KAUKOMIELI

Lemminkäisen taru suunniteltu näyttämölle, kolmessa kuvaelmassa

Kirj.

WILLIE ANGERVO

Hyvinkäällä, Uus-uskonnollinen Kustannusliike, 1916.

Omistettu vaimolleni

ALKULAUSE.

Nykyisen kahdennenkymmenennen vuosisadan kynnyksellä elämme vielä sen kehityskauden mainingeissa, jolloin vallalla ollut aatesuunta kielsi talismaanien taikavoiman, väittäen moisen uskon tietämättömyyden menneisyydessä synnyttämäksi äpärälapseksi, jonka olisi väistyttävä tiedon oikean rintaperillisen, kokemusperäisen, materialistisen tutkimuksen tieltä, Materialismin oli kuluneen vuosisadan järki omistanut siihen määrin lapsekseen, että se, hyljätessään vanhojen taiat ja talismaanit, kielsi myöskin henkimaailman olemassaolon ja asettui johdonmukaisesti kielteiselle kannalle koko henkisen kehityksen pitkittyvään jatkuvaisuuteen, ainakin mikäli se koski ihmistä eristettynä yksilönä.

Tämmöistä asiain tilaa ei kumminkaan kestänyt kauan. Pian alkoi kuulua voimakkaita, tieteellisesti perusteltuja, ääniä päinvastaiseen suuntaan. Moni nosti sormensa varoitukseksi, ellei ilman tutkimatta heittää hukkaan vanhojen taikakaluja ja vaistomaisesti alistutaan vähitellen antamaan niille edes tavallinen vanhuudelle kuuluva kunnioitus, jonka materialismi tahtoi niiltä pois riistää — ehkäisten menettelyllä talismaanien tuhoatuottavien ominaisuuksien ilmipuhkeamisen.

Talismaaneille pitäisi näet olla sekä hyvää-, että pahaa-tuottavia ominaisuuksia:

Ellei tahdota täydelleen ummistaa silmiä tosiasioille, pitää tämä luulo paikkansa ainakin eräällä rajoitetulla alalla, nimittäin niihin talismaaneihin nähden, jotka "pyhien kirjojen" nimellisinä omaavai erikoisen merkityksen sekä yksilöiden, että koko ihmiskunnan henkisessä kehityksessä. Mikä merkillinen tenho lieneekään niihin kytketty, sillä näyttää siltä, kuin niiden kunnioittamisesta, tai hylkimisestä riippuisi elämä ja kuolema koko sille kansalle, jolle ne alkujaan on uskottu:

Niinpä nähdään, että niin kauan kuin Hermeksen "lauluja" pidettiin siksi arvossa, että niiden ohjeita toteutettiin jokapäiväisessä elämässä, niin kauan kesti elossa se mahtava sivistys, jonka perustana ne tuhansia vuosia olivat seisoneet.

"Kuolleiden kirjan" mukana hautautui maailman näkyvistä ei ainoastaan Osiris-mysteerioiden suuret henkiset salaisuudet, vaan myöskin koko egyptiläinen kulluuri, joka aikoinaan oli häikäissyt maailmaa loistollaan.

Zend-Avestan palvonnan lakattua hukkui kaldealainen sivistys, jonka sirpaleetkin todistavat nykyajalle sen muinoista upeata mahtavuutta.

Orphilaisten hymnien lakattua soimasta, sai koko varhainen kreikkalainen henkisyys iskun, jonka jälkeen se ei koskaan kyennyt nousemaan siihen korkeuteen, jossa tarut kertovat sen kerran olleen.

Päinvastaisia kiellä talismaanien hyvistä, eli suojelevista ominaisuuksista, puhuu taas Veedojen ja hindulaisen sivistyksen keskinäinen suhde. Iästään ja vanhoillisuudestaan huolimalta elää hindulainen kansallisuus tänäkin päivänä elinvoimaisena, vaikkakin siitä läpi vuosituhansien on isketty suonta alinomaa ja sen verta imetty muiden kansallisuuksien ylläpitämiseksi, sillä se on edelleenkin, kaikista houkutuksista huolimatta, jatkuvasti ylläpitänyt kunnioitustaan ja uskoaan Veedojensa suojeluskykyyn.

Samoin on Juutalaisuuden laita. Sitkeys sen elinvoimassa on suurimmaksi osaksi luettava sen kunnioituksen ansioksi, jota se aina on osoittanut Vihityn opettajansa, Mooseksen, antamaan lakiin.

Selvintä kiellä talismaanien taikavoiman puolustukseksi puhuu kumminkin Suomen kansan Kalevala, joka sen merkityksen nojalla, mikä sillä on ollut Suomen kansan olemassaololle, on hyvällä syyllä oikeutettu luettavaksi samanlaisien ja saman arvoisten "pyhien kirjojen" joukkoon, kuin 'yllä mainitut. Kiin kauan kuin se oli salassa nykyisiltä suomensukuisilta kansoilta — — — tai toisin sanoen, oli salassa vain kansalta, mutta kyllä vielä tallella kansan keskuudessa elävien tietäjien omaisuutena — — — piti se hiljaisuudessa yllä kansan elinvoimaa, ehkäisten sitä sen vaikeuksien aikana kokonaan kuolemasta, kunnes aika oli kypsä kansalle ja Kalevalalle sen uudelleen julkituomiseen.

Ja mikä ihmeellinen käännös tapahtuikaan Suomen kansan kehityksessä tuona merkillisenä hetkenä?

Heti kun Kalevala pääsi uudelleen päivän valoon, alkoi Suomen kansa herätä vuosisataisesta, ellei vuosituhansisesta, unestaan: alkoi tuntea oman arvonsa, kansallisvelvollisuutensa omassa maassaan, sekä nähdä, että sillä kansallisuutena oli erikoisia velvollisuuksia, erikoisine kultuuritehtävineen, koko maailman sivistykselle ja koko ihmiskunnan henkiselle kehitykselle. Vaikkapa riistettäisiinkin Kalevalalta tämä yleismaailmallinen kunnia, niin joka tapauksessa täytyy myöntää, -että suomalaisuuden kansallinen herääminen tapahtui samanaikaisesti Suomen suuren talismaanin, Kalevalan, julkisuuteen tuomisen kanssa.

Näin ollen voidaan täydellä syyllä kysyä, mikä mahtanee olla se taika, joka pyhien kirjojen talismaaneille antaa niiden mullistavan voiman?

Vertaamalla kaikkien kansallisuuksien pyhiä kirjoja toisiinsa, huomaa niissä helposti'muutamia yhteisiä piirteitä, joita lähemmin tutkimalla saa houkutuksen pitämään taian syinä. Yksi niisiä, ehkä kaikista helpommin huomattavin, on se, että ne kaikki aivan erikoisesti painostavat henkimaailman olemassa-oloa ja henkisyydelle perustettua maailmankatsomusta, esittämällä sen ilmenneessä maailmassa ainoaksi olevaiseksi, pysyväiseksi, joskin alituisesti eteenpäinpyrkiväksi, kehityksen alaiseksi tekijäksi. Vaikkakin ne sitten upottavat ihmisen tämän henkisen kehilyksen-lain virtaukseen, niin näyttävät ne samalla ihmiselle tien, kuinka voida itsetietoisesti tarttua kehitys-lain ohjaksiin ja kehittyä aktiiviseksi voimaksi lain sisällä. Olettamalla tämmöinen edellytys, että moinen voiman käyttö todellakin joutuisi yhden, tai useamman ihmisen käsiin jossakin kansallisuudessa, joka tietenkin olisi sitä enemmän mahdollinen, kuta julkisemmin tuo "tie" voiman saavuttamiseen on ilmoitettu kussakin kysymyksessä olevassa talismaanissa, ja kansalla olisi tarjolla "tielle" kelvollisia pyrkijöitä, — — — niin ei suinkaan ole ihmeellistä, jos talismaanien löytö ja julkisuuteen tuominen osottautuisi kysymyksessä olevalle kansallisuudelle niin suurimerkilykselliseksi, että sen olemassaolo riippuisi kokonaan siitä, millä tavoin kansa suhtautuu talismaaniinsa.

Tätä "tietä" kehityksen auran kärkeen pääsemiseen on erikoisista syistä ruvettu kutsumaan "kaidaksi tieksi" ja sen esittäminen on yksi niitä suuria taikavoimia, jotka sisältyvät myöskin Kalevalan talismaaniin. Lemminkäisen tarussa on "kaidan tien" vaatimukset tuotu esille niin suuremmoisesti, ettei vertaa löydy muissa pyhissä kirjoissa salatieteellisiin yksityiskohtiin nähden, vaikka esitys, — joka on säilyttänyt yllään sen mysteerioverhon, joka sillä oli aikoinaan esi-isillämme akkaadilaisilla, kaldealaisten kanssa suoranaisessa vuorovaikutuksessa olleella, roduilla, — näyttää nykyaikaisesta lukijasta vieraalta ja oudolla.

Tapahtuma kerrotaan esitetyn näytelmän muodossa, "lihassa ja veressä" ja lukiessa Kalevalaa, saa kylläkin vakuutusta otaksumalla, että asian laita lienee todella niin ollut. Ideoita personoimalla tuotiin suurin piirtein esiin sekä ihmiskunnan, että ihmisyksilön kehitys aina siihen suureen Vihkimykseen saakka, jolloin ihminen jumalallisen rakkauden läpäisemänä sai yksilökohtaisesti tuntea, että Rakkaus yksinään kykeni voittamaan kuoleman ja olemaan niin muodoin kaiken olemassaolon perustana, joka kokemus siten muodostui Vihitylle ainoaksi laiksi, jota hänen elämässään tuli ehdottomasti totella.

Näyttämökseen rakastivat vanhat erikoisesti mitä jokapäiväisimpää ympäristöä, joka vertauskuvannollisesti valaisi parhaiten silloista kehitystasoa. Niinpä kalevalaisessa vihkimysnäytelmässä esiintyvät henkilöt esimerkiksi pimeässä savutuvassa, joka kuvannee ja edustanee ihmiselämää, joka vielä on vailla vihkimyksen järkeä valaisevaa korkeampaa tietoa. Personoimalla ihmisen henki, ihmisessä piilevän jumaluuden sisäisin puoli, rakastavaksi äidiksi, oli savupirtti mitä sopivin kehys näyttämään, kuinka osattomaksi ja yksinäiseksi ihmisen korkein minuus itsensä tuntee, kun järki, sielun miehinen aspekti, kehittymättömänä pyrkii itsekkäällä tavalla yhdistymään sielun naiselliseen aspektiin, eli tunne-elämään, vallankin kun hengen ainoana toverina ja auttajana oli vain käytännöllisistä, persoonallisen elämän eduista, huolehtiva alin minuus.

Vaivojaan säästämättä ja antaumuksella hoiti rakastava äiti tulta, elinvoimaa, tuvan liedellä, ehkäisten sen koskaan sammumasta ja piti silmällä sielun eri aspekteja edustavien lapsiensa kehitystä, seurasi aivan kuin unessa poikansa: järjen, ja miniänsä: tunne-elämän, vaellusta, iloiten jokaisesta edistyksestä matkan varrella, neuvoen heitä laatimaan kehityksen saavutuksia vastaavat ulkonaiset olosuhteet sisäisen tilan mukaisiksi, ja oli vihdoin valmis uhrautumaan järjen pelastukseksi, kun se "viisauden käärmeen" puremana oli taipuvainen jäämään haudantakaiseen taivasmaailmaan, itsekkäisyyden viimeisen houkutuksen pauloissa nauttimaan levon suloista onnea.

Tämä kehitystaistelu, ynnä monet muut vieläkin syvällisemmin salatieteelliset totuudet Kalevalassa, ovat varmaankin välähdyksiä siitä henkisestä voimasta, joka on tehnyt Kalevalan siksi voimalliseksi talismaaniksi, joka on nostanut Suomen kansan silminnähtävästä kuoleman unesta uudelleen kansakuntien joukkoon.

Tuomalla Kaukomielen tarun näyttämölle, olen mikäli mahdollista pyrkinyt seuraamaan siinä esiintyvää mysteeriosalaisuuksien lankaa arvoituksen henkisen ytimen käsittämiseen, ja jos olisin pyrkimyksessäni onnistunut edes sen verran että antanut vain sysäyksen näkevämmille tuomaan sitä yhä selvemmin esille, niin tuntisin työstäni itseni onnelliseksi.

Mikkelissä 13.9.1916.

KAUKOMIELI

HENKILÖT:

KAUKOMIELI, nuori kalevalainen urho.
KAUKOMIELEN ÄITI.
AINIKKI. Kaukomielen sisar.
KYLLIKKI. Saaren neito, sittemmin Kaukomielen vaimo.
LOUHI. PimentoLAn "kynnyksen vartia".
1:NEN TIETÄJÄ.
2:NEN TIETÄJÄ.
3:MAS TIETÄJÄ.
Saaren nuorisoa, kansaa, keijukaisia ja ääniä: tien ääni,
tammen ääni ja kuun ääni.

Ensimäincn ja kolmas kuvaelma Kaukoniemellä, toinen kuvaelma
Pimentolassa.

1:nen kuvaelma.

Kaukomielen savutupa, seinähirret nokiset, karstasta kiiltävät.
Oikealla tuvannurkassa avonainen liesi, jolla kytee hehkuva hiillos.
Lähempänä etualalla vuode.

Vasemmalla avonainen luukku-akkuna, josta virtaa niukka valaistus tupaan. Akkunan edessä pöytä rahineen. Taampana vasemmalla seinällä, jauhinkivet, joita Ainikki hitaasti jauhaa.

Takaseinällä ovi suljettuna.

Ainikki lakkaa jauhamasta, pyyhkii hikeä otsaltaan, menee verkalleen oven luokse ja työntää sen auki, aukosta näkyy avovesi saarineen, rannalla koivuja hiirenkorvalla ja kukkiva tuomi keväisessä iltavalaistuksessa.

Esirippu nousee alkusoiton soidessa, josta eroittuu seLvästi käen kukunta ja laulurastaan liverrys.

Kaukomielen äiti yksinkertaisessa pukimessa: avojaloin, hame päällään, paidan pääntien solki auki, huivi päässä, solmittu kiinni niskaan, istuu vuoteen reunalla, kädet ristissä helmassa, syviin ajatuksiin vaipuneena.

AINIKKI (nojaten oven PIHTIPIELEEn):

Mikä hurmaavainen hohde tuolla päivän laskun puolla?

Tulvimalla rannan tuomet tuovat tänne tuoksuansa. Käki kukkuu, kuuluu rastas livertävän laulujansa.

(Alakuloiscmmin.)

Apeana mieli mulla kevähästä huolimatta. — — —- Ellen tuntisi tulista pakotusta polvissani, ajaisi suruni suuri empimättä etsimähän uuhoani uudellensa. (Äänettömyys.) (Aprikoiden.) Aivan tuossa tuokiossa pirtissä pimeys öinen. — — — Ehkä säilyy sylkkyseni suden ahnaan suutelosta, hukkumatta huomeneksi.

(Änncitömyys.)

ÄITI (joka ei näytä kuunnelleen Ainikin puhetta):

Ainikkini ainoiseni, tyttäreni toimellinen, kun sa kuljeskelit soilla, ahomailla, lehtoloilla, läpi kolkot korpinotkot uuhosi uria pitkin karitsasi katsannassa, — — eikö katsehesi kanto keksinyt Pisan mäenkään korkealta kiireheltä matkamiestä mahtavata, Kaukomieltä, veljyttäsi?

(Ainikki knuntetee välinpitämättömänä.)

Olisiko korvihisi tuuli kantanut kohinan leppätorven toitonnasta täryllä tutunomalla, kulloin täällä kuulemalla, kaikumana kankahilta, milloin mäiltä, mättähiltä, veljes' sorjan soittamana, poskien puhaltamana — —?

AINIKKI (hiukan kärsimättömästi):

Aina sä emoni vanha tuota urkit ja utelet, polo missä poikuesi hurja, lieto, löyhämieli, veitikka verevä, nuori, jok' ei viihdy vierellämme: luona armahan emonsa, soma sisko seuranansa.

En ma nähnyt matkamiestä — — en ma nähnyt, enkä kuullut, — — vaikka katse harhaellen silmämitoin mittaeli lakeutta laajaltikin. —

Nousin juuri vuoren viertä… — — sydän pamppaillen surusta, — kun ma katsoin karjastani kaionneeksi, eksyneeksi, uuhoseni untuvillan, vuonan varsin vaalimani.

Etsiskelin eilispäivän, päivän täytehen tämänkin sitä kaikki kuusen juuret, katajikot, suokanervat, ahoilta, alavamailta, — — — — sekä nousime ylemmä jyrkänteitä juoksennellen, kunnes koitin korkealle Pisan kukkulan kupeelle.

Sieltä nostin nuoren äänen luomakunnan kuuluville huhunnalla huoltavalla: itään itkin, lauloin länteen, paapattelin pohjoisehen, kuhertelin koillisehen, — — huhuilin joka taholle — —, jotta joutuisi jotenkin mulle tuulen tuomisina vastaus tuo vuottamani: voivotus nimikko vuonan, — — nälissänsä nääntyväisen. (Toivottomasti.) Mutt' ei kuullut kaivattuni ääntä vaalijan vakavan.

Kautta nienten, vuorten, laaksoin, kaiku huutoni kajahti kaihoisasti kaikerrellen. —

ÄITI (udellen):

Mut' jos kuunnellut et kyllin, — — ajattelit liian paljon karitsaasi, mi katosi, etkä viitsinyt visusti; tosisissasi tarkkaella, vaikk' ois' toitotus jo torven heilahdellut ilman halki?

AINIKKI:

Mitäpä halua mulla kurkkiella, — — kuulostella Kauon torven toitotusta?

Ammoin on unohdus ahnas vienyt muistot veljyestä, jok' ei seurasta sisaren, eikä vaapo vaalinnasta vähäistä välittänynnä.

Kun ei viihtynyt kotona luona armahan emonsa, ei lie kyllin ansiokas esineeksi etsintämme.

ÄITI (yhä enemmän huolestuneena):

Osuitko sä oikotiellä näkemähän, nummikolla, hienon hietikon hipiän pinnalla punertavalla, hokin kannan kaivamia kuvia hevosen kengän, — — varsan vauhkon astumia?

AINIKKI (tuskastuen):

Enkä nähnyt…

(Äänettomyys.)

ÄITI (masentuneena):

— — — Kyll' on raskas kohtalo, minulla, koito, kun on poissa poikueni esikoinen, armahani, lemmen hempeimmän hedelmä…

(Lämmeten.)

Hälle sykki luonnottaren sydän lämmin leimuava eloa, — — elon iloa; — — jaoin hälle mä vereni, kevätmahlani keväisen, jotta jaksaisi minulle vanhalle, vapisevalle, olla sauvana hopeisna, aurinkona illalleni, vanhuuden värittämälle, surujen sumentamalle.

Nyt on poissa poikueni poluilla — — pahoilla ehkä, — teillä tietymättömillä.

AINIKKI (lähestyen äitiänsä):

Oi, sua emoni vanha, — — miksi suotta sa sureksit — —? Ei hän ollut ansiokas ajatustesi esine, saati syynä sun surennan…!

Oletko jo Unhottanut kärsimykset ja häpeän, jotka Kauko juotti meille?

Muistele toki todella, mit' oli hän miehiänsä, kuinka mennynnä piloille, tavoiltansa turmiolle: aina naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, leikki impien iloissa, kassapäien karkeloissa…

ÄITI (murtuneena):

Ei oo tarvis, lapsi kulta mulle noita muistutella…

AINIKKI:

Teen sen siksi, jotta saisi valoisampi aatevirta mielellesi mustuneesen, huomatessa, kuink' on turha ikävöidä arvotonta… (Nostaa rahin lähelle tiiliä.) Vielä kerronpa jotakin, jost' ei sulla aavistusta…

Älytöin lie ollut Kauko, löylynlyömä, — — mielipuoli, koska lähti taipaleelle, vaikka siskonsa varoitti.

Olin ma kylän kisoissa viljajuhlan vietännässä, kampiaisissa, — — keinuissa. Siellä näin mä neittä monta Saarelan periltä saakka, Kyllikin rypysijoilta.

Nämä mulle kummat kertoi kuiskutellen korvihini koreasta Kyllikistä, Saaren neidosta somasta.

Koti hällä on komea…! Ylennyt ehossa siinä ylpeäksi, mahtavaksi, kerskaksi, koreilevaksi, jotta turha meille häntä miniäksi mielitellä.

Navettahan ei hän astu, käy ei karjan katsantahan, ettei kastu kiiltokenkä, vettyisi hamehen helma.

Isot pitkät päiväkaudet istuu taattonsa pihoilla, veteleikse vuotehella aamuhetket, iltapuhteet laverilla lautasella, peräpenkillä tuvassa.

Syöpi voita voinsuloa: vereväksi verttyäksi, punaposkisemmaks' muita, kylän kuulun tyttölöitä.

Kauas kuului kauneutensa, kaukoa tuli kosijat neidon kuuluhun kotihin, kaunokaisen kartanohon.

Kosi päivä poiallensa — — —! Eip' on mennyt Päivölähän, päivän luona paistamahan vierellä valoisan kehrän päretuikkuna pahaisna.

Kosi kuuhut poiallensa — — —! Ei on mennyt Kuutolahan, luona kuun kumottamahan, kehät ilman kiertämähän…

Kosi tähti poiallensa…! Eip' on mennyt Tähtelähän, pitkin öitä pilkkimähän talvisella taivahalla, — — lämpimän kevähän lapsi — —.

    Tulevi Virosta sulhot,
    Toiset aina Inkereeltä…!

    Luuletko sä hiidenkänä
    mokomalle kelpoavan?

Eip' on neiti mennytkänä kosioille ylvästellen: "suotta kultanne kuluvi, hopeanne hoikkenevi! — En tule minä Virohon, lähde en, lupoakana, Viron vettä soutamahan, saarellista sauvomahan, syömähän Viron kaloja, Viron lientä lippomahan. Enkä lähde Inkereelle, penkereelle pänkereelle! — — Siellä vasta kaiken nälkä: veden nälkä, vehnän nälkä, rukihisen leivän nälkä."

Verkallensa veikolleni toistin kaiken tarkallensa muuttamahan murjan mielen tosissansa tolkkuihinsa. Mutta hän ei huolinunna noutamahan neuvojani.

Sai vain kiihko kiihtymähän, himon liekki hehkumahan, huusi mulle hurjistuen: "kun ei tuolle miehet moiset, naapureiden potrat poiat sulhaseksi selvinnehet, — — isännäksi pöydän päähän, vuode vieruskumppaniksi, — — niin lie kuullut Kaukomieltä, poskea punaveristä sulhasiksi mainittavan Saarelahan saapuvaksi. Siksi jäänyt vuottamahan impi parka itkeväinen, päästäksensä pahnoiltansa Kauon patjan pöyhijäksi, pielusten pudistajaksi."

Etkö nyt emo omani, ilman neuvojani nähne, ettei mieltä miehen päässä, tajua, ei harkintata?

Pitäisi sinun pikemmin iloita lopun ikäsi, kun olet ijäksi irti painajaisesta pahasta!

ÄITI:

Eipä lapsi äidin mieltä tunne, suurta tunnettansa! Sille ei suo lohdutusta sanat jääksi jähmettyneet, puhe kylmä, pilkallinen.

Jo mä keksin kertomasi, aavistin asian juuret, ennenkuin esikko ehti riistäytyä rinnoiltani, yli kynnyksen kavuta.

Vikansa valittamasi näin jo pienestä pitäen, vainusin pesuvesissä, — — — kuulin alla kurkihirren, setvin seinän vierustalla, — — tuntiessa tuskan piston syvällä sydänverissä…

En mä silti häntä syytä, vaikeroitse virheitänsä, joista ma osan omistan, — — (tuskallisesti) — — mitkä maistoi maidostani kahmi kohtuni veristä.

(Toivehikkaampana.)

Muut kun häntä moitti, laittoi, vikojansa viskeskeli kaiken kansan nähtäville, minä synnit, erhetykset, omikseni ottamalla kätkin kätköhön syvälle sydämeni sintsilöihin, hautoakseni hyviksi — — — — puuttehet pahanimiset, himot, vietit, hillittömät, tuskani tulessa pyhän, — — hyveen maire marjasiksi.

Kypsyneiksi joutuneina poimia ne poialleni oisin varmasti osannut, sekä laatia ravinnon nälkäiselle sielullensa.

Kun ei voimat sinne saakka minun raukan riittänynnä, mielelläni oisin nähnyt koito poikani kotona, vailla niitä vaivojansa, joita tuopi tullessansa elo maalla vierahalla, mannuilla matalan mielen, vietin tuulten viskomana nautinnon meren selällä…

Jos ois' ollut auttajaksi, oisin seurannut salassa oppahana oivallisna, taakan painon taittajana, ollut varjo päivän hehkun, virkistäjänä vilussa, — — — — osalta oman vikani, viipymättä viljemmälti — — miedontanut katkeruutta pilkkamaljojen mausta.

Tapa tää on rakkauden, jot' ei tunne tyttö nuori.

AINIKKI (hämmästyen):

Enhän ilmoisna ikänä tietänynnä, tuntenunna, — eikä Kauko kertonunna, — — rakkautta tuommoiseksi. (Kiihtyen.) Tunnen vain tulisen vaiston, kiehuvan metisen mahlan suonissani sylkkyävän, kiehtomalla kiihotellen luontihin elämän uuden.

Vieras tuolle tuntehelle vaikeroiva ventomieli, vieras turha vietin kammo, kun on luonnolla luvassa meille aito-antimina onnen malja olkapäille!…

(Menee akkunan luokse ja katselee ulos.)

Kas kun tässä kiistelemme vaikka ilta yöhön käynyt, päivän kehrä kiertänynnä kaidan Kaukoniemen taakse helmahan veden sinisen!

Hiljennyt on metsän äänet, laulurastaan kaiholaulut, tauonnut käen kukunta.

Aika meidänkin on mennä, vierähdellä vuotehelle sammalhienolle somalle, terhetärten tuudittavaks' unen maiden uumenihin.

(Laittautuu levolle, istuu hetkisen vuoteella sivellän polviansa.)

    Kuinka jäykkä onkaan jalka,
    pohe, polvi, paisununna
    jahdannasta, juoksennasta
    koko tän keväisen päivän.
        (Painautuu vuoteelle. Äänettömyys.)
        (Hetken kuluttua äidilleen):
    Etkö ehdi jo emokin
    unen maille marjaisille?

ÄITI (joka Ainikin valmistelnjen aikana on noussut laverilta astelee hitaasti akkunan luo, sulkea luukuu, käy sieltä ovelle, sulkien senkin, menee sitten lieden äärelle ja työntää palamattoman kekäleen pätkän hiillokseen, joka vielä leimahtaa ilmiliekkiin):

Kohta joudun kumppaniksi, Kun on sammunut kekäle, lieden hiillos hiiltynynnä. (Nostaa rahin lieden äärelle Ja jää tuijottamaan hiillokseen.) (Äänettömyys.) Kuvat kuinka kummalliset kurkistavat kätköistänsä, pilkistävät piiloistansa, rikkoen ovien salvat eestä muiston kammioitten, riuhtoen rivasta auki ukset selkoseljällensä? (Lämmeten.) Tuossa näen nähtävillä ihka ilmielävänä hempeimmän nuoruuteni, jolloin piikana pyhänä olin karjan kaitsijana Ahdin mailla marjaisilla, veden herran heinikossa.

Päivä paistoi parhaillansa helotellen täysterällä, houkutellen heilimalle mesiheinän, niityn nurmen, kukkaset kesäkisoihin, puut on kaikki kukkimahan, siemenet sikiämähän.

Auer hienona virinä tanssiskeli hääiloa sinipiikojen sivulla veden neidon verhuksina, — — — soittona surina siiven kimalaisen, kiiltäväisen mesilinnun, mettiäisen.

Läikkyeli lahden pinta kultavakoina syvinä, mairitellen mielitellen koito piikoa minua leikkimähän lainehilla, kisasille, kilpasille, veden neitojen keralla.

Riistin ristin rinnoiltani, soljen paidan pietimeltä, poven pohjan paljastaen. (Nousee seisaalleen aivan kuin- nuortuen). Laskin hapseni hajalle, suortuvani valloillensa… Heitin helmet kaulaltani, sormukset on sormistani, tuohivirsut varpahilta, sääriltä sukat punaiset. Astuin rantahietikolle tulvaveden huuhtomalle, päivän hehkun paahtamalle, — — veden aaltoihin himoiten.

En mä ehtinyt edemmä rantuen vesirajoa astuskella hietikkoa, kuin ett' oikea mun jalka ennätteli laineen vaahdon, -— — — — — vasen kastunut ei jalka, — — kun näin ihmehen elävän, kumman kuulumattomimman, mit' ei silmä ihmislapsen nähnyt konsana inehmon.

Luota niemen terhenisen, lahden laajimman perältä luodolta selälliseltä, astui paasi aallokosta, näkin kenkä kaislikosta, lainehilla keinuellen lailla purren parhaimman.

Nostin silmäni ylemmä, kohautin korkealle, kaitsin kämmenen avulla häikäisyä päivän hehkun, jotta saisi silmä nähdä, tajuaisi katsantani.

(Muistosta hurmaantuneena.)

Siellä souti lainehilla itse Ahti autereinen, jalo urho, veen valio, sileimmällä simpukalla, hopeaisen hohtavalla, kimmeltävän kultaisella, helmistä helottavalla.

Joutsen nuori, valkosiipi, kaula hiukan kaartununna, veti purtta purjehitta, säde päivän ohjaksina, kuolaimina kuunsakara.

Pursi laskihe läheltä lähemmäksi rantuetta, josta päässyt en poloinen askeletta ottamahan, väistymään vähintäkänä…

Jalka juuttui rantuelle aallon harjan huuhdeltavaks', silmä kiintyi kiinteästi silmäilyhyn säihkyvähän kuninkaani katsantahan.

Loisti kruunu kulmillansa lummekukista punottu, ulpukoista muovaeltu; kastehelmi otsallansa kuvasteli päivän kehrän värillä satehen-kaaren seitsemisin heiastuksin.

Toipa tuuli tuoksun kumman, oudon leyhkän lennätteli, joka viipyi viekotellen nuoren neitosen nenällä, huulilla humaltuvaisen.

Mitä tein, — — sit' en ma tiennyt Sieluhuni silmistänsä sima vuoti virtoinansa. — —

Kukka aukaisi kupunsa meden, juomaksi janoisen. — — Marja kaunis kypsynynnä jäi tuon poian poimittavaks'.

Silloin syttyi sieluhuni kaksi tunnetta tulista, toinen leyhki lemmen tulta, toinen raikui rakkautta… Ne ma poimin poialleni perinnöiksi puhtaimmiksi yhdynnästä ihmislapsen jumaluuteen suuren luonnon. Nyt on poikani poloinen lemmen lahjat vallassansa himon herjan ohjaksissa: ikävöiden itsellensä ihaninta impyettä, Saaren piikoa pyheä — — —

(Rukoillen.)

Oi Ukko, ylijumala, ota poika hoivahasi!

Kaitse kulkunsa katalat, Viittoittele viidat, korvet, heittele heteille soiden piorraspuiksi honganrungot, jot' ei eksyisi etonen, koito suohon suistuneisi…!

Tiedäthän, — — ei Kaukomieli poikanen tämän emosen oo parempi, tai pahempi, kuin on kaikki ihmislapset, joilla polku korven halki, tie on kaita kuljettava läpi lemmen sokkeloiden, umpikujien himojen, soudettava, — hukkumatta luodoille salakareille, — — valkamahan rakkauden…

    Sulle Ukko huolein uskon,
    unehen surun upotan.

Tuli liedellä sammuu, hehkuen vain hiukan punertavana hiilloksena, näyttämö pimenee.

Äiti lähenee hiljaa vuodetta, jolle laskeutuu levolle. Hiljaisuus.

Hetken kuluttua häviää tuvan takaseinä, jolloin utuisen verhon takaa siintää ulappa vehmaine rantoineen ja kukkivine tuominecn. Keskellä ulappaa Saari, jolla Saaren nuoriso tanssimassa.

Tanssin tauottua asettuvat nuorukaiset kisaillen nurmikolle ja
Kyllikki, helyihin koristettuna, istuutuu kivelle ylemmäksi toisia.

(Keskustelu käy keskellä leikin, naurun ja ilakoimisen.)

1:NEN SAARELAINEN:

Ompa tuokin Turjalainen, Karjalainen kerjäläinen, kun ei kuullut kielastusta, panettelua, pahasta meidän neidin sulhasesta.

Tullut Ahtolan on puolta veitikka ylen verevä nimeltänsä Kaukomieli Kyllikin kosintamaille, kilpasille meidän kanssa, — — (survaisten toista Saarelaista) sinut ensin suistamahan, mahtisi masentamahan.

2:NEN SAARELAINEN (loukkautuen):

    Tuopa vasta kerskailija, —
    toisen onnen turmelija — — —!

    Lienet itse illan suussa
    tullut onnen ongintahan,
    toivomalla sulhasiksi
        (ivalla)
    — — ehkä kelpo Kyllikille…

(Kyllikki ja tytöt purskahtavat nauruun.)

Jos se niiksi nyt tulevi, voin ma teille kertoella Ahdin maiden mahtavasta sankarista, sulhasesta, (kertoo vilkkain elein) kuink' ol' ensin empinynnä olla pois, tai lähteäkö, kuink' ol' etsimiä apua emoltansa, äidiltänsä.

(Pojat räjähtävät nauruun.)

    Emo kielteä käkesi
    varoitteli vaimo vanha:
        (Äitiä matkien.)
    "Ellös menkö poikaseni
    parempihin itseäsi.
    Hi suvaittane sinua
    Saaren suurehen sukuhun."

    Siitä sulho suuttununna,
    Kohahtanut riemuihinsa:
        (Matkien rehennellen Kaukomieltä.)
    "Jos en kooltani korea,
    suvultani aivan suuri,
    niin valitsen varrellani
    otan muilla muodoillani."

    Taaspa kiellellyt emonsa:
        (Äitiä matkien.)
    "Siellä piiat pilkkoavat
    naiset nauravat sinua."

(Kaikki nauravat.)

Mitä huoli Kaukomieli, tyhmä, houkkio ja hurja vanhan vaimon estännästä! Purkihe sisunsa julki: (Kaukomieltä matkien.) "Kyllä häädän naisten naurun soppityrskyt tyttärien: poikasen pojan povehen käsikannon kainalohon."

ÄITI (unessa, aivan kuin painajaisen painamana):

Oi mikä katala valhe…! Voi poloinen päiviäni, polo poikanikin kurja! Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat? Tora tuosta tuiskahtaisi, sota suuri lankeaisi, saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa päällesi sinun poloisen, yksinäisen ympärille…!

1:NEN NEITO (nauraen):

Voi mi riemu riehahtihe ajaessa Ahtolaisen sulhasiksi Saarelahan. Laski kummasti kujalle, kamalasti kartanolle, kaatoi korjansa kumohon, veräjähän vierähytti.

(Pojat nauravat.)

2:NEN NEITO (keskeyttäen edellisen puheen):

Siinä nauroi naidut naiset, piiat pisti pilkkojansa, väkättivät vänkäleuat, ikäpuolet ilkkueli.

1:NEN NEITO (anastaen uudelleen puhevuoron Kaukomieltä matkien):

Oisit nähnyt Kaukomielen! Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa, eikä tuosta talttununna, sanoihin suin uskalsihe: "en oo tuota ennen nähnyt, ennen nähnyt, ennen kuullut, ett' ois naiset naurunansa, piiat pienet pilkkanansa mua konsana pitänyt… (Ylvästellen.) Onko Saarella sijoa maata Saaren mantereella minun leikki lyödäkseni, tanner tanhuellakseni Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa?"

2:NEN NEITO:

Silloin saivat Saaren neidot kielenkannat irroillensa: sadat sylkivät sanoja, tuhat huusi huulillansa: (ilkkuen) "omp' on Saarella sijoa, maata Saaren mantereella sinun leikki lyödäksesi, tanner tanhuellaksesi, (nauraen) karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana paloilla. Lapset laihat Saaren mailla lihavat hevosen varsat…"

2:NEN MIES:

Jopa teitä ilkkuniekat…! Iskittekös itkullanne, pilkallanne pistävällä, mielenmaltin miehen päästä.'

(Tytöt jäävät ihmetellen katsomaan kysyjään.)

1:NEN MIES (ilkkuen):

Taiko kääntynyt takaisin pilkka omaan nilkkahanne?

1:NEN NEITO:

Tuopa syytös — — —.

(Toiset tytöistä mykistyvät, toiset näyttävät suuttuvan.)

1:NEN MIES:

— — — Enne inha! Niin lie käynyt, kosk' ei naiset hiisku niin hiventäkänä, lausu luotua sanoa!

Mikäs tiesi, vaikka viestit, pahan kielen parjaukset eivät ehkä kielastele piikojemme pyhyydestä?

KYLLIKKI (kiivaasti):

Tietämäsi tuokiossa kerro joukon kuultaville…!

1:NNEN MIES:

Puhe käynyt on kylässä kielikellojen kerimä eukkojen elättelemä, ettei Saarella tytärtä, piikoa pyhintänä, kuta hän ei kosketellut, tai ois' vieressä venynyt. Päivysin on palkkalaisna, paimenena paikallansa, yöt on impien iloissa, kisailussa kiimaisessa…

KYLLIKKI:

Hyi, — — kun häpeä ei kieles' häijy, herjauksiesi, juorun kieltä julkeata, — — tässä tuotua esille…!

Mikä syytös Saarellemme? Ettei Saarellamme tällä, Saaren suuressa suvussa yhtäkänä, ainuttana, jok' ois' puhtaana pysynyt miehisihin mieltymättä…?

Moist' en usko muistakana siskoistani, piioistani, lapsikumppanuksistani, itsestäni kyllä tiedän, etten suostu sulhasihin, kotoisiin, en vierahisin, joilla suu on noin likainen, — — Pikaisemman mielen tulkki.

(Sovinnollisemmin.)

Valhetta sä laskettelit, pilaa vain pahannäköistä…?

ÄITI (unessa):

Minkä puollat piikojasi kasvinkumppanuksiasi, sen sä puollat poikoani, kosijata Kaukolaista…!

1:NEN NEITO:

Hän on vietävä tilille herja herjauksistansa, josko hän sanansa häijyt todistella voi tosiksi.

(Kaikki neidot hyökkäävät herjaajan kimpfuuu.)

1:NEN MIES (ottaen hyökkäyksen leikiksi):

Jopa nyt tukala tullut, — paha päälleni padonnut lailla sankan syksyusvan tyttölauman laahuksista, vimman puuskana puhuen!

Varsinko ma valhehia lasketellut, laittomia?

Puhun muiden muistamia, — toisten vaan on toistamia, kantamia viestin kielen…

Vioistanne vastatkaatte hälle, ken tulevi tuolta

(Osoittaa sormellaan niemelle päinₜ jonne kaikkien katseet kääntyvät.)

KAIKKI:

Kelle? Mistä?

1:NEN MIES:

— — — Katsokaattc, silmätkäätte loitommalle, — — (osoittelee sormellaan) tuonne tuomi-niemen taakse, vierustalle verkko-vaajan! (Ivaillen tytöille): Näettekö paimentanne kaunihissa korjassansa orhittansa ohjaellen kisailuhun kiirehtävän?

TYTÖT (vuorotellen):

    Paimentanne! — — Voi tuo herja!
    Sinun paimen, — — mutt' ei meidän —!

POJAT (vuorotellen):

Totta vie! — — Epäilystäpä ei nyt tässä ensinkänä! Siellä kaunis Kaukomieli ajella karahuttavi karkeloihin kiiruhtavi.

KYLLIKKI (syyttäjälle):

Hänetkö sä huudattaisit tuohon naisten tuomariksi?

(Ylpeästi.)

Eipä ilmoisna ikänä sitä täällä sallittaisi…!

Sattui poika parhaiksi puolustamaan kunniaansa, — — tai jos syyllinen hän liene, — — tyttöjemme tuomittavaks'. (Tytöille): Hetki onkin oivallinen — — puolustaida, puhdistaida syyttehistä syntisistä, syljennästä suulastavan.

Itse tässä tuomariksi ryhdyn puutteessa paremman. (Leikkien vakavaa tuomaria.) Avojaloin, valppain mielin, astukaatte arvokkaasti valakiven vierustalle, alle pihlajan pyhäisen.

1:NEN NEITO (vihoissaan):

Pois on mielihalu multa käydä leikkisotasille kanssa halvan palkkaorjan, parrattoman paimenpoian.

2: NEN NEITO (pelon alaisena):

    'Myöskin multa. Ei oo mulla
    himoa hituistakana.

KAIKKI NEIDOT (toiset vihoissaan, toiset häpeissään, ahvan kuin olisi heillä paha omatunto. Teeskennellyllä ivalla):

    Jättäkäämme leikkikumpu
    Kauolle ja Kyllikille!
    Mitäpä iloa meillä — —
    moisen kanssa juoksennella?

KYLLIKKI (hämmästyneenä):

    Mitä? Arkailette? onko
    epäilystä mielissänne?

    Pelkoapa moinen puuska
    puhuu maille puolestanne!

    Vapisette? Kalpeaksi
    käynytkö jo kirkas poski?

Onko teillä tunto sairas, kun ei löydy uskallusta innostusta, rohkeutta, jotta eessä Ahtolaisen kaiken kansan kuuluville tekisitte tunnustuksen puolustukseks' puhtauden, neitseytenne pyhäisen.

(Kyllikin puhuessa hajaantuvat Saarelaiset eri suuntiin. Kyllikki nousee ylpeästi ylös, ollen kuin kuningatar yksin kummulla.)

Minä vain en tästä väisty, minä Kyllikki kopea, kun ma puhdas tunnoltani, maire vielä mainehelta, tunnen voimaa uskallusta vastustella vierastamme, — — tässä pilkoin parjaamaanne.

Yksin seison ylvästellen pyhyytemme puoltajana…

Luovuta en kumpuanne joutavalle juoksijalle, mieron teillä kiertäjälle.

Tarkoin ensin tutkimalla asiansa aivotukset, pois on miehen poistuttava -mailta näiltä marjaisilta, sijoilta käen kukunnan.

Lausun hälle suorat suomet, sanat tiukat saarnaelen: "Mitä kehno kierteletkin. rannan raukuja ajelet, täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tiedustelet?"

(Kyllikin viime lauseiden aikana astun Kaukomieli paimenen asuun puettuna, sääret ja käsivarret paljaina, vuohen talja vyötäröillä, tammen lehdistä sidottu seppele päässä, paimentorvi heitettynä vasemman olan taa, hitain ja juhlallisin askelin Kyllikkiä kohden.)

KAUKOMIELI (nähdessään Kyllikin, hurmaantuneena):

Oi! On impeni sorea, Kyllikkini kaunokainen! Kukka vasta auennunna alla katsehen tulisen, lemmen hehkun Kaukomielen…

Ethän vain sanoja noita, kipinöitä kiehuvia — — — — kiihtymyksen keittämiä, — — minulle lie aikonunna?

Niissä viimeinen vihasi kieleltäsi kimmahtanut, huuliesi heittämänä haihtui maille maahisien Syöjätärten syötäväksi.

Eip' on puutu kiukun puuskat, takerru vihurit vimman, mielialat kiihtymyksen, purjehisin lemmen purren, raaka-puuhun rakkauden.

Lempeä ei leppymähän sammuta sanojen tulva, saastuta ei sairahaksi parkkineste parjauksen kyisen parjaajan purema, suulastavan sylkäsemä.

Jos sa kuunnellut oot- muita, — — kuppareita, kielijöitä, kallistanut korvalehden valhelorun laatijoille, — — kuule nyt myös sulhoasi, valittuasi vähäisen.

Vielä kun kotona viivyin Kaukoniemen kainalossa alla raidan rannallisen suojuksessa syksy-säiliä tuulen puuskilta pahoilta, — — niin en löytänyt lepoa, siimes-paikkaa sielulleni, katvea katehelleni, nähdessäni muiden nuorten onnellisna, autuaina, oman neitonsa keralla, enkä nähnyt neittä nuorta, ainuttaka impyettä, jok' ois mulle mielistynyt sielulleni siskoseksi.

Silloin tuuli tuomiansa vihurilla viskeskeli, myrsky vierti viestijänsä, — — henki mulle, heittiölle, vilussa värisevälle, tuskissa tukehtuvalle:

"Ompa Saari autereinen keskellä himojen merta ulapalla aukealla. Siellä istuu itseksensä ikävöimä impyesi, valittusi, valkoisesi, puhtoisesi, pulmusesi, varattuna varrellesi aina aikojen alusta."

Syttyi toivo tuntohoni, väistyi värjötys viluinen, tuska tuima tuiretuinen.

Intomielin taipaleelle läksin, uudelle uralle: sadat saappahat kulutin, sadat airot poikki soudin, sua kuunnella käköni, pääsky päivitelläkseni, perhonen pidelläkseni.

Nyt jo päässyt oon perille satamahan saapununna, missä immyt mielitietty lohdutusta loistelevi tähtösenä toivottoman.

Sulle aarteeni avajan, sydänkammioiden kätköt, sieltä ilmoille siroitan, viskon maille mantereille, jalan astunnan jälille, kantapääsi koskettaman kengän anturan alalle hopeoita lemmen hehkun, kunnon kultia kosolta, helmet kaihon kyyneleiden, — — timantit teräväsärmät tuskien tulen hiomat. — —

Jo on ukset auki lyöty, ovet selkoseljällensä pyhättöni tuon pyhimmän! Katso mi palavi liekki leimuavi loimu lemmen ylimmällä alttarilla. — '— (Kiihkeästi.) Sinä yksin sen sytytit — — sinä yksin ylläpidät — sinä öljy, — — liekki, loimu, sinä yksin sen olemus. Minkä loistat itsellesi — — valoa tuot toisellekin — —

(Kolkosli.)

Minä lamppu vain valotoin, yksin yössä sammuvainen ilman tulta, tuntehesi pyhän lempesi lemua.

(Ojentaa sylinsä Kyllikkiä kohden.)

Sinulla on sielussani olopaikka oivallinen' kehto keinuellaksesi!

Senpä oot sä valtakunnan valtiatar itsenäinen, sekä herratar helyinen… Valmis siellä valtaistuin hopesta hohtavainen, kullasta kumottavainen; istumahan joudu sille jalokivin kiiltävälle, sua siellä tottelevat, kumartavat kyynelsilmin himojeni hengettäret, haltiattaret haluni…

KYLLIKKI (jonka ylpeys on Kaukomielen puheen aikana lannistunut, joutuu nähtävästi yhä enemmän ja enemmän hämilleen):

    En mä tästä ennen jouda,
        (etsien sanoja)
    — — kun kiven kuluksi jauhan,
    — — pieksän petkelen periksi, — —
    — — huhmaren suvuksi survon. — —

KAUKOMIELI:

Jopa tunnen ja tajuan soinnusta, sävystä, äänen, kuink' on lempi lauhduttanna mielesi kovan, kopean!

(Kyllikki luo katseen maahan. Kaukomieli ojentaa kätensä sitä ehkäistäkseen.)

Karkeaako katsehesi pimentoon, pakenemalla alle siljän silmäluomen? Sielusi sini avaja, nosta silmälautasesi, katso suurta sulhoasi muotoansa muhkeata, lemmenhehkuin leimuavaa poskea punaveristä!

KYLLIKKI (neuvotonna, uskaltamatta nostaa katsettaan):

Tahtoisin tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahdon muodon muhkeamman muhkealle muodolleni.

KAUKOMIELI (sulkien Kyllikin syliinsä):

Suoristaos varsi sorja minun kanssa mittasille! Mitta siinä, mi sopivi, — — tuki varma varrellesi kaunihiksi kasvaaksesi, elpyäksesi ehoksi.

(Puristaa Kyllikkiä rajusti ja yrittää viedä mukanansa.)

KYLLIKKI (hätäisenä):

Päästä jo minua poies, laske lasta valloillensa kotihinsa kulkemahan luokse itkevän emonsa…

KAUKOMIELI:

Sylini kotosi korja sieluni eho emosi.

KYLLIKKI (pelokkaana):

Viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta jänön jäljen polkijaksi, neidon pään perilliseksi. Jos sota on syttynevi takia minun poloisen (kauhusta väristen) — — silloinpa tuho tulevi saapi surma myös sinulle.

KAUKOMIELI:

En oo pelkuri mä ollut ennen, enkä vastakana!

Kotona on mulla miekka säkenöivä säilärauta, jok' on Hiidessä hiottu jumalissa kirkastettu. Sillä suistan surman suuhun vihollisen jok'ikisen, sekä suurennan sukuni laajennan lajini kaiken.

KYLLIKKI (itkien):

Joutenpa poloinen synnyin, jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin, jos nyt joudun joutavalle, miehelle mitättömälle, suojihin sodan kävijän, aina tuiman tappelijan.

KAUKOMIELI (Kyllikkiä hyväillen):

Kyllikki sydänkäpyni, minun maire marjueni, ellös olko milläkänä…! En sua pahoin pitäne: sylissäni syödessäni, käsissäni käydessäni, sivullani seistessäni, vieressä venyessäni.

    Mitäpä sinä sureksit,
    mitä huolien huokaelet?
    Lehmittyyttä? Leivättyyttä?
    Vaiko muun elon vähyyttä?

Ellös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla, monta maidon antajata: yks' on suolla Muurikkinen, toinen mäellä Mansikkinen, kolmas Puolukka palolla. Ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset, ei oo illoin kytkemistä, eikä aamuin laskemista, heinävihkon heittämistä, suolan suuruksen surua..

KYLLIKKI (ilostuen ja Kaukomieltä hyväillen):

Oi sä Ahti, lemmen poika, minusta jos neittä mielit ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, niin valat ikuiset vanno et sotia käydäksesi kullankana tarpehella, hopeankana halulla.

KAUKOMIELI:

Vannonpa valan vakavan eessä julkisen jumalan, alla kasvoin kaikkivallan, etten ilmoisna ikänä tartu taistotapparahan, miekan kahvahan kajoa, itse jos valasi vannot, et kyliä käydäksesi hyvänkin hypyn halulla tanhujuoksun tarpehella…

KYLLIKKI (mairitellen):

Eessä kauniin Kaukomielen, eessä sulhoni sorean, lupauksen varman vannon hälle olla uskollinen, lemmen vaalija vakainen. (Hyväellen.) Sulle säilytän iloni, sulle tanssin tanssintani, sekä hyppyni hyvitän.

Nyt oon valmis korjahasi, valju varpu taljallesi; kunhan lausun ma hyvästit laajoille isoni maille:

"Hyvästi nyt Saaren nurmet kuusen juuret tervaskannot, ahot marjaiset, valoisat, joit' olen kesät kävellyt, talvet kaiket tallaellut — — (Kaukomieltä hyväillen) — — tätä pyytä pyytääkseni allia ajellakseni. — —"

(Kietoutuu Kaukomielen kaulaan, joka kantaa hänet pois. Etäämmällä ryhmittyneet Saaren nuoret nousevat hämmästyneinä ylös ja jäävät ihmetellen katsomaan Kyllikin häviämistä.)

(Saari häviää ja tupa on edelleen öisessä pimeydessä. Äiti nousee äkisti vuoteelta, herättää Ainikin, joka jää säikähtyneen näköisenä istumaan vuoteelle.)

ÄITI:

Kuulitko kuherrusääntä miniämme mielitietyn, sekä kauno Kaukomielen?

AINIKKI (hätkähtäen):

Enkä kuullut: painajainen lie vain painellut pahasti sinua sydänalasta, unet tuoden kummalliset vanhan mielehen höperön.

Peloittelet, säikyttelet sydänyöllä tyttäresi henkiheitoksi tilalle, kuoliaaksi vuotehelle.

ÄITI:

Tämä ei unennäköä, höperrystä, heikkoutta! Kotona on poika kohta kera nuoren morsionsa.

(Menee avaamaan akkunan, josta tulvii päivä sisälle.
Kuuluu lintujen laulua):

Jo on päivä korkealla, aamu kirkas koittanunna, herännynnä heinikkokin, kukka nurmen nukkumasta. (Itsekseen.) Kovinpa nukuinkin kauan unen uutimien alla, kun en kuullut ensimäistä kukerikuun kieuntata.

(Menee ovelle, aukasee sen seljälleen, jolloin aamn-anringon valo virtaa huoneeseen.)

Toivehikas onnen päivä, Ukon itsensä jakama, mittapuulla mittelemä ikuisuuden ilmennestä, rannattomasta merestä, ihmislapsien iloksi, auvoksi on angervoisten!

Ennen maille laskuansa tuo se pieneen pirttihimme riemun, jommoista ei ennen nämät nähneet seinähirret, kuulleet kuusihonka orret!

(Kuuntelee ovelta.)

Tällä kertaa vanha korva pettänyt ei kuulijaansa. (Iloisena.) Tuttu on kavion kopse, tuttu ensi kuulemalta polven poljenta orihin, varsan astusta vakava.

(Aisukille):

Toimi kuntohon tupamme, lavitsamme laadullensa vallas-vierahia varten!

AINIKKI (siistien vuodetta ja häärien lieden totona. Itsekseen):

Jo lie mennynnä piloille äiti vanha vanhuuttansa, — — höpertynnä heikkouttansa — —

(Menee ovesta ulos, juoksee kohta takaisin hämmästyneenä.)

Tosia unia nähnyt lienet ehkä valveillasi! Kotona jo, kynnyksellä, vartomasi, vuottamasi…!

(Kaukomieli ja Kyllikki astuvat onnellisen näköisinä tupaan.
Kyllikki muuttuu äkkiä nurpean näköiseksi.)

ÄITI (Kaukomielelle):

Viikon viivyit poikaseni, viikon mailla vierahilla…

58

KYLLIKKI (puoleksi itsekseen):

Ompa tässäkin tupanen nälkäraunion näköinen, hovi hornalle sopiva. — —

KAUKOMIELI (Kyllikille):

Ellös sä sure tuvista, huokaele huonehista! Tuvat toiset tehtänehe honkanummen hirsiköstä, parahasta parsikosla.

(Äidilleen):

Oi emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni, mitä läksin, senpä sainkin, kuta pyysin, sen tapasin. Pane patjasi parahat, pehmoisimmat päänaluiset, maatani omalla maalla nuoren neiteni keralla.

ÄITI (kohottaen katseensa ylös):

Ole kiitetty jumala, ylistetty Luoja yksin, kun sa toit miniän mulle, toit hyvän tulen puhujan, oivan kankahan kutojan, aivan kenstin kehreäjän. (Kaukomielelle.) Itse kiitä onneasi! Hyvän sait, hyvän tapasit, hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen.

(Kyllikkiä hyväillen ja katsellen Kaukomieleen päin.)

Puhdas pulmunen lumella, puhtahampi puolisosi; valkea merellä vaahti, valkeampi vallassasi: sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi; kirkas tähti taivahalla, kirkkahampi kihlattusi…

Laadi lattiat laveat, hanki ikkunat isommat, seisottele seinät uudet, tee koko tupa parempi: kynnykset oven etehen, ukset uudet kynnyksille, nuoren neidon saatuasi, kaunihin katottuasi…

(Esirippi laskee.)

2:nen kuvaelma.'

Pimentoian "kivikko mäki".

Näyttämön etualalla katsomoon päin avonainen, puoliympyrän muotoinen, maanalainen luola, jonka molemmilla sivuilla olevat kiviröykkiöt ja mäki kohoavat näyttämön taustaan päin. Luolan takaseinän ulkopuolella, oven kohdalla makaa Pimentoian koira, "Hurtta", vahtina.

Taustalla aution näköistä metsäseutua kulonpoltramine puunrunkeineen, yhtyen taampana pilviseen, öiseen, taivaanrantaan, josta välistä sukeltaa esiin kuun-käyrä.

Luolan seinät välkkyvät kiteistä, jotka antavat luolalle valaistuksen. Molemmin puolin sivustoilla kiertää tukeva kivipenkki. Taustalla keskellä ovi, varustettu vaskilangoilla, joista riippuu suuret vaskiset lukot. Penkeillä istuu kolme Tietäjää, yksi ovesta oikealle, Louhen vierellä, ja kaksi oven vasemmalla puolella, valkoisissa puvuissa, tiara päässä, tulta säihkyvät kiehkurat sekä rinnalla, että otsassa, korkeat silmikkoristillä varustetut riimusauvat kädessä.

Tietäjien edessä, selin katsomoon, istuu lattialla "kuulijoita", jalat ristiasennossa, avojaloin, paljain käsivarsin ja kirjava talja vyötäröillään.

Louhi, hopeahapsinen, hopealta välkkyvässä puvussa, istuen lähinnä luolan ovea, nojaa oikealla kädellään lukkotankoon.

LOUHI (puhuen kiihkeästi Tietäjille ja "kuulijoille"):

Moinen mahtava perintö, aarre kallis arvaamatoin, ihmismitoin mittaamatoin. kätketty on kalliohon, uhmattu maan uumenihin. Tietäjien silmän alle, valvontansa valppahimman, sitä kun ei ihmisille, hyödyn halvan palvojille uskalleta tarjoella.

Aivan aikojen alussa, aamu-puhteessa pyhässä, kehityksen kylvö-kuussa, jätti taatto taivahinen lahjanansa lapsillensa Sammon suuren, kirjokannen, tiedon lippahan tilavan, survomahan, sullomahan aine ankea ja piinen, järeäksi jähmettynyt, suurukseksi syötäväksi, mieltä myöten myötäväksi. taikka talle-tarpehiksi.

-Eipä ehtinyt inehmo saada auki silmiänsä yltä kyllin ymmärtämään lahjan suurta kantavuutta kehitykselle elämän.

Hänpä käytti sen omien tarkoitustensa avuksi, kytkemällä orjan töihin himon hihnapiiskan alla: halvan vasken hankintahan. kultasuonten keksintähän, muuttamahan maan metallit, hopean ja rautaruosteen miekoiksi ja miekanteriks', joilla lyödä kuoliaaksi elonitu jok'ikinen, mi ei mielin taipuvaisna himon orjaksi alennut.

Näin ei kestänyt koneisto, ratas hieno rikkumatta Vipusessa Sammon kannen, ihmiskunnan kämmenissä, rautasormien välissä…

Säpäleiksi särkyi Sampo, kappaleiksi kirjokansi, kunnes Seppo Ilmarinen, takojista taivon oivin kokosi sen sirpalehet joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta, toisen Sammon tarpehiksi.

Ta'onnasta Ilmarisen syntyi Sampo uutukainen uuden aian ihmisille.

Nyt.ei aarrettamme ennen tarjoella, tyrkytellä, Suomen suurelle suvulle, lapsille Kalevan kansan, kunnes on suku parannut, kansa uudeksi ehonnut, miehiseksi miehistynvnnä tiedot, taiat tuntemahan, oppimahan ongelmaiset syyt ja synnyt ilmiöiden.

Siihen saakka seison tässä tiedon pirtin vartiana, aarrettani antamatta mielelläni milloinkana arvottomihin käsihin.

Kevähäiset pitkät päivät, talvet päätö päivättömät, vuottelen väsähtymättä aamua vapahdushetken — — milloin saapuva on urho Suomen suuresta suvusta, Kalevalan kansan poika, — kosijaksi Pohjan neidon.

Hälle tääll' on talletettu aito aarre arkkusemme, huomenlahjaksi hyväksi myyni myötäjäisiksensä.

1:NEN TIETÄJÄ (puhuen "kuulijoille"):

Kevätkiima ja kuherrus, vietti, lemmen lapsipuoli, lempi, lapsi rakkauden, keinoina käsissä meillä, päitsiksi ja ohjaksiksi, talutella ihmiskuntaa tielle tiedon, rakkauden.

Eikä voimaa valtavampaa löydy ilman kannen alla, kuin on luomisvoiman tenho kiehtomahan ihmismieltä onnen, auvon, etsintähän.

Siksi häilyy maailmassa miehet, kypsynehet naiset, pyhät piiat, nuorukaiset, tavotellen toisiansa lailla heinän heilimöivän, tähkän tuulta täyteläisen, nurmen nuokkuvan tavalla, etsien elinikänsä vietin suuren viihdykettä lemmen tuulten leyhkinässä.

Mutta ei evästys lemmen sielun leiväksi levene, eikä nautinnoiden neste, kostukkeeksi korventavan katumuksen, kalvavaisen.

Nälkä ja jano se tuima poistuu vasta Pohjolassa, lähtehellä taian, tiedon, minne heistä pyrkii harvat: yksi yhdestä sadasta, tuhannesta tuskin toinen.

LOUHI:

Siksi taian ma tekasin, houkutuksen hurmaavaisen. kiehtomahan miesten mielet urotöihin uskaltamaan. Nostin heille noita, keinoin utupiian, harha neidon, linnunradan liepehelle, taivon keskikaartumalle, Neitsyt-tähtisikermähän.

Ken sen kerran sattumalta näkemähän on osunut, — kultakangasta kutovan kultaisella sukkulalla, — sille sieluhun samonnut tuska tulta polttavampi, hehku ahjon heltehinen, polttaen paja-poroksi, tulin tuhkaksi tuhoten, mielen vanhat mittasauvat, maljat, joilla nautinnoiden oli määrää mittaeltu.

Sen on tenhosta varissut mieli miehevimmän päästä: niinpä vanha Väinämöinen, kerran maita kierrellessä loihe katsehen katolle, maan, tään oivan, laatimansa, nähden siellä neitsyeni Vaa'an vierellä vakavan, Jalopeura vartiona; vaikka Aino vastakuollut vielä hällä mielessänsä, unhoitti hän empimättä maisen lemmen lauhan juoman; sanoihin hän lämpeneikse, rukouksihin rupeikse, saada sievonen omaksi.

Syvemmälle vielä syöksyi itse Seppo Ilmarinen, sillä neidon nähtyänsä sai hän intohon isohon takomahan kirjokantta neidon pään on päästimiksi.

Eipä taika taivonkaaren, tyttö tähtien takainen luotu miesten miehuksille lauhduttajaksi likaisen lemmen, kiihkon kiehtovaisen, vaan on syötiksi valettu miesten miehen nähtäville auttamahan, nostamahan miestä, miehien veroista, lemmen pauloista pahoista, syvänteistä kiiman, vietin, kukkulalle korkealle lemmen harhan tuollapuolen, mistä katse kannattaapi yli hornan laidunmaiden, viettelysten viljapellon.

1:NEN TIETÄJÄ:

Tiedotpa ylen totiset, entisaikaiset, vakavat, lausut vaimo valkohapsi, hallitsiatar hämärän.

Muistan eilispäivän lailla, hetken äsken häipynehen, tapahtuman taannottaisen, vuosisatojen takaisen, jolloin taivo-neidon taika näytti nuorelle minulle, loisti ylväsmieliselle, ettei sieluni salista sisimmästä mun sydämein himo ollut hälvennynnä, haihtununna lemmen löyhkä, vietti ilkeä imetty.

Vielä kerran leimahteli lihan mahti liekkihinsä, kiemaellen kiihotellen nautintojen nouantahan aivan uusilta aloilta.

Vietti vieri valloillensa, irroillensa Hiiden hirvi, — kunnes sen avulla Luojan kytkin tiedon kaulaimella, kokemuksen kuolaimella, pilttuhunsa piehtaroimaan olemukseni onkaloissa.

Se ei ollut leikin tehty laiskotellen laadittava.

2:NEN TIETÄJÄ (vasemmalla):

Sitä tietä tänne saimme kaikki, pääsimme perille, matkattuamme mäkinen, kivikkoinen, kannokkoinen, orjantappurainen taival, viekkahana viittanamme soihtu Neitsyen sikermän loihtu-lyhdystä leviten.

Kun oli tutuksi tullut, sielulle jo selviöksi tuon valon tosi olemus, ymmärsi sen yllykkeeksi tehtävähän tenhoisampaan: suistamahan Hiiden ruuna, järjen juoksija hevonen, kulia täytyy kuolaimina olla hillintä himojen, oivallisna ohjaksina aivotusten varma juoksu.

Ruuna tuo ei ruuninkarva astu arki katsannalle nelistellen nähtäville, ennenkuin on mielen oikut alistettu tiedon alle.

3:MAS TIETÄJÄ (oikealla Louhea vieressä):

Vasta vanhalla ijällä, matkan päähän päätyneellä, käkesi sokea silmä leluseksi lemmen taian, lasten leikkikaluseksi.

Muistan kuinka häipyi huntu kiilto kultakutriloilta tuon on neidon noitumasi. Lempi harhaksi hajosi, muuttui mullankokkareksi, hiertyi hiekkasen jyväksi, maailmahan mahtuvaksi oppimattoman opiksi. Katso, kasvoi jo sijalla uusi taimi taivahinen tiedon voima vartenansa, nupussansa nuori nukka uskaltavan uhrauksen.

Kun sen näimme kukkahansa puhkeavan parhaillansa, yhtyi maa ja yhtyi taivas rauha sointuun rakkauden.

Tietäjät tuhatväkiset, manailijät maahisien, teidän, joilla tehtävänä opastella oppilaita, tiedon tielle pyrkijöitä, neuvoilla avittavilla, ompi kohta neuvottava karkulaista Kaukomieltä, joka vaimonsa valitun jättämällä jälkehensä tänne tiensä tarkkoaapi taika-neidon tahdontahan.

Lujat hälle ehdot laadin, vaadinnat tavanmukaiset, arvoituksien asussa, mulla kun ei oikeutta kynnysvartian virassa sisällystä selvitellä kysyjälle kellekänä, — sydämiä enhän tunne tiedon temppeliin tulijain.

KAIKKI TIETÄJÄT (vannomalla):

Huolimalla huostahamme Kaukomielen kasvatuksen vannomme myös vastuullemme turmiolliset tulokset.

(Näyttämön taustalla näkyy Kaukomieli, puettuna rautapaitaan, miekka vyöllä, jousi ja viini selässä, ja keihäs kädessä. Huomaa luolan oven ja alkaa pyrkiä kiviröykkiöiden yli vaivaloisesti sitä kohden.)

1:NEN TIETÄJÄ:

Eipä pienet erhetykset, Kyllikin kylällä käynti, kisan, leikin, tanssin into, siksi painanut pahasti Ahdin poian pohkehissa, ett' ois' mahtinsa masennut jättämähän neitosensa.

Me näemme syyt syvällä salakammioissa sielun, joista vielä Kauko itse ei lie täysin tietoisena.

Kauko kerranpa kesällä, syksy-yönä synkeänä, viipyihe vesillä kauan muikunpyynti matkoillansa, eikä kiirettä pitänyt kalansaaliista hyvästä yöksi yöpyä kotihin.

— — — Rannalla oli rovio syönyt tuhkaksi tulensa, yöhyt vaippansa tiheän viskannut jo viidakoille. — —

Loikoeli Kauko kaunis valkosammal vuotehella silmät selkoseljällänsä, ilman pientä aavistusta, että koittanut jo kausi, jolloin eestä sielun silmän kaihi kaikonnut ijäksi kajastamaan katsantansa taakse vahvan ainevaipan.

Syttyi soihdut taivahalle. tulet pilvien takaiset: loihe kuuhut loistamahan, revon liekit riehumahan, tähti lyhdyt tuikkimahan, iltaisen ilon pitohon.

Siellä siivin liiteleikse mieli Kauonkin mukana, kohousi korkealle, taivon kannelle samoten, tietämättä, tuntematta, vaaroja, mi vaani siellä, tavoitellen tappamahan kolhoa kokematointa.

(Kaukomieli ou saapunut luolan edustalle, näkee Pimentolan koiran,
Joka nostaa päätänsä.)

KAUKOMIELI (hätkähtäen):

Sulje Hiisi haukun suuta, Lempo koiran leukaluuta, laita sulku suun etehen, haitta hammasten välihin, ettei ennen ääntä päästä miehen mentyä sivuitse.

1:NEN TIETÄJÄ (jatkaen):

Katse kauas kantavainen kuvitteli Kauollemme tyttäremme, tähtitarhan usvaisen utu-kuvasen, ilmeiseksi ihmiseksi, miesten mieliteltäväksi.

Mieli kohta miekkosella myrtyi taiasta mykäksi: heitti herkeästi hekuman maisen lemmen maistannassa oman onnensa nojahan, mielin siihen mieltymättä mielellänsä milloinkana.

Kun hän, tullen tuntoihinsa, koitui aamulla kotihin, kuuli siskon kielittelyn Kyllikin kylänkulusta, niin hän laski lankeemuksen vaa'alle vivuttomalle, löytämättä kunnon puolla punnuksia painavia, jotka vastaisi vikoja, tasoittaisi puuttehia entisen hyvän emännän — pienemmiksi, siettäviksi.

Siitä syöksihe sotahan, saihe teille taisteluiden, vastoin vanhan vaatimusta, varoitusta vaimon, siskon.

KAUKOMIELI (joka sillä aikaa on saapuuut luolaa ovelle ja tarkastellut ovea joka puolelta):

Jo mä joutunut johonkin, ihmehesen ennättännä, pahan päässyt pälkähästä, vaaroista ja vastuksista matkan varrella vakavan, milloin auttajana multa vuorenpeikot voimillensa, vesi-hiidet hirmuillensa, Mahun aikuiset urohot, milloin miekkani tulinen, jolla voitin velhot, noidat, kaadoin maahisten katehet pääni päältä, viereltäni, kupehelta kummaltakin, — mutta estettä en moista, mokomata, kohdannunna koko pitkällä polulla, kuin nyt vasta ensi kerran tuommoisen tupa pahasen, Pimentolan pirtin eessä. (Yhä tutkien ovea.) Näe en käden sijoa, kynnystä, en pihtipieltä, vemmeltä, mitä vetäistä, ripoa, mun riivaistaksi uksi kumma umpinainen auki, selkoseljällensä.

Kun ei tässä tiedot auta, taidotpa tavallisimmat, raahdin muuksi muutellaita, tohdin toisiksi ruveta.

(Tekee keihäällään ristia (X) merkin oven edessä, lausuu hiljaa taikasanan, jolloin kuuluu ukkosen jylinää, kuun valo peittyy, näyttämö pimenee ja Kaukomieli häviää näkyvistä. Kun valaistus hetkisen kuluttua tulee ennalleen, on Kaukomieli ilmestynyt luolan sisäpuolelle aivan Louhen eleen.)

LOUHI (nousten asemiltaan, astuu äkkiä askeleen Kaukomieltä kohden):

Oli tässä ennen koira, rakki raudan karvallinen, lihan syöjä, luun purija, veren uudelta vetäjä; mikä lienet miehiäsi ku ollet urohiasi. kun tulit tähän tupahan, sait sisähän salvoksehen ilman koiran kuulematta, haukkujan havaitsematta.

KAUKOMIELI (ylpeasgi):

En mä tänne tullutkana taioittani, tieoittani, mahittani, maltittani, ilman innotta isoni, varuksitta vanhempani koiriesi syötäväksi, haukkujen hakattavaksi. Pesipä emo minua, pesi piennä hutjukkana kolmasti kesäisnä yönä, yhdeksästi syyshämärin joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi, kotonani laulajaksi, ulkona osoajaksi.

(Astua äkkäi, aivaa kuin säikähtäen, askeleeen taaksepäin.)

Ensikerran einehenäin tunnen nyt pelon tutinan huulilleni hiiveksivän, — — kammona jo kasvoillani, painajaisena povella — —!

En ole elämässäni sinä ilmoisna ikänä nähnyt virran välkynnässä, kesikalvossa vesien, kuvastinta kummempata, kuin on kuulakka pukusi, peili rinnan riehtiläsi, heilunta hameesi helman. Siinä on oma kuvani kuvastunut nähtäville aivan uudessa asussa: tuotu silminnähtäviksi muodot silmiltä salatut, aikehet ja aivoitukset, joit' ei ilmoille ikinä vielä oltu veisteltynä. (Kauhulla.) Sieltäpä nyt kiilusilmin puvun poimujen lomista, pimeästä pilkistävät, ivasuulla irvistävät elämäni erhetykset, rikkehet rivakan luonnon, ilkeästi ilkkuellen, että on sopiva hetki minua nyt muistutella töistäni tuhollisista, tilintekemättömistä.

En mä tänne tuota varten tullunna, en tahtonubna, matkan vaaroja varonut, tulinpahan tutkimahan, tosissani tiedustamaan parahinta piioistasi, lemmetärtä linnunradan, — mutta tunnen ja tajuan, näen huultesi hymystä, olennasta otsapeilin, että tiedot jo sinulla laadusta minun latuni.

LOUHI:

Tapa ompi Tietäjien tietojen, salissa tässä pyytämättä pyrkijöille perinpohjin paljastella heidän sielujensa sintsi, jotta silmät selveäisi tarkasti tajuamahan, mikä mieletöin on haave tähystellä tähti-neittä, ennenkuin on velka vanha suunnillensa suoritettu.

(Tinkimättömästi.)

En mä pistä piikojani, enkä työnnä tyttöjäni, en parasta, en pahinta, en pisintä, en lyhintä, — — (syyttäen) — — sull' on ennen naitu nainen ennen juohettu emäntä!

KAUKOMIELI (hämillään):

Kytken Kyllikin kylähän, kylän kynnysportahille, veräjille vierahille. — — Täältä nain paremman naisen — —!

(Rukoillen)

Tuo nyt mulle tyttäresi, impiparvesta ihanin, öisten unteni unelma, päivieni pälvi kirkas…!

LOUHI (tylysti keskeyttäen):

En ma anna tyttöjäni miehelle mitättömälle, uroholle joutavalle.

(Kaukomieli lysähtää masentuneena hervottomaksi.)

1:NEN TIETÄJÄ (suopeasti):

Jos on sulla taito tarkka tajuamaan tarjousta, kuulet siinä kuivan kiellon, epäyksen ehdottoman, — — — mutta mielin miettimällä lupauksen siinä löydät, myönnytyksen myötäkäyvän, ehdonalaisen asian.

KAUKOMIELI (elpyen):

Lausu, ehdot kuulla tahdon tässä oitis — — —!

1:NEN TIETÄJÄ:

— — — Muistatkohan kosintata Kyllikkisi, kuinka silloin punnittihin, mittarilla mittelöitiin, ulkomuotosi asua: vakavuutta vartalosi, voimaa pohjejäntereidén, käsivarsien väkeä?

Avut oivat ulkonaiset, uljas ryhti ruumihin on kyllä pohjana parasna etsinnässä Pohjan neidon vastuksia voittamahan tiellä tänne tullessasi.

Täällä vasta valmistuupi tosi ottelu etehen, missä miestä miehevintä Vaa'an päällä punnitahan aivan toisella tavalla: (voimakkaasti.) onko sielusi osannut, puhtahaksi puhdistua, jalommaksi jännittyä, katumuksen kalvavassa ahjossa ylen kovassa.

Jos on painonsa havaittu painoiseksi punnuksien, joita Leijona lakien Jalopeura tähtitarhan laskenut on lautaselle puntariksi painamahan, sielunsa hyve satoa, silloin vasta pyynnöllensä huomiota annetahan.

LOUHI (Tietäjille kuin kysyen):

    Kysyjälle rohkealle
    ehtoni kai annettava?
        (Tietäjät tekevät myöntävän liikkeen.)
        (Kaukomielelle):
    Sitten tyttöäin anele
    kukkapäätä kuulustele,
    kun sä hiihdät Hiiden hirven
    Hiiden peltojen periltä.

KAUKOMIELI:

Enpä ennen oo otusta kuullut moista mainittavan! Minne eksynyt elukka, heimoltansa häijy, herja?

1:NEN TIETÄJÄ:

Hyyskänsä on hylkiöllä sielun rappio-rajaisen raihnaisilla rahkasoilla, — — einehenä lemmen laiho, laidunna himon hekuma.

KAUKOMIELI (hämmästyen);

Tuotapa en ennen tiennyt!

1:NEN TIETÄJÄ:

Sinne sen sinun luvalla Hiidet raivoten rakensi, — — Juuttahat sen juurruttivat, kuten rannat raitasensa, lammin silmät lumpehensa. — —

Sinun äsken siittyneenä sikiönä soudellessa luonnon kohdussa pyhässä, juoksivat sydänveresi, mahlat tunne maailmasi, kostuttamaan kosteaksi, pehmittämään pehmeäksi, sielusi sakeat mullat kevätkylvölle jumalan. Hänpä sinne siemeniksi heitteli hyvän ja huonon, viskoi oikean ja väärän, sallien sinun valita, kumman jäädä vaalijaksi.

Kun ei ennalta itua ilkeäksi ilmoitettu, etkä yksin ymmärtänyt kasvin laatua lähemmin, paha jäikin juurtumahan, kasvamahan, versomahan, hyvän siemenen sivulle, orahana oottavaisen.

Pahan ruohoa rajua, vihreätä veitikkata, söi sun sielusi sokea, sekä sammutti janonsa nestehellä heinän häijyn.

Siitä kasvoi sieluparka elukaksi ilkeäksi, Hiiden hirvi hirviöksi, sai se sarvet kulmillensa, vihan vimman viirustamat, neste ärtyi äiteläksi kiiman kiihkoksi verihin.

Luo'os silmäsi sisemmä oman sielusi saloille, sieltä löydät hiiden hirven, otuksen, tutun elukan, nelinjaloin juoksevaisen. Se on siellä suitsettava, hillittävä, hallittava, tuotava tuliaisiksi, kihlajaisiksi hyviksi mahtavalle morsiolle.

KAUKOMIELI (Louhelle):

Jos mä onnistun otuksen suitsemalla suitsiloihin tuomaan sulle tuomisiksi, onko palkaksi varattu minun onneni osalle Pimentolan piika pieni?

LOUHI:

Vasta annan vaapukkani, neidon, naisen, naitavaksi, kun sä suistat suuren ruunan Hiiden ruskean hevoisen, Hiiden varsan vaahtoleuan, Hiiden peltojen periltä.

KAUKOMIELI:

Etköhän emäntä oiva mua pilkkana pitäne…? Enkö tässä ensikerran kuulle korvin kerrottavan valjahikon vaatimasi?

2:NEN TIETÄJÄ:

Mitä lienet miehiäsi vento vierahia vielä, kun sukuasi et tunne, oman laumasi opasta?

Jo on aika miehen nousta, Kaukomielenkin kavuta, korkealle kukkulalle, vihannalle vainiolle aatemaailman aloilla.

Sieltä iskeös itähän silmäs' päivän nousun puolle, mistä viisaus valuvi, valo koittaa ihmisille, niin sa nähnet hietikolla, kuloharjan kuusikolla, jonka tukka tulta tuiskii, harja suihkivi savua.

Oletko näkyä tuota unissa, tai valveillasi sattunut sa sattumalta — — —

KAUKOMIELI (katkaisten kiihkeästi Tietäjän jatkeen):

    näkemähän näykkivätä —
    Hiiden hirmuista hepoa?
        (Kummastellen.)
    Milloinka inehmon mieli
    moista tahtoisi tajuta?

LOUHI (varoittaen):

Koita kuuroin korvinesi kuulla kitsastelematta opastusta antamaamme!

2:NEN TiETÄJÄ:

Mikäli pyhäinen pyyde, halu polttavan palava, täyttää rinnan ihmislapsen Tietohon takertumahan ajatustensa avulla, ajopelin aivojensa, — — — sikäli lähellä hetki matkan päähän pääsemähän, näkemähän on näkyä, jossa ratsu raudankarva valmihina vuottelevi päästä vallas valjahisin korjan kestävän etehen.

Ellös tulta tunnustellen säkeniä säikähtele, tukastansa mi tulevi, silmän yltä sinkoavat, jouhista hevosen harjan. Tulta tutkios visusti vakavasti vaaliellen, kohta sen tutuksi tunnet omaksesi arvaelet.

Muistat mustan menneisyyden hetket herkästi hävinneet, jolloin laskit valloillensa järjen, aatosten hevosen, varsan vauhkon, huimapäisen, suitsematta suitsiloilla, päitsemättä päitsilöillä keskitetyn mietiskelyn; ilman kättä ohjaksissa tiedon, taidon, viisauden, jumaluuden julkihyvän, olemuksesi isännän.

Järki pääsi päitsemättä karkuteille karjamailta, laittomille laidunmaille, tiedon pellon pientarille, rikkaruohon riuhdontahan.

Siellä söi se ohdakkeita mali heinän heikaleita, mataroita malkioita, joista juopui ihmisjärki katkeraksi, kirpeäksi, pistäväksi, polttavaksi, tuskan tuiman tuottavaksi itsellensä, kuin myös muille.

KAUKCMIELI (miettiväisenä):

Sanoit sauhun tupruavan harjasta eto otuksen.

2:XEN TIETÄJÄ:

Niin — — —

KAUKOMIELI (katse tuijottaen etäisyyteen):

— Ma sen todeksi uskon ilman sun todistustasi.

2:NEN TIETÄJÄ:

Katsehesi kauko-kanto saapi mielesi matalan mielellänsä myöntämähän, tosissansa tunnustamaan, kuinka on hatara pohja ollut Kauon aatoksilla: poissa keino keskityksen, taju taidon antavainen veistämähän, vuolemahan, kuvioiksi kaartamahan, mestaroimaan miettehensä, asehella aivojensa kielen käytöllä hiotun.

Aattehensa ailahdellen suitsuellut on savuna härmän syksyisen sakean, tuprun tervas-tuuraksesta.

Mikäli on miettehillä piirteinä puhtaina, sikäli ne selvittävät laatua väin laidunmaiden orihisi ohjattoman, järkesi jalosukuisen.

(Osoitellen Kaukomieltä.)

Tuossa pistää kiukun piikki okaisesta ohdakkeesta! Kateuden haisee katku, malin maljasta imetty!

Katso, kuinka siipisulka aattehen on itsekkääksi tahrittu mataran mahlan tahmealla taikinalla!

KAUKOMIELI (hillityllä myöntyväisyydellä):

Sanelet toden tosia, vaikka vastenmielisiä mielen ylpeän aleta omaksensa ottamahan.

(Nöyrtyen.)

Tietäjä ylen ylevä, neuvo mulle neuvot varmat, keinot kestävät selitä, millä voida moinen vamma kohdallensa korjatuksi?

2:NEN TIETÄJÄ:

Tutki tuulen virtaukset, vinhat nuo vihuri-puuskat ajatusten aiheellisten, niistä etsien eroita, aitauksehen aseta, aikeheidesi aseeksi päättäväisyyden pätevä aura, ainut oivallinen, kykenevä kyntämähän rasit aate maailmasi laidunmaiksi laillisiksi.

Sillä muutat liedot luhdat, ohdaketta ottavaiset malin kasvusta, mataran, orahalle oivan ruohon, kantamahan laihon lauhan, rehun, ruuaksi paremman järjen juhdalle jalolle.

Sillä syöttäen elukan muutat varsan vaahtoleuan luonnoltansa lauhkeaksi, sisultansa säyseäksi, tottelevaksi todella kutsuasi kuulemahan, — — tahtoa tajuamahan jumalaisen Kaukomielen, — — vaikkapa sen vangitseisit, kahlehilla kahlehtisit kultaisihin koltuskoihin, hopeaisihin helyihin, taidolla talutellaksi kihlapantiksi paraaksi, tytön pään on päästimiksi.

KAUKOMIELI:

Onko silloin suoritettu, lunnaat, lahjat, vaatimukset rihmallensa riittävästi, morsiostani omasta?

LOUHI:

Enpä ennen immnyttäni sulle sulho myönnyttele, kuin sa Tuonelan joesta pyhän virran pyörtehestä ammut joutsenen jaloimman, yhdellä yrittämällä yhden nuolen nostamalla.

KAUKOMIELI:

Aina oudommat asiat silmihin siroitteletkin!

En mä tiedä, enkä tunne, — enkä kuullut muiltakana — —, missä viekas Tuonen virta. kuoleman vesien pyörre, jonka pinnalla pitäisi souteleman siivillänsä joutsen valkoinen, väkevä kestämähän virran voiman itse siihen suistumatta.

Ken on teistä, Tietäjistä, viimeistellyt viisautensa pulman mulle puhkomahan, umpisolmun aukomahan, vyyhden paasmat päästämähän, jotta outokin osaisi langan keriä kerälle?

Ilman teidän neuvojanne, taitoanne, tietoanne, en ma orpo onnistuisi päästä pyyteeni perille.

3:MAS TIETÄJÄ:

Ootpa kaunis Kaukomieli poluillasi päätynynnä Opinnan-Salin sisälle ikitiedon temppelikin.

Tässä Veljeni vakavat sanoin sulle selvitteli olemukses' ongelmia, tehden taidolla tutuksi sielusi sisäisen laadun, ynnä järjen ohjattoman.

Kun et tyytynyt sä tuohon tietohon tavattomahan kysyen yhä enemmän elon syntyjä syviä, täytyy vihdoin ilmituoda tietomme salaisin silmu, kauan kätkössä pidetty itse Luojan lainehilla.

Tieto tää se tarjouupi Tuonen joutsenen tarussa aian hanhen harkinnassa.

Sit' et lintua pyheä löydä rinnasta omasta, ennenkuin on ennättänyt huuliltasi helkähdellä, yläilmoihin yletä, yli-luonnollinen laulu, sävel soinnukas sorea, sointu suuren rakkauden.

KAUKOMIELI (ihastuen):

Kerto'os oi se tarina! Ijän kaiken rakkautta turhaan oon ma etsinynnä!

3:MAS TIETÄJÄ:

Kerran kun alussa aian, uuden kauden koittaessa, Ukko itse uotteleikse maamme luojaksi ruveta, niin hän silloin rinnoiltansa riisti rikkahan ilonsa sydämensä lempilapsen kapeen kaikista pyhimmän.

Sen hän laski lainehille luonnon laajoille vesille allina ajelemahan, sotkasena soutamahan, joutsenena laulamahan, kyyhkynä kuhertamahan.

Rinta täynnä rakkautta: elon mahlana imetty Ylijumalalta yksin, loihti luonnotar lukeva, vesilintu kaunokaula, saaret, maat ja manterehet. karit, luodot, salmet, niemet, ulapan ikuisen usvan, aavan aukean selälle: muni kultaiset munansa, joista joutuvi parahin auringoksi, antamahan paistehensa päivyelle, toiset tuiki tarpehiksi: kuuksi yön kumottamahan, tähtösiksi tuikkamahan.

Syntyi maailma matala, ihme-metsikkö ihana halmemaiksi ihmislasten, pelloiksi Kalevan kansan.

Kun oli palanut kaski, palo musta muokattuna, tuntui tuima tuulen puuska viima voimakas idästä, jonka syöksyvi sylistä, vieryi kylvö kontistansa, kulon kauhean jälille, kelpo karsta hiillokselle siementä sekalajia: ohran, kauran, Vienan vehnän, käpyjä kotoisten puiden: hyvän- ja pahuuden-tiedon, — — itoista, epäitoista — —, joista kasvoi kasvikunta kansan ruuaksi Kalevan.

Heilläpä maku ovela, mielihalu mielettömin: pahantiedon puun hedelmä maistoi mielelle paraiten.

Siitä siittyi tauti, talma, rutto kauhea rupesi kansan suonissa sytehen, synnyttäen syyhyt, syövät, paisehet pahan hajuiset, koiskan haavat, kalman katkut, tarttui Tuoni maailmahan, kuolema karu, kamala, asuntoihin ihmislasten. Kaunis maisema keväinen, kuva kirkas, kiehtovainen, sysimustaksi mureni.

Ihanainen yrttitarha päivettyen päistäreiksi muuttui kalman karsinaksi.

    Kuului pauhina palolta,
    väittely vähäväkisten,
    riita, temmellys, meteli.

Rannoilla meren ulapan kaikui kirkuna kamala, hätähuudot hukkuvien.

Pihamaille jos sa siirryit, pakenit pano-palolta, rannikolta, kartanolle, siellä saattoi silmä nähdä Suruttaren, Surman lapsen, sisässä murehen mustan, poimuissa pahaa potevan, härvälillä vyyhteävän, kerivän käsin kerälle, huokausten loimilangat rihmoiksi ylen lujiksi, pujotella paikoitellen siihen silminnähtäväksi itkevien kyyneltilkat helminauhaksi hyväksi surun lasten kaulamille.

KAUKOMIELI:

Tämähän kuva kotoinen elämästä ihmisien.

3:MAS TIETÄJÄ:

Tokko liene pitkä matka Tuonen tummalle joelle, surun virran pyörtehelle.

Sen on lähtehet lähellä, vieden itkun viljavedet kyynelpurolla monella kasteheksi maankamaran ihmiskuntamme asuman.

Kun sa joutuen joelle lähi pääset rantamalle, luo'os silmäs luotehesen kohottele koillisehen, niin sa sauhusta erotat, — kyynelhöyryn hauraksesta — rakkauden lauhan linnun, joutsenen jalosukuisen, valkokaulan, valkosiiven, laulaen livertelevän laulua elämän uuden, Uhrauksen, Rakkauden. Et sä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana ihanampaa ihmeääntä kuullut korvalla inehmon. Kun on sielusi sisimmän soittimessa kielet kaikki soinnulle sen soinnutettu, laulamahan, soittamahan, tuota kuultua säveltä, silloin joutsen laskeuupi Olallesi onnellisna, opettaen oikeammin, ylevämmin, yhtymähän sointuhun sävelen suuren. Vallassasi sulla silloin viedä lintu viemisiksi, tuoda tänne tuomisiksi.

Tää on punnuksista parhain puolustamaan puhtautta, jotta Leijona lakien, Jalopeura tähtitarhan, vartiosta väisteleikse antamahan neitsyensä suuren voittajan sylihin.

Kynnyksenvartia viittaa Kaukomielelle, että hänen on poistuttava.

Aamunkoitto alkaa sarastaa.

Kaikki Tietäjät nousevat seisoalleen, kasvot valoon päin käännettyinä, kädet ylös ojennettuina.

"Kuulijat" nousevat myöskin, ristivät kätensä, vievät ne ensin rinnalle, sieltä otsalle ja luovat katseensa maahan.

Tietäjät lausuvat hiljaa "pyhän sanan", kuuluu kova jyrähdys, luola pimenee ja Kaukomieli häviää luolasta.

Kun taika on loppunut, ovat Tietäjät ja "kuulijat" yhä samassa asennossa, mutta Kaukomieli luolan ulkopuolella kiipeillen vaivaloisesti mäen huippua kohden. Siellä kääntyy Kaukomieli kerran vielä luolaan päin, nostaa käden otsalleen, aivan kuin muistellen jotakin.

KAUKOMIELI:

Lienen langennut lovehen, — — vaiko nähnyt valveillani eriskummallista unta, tiedä en, — — mut' yhden tiedän. tunnen sieluni tulessa, aatokseni ankarassa puimatyössä, pohdinnassa, seulomassa selvillensä näkemänsä, kuulemansa, Tiedon pirtissä pyhässä, Pimentolan pilvisessä.

(Nostaen keihään uhmaillen ylös.)

Vaikka hukkuisin huvaksi hiihdännässä Hiiden hirven, suitsennassa suunnatonta Hiiden ruunoa ruhoa, — aio en eritä ennen elämästä, etsinnästä, ennenkuin ma kuullut laulun pyhän joutsenen puhuman, lintusen livertelemän.

(Esirippu laskee.)

3:mas kuvaelma.

Seutu Kaukoniemellä.

Etualalla tuleentumaisillaan oleva ohrahalme, taampana aidattu mustilla palo-teleilla. Sen vasemmalla puolella Kaukomielen uusi, valkeiksi veistetyistä hirsistä salvettu pirtti, portaat katsomoon päin, ovi suljettuna.

Taustalla halmeaidan takana aho kulon polttamine puunrunkoineen, yhtyen etempänä.taustalla siintävän veden rantaan. Sivustoilla metsää.

Syksyinen, lämmin auringonlaskun valaistus.

Alkusoitossa, joka kuvaa Tuonelan joen tunnelmaa, kuuluu katkelmia Tuonelan joutsenen laulusta. — Soitto jatkuu hiljaisena Kaukomielen yksinpuhelun aikana.

Kaukomieli, päällään valkoinen viitta, avopäin, syviin ajatuksiin vaipuneena, astuu esiin metsästä, seisahtuu äkkiä, aivankuin unesta havahtuen, halmeaidan takapuolelle.

KAUKOMIELI (ojentaen sylinsa, aivan kuin seutua syleilläkseen):

Tännekö sä tiehyt pitkä, polku kaita, kiemurtava, toitkin poikasi takaisin seudun armahan ahoille, kodin uuden kynnykselle?

Palo tuossa polttamani, — — halme, aitaama käsien Kauon, nuoren, työnhaluisen, — — lihakset kun huusi työtä, pohkeheni ponnistusta; — — tuossahan on karjatarha, kota, läävä, heinäluhta, kaikki voimasta kotoisin jäntereiden Kaukomielen.

    Antaisinko aatteiden
    vielä päästä valloillensa,
    juosta uksista tupahan,
    pirttihin periltä pellon?

    Mitä nähnen? Kärsimystä?
        (Säälien.)
    Tuskan uurtamatko arvet
    ilmehillä jok' ikisen?

    Ainikki, oi ainukainen
    siskoiseni maailmassa, — —
    miksi silmäsi vetiset,
    kyyneleiden kostuttamat?

Menetitkö metsätielle riemuhypyssä rajussa rintaneulan, rinnan ristin, helmiketjun kaulaltasi, vaski-soljen vyötäröiltä?

(Pudistaa päätääu.)

Vaiko lie nimikko vuona, valkovillainen karitsa, syli-sylkky sirkkusesi, jäänyt metsien petojen, surman suuhun, syötäväksi?

(Pudistaa päätään.)

Kovan onko onnen puuska käynyt mielesi ylitse, pirstomalla pirstaleiksi, säpäleiksi särkenynnä tulisimmat tuntehesi, toivehesi toinnuttavat, uljahat pyhä-unelmat?

Eikö — —? Vielä en käsitä — —! Syvemmällä lähdevedet lienevät erällä tällä itkupuroilla sisaren.

(Valveutuen.)

Katumuksen koi se onkin, kalvavainen perhostoukka pohjassa poven sisaren.

Oli kerran kielitellyt kälyn käytöstä pahaksi, ilkeäksi ilkkuellut; ilman syytä suurempata saanut veljen vimmoihinsa, vihan töihin tahraisihin, sotaintohon sokaisten.

(Tuskasta väristen.)

Miksi muiden sielun murhe säilänä syvälle käypi kirotun lihan lävitse, rinnan luutkin rikkomalla, sydämehen Kaukomielen?

(Ojentaen kätensä.)

Ainikkini, siskoiseni, — — kuule huuto veljyesi, — — vaikerrus valittavainen, — — minun syy, minun vikani, minä itse aiheutin Ainikille mielihalun juorun kieron kielintähän, kantamahan kastiketta luulevalle mielelleni, — — mulle, mustankipeälle — —.

Siksi itku siskoseni viiltävi sydän alahan haavat heittopeitsen piston, nuolenkärjen vää'ällisen.

Uskaltaisinko udella, tiedustella, tarkastella, syitä Kyllikin suruhun, silmäripsen riuduntahan?

Olkavarteni ojennan, kuperalla kämmeneni kyynelille Kyllikkini. Niihin lailla helmen hienon, kuvastimen kuultavaisen, kiintyi varjo kielimähän sielustansa särjetystä, — muistuttaman miehellensä, min hän aartehen kadotti huimapäisnä hylkimällä valittua vaimoansa.

Niistä silmä nyt näkevi, tajuaapi sielu tarkoin, kuinka uljas, uskollinen, rinnassa sydän sykähti, povella on ponnahteli, vaimoni valoin vihityn.

Enkä tuota ma typerä, lemmen pauloissa palava, luulo-taudin tuivertama tiennyt, enkä ymmärtänyt, kuinka Kyllikki alati mulle kuului mieleltänsä, vaikka hänkin, huumautuen lemmenjuomasta jotenkin, lankesi kisoihin, kiiman keijukaisten karkeloihin.

(Lohdutellen.)

Tuotako sa turhan päiten itket päivät, yöt ja illat, silmä kirkas kyynelissä, poski vaoilla syvillä kyynelvirran viertämillä?

Oi on armas Kyllikkini, lemmen lintuni ihana…! Kuinka saisin kuuluville sulle sieluni tarinan…?

Minunhan pitäisi sureman, kyyneluhkut uiskennella, itkeä ikihyväksi erhetykset entisyyden, tieto kun on tarkoillensa tunnustellut tunnolleni, kuinka sa oletkin ollut, ilman itse tietämättä, olemukseni osanen, sieluni sisäinen puoli, heiastus mun hengestäni tuoksunnaksi tunteheni — — —.

Viatoinna kun sä väikyit ilovirran vietävänä, onnenlaulu huulillasi kehtovirtenä väreillen, minäpä ilon ehyen itsekkäästi itselleni riistin; kurja, kun en tiennyt, että sillä onnen juuret katkomalla poikki katkoin.

Köyhinpänä kerjäläisnä kerjäelen kämmenine kyynelhelmiesi kylvön tiedon aarre lippahasen, kalleutena kalleimpana opiksi elämän tielle.

Vielä etsin mä jotakin. Pirtissä takana pankon, karsinan peräsopessa, löydän laidalla laverin oottavan oman emoni, ryppyposken ryyhöttävän, kädet rinnalla rihaiset.

Vasta nyt ma, kantajani, imettäjäni ihana, lapsi-aiat auttajani, poikana pelastajani vaaroista ja vastuksista, ymmärrän sydämen yhden ylevyyttä yltäkyllän, josta juoksi uhrinesté estymättä, ehtymättä, esikoisesi eväiksi, nurkkumatta niittämättä itsellesi milloinkana työstäsi sa tunnustusta.

(Soitto itkee nyyhkytelien, puhjeten vihdoin Tuonen joutsenen lauluksi.)

Kun ma kasvoin suuremmaksi, hänet hyljäsin hylyksi, luotin liian ylpeästi jäntevyytehen lihasten, tietämättä, tuntematta, kuinka helppo matkan kulku oisi astella mun ollut emon ääni korvissani, sormen johtonsa opasna.

Vihdoin viimein, kun väsyen, matkan pitkän kulkeneena kautta Kalevan rajojen, saapunut oon Pohjolasta takaisin omille maille Tuonen virran etsintähän, — — ymmärrän emoni arvon syvän äidin rakkauden.

(Tuonelan joutsenen laulu kuuluu kirkkaana yli soiton.)

    Oi mikä ihana laulu
    kaukoa kajahteleepi,
    tajuntaani tunkeuupi?
        (Kunntelee.)
    Se on laulu Tuonen neidon,
        (Riemastuen.)
    ei, — — kun joutsenen jaloimman,
    se on laulu rakkauden,
    virittämä viisauden.

Kaukana en liene noilta Tuonen tumman tuntureilta, missä virtoinansa vierii ihmislasten itkuvedet kyynelpuroina poreillen.

(Ajatellen.)

Siellähän mun ammuttava joutsen puhdas valkosiipi, aian sotka, ihme lintu, Kaala Hamsa kummallinen, yhdellä yrittämällä, yhden nuolen nostamalla!

(Katselee varustuksiansa.)

Minne miekkani kadotin, säkenöitseväisen säilän, soljuvan sotasopani: pääni pannan, rauta-paidan, teräs-vyöni, veitsen, huotran, miekan kahvan kannattimen?

(Muistaen.)

    Nehän jäivätkin jälelle
    Pimentolan porstuahan
    säpäleiksi särkyneinä
    Hiiden hirven hiihdännästä.

Sinne myös jäi rautajousi, viini suuri nuolinensa, väkäkärki paksu keihäs, puhumahan puolestani, ett' on orhit sauhuharja, hepo järjen irrallinen, kultaisissa koltuskoissa, hopeaisissa helyissä, ohjaksissa Kaukomielen tuotu karkuretkiltänsä Tiedon pilttuhun ijäksi.

Onko ilman rautapaitaa, ilman vainovaattehia, ilman jousta, ilman nuolta, ilman keihästä terästä, mun nyt tielle lähdettävä Tuonen linnun ammuntahan?

(Joutsenen laulu kuuluu selvemmin, ja Kaukomieli jää sitä kuuntelemaan.)

ÄÄNI (takaa):

"Et mua vihalla voita voitat vasta rakkaudella." — —

KAUKOMIELI:

    Mitä laulat lintu outo
    puhuen pyhin sanasin?
        (Kerraten ääntä.)
    "Et mua vihalla voita,
    voitat vasta rakkaudella."

(Jää ihmetellen kuuntelemaan.)

ÄÄNI:

Etkä ennen etsimäsi linnun siiville samoa, kunnes tuntenut oot myrkyn viisauden käärmehisen puremasta pulppuavan suoranansa suonihisi; —: kunnes muutat muikeimman maun, kirpeän, purevan, kyynelvirtojen vesistä mesiseksi, mieluisaksi ihmiskielen kosketella: — kunnes vielä vuodattanut viimeisen veripisaran sydämesi sintsilöistä kostukkeeksi maan kamaran, vihan vimman kuivuttaman, vainon polttaman kamalan — —, silloinpa kädessä sulla sulho voittoisa, suloinen, ase ainut ihmisyyden: uhrauksen nuoli norja, kaarijousi rakkauden, jolla ammut Tuonen linnun aivan ensi ammunnalla.

KAUKOMIELI (kuunnellen laulua ja ääntä, hurmaautuneena):

On kuin kuulisin ma kutsun, houkutuksen hurmaavaisen. Joudun luoksesi jo kohta lintu, aikojen takainen, oppimahan oivan taidon, riemulaulun rakkauden.

Vielä kerran, väistyttävä, mun on orpona kodista, ennenkuin elämän suuri ongelma on oiennunna, tehty uhmin urhotyöni: voittamalla kuolon kammo ihmisveljien veristä.

Soitto taukoo vähitellen ja Kaukomieli astelee kiivaasti oikealle, minne häviää.

Hetkisen kuluttua avautuu tuvan ovi, ja Kaukomielen äiti, kalpeana, huivi soljella rinnalle kiinnitetty, astuu hiljaa ulos, asettuen istumaan rappusille.

Ainikki ja Kyllikki tulevat myöskin tuvasta. Ainikki, mennen halmeaidan luo, katselee surumielisesti laskevaa aurinkoa, ja Kyllikki jääden seisomaan ovelle, nojaa pihtipieleen.

Ilta pimenee nopeasti.

ÄITI:

Kunne Kaukoni kadonnut, minne poistunut poloinen, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa.

Ei tiedä emo poloinen, eikä kantaja katala, missä liikkuvi lihansa vierivi oma verensä: kävikö käpymäkeä kanervaista kangasmaata, vai meni meren selällä lakkipäillä lainehilla,' vaiko suuressa sodassa kapinassa kauheassa, (kauhistuen) jossa verta säärivarsi, polvenkorkeus punaista.

KYLLIKKI (säikähtyneenä):

Pahoin ethän aavistuksin eeltäpäin jo ennustelle tuhotulvaa, turmiota, surman syytä poiallesi?

Minäkin pahaa uneksin, tuhon ehkä entehiä:

"Tuli ahjona ajeli, valkea välähtelihé aivan akkunan alaitse, periseinän penkereitse, siitä tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan…"

    Ei se merkinne hyveä,
    onnea ei ennustanne — —
    tai, mi tienne, pirtillemme
        (murtuneena)
    kovaonniselle tälle.
        (Toivekikkaampaua.)
    Varmasti elossa vielä
    kauko-mailla Kaukomieli — —

Katsoin illalla sukoa, huomenilla harjoansa, tuoksunut ei tuores leppä, verihera ei hajunnut, enkä siinä silmännynnä pilkkua veren punaista. (On»ellisena.) Tuoksui vielä tuntuvasti, löyhki lievästi nenähän tuttu suortuvainsa tuoksu, mieltä hiljaa hiipovainen.

Kuulin kaikuna huminan korvissani kuiskuttavan aivan kuin erotessamme: "kato silloin Kaukomieltä, tuho poikoa pätöistä kohdannut on matkoillansa, kun suka verin valuvi harja hurmehin heruvi".

Toki eihän uhma moinen, tuho hurja tulleneka, koille tälle konsanansa?

ÄITI:

    Jumalalla onnen ohjat
    Luojalla lykyn avaimet.

Mikäli pahoin on poika kulkuansa suunnitellut, sikäli suvaitsi Luoja onnen kauas karkaella kintereiltä kiertolaisen, kulkurin pahantapaisen; mutta hän ei onneansa kiellä hältä, eikä muilta. kun vain pyyde on poluille hyveen, tiedon, rakkauden.

(Itsekseen.)

Vaikka poikani poloinen sodan kauhean jaloissa kappaleiksi katkoittuna, pirstaleiksi pirstottuna, jälkehen ois jähmettynnä metsähän mätänemähän — —, — taikka suistunut selästä orihinsa uskollisen verivirran vietäväksi Syöjättären syötäväksi, herjan herkkusuun hyviksi, (painaen käden sydämelleen) niin ei rinta rauhoittuisi, henkimästä herkeäisi, sydän saisi sykkimästä, emon kurjan, onnettoman, ennenkuin on hän ehyen, ehomman viel' entistänsä, sille painanut ohimon pelastetun poikasensa, puhtoiseksi puhdistetun hurmehesta hyytyneestä nestehellä rakkauden.

(Kääntyy surumielin Ainikkiin, joka murheellisena on painautunut istumaan aidan viereen.)

Vieläkö sa viikkokauden surun sallit survoella mieltäsi menehtymähän nuoren uuhon kuolemasta, vuonan vain tämän keväisen?

AINIKKI (purskahtaen itkuun):

En mä ennemmin sinulle, emo, armas kantajani, tunteitani tunnustanna, paheitani paljastanna!

(Juoksee äitinsä jalkojen ju-ireen, peittäen kasvonsa äidin helmoihin):

Nyt en jaksa kauempata panna ma patoja tielle, tokehia työnneskellä suluksi suruni vuolle.

Minä yksin — — ei kukana muu, oo syynä murheeseemme: — kielittelin, kielastelin kälyn käytöstä pahaksi, (itkien) liioittelut suurentelin — —, jotta saisin veljen mielen vaimollensa vaihtumahan nyrpeäksi, nurjemmaksi, eholla oman etuni, — luullen sillä suosionsa suuremman satavan mulle.

(Tyynemmin.)

Mikä ois mun ollakseni ollut oivassa kodissa tyttärenä ainukaisna, vaikkapa miniä nuori, vaimo veljyen kupeella — —? Tehnyt työtä, syönyt ruuan, käynyt vallasvaattehissa, astuskellut orjain eellä palolla ja pientareilla, mutta sai kade kavala soaistuksi mielen mulla nähdessäni lemmen leimun ruusun purppuran punaisen liekehtivän poskipäillä mielitiettysi miniän.

Kantaisin nyt katraistani, karjasta joka lajista parhaimman nimikkonaudan karhun kauhean kitahan, kun vaan taitaisin tekoni tekemättömäksi tehdä.

(Itkee nyykkyttäen.)

ÄITI (silitellen tyttärensa päätä):

Piikaseni, pulmuseni ymmärrän ytimen, ynnä syyt sinun sydän surusi! Kenpä sitten, ellei äiti, ottaisi osoa niihin?

(Itsekseen.)

Mikä ongelma ovela, pulma puhkaistavaksemme, ailut aukaistavaksemme annettu ajan alusta! (Ainikille.) Ellös itke impyeni kohtaloita kaitselmuksen! Ollut lie hänen osansa poimiskella pettymykset aistimaailman menoista, toiveheista, tappioista, jotta saisi hän takaisin äidin, siskon, puolisonsa, mieleltänsä muuttuneina; itse mieheksi, isoksi, kirkkahaksi kirkastuen kipinöissä, kiukahalla, tuskien tulisen uunin.

AINIKKI (katsellen ihmetellen äitiä):

Vaikka murhe mursi meidät toiset kaikki, toivottomat, sinulla vain sammumatta tuikkavi kipinä toivon, usko voittohon utalan uhrauksen, rakkauden.

ÄITI:

Uskon, — uskon horjumatta, nähden niisien ja lointen selvenevän selkeiksi kutehille, sukkulalle, kohtalomme kankahassa.

AINIKKI (uteliaana, ilostuen):

Mitä tarkoitat emoni?

KYLLIKKI:

Jokin arvoitus anopin sielulle lie selvinnynnä!

ÄITI (katsellen vuoroin Ainikkiin ja Kyllikkiin):

Etkö keksi jo jotakin erikoista, merkillistä, johtolankaa kohtalossa joukollemme joutuneessa?

KYLLIKKI:

Merkillistä? — — —

AINIKKI:

— — — En älynnyt.

ÄITI (odottelematta selityksiä):

Miksikä utelen suotta seikkaa varsin luonnollista?

Milloin ompi lapsen mieli kyllin kypsä tuntemahan arvo ystävän surussa, murehessa miellyttävän opettajan, oivallisen?

Mitä ennen onnenamme palvomalla pyytelimme, onkin ollut maailmahan kuvastunut onnen varjo, aina vaarassa vajota syvävetisehen suohon, mutapohjahan upota, kunkin omaa onneansa etsiessä itsekkäästi.

Suona meillä malkioilla, hetehenä heltyvänä, surman silmin uhkivana, katala oma minämme, joka uskalsi iloita, riemuhyppyhyn ruveta, katsomatta oikealle, vasemmalle vilkumatta, josko vaarassa ol' onni toisen, onnea hakevan.

Vasta vaivan varstan alla päistäreiksi peitottuna, — huokausten huhmareessa surkeiksi survottuna, — kaipuun karstojen välissä murhe piirien pilkkomana — välkähti välähdys meille tuskiemme tutkaimesta airueeksi arvioimaan onnea opin valossa.

Eipä silloin riemun neste kuohu, käyne, nautinnoksi, ennenkuin on onnen malja, täytetty täpötäydeksi, yli laidan läikkyväksi, mahlan maahan vuotavaksi, josta ihminen ilolla, nöyrästi ja nurkumatta, antaa ensin toisten juoda vaikka pohjahan pikarin.

Joskus onni on ehompi, riemun tunne rikkahampi, jos on itse ilman jäänyt onnen maljan maistannassa, kunhan toisella todennut hetken auvon, aurinkoisen, pilven taitse pilkkiväisen päiväpaisteisen kesäisen.

KYLLIKKI:

Tuotapa ei lempi tiedä, himon puuska hetkellinen! Se vain itkevi iloja kuherrusta kerjeääpi polttopuiksi lemmen liekin hiiliksi himojen lieden.

Siksi eksyin ma, epärö, elämäni ensimäiseen yöhön yksin yödyttyä tulen, tuikun, etsintähän leikkilöistä luonnotarten, sinipiikojen iloista.

(Kolkosti.)

Sillä tartutin tuhoisan, inhan, ilkeähajuisen luulo-taudin, tahmaskaisen, oman poikani povehen.

(Menee masentuneen näköisenä tupaan.)

AINIKKI:

Voiko toivosi kyetä valkaisemaan vastaisuuden vielä siksi selkeäksi, että kerran keksisimme Kauon kaunihin kotona?

ÄITI:

Mit' ei tainne toivo nähdä, usko uskalla udella, siinä voima rakkauden saapi siivet valloillensa liitämähän, lentämähän, kautta vaarojen ja uhman, tuomahan tupasehemme sen on oikean, isännän vaikka kalman kammioista.

Silloin rakkauden rauha ylvähästi yhdistääpi yhdeksi olemukseksi äidin, puolison ja siskon, miehen järjellä jalolla, niinkuin vanhalla ijällä alle harmajan hapenen sopii sorjassa sovussa järki, toiminta ja tunne rakkauden vallan alle.

Nyt on ruumis raitistettu, sydän sintsimme silattu kaunihiksi, Kauon tulla järkeä jakelemahan voiman valtaistuimelta elämän eri aloille. (Äänettömyys.) (Itsekseen.) Näkö kauhea alati pimeästä pilkistääpi sielun katsehen etehen!

(Nousten ylös)

Vaikka vierisin lepässä, hurmehessa huppeleista, polvet, pohkehet, veressä, — — etsin sua eksynyttä kunnes tuonut oon takaisin.

(Tuvasta kuuluu hätähuuto. Kyllikki, kädessänsä pyöreä, pihkavarsi harja, syöksyy kauhistuneena ovelle.)

KYLLIKKI (itkien):

Jo on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kadonnut matkoille majattomille, teille tietymättömille! (Kohottaen harjaa.) Jo veri suasta vuoti, hurme harjasta heruvi.

(Kaatuu nyyhkyttäen rappusille.)

ÄITI (tarkastaen harjaa):

Voi poloinen päiviäni angervoinen aikojani! Nyt on koito poikueni, minun laiton lapsueni saanut päiville pahoille tuhon teille tuiskahtanna, — jo suka verin viruvi harja hurmehin noruvi.

(Ilta pimenee, muutamia tähtiä ilmestyy taivahalle.)

AINIKKI (kolkosti):

Petti usko, petti toivo, — —

(Menee lohduttamaan Kyllikkiä.)

ÄITI (tointuen hämmästyksestään):.

mutt' ei voima rakkauden. (Osoittaen tähtiin.) Vaikka yöttäret kutovat yötä syksyn synkeätä, kapaloiden kankahalla makoamaan maan ja taivaan, tuikkavi tuhannet tähdet öisen verhon laskoksista; (osoittaen auringon laskuun päin) vaikka maahiset masensi päivän kehrän painumahan vuorten taa, — — merehen tuolla — —, nousee aurinkoiset uudet öitä aina poistamahan.

Niinpä ihmisenkin laita: milloin yötä, milloin päivää elämää ja kuolemata.

    Mikä oisi onnekkaampi,
    kuin on ilta uupuneelle?

    Onko kuolon voittanutta
    väsyneiden vaalijaksi?

Jos on liian aikasehen astunut Manan majoille, tupaan Tuonen tuivertanut, urho tuostapa unesta nouseva on norjempana, ehompana entistänsä, (Kyllikki katselee ihmetellen äitiä) jos vain kellä uskallusta aamun ensi koittehella, sätehellä päivän kehrän, astua manalan maille suutelemaan nukkuvata rakkauden suudelmalla.

(Äiti tarkastaa vuoroin Ainikkia ja vuoroin Kyllikkiä, aivan kuin odottaen vastausta. Kun he vaikenevat, aukaisee hän huivin soljen, irroittaa liinan harteiltaan ja alkaa sovitella sitä päähineeksi.)

Kauhistuupi kuolemata tarmo miehen, lempi naisen, kalventuupi kalman eessä sisaren ja veljen huuli. Äitiä ei lapsestansa kolkko kuolema eroita, tuo vain kaivatun karitsan ristiksensä rinnallensa, antaa vanhalle varaksi sauvaksi hopeaiseksi poian poies poistunehen yöhön yksin yöpynehen.

(Aikoo lähteä metsää kohden.)

AINIKKI (säikähtyen, pidättää äitiä):

    Ethän aikone emoni
    illan selkähän samota!

KYLLIKKI (hypähtäen äkkiä ylös ja tarttuen äitiin ehkäisIäkseen hänen lähtöään):

    Yöhythän sun yllättääpi
    tuolla jo veräjän luona.

ÄITI (irroittautuen heistä hellästi):

Ellös laita estehiä, tielle vieritä kiviä, nähdessäsi rakkauden uhriretkelle menevän. Lyhyt yö lie liiaksikin ehtiäkseni perille ennen aamun astumista, päivän nousua merestä.

Vapautuu Ainikin ja Kyllikin estelyistä. Ilta pimenee vähitellen öksi. Äiti nousee hitaasti ohrahalmeen aidan yli ja häviää metsään. Ainikki ja Kyllikki katsovat murheellisina äidin katoamista ja menevät hitaasti ja ajattelevaisina tupaan.

Yö on pimennyt sysimustaksi.

Tupa häviää näkyvistä, joten seutu tekee yksinäisemmän ja metsistyneemmän vaikutuksen. Kuu nousee taivaalle valaisten seudun sen verran, että voi eroittaa yksityiskohtia.

Äiti tulee esiin uudelleen vasemmalta ja nousee kaitaa polkua pitkin taustalla näkyvää kukkulaa kohtien.

ÄITI (tähystelieu polkua):

En ole älynnyt vielä jättämiä jälkijänsä raitehelta routaselta.

(Seisakiuu ajatellen)

Anonko apua ehkä, armoa avittavaista, tieltä tältä tallatulta, kaiken kansan kulkemalta?

(Kumarteleikme tielle.)

Oi on tiehyt Luojan luoma, polku polkema inehmon, etkö nähnyt poiuttani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?

TIEN ÄÄNI:

On on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi.

ÄITI:

Muisti mennyt on pilalle, tien ravihin vierähtänyt, tieltä kansan kulkemalta!

Onhan aamusta varahin, läpi päivän helteisimmän ihka iltamyöhään saakka sitä käyneet ihmislaumat: kehdosta koto-kisoihin, sieltä lemmen luhtiloihin uupuneina uinumahan pettymyksen pieluksilla, nauttimahan, nielemähän karvahinta kannikkata katumuksen kahmaloista: — josta jatkui jalka polku kangastuksen kaukomaille, veräjille vierahille, — — — — missä vielä ihmiskunta väsymättä vaikeroipi etsiskellen nautinnoita Elon pellon pientareilla.

(Noustessaan mäkeä ylös huomaa hän tammen, seisahtuu sen juurelle, nostaa kätensä rukoillen tammea kohden.)

Oi sä tammi, puu jumalan, pyhän pihlajan veroinen, etkö nähnyt milloinkana juurellasi poikoani uhrijuhlissa mukana, ohran lyhde olkapäillä, mesimaljakko käsissä?

TAMMEN ÄÄNI:

Ei oo aiat, niinkuin ennen uhrijuhlien ajoilla, jolloin kansat juhlamielin, sydän antihin sulaen, saapui aamuin, saapui illoin, sydänyöllä, keskipäivin, sylinsä jyviä täynnä, anti taakat hartioilla jumalien juotavaksi, luonnotarten luotavaksi.

En ma nähnyt poikoasi — — en oo häntä — enkä muita —!

Ei kule nykyinen kansa uhriteitä ehtohetkin uhrilehdon liepehelle alle pihlajan tai tammen, missä mielet hiljenneinä sauhun pyörtehin samosi luokse Luojan kaikkivallan.

Nyt on huolta itsestäni, huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, päiville ylen pahoille: pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattumahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan, itse uhriksi aleten himolle rahanhimoisen, ihmisen, ilon janoisen.

ÄITI (kauhistuen):

Saastutettu uhrilehto? — — Pyhä alttari rikottu? Kyll' on syytä itkeäsi, valitella, voivotella, oman kohtalon kovuutta. Siksi et sanoa taida polon poikueni teitä.

(Kuu loistaa taivaalla entista kirkkaampana.)

Jospa joutuisin jotenkin tuonne kummun kukkulalle, sieltä on näky isompi, kauemmaksi kantavainen.

(Huomaa kuun, kumartaleikse kuulle.)

Oi on kuuhut Luojan luoma, lyhty syksy-yön pimeän, joka Korkeimman kädessä kierrät mannut manterehet. kurkistat joka kylähän, pihoihin ja pirttilöihin, — etkö nähnyt poikoani, kultaista omenatani, hopeaista sauvoani?

KUUN ÄÄNI:

Kierrellyt olen kyliä, mantereita matkustellut, nähnyt niityt, lehdot, korvet, kujat, aitat, porstuatkin, pihamailta pilkistellyt seinä luukusta tupihin, nähnyt niitä, nähnyt näitä, iloa lyhyt-ikäistä, itkun pirttejä eniten, kosolta surun koteja, mutt' en nähnyt poikoasi kadonnutta, kaivattua, en iloissa, en suruissa majasissa maallisien.

Katseheni eivät kanna taakse taiallisen verhon, jossa kuolema asuvi, hengettömät liitelevät Tuonelan pimeän virran hämärillä rantamilla, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, öitä yksin kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, késäksi katoamahan.

ÄITI:

Kiitos kuuhut, Luojan lyhty, todistaja yö elämän, inhojen inehmon töiden, joita he häpeän tähden, pimeällä peittelevät!

Sinä poistit silmiltäni epäilyksen viime verhon etsimästä poikoani elävitten einehiltä.

Viel' on aikoa vähäinen hetki aamun koittehesen, ennenkuin herääpi heinä, havahtuupi niityn nurmi, saapi valveille kanerva, minun väistyä välehen toisen on tajunnan maille: taian maille, Tuonen maille, missä viipyvi väkisin (peljästyen ja kauhuissaan) — — taikka ehkä ehdoin tahdoin — — poikani, sydän käpyni.

Laskeutuu hiljaa alas mäeltä. Seudun yli laajenee kiiltävän kuun valossa kimmeltävä härma. Kuuluu soitto, jossa erottua katkelmia Tuonelan joutsenen laulusta.

Maahisia, keijukaisia ja sinipiikoja leijailee ylt'ympäri.

Tuttu tunnettu tuo soitto, sävel sielun seestynehen, taivahisiin tahtovaisen. — —

Kuolema sen kerran soitti, kajahdutti kanteleella kehtolauluksi inehmon, väsymystä värjöttävän.

    Mikä houkutuksen houre?
    Mairittelu maaemosen!

(Säpsähtäeu)

Minuako mielittelet, kiehtomalla keinottelet Tuonelan tuvan sisälle?

(Riemullisesti.)

Joudun, jääden ainiaaksi päiväksi pimeän pirtin, pantiksi ja lunnahaksi elämästä ainukaisen poikani, — — — jotta toisin tervehenä taikamailtasi takaisin hänet ilmoille inehmon, maineheksi maailmalle, kuinka voima rakkauden voitti kauhut kuolemankin.

LOUHI (haamuna):

Pohjolan olen emäntä, voimallinen valtiatar kynnyksellä kuolon portin. Ilman ei minun lupoa, ehdoin tahdoin tietämättä, astunut oo jalka mainen yhdenkänä ihmislapsen näille maille usvaisille.

Kenen keinoilla käkesit, noita-voiman nostamana, tänne saakka saapumahan?

(Huomaa äidin itkevän, hellemmin.)

Vaimo vanha, valkohapsi, Sunhan silmä kyyneleissä, jotka helminä helisten eteheni ennättäyvät.

(Kumartuu ottamaan yhden kyyneleen käteensä.)

Mikä kiille, loisto, välke, kalvossa sen kiilteleepi?

En ma tunne välkettänsä katumuksen kallihiksi hopeaksi, hohtavaksi, kullaksi en puhtauden, — — timantiksi tiedon on se liian kirkas, kimmeltävä, — — mikä välke lie — en tiedä.

ÄITI (huutaen):

Etkö tiedä? — — Kuule, Louhi, se on kiille rakkauden, kimallus kiven jaloimman, joka hehkuu aamuin illoin, öin ja päivin lakkaamatta ilman aurinkoa kuuta, revon-tulten riehuntata, taikka tähtein välkyntätä.

Nyt ne sulle silmistäni lahjuksiksi ma siroitan. jotta tarkoin kertoelet missä piillee poikueni rinnoiltani riistäytynyt?

LOUHI:

Ei oo mulla oikeutta lahjuksilla lahjottuna julki tuoda Tuonelasta tietoja todellisia sinne mailta suistuneista.

Lie hän istuen rekehen. korjahan kovan, tulisen, vuoren rotkoon luiskahtanut?

    Oisko uhkuhun uponnut,
    meren jäälle jähmettynyt?

    Saanutko sutosen suuhun
    karhun kauhean kitahan?

ÄITI:

Tiedän kyllä ruumihinsa kuolleheksi, kylmenneeksi, siis en raadon etsinnässä! Etsin häntä Itseänsä, kut' ei syö suku susien kaada karhun kämmeniset.

(Kiihtyen.)

Jos et tuota sä sanone, ilmehiksi ilmoittele, uskallan mä uhkaella: rikon ukset uuden riihen, taitan samposi saranat, annan aarteesi parahan, kademielin kaitsemasi, koko maailman käsihin.

LOUHI:

Kykene ei uhkausten voima, eikä lahjuksien, karkoittamaan paikoiltansa vartijata tiedon, taian. Vasta sitten tiedot julki täältä sulle työnnetähän, kun oot itse astununna yli kynnyksen kamalan, mielelläsi myöntämällä henkes' uhrina Manalle.

ÄITI:

Sitäkö vain vaadit multa?

Mielelläni henken' annan helmen kalleimman elämän, lunnahaksi luottavaksi, pantiksi parahhnmaksi poistuneesta pojastani.

Tuoni, taita korjahasi viitakkeella vaimo vanha!

Kädestä hänet taluta Tuonen tummalle joelle. pyhän virran pengermälle, luokse poikansa poloisen, unessansa uinuvaisen. — — jotta äiti sen hereille herättäisi hengen voiman, rakkauden, rauhan tuojan, suloisella suutelolla.

Joko nyt on vaatimukset tyydytetty — — —?

LOUHI:

    — — — Täydellensä
    Todet uskon nyt totiset.

Minä poikasi ihanan panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan, ruunat suuret suistamahan, varsat valjastelemahan, punnuksiksi painaviksi Vaa'an kuppihin visuhun.

Hän ne kaikki mahtavasti suoritti urohon lailla, mutta puuttui vielä pieni vaakakupista kipene punnuksista Kauon puolla. Silloin työnsin poikuesi pyhän linnun pyyäntähän, jolloin Vaaka varmastikin voiton soisi voittajalle. Nyt en tuota tunnekkana mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättänhä, kun ei kuulu jo tulevan tyttöä anelemahan.

(Louhi katoaa. Tuonen joutsenen laulu kuuluu voimakkaasti, hämäryys selkenee ja etäämpää siintää Tuonen virta.)

ÄITI (luoden katseensa virralle päin):

Tuollahan on Tuonen virran penger pehmoinen levätä, ken levon on tarpehessa.

(Ihastuen.)

Tunnen tuolla nurmikolla, sammalella vihreällä, nukkumassa puhtoiseni, talven lunta valkeamman, hangenkuorta kirkkahamman, — — näkevän suloista unta ikuisesta autuudesta.

(Onnellisena.)

Kiidän päivyen keralla yöstä kohta koittavalla, huuhtelen sun huuliltasi kalman kylmän kalpeuden elämäksi rakkauden.

Kiiruhtaa nopeasti virralle päin ja häviää sinne. Soitto on voimakkaampaa, voivotellen tuskaa, valitusta ja voihkinaa, kirkastuen vähitellen aurinkoiseksi, toivehikkaaksi, jossa ylitse eroittuu selvästi Tuonelan joutsenen laulu.

Aamuruskon ensi värit punertavat taivaan rannan purppuran ja oranssin värisiksi.

ÄIDIN ÄÄNI (etäältä):

Oi sä kultainen omena, hopeainen sauvaseni, nouseos makoamasta, ylene uneksimasta, asemahan arvokkaaseen kuolon vallan voittajaksi!

KAUKOMIELEN ÄÄNI (kaukaa):

Terve päivä, taivon kehrä, terve maailma matala taivahaksi taipununna!

(Aurinko nousee taivaan rannalla ja joutsenen laulun soidessa ilmenee Kaukomieli näyttämön taustalle, valkoiseen Tietäjän kauhtanaan puettuna, kirkas valokiehkura sekä otsalla, että rinnalla. Silmikko-risti riimusauva kädessänsä seisoo hän keskustalla ietteisiinsä vaipuneena, katse korkeuteen tähdättynä.)

KAUKOMIELI:

Viikon unta utruelin, kauan malkio makasin silmät kiinni, setvimättä Elon syntyjä syviä.

Nyt on elpynyt etehen ladut Luojan laadulliset, jäljet sauvan sompäsista Luojan suksien sijoilla.

Enpä tuota ennen tiennyt, enkä tarkasti tajunnut, kuinka suuren uhrauksen meille Luojamme lupasi, luodessansa maailmansa oppisaliksi inehmon taluttamaan, taivuttamaan itsekästä ihmiskuntaa tielle tiedon, Rakkauden…

(Esirippu laskee.)