MERKILLISIÄ TAPAHTUMIA

Kertomus

Kirj.

EINO I. PARMANEN

Helsingissä, Kustannusyhtiö Osmo, 1907.

Surya Me'elleni.

Seuraavat vaatimattomat rivit omistan kunnioituksella ja rakkaudella tulevaisuuteni "Surya Me'elle".

Kristiinassa, tammikuussa v. 1907.

Tekijä.

Alkulause.

"Merkillisiä tapahtumia", josta syksyllä 1901 sain Pohjalaisen Osakunnan kirjallisissa kilpailuissa kolmantena palkintona 75 Smk, on tammikuussa 1903 ollut nurkkanovellina painettuna eräässä pääkaupunkimme suurimmista suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt kertomus ilmestyy hiukan muutettuna ja parannettuna.

Kesällä 1900 matkustaessani höyrylaiva Nordenella Kristiinasta Vaasaan, jouduin keskusteluun erään englantilaisen matkailijan kanssa. Tämä oli matkalla Aavasaksalle juhannusaurinkoa ihailemaan. Niinkuin yleensä englantilaiset, tuntui hän mielestäni luonteeltaan jäykältä, kylmän kohteliaalta. Kasvot olivat vaaleat ja pitkulaiset, kädet kapeat, vartalo pitkä ja solakka. Hänen katseessaan, jopa koko hänen ryhdissään oli kuitenkin muutakin kuin vain pelkkää englantilaista ylpeyttä. Hetkisen hänen kanssansa puheltuani sulikin jäykkyys, ja äsken vielä niin tuikea katse oli muuttunut ystävälliseksi. Kylmä kohteliaisuuskin oli kokonansa kadonnut. Sen sijaan hän hilpeällä sydämellisyydellä puhui maassamme tekemistään havannoista. Luonto oli kaunista, kansa ystävällistä. Imatralla hän oli käynyt, samoin Punkaharjulla. Kangasalaa hän ei vielä ollut nähnyt, mutta oli aikeissa Aavasaksalta palata sitäkin katsomaan. Matkalla hänellä oli mukana vaimonsa, Surya Me, ja poikansa, pieni Darja. Molemmat olivat nyt alhaalla hytissä, mutta tulisivat ehkä pian ylös.

— Surya Me, huomautin — sehän on hindulainen nimi.

— Niin on, samoin myös Darja, vastasi englantilainen. Indiassa olenkin Surya Me'eheni tutustunut, ja hindu hän on syntyperältään, hindu suvultaan.

Kasvoni kuvastivat mahdollisesti uteliaisuutta. Englantilainen huomasi sen, ja nyt sain kuulla pitkän kertomuksen niin merkillisistä tapahtumista ja monivaiheisista seikkailuista, että todellakin oli vaikea niitä kaikkia tosiksi uskoa.

Kertomus kesti kauvan. Se loppui vasta laivan laskiessa Vaskiluodon satamaan.

Samassa Surya Me'ekin Darjoineen ilmestyi kannelle.

Edellisen tumma iho, syvällisen mustat silmät ja pikimusta, kiharainen tukka sanoivat hänen selvästi olevan syntyperältään itämaalaisen. Katse oli haaveileva, lempeä, vartalo hento ja viehkeän naisellinen. Englantilainen esitti minut puolisolleen. Entisen hindulaistytön ääni oli pehmeä, mutta kuitenkin miellyttävä ja soinnultaan kirkas kuin helähtelevä hopea. Ijältään hän oli arviolta noin kolmisenkymmenen vanha, miestään ehkä kymmenkunta vuotta nuorempi.

Darja, noin seitsemän, kahdeksan vuotias poika, oli perinyt äitinsä kauniit silmät, mutta muuten hän oli isänsä täydellinen perikuva.

Vaskiluodon laiturilla sanoin hyvästi englantilaiselle perheelle, ja pian se oli kadonnut näkyvistäni ihmistungokseen. Sen jälkeen en ole sitä tavannut, mutta etenkin "Surya Me'etä", kaukaisen Indian lasta ajatellessani on selvänä mielessäni kuulemani kertomus.

Vaatimattomasti ja koruttomasti, niinkuin se minulle esitettiin, olen seuraavassa — mikäli muistini on riittänyt — koettanut englantilaisen omilla sanoilla hänen siinä kertomiansa "merkillisiä tapahtumia" kuvata. Viekööt ne meidät hetkiseksi keskelle huumaavaa, itämaalaista ilmapiiriä ja keskelle sen väriloistoista, monien salaperäisyyksien verhoamaa elämää! Ehkä hiukan onnistumme kohottamaan verhoa? Hyvä näinkin, sillä matkamme ei ole vaaraton. Niinpä näemme lasisilmäkäärmeen nostavan uhkaavana päätään ja yön pimeästä kuulemme ympärillämme tiikerin hiipiviä, saalista vainuvia askeleita.

ENSIMÄINEN LUKU.

Englannissa. Lähtö Kalkuttaan. Juhlakulkue Kalkutan kaduilla.
Odottamaton seikkailu. Tutustun Surya Me'ehen. Mumin Argad.

Lapsuudenkoti — näin aloitti englantilainen kertomuksensa — on Kanaalin rantamalla, pienessä Brigthonissa. Isäni oli täällä pormestarina ja mielellänsä hän olisi suonut minusta, ainoasta pojastansa, myös tulevan juristin. Antauduin kuitenkin lääketieteelliselle alalle, sillä siitä pidin enemmän. Teinkin työtä ahkerasti ja valmistuin verrattain nuorena, noin viidenkolmatta ikäisenä. Luulin nyt vaikeimman olevan voitettuna ja toivoin heti saavani suuren potilasmäärän, mutta niin ei käynyt. Lontoossa, jonne olin asettunut asumaan, oli ennestään tuhansittain ammattitovereita, ja näistä monet jo hyvinkin tunnettuja miehiä. Vasta-alkavan ja etenkin ventovieraan henkilön — niinkuin minäkin kaikille suurkaupungissa olin — on tämmöisissä oloissa erittäin vaikea menestyä, sillä kukapa hänen puoleensa kääntyisi, kun vanhempia ja taatusti taitavia lääkäreitä on käytettävissä. Vähiin supistuivat minunkin hoitolaiseni, ja kuukausi meni, samoin toinenkin, mutta asemani ei sanottavasti parantunut. Tuloni tuskin riittivät välttämättömimpiinkään elatustarpeisiin. Lopuksi kyllästyinkin hankalaan asemaani ja päätin — mitä pikemmin, sitä parempi — jättää Lontoon. Odotin tähän vain sopivaa tilaisuutta ja Times-lehdestä huomasinkin vihdoin ilmoituksen, joka erityisesti miellytti minua. Etu-Indiassa, eräässä siellä olevassa rykmentissämme, oli sotilaslääkärin virka avoinna. Paikalla lähetin hakemuksen hallitukselle, mutta saisinko toimen, sitä epäilin. Ehkä nytkin minulla olisi paljon vaarallisia kilpailijoita. Pian luinkin lehdistä, että hakijoita oli yli neljäkymmentä. Sitä kuitenkaan ei mainittu, josko vanhempiakin oli joukossa, mutta se oli mielestäni luultavaa, joten enää en mitään toivonut. Kuka näin ollen osaa kuvata riemuani, kun eräänä päivänä — aivan odottamatta — minulle tuotiin ilmoitus nimityksestäni. Pääsisin siis Indiaan. Lapsuudestani saakka se oli ollut unelmieni esineenä, luulottelemanani seikkailujen maana. Tässä mielikuvituksessani en ollutkaan niin väärässä, sillä todellakin merkilliset olivat ne tapahtumat ja vaiherikas elämä, jotka kaukaisessa, tarunomaisessa Indiassa tulivat minun, mahtavan Albionin pojan osaksi.

Jätän lähemmin kertomatta monet matkavalmistukseni, samoin matkan, mikä tapahtui tavallista tietä, Välimeren ja Sveitsin kanavan kautta Punaiselle merelle ja sieltä Somalin niemimaan ja Sokotran saaren ohitse Indian valtamerelle. Pistäydyttyämme Bombayssa ja Ceylonin saarella lähdimme Bengalin lahtea, pitkin Etu-Indian itärantaa Kalkutan kaupunkiin, pyhän Ganges-virran varsille, mikä toistaiseksi oli lähin päämääräni.

[Kalkutta sijaitsee Huglin, Gangeksen suuhaaran varrella. Siinä on kolme osaa, luja Fort William-linnoitus, komea eurooppalainen ja miltei pelkästään bambu- ja savimajoista oleva hindulainen kaupunginosa. Kalkutassa asuu varakuningas, siellä ovat yliopisto ja korkeimmat hallintovirastot.]

Jo kauas merelle siinsi kaupunki silmiini keskitaivaalla olevan auringon kirkkaassa, häikäisevässä valossa, ja maalta puhaltava, vieno tuulenhenki toi sieltä ensimäiset tervehdykset.

Pian olimmekin perillä ja laiva seisahtui, mutta en ehtinyt jäädä katsomaan rannalla olevaa vilkasta elämää — siellä alku-asukkaita oli sadottain vastassamme — vaan riensin oikopäätä satamasta varakuninkaan puheille ja sieltä kaupungissa olevaan suureen, upeaan vierashotelliin. Aikomukseni oli vielä samana päivänä lähteä kohden Radzimia, jonne rykmenttini oli sijoitettu.

Opas luvattiin kuitenkin vasta seuraavaksi päiväksi, joten olin siksi pakoitettu lykkäämään matkani.

Päätin näin ollen mennä aikani kuluksi kaupunkia katsomaan.

Täällä vietettiin paraillaan jotakin uskonnollispakanallista juhlaa, ja kadut sen johdosta olivat tulvillaan maan alkuasukkaita. He kulkivat pitkässä riemusaatossa ja kuljettivat nuorista vetämällä suuren suuria vankkureita. Näille — mikä eniten kiinnitti huomiotani — oli asetettu tavattomasti kookas epäjumalankuva. Sen pää oli muuhun vartaloon nähden luonnottoman iso ja käsivarret pitkät. Suu oli ikenet irvissä ja kauheat hampaat yhteen puserrettuina, silmät olivat mulkoilevan pyöreät ja veristäviksi maalatut. Molemmat kädet olivat leveillä polvilla, ja koko ruumis, paksusta kaulasta alkaen, oli mitä erilaatuisimpien koristusten verhoamana.

Lähinnä tätä kauhistuttavaa kuvaa oli vankkurien edessä muutamia bramiineita. Hurjasti hyppien he leikkelivät puoli-alastonta ruumistansa terävillä veitsillä tahi hutkivat sitä solmupäisillä, karkeatekoisilla ruoskilla.

Hirmuista oli näytelmä, sillä veri tihkui isoina poreina pitkin rääkättyjä ruumiita, silmät pyörivät raivoisina päässä, ja valkoinen vaahto valui suupielistä, mutta tätäkin hirvittävämmäksi se oli muuttuva. Äkkiä, näet, eräs bramiineista — hän oli luultavasti tullut mielenvikaiseksi — heittäytyi jumalankuvan eteen. Kimeä, luihin ja ytimiin tunkeutuva parahdus täytti ilman, tummanpunainen veri roiskahti korkealle, ja rattaat olivat rusentaneet onnettoman.

Kauhistuneena käänsin katseeni toisaalle. "Oi", huokasin, "eikö missään ole kristillismielisiä ihmisiä, jotka noillekin, pimeydessä vaeltaville raukoille, ottaisivat valistusta jakaaksensa?" Vähänpä tiesin kuinka paljon tuloksetonta työtä lähetyssaarnaajat jo olivat heidän keskuudessaan tehneet.

Hetkiseksi hämmästyivät tapahtumasta juhlasaatossa olijatkin. He pysähtyivät silmänräpäykseksi, ja jumalankuva huojui vankkureilla. Mutta pian oli väkijoukko taasen liikkeellä, nuorat pingoittuivat, ja raskaasti vyöryivät suuret vankkurin pyörät. Muodottomaksi rusentunutta kuollutta kannettiin äkkipäätä hankituilla paareilla, ja bramiinit raivosivat mahdollisesti askeistakin hurjemmin.

Kyllästyin kurjuuden katselemiseen ja kovin mielelläni olisin palannut asuntooni vierashotellissa, mutta kansantungos oli niin valtava, että vasten tahtoanikin jouduin sen mukana yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi pyrkimästäni päämäärästä, etäälle bambu- ja savimajaiseen hindulaiseen kaupunginosaan.

Lopuksi pääsin tungosta pakoon eräälle pienelle sivukadulle. Kuljin sitä eteenpäin syviin mietelmiin vaipuneena. "On omituista", ajattelin, "että järkiolennoiksi luodut ihmiset voivat noin alentua käsin tehtyä epäjumalaa palvelemaan. Ymmärtämättömät raukat, joilla ei ole tietoa ainoasta totisesta Jumalasta, Jumalasta, joka yksin voi hädässä auttaa ja vaaroista vapahtaa".

Näistä mietteistäni herätti minut odottamatta tuskallinen huudahdus aivan läheltä. Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni ja kummastuksekseni huomasin, ett'en enää ollut samalla kadulla. Ajatuksiini syventyneenä olin poikennut jollekin äskeistäkin pienemmälle syrjäkadulle, kulkenut sitä ehkä pitkänkin matkan ja nyt minulla ei ollut vähintäkään aavistusta paikasta, missä olin. Mutta mistä olin kuullut huudahduksen, sillä ketään en kadulla nähnyt. Tuolta, erään vähäisen talon portin edustalta, olin kuitenkin kuulevinani kiivasta ottelua ja raskaita, hätääntyneen huokauksia. Juoksin kiireimmiten sinne.

Aivan oikein, siellä mies ja nuori, noin kuudentoista vuotias tyttö olivat keskenään mitä tulisimmassa ottelussa. Molemmat olivat nähtävästi hinduja, sillä heidän ihonvärinsä — joskin sekin oli tumma — oli paljon vaaleampi kuin dravidain, jotka muodostavat Indian varsinaisen alku-asutuksen. Edelliset, arjalaista syntyperää, ovat maan ylimyssäätynä.

Mies — mikäli saatoin huomata — koetti väkivallalla raastaa tyttöä portista sisään, mutta tämä puolestaan yritti epätoivoisen rohkeudella tehdä vimmattua vastarintaa. Hänen ruumiinsa oli notkea ja taipuisa kuin ruoko, kasvot olivat kauniit, silmät säihkyvät ja sysimustat, tukka vahva ja kiharainen. Valtoimenaan se oli levinnyt yli olkapäitten, ja suu joka oli tuskallisesti yhteen puserrettuna, todisti mitä äärettömintä kauhua.

Oli mieskin pulska vartaloltaan, mutta hänen järkähtämätöntä tahdonlujuutta ilmaisevat kasvonsa kuvastivat säälimätöntä julmuutta, silmät kavaluutta ja hillitsemätöntä hurjuutta. Ohueissa huulissakin ja niitten takaa välkkyvissä kirkkaissa hampaissa oli jotakin tiikeriä muistuttavaa, mutta otsa oli korkea, kaunis, ja kulmakarvat olivat jalosti kaareutuvat. Kuka oli hän ja kuka tyttö, jota hän koetti mukanansa laahata?

Jo saikin hän oikean käsivartensa tämän vyötäisille ja nostaen hänet syliinsä aikoi juosta portista sisään. Sydäntä vihlaisevasti silloin nuori hindulaistyttö huusi apua ja löi molemmat kätensä vastustajansa pitkään tukkaan.

Samalla olin minäkin ehtinyt paikalle ja äkkinäisellä tempauksella pakoitin pedon irroittautumaan saaliistansa, heitin hänet rajusti porttia vastaan, vedin tytön turviini ja asetuin puolustusasentoon. Viimeisessä silmänräpäyksessä sen teinkin, sillä mies oli jälleen pystyssä. Kauheasti karjuen ja kasvot vihasta vääntyneinä hän iso, käyrävarsinen veitsi kädessään hyökkäsi kimppuuni, mutta olin varuillani ja hänen juuri kohottaessansa asettaan kuolettavaan iskuun potkaisin häntä voimakkaasti pallean ja kylkiluitten väliin. Se riittikin. Vähääkään äännähtämättä hän vaipui tainnoksissa maahan ja tuskin hän kymmeneen minuuttiin siitä nousisikaan. Varovaisuuden vuoksi otin kuitenkin hänen veitsensä ja kumartuessani huomasin samalla, että hänellä vasemmassa kädessään ei laisinkaan ollut peukaloa. Se oli ikäänkuin terävällä piilulla katkottu, ja musta luuntynkkä, jota liha sivuilta ympäröi, pisti rumana ja hiukan kammottavana näkyviin.

Käännyin nyt hindulaistytöltä kysyäkseni syytä outoon taisteluun, mutta hän sanaakaan vastaukseksi antamatta tarttui vapisten käsivarteeni ja alkoi joutuisasti, jopa milt'ei juoksujalassa, kiskoa minua temmellystantereelta. Seurasinkin häntä uteliaana, mutta turhaan tiedustelin häneltä aihetta tavattomaan kiireeseemme. Minulle vieraan nimen, "Mumin Argad", sen hän ainoastansa kuiskasi, mutta senkin tuskin kuuluvin sanoin, ja yhä joutuisammaksi tuli kulkumme, yhä enemmän pelonalaiseksi hänen ryhtinsä.

Vasta noin puolituntisen kiivaan kävelyn jälkeen hän vähäisen rauhoittui. "Mumin Argad", hän selitti tällöin, "on sen konnan nimi, jonka vallasta minut äsken pelastitte. Olen teille sanomattomasti kiitollinen siitä, sillä jos ette olisi rientäneet avukseni, tuskinpa enää olisin elävien joukossa. Sitäpaitse olen teidän kauttanne säästynyt ehkä vieläkin kauheammasta kohtalosta — häpeästä."

Ihmeekseni hindulaistyttö puhutteli minua omalla äidinkielelläni ja osasikin hän sitä sangen hyvin. Lapsellisella avomielisyydellä hän kertoi minulle kodistaan, joka oli seudun varakkaimpia, mutta niinpä hänen isänsä Darja, Mumin Argadin setä, olikin mahtavaa, perin vanhaa ylimyssukua. Pienenä poikasena Mumin oli joutunut orvoksi. Silloin Darja oli ottanut hänet kasvatikseen, mutta huonosti hän nyt — täyteen miehen ikään ehdittyään — on maksanut osaksensa tulleen hyvyyden ja kuitenkin hän nuorukaisena oli luonteeltaan ollut erittäin miellyttävä, niin ovat kaikki tunnustaneet. "Muistelenpa itsekin häntä näiltä ajoin sisarellisella rakkaudella", sanoi tyttö vaatimattomasti. Tapasinkin kutsua häntä isoksi veljekseni, ja hän puolestaan hypitteli minua polvillaan kertoen kauniita tarinoita maamme menneisyydestä, suurista hallitsijoista ja merkillisistä temppeliraunioista. Usein hän myös sanomattomalla lämmöllä puhui minulle Betlehemin seimessä syntyneestä Jeesuksesta, lasten hyvästä ystävästä.

Oikein surullista on ajatella, että hän, näin kunnon poika, on ajan mittaan perin turmeltunut. Noin kahdeksantoista ikäisenä hän vastustamattoman halun pakoittamana lähti merille ja viipyi täällä yhteen jaksoon kuusi pitkää vuotta ja kun hän vihdoinkin — kymmenen kuukautta sitten — palasi matkaltaan, oli hän suruksemme kokonansa muuttunut. Ennen niin suora katse oli nyt kavala ja harhaileva, ja lopussa olivat kertoilemiset Kristuksesta. Sen sijaan olin toisinaan kuulevinani hänen huuliltaan Brahma'n nimen, ja kerran hän aivan peittelemättä rukoili tuota kauheata epäjumalaa, ja kuitenkin isäni on pannut suurta huolta kasvatukseemme. Niinpä minäkin olen täällä Kalkutassa käynyt englanninkielisen naisväen koulun. Kuinka usein meille onkaan Jumalan sanaa opetettu, kuinka usein isäni onkaan kehoittanut meitä aina Kristukseen perustamaan pyrkimyksemme? Itse hän oli jo nuorena kääntynyt kristinuskoon ja — niinkuin hän tapasi sanoa — toivoi nyt vanhana sydämestään, että me, hänen 'rakkaansa', pysyisimme luottamuksella samassa oikeassa ja elävässä uskossa. Kaikista näistä neuvoista, kaikista varoituksista huolimatta Mumin oli luopunut, vaipunut niin syvälle, että hän palveli Brahma'a, tahi kenties olin erehtynyt, ehkä hän vain kiusoitteli minua? Oli kuinka tahansa, enää en voinut kärsiä häntä. Jo ensi hetkestä — kun vuosikausia kestäneen eron jälkeen tapasin hänet — olin tuntenut sydämessäni outoa vastenmielisyyttä. Minkätähden? En osannut sitä selittää. Nyt se tuli vielä entistä suuremmaksi. Koetin voittaa sen, enhän ole oikeutettu, ajattelin, kammoksumaan 'veljeäni'. Turhaa oli yritykseni. Oli ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi varoittanut minua hänestä, ja jos hän joskus — entistä tapaansa noudattaen — yritti ottaa minut syliinsä, riuhtaisin itseni irti ja pakenin itkussa silmin huoneeseeni. Oliko pelkoni aiheeton? Siltä ei ainakaan näyttänyt, sillä ennen pitkää hän hyvin arveluttavasti oli sekoittunut useampaan murha- ja ryöväysjuttuun, vaikka häntä näihin ei voitukaan syylliseksi todistaa, mutta oliko hän viaton? Emme tienneet mitä ajatella, mutta — kun ei ollut varmuutta — ei isäkään tahtonut häntä kovasti pelkkien epäluulojen nojalla kohdella, vaan salli hänen yhä asua luonamme. Tällöin hän eräänä päivänä tuli hyvin vakavan näköisenä huoneeseeni, seisahtui ensin ovensuuhun, mutta astui sitten peremmälle ja katse nöyrästi lattiaan luotuna pyysi minua vaimokseen. Hämmästyin, mitenkä hän rohkeni, ja annoin hänelle jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän säpsähti, mutta hillitsi vielä itseään ja turvautuen rukoukseen toivoi minun peruuttavan päätökseni. Pysyin järkähtämättömänä, enkä enää voinut salata inhoani. Kuinka olisinkaan mennyt miehelle, jota kammoksuin ja pelkäsin. Raivoissaan hän alkoi syytää suustaan uhkauksia ja olisi ehkä käynyt käsiksi minuun, mutta isäni tuli huoneeseen. Rauhalliseksi tekeytyen hän vetosi häneen, mutta isäni hyväksyi täydellisesti tekoni ja määräsi samalla Mumin'in poistumaan talosta, sillä taasen oli hänestä ikäviä uutisia kuulunut.

"Tästä hetkestä olemme saaneet elää kauheassa kuoleman pelossa, sillä Mumin vannoen hirmuisen valan lupasi kostaa meille. 'Kuolema isällesi, kuolema sinulle', hän huusi, 'jos ei tänään, niin huomenna, jos ei huomenna, niin ylihuomenna. Vaikka ijäisyyden portaille vainoon teitä'."

Oliko todellakin tuo kurja olento entinen Mumin Argad? Vaikea oli uskoa sitä, ja kuitenkin hän ulkomuodoltaan oli sama, joskin miehistynyt, ja viimeisenkin epäilyksen oli omiansa poistamaan hänen lapsuudesta saakka viallinen vasen kätensä. Ihan pienenä poikasena hän on tapaturmaisesti kadottanut siitä peukalon, ja poissa se nytkin on.

"Isäni ei alussa pannut mitään merkitystä Muminan uhkaukseen, mutta toista arvasin minä, ja pian huomasimmekin hänen sillä täyttä totta tarkoittaneen. Niin peittelemättä hän on pyrkinyt julmaa valaansa toteuttamaan. Tuon tuosta on kotiimme saapunut salaperäisiä uhkauksia jos missä muodossa, ja milloin hän itse on äkki-arvaamatta näyttäytynyt meille terävä tikari kädessä, tahi olemme nähneet outoja miehiä, jotka ilmeisesti pahoissa aikeissa ovat hiiviskelleet talomme ympärillä. Turhaan olemme vedonneet kaupungin poliisiviranomaisten apuun. Parhaimmat salapoliisit ovat olleet liikkeellä, mutta nämät eivät ole saaneet vähintäkään vihiä Mumin’ista ja taloamme väijyvistä miehistä, jotka hyvinkin luultavasti ovat hänen käyttämiään kätyreitä. Kun poliisit lähenevät, silloin he paikalla ovat kadonneet, mutta minne, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. Taitavasti Mumin on osannut salata asuntonsakin.

"Toista kuukautta jatkui tämmöistä kurjaa elämää, mutta sitten — syystä tahi toisesta — ei kukaan nyt viikon päiviin ole rauhaamme häirinnyt. Se houkuttelikin minut ulos. Kuulin erään köyhän vaimon, jonka hyvin tunnen, pahasti sairastuneen, ja lähdin hänelle viemään hiukan raha- ja ruoka-apua. Varomattomasti kyllä — tietysti isälle siitä ilmoittamatta — lähdin ilman seuraa. Luulin, nähkää, kaduilla tavallisuuden mukaan olevan paljon väkeä, mutta olin erehtynyt. Niinpä kadulla, jonka varrella köyhä vaimoraukka asuu, en tavannut ketään ihmistä. Se oudostutti minua, mutta samalla muistin aamulla kuulleeni juhlakulkueesta, mikä päivemmällä pantaisiin toimeen. Se selitti asian. Olin hindulaisessa kaupunginosassa. Siis useimmat sieltä olivat saatossa mukana. Sanoin selittämätön kammo alkoi nyt vallata mieleni ja katkerasti kaduin sitä, että yksinäni olin lähtenyt kotoa. En kuitenkaan kääntynyt takaisin. Sairas vaimo oli avun tarpeessa. Olisinko näin ollen menemättä hänen luokseen? Sydämetön silloin olisin. Näin ajattelin, ja juoksujalassa riensin lopun matkasta, noin parin kolmen kadunkulman mitan. Perille saavuin hengästyneenä, jopa hiukan väsyneenä, mutta unohdin heti uupumukseni, kun huomasin mitenkä tervetulleet antimeni olivat. Sairas oli todellakin ollut kaiken puutteessa. Autoin häntä paraani mukaan ja sitten lähdin, mutta pitkälle en ehtinyt, tuskin sataakaan askelta, kun Mumin äkkiä syöksähti eteeni. Hän tuli parilla pitkällä harppausaskeleella eräästä lähellä olevasta portista, samasta, jonka edustalla taistelimme, ja hyökkäsi sanaa sanomatta kimppuuni. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli voimakkain käsin tarttunut vartalooni, ja turhaan ponnistelin vastaan."

Näin kertoi tyttö, ja viimeisestä tapahtumasta puhuessansa hänen äänensä värisi liikutuksesta. Pelokkain silmin hän katseli ympärillensä ja alkoi entistä enemmän kiirehtiä kulkuamme. Niin kauhistuttavasti häneen oli vaikuttanut kokemansa vaara. Pian hän kuitenkin tyyntyi. Saavuimmekin nyt eurooppalaiseen kaupunginosaan, ja siellä täällä näkyi kaduilla ihmisiä, niinpä tuollakin poliisi-univormuinen mies ja tuolla rauhallisena asteleva englantilainen merimies. Vähän edempänä kulki pari dravidalaispoikaa. Vilkkaasti keskustellen he tulivat vastaamme ja katosivat hetken kuluttua hindulaiseen kaupunginosaan päin. Samalla merimieskin poikkesi eräästä katukulmauksesta ja poliisi toisesta, ja vähitellen kadut muuttuivat jälleen autioiksi. Päivä olikin jo laskenut, ja yö levitti verhoaan, mutta taivas oli pilvettömän tähtikirkas, ja kuu valaisi himmeällä, aavemaisella valollaan.

Milt'ei huomaamattamme hiljensimme askeleitamme, yö oli niin lumoavan kaunis, ja nuori hindulaistyttö jatkoi äsken keskeytynyttä puhettaan. Nyt sain kuulla hänen nimensäkin. Se oli "Surya Me".

— Surya Me, huomautin — sehän merkitsee aurinkoni.

— Niin merkitsee, neito vastasi. — Aivan pienenä lapsena kadotin äitini, niin pienenä, että tuskin laisinkaan häntä muistan. Isäni antoi silloin minulle nimeksi "Surya Me", ja tavallansa olenkin hänen "aurinkonsa". Olen, nähkää, sitten äitini kuoleman, hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan.

Näin sanoen Surya Me seisahtui ja osoitti minulle likellä olevaa, erittäin upeanmuotoista, linnamaista rakennusta. Se oli kulmatalo, kaunis- ja koristepäätyinen ja kaksitorninen. Palatsi oli hänen kotinsa, ja ystävällisesti hän pyysi minun tekemään itselleen seuraa ja lähtemään sinne. Siellä hänen isänsä luultavasti vielä valvoi ja odotti levottomuudella tytärtänsä ja ihan varmaan hän tutustuisi minuun kovin kernaasti, ainoan lapsensa pelastajaan. En siis saisi kieltäytyä ja hänen vanhalle isälleen tuottaa mielipahaa. Tuskin sitäpaitsi löytäisinkään yksinäni vierashotelliin. Sinne tosin ei ollut enää kuin noin viidenkymmenen minuutin matka, mutta taivas oli peittymäisillänsä pilviin. Se ennusti pimeätä, ja silloin voisin helposti eksyä. Olinhan kaupungissa vieras, mutta heiltä hän toimittaisi palvelijan oppaaksi.

Kiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen ystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani kadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän astui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään, kun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien tarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen ulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti monta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat vahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni huudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja silmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.

Yks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut leveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli varmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni. Suuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen silmiltäni, siteen suultani. "Surya Me", huusin, "odottakaa, tulen avuksenne", ja tuimasti heitin ruumistani.

"Kirottu muukalainen", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti ilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin tajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin Argad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti kohotettuna.

"Roisto", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen pimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi tuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en tietänyt.

TOINEN LUKU.

Kallionulkonemalla. Luola kalliossa. Lasisilmäkäärme. Epätoivoinen hyppäys.

Kun toinnuin tainnostilastani, oli ympärilläni pilkkoisen pimeä. Olinko suljettuna johonkin valottomaan huoneeseen, vai oliko pilvinen, sysimusta yö, siitä en heti ollut selvillä. Vielä olin yhä lujasti siteissä, sen vain huomasin. Päätäni poltti, ja koko ruumistani kivisti.

Yritin irroittaa käteni — ne olivat seljän taakse sidotut — mutta ponnistellessani köydet tunkeutuivat syvälle lihaan, ja vaivoin saatoin pidättäytyä ankarasta tuskanhuudosta.

En kuitenkaan luopunut koetuksestani. Vielä kerran päätin jännittää tarmoni tiestä kaikki voimani. Sen teinkin, mutta katkeamatta olivat nytkin köydet, irtautumatta kädet. Silloin en voinut enää hillitä raivoani. Karjuin voimattomassa kiukussani ikäänkuin hullu ja vyörittelin tuskissani ruumistani.

Samassa — en osaa kuvata kauhuani sillä hetkellä — kuulin ivallisen hohottavaa naurua jostakin yläpuoleltani. Miltei paikalla sen jälkeen ilmestyi näkyviini tulisoihtua pitävä käsi, ja soihdun valossa Mumin Argad'in, kirotusta naurusta vääntyneet kasvot.

Mumin Argad seisoi yläpuolellani korkealla, ulospistävällä kallionkielekkeellä, ja nyt myös näin missä ja kuinka vaarallisessa asemassa olin.

Makasin noin pari kolme syltä leveällä vuorenulkonemalla, allani musta syvyys, ylhäällä pääsemättömän jyrkät kallioseinämät.

Olin luultavasti laskettu nuoralla ulkonemalle, sillä vieressäni kivi-alustalla — toinen pää vyötäröilläni kiinni — oli pitkä köysi.

Vyörytellessäni itseäni olin joutunut aivan — pimeydessään kammottavan kuilun partaalle. Vielä käännähdys, ja auttamattomasti olisin ollut hukassa. Kiitos Jumalan, viholliseni oli viime hetkessä ja ehkäpä tahtomattaan tullut pelastajakseni. Hänen soihtunsa oli ilmaissut vaaran, ja nyt kiirehdin varovaisesti poikemmaksi paikasta.

"Ha, ha", jatkoi Argad pirullista nauruaan, "joko oli kuolema likellä? Eipä olisi minun pitänyt tulla valkeani kanssa, mutta — tuskin hyödyt mitään viivytyksestä, vai luuletko kenties voivasi välttää käärmeittenkin puremaa. Opetan sinulle miltä tuntuu Mumin Argad'in kosto, ja toisten, muukalaiskoira, et olekkaan toimiani estävä. Ha, ha, ha, katsoppa auringon koittaessa tarkemmin vuoren seinämää!"

Näin sanoen Argad katosi tulisoihtuineen, ja taasen olin yksin pimeässä. Kylmät väreet tunkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani tietämätöntä kohtaloa, minkä Mumin oli minulle valmistanut. Monta vertaa enemmän kammoksutti minua kuitenkin se, että Surya Me mahdollisesti myös oli joutunut hänen käsiinsä ja jos hän toistaiseksi olisikin vapaa, kuka menisi takaamaan, ett'ei Argad lopultakin onnistuisi hankkeissaan. Pääsisin vain tavalla tahi toisella pulastani, niin kyllä parastani panisin estääkseni Mumin Argad'ia hänen kostonhimoisissa toimissaan, jopa — jos se kävisi päinsä — ainaiseksi saattaakseni hänet lukkojen taakse. Mutta mitenkä katkoisin lujat siteeni, ja jos ne poikki menisivätkin, olisinko silti pelastettu? Kaukana siitä, jyrkkä vuorensivusta oli mahdoton kiivettäväksi, ja kuinka laskeutua syvännettä alas? Joko nälkään kuoleminen tahi kuoliaaksi syöksyminen tulisivat olemaan valittavinani, sillä tuskinpa paikka, minne Argad oli kuljettanut minut, oli niin likellä ihmisasutuksia, että joku olisi huutoni kutsumana voinut rientää avukseni. Sitäpaitsi Mumin Argad oli puhunut käärmeistä. Mitä hän sillä tarkoitti? Ehkä kohtaloni oli aijottu kovemmaksi kuin mitä itse saatoin aavistaakkaan. Oli sen kuinka tahansa, jälillä olevia hetkiä tuli minun paraani mukaan käyttää edukseni.

Pyrin uudestansa syvänteen reunalle, en käännähtelemällä ruumistani, vaan hitaasti vatsallani liukumalla. Lähemmäksi päästyäni koetin asettua varovaisesti niin, että voisin katkoa siteeni hankaamalla niitä kovaa kallioista pintaa vastaan. Mielihyväkseni huomasinkin kallion syrjän jotakuinkin teräväsärmäiseksi. Toiveita oli siis kokeiluni onnistumisesta.

Yritykseni oli kuitenkin vaikeampi ja vaarallisempi kuin alussa olin pelastus-innossani luullut, sillä helppoa ei todellakaan ollut saada ruumistansa tarvittavaan asentoon. Pieninkin varomaton liike olisi ollut kylliksi syöksemään minut syvyyteen.

Päätin ensin koettaa irroittaa jalkojani kiinnittävät köydet ja pyörähdin sentähden seljälleni. Ojensin sitten sääreni puoleksi kalliosärmän yli ja aloin vetää niitä edestakaisin pitkin terävää syrjää. Kipeältä tuntui, mutta minulla ei ollut aikaa valittamiseen, ja vihdoin — noin parin tunnin jälkeen — katkesivat viimeisetkin säikeet.

Jalkani olivat siis vapaat, mutta kuinka irroittautua käsiköysistä, siinä olikin toinen ja paljon suurempi pulma edessä.

Hätä keinon keksii. Sivuttain — ihan kuilun partaalla maaten — olin pian taas ahkerassa työssä. Niin kaikin puolin hankala ja perin uuvuttava oli kuitenkin tällä kertaa asentoni, että tuon tuostakin olin pakoitettu hetkiseksi levähtämään. Olipa minun hullustikin käydä. Olin kolme erää syöksymäisilläni kalliolta, mutta niinpä käteni vapautuivat vähitellen nuorista, ja riemusta huudahtaen hypähdin seisomaan ja syvin siemauksin ahmin sisääni raikasta yöilmaa.

Huoleni olivat nyt unohtuneet, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä taasen johtui mieleeni ihana Surya Me, ja vastustamattomalla voimalla valtasi minut pelko, että hänelle tapahtuisi jotakin pahaa.

Ei, minun ei tulisi aikailla, vaan mitä kiireimmin yrittää pelastautua ja sitten rientää Surya Me'elle avuksi. Ehkä en vielä saapuisi liian myöhään, ja Mumin Argad — sen vannoin itsekseni — katkerasti hän on katuva tekemänsä ilkityöt.

Liian suuriksi luulin voimani. Pitkälliset ponnistukset olivat äärimäisyyteen saakka rasittaneet niitä, ja kun innostuksestani olin ehtinyt vähäsen lauhtua, vaivuin uupuneena kalliolle, ja jo kotvasen kuluttua oli raukaiseva väsymys saattanut minut syvän unen helmoihin.

* * * * *

Kun heräsin raskaasta unestani, oli kirkkaan kaunis päivä. Ihana oli näkö-alakin, joka aukeni silmieni eteen, jopa mahtavuudessaan kerrassaan lumoava katsoa. Suoraan allani — noin kahdeksan yhdeksän metrin syvyydessä — oli rajusti mylleröivä meri. Aallot nousivat korkealle, vyöryivät eteenpäin ja syöksyivät tulisen tuimalla kiivaudella lujaa kallionseinämää vastaan. Vaahto pärskyi ilmaan, aallot murtuivat, mutta kovapintainen kallio seisoi järkähtämättömänä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti laaja ulappa yhtä myrskyisenä, yhtä valkoharjuisena, ja tuolla, aaltojen keskellä, kiisi liidellen kevytkulkuinen, höyhentamineissaan siropukuinen merilintu, ja yli koko mahtavan maiseman kohosi punakellertävänä säteilevä, kuumasti paahtava aurinko. Juhlallinen oli vuorikin, millä olin. Pääsemättömän jyrkkänä sen seinä kohosi takanani, ja kummasti, väriloistoisesti auringon säteet leikittelivät sen harmaalla, tuulen pieksemällä pinnalla. Toista oli kuitenkin silmäillä ulapalle, ja toistamiseen unohdin kalliolla huoleni.

Tunteitteni valtaamana nousin polvilleni. "Kuinka suurenmoiseksi maailma onkaan luotu", ajattelin, "ja kuinka kaikki — pienimmässäkin — todistaa Herrastansa ja luojastansa ja ylistää yksin Hänen mahtavuuttaan?"

Olin niin mietteissäni — katse yhä luotuna ympäristöön, ja vinha tuuli puistalti takinliepeitäni.

Äkkiä tuli raju vihuri, tarttui pyörölieriseen korkkihattuuni, heitti sen päästäni ja kuljetti sitä kallioseinää vastaan.

Hypähdin pystyyn, mutta en saanut hattuani kiinni. Aivan kallionkielekkeen tasalla ja pinta-alallaan ikäänkuin jatkona sille oli vuoressa luola — ihme kyllä en ollut sitä ennemmin huomannut — ja sinne korkkipäähineeni nyt katosi.

En valittanut vahinkoani. Luolan näkeminen muistutti mieleeni, että suinkaan en tällä kertaa ollut vapaasta tahdostani luontoa ihailemassa. Samassa heräsi minussa eloon myös uusi pelastuksen toivo. Luolaa kulkien kenties pääsisin ihmisten ilmoille. Lähdin yrittämään.

Luolaan vievä aukko oli siksi matala, että olin pakoitettu astumaan siitä sisään kyyrysilläni. Pitkälle en ehtinyt. Tuskin, näet, olin ottanut pari kolme askelta, kun korviini tunkeutui omituisen sihittävää suhinaa. "Käärmeitä", huudahdin kauhistuneena ja vedin joutuin jalkani takaisin.

Olin oikeassa. Ainoastansa kappaleen matkaa minusta mateli neljä punaisen kellertävää, noin puolentoista metrin pituista käärmettä. Taempana oli vielä useampia, mutta ne olivat väriltään tuhkansiniseltä vivahtavia. Niin olin huomaavinani. Samalla yksi minua lähinnä olevista käärmeistä nosti uhkaavana päätään, ja kaula paisui kilven muotoiseksi. Silmänräpäykseksi näin niskankin. Siinä oli kaksi mustaa pyörylää ja kummankin ympärillä pari vaaleampaa rengasta. "Lasisilmäkäärme", johtui heti mieleeni, enkä olisi voinutkaan erehtyä. Havaitsemani tuntomerkit olivat siksi selvät. Nyt myös tiesin, että kaikki luolassa näkemäni käärmeet olivat samaa lajia, sillä molemmat mainitsemani värit ovat lasisilmäkäärmeelle ominaisia, ja johtui jälkimäinen luultavasti edempänä luolassa olevasta himmeämmästä valosta.

Tuskin mitään käärmettä Indiassa niin peljätään kuin lasisilmäkäärmettä. Sen purema onkin hyvin myrkyllinen, jopa useimmiten kaikista vastakeinoistakin huolimatta varmasti kuolettava, ja vielä peloittavammaksi tekee käärmeen sen ääretön monilukuisuus. On laskettu sitä keskimäärin löytyvän noin neljäsataa kappaletta kutakin neliökilometriä kohden, eikä se sanottavasti ota vähentyäksensä, vaikka hallituksemme myöntää asukkaille runsaita tapporahoja sen surmaamisesta. Hindut, näet, pitävät eläintä pyhänä, eivätkä tahdo sitä vahingoittaa.

Tämän olin kirjoista lukenut jo aikoja ennen Indiaan tuloani ja niistä myös olin oppinut käärmeen ulkomuodon tuntemaan. Kuin salama välähti kaikki nyt mielessäni, ja kylmä hiki nousi pitkin ruumistani. Yhdellä hyppäyksellä olin sitten ulkona, mutta minne vetäytyisin? Jo näin käärmeen pään luolan aukolla ja tuolla toisen. Käärmeet seurasivat liikkeestäni ärsytettyinä minua, ja niitten ontto myrkkyhammas pistäytyi uhkaavana esiin.

Ei, enää ei ollut aikailemista, mereen ja paikalla, ehkä hyppäykseni onnistuisi? "Mumin Argad", mumisin hampaitani kiristellen, "nyt vasta oivallan pirulliset hankkeesi, mutta varo, ett'et sittenkin pety laskelmissasi?" Viimeiset sanat huusin nyrkkiä puristaen.

Vielä silmänräpäys, ja vasen jalkani oli jo kuilun partaalla. Voimakkaasti ponnahtaen potkaisin ulommaksi kalliosta. Ruumis pystyssä asennossa, sääret yhdessä, käsivarret kupeilla halkaisin huimaavaa vauhtia ilmaa.

KOLMAS LUKU.

Taistelua kovassa aallokossa. Uudelleen Kalkutassa. Hämmästyttäviä asioita. Sairasvuoteen ääressä. Surya Me rakastaa.

Putosin suoraan suuren aallon harjalle, vesi räiskähti korkealle, ja katosin nuolena vedenpinnan alle. Vaivuin syvälle, mutta verrattain helposti pääsin kuitenkin jälleen pinnalle. Sitten olikin jo leikki kaukana.

Nuorena poikasena olin viettänyt kesän Ajacciossa, Korsikassa. Täällä erään italialaisen merimiehen johdolla sain huolellista opastusta uimataidossa ja vähän myöhemmin — muistaakseni noin parin vuoden kuluttua — kävin erityistä uimakoulua Brightonissa, kotiseudullani.

Olin siis hyvä, jopa toisten sanojen mukaan erinomainenkin uimari ja usein olin jo ollut tilaisuudessa kokemaan voimiani. Niinpä kerrankin olin Kanaalissa, Ryde'n edustalla, uinut kuudetta kilometriä pitkän matkan ja silloinkin jotensakin tuulisella säällä.

Toinen oli nyt kuitenkin asemani. Meri puskui väkivaltaisen rajuna, ja jokainen aalto oli niellä minut leveänä ammottavaan syliinsä tahi lyödä kovaa kallioista seinää vastaan. Olinkin sitä liiaksi likellä, mutta minne uisin? Kaikkialla ranta näytti pääsemättömän jyrkältä, ja vihaisina tyrskyt huuhtoivat sen sivuja.

Yritin pyrkiä ulommaksi, mutta eteneminen meressä ei ollut niinkään helppoa. Kerta kerran perästä aallot kuljettivat minut uudelleen kalliorantaa kohden.

Sukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä. Päätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen vedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.

Tein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi etäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta oli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta ulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.

Vaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat lyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin takin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta paita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti halki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat riisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin kengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja hiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.

Nyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin kootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä missään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös nousta.

Suuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta kohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo eroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli aallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä tulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja kiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?

Käännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden harjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta ponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot olivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani toivoni. "Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa", siinä ajatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.

Epätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni, mutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin kykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin pysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota herättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan ja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis tarpeen.

Onneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut. Joutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat ja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat tuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta aallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu arveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs, harmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja teräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.

Yli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä lähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut koholle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana, sillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni takkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs merikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa suuhuni rommitilkkaa.

Ikäänkuin unessa astaitsen kaiken tämän, ja nyt minua kannetaan laivaan, viedään hyttiin, ja enää en tiedä mitään. Väsymys on vaivuttanut minut virkistävään uneen.

* * * * *

Kun valveuduin, olin huoneessani Kalkutan vierashotellissa, mutta mitenkä olin sinne joutunut, oli minulle selittämätön arvoitus. Ensi alussa luulin, että kaikki oli vain pettävää unta. Olin muka vielä laivassa. Pian kuitenkin todellisuus kumoamattoman selvästi poisti epäilyksen. Olin kuin olinkin hotellissa ja makasin omassa vuoteessani. Sängyn jalkapäässä istui matalalla jakkaralla hotellipalvelija. Olinko sairas? Ei, sitä en voinut olettaa. Tunsin olevani täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Hotellipalvelua nähdessään minun avaavan silmäni ja kummissani katselevan ympärilleni — nousi lavitsaltaan seisomaan. "Sahib, (herra)", hän sanoi, "aamulla muutamat merimiehet toivat teidät tänne. He kertoivat eilen pelastaneensa Sahib'in merestä, missä, he eivät maininneet. Laivakajuutassa olitte puhuneet paljon unissanne ja tahtoneet välttämättömästi Kalkuttaan. Teidän oli käytävä joutuin vierashotellissa ja sitten riennettävä jonkun hyvin suuressa vaarassa olevan tytön avuksi. 'Surya Me'eksi' olitte häntä nimittäneet. Merimiehet luulivat Sahib’in hourailevan. Kuitenkin he päättivät tulla kaupunkiin tiedustelemaan asiasta ja kantoivat Sahib’in tänne. Nyt he ovat jo uudestaan merellä, matkalla Afrikan eteläniemitse erääseen kaukaiseen maahan, Sumeniin [Sumeni-nimi on nähtävästi hotellipalvelijan erehdystä. Merimiehet luultavasti puhuivat erittäin kaunisluontoisesta Suomen Suuriruhtinaskunnasta, 'tuhatjärvien maasta'. (Kertojan huomautus).], kotiseuduilleen. Kalkutasta he olivat hakemassa ainoastansa vähäisen muonavaroja, ja käskivät minun heidän puolestaan pyytää Sahib'ilta anteeksi sitä, että he hyvästi jättämättä lähtivät. He eivät malttaneet herättää Sahib'ia."

Nämät olivat tiedot, jotka hotellipalvelija antoi minulle. Selvillä siis oli, mitenkä nyt jälleen olin vierashotellissa, mutta missä niin kauhean hetken olin viettänyt käärmeitten ahdistamana, se jäi ja on ainaiseksi jäänyt minulle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Kalkutta ympäristöineen on lakeata suistomaata. Korkeat, kallioiset kukkulat eivät näin ollen mitenkään saattaneet olla siellä, vaan oli niitä kauvempaa etsittävä, mahdollisesti Taka-Indian läntisiltä rantamilta. Etu-Indian itäisellä rantaseudulla paikkaa ei ainakaan ole. Sanotut seudut tunnen, näet, verrattain hyvin, parikin kertaa kun olen laivalla kulkenut niitten sivu.

Otaksumaa, että luolaa oli ehkä kaukaakin haettava, vahvistaa etenkin eräs seikka. Olin kaikkiansa ollut asunnostani poissa kuudetta päivää. Näin kertoi minulle hotellin omistaja, joka hänkin oli nyt tullut huoneeseeni ja huolestuneena kysyi tilaani. Mikäli itse olin saattanut ajankulkua seurata, oli asianlaita kuitenkin toinen. Päivä, jona tutustuin Surya Me'ehen, oli laskujeni perustuksella ensimäinen. Toinen oli päivä, jona sattui vaarallinen kohtaukseni käärmeitten kanssa ja jolloin kovan taistelun jälkeen aallokossa aivan viime hetkessä tulin pelastetuksi. Kolmantena järjestyksessä taasen pidin päivää, jota nyt paraillaan vietin. En kuitenkaan voinut epäillä vääriksi saamiani tietojakaan, joten kummallinen ristiriitaisuus oli selitettävä jollakin muulla tavalla. Ehkä Mumin Argad — niin arvelin — oli antanut minulle jonkinlaista unilääkettä. Sen vaikutuksesta olin pitemmän aikaa ollut tiedottomana, noin kolme vuorokautta likipitäen, ja Mumin sillä välin oli kuljettanut minut kaukaiselle kallionkielekkeelle.

Oikein uskottavalta tämä selitys ei mielestäni tuntunut, mutta parempaahan en keksinyt. Oli outoa ajatella, että kokonaista kolme vuorokautta olisin ollut yhtämittaisessa unessa.

Suurella levottomuudella oli minua odotettu hotellissa. Olipa poliisillekin ilmoitettu katoamisestani. Näistä taitavimmat olivat olleet liikkeellä, mutta tärkeimmiltä tuloksitta. Ainoa, minkä he olivat saaneet tietää, oli se, että eräs tuntematon englantilainen herrasmies, minuksi häntä luultiin, oli juhlakulkuepäivänä pelastanut Darja Argad nimisen ylimyksen tyttären, ihanan Surya Me'en, murhahankkeissa olleen roiston käsistä. Englantilainen, joka ei ollut maininnut nimeänsä, oli seurannut Surya Me'etä tämän asunnolle saakka. Kutsumuksesta hän oli juuri ollut astumaisillansa palatsin ovesta sisään, kun äkkiä takaapäin oli hyökännyt esiin miehiä ja väkivallalla vieneet hänet mukanansa. Näistä poliisit olivat kiihkeästi etsineet ainoata, minkä Surya Me oli pimeässä tuntenut, Mumin Argadia, mutta hän, jota jo ennestäänkin oli muista syistä haettu, oli saavuttamattomiin kadonnut. Nähty hän kuitenkin oli. Samana yönä, jona väkivaltaisuus tapahtui, hän hiukan myöhemmin oli soutanut satamassa olevaan kiinalaiseen laivaan. Veneessä oli ollut useampia miehiä, mutta nämät olivat näkijälle, eräälle dravidalle, olleet outoja. Kiinalaisesta laivasta tiedettiin, että se vielä saman yön kuluessa oli poistunut satamasta, mutta kukaan ei ollut lähdön johdosta osannut mitään epäillä. Dravidakin oli kertonut näkemästään vasta pari päivää sitten, ja silloin oli jo ollut liian myöhäistä ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Olisinko siis kiinalaisella laivalla kuljetettu Kalkutasta? Se tuntui mielestäni todenmukaiselta, ja varmistuin luulossani, että käärmeluola oli Taka-Indian rantamalla.

Sain myös hotellin omistajalta kuulla, että Surya Me oli minua kohdanneen onnettoman tapahtuman johdosta tullut mielenliikutuksesta sairaaksi ja että hän nyt tuon tuostakin huusi kuumeenhoureissaan outoa pelastajaansa.

* * * * *

Surya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä viivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain matkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin joutuin.

Näin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli ainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun varrella.

Palatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä, hiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen, kunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän toivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun esittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni. Nuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä tutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin lujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin muistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen mieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana. Liikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen. "Surya Me", hän sanoi, "on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö raukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi."

Noudatin paikalla kehoitusta. Huone, johon saavuimme, oli isonpuoleinen ja kaksi-ikkunainen kulmahuone. Lattia oli peitetty pehmeillä tiikerinvuodilla, jotta askeleet eivät häiritsisi sairasta. Ikkunat olivat verhotut vahvoilla, valkoisilla uutimilla, ja vaaleaväriset seinättimet kattoivat huoneen seiniä. Kattokin oli valkovärinen, mutta huonekalut olivat hiukan tummemmat ja taiteellisesti kirjaillut. Niitä ei ollut monta, pieni, kapea, seinustalla oleva sänky sekä sen edessä pöytä ja kaksi tuolia. Siinä olikin koko kalusto.

Pöydällä oli pari lääkepulloa resepteineen, ja vuoteessa makasi kipeänä Surya Me. Kaunis hän vieläkin oli, mutta kasvot olivat käyneet niin laihoiksi ja posket kuopille, että tuskin olin häntä tuntea. Hänen pikimusta tukkansa oli valtoimenaan suloisessa epäjärjestyksessä. Otsa, korvat, rinnat ja osaksi käsivarretkin olivat sen pitkien, silkinhienojen suortuvien peitossa.

Surya Me'en kädet olivat ristissä peitolla, ja hänen silmänsä olivat ummessa. Hän näytti nukkuvan, joskin sangen levottomasti. Rinta kohoili raskaasti ja hikihelmiä oli kasvoilla. Äkkiä — ihan aavistamatta — hän nousi istumaan. Silmät olivat vieläkin kiinni, mutta suu avautui, ja niin sydäntä särkevä valitushuuto tunkeutui hänen huuliltansa, että ruumistani värisytti. "Mumin Argad", hän hourasi kuumeen valtaamana, "Mumin Argad tulee ja tu… tuolla hän vie pelastajani, aut… auttakaa!"

Kauhistuneena tartuin Surya Me’etä kädestä, laskin hänet varovaisesti uudestaan makuulle ja koetin rauhoittaa häntä. "Ei ole Mumin Argad onnistunut tekemään pahaa Surya Me'en pelastajalle. Jo olen täällä, jo olen tullut Surya Me'etä hoitamaan." Näin yritin lohduttaen puhua.

Turhaa oli vaivani, sairas ei tyyntynyt, vaan tuli päinvastoin hetki hetkeltä yhä raivoisammaksi, ja ainoastansa suurilla ponnistuksilla Darja Argad ja minä voimme pidättää häntä sängyssä. Olisipa nyt todellakin ollut kolmannenkin henkilön apu tarpeen, ajattelin tuskissani, mutta kenen kutsuisin. Ketään hoitajaa en vielä ollut nähnyt.

Semmoinen kuitenkin oli, vaikka hän silmänräpäykseksi oli poistunut huoneesta, nimittäin Surya Me'en vanha imettäjä. Darja Argad kutsui häntä "Lakhsmi'ksi".

Lakhsmi, jonka selkä jo oli ijän koukistamana ja posket ryppyiset, tuli sisälle. Hopeaisella tarjottimella hänellä oli raikasta vettä sirotekoisessa maljakossa.

Nyt hoito kävi helpommaksi. Lakhsmi hautoi raittiilla vedellä Surya
Me'en polttavia ohimoita. Silloin hän tyyntyi vähitellen. Hänen päänsä
vaipui tyynylle, käsivarret peitolle, ja silmäluomet ummistuivat. Surya
Me oli hiljalleen — nukahtanut.

Rauhallinen lepo oli vain hetkellinen. Taasen povi nousi ja laski levottomasti, hikikarpalot juoksivat jälleen pitkin tummaa ihoa, ja kuumeen hourut palasivat. Tyttö poloinen, kovat olivat hänen kärsimyksensä, ja tämmöistä menoa jatkui. Toisinaan hän oli terveydeltään parempi, toisinaan taudin puuskat uusiutuivat.

* * * * *

Kolme viikkoa hoidin nyt mitä suurimmalla huolella Surya Me'etä päivät ja yöt, yöt ja päivät, sillä kadottaa häntä en millään tahtonut, ja pätevät syyt minulla siihen olikin. Hän rakasti minua, arvasin sen, enemmänkin, tiesin sen ja — miksi en sitä tunnustaisi — tulisen vastalemmen olin minäkin huomannut sydämessäni. Se kiinnitti minua vastustamattomalla voimalla Surya Me'ehen ja saattoi minun levottomuudella ajattelemaan pienintäkin kuumekohtausta.

Surya Me rakasti minua, niin, siitä ei saattanut enää olla epäilystäkään. Olin lukenut sen hänen syvällisen mustista silmistään, olin kuullut tunnustuksen hänen huuliltaan.

Kun noin viikon olin häntä vaalinut, silloin vasta hän ensi kerran näytti huomaavan, että minä, hänen pelastajansa, olin huoneessa. Päivä, jona tämä tapahtui, oli sunnuntai, pilvetön ja kaunis-ilmainen. Kalkutassa olevat kristityt kokoontuivat paraillansa Herran temppeliin puolipäiväjumalanpalvelustansa viettämään. Hartautta oli luonnossa, lämmin tuuli puhalteli hiljaisen vienosti, ja lehteä tuskin puussa liikkui. Hartautta oli ihmissydämissäkin. Jumalalle oli kiitos kaikesta hyvästä annettava, ja vakavina, juhlapukuisina ihmiset riensivät kirkkoon Hänen sanaansa kuulemaan.

Hiljaista oli sairasvuoteenkin ääressä. Surya Me oli — unen helmoissa.
Nelisenkymmentä minuuttia hän oli yhtäperää uinaillut. Me muut, Darja
Argad-isä, vanha Lakhsmi-hoitajatar ja minä, istuimme äänettöminä,
Darja sängyn laidalla, Lakhsmi ja minä tuoleilla pöydän vieressä.
Sanaakaan vaihtamatta me hyvin tunsimme toistemme ajatukset. "Kunpa
uni potilastamme virkistäisi", se oli yhteinen, sydämemme sisimmästä
lähtevä toivomus. Sentähden me mitenkään emme tahtoneet häiritä Surya
Me'etä.

Häirityksi hän sittenkin tuli. Kadulla — ikkunan ohitse — kulki kaksi kova-äänisesti puhelevaa hindua. Silloin hän valveutui.

Rauhallisesti, täydessä tajunnassaan Surya Me loi katseensa ympärillänsä oleviin — uni, joskin lyhyt oli ollut virkistävä.

Ensi alussa hän niin oudostellen katseli minua, mutta pian muisto palasi, silmät loistivat, suu vetäytyi hymyyn. Hän oli tuntenut minut.

Sanomaton oli onnellisuuden tunne, kuvaamaton riemu, jotka heijastuivat hänen silmistänsä.

Surya Me iloitsi minun, pelastajansa pelastumisesta, mutta muutakin kertoi hänen katseensa.

Olin voittanut sydämen, joka minua hellästi rakasti.

Luultu kuolemani oli saattanut Surya Me'en tautivuoteelle ja sairaana pitänyt, mutta nyt — kun hän tiesi minun hengissä olevaksi — toipuisikohan hän? Minä toivoin sitä.

Kerrassaan odottamaton oli minulle tekemäni huomio. Hän lempii minua, ajattelin, ja samalla välähti salamana mielessäni tietoisuus siitä, että minäkin rakastin häntä, tuota tumma-ihoista, mustatukkaista hindulaistyttöä.

Hämmästyttävä oli tämä havainto. Toisin ensi hetkestä, jolloin niin merkillisellä tavalla olin tutustunut Surya Me'ehen, olin mieltynyt koko hänen olemukseensa, kauniiseen ulkomuotoon ja hänen lapsellisen avomieliseen kertomistapaansa, mutta tätä tehdessäni en kuitenkaan tullut edes ajatelleeksi, että tunteitani olisi sen syvemmiksi arvosteltava.

Samoin oli laita ollut myöhemminkin. Toisin olin selittänyt syyn, minkätähden vaaranalaisessa tilassanikin ollen tavan takaa olin muistellut häntä levottomuudella, toisin miksi nyt jo pitkän aikaa olin hänen vuoteensa ääressä valvonut.

Mumin Argad vihasi sammumattomalla raivolla Surya Me'etä ja tämän isää. Menipä hän vihassaan niinkin pitkälle, että se leppymättömän julmana kohdistui minuunkin, ihan ventovieraaseen henkilöön, joka sallimuksen johdatuksesta olin sattumalta tullut hänen hirmutöitänsä estämään. Tästä kaikesta minulla oli selvä, joskin kalliisti ostettu kokemus. Olinhan ollut henkeni menettämäisilläni. Kuinka olisin siis miehenä unohtanut Surya Me'en ja häntä uhkaavan kohtalon? Ei, minun oli riennettävä hänelle avuksi, mutta jos liian myöhään tulisin, jos armoton kuolema jo olisi hänet mukaansa temmannut, silloinkin olisi minulla vielä velvollisuus täytettävänä. Surya Me'en kuolema olisi kostettava, ja murhaaja, Mumin Argad, omasta puolestanikin saatettava lailliseen edesvastuuseen. Näin ajattelin ja ilokseni olinkin ajoissa saapunut perille. Surya Me oli elossa, mutta — sairaana. Olisinko nyt jättänyt hänet? En katsonut olevani siihen oikeutettu. Välillisesti olin minä syypää hänen sairastumiseensa — niin oli kerrottu — joten jo yksistään senkintähden olin mielestäni velvoitettu häntä ainakin toistaiseksi vaalimaan. Sitäpaitsi Mumin Argad oli vielä vapaana, ja tehtäväni siis kesken, mutta mitenkä saada vaarallinen vihollisemme kiinni ja Surya Me'en asema siten turvatuksi? En ehtinyt sitä suunnitella — Surya Me'en sairaus antoi minulle tarpeeksi huolehtimista — mutta jahka hän hiukankin toipuisi, ehkä silloin keksisin jonkun keinon poliiseja avustaakseni.

Nämät olivat ne vaikuttavat syyt, joitten perustuksella olin luulotellut toimivani, mutta — niinkuin nyt huomasin — väärin. Jo ensi näkemästä olin rakastunut Surya Me'ehen tulisesti ja ainoastansa häntä ja hänen onneansa ajatellen olin vielä Kalkutassa. Vaikka vereni viimeisen olisin nyt ollut valmis uhraamaan Surya Me'eni puolesta. Sen sanoi kumoamattoman jyrkästi sydämeni ääni, ja kuitenkin tähän hetkeen saakka tunteitteni oikea laatu oli ollut ikäänkuin käsittämättömän hämärän peitossa. Pettävä pimeys oli poistunut. — Musta silmäpari oli loihtinut esiin hämmästyttävän totuuden.

"Hänen, lempimäni Surya Me'en koti on Indian paahtavan taivaan alla", ajattelin nyt, "minun satojen penikulmien päässä, merien ympäröimässä Englannissa. Kohtalon oikku — jos sitä siksi voi sanoa — kuljettaa minut kaukaiseen Indiaan, ja täällä, pienellä syrjäkadulla, Kalkutan kaupungissa, me kaksi tapaamme toisemme, hän, tuo indialaisen ylimyksen tytär ja minä, mahtavan Englannin poika. Samalla myös rakastumme, ja ehkä hänkin tietämättään. Kummallinen on todellakin toisinaan ihmisen elämän juoksu."

Olin ymmällä, mutta vielä enemmän jouduin hämilleni. Surya Me viattomassa lapsellisuudessaan ei edes yrittänyt salata lempeänsä. "Minä rakastan teitä", hän lausui ja naisellisen kainosti lisäten, "olen ollut niin — kovin sairaana."

NELJÄS LUKU.

Kuukausien kuluttua. Sisämaassa. Uusia seikkailuja.

Kuukausia oli ylläkerrotuista tapahtumista vierähtänyt, ja olin jo pitkän ajan ollut toiminta-alueellani Radzimissa. Tänne oli Darja Argad'kin tyttärinensä ja vanhan Lakhsmi-imettäjän kanssa seurannut minua. Surya Me olikin jo täydellisesti terve.

Mumin Argad'ista emme olleet kuulleet mitään, vielä vähemmin nähneet häntä, joten näytti miltei siltä kuin hän olisi unohtanut meidät tahi kesken luopunut kostonhimoisista hankkeistaan. Emme kumpaakaan pitäneet luultavana ja levottomuudella odotimme hetkellisen välirauhan päättymistä. Mumin'ia eksyttääkseen Surya Me olikin isänsä ja Lakhsmi'n seurassa jättänyt Kalkutan ja tullut Radzim'iin.

Omasta puolestani muistelin tuon tuostakin sanomattomalla kauhulla kokemiani kovia kohtaloita. Siksi järisyttävästi oli koko olentooni vaikuttanut hirmuinen, kallionulkonemalla viettämäni aika. Vieläkin kylmät väreet kulkivat toisinaan pitkin selkäpiitäni, kun mieleeni johtuivat vuoriluolasta matelevat käärmeet, korkea, epätoivoinen hyppyni ja vaikea taisteluni aaltojen parissa. Ainoana valokohtana oli Surya Me'en rakkaus, mutta sentähden olisinkin ollut valmis vaikka kaikki toistamiseen kärsimään.

Darja Argad oli vähäsen vanhentunut, ja tukkakin käynyt miltei lumivalkoiseksi. Viime-aikaiset tapaukset ja etenkin alituinen huolehtiminen tyttärensä hengestä olivat häneen, isä-parkaan vaikuttaneet.

Surya Me'ekin oli huomannut tämän, ja liikuttavaa oli nähdä hänen itseuhrautuvaista lapsenrakkauttaan. Oman pelkonsa unohtaen hän aina isänsä läsnä-ollessa tekeytyi reippaan iloiseksi, hyväili hellästi vanhuksen poskia ja puhui lohdutellen. Turhaa oli isän, hän sanoi, hänen puolestaan peljätä. Ei Mumin enää uskaltaisi tulla, ja niin vakuuttavan varmana hän haasteli, että Darja joka kerta rauhoittui, mutta yhtä säännöllisesti — heti kun isä oli poistunut huoneesta — tunkivat pidätetyt kyyneleet Surya Me'en silmistä, ja keinotekoinen rattoisuus oli kokonansa kadonnut. Mikä aiheutti tämän? Lakhsmi'lle hän avomielisesti tunnusti syyn. Hän pelkäsi Mumin Argad'ia — siitä kyyneleet — mutta hän tahtoi vanhalta isältään, jolla jo oli yllin kyllin ollut huolia, salata levottomuutensa. Sentähden hän hänen saapuvilla ollessaan teeskenteli iloisuutta. — Olipa hän peloissaan minunkin puolestani, mutta lupasin olla varovainen ja — mikäli mahdollista — aina kulkea asestettuna. Se häntä hiukan tyynnyttikin. Olinhan nuori ja voimakas. Lakhsmi'lle taasen tuskin edes Mumin Argad tekisi pahaa, sillä miksi hän häntä vihaisikaan.

* * * * *

Radzim on pieni, metsäisellä vuorimaalla oleva kylä. Se sijaitsi joku kymmenkunta penikulmaa pohjoiseen päin Ganges-virran keskijuoksusta, ja rykmenttini — niinkuin jo aikaisemmin olen maininnut — oli tänne sijoitettu. Pelättiin, näet, rauhattomuuksia näillä seuduin. Vuodentulo oli ollut huononpuoleinen, ja huhujen mukaan oli ollut liikkeellä kapinan-yllyttäjiä. Mitä perää näissä huhuissa oli, ei tiedetty, mutta varmuuden vuoksi oli kuitenkin asetettu sotilasjoukko kansaa valvomaan. Kaikkiansa sotilaat olivatkin jo olleet Radzim'issa yhdettätoista kuukautta, mutta ainakaan toistaiseksi ympäristön väestö ei ollut osoittanut merkkiäkään kapinallisesta mieli-alasta.

Paitsi tointani rykmenttilääkärinä oli minulla täällä muutakin tehtävää. Kun India on hyvin taajaan ja väkirikkaasti asuttua, sattuu useinkin, että huono vuodensato tuo mukanansa ankaria tauteja, ja etenkin kammoksuttu on tavallisesti lukemattomia uhreja vaativa rutto. Sairaloisuutta oli nytkin — luonnollisena seurauksena riittävän ja kylliksi ravitsevan ruu'an puutteesta — peljättävä nälänhädän uhkaamalla seudulla. Näin ollen oli minun heti lähetettävä Kalkuttaan tieto, jos missään huomaisin alkua vaarallisimman taudin, ruton puhkeamiseen, jotta ajoissa ehdittäisiin ryhtyä ankariin ja tarmokkaisiin varokeinoihin sen levenemisen estämiseksi.

Poissa-oloni aikana oli Radzim'issa toiminut sijaisenani eräs ammattitoveri Kalkutasta, mutta nyt hän oli jo matkustanut takaisin. Toistaiseksi oli yleinen terveydentilakin ollut jotakuinkin hyvä. Minulla — samoinkuin edeltäjällänikin — oli siis runsaasti joutilasta aikaa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni samoilinkin välistä tuntikausia Radzim’in ympäristössä.

Tutustumista se ansaitsikin, sillä minne vain katseeni loin, oli kaikkialla hurmaavan kaunista, itämaista luontoa. Jopa suurenmoisessa mahtavuudessaan en ennen ollut sille vertoja tavannut. Lukemattomat mäet ja kunnaat, korkeat vuoret ja mitä ihanimmat laaksot vaihtelivat alituisesti keskenänsä. Näissä laaksoissa ja alaisemmilla paikoilla oli mitä rikkain, silmiä häikäisevin kasvullisuus, oli palmuja, lehtipuita, monen monikierteisiä köynnöskasveja ja tuhannen tuhansia, väriloisteisia, mitä erilaatuisempia kukkia. Rikas oli eläinmaailmakin. Etenkin lintuja ja matelijoita näki miltei joka askeleella. Oli siellä täällä apinoitakin, mutta niitten seurasta en pitänyt. Kimeällä kirkunallaan ne häiritsivät luonnon tuomaa tunnelmaa. Toista toki oli katsella komeata, upeassa puvussaan ylpeilevää riikinkukkoa tahi pitkäpyrstöistä, leveäsiipistä arguslintua. Juoksipa toisinansa metsästä esiin gasellikin tahi huomasin tulostani peljästyneen, kiireisesti pakenevan antiloopin. Ylempänä vuorilla kasvullisuus oli köyhempää ja samoin eläimistö, ei ollut enää palmuja, eikä köynnöskasveja, ei apinoita, eikä suurta, loistoväristä lintupaljoutta. Kadonneet olivat useimmat matelijalajeistakin. Sen sijaan saatoin nähdä korkealla ilmassa liitelevän kotkan tahi kuulla kaukaa kallioilta peto-eläinten kammottavaa karjuntaa ja minne kuljin, oli vuorten rinteillä kauniita, sypressiä muistuttavia havupuita. Vaihtelua toivat nekin, ja korkeilta, paikka paikoin ihan puuttomilta kallioilta oli mitä laajin ja ihanin näkö-ala, näkyi alempana olevia laaksoja ja kukkuloita ja monia vilkaskulkuisia jokia. Tuollakin, etäällä etelässä, juoksee Dshiu, eräs Ganges-virran sivuhaaroja. Eivätpä olleet luonnossa olevaa romantillisuutta lisäämättä taajassa olevat hindulaiskylätkään. Asumukset niissä olivat bamburuo'osta tahi savesta tehtyjä, ja oli kyliä sekä laaksoissa että havupuupeittoisilla kallioilla. Olipa niitä ihan Radzim’inkin läheisyydessä pari kolme. Radzim sijaitsi syvänteisessä, alavarinteisessä laaksossa.

Kävelyretkilläni minulla oli aina säännöllisesti mukana kaksipiippuinen, takaaladattava kivääri, ja vyölläni oli mainio, käyräteräinen Damaskon miekka. Olin perinyt sen isältäni ja hän isältään ja tämä taasen esivanhemmiltaan, joten se jo monet polvet oli ollut suvussamme. Kertomuksien mukaan se oli joutunut haltuumme Granadan valloituksessa v. 1492, johon eräs esi-isistäni oli ottanut osaa.

[Granada oli maurilaisten viimeinen turvapaikka Espanjassa. Kristittyjen onnistui lannistaa se vasta verisen ja ankaran taistelun jälkeen. Täällä sukulaisenikin, joka Englannista saakka oli vapaa-ehtoisena kiirehtynyt "uskonsotaan", kiivaassa taistelun tuoksinassa tuli mainitsemani damaskolaismiekan omistajaksi.]

Paitsi miekkaa oli vyölläni tarkkaluotinen revolveri. En, näet, sanottavasti luottanut kansaan, joten katsoin viisaimmaksi olla lujasti asestettuna. Saattoihan tyynen ulkokuoren alla piillä verinen vimma, joka hetkellä milloin tahansa puhkeisi. Sitäpaitsi olin Surya Me'elle tehnyt lupaukseni. Sekin siis velvoitti varustautumaan.

Vaellusmatkoillani olin tavallisesti yksin. Toverini — rykmentissä olevat upseerit — varoittivat minua kyllä tästä, mutta minulla oli menettelyyni omat syyni, enkä sentähden ottanut heidän neuvojansa noudattaakseni.

Salainen aavistus sanoi minulle, että Mumin Argad jo oli saanut vihiä olinpaikastamme ja ehkä seurannut perässämme aina Radzim'in seuduille saakka. Näin ollen hän luultavasti oleskeli jossakin kylämme läheisyydessä, mutta missä, se oli vakoiltava selville. Jos sitäpaitsi hän toistaiseksi ei ollutkaan saapunut, oli kuitenkin vastaisen varalle hyödyllistä oppia likiseutuja lähemmin tuntemaan.

Mumin Argad oli erittäin vaarallinen mies. Siihen kokemukseen olin tullut, ja kyläämme hän varmaan koettaisi lähestyä käärmemäisellä kavaluudella ja karttaen kaikkia sen asukkaita. Viekkaudella hän siis oli vangittava, ja jotta tiedusteluretkilläni herättäisin niin vähän huomiota kuin mahdollista, oli minun vältettävä seuraa. Tämä oli mielipiteeni. Yksin ollen olisin kyllä turvattomampi äkkirynnäkön sattuessa, mutta se ei pelottanut. Rakastamaani Surya Me’etä varjellakseni olisin antautunut vaikka suurempiinkin vaaroihin. Ainoastansa häntä suojellakseni minä nyt "ihailinkin" Indian luontoa. Eipä se muuten valtavassa tenhovoimassaankaan olisi ollut kyllin "voimakas" ajamaan minua kylästä, ei niin kauvan, kuin Surya Me'eni siellä oli ja eli.

* * * * *

Eräänä päivänä olin taasen tavanmukaisilla vakoilumatkoillani ja pitkän ajan olin jo kierrellyt maita ristiin ja rastiin, mutta mitään erikoisempaa en ollut havainnut. Ainoa, mikä minua oudoksutti, oli se, että asukkaitten katseessa olin näkevinä salaista uhkaa. Erehdyinkö? Mahdollisesti, mutta joka tapauksessa päätin olla entistä varovaisempi.

Yht'äkkiä — olin juuri tullut synkkään metsään — olin jostakin kuulevinani hiljaista kahinaa. Milteipä olisin saattanut vannoa, että joku hiipivin askelin kuljeksi likitienoilla.

Katselin tarkkaan ympärilleni. Oikealla ja vasemmalla kasvoi suuria, jättimäisiä palmuja, samoin myös takanani, mutta suoraan edessäni — ehkä noin viiden kuuden sylen päässä oli taajaa lehdikköä. Siellä — pettivätkö silmäni — pisti lehtien lomitse esiin puukkoa pitelevä, peukaloton käsi.

Käsi liikkui, veitsi liikkui, ja silmänräpäyksessä olivat molemmat kadonneet.

"Mumin Argad", mumisin hampailleni lomasta ja salaman nopeudella heittäydyin pitkälleni.

Nelinkontin, miekka huotrasta vedettynä ja lyöntiin valmiina, lähestyin varovaisesti paikkaa, mutta kun sinne saavuin, en ketään nähnyt.

Turhaan hain vihollistani edempääkin. Oli ihan kuin maa olisi hänet niellyt.

Merkkiä jättämättä hän ei kuitenkaan ollut kadonnut. Tuolla, eräällä lehdellä, on — veitsen piirto, samoin myös tuolla… tuolla. Tarkastelin lehtiä lähemmin. Niissä oli kaikissa selvä sydämen kuva ja sen yläpuolella — risti.

Mikähän oli niiden tarkoituksena? Eipä luulisi, että aika mies turhanpäiten semmoisella työllä huvitteleisi. Kummastustani lisäsi vielä se, että toimessa näkyi noudatetun huolellista järjestystä ja puukkoa käytetyn tavattomalla — voipa sanoa — väsymättömällä uutteruudella. Laajassa, koko kylän ympäröivässä — kolmikulmion muotoisessa linjassa oli puihin ja lehtiin leikelty sydämiä ja ristejä. Kulmapisteiksi oli valittu kolme korkeata palmua ja kuhunkin niistä oli taitavalla kädellä kaiverrettu ihmisen pääkallo.

Selittämättömältä arvoitukselta tuntui kaikki. Siitä vain olin varma, että joku vaara — entisiä suurempi ja hirmuisempi — uhkasi meitä, Surya Me'etä, Darja Argad'ia ja minua, ehkä Lakhsmi'takin ja koko kylän asujamistoa.

Lakhsmi, joka elinaikansa lienee ollut maansa lapsien parissa, hän mahdollisesti voisi selittää minulle pulmallisen kysymyksen. Itse olin siihen kykenemätön, ja läpi metsien, yli vuoristen kunnaitten riensin juoksujalassa — joutuin Lakhsmi'ta tavatakseni.

Kuvasin hänelle juurta jaksain havaitsemani piirrot, ja hän — ensi kerran huomasin vanhuksen vapisevan silminnähtävästä pelosta — tarttui äkkinäisellä liikkeellä käsivarteeni. "Tulkaa, Sahib", hän kuiskasi värisevin huulin, "tulkaa, hetket ovat kalliit", ja tulisella kiireellä me kuljimme tulemani tien takaisin ja suuntasimme askeleemme palmujen luo.

Täällä Lakhsmi piirsi seitsemän tähteä kunkin pääkallon ympärille ja sitten hän rauhallisena — ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut — astui uudestaan kylää kohden. Olikohan vaara jo ohitse? Ottaen Lakhsmi'a kädestä kysyin häneltä syytä hänen selittämättömään käytökseensä. Mikä merkitys oli sydämillä ja risteillä, mikä kolmikulmion muodolla ja palmuissa olevilla pääkalloilla, ja minkätähden hän sanottuihin puihin oli juuri tähtiä kaivertanut?

"Tähdet", hän vastasi, "julistavat sovintoa, anteeksiantoa ja rauhaa. Pääkallo ja risti sitävastoin puhuvat kuoleman kolkkoa kieltä, mutta muutakin kertoo risti. Se kehoittaa meitä toivomaan, ja nyt tähdet ovat tuoneet meille toivon täyttämyksen. Kylämme asujamineen, kaikkineen oli tuomittu menneeksi, ja vielä kolme auringon laskua, niin pääkallojen ympärille olisi ilmestynyt seitsemän synkkää, viiruista ristiä. Silloin kukaan meistä ei enää olisi ollut turvassa. Vaikka olisimme yrittäneet paeta satojenkin penikulmien päähän, sinnekin väsymättömät salamurhaajat olisivat seuranneet askeleitamme, ja — enpä uskalla ajatella kohtaloa, mikä lopuksi olisi tullut osaksemme. Nyt olemme pelastetut, mutta kuitenkin — jättäkäämme Radzim. Se on poltettava sovitus- ja puhdistusuhrina. Sitä vaatii kansani, jonka sukua minäkin olen, ja jonka veri virtaa minunkin suonissani."

Näin jutusti vanhus. Mumin Argad — niin hän arveli — oli ollut juonineen alku-asukkaita yllyttämässä. Luultavasti hän oli heille uskottanut, että me jollakin tavalla olimme raskaasti solvaisseet heidän uskonnollisia tunteitaan. "Tätä todistaa", lausui Lakhsmi, "kolmikulmion muoto, sillä käytettynä niinkuin nyt — se meillä hinduilla merkitsee uskontomme loukkaamista ja huutaa veristä kostoa. Jokainen maan lapsi, joka kuviot on nähnyt, on velallisella velvollisuudella pakoitettu tarttumaan aseisiin. Siihen sitoo heitä sydämen, 'elämän' valtikan yläpuolella oleva risti. Ainoa mitä he odottavat, ainoa mikä heitä pidättää, on se, että vielä ei ole viimeistä, järkähtämätöntä käskyä annettu hyökkäykseen. Seitsenristilöitä ei ole pääkallojen ympärillä, ja niin kauvan ei kellään heistä ole oikeutta ahdistaa meitä. Sentähden lehtilöissä ja puissa oleva risti on myös toivon tunnuksena. Kolmen päivän kuluttua olisi oloissa tapahtunut arveluttava käänne, ja — maailman ääret eivät olisi auttaneet… Tähdet ovat poistaneet aiheen sammumattomaan vihaan, hyvittäneet — tekemättömän rikoksen, eikä kukaan, eipä edes Mumin Argad, rohkene enää syyttää meitä uskontonsa häpäisemisestä. Se luettaisiin Korkeimman pilkkaamiseksi, ja syyllinen rangaistaisiin kuolemalla. Mutta Radzim’ia, jossa asumme, kansani uskonnollisen käsityksensä mukaan pitää vieläkin saastutettuna, ja siksi se on — mielten katkeruuden välttämiseksi — tulella hävitettävä. En ole mikään pakana, älkää luulko sitä! Uskon Kristukseen ja Hänessä tarjottuun lunastukseen. Kuitenkin ymmärrän panna kansanikin, veriheimolaisteni hengellisille tunteille arvoa ja minä tiedän, että tulinen vimma on syntyvä, jos piammiten emme jätä kylää heidän kostollensa alttiiksi. Katsokaa, Sahib, olemme jo saapuneet Radzim’iin. Mikäli olen kuullut, ovat sotilaamme näille seuduille tultuansa itse rakentaneet ja nimittäneet sen. Koko kylän muodostaa vain noin satakunta asumusta, ja kapeat, huonosti tasoitetut kadut jakavat sen eri kortteleihin. Rakennusten seinät ja ovet ovat tehdyt bamburuovoista, samoin myös yöksi suljettavat akkunaluukut. Ikkunalaseja ei ole… Katot ovat nekin vain yksinkertaisilla bambulehdillä peitetyt… Todellakaan uhraus ei olisi suuri, jos Radzim'ista matkustaisimmekin, vai mitä päättelette, Sahib?"

"Eipä olisi", nimesin vastaukseksi vanhan imettäjän sanoihin, mutta enempää en ehtinyt puhua, sillä kylässämme tavaton näky herätti huomiota. Erästä poikkikatua tuotiin sinne vahvasti kahlehdittua miestä.

VIIDES LUKU.

Vanki Kalkutasta. Kuka on Mumin Argad? Ihmismetsästystä. Lähdemme
Radzim'ista.

Jäin ihmetellen seisomaan, kuka oli vanki? Hän tuli lähemmäksi, vasen käsi oli peukaloton.

"Mumin Argad", huusin ja sokean raivon valtaamana syöksyin häntä kohden. Miekkani oli koholla. Yhdellä iskulla tahdoin halkaista hänen kurjan päänsä.

"Sahib, mitä aiotte", karjaisi mies.

Silmänräpäyksessä — kuin käärmeen puremana — seisahduin, kuulemani ääni oli outo.

Vangin käsi oli Mumin Argad'in, samoin hänen ulkomuotonsa, mutta katse oli suora, vilpitön, kuka oli mies? Ylimys hän ainakin oli, hindu syntyperältään, siitä ei saattanut olla epäilystä. Ihonväri oli tumma, silmät säihkyvät ja liikkeet ruhtinaan.

"Olen Mumin Argad", hän lausui, "ja Kalkutasta kotoisin".

Siis lopultakin Mumin, ei, minä en voinut uskoa sitä, ja kuitenkin — hänen katseensa ei valehdellut. Hän oli Mumin Argad, mutta ei sama, jonka olin oppinut tuntemaan — uneksuinko?

"Seitsemän ja puoli vuotta takaperin", hän kertoi, "olin kahdeksantoista ikäinen nuorukainen. Haluni hehkui silloin merelle, ja minä lähdinkin ja vasta pari viikkoa sitten palasin kotikaupunkiini Kalkuttaan pitkältä matkaltani. Paljon olin sen kestäessä kärsinyt, paljon kovaa kokenut, mutta kaikki vaivat ja vastukset olivat nyt unohtuneet. Olinhan jälleen isäini maassa. — Pienenä palleroisena olin kadottanut vanhempani, ja setäni, Darja Argad, oli ottanut minut kasvatikseen. Muistelin rakkaudella kasvatusisääni ja tämän tytärtä, Surya Me'etä, pienosta lemmikkiäni ja kuvittelin mielessäni kuinka he lämpimästi toivottaisivat minut tervetulleeksi. Jo palatsin ovella Surya Me tahi 'sisareni', joksi olin tottunut häntä kutsumaan, olisi vastassani, ja tuolla taaempana tulisivat rappusia alas setäni ja hänen jälessään Lakhsmi, 'sisareni' ijäkäs hoitajatar — kaikki sydämensä sisimmästä iloisina ja hymyssä suin… Haaveissani petyin. Palatsin ovet olivat suljetut ja luukut ikkunoilla. Asukkaat olivat sieltä poissa. Olivatko he elossa, vai oliko armoton kuolema heidät riistänyt? Kumpaakaan en tietänyt ja epätoivoisena riensin kaupungin poliisiviranomaisten luo. Mutta nämät — kun saavat kuulla nimeni, ovat röyhkeästi vastaamatta kysymyksiini ja muitta mutkitta — tutkintoa pitämättä — kohdellaan minua kuin pahinta roistoa, sidotaan ja teljetään sitten vankikoppiin. Seuraavana aamuna he raastavat minut täältä, haukkuvat konnaksi, ryöväriksi… murhaajaksi ja kymmenen sotilaan saattamana, lujissa siteissä, olen pakoitettu marssimaan Kalkutasta, kulkemaan auringon noususta pimeän tuloon, minne, kuolemaanko? Eikö lähempänä olisi hirsipuuta, eikö lähempänä armahtavaista luotia? Päivät kuluvat, yöt menevät ja minkämoiset yöt? Milloin on makuusijanani ollut vetinen maaperä, milloin kovapintainen kallio, ja yhä samoilemme maita ja metsiä, riennämme yli vuoristen kunnaitten ja poikki alavien tasankojen… Tämä kyläkö olisi päämäärämme? Ensimäinen ihminen, jonka täällä tapaan… hyökkää päälleni miekka paljastettuna… Katsokaa, vaatteeni ovat likaiset ja siekaleissa, ranteet ja nilkkani kahleitten verijuomuille lyömiä. Näin kelvottomasti on minua Kalkutassa, näin häpeällisesti matkalla pidelty. Selittäkää mikä tähän on syynä, selittäkää omakin kummallinen käy… käytök… en… e!"

Vieras oli huomannut vanhan imettäjän. Hänen ruumiinsa hätkähti suonenvedontapaisesti, "Lakhsmi", hän huudahti. Lakhsmi'kin oli tuntenut hänet ja ilosta itkien heittäytyi hänen jalkoihinsa.

Enää ei ollut epäilemistä. Vanki oli todellinen Mumin Argad, mutta kuka oli mies, joka niin kavalasti väärää nimeä käyttäen oli esiintynyt oikean kasvattipojan sijaisena?

* * * * *

Tunti oli äskeisestä vierähtänyt, ja olimme Darja Argad, Surya Me,
Mumin, Lakhsmi ja minä kokoontuneet asuntooni.

Tämä — niinkuin muutkin rakennukset — oli tehty bamburuovoista ja bamburuovon lehdistä. Se sijaitsi kylän keski-osassa.

Huoneita oli eteinen, josta eri ovia päästiin keittiöön ja neli-ikkunaiseen saliin. Peremmällä oli vieretysten kaksi isoa, kolmi-akkunaista makuusuojaa, toinen Surya Me'etä ja Lakhsmi'ta, toinen Darja Argad'ia ja minua varten.

Istuimme salissa. Huonekaluina täällä oli jonkinlaisista kietolakasveista taitavasti punottuja, selkänojoisia tuoleja, pari kunkin ikkunan ääressä, ja keskellä lattiata suurehko, pyöreä pöytä ja tämän ympärillä viisi, kuusi istuinta. Eräät sotilaistamme olivat ne kaikki Lakhsmi'n johdolla punomalla valmistaneet.

Olimme sijoittuneet pöydän viereen, Mumin Argad siivoutuneena ja uudessa, vaatevarastostani lainaamassansa puvussa. En ollut tahtonut häntä kurjassa asussaan esittää sukulaisilleen.

Ensin Darja Argad tyttärineen hyvin epäilevin silmin katselivat tulokasta, mutta pian epäilykset haihtuivat ja riemukas remu pääsi ilmoille. Surya Me'ekin vuoron perää itki ja nauroi. Niin sanomattoman ilahduttavalta tuntui hänestä, että hänen "veljensä" sittenkään ei ollut mikään "roisto".

Luonnollisesti molemmin puolin udeltiin menneitten vuosien tapahtumia, ja etenkin Mumin Argad'illa oli paljon kerrottavaa. Niin vaiherikas hänen elämänsä oli ollut.

Laiva, jolla hän oli purjehtinut Kalkutasta, oli ollut amerikkalainen. Tämä teki haaksirikon Biskayan myrskyisessä lahdessa, ja laivaväki pelastettiin viime hetkessä Espanjan rantamalle. Täältä muut vaelsivat Pyreneitten vuoriharjanteen ylitse Ranskaan, mutta Mumin otti Santander'issa pestin erääseen portugaalilaiseen höyry-alukseen. Huono oli nytkin onni, sillä laiva — tuskin satamasta päästyänsä — joutui karille ja hylkynä se oli jätettävä.

Kuukauden kuluttua Mumin Argad oli taasen meren ulappaa kyntämässä, tällä kertaa jonkun portugaalilais-afrikkalaisen kauppa-yhtiön omistamalla kuunarilla. Matkan päämääränä oli Venezuela, niin sanottiin, mutta sen sijaan poikettiinkin Afrikan länsirannikolle.

"Mikä tämmöisen matkan aiheutti, en käsittänyt". Näin kertoi nyt Mumin Argad meille kokemastaan seikkailusta. "Pian oli kuitenkin totuus koko hirmuisessa alastomuudessaan tuleva ilmi, öiseen aikaan — valoinen päivä näytti kammoksuttavan — suunnattiin laiva kapeasta lahden suusta sisään. Etäällä, ehkä kilometrin päässä, välkähteli pieni, sinervä tuli ja vielä kauvempana toinen. Näitä kohden ohjattiin kulkumme. Kun likemmäksi tulimme, sammutettiin tai itsestään sammuivat valkeat, mutta kapteenimme jatkoi siitä huolimatta purjehdusta. Oliko maalla havaittu lähestymisemme ja peljättiinkö sitä, vai miksi merkkitulet niin joutuisasti katosivat? Ajattelin tätä mielessäni, mutta arvoitusta en osannut selittää. Yhtä hämäräperäinen oli minusta pimeässä purjehtimisemme. Tunsiko päällikkömme sitäpaitsi kylliksi tarkoin ahtaan kulkureittimme? Luultavasti, sillä semmoisella varmuudella hän antoi määräyksiään. Hiljaa, kuiskaten tapahtui kaikki, ja merimiehet kulkivat ketterästi — hiipien kuin kissat — pitkin kuunarin kantta, kapusivat ylös mastoihin, sovittelivat purjeita ja liukuivat äänettöminä alas. Äkkiä rannalta, läpi synkän yön, loisti punainen bengaaliliekki, ja laivastamme vastattiin samalla tapaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta merimiehet kiipesivät jälleen mastoihin, ja purjeet pantiin kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä he uudestaan olivat alhaalla, ankkuri laskettiin mereen, ja kuunari pysähtyi. Sen sivustalle ilmestyi pimeästä vene. Touvin pää heitettiin sinne, ja kannelle nousi kolme kiireestä kantapäähän asestettua miestä. Kapteeni ryhtyi näitten kanssa innokkaaseen ja kiihkeään keskusteluun. Mistä oli kysymys, en kuullut, mutta päivän koittaessa — kun miehet olivat lähteneet — tuotiin laivaamme kolmatta sataa neekeriä. Nämät suljettiin kahlehdittuina ruumaan, ankkuri nostettiin yö-myöhään ja pimeän selkään purjehdittiin ulos merelle.

"Elävä oli siis lasti, joka oli kuljetettavanamme. En koko päivänä ollut kapteenia tavannut, hän oli ollut maalla — kurjia kauppojansa järjestämässä, mutta nyt yöllä — miltei mielettömänä raivosta — hyökkäsin hänen eteensä, poljin jalkaa ja puistin nyrkkiä. 'En ole pestautunut häpeällisen orjakaupan palvelukseen, vaan kunniallisena miehenä kunnialliseen toimeen', karjuin hänelle, mutta roisto — nauroi. Silloin kadotin senkin vähän malttia, mitä minulla enää oli jälellä, ja yhdellä ainoalla iskulla lennätin hänet nurin kannelle.

"Olisin surmannut konnan siihen paikkaan, mutta laivamiehet riensivät hänelle avuksi, ja turhat olivat nyt ponnistukseni. Lujat kourat pitivät minua kuin ruuvipihdeissä.

"Kapteeni — kasvot suuttumuksesta tuntemattomiksi vääntyneinä — nousi kannelta pystyyn. Hänen silmänsä puhuivat niin sanomatonta vihaa, ett'ei sydämeni saattanut olla vapisematta. Luin ankaran tuomioni niistä. "Säälittelet neekereitä", hän lausui kolealla äänellä, 'hyvä, pääset heidän pariinsa. Miehet, heittäkää hänet ruumaan!'

"Nämät tottelivat, ja luukkua kiinni pantaessa olin kuulevinani kapteenin ivallisesti hohottavan.

"Jätän kuvaamatta ne lukemattomat kärsimykset, jotka lastiruumassa tulivat osaksemme. Arabiassa, orjamarkkinoilla me myytiin, mutta tällöin oli joukkomme jo huvennut likimain puoleksi. Muut meistä olivat laivassa kuolleet — ruu'an puutteesta ja huonon kohtelun vuoksi.

"Jouduin erään afrikkalaisen maa-omistajan orjaksi, mutta hänen luotaan onnistuin pian karkaamaan ja egyptiläisessä Kairossa olostin sitten onnellisena pari vuotta.

"Tämän jälkeen olen taasen seikkailuhaluisena kierrellyt maita ja meriä. Muun muassa olen ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja vähän myöhemmin peränpitäjänä norjalaisessa valaanpyytäjälaivassa.

"Kairossa olin ansainnut itselleni sievosen omaisuuden ja vihdoin — noin puolitoista vuotta takaperin — kyllästyneenä kuljeksivaan elämääni päätin palata sanottuun kaupunkiin.

"En ollut tällä erää Kairossa kauvan oleskellut, kun — muistan vieläkin päivän kuin eilisen — näin kerran vilahdukselta entisen kapteenini, orjalaivan kirotun kuljettajan. Olin —h'in kadulla kävelemässä, ja hän ajoi yksivaljakolla huimaavaa vauhtia ohitseni.

"Olisin vaikka saattanut vannoa, että se oli hän, ja kuitenkin mies oli muuttanut ulko-asua. Hän oli puettuna hinduksi.

"Olisiko hän kansalaiseni, ajattelin, ja samalla johtui mieleeni moni pieni yksityiskohta, joihin ennemmin en ollut tullut panneeksi sen erikoisempaa huomiota. Kapteeni oli ihonväriltään — minua luonnollisesti lukuunottamatta — ollut muuta laivaväkeä tummempi, ja merimiehet keskinäisessä puhelussaan olivat useinkin kutsuneet häntä 'Nolaksi', siis hindulaisella nimellä."

Tässä — äkkinäisestä päähänpistosta — keskeytin Mumin Argadin kertomuksen. "Oliko Nola-kapteeninne", kysyin häneltä, "ruumiiltaan jotakuinkin teidän kokoisenne?"

— Oli kyllä, vastasi Mumin. — Sitäpaitsi hän muutenkin ulkomuodoltaan lienee minua suuresti muistuttanut, jopa siinä määrässä, että meitä olisi voinut luulla kaksoisveljeksiksi. Näin ainakin merimiehet sanoivat.

— Oliko hänellä vasemmassa kädessä peukaloa? jatkoin tiedusteluani.

— Peukaloa, oli… utta… odottakaa… kun hän Kairossa kiidätti sivuitseni, hiveli hän vasemmalla kädellä leukaansa, ja kädessä… siinä ei todellakaan ol'… ei ollut peukaloa.

— Oletteko varma asiastanne?

— Olen.

— Tunsiko hän kotoisia olojanne?

— En luule, mutta laivaan jäi minulta, paitsi merimies-arkkua ja siinä olevia vaatteita, päiväkirja, jossa oli tarkat tiedot sukulaisuussuhteistani. Nola on ehkä löytänyt kirjan takin taskusta, arkun pohjalta ja lukenut sen.

— Tiedättekö hänen olinpaikkansa?

— Minäkö? Enpä toki. Ennenkuin saatoin arvatakkaan, hän Kairossa katosi näkyvistäni katukulmauksen taa, ja turhaan hain häntä kautta kaupungin. Minne hän oli lähtenyt, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli kuitenkin ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi kehoittanut minua matkustamaan syntymämaahani. Viholliseni äkkinäinen ilmestyminen oli riistänyt rauhan rinnastani, ja sentähden en enää viihtynyt Kairossa. Olisin vaikka tuossa tuokiossa jättänyt sen, mutta kauppatoimet estivät, ja vasta viikkojen kuluttua olin tilaisuudessa toteuttamaan tuumani. Olen nyt täällä… mutta… mitä tarkoittavat kyselynne?

Kerroin hänelle perinpohjaisesti kaikki viimeaikaiset tapahtumat, erityisesti samalla mainiten, mitä Surya Me oli Vale-Mumin'ista ja tämän konnantöistä puhunut.

* * * * *

Kun Mumin Argad oli kuullut kertomukseni, nousi hän hitaasti tuoliltaan, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja sitten sanaakaan puhumatta — istahti uudelleen.

Katselin kummastellen Mumin'ia. Noinko tyynesti ja kylmäkiskoisen välinpitämättömästi hän kokemistaan kärsimyksistä huolimatta vastaanotti vakavan kuvaukseni?

Ei, sitä hän ei tehnyt. Hiljainen tyyneys oli vain näennäistä ja ennusti sitä rajumpaa myrskyä. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti, rinta nousi aalloten, otsasuonet pullistuivat, ja äkkiä hän ponnahti pystyyn, potkaisi tuolin nurin ja syöksyi vihurina ulos.

Seurasin häntä, mutta tuolla hän jo juoksee kaukana kadulla, tempaa vastaantulevalla sotilaalta kaikki tämän varustukset, pistoolin, miekan ja ampuma-aineet. Silmänräpäyksessä hän on suorittanut anastuksensa, ja sotilas jää hämmästyksissään töllistellen seisomaan.

Edempänä on kolme upseeria. He aikovat pidättää Mumin Argad'in ja asettuvat hänen tielleen, mutta kehoitan viittauksella heidän väistymään ja kun likemmäksi olen ehtinyt, pyydän heidän joutumaan mukaani.

He tottelevat, joskin kummastellen. Sotilaskin on toipunut hämmästyksestään ja kiitää kintereillämme.

Pian olemme metsässä. Mumin Argad yhä juoksee edellämme, mutta niin nopsan tulinen on hänen rientonsa, että askel askeleelta alamme hänestä vähitellen jäädä. Nyt hän jo katoaakin vuorisen kunnaan taakse.

Noin tunnin kuluttua näemme hänet jälleen. Odottamatta hän kallioiselta penkereeltä hypähtää luoksemme. "Orjalaivan kapteeni ja Vale-Mumin", hän huudahtaa, "ovat luullakseni sama henkilö. Tosin en ol'… Katsokaa… kat… so… kaa, tuolla — korkealla kukkulalla — hän on, hiipii ison kiven suojaan. Tunnen hänet, se on Nola, se on orjalaivan entinen kuljettaja."

Minäkin olin huomannut miehen, minäkin olin tuntenut hänet, mutta en
Nola'ksi, vaan Vale-Argad'iksi, verivihollisekseni, rakkaan Surya
Me'eni ja ijäkkään Darjan peljätyksi vainoojaksi.

Sanomaton raivo valtasi minut, ja välittämänä siitä josko muut tulivat perässä tahi ei, kapusin kiireesti vuorta ylös. Kädet ja polveni löivät verille ja vaatteeni repeytyivät terävissä kallionsärmissä, mutta minulla ei ollut aikaa ja halua semmoisista pikkuseikoista huolehtia.

Koko ajojoukostamme oli Mumin ainoa, joka pysyi rinnallani, toiset minne lienevätkään jääneet? Yhteinen vihan-esineemme kiihoitti meitä ponnistuksissamme äärimäisyyksiin.

Ennen pitkää olimme kiven kohdalla, jonka sivustaa olimme nähneet
"Nolan" hiipivän. Enää hän ei ollut siellä.

Kiersimme kiven ja kiipesimme vähäisen ylemmäksi. Pysähdyimme täällä leveälle paadelle ja silmäilimme ympärillemme.

Vihdoinkin oli vaivamme palkittu. Suoraan sivullepäin, noin sataviisikymmentä askelta meistä, oli kalliossa pari kolme metriä leveä railo ja heti tämän toisella puolella pieni vuoripolku. Nola asteli polkua ylöspäin.

Nyt ihmismetsästyksemme muuttui äskeistäkin hurjemmaksi, mutta emme olleet ehtineet edes paadelta alas, kun Nolakin puolestaan havaitsi meidät.

Olimme miehelle vanhat tutut, sen sanoi meille jo hänen ensimäinen liikkeensä. Salaman nopeudella hän kyykistyi ja lähti voimiensa tiestä pakosalle. Tuossa tuokiossa olimme mekin railon partaalla. Mumin Argad oli yhdellä hyppäyksellä ylitse. Minun jalkani lipesi ja olisin pudonnut kymmeniä metriä syvään kuiluun, mutta, viime hetkessä sain kiinni halkeaman reunasta.

Kun pääsin ylös, oli Nola seisahtunut. Pilkallisesti ja voitonvarmasti hymyillen hän tempasi pyssyn olaltaan, tähtäsi kylmäverisesti ja ampui — ampui kolme neljä laukausta perätysten. Niistä yksi lensi suhahtaen korvieni ohitse ja toinen sattui hartioihini. Purin tuskasta ja kiukusta hampaitani, mutta olipa toveriinikin luoti osunut. Hänen oikea poskipäänsä oli yltä päältä verissä.

Haavamme eivät kuitenkaan olleet mitenkään vaarallista laatua, eivätkä sanottavasti estäneet liikkeitämmekään. Ne — niinkuin jälestäpäin tutkiessamme huomasimmekin — olivatkin vain vähäpätöisiä lihanaarmuja.

Nolan yritys oli siis täydellisesti epäonnistunut, ja aikaa hänellä ei enää ollut asettaan uudestaan ladata.

Omaksi turmioksensa hän näin ollen oli pyssyyn luottanut. Toivottomana hän heittikin sen käsistään ja turvautui toistamiseen juoksutaitoonsa.

Mumin Argad tarttui silloin vuorostansa ampuma-aseeseensa ja hyvällä menestyksellä, Nola jatkoi kulkuansa pahasti liikaten. Vasen jalka oli haavoittunut.

Äkkiä vihollisemme kompastui ja kaatui.

Nyt yllätin hänet, mutta vieläkään hän ei antautunut, ja sylitysten, rajussa painissa vyöryimme pitkin kalliota.

Mumin kiirehti avukseni, ja yksissä voimin lannistimme konnan, mutta vasta niin kiivaan ja ankaran taistelun jälkeen, että sen loputtua kykenimme väsymyksestä tuskin jäsentäkään hievahtamaan. Raskaasti ja vaivaloisesti hengittäen makasimmekin sentähden maassa, mutta yhtä uupunut oli vastustajammekin. Kädet omaan pyssynkantimeensa kytkettyinä Nola loikoi vieressämme.

"Olette voittaneet", hän mutisi hampaittensa välistä, "muukalainen koira on purrut, ja hindu on avustanut kilpakosijaansa."

Vaalenin, olisiko Mumin Argad tullut Surya Me'etä vaatiaksensa?
Levottomuuteni oli aiheeton.

— Valehtelet, roisto, sanoi Mumin — olen naimisissa.

— Naimisissa, huudahdin kummastuneena — ette ole siitä ennemmin maininneet.

— En ole. Vaimoni on egyptiläinen.

— Asuu Kairossa?

— Asuu.

Tähän lyhyt puhelumme keskeytyi, sillä seuralaisemme — joskin myöhästyneinä — saapuivat paikalle.

Selitin heille muutamin sanoin syyn tuliseen ajoomme, ja tuokion vielä levähdettyämme päätimme palata Radzim'iin, mutta emme olleet vankinemme edes vuoren juurella, kun jo valtava pimeys kattoi seudun. Yö oli joutunut.

Eteenpäin ei ollut ajattelemistakaan. Kokosimme sentähden äkkipäätä lehtiä ja puita. Näistä teimme pian rovion ja täten valmistetun nuotiotulen ääressä valvoimme keskustellen ja tarinoiden.

Toisinaan näkyi pimeästä kiiluva silmäpari ja kuului hiljaisia, hiipiviä askeleita. Siellä verenhimoinen tiikeri läheni valkeatamme. Äänettöminä tartuimme aseisiin, mutta askeleet etenivät, silmät katosivat, ja helpoituksen huokaus nousi rinnastamme. Uhkaava vaara oli silmänräpäykseksi torjuttu.

Toisinaan taasen kalliot kumahtelivat ja metsät raikuivat peto-eläinten kaameasta karjunnasta. Kylmät väreet kulkivat silloin pitkin selkäpiitämme, mutta Nola — mitä liikuttivat häntä pedot, mitä yön kauhut? Mennyttä miestä hän oli joka tapauksessa. Nojaten palmupuun runkoon hän puoleksi istuvassa asennossa uinaili rauhallisena.

* * * * *

Yö oli ajan vuolaaseen virtaan vaipunut, samoin päivä ja useampikin. Likimain kokonainen viikko olikin äskeisestä vierähtänyt. Tällöin eräänä aamuna tuli joukollemme kiireellinen lähtökäsky Kalkutasta.

Suurella hopulla laittauduttiin matkakuntoon. Tavarat — mitä vietävää oli — säälittiin kokoon, aseet tarkastettiin ja puhdistettiin. Yli kaiken kaikuivat upseerien kovaääniset komentosanat ja signalistin kirkkaan puhtaat puhallukset.

Iltapuoleen oli kylämme jo asujamitta, pitkä matkamme kohden
Ganges-virran suuhaaroja oli alkanut.

Surya Me'elleni ja hänen ijäkkäälle isälleen olin hankkinut tilapäisesti tehdyt kantotuolit. Nola'a kuljettivat sotilaat vangittuna mukanaan.

Vanha Laksmi ja Mumin Argad kävelivät rinnallani, edellinen — ikäänkuin jotakin odotellen — tuon tuostakin silmäillen taaksemme.

Ehtoohämärässä — olimme silloin vaeltaneet noin kolme penikulmaa — pysähdyimme alavalle kunnaalle, sinne yöpyäksemme.

Tällöin Lakhsmi odottamatta nyhjäsi kyynäspäähäni. "Sahib, katsokaa", hän lausui ja voitonriemuisena lisäten, "enkö sitä sanonut?"

Noudatin kehoitusta. Kaukana takanamme oli taivas yhtenä tulimerenä, ja sankat savupatsaat kohosivat ylä-ilmoille.

Oliko se Radzim, joka siellä paloi? Minä luulen niin, Lakhsmi oli ollut oikeassa.

KUUDES LUKU.

Kuusi vuotta eteenpäin ajassa. Karannut vanki. Kohtaus kuolinvuoteen ääressä. Jää hyvästi, jää hyvästi, India!

Kuusi vuotta voi vaikuttaa paljo ihmiselämään. Näin pitkä aika oli siitä, kun etäiseltä kunnaalta sisämaassa olin katsellut Radzim'in paloa. Monia muutoksia oli sitten tämän hetken tapahtunut olossani.

Nuoresta ja kokemattomasta Albion'in pojasta oli tullut suuren Kalkutan ensimäinen lääkäri, mies mainehikas ja kaikkien kunnioittama.

Tarvinneekohan minun edes mainita, että Surya Me oli puolisonani. Sitä hän oli ollut jo nelisen vuotta.

Darja Argad, appeni, oli vielä elossa, mutta hyvin vanhentunut. Hänen ilonaan oli hypitellä polvellaan pientä kummilastaan, Surya Me'en ja minun rakasta "silmäterää".

Lakhsmi oli kuoleman tuvilla. Kaiholla muistelimme usein ijäkästä ja uskollista palvelijatarta.

Mumin Argad oli Kairosta hakenut vaimonsa, kauniin ja hilpeämielisen Hathor'in, ja asui kanssamme Darjan upeassa palatsissa. Mumin oli toisella Kairon-käynnillään tutustunut Hathor'iin, joka oli egyptiläisen kauppiaan tytär, ja mennyt naimisiin. Ne olivat muka "kauppatoimet", jotka olivat pidättäneet häntä kotimatkalta.

Nola oli konnantöistään tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja lähetetty
Ceylon'iin.

Surya Me'eni entinen sairashuone oli laboratooriuminani.

Olin täydellisesti onnellinen ja kuitenkin olisin halusta nähnyt jälleen syntymämaani.

* * * * *

Oli ilta, ja me olimme palatsissa kokoontuneet isohkoon saliin juodaksemme siellä teetä kattolampun viehkeässä valossa. Surya Me oli emäntänä, ja Harthor kertoi meille ajan kuluksi egyptiläisistä oloista, maansa ihmeellisistä muistomerkeistä, jättisuurista pyramiideista ja kummallisista obeliskeista, kalliohaudoista ja lukemattomista temppeliraunioista.

"Kenties ette tiedä", hän muun muassa lausui, "että nimelläni tavallansa on historiallinen kuuluisuus? Kaukaisessa muinaisuudessa on sitä kantanut jumalatar, joka…"

— Oliko hänkin kauppiaan tytär? kysyin piloillani.

— Eihän toki, Harthor vastasi nauraen — mutta…

Mitä hän aikoi sanoa, jäi salaisuudeksi. Palvelija tuli hengästyneenä saliin ja katkaisi keskustelun. "Ulkona kadulla", hän lausui, "on outo mies, joka väkisten pyrkii sisälle".

— Etkö ole käskenyt hänen poistua? kysyin palvelijalta.

— Olen tehnyt sen, mutta hän palaa aina takaisin. Viime kerralla olin kuulevinani hiljaista vaikeroimista. Kehoitin häntä silloin odottamaan. Ehkä hän on sairas? Sanoo olevan tärkeätä asiaa.

Menin ulos. Siellä näköjään vanha, raihnainen mies nojasi vaivaloisesti hengittäen seinustaa vastaan.

Puhuttelin outoa, mutta äänettömänä — rinta raskaasti koristen — hän vaipui maahan.

Pudistelin ukkoa, mutta en saanut vastausta.

Huusin tällöin Mumin Argad'ia ja palvelijaa, joka oli pysähtynyt oven suuhun.

Yhdessä kannoimme nyt vanhuksen sisälle ja laitoimme vuoteeseen.

Viritimme valkean. Hämmästyksen huudahdus pääsi huuliltamme. Sänkyyn asettamamme henkilö oli — Nola, mutta kuinka ajan ja kärsimysten runtelemana? Nuoresta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut raihnas, heikkouttaan vapiseva ukko.

Pettivätkö näköaistimme?

Eivät pettäneet. Sairas avasi silmänsä, ja silloin saimme varmuutta asiassa. Hän tunsi meidät, sen voimme selvästi huomata hänen arasta katseestaan, mutta muutakin ilmeni siinä — iloista tyytyväisyyttä, minkä johdosta, se oli toistaiseksi arvoitus.

Viimeisenkin epäilyksen — jos sitä enää olikaan — poistivat hänen sanansa. "Olen Nola", hän raukealla äänellä ryhtyi puhumaan. "Olen Ceylonista paennut".

Karannut vanki oli siis edessämme ja vielä lisäksi tämä mies oli — Nola, verivihollisemme. Mitä tekisimme, heittäisimmekö hänet ulos ja jättäisimmekö hänet poliisiviranomaisille?

"Olin sanomattomasti rikkonut", hän jatkoi, "en saanut rauhaa. Janosin anteeksiantoa… ja sentähden — karkasin… En tahtonut… kuol'… kuolla anteeksi pyytämättä. Missä ovat Surya Me… ja Darja? Elävätkö he vielä?"

Mumin Argad kutsui heidät huoneeseen.

Helpoituksen huokaus kohosi tällöin Nolan rinnasta, mutta jotakin hän sittenkin etsi. Silmät kääntyivät kysyvinä minuun.

Ymmärsin tarkoituksen. "Lakhsmi on kuollut", sanoin.

— Kuollutko?

— Niin.

Nolan silmät vettyivät.

Surya Me nähdessään entisen vainoojansa vapisi, mutta hänen pelkonsa oli turha.

* * * * *

"Kun kuulin elinkautisen vankeustuomioni julistettavan", Nola kertoi, "valtasi minut ääretön raivo. Olisin mielelläni repinyt teidät kappaleiksi, kaikki, kaikki, tuomarit, Surya Me'en, Darjan, Mumin'in Kahleet pidättivät minua toteuttamasta kiihkoisaa haluani, mutta sydämessäni vannoin lujan valan, koettaisin vankilassa voitavani, katkoisin raudat, surmaisin vartijat, pakenisin. Sitten palaisin Kalkuttaan ja… ja…

"Olen kansallisuudeltani hindu ja syntyäni rikasta, ylhäistä sukua, mutta jo aivan pienenä, tuskin kolmevuotiaana, kadotin molemmat vanhempani. Kauhea rutto riisti heidät minulta. Omaksi ja suuren omaisuuteni holhojaksi määrättiin setäni, mutta tämäkin kuoli viidentoista ikäiseksi päästyäni, ja nyt olin sukulaisitta ja ystävittä maailmassa.

"Ollen kokematon nuorukainen jouduin helposti tunnottomien keinottelijain käsiin ja — ennenkuin osasin aavistaakkaan — olin menettänyt varallisuuteni, jopa niin tarkkaan, että ropoakaan ei jäänyt rikkaudestani. Päälläni olevat vaatteet olivat ainoat, joita saatoin ominani pitää.

"Syystä olinkin katkeroittunut koko maailmaan, luonnollisesti etenkin kunnottomiin liiketovereihini, mutta vielä en kuitenkaan vihannut kanssaihmisiäni.

"Halusin kunniallisella työllä ansaita elatukseni, ja merimiesammatti miellytti eniten. Kovaan työhön en tosin ollut tottunut, mutta se ei peloittanut. Kärsivällisyydellä ja lujalla tahdolla toivoin voittavani vastukset.

"Antauduinkin merimieheksi ja otin ensi aluksi pestin erääseen englantilaiseen höyryalukseen… Jokusen kuukauden kuluttua palasin samalla laivalla takaisin Kalkuttaan, kotikaupunkiini. Olimme käyneet Australiassa ja Kiinassa ja olin hyvin tyytyväinen matkaani. Kapteenimme olikin ollut erittäin ystävällinen ja suosiollisesti opastanut minua kaikessa, joten tehtäväni olivat tuntuneet kevyeiltä täyttää. Olinkin sentähden aikeissa ruveta uudestaan hänen palvelukseensa. Onnettomuudekseni tapasin tällöin satamassa erään entisistä kauppatovereistani, jonka petollisuutta minun ehkä etupäässä oli kiittäminen omaisuuteni menettämisestä. Tekeytyen mitä parhaimmaksi ystäväkseni hän loistavilla lupauksilla oli houkutellut minua moneen suureen liikeyritykseen. Seurauksena oli ollut köyhtymiseni, mutta hän sitävastoin oli rikastunut ja minulta voittamillansa rahoilla… Kuljin tervehtimättä miehen ohitse. Silloin hän nauroi, ja kun käännyin katsomaan, hänen huulensa olivat kylmän ylenkatseellisessa hymyssä. Veret nousivat poskilleni, mutta vielä hillitsin itseäni ja aijoin jälleen jatkaa kävelyäni. 'Etkö enää tunne minua', hän samalla kysyi purevan pisteliäästi, 'vai enkö ole ollut ystäväsi?' 'Sinä ystäväni', vastasin katkerasti, 'omaisuuteni ryöstäjä.' 'Siksikö jätit tervehtimättä', hän jatkoi ivallista puhettaan. 'Oma syysi. Jokaisen tulee itse katsoa eteensä, mutta voinhan sinua entisen ystävyytemme tähden hiukan auttaa. Kas, tästä saat kolikon, kerjäläinen', ja pieni hopearaha vierähti jalkoihini… Nyt olin malttini kadottanut…

"Surmasin hänet, tapoin kuin koiran, mutta minkätähden hän yllyttikin minua mielettömään raivoon? Sitä oikeus ei kuitenkaan kysynyt, ja murhaajana tulin tuomituksi vankeuteen.

"Näin olivat siis jalot pyrintöni rauvenneet. Tästä hetkestä vihasin ihmiskuntaa ja vannoin sille kostoa.

"Paljon ei minulla ole enää surulliseen elämäntarinaani lisättävää. Karkasin vankilasta ja siitä päivin en ole valinnut keinoja kanssaihmisiäni vahingoittaakseni. Alennuinpa lopulta niin syvälle, että ryhdyin orjalaivan kuljettajaksi ja…"

Ja muitten konnantöittesi ohella, sanoi tähän Mumin Argad — heitätit minut laivaruumaan ja sittemmin myit Arabiassa orjamarkkinoilla.

— Niin tein.

— Anastit takkini taskusta, arkun pohjalta, päiväkirjani?

— Mistä te sen tiedätte?

— Erehdynkö?

— Ette, otin sen todellakin.

— Luitte kirjan?

— Luin.

— Ja päätitte käyttää tietoja hyväksenne?

— En heti, mutta eräänä päivänä kuulin merimiesteni sanovan, että ruumiinkooltani ja ulkomuodoltani oikein hämmästyttävässä määrässä muistutin teitä. Tällöin kypsyi vähitellen mielessäni ajatus…

— Esiintyä oikean kasvattipojan sijaisena?

— Niin, olin kyllästynyt hurjaan olintaani.

— Mutta ette ajatelleet, mitä minä orjana mahdollisesti kärsisin?

— En.

— Etkä myös, mikä suunnaton rikos olisi petollisesti tunkeutua toisen perheeseen?

— He eivät koskaan saisi petoksestani vihiä.

— Ja silläkö te lohdutitte itseänne, kurja olento. Sairas ei vastannut.

— Nimenne on Nola? jatkoi Mumin tiedustelujaan.

— On.

— Vasemman kätenne peukalon te…?

— Sen, sanoi Nola keskeyttäen — leikkasin pois. Uhraus oli välttämätön, jos tahdoin onnistua tuumissani.

— Matkustitte Indiaan Kairon kautta.

— Matkustin. Tulin Bilma'sta, Afrikan sisäosista. Pian sen jälkeen kun orjalastimme olin vienyt Arabiaan, haaksirikkoutui laivani Tamataven edustalla, Madagaskar'in ulkopuolella. Miehistö hukkui, mutta minä — ehkä rikollisin kaikista — pelastuin rannalle. Monien seikkailujen ja vaiheitten perästä jouduin Bilma'an. Täällä olostin useamman vuoden, mutta — tein murhan ja katsoin silloin viisaimmaksi paeta. Jo kuukautta ennen olin tahallani katkaissut vasemman peukaloni… Suuntasin kulkuni Kairoon ja sieltä — Kalkuttaan… Kalkutassa minulla oli alussa hyvä menestys, mutta kuinka lopulta kävi, tiedätte. Olin tottunut hurjaan elämään ja sentähden en uusissa oloissakaan malttanut kauvan hillitä itseäni, ja pian alkoi huolestuttavia huhuja tunkeutua Darja Argad'inkin ja hänen tyttärensä korviin. Huomasin sen heidän yhä enemmän vieroksuvasta käytöksestään, ja toisinansa Argad tiedusteli minulta ankarana syytä outoihin kuulumisiin, mutta väitin kiven kovaa huhuja valheeksi ja vakuutin viattomuuttani. Jo aikaisemmin, jopa ensi hetkestä saakka, olin välistä ollut havaitsevinani Surya Me'essä vaistomaista vastenmielisyyttä minua kohtaan, mutta en ollut siitä sen erikoisempaa välittänyt. Toivoin aikaa myöden voivani hänen mielialaansa vaikuttaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja välimme rikkoutumista jouduttamassa oli luultavasti sekin, että Surya Me epäili minun Brahma'a palvelevan. Tavallansa hän ei siinä ihan väärässä ollutkaan, sillä jos yleensä saatan laisinkaan sanoa silloin mitään uskontoa tunnustaneeni, oli se Brahma'n, jota minulle pienenä lapsena oli opetettu, mutta hyvin vähät siitäkin välitin. Vain sattumalta — vanhasta tottumuksesta — lausuin joskus Brahma'n nimen ja ainoastansa kerran muistan häntä täällä rukoilleeni. Tein sen Surya Me'etä uhmaillakseni. Hän oli juuri nuhdellut minua muuttuneesta käytöksestäni ja kristinuskosta luopumisesta, ja sen johdosta harmistuin. Odottamaton yllätys olikin minulle se, että Darja ja hänen tyttärensä olivat kristittyjä. Anastamassani päiväkirjassa ei siitä sanallakaan oltu mainittu. Siksi en osannutkaan olla tarpeeksi varovainen. Oikean kasvattipojan osaa ruvetessani näyttelemään olin luonnollisesti lähinnä ajatellut Darja Argad'in suurta omaisuutta, ja suunnitelmanani oli saada se Surya Me'en välityksellä, ottamalla hänet ainoana perijänä avio-vaimokseni. Yhtäkään silmänräpäystä en mielessäni ollut kuitenkaan kuvitellut rakkautta, mutta vähitellen se syntyi sydämeeni ja tulisen intohimoisena, koko olemustani kalvavana liekkinä. Surya Me'en puhtaassa nais-olennossa oli jotakin käsittämätöntä, mikä vastustamattomalla voimalla kiinnitti, mutta samalla saavuttamattomana raivostutti minua. Kuinka hän olisikaan mennyt minun kaltaiselle miehelle, enkä vieläkään voi ymmärtää rohkeuttani astua hänen huoneeseensa ja kaiken tapahtuneen jälkeen pyytää häntä vaimokseni, mutta olinkin mieletön, rajusti myrskyävien tunteitteni orja, ja tahdoin pakoittaa häntä, jos hän ei hyvällä suostuisi, sillä vastauksen — sen arvasin jo edeltäkäsin. Nöyrät rukoukset eivät auttaneet, eivät peloittavat uhkaukset, ja silloin aloin vainota häntä ja hänen isäänsä. Hyökkäyksen! pienellä syrjäkadulla epäonnistuttua poistuin vielä samana yönä kaupungista ja kun muutaman viikon kuluttua uskalsin palata sinne takaisin, oli Surya Me kadonnut, ja poissa olivat Darja ja Lakhsmi'kin. Minne he olivat lähteneet? Hain heitä kiihkeästi ja vihdoin sainkin vihiä heidän olinpaikastaan. Se oli Radzim, mutta täällä tapasin heidän englantilaisten soturien lujasti suojelemina. Mitä minun näin ollen oli tehtävä? Luulin keksineeni keinon. Levitin ympäristön asujainten keskuuteen huhua, että radzimilaiset olivat syvästi loukanneet uskontoamme. He olivat muka eräänä päivänä löytäneet kyläkadulta Brahmajumalan kuvan, joka nähtävästi oli taivaasta pudonnut, ja suurella melulla sekä häpeällisten laulujen kaikuessa polttaneet sen. Näin — kun koko kylään kohdistaisin kansani vihan — toivoin varmasti kukistavan! viholliseni. Piirsin lehtiin syd'…

Keskeytin tässä Nolan, "olen nähnyt kuviot", lausuin, "ja Lakshsmi on selittänyt niitten merkityksen".

"Lakhsmiko myös kaiversi pääkallojen ympärille seitsemän tähteä?"

Vastasin myöntävästi.

"Huolella valmistamani verkko oli täten repeytynyt piloille", jatkoi Nola kertomustaan, "ja otukset toistaiseksi välttäneet surman. Kuljin epätoivoisena päämäärättä kalliota ja harkitsin uusia suunnitelmia, mutta vastaiseksi ei mikään keksimistäni miellyttänyt. Tällöin te — kesken mietteitäni — yllätitte minut, oikea Mumin Argad, joka tuhokseni oli tullut kotimaahansa, ja englantilainen lääkäri, jonka aikoja sitten olin luullut kuolleen kaukaisella vuorenulkonemalla. — Olen nyt täällä, en enää kostonhimoisena vaan nöyrästi rukoillen… rikoksiani… anteeksi. Ruumiini ja sieluni voimat ovat murtuneet, eivät kahleitten painosta, eivätkä raskaan vankeusorjuuden rasituksista. Tuimat omantunnontuskat ovat niitä juuria myöden kalvaneet, ja jo… jo on loppuni lähenemässä. En valehtele. — Eikö muotonikin todista, että sisäiset sydämen taistelut ovat raadelleet olemustani? Minä, nuoruuteni kukoistuksessa oleva mies, joka ijältäni olen tuskin neljää vuotta Mumin Argad'ia vanhempi, olen lyhyessä ajassa muuttunut raihnaaksi, ikäkuluksi vanhukseksi… Siunaan teitä kantamistani raudoista. Välillisesti niiden kautta olen minäkin saanut tiedon ainoasta, oikeasta Jumalasta, pakanoitten Vapahtajasta, minunkin Lunastajastani… Ceylon'iin lähdin ylpeänä, uhkamielisenä… tuumien perikatoa ja kuolemaa vastustajilleni. Sielunpaimenenamme täällä oli eräs valtion määräämä pappi, nimeltä S——n. Hän huomasi synkän mielialani… ja puhui minulle kristinopista. Jumalan poika, Jeesus Kristus, on tullut maailmaan syntisiä vapahtaaksensa… Kuuntelin hämmästyksen sekaisella ihmettelyllä… Ensi kerran minulle… saarnattiin ainoasta, elävästä Jumalasta… Olin sanomattomasti rikkonut, minun olisi sentähden kaduttava ja jos uskoisin… Jeesukseen, olisi minulla syntein anteeksiantamus, elämä ja autuus… Nämät kaikki olivat minulle vallan uusia asioita. Halusin kuulla enemmän ja pappi luki Raamatusta syntiinlankeemuksesta… tuhlaajapojasta… Vähitellen lämpeni sydämeni — kova ulkokuori oli sulanut — ja puhkesin valtavaan itkuun… Minäkin… oli tuhlaajapoika, joka… tarvitsin sovintoa… Tästä hetkestä oli… elämässäni tapahtunut käänne. Tekemäni pahat työt lepäsivät suunnattoman taakan tavoin hartioillani… En saanut rauhaa, ja lopuksi öitten valvomiset, päivien tuskat… raihnauttivat… ruumiini… Teitäkin vastaan… olin kovasti rikkonut… Sentähden omantuntoni… ajamana… olen kulkenut… tänne saakka. Vankilan muurit… eivät ole voineet… pidättää minua. Mikä… vast', vastaus… vastaus… teillä on annettavana… kurjalle?"

Nola vaikeni. Levottomin, rukoilevin katsein hän silmäili ympärillänsä olevia.

Tällöin Surya Me kyynelehtien tarttui hänen käteensä. "Rukoilkaa Jumalaa, että hän teitä armahtaisi. Me puolestamme olemme teille anteeksi antaneet", hän sanoi ja meihin päin kääntyen, "eikö niin?"

Nyökäytimme liikutettuina päätämme.

Nolan silmät loistivat ilosta. Onnellisesti hymyillen, kädet ristissä rinnoilla hän hiljaa laski päänsä patjalle. "Jeesus Kristus", kuulimme hänen kuiskaavan, "minä kiitän Sinua!"

Vielä pari hengenvetoa, ja Nola ei liikahtanut enää — hän oli kuollut.
Pitkä ja rasittava keskustelu oli vienyt hänen viimeisetkin voimansa.

Emmepä todellakaan olisi luulleet lopun näin pian tulevan.

Paras oli kuitenkin niinkuin oli tapahtunut. Hän oli kuollut rauhassa.

Olin aikonut tiedustella häneltä missä kaukainen vuoriluola oli, mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

* * * * *

Noin vuoden viivyin vielä Kalkutassa. Tämän ajan kuluessa oli appeni, vanha Darja Argad'kin kuollut. Päätimme silloin, Surya Me ja minä, ainaiseksi muuttaa Englanttiin.

Isältänsä Surya Me oli perinyt tämän omaisuuden kaikkineen. Palatsimme irtaimistoineen myimme Mumin'ille. Jo sitä ennen olin virastani jättänyt eronhakemuksen.

Samoin kuin päivä, jolloin saavuin Kalkuttaan, samoin nyt lähtöpäivämmekin oli erittäin kaunis, ja aurinko säteili hohtavan kirkkaana.

Rannalta laivalla laskiessamme viittasimme nenäliinoillamme
Harthor’ille ja Mumin Argad'ille jäähyväisiksi.

Pian olimme ulkona ulapalla, ja mannermaa alkoi vähitellen kadota näkyvistämme.

Tällöin — viimeisten rajapiirteitten häämöittäessä kaukana — pieni Darjamme heilautti vielä kerran terveisiksi nenäliinastaan ja huudahti kimeällä lapsenäänellään; "Jää hyvästi, jää hyvästi, India!"

Merkilliset tapahtumat olivat enää vain pelkkinä muistelmina.