The Project Gutenberg eBook of Uusi tulevaisuus, by Emil Lassinen

Aape epäröi kauan. Hänen kyllä teki mieli mennä tervehtimään tyttöä, sillä hän oli melkein varma, että heidän molempien matka veti samaan, mutta toisaalta hän pelkäsi loukkaavansa sivistyneiden tapoja, ja siksi hän ponnisteli mielitekoaan vastaan. Vihdoin, kun jo oli taivallettu kaksi aseman väliä ja kun kolmas jo oli puolimenossaan, loppui hänen malttinsa, hän astui vaunun toiseen päähän, jossa tyttö istui selin häneen, teki kumarruksen ja kysyi, hienostelevaa ääntä tavoitellen.

Tytön suu vetäytyi hauskaan hymyyn, kohteliaassa kumarruksessa oli jotakin kallellaan.

Silmänräpäyksen ajaksi levisi Aapen kasvoille miettivä ilme, joka loi miellyttävän leiman koko hänen henkilöönsä. Pitkähköt kasvot näyttivät myötätuntoisilta, älykkäiden silmien tuijottaessa harhailevasti eteensä.

— Miks'ette istu? virkkoi tyttö, jolta ei jäänyt huomaamatta ilmeen vaihdos.

Aape teki taasen mauttoman kumarruksen ja asettui istumaan vastapäätä olevalle tyhjälle penkille. Kumarrusta tehdessä hukkui miellyttävä ilme hänen kasvoiltaan, sijaan tuli jotakin itsetietoista, joka ei vaikuttanut edullisesti. Tyttö oli kotvan vaiti. Hänen suurissa silmissään kuvastui epätietoisuudesta johtunut painostus ja alakuloisuus. Aape vainusi mistä painostus johtui, mutta hän ei tahtonut siihen ensiksi koskettaa, hän vain katseli vaunun ikkunasta ulos elokuun tummaan yöhön, kunnes tyttö alotti puhelun.

— Tuntuu niin raskaalta ja kolkolta… en ole tämmöistä ennen kokenut… yllätti vasta äsken… asemalle saapuessani olin vielä reippaalla mielellä.

— En oikein ymmärrä, teeskentelihe Aape lausumaan, katsoen tyttöä silmiin sekä hymyillen itsetietoisesti. Suokaa anteeksi.

— Niin, nähkääs, tämä räminä, sysäykset, eteenpäin kiitäminen, pimeys tuolla ulkona, omat ajatukset, epätietoisuus… ja varsinkin epätietoisuus…

— Niin, aivan niin. Ajatus pukee kaikki alakuloisuuden verhoon; on niin sanomattoman tuskallista.

Huomautus ei miellyttänyt tyttöä, joka muutenkin oli keksivinään Aapen kasvoilla liian itsetietoisen hymyn.

Aapen silmäys puhui enemmän kuin lyhyt sana. Itserakkauden ohessa oli siinä jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, joka herätti tytössä ehdottomasti kunnioitusta.

— Minusta on liian lapsellista, kun tyttökoulun käynyt nainen pelkää seminaaritutkintoa ja on onneton sen vuoksi.

— Toista on tämmöisen eläkemiehen pojan, joka on kasvanut korpikylässä ja vasta kahdeksantoista vuotiaana alkaa kurkistella tiedon puuta. Toista on, sanon ma.

— Soisinpa olevani teidän sijassanne, virkkoi tyttö, panematta mitään huomiota Aapen mahdikkaille sanoille.

— Niin, teidän sijassanne juuri. Oletteko ajatelleet minun osaani, onneani? Isäni kuoli häviönsä jälkeen, minulla ei ole auttajia eikä varakkaita omaisia, kuten teillä. Meitä on neljä elämän kynsissä, äiti, minä ja kaksi siskoani. Oletteko ajatellut sitä? Mitä siinä merkitsee, jos on käynytkin tyttökoulun?

— Kaikki katselevat jonkinlaisella halveksimisella ja epäluulolla hävinneen maakauppiaan tytärtä ja koko joukkoa, jotka onnen päivinä elivät hienosti ja nyt kituvat puutteen kynsissä. Käy ehkä niin, että minua ei auta kukaan. Se minkä äiti ansaitsee pienellä leipuriliikkeellä kahden kilpailijan puristamana, hupenee heidän kolmen elantoon. Jos ajattelen vettä tai veden poikki rakennettua siltaa, aina on yhtä valkeaa vastassa. Toisin hetkin en pidä suuresti lukua vaikka…

Konduktöörin ilmaantuminen vaunuun häiritsi keskustelun. Hän ohjasi muutaman sairaan näköisen vaimon istumaan Aapen rinnalle. Vaimo yski myötänään. Kun tytönkin rinnalle oli litistynyt istumaan joku matkustaja, täytyi puhelun sammua. Sen verran toki Aape vielä sai kuulla entisen lisäksi, että jollei matkatoveri onnistu pääsemään sisäoppilaaksi, on hänen ehkä pakko palata kotiin saman tien.

Sydänyön vaiheissa muutettiin junasta laivaan. Asemalta laivarantaan piti ajaa kyytihevosella. Aape ja tyttö astelivat rattaiden jälessä, sillä tie oli kehnoa. Molemmat olivat vaiti. Ensimainitun rintaa syyhytti miellyttävä tunne. Astella tummassa yössä tuntematonta tietä, rinnalla kouluutettu, hento tyttö, tuo kaikki vivahti enemmän unelta kuin todellisuudelta.

— Junassa näytti yö niin tummalta, mutta se ei todellisuudessa ole hetikään niin tumma, virkkoi tyttö, kun he olivat astelleet pitkän tovin äänettöminä.

— Edellämme ajaa kyyti… on kai samallaista matkuetta kuin mekin… hi-hi-hi-hi-hiii… on aivan varmaan… hi-hi-hi-hi-hiii.

Aivan aiheetta paiskautui tyttö naurutuulelle, sanaporina, heläjävän naurun säestämänä, kuului alituiseen Aapen korviin, milloin vilkkaammin, milloin hillitymmin.

— Matkueita ajaa jälessämmekin, niitä ehkä lie jo laivakin täynnä, mutta jos käy ahtaaksi, lähtään me kaksin veneellä. Te soudatte, minä pidän peräsintä. Osaattehan soutaa… hi-hi-hi-hi-hiii.

— Ja kun nousee tuuli, pannaan purjeet. Minä olen tottunut purjehtija.
Syntyisin meren rannalta, nähkääs… hi-hi-hi-hi-hiii.

Aimo joukko seminaariin pyrkijöitä oli jo laivassa ja lisää yhä virtasi. Pyrkijät saattoi helposti tuntea käytöksestä, niiden rohkeus ja ryhti oli kateissa, mutta vanhat seminaarin oppilaat olivat huolettoman näköisiä, ja heidän käytöstavassaan ja eleissään pilkisti jo oman arvon tunne. Muuan pitkä miesoppilas, rillit nenällä ja yllä viitta, hymyili imelästi Aapelle, kun tämä kantoi kirstuaan laivaan. Aape oli aina ajatellut herttuoita semmoiseen viittaan puettuina, ja tämä mielikuvitus loi pitkään miesoppilaaseenkin herttuamaisen udun. Aape silmäili häntä kuin jotakin korkeampaa olentoa, vaikka imelä hymyily pistelikin kipeästi hänen itsetuntoonsa.

Illan suussa saavuttiin seminaarikaupungin rantaan. Laivan laskiessa laituriin kajahti ilmoille kvartettilaulu, pitkä miesoppilas kohotteli komeasti lakkiaan laiturilla seisoville naisille, nenäliinat liehuivat, sydämmet sykkivät, silmäykset puhuivat lemmen kieltä.

Aapeen, korpikylän poikaan, tuo kaikki vaikutti pyörryttävästi, vaikka hän näennäisesti pysyttelihe kylmänä. Hänen ihana unelmansa aivan kuin halaili häntä, ja unelman takana väikkyi kirkkaana tulevaisuuden tähtitaivas, johon oli kirjailtu onnea, kunniaa, nousua…

Laivan laskiessa laituriin oli Aape kokonaan unhottanut matkatoverinsa; hän melkein hätkähti kuullessaan painostavan, alakuloisesti värähtävän äänen.

Huomissa saapuivat he laiturin seutuville, tyttö näki jo kauas, että
Aapen kasvojen ilme ei ollut hyvän valkea.

Tytön ääni oli alakuloinen, mutta hän taisteli suruaan vastaan ja koki näyttää iloiselta.

— Tänä iltana pitää päättääkseni, lähdenkö paluumatkaan aamulla tai…

Tytön kasvoilla välähti riemun ilme, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tuokion äänettömyyden jälestä sanoi hän hyvästit ja lähti nousemaan rantatöyrännettä ylös kaupunkiin.

Kun Aape pari viikkoa sen jälestä asteli kammiotoverinsa kera kaupungin valtakatua, tuli tyttö häntä vastaan. Aape nosti komeasti lakkiaan.

Koko tarmollaan ja tahdonlujuudellaan iskihe Aape työhön. Toisaalta kannusti häntä kunnianhimo, joka oli ajanut hänet seminaariinkin, toisaalta jyrkkä vakaumus, että hän oli luokan etevimpiä, ehkä etevinkin, vaikka hän, ilman järkevää ja taitavaa johtoa haalittujen pohjatietojen vuoksi, oli pudonnut ultimuksen riviin. Hän ei pienimmässäkään voinut loistaa vanhoilla tiedoilla, syystä ettei hän vanhoja tietoja omannut muuta kuin nimeksi. Kaikki oli alotettava alusta, kaikki oli opittava alusta, sekä suoran viivan määritelmä että veden ja ilman aineosat.

Myöhään illoin ja aamuin aikaisin loisti kynttilän valo siinä kammiossa, jossa Aape asui. Huoletonta, iloista puhelua ei kuulunut juuri milloinkaan, joskus vain lyhyt laulun säe, ja sitte taas äänetön työ joko kirjan tai vihon ääressä. Huvittelemiset eivät tulleet kysymykseenkään. Naisoppilaat eivät tunteneet Aapea edes ulkonäöltä, miesoppilasten joukossa ei hänellä ollut ketään kiinteämpää tuttavaa, hän oli ja eli vain itseään ja tulevaisuuttaan varten.

Lukukauden keskivaiheilla hän jo alkoi nousta huomioon. Uskonnon opettaja kysyi aina Aapelta syvällisemmän omintakeista käsitystä edellyttävät kysymykset, käsitöiden ja piirustuksen opettaja keksi hänen töissään silmäänpistävän etevyyden leiman ja historian opettajakin mieltyi Aapen säntilliseen ja miehekkääsen esitystapaan, jonka jokainen lause oli selvä ja asiallinen. Lukukauden loppuun mennessä oli Aape voittanut suosijoikseen kaikki opettajat, paitsi luonnontieteiden lehtoria, joka oli voittamaton ja jäi siksi. Epäsuosion tuuli alkoi pienestä. Joku tietämättömyys, joka kovakouraisesti paljasti, miten Aapen silmät olivat olleet suletut luonnon suurelle kirjalle ja miten hän, nokka pystyssä, kuten asianomaisen opettajan sanat kuuluivat, oli kulkenut omaa suuruuttaan ja viisauttaan ihaillen, huomaamatta sitä suuruutta ja viisautta, joka kätkeytyy pieneen ja vähäpätöiseen, siitä lähti alkuun epäsuosio. Luonnontieteiden lehtori oli aina valmis ivantekoon, hänen katseensa edessä kutistui etevä oppilas omissa silmissäänkin tietolaihaksi.

Kuten odotettavissakin oli, kohosi Aape joulututkintojen jälestä luokan keskivaiheille, vaikka luonnontieteiden lehtori olikin työntänyt hänelle alemman tyydyttävän numeron. Mutta vielä oli matka priimuksen rinnalle tai paraimmassa tapauksessa hänen sijalleen huikaisevan pitkä, paljo oli vielä ponnistelemisen varaa, paljo oli iltojen jatkoja ja aamujen alkuja uhrattava työhön ennen kuin ylin sija oli voitettu.

Aape jatkoi alottamaansa tapaan, tehden herkeämättä työtä kirjojen, vihkojen ja piaanon ääressä, kaipaamatta huvituksia tai seuroja. Hän muuttui kuivakkaaksi, mutta kalvakkuus kaunisti häntä, sillä se särki liian vahvan rahvasleiman hänen kasvojensa hipiästä ja loi sijaan jotakin sivistyneemmän ja hienomman näköistä.

Aika ehti kevääsen, valkeni huvimatkapäivän aamu. Sisko Valomäkeä ei Aape ollut kerinnyt muistelemaankaan, takertunut kun oli etukynnessä kaikkeen, mikä koski hänen omaa itseään. Yhteislauluharjoituksissa ja raamatunselityksissä oli hän joskus etäämmältä nähnyt entisen matkatoverinsa, mutta kun näkeminen ei herättänyt hänessä mitään lähentelemishalua, ja kun hän yleensä oli kuin kuollut kaikelle joutavalle huvittelemiselle, eivät he, elokuussa tapaamisen jälestä, olleet joutuneet vaihtamaan sanaakaan keskenään.

Huvimatkalla he yllättivät. Aapen silmäillessä ympärilleen ja hankkiutuessa siirtymään jonnekin syrjempään, kuului äkkiä iloinen ääni hänen lähellään. Sisko seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

Aapen äänessä soi taasen se luja ja peräytymätön, joka jo kerran ennenkin oli Siskossa herättänyt kunnioitusta.

— Minun toiveeni painuvat yhä alaskäsin. Näes, äidin varat eivät mitenkään riitä, ja sitäpaitsi minä luulen…

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja alkoi kertoa joulunaikaisesta kotimatkastaan. Ei olisi ehkä muuten joutunut lähtemään, mutta sai matkatoverin. Siten kulungit eivät kohonneet korkeammalle kuin mitä olisi kulunut täysihoitoon joulun ajalla.

— Aavistan että tämä on viimeinen kerta tätä lajia lystiä, enkä ainoastaan aavista, vaan tunnen.

Piiriin saavuttuaan pyörivät he useita kertoja. Kun he vihdoin hellittivät, hyökkäsi pitkä seminaarin oppilas esiin ja vei Siskon hyppyyn. Aape keksi heti, että hakkaileminen oli kysymyksessä pojan puolelta. Muuten tämä oli jo aikoja sitten suistunut herttuallisesta korkeudestaan melkein muiden tasalle. Viitatta näytti hän tavalliselta meikäläiseltä eikä hän ollut vasta kuin toisluokkalainen. Mutta seminaarilaiskeikari hän oli, joka käytöksellään, puvullaan, rilleillään ja oletetuilla näyttelijälahjoillaan oli päässyt naisten erityiseen huomioon. Aapen mieleen muistui imelä hymy, joka oli leikkinyt pitkän suupielissä, kun hän elokuun yönä kantoi laivaan sinivihreätä kirstuaan. Kiusoittelemisen halu heräsi Aapessa, hän asettui kerta toisen jälestä pitkän tielle, ja hänen ilonsa vain yltyi, kun hän huomasi miten toden kannalta tämä otti kiusanteon ja miten kipeästi tottuneesen kavaljeeriin koski, kun nimettömällä ja maineettomalla meikäläisellä näytti olevan enemmän naisonnea kuin hänellä.

Kesken piirihyppyä ryhtyi joku ryhmä alottamaan sarkaa, taasen hyökkäsi pitkä esiin, kohenteli rillejään, kumarsi sulavasti ja virkkoi:

Aape oli purskahtaa nauruun, kun Sisko laati hätävalheen, vaikka ei ainoakaan kasvojen ele sitä ilmaissut.

— En erehdy. Ehken tuumaat että koulupojan lemmet ovat yhtä liikkuvaisia kuin taivaan pilvet.

Seuraavana aamuna istui Aape jälleen kirjojen ääressä entisenä työtoukkana ja entisenä korkealle pyrkijänä. Huvimatkamuistojen oli pakko siirtyä unhotukseen muiden tärkeämpien tieltä, mutta aina kun hän sattui Antti Kuhan läheisyyteen, tunsi hän omituisen nautinnon tunteen koko olennossaan. Siinä oli sekaisin ylevämmyyttä, naurettavaa ja narrimaista. Ensimainittu kohdistui häneen itseensä, naurettava ja narrimainen jäi Antti Kuhan osaksi. Entisestä herttuasta ei ollut enää kuvaistakaan jälellä. Aape oli henkisesti kasvanut, ainakin omissa silmissään, monta mittaa sitte elokuun yön, jolloin hän kantoi laivaan isävainajalta perittyä kirstuaan ja jolloin seminaari oppilaineen kaikkineen päilyi hänen taivaansa kirkkaimpana tähtenä. Ei toki siten käsitettynä että tähti olisi menettänyt kirkkaudestaan, mutta käsitettynä siten, että hän sen tähden valossa paremmin käsitti omaa itseään, kykyään, lahjojaan, mahdollisuuksiaan.

Lukuvuositodistuksia jaettaessa kohosi Aape kokonaisen rivin, ja siten hänen sijansa tuli olemaan etevien keskivaiheilla. Matka hänestä keskukseen ja priimukseen oli yhtä pitkä.

Maantieteen, äidinkielen ja voimistelun opettajat olivat jokainen kohottaneet numeronsa joko ylempään tai alempaan sangen tyydyttävään, luonnonhistoriassa oli vain entinen alempi tyydyttävä. Tuo karvasteli Aapen luontoa siihen määrään, ettei hän tuntenut mitään iloa kohoamisensa johdosta, mutta hänen käytöksessään kohoaminen kyllä pistihe näkyviin sekä siinä tavassa, jolla hän kohteli heikompilahjaisia tovereita. Viimemainittujen joukossa esiintyi hän kuin joku korkeasti oppinut ja kun hän tutkintopäivinä liikkui kaupungissa, oli hänen astuntansa ja koko henkilönsä niin ryhdikästä, että vastaantulijat naiset katsoivat häneen jo huomattavammin.

Valkeni lomallelähtöpäivä, laiturilla oli jo aamuvarhain liikettä. Aape saapui sinivihreine kirstuineen vasta viime tingassa laivaan, jonka keula pian suuntautui etelää kohti halkomaan vilkkaasti lainehtivaa järven pintaa, köörin vyöryttäessä laiturilla: "Taas lähdenkö myrskyjä kulkemahan".

Mitään tunnelmia ei herännyt Aapen rinnassa, hän oli siksi lähellä omaa itseään ja kylmien laskelmiensa vallassa. Säveleiden vaimennuttua rupesi hän etsimään Siskoa. Kuten asianhaaroihin nähden sopi odottaakin, keksi hän tämän Antti Kuhan läheisyydessä. Viimemainittu hyräili jotakin lemmenlaulua, jossa alituiseen toistui: "Oi jos oisit mun". Hymyilevänä ja melkeinpä suurempana omaa itseään läheni Aape noita kahta ja virkkoi iloisesti, mutta samalla myrkyllisesti:

— Eivätköhän nuo lie entisillä suunnillaan, vastasi Sisko viattoman näköisenä.

Antti Kuha herkesi hyräilemästä, mutta hän tahtoi näyttäytyä runolliselta ja tunteelliselta. Kuin omiin unelmiinsa vaipuneena huoahti hän runollisella innostuksella:

— Etelän mailta ne tulevat, siellä ne palmujen latvoja halailivat, täällä pohjolassa ne kuusia ja koivuja kosiskelevat.

Kun ei hän voinut sietää Antti Kuhaa, siirtyi hän keulaan, jossa asettui istumaan lastitavaroiden sekaan. Muutenkaan ei laivassa löytynyt ainoatakaan tunnettua, jonka henkilö olisi kyennyt särkemään hänen suhdettaan omaan itseensä. Kaikki olivat tusinasieluja, kyvyttömiä, pontta ja tarmoa vailla, ja moni oikein huokui tuhmuutta ja lyhytnokkaisuutta.

— Niin, minä en kestä, näes. Kaikella on rajansa. Et usko mitä olen kokenut. Ennen vaikka lattianpesua kuin…

— Elä kysy enempää. Yksi tuhma voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata.

Puhelu siirtyi Siskon tulevaisuuteen. Jokseenkin suoranaisesti kertoi tyttö aikeistaan, vaikka ne eivät olleet toistaan varmempia. Jotakin oli hänen yrittäminen. Opettaja-ala veti häntä enite, mutta oli hänellä muitakin mielessä, vaan ne olivat kaikki epävarmoja, mielikuvitteluja, tyhjiä rakennelmia.

Vihdoin siirtyivät he peräkannelle toverien joukkoon. Koko laivamatkan piti Aape valloissaan Siskon. Imelä hymy, jota seminaarin hieno poika oli hänelle kerran hymyillyt, piti maksaa korkojen kera.

Aape katsoi halveksivasti Antti Kuhaa ja muutamia muita seminaarilaisia, jotka häärivät naisien lähettyvillä kuin hienot kavaljeerit konsanaan.

Yöllä saapuivat he pienelle, yksinäiselle asemalle. Aapea vastaan oli lähetetty hevonen, heidän sopi liukua yksissä kirkonkylään saakka, jossa Siskon koti oli ja josta Aapelia vielä oli matkaa jälellä puolitoista penikulmaa.

— Käyhän luonani kesän kuluessa, pyysi Sisko sydämellisesti, kun he olivat ehtineet kirkonkylään.

Kun Aape elokuussa palasi seminaariin, oli hän ehomman ja hienomman näköinen sekä kasvoiltaan että pukineiltaan, mutta yhä hän noudatti entistä ankaraa elintapaa, jonka kaikkeutena oli työ ja velvollisuuksien kunnollinen täyttäminen. Kuten ennenkin, paloi kynttilä hänen kammiossaan aamuvarhain ja iltahiljaan eikä siellä kuultu tyhjänpäiväisiä loruilemisia. Mutta toisella luokalla ollessaan Aape jo joskus pistäytyi tuulettamaan itseään, ja hän pistäytyi semmoisina aikoina, jolloin seminaarin tytöt olivat liikkeellä. Yksi ja toinen tunsi hänet jo nimeltä, vaikka ei häntä oltu esitelty kenellekään, ja ne, jotka eivät tunteneet, utelivat toinen toisiltaan, ken oli kaunisvartaloinen, kellahtavatukkainen poika, jonka puku oli maukas ja käytöksen tyyli erilainen kuin muiden seminaarin poikien.

Ennen syyslukukauden loppua oli Aape naisten suosioon nähden ensimmäinen Antti Kuhan jälestä, vaikka hän yhä vielä pysyttelihe kätkössä, näyttäytyen vain harvoin kävelyillä.

Keväällä sattui kaksi hauskaa tapausta: luonnontieteiden lehtori hankki muuttoa seminaarista ja Antti Kuha jäi luokalle. Ensimainittu tapaus koski läheisesti Aapeen. Asianomaisen lehtorin siirtyminen uuteen, syksyllä toimintansa alottavaan seminaariin, merkitsi hänelle samaa kuin kohoominen priimuksena kolmannelta luokalta neljännelle. Neljä viisi toveria enää eroitti hänet ensimmäiseltä sijalta. Luonnonopin ja luonnonhistorian arvonumerot, alempi tyydyttävä kummassakin, jarruttivat hänet viidennelle sijalle, vaikka hänellä kaikissa muissa oppiaineissa oli paraat arvonumerot.

Antti Kuhan tapaukselle naurettiin sekä miesten että naisten puolella, ja muita makeammin nauroi Aape, jonka silmissä entinen herttuamainen, komea poika oli laskeutunut mitättömimpäin asteelle.

Kesälomalle palattuaan ei Aape enää tavannut Siskoa, koko perhe oli joulun edellä muuttanut paikkakunnalta, kun liike, kilpailun vuoksi, oli yhä huonontunut. Siskon sanottiin hakeneen jonnekin yksityiseen tehtaankouluun opettajattareksi, mutta ei tiedetty minkämoisella menestyksellä.

Kolmannella luokalla alkoi Aape nousta yhä enemmän huomioon, yhä suuremmaksi kasvoi niiden luku, jotka hänessä näkivät koko miesseminaarin loiston. Hänen etevyydestään ruvettiin puhumaan yhä äänekkäämmin. Häntä mainittiin ajattelijaksi ja runoilijaksi, oltiinpa keksivinään taiteilijan vertakin hänen suonissaan. Viimemainitun otaksumisen aiheutti hänen tekemänsä toaletti, jota reunusti kaksi käsistään yhtynyttä Vellamon neitoa ja jonka alaosan muodosti kannelta soittava Ahti.

Viimeisenä seminaarivuotena astui Aape esiin koko suuruudessaan, kaikki hänen uinuvat voimansa heräsivät äkkiä, kaikki loistavat ominaisuudet, joita työ ja velvollisuuksien täyttäminen olivat kahlehtineet, ryntäsivät pinnalle ja näkyviin. Entinen ilta- ja aamuvirkku ja ahkera kirjatoukka vaihtui johonkin toiseen henkilöön, joka aina oli huomattavissa ja eli vain vasite näyttääkseen muille omaa suuruuttaan.

Tähän suuruuskäsitykseen luisumista edisti ympäristö ja hänen omat monipuoliset taipumuksensa, joita hän hallitsi lujalla tahdollaan. Oli kysymyksessä urheilu tai pilakuvan piirtäminen, isänmaallisen puheen pitäminen tai naisten nauratteleminen, aina oli Aape ensimmäinen, aina hän esiintyi tovereita pitempänä.

Ja mukana hän oli kaikessa, sekä seminaarimaailmassa että sen ulkopuolla, mutta etenkin seminaarimaailmassa, jossa hän oli johtava henkilö ja jossa sankat parvet häntä ihailivat etevänä toverina ja maukkaana miehenä. Ei milloinkaan noussut mikään ääni häntä vastustamaan, minkä hän esitti ja lausui, oli paikalleen esitetty ja lausuttu ja saavutti aina hyväksymisen, olipa esitys miten kaukana tahansa kysymyksen ytimestä.

Eikä hänessä keksitty virhettä eikä puolikuntaista. Naisten parissa liukassanainen ja huvittava, toverien joukossa syvä- ja korkea-aatteinen, joskus leikillinen ja purevakin, mutta aina etevämpi kuin muut, aina päätä pitempi ja askelta ylempi, kuten muuan alaluokkalainen osavasti lausui.

Tämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen itseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja verrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o. eteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän ympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja kun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä missä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka ei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain oli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen mielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin niin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista, ja mistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein aina yhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja pehmeään.

Aape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen henkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt, päinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen. Jo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko Valomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän itselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.

Tätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän kehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin loppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella. Hänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena siitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli ollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima, ilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.

Hyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun hän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä kehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana, joka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään.. ja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen ensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.

Etevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun oli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille ja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat sanat: mutta entä sitte?

Tähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa jatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen pysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä muuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.

Aina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen jälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi kosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee ihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin jostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen pojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään päähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys tieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.

Tuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat osaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He olivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän ihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka silmänräpäykseksi oli särkynyt.

Seminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden tulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa oli muuan yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen tyttö, joka pani puoli miesseminaaria tuleen. Paraat ystävät riitaantuivat keskenään, kylmät kuumenivat, hitaat vilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille yhtä viehättävästi. Vasta kevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin kertoa hänen ruvenneen suosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota luonteettomuutensa ja silmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen kutsuttiin neiti Halliksi.

Muutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä, osui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille, saadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi kutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit tytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän lyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape oli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa, ja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle kursailemattomuudelleen.

Tästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön silmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden erhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän oli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta leikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään kerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma. Vaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti hänen, ikilujasti.

He viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli tyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna ja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän välillään.

— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin pikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.

— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on jotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta kuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen vuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.

— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme itsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän totta.

— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka ovat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi tarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?

— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja antautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin setänsä tahtoa, joka häntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten mökin tyttöjä, väitti hän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?

— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että te naiset yleensä…

— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy on vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi et sinä näe hyvää muissakaan.

Aape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun käänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä.

Tätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai sillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin manasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä oli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän toisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö loi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.

Ja niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä yhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan harmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei helskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta hän jo vähin kaipasi joka päivä.

Tämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle vaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa nousi vastustamaan koko käsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta, että niin yksinkertainen tyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet, jolla oli naisihailijoita joka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia, sivistyneempiä…

Mutta sittekin, ken kykenee tutkimaan naissydämmen ja sen tuhannet salaisuudet. Ken? Jos sittekin…

Aape valvoi melkein koko kevätyön, asettuen nukkumaan vasta sitte kun viisi kuusi arkkia sisältävä kirje oli valmis. Kirjeessä esitti hän itsensä ja kantansa taivaan ja maan valossa, väliin vuodattaen ylpeitä kyyneleitä, väliin riemuiten sekä ihaillen omaa selvänäköisyyttään ja totuudentuntoaan.

Tähän kirjeesen ei saapunut vastinetta. Aape kirjoitti toisen ja kolmannen. Huomaamattaan luiskahti hän narriksi, kun rupesi suorastaan kerjäämään rakkautta. Viimeiseen kirjeesen vastasi Anna muutaman rivin, selittäen ettei sitä voi antaa, jota ei ole. Minulla ei ole rakkautta sinulle, kirjoitti hän. Se oli kaikki erhetystä, luuloa, hetken viehätystä. — — —

Kun hänen ja Annan välit eivät olleet voineet pysyä salassa, oli hänen pakko jollakin tavoin viedä toverit harhaan. Hän rupesi äkkiä hakkailemaan muuatta vastaavan luokan komeata tyttöä, jonka hän tiesi ihailijakseen. Se oli viisas keino, joka verhosi arvelujen sumuun kaikki, mitä oli tapahtunut. Yleensä otaksuttiin että Aape oli hylännyt Annan, joka ei ollutkaan kumma, sillä olivathan he täydelliset vastakohdat. Toinen yksinkertainen ja vaatimaton, toinen komea ja paljovaativainen sekä itseensä että muihin nähden.

Viimeiset päivät tuntuivat Aapesta kiusallisilta, hän odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin laiva vie hänet seminaarikaupungista ja Annan läheisyydestä jonnekin kauas, jossa hän löytää unhotusta.

Mutta sitä ennen piti hänen vielä loistaa yli seminaarimaailman. Hän tiesi että se oli kerta viimeinen, ja sen vuoksi tahtoi hän että loiste olisi niin täydellinen kuin suinkin. Koko viikon teki hän työtä valmistaakseen ja oppiakseen ulkoa puheen, joka hänen tuli pitää johtajan luona erojaistilaisuudessa.

Kaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo alkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta, syystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon sekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen, jotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka kanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa, oli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein sivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta toimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi kansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen kehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet purkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn päätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.

Hänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti synnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään tietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan, mutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman kirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti heti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli kuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen ollut tehtaan saarnaajana.

Sisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape kirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan varma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä todistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;

Elokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti iloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen eteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä asui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä vasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja sen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi maalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko ammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.

Kaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista. Tulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa kodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen jälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen sydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.

Kasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan, alkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului lähimpiin tehtäviin.

Tietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi piankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka esti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä ärsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa lukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he kutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän asteellaan olevaa ainakin.

Ajan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin. Huomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen mielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta istui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun. Hän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä, mitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla taholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina tyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne kavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä milloin tarvittiin.

Tietojen pienuus alkoi sekin varastautua näkyviin. Sattui kerran ompeluseurassa puheeksi joku Victor Hugon kirja.

— Oletteko lukenut sitä? kysyi kunnanlääkärin rouva, kääntyen Aapeen päin.

— Se oli kirjailija… suuri nero. Eikö seminaarissa lueta kirjallisuushistoriaa?

— Sen kirjoja ei ole vielä suomeksi, lausui Sisko, joka muiden hymyillessä oli katsonut lattiaan.

— Luetaanhan seminaarissa ruotsia, jatkoi kunnanlääkärin rouva, tarkoittamatta mitenkään loukata Aapea.

Seminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen, joka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit jokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa, toisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden monena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.

Hänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin hänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä hän voinut eikä tahtonut antaa anteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi selvästi tuntea, että hänen suuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.

Joskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta nekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta keksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja sielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia kymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin seminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa piakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse asiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara mereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä pitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa…

Nyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos ei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi, jolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja, mahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri hänen ajatuksissaan taukoamatta… ja solahtaapa nurin aita, joka hänet eroitti ympäristönsä säätyläisistä.

Lujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston professorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla. Tutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä muuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa vältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein huomattiin hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui alalle, joka ei häntä huvittanut.

Kolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet aivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston poikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana hapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin kokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata vastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa jyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään muulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta väitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään. Opettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin, epäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli vetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.

— Vaadin eroittamista, kuului vihdoin puristettu, vakuutukseton lausunto, jossa äänen ryhdittömyyskin jo ilmaisi horjumista.

— Ohoo, äännähti Aape, luoden samalla opettajattareen niin halveksivan katseen, että tämän kasvot tummenivat.

Pastorin esitys hyväksyttiin, rikoksen tehneelle määrättiin julkiset nuhteet johtokunnan ja oppilasten edessä sekä ankarimmat varoitukset vastaisen varalle.

Kun Aape seuraavana päivänä tapasi Siskon, lausui hän niin kylmän hyvän päivän, että viimemainitun kasvot lennähtivät tulipunaisiksi. Jo matkan takaa käänsi hän katseensa toisaanne ja Siskon kohdalle saavuttuaan ja ynähtäessään jotakin hyvän päivän tapaista, kohautti hän olkapäitään ja meni tietään eteenpäin komeana kuin nuori ruhtinas. Hän tahtoi näyttää että hänelle riitti hänen oma itsensä ja ettei hänen elämänsä välttämättömiin ehtoihin kuulunut pokkuroiminen ja niskan taivuttaminen. Hän oli mies osaltaan siinä kuin joku muukin. Jos häneltä yhtä puuttui, oli kahta sijassa: kykyä ja mahdollisuutta.

Hän tunsi vihaavansa kaikkia noita, jotka asemaan ja sivistykseen nähden olivat häntä hyöteliäämpiä, jotka hiotummalla esiintymisellään aina kykenivät työntämään hänet varjoon. Hämäränä tunteena tämä viha heräsi hänessä jo alun alkaen. Asianomaiset olivat taitavasti pidättäneet hänet sopivan matkan päässä itsestään, olivat melkein kaikissa tilaisuuksissa muistuttaneet hänelle, että on ero sivistyksen ja sivistyksen välillä, ja lopuksi oli pastori käynyt käsiksi hänen opettaja-arvoonsa mitä arkaluontoisimmassa asiassa.

Aape oli siinä luulossa että hänen vihansa tekijöinä oli kärsitty nöyryytys sekä säätyläisten kohtelu, jossa tosiaankin ilmeni viimainen lämpö ja joka hänen luonteiselleen, kunnianhimoiselle seminaarisuuruudelle oli karvas kärsittävä. Hän ei käsittänyt että hänen oli pakko elää ulos itsestään jotakin, jonka peitteenä olivat tähän saakka olleet ohuet, pintapuoliset tiedot, luuloteltu etevyys ja kohoamisen toiveet.

Kärsimästään nöyryytyksestä sai hän pian täyden hyvityksen, sillä samaisen huonokäytöksisen pojan vuoksi täytyi johtokunnan kokoontua toisen kerran. Rikos oli tällä kertaa vieläkin raskaampi, ja syytteen oli tehnyt johtokuntaa lähellä oleva henkilö, jonka pojan syytteenalainen oli onnistunut kietomaan mukaansa rikokseen. Aapen käytöksessä ilmeni omituinen nöyryys ja vaatimattomuus, kun hän astui johtokunnan kokoukseen, mutta pastori oli hermostuneen ja nolatun näköinen.

Todistetun rikoksen selvittäminen kaikkine seikkoineen ja asianhaaroineen ei kestänyt kauan.

Aapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet istuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta oli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei näyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja hän jatkoi entistä pisteliäämmin:

— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt oikeudenmukaisesti, alottihe pastori.

— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti, samat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan virheeni, mutta parannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun viime kertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen tulee, aivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime kerralla. Ja tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde eikä pälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja korkeamman maailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin, vastasyihin ja…

— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme tavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo nousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta täynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme, meidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja vuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.

— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun vastalauseeni.

Aape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli olevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.

Hän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että rangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja säätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan armohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero kuin tuommoinen kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan tyydyttänyt. Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä, tarvitsematta surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole joutunut lukemaan jonkun Victor Hugon romaaneja.

Ainoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen etääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin olevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä? Oletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä, jotta ei riitä aikaa?

Ja sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi kernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon kaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka jaksaa säteillä joka suuntaan, mutta…

Tähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli, ettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa, katkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa ja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen ja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi hyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Uhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt kunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen ja syytöksineen eikä avannut silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden näköaloja, joiden lumoon Aape oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.

Hän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen tahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt taistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja ihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja se vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän muillekin.

Kun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden naamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa nousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan palvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa kimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa sairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.

Teeskennellyn vakavuuden ilme leikki Aapen kasvoilla kautta koko keskusteluajan, ja hänen esiintymisessään kuulti jotakin kursailevaa ja anteeksi pyytävää, joka herätti talonpoikien myötätunnon ja pani heidät mielenkiinnolla seuraamaan jokaista hänen lausumaansa sanaa. Jo keskustelun aikana huomattiin selvästi, kenen puolelle vakaumukset alkoivat kallistua, äänestykseen ryhdyttäessä kannattivat isännät melkein järjestään Aapea, kunnanlääkärin jäädessä musertavaan vähemmistöön.

Tapauksella oli vahaava merkitys. Kunnalliset uudistuspuuhat olivat siihen saakka sujuneet melutta ja hälinättä eikä niiden vuoksi oltu kertaakaan kuumasti riidelty, sillä vastustus oli aina rajoittunut mutinaan, pahimmassa tapauksessa hiljaiseen kiroilemiseen. Mutta kireämpi aika näytti olevan tulossa. Tuntui kuin olisi vanha rauha äkkiä siirtynyt menneisyyden muistoihin, kun pitäjän kansakoulunopettaja ilmaantui vastustajien riviin.

Asianomaisella taholla käsitettiin mitä se merkitsi ja mitä tulevaisuudelta saattoi odottaa, sillä Aapen luonnetta oltiin jo opittu tuntemaan ja ymmärrettiin, ettei hän tähdännyt enempää eikä vähempää kuin vallan ottamista omiin käsiinsä, joka merkitsi samaa kuin kohota kunnan tärkeimmäksi henkilöksi. Hänen ensikertais-esiintymisensä tapahtui suotuisimpana aikana. Kunnanlääkäri oli ollut virassaan vasta lyhyen ajan, koko kysymys sairaanhoitajattaren palkkaamisesta oli ennenaikainen, se oli hätiköiden suunniteltu, ja kun ei sitä oltu ennen esittämistä mieskohtaisesti kenellekään selvitetty, johti se talonpojat siihen käsitykseen, että jollei ajoissa tehdä pystyä, latovat herrat talollisten niskoille mitä rasituksia tahansa.

Ja Aape esiintyi mestarillisesti, hän tuntui olevan yhtä luuta ja lihaa talonpoikien kanssa, hän puhui arkailevasti ja kursailevasti ikään kuin varoen ettei röyhkeyden varjokaan lankeisi häneen ja ettei vain mitenkään näyttäisi siltä, että hän toivoi sanojaan varteen otettavan. Hän ei olisi puuttunut koko kysymykseen, sillä itse puolestaan ei hän ollut myötä eikä vastaan, mutta kun hän oli vakuutettu, että kunnan syvissä kerroksissa oli paljo asian vastustajia, kannatti hän mielipiteiden vapaata julkilausumista, ettei tehtäisi päätöstä niiden tahtoa vastaan, joilla oikeastaan kysymyksen päättämisvalta oli.

Mestarillisen esiintymisensä jälestä kohosi hän tulevaisuuden mieheksi. Pitäjäläisten huomio alkoi suuntautua häneen, hän työnnältihe näkyviin tuolla ja täällä, ei milloinkaan omien pyyteiden vuoksi, vaan aina muiden etua valvomassa. Tänä murrosaikana huomattiin hänessä tapahtuneen kaksi silmäänpistävää muutosta, ja molemmat koskivat ulkokuorta. Hän oli tähän saakka tavoitellut hienostelevaa esiintymistapaa sekä sulavia kumarruksia, nyttemmin rupesi hän käyttäytymään vaatimattomasti ja mahdollisimman talonpoikamaisesti. Hän pukeutui huolimattomasti, käytti harvoin kaulusta ja antoi tukkansa kasvaa pitkäksi. Säätyläisten seuroja hän vältti, mutta milloin hän yhätti heitä, oli hänen käytöksensä vapaata ja varmaa, ja siitä hohti selvästi ilmi, että hän oli mies, joka jotakin merkitsi.

Ensimmäisen menestymisen ei hän antanut sokaista itseään. Kun joku kunnallinen kysymys kävi päivän polttavaksi ja vaati ratkaisua, laski Aape ensin kaikki mahdollisuudet, asettuen vastarintaan, s o. talonpoikien puolelle, vasta silloin, kun tiesi vastarinnan varmasti voittavan. Väittelyissä ei hän tulistunut milloinkaan, hän puhui matalasti ja arastellen, mutta hän vetosi aina niiden terveesen järkeen, joita asia enite koski ja joilla oli päättämisvalta.

Hänen luottamuksensa kasvoi nopeasti ja juuri siitä syystä, että hän osasi ottaa huomioon kaikki asianhaarat: sukulaisuudet, tuttavuudet, erilaiset varallisuuden tilat j.n.e.

Talonpojat eivät lainkaan oivaltaneet, että Aape aina luovi sen niemen nenää kohti, johon mereltä käsin myötätuuli puhalsi.

Mieskohtaisien tuttavuuksien nojalla — hänen tuttavuuksiinsa pyrkivät kaikki, jotka kunnallisia kysymyksiä harrastivat — oli Aape useinkin selvillä päätöksen suunnasta jo aikoja ennen kuin kysymys otettiin esillekään. Kunnanlääkäri ja pastori lukivat ratkaisun jo hänen ensimmäisistä lauseistaan, jotka tavallisesti kuuluivat: Minulla ei itse puolestani ole tähän mitään sanottavaa, mutta minä luulen että ne, joita asia enite koskee ja joilla on päättämisvalta…

Päivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan päätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut. Eräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta palatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli notkea.

— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki kukkuu.

— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos… tuttavia ollaan, nähkääs… rippikoulutovereita… mutta tarvitseeko minun vannoa, että hän sanoi…

Aape äimistyi yhä enemmän. Tuntui kuin olisi joku etäinen valo äkkiä siintänyt hänen silmiinsä ja poistanut ensi hämmästyksen synnyttämät epäilykset. Kesälinnan isäntä oli monesti pyytänyt häntä käymään luokseen viemisille, mutta hän oli käsittänyt pyynnön pelkäksi kohteliaisuudeksi, vasite jo senkin vuoksi, kun Kesälinnasta ei kukaan käynyt koulussa. Mutta jos kehoitukset tarkoittivatkin…

Viikon loppupuolla tapasi hän jonkun kauppapuodin rapun edessä
Kesälinnan isännän.

— Eikä opettaja kerkiä milloinkaan meille, virkkoi isäntä lämpöisesti.
Tullappa kerran, ehkä sitte eksyy toistekin.

Sunnuntaina lähti Aape käymään Kesälinnassa, jonne oli oikoteitä kolme taivalta. Ensimmäinen katkottiin hevosella, toinen surmattiin jalan, kolmas kului loppuun airojen solahdellessa. Nämä kolme taivalta kulki Aape sittemmin usein.

Kesälinnaan käsittyi kolme yhdysviljelyksessä olevaa vankkaa taloa melkein määrättömine metsineen, ja perillisiä oli vain kaksi, poika ja tytär. Ensimainittu oli siskoaan nuorempi sekä Aapen innokas ihailija, kuten isäkin. Isää ja poikaa pidettiin seudun kunnollisimpina maanviljelijöinä, vaikka muuten vanhoillisuuteen taipuvina. Emäntä oli hiljainen, uskonnollinen nainen, joka harvoin liikuskeli kodin ulkopuolella. Tytär, Hilmi, ei ollut niitä, jotka ensi silmäyksellä näyttävät kauniilta. Hän oli isän värinen, tummahko ja hieman raskasmielinen. Sisko oli häneen erityisemmin mieltynyt.

Kihlautuminen pitäjän ehkä rikkaimman tytön kanssa nostatti Aapea, vaikka hän yhä näytteli matalan roolia. Mutta toisin silmänräpäyksin ei hän jaksanut hillitä itseään, sisimmät aatokset silloin lieskahtivat alastomina esiin, paljastaen hänet siksi, mikä hän vielä todellisuudessa oli. Niinpä kerran kirkkoherran luona, kun nimismies valitti tulojensa pienuutta ja niitä vaikeuksia, joita lasten kouluuttaminen pienipalkkaiselle virkamiehelle tuotti, heilautti Aape ylpeästi päätään ja virkkoi:

— Mitä se sitte kannattaakaan? Lopuksi pikku virka ja velkoja, jotta maailma korvissa rutisee. Mutta hyvinvoipa talonpoika, se sanoo vaikka kuninkaalle: minä en sinusta piittaa, kuole, jollet elä.

— Emme voi kaikin ruveta talonpojiksi, pikku virkamiehiä tarvitaan välttämättä.

Varomaton sana, joka aivan omavaltalsesti putkahti suusta ulos, säikäytti pahanpäiväisesti lausujaa itseäänkin.

Sen lausuminen oli kohtalon leikkiä, sillä pastorin henkilö oli tykkänään keskusteltavan asian ulkopuolella. Kuten noitumuksen valloissa oleva, unhotti Aape itsensä ja asemansa ja päästi sanoiksi sen, mitä hän vihan silmänräpäyksinä oli tuntenut pastoria kohtaan.

Ja lausuttua ei saanut enää takaisin. Hilmiin ei se näyttänyt ensin koskevan, mutta tuokion kuluttua hänen kasvojensa ilme kylmettyi silmin nähden. Hän näytti ajattelevan jotakin odottamatonta ja äkkiarvaamatonta, ja ajattelemisen kera hän ikäänkuin liiti pois jonnekin kaukaisuuksiin, luoden läheistöönsä välinpitämättömiä ja sekavatunteisia katseita.

Aapen valtasi kiusallinen raukkamaisuuden ja heikkouden tunne. Ajatukset, mikäli niitä versoi aivoihin, eivät kelvanneet lausuttaviksi, ne löivät päänsä johonkin, joka mustasi ja likasi ne kelpaamattomiksi, vaikka ne itsessään olivat siistiä ja valkoisia. Hänen täytyi olla vaiti. Kun hän vihdoinkin rohkeni katsoa Hilmin silmiin, ei hän niissä keksinyt loukkaantumisen ilmettä, mutta jotakin surullista kuvastui niissä. Se ei kuitenkaan sattunut ensi kertaa. Joskus muulloinkin oli Aape huomannut, että pikku surutar pyrki pilkistämään Hilmin silmissä, mutta se pakeni piiloon jonkun lämpöisen ja onnellisen ajatuksen tieltä.

Sen se teki nytkin. Raskasmielinen katse suli äkkiä sydämmelliseksi, kasvoihin ilmaantui lämmin ilme, katse kuvasti jälleen häiriintymättömiä, hyväileviä tunnelmia.

Kynttiläkruunuhomman herättyä unhottui kiusallinen tapaus kokonaan. Sen homman synty jäi salaisuuteen, ei kukaan tiennyt, mistä se oli lähtöisin ja ken sen takana vauhtia antoi, mutta kaikki olivat siihen innostuneet. Se riensi nopeasti kuin tuuli pitäjän joka kulmakuntaan, herättäen osanottoon semmoisetkin, jotka eivät muuten maailman menoon puuttuneet.

Aape oli muita innokkain. Hänen toimestaan pantiin listat kiertämään kyliin, hänen apunaan oli kaikkialla paikallisharrastajia, jotka tarkoin seurasivat annettuja määräyksiä ja toimivat kaikin voimin asian eduksi.

Tämän homman tautta lankesi Aapen henkilöön jonkinlainen uskonnollinen kehys, häntä ruvettiin pitämään vakavana ja ylevämielisenä miehenä, vaikka hän olikin vielä nuori. Moni isäntä, joka siihen saakka oli vaistomaisesti epäröinyt yhtyä nuoren opettajan kannattajaksi, voitti omat epäröimisensä ja liittyi hänen suosijajoukkoonsa, kun näki mitkä harrastukset häntä innostivat.

Muutamassa viikossa oli koko homma pantu päätäntöön. Koko homma-aikana ei Aape ollut joutunut käymään Kesälinnassa, mutta perittyään paikallisharrastajilta listat rahoineen, lähti hän uljasryhtisenä tapaamaan morsiantaan. Kuulutuksiinpano oli ollut jo jonkun aikaa lähenemässä ratkaisuaan. Kynttiläkruunuhommasta oli Aape salaa toivonut lisävauhtia kuulutuksiinpanolle, sillä hänen silmänsä olivat keksineet, että kaikki lopullinen valta oli kuin olikin emännän käsissä, vaikka ei se kyliin eikä kirkkoteille kuulunut.

Samainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli tuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan, jossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän puutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan, jotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi Aape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä tälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki paraastaan yksin.

Ehti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä äskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa, lausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen varmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan lahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen katosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset särkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt omia sanojaan eikä omaa ääntään.

— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan tavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.

Aape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän Hilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka pani sulun hänen naurunsa eteen.

Kului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt pakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka nykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.

Aape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen, jolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän hetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua, rupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli vuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat hänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia, ettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan. Aapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui raskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin puhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän painokkaasti:

— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi kynttiläkruunuhommaan?

Aape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa katsetta.

Isä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär ovat valveilla.

Tytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä olevalle pöydälle.

— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni tuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai miten luulet sinä?

— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne, jota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi naamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton ilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva edistämään minun pyyteitäni.

— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna hänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan erityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.

Aape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin lähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan, sitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä lattiaa ja tuijotti eteensä.

Aivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät muuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa häntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen…

Aape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas luonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään suuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.

Kutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia ohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa hänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun tämä asia ehtii unhottua.

Siinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se päinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja säätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan. Aape tunsi koko henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui vastakkain heihin, hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ vain jotenkin koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko oletettuja tai todellisia.

Hän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa naarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset lepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin puolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan Kesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.

Aapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi raivoilemaan.

Taasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi lannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää tarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään kohti.

Hän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa. Niinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli ladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.

Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa, hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien ja nuhdellen.

— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se syntyikin.

Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.

Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään, missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät. Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja mieliteoista.

Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan, sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut särkynyt.

Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä, kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet, ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan pelkkää nousua, menestystä…

Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan, miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli hänet hylännyt.

Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten. Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan tarttui.

Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta, kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa. Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli nukkuvinaan.

— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli isä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.

Aape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman ystävällinen.

Aape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan, hänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.

Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle ei mikään ole pyhää.

Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki, riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja suosikkejaan, vihasi häntä.

Koko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen raivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä, mutta tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun hän kurkisti sen taakse, levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä näköala, että hän värisi. Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka eivät olleet hänen suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei se, mitä oppilaat hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat, ollut koskenut häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että tunnon tarkkaa opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten kunnollinen oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys repäsi suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan valoon, että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa onnistunut opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä enempää itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta tai täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti, kun mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä pontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta nyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän yksinäisellä, alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät hyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin suuruusunelmansa.

Roteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden vuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden kädestään pöydälle.

Vitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö, vilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.

Rotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen suoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua sinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle häntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.

Tuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan, että kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa Aape palveli kansakoulunopettajana.

Tyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen ja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin iloisesti.

Avomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas kylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi maailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se langetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se pani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti isälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun veljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin siten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.

— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan jotakin Austua kohti.

Samassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle isännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti, jonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.

Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä kesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja puhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen sieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu etevyys oli vankinaan huristellut.

Kylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun toistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista raatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita rajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja päivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi suureksi satasaariseksi seläksi.

Aape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa. Hänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa mitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli kuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.

Kun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne vetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään muonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen silmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin tuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.

Toisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi, ja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti samalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa. Eletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti hänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka antoi elämälle arvoa ja sisällystä. —

Elokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton kirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä hän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen edessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen suhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite kuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin toimensa koulun ulkopuolla.

Rattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut matkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden kauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat erään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon paraikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:

Aape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen rinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä kaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti moinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän sadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän taipaleen kestäessä.

Painostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa tapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin tirkisteli häneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet sanaakaan keskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta kuului.

— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan askeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.

Anni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen taloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on, oli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.

Aape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä kummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta; älykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli entinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.

— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli vielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole aivan mitätön.

— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde pois nykyisestä paikastasi.

— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti jo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä epäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja pyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.

Aape tarjosi kättään, hän ei tahtonut salata, että kaikki oli hänen puoleltaan anteeksipyyntiä menneistä. Opettajatar ei ojennettuun käteen heti tarttunut, sillä hän häiriytyi tuokioksi. Hänen oli vaikea uskoa, että se mitä hän kuuli, oli totta. Mutta kun hän katsoi Aapeen, joka surullisen ja kärsivän näköisenä seisoi hänen edessään, kohosi hänen kätensä.

Lukuvuoden alettua ei elämä tuntunut erinomaisemmalta kuin ennenkään, mutta syttyneet voimat tekivät yhä työtään, ja uusi tulevaisuus hiipi huomaamatta yhä lähemmäksi. Elämä tuntui toisinaan, silloin kun vanhat muistot eivät piinanneet mieltä, onnelliselta, ja sen hiljaiset, vaatimattomat värit lämmittivät ja ihastuttivat.

Syksymmällä joutui avonaiseksi muuan seminaarin harjoituskoulun opettajanvirka. Aapen sydän riemahti, sillä suorittamillaan tutkinnoilla oli hän tähdännytkin semmoistakin tointa. Siinä oli palkka korkeampi, helpompi työ ja näiden kahden edun lisäksi vielä kolmaskin: kaupunkilaisoloissa oli hyvä tilaisuus kehittyä sekä ammatillisesti että yleissivistykseen nähden. Tämä seikka juuri oli painava. Tuntui melkein siltä kuin olisivat elämän sumeat pilvet äkkiä painuneet pakoon, paljastaen silmän nähdä entistä selkeätä ja sineätä taivasta, sitä, jota Aape oli tottunut niin mielellään katselemaan ja joka kuvasti häntä itseään niin kauniina ja miellyttävänä.

Mutta ensimmäisen huikaisun tyynnyttyä ja lauhduttua viileni mieli ja sen valtasi katumuksen ja häpeän tunne, kun hän oli taasen langennut entiseen helmasyntiinsä: itsensä ihailemiseen. Loistavan kuvan takana, jonka hän kiusauksen yllättäessä oli laatinut, ammotti entinen, tuttu tyhjyys ja päämäärättömyys, ja samassa kaikki raukistui siihen määrään, jotta hän saattoi itkeä omalle itselleen. Raukistumisen mentyä ohi nosti hän taasen päätään ja mittaili korskeasti sitä maailmaa, joka oli vain luotu häntä ja hänen onneaan varten.

Tätä taistelua kesti viikkomäärin. Vihdoin olivat voitetut kaikki lapsellisuudet ja raukkamaisuudet, joita elämän pikku vastoinkäymiset olivat Aapen ehjään luonteesen iskeneet, hän oli päättänyt panna paperinsa hakuun ja sanoa samassa hyvästit nykyiselle huomaamattomalle elämälleen.

Taistelut olivat jo asettuneet, pariin kolmeen päivään ei hän ollut enää tuntenut häilyväisyyttä eikä äkkinäisiä mielentilan vaihdoksia.

On iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun pikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa ja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa niin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa vetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.

Kuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa. Jyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat, kapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita viivoja.

Äkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää hänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen sydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla olevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat voimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!

Hetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat kipinät koko olennossaan.

— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa, kuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.

Hän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se kasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana koko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on leikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä ja lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen ajatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta hän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.

Edellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo on tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on syöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden kipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen vereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.

Sinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen korvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli murtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty. Mutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon kaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan, heidän ystävänään, veljenään…

Miten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän astuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin mielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.

Aape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen tulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa. Niiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto hänen työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi pääseminen ja luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä pyrkimään seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina ohjanneet hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän ollut koskaan tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa kuvastunut, syystä että hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen pyyteensä, toiveensa, hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse syrjään, taustaan. Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan pojat ja tytöt. Nyt hän vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden, käsitys puhkesi sanoiksi, jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui innokkaasti:

— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että jos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se laukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin, kuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään enkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen, ja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini: sinne, sinne… Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut kahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren onnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut kuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin, että jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja sitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni joku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati vain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.

— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä matkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.

Aape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan asusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän tavatessaan junassa jo oli Siskon silmään pistänyt ja joka hänen koko olentoonsa loi miellyttävän leiman.

Aape aivan tökertyi, kuten ainakin ihminen, joka äkkiä näkee tielleen nousevan odottamattoman esteen.

— Te naiset osaatte ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, nauroi hän sitte, kun harmin tunne ehti mennä ohi. Arvatenkin myöskin rakkausasioissa.

— Toisia aina hylätään, toisia hyväksytään. Näes, minä katson asiaa siltä kannalta, että sinä nyt heti, kun olet parahiksi vasta löytynyt koko mies, pakenet pois täältä.

Hakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se vihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa. Hänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen eikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja samalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä alas ikäviin noroihin, joissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän oli kuin mikäkin särkynyt sielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä maailmalle ja kuitenkin itkee sen perään.

Hän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat unelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan hän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä päättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei häikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko olento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.

Miten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina? Maailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki hänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne kaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni, nouse.

Mutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän, jonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan ja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne oli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois itseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua, huomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa vanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien nousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.

Ja Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei hän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin äkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän oli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin rehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan keksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin toivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape tunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän rakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää, nyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa. Vaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.

— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan.
Ensi huomenna minä peruutan.

Mutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen taistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi hän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän taistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta, jopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen kirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen, että sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja tummenivat.

Nyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään. Nöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus, joka varjon tavoin seurasi häntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä hän ei todellisuudessa ollut, olivat hänen huomaamattaan taluttaneet hänet ulos jostakin, joka ijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä samalla avanneet hänen silmänsä ihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen elämäntehtävän suuruutta. Sadun haltia oli suudellut häntä pikku kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja havahduttanut hänet.

Pohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni mies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia, etupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä mietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi. Molemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse, nousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien viljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.

— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti sivulleen.

— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan paikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.

Puhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee tuon tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta. Sitte hän rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli jo vähällä joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti hän naimatuumat, ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen yksinäiseksi.

Pieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka. Aape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun kaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto toisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi sekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä, vaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.

Kuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä, ja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua pysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista päätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen kasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen rinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.

Ajettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa. Aivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden vihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies punakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan vartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin oisivat juuri sinä hetkenä Luojan käsistä lähteneet.

Sauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle jotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä maailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta hän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton, rikkinäinen narri.

Masentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun hänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.

Se anteeksipyynti kartoittaa kauas kaikki masentavat muistot. Koko tunne-elämä nuortuu nauttimaan. Pieni mies, joka katovuoden vuoksi peräytyi naimahommistaan, alkaa vetää puoleensa Aapen huomion. Mies on hänen väkeään, sitä ehyttä joukkoa, jossa on luonteita ja luonteiden tuoreutta.

Kun pieni mies rupee kertomaan velimiehen voinnista, kuuntelee Aape molemmin korvin. Sanat koskevat häneen. Tuntuu kuten ei olisikaan puhe yhdestä henkilöstä ja perheestä, vaan monesta, joiden kanssa hän on yhdistetty sielun ja veren siteillä ja joiden sitkeyden sekä taistelut puutetta vastaan hän tuntee yhtä tarkoin kuin oman elämänsä.

Torppa on kadonnut näkyvistä, maantie lähtee loivenemaan vehmasta noroa kohti.

TASAINEN MAA.

Keväinen päivä on ehtinyt puoliin. Se alkoi kirkkaudessa,' mutta pian kasvoi taivaalle ohutta kelmua, jotta toisin hetkin päivän säteet vain kuultivat keltaisena ja punakkana valostuksena, kykenemättä palamaan täydellä, ominaisella voimallaan.

Alhaalla ojaksimen takana panee aitaa Hiski, köyhän talon renki. Päivälliskutsua odottaen on hän jo pari kertaa silmäillyt harmaata, luuhistunutta rakennusta kohti, näkyisikö nuori vartalo liinaa liekuttamassa merkiksi, että ruoka odotti syöjäänsä, mutta mitään ei näkynyt. Harmaja rakennus seisoo raukean ja väsyneen näköisenä nurmettuneella kalliolla, takanaan joku kapea peltotilkku ja kapea syvänteen pohja, joka sen eroittaa metsästä, edessään melkein silmänkantaman laveat vainiot, joiden rannoilta siintää naapurikylän talot ja rakennukset.

Vasemmalla on kylä, jonka järven rantaa kiertää etäämpänä rautatielinja. Muudan talo, Ranta-Jussila, on muita komeampi. Se sijaitsee kahden puutarhan keskessä, se on keskikohdaltaan kaksikerroksinen ja muistuttaa enemmän hovia kuin talonpojan asuntoa. Pellon sarat lähtevät suorassa linjassa puutarhan reunasta järveä kohti, mutta kylän muihin taloihin käsin on maantienpuoleinen puutarha, jonka uljasrunkoiset, korkealle kohoavat vaahterat näkyvät jo kauas kulkijan silmään.

Hiski, köyhän talon renki, panee aitaa ja hyräilee. Hyräillessään silmäilee hän kolmannen kerran väsynyttä rakennusta kohti. Ei näy ketään tanhualla, mutta uuninpiipusta kohoaa harmaja, sakea savu.

Joku astelee pellon polkua, joka painuu alas niityille ja etäämpänä siintävään naapurikylään, astelee joutuisasti, ja kun huomaa Hiskin, köyhän talon rengin aitaa panemassa, niin tekee pikku mutkan ojaksimen taakse.

Hiski iskee rautaseipäällä maahan, iskee hurjasti. Hän tuntee jotakin kummaa riemua. Emännän äänessä ja silmäyksessä huokuu peittelemättömästi jotakin hillittyä ja kytkettyä, puhutellessaan nuorta miestä, joka on harvinaisen solakka ja pulska.

— Meidän isäntä käy yhä kivulloisemmaksi, on pakko ottaakseni renkivouti ensi syksystä.

Emäntä käy yhä lähemmäksi, yhä hurjemmin iskee Hiski rautaseipäällä maahan. Hän näkee lihavat kasvot, tylleröisen vartalon, ja hänen kumma riemunsa kasvaa.

Emäntä on tuokion vaiti, mutta hän ei saa silmiään irti pulskasta nuoresta miehestä.

Hiski tuntee veren ajautuvan ohimoihinsa, hänen kumma riemunsa kasvaa, ja samalla aivan kuin polttaa hänen ajatuksiaan joku pelottava, väkevä, mutta silti ei hän saa evätyksi eikä myönnetyksi. Silmänräpäyksellisen taistelun kestäessä nousee Eetin, köyhän talon tyttären kuva hänen silmiinsä, hän on juuri lausumaisillaan jyrkän kieltonsa, mutta silloin emäntä virkkaa, alentaen äänensä melkein supatukseksi:

Nuo sanat pirstoivat salaman tavoin Hiskin vastustuskyvyn. Tytön kuva pakeni hänen silmistään, hän seisoi kuin lumottuna jonkun pyörryttävän, silmiä häikäisevän mahdollisuuden edessä, joka näyttihe sitä houkuttelevammalta, mitä asiallisemmin ja järkevämmin siihen ehti perehtyä.

— Mietihän, Hiski, lausui emäntä mesisuin ja tarjosi kättä hyvästellessä.

Emännän mentyä muisti hän taasen silmäillä köyhää, harmaata taloa kohti, ja jopa keksivät hänen silmänsä jonkun hulmuttelemassa tanhualla punakirjavaa liinaa. Se oli Eeti, joka antoi merkin, että päivällinen oli valmis.

Kaksi iloista, harmaata silmää ja naurava suu kohtasi hänet portailla. Hän oli ennen katsonut niihin mielellään, nyt hän oli niitä tuskin huomaavinaankaan.

— Tänään ollaan myöhäisiä, kävi kahvivieraita… mutta mikä sinun on?…

Äänessä värähti kärsimättömyys, mutta se jäi tytöltä huomaamatta. Hänen silmiinsä nousi jälleen entinen ilon loiste, hän ei huomannut että Hiski vaikeni koko syöntiajan, hänen pälpättäessään tärkeitä ja joutavia.

— Hyvä, kun saadaan vahva aita Untipeltoa vastaan, jonka Ranta-Jussilan elukat ovat melkein joka kesä peitonneet puti puhtaaksi.

Hiskin äänessä ja kasvojen eleissä, vaikka hän koki näyttää nauravalta, oli jotakin pilkallista ja halveksivaa, joka koski tyttöön.

Eeti rupesi vakoilemaan pöydässäistujaa. Tämä ei kertaakaan katsonut häneen. Toisin silmänräpäyksin sulivat kasvojen ilmeet pehmeiksi ja hymyileviksi, mutta äkkiä ne vaihtuivat johonkin tuskastuttavaan, joka tuokiossa saattoi koveta sydämmettömyyden ilmeeksi. Kauniit kasvot näyttivät silloin vastenmielisiltä, niissä kuvastui jotakin alhaista ja rumentavaa, jota ei Eeti milloinkaan ennen ollut niissä keksinyt, ja joka vaikutti häneen tummentavasti.

Päivällisen jälestä oli Hiskin tapana polttaa pesällinen tupakkia ja polttamisen kera nauratella tyttöä, mutta tänään ei hän tehnyt kumpaakaan. Syötyään paiskasihe hän suoraan sänkyyn, nukkui tunnin raskaasti ja sitte haukotellen ja selkäänsä ojennellen asteli ovesta ulos, edes vilkaisematta tuvan perille.

Eeti katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Jotakin oli tapahtunut. Hiski ei ollut sama kuin aamiaisen jälestä lähtiessään Untipellon aitaa panemaan. Ei ollut…

Iloton kesä kului vitkaan. Eetin ja Hiskin väliin kasvoi kiusallinen sietämättömyys, joka toiselta puolen oli vaiston herättämää ja johtamaa epäilystä sekä salaista vakoilemista, toiselta puolen kylmää harkitsemista, asianhaarojen ja mahdollisuuksien punnitsemista.

Sattui sentään viikon kestävä katkelma. Joku häilyväisyyden tunne pääsi valtaan rengissä, hän oli toisin hetkin yhtä valkea ja iloinen kuin taloon tullessaankin. Mutta sitä kesti vain viikon. Eräänä elokuun iltana oli hän jälleen kylmä ja nyreä. Eeti alkoi vainuta, että kaiken takana piili jotakin ylen tärkeätä, jonka ratkaisu ei voinut olla kovin kaukana.

— Sinä et enää näe lähellesi, virkkoi hän muutamana sunnuntai-aamuna
Hiskille, kun tämä silmää luomatta häneen meni ohitse.

— Olisi ehkä parempi, kun ei näkisi minnekään, vastasi Hiski kuivan järkevästi.

Tämän jälestä eivät he enää vaihtaneet sanaa, joka olisi kosketellut entisiin toiveisiin. Pyhäinpäivästä muutti Hiski renkivoudiksi Ranta-Jussilaan, jonka isäntä makasi kykenemättömänä vuoteellaan, vaikka järki olikin selvässä toiminnassaan.

Renkivoutina-oloa kesti kolme vuotta, ja ne vuodet tuntuivat lyhyiltä kuin kesäinen yö. Ihmisten silmät eivät mitään keksineet, mutta isäntä, joka makasi kykenemättömänä vuoteellaan, aavisti kaikki. Se kutsutti kerran kamariinsa renkivoudin ja virkkoi kesken puhelua:

Hiski terästi luontoaan ja katsoi, mutta tunsi samalla, miten punaveren kuumat nousivat hänen poskiinsa. Isännän suu vetäytyi silloin omituiseen hymyyn, jossa kuvastui sääliä ja inhoa, ehkä sääliä enimmän.

Kolmen vuoden takaa kuoli isäntä, jättämättä lapsia jälkeensä. Leski ja renkivouti menivät naimisiin. Ranta-Jussilan talo oli ensimainitun perintö, vainaja oli tullut vävyksi taloon, kuten renkivoutikin. Lesken ei tarvinnut tehdä jakoa isännän sukulaisille muusta kuin irtaimesta.

Kaksivuotisen avioliitossa-olon jälestä syntyi Hiskille poika. Entinen renki ja renkivouti eli silloin elämänsä onnellisinta aikakautta. Hänen luontonsa oli vielä koskematon, hän ei ajatellut eikä muistellut menneitä, mutta joskus hän aiheettomasti säpsähti. Silloin tuntui kuin olisi häntä rutistettu. Jotakin kertyi yhteen, se yhdistynyt tähtäsi kaiken voimansa häntä kohti, ja silloin koko maailma läikehti silmänräpäyksen ajan.

Sitte syntyi vielä tyttö. Hiskin onnesta ei puuttunut enää mitään. Kaksi vuotta sen jälestä valitti emäntä eräänä iltana päätään kivistävän. Yön kestäessä kehittyi kipu ankaraksi sairaudeksi, ja muutaman päivän jälestä makasi Ranta-Jussilan emäntä hengen heikkona sairaana, jolla ei ollut toivoakaan pelastua kuoleman käsistä.

Hiski ei valittanut eikä parkunut, mutia se, joka joskus ennenkin oli musertavissa aikeissa tähdännyt voimansa häntä kohti, järkytteli nyt hänen onneaan perustuksia myöten. Pelkkä kuoleman ajatuskin hyristytti. Paitsi kammottavaisuuttaan särki se lisäksi vakaumuksen, että eletty on samalla unhotettu, varsinkin jos sitä unheesen painaa siisti ja hyödyllinen elämä, kuten häntä koskevassa oli laita.

Sairaana ollessaan alkoi emäntä puhella, että hän kaipasi pappia käymään luonaan. Hiski, joka arvasi mitä oli kysymyksessä, taannutteli varovasti sairaan pyyntöä, tuumaillen ja neuvoen, että olisi parempi sopia asioista suoraan Jumalan kanssa, kolmas ei siinä voinut olla muuna kuin haittana ja esteenä.

Hiskin sanat rauhoittivat sairaan, mutta ankaran yön jälestä nousi kysymys jälleen esiin. Eikä sairas enää pyytänyt, hän käski ja komensi.

Rauhoittavat sanat ja kehoitukset kahdenkeskisiin puheluihin Jumalan kanssa eivät enää auttaneet, oli pakko kiirehtiä hakemaan pappia. Sinä päivänä oli Hiski kuin itsensä hukannut. Hän tunsi halua paeta jonnekin metsään, jossa hän olisi voinut ääneksi parkua rintansa tuskat, mutta toisaalta mieli hän olla lähettyvillä, päästäkseen varmuuteen, olivatko hänen luulonsa oikeutettuja. Kun nuori kirkkoherra oli tuokion viettänyt sairaan kanssa kahdenkesken, hiipi Hiski ovea kohti pahan omantunnon ajamana ja kuulosteli toisella korvallaan. Valittava ääni puhui heikosti, mutta selvin kuultavasti. Kuului sanoja semmoisia kuin Jumalan armo, Jumalan rakkaus, Jumalan pelastava käsi j.n.e. Mutta sitte kuuli Hiski mainittavan omaa nimeään. Varpaisillaan hiipien poistui hän huoneesta, hän oli päässyt varmuuteen.

— Pidä hevonen silattuna eläkä poistu minnekään, jotta olet tarvittaessa käsillä, puheli hän renkipojalle.

Sitte hän käveli kuin unissaan talliin ja paiskausi suulleen peräpilttuusen. Iltapuoleen saakka vietti hän siinä aikaansa piehtaroiden ja hiljaa voihkien tuskissaan ja nousi lähtemään vasta sitte, kun ilta-auringon säteet sattuivat tallin oveen ja puikkelehtivat kynnyksen aukon ylitse peräpilttuuta kohti. Tupaan mennessään tapasi hän palvelustytön, joka vasite hoiti emäntää.

Toivon pilkahdus, vaikka tuli äkkiä ja odottamatta, ei voinut koskea mieleen valtavammin. Eikä herännyt halu mennä omin silmin näkemään, mihin määrin palvelustytön sanat antoivat aihetta toivoa tuonen peräytymistä alottamastaan työstä. Kirkkoherran käynti oli nostattanut aviopuolisoiden väliin jotakin: heidän syyllisyytensä. Unheesen painunut nousi äkkiä silmien ja ajatuksien eteen, rynnäten hirmuisella polttavuudellaan asianomaista kohti. Ajatusten toiminta ei kiintynyt mikinkään muuhun, se kiersi aina ja yhäti samaa ympyrää, jonka keskipisteenä oli se, mikä maailman silmiltä oli salattu ja tähän saakka unheesen hautaantunut.

Sovittamattomana se nyt jollakin tavoin särki miehen ja vaimon välin. Sitä ei voinut millään hyvittää eikä lieventää kummankaan osalta. Toinen oli syynä toisen rikokseen molemmin puolin. Tuokioittain apea tunne kyllä lähti laukkaamaan kuoleman taudissa kamppailevaa aviopuolisoa kohti, mutta singahti heti takaisin entistään polttavampana ja raatelevampana. Silloin rangaistuksen löyhkä oli tukehduttaa. Tuntui kuin olisi tuomion pilvi kääriytynyt koko Ranta-Jussilan ympäri, tihkuttain tuskan henkeä sierainten nieltäväksi

Yön kuluessa huononi sairas. Puolisen edellä juoksi hoitajatyttö hengästyksissään Hiskin luo, joka ajoi heinäkonetta navetantakaisella pellolla, ajatusten riehuessa yhtä polttavasti kuin edellisinäkin päivinä.

Hiski irroitti hevoset koneen edestä, sitoi ne aitaan ja lähti juoksujalan tytön jälessä. Juostessa valtasi hänet omituinen pelko, joka tuota pikaa muuttui vastenmielisyydeksi. Apea tunne teki entisen työnsä ja lähti laukkaamaan kuolevaa kohti, latoen suurimman syyn sen osalle, mutta sieltä se kimmahti pian takaisin, kuvastaen Hiskin eteen säälin ja inhon sekaisen katseen sekä kaiuttaen hänen korviinsa sanat: katsohan oikein suoraan.

Tuskan hikeä pyyhkien otsaltaan astui Hiski sairasvuoteen lähelle. Kaksi silmää, joissa oli erinomainen loiste, katsoi häneen niin tuikeasti että hän melkein vapisi.

Sairas ei vastannut, mutta hänen katseensa tiukkeni yhä tuikeammaksi. Ja sitte alkoi kuulua valittava äänijakso, jossa ei mitään sanoja eroiltanut. Sairas oli menettänyt puhekykynsä sill'aikaa kun tyttö juoksi pellolle isäntää hakemaan. Sanojen sijaan kuului vaan valittava ääni, joka väliin kiihtyi hillittömäksi, korvia repiväksi parunnaksi, väliin värähti hiljaiselta kyynelriemulta.

Tuskan hiki otsalla seisoi Hiski vuoteen ääressä, voimatta irroittaa katsettaan kalman kalpeasta vaimostaan. Valittava ääni puhui hänelle tajuttavaa kieltä, vaikka tuoni olikin kielen voimat hervauttanut. Sekä hillitön, korvia repiviä parunta että kyynelriemu tarkoittivat häntä, ainoastaan häntä. Kaikki oli häneen nähden ratkaisematta ja vasta kuin alulla. Hiski tunsi sen selvästi, kun tuikea katse lävisti häntä ja hillitön parunta repi hänen korviaan.

Pitkän ja monivärisen valitusjakson jälestä sulki sairas silmänsä ja vaipui tiedottomuuteen. Sitä tilaa kesti kolme vuorokautta, sitte tuoni teki päättäjäistyönsä —.

Mielessä asusti niin valtava kaipuu ja lohduttomuus, että se ikäänkuin poltti kaiken muun, joka vain yrittikin lähennellä ja hiipiä ajatuksiin. Surun ja kaihon valossa näkyi moni pikku asia vallan toisellaiselta kuin ennen. Kaikki keskittyi kiinteämmin vainajaan, kaikki muistutti hänestä ja valitti samalla hänen aikaista kuolemaansa.

Hänen haudalleen pystytti Hiski komean patsaan, yhtä komean kuin vainaja oli ensimmäiselle miehelleen pystyttänyt. Molemmat haudat sijaitsivat kirkkomaan reunassa tuuheiden puiden suojaamina. Siihen silmäili Hiski itselleenkin viimeisen leposijan. Hänen hautansa sopi reunimmaiseksi, siten emännän tuli olemaan keskessä, heidän kahden välillä. Asiasta oli ollut puhetta jo emännän eläessä.

Suru kesti aikansa, oli pakko tottua unhottamaan ja kiintyä todellisuuteen. Mutta kesken unhotusta ja elämän todellisuuttakin sairasti Hiski silmin nähtävästi jonkinlaista levottomuuden tautia. Häntä ei näyttänyt mikään tyydyttävän. Missä vain oli myllertämisen varaa, siihen iski hän kiinni, olipa se sitte pellon sivulla olevaa kivikkoa tai kuivaamatonta suota. Hän oli aina jalkeilla, aina valveilla. Aikansa myilerrettyään maita, ryhtyi hän rakennuksien kimppuun. Riihet, tallit, navetat ja kaikki pahaiset ladotkin rakennettiin uudestaan, toisia siirrettiin uusille paikoille, eräitä suurennettiin, eräiden rakennetta muodosteltiin, entiselleen ei jäänyt mikään.

Tämä oli Hiskin paras ystävä. Heidän ystävyytensä oli peruisin jo Hiskin renkivuosien ajoilta. Jopi oli luonteeltaan filosoofi: s.o. pyrkimätön. Hänen viisausohjeenaan oli, kunhan on millä elää aamusta iltaan, ei muuta tarvita. Nojaten viisausohjeesensa nai hän nuorena. Hiskin mennessä Ranta-Jussilaan renkivoudiksi oli Jopilla jo tuvallinen lapsia. Kun sitte Ranta-Jussilan isäntä kuoli ja kun jo kuiskailtiin hänen seuraajastaan, lausui Jopi kohdatessaan entisen toverin: jos sinun hyvin käy, muista minua. Ja sitä lausuessa kiilsi Jopin silmäkulmassa jotakin. Hullukin huomasi että kiilto merkitsi alastomia, nälkäisiä lapsia.

Hiski ei ystävän pyyntöä unhottanut, isännäksi kohottuaan teki hän Jopista renkivoudin Ranta-Jussilaan ja pelasti hänen lapsensa nälästä ja alastomuudesta —.

— Pyörit kun tuulispää, sanon toistekin, jatkoi Jopi puhetta kiltinsävyisesti, kuten hänen tapansa oli. Minä sinun sijassasi ostaisin varpaisiin saakka ulottuvat ketunnahkaturkit enkä tekisi muuta kun pyhinä ajeleisin kirkkoon kaksi orhitta edessäni ja hopeahelainen piippu hampaissani.

Rakennustouhuista selvittyään rupesi hän ajamaan valistuksen aatetta. Suuri kylä oli ilman kansakoulua. Kouluiässä olevia lapsia oli paljo, mutta vain harvat käyttivät hyväkseen etäämpänä olevaa kirkonkylän kansakoulua; oma koulu oli siis kipeään tarpeesen. Isännät ensin vastustelivat Hiskin tuumia, mutta tarkemmin perehdyttyään niihin, rakennuslainaehtoihin y.m., suostuivat he. Oikeudellisien asianhaarojen vuoksi ei Hiski voinut, vaikka hänen mielensä paloi, lahjoittaa koululle tonttimaata, mutta hän lahjoitti sen sijaan rahaa, jotta tonttimaa kuitenkin saatiin ilmaiseksi. Kivijalan ja ensimmäisien perustuksien laskemisesta saakka valvoi hän töiden suoritusta, jotta kaikki tuli tehdyksi huolellisesti. Omilla kustannuksillaan tasoitti hän koulun ympäristön, hankki sinne hedelmä- ja koristepuita, ja kun koulu alkoi vaikutuksensa, oli Ranta-Jussilan isännällä tuhka tiheään asiaa käydä opettajaa tapaamassa ja tiedustelemassa, eikö koulun ympäristöllä olevien viljelyksien vuoksi tarvitsisi ryhtyä tuohon ja tähän puuhaan.

Satunnaisen asian vuoksi joutui hän kerran pistäytymään köyhäintaloon. Matkalla muisti hän että olikin hänen syntymäpäivänsä. Sitä ei oltu milloinkaan vietetty erikoisemmin, Ranta-Jussilassa kun aina vältettiin kaikkea komeilemista ja ylellisyyttä. Köyhäintalon johtajan kanssa puhellessa sitte Hiskin käsi solahti povilakkariin, hän näytti tuokioksi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Joku mieleinen tunne kuvastui hänen vakaviin kasvoihinsa, joissa ei iloista hymyilyä oltu nähty sitte emännän kuoleman.

Hiski veti lompakostaan esiin setelin, hänen kasvojensa hymy elehti yhä valkeammaksi.

Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, köyhäintalossa vietettiin monasti vuoteen pikku juhlat Ranta-Jussilan lahjoittamilla seteleillä. Viimemainitun nimi alkoi tulla tunnetuksi kaikkein puutteenalaisten kesken. Eikä aikaakaan, kun alkoi käydä niin, että jos tauti tappoi mökkiläisen lehmän tai kitutalon isänniltä puuttui panna siemen peltoon, niin molempien tie livisti Ranta-Jussilaan. Sieltä ei avutta lähtenyt kukaan. Oli puute sysien tai seppien syy, aina oli Hiski yhtä herkkä auttamaan. Ujoja hädänalaisia auttoi hän pyytämättä. Missä vain puute ja kurjuus hänen lähistössään tuli tiedoksi, ei hän saanut lepoa ennenkuin hän joko välillisesti tai välittömästi, joko tuntemattomana tai julkisesti oli rientänyt apuun.

Hänellä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ranta-Jussilan maanviljelys ja karjatalous oli mallikunnossa, mutta silti kerkesi isäntä olemaan mukana joka taholla missä vain toimintakykyistä järkimiestä kaivattiin. Kunnallisia rientoja harrasti hän innokkaasti, usein valittiin hänet luottamustoimiin, mutta hyväntekeväisyys kuitenkin muodostui aikaa myöten hänen elämänsä silmään pistävimmäksi ominaisuudeksi. Sitä hän harrasti eritoten, harrasti niin lämpöisesti että joskus näytti siltä, kuin olisi hän olettanut elettävän päivän ja torjuttavan puutteen viho viimeiseksi ja ettei hänellä huomenna enää olisi ollut tilaisuutta lievittää kärsivän puutetta.

Mutta ajan ratas pyöri ja pyöri, noin kaksikymmentä vuotta oli kulunut emännän kuolemasta. Hiskin tytär oli jo naitu ja Ranta-Jussilassakin oli jo muutaman vuoden keikkunut talouden ohjissa nuori emäntä, hänen poikansa vaimo. Kun Hiski eräänä aamuna heräsi, tuntui hänen päänsä painavalta. Oli vielä varhainen, linnut visertivät riemukkaasti puutarhassa. Viserryksiä kuunnellessa rupesi häntä jälleen unettamaan; hänen ruumiinsakin tuntui kumman väsyneeltä ja painavalta. Kiepsahdettuaan nukkumisen jälestä istumaan sängyn laidalle, silmäsi hän seinäkelloon. Se näytti kahdeksan.

Hän koki pukeutua, mutta jalat kieltäytyivät tottelemasta. Vain suurilla ponnistuksilla voi hän liikkua sen verran, että sai puetuksi ylleen. Matta kun hän yritti kävellä, tuntui ruumis kiven painavalta, ja samaan kummaan veti pääkin; oli vaikea tuntea kumpaakaan omaksi.

Unettamista kesti moniaita päiviä, Hiski oli valveilla vain jonkun tunnin, ja hän valitti myötänään ruumiinsa ja päänsä painavuutta. Viikon kuluttua hän jo käveli tupaan, mutta jäi rahille istumaan, jatkamatta kävelyään vainioille, kuten kamarista lähtiessään oli hankkinut. lltapuolla poistui hän, silmäiltyään pari tuntia Ranta-Jussilan peltoja, joista osa näkyi tuvan ikkunaan. Huomissa uudisti hän saman kävelyn, katseli ikkunasta samaan suuntaan, toisti eiliset sanansa, että hänen ruumiinsa ja päänsä tuntui niin painavalta, ja katosi sitte omaan asuntoonsa.

Tätä jatkui vuoden. Vaikka liikkuminen näytti kysyvän yhä suurempia ponnistuksia, ilmaantui Hiski säännöllisesti joka päivä yhdentoista tienoissa peräikkunan ääreen. Jos poika tai miniä meni lähelle puhuttelemaan häntä, kuului ainainen valitus, että hänen päänsä ja ruumiinsa tuntuivat niin ihmeen painavilta.

Eräänä päivänä ei hän sitte ilmaantunutkaan sijalleen ikkunanpieleen.
Miniä muisti kaivata häntä.

— Mitenkähän isän laita on? virkkoi hän miehelleen, joka tuli etsimään jotakin heinäkoneen meisseliä. Menehän katsomaan.

Poika meni isän kamariin. Kädet ristiin asetettuina rinnoille makasi isä sängyssä, mutta silmät olivat kirkkaammat ja tajuisemman näköiset kuin monesta aikaa ennen.

Illalla seisoi poika, tytär ja miniä Hiskin vuoteen ääressä. Tyyneyden avulla kykeni viimemainittu vielä pysyttelemään istuvassa asennossa, vaikka voimat olivatkin jo aivan lopussa ja vaikka hänen joka jäsenensä tutisi ja vapisi. Kasvojen kauneudesta oli vieläkin heikko kuvastus jälellä, huolimatta siitä että posket olivat painuneet syviin kuoppiin, otsa oli surkastunut keltaiseksi ja valkoinen parran sänki peitti luiset leuat.

Poika ja tytär katsoivat kysyvästi isäänsä, mutta tämä uudisti käskyn. Kun vanha renkivouti, joka jo tutisi ja vapisi hänkin, oli saapunut kuolevan isäntänsä luo, virkkoi viimemainittu:

— Olen kutsuttanut sinut, Jopi, todistajaksi kuulemaan minun viimeisen tahtoni, jonka toteuttajiksi määrään poikani ja tyttäreni. Kysymyksessä ei ole kulta eikä maallinen hyvyys…

Sairaan ääni viehkeytyi, hänen jäsenensä herkesivät tutisemasta, hän puhui kauan, levähtäen tuokion, milloin voimat rupesivat pettämään, kunnes asia, joka oli hänen sydämmellään, oli selvitetty monine sivuseikkoineen.

— Lapsi, vastasi kuoleva, sulkien silmänsä tuokioksi sekä hymyillen murtuneesti.

Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, näki hän pelkkiä kyyneleisiä kasvoja. Ne eivät näyttäneet häntä liikuttavan. Kohdistaen poikaansa läpitunkevan katseen virkkoi kuoleva helähtelevällä äänellä sekä suorentaen tutisevaa ruumistaan:

— Nyt on minun hyvä olla, nyt en minä tarvitse enää mitään, supatteli hän hiljaa itsekseen, ja hänen kasvoiltaan oli kadonnut murtumuksen ilme.

Yöllä hän kuoli. Väsyneen tavoin, joka on saanut kyllikseen päivän vaivoista, nukkui hän hiljaa ja kivutta, päästäen viime silmänräpäyksessä vain pitkän huokauksentapaisen, merkiksi että henki oli jättänyt tilapäisen asuntonsa.

Surusaatto ei ollut loistava. Vanha renkivouti ajoi ruumista, jälessä seurasi poika emäntineen ja tytär miehineen sekä vainajan merkinnän mukaan kantajiksi pyydetyt isännät. Kelloja ei soitettu saattokulkueelle, sen oli kuoleva nimenomaan määrännyt.

Joukko köyhäintalon asukkaita, jotka jollakin tavoin olivat saaneet tiedon Ranta-Jussilan isännän hautaamisesta, oli saapunut kutsumattomina vieraina tilaisuuteen. Ne parkuivat ääneen hyväntekijänsä kuolemaa. Jotkut asettuivat toimituksen kestäessä polvilleen rukoilemaan, toiset, tuskan väänteet kasvoillaan, hiljaa valittivat ja peittivät käsillä silmänsä, ikäänkuin haudan ja kirstun näkeminen olisi kauhistuttanut heitä.

Kun vanha kirkkoherra oli vihkinyt ruumiin maan omaksi, puhui hän vapisevin äänin särjetystä sydämmestä, jota ei Jumala milloinkaan hylkää.

Haudan peittämiseen ottivat osaa köyhäintalon asukkaatkin. Käsillään kaapivat he soraa Ranta-Jussilan kirstun yli, hiljaa parkuen ja mutisten rukouksia.

Vierekkäin Ranta-Jussilan isännän kirstun kanssa oli toinenkin, kimröökillä mustaksi tuhrittu kirstu. Se oli edellisenä päivänä laskettu hautaan ja oli vain osaksi peitetty.

Ranta-Jussilan haudalle ei pystytetty mitään muistomerkkiä, siinä leviää vain tasainen maa, jonka yli katse liukuu pysähtymättä, levähtämättä.

SYDÄNTARINA.

monta, monta vuotta sitte eli muutamassa suurta puutavaraliikettä harjoittavassa rannikkokaupungissa vanha konttorinsiivoojatar. Hänen nimensä oli ollut ennen pelkkä Jenny. Silloin oli hän nuori ja punaposkinen, ja hänellä oli sulhokin, nuori merimies, mutta viimemainittu joutui aaltojen saaliiksi, ja kun vuodet vierivät, kuihtuivat ruusut Jennyn poskilta, ja sitte hänelle hommattiin omahinen asunto ja konttorinsiivoojattaren toimi. Ja häntä ruvettiin kutsumaan "vanhaksi Jennyksi". Asianomaisesta tuo oli yhdentekevä, hänen nuoruutensa oli kaikissa tapauksissa mennyttä, muistuttipa maailma siitä tai ei.

Mutta vaikka nuoruus ja ruusut olivatkin menneet, oli vielä sentään jälellä Manne, veljentyttären poika, jonka isä oli kirvesmies. Kun lapsia oli paljo, pääsi Manne tädin hoitoon. Mitä poika oli hoitajalleen, ei ole helppo ihmiskielen sanoa. Nähkääs, kaikki se mikä aikoinaan olisi kohdistunut soreaan merimieheen, kohdistui sittemmin veljenlyttären poikaan.

Manne alotti uransa juoksupoikana, yleni siitä konttorioppilaaksi, kunnes eräänä kauniina päivänä aivan kiltisti valtasi uran ylimmän sijan, joka merkitsi sitä, että hänestä tuli konsuli Hartin liikkeen ensimmäinen kirjanpitäjä.

"Vanha Jenny" selitti kohoomisen merkityksen hyvin havainnollisesti. Liikkeen pää oli konsuli itse, rahastonhoitaja oli hänen oikea kätensä, ensimmäinen kirjanpitäjä hänen vasen kätensä. Se oli silmän huomattava kolmiyhteys. Ja pormestari ja kaupungin muut herrat toistivat totilasiensa ääressä, mitä "vanha Jenny" oli lausunut, ja vakuuttivat että sen älykkäämpää ja pätevämpää sukkeluutta ei oltu kaupungissa lausuttu sen perustamisajoista saakka.

Manne oli kiltti mies, aivan harvinaisen kiltti. Hän oli ehdottomasti raitis, hän ei suvainnut tupakoimista eikä liioin käynyt kauppiasklupissa skruuvaamassa, kuten muut ensimmäiset kirjanpitäjät tapasivat tehdä. Mutta olipa hän sitte suosittukin. Kaupungin kaikki hienot neitoset olivat hänen läheisiä tuttaviaan. Hän oli sinän-tuttu ylhäällä ja alhaalla, tukkukauppiaan tyttärien ja leipurin myyjättären kanssa, kaikki suosivat häntä, kunnioittivat häntä ja luottivat häneen, erittäinkin ryyppyyn, sikaariin ja skruuviin nähden. Mutta kaikessa oli joku hieno raja ja viiva, jonka yli ei milloinkaan astuttu. Neitoset olivat joka tilaisuudessa suosiollisia, kunnioittavaisia ja luottavaisia, mutta samalla saavuttamattoman etäisiä. Puhutellessaan ja nauratellessaankin niitä tunsi Manne, miten hän aina vain etääntyi siitä viivasta, jonka yli olisi ollut astuttava uljaasti joko voittajana tai voitettuna.

Ajatuksissaan hän kyllä astui. Joka päivä, joka ilta ruhjoi ja tuhri hän sen kuvan, joka neitosilla oli hänestä. Tänään sommitteli hän itsensä kävelymatkaan tukkukauppiaan vanhimman tyttären kera, saadakseen tilaisuuden haalean kuutamon valossa tunnustaa rakkautensa sille; huomenna sepitteli hän ajatuksissaan rakkauskirjettä keskinäiselle, ylihuomenna vaipui hän ritarillisesti polvilleen nuorimman helmojen lähellä. Merimieslähetyksen ompeluiltoina syleili hän ahkeraan apteekkarin tytärtä, laskiaishuveissa kietoutui hänen kätensä hellästi pormestarin neidin uumien ympäri.

Mutta kaikki tuo tapahtui vain ajatuksissa. Kadulla kohdatessaan jonkun mainittuja neitosia tervehti Manne kohteliaasti kuin prinssi, vaikka oli tervehdittävän kanssa lähempi tuttava. Pastorin Lea neitikään, jolla oli suurin ihmistuntijan maine kaupungissa ja jolla kaikissa kysymyksissä oli tavattoman ankarat mielipiteet, ei osannut aavistaakaan, miten hurjasti Manne rekiretkellä suuteli häntä, rekitoveriaan, kaulaan, otsaan, huuliin…

Vuodet vierivät verkalleen, kuoli "vanha Jenny" ja Manne jäi kuin yksinäiseksi maailmaan. Poissa sekin ainoa, jonka kädet olivat hyväilevästi koskeneet. Manne häntä kaipasi ja kaipuunsa todisteeksi pystytti hän kauniin hautakiven "vanhan Jennyn" haudalle.

Ja vuodet yhä vierivät. Eräänä toukokuun sunnuntai-iltana, jolloin vapaaehtoisen palokunnan torvisoittajat soittivat kaupungin puistossa "Paimentytön kaihoja" ja jolloin kaikki kaupunkilaiset olivat jalkeilla kirkasta kevätilmaa hengittämässä, oli asema tämmöinen: Manne istuu kuvastimen ääressä ja solmii rusettia kaulaansa. Sitä tehdessään huomaa hän päälakensa käyneen keskeltä kaljuksi. Kalju paikka ei ole paljoa suurempi kuin piparikakku, mutta se välkkyy ja loistaa niin elämänhaluisesti ja toivorikkaasti.

Kaljupäisyyden alun lisäksi keksii hän kasvoissaan sepo selviä vanhettumisen merkkejä. Otsassa on kurttuja sekä poskissa ja leuan alla paikoin jotakin pehmeää ja roikkuvaa, jota pinteämmät paikat tuntuvat hyleksivän.

Hän oli muuttunut ulkonahkaan nähden niin paljon, että hänen oli vaikea tuntea omaa itseään. Ja maailmakin hänen ympärillään oli muuttunut. Uudella pormestarilla — vanha oli kuollut — on vastaanottajaiset illalla. Manne ei ole sinän-tuttu uuden pormestarin neitien kanssa. Entisien kanssa hän oli kyllä, mutta ne ovat joutuneet naimisiin jo kauan sitte. Samoin pastorin Lea ja tukkukauppiaan tyttäret, paitsi keskimäistä, joka hukkui sulhoineen purjehdusretkellä. Apteekkarin tytär oli jäänyt leskeksi. Kaikille oli jotakin tapahtunut, kaikki olivat saaneet tuomisia joko surun tai ilon haltijattarilta, mutta se, joka oli jäänyt osattomaksi ja unhotuksiin, oli Manne, konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Parin vuosikymmenen kuluessa ei hänelle ollut mitään tapahtunut, ei ripettäkään onnea tai onnettomuutta. Ei muuta kuin nuo iänikuiset kävelyretkien sommittelut ja niillä tapahtuneet kosinnat, rakkauskirjeiden sepittäniiset, suutelemiset otsaan, kaulaan, huuliin, kaikki nuo hurjuudet, joista ei tiennyt kukaan muu kuin Manne itse.

Sidottuaan rusetin oikasihe Manne suoraksi. Maailma suututti häntä. Kaikki tuntui makunsa menettäneeltä. Uuden pormestarin iltakutsut, torvisoitto ja konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Mies melkein viidenkymmenen vanha eikä milloinkaan tekemisissä naisen kanssa, ei pikku alussakaan.

Manne suuttuu yhä enemmän, hän tuntee hengessään että tämmöinen jatko on mahdoton. Jotakin täytyy tapahtua pikapuoliin. Hän ei saata iän päivän tyytyä pelkkiin kosintaretkien suunnittelemisiin ja ajatussuuteloihin.

Oli omituista nähdä Manne, entinen konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä, vanhojen merikarhujen seurassa, pitkävartinen piippu hampaissa ja muka kokeneen veitikan ilme kasvoilla.

Hänestä oli, näet, tullut laivanvarustaja, joka myi ruokavaroja laivoihin. Ja se oli hänestä tullut pakolla. Hän ei enää voinut jatkaa entiseen tapaan. Hänen täytyi puhkaista ympäriltään rikki viattomuuden ja kokemattomuuden näkinkenkäkuori, kuten hän itse lausui, sekä paiskautua maailman markkinamelskeesen, juomaan sen tarjoomat hunajat sekä myrkyt.

Ja hän paiskautui laivanvarustajaksi ensimmäisen poikkikadun kulmaan. Se oli epäilemättä liikkeelle varsin edullinen paikka, sillä satamasta käsin, jollei kiertoteitä käytetty, oli melkein mahdoton päästä hänen liikkeensä ohi.

Laivanvarustajana näytti hän viihtyvän mainiosti. Vanhat, kokeneet merimiehet olivat hänen mieliväkeään sitä suuremmassa määrässä, kuta kursailemattomammin osasivat valehdella. Ja valehdella semmoisia juttuja, joissa nainen oli mukana luomassa onnea tai kyyneleitä.

Merimiesten seurassa Manne aina potki rikki viattomuuden ja kokemattomuuden näkinkenkäkuoren ja astui esiin veitikkana ja maailmanmiehenä, jolle pikku sydänleikki piirityksineen ja valloituksineen oli jokapäiväinen asia. Hänen kalju päänsä ja kurttuiset kasvonsa loistivat silloin tyytyväisyydestä, hän puhalteli veikeästi savuja kuuntelijaa kohti ja merkkikohdissa iski hän silmää ja napautteli piipunvarrella nenäänsä.

Tätä esiintymistä älköön kuitenkaan käsitettäkö siten, että Manne olisi siitä todella nauttinut. Ei toki. Mutta hän tahtoi koristella itseään, saavuttaakseen ihailua. Ne olivat, nuo valloitukset, hänen seura-avujaan, jotka kohottivat hänet ylemmäksi muita ja tekivät hänestä suuruuden merimiesten seuroissa.

Sydäntarinaansa, josta todellinen Manne eli ja josta hänen sydämmensä humaltui onnen humalaan, ei hän ottanut huulilleen kuin peräti harvinaisissa tapauksissa. Jos oli kapteeni tai perämies nuori ja kihloissa, jos silmät ja hiukset olivat pohjoismaiset eli siniset ja vaaleat, saattoi tapahtua että Manne kertoi sydäntarinansa, kertoi sen ihastuneesti kuin lemmensadun, jossa kaikki tapahtumat kirkastuvat lumoavan kultaudun valossa.

Minä satuin kuulemaan tarinan parikin kertaa, toisella kerralla lämpenin enemmän kuin ensimmäisellä, tietystikin kertojan itsensä vuoksi. Meitä kuulijoita oli kolme, nuori norjalainen kapteeni rouvineen ja minä. Ensimainittu oli pitkä, harteva poika, rouva oli vilkas ja helakka. Huomasin että Mannen unelmat alkoivat elostua ja että hän lämpenee kertomaan sydäntarinaansa.

Ja hän lämpenikin. Mutta ensin hän muokkasi mielet vastaanottokykyisiksi, kysyen ihastuneesti:

Tuo oli Mannesta erinomaista, se oli tunturimaista, satumaista. Viettää kuherruskuukaudet vyöryvillä aalloilla, nähdä illoin auringon vaipuvan mereen, näköpiirin rajaan, mitkä ruhtinaalliset kuherruskuukaudet! Myrsky soittaa häämarssia ja öisin tuikkivat tähdet — oli syyskesä — tanssivat morsiustyttöinä.

Samallainen kysymys kapteenille, samallainen vastine, sitte tuokion äänettömyys.

Vaikka kysymys lausuttiin kaihoisin äänin, pyrskähdimme me kolmin nauramaan. Mutta Manne ei ollut milläänkään, hän toisti kysymyksen vielä kahdesti, ensin rouvalle, sitte kapteenille.

Me taasen nauroimme, mutta Mannen kasvojen ilmeet värittyivät yhä kaihokkaammiksi.

Vilkkaanpuoleista puhelua seurasi hetkisen äänettömyys, mutta sitte haikea ilme hukkui äkkiä Mannen kasvoilta, hänen silmiensä loiste kasvoi huomattavasti, ja hän muuttui nuorekkaan näköiseksi, ruvetessaan kertomaan olettamaansa sydäntarinaa, jonka hän pitkien vuosien yksinäisinä iltoina oli sepittänyt.

— Minulta on monesti kysytty syytä, alotti hän leikkisästi, niiksi minä jäin naimattomaksi, tämmöiseksi hyljätyksi ja haalistuneeksi kaljaasiksi, jolla ei ole purjeita, satamaa, ankkuria, mutta siihen kysymykseen vastaan minä näin: mies voi ainoastaan kerran rakastua, ai-no-as-taan ker-ran.

Kaksi viimeistä sanaa lausui Manne liikuttavan tunteellisesti. Kapteeni näytti vakavalta, rouvan kasvoille levisi myötätunteinen ilme.

— Ai-no-as-taan ker-ran, sanon minä, jatkoi Manne. Rakkaus on jotakin niin ehjää ja kokonaista, jotakin niin omaa itseään… sanoisinko että rakkaus on kuin telakalta vesille laskettu uuden uusi kolmimasto, silloin kun se maalattuna ja uusin purjein ensi kerran kokee meren syleilyn. Sanokaamme että se, mitä se silloin tuntee, ei uudistu enää ikinä, syystä että se on mahdotonta.

— Toiset satamat, toiset meren syleilyt eivät ole eivätkä voi olla sitä, mitä ensimmäinen oli.

— Minä olen juuri tuommoinen kolmimasto. Minä sain kokea meren ensimmäisen syleilyn enkä voi sitä unhottaa.

— Meri oli Virgiinia, toisti Manne. Olette ehkä utelias kuulemaan, minkämoinen hän oli näköjään.

— Hieman kaihoisa, mutta kuitenkin virkistävä, hieman unelmoiva ja raskasmielinen, mutta kuitenkin kevyt ja läpikuultava.

— Niinkuin Välimeren vesi, toisti Manne. Vaaleahkot hiukset, sinisenharmaat silmät, oikein pohjoismaalaisen tytön perikuva.

Mannen kasvojen ilme oli poikamainen ja lystikäs. Siinä heijasti kaikki se onni, joka johtui siitä että hän rakasti Virgiiniaa, sitä Virgiiniaa, joka rakasti häntä. Siitä Virginiasta oli hän kautta elämänsä uneksinut, sitä hän oli ikävöinyt ja sen perään huolin huokaillut, ja vihdoin hän oli sen löytänyt mielikuvituksiensa maailmassa.

Ja kun hän sen kerran löysi, ei hän enää hellittänyt, hän toi sen todelliseen elämään, istutti sen rannikkokaupungin asukkaiden joukkoon, antoi sille nimen, laati sekä ulkonäön että sisäiset ominaisuudet, sanalla sanoen, hän loi mielikuvastaan ihmisen, Virgiinian.

— Hänen vanhempansa olivat kunniallisia pikku porvareita, isä oli vakavamielinen, arvossa pidetty mies, äiti oli hiljainen ja taloudellinen. Mutta onnettomuudeksi oli heillä sukulainen, joku keski-ikäinen täti, joka kuului vallasluokkaan. Virgiinia olosteli usein hienon tätinsä luona, ja siellä hänet yhätti eräs tämän kaupungin suurliikemiehen poika. Kutsun häntä Absaloniksi. Hänen isänsä oli rikas, suunnattoman rikas, hänellä oli ulkomaalainen luottamustoimi, ja hänen talonsa fasaadi pyöreine kupuineen pistää kaikkien satamasta käsin tulevien silmään.

Kuvaus oli niin tarkka ja asiallinen, että norjalainen kapteeni ja hänen rouvansa molemmin ymmärsivät tarkoitettavan konsuli Hartia, mutta tämän ainoa poika oli kuollut nuorena ylioppilaana ja molemmat tyttäret olivat joutuneet naimisiin jo niinä aikoina, kuin Manne kohosi konsuli Hartin liikkeen ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi.

— Absalon rakastui hurjasti Virgiiniaan, ja siitä tapahtumasta lähtien tummenee sydäntarinani, onnen ja autuuden sijaan saan kokea tuskaa ja surua.

Kertojan ääni värittyi tuskalliseksi, värähdellen liikutuksesta sekä ollen toisinaan tyrehtyä. Huomasin että hän kertoessaan eli tapaukset uudelleen, ties kuinka monennen kerran.

— Ei kummankaan, vanhemmat olivat puolueettomia, mutta täti liittoutui ajamaan Absalonin etuja. Ymmärtäähän tuon. Säätyläinen, hienosti sivistynyt, äidin puolelta jalosukuinen, nuorena kuulu kaunotar, sillä oli omat näkökohtansa, ja luja tahto sillä oli kuin naisella konsanaan. Mutta tässä toivottomuuden yössä nousi äkkiä kirkas aurinko, nousi kerran viimeisen, laskeutuakseen sitte iänikuisesti ja jättääkseen jälkeensä vain surun, yömustan surun.

— Sitä ette osaa arvata, siitä olen varma. Yrittäkäähän sentään, jos mielenne tekee.

— Meren poikki Ruotsiin. Ryhdyin innolla puuhaamaan pakoa, onnemme satama väikkyi alituiseen silmieni edessä. Kaikki toimeni myötäsivät. Minulla oli jo kirjanpitäjän paikka tiedossa, asuntokin oli vuokrattu ja vierashuoneemme ikkuna oli merelle, kotimaahan päin. Pari vuorokautta vain enää kellonlyömään, jolloin meidän piti rientää satamaan ja sitte…

— On iltapäivä, istun konttorissa, mieleni on rauhaton, on kuin näkisin aavistuksen peikkoja liitelevän pääni päällä. Avautuu konttorin ovi, pieni tyttö, meidän salainen kirjeenkantajamme, ilmaantuu eteeni ja ojentaa minulle pienen kirjelipun. Avaan sen ja luen: en voi tänään hyvin, siirto tuonnemmaksi välttämätön. Toivon kuitenkin että huono vointini menee pian ohi. Oma Virgiiniasi.

Kertoja etsi muistikirjastaan rypistyneen paperiliuskan ja näytti sitä. Olin nähnyt paperiliuskan kerran ennenkin. Mitään selkoa ei siitä enää voinut saada, kun riveissä ei näkynyt muuta kuin yksityisiä kirjaimia ja kirjaimen osia.

— Rivit ovat Virgiinian viimeiset, sillä se ei mennytkään ohi, päinvastoin se rupesi pahenemaan. Hän kalpeni ja heikontui lyhyessä ajassa. Lääkäri, joka ei päässyt taudin laadusta selville, suositteli lopulta jotakin ulkomaalaista kylpylaitosta. Ulkomaan matka siitä sitte tulikin. Täti lähti Virgiinian kanssa. Minun toiveeni alkoivat jälleen kasvaa. Luulin ilmaston ja iloisen seuraelämän tekevän Virgiiniasta entisen. Mutta kun vuosi vierähti eikä mitään viestiä kuulunut, alkoi tuntua kauhealta. Hänen uskollisuuttaan en epäillyt, mutta epäilin muita mahdollisuuksia. En kestänyt kauemmin kauheaa kidutusta, minun piti tavata Virgiinia elävänä tai kuolleena, ja minä lähdin matkaan. Ajoin suoraa päätä Wiesbadeniin, sieltä Nauheimiin ja sitte järjestään kaikkiin Saksan kuuluimpiin kylpylaitoksiin, mutta Virgiiniasta ja hänen seuralaisestaan en vainunnut jälkeäkään. Saksasta ajauduin Norjaan ja Ruotsiin, tulos aina yhtä köyhä. Olin jo nousemaisillani Tukholmassa laivaan, kun muistin, että Tanska oli jäänyt etsimättä. Ajoin rautatietä etelään ja tulin Kööpenhaminaan. Tanskan kylpylaitokset olivat pian nuuskitut, tyhjin käsin minä niistäkin lähdin. Lopulta kypsyi minussa päätös että Virgiinia oli joko Sveitsissä tai Italiassa. Ranska ja ranskalainen kylpylaitos ei voinut tulla kysymykseenkään. Tädin sukujuuret lähtivät Itämeren maakuntien saksalaisesta aatelista ja olivat siinä vieläkin kiinni useiden junkkerien tantta. Täti oli saksalaisten ihailija ja ranskalaisten halveksija, luulen että hän kernaammin olisi kuollut itsekin kuin hakenut apua Ranskasta. Kysymyksessä oli todennäköisesti vain Sveitsi ja Italia, ja sinne piti siis rientää minunkin. Mutta ensin oli pakko käydäkseni kotona. Astuin laivaan Kööpenhaminassa sadatellen itseäni, kun en heti älynnyt suunnata matkaani ikuisen kaupungin maata kohti. Ymmärrätte, hyvä rouva, minkämoisessa mielentilassa minä olin Itämertä halkoessamme. Minusta laiva aivan kämpi, mateli, ryömi. Vihdoin saavuimme Hankoon. Maihin noustessa keksin edelläni kaksi naishenkilöä. Sydämmeni alkaa lyödä hurjasti. Minusta tuntuu kuin seisoisin korkealla harjanteella, jonka toisella puolen on kuolema ja kadotus, toisella puolen elämä ja taivas. Kumpi on minun osani? Kumpi? Nuo kaksi naista olivat kuin olivatkin Virgiinia ja hänen tätinsä. Me olimme matkustaneet samassa laivassa toisiamme näkemättä. Virgiinia nojaikse tätinsä käsivarteen, he astelevat vitkaan. Riennän tervehtimään, mutta en näekään entistä tyttöäni, entistä Virgiiniaa, näen vain hänen varjonsa. Hän on kuoleman morsian. Hänen silmäyksensä on raukea ja harhaileva, hän puhuu vain kuiskaamalla. Ero kaikesta siitä, mikä oli hänelle kalleinta ja arvokkainta maailmassa, murti murretun. Puolen vuoden kuluttua makasi hän kylmänä. Elämän myrskyt olivat olleet liian ankarat, jotta hän olisi voinut niitä kestää. Mutta uskollisena hän pysyi, minun nimeni oli hänen huulillaan kuoleman silmänräpäyksenä.

— On minulla toinenkin muisto Virgiiniasta, virkkoi hän sitte hieman kirkkaammalla äänellä, ja otti esiin muistikirjansa lehtien välistä pienen liitukynäpiirroksen. Piirros esitti Virgiiniaa. Silmäilimme rouvan kera sitä, ja me olimme molemmat ihastuneita, vaikka aivan eri perusteilla. Rouva ei aavistanutkaan, että koko sydäntarina oli eletty vain kertojan mielikuvituksissa, ja hän tarkasteli Virgiinian kuvaa omalta kannaltaan, minä taasen olin utelias näkemään, minkämoiseksi Manne oli piirustanut sen olemattoman naisen, jonka hän, rakkauden kaipuun pakottamana, oli itselleen luonut. Joitakin huomattavuuksia oli piirroksessa. Letti solui rinnalle oikean olkapään ylitse, nenä oli terävä, mutta leuka oli pyöreä ja täyteläinen. Oikea silmä oli kitsaammin auki kuin vasen, se oli oikeastaan vain rohkeasti raollaan. Tuo teki ensin häiritsevän vaikutuksen, mutta siihen tottui pian ja sitte se rupesi miellyttämään. Raollaan oleva silmä loi koko piirrokseen hengen. Otsa oli huonosti onnistunut eikä piirroksessa yleensä ollut muita erikoisuuksia. Kaiken mitä Manne mieli saada esiin, keskitti hän lettiin, leukaan ja rohkeasti raollaan olevaan silmään.

Minä luulen ettei hän arvostellut Mannen piirtämiskykyä kovinkaan korkealle.

Asetellessaan kuvaa muistikirjansa lehtien väliin, kosketteli Manne sitä varovasti ja ilmeisen hellästi, mutta hänen kasvonsa hohtivat jotakin arvokkaisuutta, joka vähin vivahti ylpeyteen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI TULEVAISUUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Uusi tulevaisuus

UUSI TULEVAISUUS

EMIL LASSINEN

SISÄLLYS:

UUSI TULEVAISUUS

TASAINEN MAA.

SYDÄNTARINA.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE