Title: Mainio kertomus suutarimestari Siimeon Lestin syntymästä ja sankarillisesta elämästä
Author: Viljo Kojo
Release date: February 4, 2024 [eBook #72874]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1926
Credits: Tuula Temonen
Hänen omakätisen runomuotoisen memoaarinsa mukaan
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
Suutari Siimeon Lesti on mestari suuri kooltaan ei, vaan tarkoitan: suutari jumalan armosta juuri — suutari, jolla ei missään maailman nurkassa vertaa, suutari, joka voi kaikki muut suutarit tiedossa, taidossa mollata kymmenen kertaa.
Suutarimestari tämä on syntynyt saamaan ihmeitä aikaan, ihmeitä, joittenka takia häntä vois noidaksi luulla, jos uskoisi johonkin taikaan, luulla: tuo mies se on varmaan sielunsa pirulle myönyt; mutta ken sellaista uskoo, jopa on kirveensä kerrassa kivehen lyönyt.
* * * * *
Silloin kun Siimeon syntyi — savusaunassa tietenkin niinkuin sinä tai minä — kesäpäivät silloin loisteli lämpöisinä, ei merkkiä taivaalla mitään öin eikä päivin sinä kesänä nähty, katsoitpa länteen tai itään.
Merkkiä muuta ei ollut kuin rinnassa piltin pienen yks lestin kuva, kuva päivä päivältä yhä vain tummentuva. Suku töllisti merkkiä sitä, mut selvää ei tullut. Kuoleman merkkinä vain piti lestiä muutamat hullut.
Niinpä ei äiti tulkinnut merkkiä juuri: pojasta tästä on tuleva suutari suuri — niin hän uskoi, mutta ei virkkanut mitään, ennenkuin Siimeon kasvoi ja varttui ja kaikkien ihmeeksi saappaan tekohon heti kuin mestari tarttui.
Lapsena Siimeon yöt sekä päivät rääkyi, suu auki korvia myöten kuin eksynyt pässi hän määkyi. Hyvä ei auttanut, pahasta parku vain nousi, sama, jos sylissä kantoi tai häntä suuressa sinisessä lullassa sousi.
Kotimökkiin se ääni ei millään mahtua voinut: koko kylässä ei sitä seinää, jonka hirsistä ei olis kiljunta kaikuna soinut. Naapurit suuttuivat, sättivät kakaraa jos vaikka miksi, aavistamatta, että he poikaa kerran kumartaa saavat ja sanoa mestariksi.
Vuosia kaksi: tulipa huudosta loppu, mut pian ilmeni toinen jo harmi ja hoppu. Tuskinpa huokaista ehtivät naapurit tuosta, kun alkoi jo Siimeon kylässä kaikkien kiusana juosta.
Ikkunaruudut hän pirstaksi kivillä viskoi, mansikkamaista hän pensaat marjoineen, juurineen kiskoi. Kissan jos kiinni vain sai, heti hännän hän katkoi, kanat kaikki paljaspyllyiksi äkkiä raastoi ja ratkoi.
Ukkojen tervatut kengät hän hapanmaitotiinuihin peitti. Simon löytämän sammakon emännät kiukkuiset monasti rokassa keitti. Jos oli lampaitten villoissa takkiaistulloja myötä, niin heti arvattiin: se on tietenkin Lestin Siimeonin siivoa työtä.
Äiti ei vitsahan tarttunut. Jopahan toki! Vitsan kipua itse hän liiankin usein lapsena koki. Naapuri jokainen vihalla kohteli poikaa ja pilkalla pisti, silläpä entistä hullumpi tenavasta tuosta vain saatiin kiusa ja risti.
Jos joku uskalsi Siimeonin äidille kieliä kantaa, äksysti eukko jok'ainoan sanan kuin myrkkynä osasi takaisin antaa:
»Jokainen teistä», hän sanoi, »pilkalla köyhän pentua katsoi ja tyrkki, siksipä varoa saatte ja pelätä vielä, kun kasvaa sen nyrkki».
Joskuspa kylässä piiskattiin tätä mokomaa lasta, mutta voi kuitenkin: silloinpa hänestä vastus saatiinkin vasta. Silloin hän yltyi, silloin hän, nähkääpäs, suuttui, ja silloinpa kylä kuin kiehuvaks helvetiks muuttui.
Silloin jo kissat ja kanat ne hirttonuorassa riippui, isännän parhaat saappaat korkean viirin huipussa viippui, lantut ja nauriit tuo riivattu pelloilla listi, siat tuli hulluiksi, pyörivät, kiljuivat, Siimeonin tulkkaama neula kun saparossa istui ja pisti.
Verkot ja rysät hän repi ja veneet hän vesille kiskoi, mitä vain rannoilta löysi, kaikki hän aaltojen vietäväks viskoi. Sisälle uunit savun kaikki lykkäsi, tietty ei miksi, ennenkuin huomattiin, että Siimeon katoille kiipi ja piippuihin säkkiä, sammalta lykkäsi tukkehiksi.
Vaivalla kuivatut heinät hän ladoista sateeseen heitti, haravat, hangot ja työkalut yleensä kaikki hän särki tai iäksi peitti. Terävät kirveet ilokseen hakkaili kiviin, juomansa kananmunat asetteli aitan rapuille kauniisti riviin.
Niinpä hän kylässä tuhot sai aikahan moiset, vieläpä kanssaan kujeisiin näihin hän villitsi myös pojat toiset. Hirmuista sortoa harjoittivat nämä pikkuiset pirut, neuvoille, käskyille, kurille, uhkalle antaen pitkät lirut.
Kunnes se sattui se kutsumus oikea Siimeoniin kohti, kutsumus, jota jo äiti syntymämerkistä pohti: Sattuipa suutari, koiranleuka ja vekkuli taloon, vetäen piankin Siimeonin lahjat oikeaan valoon.
Sanoi se suutari: »Kuuleppas, Siimeon, tässä on suutarinmarkka. Sen sinä saat, jos osannet olla nyt oikein viisas ja tarkka. Jos osaat narrata tunniksi tieheen ukon ja akan, piikin saat ja saat vielä lisäksi oppia konstit käytössä naskalin, virven ja lakan.»
Siimeon verensä viemänä aina on ilolla katsonut suutarin työtä, katsonut arvonannolla, hengessä ollen myötä. Räätälit saksiaan, neulojaan, rantojaan, syyrinkeitänsä varoa saivat, suutarille ei koskaan Siimeonin takia koituneet mitkään harmit, ei vaivat.
Ei, sillä ammattivaisto jo Siimeonin verissä sykki. Hartaana, siivona, tarkkaavaisena suutarin vieressä aina hän kykki. Ihmekö siis, jos ihan auliisti auttoi hän suutarin tästä, talon veikeän tyttären takia tulleesta pälkähästä.
Silmääpä iski vain Siimeon suutarille, liittoon pääsivät kunniakkaaseen Ruuskasen Kalle ja Laasosen Ville. Siinäpä meni vain yksi sen siunaama hetki: ukolle nauriskaskeen, akalle hernepeltoon tuli jo kiukkuisa retki.
Kalle ja Ville ne juoksutti ukko parkaa: heti kun kiinni on saamassa, silloin nuo saamarit karkaa. Herneessä Siimeon itse käpäliään käytti, antausi, karkasi, itki ja nauroi ja pitkiä neniä kimmassa kiehuvan eukon kiusaksi näytti.
Siimeon toisessa talossa palkkansa kantoi, ja suutari, aivan kuin luvannut oli, saappaan teossa ilmaista oppia antoi. Suutarin temput kaikki ne Siimeoniin kuin piki virpehen tarttui, salaisimmatkin ammattitiedot tuon naskalin päähän kuin väkisin karttui.
Nytpä jo kohta naapurit kummia kuuli: mestarisuutariks vintiö tuo, jota jokainen mihinkään kelpaamattomaks luuli. Saappaan se kädestään, kuulkaahan, sellaisen päästää, että sen nähtyään jokainen moitteensa säästää.
Saappaan sellaisen teki Siimeon, tuo pojan nappi, että sen kunniakseen olis pitänyt vaikkapa pappi: keltainen tikki saumoissa oli kuin pistämä koneen, pohjat kun naulata nappasi, eipä vain kahdesti naulahan iskenyt moneen.
Siinäpäs saapas! Puolin ja toisin kelpasi sitä jo katsoa, koittaa. »Siimeon», sanottiin, »mestarin itsensä kohta jo taidossa voittaa». Se oli totta. Tiedossa Siimeonin oli jo maalaissuutarin jokainen niksi. Mut se ei riittänyt pojalle, sillä suureksi tulla Siimeon tahtoi suutarimestariksi.
Pian siis Siimeon pillit pussikin pisti ja lähti suureen kaupunkiin uskoen, että hän sielläkin loistaa kuin mikä pyrstötähti, nousee kuin vehnäinen taikina maineen tiellä, yhdessä virven viuhkeessa löytää onnen ja rikkauden siellä.
Mut jopa erehtyi Siimeon ottamaan pirulta pestin: kuukauden kaksi purkaa ja paikata sai tahi naulata höstejä reunoihin lestin, virpiä tehdä ja viilata taittuneet naskalit teräviksi jälleen. Niinpä siis Siimeonin ylpeä nousu se alkoi murheen merkeissä tälleen.
Ei hyvä sillä: mestari moitti ja piinasi päivällä, yöllä, haukkui ja voiteli pemppua pitkin ja poikin tikkausvyöllä. Voi sitä kurjuutta! Karkuun ois Siimeon halunnut juosta, mut oli mestari oppilasjoukkoaan kuritushuoneella uhannut tuosta.
Entäpäs mestarin matami! Voi sitä akkaa! Se se vasta poikia kurissa pitää ja patukalla hakkaa. Paha peri, jos ken ei mestarin käskyjä kuullut, pahempi vielä, jos ei jo ajoissa matamia talossa isännäks luullut.
Simo toki, silloin kun lyötiin, huusi ja potki, hyppi ja verstassa joka paikan mullin mallin sotki. Paljon se auttanut ei, toki hiukan verran: meteliä peläten anteeksi pienemmät temput jo annettiin muutaman kerran.
Mestari poikien työllä vain ryöväsi rahaa kuin roskaa, voita ja läskiä söi, mutta pojat ei eteensä saaneet muuta kuin kuivuneet leivät ja jotakin moskaa. Toiveet sälliksi tulosta, mestarin kirjoista jäivät, haihtuivat sikäli sinnemmäs mikäli kuluivat päivät.
Vuosia kolme, neljäkin katosi niinkuin suohon. Lauhtui jo Siimeonin sisu, tylsästi tyytyi hän orjana olemiseen tuohon. Kunnekka vihdoinkin, onneksi, mestari sairastui sekä kuoli, ja ihme ja kumma: tulipa hänelle ennen kuolemaa Siimeonin mestarinkirjoista huoli.
Huoli se juolahti mestarin mielehen komentamalla — kuolemanhetkeensä asti hän olihan matamin tohvelin alla. Matami, hänpä se mestarin sydämen jalosti silleen, että mestari jälkeensä mestarin arvoa suositti Lestille, »parhaalle kisällilleen».
Kun oli paperi valmis, niin heti matami kysyä muisti, vieläkö ollenkaan avittamatta ja alusta loppuun mestarin viimeinen isämeitä luisti. Hän sanoi sen aivan kuin sanonut miehelle oisi, että tämä vihdoinkin siitä jo pikemmin lähteä voisi.
Mestarin kuolema siis oli Lestille onnen potku, vaikkapa jälkeen sen heti sattui hankala, huolekas, sitkeä sotku. Mutta se osaltaan sekin vain lujitti mestarin asemaa, avitti miestä, joka ei ole orjaksi luotu, vaan syntynyt toisten niskassa pitämään pikistä iestä.
Siimeon Lestistä oli nyt varttunut mies mitä uhkein. Eipä siis ihme, matami että sai viettelemään tätä poikaa muodoin muhkein. Viittein selvin hän itsensä tarjolle työnsi, temppuili tavoin ja toisin, kunnes jo Siimeon eksyi ja hänelle itsensä myönsi.
Nyt olis kelpaavan luullut — jo kai toki, köyhän pojan — pienellä pappilamatkalla hypätä komeasti ylitse köyhyyden ojan. Mutta ei Siimeon: yhä hän mietti ja empi, vaikka jo matami häntä kuin omaansa konsanaan syötti ja hoiti ja lempi.
Niinäpä aikoina vapaata lempeä saarnasi muutamat hullut, mut ei se onneksi kuitenkaan lopulta kaikkien tavaksi tullut, vain oman aikansa oli se ihmisten suissa ja päissä ja toimitti pastorin virkaa myöskin Simon ja mahtavan matamin häissä.
Valmista verstaa nyt niinkuin ainakin mestari Siimeon piti. Rahaa oli kyllä ja ruokaa ja hellyyttä — kuitenkin ikävä nuoren mestarin sielussa yhä vain iti. Mörkkinä aina hän istui, pikisen nyrkkinsä varassa poski; istui, vaikkakin tiesi, että se matamin sydämeen syvälle koski.
Matami hymyllä koetti lääkitä armaansa surun ja vaivan — matamin suu oli suloinen vaikka jo hampaaton aivan — lääkitsi, sanoi: »Mikähän suru on armaani mieltä noin pimittämässä? Rahaa on piirongin loorassa, pöyrässä ruokaa, jos tahrot pussata kultaas, niin se on tässä.»
Huokasi Siimeon, kämmentä viittasi hälle, suuttui ja selkään antoi hän pojalle irvistävälle. Mitäpäs, tyytyä täytyi, vaikka oli mielessä muuta: Siimeon haaveili, nähkäätte, pussattavaksensa nuorta ja punaista suuta.
Työväen rientoja seurata — huvikseen — alkoi nyt Siimeon parka, vaikkapa poikien tähden olikin aluksi tuntonsa arka. Sillä, niin mietti hän, minäpä juuri, tuon aattehen mukaan, heikkojen verta ja hikeä imen jos kukaan.
Niin, hän huomasi kylläkin olevansa porvari paha — mut minkäpäs mahtoi: mukavaa mukavuus oli ja rakasta raha. Niinhän se äitikin sanoi: »Kun olet köyhä, niin kehu vain ett' olet rikas; kun tulet rikkaaksi sitten, niin — taas sanojes mukaan — köyhyys on ainainen vikas.»
Niinpä ei mennytkään kauan kun hänen tuntonsa paatui, mukaiseks toisten suutarien hän muuttui ja maatui, sorrosta puhui ja pauhasi — sellainen olihan aate — kotiin kun pääsi, niin parhaana kukkona poikia sorteli kaulassa punainen ammattivaate.
Sattuipa Siimeon sitten, jossakin työväen juhlassa, sievään neitihin kohti, jonka oli suipussa punainen suu ja posket verevät tiukassa nuoruuden lihassa hohti. Sydänjuuria myöten se liikutti Siimeonin, sellainen näky. Siinäpä hänelle viekoitteleva, tuores ja makea täky.
Tuttavuus tehtiin, ja seuran tekoa, sellaista, melkoiset ajat jo kesti.
Aviollisen elämän viihtyisyysmahdollisuudet se vihdoin tykkänään esti.
»Se nyt on kumma, se sellainen seuroissa juoksu», matami sanoi ja
pisti: »Jokos on tähteelle alkanut maistua nahkan ja pikilangan tuoksu?»
Pianpa Siimeonin retkistä lisäysten kanssa jo kielittiin matamille.
Matami ankaran, pauhaavan kiellon nyt pöllytti tukkahan Siimeonille:
Vapaa rakkaus! Olkoon! Mutta vain matamiin nähden. Painakoon mieleensä
Siimeon, että ei maita ja metsiä maleksi tyttöjen tähden.
Siitäpä jutusta alkoi nyt risti ja harmi: matami joka päivä lakia luki niin että Siimeonin selkäpiitä karmi. Kylläpä menossa siinä jo haihtuivat työväen aatteet, vaihtuivat taas pikipöksyihin mestarin »fiinimmät» vaatteet.
Haikein mielin hän rummulla istuu jälleen, kastelee nahkaa ja lappaelee, ja niinkuin entinen mestari nöyrä jo on emännälleen. Poikihin, poloisiin, kaiken hän vihansa viskoo, niitä hän tikkausremmillä lyöpi ja tukasta, korvista kiskoo.
Kunnes jo eräänä keväisnä päivänä laukesi luontonsa tappi, kiehahti sisu ja ratkesi katkera sappi: matamin eteen hän saappaantekeleen vimmalla, voimalla paukkaa, ovelle säntää ja hammasta purren ja kiroten kadulle laukkaa.
Ei auta matamin enää nyt jälestä juosta. Iäksi päiväksi haihtui kuin haihtuikin Siimeon piinasta tuosta. Pois koko kaupungista ja — takaisin luontoon nyt Siimeon reisaa, päivän, toisen synkkänä kulkee, kolmannen aamuna maantiellä iloista virttä jo veisaa.
Mikäpäs hätänä valmiissa maailmassa! Niin kauan kulkee kuin piisaa taskussa kassa. Se kun on lopussa, pysähtyy, taloihin kääntyy, toiselle päällensä istuu ja surutta, huoletta aivan taas suutariks sääntyy.
Aurinko ihanasti paistaa, kukkaset suloisesti tuoksuu ja kesälinnut laulaa. Hyvä on vapaana kulkea, poiketa taloissa syömään ja kermalla kastella kaulaa. Maailma kaunis on niinkuin taivahan yrttitarha, elämä hymyilee, orjuuden viimeinen muisto on haihtunut kauas kuin unen ilkeä harha.
Niin tuli rahoista loppu ja joutui se hetki, jolloinka päättyi nuoren suutarimestarin vapaa ja iloinen retki. Taloihin ylpeihin poikkeili poika ja taitonsa kenkiä, saappaita neuloen näytti, aikansa muutenkin avoimin silmin ja sydämin hyväkseen käytti.
Hoi sitä kultaista aikaa! Olla kuin lintunen taivaan! Huolta ei muuta kuin mitä pikemmin päivät iltahan sai vaan, iltahan, jolloin ne odottivat aittojen ovet, sykkivät Simolle kauneiden, rikkaiden tytärten pulleat povet.
Sellaista elämää! Kuin mitä Kaanaan häitä ne olivat ajat! Ainaista iloa, jolta on poistettu rajat. Sellaista elämää saanut ois jatkua iäti, aameneen asti ja sivukin siitä. Päiviä moisia mies mikä tahansa konsanaan ei koe niitä.
Sellaista elämää Siimeon ilokseen eli ja mainetta niitti. Kunniaa, rahaa ja lihavaa ruokaa ja lempeä tähteeksi jäämäänkin riitti. Keisari varmaankin moisesta onnesta kateeksi olisi tullut, jos olis siitä vain kuullut, mutta hän lienee vain Simoa köyhäksi, kurjaksi suutarinsälliksi luullut.
Pystyssä päin kävi Siimeon hypystä hyppyyn. Ei ollut huoli, ei murhe tikannut reippaan suutarin kulmia ryppyyn. Mihin vain tuli hän, naurussa suut oli heti, ja kaikkien mielet hän voitti, sillä hän iloinen oli ja niinkuin Herran enkeli huuliharppua soitti.
Kunnes, kuulkaapas, Siimeonin paulaansa kietoi enkeli vaimoksi tullut, enkeli sellainen, että sen perässä pitäjän parhaatkin pojat juoksi kuin hullut. Sellaisen hedelmän pauloihin joutui nyt suutari sorja, mut mikäs sen sievempää, mikäs hurskaampaa toki onkaan kuin olla suutari suuri ja ihanan enkelin orja.
Niinpähän kai, jos ei Rienaaja pelihin puutu, jos ei vain ihana enkeli avioliitossa piruksi muutu. Sellaista ennenkin nähty on, montakin kertaa, taivaan riemua mokomaa, jonka ei kiusalle helvetin piinakaan vetäisi vertaa.
Rikkaiden talojen tytöt, nuoret ja somat, mielellään olisivat olleet sorjan suutarimestarin, suuharpun soittajan, mainion tanssijan omat. Mutta nyt sattui jo Siimeonin tielle se Kohtalon asettama ansa, vipu, johon viisainkin tarttuvi aikanansa.
Näinpä se sattune Simolle tärkeä seikka, joka oli hänelle onni ja autuus ja myöhemmin kunniaa tuottava kuperkeikka. Parkkosen talossa palveli kuuluisa Iita, köyhä mut kaunis kuin synti, Iita, josta oli pitäjän pojilla ainainen kilpa ja riita.
Olihan Simokin litasta aiemmin kuullut, mutta kun tuntenut ei, oli turhaksi loruksi sellaista ihmettä luullut. Nytpä hän Parkkosen isännän saappaita neuloo, ja jokainen sauma ja tikki leimuaa lempenä Iitaan kuin uunissa kuivattu taula, kuin ruuti ja rikki.
Sellaista Simolle ei ollut sattunut koskaan, niin kauan kuin muisti, että hänen saumansa yrittivät vinoon ja virvistä harjakset luisti. Nyt nekin sattuivat kummat ja vielä jos jotakin muuta, koska hän yhtenään vilkuili Iitaa, suloja sen ja sen huikean kauniisti hymyilevää suuta.
Emännälle myös piti saappaat talveksi laittaa, mut silloinpa vasta, kun tuli Iitan vuoro, silloin se työ vasta Simosta alkoi maittaa. Kuka on onnellisempi kuin suutari, koska hän kauniin ja siveän immen jalkaa mitalla koittaa! Niinkuin ihanat sinfoniat jalon suutarimestarin sielussa silloin soittaa.
Niinkuin kärpänen makean paakelsin ympäri, niinpä nyt Siimeon hääri, kun Iita kuin rinssessa Parkkosen penkillä istuen hiukkasen helmojaan kääri. Kahtapa sellaista hetkeä tuskin vain jaksaisi kestää; onni niin suuri saattaisi, nähkääs, jo normaalin ajatustoiminnan estää.
Siimeon mittoja ottaa, katsoo ja kinttuja kauniiksi kiittää. Iita jo reippaasti sanoo: »Ei niin pitkiä varsia. Alapuolelle polvenkin riittää.» Siimeon pitemmät varret Iitan saappaihin soisi. »Arvelin», sanoo hän, »että jos oikein kalastussaappaat ommeltu oisi».
Niistäpä Iitan saappaista saappaat tulivat vasta, saappaat niin kauniit, että vain näyttäen niitä vois naurattaa itkevää lasta. Ne oli saappaat oikean kaupungin mestarin työtä, sen näki jokainen, mutta ei tietänyt moni, jokaisessa naskalin pistossa että oli rakkaus myötä.
Siitä se alkoi nyt rakkaus suuri ja julma, ja suutarimestarin iloisen elämän tielle nyt astui toinenkin puntti ja pulma. Uhkaili pojat: »Ennenkuin Iitan sormessa suutarin kihlaset kiiltää, täytyypä suutarin nahasta hiukan liepeitä viiltää.»
Suutarimestari pelkäsi, sillä hän uskoi kyllä, mitä hänen nahastaan sanotuks tuli jo yllä. Siksipä vasara taskussa suutari kulki nyt iltamiin, häihin, voidakseen tarpeen tullen tottunein kopsuin pompata kihlausjulkaisun poikien päihin.
Tansseissa kerranpa sanoikin sankari muuan jo että: »Simo se ei pirtua juo, sen nahka se kestäisi vettä.» Riita ja mellakka samalla pantiin nyt pystyyn, ja Iitakin luuli, että on mennyttä suutari, sellaiset sanat kun nurkassa vavisten kuuli.
Tällaiset vakavanpuoleiset sattuivat nyt sananparret: »Teetänpä suutarin omasta nahasta saappaanvarret!» Suutari vasaralla hakkasi otsiin ja neniin ja leukoihin kamalat kuplat, sanoen: »Lyödäänpäs ensinnä entisiin tukevat tuplat!»
Vasaraa pakohon sankarit saivat jo juosta. Ei jäänyt jälelle kuin paha pirrun löyhkä vain joukosta tuosta. Niinpähän julkaisi kihlauksensa siis suutari vakaa. Ja että se naulaus pitää, sen koko pitäjän anturat, Siimeonin tekemät, takaa.
Sellaisen rytinän kanssa sai Siimeon Iitansa soman, sai kuin saikin tuon tytön kauniin ja vallattoman. Niinpä — jos enää mistään merkistä lienee taikaa — suutarimestarin uskoisi alkavan elää nyt ihanaa onnensa aikaa.
Häämatka Imatran kuohuja katsomaan tehtiin, ilmoitus liitosta — niinkuin »herskapit» ainakin — annettiin sanomalehtiin. Haaveiltiin onnesta, joka kuin kultainen kuutamon silta välkkyvi vaiheilla heidän niin kauan kuin joutuu jo rauhaisa elämän ilta.
Lempeä kylläkin tyttönä oli tuo Iita, mutta kun naimisiin pääsi, jo alkanut kiivas ja katkera on jokapäiväinen riita. Miestään hän soivaa ja sortaa ja laiskaksi haukkuu, ja oikein kun vimmalle sattuu, niin antaapa, totta vie, molemmille korville niin että paukkuu.
Ensimmäistä menoa Siimeon nauraen kuunteli, huusi — leikillä tietenkin —: »Tuki nyt äkkiä, eukko, tuo leveä suusi!» Siitäkös Iita nyt niinkuin pirulta riivattu suuttui, jalkaa polki ja huusi ja lopulta kymmenin kynsin suutarin tukkahan puuttui.
Pahasti holhosi Iita niin suutari parkaa, tahallaan oikein, tietäen, että ei Siimeon pois hänen luotansa karkaa, vaikka on — Simo oli litalle kerran kehunut tuota — karannut vanhan ja rikkaan matamin luota.
»Kas kun et karkaa!» ilveili Iita, kun tösähti vähän ja joskus tuskaili toinen. Suutarin sisulle monasti läikähti kiusaus moinen, mutta hän tyyntyi taas, koki jälleen sopua laittaa, vaikka tuon enkelin lempeys toisinaan oli hänen jäsenensä taittaa.
Iita vain yltyi, yhä vain uusia temppuja keksi. Hänenpä tahdostaan tuli Siimeon sällinkin ottaneheksi. Sellaisen verevän veitikan sai, jonka rinnalla itse hän näytti keltaisen kalpeelta niinkuin se lampaan nahka, jota hän saappaan vuorina käytti.
Sälli se oitis oli kuin kotona ikään, siitä ei oudolta tuntunut temppu niin mikään. Mestarin uudet patiinit lainasi, joi ne, ja mestari tuosta kun sätti, niin matamin, Iitan avulla moitteet takaisin Siimeonin silmille mätti.
Pilasi sitten se parhainta patiininahkaa kyynärän verran. Mestari suuttui ja käski nyt säliinsä lähtemään viimeisen kerran. Lähtikös sälli jo tuosta? Vieläpäs mitä: Iitahan heti kuin poikaansa puolusti sitä.
Iita ja sälli ne olivat aina vain Simoa vastaan, toinen toistansa puoltaen niinkuin lastaan. Iita niin kylmäkskin Simolle muuttui kuin olis ollut jo jäässä, ja tuosta niin mestari lannistui, että eli vain päivästä päivään kuin puuroa päässä.
Kunnes jo talvehen päästyä alkoivat häntä ne höperönä pitää, ja kunnes jo mestarin mielessä alkoi ilkeä epäluulo itää. Korvilleen mestari sai, vaikka ahersi niin että päätä jo huikki, milloin hän kiireen kaupalla joskus pihan yli luikki.
Kaiken tuon Simo kesti kuin kestää mestari aimo, kaiken kesti niin kauan kuin uskoton ollut ei vaimo. Haukkukoon, lyököön, viis sille suutarimestari veisaa, mut hänen enkeliään, hänen piruaan syrjäinen näpätä ei saa.
Mutta se tuli se päivä, jolloinka Simo ei tietänyt luottaa, milloin hänelle eukko tuon iankaikkisen häpeän tuottaa. Niinkuin kuumilla kivillä suutari istuu ja vimmatun voimalla virpeä kiskoo, hermostuu, jotakin etsii ja kappaleet kaikki kuin hullu hän hujan hajan viskoo.
Vihdoin hän sanoo: »Varokaa! Minä en ole silmätön sokko! Varokaa jo, sillä kohtapa, kuulkaa, tässä on vimmattu pokko, vimmattu, villitty sellainen, että tuo renki — tuo sälli — jos erkane ei, niin vanhaa virvenpätkää kohta ei maksa sen henki!»
Siitäkös eukko vain yltyy, nauraa ja sällille, rentulle, jotakin kuiskaten haastaa. Mokoma temppu on sydämen mestari Lestin rinnasta juurineen raastaa. Vihdoinpa mestari mokomaan peliin ja lopulta työhönkin kyltyi, työt kaikki nurkkaan heitti ja juomahan yltyi.
Reissäsi kaupunkiin Siimeon myrtynein mielin — vihaa ja vimmaa ja harmia sellaisen miehen on vaikea kertoa kielin. Mutta nyt päätti hän hummata, juoda niin paljon, että se ylitse läikkyy. Kylläpä, kun hän kotihin palaa, Iitat ja sällit jo säikkyy.
Hotellista toiseen — mitä kun kaupungissa oli vain kaksi — suutarimestari seilasi rentona niinkuin kulunut saappaan raksi. Pöytiä kaatoi, toisille tasajaloin hyppi, kunnes jo poliisi hänet kuin varpusen häkkihin nyppi.
Mut mitä auttoi se putka! Ja mitä se meinasi sakko! Simolla oli nyt juomiseen, hulinaan, pahantekoon pakko, sellainen pakko, jota ei arvata saattanut kukaan, pakko, jota ei arvostella voi maallisten mittojen mukaan.
Kyllä hän kuuli, latkien melkein pirtua silkkaa, että jo ihmiset ympäri — tuolla — alkoivat veistellä hänestä pilkkaa. Mutta hän kaikille kovalla äänellä haistatti vain hevonhännät ja nauraen kohotti sitten, näytteille oikein, molemmat pikiset, lakkaiset suutarin kännät.
Riemun ja unhon laineita soutaen huusi hän: »Huh-hei! Tässä on mestari, jollaista toisesta helpolla tu' ei! Tulkaapas meille! Tulkaa, te nuljuksen naskalit meille. Minäpä näytän kerrankin oikean suutarin kuranssin teille.»
Äkkiä suutarimestari muijaansa muisti. Silloinpa pöydältä kaikki hän sirpaleiks suisti, laskun kutsui ja lausuili verkkaan sitten: »Oppikaa tietämään, mikä on mökä, ja mikä on meininki herrojen johtajitten.»
Maksoi runsaasti kaikki ja sitten hän lähti. Ulkona, taivaalla jenkkaa jo tanssi jok'ainoa tähti. Tanssivat hänelle tähdet, vaikka tuli lunta sen minkä taivaasta ehti. Sellaista pikkuista seikkaa ei huomannut ollenkaan suutari rehti.
Ajurit odottivat lähellä, niitä hän ei nähnyt, ei ainakaan heti. Hän näki miehen, joka siinä kadulla kävellen kelkkaansa veti. Suutari miehelle: »Tuleppas kyytiin, pappa, niin rahaa saat vaikka ostaisit talon! Osaatko mestari Lestin verstalle suoraan lävitse salon?»
Osasi mies, mutta huonoksi tietä hän luuli. Kuitenkin lähti, kun Siimeonin kehuvan kuuli: »Minä olen tirehtyör, johtaja Siimeon Lesti, ja tiedä: köyhyys jo erkanee sinusta, jos herra johtajan jaksat vain kunnialla kotihin viedä.»
Myöhään yöllä niin mentiin. Ukko sai varin. Kerranpa kelkkakin hankehen pyllähti nurin ja narin. Heräsi potkien, parkuen kelkkahan nukkunut Siimeon, tirehtyöri, kauan hän hangessa tolkutta rehki ja sinne tänne pyöri.
Mutta taas selvittiin toki jatkamaan taivalta pahaa. »Niin», sanoi mestari, »helppoa ei ole kenenkään ansaita rahaa. Se tulee hitaasti, tulee vain työllä ja tuskalla, kovasti raatain, mutta kun menemään panee, niin menee se niinkuin Imatran koskesta kaatain.»
Mestari tarjosi äijälle tuikean naukun. Itse hän tämän tästä kallisti kurkkuunsa ankaran paukun, lauleli niin että yöllinen maailma raikui, kunnes jo ryypyistä käheäksi särkynyt ääni Iitankin korvahan unen läpi kaikui.
Mestarin pihamaalla ukko sai runsahan maksun ja takaisin kääntyi, Siimeon laulaen, hihkuen ovelle vääntyi, kolkutti, jyskytti, ryskytti, tärähytti ikkunan rikki. »Nyt minä tutkia tahdon», hän huusi, »sietääkö mestarin silmää se sällin tikki!»
Pahan piti mestari paukkeen, peloitteli sälliä, Iitaa. Mutta hän vähitellen talttui, kun saanut ei opilla millään syntymään riitaa. Väsyi ja makuulle mätkähti niinkuin säkki, peitteenä Iitan tyttönä tikkaama silkkinen täkki.
Pahoja unia näki hän, möyrysi niinkuin härkä, unissaan itkikin niin että ihan oli päänalus märkä. Aamulla vasta matami tiuski ja teutui ja Simolle katuvalle hiuksien kautta hän järkeä jakoi. Mutta se auttanut ei. Simo kuunteli hetken, yks kaks taas hänen mielensä muuttui ja verensä sakoi.
Sieppasi matamin kiinni ja kouristi, huusi: »Rouhinko lannoitusaineeksi syntiset luusi!» Palttonsa, hattunsa otti ja kiiruhti tekemään kaupunkimatkaa, päättäen, vaikka se hornaan veis, taas hulinata jatkaa.
Sellaista menoa kesti nyt kesähän asti, kesähän, jolloin jo mestari hulluuden rajoille merkkejä rasti. Enää ei kaupunkiin mennyt, kotona lakkaamatta nyt alkoi pirtua niellä, matamin sanasta apua ei, sama käske tai kiellä.
Vaikka on suutari norsuun verraten elävä pieni, niin pirtua jaksoi hän kuukauskaupalla imeä itseensä kuin pesusieni, imeä, mellastaa, kiekua niinkuin kukko; ja olikin suutari vaihteeksi eukolleen helkkarin topsakka ukko.
Pahalle päälle kun sattui, niin kerrassa kaikki hän särki, kieltikös viinahullua sellaista enää nyt järki. Sälli se tämän tästä kiireesti karkuhun loikki, Simo kun uhkaili, että hän terävällä, kiperällä suutarin veitsellä tempaisee sälliltä yksi kaks kaulat ja pilikukut poikki.
Lopuksi hän ei tietänyt mahdilleen mitään mittaa ja määrää, vaan oli ollaksensa hän mestari sellainen, joka ihan miten mielehen sattuu huitoo ja häärää. Kunnes hän tosissaan oikein uskoikin olevansa maailman napa, jonka ympäri muu kaikki pyörii ja pyllyilee — sellaista uskoa onhan hullun ja juopuneen tapa.
No nyt, koska mestari aikansa tällaista peliään piti, niin tietäähän sen, että siitä er' ankara katumus iti, katumus sellainen, jollaista ei ole koettu montakaan kertaa, katumus, jolle ei Jopin ei Joonaan katumus kykene vetämään vertaa.
Niinpä, kun eräänä syyskesän aamuna heräsi Simo, ei juuri sillä hetkellä vaivannut viinan himo: kammarissa, verstassa kaikki on niin hipo-hiljaista aivan, että se suutarin sieluhun pusersi kauhean kammon ja tuskaisen vaivan.
Kuuntelee — ei edes hienointa hisausta missään. Yksin on Siimeon omassa helvetissään. Haa! Niinpä onkin: tuossahan istuu Rienaaja suuri ja musta, tarjoten Simolle saappaasta pirtua, rauhoitusta.
Iso ukko, Rienaaja itse, se nauraa jäyhä vain Simolle ryyppyä tarjoo. Simo ei huoli, hän kauhusta huutaa ja kädellä silmänsä varjoo. Mut mitäs apua siitä, ukon hän sittenkin erottaa selvästi juuri: musta ja karvainen murjaani, naurava Saatana suuri.
Vihdoin hän hetkeksi selkenee, arvaten jotta sellainen, jollaisen näki hän, se ei ole totta. Nousee hän pystyyn ja verisin silmin nyt ympäri tarkkaa: ketään ei missään. Onkohan taskussa rahaa? On niinkuin onkin viidestä tuhannesta tähteenä satasen markkaa.
Taskujaan Siimeon yhä vain vavisten, säikkyen kaivaa — resepti — sellainen muisto kuin hämärä uni mieltänsä vaivaa. Ilostuu! Siinähän resepti, jolla siis itsensä parantaa voisi, jos olis joku, joka sen apteekin tiskille veisi ja ainetta toisi.
Itse hän ei voi lähteä, ei vaikka tulisi loppu. Onpa nyt Simolla edessä vaikea hoppu. Yksinään pirujen kanssa ja pelko on sielussa suuri, pelko ja katumus katkera, polttava niinkuin ahjosta otettu punainen rauta on juuri.
Sälli on lähtenyt, akka on juossut jo karkuun, pitkin kyliä varmaankin piileillen ratkennut surkeaan itkuun ja parkuun. Niinkuin hyypiö aution kaupungin raunioläjällä koikkii, niinpä hän yksin nyt pirstaksi lyötyjen kamppeiden keskellä hulluuden näkyjä torjuen nurkasta nurkkahan loikkii.
Niin piti käymän. Tuska ja vaiva ja häpeä ahdisti suutari parkaa, möröt ja kärpäset, pirut ja pikkuiset ukot ne hirvitti sielua arkaa. Ei mihin kasvonsa kätkeä: aina on vastassa kurjuus. Silloinpa suutarin valtasi huimaava hurjuus.
Asemalle, silmänsä raivonharmaina, värjyvin sieluin hän hyökkää, piletin Imatralle ostaa ja itsensä vauhdissa olevaan vaunuhun työkkää. Vauhdissa olevaan vaunuun! Ihmiset aivan jo säikähti tuosta, mut mitäs suutari, hän olis mielestään vaunujen allekin joutanut juosta.
Vaunujen alle hän oliskin juossut, mut on yks tehtävä hällä, se kun on tehty, sen koommin ei virkaa olekaan elolla tällä. Niin, yksi on tehtävä suutari Siimeonilla, ennenkuin astuu hän askeleen, joka on oleva sielun ja ruumihin pilla.
Yksi on tehtävä, jota ei jättää saata, sillä Iitaansa rakastamasta ei suutari koskaan voi laata. Iita siis saakohon tietää nyt, mikä miehen on salaisin mieli, vaikka sen kertomiseen ei olekaan taipunut suutarin kieli.
Hotellihuoneessa tälläpuolen Imatran siltaa suutarimestari Siimeon Lesti nyt kulutti viimeistä iltaa, piirrellen värssyjä paperille kirjaimin selkein, jäähyväisvärssyjä litalle vakavana, mietteliäänä ja ylväästi melkein.
Ylväästi! — niin että pirutkin hetkeksi sinunsa syrjähän siirsi — suutari värssyjä tunnelmarikkaita paperille piirsi. Eihän ne syntyneet helposti niinkuin saappaiden saumat ja pohjat, sillä suutarin kourassa pikilanka paremmin kestää kuin Pegasoksen ohjat.
Pännän jo suutarimestari sivulle siirtää ja eestaas huoneessa kulkee, sitten hän haikeesti huokaa ja kirjeen kuorehen sulkee, kuorehen, jossa on: »K. Rouva Suutari Mestarin Matami Iita Lesti», katsoo ja piruille nyökkää: nytpä ei mitään, mikä hänet Imatran kuohuihin menemästä esti.
Silloinpa pikku ukoille piruille hoppu: nopeasti nyt piti nähdä se kuuluisan suutarimestarin urhea loppu! Mörköjä suuria, pimeitä jokaisesta nurkasta kuhki, pikkuiset punaiset äijät ne kirkuen niinkuin riivatut yrittivät suutarimestarin silmiä puhki.
»Siivolla!» suutari komensi, kiljahti niin että itsekin säikkyi. Ovella heti, niinkuin jo odottaen häntä, Iso-ukko, Rienaaja väikkyi, nauroi, seisoi ja seisoi (portieeri varmaan!) ja kysyi: »Mikä on hätä?» Simo oli vaiti, tuijotti vain. Kun se lähti, hän huusi: »Äläpäs jätä!»
»Äläpäs jätä! Äläpäs jätä!» hän hihkui ja hyppäsi ulos. Hypystä siitä millainen olikaan tulos: Rienaaja — (portieeri) — pakenee Simoa, joka taas seuraa vain siksi, että hän tosissaan Rienaajan viemänä kuolemaan halaa, hauskassa seurassa sinne, josta ei koskaan palaa.
Suutarin näkemä Rienaaja kylläkin hyppäsi syrjään jo keskelle tiheintä puskaa, mutta — niin Simosta näytti — toinen ja entistä lystimpi häntä nyt kuskaa. Tämäpä vasta on veitikka: nauraa ja pulloa näyttää, sellaista vauhtia mennessä vielä tuo ryökäle välkkyvän pikarin täyttää.
Kelpaa sen kestihin mennä! Maailman murjoma suutari, jälestä lennä!
Lennä ja hihkaise vain ja suutarin kämmentä kaikelle viittaa! Se, jota
Saatanan seurassa viedään, ei murheista piittaa!
Hii! Haa! Sitä juoksua Imatran pauhuja kohti! Pikku ukot ajoivat takaa, iso itse edellä johti. Vilisi viidakot tieltä, kalliot keikkui, tantereet tanssi, notkot nousi ja laski, kun kaapaisi suutari kuoloa kohti naamansa paistaen punaisna niinkuin hiekalla hangattu, tuhkalla kuurattu kahvipannun vaski.
Valtion Hotelli hohteli niinkuin satujen linna ruskossa syksyisen illan. Sitä kohti sihtasi suutari ohitse kuuluisan Imatran sillan, takajaloin ponnisti rannalla, hyppäsi Imatran pauhuun ja katosi äkkiä juuri kuin hyttynen suureen ja sakeaan tulipalon sauhuun.
Ihmiset rannalla luulivat: se oli suutarin surma, mut pian kuulivat kaikki, että ei kohdannut miestä ei pieninkään turma! Alempana toisella rannalla suutari vedestä rämpi, selvänä pää ja hiukan vain nolona naama hän kuivalle kämpi.
Taskusta reseptin kaivoi, reseptin, jossa oli määrätty hänelle pirtua silkkaa. Sitä hän noutamaan pyysi nyt kiireen vilkkaa. Sillä — niin arveli suutari — paha jos janohon nääntyy, paha niinikään jos vilustuu vielä ja kuolemansairaaksi kääntyy.
Juoksipa sukkelin mies heti apteekista nyt riitä, ansaiten suutarin suuret kiitokset siitä. Niinpä taas kaikki oli hyvin ja virkahti reipas suutari että: »Huh! kuinka koskessa tuossa on kylmää vettä.»
No niin no, eipähän sitten sen enempi tuosta. Suutari ryypyn sai ja alkoi taas sitä kyytiä kotihin juosta. Matami ihmeen kuultuaan palasi, antoi Simolle ansaitun sovintomuiskun, mutta jo samana iltana niinikään ansaitun ankaran tukkatuiskun.
Niinpä on suutarin luona taas rauha ja rakkaus jälleen. Mutta kuinkahan moni vain kykenee pitämään akkansa aisoissa tälleen. Siellä hän istuu nyt, Siimeon, rumpunsa päällä ja uljaasti vetää taas pikilankaa, kenkiä tekee ja korjaa ja pohjat ja kannat kiiltävän mustiksi hankaa.
Mitäs nyt sanotte tästä te räätälit? Tokkopa vertaa teissä on suutarissäädylle tällä kertaa. Kyllähän jokaisen pätii suutansa soittaa, mutta niin helppo ei olekaan manalle mennä ja pauhaava kurimus voittaa.
Moni ei Imatraan hyppää, vaikkapa suuttuisi kuinkakin pahoin, ja yksikään temppua tuota ei tee ihan ehjin nahoin. Sen teki suutari! Kunnia suutareille! Iästä ikäänpä Siimeon Lestin tempun jo luulisi kelpaavan valtiksi heille.
Niinkuin unessa kauniissa vierii nyt suutarin kotona aika — sellainen se on sovun ja rauhan ja rakkauden taika — matami lihoo ja lempeämmäksi muuttuu, harvoin hän miestänsä nyt enää mistään neuvomaan puuttuu.
Joskus jollekin hyvälle vieraalle Iita voi lukea julki, millaisin tuntein, millaisin runollisin mielin suutarimestari kerran suoraan kuoleman sylihin kulki. Siimeon kuuntelee syrjästä, sanoen hiljaa: »Annahan olla.» Mut vieras kuuntelee suutarin joutsenlaulua suurella nautinnolla.
Niinpä ei vaatimaton olis Siimeonin sijassa monikaan toinen, hänen mainettansa jos kultailis sankarin sädekehä moinen. Simo ei kehu, ja — jos joku Imatran laskuhun puheen vain vääntää — kainosti, ylpeilemättäpä suutarimestari kohta sen toiseen tarinahan kääntää.
Iita on ommellut pyyhinten peitinliinoja kaksi, itselleen toisen ja toisen Simolle, joka käy päivä päivältä hänelle yhä vain rakkaammaksi. »Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla!». Sanat nuo ovat Siimeonin liinassa koukerokauniit ja kehystetyt kukkasin sorein. »Ah, untako vainen on elo tää?» tuo kysymys Iitan liinassa seisoo kirjaimin korein.
On suutarimestari vaatimaton ihan varmaan, mut joskus, kun kylillä tietää hän olevan matamin, Iitansa armaan, käsin vapisevaisin hän matamin laatikon avaa ja runoa, sinisellä silkkinauhalla vyötettyä hän hartaalla äänellä tavaa.
Ja mieleen hänelle tulevat muistot ajalta tuolta, jolloinka sydän oli täynnänsä rakkauden tuskaa ja huolta, ajalta, joka oli kyllä niin paha, ettei se muuttua vois pahemmaksi, mut kuitenkin ajalta, joka teki hänet, tavallisen suutarimestarin suorastaan runoilijaksi.
Jos tahtonet nähdä tuon suutarimestarin mainion runoelmanäytteen, niin saammepa siitäkin parille sivulle sievän täytteen:
Suutari Mestari
Siimeon Lestin
syntymästä ja
Sankarillisesta
Elämästä;
Oma käsi:
1.
Synnyin ja kasvoin onnellisena
Lapsuus riemuista
rikas, kunnes oppihin
viisitoista vuotisena.
2.
Opissa Tuhannet sain vaivat
ja vastukset koittaa
Ahkeruus ilomme on
ja Kovan Onnen Voittaa.
3.
Olin jo mestariks
Oppinut, Toisia
Suutariks koulinnut,
Vaan syttyi suuri se
Rakkauten tuli Ja siinä
se sytän paloi ja suli.
4.
Maailma oli kaunis
kuin Luojan Yrtti tarha
Elämä hymyili
Saavutin neitosen Parhaan.
5.
Rakkauten surut ne
minutkin saivat
viinahan villiytymään
Sekä myös elämään
onnettomaan
Kokonaan kyllästymään.
6.
Ah miksi
olit sää petollinen
Vaikka minä olin Sulle
Uskollinen??
7.
Imatra koski kuohu pää
Ylitse käynyttä ei ole sen
Viihtymykseen laulaa tää
Mieleni murheellisen
8.
Sinne Unholan Satamaan
aloin jo onneton halajaan
Sinne kulkuni johti
Lumo Laineita kohti.
9.
Rauhan Sytän jo kohtaa.
Hyvästi Iitani Rakas?
Hyvästi Elämä.
Hyvästi Kaikki.
10.
Kunnioittaen
Suutarimestari
Siimeon Lesti.
Oma käsi.
Sellainen se on suutari Siimeon Lestin laatima runo. Eipä vain jokainen suutari sellaista runoa kokohon puno. Mut mitäs — muutenkin Siimeon Lestin ja tavallisen suutarin välillä suuri on ero: suutari hyväkään ei ole muuta kuin suutari, Simo on nero.
Niinkuin unessa kauniissa vierii nyt suutarin kotona aika — sellainen se on sovun ja rauhan ja rakkauden taika — tänään jos syntyy riita, se huomenna päättyvä on sovinnolla, Simo kun lukee vain sanat: »Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla!»