa toisinaan yhtyivät, oli kumpaisenkin silmissä kyynelten kiiltoa.

— Sinä olet vuodattanut petetyn, raskautetun sydämesi näihin säkeisiin, virkahti Anja.

— Usko tai et, ovat nämä koko joukon edellä Liisa Orvokin runoista, joita miehesi arvostelijana on niin suuresti ylistänyt.

— Edellä… Älä toki. Mieheni luki erään näistä Liisalle, ja he nauroivat yhdessä.

Hän astui Toinin luokse, kiersi kätensä hellivästi hänen ympärillensä ja sanoi:

— Mitä sinä ajatteletkaan, Anja! Jo minua on kylliksi ivattu niiden tähden — näinkin. Vai vielä julkaisemaan… Ja luuletko sitten, että kustantaja olisi niin vain saatavissa?

— Kyllä luulen. Ja minun arvosteluuni et sitäpaitsi tarvitse luottaakaan. Salli minun lähettää nämä enolleni, tohtori Aulalle, hänen tiedän omaavan pätevän ja puolueettoman arvostelukyvyn.

— Sinä olet hyvä, niin ansaitsemattoman hyvä. Mutta minä en uskalla… en voi! intti Toini vapisevin huulin.

Ystävä huomasi hänen silmiinsä syttyneen oudon palon. Siinä vanha, haudattu toive rynnisti masentavan ikeensä alta. Eikä hän hellittänyt.

— Mikset uskaltaisi? Ainakin salanimellä. Olen niin innostunut tähän asiaan, kuin se olisi omani. Mitä — suostuthan? Sinun täytyy!

Rouva Heino naurahti surumielisesti ystävänsä palavalle innolle. Oli jo aikoja siitä, kun hän itse saattoi innostua noin lämpimästi.

— Onko miehesi lukenut nämä vihot lävitse, tarkoitan, tunteeko hän kaikki runosi?

— Ei. Ainoastaan muutamia. Sinä olet ensimäinen, joka olet lukenut ne kannesta kanteen.

— Mutta en viimeinen! Ah, Toini, kuinka me vedämmekään heitä kaikkia nenästä!

Pitkän miettimisen ja epäröimisen jälkeen Toini viimeinkin suostui. Mutta vain sillä ehdolla, että Anja ottaa kaiken huostaansa, niin ettei tässä talossa edes aavistetakaan minkään tavattoman olevan tekeillä.

— Jaha. Me olemme jälleen saaneet uuden runosepän, joka heti kaikkialla on otettu vastaan mitä suosiollisimmin, pakisi Heino muutamana iltana ennen joulua vanhan, vakituisen seurapiirin ollessa koolla hänen kotonaan.

Toiset olivat, toiset eivät, mutta kaikki he halusivat vanhaan, totuttuun tapaansa, nyt kuten aina ennenkin, kuulla Heinon kaikkivoivan arvostelun, ennenkuin lausuivat oman mielipiteensä. Sitä kävi sitten, jos niikseen tuli, helposti muuttaminenkin…

— Minä odotan äärimmäisellä jännityksellä teidän tuomiotanne! huudahti
»Liinaharja» siirrellen maltittomana tuoliaan.

— Todellakin! Olen aina luullut, ettei minun sanoillani — sen pahempi — ole suurtakaan tunnustusta teillä päin…

»Liinaharja» kätki visusti veitikan, joka pyrki esiin hänen silmistään, hymystään ja koko olennostaan, ja sanoi ylimalkaisesti:

— Noo, olettehan te tunnettu ja yleisesti tunnustettukin arvostelija — milloin nimittäin seisotte puolueettomalla pohjalla. Antakaa nyt tulla sukkelaan!

— Tjaah. Minun täytyy yhtyä edelläkäyneisiin arvosteluihin ja sanoa, että teos on aivan erinomainen näin tekijänsä ensimäiseksi. Siinä on runsaasti välitöntä tunnetta, raikasta kuin metsän tuoksu — ja sitten, sitten aivan harvinaista muoto valmiutta. On siinä.

Anja Viita purskahti heläjävään nauruun. Hän ei jaksanut sillä hetkellä pidättäytyä. Toinin hän näki kääntävän päätään syrjään ja huultaan purren taistelevan läikehtivien tunteittensa kanssa.

— Kas niin, sitähän minä jo sanoin! Kuuletko, Toini, — miehesi on samaa mieltä kuin minäkin Enni Rannan runojen suhteen.

— Niin kuuluu… virkahti Toini välinpitämättömästi. Eikä yksikään joukosta keksinyt syytä Anjan nauruun, enemmän kuin siihen valoisaan silmäykseenkään, jonka rouva Heino loi ylös työstään.

— Onko Toinikin jo ehtinyt lukemaan ja arvostelemaan? tiedusti Liisa
Orvokki kummeksien.

Arvostelemaan… Hänen vaimonsa ei juuri, herra paratkoon, pystynyt sellaiseen… Hän oli vain kade jokaiselle uudelle tulokkaalle kirjallisella vainiolla, uneksittuaan kerran omien tyhmien sepustustensa ansaitsevan julkisuuden kunnian, siinä se.

— Että te ilkiätte! tivahti Anja Viita kiivaasti, ja hänen kasvoilleen nousi ankaran vihan ilme. — Haluaisinpa tällä hetkellä lausua teille musertavan totuuden sanan! Aavistamattoman.

— Jätä totuus silleen — ehdottomasti, sanoi hän päättävästi. — Totuuden paikka on toisessa talossa…

Anja huokasi syvään, pettyneestä Hän oli odottanut niin paljon tästä hetkestä ja nauttinut jo edeltäpäin siitä tyydytyksestä, minkä se hänen kapinoivalle mielellensä tuottaisi. Sen sijaan luistikin nyt kaikki käsistä…

— Sinua hupsua… ponnetonta… Kärsiä huutavinta vääryyttä ääntä päästämättä ja heittää käsistään tilaisuus, jolloin voisi perinpohjaisesti kostaa… ja nolata… nolata niin, että kelpaisi!

— Vastaisuudessa se käy vieläkin perinpohjaisemmin — saathan nähdä.
Olen aikonut antaa sen hänelle joululahjaksi.

Jouluaattoiltana, hämärän hiljaa hiipiessä ikkunasta sisään, kuuli Anja Viita kevyen koputuksen ovellaan ja noustuaan avaamaan sai hän ensin pikku Leilan, sitten hänen äitinsäkin avautuvaan syliinsä.

Toini Heinon silmät kyyneltyivät, ja hän painoi hetkiseksi kasvonsa ystävän rintaa vasten.

— En jaksa enää… kuiskasi hän sitten tukahtuneesti. — Uskothan, etten jaksa enää…

— Juuri nyt… junan lähtiessä puolen tunnin päästä. Ehkä sinä tahdot seurata meitä asemalle. Kellään muulla ei tästä ole aavistustakaan.

Tämä tuli yhtäkkiä. Ja Anjasta, joka päivä päivältä oli yhä lujemmin kiintynyt omituiseen ystäväänsä, tuntui se äärettömän raskaalta.

— En. Minulla on ilo lähteä hänen luotaan hyvästittä. Ehkä sinä käyt siellä jättämässä minun »joululahjani». Olisin siitä suuresti kiitollinen.

— Toini! Ja sinä maltat olla näkemättä miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttävät!

— Se on minulle todellakin yhdentekevää… vastasi hän väsyneesti. — Kuulenhan sen sitten sinulta. Mutta sinulle, Anja, olen velkaa kokonaisen ihmiselämän! Sinä se tulit, kun kaikki oli pimeimmillään… sinä sytytit sammuneen toiveen, sinä johdatit minut jälleen elämään, iloon — ja arvaamattomiin onnen saavutuksiin! Voinko koskaan kyllin kiittää sinua!

Hän purskahti rajuun, hillittömään itkuun, joka ei ollut enää surun eikä ahdistuksen aiheuttamaa, vaan — vapautuksen ilon.

— Hyvästi, Anja, hyvästi! Ensi kerran tapaamme minun omassa kodissani, pikku Leilan ja minun… Siinä kodissa tulee asumaan hiljainen työnteon onni ja viihtymys. Sieltä »Enni Ranta» lähettää vaatimattomat sävelensä maailmalle… Anja, sinä olet aina tervetullut vieras meidän luoksemme!

— Et usko miltä tuntuu vapauden onni… ja tulevaisuus, joka on antanut lupauksensa! Onnellista, onnellista joulua kaikille!

Jouluaamuna pudotti Anja Viita postilaatikkoon kirjeen, jossa oli vain pari riviä:

Lähtösi oli miehellesi vain mieleinen yllätys, — vasta sitten, kun hän sai »joululahjasi», muuttui se hänelle musertavaksi tappioksi. Verraton ystävä! Sinä tiesit miten kostit… sinä osasit satuttaa arimpaan… Sinä todellakin tunsit hänet!

KISSAT

Jo siihen aikaan, kun Osakeyhtiö Kissa virta rakennutti Kissavirran suulle sahan ja alkoi ostella ympäristön tiloja, heräsi levoton aavistus lähiseudun pientilallisten keskuudessa. Ja sitä myöten, kun aika kului ja tapaukset seurauksineen selvenivät, vakiintui tuo aavistus katkeran pelon kaartamaksi totuudeksi.

Ken vain oli joutunut tukkiyhtiön kanssa rettelöihin, tunsi olevansa aivankuin sen jaloissa, mielivalloissa…

Niinkuin oli käynyt Kylä-Peltolankin. Ei ikinä sanonut mies kapteeni Mannebergin käsiin kontuaan luovuttavansa — ei niin ikinä. Mutta kun naapurit, Pöyry ja Metsä-Peltola, möivät yhtiölle maansa, tuli sama kohtalo pakkona Peltolankin osaksi, sillä hänen metsä- ja viljelyspalstansa oli nyt kokonaan kapteeni Mannebergin omistaman maan saartama.

— Ei meillä ole elukoita, emmekä me tarvitse raja-aitoja, sanoi kapteeni jyrkästi. — Mutta sinä, jolla niitä on, saat pitää huolen siitä, että karjasi kestää omalla maallasi.

Se kävi ajanmittaan Peltolalle mahdottomaksi, ja eräänä kevätpäivänä hykerteli kapteeni Manneberg ilkkuen käsiänsä: hän oli saanut Kylä-Peltolankin, vieläpä hyvällä hinnalla, huostaansa.

Monen muun talon kävi samalla tavalla. Kysymys oli vain siitä, kuka ensin, kuka sitten … Kansa nimitti yhtiön johtomiehiä Kissoiksi — ja »Kissojen» kynsistä oli vaikea pelastua.

Hietalan pihaportin pielessä kasvava komea kuusi nosti siron latvansa kuin taisteluhaluisen keihään korkeutta kohti. Ikäänkuin säälien se näytti hymyilevän vinttikaivon miekkapuulle, jonka huippu ei kohonnut puoliväliinkään kuusen korkeutta, vaikka se joka kerta, kun vedennostajan kädestä pääsi, kimmahutti tulisella kiireellä nokkansa ilmaan.

Sen kuusen oli Hietalan isäntä itse poikasena istuttanut, ja kilvan olivat kumpikin kasvaneet. Puu tavoitteli kirkontornin korkeutta, isännän hiukset lumen valkeutta.

Kerrottiin isännän istuttaman puun toisinaan salaperäisesti humisevan, humisevan, vaikka ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja silloin tiedettiin aina jonkun vahingon tai ikävyyden taloa kohtaavan…

Ei kukaan talonväestä ollut niin herkkä tuota ennustavaa huminaa kuulemaan ja kuuntelemaan kuin Hilja — eikä sen todenperäisyydelle muut niin huomaavaisia ja hienotunteisiakaan olleet. Jo lapsena oli tuo tarina hänen mieleensä painunut. Silloin oli hän kuvitellut talon hyvän haltijan asuvan kuusen vihreiden oksien suojassa — melkeinpä eli se tunne hänessä vielä nytkin…

Kuluvan syksyn sumuisina, puolihämärinä päivinä ja pilkkopimeinä iltoina oli hän jälleen kuullut ennustavan äänen. Mutta voimakkaampana kuin koskaan ennen. Ja hän tiesikin mitä se merkitsi: »Kissojen» tuloa se ennusti… niiden kynsistä varoitteli…

Isä oli uhannut myydä talonsa yhtiölle. Hänen mielestään Mannebergin epämieluinen naapuruus oli tuonut jo tarpeeksi ikävyyksiä — eikä niistä olleet muutkaan pelastuneet kuin sen yhden ainoan tien kautta. Hiljan kiihkeitä, epääviä pyyntöjä ei hän ottanut kuullakseenkaan.

Eräänä sumuisena syyspäivänä liekehti levottomuus kuin loimuava takkavalkea Hiljan rinnassa. Hän oli nähnyt Mannebergin kaksivaljakon kylätiellä ja pelkäsi joka hetki sen ilmestyvän kotiportillekin.

Hämärtäessä saapui isä työmaalta, pyyhki huolellisesti kirveensä terän uunin loukossa riippuvaan riepuun ja asetti sen sitten tuvan oven päälle kirveshäkkiin.

— Huhhuh sitä kosteutta… urahti hän nyreästi, viskaten harmaan, syksyisten härmähelmien kostuttaman huopahattunsa huolettomasti penkin nurkkaan ja istahti illalliselle.

— Peloittaa kuulla puhuttavankaan siitä asiasta, virkkoi hän kolkosti.
— Mitä sitten, jos todellakin niin tapahtuisi…

Pistäessään suuren, kulmikkaan leipäpalasen suuhunsa nauroi isä katkerasti.

— Se on hyvin sinun näköistäsi… Niin kai tekisi moni muukin, joka ei älyäisi ajatella eilistään etemmäksi. Olisi edes Juho pysynyt kotona, isänsä apuna, niin olisi tässä paremmin voitu puoliamme pitää. Mutta siellä sekin pysyy minne meni — joutava.

Hiljan katse painui masentuneena alas. Noustuaan jälleen kiintyi se äitiin kuin apua anoen. Mutta äiti söi levollisena, ääneti. Hänelle oli aina ollutkin ihmeen helppoa taipua isän tahdon mukaan, olipa sitten kysymyksessä oleva asia vaikka hyvinkin vastenmielinen hänelle itselleen… Ei tytär häneltä nytkään apua odottanut. Yksi ainoa yhtyvä sana äidin huulilta olisi vain tuntunut lievittävän voiteen pisaralta hänen epätoivonsa kirveltävässä haavassa.

Ulkona oli hämärä muuttunut pimeydeksi, ja pimeyden läpi vihmoivat usvan inhat vyyhdet. Ne kietoutuivat kuin hämähäkinverkot Hiljan kasvoihin hänen painunein mielin astuessaan pitkin märkää rinnepolkua, joka alastoman koivikon läpi vei alas kylän sivutse juoksevalle vähävetiselle joelle. Joen poukamassa seisoi matala, mustaotsainen paja. Sen avoimesta ovesta juoksi leveä valojuova harmaankeltaiselle nurmikolle, ja taonnan kirkasääninen kalke kajahti tutunomaisesti ympäristössä.

Suuri vasara, joka ahkerin lyönnein oli noussut ja iskenyt, vaipui alasimelle, ja alasimen terässävelet sammuivat hiljaa jäähtyvän raudan kanssa.

— Nyt se on päätetty asia… sanoi Hilja matalalla äänellä nojaten kyynäspäänsä palkeen silkinsileän käsitangon varaan, joka painui vitkaan alaspäin pannen hiilet hiljaisella ritinällä ahjossa hehkumaan.

Nuoren sepän otsa rypistyi, katse tuimeni, ja ajatuksissaan hän nosti vasaran olkansa tasalle. Kun se jälleen putosi alasimelle, vavahti pajan maapermanto, ja orren hiiltyneestä hirrestä karahti kevyt karsta punaiseen ahjoon.

— Takaisin kotiin… kertasi seppä, ja hänen otsansa rypistyi uudelleen. — Olisikohan tuosta mitään apua…

— Koeta, Juho, koeta! rukoili Hilja. — Tiedän kyllä kuinka tämä paja sinua kiehtoo, varsinkin sen jälkeen, kun uhkamielin kotoa läksit, mutta koeta sittenkin, koeta!

— En tiedä. Tokko juuri paremminkaan… Mutta ajattele kotia, äitiä — ajattele toki minuakin!

Juhon huulille nousi hyväntahtoinen hymy, leuka painui vasaranvarren varaan, ja silmiin syttyi syvämietteinen ilme.

Myönny… Myönny… Sinun täytyy… täytyy! kertasi Hilja ajatuksissaan. Näkymättömien teiden kautta tahtoi hän siirtää oman halunsa voimakkaan toisinnon veljensä myötätuntoiseen sieluun.

Juhon katse oli kiintynyt suureen tahkoon, joka seisoi jykevällä telineellänsä ovensuun nurkassa. Sen harmaan, täyteläisen kyljen alle oli ruostuneilla rautavitjoilla kytketty yhdestä puusta koverrettu kaukalo, jonka pohjassa ruosteenkiiltoinen, seissut vesi kiilui.

— Mutta et sinä sittenkään tahtoisi nähdä Hietalaa »Kissojen» kynsissä — et!

— Kun siinä, missä nyt Korpiveräjän hongikko humisee, näkisit vain kantoja… kun kotitalo seisoisi ammottavin ovin ja akkunoin niinkuin Laukon torpat…

Sitä sananvaihtoa seurasi pitkä vaitiolo. Sen kuluessa lisäsi Juho hiiliä ahjoon, työnsi keskentekoisen työnsä hiilten alle ja alkoi lietsoa.

Toivon tuoma kevennys mielessään lähti Hilja paluumatkalle. Kenties ei
Korpiveräjän honkien tuomio ollutkaan vielä langetettu… kenties ei
Hietalaa, rakasta kotitaloa, kohtaakaan Laukonläänin kohtalo…

Hän sanoi miettineensä asiaa läpi yön ja tulleensa siihen päätökseen, ettei hänen kotiintulostaan kuitenkaan ratkaisevaa apua olisi. Se voisi vain siirtää kaupanteon tuonnemmaksi. Siksi hyvin sanoi hän tuntevansa isän mielen.

Ei, Hiljan sielussa vallitsi vain yksi tunne: tuska. Ja se humisi siellä aivan samalla tavalla kuin kotikuusi ikävyyksiä ennustaessaan.

— Huomenna menee isä yhtiön konttoriin … Kun hän sieltä palaa, on meillä vain muutama kurja, haihtuva seteli kaiken sen pysyväisen sijasta, mitä Hietala niin auliisti, lämminkätisesti meille antoi…

Kun hän seuraavana aamuna astui ulos kamaristaan, kohtasi hän oudon näyn. Isän istuttama, komea kuusi, jonka latva tavoitteli kirkontornin korkeutta, makasi taittuneena kuihtuneella nurmella. Oliko sen jättiläisrunko saanut näkymättömän iskun… Ennustiko se kaatumisellaankin jotakin…

Kummallisin aavistuksin riensi Hilja tupaan isää ja äitiä tapaamaan. Mutta äiti tuli jo ovessa häntä vastaan kalvakkana, silmät itkusta punaisina.

Molemmin käsin tarttui Hilja ohimoihinsa, tieto oli tehnyt hänet aivan sanattomaksi. Mutta varmana, horjahtamattomana kiteytyi ajatus yhden ainoan pisteen ympärille:

Puisto, joka muodosti pikkukaupungin sydämen, vihannoi vasta puhjenneen kevään herkin värein. Talot sen reunoilla madaltuivat vaatimattomuuttaan vanhoissa, vaalahtaneissa maalauksissaan.

Puiston ainoalla penkillä, jonka toiseen päähän leikkivät lapset olivat keränneet hietaa ja kiviä, istui nuorehko mies, puvusta ja ulkomuodosta päättäen yksi niistä, jotka syystä tai toisesta lausuvat jäähyväiset ihmisyydelle ja hyville päiville ja astuvat sille elämän varjopolulle, jonka kulkijoiden yhteinen nimitys on renttu.

Rentun hartiat olivat velton väsähtäneet ja katse tylsempi kaiken maailman välinpitämättömyyttä. Kevään ihanuudella ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Hänen olemuksestaan huokui äärimmäinen tyhjyys.

Pieni, valkopukuinen tyttö juoksi tanssiaskelin pitkin käytävää hypitellen kimmahtelevaa kumipalloa edellänsä. Leikki miellytti lasta, ja hän antoi yhä kovemman ja kovemman töytäyksen pallollensa, kunnes se viimein töksähti penkin selustaa vasten ja siitä viistoon penkillä-istujan olkapäähän.

Kaksi katsetta, anteeksipyytävän hämmästynyt ja välinpitämättömän tylsä, kohtasivat toisensa.

Mahtoiko renttu tajutakaan anteeksipyyntöä. Hän tuijotti hetkisen tyttöön, oikaisihe, näytti elostuvan ja virkkoi käheällä, salaista ihastusta tulkitsevalla äänellä:

— Mistä te tiedätte kuka minä olen, sanoi lapsi hiukan nyrpeästi vetäytyen edemmäksi.

Tuopa nyt oli merkillinen muukalainen! Sen kaikkitietäväisyys suututti pikkutyttöä, mutta se, että häntä oli teititelty kuten aikaihmistä eikä sinuteltu kuten tavallisesti lapsia, asettautui vastapainoksi vaakaan. Ja heitettyään pallonsa korkealle ilmaan ja otettuaan sen jälleen käsiinsä sanoi hän hieman ylvästelyn:

Renttu loi säpsähtäen aran katseen osoitettuun suuntaan, kohottautuen hiukan kuin paetakseen, mutta vetäytyi siinä samassa penkkinsä nurkkaukseen kuten satutettu etana kuoreensa.

— Äiti, äiti! kuului tyttösen reipas ääni. — Tuo vieras, joka istuu tuossa, tiesi, että minun nimeni on Hilja Lilja ja että…

Nopealla, vaistomaisella liikkeellä vetäisi äiti tytön vierelleen. Minkälaisen maankiertäjän kanssa hänen lapsensa oli puhellutkaan… mikä vaara oli saattanut vaania häntä!

Ja rentun osaksi tuli tuikea, epäluuloinen, kaikkea mahdollista pahaa aavisteleva katse. Tuollainen ränsistynyt, epäilyttävä ihminen, kuka tiesi minkälaisten rikollisuuksien okaat hänessä piilivät…

Sisäinen mielenliikutus pani miehen kalpeat kasvot vavahtelemaan, ja syyttävän katseen säilä tunkeutui tuomiona hänen väsähtäneen sielunsa sopukkoihin. Hän kärsi ja nautti tuosta katseesta, hän halusi vaipua maan uumeniin sen edessä… eikä kuitenkaan tuntenut voivansa irroittautua siitä…

Nopeasti hän nousi seisaalleen ja nostaen pahanpäiväistä hattureuhkaansa teki syvän, kunnioittavan kumarruksen, joka epäämättömästi paljasti sivistyneen miehen.

— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva, mutta ken kerran tunsi teidät, saattoi helposti sanoa, että tämä pieni, herttainen tyttö on teidän lapsenne.

Äärimmäisellä voiman ponnistuksella sai hän enemmittä takaltamisitta sanotuksi sanansa ja näytti itsekin rohkaistuvan voitostaan. Nuoren rouvan katseen tuikeus muuttui hämmästykseksi, hän tapaili sanoja, mutta ei saanut niitä äännetyksi, ne takertuivat hänen kurkkuunsa.

— Valitettavasti olen juuri hän… vaikkakin nykyinen muotoni eroaa näin suuresti entisestä… vastasi mies katkerasti hymyillen.

Pieni Hilja Lilja oli tarttunut ison Hilja Liljan käsivarteen ja seurasi silmää räpäyttämättä alkanutta keskustelua. Se oli jotakin erikoista hänen vilkkaalle, herkälle lapsensielullensa.

— Minun toivorikkauteni eli niin ja näin ja eteenpäinpyrkimiseni jotenkin päällisinpuolista. Sellaista kuin monen muunkin niistä »hienoista», jotka muodostivat silloisen seurapiirimme! Te olitte kokonaan toista maata siihenkin aikaan. Teillä oli todellisia harrastuksia ja sisällistä suuruutta, vaikka te aina pyritte peittämään kaiken vaatimattomuutenne kuoreen.

— Oo-o! Ellen aivan väärin muista, oli teidänkin mielipiteenne kokolailla toinen siihen aikaan. Ainakin se, minkä ilmoille toitte. Konsa minä taisin esiintyäkään hienostoksi itseänsä nimittävien mielen mukaan… ja mehän, yksinkertaisen kodin tyttärinä, olimme siihen jo sinänsä kysymyksenalaisia. Muistan aivan hyvin…

— Ja säilyttäkää aina muistissanne se, mitä nyt aiotte ehkä sanoa, keskeytti vieras. — Se on paras ja kyllin kova rangaistus monelle turhamieliselle… niin, kaikille niille, jotka olivat olevinaan niin ylen suuria huvitteluhaluisessa sivistyksessään… Mihin he ovat päässeet? Missä on heidän aikaansaannoksensa? Tosin minä kaikkein viimeisimmäksi kelpaan heidänkään tuomarikseen, enää — ulkoasusta päättäen. Mutta olkaa vakuutettu, arvoisa rouva, että kurjimpienkin syrjäpolkujen vaeltaja voi saavuttaa jonkinlaista sisällistä kypsyyttä ja arvostelukykyä ainakin menneeseen aikaan nähden… ainakin menneeseen.

Rappiolle joutuneen miehen ääni oli saanut vähän eloa ja kantavuutta. Hänestä oli puolittain kadonnut äskeinen tylsä tuijottaja. Mutta yhtäkkiä hän lopetti puheensa ja kuultuaan lähenevien askelten ääniä loi arastellen katseen ympärilleen kuin tuntien omantunnonvaivoja siitä, että oli tunkeutunut puhelemaan sivistyneen ja arvossapidetyn henkilön kanssa, vieläpä naisen. Hänellä oli raskaita muistoja aikaisemmista samansuuntaisista yrityksistään. Kuinka monesti hänet olikaan osoitettu ovelle … hävetty hänen tervehdystään… kartettu katsettaan… jo silloinkin, muutamia vuosia aikaisemmin, kun hän vielä jotenkuten kävi paremmastakin ihmisestä…

Hilja Lilja muisti entiseltään hänen luonteensa eri vivahduksia sen verran, että hänelle kävi mahdolliseksi arvata mitä miehen mielessä liikkui. Hän ei ollut huomaavinaan mitään ja vastattuaan ohikulkijoiden tervehdyksiin virkkoi hän osaaottaen:

— En tahtoisi kosketella arkaa kohtaa, mutta en voi myöskään olla kysymättä, mikä saattoi teidät oikealta uraltanne tällaiseen asemaan?

Mies loi vaieten katseensa alas, tuijottaen hetkisen käytävän puolikuivuneeseen hiekkaan. Sillä aikaa kohottautui tyttönen varpailleen ja kuiskasi äitinsä korvaan: minä luulen, että häntä itkettää…

— Niinpä niin, arvoisa rouva, se on pitkä, mutkikas historia, jonka kuitenkin voi lyhyestikin kertoa. Monestakin syystä, niin sisällisistä kuin ulkonaisistakin, on paras käyttää viimeksimainittua muotoa… Tiedättehän te ehkä minkälainen osuus minulla oli lankoni Fjalar Almin kavallukseen? Se oli hirveä ja tyhmä teko, mutta sääli sisartani, hänen vaimoansa, kohtaan sai minut sotkeutumaan peliin… Luultiin että onnistuttaisiin. Ei, milloin sellaiset onnistuvat. Meidät kumpaisetkin eroitettiin viroistamme, minut pahemmin merkittynä miehenä. No, eikö sellaiselta pinnalta ole helppo luisua alaspäin? Hyvää kyytiä se on käynytkin…

Räikeä ilme, jossa itku ja ylimielinen iva pyrkivät yhtymään, valahti hetkiseksi puhujan kasvoille, ja kuuntelijoiden, niin äidin kuin tyttärenkin, huulilta pujahti salainen huokaus.

— On synti synnin päälle antautua sittenkin alenemaan… Olisittehan voinut saada kunniallista työtä jollakin muulla alalla.

— Työtä! Se ei ollut niinkään helppoa ja,— kun ihmisen sisässä pohjavirta on saanut onnettomuuden kautta käänteen, käy kaikki uskomattoman toivottomaksi.

— Pohjavirta… virkkoi rouva mietteissään. — Sehän on vanha, tuttu sana entisiltä ajoilta. Te ja ne toiset viljelitte sitä usein. Sen sanan avulla voi hyvin ymmärtää tunteenne. Mutta teidän täytyy koettaa nousta — on hirveätä, jos ihminen ei edes koeta!

— Minä koetin, vaikka turhaan. Tahtoisitteko tietää mihin aikoihin vakavimmin?

— Siinä? On minulle — teillekin. Siihen aikaan te julkaisitte ensimäisen runokokoelmanne. Tietäisitte, minkä virkistyksen se toi minullekin.

— Se mahtoi olla kovin lyhytaikainen virkistys. Mutta tehän mainitsitte äsken pohjavirran osallisuudesta, tai paremminkin sen suunnasta, ihmisen pyrkimyksiin —

— Niin juuri, keskeytti rappiolle joutunut. — Tahdoin juuri sanoa, että teidän sielullinen pohjavirtanne on käynyt aina, käännähtämättä, suurta, ihanaa merta kohti. Sen näki jo niinä entisinä aikoina. Ja kun sitten luki teidän »Laulajan tervehdyksenne» terveyttä hehkuvia rivejä, tunsi tunnossaan, ettei niiden läpi kulkeva pohjavirta uuvu konsanaan, ei mutaan eikä lokaan.

— Kova kamppailu siinä varmaan syntyisi, lausui Hilja Lilja puoliääneen, ja hänen rauhallinen katseensa harhaili hetkisen puiston etäisimpien puiden lehteen-puhkeavilla oksilla. — Ja sentähden on niin kovin raskasta nähdä muidenkaan vaipuvan, ventovieraittenkaan. Ei —! hän tempautui mietteistään. — Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Eikö minkäänlainen työ houkuttele teitä puoleensa ja tarjoudu tueksenne?

Renttu heitti toivottoman katseen pukimiinsa ja hymähti. Se hymähdys tahtoi kysyä, eikö kunnioitettava rouva nähnyt kaikkien nousemisen mahdollisuuksienkin jo häipyneen?

Ei, ei hän nähnyt. Hänen uskonsa oli niin sokea lapsellisessa ehjyydessään ja voimakkuudessaan.

— Minä puhun teistä miehelleni ja koetan hänen avullaan hankkia teille työtä. Se kiinnittäisi teidät jälleen elämään, hyviin tapoihin, toivoon. Voihan pohjavirta kääntyä vielä kerran.

— Ei minunlaiseni miehen povessa… eikä niiden kokemusten jälkeen, joita minulla on… Auttava kätenne ojentuu liian myöhään, mutta ennemminhän se ei ole voinutkaan ojentua. Nyt voin vain hartaimmin kiittää ja merkitä hyvyytenne, jaloutenne täytyy minun sanoa, elämäni viimeiseksi auringonsäteeksi.

— Jospa teillä olisi puoleksikaan hyvää tahtoa noiden kauniiden sanojen sijasta, niin olisi paljon voitettu. Tulkaa kuitenkin, teidän on helppo löytää asuntomme ja mieheni avulla saatte aivan varmaan työtä ja kunniallisen toimeentulon. Te tarvitsette vain tahtoa parastanne!

Hilja Lilja tarttui pikku tyttösensä käteen ja nyökkäsi rohkaisevasti vanhalle, onnettomalle tuttavalleen.

— Ja jos ette tule, kun isä ja äiti tahtovat teidän omaa parastanne, virkahti tyttönen hilpeästi, seuraten äitiänsä, — niin… niin viskaan teitä vielä kerran pallollani!

Muutamana aamuna, pari kolme päivää sen jälkeen, hänet tavattiin kuolleena kaupungin pahanpäiväisimmän vieraskodin komerosta.

Nuhrautunut, pahoin kulunut kirja, jonka kannesta vaivoin saatettiin lukea sanat: »Laulajan tervehdys», löydettiin jakkaralta hänen vuoteensa vierestä.

Paitsi kulunutta pukua merkittiin se vainajan ainoaksi jälkeenjättämäksi omaisuudeksi.

— Kas niin, vanha veikko! tervehti lääkäri istahtaessaan Esko Kiilan sairasvuoteen ääreen. — Unta on tullut sentään — vai?

Sairas murahti jurosti ja lyhyeen, jonka lääkäri vanhana toverina ymmärsi myöntymykseksi ja johon hän oli täydellisesti tyytyväinen. Monena muuna päivänä oli hän saanut tyytyä niukempaankin vastaukseen.

Sairaan kädet, jotka velttoina lepäsivät peitteellä, alkoivat liikkua, ja toisen niistä hän siirsi vitkalleen tyynylle päänsä taakse, katseen sillä aikaa harhaillessa ympäri huonetta, jonka seinillä riippui pyssyjä, laukkuja ja kaikenlaisia metsämiehen kapistuksia.

Sairas ummisti silmänsä ja henkäisi pitkään, henkäisi toisenkin kerran ja lausui sitten:

Lääkäri oli koko ajan tarkannut potilaansa parroittuneita kasvoja, joista korkea nenä kohosi kuin kivi kaislikosta ja joihin silmät, raukeudestaan huolimatta, loivat sentään jonkun verran eloa.

Moneen päivään ei tämän sairasvuoteen ääressä oltu vaihdettu näin lukuisia sanoja.

— Sinä otat sen rauhallisesti vastaan, vanha, uljas toveri. Vaikka minä pelkäsin…

— Pelkäsit. Ei kai tämä sinun ensimäinen kuolemantuomiosi ollut? Lienet niitä jo sadoittain tautivuoteille kyydinnyt…

Sairaan ja lääkärin katseet yhtyivät hetkeksi. Kumpaisenkin mieleen välähti kuvia elämän aikaisemmilta ajoilta. Yhteisten muistojen runsaudesta olisi saattanut koota paksun kirjan, joka ei varmaankaan olisi jäänyt omaa ominaista viehätystään vaille.

Nyt oli elämän syyspuoli kumpaisellakin. Hänelläkin, joka toi kuoleman viestin veljelleen, oli aika lailla harmaata ohimoilla.

— Laura Paatero on käynyt täällä, virkahti Esko Kiila äänettömyyden jälkeen, eikä lääkäri kummastellut enää vähäpuheisen potilaansa puheliaisuutta. Kun hän oli jo näin paljon puhunut, saattoi hän kai puhua enemmänkin…

— Sinä et muista. Ollin sisar, jonka kanssa olin kihloissa muinaisina päivinä.

— Kas, nythän sen muistankin. Veli, sinähän sait sitten omituisen vastenmielisyyden morsiantasi kohtaan, ja kaikki raukesi.

— Selittämättömän vastenmielisyyden — ja ilman pienintäkään syytä. Sitä tapahtuu jos jonkinlaista avarassa maailmassa.

Sairas rypisti kulmiaan ja sulki silmänsä kuin päästäkseen jotakin kiusallista näkemästä. Vasta pitkän hetken perästä hän puhui:

— Sinä muistanet ehkä kuinka menettelyni masensi hänet. Mutta minä en voinut toisin. Enkä tahtonut tietää enkä kuullakaan mitään hänestä. Ja kaikki mitä sitten pitkien vuosien kuluessa on tietooni tullut, supistuu siihen, että hän on elänyt yksin kuten minäkin.

— Niin, ja myöskin sen, että oli hyljännyt enemmän kuin yhden arvokkaan kosijan — hänellähän oli näköä kylläkin, hänellä — ja että oli hukannut terveytensä suruunsa… ja… ja että toimeentulonsa on nykyisin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Sen kuluessa otti lääkäri sairaan käden peitteeltä painaen sormensa valtimolle, mutta katseensa antoi hän kulkea ympäri huonetta ja kuvitteli mielessään miltä täällä mahtoi näyttää silloin, kun Laura Paatero seisoi tämän vuoteen ääressä kertoen hukkaan menneestä elämästään. Mahtoiko Eskolta riittää kolmeakaan sanaa hänelle —? Pyysikö istumaankaan —?

Lääkäri hymähti surullisesti. Hän ei voinut muuta, muistaessaan minkä viestin vasta oli tuonut.

— Ja miten luulet voivasi — nyt — enää — niin lohdullista kuin se olisikin elämän viimeisinä hetkinä.

— Kiitos siitä, että annoit minulle kuoleman varmuuden. Vain sen avulla voinkin tehdä mitä aion.

— Valitettavasti, veli. Sinähän tahdoit tietää alastoman totuuden, ja minä annoin sen sinulle sellaisenaan.

— Kepeä totuus. Tieto, joka antaa minulle tarvittavat voimat. Kunhan elinpäiväni eivät sittenkin venyisi liian pitkiksi?

Sairas käännähti ja katsoi tutkivasti lääkäriin. Hänen hetkeksi elostuva katseensa tahtoi aivan lävistää toisen kasvot.

Lääkäri istui vielä hetkisen taaksepäin nojautuneena katsellen harmaita, tylyjä kasvoja. Niiltä näytti yhtäkkiä pyyhkiytyneen pois äskeinen odottamaton avomielisyys, ja tiukkaan puristautuva suu ilmoitti puhelun täksi kerraksi loppuneen.

Mitä mahtoi kuolemaansa kohti kulkija suunnitella, mietti Riska. Mikä oli oleva hänen sovituksensa? Vajaampana tai täydellisempänä täytyi sen kuitenkin tapahtua aineellisuuden puitteissa, ainoastaan siinä. Sielullinen, rakkauden vaatima sovitus — ei, sellainen olisi tässä tapauksessa ollut kuulumaton. Ehkä tekee hän testamentin, luovuttaa kaiken jäljelle jäävän omaisuutensa entiselle morsiamellensa. Niin, sehän oli ainoa mahdollinen. Mutta vähän tuo toinen siitä kostuisi — hyvin vähän. Esko Kiilan omaisuus sisältyi tämän vanhanpojan asumuksen seinien sisään, näihin kolmeen yksinkertaiseen huoneeseen, joissa hän oli asunut pian parikymmentä vuotta koirinensa, vanhan emännöitsijän hoivaamana. Ei tästä suuria lähtisi, ainakaan rahallisesti. Mahdollisesti kyllä hän, joka nämä kapistukset saisi, antaisi niille suuren aarteen arvon, rakkauden ja muistojen hopeoiman — ja niin tietysti tekisikin nainen, joka parhaimmat ikävuotensa oli epätoivoista rakkautta povessaan kantanut. Mutta puutteellisiksi hänen päivänsä silti jäisivät ja leipänsä yhtä niukaksi kuin ennenkin.

Lääkäri nousi verkalleen tuoliltaan toivottaen rauhallista lepoa, johon sairas vastasi silmiään vain hiukan raoittamalla.

Huomenna, huomenna hän aikoi jatkaa keskustelua ja huomiseen mennessä miettiä ja punnita kaikilta mahdollisilta puolilta aikomaansa askelta.

Arkana ja epämääräisenä ensin mieleen herättyään oli se aie tuntunut oudolta ja mahdottomalta ja — mikä pahinta — tuntunut naurettavalta. Mutta siitä huolimatta ei Esko ollut saanut sitä hyljätyksi mielestään, vaan oli hitain, varovaisin ajatuksin askarrellut tunti tunnilta sen kimpussa. Nyt, kun hän oli, joskin täysin peitetyssä muodossa, ottanut sen puheeksi lääkäri Riskan kanssa, tunsi hän selvästi, että tuo salainen aikomus oli siten ikäänkuin polkenut varmemman jalansijan itselleen hänen sielussaan. Lujittautunut siellä. Naurettavuus haihtui pois. Teon, keski-ikäisen, kuolemaansa kohti kulkevan miehen teon täytyi toki olla jotakin muuta kuin naurettavaa. Sellaisia askeleita oli maailmassa tai paremminkin maailmasta erotessa astuttu ennenkin.

Hän katseli elämäänsä sen valossa, sen voimakkaan, kirkastavan tunnepiirin vaikutuksessa. Tuleva, tuntematon elämä, jonne mentiin haudan kautta, siinsi hänen edessään kuin rannaton ulappa, suuri ja summaton, illan hämärä tuntu äärettömyytensä yllä… Sen helmaan hän liukuisi pian, näin, niinkuin työnnetään vene vesille aavalta hietarannalta. Mutta ei yhtään, ei ainuttakaan ihmistä saanut jäädä sille rannalle katkerasti hänen jälkeensä katsomaan.

Ei Laura Paaterokaan… se ainoa, jolla vain olisi siihen ollutkin todellinen syynsä.

Seuraavana päivänä sai lääkäri Riska tietää, ettei hyvityksen muoto ollutkaan testamentti.

Saavuttuaan tavallisella määrääjällään Kiilan kotiin tapasi hän portaissa pastorin, jolla oli sama matkanmäärä kuin hänellä itselläänkin.

— Ka terve! Olipa kaunista, että tulit katsomaan vanhaa toveria, ennenkuin hän jättää meidät.

— Tulen hänen pyynnöstään. Sain kutsun myöhään illalla. Luuletko… luuletko, että se on tehty tulevaista ajatellen?

— Päinvastoin, veli pastori. Oletan ennemmin, että nykyinen, tai paremminkin se, minkä hän tänne jälkeensä jättää, aiheuttaa hänen pyyntönsä.

— Ei, veli Riska. Tai ehkä sekin. Mutta monet niistä, jotka eivät enää katsoneet tarvitsevansa sinua, ovat lähettäneet kutsunsa minulle vielä senkin jälkeen. Näes, kun seistään iäisen portilla…

— Kenties. Siihenhän tullaan lopullisesti vain kerran. Kuitenkin luulisin — ja sinähän tunnet hänet yhtä hyvin kuin minäkin — että sellainen luonne kuin Esko pyytää apua vain niissä asioissa, joissa välttämättä tarvitaan välikäsiä, kuten monissa maallisissa. Suo anteeksi, pastori, eikö iäisen portilla jokainen ole oma pappinsa…

Pastori katsoi miettiväisesti lääkäriä, ja hänen suurilla, avonaisilla kasvoillaan näyttäytyi surumielinen ilme.

— No niin, veli. Me emme kiistele niistä asioista… Kaikki on Herran hallussa — Eskommekin.

He astuivat varovin askelin peräkkäin sairaan huoneeseen istuutuen kahden puolen vuodetta ja lausuen jonkun tervehtivän, toverillisen alkajaissanan kumpainenkin.

Vanha, kunnon toveri makasi siinä heidän keskellään hiljaisena ja harvapuheisena kuten ainakin, tällä kertaa erikoista mielenkiintoa herättävänä sen vuoksi, että oli saanut kaukaisen lähtökutsun, ja vielä senkin vuoksi, että hänellä oli jotain tärkeätä sanottavaa juuri tällä hetkellä.

— Älä hämmästy, vanha veikko, sanoi hän kiinnittäen katseensa pastoriin, äläkä ainakaan tee vastaväitteitä, ellei virkasääntösi ja kirkkokäsikirjasi sitä ehdottomasti vaadi. Tämä tässä — hän laski kätensä lääkärin polvelle — on sanonut rehellisesti milloin minun on lähdettävä, ja se, että minun on lähdettävä, asettaa minulle erään velvollisuuden ja tekee samalla sen täyttämisen mahdolliseksi. Te tunnette kumpainenkin suhteeni Laura Paateroon — entiseen morsiameeni, muistathan, pastori? Ei kovin kauan sitten puhuimme hänestä, poiketessasi täällä muutaman kuolevan luota tullessasi. No niin, mutta muistatko, että sinun oli määrä vihkiä meidät silloin muinaisina päivinä. Tahdotko nyt tehdä sen, mikä silloin jäi tekemättä?

Pappi ja lääkäri katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Tätä he eivät voineet ajatellakaan.

— Miksei sekin. Katsokaa, tässä ei ole kysymys rakkaudesta — avioliiton oikeasta edellyttäjästä — eikä tunteenomaisesta mielenmuutoksesta. Minun puoleltani. Tosin se, että tunnen ja tiedän seisovani haudan partaalla, hioo olemuksestani paljon pois sellaista, mitä maailmaan kuuluva mies pitäisi oikeutettuna ominaisuutenaan — taikka omituisuutenaan. En ole hetkeäkään ajatellut sitä, tuottaisiko tämä haudanlikeinen yhdistyminen minkäänlaista onnentunnetta sille naiselle, joka läpi elämänsä on kulkenut minulle uskollisena. Enkä haluaisi hänen sitä minulle ilmaisevankaan… Ainoa ja kaikki mitä tahdon ja tarkoitan on, että saisin turvatuksi hänen puutteenalaiset päivänsä sillä elinkautisella eläkkeellä, jonka hän kuoltuani tulisi saamaan valtion virkamiehen leskenä.

Sairas oli puhunut tyynellä, miltei kylmällä äänellä ja lopetettuaan jäi ummistetuin silmin odottamaan vastausta.

— Oletko puhunut kaikesta tästä morsiamesi… neiti Paateron kanssa? Ja onko hän täysin suostuvainen sekä tietoinen siitä, minkätähden sinä haluat ottaa tämän askeleen?

— Ei ole mitään syytä epäillä Eskon avomielisyyttä tässä suhteessa Laura Paateroa kohtaan, sanoi lääkäri nopeasti, ennenkuin asianomainen itse ennätti vastata.

— Kiitos, veli. Sinä uskot siihen ainoaan hyveeseen, mikä minulla on, rehellisyyteeni. Ja pelkään sinun tietävän, että ehkä liiankin koruttomasti olen sanonut sen hänelle. Siis pastori: voitko täyttää pyyntöni heti?

— Mutta poikkeustapauksessa. Eivätkö kirkolliset säädöksesi sisällä sellaisesta mitään? Oletetaan tämän päivän olevan viimeiseni…

Pastori empi hetkisen. Sitten hän kääntyi Riskan puoleen aikoen kysyä, oliko sairaan tila niin heikko, ettei hänen luultu voivan elää niiden viikkojen yli, jotka tavallinen, laillinen järjestys edellytti kuulutuksen ja vihkimisen välille, mutta samassa hetkessä tuntui hänestä sellainen kysymys kovalta ja säädyttömältä kuolevan itsensä lähettyvillä, ja hän vaihtoi sen toisiin, ylimalkaisiin sanoihin, jotka eivät mitenkään haavoittaneet, jos kohta eivät varmaa, pikaista lupaustakaan antaneet.

— Minä teen kaiken voitavani, veli, ja täytän pyyntösi niin pian kuin mahdollista, lopetti hän. — Herramme on kyllä jatkava viimeisiä elinpäiviäsi niin, ettei sovituksesi työ jää keskeneräiseksi.

Heti siitä päivästä lähtien, jolloin vihkiminen tapahtui, kävi Esko
Kiila ylenmäärin levottomaksi ja rasittuneeksi. Hänen sairautensa
viimeinen kehitysaste esiintyi nopeammin kuin oli voitu aavistaakaan.
Todennäköisesti oli hänellä vain hiukkasen aikaa jäljellä.

Jo vihkimistilaisuudessa — tässä harvinaisessa ja mieleenpainuvassa, jossa morsian esiintyi hunnutta ja kruunutta ja sulhanen tuskin jaksoi päätänsä tyynyltä nostaa, — huomasi lääkäri, kuinka jokin ennentuntematon kiusallisuudansävy laskeutui miehen koko olemukseen ja täydellisesti valtasi sen. Eikä hänen tarvinnut kauan arvella muutoksen syytä, vielä vähemmin kysyä sitä, sillä jo seuraavana päivänä pyysi Kiila:

— Siirrä minut sairashuoneeseesi, kunnon Riska, siirrä vielä tänä päivänä. Pyydän sitä sielullisten, en ruumiillisten kipujeni takia. Nyt, kun olen antanut hänelle, Lauralle, minkä saatoin antaa, tahdon päästä vanhaan yksinäisyyteeni kuolemaan. Sinä ymmärrät. Tätä taloa en tunne kodikseni enää… Näiden huoneiden ilma on käynyt vieraaksi minulle…

— Selitä taudin käänteen vaativan siirtoa … kiellä kaikilta katsomaan pääsykin… Sinä vanha, kunnon toveri ymmärrät, ettei minulta saata liian paljon vaatia, ainakaan tällaisessa asiassa…

Ja astuessaan hetkistä myöhemmin sairashuonetta kohti tehdäkseen siellä ystävänsä viimeisen pyynnön aiheuttamat valmistukset tuli hän vakuutetuksi siitä, että Esko Kiila oli harvinaisuus niin hyvin eläessään kuin kuollessaankin.

Komea Martta Herlevi — seurapiirin keskus ja ihanne — istui kyyrysissään pienellä nurkkasohvalla häpeän ja epätoivon murtamana. Vielä toissa päivänä hän oli iloiten ja onnea sädehtien emännöinyt tässä rikkaasti sisustetussa huoneessa kaupungin parhaimmiston ympäröimänä.

Pankinjohtaja Jonas Herlevin pidot — kas, nehän olivat jotain erikoista. Kutsu niihin oli samanarvoinen kuin pääsiäistähtisateen osallisuuteen pääseminen ja poissulkeminen niistä katkeraa kuin pakollinen virkaero. Olihan joka taholla päivänselvää, että ne, jotka seurustelivat tässä suuresti kunnioitetussa talossa, olivat paikkakunnan moitteettominta valioväkeä, sen hienointa ja — kadehdituinta säätyä. Isännän miehekäs, ehdotonta luottamusta herättävä olemus ja emännän henkevä sulo vetivät puoleensa jo sinänsä, puhumatta siitä yhteiskunnallisesta kiillosta, joka ympäröi taloa.

Komea Martta Herlevi painoi käsillään ohimoitaan viskautuen epätoivoisena sohvalle, josta hän oli noussut ja johon taas oli laskeutunut monen monta kertaa kuluneen, hirvittävän kadotuksenyön kuluessa. Hänen miehensä oli vangittu miljoonakavalluksesta johtamassaan pankissa, tieto siitä oli salamana kiitänyt läpi kaupungin — ooh! — kaikkialle ympäri koko maan. Sukulaiset, ystävät ja tuttavat olivat jo saaneet tietoonsa tuon uskomattoman sanoman…

Pitkänä, syksyisenä yönä, jolloin kuu ja tähdet kurkistivat akkunoista sisään, oli hän iskun huumeessa käynyt läpi nuoren, voitokkaan ja onnellisen elämänsä. Pää pystyssä oli hän tietään kulkenut, ylpeänä ja onnellisena Jonas Herlevin rinnalla, joka aina, heidän tutustumisensa ensi hetkestä asti, oli omistanut hänen ehdottoman luottamuksensa ja lämpimän ihailunsa. Hän oli itse yksi niistä kristallikirkkaista luonteista, jotka jokaisena hetkenään voisivat antaa katsoa sielunsa syvimpään soppeen tarvitsematta painaa silmiään alas kenenkään edessä. Ja niin piti hän suurimpana onnenaan sitä, että hänen miehensä oli paikkakunnan luotetuin henkilö, vilpittömin olento kaikessa, olipa sitten kysymyksessä rahalliset ja yhteiskunnalliset asiat tai puhtaasti tunteellinen puoli. Vielä eilen, aamupuoleen, olisi hän syvimmällä inholla torjunut luotaan kenen tahansa, joka vain pienimmänkään tahran olisi viskannut Jonas Herlevin kunnialle. Nyt olivat häneltä kaikki aseet riistetyt. Kalliopohja, jolla hän turvallisena oli seisonut, luisui pois tahmean, likaisen liejun lainehtiessa rannattomana hänen ympärillään…

Mutta jos jotkut niistä, jotka nyt puolella ja toisella selvitteleivät tästä lähintä yhteiskuntaakin ankarasti kohdanneesta kolauksesta, luulivat, että hän hylkää onnettoman miehensä tai edes vierookaan häntä, niin he erehtyvät suuresti. Olisiko hän oikea vaimo, jos mustimmalla hetkellä jättäisi hänet, jolle hyvinä päivinä tiesi olleensa kaikki kaikessa. Hänet, joka ehkä odottamattoman onnettomuuden, vielä selvittämättömän seikan pakoittamana oli tullut tehneeksi sen, josta häntä nyt syytettiin.

Ei, viimeiseen asti tuli hänen seisoa uskollisen puolison kaikkivoittavalla kärsivällisyydellä hairahtuneen miehensä rinnalla. Olihan se vain velvollisuus, johon rakkaus ja uskollisuus yhtyneinä antoivat voimaa.

Mutta näinä lähipäivinä, ennenkuin järkytetyn mielen rauha ehti hiukkasen palautua, ei hän voinut eikä tahtonut nähdä ketään tuttavistaan. Jonkinlainen vaistomainen pelko sanoi hänelle, että heillä, kaikesta huolimatta, voisi olla jotain salattua pahaa katseissaan… Mielethän muuttuvat niin pian… Ja monasti ilman syytäkin osoittautuu tänään särkyneeksi se, mikä eilen vielä oli lujaa kuin ystävyys.

Hän kulki aatoksissaan perheestä toiseen, ystävän luota ystävän luo. Mutta niin läheisiltä kuin he kaikki tähän asti olivat tuntuneetkin, ei hän nyt saanut sitä luottamusta syntymään heitä kohtaan, jota onnettomuuteen joutunut helpoituksekseen tuntee ystävän uskollisuudessa. Joku oli käynyt häntä tapaamassa, mutta hän ei ollut ottanut vastaan. Taaskin kuului ovikellon soitto. Turhaan — turhaan. Hän pysyi järkähtämättömänä. Sillä aivan varmasti keksisi hän sen salatun osaaottavimmankin katseen pohjalta…

— Minun täytyy saada olla yksin, Hanna, sanoi hän palvelustytölle. — Ei kukaan muu kuin pikku Ossi saa tulla luokseni, ymmärrätkö…

Mutta paria tuntia myöhemmin tuli palvelijatar arkaillen jälleen, ja hänen äänensä, aivan lyhyesti ilmoittaessaan neiti Erna Reinin, oli nöyrää rukousta täynnänsä. Martta loi häneen nopean katseen, jolloin tytön silmät kyyneltyivät ja väreet hänen kasvoillaan sanoivat: »ettehän voi olla pitempään yksinänne… tehän menehdytte…» Ja niin purskahti hän itsekin itkuun, tyrskyvään, valtavaan, lausuttuaan hiljaa, Erna, Erna —!

Eikö siinä kuitenkin ollut yksi, yksi ainoa niistä monista, jonka nimi herätti hiljaista, vapauttavaa luottamusta. Sen saattoi nähdä hänen koko olemuksestaan, kun hän hetkisen kuluttua astui kevein askelin hänen luokseen ja istuen sohvalle hänen viereensä kietoi mitään virkkamatta kätensä hänen ympärilleen.

Martta painoi kuumat, itkettyneet kasvonsa ystävän olkapäätä vasten, ja viileän päällysvaatteen kosketus toi jo sinänsä ulkonaisesti helpottavan tunteen.

Mutta hänellä ei ollut mitään sanomista, ainoastaan nyyhkytyksiä. Kaikki se raskas ja pimeä, jota sielu oli tulvillaan, kieltäytyi sanallakaan purkautumasta kuuluville. Ja äänetönnä kuin kivinen patsas istui Ernakin.

Vasta sitten, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pikku Ossin iloista leperrystä, käännähti Erna hieman tavatakseen Martan katseen ja virkkoi ainaisella rauhallisella äänellään:

— Kuulehan, me lähdemme autolla Saarnivaaraan. Sinun on hyvä päästä joksikin aikaa täältä pois… Ja pikkumies varmaan oikein riemastuu matkasta.

Martta kohottautui kiihkeästi. Mutta ennenkuin vastasi, katsoi hän ja näki rauhoituksekseen, ettei Ernan katse suinkaan kuvastanut sitä pelättyä pahaa — ei hiekkajyväsen vertaa. Sekunnissa ehti hän sen todeta sisimmässään.

— Ei, Erna. Tyydy ajamaan Ossin kanssa, sitä pyydän sinulta. Minä en voi, en saata lähteä…

— Martta kulta, ajattelin, että viipyisimme muutaman päivän
Saarnivaarassa. Järkytys on sinulle liian suuri tässä ympäristössä…
Ja syyspäivä on mitä ihanin, — jatkoi hän kiireesti, — niin kevyttä,
raikasta kaikkialla ulkona.

— Minä en voi… toisti hän. — Minun paikkani on täällä nyt. Tuntisin itseni pelkuriksi ja petturiksikin, jos poistuisin kaupunginportin ulkopuolellekaan. Erna, minkätähden hän lienee tämän tehnytkin, täytyy minun kuitenkin tukea häntä, edes läsnäolollani… käynneilläni, jos sallitaan.

Hän oli kuivannut kyyneleet tummista, hehkuvista silmistään, joissa paloi kiihkeä, kärsimätön tuli. Ja puhuessaan hän aivan naulasi katseensa Ernan kasvoihin, jännityksellä, päästämättä pienintäkään elettä huomaamattaan raukeamaan.

Ja kun Martta nousi katsoen häneen läpitunkevan pyytävästi, ei hän voinut muuta kuin totella. Tuossa tuokiossa oli pikkumies puettu rikkaisiin, lämpimiin tamineihinsa ja kannettu alas oven edessä odottavaan autoon.

Myöhemmin päivällä, Ossin ja Erna Reinin palattua pitkältä retkeltään keltapunaisiin metsiin, joissa kesäinen vihreys oli vaihtunut syksyn moninaiseen väriasteikkoon ja lintujen ainainen liverrys muuttunut ihmeteltäväksi hiljaisuudeksi, vaati muuan vieras nainen huomattavan kiihkeästi puheillepääsyä rouva Herlevin luokse. Hän ei ottanut kuullakseenkaan palvelijattaren vastausta, ettei rouva ota ketään vastaan. Itsepäisesti hän vetosi asiansa tärkeyteen ja kiireellisyyteen eikä poistunut, ennenkuin hänelle oli myönnetty puheillepääsy.

Vieras oli nähtävästi toivonut tapaavansa rouva Herlevin kahdenkesken, sillä hänen katseensa viipyi pitkään ja tyytymättömänä Erna Reinin kasvoilla, joka seisoi Martan vieressä, tämän tuolinselustaan nojaten.

Molemminpuoliset mittailevat silmäykset kävivät samassa jonkinlaisesta taisteluunvaatimisesta, ja Martta tunsi heti voimakasta vastenmielisyyttä itsepäistä vierastaan kohtaan. Hänen omituisesta olemuksestaan, josta ei suinkaan ulkonaista kauneutta puuttunut, huokui silminnähtävää röyhkeyttä — luontaista vaiko tehtyä — johon mitä kummallisimmin sekaantui kaiken läpi kuultavaa noloutta. Ja kumarrus, jonka hän teki tervehdykseksi, ilmaisi hänen voivan alentua matalimpaankin imarteluun.

Martta Herleviä puistatti, hän ei ollut koskaan tavannut senkaltaista ihmistä.

Minkäänlaista lähestymistä ei tapahtunut kummaltakaan puolen. Ainoastaan kädenliikkeellä osoitti rouva Herlevi ovenviereistä tuolia vieraalle tämän esiteltyä itsensä:

Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka tukaluus rasitti jokaista huoneessa-olijaa.

— Voitte yhtä hyvin puhua asianne ystäväni kuullen. Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä.

Vieraan äänessä oli pisara myrkkyä, ja omituinen hymy ailahti hänen kasvoillaan.

Mutta ennenkuin hän sai sananpäästä kiinni, kiskoi hän toista riisuttua hansikastaan sormiensa välissä, neuvotonna, kuten näytti, erilaisten ilmeiden risteillessä nopeasti hänen voimakkaan, kaunispiirteisen suunsa ympärillä.

— Toimeentuloni pakoittamana — alkoi hän sitten epävarmasti, alasluoduin katsein — — täytyi minun tulla luoksenne näin sopimattomaan aikaan. Miehenne on hoitanut eräänlaisia asioitani, ja nyt olen saanut häneltä tiedon, että hänen kirjoituspöytänsä laatikossa on minulle osoitettu kirje, raha-asioitani koskeva.

Line Kjällin sanat ja ääni olivat lisänneet rouva Herlevin sisäistä kammoa. Hänestä tuntui, kuin piilisi vieraan asiassa kaikkein hirvittävintä, ja hän tunsi jalkainsa yhtäkkiä hervahtavan voimattomiksi. Muuten hän olisi heti noussut etsiäkseen pyydettyä kirjettä ja antanut sen hänelle päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen tästä naisesta, jonka olemus nostatti ennentuntemattoman vastenmielisyyden hänen sydämeensä.

Hetkinen ja vielä sittenkin hetkinen täytyi hänen koota voimiaan ja varmistautua siitä, ettei horjahtaisi lattian poikki astuessaan.

— Hän sanoi, luullakseni, että asessori Reimerkin voisi sen tehdä, mutta hänhän on matkoilla tänä päivänä.

Vieras lausui sen taas alasluoduin katsein, ja Martta Herlevi nousi mennäkseen miehensä työhuoneeseen, jossa kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin sinä hetkenä, jolloin hänet sieltä riistettiin.

Keskustelun aikana ei Erna Reini ollut hetkeksikään kääntänyt katsettaan vieraasta. Syrjäisenä ja vaieten oli hänen ollut helppo tehdä havaintojaan ja päätelmiään, joissa hän piankin, tavattoman teräväsilmäisenä ja älykkäänä, ehti tulla karmaisevaan lopputulokseen.

— Onko mahdollista, että Jonas on käskenyt Martan antamaan kirjeen tuolle… myllersi hänen tulistuneessa mielessään. — Kuinka kummassa hän on julennut laittaakin tämän tänne… Taivaan isä, eikö niissä vieraissa miljoonissa ollut kylliksi!

Ylpeällä päänheitolla siirsi hän katseensa naisesta pois ja tähysti, näköjään välinpitämättömänä, ulos punaiselle peltikatolle, jossa tuuli tanssitti kellastunutta vaahteranlehteä.

Siinä voi siis sittenkin olla perää, mitä hän kaupungilla oli kuullut, niin uskomattomalta kuin se hänestä talon läheisimpänä ystävänä tuntuikin… Eikö siis herttaisimmastakaan aviomiehestä ollut takeita… Eikö ainutkaan heistä ollut vapaa tuosta mustalaisverestä… eikö… eikö…

Sillä välin selaili Martta miehensä laatikoita, ensin turhaan, kuten näytti. Mutta viimein sattuivat hänen silmänsä pieneen nahkasalkkuun, joka ei ollut paljon kookkaampi tavallista kirjekuorta, ja hän veti sieltä esiin sulkemattoman kirjeen, jonka kuoreen, aivan oikein, oli kirjoitettu: »Neiti Line Kjäll. Täällä».

Nopeasti, kuin olisi paperi polttanut hänen sormiaan, aikoi hän sulkea kotelon, mutta samassa paisui herännyt epäilys tuhatkertaiseksi, ja unhoittaen aikaisemman itsensä ja tapansa vetäisi hän kuoressa olevan paperin esiin, levittäen sen eteensä pöydälle. Paperiarkilta, jonka sisään oli pistetty tuhannen markan seteli, luki hän miehensä tutulla käsialalla kirjoitetut sanat:

»Luultavasti on tämä viimeinen summa, jonka pitkiin aikoihin voin sinulle antaa. Mutta jos joudut puutteeseen, käänny August Reimerin puoleen. En tahdo, että jäät kärsimään. J. H.»

Martta Herlevi jäykistyi hetkeksi näiden rivien eteen. Ne muodostivat ruman portin, jonka takaa häämöitti pitkä, kaamea holvi, josta ei voinut eroittaa muuta kuin pimeyttä — pimeyttä — loppumattomiin!

Ja oliko se hänen Jonaksensa, joka oli kirjoittanut nuo sanat tuolle paperille —?

Yhtäkkiä hän tunsi hurjan repäisyn rinnassaan, korvissa humisi, ja jostain syvästä rotkosta, oman järkytetyn sielunsa pohjalta, hän kuuli kamalan naurun: Jonas… miksei! Miljoonakavaltaja… Mikä estää sitä pettämästä omaa vaimoansa, joka pettää koko yhteiskunnan, tuhannet luottavat ihmiset!

Ja nyt seisoi tuolla toinen julkea ja alhainen ihminen odottamassa hänen avuliasta palvelustaan saadakseen käsiinsä häpeän setelin… verirahan…

Niin suuri kuin vastakohdannut häpeä ja nöyryytys olikin, kävi se tämän kautta tuhansin kerroin kammottavammaksi. Kaikesta huolimatta oli hänellä äsken vielä tuki, jalansija, millä seistä, ja se tuki oli ollut hänen miehensä luuloteltu uskollisuus.

Luuloteltu — niin — sillä tarvitsihan sukeltautua esiin vain jonkun hämärän Linen — ja kaikki, kaikki oli hukassa!

Ylpeyden ja omanarvontunnon esiinpyrkivä välähdys herätti hänet tästä musertavan pettymyksen tuottamasta huumauksesta.

Ja niinkuin ainakin jalo ihminen, joka jonkun erityisen syyntähden on kulkenut kappaleen matkaa toverinsa rinnalla rikoksen tietä, mutta kääntyy heti pois, kun yhä suurempi rikos avaa hänen silmänsä, nousi Marttakin, vaikka jalat horjahtivat, sulki kirjeen, vei sen odottavalle Line Kjällille sanoen tyynesti kuin tavarakuittia antaessaan:

Monet uhkeat, rikkaasti sisustetut huoneet, jotka olivat olleet hänelle äärettömän rakkaat, kasvit, joita hän hellin käsin oli hoitanut, ja monet kymmenet pikkutavarat, jotka hän oli kasannut tänne kuin lintu korsia pesäänsä, kävivät vieraiksi ja sietämättömiksi yhtäkkiä. Ne eivät enää olleet hänen.

Ah, vähät siitä, jos ne olisi pitänyt uhrata Jonaksen rikoksen tähden — siitä hän oli jo viimeisen unettoman yön kuluessa ehtinyt itsensä kanssa sopia. Mutta tämä, että tuntematon, saastainen käsi pyyhkäisee kaiken yli ja asettaa kaikki eletyt onnelliset päivät aivan toiseen valoon kuin siihen auringonkirkkaaseen, jossa ne vuodesta vuoteen olivat hohtaneet!

Tuskin, tuskin aikoihinkaan, vaikkei hän itse ollut siitä tiennyt. Hänen avio-onnensa, josta hän oli iloinnut, kuten iloitaan harvinaisen timantin omistamisesta, olikin vain kurja hely, niin taitavasti väärennetty, että vasta väärentäjien oma varomaton menettely saattoi sen ilmaista hänelle.

Hän kulki kuin unessa huoneesta huoneeseen, kertomusten aaveiden lailla, jotka eivät saa rauhaa haudassaan. Jos hän pysähtyi missä tahansa, kiinnitti katseensa mihin tahansa, aina kurkistivat esiin iloiset, huolettomat muistot. Tämä koti oli kuin puisto, jossa kukki, tuoksui ja soi… oli ollut…

Nyt kattoi valkea härmä sen ihanuudet, ja talvinen sää uhkasi nietostaa joka sopen.

Hyvä Jumala, hänen täytyi mennä Jonaksen luokse — ehkä vielä jotakin oli pelastettavissa.

Mutta hän ei voinut tulla lämpimänä kuten edellisellä käynnillään.
Epätoivoisesta sydämestään täytyi hänen kysyä heti — heti:

Mies, jolta kaikki portit olivat suljetut ja joka oli saanut tuhansien ihmisien kunnioituksen itseänsä kohtaan vaihtumaan halveksumiseksi, säpsähti. Hänellä ei ollut voimaa kätkeä rikollisuuden ilmettä siltä ainoalta, jolta hän vielä odotti lämpöä. Vajaan vuorokauden oli hän istunut täällä telkien takana jaksamatta ajatella muuta kuin menetettyä kunniaansa. Tämä aika, niin lyhyt kuin se olikin, oli ankaruudellaan ehtinyt riisua häneltä kaiken ylpeyden ja vilpin — ne eivät enää auttaneet. Hän oli valmis tekemään tiliä jokaisesta teostaan ja avoimesti vastaamaan kaikkiin tehtyihin kysymyksiin. Hänellä ei ollut enää mitään muuta kaunistuksen keinoa.

Kuitenkin nyt, Martan seisoessa hänen edessään tämä kysymys huulillaan, lysähti hän kokoon, painoi päänsä alas ja vaikeni. Kuinka hän jaksaisi vastata siihen… kuinka luopua parhaimmasta, mitä vielä jäljellä oli…

Jonas Herlevi istui kauan ääneti. Hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, ja tuontuostakin hän väänteli käsiään tuskallisesti. Viimein hän nosti kyyneltyneet silmänsä ja koetti puhua, mutta kaikki, mitä hän sitten tahtoikin sanoa, supistui kahteen tukahtuneeseen sanaan:

Miehen nöyryys hellytti Martan mieltä, ja hänen äänensä ei ollut enää ankara kuten äsken, hänen sanoessaan:

— Kaikilla on siihen oikeus. Joskaan ne, joilta sitä pyydetään, eivät läheskään aina ole velvolliset anteeksi antamaan… Martta, on kauheata seisoa sinun edessäsi kaksinkertaisena rikollisena…

— En tahdo puolustautua — millä sen tekisinkään. Mutta sinä olit parhain puoliso, ja siksi uskallan —

— Hänestä sinä kuitenkin huolehdit viime hetkelläsi. Oi hyvä, hyvä
Jumala, olisit edes sulkenut tuon kirjeen!

— Tämä on kohtaloa, Martta, tämä kuten sekin, että viimeisten pitojamme aikana tarkastaja saapui pankkiin… Sinä ainoa, älä jätä minua!

Jonas Herlevi tapaili vaimonsa kättä — turhaan. Kyyneleet estivät häntä näkemästä, kuinka Martta kätki kätensä selkänsä taa, peräytyen miltei tiedottomasti askeleen taaksepäin.

— Olen luottanut sinuun kuin taivaalliseen isäämme. Voitko käsittää miltä tuntuu nyt…

Rouva Herlevi painoi rajusti päänsä käsiinsä. Sinä voit! Sinä voit! humisi hänen korvissaan. — Sinä et voi! kiisti toisaalta vastaan.

Ja vasta tällä hetkellä selvisi hänelle täydellisesti, kuinka särjetty ja rikkirevitty hän oikeastaan oli… kuinka epätietoinen ja vaappuva, kun tosi-taistelu tuli kysymykseen. Ja että taistelu oli alkava nyt… epätoivoinen ja raju, sen hän tunsi. Nämä kauheat olosuhteet järkyttivät hänen sieluansa niin suuresti, ettei hän pitkään aikaan pääsisi täysin selville ratkaisusta — senkin hän tunsi. Hän vihasi itseään tuntiessaan säälistä Jonakseen joutuneensa sisimmässään ristiriitaan. Ja pyrkiessään selviytymään ristiriidastaan sääli hän omaa heikkouttaan.

Jos hän olisi muutamaa päivää aikaisemmin saanut miehensä uskottomuuden tietoonsa — olisi hän nyt kaukana täältä, iäksi poissa!

Ei, hän takertui siihen ajatukseen sittenkin katsahtaessaan Jonaksen masentuneihin kasvoihin.

Ja taas hän ei ollut varma, etteikö sittenkin kavalluksen ja vangitsemisen viesti olisi palauttanut häntä — säälistä — tuhoutuneen miehensä luokse.

— En tiedä, Jonas… Siltä, joka on lyöty tainnoksiin, ei voi vaatia vastausta. Minun täytyy ensin tointua tästä. Ja sitten, kun olen selvillä itsestäni… sitten Jonas…

Miehen murtuneet kasvot sävähtivät epätoivosta. Tämä hänen ensimäinen tuomionsa oli varmaan ankarin. Eikä ollut mihinkä vedota siitä…

— Jätä minulle edes toivon kipinä! huudahti hän. — Martta, rakkahin, älä vie kaikkea… Kuinka minä muuten jaksaisin tämän pimeän ajan ylitse…

Sehän se juuri oli Martankin paula. Siitä silmukasta hän ei päässyt irralleen.

Toivon kipinän — sen hän saattoi antaa. Mutta enempään, hyvä Jumala, enempään ei hänellä ollut voimaa…

KARKURI

Sitä tuskin eroittikaan tuulen ruskinalta ja aaltojen pauhulta, jotka lakkaamatta löivät rantapenkereeseen tuvan akkunan alla. Vasta tarkan kuulostamisen jälkeen pääsi varmuuteen siitä, että ihminen siellä liikuskeli.

Ja silloin karkasi tuvassa yksin istuva tyttö ylös työnsä äärestä, viskasi tukun päreitä tuleen ja hiipi ovelle kuulostamaan.

Kysymykseen ei kuulunut hiljaisintakaan vastausta. Laineet vain meurusivat rannalla täydentäen pauhinallaan pimeän syysillan kolkkoutta.

Kysyjän ääni oli tuikea, mutta pelon värettä se ei kyennyt tyyten salaamaan.

Vapisevin käsin raoitti tyttö ovea, vetäisi sen kiinni ja raoitti taas. Siten hän taisteli hetken oman arkuutensa ja sisäänpyrkijän äänen herättämän turvallisuuden välillä. Mutta ulkopuolella-olija ei jaksanut odottaa. Hän tarttui oveen suurella, tahraisella kädellään ja työnnälsi huoneeseen.

Takassa loimottavan tulen valossa tyttö näki kookkaan miehen, jonka parroittuneet kasvot näyttivät väsyneiltä. Koko hänen jättimäisestä olennostaan kuvastui syvä uupumus ja raukeus.

Mutta silmissä oli eloa. Ne miltei leimusivat levotonta sielun kuohua, ja nopeasti kuin tulen liekki kulki niiden katse ympäri tuvan, katto-orsien, permannon, lieden ja peittämättömien akkunoiden välillä.

Miehen katse kiersi uudelleen tuvan, kiersi tarkemmin kuin äsken, ja hänen kasvonsa vavahtivat omituisesti. Vastaamatta tytön kysymykseen hän sanoi:

Anna Mari tuijotti hämmästyneenä vieraaseen, jonka puhetapa ja katse olivat niin kummalliset. Ensi kertaa näki hän tuon miehen edessään, ja kuitenkin tuntui, kuin tapaisi hän hänessä vanhan tuttavan. Ja niin hänen pelkonsa alkoi haihtua.

— Mutta sanokaa, sanokaahan toki! huudahti hän välittömästi. — Eihän teille voi siitä mitään vahinkoa koitua.

Jättiläisen kasvot vavahtivat jälleen. Niissä kuvastui suuri mielenliikutus. Sitä peittääkseen hän kumartui lieden kulman pimentoon ja vetäisi sieltä kuin vanhasta tottumuksesta esiin lyhyen penkin, jolle istahti.

Anna Marilta putosi puu, jota hän juuri oli asettamassa lieteen, ja hän kuiskasi pelokkaasti:

Mies käänsi hetkeksi katseensa toisaalle, ja Anna Mari huomasi, kuinka hänen hartiansa hytkähtelivät. Mutta pian hän jälleen oikaisihe ja tytön puoleen kääntyen virkkoi:

— Kas niin, älä nyt pelkää, Anna Mari, ethän? Ettehän te minua vielä odottaneet… eikä minun aikani ollut vielä tullutkaan… Mutta minä en kestänyt siellä kauempaa… totisesti, minä en jaksanut… Ja kun viimein sattui tilaisuus, jolloin saatoin karata, tein sen, vaikka henkeni uhalla. Ehkä olet lukenut siitä sanomalehdistä?

Anna Mari tuijotti sanatonna eteensä. Hänen jalkansa vapisivat niin, että hän töintuskin kesti seisaallaan.

Ja muistot, jotka vuosien kuluessa olivat haaltumistaan haaltuneet, leimahtivat ilmi eläviksi jälleen. Hän muisti päivän, jona isä vangittiin… muisti kirstun, johon ruhjottu mies pantiin… ja muisti äidin, joka siitä päivin kulki kuin varjo maan päällä, kunnes hänet — kolme vuotta sitten — peitettiin kirkon multaan.

Isä oli aina ollut kuin tulenliekki, eikä hänen suustaan oltu lempeitä sanoja totuttu kuulemaan.

Siitä huolimatta täyttyi Anna Marin sydän suurella hellyydellä — hänhän oli kaikessa tullut niin äitiinsä — ja taistellen ujoutta vastaan, joka yhtäkkiä yllätti hänet, astui hän isänsä viereen ja laski kätensä tämän olkapäälle.

— En ole kuullut siitä mitään, sanoi hän. — Mutta eikö ne etsi teitä nyt… tavoita joka paikasta?

— Kyllä kai — sehän on heidän velvollisuutensa. Mutta tähän asti olen minä onnistunut, he eivät. Ja tätä on nyt kestänyt kolme viikkoa.

Tuulen kumea kohina kuului akkunan takaa, ja rapisten ilmestyi ruutuihin pieniä vesipisaroita. Syysräntää.

Hän kuvitteli miesjoukon kulkevan metsän läpi karannutta etsien ja tuossa tuokiossa, tietämättä tarkoin itsekään mitä teki, kiiruhti hän peittämään akkunoita ja lukitsemaan ovea. Ja sitä tehdessään oli hän varma siitä, että äiti olisi tehnyt samoin…

Kun hän palasi takaisin ja istahti isänsä viereen, näki hän kyynelkarpalon vierivän tämän poskea pitkin ja katoavan karkean parran kätköön. Sitä seurasi toinen… kolmas…

— Olivat. Aina muistan kuinka hän pyysi minua kumartumaan puoleensa ja kuiskasi sitten: Kun isä palaa, sano hänelle, että kaikki on annettu anteeksi.

Yhtäkkiä hypähti karkuri ylös ja kuulosti. Hänen silmissään kuvastui hurja kauhu. Anna Mariinkin tarttui hänen pelkonsa, ja hän hiipi ovelle, painoi korvansa lautaa vasten — eikä kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut lyönnit.

Isäkin rauhoittui vähitellen. He puhuivat kuiskaten, ja heillä oli vielä paljon sanomista toisilleen. Mutta aika kului, ja sen, joka joka hetki pelkäsi takaa-ajajia, täytyi valmistautua lähtemään.

— Isä, viipyisitte vielä vähäsen, niin saisitte nähdä Antinkin.
Muistattehan, että tähän aikaan kestää nuotanveto aamupuoleen asti.

— Minä olen nähnyt hänet… nuottarannalla. Ennenkuin tulin tänne, seisoin kauan aikaa metsässä ja katselin häntä, kun hän istui keittotulilla toisten miesten kanssa. Suuri ja vahva mies… oikea korvenraataja… Mutta sanohan, Anna Mari, eihän hän vain ole saanut isänsä luontoa?

— En minä sitä niin tarkoin tiedä… mutta kiivas ja kova hän useinkin on…

Se myönnytys sai karkurin kiristämään hampaitaan ja puristamaan kätensä nyrkkiin — vain siten voi hän pidättää kipeän voihkaisun. Mitä hyödytti hänen oman mielensä muutos … mitä päätöksensä pyrkiä meren taakse tekemään työtä ja kokoamaan omaisuutta lapsilleen, jos pojassa eli se… se hirveä, joka oli tuhonnut hänen oman elämänsä ja hänen kättensä kautta toistenkin elämän…

Hyvä Jumala! Hän palaisi tältä paikalta vapaaehtoisesti vankilaan, jos vain Antti… Antti…

Mutta velikään ei voi veljeänsä lunastaa, ja tulevaisuus vasta näyttää mihin Antinkin tie viepi, mitä luonteensa hänellä teettää ja mitä kaikkea ne, jotka tulevat olemaan lähinnä häntä, saavat kärsiä… Eikä voi tietää, keventääkö anteeksianto hiventäkään hänen kuormastaan.

— Sanoiko äiti tosiaankin, että kaikki on annettu anteeksi? kysyi isä ajatuksiensa jatkoksi.

Partaiset kasvot kirkastuivat hetkeksi. Ne muistuttivat syysmaisemaa, johon aurinko väistyvien pilvien lomasta valahtaa. Ja suru pojan tähden liukui loitommaksi hänen mielestään, kun hän ajatteli omaa, hiljaista iloaan.

— Anna Mari, ne olivat lohdutuksen ja voiman sanoja, sanoi hän sitten. — Niille minä nyt rakennan. Jos onnistun pakenemaan maasta ja pääsemään aikomusten! perille, niille rakennan. Tai jos joudun kiinni ja tyrmään uudelleen, rakennan sittenkin.

Puolituntisen kuluttua oli karkuri kadonnut jälleen pimeään, myrskyiseen yöhön.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARRASKUUN ILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.