The Project Gutenberg eBook of Niilo Skalm, by Kyösti Wilkuna

JUHANA, Suomen herttua.
KATARIINA, herttuatar.
NIILO SKALM | suomalaisia aatelismiehiä ja upseereja
KLAUS VESTGÖTHE | herttuan palveluksessa.
HORN | herttuan neuvonantajia.
FLEMING |
ROSENGREN | Erik-kuninkaan asiamiehiä.
BRUSER |
ANNA BIEHOWSKA, puolalainen aatelisneiti, herttuattaren hovinainen.
GIPFERT, herttuan puolalainen sihteeri.
GONSIESKY, puolalainen aatelismies,
DOZKA, Anna Biehowskan kamarineitsyt.
IIVARI MAUNUNPOIKA SÄRKILAHTI, Niilo Skalmin orpana, upseeri
Eerik-kuninkaan palveluksessa.
MARTTA SKALM, turkulainen porvarinleski, Niilo Skalmin äiti.
Vanginvartija, sotilaita, lakeijoja, hoviväkeä ja soittajia.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Sali Turun linnassa. Perällä kaksi syvää ikkunakomeroa pienine
    penkkeineen. Oikealla ja vasemmalla sivuseinällä ovet. Oikeassa
    peränurkassa avara uuni. Pitkin seiniä tyynyillä varustettuja
    penkkejä. Seinillä suuria, raamatullisia aiheita ja Troijan sodan
    tapauksia esittäviä gobeliineja. Ikkunain välimailla pöytä
     ja sen ääressä korkeaselkäisiä tuoleja. Katosta riippuvassa
     kynttiläkruunussa ja seiniin kiinnitetyissä jaloissa palaa
     vahakynttilöitä.

1:nen LAKEIJA (muuttaen, tuolilla seisten, uutta kynttilää seinässä olevaan jalustaan, katsoo olkansa yli toveriaan, joka pöydän ääressä kallistaa viinikannua):

Vai kuvaasi! Heh! Tylppänenäsi ja tihrusilmäskö sua kiehtoo niin, ett' yhtämittaa nähdä niitä täytyy? Sun nokkas tarpeeksi jo punoittaa ja koipes nytkin viittätoista lyövät, niin että tuskin seisaallasi pysyt. Se tuoli suoraan pian, ja sitten: häpee!

No, veikkoseni, no, no! Ällös suutu, ma kerron sulle pienen tarinan. Kun täytettäväks viinikellariin vein äsken muutamia kannuja, niin, kenen, luulet, tapasinkaan siellä?

No, sepä tietty! Mutta kolmaskin siell' oli tynnyrien joukossa. Nääs hienohelma muuan, jota Cola, tuo Italian poika, mustaviiksi, siell' oven varjoss' armiaasti halas ja muiskutteli vallan kuuluvasti. On aika vekkuli se mies, hi, hi!

Tunsin kyllä. Tai oikeastaan äänensä vain kuulin ja nauroi hän kuin Dozka puolatar ja tukkakin —

(Hyökkää nyrkki pystyssä toveriaan kohti.
— Horn ja Fleming: tulevat oikealta.)

FLEMING:

Vain hieman aijoin ma tuota kurittaa, kun valheitansa vain hän siinä latelee ja —

FLEMING:
Vaiti siinä!
Sun tehtäviis ei kuulu kuritus!
Mut missä ovat heidän armonsa?

He ovat arkisalissa, kun teinit siell' esittävät teatteria ja siell' on koko muukin hoviväki.

FLEMING:

HORN:

FLEMING:

Niin, eipä silti että itsekään ma sinne haluan, mut herttuan me vuoksi sentään mennä voisimme. Hän ympärillään tahtoo iloista vain nähdä väkeä.

HORN:

Niin, iloista! Ja totta tosiaan, tää mitä muuta kuin yhtä päätönt' ilonpitoa on sitten Puolan retken ollutkaan! Nää teininäytökset ja tanssiaiset ja aseleikit sekä naamiaiset, ne onhan sitten Vilnan päiväin olleet häämenoin loputonna jatkona. Jo vähemmästäkin mies pyörälle voi joutua ja arkitoimistaan pois vieraantua.

FLEMING:

Kuuta parisen on tähän menoon vasta juhlittu ja sehän kohtuutont' ei toki lie, kun tupaantulijaiset kysymyksess' on Puolan rikkaan perijättären. Ja miksei juhlis, kun on mistä juhlii: nääs perut runsaat Kustaa-kuninkaan ja Sforzain loputtomat rikkaudet ain' yhden hovin loistoon riittävät. Ja jollei riitä — silloin talonpoika saa kerittäväks käydä.

Sanoistas ma kyllä kuulen, ett' oot Flemingeitä. Mut äskeisehen palataksemme, niin puheellani toista tarkoitin: en niinkään itse tätä juhlimista kuin asioita, joiden järjestely tään humun keskellä jää syrjähän.

FLEMING:

HORN:

Niin juuri. Selvittelyt sen herttuamme liiaks laimin lyö, näin kemuihin vain aikaa tuhlaten ja kuninkaamme uhkat unhottain.

FLEMING:

HORN:

He, onko uutisia silloin tarvis, kun ilman niitäkin me tiedämme, mi herttuata uhkaa Ruotsista tuon luvattoman naimiskaupan vuoksi, ja, mikä asiassa pahinta, kun lainasi hän rahaa langolleen, niin auttain valtakunnan vihollista.

FLEMING:

Niin kyllä, mutta kun se kerran nyt on tehty, niin kai kuninkaammekin sen katsoo parhaaks jättää sillensä, nyt varsinkin, kun uhkaa häntä sota niin Puolan puolelta kuin Tanskankin.

HORN:

Jos luulet niin, et tunne luonnetta sa Eerik-kuninkaan. Ei Juhanalle hän antais vähempääkään anteheksi, siks suuri katkeruus ja epäluulo on hällä veljehensä nuorempaan. (Hetken vaiti oltuaan:) Ma pahoin myöskin pelkään, että taas nuo herttuamme vanhat haavehet on Puolast' uutta virikettä saaneet ja että aivan suotta kuningas ei häntä vehkeilyistä syyttäne.

FLEMING:

HORN:

Sa oot kai kuullut, että piispamme on vasta Tukholmasta palannut. Ma kävin hänen luonaan aamulla ja yhtä toista hältä kuulla sain. Mut toiste niistä tarkemmin ma haastan. Sen verran vain nyt sanon: myrskyä ja ankaraa me lännest' oottaa saamme.

FLEMING:

Sit' arvaillut jo yksikseni oon ja kanssas neuvotella aikonut. (Hetken vaiti oltuaan:) Tuon liukkaan puolalaisen sihteerin, jok' aina herttuata seurailee ja ympärillään kuiskutellen häärii, on syytä koko tämä ristiriita.

Ma etsin hänen armoansa, sillä nyt juuri saapui linnaan Ruotsista kaks lähettiä luota kuninkaan, ne oitis tahtoo päästä puheille.

Hm, siinä on nyt meillä alku; lopun vain Herra yksin tietää. (Vestgöthelle) Herttua on näytäntöä katsomassa eikä siis heti saata heitä vastaan ottaa. Me siitä hälle kyllä ilmoitamme.

FLEMING:

HORN:

Myrskyn entehet ma selvään tunnen sieraimissani. On viisainta siis koota purjehensa ja varoin liikuskella.

FLEMING:

HORN:

FLEMING:

No, herttualle tekemämme kai valan toki muistanet ja tiennet, se että toimillemme suunnan määrää.

HORN:

Hm, vala. Niin, mut siitä sitten toiste. Nyt kuulemahan päästä mielisin, mill' asioilla liikkuvat nuo herrat. On hyvä ajoiss' saada siitä selko, ett' olis meillä valmiit mielipiteet, kun neuvoamme kysytään.

FLEMING:

No niin, me tervehtimään siispä käymme heitä ja juttelulla aikaa lyhentämään, siks kunnes herttua saa tilaisuuden heit' ottaa puheilleen.

DOZKA

GONSIESKY:

Niin, niin! Nyt muistan. Hänen seurassaan ma sinut nähnyt oon. (Nipistää Dozkaa korvasta.) Hm, uskonpa sun yhtä viisaaks kuin oot kauniskin.

DOZKA:

GONSIESKY:

Hm, sanopas nyt, pikku kaunotar, miks tänne lumimaahan emäntäs sun oikeastaan lähti?

DOZKA:

GONSIESKY:

DOZKA:

GONSIESKY:

DOZKA:

GONSIESKY:

Kuulepas siis, pikku Dozka, vapaa emäntäs sun vielä onko lemmensuhteista vai joko —

GONSIESKY:

Sa tiedätpäs!
(Nipistää häntä jälleen korvasta.)
No, totuus ulos, tyttösein!

DOZKA:

GONSIESKY:

Hän tuolla on teininäytäntöä katsomassa. Siell' ovat kaikki muutkin — koko hovi.

Kas tässä, Dozka, kauniin vartalosi sä lisäkaunisteeksi jotakin voit tällä hankkia.

DOZKA:

Oi kiitos, herra!
Niin jalomielinen ja kiltti ootte!
(Menee oikealle.)
Kuin mielelläni hänen soisinkaan
ma emäntäni lemmen voittavan!

Niin iloiseks tuo tyttö rääsy sai mun sydämeni murjotun! Jos eilen ei saapunut ois Anna Biehowska, ma matkalla jo tänään öisin Puolaan. — Niin mielellään jo jätän kirotun tään maan ja juoruhovin mokoman. Niin suurin lupauksin herttua mun tänne houkutteli, mutta toteen ei ykskään niistä käynyt oo; hän mua päinvastoin karsaasti nyt katselee. Mut ennen lähteä en täältä voi kuin suusta kuulla Anna Biehowskan oon lopullisen saanut vastauksen. Ah, toivoa jos uskaltaisin että mun tähteni hän tänne tullut on! —

(Vetäytyy peremmälle, mutta huomatessaan Niilo
Skalmin tulleen poistuu päätään pudistaen vasempaan).

Ah, mikä autuus, mikä riemun hurma mun täyttää rintani! Kuin jalo viini se suonissani kohisee ja hehkun niin kumman koko olentooni luo kuin sieluni ois valmistautunut nää maiset olinsijat jättämään ja taakse ilmanrantain mielis liitää. (Pysähtyy erään tuolin luo.) Täss' istuissansa äsken lepäämässä kuink' ihanan ja paljon puhuvan hän loikaan minuun katsehen, niin että sen voimasta mä vielä värisen. (Huomaa Vestgöthen, joka palaa oikealta.) Ah, ystäväni, tänne käy, ma että saan sylihini sinut sulkea ja onnestani osan sulle antaa, sill' itse pelkään pakahtuvani tään riemun runsauteen. (Sulkee Vestgöthen rajusti syliinsä.) Mut missä olet sa koko tämän iltaa piileksinyt?

VESTGÖTHE:

No, oonhan vahtijoukon päällikkyyttä mä tämän iltaa hoitanut. Vast' ihan siit' toimesta ma pääsin sekä aijoin nyt mennä katsomahan näytäntöä. Mut mikä sinun on, kun poskes hohtaa ja kasvosi kuin päivä loistavat? Sun ensin luulin maljaa kallistelleen, mut erehdykseksi mä sen nyt huomaan. Mun siispä kuulla suo, mi syynä on sun omituiseen käytökseesi?

NIILO SKALM:

Et niin kovin vääräss' sentään ollut, maljaa kun luulit minun kallistelleeni, sill' onnen maljast' olen siemaissut, niin että suonissani polttaa yhä.

VESTGÖTHE:

Mut mikä harvinainen onni sitten sua onkaan kohdannut? Se kerro taikka mun muuten loppuu malttini.

NIILO SKALM:

Siis tiedä, mun sydämeni tällä haavaa täyttää kaks suurta asiaa — niin suurta, että ma valmis oisin sylihini nyt vuoks niiden sulkemahan kerrassaan tään koko pikku maailman.

He, he!
Oot, luulen, sittekin sa juovuksissa.
Mut asiaas jos kertomaan et ryhdy,
niin matkaani ma jatkan.

NIILO SKALM:

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

VESTGÖTHE:

Sen myöskin hyvin muistan. Varsinkin sun oma osuutesi niissä on mun mieleheni jäänyt: peitselläs sa kuinka satulasta viskoitkaan noit' ylvähiä teikkareita Puolan, ja siitä meille suomalaisille he kuinka ärtyivätkään.

NIILO SKALM:

Aivan niin. Ja kuinka Puolan kaunoisista yksi soi mulle suosionsa, myöskin sen kai muistanet?

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

VESTGÖTHE:

Kas vaan, kas vaan, nyt tajuta jo hiukan ma alan, mi on syynä käytökseesi. Vai niin, vai niin, sua vanha suola siis on janottamaan ruvennut, ma huomaan.

NIILO SKALM:

Ma pyydän, veli, ällös käyttää huoli tuot' alhaista ja inhaa vertausta. Kuin taivaan ihanuutta voidaankaan noin suolaan verrata!

VESTGÖTHE:

Oot toden totta, sen nään, sä lemmen pauloissa. Mut ihme, kun vasta nyt se kukkaan puhkeaa.

NIILO SKALM:

VESTGÖTHE:

Ahaa, jo arvaan: yksi niistä neidoista hän on, joit' eilen saapui Puolasta ja tänne, kuulin, hovihimme jäävät.

NIILO SKALM:

Niin on, ja nimensä, sen kuulla sain vast' äsken myös, on Anna Biehowska. Vain kerran näin ma hänet Vilnassa, mut siitä saakka hänen kuvaansa oon sydämessäni mä säilytellyt. En jälleennäkemistä osannut oo toivoa, mut hartain mielin ma muistoansa olen palvonut ja kuvaans' yksikseni ihaellut. Nyt varmaan ymmärtänet, kuinka äsken, kun ilmestyi hän tanssisaliin tänne, mun valtas raju hämmästys ja riemu. Niin kiivaasti löi sydän rinnassain kuin ulos syöstä ois se tahtonut, ja polvihini tuskin luottaa saatoin.

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

Mua muistavan? Niin luulen. Ei, ma olen varma siitä. Siks näin nyt haltioissani mun näät. Ma siitä varmuutehen päästäkseni pois muiden näkyvistä salaa hiivin ja käytöstänsä pidin silmällä. Hän tanssin jälkeen äsken lepäs tässä, (osoittaa tuolia) kun tuolta seinustalta takaa muiden mä häntä salaa katseillani ahmin. Hän silmillänsä etsi jotakin ja lomitse kun tanssivaisten viimein hän keksi minut tuolta ikkunalta, niin — ah, se katse! Kuinka tunkikaan se sielun salaisihin syvyyksiin, ja uudet, oudon kummat sävelet sai rinnassani värjyin helkkymään. Kuin kuumeessa mun hohti poskeni ja vaivoin vain sain itsein hillityksi ma etten polvilleni etehensä täss' syöksähtänyt koko hovin nähden.

Ma varma olen hänen lemmestään ja omani nyt hälle tunnustaa on hartain haluni.

VESTGÖTHE:

Sa miekkonen, sua melkein kadehdin, sill' ihanampaa kuin ensi lemmen aika tuskin mitään lie päällä maan.

NIILO SKALM:

VESTGÖTHE:

Mut kakshan, sanoit, suurta asiaa sun paisuttaapi tänään sydäntäs? Suo anteeks, mutta toisestakin nyt ma kuulla haluaisin.

NIILO SKALM:

Kuin oonkaan ma iloinen, ett' altis kuulemaan niin olet sydämeni ääniä. Sa, rakas Klaus, mun paras ystäväni, vain sulle yksin suuret asiani nyt tahdon uskoa. Siis kuule, veikko:

Kun tanssikemut alkoi täällä äsken ja parit lattialla pyörähdellä, ma omin mietteineni syrjähän pois siirryin seinustalle tuonne, kun ei tanssiin ollut mulla halua. Hän, Anna Biehowska, saapuvilla ei vielä ollut, joten aatosteni voin leikkiä ma tyynnä seurata. Ma edessäni siinä karkeloivan näin iloisen ja nuoren hovimme ja kaiken keskuksena herttuamme niin uljaana kuin itse kuningas. Kun silmin niin ma häntä seurailin, tää kohtaus, jo parin vuoden vanha, mun muistohoni palas äkkiä: On kirjastossa luona herttuan Horn, FLeming, Gipfert ynnä muutamia myös muita valtaherroja — ma itse vain sattumoisin saapuvilla olin —. Kun sisällöstä kirjeen sopineet he olivat, min Ranskan kuninkaalle täält' aikoi vastatervehdykseksi nyt herttuamme Ranskaan lähettää ja kieltä tiedusteli sihteeri, mill' oisi laadittava kirje tuo, niin ranskankieltä Gipfert ehdotti, Horn puolestansa ruotsin esiin toi, ja Fleming parhaaks katsoi latinan. Vait oltuansa, kulmat rypyssä, näin lausui herttuamme lopuksi: "Kun oman maansa kieltä kirjeessään on Ranskan kuningaskin käyttänyt, niin miks'en maani kieltä käyttäisi myös minä kirjeessäni?" Kirjuri kun kysyvän loi häneen katsellen, hän lisäsi: "Se suomeks kirjoittakaa!" Niin kummat tunteet ailahtivat silloin mun rinnassain; ne aatoksiksi eivät viel' ehtinehet tosin selkiintyä, mut sydämeni painui kätköhön tuo tapaus kuin siemen peltohon. Se rauhassa on siellä saanut itää ja ravintoa sille tarjonnut on moni viime aikain tapaus. Kun nähnyt ympärillä herttuan oon muukalaisten joukoin häärivän, ken virkaa, ken taas muuta kärkkyillen, niin silloin aina sanat herttuan: "Mut miks'en maani kieltä käyttäisi myös minä kirjeessäni", palanneet on mieleheni uusin merkityksin. Tai toisekseen kun Ruotsiin raahattavan täält' olen nähnyt milloin veroja, taas milloin sotajoukkoja, niin samaa on mielessäni jälleen liikkunut. Mut siemen itänyt se aikanaan maan nousee pinnalle ja kukkaan puhkee. Niin myöskin kaikki se, mi tähän saakka vain hämäränä, utukuvan lailla, on mielessäni liikkunut, nyt äsken yht'äkkiä niin selvän hahmon sai. Miks varat, kyvyt, voimat tämän maan vuos vuodelta pois tuonne merten taa maan vieraan hyödyks raahataan ja täällä vain nöyrin mielin rippeist' eletään? Mi oikeus on Ruotsin kuninkaalla ja valtaherroillansa ahnahilla niin raastaa, kettää, komennella täällä kuin Luojan säännöstä se tapahtuis? Vai luuletko sa, ystäväni Klaus, ett' ikuinen se Luojan tahto on?

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

Mitään muttaa siihen ei lisäks tarvita! Ma kysyn vain: miks herrojamme omia me emme vois olla niinkuin ovat Ruotsin, Tanskan tai Puolan kansat? Omahan on meillä maa merten ympäröimä, oma myöskin on meillä kieli, omat tapamme. Miks kuningas ei silloin Suomella myös oma voisi olla?

NIILO SKALM:

Eikö se tarpeeks ollut selvää? Kuule siis, kun vielä suoremmin käyn asiaan: kun syrjäss' seisten hovin karkeloa ma äsken seurasin ja kaiken sen näin keskustana uljaan herttuamme, tää aatos minuun salamana iski: Hän kuninkaaksi suomalaisten on kuin luotu! — Niin, se kukkaan puhkeemus on kaiken sen, mi viime aikoina vain hämäränä, vailla muotoa, on mielessäni liikkunut. No, Klaus, sa etkö mitään virka? Sano, eikö myös sinun mieltäs innosta tää aatos?

VESTGÖTHE:

Ma sanon vain: on ylen vaarallista noin ajatella, saati puhua. Sa tiedät, mitkä Eerik-kuninkaalla on epäluulot herttuata kohtaan. On urkkijoita täällä liikkunut jo viime talvest' aikain. Varoen syy meillä elää on.

NIILO SKALM:

Nyt toden totta en tiedä, itkeä vai nauraako mun tulis! Niinhän, veikkoseni, haastat, kuin vanhat viisariamme, Horn ja Fleming, nuo, jotka tuulten suuntaa nuuskimaan niin valppait' ovat, joille valtapaikat — kun ilman vaaraa saa ne hankituksi — ja suuret tulot, oma mukavuus on kaikki kaikessa. Jos viisaus on sellaista, en koskaan viisahaksi ma tahdo tulla, jos taas vaikuttaa sen ikä, niin mun Herra nuorena pois täältä korjatkoon! Jos vaimo, lapset sen saavat aikaan, lempi rinnassain jo alkuhunsa sammukoon!

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

Mut sinä, veli, et sama ole Klaus, jonk' opin vuotta noin kymmenkunta sitten tuntemaan.

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

VESTGÖTHE:

Sa vanhastaanhan tiedät, ett' innostumaan hitaamp' olen sua. Mut alttius on hyvään asiaan mun rinnassani silti yhtä suuri.

NIILO SKALM:

Sen tiedänkin. Mut mielipiteesi täst' asiasta kuulla haluaisin? Sa oothan ensinnäkin suomalainen?

VESTGÖTHE:

Niin luulisin. Sa tiedät, isäni, hän Ruotsist' oli syntyisin, mut minä maan tämän olen lapsi; nuoruusmuistot, ens lempi, ystävät — joist' ensimmäinen oot sinä, Skalm — ne kaikki sitovat mun tähän maahan. Leiriä jos kerran kaks muodostaisi Suomi sekä Ruotsi, mun löytäisit sä leiriss' suomalaisten. Mut mi on syynä tähän tutkailuun? Tääll' eihän tekeillä vain jotain lie?

NIILO SKALM:

Ei, ystäväni, siihen viittaavaa en hiirenhiiskausta kuullut ole. Näin lumoihinsa tempas äsken vasta tää aate minutkin. Mut tunnetuksi ja eläväks sen kaikkein mielissä täst' alkain täytyy tulla. Herttualle mun ennen kaikkea —

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

(Piiloutuu ikkunasyvennykseen. Vestgöthe vetäytyy sivulle. Herttua taluttaen herttuatarta sekä joukko hovilaisia ja vieraita tulee vasemmalta. Herttua saattaa herttuattaren istumaan peräseinälle. Soittajat, viimeisinä tullen, asettuvat vasempaan nurkkaan.)

HERTTUA:

Nyt vielä kerran tervetulleiks lausun ma vieraani ja hauskaa iltaa toivon. Se ilo meille suokaa, luonamme ett' olette kuin kukin kotonanne. Ja kunnes oiva hovimestarimme meill' antaa kutsun pöydän nautinnoihin, nää hetket karkelolla lyhennämme. (Antaa merkin soittajille.) Te Laukon herra, viekää tanssihin mun herttuattareni; Fulkila te pariks käykää Laukon rouvalle ja te — no, kursailuun ei syytä täällä, vaan kukin parins' ottakoon ja käyntiin nyt tanssi! Esimerkkiä ma näytän.

(Kumartaa Anna Biehowskalle. Soittoa ja verkkaista tanssia.
Sen tauottua jää herttua Annan kanssa seisomaan etualalle.)

ANNA:

HERTTUA:

Ei, kaunokaiseni! Kuin kirjasta ma luen nuoren naisen silmistä sen kaiken mitä rinnassaan hän kantaa. Ja teidän toista puhuu silmänne kuin suunne.

ANNA:

HERTTUA:

Ei, ei! Te umpikujass' ootte nyt. Siit' ei voi vakuutukset teitä pelastaa. On Amor nuolinensa liikkeell' ollut, sen huomaan kaikesta. No, kunniaksi se vain on kylmän maamme; siitä näätte: voi lemmen tuli liekkiin leimahtaa myös täällä niinkuin alla Puolan taivaan. Niin, onneksenne olkoon vain! Ma toivon, se tänne pian että ilmestyis, jot' etsitte te silmin kaipaavin.

Hän silmistäni jotain lukiko? Ei, leikinlaskua se pelkkää vain lie ollut. — Mutta taaskaan minä täällä en näe häntä, jonka vuoksi jätin ma armaan Puolan, vanhan isäni ja ystäväni monet, häntä, jonka on katse, ryhti, äänensävy aina niin elävänä edessäin, ett' tuskin voin unesta ma toden eroittaa. Ah, sydäntäni kuinka polttaakaan se katse, jonka äsken tuolta minuun hän takaa muiden loi!

Te haaveissanne tääll' yksin seisotte ja karkelon näin laiminlyötte vallan. Suotte kai mun tanssiin teidät saattaa?

ANNA:

GONSIESKY:

Teidät täällä kun äkkiarvaamatta näin, ma tuskin voin silmiäni uskoa. Niin raju mun valtas riemu, että muiltakaan ei huomaamatta jäänyt se.

ANNA:

GONSIESKY:

Sen vähäks kuin arvioida voittekaan! Jos kaiken, min kätkee sydämeni: kaihon raskaan, yöt unettomat, tuskat lemmen hyljätyn mä nähdäksenne voisin paljastaa, niin huomaisitte kuinka kasvanut on kaksinkertaiseksi lempeni siit' ajasta, kun tunteeni ma teille ens kerran tunnustin.

ANNA:

Siks vartoa lie paras, kunne kolminkertaiseksi on rinnassanne lempi kasvanut. Ma teidät rauhass' sitä vaalimaan nyt jätän.

Kirotumpaa vastausta ei itse Belsebubkaan antaa voisi! Mut varokoot, en salli kanssani ma leikitellä!

HERTTUA:

                     Vaihtakaamme
nyt tanssi keittotaidon tutkintaan!
    (Soittajille)
Te siellä, pöytämarssi soittakaa!
    (Vieraille kumartaen)
Ma pyydän, jalo vallasväki!

(Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle ja lähtee soittajain edellä puhaltaessa marssia, oikealle. Toiset seuraavat parittain perässä.)

Hän lempii mua, siitä varmemmaksi
ma yhä käyn. Kuin katsein ikävöivin
hän taaskin —
Ah, hän yksin palajaa!

ANNA (Palaa oikealta; katse alas luotuna kuin jotakin etsien kulkee hän hitaasti salissa eteenpäin):

Sen tänne hukkua on täytynyt, kosk' oli näytännössä tallella se vielä, kuten aivan selvään muistan.

Kun pilviä aamu purppuroi, sun luokses jo kiitää aatoksein; kun angelus-messuhun kellot soi, niin luonasi yhä on sydämein.

ANNA:

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

                      Sydämeni!
    (Äänettömyys.)
Jo viime vuonna Vilnassa se sattui.
    (Äänettömyys.)
Mun, armollinen neiti, muistatte
kai Vilnan turnajaisista?

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

Niit' olen siit' alkain säilyttänyt povellani. Ja niiden antajan, jonk' ansiota mun oli voittoni, kun katseellaan niin hurmas mun, oon kuvaa hellinyt ma rinnassani lailla saiturin. Sen päivän jälkeen, ah! kuin unissani ma tääll' oon harhaillut ja juopua vain kerran — kerran vielä toivonut sen katseen voimasta. — Kuin yöhön synkkään koi huomenen te tänne ilmestyitte. En toivoa ma tohdi, tähteni ett' oisitte te tänne matkannut — ja kuitenkin, kun kuluu tuokio, jo sitä toivon. — Sana ainut teiltä mun joko autuaiden joukkoon nostaa tai syöksee turmioon. (Polvistuu Annan eteen.) Ah, huuliltanne mun kuulla suokaa tuomioni nyt.

ANNA:

Siis tietäkää: Sen jälkeen Vilnassa kun ensi kerran teidät kohtasin, on rauha rinnastani poissa ollut. Ma sieluineni, ruumiineni olen siit' alkain teille yksin kuulunut. Kuin jano polttava on yltynyt mun rinnassani tuska rakkauden ja teitä huutanut on kaikki, kaikki, mi elonherkkää, syttyväistä on mun nuoress' olemuksessain: siks tänne yön, talven valtaa uhmaten mun täytyi pois kotimaasta rientää, saadakseni vain kerran vielä teidät kohdata ja kuulla äänenne ja — julistaa: ma teidän, teidän kaikkineni olen!

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

(Työntää Niiloa, joka poistuu akkunasyvennykseen. Anna rientää sen jälkeen oikealle, josta samassa tulevat herttua, herttuatar, Gipfert ja Horn.)

HERTTUA:

HORN:

Kuninkaan niin kiirehtivän ilmoittavat he. Tän' iltana jo paluumatkalle on määrä heidän lähteä.

Mun ois kai lausuttava: tervetultua! Mut hoppunne, jok' illastukseen aikaa ei meille suo, sen sananparreksi vain turhaks tekee. — Ilman kursailuja siis suoraan asiahan käykäämme!

ROSENGREN:

Ma pyydän valittaa, näin häiritä kun pakko meill' on Teidän Armoanne Mut käsky tinkimätön kuninkaan meit' ajaa siihen.

HERTTUA:

ROSENGREN:

Se vastaus, min viime käynnillämme soi kuninkaalle Teidän Armonne, ei tyydyttänyt häntä. Liivin linnat hän valtiolle muitta mutkitta nyt oitis vaatii.

BRUSER:

HERTTUA:

ROSENGREN:

HERTTUATAR:

ROSENGREN:

HERTTUA:

ROSENGREN:

BRUSER:

HERTTUA:

ROSENGREN:

Niin, eräs aatelinen, joka ennen on Teidän Armoanne palvellut, nyt vangiks jouduttuaan kuninkaalle on tunnustanut kaiken —

HERTTUA:

ROSENGREN:

HERTTUA:

Se hupsu raukka, jonk' erotin ma palveluksestani, kun selvästi hän oli vajanainen! Ja hänkö nyt on todistajaks saatu mua vastaan?

ROSENGREN:

Joka tapauksessa nyt vastaamahan tulla Tukholmaan on käsky meillä Teidän Armollenne.

BRUSER:

HERTTUA:

ROSENGREN:

Me kaikki määräykset kuninkaan jo ilmoitimme. Siispä vastauksen nyt viipymättä saada pyydämme.

HERTTUA:

Sen ilman sarvia ja hampaita te saapa olette. — Te Fleming, viekää siks aikaa pitosaliin herrat nää ja itse tänne kohta palatkaa. Me vastauksen oitis laadimme.

HERTTUATAR:

Kuin julkeneekaan tehdä kuningas tuon vaatimuksen sydämettömän, ett' oisi sotaan ryhdyttävä meidän mun veljeäni vastaan!

HERTTUA:

                      Selvästi
ne verukkeit' on vain, mun kimppuuni
joill' Eerik päästä tahtoo.
    (Fleming palaa.)
                            Tukholmaan
mun lähtemään nyt neuvotteko, Horn?

HORN:

En siihen kehoita. On vaarallista nyt päätään sinne pistää; Danzigiin sen sijaan neuvon teitä lähtemään.

HERTTUA:

HORN:

HERTTUA:

HORN:

Hm, silloin toden totta neuvoa en muuta nää kuin kiirein lepyttämään on kuningasta käytävä; ja siihen ens askel oisi linnain jättäminen, ne kun —

FLEMING:

HERTTUA:

On katkerata kuulla, että miehet, jotk' auttajiksi isä mulle uskoi, näin veljelleni liittyin neuvoillaan mun turmiohon syöstä tahtois.

HORN:

HERTTUA:

Ei enää sanaakaan! En neuvojanne ma enää kaipaa! Täältä poistukaa! Me vastausta laatimahan käymme.

HORN:

HERTTUA:

No, Gipfert, sanaakaan viel' ette ole lausunut. Vai sama myös teillä onko mieli kuin on noiden?

GIPFERT:

Nimittäin ett' ootte kaikkeen myöntyvinänne, ja nöyrää, taipuvaista näyttelette, mut itse asiassa mihinkään te ette suostu.

GIPFERT:

On tärkeätä aikaa tässä voittaa ja langollenne Puolaan sekä Saksan myös keisarille sana oitis saattaa: nyt apuun sovittuun te rientäkää! Niin, ratkaisun nyt hetki tullut on. Jos koskaan, niin nyt teidän luotava on valtakunta Suomesta.

                        Ken siellä?
Ken hiipii täällä salaurkkija?
Pois, lurjus, piilostas!
    (Skalm tulee esille.)
                         Kuink' uskallatte?

NIILO SKALM:

Ma anteeks nöyrimmästi Teiltä pyydän; en salaa kuunnella ma aikonut. Ma sattumalta jouduin tuonne.

HERTTUA:

Ma erään neidon kanssa juttelin, kun lähestyivät Teidän Armonne ja muutakaan kun pakopaikkaa en tääll' löytänyt, niin tuonne piilousin. Ma luulin, että Teidän Armonne vain läpi salin kulkevat.

Vai niin! siks hätäisenä niin se neito tuolla meit' äsken riensi vastaan; oikeastaan siis meidän oisi anteeks pyydettävä, kun toisten rendez-vous'ta häiritsimme. No, unhotettu olkoon tämä! Mutta te myöskin osaatteko unhottaa, min täällä vahingossa kuulla saitte?

NIILO SKALM:

Kuin hauta minä siitä vaikenen!
(Hetken mietittyään:)
Vain sanaa pari Teidän Armonne
viel' lausua mun suoko?

HERTTUA:

NIILO SKALM:

Ne sanat, jotka sihteerinne Gipfert tääll' äsken lausui, siinä määrin sai mun haltioihini, ett' ilmaisseeksi ma tahtomatta tulin itseni. Oi ihmettä, ma ajattelin, samat nyt toisen suusta sanat kuulla sain, jotk' äsken lausuin ystävälleni.

HERTTUATAR:

NIILO SKALM:

Ystävällein parhaalle ma lausuin: miksi vapaa, itsenäinen ei valtakunta Suomi olla voisi ja kuningas sen herttuamme? Ah! Mun anteeks suokaa rohkeuteni, mut julistaa mun täytyy: Herra taivaan on varmaan teidät valinnut tään maan ja kansan unhost' esiin nostamaan! Siis rohkeasti pyörään kohtalon nyt tarttukaatte! Palvelukseenne mun tarjoon miekkani ja sydämein. En palkintoa siltä suurempaa ma halaja kuin että kerran nähdä saan Teidät suomalaisten kuninkaana.

HERTTUATAR:

Ens kerran intoa ja tulta nään tään kylmän, juron kansan miehissä. Oi kuinka teille sanoistanne oonkaan ma kiitollinen! Tosiasiaksi tää muuttaa unelmamme arimmat. (Herttualle) Mun herrani, te samaa mieltä ootte kai minun kanssani?

HERTTUA:

En kieltää voi nuo sanat että rohkaisivat meitä. (Skalmille.) Mut vaiti tarvittaissa osaattehan myös olla; suuri avu varovaisuus on näissä asioissa.

NIILO SKALM:

HERTTUATAR:

Tään hetken muistoks sekä onneksi sen työn mi teitä vartoo, ottakaa tää amuletti kallis; vaaroissa se kaikissa on teitä suojaava.

(Ottaa rinnaltaan ketjuissa riippuvan medaljongin ja ripustaa sen Skalmin kaulaan.)

HERTTUA:

Nyt vastausta kiirein laatimaan me kirjastohon käymme. (Skalmille.) Teitä, luulen, on pian meillä tarvis. Näkemiin!

(Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät vasemmalle. Ensimmäinen lakeija tulee oikealta ja ryhtyy korjailemaan kynttilöitä.)

Ah, totta voiko olla tämä kaikki? Näin suuri autuus osaks ihmislapsen maan päällä tulla voiko? Unta eikö tää ihanaa ja pettäväistä lie? Mut suudelmansa hellät, tuliset nyt polttavathan vielä huuliani! Näin riutuvaiset lemmenunelmani ne hetken rahtusessa todeks muutti. Ja — todeks, todeks eikö muuttumassa myös suomalainen unelmani ole? Tää amuletti herttuattaren sen todeks vakuuttaa.

Oi kalleus, sa tunnuskuva itsenäisen Suomen täst' alkain olet mulle! Nimessäsi ja nimessä mun nuoren lempeni näin vannon aatteelleni ihanalle nyt uhraavani kaiken elämäni!

TOINEN NÄYTÖS.

Tornihuone Turun linnassa. Oikealla ja vasemmalla kapeat ovet. Perällä pieni ikkuna. Oikeassa nurkassa avonainen uuni, vasemmassa jykevätekoinen kirstu. Keskellä pienoinen pöytä, jolla naiskäsitöitä. Pöydän ympärillä muutamia lavitsoita. Seinillä pari gobeliinia.

Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain lemmelleen hän kaikki uhras tuo nuori Marusja. — — — — —

ANNA:

Kas sellaista ma lemmeks kutsuisin! Kaikk' uhrata ja antaa sydän, sielu — niin, kaikki, kaikki lemmitylleen antaa ja vastalahjaks kaikki hältä saada: siin' onni rajaton on lempiväisten. Ah, suurempaako vielä autuutta vois tarjon' olla ihmislapselle kuin minkä suopi lemmenantaumus, tuo rajaton ja kaikki uhraava? Ei, ei — en muuta voi ma kuvitella. Jos meille tuskaa kuolon-riutuvaista tuo lempi mukanaan, se autuutta myös rajatonta, hurmaa taivahaista maan lasten maistaa suo.

DOZKA:

ANNA:

Niin kyllä — sydän koppakuoriaisen. (Dozka painaa päänsä alas ja nyyhkyttää.) Kas nyt, taas kyyneleitä! — Dozka kulta, en pahaa tarkoittanut, lemmestäsi suon sydän täynnä sunkin nauttivan, ja laulustas sua kauniista ma kiitän.

DOZKA:

Oi armollinen neiti, kuinka hyvä te jälleen oottekaan! — Kuink' onnellinen se onkaan ritari, jok' osakseen saa kerran lempenne.

Oi, rientäkää, te hetket verkkaiset, ett' armahani taas syleilyyn saan pian hukuttaa mun polttavaisen kaipuuni!

DOZKA:

ANNA:

DOZKA:

ANNA:

Käy sentään katsomaan, jo messuun eikö lie herttuatar matkalla. (Dozka menee ikkunaan. — Anna syrjään:) Mun pois on hänet saatava, kun kohtaamaan mua saapuu armaani.

ANNA:

Kuin lemmest' tänään uneksuttekaan, oi armollinen neiti! — Omastani en mitään puhunut, vaan — sanoa ma rohkeisinko?

ANNA:

DOZKA:

Chevalierin ma erään tiedän, jonka lemmellä ei teitä kohtaan, armollinen neiti, oo pohjaa, rajoja —

DOZKA:

ANNA:

Ma sanon: vaiti! Sulle eivät kuulu ne asiat! — Kas, lörpöttäissäs siinä taas helmen rikoit!

DOZKA:

ANNA:

Lörppäkieli kun olet, vaikea on mieltäs työhön sun kiinnittää. — Kas niin, pois kyyneleet ja hoida työtäs. Valmiiks saatava on tämä nimipäiväks herttuan!

DOZKA:

ANNA:

Ei, herttuattaren tää lahja on. Hän messun jälkeen tänne työtämme voi katsomahan tulla. — Valmiiksi sun hutiloimiseltas jos nyt vain tää kerran tulis.

DOZKA:

Tulee varmasti! Jos iloisempi olla voisitte, niin sitä varmemmin. — Mut ihmekös, jos synkäks käykin täällä ihminen tään harmajan ja synkän taivaan alla ja keskell' ihmisten niin jurojen kuin kivipaadet. Kuinka jäykkinä ja liikkumatta niinkuin patsaat jäiset tääll' istui viime juhliss' seinustoilla, kas näin, nuo suomalaiset arvon rouvat! Ja entä kielensä: kiks-kaks-päkä-kää! Ha, ha, haa! Koskaan elämässäin en sen hullunkurisempaa kuullut ole. Mut viime juhlass', ah, nyt muistan vasta: te kuullutkin jo, armollinen neiti, sen lienette?

ANNA:

DOZKA:

ANNA:

DOZKA:

Oh, ajatelkaa, muuan suomalainen vain se on! Muuten kyllä uljas mies ja kauniskin, noin tavallaan, mut silti vain täkäläinen jurojukka. — Lahjaksi on herttuattarelta kuulemma hän saanut kalliin amuletin, jota nyt rinnallansa onnellisna kantaa.

DOZKA:

ANNA:

DOZKA:

Niin, niin, ja kuinka oli saaja tuo — en nimeänsä muistaa jaksa nyt, niin outoja nuo täkäläiset nimet! — niin, kuinka kiihkeästi suudellut ol' amulettia tuo suomalainen ja valan vannonut niin tulisen —

Sa kurja kielikello! Juoruillas mun ympärilläin ilman saastutat! Pois silmistäni! (Vasemmalle osoittaen.) Tuonne sivuhuoneen käy pimeimpähän soppeen häpeemään ja sieltä ällös liiku minnekään, sua ennenkuin ma saapuville kutsun. (Dozka menee nyyhkyttäen vasemmalle.) Näin tylynkö nyt vahvistuksen saivat mun omat aavisteeni? Amuletti on hällä herttuattaren, sen tiedän, ja omin silmin, sydän tuskaa täynnä, ma illalla sain nähdä, loistavin niin silmin kuinka herttuattarelle hän kuiskutteli, saaden vastalahjaks hält' onnen täyden hymyilyn ja katseen niin hempeän kuin konsa lemmitylleen voi nainen suoda. — Mua onnetonta! Miks sydämeeni tämä oka saada mun täytyi kohta, lemmen hurmasta kun tilkkasen sain maistaa? Tarkoitus se yksistäänkö Kohtalolla oli, kun tieni tänne johti? (Hetkisen vaiettuaan kiivaasti:) Ei! Niin ei se olla voi, ei saa! En merten takaa ma tänne lempeänsä jakamaan oon toisen kanssa tullut! Kokonaan, niin totta sieluin ruumiineni kuin ma itse hälle kuulun, kuuluttava myös hänen kokonaan on minulle, vain yksin minulle! — Hän kohta saapuu, on selväks silloin kaikki saatava. Ei epäilyksen häivä ainutkaan saa taivastamme sumentamaan jäädä. (Painaa käden rinnalleen.) Niin kiihkeästi rinnassain lyö sydän kuin pakahtumass' ois se kaipuun tuskaan. Ah, ulos temmata sen sijoiltaan jos voisin, rajattoman lempeni sen todisteeksi hälle ojentaisin. Hst, askeltensa kaiun kuulenko? (Kuuntelee.) Ei, oman sydämeni lyönnit vain ma kuulin. — Mutta missä viipyy hän? (Menee ikkunasta katsomaan.) Nyt vasta pater Leonardus tuolla käy kappeliin ja meikäläisiä on perässänsä joukko. (Siirtyy kuunnellen keskelle huonetta.) Varmasti nyt kuulen askeleensa! Hiljaa, sydän! Saan sylihin jo armaan vaipua!

Kuin pyhäkköön — ei, ei, vaan niinkuin kaikkein ma pyhimpähän matkall' oisin ollut, se tunne portaissa mun valtas tuolla. (Sylinsä avaten.) Sa armas lemmittyni!

Sinä — sinä! Ah, silmiis noihin hukuttaa jos voisin ma pohjattoman kaipuuni, ja huultes jos suudelmat vois iäks sammuttaa sen tulen, jonka hehkuun menehdyn!

NIILO SKALM:

Oi armas, sydän ylivuotavaisen on täynnä mulla, sanottavaa sulle niin paljon, paljon oli mielessäin, mut — sanoja nyt turhaan tavoitan! Kuin tenholaulu korvissani soi sun kummat kuiskehes, sun tuoksuas vain hengittäin ja juopuin katseestas ma sanattomaan autuutehen vaivun.

Sun sydämesi ääntä kuunnellen näin iäks uinahtaa ma tahtoisin. Mun tunne pikaisesta kuolosta niin usein valtaa: sydän parkani kuin rakkauteni tulta kiihtyvää vois ajan mittaan kestääkään! Jos kerran sen tapahtua täytyy, sylissäs sun, armas, uneen tahdon viimeiseen ma silmät ummistaa ja raueten sun suudelmaas tään elon maisen jättää.

NIILO SKALM:

Oi ällös, armas, ällös puhu noin! Kuin kalman henkäys sanoistasi käy, ja hyytää sydämen, min sykkimään niin kuumasti sun lempes saanut on. Ei, Anna, lemmittyni ihana, ei kuoloon saattaaksensa Kohtalo lie kaukaa meitä yhteen johtanut! Ei, elämä on avoin edessämme ja tulevaisuus kultahaavehin meit' ihanasti viittoo puolehensa. Sen, armas, valloittaa me tahdomme ja paratiisin itsellemme luoda. On tehtävä mull' edessäni suuri ja valan pyhän sitoma ma olen —

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

Niin, siten nimittää mä sitä tahdon, kosk' yhtä rintaa kukkaan puhkesivat niin lempemme kuin aate tää.

ANNA:

NIILO SKALM:

Se paljastaa nyt tarkoitus mun oli. Lyhyesti: on isänmaani vapauttaminen pois vieraan kansan holhouksesta se aate, joka lumoihinsa sai mun saman' iltana kuin tuliset sun suudelmasi palon valtavan sai rinnassani syttymään. — Siit' alkain nuo kaksi tunnetta on kukkuroineet mun sydämeni.

NIILO SKALM:

ANNA:

Kuin? Sa todellako luulet, mun että rinnassain on tilaa muulle kuin Iemmellemme yksin?

NIILO SKALM:

Mutta onhan nää kaksi asiaa niin eriluontoiset, ett'eivät toistensa ne tiellä ole; päinvastoin toisiaan ne täydentävät kuin alttiit sisarukset konsaan.

ANNA:

Oh, kaksoissisaret! Kuin kiusaakaan tuo sana minua! En lemmelleni ma kilpailijaa siedä.

NIILO SKALM:

ANNA:

NIILO SKALM:

ANNA:

Ah, nyt ymmärrän! Siis herttuatar. No, ma tarkemmin viel' asian nyt selitän — mut huomaa: se toistaiseksi meidän kesken jää — Tään suuren unelmani etupäässä on herttua ja herttuatar; heistä on hallitsijat saapa vapaa Suomi. Kun palvelukseen tämän asian ma sydämin ja miekoin vannouduin, niin haltioissaan herttuatar silloin tään mulle ojensi, se vaaroissa ja taistoiss' että suojais minua. Ei enempää siis merkityst' oo tällä. Sun lempes, armas, yksin ehtymätön on voimanlähde mulle; alun alkain tään aatteen sulle tutuks tehdä aijoin. Ah, tiedätkö, niin paljon merkitsis sun myötätuntos mulle: kaksinverroin ma voimaa siitä saisin.

ANNA:

Ihana on tuike syttynyt sun silmiis, armas! Oi kuinka mielelläni seuraisinkaan sua kaikessa ja kaikkeen, omani! Mut, ah, se sanoa mun suoraan täytyy: on vierasta muu kaikki minulle ja vierahana pysyy, intohimo yks ainut hallitsee vain sydäntäni: sua rakastaa ja rakastetuks tulla. On lapsuus- sekä nuoruusvuoteni niin yksinäiset olleet — äidistäni jo aikaisin ma orporaukaks jäin — ja kiihkeästi lapsuudesta saakka ma rakkautta olen janonnut. Kun Vilnassa sun ensi kerran näin, niin kohtaloni eteen tulleheni ma heti silloin veressäni tunsin. Siit' alkaen ei muulla merkitystä oo vähintäkään mulle: Sinä vain ja lempes sun on mulle kaikki, on koko maailmani. Saiturina, jok' kauan etsimänsä aartehen pois näkyvistä ahnaan naapurin vie kätköön metsän, kera onneni niin tahtoisin myös maailmalta minä pois kauas piiloutua. — Sanoa nyt, armas, salaisimman toiveeni jos sulle rohkeisin.

NIILO SKALM:

Puolaan takaisin ma kanssas matkata nyt tahtoisin. Niin, ainoastaan sua noutamaan ma tulin tänne kylmään Pohjolaan. Nuo oudot asiat ja valjut aatteet sa huostaan heitä arki-ihmisten ja lemmen maailmahan mua seuraa. Mun isäni on vanha, yksinäinen, niin mielellään hän pojakseen sun ottais, siit' olen varma; vanha sukulinna on siellä seuduss' yksinäisessä, se korkealla virran äyräällä ja siimeksessä seisoo tammiston. Siell' elomme ois riemu-sunnuntaita ja puiston satakielet sävelillään, kun illan kuutamossa kävisimme, suurt' onneamme ylistäisivät. (Ojentaa kätensä rukoilevasti Niilo Skalmia kohti.) Ah Niilo, tähtesi tuon rauhansijan ma jätin; vuorostas nyt sinne mua pois seuraa täältä, lemmellemme niin kaikk' uhrataksemme! Oi lähde sinne! Sun aattees vaarallinen on, se hengen voi viedä sulta kesken keväämme. Siis lähde, ystävä!

Oi, armahin, oon kaikkeen valmis rakkautemme tähden, mut tätä ällös toki multa vaadi. Niin liki sydäntäin on aate tää ja kaksoissisar, kuten sanoin jo, se Iemmellemme on; ei toista ilman vois eloon jäädä toinenkaan. Sun lempes mun suuren aatteheni siivittää ja vapaus-aate toteutumisellaan on kerran sinetöivä lempemme. Kun synnyinmaa, tää köyhä Suomeni on vapaa vierahista kahleista, sua seuraamaan on valmis Niilo Skalm. (Äänettömyys.) Miks vaikenet noin, armas? Matkalle mun tuokiossa lähdettävä on; mua myötämielin, onnenkuiskehin sun aatoksesi seuraavatko?

ANNA:

NIILO SKALM Siitä enkö maininnut oo vielä? Pohjoisehen lähden oitis ma kansaa nostattamaan. Kuukauden tai parin päästä täällä leimahtaa ja lipun oman Suomi silloin nostaa. Mi suuri päivä oleva se onkaan! Ja sitten — sitten, Anna, taivaan ovet meill' aukenevat täydelleen ja silloin on aika tullut onnelaamme käydä.

Siis luotain lähdet! Mutta amuletin, tuon, jota nyt sa rinnallasi kannat, mun varmaan huostahani heität? Povellani kun sitä kantaisin, niin lähelläni öin päivin olevan sun tuntisin.

NIILO SKALM:

Mun sieluni ja sydämeni jäävät sun luokses, armas; tätä ainoastaan sä ällös pyydä, mahdoton sit' on mun luovuttaa, se herttuattaren on lahja.

ANNA:

NIILO SKALM:

Ei yksin siksi. — Mua ymmärräthän: kuin pantiks suuren tehtäväni antoi sen herttuatar mulle.

ANNA:

                      Mutta pantiks
nyt suuren rakkautemme luovuttaa
sit' etkö mulle voi?
    (Äänettömyys.)
                     Sa vaikenet.
Oi sano, Niilo: mua rakastathan?

NIILO SKALM:

Mun sanoa sit' onko enää tarvis? Sa tiedäthän jo, armas: joka hetki ma yksin sinulle ja sinuss' elän. Miss' olenkin ma milloin, ympärilläin keit' ihmisiä kulkeneekin kulloin, ma ainoastaan sinut nään ja kuulen; sun äänes alati soi korvissani; niin tähtituikkehessa mustan yön kuin välkkehessä auringon ja meren ma ainoastaan ihanat nään silmäs ja ruumiis lämmön, tuoksun armahan ma aina tunnen ympärilläni.

Oi vaikene jo, armas, sanas nuo nyt pakahtumaan saavat sydämeni, mi tulvillaan jo ylenmäärin on. Ma hupsu poloinen, jonk' uudelleen on aina kuultava sun huuliltas tuo hellä vakuutus: kun tyydytyksen on lemmenjanoni mun juuri saanut, niin uutta kohta sydän himoitsee. Ah, sanoiksi on turha yrittää mun tällä haavaa tunteitani muuttaa. Siks kaiken sen ma tähän ainoaan nyt suljen: mukana sen luovutan näin kaikki kalleimpani sulle, armas.

NIILO SKALM:

Ja rajattoman antaumukseni ma pantiks puolestani pyhimmän, mit' omistan, nyt sulle luovutan.

ANNA:

Sa oikuks itsekkääksi etkö sano, kun aarteesi niin kiihkeästi saada ma itselleni halusin?

NIILO SKALM:

En, en. Sun lemmestäsi mittaamattomasta nyt olen varmempi kuin ennen koskaan. Kuin empisinkään silloin jättää mä sun haltuus kalleintani! Ota tää, on kaukana ja vaaroiss' ollessain mun ihanata tietää, sydämellään sit' että kantaa oma armahani. (Ripustaa amuletin Annan kaulaan.) Mut aika rientää, tehtäväni suuri mua vuorostaan nyt luokseen viittoo jo. Jää hyvästi, mun ikilemmittyni!

(Syleilee nopeasti Annaa ja rientää ovelle, jossa kuitenkin
äkkiä pysähtyy ja käden otsalleen nostaen puhuu itsekseen).

ANNA:

NIILO SKALM:

Ah, äitini niin elävästi näin kuin edessäni tässä ois hän seissyt ja mulle varoittaen, huolissansa unt' äsken näkemäänsä kertonut. Mut kajastusta eilisestä vain se oli: kaupungissa luona olin ma äitini ja vasta näkemänsä hän unen silloin kertoi.

ANNA:

NIILO SKALM En hetkeä sit' ihanaa, min täällä viettää sain, sen muistelulla tahdo tärvellä. Ei! unet unina! Sun lempes yksin on mulle kaikki, suureen maaliini se siivillään mun kantaa. — Haltuhun sa jääös korkeimman. Nyt hyvästi!

Hän rientää pois ja askeltensa kaiku jo kuulumasta lakkaa. Äänensä, nuo sanat rakkaat, korvissani soivat vain lailla taivahaisen musiikin, ja suudelmansa huuliani yhä ma polttelevan tunnen. (Ottaa amuletin kaulastaan ja katselee sitä.) Tämän mulle hän jätti siis; on mustat epäluulot nyt rinnastani kaikonneet; nyt tiedän: mua yksin lempii hän. En teeskentelyn mä jälkeäkään käytöksessään nähnyt, kuin kirja avonaiset kasvons' ovat ja sanansa niin suorat, miehekkäät. (Laskee amuletin pöydälle, istuutuu tuolille ja painaa käsin rintaansa.) Oi kuinka täys nyt onkaan sydämeni! Kuin kestänenkään päivät eron raskaan, kun nyt jo jälkehensä huutaa niin mun sydämeni tuskass' äänekkäässä ja silmät uskolliset jälleen nähdä ja kuulla ääntänsä se himoitsee! Niin kauan sillä tiellään viipyy hän! — Oo, Ievottuus tää mistä leyhähti nyt äkkiä mun rintaani: ma etten hänt' enää näkisi, en ääntään kuulis? Tää viimeinenkö kohtaus ollut ois, kun juuri toisemme me löysimme? Ah ei! Niin leikkiä ei julmasti tok' onnellamme taivaan vallat voi! Pois aavistukset pahat kaikotkaa, en alkuhunsa salli särkyvän mun nuoren onneni! (Painaa vaieten päänsä käsiin.) Tuo aattehensa, mi häntä hurmaan saakka innoittaa, on outo, vaarallinen, pahoja vain aavistuksia se mulle tuo. Oh, jospa siitä vieroitetuks hänet ma saada voisin? Niin, miks kaikkea en nyt jo siinä asiassa tehnyt, miks —

(Herttuatar astuu sisään. Anna kavahtaa ylös ja niijaa syvään. Hovipoika asettuu ovenpieleen seisomaan.)

HERTTUATAR:

Työn ääressä niin täällä istutte te ahkerasti, että messuunkaan ei aikaa teillä tulla. (Kumartuu työtä tarkastamaan.) Hyvä, hyvä! Jos näin te jatkatte, on huomenissa jo valmihina työ. (Huomaa amuletin pöydällä.) Mut mitä tää? (Anna tekee avuttoman liikkeen temmatakseen amuletin, mutta herttuatar ehtii ennen.) Ma oikein näänkö? — Totta totisesti tää amuletti sama eikö ole, jonk' annoin Skalmille ma äskettäin? (Katsoo kysyvästi Annaan.) Te kalpenette! Kuulkaa, sanaakaan teill' eikö selitykseksi, miks täällä se pöydällänne viruu? (Äänettömyys.) Yhä vain te vaikenette? — Hyvä, selon kyllä ma ottaa tiedän. Paashi, alas riennä ja tänne kutsu herra Niilo Skalm, hän linnan pihalla ol' äsken juuri.

ANNA:

Ei ei! On tarpeetonta hänen tulla, on — niin, hän hukannut sen varmaan on, ma tuolta — tuolta portaista sen löysin.

HERTTUATAR:

Tuo hämillinen änkytys saa toista
mun uskomaan kuin mitä tarkoitatte.
Täss' selvästi on jotain vinossa.
No, pianpa ma selvän siitä saan.

HERTTUATAR:

Oh, harmillista, että matkalle niin tärkeälle ilman selitystä hän pääsi näin! Ma lujaks, uskolliseks niin luulin häntä, mutta epäilys tää valtaa minut, kevytmielisyyttä ei tämän moista sovi osoittaa sen miehen, joka suosioni niin on voittanut kuin hän. Mut tilin tästä saa ankaran hän palattuaan tehdä. (Annalle) Ja te — te suosioni menettänyt täll' ootte teollanne! Eteeni te ette toistaiseksi ilmesty, siks kunnes selvyyden mä täyden täst' olen saanut. Silloin edessänne on matka Puolaan, täysin puhtahana jos tästä ette selviytymään pääse.

ANNA (Yksin. Kohottaa uhmaavasti päänsä ja tuijottaa herttuattaren jälkeen.)

Siis sittenkin! — On jotain takana täss' sittenkin! — Niin, uskottomaks tuo hänt' eikö syyttänyt? — Ja silmänsä, nuo mustat sforza-silmät, kuinka ne täynn' intohimon tulta liekehtivät! — Oo, sinä Katariina Jagellonika, sun sukus taipumukset tunnetaan! — Kuin petolinnut, äsken häädetyt, nuo mustat aavistukset, epäluulot jok' ilmansuunnalta nyt syöksyvät taas sydän-parkaani mun raastamaan. — Oo, valossa kuin salaman nyt nään: sa silmäs Niilo Skalmiin iskenyt jo oot, hän auttaa ensin luvan saa sun päähäs kruunun, sitten lemmellään sun kuningattaruuttas lämmittää. Se suunnitelmas, ylväs Katariina. Nyt jotain näit ja aavistit — ja siksi mun Puolaan tahdot täältä toimittaa. — Mut tietäös, ei sydäntäni luotu oo leikkikaluks sulle, syvemmät mun lemmelläni juuret on. — Sa puoleks mun intomieli-armahani luulet jo kietoneesi verkkohos. — Mut varro! Niin totta kauemmas kuin sukujuuret mun menneisyyteen ulottuvat, tyhjäks sun suunnitelmas tekevä ma olen, sa jälkeläinen rahall' ostettavan ja seikkailevan palkkasoturin! — Niin selvästi ma nään: mun armaani on uhri viaton sun haaveittes, sun intohimojes ja kruununkaipuus. Mut nimeni ei Anna Biehowska, jos lumoverkoistas en häntä päästä! (Tuijottaa hetken vaieten eteensä.) Ah, keinokin jo mieleheni johtuu! — Mut oikeutta siihen onko mulla? Ma teenhän siten onnettomaksi sen, jota yli kaiken rakastan? — Ei, ei, ma siten onnettomuudesta vain hänet pelastan; niin menetellä on Iemmenoikeus mulla. Suunnitelman vain Katariina Jagellonikan ma murskaks lyön ja raunioista korjaan mun armahani kauas, kauas täältä.

Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain Iemmelleen niin kaikki uhras tuo nuori Marusja.

Oh, Gonsieskyn puoleen kääntyä mun paras ois. — Mut vastenmielistä niin kovin on se. — Ah, jos tietäisin! (Vaipuu tuolille ja ristien kätensä kohottaa katseensa ylös.) Ah, pyhä neitsyt, äiti Jumalan, (Vasemmalta kuuluu koputus.) sa, joka ahdingossa ennenkin oot mua auttanut, taas puoleeni sä äidinkatsees luo ja neuvollas käy lastas avutonta opastamaan! (Uusi koputus vasemmalta.) Ken siellä? Sisään tullos! (Dozka astuu sisään.) Sinäkö? Kuink' uskallat?

DOZKA:

Mull' anteeks antakaa, mut eräs kavaljeeri puheillenne nyt heti päästä pyytää; ilmoittamaan mun sitä täytyi tulla.

ANNA:

DOZKA:

Hän hyvin, hyvin rakastettava ja kaunis, uljas on ja teihin, neiti, niin silmittömästi —

ANNA:

Mitä! Tää Pyhän Neitsyenkö vastaus ois mun neuvonpyyntööni? Kuink' ihmeellistä! On muuten mahdoton tät' ymmärtää kuin että ylhäältä se viittaus on.

DOZKA:

ANNA:

Hän tulkoon (Dozka menee vasemmalle.) Oh, nyt mun teeskentelyn naamari on verhoks silmieni ottaa pakko, jos tuumani on toteutua mieli.

Ma tervehdyksen lausun nöyrimmän ja kiitokseni siitä, että vastaan mun suvaitsitte ottaa. — Huomenna jo kotimaahan lähden, tavata siks teitä halu palava mull' oli.

ANNA:

GONSIESKY:

ANNA:

GONSIESKY:

ANNA:

GONSIESKY:

ANNA:

GONSIESKY:

Ah, julma leikkinne tuo jättäkää! Ne haavat, jotka sydämeeni sain, kun viimeks teitä lähestyä koitin, viel' ummess' eivät ole.

ANNA:

Jättäkää pois mielestänne se; niin onneton ma olin silloin, siksi toisia muIl' oli halu haavoittaa. — En sillä ma totta tarkoittanut.

GONSIESKY:

ANNA:

Toivoaan ei menettää saa koskaan. — No, nyt kuulla ma halajan: te tänne jäättekö?

ANNA:

Ma kiitän teitä lupauksestanne! On turvallista tietää, lähellä ett' ystäviä on, kun taistelu tääll' ennen pitkää syttyy.

GONSIESKY:

ANNA:

Niin. — Tietävän te vielä ette näy, tääll' että — (syrjään) Jumalani, kavallanko näin oman lemmittyni? — mutta ah! sen lemmittyni vuoksi tapahtua niin täytyy — (Gonsieskylle) — että nousta aikomus on kuningasta vastaan, erilleen maa tämä Ruotsist' irroittaa ja tehdä täst' oma valtakunta, kuninkaana miss' sitten hallitsisi herttua.

GONSIESKY:

ANNA:

On, varmasti sen tiedän. — Muukalaisinahan tää ei oikeastaan meitä liikuta, mut toistaiseks kun pakko viipyä on täällä, niin ei hauskalta se tunnu, kun linnaan piiritettyyn suljettuna saa puutteess' elää —

ANNA:

Siks hartaasti niin soisin alkuunsa tuon puuhan mielettömän raukeevan. Jos mies ma oisin, ennenpitkää sen ma tyhjäks tekisin.

GONSIESKY:

ANNA:

GONSIESKY:

ANNA:

Kuulkaahan! Jos linnassa ei piiritetyssä voi sotilaihin luottaa, silloin eikö kaikk' itsestänsä raukene?

GONSIESKY:

Oo, nyt ma ymmärrän! (Syrjään:) Mi oiva tilaisuus täss' aukenevi kostaa herttualle ja samoin tuolle Skalmille, jonk' arvaan myös liitoss' olevan ja jonka tiedän nyt kilpailijakseni. (Annalle.) Sanoa mun julki täytyy: Minerva ja Venus te samass' ootte persoonassa, sillä teiss' yhtyy nero lahjaan kauneuden. Oi Venus-Minerva, mua käskekää ja orjana ma täytän tahtonne!

ANNA:

En käskeä ma tahdo, sanon vain: se suosiostain varma olla saa, ken tyhjäks tämän hullutuksen tekee.

GONSIESKY:

Te minuun luottaa saatte! Tähtenne oon henkenikin valmis uhraamaan. Mun tekojani tästä hetkest' alkain yks ainut ohjaa tahto. — Suosioonne ma pyydän sulkeutua, sitten oitis käyn työhön käsiksi!

Niin ihmeen vaiti mun sydämeni on. — Ma uneksinko? Ei, juurhan Gonsiesky täältä poistui, hän käyntiin koneiston tuon kaamean nyt ryhtyy saattamaan. — Mun tahdostani tää tapahtuiko? — Ei, ei yksin mun, vaan Pyhä Neitsyt siinä myötä on, niin selvästi hän tahtons' ilmaisi. Siks alistuen sydän vaikenee, se viittausta ylhää noudattain on lemmenuhrin suuren uhrannut. Sua rukoilen nyt, taivaan pyhä äiti, suo hyvään loppuun kaiken johtua!

KOLMAS NÄYTÖS.

— — — tänne saattamaan hän teidät käski sekä ilmoituksen siit itsellensä kirjastohon tuomaan. Siis täällä vartokaa, hän heti saapuu.

NIILO SKALM:

Mut sano, poikaseni, tietoa sull' onko minkäänlaista, miksikä näin kiireisesti hänen armonsa mua tahtoo tavata?

HOVIPOIKA:

Aavistusta ei pienintäkään mull' oo siitä. Mut täällä vartokaa, mä ilmoitan siit' oitis hänen armolleen.

Ma luulen — ei, aivan varma olen siitä että täss' amuletti kysymyksess' on. Se taikakalu todellakin lienee, kun paljon noin se harmia on tuonut. Jos pyyntöön armaani en suostunut ma silloin ois, ei ikävyyksiä ois näitä tullut: viikkoja nyt Anna on huoneissansa mustin miettehin ja onnetonna viettää saanut; mulla taas ikävä on tilinteko eessä. — Kas tuolla tulee hän, on muotonsa niin tuikea. — On paras heti suoraan kaikk' ilmisaattaa hälle.

HERTTUATAR:

Matkastanne te hänen armollensa herttualle jo selon liette tehnyt. (Skalm kumartaa.) Mulla toinen on teille asia. (Amulettia näyttäen.) Te tämän tunnette? (Skalm kumartaa ja yrittää sanoa jotakin, mutta herttuatar keskeyttää.) No hyvä! Tuona suurna hetkenä kun kaulananne tämän ripustin, sen suojaks, pantiksi ma teille annoin vuoks jalon tehtävänne; kuitenkin ma päivän, parin päästä sattumin tään pöydält' erään hovinaisen löydän: kuin lelu joutava se rihkamain siell' ajelehti joukossa! — Niin vähän, niin ylen vähän merkitsikö teille mun suosioni osoitus? Niin pieneks te arvioida saatoitteko tämän, jot' aina lapsuudesta kantanut ma kalleutena rinnallani olen? Se onhan vertauskuva aattehenne. Ei luonteestanne hyvää todista tää käytöksenne!

NIILO SKALM:

Teidän Armonne! Niin rikkoneeni kuin ma tunnenkin, en vähäks arvanneeni kuitenkaan ma suosionne osoitusta myönnä. Tuon että lahjan suuriarvoisen ma hetkeks toisen huostaan luovutin, niin syynä välinpitämättömyys ei siihen ollut, vaan — vaan lempi.

HERTTUATAR:

Niin, Selityksen tyydyttävän antaa ma että Teidän Armollenne voisin, on pakko ilmaista mun asia, min salass' oisin vielä toistaiseksi ma suonut pysyvän. Kun paljastan sen Teidän Armollenne, ymmärtävän ma tiedän tapaavani sydämen. Siis: neito, jolta amuletti löytyi, on mulle kaikki kaikessa; ma tuolloin jäähyväisillä olin luonansa ja lemmen rajattoman todisteeksi ma silloin kalleimman mit omistin, tuon amuletin, uskoin haltuunsa — niin, haltuunsa sen uskoin vain, en pois ma sitä lahjoittanut. — Rikkonut siis minkä tässä lien, sen sokeudessa oon lemmenhurman tehnyt.

HERTTUATAR:

Lievempään nyt valoon silmissäni tekonne tuo saattaa tunnustus. — Niin! Nouskaahan! Ei ankaruutta lempiväisten erheisiin syy ole sovittaa. En epäillä ma sanojanne tahdo, kummastusta jos herättääkin mielessäni se, noin että nopsa vaalissanne olla te ootte voinut, sillä montakaan ei päivää täällä neiti Biehowska viel' ollut silloin viettää ehtinyt.

NIILO SKALM:

On kotimaassa Teidän Armonne tää lempi saanut alkunsa; se liekkiin ens kerran Vilnassa jo hulmahti.

HERTTUATAR:

Nyt yhä selvemmin sen tajuan: vuoks teidän palvelustaan tarjoomaan siis saapui Anna Biehowska tänne. No hyvä! Suojelustaan tarjota kai lemmensuhteellenne toki saan?

NIILO SKALM:

HERTTUATAR:

Siis hyvä, tähän unhoittukoon nyt tää koko juttu! Rangaista ma sentään teit' aijon hiukan: amuletin tään ma toiste vasta annan takaisin. Nyt toista osapuolta hyvittämään mun käskee sydämeni käydä. — Ah, hän kovin onnettomaks itsensä lie varmaan tuntenut! (Hovipojalle) Sa ilmoittamaan käy tulostamme neiti Biehowskalle. (Hovipoika rientää oikealle.) Te tiedätte, ett' yhä nopeammin käy kohti ratkaisua asiat. Siis pian puolest' asiamme teillä on tilaisuus jo uljuuttanne näyttää ja kalleus tää voittaa takaisin. Ma jätän teidät haltuun Korkeimman!

Mi jalo, uljas nainen onkaan hän ja ruhtinatar armost' Jumalan! Tään jälkeen innoin kaksinkertaisin ma häntä palveleva olen. (Klaus Vestgöthelle, joka ilmestyy oikeanpuoleiselle ovelle.) Veikko! Maan altako sa siihen kohosit, kun vielä matkall' olevan sun luulin?

VESTGÖTHE:

Ma saaristosta juuri koteusin. — Mut ihme nähdä, kasvot loistavat taas sulla, kuten kerran ennenkin, täss' samass' salissa kun tavattiin. Mi uusi liekään onnenpuuskaus sua kohdannut?

NIILO SKALM:

Niin kyllä, vaikkakin sen sanomatta tällä kertaa jätän. — Sa tulit muuten aikaan parhaaseen, näät herttua kun tänne kutsunut on koolle upseerit ja aatelin ja lopullisen vastauksen heiltä nyt vaatii, myötä vaiko vastahan he olla tahtovat; sen jälkeen aikoo hän itsehensä kansaan vedota.

VESTGÖTHE:

Sen tiedän jo. Kun läpi kaupungin ma äsken samosin, niin kuuluttajat juur' ilmoittivat siitä kansalle. — Sun äitis pikimmältään tapasin ma myös; niin huolissaan hän vuokses oli ja kiihkeästi multa uteli sun matkastas ja mitä yleensä on täällä tekeillä. — Hän kummallista ol' äsken nähnyt unta —

NIILO SKALM:

Tiedän jo! Hän ennen matkaani sen mulle kertoi. Ah, äiti kulta, aina uniinsa hän luottaa niin. — Mut sikseen se! Sa miten sait paljon saaristossa aikoihin?

VESTGÖTHE:

En totta puhuin paljon. Tiedäthän, on kovin hidasta tää meidän kansa: se kyhnii, miettii, päätään kynsien, ja pankollensa jääpi mieluummin kuin toimeen ryhtyy vuoksi asian, mi omaan nahkaan suorastaan ei koske.

NIILO SKALM:

Mut liikkeelle kun suomalainen kerran on saatu, kahta, kolmea yks vastaa: kuin karhuja he ovat. — Olen varma, tää myrsky että talviunestaan on heidät herättävä.

VESTGÖTHE:

Senhän pian me nähdä saamme, sillä ovella jo myrsky on. — Sun vaikka intoas se loukkaa, sanoa mun sentään täytyy: on eelle meistä tapausten vyöry jo Iiiaks ehtinyt, se hyvää ei meill' ennusta: on valmistelut meillä vast' alussaan.

NIILO SKALM:

Sä epäilykses, veikko, nuo ainaiset jo heitä! Toiminnan nyt hetki lyönyt on ja sydämin on ehein meidän taistoon käytävä.

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

Hm! Petrus Särkilahden, enoni, se perintöä lie: vei hehkuva tuo uskonsa myös hänet voittoon.

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

Niin juuri. — Kuinka liekin, itänyt tää aate vuosia on sielussani, siks kunnes täyteen kukkahansa se puhkes yhtä rintaa tuntehen viel' ihanamman kanssa — ei, ei niin, ne molemmat on yhtä ihanat ja yhtä lähellä mun sydäntäni! — Mut aatteles, tää eikö ihmeellistä: niin kohta kuin tuo suomalainen aate mun oli sielussani selvinnyt, sain myöskin muiden suusta kuulla sen. Kuin ilmassa sen tunsin leijaavan mä ympärilläin, kaikkialla täällä, ja tosieloon pyrkivän kuin lapsi, mi emostaan jo irti päästä tahtoo. Ma siinä merkin nähnyt olen että on takana tään voimat korkeammat, ett' itse maailmoiden valtias on unelmamme todeks päättänyt. Siks uskoni niin järkkymätön on ja sellaiseks sen toivon muuttuvan myös sinussa. — Mut toisiakin tuolta ma nään jo saapuvan.

NIILO SKALM:

Tiedot tuoreimmat on herttualla itsellään; niit' äsken toi viestintuoja Tukholmasta tänne. On pian täällä hänen armonsa.

    (Oikealta tulee Fleming ja pari nuorempaa aatelismiestä.
    Muiden hiljaa keskustellen ryhmittyessä perälle kohtaavat
    Horn ja Fleming toisensa etualalla.)

HORN:

FLEMING:

HORN:

Hm, hänen armonsa ei kylläkään, mut aina jotkut muut. Ma luulin sun jo kauemmaksi täältä siirtyneen.

FLEMING:

Ma Louhisaaress' olen järjestellyt vain kotiasioita, kauemmaksi kun todellakin matka tulla voi.

HORN:

FLEMING:

HORN:

Heh, luulisinpa, kun ma itse juuri sit' olen samaa tuuminut; maa näes tääll' alkaa jalkoja jo poltella. Kai tiedät, että raatihuoneen luo on koolle tänään kansaa kutsuttu ja että yllyttämään heitä herttua on itse menevä.

FLEMING:

Sen tiedän jo. Mut tarkoitus mi tällä kaikell' on, sit' arvaillut ma sinne tänne olen. Sain kaupungissa äsken kutsun tänne ja vähäll' oli etten pois jo jäänyt, kun suoraan sanoen ma pelkäsin siin' ansan piilevän.

HORN:

Hm, pelkoa ei siitä sentään lie. Sen verran kuin ma tietää olen saanut, lopullisen nyt vastauksen tahtoo herttua, me mitä köyttä kukin vetämään täss' alkavassa käymme kiistassa.

FLEMING:

HORN:

Niin todellakin, sillä veljessotaa nyt välttää enää tuskin voitaneen. On loppuvaatimukset kuninkaan jo Tukholmasta tänne saapuneet, ja oikein jos ma arvaan, herttua ei niihin tule myöten antamaan. Siis välttämätön seuraus on sota.

FLEMING:

Mi taasen seuraus on siitä, että on meidän neuvoillemme herttua niin kuuro ollut. Turhaa tietyst' on nyt enää niitä hälle tyrkyttää. Jos neuvoani täällä kysytään, niin suoraan kantani ma ilmaisen, ja kantani on entinen.

HORN:

Niin munkin. Mut syytä varovasti, luovien on meillä ilmi tuoda aatoksemme. Hän kiihdyksissä vois — mut tuoltapa hän juuri saapuu!

(Vasemmalta kuuluu torvenääni. Salissa syntyy liikettä ja kaikki vaikenevat. Sisään astuu torvensoittaja, joka asettuu ovenpieleen seisomaan, sekä heti sen jälkeen herttua ja Gipfert. Herttua tervehtii salissa olevia kädenviittauksella, minkä jälkeen nämä ryhmittyvät piiriin hänen eteensä.)

HERTTUA:

Te osaks, hyvät herrat, tunnette jo asemamme: herra veljemme kuink' alkanut on ahdistella meitä niin vaatimuksin monin, mahdottomin kuin julki riitaan meidät tarkoitus vain ärsyttää ois hällä. — Kohtuuton jo yksin eikö vaatimus se ole, ett' omaa lankoani vastaan mun ois sotaan käytävä? (Paheksumisen sorinaa kuulijain joukosta.) Ja tähän kun en suostua oo voinut yhtä vähän kuin muihin vaatimuksiin, jotka on yhtä kohtuuttomat laadultaan, niin vastaamahan siitä Tukholmaan on herra veljeni mun haastanut. Toi lähettinsä tänään Tukholmasta nyt yhä jyrkemmässä muodossa tuon saman haasteen: selvän sodan uhkan se sisältää, jos noudata en sitä. Tää kaikkityyni veruketta on: niin kerta kaikkiansa kuningas vain isän perinnön, maan tämän, tahtoo, pois riistää minulta ja teljetä mun perheineni vankilaan. Siks päätin täss' ahdingossa kansaan vedota. Sit' ennen, hyvät herrat, halusin ma teitä kuulla, selvill' ollakseni, mun puolellani seistä aijotteko, jos puhumaan käy välillämme aseet?

NIILO SKALM:

HERTTUA:

Ma teidät tunnen, jalot upseerit, ja luottaa teihin tiedän voivani. Mut vanhempia vielä kuulla myös ma halusin, siks kutsun teille, Horn, ja teille, Fleming, toimitin; siis kuulla mun suokaa, lepoaika onko saanut teit' arvioimaan asiat myös meidän, eik' yksin kuninkahan kannalta?

HORN:

Ma Teidän Armollenne vakuuttaa voin molempien meidän puolesta: kun viimeks neuvoamme kysyttiin, sen yksistänsä Teidän Armonne vain etua me huoltain annoimme. Se silmämääränämme nytkin on, kun keinot viimeisetkin käyttämään me sodan välttämiseks neuvomme.

HERTTUA:

En keinoa ma muuta enää nää kuin suoraapäätä vangiks antautua. Se parastani tarkoittavako on neuvonne?

HORN:

Ei, Teidän Armonne, vaan sovittelijoita Tukholmaan syy toimittaa ois mielestäni vielä. Me palvelusta alttiit tarjoamaan siin' asiassa oomme.

HERTTUA:

FLEMING:

Mut, kuten Horn jo sanoi, vältettävä on julkisotaa viimeisehen saakka. Sen tulokset jo eeltä tiedämme: ei voimat, varat tämän pienen maan voi kauan kestää kuningasta vastaan. Pait sitä kuulunut on vanhastaan maa tämä Ruotsin valtapiirihin. Niin ollen luonnoton ja laitonkin on Suomen nousu vastaan Ruotsia.

GIPFERT:

Ma lyhyeen vain tahdon huomauttaa: Ei Suomi yksin seiso, tukenaan on tässä sillä Puolan kuningas ja Saksan keisari myös painavan voi sanan vaakaan laskea.

HORN:

Hm, sanan! Ja voipi laskea! Mut jospa hän ei tahdokaan? Ja Puolan kuningas? Teill' onko mustaa valkoisella siitä, kuin suuren laivaston ja armeijan hän tarvittaissa tänne toimittais?

HORN:

On kyllä, Teidän Armonne, mut usein voi kiusalliset olosuhteet tyhjäks myös sanan tehdä ruhtinaallisen. Mun mainita on tuskin tarvis, että jo sodass' entisessä tekemistä on kyllin Puolalle. — Ei, muistuttaa mun nöyrimmästi vielä suotaneen: Ei omaa asemaansa kantamaan oo Suomen maalle suotu voimia. Tää ikivanha Ruotsin yhteys on meille sentään paras, turvallisin.

NIILO SKALM:

Mun sanaa pari Teidän Armonne täss' suoko lausua? (Herttua nyökäyttää kehoittavasti.) Jos vanhastaan on valtapiiriin Ruotsin kuulunut tää Suomemme, niin — jalot neuvosherrat, se mulle sanokaa —, miss' säädetty se on, ett' ikuisesti vastakin on vallittava saman tilanteen? Meill' eikö eloon omintakeiseen ja täysin itsenäiseen oikeus oo yhtä suuri kuin on Ruotsilla tai jokaisella muulla kansalla? Niin totta vapaita kuin alkujaan me suomalaiset olleet olemme, niin totta vapaiks holhovallasta me kansan vieraan tulla tahdomme. Te, jalot herrat, meidän voimamme niin arvioitte pieniksi. Ma sanon: on kuiva järki usein arkaileva, kun kyseess' ovat suuret asiat. On uskon voimalla ne voitettava ja usko sydämen on asia.

ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA

NIILO SKALM:

Suomalainen mun sydämeni sanoo: kohtalon on meille määräämä tää ajankohta. Nyt lipuin omin Suomen käytävä on kansain itsenäisten rintamaan. Ma tiedän, tunnen, että taivaan herra on itse puolellamme seisova ja ensi askeleemme ohjaava. Ma matkustanut Pohjan puolla oon ja kansaa puhutellut: alttiita he ovat asialle herttuan, ja kaikin valmiit häntä auttamaan. Siis epäröiden, syrjäss' seistenkö on meidän nähtävä, kun luomaan käy Suomen kansa omaa valtiota?

KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ:

NIILO SKALM:

Ja valmiit suomalaisten kuninkaaksi myös hetken tullen hänet huutamaan. Niin, toverit, hän eläköön — hän, uuden ja itsenäisen Suomen valtias!

Ma pyydän, hyvät herrat, intonne tää, kiitettävä muuten, hillitkää! On aikaista tää liian sekä voisi — (Huomaa pölyisen upseerin, joka ilmestyy oikeanpuoliselle ovelle.) Mut mitä! Oikein näänkö? Tiedustaja tuoll' eikö seiso, jonka Uudenmaan me puoleen äsken lähetimme?

Suoraan mä sieltä tänne saavun. Ratsuni mun virstan päässä kaupungista sortui, siit' asti juosten olen kulkenut.

HERTTUA:

VIESTINTUOJA:

On, on, siks säästämättä hevosta ma ajoin: Jaakko Hästesko jo tänne pikamarssiss' etenee, on matkass' sotilaita kuninkaan noin kymmentuhantinen joukko hällä.

VIESTINTUOJA:

HERTTUA:

VIESTINTUOJA:

Jöns Kurki Laukost' on huovijoukon kanssa lähtenyt ja kartanoita Teidän Armonne nyt parhaillansa ryöstelee.

HERTTUA:

Haa, näinkö siis Laukon Kurki meille maksaa nyt ne armonosoitukset, joita hälle niin mitoin runsain jaellut ma olen!

NIILO SKALM:

Oi kataluutta suurta, pohjatonta! oi mielen alhaisuutta! Kaksinverroin nyt taisteluun ma päästä halajan. On suuren asiamme lisäksi myös tosiritaruuden puolesta nyt isku iskettävä. — Toverit, me vala vannokaamme!

(Paljastaa miekkansa, samoin Vestgöthe ja toiset upseerit; asettaen ylöskohotettujen miekkojen kärjet yhteen lausuvat kaikki Skalmin perässä:)

Viimeiseen me hengenvetoon saakka taistella näin vannomme nyt niitä vastahan, jotk' uhkaa herttualle tuhoa, lait kunnian, jotk' unhottaneet ovat ja vastaan perillistä tämän maan nyt aseet nostain tänne samoovat. Näin tehdä vannomme!

Tään valan perusteella, toverit, ei vaalin valtaa meillä enää oo; vain voitto taikka kuolo edessä on meillä!

Sydämestä, ystävät, ma kiitän teitä; hansikasta nyt ma eteheni viskattua ylös en ottaa pelkää, ympärillään kun näin alttiin joukon ystäviä nään. Nyt mieltä Suomen kansan kuulemaan ma päästä tahdon; mukaan, ystävät, te kaikin tulkaa!

(Antaa merkin torvensoittajalle, joka astuu salin halki oikealle ja merkkipuhalluksia toitottaen poistuu ovesta. Herttua, Gipfert ja upseerit lähtevät samalle suunnalle.)

VESTGÖTHE:

Niin on. Ei vaalin valtaa, kuten sanoit, meill' enää ole. Mitä tulkoonkin, nyt taisteltava on!

On surkeaa, ett' ovat nuorukaiset mokomat noin asioille päässeet antamaan tään onnettoman suunnan! Kuitenkaan ei meillä osaa, kiitos Jumalan, oo tässä sotkussa!

FLEMING:

Ei, rauhassa me pestä voimme kätemme. — Ja muuten: nyt yhdestoista meill' on hetki, tomut maan tämän jaloistamme pudistaa.

HORN:

Niin juuri. — Ja kun viivyttelemättä nyt matkaan lähdemme, niin kuningas ei hevin salaliiton osuudesta voi meitä epäillä. — Mut täältä ei niinkään helppo ole huomaamatta pois matkustaa.

FLEMING:

Sen tiedän. Siksi onkin sun Louhisaareen paras tulla; sieltä mun oma alukseni huomaamatta vie Ruotsiin meidät.

HORN:

Mainiota, veli! Nyt heti Kankaisihin omia käyn asioitani ma järjestämään ja sieltä suoraa päätä Louhisaareen.

FLEMING:

Mut pidä kiirutta! Tän' ehtoona jo itse sinne palaan. Sitä ennen ma hiukan selvää otan, mitä tapahtuu nyt kansan kesken tuolla kaupungilla. Niin tiedot tuorehimmat kuninkaalle on tästä hullun yrityksestä meill' antaa.

HORN:

Mainiota, mainiota! Se suosiohon luona kuninkaan on suoraa tietä meidät nostava. Ma ylihuomenissa viimeistään oon Louhisaaressa. Sua kaupunkiin nyt seuraan.

Hah, hah, haa! Ma ellen aivan lie väärin kuullut, niin he kuninkaan jo itsellensä täällä huusivat. Jos mustain, kähiseväin käärmeitten niin kietoma ei sydämeni oisi, niin kuollakseni tätä komediaa ma nauraisin nyt — komediaa, joka niin huiman pian tragediaks muuttuu. (Tuijottaa hetkisen ääneti eteensä.) Oh, maata kirotumpaa liekö maan päällä toista kuin tää peikkojen ja noituuden ja velhoin kotimaa! (Dozka tulee oikealta.) Tääll' ilmakin jo pelkkää noituutta on täynnä, järjen päästä mieheltä tää viedä saattaa.

DOZKA:

GONSIESKY (Säpsähtää ja kääntyy äkkiä Dozkaan, hilliten kuitenkin heti itsensä):

DOZKA:

GONSIESKY:

DOZKA:

Ah, hänen luokseen teitä hakemaan ma juuri tulinkin. On onneton hän vallan — syytä vaikken tunne — ja kyynelissään kylpee. Joutukaa, oi herra kulta, häntä lohduttamaan!

GONSIESKY:

Sa erehtynyt olet, pulmusenil Kai rippi-isää mennä hakemaan sun oli tarkoitus?

DOZKA:

GONSIESKY:

On pater Leonardus kappelissa kai parhaillaan: hän lemmenrikkeimistä ja muista synnin eljistä niin pian sun emäntäsi päästää.

DOZKA:

GONSIESKY (Heittäytyy kädet rinnalla ristissä ylvääseen asentoon nojatuoliin):

En voi, ma kuningasta näyttelen! Jos purkaa haluaa ken huolensa, hän eteen valtaistuimeni tulkoon!

Jos ymmärtäisin, mitä minusta hän tahtoo taas, kun vallan kyynelin hän luokseen mua haastaa? — Salaliittoon mun vastaan puoluetta herttuan hän ensin viettelee, mut sattumin ma äsken sylissä tuon Skalmin näin niin autuaana hänen lepäävän kuin unho niellyt kaiken menneen oisi. Nyt taasen kyynelissä kylpien mua luokseen vaatii! — Oh, tää viimeisenkin voi päästä viedä järjen kipinän. (Tuijottaa ääneti eteensä.) Mi noituus lamasi mun käteni — vai oma heikkous ja hämmästys sen tekikö? — kun miekkaan tarttua ja samaan pistoon heitä naulita en voinut! — No, sen syvempi ja monipuolisemp' on oleva mun kostoni. — Ma luokseen menisinkö? — En, krokotiilin kyyneleitään en ma nähdä halua! Hän itse tulkoon mua etsimään, jos mielii niin —. Mut kas, hän tuolla tuleekin! No, tähän nyt ma jäykistyn ja armollisna varron.

Ah, tuolla istuu hän! Kuin kaamean hän onkaan näköinen! Mut puhua mun sentään pakko asiani on. On pysähtymään heti saatava tuo sotilaiden kiihoitus ja hyväks on kaiken muututtava jälleen; muuten en hetken rauhaa saa, en silmihin ma lemmittyni mielin rauhaisin voi katsoa! (Gonsieskyn luo pysähtyen arasti.) Herra Gonsiesky!

Häll' on niin ilkamoiva väre äänessään! (Gonsieskylle.) Niin syvästi ma olen katunut ja kovin väärin tehdyks huomannut, ett' yllyttämään sotilaita täällä ma olen teidät vietellyt.

ANNA:

Siks hartaasti ma pyydän lakkaamaan tuost' yllytyksestä ja sotilaita päinvastoin uskollisiks valalleen ja herttualle teitä käännyttämään ma tästälähin pyydän. — Suosioni jos teille jotain merkitsee, niin multa tät' ette palvelusta kieltäne. Se luvatkaa ja taakan raskaan alta niin vapahtakaa minut!

GONSIESKY:

ANNA:

GONSIESKY Yllyttämään minun kun sotilaita silloin pyysitte, se tahdosta tuon Skalmin tapahtuiko?

GONSIESKY:

Arvelin: Kun mielenmuutos tämä äkillinen juur'ikään nähtävästi tapahtui tuon Skalmin sylissä, niin kaiketi on sama suomalainen tuulihattu myös aiheen edelliseen antanut.

ANNA:

GONSIESKY:

Ha, haa, miksi noin te kauhistuneen muodon otatte? Täss' eihän hätää, teillä varsinkaan: tääll' lemmenkisoiss' elelette vain sill'aikaa kuin ma lakeijana hoidan nuo pienet ulkotehtävät ja huolen niin hellän sotilaista pidän, että he kaikki ehein nahoin pelastuvat pois turvaan täältä surman luolasta. Tää eikö mainiosti käy? Vai kuinka? Kai tyytyväinen ootte järjestelyyn ja siunauksen sille annatte?

ANNA:

Oh, vaietkaa, te salahiipijä, te myrkkykieli! Ja nyt tietäkää: jos ette toimestanne katalasta nyt heti lakkaa, ilmoituksen siitä ma herttualle teen ja tuokiossa on silloin majananne vankiholvi.

GONSIESKY:

Ah, mainiota! Seurakseni tyrmään saan silloin teidät, armollinen neiti, jok' alkuun panitte tään oivan tuuman. Ma, halpa lakeijanne, parempaa en kuvitella vois!

Oi Jumala! Nyt vasta paljastuu mull' onneton tuo harha-askeleeni kuin kuilu pohjattoman syvyyden!

Mutta miksi mun taivas syössyt tähän turmaan on? Ma viittausta Pyhän Äidin enkö näin ole seurannut? — Niin tehneeni ma uskoin, mutta kuiluun pohjattomaan oon kuitenkin ma syöstyks tullut näin! — Oo, rikosko siis lempi rajaton on vastaan taivasta? Mun sydämin vain puolinko ois tullut lempiä ja toisin puolin kylmää harkintaa ja järkeilyä epäröivää käyttää? — Ei, sellaiseen ei taivu sydämeni! Mut ah, näin turman kuiluun vajosin, jost' ulospääsyä ei silmä näe. Jo pilvet synkät taivaan saartavat ja myrskyn pyörre vinhaa vauhtia käy kohti mua — (Pysähtyy kuuntelemaan. Ulkoa linnan pihalta kuuluu lähenevän kansanjoukon kohinaa ja riemuhuutoja.) Mitä! Nytkö jo? Ei, mahdollista ei se olla voi!

(Yrittää lähestyä akkunaa, mutta pysähtyy samassa, kun vasemmalta tulee herttuatar parin hovinaisen saattamana.)

HERTTUATAR:

Mut mitä outoa tää merkitsee, kun joukoin noin he tänne rientävät? (Skalmille, joka innoissaan rientää oikealta.) Kas siinähän on Skalm! Te selittäkää, tuo väenliike mitä merkitsee?

NIILO SKALM:

Niin innostuksiin puhe herttuan sai kansanjoukon äsken torilla, hänt' että riemuhuudoin saattamaan se tänne linnaan lähti.

(Toinen herttuattaren seuranaisista on tällävälin avannut ikkunan, jolloin ulkoa kuuluvasta kohinasta eroittuu selvästi huutoja: herttuatar! herttuatar!.)

Kuulkaa! Kuulkaa! He Teidän Armoanne tahtovat nyt nähdä! Ikkunaan siis, jalo rouva, niin että voivat Teitä tervehtää!

NIILO SKALM Tänne saapuvi hän oitis. — Kuulkaa, miten palava on heillä halu Teitä näkemään!

(Herttuatar nousee avonaisen akkunan ääreen, tervehtien alhaalla olevaa kansaa, joka huutaa suosiotaan. Herttuattaren seuralaiset tunkeutuvat uteliaina toisen akkunan ääreen.)

Ah, kuuletko? Vain omaa valtiastaan voi kansa tervehtää noin intomielin! Mi suuri hetki! Suuren unelmani tää päivä todeks muuttuvan on nähnyt. Oi sano, lämpenemään myöskin sua tää hetki eikö saa? — Mut synkästi miks etehes noin tuijotat?

ANNA:

(Keskeyttää sanansa, kun oikealta kuuluu ääniä ja huudahduksia, minkä jälkeen saliin astuu herttua Vestgöthen ja muutamien muiden upseerien saattamana.)

(Herttuan ilmestyessä ikkunaan kuuluu alhaalta entistä myrskyisempiä suosionosoituksia. Kädellään tervehtien puhuu herttua kansalle:)

Niin ilon suuren, hyvät Suomen miehet, te tänään mulle valmistaneet ootte. On siteet lujat entisvuosina jo tähän maahan minut kiinnittäneet, mut päivä tämä kaksinkertaisiksi ne välillämme lujittanut on. Ma suomalaisemmaks kuin koskaan ennen nyt tunnen itseni. (Suosionhuutoja ulkoa.) Ja tämän jälkeen, te jalot porvarit ja talonpojat, ma myrskynpuuskaa, meitä uhkaavaa, en pelkää käydä vastaan ottamaan. Nyt tiedän, että teihin luottaa voin.

(Ulkoa: "Eläköön Suomen herttua! Eläköön herttuatar!"
Niilo Skalm ja toiset upseerit yhtyvät eläköönhuutoihin.)

Kuin kaunis, ylevä ja jalo on hän haltioissaan noin! Oi Jumala, jos siivillään hän minut temmata vois mukahansa tuonne korkeuksiin!

Siis vielä kerran: kiitos, suomalaiset! (Tervehtii kädellään ja herttuatarta tukien ryhtyy laskeutumaan ikkunakomerosta.) Myös teitä, hyvät herrat upseerit, ma kiitän tästä päiväst' ihanasta!

NIILO SKALM:

NELJÄS NÄYTÖS.

Katolilaiseksi rukouskappeliksi sisustettu pienempi linnansuoja. Oikealla sivuseinällä, enemmän etualalla, ovi, samoin sitä vastapäätä vasemmalla. Perällä pieni akkuna, joka auki. Vasemmalla sivuseinällä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kynttilänjalkoineen. Oikealla rukousjakkara ja sen yläpuolella Neitsyt Maarian kuva. Peräseinällä vihkivesiastia. Seinillä siellä täällä pyhimysten kuvia ja kynttilänjalkoja.— Ulkoa, milloin etäämpää, milloin lähempää, kuuluu tykinjyräyksiä.

Oi tuskaa pohjatonta! Sydäntäin kuin veitsi sanat herttuattaren niin raatelevat aina, milloin mulle hän lemmestäni luottavaisna puhuu. Jos pahaa houretta tää edes ois, niin paremmin sen kestää jaksaisin! Mut muoto huolestunut armaani ja silmät valvonnasta väsyneet ja hyväilynsä kiihkeät, joill' uusiin hän ponnistuksiin innostua koittaa, ne unheesta mun kolkkoon totehen taas uudelleen jo ajavat. — En missään nää pelastusta tästä, pilkkanaurun tuon pahan demoonin, mi vietteli mun ansahan, vain korvissani kuulen. — Mut käyntiänsä jatkaa koneisto, tuo tyly, armoton, min liikkeelle nuo mustat intohimot kerran sai, ja tappaa uhkaa nuoren onnemme. Kuin noiduttu, kuin varjo rauhaton saan Gonsieskyn jäljiss' seurata ja työtään kirottua turhaks tehdä. Jos hedelmää tuon työni kantavan ma pienintäkään edes nähdä saisin! Mut ei, on sotilasten virnistys ja iva ainoa mun palkkani. —

(Tuijottaa hetken Neitsyt Maariaan kuvaan ja polvistuu sitten sen eteen, ristityt kätensä kuvan puoleen ojentaen.)

Ah, Neitsyt pyhä, äiti Jumalan, sun neuvoasi seuranneeni luulin ja parhaaks lemmittyni toimivan, kun askeleen tään onnettoman tein. Sun nimessäsi häijy demooni mua tähän askeleeseen rohkaisi. Siis vuorostas sa, äiti taivainen, nyt päästä minut pahan lumoista! Ah, keino näytä, pelastuksen tie nyt osoita, tää raskas pimeys mun ympäriltäin hajoita! Oi, äiti, sa tuskaa etkö sääli, tuskaa, jolle ah, kyyneleetkään huojennust' ei tuo, kun syvyyttä tään onnettuuden säikkyin ne lähteisiinsä piiloutuvat pois? (Vaikenee ja nousee hitaasti seisoalleen.) Sa vaikenet ja kylmin ilmenin ja huulin jäykin vastaan tuijotat! Niin raskaaks harhani mun arvioitko, ett' armon kipinää et pienintäkään luo pimeään, mi sieluani saartaa? (Kääntyen pois kuvasta.) Ah, kauemmin en povessani kantaa ma tätä jaksa! Kiinni pysyessä noin taivaan ovien, tie jälellä yks ainut on: mun sydän, tuskan-täysi on hälle — armaalleni avattava. Se tehtävä mun on, vaikk' kiroais sen johdosta hän minut, lempemme ja iäks multa sydämensä sulkis. Niin, niin, se ainoa —

(Vasemmalta kuuluu tykinjyräystä seuraava, murskautuvan ikkunan helinä, sekä jymäys kuin raskaan esineen lattialle kimmotessa, mitä säestää pari kimeätä naisäänen kirkaisua.)

Voi hirmua! voi! Kuula kanuunan tul' akkunasta tuonne, mullinmallin niin pannen kaikki —

ANNA:

(Kintereillään Dozka rientää Anna vasemmalle,
josta seuraava sananvaihto kuuluu.)

ANNA:

Oi kiitos taivaan, ett' elävänä Teidän Armonne ma löydän! — Kuinka, haavoittanut onko —

HERTTUATAR:

ANNA:

Oi, tulkaa, kappeliin ma tuonne saatan Teidän Armonne, pois täältä hävityksen keskeltä. Tuo tuoli ota, Dozka, kappeliin, se nosta, sitten hänen armolleen vie herttualle sana, mutta joudu! (Dozka tulee tuolia kantaen kappeliin, asettaa sen etualalle ja rientää oikealle.) Kas niin, mun käteeni nyt nojatkaa! (Herttuatar, aamupuvussaan ja tukka puoliksi laitettuna, tulee Annaan nojaten vasemmalta.) Ja tuohon tuoliin hetkeks suvaitkaa nyt käydä lepäämään, ett' etemmäs pois sisäsuojiin käydä jaksatte.

Mun tukkaani juur neitosenne laittoi, kun ylös alas kaikki mullisti tuo kuula; suunniltaan lie säikäys nyt tyttö polon saanut. — Täydentää te, Anna-neiti, työnsä suvaitkaa!

(Anna ryhtyy laittamaan herttuattaren tukkaa. Oikealta kuuluu ääniä ja kiireisiä askelia. Kappeliin tulevat herttua ja Gipfert.)

Oi Jumala, mit' onkaan tapahtunut! Sa kuinka voit? Ei naisiakaan näy ne hurtat säälivän! Kuin laitas on?

HERTTUATAR:

Se ohitse jo meni. Pyhä neitsyt mua varjeli, en naarmuakaan saanut. Vain pieni säikähdys, mi ohitse jo on.

GIPFERT:

Täss' ihmeellinen varjelus on osaks tullut Teidän Armonne. Mut uljaitahan itse taivaskin ain' etupäässä suosii, sanotaan, ja uljuutt', ihailtavaa kerrassaan täss' osoittaapi Teidän Armonne.

HERTTUATAR:

Ei tarvis. Kyll' äiti taivaallinen suojelee mua täälläkin; ei Sforzain jälkeläisen niin sovi yhtä kuulaa pakoon juosta.

GIPFERT:

HERTTUA:

Ma uljuuttasi, armas, ihailen. Niin kevyt kantaa päivän taakkaa on sun rinnallas.

GIPFERT:

HERTTUA Pelkoako näyttää mun enemmän kuin puolisoni tulis! (Tähystää ulos. — Gipfert hiipii varovasti hänen luokseen.) Kas, kuinka hyvin silmä eroittaa voi tästä Korpolaisten mäelle, miss' osa piirittäjäin kanuunoita on; katsokaas, tuoll' eikö töyräällä oo pari päällikköä? — Haa, nyt tunnen! Jöns Kurki, Laukon herra, toinen on! Se kurja ahmatti, jok' aikansa kun hyvyyttäni oli nauttinut, pois kääntyi, liittyin vihollisiini ja niinkuin hurtta ryöstää, raastaa, mun alkoi omaisuuttani; tuoll' ilkkuin hän seisoo nyt ja tänne tähystää. Mun tekis mieli suoraan kanuunan luo juosta ja se häneen suunnata.

GIPFERT:

HERTTUATAR:

Hän palkkansa on saapa aikanaan. Ei mieltään katkeroittaa moisilla mun puolisoni sovi.

GIPFERT:

HERTTUA:

Mut ilahuttavampi ei näköala toisaallakaan ole: siell' laivat vihollisen sulkevat tien merten ulapalle.

HERTTUATAR:

HERTTUA:

Mut milloin se ehtii — milloin? Varmaan sadannen jo kerran tähystämäss' olin tuolla ma äsken tornin huipulla, mut aina vain yhtä turhaan! — Gipfert, peljätä jo alan, että neuvoihinne olen ma liiaks luottanut.

GIPFERT:

Toivotte! Mut mitä pelkät toivomukset painaa, kun toisessa on vaakakupissa nuo raskaat voimat, jotka rautaiseen on syleilyynsä meidät sulkeneet.

GIPFERT:

HERTTUA:

Oh, toivotte ja toivotte! — Jos tuohon laivaston te loihtisitte, toista ois, mut sitä me turhaan vuotamme! Ja missä ovat nyt porvarit ja talonpojat, jotka niin auliist' apuansa lupasivat? Ei yhtä askelt' oo he ottaneet!

Mun puolisoni, kärsivällisyyttä vain hiukkanen ja tyyntä uskoa, niin kaikki hyväks vielä kääntyy.

Ma pyydän anteeks rohkeuttani, mut Teidän Armoanne välttämättä mun piti tavata.

HERTTUATAR:

HERTTUA:

No, mitä uutta? Niin, yöllisestä retkestännekään en itseltänne vielä kuullut ole?

NIILO SKALM:

Se hyvin onnistui. Me huomaamatta luo pääsimme, niin, keskeen laivaston me suoraan laskimme ja ennenkuin he mitään huomasivat, pohjaa kohti jo laiva lähimmäinen matkall' oli.

HERTTUA:

NIILO SKALM:

Niin, yhtä heillä on vähemmän nyt laivoja ja uuteen jos Teidän Armoltanne suunnitelmaan nyt luvan saan, niin viikon sisällä tie merelle on auki meillä.

HERTTUA:

Ei! Nyt kohta kapteeniksi drabanttein teen teidät. Tuonnempana laivaston teit' odottaapi päällikkyys.

NIILO SKALM:

En koskaan ma palkkiota ajatellut ole. On paras palkintoni saada nähdä, kun voittajana Teidän Armonne on saavuttanut suuren maalinsa.

HERTTUATAR:

Noin seuralainen tosisankaruuden on aina hieno vaatimattomuus. Nyt aika minun antaa takaisin on teille amuletti. Neiti Anna, ma pyydän, tuolta makuukammion se tuokaa pöydältä. (Anna poistuu vasemmalle.) Te takaisin jo ennen ansainnut sen olisitte, mut unhottanut oon sen kokonaan.

HERTTUATAR:

ANNA:

GIPFERT:

                            On ketjut
vain kalleudesta jälellä.
    (Tulee kappeliin amuletin ketjut kädessään.)
                          Tää hyvää
ei meille ennusta!

Hm! Kohtalomme
ei toki tuollaisesta riippune. —
Skalm, suunnitelmanne — mut mitä, kuinka?
Te pahoin voitteko?

HERTTUATAR:

Ma muuten vain — niin suunnitelmani, sen — mut toinenhan mull' oli asia, jot' esittämään ma tänne tulinkin.

HERTTUA:

HERTTUATAR:

HERTTUA:

NIILO SKALM:

HERTTUA:

GIPFERT

HERTTUATAR:

HERTTUA:

Niin, apua on vuottaa mahdoton, jos pohja alla pettää. — Kirous ja kuolema, ett' tähän umpikujaan on täytynytkin joutua! — Skalm, Gipfert! Te jotain sanokaa! Nyt neuvot hyvät on tarpeen.

NIILO SKALM:

Yhden hänen armonsa jo neuvon lausui: yllyttäjät kiinni on saatava. — Ma pari vangitsin jo miestä; heitä kuulusteltava on heti, sitten epäluotettavat kaikk' eristettävä ja upseerit yön aikaan vartiota hoitamaan. On linnan kantajoukko luotettava, kun paha leviämäst' estetään, niin puolustusta hyvin jatkamaan me kykenemme, kunnes apu ehtii. Ja avun täytyy ehtiä!

HERTTUATAR:

                      Ma kiittää,
ah, sydämestä —
    (Annan syvään huokaistessa katsahtaa häneen,
    keskeyttää lauseensa ja rientää luokse.)
                Rakas lapsi, mikä
sun on, kun kalpenet noin? Syvästi
niin koskivatko sinuun sanomat
nää synkät?

HERTTUATAR:

Ma ymmärrän sun jalon sydämes, sen kuohuksiin saa moinen kataluus. Mut tyynny, kaikki hyväks kääntyä voi vielä.

HERTTUA:

Skalm! Te valopilkku ootte täss' synkkyydessä: toivon raukeevan te jälleen kohensitte. — Toimintaa ma taasen kaipaan: tulkaa, kavallus ens töiksi meidän tukahuttaa täytyy.

HERTTUATAR:

Ma pyydän, Niilo Skalm, te saattakaa pois turvaan täältä neiti Biehowska. Se mieluinen lie teille tehtävä.

Mut uutta elonriemua nyt tunsin ja omat apeani unhotin, kun asiaamme osaa ottavan niin syvästi sun näin. Sain hillitä ma itseäin, jo tässä heidän nähden, sua etten sylihini sulkenut.

NIILO SKALM:

        Oi unta pahaa jospa edes
tää kaikki ois!
    (Riistäytyen äkkiä irti)
                Mut oikeutta mulla
ei levätä oo tässä!

NIILO SKALM:

Sano, ah, mit' outoa tää on? Vai saivatko niin suunniltaan sun synkät viestini?

ANNA:

Nyt se tehtävä mun on jos koskaan. Mutta vaikea, niin suunnattoman vaikea mun hälle on sitä paljastaa.

NIILO SKALM:

Oi sano, ennenkuin ma tukehdun, sa ettet lemmenasioissa ole mua vastaan rikkonut?

Ei! Ei! Sit'ei se ole! Mitä rikkonutkin lien, juur' rakkauteni sinuun tulinen mun siihen houkutellut on.

NIILO SKALM:

Ah, muu on kaikki yhdentekevää! — En tietää ma enempää nyt tahdo; keveäksi niin sanoillas mun sydämeni sait. Nyt vastaan vaikka koko maailmaa taas valmis olen taisteluun, kun varma siit' olla kerran saan, ett' edelleen sun ehyesti omakseni tiedän. —

ANNA:

En houri ma! Näin totuus kolkko on: Mun toimestani Gonsiesky täällä on linnan sotilaita yllyttänyt.

NIILO SKALM:

Maan vajoovan ma tunnen allani!
(Äänettömyys.)
Mut minkätähden — sano, minkätähden
näin tapahtua onkaan täytynyt?

ANNA:

Mun lemmenkiihko hurja, intohimot sai sokeana siihen vietellyksi. Sun aattees — amuletti — herttuatar — ne valtaan rajun mustasukkaisuuden mun saivat silloin lähtöpäivänäsi ja Gonsieskyn tuohon katalaan ma toimeen viettelin; niin tekeväni ma viittauksesta Pyhän Äidin luulin ja meidän onneksemme kantavani tään suuren uhrin Iemmenalttarille. Voi houkkaa mua! Pian aukenivat mun silmäni, kun herttuattaren päinvastoin suosivan näin lempeämme. Nyt tehdyn saada tekemättömäksi ma koetin, mut mustasukkaisuus nyt vastassani Gonsieskyn oli. Hän kauan jo on mua lempinyt, mut sattumin kun meidän lemmestämme nyt selville hän pääsi, vallassa niin silmittömän vihan riehuu hän ja kuurona mun rukouksilleni vain työtään katalata yhä jatkaa. (Äänettömyys.) Oi jotain sano, mua kiroa tai miekallasi oitis lävistä mun rintani, mut vaiti ällös ole! Tuo tuijotukses kolkko, aavemainen, on kuolon tuskaa kaameampi.

Voi, nyt toteutuvaks sanat äitini ma nään ja omat aavistukseni, jotk' alas turhina oon painanut. Sai lempi minut aatteen pettämään: sen tunnuskuvan pois ma luovutin, ja lemmen, oman heikkouteni kautta nyt kosto mulle koituu: tunnuskuvan jo kuula vihollisen murskasi, ja kavallus — (äkkiä kiihtyen) Kuin? Perikatoonko jo lopulliseen oisi tuomittu mun suuri aatteeni? Ei, ei! Niin ei saa tapahtua! Niin ei taivaan Herran voi tahto olla! Siksi selvästi hän toteutumaan on sen määrännyt. (Miettii hetkisen.) Min rikkonut ma oon, sen sovittaa myös tahdon — tahdon vaikka henkeni ma sovitukseks uhrata, mut aatteen — sen elää täytyy, todeks muuttua! Sen täytyy!

ANNA:

NIILO SKALM:

ANNA:

Oi sano, sano! ÄIlös katseellas noin mua kiduta! — Oi jouduta sun tuomiotas!

NIILO SKALM:

Uhrina kun lemmen tää petos, kavallus on syntynyt, niin aate vuorostaan nyt uhriksi mun saakoon lempeni!

NIILO SKALM:

Ei, noin ällös polvistu mun edessäni, ei sydämeni sitä kestää voi! (Auttaa Annan ylös.) Nyt viime syleilyyn sun sulkea ma tahdon. (Avaa sylinsä, mutta peräytyy samalla ja antaa käsiensä vaipua.) Ei, ei! Kosketuksesta sun olemukses Iemmenhehkuvan mun uusi heikkous voisi vallata. Ei, pois nyt kaikki hentomielisyys! Sa sydän, vaikene! Mun uhrata tää uhri täytyy! (Astuu päättävästi oikeanpuoliselle ovelle.) Hoi, te sotilaat! Kaks teistä tänne käyköön! (Kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta tulee oikealta. Skalm osoittaa heille Annaa.) Vankilaan nyt suoraan hänet täältä saattakaa, hän kavalluksen alkuun linnassa on saattanut, ja sitten etsikää pääyllyttäjä, herra Gonsiesky, ja vankilaan myös hänet teljetkää!

En valita, mun että vangitset, mut lempesi, min alku taivaass' on, kun kieltää tahdot sa, niin sitä en ma tahdoks Jumalan voi tunnustaa!

Oo, kolkosti kuin hautaholvista nuo kaikuu askeleet! (Pusertaa molemmin käsin päätänsä.) Tää houretta tai pahaa unta eikö oo? — Nuo tuolla sun morsiantas eikö vankilaan juur' parhaillansa raahaa? — Käskystä sun tapahtuiko se? — Sa houkkio, nyt sydän rinnastasi repäise, se jalkoihinsa tyhjiin kuivukoon! — 01, vaiti sydän, vaiti sielu, aistit! Tää uhri raskas kannettava on, sen vaikka nääntyisit sa taakan alle ja järkes valon nielis pimeys! — Pois hentous! Sa sydän, alallas! Tään uhrin eessä taivaan valtojen on pakko heltyä!

Kas täältäkö sun vihdoin löydän! Linnan ympäri sua etsinyt ma oon. (Menee ikkunaan ja tähystää ulos.) Sa huomannut jo oletko, ett' uutta jotakin on tuolla tekeillä, kun tykkejään ja miehiään noin uusiin asemiin he siirtelevät! Jotain merkitsee myös tämä hiljaisuus: he rynnäkköön, ma pelkään, lopulliseen valmistuvat. (Katsahtaa olkansa yli Skalmiin ja rientää hänen luokseen.) Mut kuule, kuinka laitas onkaan sun, kun vailla tolkkua noin tuijotat? Sa sairas oletko vai —?

NIILO SKALM:

Herttuatar kuin luulla voikaan pahaa ennustavan tuon pikku seikan? Ei, ei, muistutus se taivaan oli vain, ei enempää!

NIILO SKALM:

Kuin sanoit? Rynnäkköönkö valmistauvat? Ma siihen sulle vastaan: rynnäkön me lyömme takaisin kuin ennenkin! Ei sortua voi suuri asiamme, kun taivaan Herra onnistumaan sen on kerran määrännyt; jos synkältä nyt näyttääkin, vain koetust' on se. Nääs hetki yhdestoista muuttava on kaiken toiseksi.

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

Haa, siispä tullos! Takaisin päin verisin ne täältä viskaamme! Mun polttaa suonet, sydän pauhinaan nyt toisten himoitsee. Sa tule, veikko!

(Paljastaa miekkansa ja syöksyy, Vestgöthe kintereillään, oikealle. — Näyttämö hetken aikaa tyhjä, minkä kestäessä ampuminen ja taistelunpauhina ulkona yltyvät.)

Tää vainoojani tänne pääsemästä sen aikaa estänee kuin vallattu on linna. (Juoksee ikkunasta ulos tähystämään.) Hyvin käy! Jo vallattu on ulommainen valli!

ÄÄNI OVEN TAKAA:

Te pähkähullut! Juur antaumassa linna on ja te — niin, ase käissä miehet kuninkaan jos teidät sieltä löytää, hirsipuu on ennen iltaa palkkananne! (Jyskytys lakkaa.) Ahaa! Se tepsipäs! (Palaa ikkunaan.) Hei, tuolla laskevat jo aseitansa miehet herttuan! — Kas tuolla yksinään kuin mielipuoli Skalm ympärilleen silmitönnä huhtoo. — Haa, miekan käsistä nyt vääntävät — kas niin, sa vankina nyt itse olet, sen sijaan että minut vankilaan sa tahdoit teljetä!

(Ulkoa kuuluu voimakkaita hurraahuutoja. Gonsiesky heiluttaa ikkunasta lakkiaan ja huutaa mukana.)

VIIDES NÄYTÖS.

Vankiholvi linnassa. Perä- ja oikealla sivuseinällä makuupenkit. Peräseinässä, lähellä kattoa, pieni ristikkoikkuna. Vasemmalla kapea ovi.

On yö. Vankiholvia valaisee talikynttilä, joka palaa seinään
kiinnitetyssä rautajalassa.

Vestgöthe, päätään käteen nojaten, makaa sivupenkillä.
Niilo Skalm kävelee edestakaisin lattialla.

Kuuluu salpojen kolinaa ja lukonratinaa. Vanha, pitkäpartainen vanginvartija, kädessään vesiastia, vyöllään avainkimppu, astuu sisälle.

Kas siinä juotavaa! — On hupaista, kun taasen asukkaita saanut on tää vanha komeroni; autiona se yli parin viikon onkin ollut, näät hirteen edellinen asukas kun vietiin — (Aivastelee pitkään.) Iänkaiken kirottu tuo nuha mua vaivaa, kosteus nääs noiden muurien saa aikaan sen. — Niin, hirteen edellinen asukas siis vietiin, mutta sitä peljätä ei herrain tarvis ole: Tukholmaan, ma kuulin, teidät ennen pitkää viedään. — No, hyvin teidän täällä viihtyvän ja unta saavan toivon. — Hyvää yötä!

Sun eikö jalkojas jo väsytä? Oot penikulmia noin yhtämittaa siin' astuskellut edestakaisin.

En mitään kykene ma tuntemaan. On sielu, ruumis mulla turtuneet kuin yhdeks möhkäleeksi, tuntoa mi vailla iänkaiken tuomittu näin ilman määrää vaeltamaan on. Maa kaunis, vihannoiva, palanut on ympärilläin mustaks autiudeksi ja taivas ylhä alas romahtanut. Sen pirstain keskellä mä pimeässä nyt vailla tarkoitusta käyn.

VESTGÖTHE:

Ja tuolla käy ylhäällä nyt samoin herttua. Ma askeltensa kaiun koko illan oon läpi unenikin kuullut.

NIILO SKALM (Pysähtyy kuuntelemaan. — Ylhäältä kuuluvat raskaat askeleet):

Niin, siell' astuu — astuu Suomen kuningas. Kuin? Kuningasko? — Ei, vaan poloinen siell' astuu vanki loputonta tietä ja ympärillään kuolon autius on. Jos tuskan lisää rinta kykenis mun tuntemaan, tuo kaiku lohduton ja ontto verta saisi vuotamaan mun sydän-parkani. (Kävelee hetken ääneti, pysähtyen sitten Vestgöthen luo.) Klaus ystävä, sua kadehdin, kun nukkua voit noin.

VESTGÖTHE:

NIILO SKALM:

Niin, niin. Mut sano mulle, ajatusta yhtään jos tallella on päässäs, ymmärrätkö, mi kaikella on tällä tarkoitus — jos tarkoitusta siin' on laisinkaan?

VESTGÖTHE:

On varmaan sillä tarkoituksensa, vaikk' käsittää ei ahdas järkemme voi kaikkea. Siks päätäni en huoli ma vaivata, vaan kohtalooni tyydyn.

NIILO SKALM:

Sen tehdä jospa voisin minäkin! Mut ei, on uhmaa, vihaa kolkkoa mun rintani niin täys, ett' alistuminen, tuo kylmän tyyni, mull' on mahdoton. Kuin öiset virvatulet risteilee mun päässäin kysymykset tuhannet. Miks päättyä niin järjettömästi tään kaiken piti? — Pelkkä sokea vain sattumako täällä hallitsee? Niin johdonmukaiselta kaikki näytti: kuin rengas renkaasehen liittyen kaikk' asiat niin jouduttavan tuntui tuon suuren tuuman toteentumista. Ma kaiken takana näin Herran käden ja asiaani järkkymättä uskoin. — Mut äkkiä on kaikki pirstaleina ja kasvot isän ylhäisen, jotk' äsken niin suopeasti hymyilevän näytti — ne peikon naamana nyt irvistää tään sekamelskan järjettömän takaa. En pienen pientä järjen kipunaa nää kaaoksen tään kolkon keskellä! Ois tuskan taakka paljon keveämpi, jos pohjan varman allaan tuntisi. Mut ei, kaikk' olevainen hervahtain on liitoksistaan ratkennut, ja pohjaa ei jalka kuolevaisen missään tapaa. Klaus, sano: Jumalaan sa uskoa tään kaiken jälkeen vielä voitko?

VESTGÖTHE:

Voin. Hän suuri on ja mittaamattomat on hänen työnsä, yli vuosisatain käy niiden vaikutus ja käsittää ei niitä ahdas ihmisjärki voi kuin vasta aikain päästä; siksi en, ma, kuten sanoin, päätäin vaivata noill' asioilla huoli, kohtalooni vain alistua tahdon. — Uupumus niin raskas valtaa mun, siks nukkua taas hieman koitan. — Hyvää yötä, veli!

Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa, yön parmahille ikipimeän ja ikiäänettömän vaipua! Mut ei, mun taakkaa kantain laahustaa näin väsymättä täytyy! (Pysähtyy ylös katsahtaen, josta edelleen kaikuu askelten kumina.) Siellä toinen, jot' äidin helmaansa ei uni korjaa, jok' yksin astuu, yöhön tuijottain, ja väsyneitä vaivaa aivojaan tään pohdinnalla tylyn ongelman. (Jatkaa kävelyään.) Niin, siellä käyös sinä, täällä minä sun askeltesi tahtiin yhdistäin mun omat askeleeni käyskelen ja käyskelen siks kunnes pyövelin on rattaat valmihina oven eessä.

IIVARI MAUNUNPOIKA:

On ikävä, tääll' että orpanani
mun täytyy kohdata.
(Skalm tuijottaa häneen mitään puhumatta.)
Mun tunnet kai?

NIILO SKALM:

IIVARI MAUNUNPOIKA:

Kuin sanoa sa voitkaan: vihollisten? Ei armeijata maan ja kuninkaan niin sovi nimittää!

NIILO SKALM:

Sun kuninkaas on Ruotsin, Ruotsin myöskin armeija, ne vihollisiks lukee Suomen mies. Sa sanoit ikävällä näkeväs mun täällä. Ikävällä suuremmalla näin minä, että oma orpanani on synnyinmaansa unhottanut noin ja joukkoon vihollisten liittynyt.

Sa yhä sama haaveilija olet kuin miksi Iasna tuntemaan sun opin. Ei miehen meidän ikään saanehen käy rakennella pilvilinnoja, vaan mukaan kuivain arkiolojen on viisaint' elämänsä järjestää.

NIILO SKALM:

IIVARI MAUNUNPOIKA:

Mut itseäänhän, herra paratkoon, täss' sentään kukin lähimpänä lie. Sua enkö puuhista ma herttuan jo varoittanut ajoissa? Jos oisit mua kuullen palvelukseen kuninkaan sa tullut, silloin meidän tavata ei täällä tarvis ois, vaan edessäs ois tulevaisuus varma, loistava. — Mut turha siit' on puhua nyt enää, kun asiat on tällä kannalla. Ma vuoksi vallan toisen asian sun puheillesi tulin: päällikkyyttä ma hoidan linnassa ja valmistaa voin tilaisuuden sulle pakohon, jos itse suostut sitä käyttämään.

NIILO SKALM:

IIVARI MAUNUNPOIKA:

Sitä pahempi sull' itsellesi; sillä tiedäpäs: juur' äsken saapui tänne Göran Persson hän jota pahakshengeks kuninkaan niin yleisesti sanotaan, — hän vangit kaikk' aamun tullen ottaa huostaansa ja vartioituna vie Tukholmaan. Siell' että mestauspölkky, teiliratas on teitä vartoomassa, siitä varma saat olla. — No niin, sinne haluatko?

NIILO SKALM:

IIVARI MAUNUNPOIKA:

NIILO SKALM:

Sen arvasinkin! — Itses kaltaisiksi sa kuvittelet muita: samoja on mielestäsi onnenonkijoita ja oman edun katsojia kaikki. Vai ystäväni parhaan jättävän mun luulit, itse turvaan päästäkseni! Oon henkeni ma puolest' asiani jo monta kertaa alttiiks antanut, sun kädestäskö armopalana sen ottaisin ma nyt? Ei, luotani pois kaikkoa ja rauhaan minut jätä!

Ma ennen tuittupäänä pidin sua, nyt täysihulluksi sun vasta huomaan. On turha kanssas järjen kieltä haastaa, siis pääsi pidä, itse itsestäs saat vastuun kantaa.

Onnellisinta täys hullu oiskin olla: hulluutta tään elämän ei silloin huomaisi ja turhill' ongelmilla vaivata ei päätään tarvis ois, mut aivoistani on hulluus tasan yhtä etäällä kuin elämästä kaikki järjellisyys. (Istahtaa penkille ikkunan alle.) On kaiku askelten jo vaiennut tuoIl' ylähällä: helmaan unosen on vaeltaja päänsä väsyneen jo painaa saanut; mulle armoa ei sitä suotu. (Ovi aukenee hiljaa ja Anna Biehowska, mustaan kaapuun verhoutuneena, hiipii sisälle.) Oi, sa haamu öinen, jos harhakuvitelma aivojen et liian väsyneiden liene, sano, mist' äkkiä niin järjettyys tää kolkko on keskellemme tullut, myllertäen kuin myrskytuuli kaiken sekaisin, niin että kasvot itse Jumalan on peikon naamaks mulle muuttuneet?

En valon, vapahduksen tuojana ma tule, pimeytehen vajonnut on multa elonpäivän ihanuus ja synnintaakka maahan painaa mun.

NIILO SKALM:

Tuo ääni joskus soinut korvissani on kauan, kauan sitten — aikoina, jotk' iäks ovat menneet!

NIILO SKALM:

Onneton siis toinenkin tän' yönä tuskalleen käy huojennusta etsien. — Mut miksi mun eteeni sa polvistut? Sa väärän oot paikan ripillesi valinnut.

ANNA:

Anna! Ah, ijankaikkisuus on vierähtää jo siitä ehtinyt, kun valoivat sun silmäs tiellein päivänpaistetta. Se tapahtunut taivaankappaleella lie kokonansa toisella; on meidät yö synkeä sen jälkeen yllättänyt. (Hetken vaiti oltuaan:) Mut miksi polvistut sa edessäni? En sua tahdo syyttää, tuomita, syyn tästä kantaa yksin kohtalo. Se onnettuuteen meidät molemmat on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon oon uhri kuten sinäkin, siis sun ei polvistua edessäni sovi. (Nostaa Annan ylös.) Jos anteeksantoni sun tuskallesi tuo huojennusta, niin sen sydämestä suon sulle.

ANNA:

Jalon Iuontees mukaista niin on se; polvilleni uudelleen ois halu mulla etees langeta ja kiittää sua, ellei kiitokset niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas on päällikkönä täällä, hän se mulle soi luvan tänne tulla; myöskin sun hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää nyt pue päälles sekä oitis lähde, ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan oot vihdoin päässyt, luona isäni on sulla varma turvapaikka.

ANNA:

Naisena ei vaara mua suuri uhanne, ja kärsiä jos hieman saisinkin, niin huojennusta tuskalleni tois se vain. (Kätensä rukoilevasti ojentaen.) Oi kuule mua, pakoon lähde! Vois kaikki vielä — niin, sen lausua ma julki uskallanko? — muuttua vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa kuin pahan unennäön koittaisimme tään nykyisen ja siellä kaukana me onnen uuden rakentaisimme. Oi sano, onko liian uskaljas tää haave, tuhkan alta elohon juur' herännyt?

NIILO SKALM:

Tuo haave murskata mun surukseni täytyy; pakohon ei mikään mua viehätä sen jälkeen — niin, sanotuksi tulla täytyy sen — kuin kaksoissisar toisen surmaten on surman valmistanut itselleenkin. Kuin hauta autio on sydämein, ei lemmenruusut enää puhkee sieltä.

Niin, niin. — Sen ymmärrän mä hyvin. Niin täytyy olla sen. — Siis hyvästi, sa kevätpäiväin kirkas unelma, mi lemmen autuutta mun hetkisen soit täysin siemauksin nauttia. Jää hyvästi, sa uljas sankarini! Ma jälkiäsi olen seuraava.

NIILO SKALM:

ANNA:

Niin. Jos hautahan sun johtaa polkus, hauta minunkin on osani; jos vangin kuihtuvaa saat elämää sä jäädä viettämään, niin pimentoon käyn silloin luostarin ma nuoren elämäni hautaamaan.

NIILO SKALM:

Niin — hauta! Syliin äänettömään sen nyt päästä ainoa on kaipuuni. — Kuin tähden piirto syksyn taivahalla niin lyhyt oli lemmenunelmamme; se hautahan vain tietä meille näytti. (Ovi aukenee hiljaa ja Martta Skalm astuu sisään.) Ma näkyjäkö nään, vai äitini siin' onko todella?

MARTTA SKALM:

Ma hetken vielä tahdon viivähtää ja nähdä, äiti eikö paremmin voi pakoon saada häntä suostumaan.

MARTTA SKALM:

Mun poika poloiseni! — Aavisteeni ja pahaa ennustavat uneni, jotk' ovat painajaisten lailla mua siitä lähtien niin vaivanneet, kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit, siis toteen ovat käyneet! — Kohdata oi että tällaisessa paikassa mun pakko sua on!

NIILO SKALM:

Äiti, valoon kerran te yöstä ikuisuuden toitte mun, nyt jälleen pimeästä valkeuteen mun auttaa voitteko?

Voin, poikani! Siis kuule: pakoon päästä tilaisuus on sulla: orpanasi Iivari sen tapahtuvan sallii; oitis siis nyt täältä lähde, pian valkenee jo aamu, jolloin myöhäistä se on. Siis joudu!

NIILO SKALM:

Oh, taas pako — orpana! Ei, äiti! Sitä tarkoittanut en ma valoon pääsyllä; ma onnetonna vain saisin harhaella ympäri ja tuskan vuorta povessani kantaa, jos paost' etsisin ma pelastusta. Ei, tosipelastuksen tuopi mulle vain selvyys siitä, miksi päätyttävä näin kurjast' oli yrityksen jalon, jonk' onnistumaan Herra taivahan niin selvin merkein määrännehen näytti?

MARTTA SKALM:

Oi turhilla sa tutkailuilla näin miks enää kiusaat hyvää Jumalaa ja hukkaan haaskaat hetket kallihit! On joutua sun aika!

NIILO SKALM:

MARTTA SKALM:

Sa onneton! Sull' orpanas jo eikö sanonut, ett' aamulla on matka Tukholmaan sun edessäs?

NIILO SKALM:

On mulle kuolema vain pelastus. Siis parastain jos tarkoitatte, äiti, mun tänne vankilaani jäädä suokaa ja viime hetket luonain viipykää!

MARTTA SKALM:

NIILO SKALM:

Tyyntykää, oi äitini, ja hiukan käsittää mua koittakaa! — Kun elon sisällys on poissa, mitä silloin arvoa ois eloon jäämisellä? Valekuolleen se arvotonta elämää vain oisi! Mut sitä enemmän kuin kuolemaa ma kammon. — Kas niin, tyyntykää ja tänne mun rinnalleni tulkaa istumaan (Taluttaa hänet penkille) näin viime hetket yhdess' ollaksemme. (Hyväilee äidin käsiä.) Kuin painaisinkaan pääni helmaanne ma halusta kuin ennen pienokaisna!

MARTTA SKALM:

Ja kuinka halusta ma kantaisin sun helmassani täältä pois, jos vielä mun oma pieni poikani sa oisit.

Ah, äiti! Aivoissani kipuna jo pieni syttymäisillänsä on! Ma äänen tutun kaukaa korvissani nyt kuulen, mutta sanoja en jaksa ma eroittaa.

MARTTA SKALM:

NIILO SKALM:

MARTTA SKALM:

NIILO SKALM:

Niin, veljenne, tuon jalon Särkilahden Pietarin, tuon kiivaan tulisielu saarnamiehen. Niin elävästi muistui mieleheni, mun kuinka saarnaa hänen kuulemaan te sylissänne kerran kannoitte.

MARTTA SKALM:

NIILO SKALM:

En ennen koskaan muistanut oo sitä, mut nyt se kirkkahana äkkiä mun palas mieleheni. — Niin, äänen, sanat ma kuulen enoni, mut ajatusta, ah, vaikea niin tajuta mun on.

MARTTA SKALM:

NIILO SKALM:

MARTTA SKALM:

Niin, niin, nyt muistan, tähän tapaan puhui hän: Ei jalot aatteet tuokiossa kypsy, on suurten tekojen ja tapausten ain' etsittävä juuret syvältä. Siks ensimmäinen hukkayritys ei tyhjäks sitä tee, min juuret on kytkettynä kansan sieluhun. Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin, ei päivän tulo siitä viivästy; on aina Lutherilla Hussinsa. — Hän omaa elintyötään tarkoittain näin puhui suunnilleen.

Niin, niin! — Nyt kaikki on mulle selvänä! — Oi kiitos, äiti! Mun valoon lopultakin saatoitte. Nyt tiedän sen: ei suuri aatteeni mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on, vain eelläkävijän. — Oi sanokaa, niin eikö kerran tapahdu?

MARTTA SKALM:

En paljon ma siitä ymmärrä, mut loistavat kun silmäs nään, mun täytyy uskoa niin olevan sen.

NIILO SKALM:

Yöhön peikon naama jo irvistävä häipyi, suopeat taas isän kasvot nään ja valkeus on sijaan tullut yön ja kaaoksen. — Ma näen maani suurna, vapaana ja liput omat liehumassa näen ma linnain, kartanoiden harjoilla, kun kansa nuorta vapauttaan juhlii. Oi äiti, kuinka keveäksi tunnen ja valoisaksi elämäni jälleen.

Mun sankarini! Kuinka loistavat sun kasvos ihanasti! Kuin kuolleista sa noussut olisit!

Ei, äiti! Ma aatteeni vain siten pettäisin ja tyhjäks tekisin — sen sielussani niin varmasti ma tällä haavaa tunnen. Kuin siemen, joka multaan kätketään, taas aikoin päästä kukkaan puhkeaa, niin nouseva on takaa aikojen mun haudastani Suomen vapaus.

Noin juuri olla täytyy sen! Sun kuolos vain auttaa elämähän jalon aattees. Kuin siintehessä taivaan huomenen, niin kirkkaasti ma, Niilo, tajuan nyt suuren aatteesi ja omakseni sen tunnen samalla. Nyt Raakelin ma sanoilla voin ilmi lausua: sun maas on minun maani, kansasi on minun kansani ja Jumalas on minun Jumalani. Konsanaan sa minne kulkenetkin, mukanas ma tahdon seurata — niin, kuolemaan myös riemumielin seuraan sua.

NIILO SKALM:

Anna! Mun Annani! Kuin maasta huomenen, mi puuntehessa vapauden päivän mun silmihini kaukaa kangastuu, sun äänes heläjää, ja väristys niin ihana mun valtaa sieluni. — Nyt myöskin elävinä mieleheni sun sanasi taas palaa: "Lempesi, min alku taivaass' on, jos yrität sa kieltää, sit' en tahdoks Jumalan voi myöntää." — Oi, niin oikeassa nyt sun olleesi ma tunnen: Jumala, joss' alku tosi rakkauden on, ei lemmen vuoksi meit' oo rangaissut; ma kauhukuvaa omain aivojen oon Jumalaksi luullut. Harhoista nyt selvinneenä valoss' uudessa ja valoss' oikeassa kaiken nään. Niin, sävel lemmen rinnassani myös on uunna, seestyneenä puhjennut taas soimaan: eloon toinen toisensa näin kaksoissisaret on nostaneet. (Sylinsä avaten:) Ah, Annani!

(Nousevan auringon säteet tunkeutuvat akkunasta sisään ja valaisevat Niilo Skalmin kasvoja.)

MARTTA SKALM:

Jo päivä valkenee ja ilmoittaa meill' eronhetken pian koittavan. Mut kaunis, onnellinen uskossas niin olet, poikani, mun ainoani, ett' äidin sydämestä kaikkoaa pois viimeinenkin epätoivon häivä. Ah, siunauksen parhaan, pyhimmän, min äidin sydän koskaan antaa voi, ma kuumin rukouksin vuodattaa sun tahdon ylitses, mun poikani, ja ylitse sun jalon lemmittysi, jot' aina tyttärenä rakkaana ma muisteleva olen.

MARTTA SKALM:

Mun houre vaiko outo lumous lie vallannut, mut onnelliseks niin ma kerallanne tunnen itseni.

(Oven takaa kuuluu kolinaa ja ääniä. Säpsähtäen irtautuvat Martta Skalm ja Anna toistensa syleilystä.)

MARTTA SKALM:

NIILO SKALM:

He tulla saavat! On eron katkeruuden, äitini, tää onnen hetki tehnyt lievemmäksi.

    (Vanginvartija ja kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta
    astuu sisään. Sotilaat asettuvat kahden puolen ovea.
    Vanginvartija käy herättämään Vestgötheä, joka kohentautuu ylös.)

VANGINVARTIJA:

Jälleennäkemiin, te armas äiti! — Jälleennäkemiin, sa armas olento! Jo täyttämään on valmis kutsumustaan Niilo Skalm.

LUKIJALLE.

Tämän näytelmän syntysanat lausuttiin jo kaksitoista vuotta sitten. Eräässä pienemmässä kirjallisessa seurassa keskusteltiin Suomen itsenäisyysmahdollisuuksista. Olisi ryhdyttävä ajamaan propagandaa itsenäisyysaatteen puolesta ja siinä mielessä kehoitti minua eräs seuran jäsenistä kirjoittamaan tälle aatteelle pohjautuvan historiallisen näytelmän. Asiasta innostuneena syvennyinkin heti tutkimaan Juhana herttuan aikaa. Löysin ennen pitkää Pietari Särkilahden sisarenpojan, Niilo Skalmin, joka Suomen herttuakunnan kukistuttua yhdessä Klaus Vestgöthen ja muutamien muiden innokkaimpien Juhanan kannattajien kanssa mestattiin Tukholmassa, ja hänen persoonansa ympärille hahmottui silloin tämä nyt ilmestyvä näytelmä. Kirjoittelin sitä silloin tällöin, mutta erinäiset seikat viivyttivät viivyttämistään sen valmistumista. Joutuessani itsenäisyysliikkeemme takia keväällä 1916 vankilaan päätin viimeinkin toteuttaa tuon lähtemättömänä mielessäni kangastelevan aiheen. Pyysin ja sain kotoa Oulun lääninvankilaan kaikki näytelmää koskevat ainekset sekä ryhdyin innolla työhön — nythän eivät ainakaan taloudelliset seikat olleet työtäni häiritsemässä. Pietariin Shpalernaja-vankilaan siirrettynä jatkoin työtä — valmistuneen alkuosan sekä ainekset olin kuitenkin onneksi palauttanut Oulusta kotiin — ja sainkin näytelmän kesän kuluessa valmiiksi. Kun valmiit käsikirjoitukset vietiin aina muiden liikatavarain joukkoon vankilan varastohuoneeseen, joka vapautuspäivänä jostakin syystä oli sytytetty palamaan, hävisi näytelmä, samoinkuin laajan romaanin käsikirjoitus, sille tielleen. Kotiin päästyä selostin hävinneen näytelmäni teatterinjohtaja Jalmari Lahdensuolle, joka lämpimästi kehoiiti minua kirjoittamaan sen uudestaan ja jolle hyväntahtoisesta opastuksesta lausun tässä kiitokseni. Mutta jälleen olivat muut seikat — vapaussota valmisteluineen y.m. — työtä viivästyttämässä, niin että tämä itsenäisyysasiaa edesauttamaan tarkoitettu näytelmä tulee julkisuuteen vasta nyt, siis tavallaan post festum.

Kuriositeetin vuoksi tulkoon vielä mainituksi, että tämä itsenäisyysnäytelmä oli vähällä toisenkin kerran joutua venäläisen tulen uhriksi. Ollessani kesällä 1919 mukana Aunuksen retkellä, oli keskeneräinen näytelmä aineksineen matkassani. Lähtiessäni juhannuksen edellä Vitelestä retkikunnan asioille Helsinkiin ja Pohjanmaalle ja sulloessani majapaikassani laukkuun matkalle tarvitsemiani kapineita, punnitsin näytelmäpapereita hetkisen kädessäni ja mietin, ottaisinko ne mukaani vai jättäisinkö toisten kapineiden joukkoon majapaikkaani. Solahutin lopuksi paperit laukkuun ja niin ne tällä kertaa pelastuivat, sillä matkalla ollessani tapahtui tuo tunnettu Vitelen katastroofi, jolloin muun ohella majapaikkani sinne jääneine kapineineni paloi poroksi. Ja uskonpa lujasti, ettei varsinaista itsenäisyyttämmekään venäläisyyden kurimus ole enää nielevä, niin herttaisen mielellään kuin se sen muutoin tekisikin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIILO SKALM ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.