The Project Gutenberg eBook of Punainen lamppu

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Punainen lamppu

Pieniä kertomuksia

Author: Erkki Kivijärvi

Release date: February 26, 2024 [eBook #73025]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN LAMPPU ***
PUNAINEN LAMPPU

Pieniä kertomuksia

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

SISÄLLYS:

Punainen lamppu
Mies ja nainen
Syksy
Vanhapiika
Muudan matkatoveri
Kymmenen vuoden kuluttua
Tippana-Liisa
Suvinen saari
Punaisen painajaisen päiviltä
Konttoristi Aku Hambergin romaani

PUNAINEN LAMPPU

Päivällinen oli syöty. Kokoonnuttiin saliin, johon kahvipöytä oli katettu. Herrat sytyttivät tupakkansa. Ja kukin koetti etsiä itselleen mahdollisimman mukavan istumapaikan.

Oltiin huhtikuussa, jolloin päivänvalo jo pitkät tunnit pitää puoliaan iltapimeää vastaan. Ja salissa vallitsi kevätsiintoinen puolihämärä.

Talon emäntä tahtoi sytyttää venetsialaisen peilin edessä olevan kolmihaaraisen pronssijalustan kynttilät. Mutta eräs läsnäolevista naisista, kiiltäväsilmäinen nuori neiti, pyyteli:

— Älähän toki vielä! Nyt on niin ihana valaistus.

Ja joku herroista jatkoi nauraen:

— Eikö hovioikeudenneuvoksetar tiedä, ettei huoneeseen koskaan saa sytyttää kolmea kynttilää? Se ennustaa onnettomuutta…

— Emmehän toki ole taikauskoisia.

Mutta vanha herra, joka uuninnurkan nojatuolissa imi paksua sikaria, hymyili leppeästi sankalasiensa takaa ja virkahti hiljaisella äänellä:

— Kyllä kaikki ihmiset ovat taikauskoisia, kukin omalla tavallaan…

Talon isäntä puuttui nyt puheeseen:

— Älä vain koeta saada meitä uskomaan, että sinä olet! Se ei onnistuisi.

— Minäpä juuri olenkin. Ja uskallanpa lyödä vetoa, että velikin on.

Se nuori neiti, joka ensiksi oli ehdottanut, ettei kynttilöitä sytytettäisi, sanoi nyt:

— Mutta kertokaahan toki meille taikauskostanne; kummitusjutut kuuluvat tähän valaistukseen!

— Kummitusjuttuja en valitettavasti osaa, vastasi vanha herra hymähtäen ja puhalsi kauniin sinisen savuympyrän ilmaan.

Talon emäntä kääntyi hänen puoleensa:

— Mutta kertokaa meille taikauskostanne, herra professori!

Ja muut vieraat yhtyivät pyyntöön.

Vanha professori veti pari pitkää savua sikaristaan, puhalsi ne renkaina suustaan ja aloitti sitten kertomuksensa:

* * * * *

Ikkunasta, joka punainen valo. Minulla ei ole on vastapäätä omaani, loistaa pienintäkään aavistusta, kuka siellä asuu, mikä hän on, mieskö vai nainen, nuori vaiko vanha… En osaa arvailla, mitä hän tekee. En tiedä mitään muuta naapuristani kuin sen, että hänellä on punakupuinen lamppu pöydällään.

Mutta sepä sitten onkin aivan merkillinen lamppu. Se palaa aina. Milloin hyvänsä katsonenkin ulos, aina loistaa ruusunpunainen hohde kolmannen kerroksen kolmannesta ikkunasta. Se syttyy jo aikaisin illansuussa ja palaa vielä, kun yömyöhällä oman lamppuni sammutan. Ja siitä olen päätellyt, että naapurini on joko ihmeellisen ahkera tahi hyvin sairas ja uneton ihminen.

Merkillisen lämpöinen ja merkillisen lempeä on tuo valo. Siinä ei ole sitä koreanpunaisen repivää räikeyttä, joka kiihoittaa ja ärsyttää, eikä helakan majakkavalkean hermostuttavaa huikaisua. Se on melkein kuin ehtooruskon punerrus tyynen järven kalvossa. Todellakin: se johtaa mieleen tuon ihmeellisen iltatunnin, l'heure rouge'n, jona maisema saa sadunsiinnon muutamaksi häipyväksi hetkeksi, juuri vähän ennen kuin läpi luonnon käy yön tuloa ennustava väristys…

Alunpitäen on tuntemattoman naapurini lampunvalo minua miellyttänyt ja viehättänyt. Pitkinä yksinäisinä iltoina olen tuijottanut siihen samalla tapaa kuin takkavalkeaan tuijotetaan. Ja vähitellen se on käynyt minulle rakkaaksi. Sen olen huomannut erittäinkin muutamina iltoina, joina naapurin lamppu vastoin tavallisuutta ei ole palanut: silloin olen sitä ikävöinyt aivan samoin kuin kaivataan jotakin rakasta elävää olentoa.

Aluksi en ikäväni syytä heti älynnytkään, tunsinpahan vain, että oli painostavan paha ollakseni. Yritin käydä käsiksi työhöni, mutta ei se luistanut; koetin keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, ei sekään onnistunut. Vihdoin täytyi minun heittää sikseen kaikki yritykset. Nousin pöytäni äärestä ja sammutin lamppuni mennäkseni makuuhuoneeseen, mutta vilkaisin sentään vielä kerran ulos ikkunasta. Ja silloin se minulle selvisi: naapurini ikkuna oli pimeä. Siitä asti olen tiennyt, että tuota punaista lamppua rakastan.

… Eräänä iltana, jona naapurini lamppu ei palanut, sattui minulle hyvin ikävä mieliharmi. Mikä se oli, ei kuulu tähän. Pääasia on, että minun silloin piti tehdä tärkeä ja ratkaiseva päätös, josta jo pitkät ajat olin ollut epätietoinen ja kahden vaiheilla. No niin, tein päätökseni. Ja tietysti se oli hyppäys hulluun kirnuun.

Siitä lähtien en enää tee mitään ratkaisevaa päätöstä, katsomatta ensiksi, palaako naapurini punainen lamppu. Ja jollei se pala, niin lykkään kiireellisimmänkin asian seuraavaan päivään, eikä mikään maallinen mahti saisi minua toimittamaan sitä "pimeänä iltana".

… Keittäjättäreni oli kolmena lauantaina peräkkäin polttanut puuron. Oli siis saatava uusi. Ensimmäinen, joka tarjolle tuli, oli erinomaisen miellyttävän ja ystävällisen näköinen. Kun hän tuli ovesta sisään, ajattelin: "Kas, kuinka hyvä onni minulla olikin! Tuohan näyttää aivan verrattomalta!" Sovimme ehdoista ja olin juuri sanomaisillani, milloin hänen on taloon tultava, kun onneksi tulin katsahtaneeksi ulos ikkunastani. Lauseeni jäi keskeneräiseksi ja ratkaiseva sana jäi sanomatta, sillä naapurini lamppu ei palanut. Seuraavana iltana pestasin ruman, rokonarpisen ja mörähtelevän matamin; silloin paloi lamppu. Eikä minun ole tarvinnut kauppojani katua: olen lihonut kymmenkunnan kiloa eikä kirjoituspöydältäni ole pienintä paperinpalaa hävitetty. Mutta se sievä ja sorea neitonen joutui eräälle virkatoverilleni, jonka suurin uhrauksin hankkiman itäintialaisen liemimaljakon hän ensi töikseen pudotti lattiaan.

Onko siis ihme, että tunnen taikauskoista luottamusta naapurini punakupuista lamppua kohtaan, että se on muuttunut suojeluspyhäkseni?

Aluksi tuo taikausko minua hiukan hävetti. Ajattelin: "Sehän on hullua, järjetöntä ja mielenvikaista…" Mutta siitä huolimatta en punaisen lampun lumoista päässyt. Ja vähän ajan kuluttua alkoivat ajatuksenikin muuttua: "Onhan tämä kieltämättä vähän lapsellista, mutta tuskinpa sentään järjettömämpää kuin mikä muu usko hyvänsä! Mikä uskoo mihinkin: toinen maalattuihin kuviin, toinen loistavaan liekkiin! Sytyttäväthän ihmiset vahakynttilöitä pyhimyskuvien eteen omaistensa puolesta, tuntemattoman naapurini lamppu syttyy minun menestyksekseni…" Enkä enää salaakaan, että punainen lamppu on muuttunut tärkeäksi tekijäksi elämässäni. Se määrää työni ja tekoni. Se suojaa minua vaaroilta ja vastoinkäymisiltä, se antaa minulle rohkeutta ja uskallusta. Se on osa minun uskontoani, korkeamman voiman merkkituli…

* * * * *

Vanha professori vaikeni.

Mutta kukaan ei nauranut, vaikka kuulijat olivatkin selvillä siitä, että kertomus oikeastaan oli niin yksinkertainen että sille olisi voinut nauraa. Syntyi tuollainen pieni painostava hiljaisuus, jonka aikana enkelin sanotaan kulkevan huoneen läpi. Mistä se johtui? Olisikohan muillakin, eikä vain professorilla, ollut punaiset lamppunsa?

Mutta sitten talon emäntä nousi tuoliltaan, väänsi sähkövalot palamaan ja istahti pianon ääreen. Hän soitti pitkän kappaleen; ennen kuin se oli lopussa, oli keskustelu jo herännyt alkukuiskauksiinsa.

Kolmihaaraista kynttiläjalkaa ei kuitenkaan koko iltana sytytetty.

MIES JA NAINEN

He tapasivat toisensa kadulla.

Syksyn taivas oli korkea ja sininen, mutta tuuli kuljetteli katuvieren vaahteroiden kellastuneita lehtiä.

Tyttö tuli sikarikaupasta, jossa hän ansaitsi leipänsä, ja mies tuli automaatista, jossa hän söi leipäänsä. Tytön silmät säteilivät ja hymy oli hänen huulillaan; hän rakasti miestä. Mutta mies oli synkkä ja vakava; hän ei enää rakastanut tyttöä, oli kyllästynyt, väsähtänyt…

Tyttö sanoi:

— Tiedätkö, minulla on ollut niin ikävä sinua… Koko päivän olen vain toivonut: kunpa aamiaistunnilla sinut tapaisin —!

Mies ei virkannut mitään; hän ajatteli: Minun täytyy lainata häneltä kaksikymmentä markkaa, muuten en voi mennä kauniin kahvilatyttöni luo…

Ja keltaiset lehdet tanssivat tuulessa.

Mutta kun he olivat vähän aikaa vaitiollen kävelleet, sanoi tyttö hellästi:

— Rakas, näen että sinulla on huolia. Miksi salaat ne minulta? Voithan toki kaikki asiat kertoa omalle pikku tytöllesi. Sano, mikä sinua painaa!

Hän katsoi armastaan kosteakiiltoisin silmin. Mutta mies tuijotti alas katukäytävään ja pyysi lainaksi kahtakymmentä markkaa.

Tytön katse kirkastui; riemuiten hän aukaisi laukkunsa ja pisti kokoonrypistetyn setelin miehen kouraan.

Kuinka iloinen hän olikaan voidessaan auttaa rakastettuaan. Suuri onnentunne täytti hänen pienen sydämensä. Ja hän ajatteli itsekseen: Kylläpä oli hyvä, etten eilen tullut ostaneeksi niitä ruskeavartisia lakkakenkiä, joita varten olen rahojani säästellyt…

Samassa mies muisti, että hänellä oli tärkeä asia toimitettavana.

Ja he erosivat.

Kun tyttö palasi sikarikauppaansa, oli hänen mielensä kirkas ja kevyt.
Ja hänen äänestään soivat heleät hopeatiuvut, kun hän ostajia palveli.

* * * * *

Illalla istui mies tummakulmaisen kahvilatytön kanssa elävissä-kuvissa.

He puristivat toistensa käsiä ja painautuivat lähelle toisiaan — eikä heillä ollut aikaa kuvien katselemiseen. Ja joka kerran kun valo syttyi, alkoivat he hajamielisinä tarkastella ohjelmalehtisiään.

Sitten he menivät kävelemään. Tyttö oli iloinen ja onnellinen; hän puheli lakkaamatta ja katseli harvasanaista toveriaan ihailevin silmäyksin. Mutta sitten hänkin kävi yht'äkkiä aivan vakavaksi; ja mies kysyi:

— Armas, mikä sinun on?

Mutta samassa mies muisti, että juuri samaa oli häneltä itseltään kysytty aamupäivällä, ja hänen tuli outo ollakseen.

Kahvilatytön silmiin nousivat kyyneleet:

— En tiedä, miksi olen niin levoton… ikäänkuin aavistaisin sinut pian kadottavani…

Mies koetti hellästi silitellä hänen kättään ja sanoi:

— Rakas, tiedäthän ettet milloinkaan minua kadota.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

— Alanpahan jo tuostakin saada tarpeekseni!

Kuu pilkisti esiin repalaisen pilven raosta, ja mies huomasi, että sen kalpea naama irvisteli ilkeästi.

* * * * *

Mutta pieni sikarikaupan-tyttö nukkui kauniisti vuoteellaan ja näki kultaista unta armaastaan ja tulevien vuosien suuresta onnesta…

SYKSY

Kirkas syksyinen päivä. Korkea sininen taivas, ilma läpikuultavaa kuin lasi, niin ihmeellisen kevyttä hengittää!

Keuhkotautiparantolan makuuhalli on täynnä potilaita, tilat pitkässä rivissä pienen välimatkan päässä toisistaan. Harmaitten huopapeitteitten alla erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeita ja joku punakampikin, tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja. Toiset puhelevat salavihkaa vierustovereittensa kanssa, toiset tuijottavat mietteissään taivaan sineen, mutta väsyneimmät makaavat silmät ummessa ja liikahtamatta — heillä on jo auttamattomasti elämä takanaan ja edessään vain lopullinen sammuminen…

Hiljaista siellä on; nekin, jotka keskustelevat, puhelevat vain puoleksi kuiskaten, niin ettei ääntä eroita kuin lähimpiin vuoteisiin. Ei sitä vilkasta sorinaa, joka tavallisesti nousee sieltä, missä useampia ihmisiä on koolla. Ei iloisen naurun helähdyksiä. Joskus vain särähtävää rykimistä tahi tukahduttavan yskän ääntä. Eikä muuta liikettä kuin silloin tällöin kaiteen luona istuvan sairaanhoitajattaren äänetön kulku jonkin vuoteen luo — auttamaan yskivää istualleen, kohentamaan päänalustaa…

Verkkaan vierii aika, minuuttien meno on etanan matelemista. Viipyy puoli ijäisyyttä ennen kuin neljännestuntikaan on kulunut. Ja kuitenkin tuntuu noista ihmisistä, että aika kuluu liian nopeaan! Minuutit ovat liian pitkät, mutta vuodet liiaksi lyhyet…

* * * * *

Kirkkaasti heloittaa päivä. Makuuhallin tiloille näkyy kaistale sinistä taivasta ja metsänrinteen ylin reuna, joka palaa leimuavin väriliekein: keltaista ja punaista, kultaa ja verta, ja liekkien lomissa ikäänkuin viihdykkeeksi hiukan havupuitten tummanvihreää.

Nuori mies, jonka tila on vähän erillään muista, viittaa sairaanhoitajatarta luokseen.

— Sisar, sanoo hän, antaisitteko vielä patjan pääni alle; näkisin paremmin… enemmän tuota kaunista…

Hän viittaa naisellisen valkealla kädellään metsänreunaa, ja sisar kääntyy katsomaan.

— Se on todellakin kaunista, sairaanhoitajatar sanoo, tuo patjan ja pönkittää hänen yläruumistaan pystympään. — Onko nyt hyvä?

— On; kiitos!

Sisar nyökäyttää päätään ystävällisesti hymyillen ja poistuu.

Nuoren miehen ajatukset jatkavat samaa kiertokulkua, jota ne viimeisen neljännestunnin ajan ovat suoritelleet:

— Ettäkö syksy todellakin on näin kaunista? Ennen se aina tuntui raskaalta ja vastenmieliseltä, harmaalta ja sumuiselta. Siinä oli kuin kuoleman tuntu, sellainen kostean kylmä henkäys… aivan kuin tuskan hiki… Mutta nythän se onkin muuttunut kiiltävän kirkkaaksi ja seesteiseksi rauhaksi! Paljon ihanampaa se on kuin pölyisen kesän uuvuttava helle, joka polttaa ja raukaisee kuin hivuttava kuume, ihanampaa kuin kevään levottomuus ja tyydyttämätön kaipuu! Viileätä on sen kauneus, intohimotonta, vaikkakin värit heloittavat puhtaina ja sekoittamattomina. Keveätä on sen ilma, niin keveätä, että tekisi mieli lentää siintäviin korkeuksiin, halkoa ilmaa suhajavin siivin, ohjata kohti aurinkoa, kohti väreileviä ja kiiltäviä kultahiukkasia, ja sitten tuulen kantamana kaareillen laskea alas…

— Kuinka hän ei ennen ollut tätä syksyn kauneutta tullut huomanneeksi? Siksikö, että hän, kuten kaikki muutkin nuoret, oli pitänyt kevättä omana vuodenaikanaan? Kevät ja nuoruus — niidenhän sanottiin kuuluvan yhteen: luonnon kevät ja elämän kevät. Hm —!

— Mutta nuorihan hän oli vieläkin, ei kolmeakymmentä vielä pariin vuoteen… Vai olisiko ehkä nyt tämä äkkiä puhjennut tauti jo ehtinyt tehdä hänet vanhaksi? Sehän toki olisi aivan hullunkurista…

Nuoren miehen täytyi naurahtaa moiselle ajatukselle. Hän nauroi ääneensä. Ja toisilta tiloilta käännyttiin häntä katsomaan; lähin naapuri, nariseva vanha herra, mörähti jotakin sopimattomasta iloisuudesta.

Ja nuori mies herkesi naurustaan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Hänen päähänsä oli iskenyt uusi ajatus:

— Eikö ihminen aina pitänytkin kauniimpana sitä, jota hänen ei suotu saavuttaa? Hänen ei tietysti ollut sallittu elämänsä syksyyn päästä… Sehän oli aivan luonnollinen selitys, aivan selvä…

Vilun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Ja hän veti peitettä ylemmäksi.

- Epäilemättä oli niin. Kuolema oli lähellä, se oli jo kurottanut luiset sormensa hänen kurkkuaan kohti, kohta kai se kuristaisi… Ehkä jo jonkun hetken perästä… Kas noin…

Hän sai ankaran yskänkohtauksen, hän tunsi ilettävän lämpimän veren täyttävän suunsa. Ja sairaanhoitajattaren täytyi kiiruhtaa ojentamaan sylkykuppia. — Vähitellen meni kohtaus ohi; sairaanhoitajatar antoi hänelle lääkkeitä ja asetteli patjat järjestykseen.

Ja nuori mies sai taas kiinni ajatustensa punaisen langan päästä:

— Ei vienyt tällä kertaa, tuskinpa veisi vielä seuraavallakaan kerralla, ehkä ei koko tänä vuonna, kenties ei tulevanakaan… Mutta joka tapauksessa kohta ja aivan varmaan ennen elämän syksyn tuloa…

Siitä hän nyt oli vakuutettu, totuus oli selvinnyt hänelle tänä päivänä. Tähän saakka hän toisinaan oli toivonut kestävänsä vielä useita vuosia; olipa hän rohkeimpina hetkinään vielä uskonut siihenkin määrin toipuvansa, että kykenisi jotakin maailmassa tekemäänkin, toteuttamaan edes muutamia nuoruutensa kunnianhimon unelmia. Ja miksei hän olisi toivonut? Uskoihan tuo näyttelijätär-parkakin, joka eli vain puolen keuhkon ja kadehdittavan itsepäisen tahtonsa varassa, että hänellä vielä oli montakin laakerinoksaa taittamatta. Ja kenties olikin. Kukapa sen tiesi! Mutta sen hän nyt tiesi, ettei hänellä itsellään enää ollut laakereita poimittavana…

Hän suuntasi katseensa vielä kerran metsänreunan värihohteeseen, koetti pinnistää näköhermojaan ikäänkuin syövyttääkseen muistiinsa jok'ainoan värisoinnun, kaikki häipyvimmätkin vivahdukset. Sillä hän tahtoi säilyttää mielessään tuon kuvan, jonka kauneus hänelle oli kirkastunut hänen oman kohtalonsa valossa. Mutta kun hän oli imenyt sieluunsa sen kirkkaan hehkun, ummisti hän silmänsä ja alkoi jälleen miettiä:

— Miksi olisi kuolema oikeastaan kauheata? Eihän se ollut muuta kuin ikuista unta, syvää rauhallista nukkumista, ääretöntä ja täydellistä lepoa, jota eivät mitkään sielun tahi ruumiin tuskat enää ulottuneet turmelemaan… Ihanaa raukeamista se oli, pehmeihin untuviin uppoamista… Ei hän koskaan ollut kuolemaa pelännyt; sitä vain että se tulisi liian aikaiseen, ennen kuin vielä oli ehtinyt maailmassa mitään toimittaa…

— Miksihän kuvasivatkaan ihmiset kuolemaa pelottavaksi, miksi viikatteella varustetuksi luurankomieheksi? Miksei hymysuiseksi ja valkopukuiseksi nuoreksi tytöksi, jolla on nuokkuva valmunkukka kädessään? Tahi miksei aivan yksinkertaisesti laupeudensisareksi, tavalliseksi valkoesiliinaiseksi sairaanhoitajattareksi, joka hellävaroen kumartuu yli vuoteitten…

Jostakin kaukaa sisähuoneista kuului muutamia kumeita kellonlyöntejä. Nyt tuli tohtori kohta aamupäiväkierrolleen. Jokin ovi avattiin. Ja tiloilta kuului pientä liikehtimistä, sairaat järjestelivät peitteitään ja oikoivat jäseniään: he valmistuivat tervehtimään lääkäriä. Eikä nuori mies voinut olla naurahtamatta:

Morituri te salutant… Niin, miksei kuolemaa voisi kuvata tavalliseksi mieheksikin… lempeäsilmäiseksi ja hyväntahtoiseksi, vaikkapa sellaiseksi kuin tohtori… Voisihan hänet varmuuden vuoksi pukea pitkään mustaan takkiin, jos niin tahtoisi… se kenties lisäisi juhlallisuutta… ja silloin ihmiset paremmin uskoisivat, että se oli Kuolema…

Sairaan silmissä alkoi lennellä punaisia ja keltaisia kipinöitä ja hänestä tuntui kuin olisi hän kiitänyt huimaavaa vauhtia halki äärettömyyksien. Jossakin kaukana hänen jalkojensa alla paloi maapallo ilmitulessa ja liekit leimusivat kuin veri ja kulta… Mutta hän itse oli hyvin korkealla niiden yläpuolella — ‒.

Nuori mies heräsi, kun tohtori tuli hänen tilansa viereen ja tarttui hänen kalvoseensa. Mutta hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut kuin hiukan raottaa silmiään. Hän näki lääkärin seisovan siinä vuoteensa vieressä kello kädessä, ja vähän etempänä oli sairaanhoitajatar. Tohtorin valoisat kasvot olivat vakavat ja hän rypisti otsaansa ja puisteli päätään. Ja nuori mies kuuli hänen puoleksi kuiskaten sanovan sisarelle: — Kuume tuntuu taaskin nousseen… Samassa alkoi nariseva vanha herra rykiä särkyneesti ja ankarasti.

VANHAPIIKA

Kaikilla naisilla on unelmainsa ritari, kaihojensa sulho, ikävänsä sankari…

Hilja Väänäsen unelmien sankarina oli ollut entisaikaan — hänen vielä tyttökoulussa ollessaan - tulisilmäinen, tummatukkainen ja kuumaverinen taiteilija, joko runoilija tahi säveltäjä, kenties sentään kernaammin jälkimmäinen. Kuuluisa mies, suuri mestari, jota ihailtiin ja jumaloitiin, joka laakeroituna kulki ruusuin sirotettua tietään voitosta voittoon. Joka päivä hän odotti häntä, joka yö hän uneksi hänestä. Kun hän iltasin ummisti silmänsä, näki hän hänet säihkyväkatseisena vierellään. Autuas riemu täytti hänen sielunsa, ja hän kuiskasi uudelleen ja yhä uudelleen:

— Kuinka saatoit sinä huomata minut, valita juuri minut, tyytyä vain minunlaiseeni —?

Silloin suuri mestari loi häneen katseen niin syvän, että hän tunsi kokonaan siihen vajoavansa, hukkuvansa, ja sanoi lämpimällä, soinnukkaalla äänellään:

— Sinä, sinä, sinä!

Kolme kertaa. Ei tosin mitään muuta. Mutta eikö siinäkin ollut tarpeeksi! Riemuiten Hilja Väänänen ajatteli, miten häntä mahtoivatkaan kadehtia kaikki koulutoverit — Helmi, joka luuli laihaa kurjenkaulaansa kauniiksi, Fanni, joka kähersi tukkaansa, ja Hilma, niin etenkin Hilma, jolla aina muka oli hienommat leningit kuin toisilla. Ja hän nukahti onnelliseen hymyyn.

Mutta toisinaan hän saattoi herätä keskellä yötä, ja silloin hänet aina valtasi niin sanomattoman kiihkeä ikävä, että hän purskahti hillittömään itkuun. Sellaisina hetkinä hän pelkäsi, ettei hänen mestarinsa koskaan tulisikaan —

* * * * *

Vuodet vierivät. Hilja Väänänen oli jo lopettanut koulun ja palveli konttorissa. Mutta yhä odotteli hän untensa urhoa saapuvaksi.

Siihen aikaan oli sankari jo vähän muuttunut. Hänen ei enää tarvinnut olla taiteilija, eikä hänellä välttämättä tarvinnut olla mustia kiharoitakaan. Mutta kuumaverisen ja ruskeasilmäisen hänen vieläkin piti olla. Hän oli muuttunut miehekkäämmäksi; rinta oli leveä, ryhti suora ja käsivarret voimakkaat. Merkillistä! hänhän muistutti aivan elävästi konttorin vahtimestaria… Sen oli Hilja Väänänen huomannut eräänä aurinkoisena kevätaamuna, kun vahtimestari oli seisonut hänen pöytänsä lähellä kirjeitä kopioimassa. Hän oli salaa tarkastellut nuorta miestä, joka tyyneesti oli pyöritellyt puristimen ratasta, ja hänen poskiaan oli äkkiä alkanut polttaa. Tosin oli vahtimestarilla hiukan punaiset ja karkeat kädet, hänen käytöstapansa oli vähän kankeata ja hänen liikkeensä kulmikkaat, mutta hän oli niin miehisen ja terveen voimakkaan näköinen —!

Saattoipa tapahtua toisinaan, kun Hilja Väänänen hämärissä istui yksinäisen kammarinsa takkavalkean ääressä tahi toukokuisen illan suussa ikkunassaan, että hän rakenteli toisenkinlaisia tuulentupia: hän oli suuren maalaispappilan emäntänä, vanhana ja arvokkaana ruustinnana; lapset olivat täysikasvuisina jo pesän jättäneet, kahden olivat he rovastin kanssa jääneet viettämään tyynen elämänsä rauhallista ehtoota; nyt oli lauantai-ilta; rovasti istui siellä kammarinsa kirjoituspöydän ääressä saarnaansa valmistelemassa; piiat olivat kylällä; hän tässä vain katseli liekkien punaista leikkiä tahi kalpeitten tähtien syttymistä ja muisteli elämänsä pitkän poutapäivän herttaista paistetta…

Mutta kun hän sellaisina iltoina sitten valvoi vuoteellaan, ilmestyi hänen haaveittensa pappilaan sangen usein myöskin nuori apulainen, jolla oli vahtimestarin verevät kasvot ja voimakkaat käsivarret. Ja miten olikaan, niin muuttui hän itsekin äkkiä vanhasta ruustinnasta nuoreksi pastorskaksi!

* * * * *

Mutta vuodet vierivät, vierivät…

Konttorin vahtimestari meni naimisiin makkarapuodin tukevavartaloisen myyjättären kanssa kadun toiselta puolen. Ja Hilja Väänäsen nuoruuden kukoistus alkoi vähitellen kuihtua; hän olikin jo ehtinyt jättää taakseen kolmen vuosikymmenen taipaleen. Mutta yhä vieläkin uneksi hän ritaristaan, yhä vieläkin hän odotti häntä.

Kun hän talvi-iltoina konttorista tullessaan näki tähden lentävän, huokasi hän:

— Tule pian!

Ja kun hän suvisunnuntaisin pistäytyi maalle tervehtimään koulutoveriaan Fannia, joka oli hyvätuloisen kauppiaan vaimona ja neljän punaposkisen palleron äitinä, poimiskeli hän mielellään päivänkakkaroita, joiden terälehdistä saattoi laskea: tuleeko vai eikö tule —.

* * * * *

Keväällä, huhtikuussa. Sumuisen harmaa sunnuntai-iltapäivä.

Hilja Väänänen on juuri tullut päivällispaikastaan, vaihtanut korkeakantaiset kävelykenkänsä pehmeisiin huopatohveleihin ja heittäytynyt leposohvalleen. Kädessään hänellä on sinikantinen kirja, Hall Cainen "Vaimo, jonkas minulle annoit", mutta hän ei lue sitä, tuijottaa vain sen kansilehteen ja miettii…

Sunnuntain raukea hiljaisuus. Hirveä, harmaa ikävä tuntuu niin sanomattoman painostavalta. Ei niin mitään, mikä antaisi elämälle vaihtelua ja väriä. Ei mitään! Sen jälkeen kun äitikin kuoli, on olemassaolo käynyt vielä entistään tyhjemmäksi ja tarkoituksettomammaksi. Kirottu ainainen ikävä ja yksinäisyys!

Vuosien kuluessa Hilja Väänänen on muuttunut sangen vaatimattomaksi. Hän on jo aikoja sitten luopunut tuon "suuren onnen" odotuksesta. Nöyrästi hän on alistunut siihen vakaumukseen, ettei sitä hänen osalleen olekaan suotu. Mutta sitä kiihkeämmin hän on alkanut toivoa itselleen pientä onnea, vaikkapa vain vähäpätöistä murua, pikkuista pisaraa… Taitaisipa hän jo tyytyä ihan ohimenevään episoodiinkin, satunnaiseen seikkailuun, melkein mihin tahansa, keneen hyvänsä, joka vain muutamaksikin hetkeksi voisi tuoda vaihtelua yksitoikkoisuuteen…

Huoneen nurkassa lyö vanha kaappikello kahdeksan; se on perintö hänen lapsuutensa aikoja sitten hajoitetusta kodista, samoin kuin — kahden-istuttava keinutuolikin. Hilja Väänänen viskaa kirjan pöydälle ja ponnahtaa pystyyn. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: hiljainen syrjäkatu on aivan autiona ja tyhjänä, yksinäinen lyhtyukko vain kulkee vapoineen pylväältä pylväälle. Hilja Väänänen vetää uutimet ikkunan eteen, sitten menee hän toalettipöytänsä luo, sytyttää kynttilät ja katsoo peiliin.

Hänen huulensa vetäytyvät kummallisen surumieliseen hymyyn:

— Enhän minä vielä ole rumakaan… Hetkisen hän siinä seisoo kuvaansa katsellen. Sitten hän ravistaa päätään ja kaivaa kampalaatikosta kuluneen korttipakan. Kun hän väsyneesti lähtee kulkemaan sohvapöydän luo, sattuvat hänen silmänsä korttipakan päällimmäiseen lehteen, ja hän purskahtaa katkeraan nauruun: se on herttakuningas…

MUUDAN MATKATOVERI

Tämä kertomus on tsaarivallan Venäjältä, jossa vielä oli Jumala, viinaa ja santarmeja. Nykyisin ne, kuten tiedetään, ovat virallisesti poistetut, mutta lienevät kuitenkin kaikki tosiasiallisesti olemassa.

* * * * *

Olimme syöneet hilpeät taiteilijapäivälliset, pietarilaiset ystäväni — kynän, piirtimen ja näyttämön miehiä — ja minä. Olimme pitäneet paljon puheita ja huutaneet huikeasti hurraata, olimme laulaneet ja lausuneet runoja. Ja vähitellen olimme kohonneet sille ihanteellisuuden asteelle, jolla kaikkien valtakuntain rajat ruhjotaan ja taide kruunataan kansainvälisen veljeyden välittömäksi yhdyssiteeksi. Se oli ollut korkea ja kauniisti kimmeltävä hetki. Tulisieluinen ja säihkyväsilmäinen Grigorij Grigorjevitsh oli lyönyt samppanjalasinsa vanhan Vienan parhaimman kabinetin lattiaan niin lujasti, että sirpaleet olivat sinkoilleet nurkkasohvan vihreälle plyyshille ja kattokruunu ollut ilmeisessä vaarassa. Mutta se oli ollut merkkinä yleisen ja yhtäläisen, kädenpuristusten ja kyynelten säestämän suutelemisen alkamiseen. Ja sitten Anton Antonovitsh oli heilauttanut pitkäkiharaista näyttelijäpäätään ja noussut pöydälle; lasit olivat kohonneet "saa svaboodu" — vapaudelle, jonka toivottiin pian koittavan paljon kärsineelle pyhälle Venäjälle. Mutta juuri kun näin oltiin oltu siirtymässä väljästä kansainvälisestä veljeydestä ahtaampaan isänmaallisuuteen, oli ovi äänettömästi auennut ja hovimestari tullut ilmoittamaan, että nyt oli suomalaisen herran lähdettävä, jos mieli iltajunaan ehtiä. Ja suomalainen herra, muistaen matkansa määränä olevan lännen vanhat viljelysmaat, oli noussut, kiittänyt ja lähtenyt.

Kotvan kuluttua hän oli asemalla. Seisoi puolipyörryksissä ihmisvilinässä ja vieraan kielen oudossa surinassa koettaen keksiä joukosta hotellipalvelijaa, jonka hyväntahtoiseen huolenpitoon oli uskonut piletinoston, matkatavaransa ja paikan valtaamisen.

Voi! Siinä olikin tuo mainio mies! Kaikki kunnossa.

— Tänne, tänne!

Ja samassa olin jo vaunuosastossa.

— Tuossa vastapäätä vain yksi herra… Rupla junailijalle, niin ei tule muita. Ovi kiinni, sen kilpi on jo käännetty osoittamaan "saanjato", varattu, tunkeilijain varalle. Vsjoravnoo!

Hän kumarsi nöyrästi:

— Onnellista matkaa, Teidän jalosyntyisyytenne!

Taisi saada pari ruplaa liikaa juomarahoja, kun noin aulisti aateloi.

Paneusin pitkälleni kaivettuani esiin kuvalehdet, paperossikotelon ja 4711-pullon ohimoitani varten.

Samassa matkatoverini tuli sisään. Pitkä, vaaleaverinen ja avokatseinen herrasmies puettuna hauskaan englantilaiskuosiseen matkapukuun, tuoksuvasauhuinen Briar-piippu hampaissa ja "Times" takin taskussa. Hän kumarsi välinpitämättömästi ja istahti lehteään lukemaan. Mutta minusta tuntui, ettei hän lukenut, vaan kaiken aikaa salaisesti tarkasteli minua. Aivan kuin olisi koettanut arvailla, mikä oikeastaan olin miehiäni. Kun veturi nykäisi junan liikkeelle, viskasi hän lehden verkkoon ja kysyi englannin kielellä, puhuinko englantia. Ja kun näki minun puistavan päätäni, heittäysi hänkin makuulle ja ummisti silmänsä.

Vähän ajan kuluttua vaununpalvelija tuli kysymään, joko tilat sai laittaa yökuntoon. Matkatoverini höristi korviaan ja hymähti, kuten minusta tuntui, tyytyväisesti, kuullessaan kangertelevan venäläisen vastaukseni. Kun rupesimme riisuutumaan, sanoi hän venäjäksi:

— Ette ole venäläinen, kuulin sen puheestanne…

— En; olen suomalainen.

Koska ette puhu englannin kieltä, saan ehkä puhutella saksaksi?

— Olkaa hyvä.

Hän äänsi saksaa itämerenmaakuntalaisten tapaan. Ojensin hänelle korttini ja hän sanoi nimensä. Sitten hän jatkoi:

— Olen englantilainen insinööri ja tulen Siperiasta, jossa olen ollut kolme vuotta kaivostöissä. Minulla ei ole edes kortteja — ymmärrätte: siellä eletään sivistyksen ulkopuolella.

Hän vaikeni; joku pysähtyi osastomme oven eteen.

— Vai Siperiasta, sanoin jotakin sanoakseni.

Matkatoverini säpsähti, vilkaisi arasti ovelle, jonka himmeästä lasiruudusta varjo kuitenkin jo oli kadonnut, ja rupesi sopertelemaan:

— Pelkäsin, että siellä oli urkkija… Olisi vielä voinut luulla minua karkulaiseksi, kun kuuli Siperiasta mainittavan… Ah, ette tunne tätä onnetonta maata… täällä täytyy aina pelätä, elää alituisessa ahdistuksessa… vaikka olisikin aivan syytön… Niin, niin… voitte uskoa minua: olen todellakin englantilainen… Mutta ehkä Teitä jo nukuttaa. Saanko himmentää valon?

Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan, ennen kuin nukahdin. Mutta saatuani unen päästä kiinni, en havahtunut koko yönä — taiteilijapäivälliset olivat olleet perinpohjaiset.

* * * * *

Päivä oli jo hyvin korkealla, kun heräsin. Ilma kiilteli kuin sula kulta. Kun katsahdin ulos ikkunasta, näin suvivihreitä peltoja ja kukkivia omenapuita. Illalla olin nukkunut kaikkein varhaisimpaan kevääseen, nyt heräsin keskelle kukkeata kesää! Ihme oli tapahtunut; sen toteaminen täytti rinnan riemulla. Suven etsintäänhän olin lähtenytkin. Mutta en ollut osannut odottaa sen vielä vastaani tulevan.

Nyt vasta muistin matkatoverini. Hän oli jo täysissä pukimissa ja katseli hymyillen hämmästystäni:

— Eikö totta: omenankukat ovat jääkukkia kauniimmat? Eiköhän avata ikkunaa?

Se avattiin. Ja me vedimme täysin siemauksin kesäilman suloista palsamia keuhkoihimme. Se hiveli kuin hyväily.

Matkatoverini silmiin nousi kostea kiilto.

— Tiedättekö, sanoi hän, mitä tässä siunatussa suvi-ilmassa on?
Vapauden ihanaa aavistusta!

Hän punastui, nähtävästi omia sanojaan tyrmistyen: ikäänkuin olisi pelännyt minun lukeneeni niistä paljastuksen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo pääsi takaisin tasapainotilaan ja lisäsi selitykseksi:

— Niin, näettekö, tässä maassa oleskellessaan oppii vasta vapaudelle antamaan oikean arvon, sillä täällä sitä ei ole kenelläkään…

En ollut mitään huomaavinani, vaan käänsin liiviä napittaessani puheen toisille tolille. Mutta mielessäni ajattelin, että mies ei ole se, miksi hän itseään sanoo. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä varmemmaksi vakaumukseksi tuo vaikutelma muuttui.

* * * * *

Juna pysähtyi ravintola-asemalle. Ja ihmiset kiiruhtivat nielaisemaan kuumia piirakoita ja sitkeitä pihvejä. Kun kello kutsui takaisin vaunuun, näin matkatoverini kiikuttavan suurta paperikääröä.

— Oletteko kylläinen? hän kysyi.

— Totta puhuakseni en ehtinyt montakaan suupalasta ahmaista.

Hän naurahti:

— Ja nyt meillä on pitkä rupeama edessämme. Nähkääs, Venäjällä matkustamiseen vaaditaan tottumusta. Asemilla ei pidä syödä, vaan ostaa itselleen evästä. Nyt pyydän saada tarjota Teille aamiaisen. Taival on pitkä, aikaa on liikenemään.

Hän levitti pöydälle leipää, voita, kurkkuja, suolaa, leikkeleitä… Ja sitten hän otti laukustaan kultatulppaisen kristallipullon ja kaksi pientä lasia.

Kas niin, olkaa hyvä! Hän viskeli ryypyn toisensa perästä kurkkuunsa ja pakotti pakottamalla minut seuraamaan mukana.

— Kurja maa, mutta mainio viina, sanoi hän.

— Eikö niin? Mutta minkälaista Teillä on Suomessa?

— Viinaa on vähemmän ja se on karvaampaa…

— Mutta kurjuutta kai yhtä paljon? Eivätkö sielläkin sorto ja pakkovalta kukoista? Entä se Teidän kenraalikuvernöörinne?

En tiedä, miksi minusta tuntui, että politiikka sillä hetkellä olisi tärvellyt ruokahalun, ja minä vastasin yksikantaan:

— Onhan sitä meilläkin murhetta…

Vaununpalvelija toi teevettä. Ja me sytytimme savukkeet.

Sitten ryypyt rupesivat nukuttamaan.

* * * * *

Kun päivemmällä jossakin Vilnan tienoilla kiisimme läpi kauniitten vainioitten, osoitteli matkatoverini ihania oraspeltoja:

— Katsokaa, kuinka kauniita! Lihavaa maata, hurmeella höystettyä. Se on juonut paljon lämmintä, väkevää verta.

(Eipä hän voinut aavistaa, kuinka paljon punaista ihmisverta sen maan vielä täytyi juoda!)

Hänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen sävy, jolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin niiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui mahtuvan kokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren vankka usko. Usko mihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten salaisinten aivoitusten arvoitukset tulkitsee!

Vähitellen lähestyimme rajaa.

Matkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä hän kysyi:

— On kai Teidän passinne kunnossa?

— On.

— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi olla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas tässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:

— Eikö totta: se on "all right"?

Minusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään englantilaisia sanoja lausuessaan.

Kun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä asemalla kokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan saanutkaan. Hänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti kalpenevan ja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli avuttoman masentunut ilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon. Mieleeni iski salamana ajatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista hetkellä tie kultaiseen vapauteen pystyyn?

Mutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän paikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.

Minunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että hän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän rohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän riemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!

Hän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:

— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!

* * * * *

Saksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli joutunut toiseen vaunuun.

Vastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli matkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea parta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli nukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.

Istuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin ihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen. Olinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä kohtalokkaimman hetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se yhdistää ihmiset yhtä lujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin kuin kaunopuheisimmat selittelyt havainnollistivat hänen silmiensä säihky ja hänen miehekäs kädenpuristuksensa minulle vapauden käsitteen…

Silloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:

— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen…

Oliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin selittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten vastasin tylysti:

— Niin oli.

Mutta uusi puhekumppanini jatkoi:

— Tunsitteko entuudesta tuon herran?

Nyt minua alkoi kiukuttaa mokoma kuulustelu. Sanoin lyhyesti ja tiukasti:

— En.

Vastauksen olisi voinut tulkita myöskin toisin: "Pitäkää suunne kiinni!" Luultavasti huomasi sen ruskeapartainenkin, sillä aivan anteeksipyytävällä äänellä tuli seuraava kysymys:

— Ette siis tiedä, kuka hän oli?

— En.

Nyt hän hymähti voitonriemuisesti:

— Hän on rajasantarmiston kaikkein ovelin urkkija.

— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.

Puhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat paljastuivat:

— Hih-hih-hih… Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt. Mutta minä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen…

Minussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut valepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt tunsin aivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö, että hän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja kuitenkin hän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis hyväntekijä vaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan kiitäessä halki Pohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.

Ruskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen uhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta puolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:

— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi…

Ja minä olin vastaavinani:

— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton yö…

Mutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan porhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.

KYMMENEN VUODEN KULUTTUA

He olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla maalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä kukkivien kastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän joutsenlammikon partaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon kuvastuvien tähtien lukua… Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko joukon kokeneempi, mutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän suonensa kohisseet. Ja he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan antavan ikkunansa kuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja satakielen viserryksen… Mutta viikon perästä — viikon, jonka päivät olivat lentäneet kuin kultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin kiiluvat tulikipunat — he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät jäähyväiset aurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt sormestaan mustakivisen sormuksen, ja mies oli sanonut:

— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!

Siihen oli nainen vastannut:

— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja elämme muistoina uudelleen tämän viikon, annat sen takaisin… Sillä sen jälkeen sillä ei enää ole mitään virkaa…

Sitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja sormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi kohti uusia elämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.

Eivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain kuullut, että hänestä oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar. Ja naiselle oli kerrottu, että hänkin jo oli vakaantunut ja hoiti nuhteettomasti valtion virkaa.

* * * * *

Sillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena kevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta tehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He tulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin ollen voinut välttää.

Miehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.

— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te olette käynyt niin vakavaksi…?

— Niin… vastasi mies ja katsoi kysyjää silmiin. — Ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin…

Mutta hotellin ovella kauppaneuvoksetar virkahti:

— Syön tänä iltana illalliseni yksin, mieheni on yhtiökokouksessa.
Tasan kello yhdeksän ruokasalissa. Tuletteko?

— Tulen.

* * * * *

Mies tuli jo neljännestä aikaisemmin. Hänellä oli mustakivinen sormus liivin taskussa. Ja hän mietti itsekseen: Tänä iltana elämme siis yhdessä uudelleen nuo muistot… miten ihanaa se onkaan!

Salissa ei ollut monta vierasta; avara ja kirkkaasti valaistu huone tuntui kylmän viralliselta. Ovien suissa kurkistelivat valkotakkiset tarjoilijat odottavan uteliaina. Ja orkesteri soitti "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu…"

Hän istuutui pilarin suojaan ja antoi tuoda itselleen ulkomaalaisen lehden.

Sitten löi kello yhdeksän. Ja samassa kuului silkin kahinaa. Mies kuuli hovimestarin äänen läheltään:

— Täällä, rouva kauppaneuvoksetar!

Kun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona ja hymyilevänä hänen edessään:

— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina sanani.

Mies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:

— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on vanhentunut!

He istuivat kahden puolen pöytää.

Kauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli lakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea sanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli valtiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja ja ihmisiä…

Mies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti kaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano mitään?

Ja nainen ajatteli puhuessaan: Siihen ei kajota ennen jälkiruokaa, silloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.

Tarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on aika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan sanoessaan ikään kuin alkajaisiksi:

— Uskotteko, että olen onnellinen avioliitossani?

Hänen silmissään oli uneksiva ilme ja hänen äänessään pieni tunteellisuuden värähdys, jonka mies tunsi ennestään.

— Uskon aivan täydellisesti, hän vastasi.

Kauppaneuvoksetar hymähti hiukan surunvoittoisesti:

— Niin… Minulla on todellakin hyvä olla hänen kanssaan.

Tuokion pöytäliinaan tuijotettuaan hän jatkoi:

— Eihän se tietysti ole mitään lemmenhurmaa, mutta hän on hyvä mies ja minä kunnioitan häntä suuresti… Ja meillä on niin kaunis koti. Jospa vain tietäisitte! Minun makuuhuoneeni on kuin unelma… Teidän täytyy se joskus nähdä!

Hänen silmissään välähteli. Mutta mies kysyi:

— Onko Teillä lapsia?

Kauppaneuvoksetar rypisti vähän kulmiaan.

Sitten hän hymähti ylimielisesti:

— No, se vielä puuttuisi!

He vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen väkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista, sanoi kauppaneuvoksetar:

— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään soppeen ja tarinoisimme menneistä päivistä…

Taas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:

— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä päiviä…

Kysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli tarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti jäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.

— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta kätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme mukaan oli suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva kauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.

Hän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.

Nainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta päässeet; mutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle… Sen vuoksi hän sanoi lämmöllä:

— Piditte siitä ennen paljon. Muistan niin hyvin sen aamun, jona se ensi kerran oli sormessanne.

Mies oli lukenut hänen ajatuksensa, jonka vuoksi hän vastasi tylysti:

— Ja viimeisen kerran.

— Niin pianko Te todellakin kyllästyitte?

— En minä, vaan sormus; se kävi liian väljäksi ja uhkasi alati pudota…

— Ehkä se nyt sopisi paremmin, ehdotteli rouva.

Mutta miehen mieleen juolahti vuorosana eräästä Hamsunin pikku kertomuksesta:

— Nyt se taasen on liian ahdas… Ja sitä paitsi: eihän sillä enää ole mitään virkaa!

Läheiseen pöytään saapui pariskunta: ryhdikäs, mutta jo hiukan elähtänyt, puhdaspiirteinen nainen ja kaunis nuori mies, ilmeisesti näyttelijä. Kauppaneuvoksettaren pöytäkumppani nousi kumartamaan.

— Kuka on hän, jota tervehditte? kysyi rouva ja mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäihin.

Mies mainitsi erään tunnetun laulajattaren nimen. Ja kauppaneuvoksetar sanoi:

— Vai hänkö! Eipä ole aika häntä säästänyt. Huomaamatta-vanhenemisen vaikeata taitoa eivät kaikki opikaan…

— Ei, se on totta, vastasi mies ja korosti vahingossa sanojaan aivan liiaksi.

Itsekseen hän ajatteli: Tuo toinen sen kuitenkin on oppinut paljon paremmin kuin sinä…

Kauppaneuvoksettaan huulet kaartuivat ylimielisen pilkalliseen hymyyn. Ja mies pani merkille, että silmien kulmiin ilmestyi runsaasti hiuksenhienoja ryppyjä.

— Entä nuorukainen, onko hän hänen poikansa?

— Ei, vastasi mies jyrkästi, vaan hänen rakastajansa.

Kauppaneuvoksetar tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti ja sanoi:

— On viisainta, ettemme samalla kertaa poistu täältä. Ymmärrättehän: se saattaisi herättää sellaista huomiota, jota miehen: tähden tahdon välttää…

Mies ei voinut tukehduttaa hymyilyä. Mutta rouva jatkoi:

— Te nauratte. Mutta nähkääs: ihmisen, jolla on… entisyys, täytyy olla paljon varovaisempi kuin muiden…

Hän ojensi kätensä herttaisesti hymyillen:

— Kiitos tästä illasta ja näkemiin! Hädin tuskin mies sai jäämään hampaittensa taakse hävyttömyyden: Kauppaneuvoksettaren sänkykamarissako?

Silkinkahina loittoni ovelle.

Mies katsahti hänen jälkeensä ja huomasi vasta nyt, että hänen leningissään oli kylmän teräksen kiilto. Ja hän ajatteli: Sehän sopiikin aivan yhtä hyvin kuin punainen raakasilkki sopi silloin kymmenen vuotta takaperin.

Hetken kuluttua mies lähti. Kulkiessaan naapuripöydän ohi hän huomasi, että siinä riideltiin, ja hänen huulensa kiertyivät hienoon vihellykseen.

Mutta ulkona paistoi kuu. Oli pakastanut iltamyöhällä ja Esplanaadin vesilätäköt olivat hauraan jääkuoren peitossa, joka rasahteli anturoiden alla.

Katua astellessaan miehemme mietti: Ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin; mutta muuttuukohan myöskin kuuhut meidän kerallamme? Hänestä tuntui näet aivan mahdottomalta, että sama kuu, jonka säteet tänä iltana kimaltelivat likaisilla lumijätteillä, kymmenen vuotta takaperin oli valanut hopeitaan joutsenlammikon pintaan ja kukkivaan kastanjapuistoon, jonka tuoksuissa satakieli oli visertänyt…

"TIPPANA-LIISA"

Aamukävelylläni tuli kadulla vastaani muudan vanha nainen, joka yht'äkkiä herätti eloon muiston lapsuuteni kaukaisesta kaupungista.

Naisella oli yllään vihreäksi kulunut "sirkkelinuttu" ja päässään samettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät. Lapsellisista kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja keltaisiksi kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka nähdessäni muistin elävästi "Tippana-Liisan".

Hän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman ruma.

Mistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi selville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli; Tippana-Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle itselleen oli sanottava vain Liisa.

Hän oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman kumea. Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin hymy valaisi hänen kasvojaan.

Hän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli "parempain ihmisten lapsia" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen sydämessään. Määräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin; pari tusinaa oli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään. Tullessaan hän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille ilmasta ja kaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen vointia ja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut saatavansa: kyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi äänettömänä ja suurella hartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti kiittämättä — eihän tarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan periä. Ja asianomaisissa taloissakin katsottiin Tippana-Liisan ruokintaa aivan luonnolliseksi verovelvollisuudeksi, milteipä lain määräämäksi rasitukseksi. Se johtui siitä, ettei hyväntekeväisyyttä vielä siihen aikaan oltu säännöstelty, se oli vapaaehtoisuuden varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut kunnia-asiaksi.

* * * * *

Taloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein pysähtyi pihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin yksi tarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan lempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä esittämään; riitti kun joku vain sanoi:

— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?

Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin yksitoikkoisen vakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se oli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:

— Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli… ja minulla oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha olkihatussani… ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin komesrootin Esteri… ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua katsomaan…

Silloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti asiaan:

— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!

— Eivät… hi-hi-hii… mutta minua kääntyivät… Kysykää vaikka
Paakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!

— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?

— Niin sitten… sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja komea ja kaunis kuin Herran enkeli… Hänellä oli sysimustat viikset ja purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun hän jouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: "Heroodes hän ajoi hevosilla ja ratsuilla…"

— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?

— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei hänet mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme onnessa ja autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin luona kahvilla. Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että parilta aina selkä nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä kahvitarjotinta tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle tuttavalle. Sattuipa toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella, että hän hienolla valkoisella kädellään taputteli minua poskellekin… silloin minä tietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin taittuvat päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: "jestas!" ja komensi kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta kuin Maria Fariina…

— Eikö siellä muuta tarjottukaan?

— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo…

— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat kuulijat epäillä.

— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.

Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta heltyi taas, kun rukoiltiin:

— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun kaunis sotaherrasi joutui!

Silloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä ruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään jotakin silmistään, ennen kuin vastasi:

— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon permannon alle.

Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:

— Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni kokopökeröksi… Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen…

Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui ihme: oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja valuivat virtana kellertäville ja ryppyisille poskille.

Se oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan jutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten kasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti kai aavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta saattoi olla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa…

* * * * *

Mutta kerran tapahtui, että eräs joukostamme — se oli rikkaan kauppias Vihlmanin nuorin poika, joka vielä siihen aikaan oli yhtä herttainen lapsi kuin me muutkin, vaikka hänestä sitten myöhemmin tulikin suuri hunsvotti — vahingossa sanoi Liisaa Tippanaksi. Se tapahtui hänen vedotessaan isänsä valistuneeseen mielipiteeseen keisarin hohtokivisten pääsiäismunien mittasuhteista:

— Isä sanoi, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia eivät edes keisarinkaan kanat milloinkaan muni.

Liisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti aivan siltä, ettei hän omia korviaan tahtonut uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen irvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana retkottamaan, mutta toisesta syöksyivät sanat ryöppynä:

— Senkin kirottu Kulta-Villen pentu! Kysy sinä isältäsi, oliko hän keisarin kanapiikana linnassa ollessaan!

Me muut purskahdimme hillittömään nauruun, mutta Ville Vihlman punastui korviaan myöten ja hiipi häpeissään ulos portista. Sillä hän tiesi, mitä me muut emme tienneet, ettei Liisa linnalla tarkoittanut keisarin palatsia vaan vankilaa, jossa hänen isänsä oli ollut puoli vuotta konkurssirikoksesta.

(Ei muuten ollutkaan ihme, ettemme me sitä tienneet, sillä niin rikas ja mahtava oli kauppias Vihlman, että jo vanhemmatkin ihmiset aikoja sitten olivat hänen linnassaolonsa unhoittaneet lukuunottamatta hänen omaa rouvaansa, joka oli uskovainen, ja Tippana-Liisaa, jolle heidän talossaan kerran oli syötetty pohjaanpalanutta riissipuuroa.)

* * * * *

— — ‒ Niin, niin… Vuosikymmeniä on vierähtänyt; Tippana-Liisa lepää nurmen alla ja hänen kuulijakuntansa on hajaantunut maailmalle. Ville Vihlmanista on, kuten sanottu, tullut hunsvotti, ja mitä muihin tulee, niin enpä enää voisi mennä heidänkään herttaisuudestaan takuuseen. Sen sitävastoin uskallan vakuuttaa, että useimmilla heistä on jokin sellainen juttu, jonka ilmitullessa mieluimmin pujahtaisi ulos portista. Ja ehkäpä on vielä muutamilla aivan yhtä mahdottomia juttuja kuin Tippana-Liisalla, vaikka eivät lyhytjärkisten kirjoissa kuljekaan…

SUVINEN SAARI

I.

Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.

Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin…

* * * * *

Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa valkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi. Ja sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen punaisen talomme varjoisaan pihaan.

— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.

Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan, hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut? — Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on yksinäisyyden autuutta…

— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. —
Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.

Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen. Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan, nyt tuo Sosialisti taaskin… Pidä puoliasi, Porvari!

Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään. Ja kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset kasvot ruskean skauttihatun lierien alta.

Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu, tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.

— Nyt mennään siis syömään.

* * * * *

Tuk, tuk, tuk, tuk… jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista savupilvenä taivaalle.

Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä lauletaan:

    "Minä vaivainen mato ja matkamies,
    Mond' vaarallist vaellan retkee…"

Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta. Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi, ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.

Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.

* * * * *

Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta! Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia, tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee myöhään. Eikä kukaan häiritse.

Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon. Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.

Löysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:

    "Nyt näemme siunatun päivän,
    Alas taivast paistavan päällem,
    Joll Jumal' valaise jokapäivä,
    Meit iloxem, tarpexem täällä…"

Enkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se valkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä ihanalla saarella ympäröi.

* * * * *

Kammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen keinutuoli. Sänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja piirongilla on kaksi verratonta antiikkista kynttiläjalkaa.

Kun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten uudinten lomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän Suomen suurimman runoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani ja luen siitä huomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun kristallisärmissä taittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle pinnalle, kiipeen vuoteestani.

Ensimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä vesi niin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina airojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.

Ja sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku…

* * * * *

Jos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo, tämän talon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä purjehtimaan valkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella "Prahalla".

Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen miettii omia asioitaan… Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä pikkuista Punahilkkaa…

Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.

Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen. Ja Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.

* * * * *

Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu. Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.

Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.

Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme. Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei käsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.

Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun sitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha, hiljaisuus ja yksinäisyys…

Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus: pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun ja kiireeseen.

II.

Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä. Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti. Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet. Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.

Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!

Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja tulevaisuuden toiveista… Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen; kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin nukahtaa…

Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin. Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on korkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.

Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin miekoin vartioi…

Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli hypätä.

Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.

— Kuka olet? Oskari huutaa.

Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka pystyssä päälaella.

Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän yhteinen iloinen naurummekaan.

Mutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti aidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty vahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa syysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista puutarhamme antimia.

* * * * *

Täällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella huvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat ihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut yksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat matkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä udelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana maleksii…

Olisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:

— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta. Yksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja hiljaisuudesta juopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni kanssa keskustelemaan…

Nyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin piiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin sen, että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista hotellinleimaa, kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja, savukelaatikko-tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he niistä voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan liiaksikin tarkkanäköisiä…

— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa asuu nuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi bolshevikien pakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa — ja ajautui monien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole päässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa kalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää kotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.

Olen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja onkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen tukka ja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme. Olemme tervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja jättäneet toisemme rauhaan…

Niitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä harhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen isänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan gramofooni, joka soitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole sitäkään, ja pimeät illat ovat pitkät…

* * * * *

En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä "suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina ja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin…

Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa" täydellisesti.

… Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin sitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman aaltoihin kuvastui…

* * * * *

Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä jo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine ovineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.

Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen! Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan kukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo — ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota. Sillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.

Ei! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä, vaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla elää vain se, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee kamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja sunnuntaivieraana.

… Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla. Siellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä on vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut ikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa…

Koisaaressa 1918.

PUNAISEN PAINAJAISEN PÄIVILTÄ

Sankarittarille.

Sattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä olen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta muodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin sattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat rypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat olleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina, etteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena päivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta, toisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä sisunpurkamista.

Tiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: "tänään tuli tieto uusista murhista", "kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen", "nyt ovat tappaneet…", "parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa aivan läheltä" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu mielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä verisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä… Punainen painajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin etäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä… Ruumistunut kaos!

Nousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia, joitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet jaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta harmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen viimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen: "Voitimmeko?" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan ja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin omaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin asetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti hyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten sankarittaret. Äidit ja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja kirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä rinnoissa…

Heitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja olen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden sädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.

En ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia — vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä äitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka rauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden omaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei ollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus: sorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja vapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden suru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa, vaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon järjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden tyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.

* * * * *

Käpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin juuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle viskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät mietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.

* * * * *

"… Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan mustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia ihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan vapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On niin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi kunnianosoitukseksi…"

* * * * *

"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja nuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme ylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me jouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan silloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.

"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin on joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —, mutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan tunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi muuttunut.

"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän oli ollut niin ihmeen tyyni:

"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä miniäni matkustaa etsimään miehensä ruumista…

"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.

"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies makasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy, joka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.

"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo näkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä… Mutta seuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi miehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot. Ja hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.

"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän huomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.

"— Kuka hän on?

"— Tuntematon punakaartilainen… tuotiin samalla kertaa kuin rouvan mies… mutta ei kukaan ole käynyt kysymässä…

"Nuori rouva kääntyy takaisin katsomaan tuntematonta, jolla on pieni kuulanreikä matalassa otsassaan. Miehen jähmettynyt ilme on synkän tuima, ja kangistuneessa käsivarressa on risainen punainen rääsy.

"Oudot ajatukset täyttävät nuoren naisen mielen: ehkä juuri tuo on hänen miehensä murhaaja… ainakin hän kuuluu samaan joukkoon… Vihan ja inhon leimahdus käy läpi hänen sielunsa. Mutta kun hän kääntää katseensa kohti hymyillen lepäävää miestään, katoaa se heti. Ja sen tilalle tulee ihmeellisen anteeksiantavainen kaiken katkeruuden unhoitus, suuri, sunnuntainen tyyneys.

"Sitten hän menee.

"Mutta kaupungilta hän toimittaa kirstun myöskin tuntemattomalle viholliselle ja lähettää hänelle valkoisia kukkia…"

Sellainen on kertomus. Se on vain yksi monien joukosta, mutta sen yksinkertaisen köyhiin puitteisiin mahtuu kokonainen sielullisten elämysten maailma. Se on tarina sankarittaresta.

1918.

KONTTORISTI AKU HAMBERGIN ROMAANI

I

Aku Hamberg oli tuollainen hiljainen ja harvasanainen työmyyrä, jollaisia vielä toisinaan tapaa syrjäisten pikkukaupunkien tyynissä ja rauhallisissa oloissa, joissa aika on kuin seisahtunut ja ihmiset ovat jääneet omituisiksi uneksijoiksi. Vanha, nukkavieruksi kulunut konttorirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen, mutta ahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan konttorin tarkkaa seinäkelloakin säännöllisempi. — Hän oli vähän yli neljänkymmenen, mutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä korvallisilta oli harva tukka aivan harmaa ja sileiksi ajetuissa kasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.

* * * * *

Hän asui kahdessa pienessä huoneessa Pikku Uudenkadun varrella, aivan kaupungin laidassa, tulliportin vieressä, jonka takaa alkoivat pellot ja laidunmaat. — Vanha ja kuuro puusepänleski kävi siivoamassa huoneet ja keittämässä aamukahvin; aamiaisen ja päivällisen hän söi ruokapaikassa ja illallisen hän laittoi itse.

Päivätyönsä päätyttyä meni Aku Hamberg aina suoraan kotiin. Pitkän matkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta ympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä kuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän kiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti kylmänä vuodenaikana — tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar jo aamulla oli halot asettanut, veti suuren nojatuolinsa salin uunin luo ja alkoi miettiä elämän korkeimpia kysymyksiä. Aku Hambergin elämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen sisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi pöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi kenelle hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin pessimistisenkin elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Hamberg siihen sisällytti, se jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä aniharvoin hänen kasvonsa ilmaisivat minkäänlaista mielenliikutusta.

Toisinaan kiersi hän suuren soittolaatikkonsa soimaan ja soitatti sillä mielilevyjään. Silmät ummessa Aku Hamberg silloin istui nojatuolissaan ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin vanha nukkavieruksi kulunut konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella sykkyränä kehrääväksi kissaksi! Mutta kun hiillos oli tummunut, sytytti hän lampun ja viritti tulen teekeittiöön. Ja odotellessaan veden kiehumista hän saattoi ottaa hyllyltään jonkun kuluneeksi luetun matkakertomuksen ja syventyä sen mielenkiintoisimpiin kuvauksiin.

Toisinaan Aku Hamberg vietti pieniä juhlia yksinäisyydessään. Silloin sekoitti hän tuoksuavan totijuoman vanhasta kullankeltaisesta konjakista, jota hän joka jouluksi sai isännältään muutamia olkitötteröisiä pulloja. Ja sellaisina iltoina hän myöskin pukeutui juhlalliseen pitkään-takkiinsa, sitoi valkean kaulahuivin taidokkaaseen solmuun ja kaivoi vanhanaikaisen mahonkisen seinäkaapin salaisimmasta lokerosta esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun höyryävä juoma oli lämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui hän papillisen näköisenä salin suuren seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa. Syrjäisen olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa, mutta sitä selvemmin ymmärsi sen Aku Hamberg itse. Hänen mielestään siitä huokasi hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät hänen aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla särkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja rauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi hän syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa, ja hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.

Kaksikymmenvuotiaana Aku Hamberg oli säveltänyt "Nuoruuden unelmat", samoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta luopua. Hän oli nimittäin, kuten useat muutkin epäkäytännölliset nuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut, ettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli hän alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli kuullut sitä ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä päivänpaisteessa ja kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä suonissaan, rinnassaan… Mutta onneksi oli vanha Hamberg ollut erittäin tervejärkinen mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset ystävälleen sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli kohottanut olkapäitään ja hymyillyt, silloin oli nuori mies muitta mutkitta kytketty korkean pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten ollut voimia siitä irtipäästäkseen. Nyt oli isä jo aikoja sitten kuollut, ja vanha kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille soittajille. Ja Aku Hambergin elämä oli — Jumalan kiitos! — solunut varmasti viitoitetuille reiteille ja turvallisille porvarillisille poluille. Eikä noista taiteilijahaaveista enää ollut muuta jälellä kuin huilu, "Nuoruuden unelmat" ja soittolaatikko.

* * * * *

Hiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja niitetty, aidanvierustan pihlajissa oli ollut kukkia ja marjoja, lumi oli tullut ja sulanut. Aku Hambergin tukka oli harmaantunut ja hänen selkänsä köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä kuurommaksi. Mutta pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut mitään. Sänkykamarin piirongilla olivat parranajovehkeet kahden puolen laatikkopeiliä samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa ne jo toistakymmentä vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi kirjava ommeltu peite, ja seinältä tarkasteli kultapuitteinen Napoleon hallitsijakatseellaan kierrekaihtimen kulunutta alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan yläpuolella komeilivat Beethoven ja Liszt, uuninreunustalla pullisteli maapallo pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan välissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty maljakko, jossa suurennuslasin läpi katseltavia valokuvia säilytettiin. Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla koristettujen akkunain välissä hohti suuri seinäpeili ja sen alapuolella komea soittolaatikko, ja se oli aivan kuin alttari — etenkin silloin kun Aku Hamberg papillisen näköisenä sen edessä seisoi.

II

Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien ammuminen ja kellojen kalkatus.

Aku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja katseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän viistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja pormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.

Aku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus uuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa riippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi. Noin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut nurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo aikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.

Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia askeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja laahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät lähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta… nyt puusepän portin luota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta katsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg vetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan että uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean tyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi, ja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä ruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli ikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään ja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö oli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä ketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet uuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin, siroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi häntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle kadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt hänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi tähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja pellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis rauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin maailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin notkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät tuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.

Aku Hamberg koetti suuttua itselleen:

— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!

Mutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin ollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi… huomaamatta olivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia rakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet lemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen hän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon tyttöletukan —!

Aku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja mitä varten hän täälläpäin liikkui.

— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä… Sillä jos hän täälläpäin asuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt… Mutta entäpä jos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin mahdollista… Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä; hän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon mitään kuulekaan…

Ja hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin tuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!

Mutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan. Hänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui siihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:

— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!

* * * * *

Mutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa kysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut naurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa jokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän olisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt niin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut ja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat korttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa… Ei! parempi oli tyynesti odottaa.

— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani ohi!

Ja niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli kotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan hän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee…

Ja hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui uskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän torua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä juttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi kukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! — Hämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa tapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja kesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa ja tummien silmien syvää katsetta.

Kerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen kohottanut sormensa:

— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?

Aku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut yleistä naurunhihitystä.

Kotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys, joka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt muuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin; se irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin lapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin menettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen auttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi hänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla vihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa häntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan syytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi hennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä rakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan havahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut näkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko ja kuvakiikari?

Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.

III

Eräänä kylmän-kirkkaana syyskuun päivänä vei sattuma Aku Hambergin kirjakauppaan; hän oli päivällispaikastaan tullessaan pysähtynyt näyteikkunan eteen, ja joku kirjanotsikko oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän meni sisään. Kaupassa ei ollut ketään, ja hän sai kotvan aikaa odottaa ennenkuin myyjätär tuli varastohuoneesta tiskin luo. Hän otti kirjan tiskiltä, alkoi sitä selailla ja oli juuri kiintynyt jotakin kuvaa tarkastelemaan, kun neiti astui hänen luokseen. Sen vuoksi hän ei heti nostanut kirjasta katsettaan.

— Mitä saisi luvan olla? kysyi neiti kohteliaasti.

Silloin Aku Hamberg havahtui. Tuo pehmeäsointuinen ääni ei ollut entisen myyjättären, joka oli vanha ja sorakieli. Hän nosti siis silmänsä kirjasta, mutta oli vähällä horjahtaa, sillä tyttö, joka hänen edessään seisoi, oli juuri hänen suurisilmäinen ja ruskeatukkainen tyttönsä. Hän lensi tulipunaiseksi, hänen silmäinsä edessä parveili kultaisia kipinöitä, ja hän alkoi avutonna änkyttää:

— Oletteko Te tää-äällä?… O-onko se mahdollista?

Toinen tuijotti häneen aivan hämillään ja ollenkaan käsittämättä, mistä oikeastaan oli kysymys. Vihdoin hän virkahti kevyesti ja hymysuin:

— En todellakaan ymmärrä tätä. Kuinka Te voisitte tuntea minut? Tämä mahtaa olla joku erehdys…

Silloin huomasi Aku Hamberg tehneensä tyhmyyden ja käyttäytyneensä hullunkurisesi. Hän oli aivan hämillään ja pinnisteli ajatuksiaan jonkun selityksen keksiäkseen. Mutta hän ei keksinyt, vaan seisoi siinä nolona ja punaisena ja räpäytteli silmäluomiaan lasiensa takaa.

Lieneekö tytön päähän pälkähtänyt tehdä pientä pilaa vai heräsikö hänessä kenties säälintunne, joka tapauksessa hän sanoi:

— Olisitteko ehkä nähnyt minut jossakin?

Aku Hamberg loi häneen kiitollisen katseen ja vastasi hiljaa ja nöyrästi:

— Niin. Olen nähnyt Teidät monta kertaa… joka ilta. Te kuljette kotiin mennessänne minun ikkunani ohitse.

Tyttö naurahti heleästi:

— Ja Te istutte joka ilta ikkunassanne! Onko Teillä ehkä juorupeilikin?

— Ei ole, vastasi Aku Hamberg yhtä nöyrästi kuin ennenkin. — Mutta minun ikkunani ohitse ei niin monta ihmistä kulje, etten heitä muistaisi…

— Tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin! virkkoi tyttö viehkeästi nauraen.

Sitten olivat he molemmat vähän aikaa vaiti. Aku Hamberg mietti itsekseen, kenen näköinen neiti oli. Ja tyttö järjesteli — ikäänkuin jotain odottaen — tiskin sinisiä vihkopinoja. Vihdoin sanoi Aku Hamberg vähän värähtelevällä äänellä:

— Tiedättekö, neiti, olen ihaillut Teidän käyntiänne… se on aivan kuin musiikkia…

Neiti punastui ja katseli kulmainsa alta hiukan epävarmana tuota omituista miestä; hän oli kahden vaiheilla: oliko ukko todellakin naivi, kuten hän ensin oli olettanut, vaiko synnissä harmaantunut pukki. Siksi hän vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi:

— Olette liian kohtelias.

Mutta samassa helähti ovikello, tuli joku ostaja, ja Aku Hamberg otti lakkinsa, kumarsi ja meni. Vasta kadulle tultuaan hän muisti, että kirjanosto oli unohtunut. Mutta eihän sillä nyt väliä ollutkaan — saattaisihan hän toisella kertaa, päivälliseltä tullessaan poiketa uudelleen kirjakauppaan.

Vähän myöhemmin korkealla konttorituolilla istuessaan hän yhtäkkiä muisti, kenen näköinen tyttö oli. Emmy Strömerin Leonorana — toistakymmentä vuotta takaperin Aku Hamberg oli käynyt Helsingissä ja nähnyt Trubaduurin. Ja hänen siinä tervantuojien tilejä laskiessaan soi kaiken aikaa hänen korvissaan: "Katkera nyt on kuolema, kun sinut nähdä sain…"

Mutta illalla istui hän ikkunassaan uskollisesti odottamassa. Pimeni pimenemistään, pellon takaa häämötti metsänreuna uhkaavan mustana, ja kadunkulmien kaarilamput syttyivät. Aku Hambergin olisi tehnyt mieli avata ikkuna, mutta ilma oli kylmä, ja hän pelkäsi nuhaa. Läheisen katulyhdyn kuutamoinen hohde valaisi kadun hänen ikkunansa edessä, niin että selvään voi eroittaa ohikulkijat, ja ulkoa saattoi myöskin huomata hänet, sillä uuninreunustan toisessa kynttilässä oli tuli. Senpä vuoksi hän istuikin sangen rauhallisena ja vihelteli kreivi Lunan aariaa. Seinäkello oli jo kahdeksan kertaa kukahtanut, ja vihellellessään hän tyytyväisenä muisteli mitä tyttö oli sanonut: "tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin". Samassa kuuluivatkin jo kadulta askeleet, ja Aku Hamberg lakkasi viheltämästä. Hän valmistui kohteliaasti kumartamaan, siirsi uutimen reunan syrjään, tirkisteli vihertävään hämärään ja kuunteli lähestyviä askeleita ja oman sydämensä levotonta tykytystä. Nyt! Mutta tyttö kulki kiireesti ohi eikä vilkaissutkaan ikkunaan.

Ensimmältä tuntui Aku Hambergista kuin olisi häntä sivallettu piiskalla vasten kasvoja; hänen oli melkein mahdoton uskoa omia silmiään, joiden edessä maailma hetkeksi musteni. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Hän kääntyi katsomaan kynttilän heikosti lehahtelevaa liekkiä ja alkoi lohdutella itseään sillä, että oli niin pimeä.

— Tietysti häntä palelikin; hän tahtoi pian päästä lämpimään…

Näin puheli Aku Hamberg siinä tuolissa istuessaan. Toisteli samoja sanoja monet kerrat ja ajatteli samoja ajatuksia.

Väliin kääntyi hän uloskin katsomaan. Siellä oli aivan hiljaista.
Kaupunki nukkui. Taivaalla kimaltelivat tähtitarhojen tuhannet tulet…

IV

Taaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja…

Ja taaskin Aku Hamberg istuu ikkunassaan.

Mutta nyt ei pala kynttilä uuninreunustalla, eikä Aku Hambergin hermoja jännitä odotuksen levottomuus. Hän istuu tyynenä tuolissaan ja miettii.

On sunnuntai, ja lepopäivän hiljaisessa rauhassa hän on ajatellut elämänsä kulkua, käynyt läpi sielunsa ja sydämensä sekä pää- että päiväkirjat. Nyt iltamyöhällä hän on saanut tilinpäätöksenkin valmiiksi. Sen tuloksena oli — Aku Hambergin suureksi hämmästykseksi —, ettei voittotilille oikeastaan ollut jäänyt mitään: vuodet olivat jälkiä jättämättä vierineet, päivät olivat vain syttyneet ja sammuneet aina samanlaisina, yhtä tyhjinä, yhtä yksitoikkoisina.

Ja nyt hän ihmettelee, ettei ennen ole tullut tuota huomanneeksi. Nyt vasta aivan yhtäkkiä, se on hänelle selvinnyt. Ei pienintä onnen murenta, ei ilon siruakaan! Sillä mitäpä oikeastaan merkitsi muutamat köyhät markat pankissa, mitä huoleton olemassaolo? Ei mitään! Ja ääneen toistelee hän:

— Ei kerrassaan mitään!

Ja hän ajattelee, että toisilla toki on muistoja, päivänpaisteisia ja kauniita, hänellä ei niitäkään, ei mitään… Yhtä ja samaa vain vuodesta vuoteen. Mutta hänen siinä miettiessään, alkaa hänen ajatuksissaan vähitellen kypsyä päätös, joka jo ennenkin silloin tällöin on mielessä väikkynyt hetkellisenä mielijohteena, epämääräisenä mahdollisuutena. Nyt se vahvistuu, selvenee. Hän punnitsee tuumaansa tarkoin, harkitsee kaikkia mahdollisuuksia. Ja kuta enemmän hän sitä ajattelee, sitä mahdollisemmalta tuntuu sen toteuttaminen.

Hän ei ole käynyt kirjakaupassa tuon kerran perästä, jolloin kirjanosto unohtui. Harva se päivä on hän sinne aikonut, mutta aina meno on siirtynyt seuraavaan päivään. Ikäänkuin olisi häntä hävettänyt mennä sinne, ikäänkuin olisi peloittanut. Ja kuitenkin on hänen mielensä tehnyt sinne. Mutta nyt hän on tehnyt varman päätöksen: huomenna hän menee. Menee kuin meneekin ja — pyytää tyttöä vaimokseen. Sanoo asiansa suoraan ja peittelemättä, esittää taloudellisen asemansa ja pyytää tyttöä asiata miettimään.

Se tuntuu Aku Hambergista aivan luonnolliselta, ihan yksinkertaiselta. Niin kai ovat muutkin tehneet — kaikki ne, joilla on kodit ja lapset ja suloinen elämänehtoo…

Ja nyt kun ratkaiseva päätös on tehty, tuntuu hänestä keveältä ja turvalliselta. Ikäänkuin olisi se raskas paino, joka viime aikoina on häntä ahdistanut, yhdellä kertaa häipynyt olemattomiin. Elämä on saanut tarkoituksen, tulevaisuus alkaa häämötellä aurinkoisena ja kirkkaana, maailma on äkkiä muuttunut niin ihmeellisen valoisaksi ja kauniiksi.

Aku Hamberg viheltelee tyytyväisyyttään ja hymähtää tuon tuostakin:

— Näin sen siis piti käydä —!

Mutta kun kello kukahtelee kahtatoista, menee hän levolle ja nukahtaa heti.

* * * * *

Kun Aku Hamberg seuraavana päivänä päivälliseltä tullessaan menee kirjakauppaan, ei hän kuitenkaan ole yhtä tyyni. On lämmin auringonpaisteinen päivä, mutta Aku Hambergia värisyttää, vaikka hänellä on paksu päällystakki yllään. Ja kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tulee, sitä levottomammaksi käy hänen mielensä:

— Jollei hän olekaan siellä yksin, jos siellä on ostajia tahi kenties se toinen vanha myyjätär…

— Jos on ostajia, niin odotan kunnes he ovat menneet, ajattelee Aku
Hamberg. — Mutta entä jos sorakieli on siellä! Niin, mitä silloin?
Täytyy kysyä, milloin neitiä saisi tavata…

Samassa hän onkin jo perillä. Päättäväisesti aukaisee hän oven, kello kilahtaa ja hän on sisällä. Siellä ei ole ketään ihmistä. Ja ennen kuin tyttö pääsee sisähuoneesta tiskin luo, ehtii Aku Hamberg todeta:

— Onni näyttää myötäiseltä!

Mutta heti kun tyttö saapuu tiskin taakse, tuntee Aku Hamberg lämpimän veriaallon vyörähtävän läpi ruumiinsa, se takertuu kurkkuun estäen häntä sanomasta hyvää päivää, nousee vähitellen ylemmäs, saa posket hohtamaan ja polttaa aivoja aivan kuin kuuma viini. Aku Hamberg huomaa, että hänen ajatuksensa menevät aivan sekaisin. Kaikki tarkkaan harkitut lauseet häipyvät harmaaseen sumuun.

Mutta tyttö seisoo siinä vain veitikkamaisesti hymyillen eikä näytä ensinkään huomaavan toisen ahdistusta.

Vihdoin saa Aku Hamberg sanotuksi:

— Kun viimein kävin täällä…

Mutta siihen lause keskeytyy auttamattomasti.

Tyttö naurahtaa kevyesti:

— … niin taisi Teidän asianne unohtua. Mikähän siihen mahtoi olla syynä?

Tuota pikaa vastaa Aku Hamberg:

— Te siihen olitte syynä!

Mutta samassa hän säikähtää sanojaan, sillä hän käsittää aivan liian valmistelematta ja suin päin tulleensa in medias res. Tyttökin hätkähtää ja sanoo ihmetellen:

— En tosiaankaan ymmärrä, kuinka minä olisin voinut…

Aku Hamberg huomaa tulleensa upottavalle suolle; hän käsittää, ettei nyt enää auta peräytyä, täytyy vain astua eteenpäin minkä suinkin voi. Ja epätoivon vimmalla alkaa hän puhua, kiihkeästi ja katkonaisesti:

— Neiti, olen tuntenut Teidät jo kauan… tuntenut omalla tavallani…
Olen ihaillut Teitä… silmiänne, käyntiänne, ruumistanne, sieluanne…
Uskokaa minua, olen joka päivä ikävöinyt…

Nyt suuttui tyttö, joka ilmeisesti luuli olevansa tekemisissä synnissä harmaantuneen ketun kanssa; hänen silmäkulmiensa väliin ilmestyi tuima viiva ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi:

— Lopettakaa jo ilveilynne! Minusta on hyvin rumaa tällä tavoin kohdella avutonta yksinäistä tyttöä… Hävetä pitäisi Teidän, vanhan, harmaantuneen ukon…

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytykseen.

Aku Hambergin sydän pysähtyi, mutta hänen aivoissaan risteilivät ajatukset salamoina. Hän tunsi uppoavansa suohon. Tällaiseksi ei hän todellakaan ollut tätä kohtausta suunnitellut. Näinkö kohteli häntä tuo tyttö, jonka ympärille hän yksinäisyytensä unelmista oli kutonut ihailun kirkkaan sädekehän? Romahtivatko nyt kaikki hänen tuulentupansa? Näinkö palkitsi toinen hänen ikävänsä, kaipuunsa, kärsimyksensä…

Hän katsoi pitkään tyttöä, joka jo oli hiukan rauhoittunut, ja sanoi:

— Vakuutan Teille, neiti, että minun aikomukseni olivat mitä puhtaimmat ja vakavimmat. Olette käsittänyt minut aivan väärin, ja se surettaa minua syvästi. Uskokaa minua, lupaattehan…

Hän oli tahtomattaan eksynyt samaan ylenmäärin juhlalliseen äänensävyyn, jota hän toisinaan käytti konttorin juoksupoikaa toruessaan. Ja tytön täytyi kyyneltensäkin lomitse vähän hymyillä. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä Aku Hamberg käsitti tuon hymyn aivan väärin. Hän ojensi molemmat kätensä neitiä kohti ja kuiskasi tulisesti:

— Minä rakastan Teitä!

Tyttö kirkasi:

— Jollette jätä minua rauhaan, huudan apua!

Silloin Aku Hamberg tajusi, että kaikki oli kadotettu. Tuntui aivan siltä kuin hänessä jotain olisi särkynyt. Hänen silmissään alkoi huone pyöriä, kirjahyllyt pöydät… Ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin tiskin reunaan pystyssä pysyäkseen.

Vähitellen hän kuitenkin alkoi tointua. Hän loi tyttöön pitkän surumielisen katseen, ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.

Mutta tyttö oli lentänyt tulipunaiseksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät leimusivat. Aku Hamberg käsitti, että häntä olisi hyvin vaikea lepyttää, ja hän ymmärsi myöskin, ettei hänellä siihen ollut voimia. Senvuoksi hän ei sitä yrittänytkään, vaan käänsi alistuvaisesti katseensa maahan.

Silloin virkkoi tyttö ivallisella äänellä:

— Eikö Teillä nytkään ollut mitään asiaa tänne?

Aku Hamberg tuijotti häneen jähmettyneenä. Sitten hän sanaakaan sanomatta otti lakkinsa ja meni hiljaa ovesta ulos.

* * * * *

Hän asteli katua kuin unissakävijä, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään; silmien edessä oli harmaata sumua ja korvissa humisi kuin koskenpauhu. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta ne olivat niin sotkuisena vyyhtenä, ettei niitä hevin järjestykseen saanut. Kului kotvan aikaa ennen kuin hän täydelleen käsitti, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten se selveni: rukkaset. Se merkitsi, että unelmat aivan auttamattomasti olivat särkyneet, että hänen elämänsä jäi ennalleen, yhtä yksinäiseksi, yhtä ilottomaksi kuin ennenkin. Se oli katkeraa, raudankovaa… Mutta sitä ei voinut muuttaa…

Aku Hamberg kierteli katuja kunnes hän kuuli kirkonkellon lyövän viittä. Silloin hän meni konttoriin ja kiipesi korkealle tuolilleen. Kenties oli hän hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta ei hänestä mitään erikoista voinut huomata. Aivan tyynesti pyyhkieli hän kultasankaisia lasejaan, ja kun taaskin oli saanut ne nenälleen, aukaisi hän kirjansa:

— Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee…

* * * * *

Illalla kotiintullessaan otti hän esille huilunsa ja sytytti alttarinsa kynttilät. "Nuoruuden unelmat"… Soittaessaan hän silmäili tuon tuostakin kelloa. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa sävel alkoi tyyntyä talvi-illan rauhaksi, otti hän hetkeksi huilun huuliltaan ja kuunteli. Jo kuuluivat kadulta tutut askeleet. Mutta Aku Hamberg ei vilkaissutkaan ikkunaan. Hän huokasi vain pari kertaa, nosti sitten huilun huulilleen ja soitti sävellyksensä loppuun…