RÄMEKORVEN LAISKOTTELIJAT

Korpikuvaus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

ENSIMMÄINEN LUKU.

On juuri se hetki juhannusaamuna, jolloin aurinko on noussut ja kylän kukot parkaisseet ensimmäiset aamuvirtensä. Sumu nousee vielä salmista ja lahtien suista, ja tyvenet vedet kuvastelevat yhtämittaa vaihtuvia värejä.

Kenkkulan pihamaalle on aurinko ehtinyt ensiksi lähettämään lämpimät säteensä, ja talon herättäjäkello, iso kukon vötkäle, on sattunut aamukävelyllään Kyllin aitan taakse ja siellä parkaissut huikean kiekunansa, herättäen Bertilin.

Bertil huomaa olevansa jonkun lämpimän ja pehmeän kupeessa. Se on tyttö siinä, Kylli, jota hän on saanut odottaa huhtikuun lenseistä lumista juhannusyöhön saakka. Pihlajan kukkien ja tytön ihon tuoksu huumaavat heräävän Bertilin, ja hän puristaa tytön lujemmin kainaloonsa. Tyttökin herää ja hymyilee onnellisena; muistaa, että on ollut juhannusyö ja että edessäpäin on vielä paljon kauniita, onnellisia päiviä ja öitä.

* * * * *

Bertil on noussut ja sanonut lähtevänsä katsomaan juhannusaamun aurinkoa.

Aitan portaalle hän istuu siristellen silmiään. Runsas valo on häikäissyt ja painanut hänet siihen aitan kuluneille portaille vetämään henkeensä voimakasta kukkien ja pihkan tuoksua ja kuuntelemaan käkien kukuntaa ja pääskyjen liverrystä navetan räystäällä.

Siinä on koko Rämekylä hänen edessään, Hameniemi, Tanula ja taustalla outo ja ihmeellinen rämekorpi, josta kylään vuoti lakkaamatta se kirkas ja makea.

Tänäkin yönä se oli tehnyt tehtävänsä. Parhaillaan sen voitelemina nukuttiin hikiotsaisina tupien ja kamarien nurkissa ja pihamailla. Bertil muistaa, ettei ole juhannusyönä maistanut, ja on siitä hyvillään. Tyttö aitassa on korvannut kaiken. Tämä on ollut hänen ihanin juhannusyönsä.

Tyttö uneksii nyt siellä vuoteessaan, ja hän istuu tässä portailla. Tuulen henkäily, joka sammuu syntyessään, nuokuttaa ruispeltoa tuossa kartanon alla ja irroittaa pihlajasta aitan nurkalla kukkien kellertäviä terälehtiä ja kylvää niitä hänen ympärilleen. Yöllä on auennut lukematon paljous kämmeköitä, ja niiden tuoksu pyrkii voittamaan pihlajan kukkien tuoksun.

Bertil nousee, oikoo käsivarsiaan, koettelee kädellään paisuvia lihaksia, nauraa riemukasta naurua ja lähtee kävelemään.

Pirteistä kuuluu mahtava kuorsaus. Rengit ovat heränneet kokkotulien jätteillä ja kironneet, huomattuaan, ettei tyttöä olekaan kainalossa. Ensin on haisteltu yöllä tyhjenneitä pulloja, ja kun ne on huomattu tyhjiksi, on kiroten, nyrkit housunkauluksen alla laahustettu tupaan, jossa juhannuskoivut ovat jo nuutuneet. Yksi rengeistä on sängyssä poikkipuolin mahallaan, toinen retkottaa permannolla kädet levällään. Kolmannen sääret näkyvät penkin alta.

Bertil hymähtää. Korpiviina ja renkien voima. Siinä on jotakin yhteistä.

Isännän kamarissa on yöllä hummattu, eikä emäntä ole huolinut jälkiä siivota. Kamarin seinällä hohtaa hopeakirjaimin kehyksissään: »Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu», mutta permannolla on piimänkokkelia, piirakanpalasia, tyhjiä pulloja ja muita jätteitä. Korttipakka on pudonnut nurkkapöydältä lattialle ja levinnyt muun kaman sekaan. Keskellä permantoa on isännän pahasti rähjätyt housut, mutta isäntä itse kuorsaa autuaana sängyssä, vain paita ja liivit yllään. Nouseva aurinko kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun Bertil avaa oven, tulvahtaa häntä vastaan moninainen kitkerä haju.

Tanulassakin kuorsataan. Antin paininpuut ovat pettäneet kokoilta lähtiessä, ja hän on pyytänyt Hiertiäistä auttamaan, mutta Asarilla on ollut tyttö ja hän on vain naurahtanut Antille:

— Lepällehän siinä painin puillasi aamupuoleen, käynpähän siirtämässä sitten Kustaavan viereen, kun ensin kuljetellaan tässä tätä tyttöä… heh… renkilöiltä riistettyä…

Kustaava ei ole kuitenkaan jaksanut kaihonkirkasta juhannusyötä yksin viettää, vaan on hakenut Antin makuulle, pahnoihinsa. Antin lupsahtelevat silmät ovat revenneet aivan auki, kun Kustaava on napannut pientareella retkottavaa miestä takapuolille ja huutanut korvaan:

— Ryökäle… jos minä otan ja riuhtasen poikki nuo paininpuusi niinkuin piipunvarret! Ala kohennella niitä allesi!

Eihän Antilla muuta kuin ala toikata ja väliin tuuskahda siihen kylätielle nokallesi.

— Hi-hiertiäinen lupasi a-auttaa… kun joutuu sen tytön pelistä… ei nämä ota päälleen, koettaa Antti selittää, mutta tuloksetta. Kustaava toki auttaa väliin miestään, ja auringon noustessa päästään pehkuihin.

Ja sielläpä sitten, resuisessa pirtissä, jyystää unta koko Tanulan väki, kun Bertil aamukävelyllään poikkeaa kolisevan porstuan permannon poikki tuvan ovelle. Kukko on äsken käynyt väkeä herättelemässä ja motkotellen poistunut, huomattuaan ettei edes renki heittänyt häntä saappaalla eikä isäntä-Anttikaan nostanut päätään pahnoista.

Ilma pirtissä on raikasta, kun mukulat ovat eilen pudottaneet päreillä paikatun ikkunan kokonaan seinästä ja juhannuskiireissä ei ole ehditty sitä korjaamaan. Kukkiva pihlaja kurkottaa oksiaan ikkunasta sisään, ja ilmanhenki kylvää varisevia kukkien terälehtiä Antin kiverille säärille, jotka ovat paljastuneet pehkuista.

Peräseinämällä retkottaa Kustaava pahnoissaan, ja Anna-Liisa kiskoo äristen hänen rintanahkojaan. Hullu renki kuorsaa kaukalossaan suu auki, ja nälkiintyneet russakat ryömivät tämän valtavan aukon suulle ja joutuvat armottomasti ilmavirran vetäminä sisään, mutta se ei yhtään häiritse rengin unenlahjaa.

Bertilille ei ole vielä näkemänsä kylliksi. Hameniemeen on poikettava, viisaan Hiertiäisen pakinoille. Jospa lähtisi hänen kanssaan luodolle ahvenia härnäämään ja kuuntelemaan Asarin loppumattomia valheita.

TOINEN LUKU.

Asari Hiertiäinen istuu saunansa kynnyksellä ja rassaa luudan varvulla piippuaan. Pahahenkikö lienee piippuun mennyt, kun se ei ottanut selvitäkseen? Vasta kun veti vahvan vitaksen varren läpi, rupesi henki käymään ja savu pölähteli niinkuin kaskesta, tästäpä Asarin piipusta, ja kohosi mahtavana pilvenä saunan räystäälle, siitä haihtuakseen aamun raikkaaseen ilmaan.

Asari on yöllä kokoilta palattuaan ja sen tytön kanssa kuherreltuaan mennyt saunaan makaamaan, kun saunassa ei ollut kärpäsiä eikä muitakaan eläviä. Hiertiäinen on ainakin pitänyt saunan parhaimpana paikkana maailmassa, mutta nyt hän sitä jo rakastaa, rakastaa enemmän kuin mitään muistaa koskaan rakastaneensa. Ihan liikuttavaan hellyyteen saakka. Akka saattaa sekin olla hyvä aikanaan, mutta joskus ja useimmiten on silmillä silloin siitä, tällöin tästä… räiskää ja räkyttää. Lapsetkin saattavat olla hyviä, niin kauan kuin pieniä ovat, mutta suureksi tultuaan silmille nekin. Piiat samaten, kun luonto lihalliseksi laukeaa, mutta nekin ovat joskus tehneet jutkun, kun on sattunut joku nuorempi kukkopoika heidän edessään siipeään vetämään.

Mutta sauna. Milloinka näit sen pettävän tahi tylynä luotaan pois työntävän? Aina sama, mielen mukavaksi tekevä niinkuin maitovellin. Ainainen ystävä ja ymmärtäjä. Saunaan passasi paeta akan turinoita ja hengenhaistajaa Hörödiitä, sillä eipä akka enemmän kuin Hörödiikään viitsinyt sinne hämärän saunan lavoille kavuta.

Ihan mieli tuli helläksi, ja sydänalaa livautti kuin viinaryypyllä, kun tätä saunaa ajatteli.

Siinä oli niin monta mutkaa ja aihetta, tässä sauna-asiassa, ja niitä oli hyvä miettiä nyt tässä juhannusaamun lämpimässä paisteessa. Yöllä oli lavoilla kuumuus ahdistanut ja pitänyt housutkin riisua, ja paitasillaan istuu Asari siinä, naulan painava piippu hampaissaan.

Toinen oli tämä piippu, isältä peritty, pirun löytömaalta saadusta visasta koverrettu, kourantäyteisen rouheita vetävä. Sellaista piippua ei ollut vallesmannilla eikä rovastilla ja tokkopa lienee ollut maaherrallakaan.

Sauna ja piippu ja sitten vasta akka ja ne muut piika-aiheet. Sen jälkeen viina ja kiljunpinta talvisaikaan.

Ja muustapa sitä sitten ei ollut väliäkään. Kaikki muu oli vain sivuasia, nämä talot ja tavarat, vaikka niistähän se kaikkinainen siunaus vuoti hänellekin, Hiertiäiselle. Jos olit köyhä, toisen työssä kulkeva, niin, piru, etpä olisi joutanut saunan, hyvän ystäväsi suojassa lekettelemään, eikä olisi tällaista piippuakaan.

Mutta talo oli. Tuolla on tupa ja muu kartano peltojen keskellä ja tässä rannalla on tämä sauna. Kiuas uhoo vielä lämmintä, eikä ole kirppuja eikä kärpäsiä. Siellä oli taas hyvä maata, kellettää, piika-Selman paita päänalusena.

Ka, piru, kun hauki hyppäsi ruohikossa. Pitäisipä ryöttö onkia sieltä pataan. Ja muitakin kaloja.

Hiertiäistä ei unettanut tänä juhannusaamuna. Veri oli niin taas kokoilla rehmäessä nuortunut, että vei unet. Ne piiat ja putelit ja muut.

Asari nousee kurkistamaan, että vieläkö se hauki siellä ruohikossa… Siihen joutuu Bertilkin ja saunatiellä tullessaan hohottaa Asarin paljaille kintuille ja isolle piipulle, joka riippuu ukon hampaissa kuin pajamoukari.

— Ka, kun maalarmestarkin jo liikkeellä… minä tässä haukia… kun, piru, karkasi ihan käsistä, selittää Hiertiäinen tosissaan.

— Taisi viedä housutkin mennessään, sanoo Bertil.

— Sattuivat illalla väärinpäin jalkaan, niin jäivät… tuonne saunaan… mutta se hauki… Olisi paistettu, korilas, juhannuksen kunnioiksi, mutta vei vavat ja siimat, valehtelee Hiertiäinen, ja silmäkulmassa vilahtaa, kun katsoo Bertiliin.

— Ei nukuttanut… ja minä tässä onkimaan, jatkaa Asari. — Pistin vähän mädännyttä muikkua onkeen ja silloin… syltämittainen tarttuu… vie siiman, ryöttö, ja vapa jää tähän kouraan.

Hiertiäinen näyttää vielä kouraansa, että siinä se on ollut, ja kähnii takaisin saunalle, housuja vetämään jalkaansa.

— Tulehan saunaan, Pertteli. Täällä se nukuttaisi sinuakin… kun panee noita pitsipaitoja päänsä alle. Niissä kun on sitä piikojen hajua, häikköläisten… vetää mukavikseen nenäänsä.

Nappi on pudonnut Hiertiäisen housuista, ja Asari vuolee luudanvarvusta uuden. Kaivaa sitten nurkasta putelin ja maistettuaan tarjoaa Bertilillekin.

— Joko siellä naapurissa kahvilla näin aikaiseen… riipasehan siitä… juhannustuikku… et ollut miesten pelissä yöllä. Särkyi siellä Kenkkulassa astioitakin, kun nujattiin. Piimäkorvoon Turakka painoi Aatamin, ja särkyyhän se semmoisesta… hii… ii… kokkelit levisivät pitkin lattiaa. Aatami vain veisasi maan hedelmästä… vaikka kokkelit tippuivat takapuolista. Ka, hiisi, kun ei maistakaan.

— Maistoinhan minä.

— Mitä se semmoinen maistaminen, kun nyt kerran juhannus… Sinä taisit niihen tyttöjen kanssa… Kyllin… kyllä minä tiedän — Hiertiäinen iskee silmää Bertilille — niinhän sitä tanssittiin, lupsuteltiin… minäkin.

Aurinko on noussut jo ylemmäksi, ja varjot lyhenevät. Kaste hohtaa pihanurmilla ja pihkaa tuoksuvien puitten oksilla. Mehiläiset surisevat heinikossa, ja pääskyjen liverrys kuuluu talojen pihoissa.

Tiina Lovisa huutaa pihassa Asaria kahville ja mökyää aitan oven takana piioille, jotka eivät nouse lypsylle. Kanat kaakattavat, kukko kiljuu siihen sekaan, ja vasikat huutavat juomistaan tarhassa. Olipa siinä ääntä. Toisissa taloissa torkkui karja aitauksissaan hiljaa ynähdellen lypsäjiään, eivätkä kanatkaan siellä kaakattaneet. Hameniemessä oli huutamisen taito tarttunut emännästä kanoihin, vasikoihin ja muihin nelijalkaisiin. Sauna oli toki täällä rannalla, ja tänne ei mökä kovin häiritsevästi kuulunut. Eikä talvella pirttiin, muuta kuin Tiina Lovisan papatus.

— Huutavat siellä, pirut, akat ja nelijalkaiset, naurahtaa Asari Bertilille. — Senpä takia minä täällä saunassa… Pitäisi herrallakin, sinullapa meinaan, olla sauna siellä Helesingissä, kun siellä mölytään… ei muuta kuin kellistyisit piiloon lavoille, eikä tietäisi poliisit eikä muut… akat… vaikka eihän siellä taida akkoja ollakaan.

Mentiin siitä tuvan puolelle, kamariin asti. Hiertiäinen sanoi tarjoavansa kahvit ja suuttuvansa, jos Bertil ilman lähtisi.

Puhuttiin Bertilin tauluistakin.

— Ovat kuin varsiluudalla vedeltyjä, sanoo Hiertiäinen. — Maalaisit pirunkuvia ja enkelilöitä… hii… kun kuuluit maalaavan semmoisia alastomiakin retkaleita. Harakka-Antti kehuu, että hänestäkin maalataan.

— Maalataan se kuva vielä Asaristakin.

— Eikös… Tiina Lovisasta pitäisi silloin kun suutaan lakuttaa ja sääret on lehmänsonnassa… hii… ja sitten se kuva tuohon seinälle.

Tiina Lovisa tuo kahvipannun, ja Asari hämää:

— Maalarmestar kuuluu akkojen kuvasia… sinustakin, Lovisa… tuohon seinään naulataan.

— Naulaa suusi…! sähähtää Tiina Lovisa.

— No, piru, kun siinä ei muukaan auta. Kyllä sinut maalataan, hihittää
Asari.

— Ja sinut salvetaan!

Tiinan sisu näätsen ei suvaitse sellaista härnättyä ja uhittelua.

Juhannusaurinko paahtaa jo hiestävän kuumana, kun Bertil palaa heilimöivän ruispellon ohitse Kenkkulaan.

KOLMAS LUKU.

Kenkkulan väki istuu hiljaisena aamiaispöydässä. Naiset, tyttäret ja piiat, istuvat valkoisissaan ja kammattuina, iloisesti keskenään supatellen, mutta miehet ovat kuin myrskyn kourista pelastuneita. Joosepin tukka harittaa pystyssä, ja silmien alla on mustat veret. Jättiläisen hartiat ovat tällä kertaa painuneet lyttyyn, ja nenäänsä tuhisten koettaa hän ryystää velliä ja äkävarain haukata Karuliena-emännän leipomaa ohraleipää.

Nuutti istuu Jooseppia vastapäätä ja on alakuloisen näköinen. Nuutinkin silmät ovat turvonneet, ja hurstisen paidan aukosta näkyvä karvainen rinta kohoaa aina väliin, ja silloin kuuluu tuvassa huokaus, joka on kuin tuulen kohaus ja tuo esiin Nuutin syvästi katuvan mielen.

Salomo on saanut kuhmun otsaansa, yöllä jossain tapellessaan naapurikylän poikien kanssa, jotka ovat aikoneet viedä tytön häneltä. Hän on sivellyt koivuisella kangella naapureitaan ja saanut pitää tyttönsä voimakkaamman oikeudella. Vahvasääriset piikatytöt valitsevat aina sen, joka on voimissa väkevin, ja Salomon silmät kiiltävät vieläkin siitä voitostaan ja muusta yön kuluessa sattuneesta mukavasta.

Isäntä Aatamin tila ei ole sallinut hänen saapua paikalleen pöydän päähän. Herättyään unesta on Aatami istunut kauan aikaa sänkynsä laidalla ja tuijottanut permannolle ja housujensa takapuoliin, joissa yölliseltään on hohtanut valkoiset piimän kokkelit. Ne jumalattomat olivat piimäkorvonkin särkeneet ja jumalanviljan levittäneet lattialle. Oliko se hänen syynsä?

No mitenkä se hänen…

Jos olisi saanut yksin nauttia repi jäisen voiteestaan, ei olisi tapahtunut syntiä eikä lankeemusta.

Mutta nyt tuli synti, ropsahti, ja tavallista suurempi. Siihen työntyi
Turakat ja muut, jotka eivät edes koskaan huomaa syntiensä suuruutta.

Ja mikä se nyt sekin, että jumalanviljaa sotkemaan. Julkijumalattomat eivät pidä semmoista minään, kun rähmivät ja tärväävät Herran antimia, häikköläiset. Ei edes Karuliena antanut kuivia housuja, vaan pauhasi. Pauhasi juhannusaamuna ja sanoi häntä helvetin syöttilääksi ja elukaksi.

Aatami nousee ja tunnustelee pönkkiensä pitävyyttä. Rimputtajainen piti jo niissä peliään, mutta ei olisi mitenkään passannut niitä voidella, kun olisi ensin pitänyt katua entisiä.

Siellä on jo perhe, hänen perheensä, aamiaisella, ja haukata pitäisi hänenkin, mutta pitäisi ensin kurittaa tätä syntistä lihaa.

Jos häntä näin juhannusaamuna kehtaisi ruveta kiusaamaan.

Aatami on pökötellyt jäykiksi käyneillä hoivillaan porstuaan ja toiseen, tyhjään tupaan, jossa yöllä oli mellastettu. Siinä on Herran hyvyydet lattialla, piimä, eivätkä häikköläiset olleet sitä korjanneet pois. Eikös ollutkin joku ryöttö lykännyt läjäänsä nurkkaan, jauhosäkin viereen, ja sitten mennyt menojaan. Se, kuka lie ollutkin, on tehnyt suurimman synnin viime yönä. Ei nurkan taakse päässyt, kun siihen teki.

Aatamin mahaa kurnii nälkä. Mukava olisi ryystää velliä ja sitten sillä vellimahallaan kellottaa hetkinen unta ottamassa, mutta ei kehdannut nyt sinne tupaan, kun siellä varmasti oli emäntäkin, Karuliena, ja se aloittaisi taas sen aamullisen saarnansa.

Oli Aatami ennenkin sen huomannut, etteivät akat pidä sanaansa, ja niin nytkin. Papille tämäkin Karu lupasi rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja vaikka ei ole ollut mitään vastamäen käyntiä, ei muuta kuin joskus on toverinsa sattunut syntiin kepsahtamaan, niin siitä haukkumaan ja nakertamaan.

Semmoista on vaimonpuoli. Lie heilläkin omat syntinsä, mutta ei hiiskuta niistä mitään. Hyvähän sitä on toisen niskaan hypätä.

Piika on siivonnut jo isännän kamarin lattian, avannut ikkunan ja pistänyt juomalasiin ruiskukkia. Aatami hymähtää hyvänsuopeasti tultuaan kamariin, mutta kohta pingoittuvat hänen kasvolihaksensa jäykiksi. Repijäinen on kiskaissut niin ankarasti, että isäntä kääntyy jo vaistomaisesti kaapilleen, antaakseen sille ropsauksen. Samassa kuitenkin muistaa, että syntistä lihaa on kiusattava, ainakin iltapäivälle asti.

— Vai et muka yhtään kärsisi ja odottaisi, niitäpä voiteita, hykähtää Aatami. — Revi nyt ja rimputa, mutta et saa ennen kuin iltapuoleen. Ensin on juhannussaarna luettava ja veisattava, saarna Johanneksesta, joka myöskin kiusasi lihaansa ja söi heinäsirkkoja, sillä mitäpä hunajaa sillä siellä metsässä… Eikä olisi semmoinen mies syönytkään imeliä, herrojen herkkuja, vaikka olisi saanutkin. Kyllä se tiietään, mitä rohveetat syövät. Puun lehtiä ja semmoisia maan yrttejä, eiköhän ihan samoja, joita panevat tähänkin viinaansa.

Emäntä repäsee kamarin oven auki ja karjasee:

— Syötkö sinä?

— Tuota… pitäisi tässä vähän kiusata lihaansa, kun siihen syntiin aina… sanoo Aatami ja koettaa naurahtaa.

— Haista… synnistä vielä haastamaan tämä mokoma karjusika!

Emäntä lyö oven kiinni, ja Aatami jää siihen sänkynsä laidalle istumaan.

Ei sureta se Karulienan nimitys, melkein naurattaa. Sikojahan täällä ollaan niin yksi kuin toinenkin, toiset karjuja toiset sitä imisän puolta. Ei sitä passaa Karulienankaan vanhurskaudellaan loistella. Moni miespä sitä jo oli ehtinyt koplotella, ennenkuin tähän taloon tuli. Silloin lie sitä semmoista ollut vähemmän, mutta nyt on enemmän.

Ja eihän sille mitä, kun liha on luotu semmoiseksi, että se lankiaa.
Kun vain osaisi jokainen katua ja armossa haudella itseään.

Sillä armojärjestyksessähän se on tämän syntisen ihmisen koko autuuden reklementti.

Siinä!

Aatami pistäytyy vähän ulkonakin jaloittelemassa ja vetämässä viinanhöyryisiin keuhkoihinsa tuoksuvaa keskikesän ilmaa. Seisoo ruispeltonsa laidassa ja koettaa päässään laskea, kuinka monta tuhatta pellostaan saisi, kun ensin omat tarpeet, leipään ja aineeseen, on otettu.

Tuleehan siitä. Jooseppi on myrännyt edellisenä vuotena siihen tunkioita vieri viereen, ja nyt on vilja kuin ruohikkoa. Savuna lainehtii siitepöly huojuvan viljan yllä.

Herra antaa hurskaalle hänen maatessaankin, sanotaan sanassa, miettii Aatami. Niin se on antanut hänellekin, vaikka on väliin syntiinkin kepsahtanut. Mutta hän onkin tuntenut aina sitten katumusta niin voimakasta, että vesi on kihonnut silmiin.

Suotta se Karulienakin haukkuu semmoiselle kuin hänelle. Siitä pitääkin sille mennä heti sanomaan.

Pirtissä ei ole muita kuin emäntä karsina penkillä istumassa, helmassaan kirja, jota lueksii.

— Tuota… suotta sinä haukut… tällaista kuin minuakin… kun kerran tässä kuitenkin tiietään paremmin sekin autuuvenoppi… kuin monet muut…

— Häh…

Karuliena tuhauttaa sieraimiinsa.

— Ja joka pahoja tekojaan katuu, sille tapahtuu laupeus.

— Jaarita sinä muille, elä minulle!

— No, ka, kun minä sitä sinun penseätä mieltäsi, Liena, tässä… kun ihan aina vihoittelee.

— Häh… tälle syntisäkille, variseukselle. Pitäisi nytkin halolla vedellä kärsääsi.

— Aih…

Repijäinen kiskasi Aatamin nivusia niin, että molemmin käsin piti tarttua ja varovasti hiihätellä kamariin ja kaapille.

Sille täytyi antaa! Ihan ennen katumista ja saarnan lukua, hitsiläiselle.

Ja olihan nyt juhannus. Pihamaa, pellot ja metsät olivat valoa tulvillaan ja lämmin tuuli henkäili etelältä. Herran ihmeet, kukkaset ja nurmikot rehottivat, ja koppakuoriaiset yhdessä lintujen kanssa kyselivät ihmiseltä: arvaapas, kuka meidät on luonut… Ääh… kun se on kirmakkaa… on taitanut polttaa vähän pohjaan.

Naukun päälle oli haukattava. Sianlihaa kalakukosta ja muutakin rasvaista. Se teki niin hyvää niille perälihaksille.

Mitäpä heitä kiusaamaan, lihojaan. Munkithan ne ennen paastosivat. Ja kuitenkin niihen nunnien kanssa… nekin…

Aatami syö kokonaisen rieskan, puolet kalakukon sisuksista ja kimpaleen voita ja ryystää korvosta kauhalla piimää päälle.

Ja sitten jo onkin aika mennä kamariin saarnaa lukemaan ja veisaamaan.
Illansuussa on kuitenkin ne muut… kävelyt, piika-Iita ja semmoiset.
Ohoo, tätä Herran suurta hyvyyttä ja antimien runsautta.

Kohta kuuluu kamarista mahtavana kuin ukkosen jyry:

»— — ja askeleesi rasvaa, sä pannut maalle tiukkumaan, sateella kostutat sä maan, sen vaot lioittelet.»

Tuvan pöydän päässä veisaa harittavatukkainen Nuutti kimakalla, viinan särkemällä äänellä:

    »Jo joutui armas aika
    ja suvi suloinen…»

Rengit, hirtehiset, tekevät kiusaa Nuutille maaten mahallaan sänkylöissä. Hihittävät, pakanat, katuvalle Nuutille ja omille tekosilleen.

NELJÄS LUKU.

Naapurikylään ei ole kuin puolisen penikulmaa, ja siellä ovat ihmiset toista maata kuin Rämekylässä. Kansanvalistus toikkaroi pitkävartisissa saappaissaan, ja seuroja on monenlaisia. Muutamat isännät juovat sielläkin kotitekoista, mutta salaa. Niin salaa, ettei henkikään haise, ei edes Hörödiin tarkasti vainuavaankaan nenään.

Raittiusseura on nyt siellä laittanut arpajaiset, ja toisesta pitäjästä on puuhattu torvensoittajat juhlaan.

Rämekylälläkin on kuultu juhlasta, ja Hiertiäisen tekee mieli kuulemaan niiden torvien pärinää ja pämpätystä.

Harakka-Anttikin, maattuaan aamupäivän pehkuissaan, on virkeä lähtemään mukaan, ja paininpuut kyllä sen matkan kestävät. Hänkään ei ole kuullut torvien luritusta, ei muuta kuin leppätorven luikauksia rämekorven ahoilla.

Hiertiäinen käy harvoin naapurikylässä, mutta nyt, juhannuksena, pitäisi jaloitella, nauttia. Siellä olisi monta aihetta. Torvet ja muut.

Ja näkisi uusia tyttöjä, näin juhannuksena, ja jos siellä tanssitaan, niin voisi hänkin lupsuttaa ja nauraa ihmetteleville katseille. Voi piru, miten hän nauraisikin leveällä suullaan, suurella kuin kontin suu.

Näitä mukavia miettien on Asari lekertänyt Tanulaan ja puhunut asiasta
Antille.

— Ka, lähtään. Kyllä näillä kintuilla sen matkan… minäkään ennen semmoisia torvia, pämpyttimiä…

— Ja kun kuuluvat olevan oikein kullankiiltäväisiä.

— Elä perkuloita… vai kullasta! No hiisi, mennä pitää katsomaan.

Antista on ihmettä, että naapurikylässä soitetaan kultatorvilla. Paremmin asiaa ymmärtääkseen on otettava peukalonpiäkön verran putelista ja tarjottava Asarillekin.

— Otahan… tätä siemenrukiista huusattua… vai torvilla… mitähän nuo puhaltavat?

— … tiijjä… eli kyllä mä kuulin, teristyy Asari, jota on tämä torviaihe ruvennut viehättämään. Onhan sitä jo kuultu ennenkin torvien luritusta, kerran Joensuun markkinoilla, mutta ilman aikojaan, viisastella… tällekin Antille.

Niin että kyllä siitä jo kuultiin. »Koko maalima iloit’ mahtaa» ja semmoista, piru soi, kun on juhannus.

— Lähtään, Asari, ihan heti, kiirehtii jo Antti kekkerehtien ja nostellen kuivuneita kinttujaan.

* * * * *

Turakka on kuunnellut mehiläisiä Kenkkulan aitan takana koko aamupäivän. Juhannusrauha on hänelläkin, ja Hörödii nauttinee hänkin juhannusrauhastaan. Aitan taakse on aurinko paistanut varhaisesta aamusta, ja tuoksuva ilma on ehtinyt jo puhdistaa viinan höyryt keuhkoista, mutta mieli on jo niin turtunut, ettei luonto enää jaksa nousta siitä masennustilasta, johon viina sen on vienyt.

Lähtisi tästä jonnekin. Patrakka on hävinnyt. Saattaa olla jo toisessa pitäjässä. Tietää sen turman linnun, niinkuin hänenkin.

Turakka kiroaa, painaa hatun silmilleen ja lähtee Tanulaan ja Hameniemeen. Kiroaa vielä uhemmin, kun kuulee pihalla Aatamin ja Nuutin veisuun.

Iltapuolella yhtyy viinakuningas Hiertiäisen ja Antin matkaan, ja kun neljäntenä on Kenkkulan Jooseppi ja viidentenä Tanulan hulluksi tekeytyvä renki, jutkotellaan jo siitä naapurikylään musiikkia kuuntelemaan.

* * * * *

Hiertiäinen nauttii olostaan siinä rukiin pientarella istuessaan juhlatalon pihamaan laidassa. Sakki on siinä hänen ympärillään, ja keskellä ojan pohjassa on puteli, josta maistetaan. Sinivalkonauhaiset juhla-airuet ovat pahasti säikähtäneet Rämekylän hurjien tuloa, ja juhlatunnelma on mennyt piloille. Turakalla on apulainen, joka metsässä jakaa rukiin mehua, ja kohta alkaa juhlapaikan ympäristöllä kuulua renkien ja joutomiesten hihkaisuja.

Antti hihittää torville ja niiden räikyttäjille, Jopa ovat rustinkia… kun kiertävät ja koukertavat kuin lehmän suoli.

— Ja alapää on leveäksi reväisty ja nostettu pystyyn, hikottaa
Hiertiäinen.

Korealta se kuuluu.

— Leppäpömpästä lähtee parempi ääni.

— Elähän… kun lurittaa ihan kuin talonpojan takapää, puolustaa Asari. — Niille pitää antaa viinaa, että posket paremmin pullistuvat, vai mitä, Antti?

— No, peukalonpiäkön verran.

Turakka pumppuaa puhaltajiin kirkasta ja makeaa, ja kohtapa alkavat juhlat olla vinossa. Bertil Hög, Helsingin herra, nauraa pihamaalla vatsaansa pidellen. Hänkin on Kyllin kanssa saapunut juhlaan ja ehtinyt pihaan parhaiksi, kun musikantit ovat alkaneet rukiisen voimalla puhaltaa.

— Katso, Kylli, niiltä tipahtaa kohta silmät päästä, hohottaa Bertil. —
Ja nenä ryömii ylenmäärin paisuvien poskilihojen välissä!

Juhlavieraista on osa poistunut ja rengit piikoineen jääneet äänekästä iloa pitämään. Hiertiäinen kähnii ja katselee tyttöjä. Hihittää pömpän puhaltajille,- jotka täyttävät piha-aukeaman helvetillisellä melulla.

Jopa tanssitaan pihamaalla. Humalaisten ilo on tarttunut piikatypyköihin ja muutamiin juhliin jääneihin rempseihin talontyttäriin, ja helmat korvissa hypitään. Torviniekat ovat puhaltaneet loppuun henkensä ja pyllähtäneet heille vartavasten rakennetun lavan alle. Nurkan takaa ilmestyy kuin loihtimalla hanuriniekka, ja kohta korahtaa vetopelistä verenväkevä sävel. Viimeinenkin juhla-airut poistuu, uhaten tehdä kantelu asiasta Hörödiille ja nimismiehelle.

— Ryyppää se nimismies itsekin.

— Ja Höröläinenkin ryyppäisi, kun saisi.

— Ja pappi on joka päivä humalassa.

— Ja suntio juo kirkon viiniä sunnuntaina niin, ettei kolehtihaavi tahdo käsissä pysyä.

Se on hummaavan joukon syytöstulva, mutta tosi alusta loppuun.

* * * * *

Raittiusseuran iloinen juhla jatkuu kesäyön hämärässä, mutta Rämekorven laiskiaiset ovat lähteneet paluumatkalle ja korpi kaikuu hohotuksesta ja hihityksestä. Välillä olevien mökkien porstuain ovet lyödään auki ja maitopöksissä kiskotaan sintua isolla kauhalla alkavan kohmelon kostukkeeksi.

Metsätiellä tulee kuitenkin ihme vastaan.

Hörödii on ollut juhannusviinoja etsimässä ja löytänyt yhtä ja toista. Salaa on katsellut eilisiltaista kokkotanssia ja nuuskinut koko juhannuspäivän ja tulee nyt todistajineen suuriäänistä sakkia vastaan.

Pöllämystyvät vähän Rämekorven miehet ja seisahtavat, ja silloin laukasee Hörödii panoksensa. Manaa miehet ensi välikäräjiin viina-asioistaan.

Mutta kiireen kaupalla on Hörödiin suoriuduttava matkaan, sillä Joosepin harittava tukka on noussut pystyyn ja verestävät silmät alkavat mulkoilla pahaa ennustavasti.

Jooseppi jo kääntyy lähteäkseen jälkeen:

— Vai tänne sinä hörrikkä, ihmisten juhannusrauhaa… varo, etten saa sinua kouriini.

— Jokohan tulee sakko, irvistelee Antti loppumatkaa jatkettaessa.

— Vai sakko, hihittää Hiertiäinen. — Kuka tässä on nähnyt, että viinoja on ryypätty? Kaljoja, juhannusoluvia, piru, eikä muuta. Sitä pitää osata hitsata asiata niinkäsin, jos tässä… mitäpä käräjöitä…

— Kyllä tässä heille sakot näytetään, kannetaan koko käräjätalo
tuomareineen ja lautakuntineen järveen, uhkaa Jooseppi. — Siinä
Luhtajoen partaalla kun on, niin ei muuta kuin saan kangen alle.
Toveria en pyydä.

— Ettäkö hiiren kuolema syötinkilöille ja muille pötköttäjille, hii, se olisi vasta, inisee Asari.

— Eikä tässä niin justiin ensi käskyllä…, teristyy jo Anttikin.

— No ei ensi käskyllä, se on vissi!

Siitä tehdään ihan liitto ja painetaan peukalonpäköt vastakkain ja hihkaisten ne erotetaan.

Ja sitten lekerretään metsätietä kotitanhuville.

Hiertiäinen koettaa innoissaan tapailla lauluakin:

»Jätkän rouva se salin sohvalla kelletti syrjällänsä — — — — — — —»

Siihen yhtyvät toisetkin, ja jopa on ääntä metsässä.

Aurinkokin jo nousee metsän takaa, kun siitä vihdoin päästään kotipihoille. Jos olisi ollut vähän ainetta, ei vieläkään makuulle, ei sitten likikään. Nämä valoisat yöt kun niin innostivat, ja se juhlakin taisi nostaa mieltä.

Mutta onpa tässä vielä valoisia päiviä ja öitä, ja sitten jatketaan.

VIIDES LUKU.

Seuraava päivä on maanantai, ja pitäisi ryhtyä rynnäämään töitä, mutta hitsiläinenkö sitä, kun päätä vielä pakottaa juhannushummaus ja muutenkin…

Parasta on, kun makaa rauhassa. Päiviä on ja toisia tulee, ja rämekyläläisten päivät eivät mene jäniksen selässä.

Ei muitten kuin Joosepin.

Kenkkulan rehevässä apilapellossa häärää mies jo täydellä höyryllä. Suuttuu niittokoneeseen, joka ei jaksa katkaista lakoista heinää, kiroaa ja kasvolihakset punaisina ja pullistuneina heittää koneen alassuin ojaan.

Hakee liiteristä kahden hevosen koneen ja tallista toisen hevosen, ja kun tämäkin kone tukkoaa ryönäisessä heinässä, kiroaa Jooseppi niin että kuuluu toisiin taloihin.

Nuutti on mennyt haravanvarsipuita hakemaan metsästä, ja hän tässä saa yksinään…

Jooseppi huitoo syltämittaisella viikatteella niin, että apila lentelee suurina palloina jälelle.

… ne akatkin, kun eivät tule haasioimaan.

Eipä tästä hänenkään työstään viinoitta…

Jooseppi jättää viikatteensa ja lähtee korpeen, jos sieltä sattuisi löytämään.

Patrakka on luvannut heinäviinat… kai se siellä jo pian tiputtaa.

* * * * *

Hiertiäinenkin makaa Hameniemessä ihan hortonaan.

Aamuvarhaisella on kuulunut saunaan Tiina Lovisan poraaminen pihasta, saunan ovi on reväisty auki ja likaisella luudalla heitetty häntä, nukkuvata miestä, paapatettu siinä ovella ja menty menojaan, eräänlaisia ääniä päästellen.

Mitäpä hän, Hiertiäinen, siitä. Maanantaina on maattava ja tiistaina sopii katsella, mitä olisi ensiksi tehtävä, mutta kun ei kerkiä ryhtyä mihinkään ennen keskiviikkoa, menee taas se päivä työkaluja etsiessä. Torstaina sitten siinä korjailee, näprää, työkaluja, mutta perjantaina on jo viikko niin rippeinä, ettei kehtaa aloittaa.

Kampsiipahan vähän mitä kuta sattuu, pientareita, jotka ovat turvonneet syltä leveiksi ja työntävät putkea ja pajunvesaa.

Lauantai on sunnuntain aatto, ja silloin on käytävä kylällä ja saunottava aikaiseen. Eikä lauantain töillä ole kukaan rikastunut.

Välillä sopii käydä katsomassa ilmaa ja vilvoittelemassa. Tulee, näätsen, kuuma siellä saunassa.

Siinä saunan kynnyksellä on hyvä istua ja katsella, miten mehiläiset ja muut hyönteiset, kärpäset, pörräävät auringossa ja kukkivassa heinikossa. Lepäillä siinä polvet pystyssä, painava piippu hampaissa.

Haukotuskin repäisee suuta niin että piippu putoaa leuoista heinikkoon ja sitä pitää ruveta käsin haraamaan.

—… piru siinä, hyppii hampaista.

Tiina Lovisa näkee Asarin saunan ovella ja tulee hameet hulmuten, äkäisen näköisenä.

— Että sinä, ryökäle, et viitsi edes syömään! aloittaa — … että voi hyvä jumala, kun heinät jäävät tekemättä. Siellä Kenkkulan väet jo heiluvat kuin turilaat heinän kimpussa, ja sinä täällä märkänet. Tokko sinä edes kuulet, torkkuja!

Tiina Lovisa sysää Hiertiäistä pieksunsa kärjellä, että piippu taas putoaa.

—… piippu!… Nyt jos, piru, niinä suutun… vai potkimaan. Ei nyt niitetä, kun huomiseksi tulee sade. Häh!… Heiniä pilaamaan…

— Sade?

— Nii-in! Varpaita syhyy… on vissi merkki.

— On se… tuhannen laiska, haisijainen.

Tiina Lovisa ei viitsi sen lekertäjän kanssa.

— Pitää tässä laittaa housut jalkaansa ja lähteä niitylle. Juo sinä ja makaa ja tanssita piikoja!

Tiina vielä siellä pihassa, mutta Asari ei kuule, eikä tahdokaan. Ylevä rauha liikkuu hänen sisässään, monta aihetta, tämäkin aurinko, joka hautoo tätä luomakuntaa ja ihmistä… tuoksut… ihanat vetää nenäänsä… isot kalat… linnut ja muut.

Ja sitten sirkan sirinä ja tuo eteläinen, joka huojuttaa tuota ruispeltoa ja pullistaa paidanaukkoa, siinä se luojan ihme… kaikki kasvattaa… tämä aurinko… ja irtauttaa mehut maasta ja hien ihmisestä.

Aikansa miettii Asari niitä luojan ihmeitä ja lähtee sitten alusillaan, piippu kourassa pihaan, syömään ja akkojen kanssa reistaamaan.

Piiat on Tiina Lovisa kovistellut pientareita leikkaamaan.

Asari katsoo. Istuu siihen ojanvarrelle mukavikseen tiiraamaan. Kun ovat riisuneet, kelsinneet, siinä helteessä, nämä piiat ihan vähiin vaatteisiin. Käsivarret paljaina ja pohkeet ja muut.

Hiertiäisen syöntiaie unehtuu siinä tiiratessa näitä tyttöjä, kikattajoita.

… nämäkin niitä luojan töitä… sorvasi jäsenet pyöreiksi ja mukaviksi. Ilokseen katselee, kun sydän on vielä nuori.

— Mitä se siinä… tillistelee! suhahtavat tytöt ja nauravat.

— Ka, kun tässä joutaa kerran… näiltä töiltään.

Ja hetken perästä siinä tytöille:

— On se mukava, tämä maailma, pallo vai mikä lie pannukakku… heh… pyöreäksi sanotaan… on, joka osaa oikealta kannalta sen ottaa.

— Vai on… ja Tiina Lovisa kans'… yhtä pyöreä…

Alkavat taas hikottaa ja niitä pilojaan… loppumattomia… täytyy lähtä syömään.

Ryystettyään kaksi puutuopillista piimää, kokonaisen leivän ja ison kappaleen kiljunpintaa, on Asari valmis kylälle.

Katsomaan, joko ovat heinässä.

Ja sitten jos sattuisi viinaa… Kenkkulassa.

Tanulassa on hiljaista. Kukonlaulu vain kuuluu navetan takaa. Antti paistaa harittavia sääriään auringossa. On vetänyt niihin tervan ja istuu siinä tuvan portailla irvistellen kyläläisille, kenkkulaisille, jotka semmoista kiirettä heinillään… vaikka ei vielä heinäkuukaan alussa. Se Jooseppi semmoinen hätäkello.

Antti on saanut toikata koko aamun yksinään.

Kustaavalla on se sydänala tautinsa taas. Ei kahviakaan kyennyt, vaan piti Antin itsensä kiehauttaa. Sattui vielä siinä aamutureessa pistämään lapsenpesuvettä pannuun. Ii-i, semmoinen vahinko hänelle…

Renki makaa taliin ylisillä eikä hievahda, vaikka hän sitä jo heitti, häikköläistä, tupakkapölkyllä. Uhkasi, raato, kaataa koko tallin, jos häiritään.

Pojatkin, missä lienevät, yöjalkareisuillaan, vaikka päivä kohta puolisissa.

Antti käy ottamassa putelista vähän ja istuu sitten vielä kuivailemaan loppua tervaa kintuistaan.

Joosehviina ja Justiina pyllyilivät paitasillaan pihamaalla, isot vonkaleet, näyttelemässä näyteltäviään. Peaata härnäsi kukkoa, ja nuorin urospuolisista kiskoi kissaa hännästä.

Jo tämä… kun ei edes aamiaista laittamaan, tuskailee Antti. Hänen luontonsa taas lotkotti kuin sammakko lätäkössä eikä noussut, vaikka jo oli käynyt pariin kertaan maistamassa.

Sekin haaste sinne käräjiin. Siinä oli miettimistä. Aatamit ja
Hiertiäiset sinne herrojen eteen… hii… taitaa tulla kova paikka.

Asari lekertää pihaan ja istahtaa portaille. Puhutaan ilmoista ja muista, isoista kaloista ja luonnon ihmeistä.

— Onko sulla yhtään viinaa? kysyy Asari.

— No, peukalonpiäkön verran.

Lähtään kaapille, ja jopa kohta nousee Antinkin luonto.

— Makaavat meillä vielä yöuniaan, sittiäiset. Ei keittämään kaloja, vaikka ongin aamiaiseksi…

Antti on tosiaankin pistäytynyt aamuvarhaisella onkimassa muutamia särkiä ja vihtaraksissa tuonut ne porstuaan. Kissa on peukaloinut Antin saaliit, ja jopa kiivastuu mies:

— Per-setti, vai kissalle… nyt otti piru akan ja — ihan kaikki elävät tässä talossa.

— Otahan piiska, yllyttää Hiertiäinen ja nostelee housujaan.

Ottaahan Antti ruoskan ja kääkertää ensin tallin ylisille.

Kohta alkaa sieltä kuulua äänekäs keskustelu.

Kuuluu kolinaa, ja Antti putoaa alas.

Hiertiäinen hihittää.

— Mitenkäs kävi?

Antin punertuneet silmäluomet lupsahtelevat. Tunnustelee jäseniään.

— Taisi vähän jalka nyrjähtää.

Antti kekkerehtii pihamaalla piiska kädessä, ja Asari hohottaa:

— Käyhän voitelemassa Kustaavaa, jos kykenet.

— Kyl-lä… tässä näytettävä, kuka on isäntä. Ei siinä jumalan tautia, akassa. Laiskottelee!

Kustaava selvisi pian taudistaan, ja Antti kehasi:

— Sainpas hirtehiset jalkeille… se tämä luonto kun nousee, niin… leikki pois!

* * * * *

Aatamin maanantai on vain sellaista hiljalleen olemista. Tuntuu kuin olisi paljon sopivampi katumuspäiväksi kuin sunnuntai. Aamulla on herännyt lämpimään paisteeseen ja etelän henkäilyyn, Ja mieli on heti repsahtanut niihin maallisiin. Heinäntekoon, rukiin heilimöintiin ja moneen muuhun.

Kaappikin on huomauttanut itsestään, mutta Aatami säästää nyt sen vähän, mitä sattuu olemaan, repijäiselle. Käy vain tupaan kahville ja aloittaa asiallisen keskustelun emännän kanssa.

— Kyllä pitäisi kiittää Herran hyvyyttä, kun antaa näin korean ilman.

Emäntä ähkäisee:

— Joudat kai sinä sitä tekemään.

— Ka, sinulla vain se penseä mieli.

Emäntä ei sano mitään.

Aatami:

— Jos koettaisi hierottaa noita reisiä, kun kiskoo taas se rimputtaja.

Emäntä:

— … tätä syntisäkkiä vielä hieromaan.

— Armo se on syntiselläkin, mutta sinä et ymmärrä armojärjestystä.

Aatami tulee ihan pahalle päälle siitä, että akka ei ymmärrä uskon asioita. Varsinkaan sitä, että mistäs nousit, jos et langennut.

— Akat on akkoja, sanoo ja lähtee kamariinsa.

Ää, jo nykäisi pahan tauti, reiden repijä, rimputtaja.

Aatami köpittää kaapille, mutta siellä on käynyt Jooseppi salaa ukon nukkuessa ja tyhjentänyt kaikki.

— Piru… se Jooseppi taas…

Aatami haistelee pulloja ja puistelee päivää vasten.

Tekosia tehdään hänelle, vanhalle miehelle.

Patrakka lupasi tulla, heinäviinoja…, viiltää sykäyttävä ajatus.

Passaakin nyt katua ja paastota pari päivää, vaikkapa yhdenkin, jos jo vaikka huomispäivänä sattuisi korvessa tippumaan.

Oikeusjuttu viinoista! jysähtää Aatamin mieleen kesken kaiken.

Se se vasta…! Kun häntäkin, hengen miestä.

Mitäpä siitä… sileäksi meni!

Aatami sipaisi kämmenellään pöytää.

Semmoiset jutut. Aikaa tärvellään, kallista armonaikaa. Heh, ryyppäävät itsekin.

Hiertiäinen tulee kamariin.

Sanotaan hyvät päivät ja muut. Ollaan vaiti ja välillä turistaan. Asari on nähnyt tyhjän kaapin ja tyytynyt.

Minkäpä sille. Onhan tässä tätä muuta hyvyyttä. Eikä peloittanut sekään Hörödii, vaikka sanoivat sen kylällä todistajia nuuskivan viinajuttuun, johon tämmäsi.

Aataminkin kanssa puhutaan siitä.

— Minun päästäni ei lähde hiuskarvaakaan sen asian takia, teristyy
Aatami.

— No mitenkä siitä, kun koko nuppi kaljuna paistaa, viisastelee
Hiertiäinen.

KUUDES LUKU.

Benjaami Hörödii ei enää pelkää pirujakaan, niin on hän kivettynyt ja kovettunut tässä poliisin virassa. Nyt on saatava koko Rämekorven väki käräjiin, ja siinä saa puuhata palavikseen.

Heinäkuun päivä vielä paahtaa jäsenet pehmeiksi, ja kun saa koluta kaikki talojen vinnit, ladot ja liiterien alustat, korpiryteiköt ja onkalot, niin sisua koetellaan.

Mutta sitä on hänelle kasvanut sen jälkeen kuin nahka kärvennettiin
Kenkkulan saunassa viime talvena.

Käräjiin heidät on haastettu, rämekyläläiset, ja nyt on vain saatava lisää selvityksiä ja todisteita.

Sattuu tulemaan Hameniemeen, Hiertiäistä kovistelemaan.

Tiina Lovisa se tälläkin kertaa huomaa vieraan tulon ja suhahtaa peloissaan Asarille:

— Haisetko sinä?

— Millenkä?

— Ka, viinalle. Höröläinen on jo ihan tuossa pihamaalla.

— Enkä haise.

— No, ei sitten hätää… Puhu sille vaikka — sianporsaista.

— Heh, taikka lehmien poikimisesta.

* * * * *

Hörödii pyyhkii hikeä, pälyy Hiertiäisen mutkiin ja pohahtelee.

— Kovinpa siellä on kuuma, sanoo.

Hiertiäisen suupieli on kureessa ja mälliä suussaan käännellen syljeksii.

— Taitaa olla. Tiina tästä meni sikoja porsittamaan, jos asiaa lienee.

Hörödiin silmä välähtää. Piruako se hänelle niistä porsaista ja akoista.

Hullu mies, kun naurahtelee itsekseen.

— Sopii sanoa siellä pitäjillä, että saa porsaita Hameniemestä, valehtelee Asari. — Rotua ovat ja, piru, niin suuria, että vaikka paikalla tappaisi niin lihaa tulee. Nämä siat ovat sitä ovampo-rotua, hehheh, syötetään piimällä ja lehmänsonnalla, niin viruvat… Onkohan vallesmannilla sianporsasta?

— … tiedä.

Hiertiäinen hytkähtelee sille sika-aiheelleen. Heittää mällin suustaan ja pistää piippuun.

—… Ja rovastilla ja suntiolla?

— Älä viisastele! karjasee Hörödii. — Vai porsimaan sinä tässä…

— Ka, kun ei usko, vaikka lie tullut porsaan hakuun.

Hiertiäinen hihittää ja nauttii olostaan. Kävelee siitä penkin ääreen ja on seinästä kenkäneulaa etsivinään, mutta tuhnuaa niin vietävästä siinä Hörödiin nenän alla.

— Siellä se Tiina pahnassa… kun kuulut akkojakin niihin asioihisi…

— … kele… kaasunaamari pitäisi olla tähän pesään tullessa, sanoo Hörödii ja yskii. — Elävä raato, miten hajuaa!

Pois täytyy lähteä Bennu Hörödiin, mutta lähtiessään muistuttaa käräjistä.

— Tässä käräjiin, oikeuksiloihin, heinäaikana… heh… parempiinkaan, jurisee Asari.

* * * * *

Aatami huomaa ikkunastaan Hörödiin ja ottaa suurimman nahkakantisen virsikirjansa.

Kun Bennu avaa kamarin oven, vetää Aatami täysin keuhkoin virttä kristillisestä vaelluksesta eikä ole näkevinäänkään vierasta.

Hörödii on kahden vaiheilla, ottaisiko hatun päästään.

Siirtää kuitenkin takaraivolle ja istuu sängyn laidalle.

Kuka heidät lienee näin viisaiksi neuvonut, miettii. Koettavat sokaista hänet, tukehduttaa kokonaan. Yksi yhdellä, toinen toisella. Tämä Aatami tässä jumalansanalla, Hiertiäinen tekosillaan.

Tästä nousee jo luonto, myrtyy sisu kenen tahansa.

Kun Aatami saa virren loppuun, aloittaa uuden, ja Hörödii ei ehdi väliajalla sanoa muuta kuin:

— Tuota…

Kun virrestä ei kuulu loppua, nousee, kiroaa niin, että Aatamikin hieman hätkähtää, ja luikkii sitten ulos.

* * * * *

Käkkä-Antti heittäytyy höperöksi. Naulaa lupsahtelevat silmänsä
Bennuun, kun tämä tulee, kättelee ja sanoo:

— Kun en ollut pastoria tunteakaan… hii… sitä kun vanhenee… selityksiäkö sitä tultiin pitämään… Onhan se… kun tässä ei edes heinä ripillekään joutanut.

Hörödii kiroaa.

—… Turakka ripittänyt.

— Minäpä sanon akalle, että kahvit pastorille Hörödii löisi, potkisi, repisi tukasta mokomata riivattua, mutta jättää sen.

Pirulta riivattua koko kylä. Akat, piiat ja rengit kaikki yhtä viisaita.

SEITSEMÄS LUKU.

Bertil Hög loikoo tuoksuvassa apilapellossa ja siristelee silmiään. Hän on ollut siinä koko aamupäivän, mutta kohta lähtee Kyllin kanssa uimaan.

Kylli on kattanut äsken aamiaisen siihen nurmelle. Paistettua ahventa, hänen aamulla onkimaansa, nuorta voita ja piimää ja punertavaposkisia mansikoita.

Niinkuin prinssi elää hän täällä korvessa. Aatami sanoo, ettei pidä pois lähteä, ei koko kesänä. Saa olla miten tahansa, aina joku joutaa seuraksi, Kylli, kuka vaan, silloin kun ei hänen seuransa huvita. Käy ongella, uimassa, ja jos Pertteli haluaa, jätetään heinäpellosta parhain kukkasarka loikomapaikaksi, leposijaksi.

Semmoinen tämä Aatami, patriarkka, iso isäntä, joka väliin kamarissaan maistaa ja veisaa uskostaan, väliin kävelee tiluksillaan huvikseen ja kiittää kaikesta hyvästä ihan tosissaan Herraa ja jankkaa pirtissä emännän kanssa lankeamisesta ja nousemisesta.

Ja emäntäkin laskee hänelle välistä leikkiä:

— Taitaa tämä Helsingin herra näitä meidän tyttäriä… no, kyllähän niitä passaa, heikottelijoita, ja joutaahan se Kylli onkitoveriksi, kun on näitä piikoja työn tekoon. Venlasta tuosta ei vielä taida ollakaan, nuori kun on.

Pojatkin ovat kuin veljiä ikään.

Ryhtyessään kaatamaan heinää on Jooseppi, nähdessään hänen ongelle menevän aamuvarhaisella, kutsunut vartavasten katsomaan, minkä saran Pertteli tahtoo loikomapaikakseen jätettäväksi, ennenkuin hän tässä niittämään.

Eihän hän toki semmoista… tahdo määrätä. Kaataa vain kaikki sarat.

— No sano pois vaan, missä on mieleistäsi heinää, kun tuota olet mieleiseni mies… siitäpähän jää siemenheinäksi. Jätänkö tuosta, vai tuosta. Tässä on enimmän vuohensilmää ja leskenlehteä. No, jätetään tämä tästä. Ei se suuria nakkaa.

Ja Venla, Kyllin kuusitoistias sisko, punakka ja pyöreä tytönpallukka, suvun vikkelin vesa, iskee silmää hänelle ja tekee kepposia. Koettaa tehdä kiusaa siskolleen, Kyllille, ja veisi mielellään vieraan ihka omakseen, kun ilkeisi ja saisi.

Nuuttikin, pörröpäinen jurri, tulee joskus katsomaan, kun hän maalaa, ja sanoo jonkun ystävällisen sanan.

Salomo kertoo kuin veljelleen seikkailuistaan, vuoleskelee keppejä ja piippuja hänelle ja kuljettaa pitäjältä vanhoja esineitä, tietäen hänen niistä pitävän.

Ihana paratiisi hänelle, yksineläjälle. Viinojakaan hän ei enää maistele, on tullut melkein raittiiksi, tämän voimakkaan maalaiselämän ja Kyllin ansiosta.

Bertil loikoo siinä heinikossa, ja korva erottaa ääniä kylästä ja pihamaalta. Päivä paahtaa suloisesti jäseniä, ja tuulen henkäily liehtoo pois liian kuumuuden.

Raukeaa oman olemuksensa ihanaan tuntuun, näkee pellot, talon ja pihamaan, väkevän sinisen ulapan ja vaalean taivaan ja ilmanrannalla jonkun ukkospilven.

Ajatus viivähtää hetken siellä, toisen täällä.

Eilisiltana oltiin Kyllin kanssa lehmiä kotiin ajamassa. Jyrisi, salamoi ja tuli sade. He Kyllin kanssa heinälatoon, lehtikerppujen sekaan sadetta pitämään. Kylli hänen sylissään, nukkuvat siihen ja karja saa mennä omia menojaan. Talossa ollaan jo illallisella, kun palataan, ja toiset heille härnäämään: »On siinä lehmännoutajat.»

Toisena iltana tyvenellä järvellä soutelemassa. Ukkospilviä taivaanrannalla, veteen kuvastellen. Kylli niitä alpeiksi kuvittelee ja istuu hiljaisena perässä, silmät hehkuen, sanoen joskus etelään ikävöivänsä.

— Minä vien.

— En sitä usko. Tällaista maalaistyttöä… sinulla parempia ja ylhäisempiä ystäviä.

Sanoo sen surullisena, silmät vesikiehteessä, salaa huoaten.

— Ei ketään sellaista kuin sinä, ei ennen eikä vastakaan. Jään tänne ainaiseksi ystäväksi sinulle.

— En sitä usko.

Kohta kuitenkin tyttö hilpeänä ja nauravana, huolensa unohtaa.

Ja sitten.

Heinäkuun yö aitassa, jossa vielä juhannusyön, sen ensimmäisen, pihlajankukat kuivuneina rakosissa tuoksuvat.

Ulkona aitan nurkalla haapa, jonka lehdet lepattavat lämpimän yön henkäilyssä. Kylli hänen sylissään, ihanan antautuvana, mitään kyselemättä ja toivomatta.

Yhtä hän, Bertil, on pyytänyt saamatta sitä vielä. Kylliä malliksi ihanassa alastomuudessaan. Ei ole hennonut vaatia, vaan jäänyt odottamaan, kun tyttö on punastellen sanonut olevan sen vaikeata. Nyt vielä ainakin.

* * * * *

— Hei, Bertil, uimaan!

Se on Kylli, joka huutaa rantatiellä ja juoksee kintut vilkkaen rantaan.

On jo ruohikossa ilakoimassa, kun Bertil ehtii rantaan. Aina tyttö ehtii veteen ennen kuin hän joutuu seutuvillekaan.

Kääntyy nytkin uimaan selälle siksi, kun hän joutuu veteen raitaisessa viikunalehdessään, jonkalaisen, tosin miespuoliselle aiotun, Kyllikin on hankkinut itselleen kirkonkylän puodista.

— Tule tänne, poju!

Bertil ei henno muuta kuin katsoa. Auringon kulta väreilee tytön ympärillä pärskyvässä vedessä, valkoisella iholla ja hiuksissa, jotka nekin ovat kuin kultaa.

Kaikki hyväilynimensä hän on käyttänyt tytölle, mutta muista ei hän välitä kuin yhdestä:

— Vesihiisi!

Sen kuullessaan tyttö kirkaisee ilosta ja nauraa.

Nyt tyttö seisoo siinä suloisessa ujoudessaan hänen edessään, ripset alas luotuina.

— No tyttö, mitä nyt?

— Niin, ehkä minä nyt jo voisin… joskus… tulla malliksi sinulle.

Ja sitten pärskähtää vesi hänen ympärillään. Tyttö pujahtaa rannalle, juoksee lepikkoon, huiskauttaa mennessään vain kerran kädellään.

Bertil heltyy.

Voiko hän jättää, unohtaa koskaan Kylliä, korven villiruusua!

KAHDEKSAS LUKU.

Se olisi rämekorpelaisilla viinajuttu käräjillä, mutta kukapa sinne…

Aurinko rehottaa niin herpaisevasti, ettei jaksa muutakaan, saati sitten ihan kirkonkylään, kymmenien kilometrien taakse.

Heh, joutaapa oikeus istumaan ja odottelemaan. Kunhan tässä korjataan ensin heinät, niin siinä jossain lomassa sitten, vaikkapa rukiinleikkuun jälkeen.

Kyllä korkea oikeus joutaa paremmin istumaan kuin rämekyläläiset lähtemään.

Käräjäpäivän aamuna tulee Käkkä-Antti Hameniemeen tiedustamaan sitä lähtöä, mutta Asari ei ole niinä miehinäänkään, että käräjille.

Vai sitä Antti lähti; suottapa lähti.

— No kun tuppaa vähän peloittamaan, Hörödiit, tuomarit ja muut… syötingit.

Antin silmät lupsahtelevat. Kekkerehtii siinä saunan ovella ja koettaa arvailla Asarin meininkiä.

Eihän se Asari niikseenkään. Paitasillaan istuu saunan kynnyksellä ja rassaa piippuaan, imeksien kopasta väliin penskoja suuhunsa.

— Senkö täytistä sinne… heinätkin tekemättä… ollaan tässä, piru, yhtä suuria herroja, jos ei vain suurempia. Eikä ole eväs viinojakaan… tuota… heh… sinne eväittä, herrojen kestiin.

— Tulee siitä sakko.

— Samapa tuo, jos tuli, poksahti, sakot ja muut. Lähtään tästä niitylle.

Hiertiäinen vetää housut jalkaansa.

— Eikä siitä akkakaan käräjänkäynnistä… sano kostuvan. Pupattaa, jos tässä ei heinille.

Asari nostelee housujaan ja on lähtevittään niittämään.

Antti kääkertää kotiinsa, ja Hiertiäinen, ennen niitylle lähtöään, unohtuu silmäilemään järvelle.

Siellä olisi toista kuin tylsällä raudalla heinää hakata.

Ahven söisi onkea, saattaisipa haukikin törmätä… lehmän kokoinen.
Siitä riittäisi puhetta Perttelille ja muille.

Ja haukikeitto niin makeasti nukuttaisi.

Tiina Lovisa älmentää, jos ei niitä.

Onhan hänellä, Hiertiäisellä, keino.

Vie venheen niityn alle pensaikkoon ja pujahtaa sitten niityltä… salaa…

On niittävinään, vaikka ei niitäkään. Tottapahan renki ja piiat… sen heinähuushollin.

Ei muuta kuin luodolle, ahvenia härnäämään, köriläitä, ja palttua käräjille. Hii, joutaa se Höröläinen tuomaan sanat toisen kerran.

Asari vie venheen rantaniityn alle ja hioa kalkuttaa sitten oikein kuuluvasti viikatettaan, että Tiina kuulee ja on hyvillään. Renki on piikojen kanssa toisella niityllä. Hän täällä aloittelee… rauhassa. Käy välillä ahvenien suita repimässä.

Heh, eipä pysty, piru, takkuheinään. Olisivat joutaneet torpparit tekemään heinät, niinkuin ennenkin… Ottivat osan maasta ja jättivät tässä yksinään… reutoamaan.

Hiertiäinen nauraa itsekseen sille reutoamiselleen. Kun ei muuta kuin leivän ääressä hikosi, piikojen ja muihen, putelien. Semmoista se hänen reuhumisensa.

* * * * *

Kenkkulan Aatamikin on lähtöpuuhissa ja miettii, lähteäkö vai ei.

Vetää kirkkokääsit ulos liiteristä ja kävelee, toljastelee, siinä pihamaalla. Piiat ovat lypsyllä ja muu väki ryystää aamukahviaan pirtissä.

Sakko, viinasakko hänelle, Aatamille!

Ryyppäämisestä, maistamisesta, repijäisen hoitamisesta.

Ei ikinä!

Aatami menee kamariinsa ja etsii raamatusta esille Daavidin psalmit, nepä, joissa puhutaan vainoojista.

»He kokoovat joukkonsa vanhurskaan sielua vastaan ja tuomitsevat viattoman veren kadotukseen.»

Siinä on syötingille ja muille.

»Sinun kieles ajattelee vahinkoa ja leikkaa kuin terävä partaveitsi.»

Siinä on Hörödiille. Ja lisää löytyy, jos tarvitaan.

Saattaapa heille sanoa, että on nivusiaan ja reumatismiaan voidellut, kun ei sano, sisällisestikö sen on tehnyt vai ulkonaisesti.

Ihan suututti, että käräjiin tässä, kun itsekin joivat, kirkon viinit ja kaikki.

Sakkorahoja pitää säätämän, että saavat ainetta, kun ei tule Turakan eikä Patrakan viinat kynsiin.

Aatami kynsii korvallistaan ja käy pellolta heiniä kääseihin.

Tapaa Joosepin tarkastelemassa haasteita, joko ovat kuivia.

— Meinaako isä käräjiin, koska kääsit näkyy olevan pihassa?

Pitäisipä sen Joosepinkin ja Nuutin… kaikkea tässä, kun isä poikineen…

— On tuo niinkuin aikeessa, miten käynee.

Aatami ei huoli katsoa sinne päin, missä Jooseppi seisoo. On tarkkaavinaan Hiertiäistä, joka soutaa luodolle.

— Turha sinne on lähteä näin heinäaikana. Eivät lähde muutkaan. On niitä joutilaampiakin aikoja.

— Niin no, jos ei sinne kerran muutkaan… ja mitäpä ne siellä minulla…

— Niin, eihän isä muuta kuin sitä repijäistään, sanoo Jooseppi. — Se nyt ei synti eikä mikään.

Aatami lähtee pellolta. Sillä pojalla aina ne leukailunsa… vaikka oli hyvä pohjaltaan.

Aatu vetää kääsit liiteriin. Siinä miten lienee, kun ponnisteli, reväissyt taas se rimputtaja.

Olihan sitä taas kaapissa, voidetta, heh, Herran hyvyyttä.

Syllykkä käy Tanulassa kuulemassa, lähteekö Rämekylän väki liikkeelle. Kuulee Antilta, etteivät jouda, heiniltä ja muilta, syötinkilöitä pokkailemaan. Akka käy hyvilleen:

— Sanoinhan ma jo, ettei ne tämän kylän miehet niinkuin vasikat juomiselle…

* * * * *

Aamiaispäivä on jo ohi. Hiertiäinen torkkuu luodolla, vapa kädessä, ei ole muistanut syömäänkään…

Päivän savu käy ilmanrannoilla yhä sakeammaksi, helle polttavammaksi.

Mikä sitä niitylle, semmoisella helteellä.

* * * * *

Rämekorven viileissä aitoissa maataan, murkinoidaan välillä piimää ja kalakukkoa ja illalla otetaan saunoissa kovat löylyt ankaran työpäivän päätyttyä. Saunan edustoilla turistaan yömyöhäiseen, saatetaanpa pistää kontraksi, kun ei nukuta.

Nauretaan niille käräjille ja muille laitoksille.

YHDEKSÄS LUKU.

Rämekorvessa rysketään. Heinämaittenpa kimpussa. Ei näet paholainen, se heinänteko, ota loppuakseen, ei vaikka kuinka ahertaisi.

Hiertiäinenkin koettaa kampsia, mutta minkä sille, että vetää vesille, kalan kimppuun, kun niitä kuitenkaan ei saa talvella. Ja kun helteellä on niin mukava pyllyillä venheessä ja rannoilla. Ryypätä ryytiviinaa ja paistaa ahventa.

Ja kun se maailma ei kuitenkaan tule sen valmiimmaksi.

Ja kun ei tässä muutakaan, teatteria eikä torvimusiikkia niinkuin muun maaliman ihmisillä, niin huvikseen, yksi yhtä, toinen toista.

Ja sitten kun on isäntä. Milloinka ne isännät tekevät työtä? Johan se… muuta mietittävää… talossa… monet asiat…

Entäpä tämä ihmisen ikä. Mennä lutkahtaa kuin mato koloon. Loppuu kohta alkuunsa. Kun olet parhaimmillasi, voimissa ja viisaudessa, alkavat korvahaivenesi käpristyä ja harmaantua.

Ja vaikka tämän sielunsa saisi pysymään nuorena, niin ruumis riivattu alkaa raihnaantua… reumatit ja muut, niinkuin Aatamiinkin, Huiputtajat… Siitä ei muuta kuin kohta vanhaksi kutjahtaa.

Niin tämän vuoksi, ja senkin, että on aina kerran vuodessa kesä, pitää nauttia, ryypätä ja reistata, piikojen ja ahvenien kanssa… sitä sieluaan säilytettä näillä monilla hyvillä aiheilla, nuorrutella, piru, vaikka siihen sitkahtaisi, talot ja tavarat.

* * * * *

Heinää nuhjataan haasioille Hameniemen ja Tanulan niityillä, aita vain niittyjen välillä.

Aitaa vasten ryntäillään maaten pistetään pakinaksi. Hameniemen heinäväki, kaksi lihavaa piian junttia ja laiha rengin ruipelo, tulevat aina ensiksi aitaa vasten makailemaan. No, eihän Tanulan villit pojat ja hullu renki kehtaa siinä Hameniemeläisten tiiratessa heilua. Heitetään aseet menemään ja nojotetaan.

Ruokatunnitkin saattavat venyä rupeaman pituisiksi. Mennään heinälatoon, heinien ja korppujen sekaan. Puhutaan mukavia, ja piiat siellä kikattavat.

Tulee sade, kastelee karhot. No, minkä sille… Kuivataan huomispäivänä, jos sattuu poutaa… Tukitaan haasioille märkiä heiniä. Jos mätänevät, minkä sille. Eipä tuosta isäntä sano mitään. Siellä istuu vain luodolla ja keksii ahvenille konsteja. Vaatii väliin toisen piioistakin mukaansa, kaloja paistamaan, ja muuten mukavikseen.

Tiina Lovisa tapaa joskus työväkensä ladosta makaamasta päivällisunta, kun illansuussa menee lehmänhakuun.

Nousee jytäkkä. Sanat sinkoilevat kuin raketit, ja haravanvarsi heiluu.

Jos itse isäntä, Hiertiäinen, sattuu samaan joukkoon, lähtee housujaan nostellen lupsuttelemaan pihaan, rantaan, mihin vain, ettei korvia särkisi Tiinan huutaminen.

Minkä sille, jos sattuu nukahtamaan, helteisellä ilmalla, sateisella vielä paremmin.

Ja kun uni ei mene hukkaan ihmisessä. Suotta Tiina vain räkyttää. Heinätkin tulevat siihen tehdyksi, kun rukiinleikkuu alkaa. Huomenissa jättää luodolle-menon ja tulee itse aamusta käsin niitylle. Ottaa putelin ja antaa rengille, se aina ryypyn edestä riehkasee. Näytetään Tiina Lovisalle, perr-setti, miten työt sujuvat.

Tulee hiestävänä ja ukkosta ennustavana se huomispäivä.

Viime yönä on oltu saaressa, rehjattu, Asarit, Antit, Joosepit ja tytöt. Nukuttaa ja kohmelo vaivaa.

Asari seisoo hajasäärin ladon vieressä, hurstihousut melkein putoamassa, ja tikkuaa viikatettaan. Lyö, kampsii, hujauttelee ja hoputtaa renkiään.

Istuu sitten ojanvarrelle ja valittaa mahaansa.

— Piru kun kouristaa, mato, luirake, vai mikä vellonee! Ei, ei kärsi nyt niittää.

— Niin minunkin, valittaa renki ja istuu mättäälle. — Kun pullistaa mahaa ihan kuin seipäällä!

Katsoo sivusta Asariin, mitä tämä… huomaako, että sama laiskantauti rengissä kuin isännässäkin.

Piiatkin retkahtavat ojanreunalle ja alkavat, hirtehiset, hieroa mahaansa.

— Ottaa niin tiukalle, ettei pysy harava käsissä.

— Taitaa olla kulkutautia, hihii, tämä vaiva. Hiertiäistä naurattaa. Häikköläiset, miten ovat viisaita… häneltä oppineet… laiskottelemaan.

— Ei käy… heinänteko, sanoo, kun ei muutakaan osaa.

— No ei… tämä mahatauti… viinaa se tahtoo, sanoo renki.

— Vai viinaa, naurahtaa Asari. — Keppiä… ei se muuta… sinun tautisi.

— Ja meille? virnottavat piiat.

— Puuöljyä, eli amiaakkia… suoliin… heh… näille lätkäkkeille… viitsitä haravoida.

Käkkä-Antti on tullut omalta puoleltaan parhaiksi siihen tautikeskusteluun. Lupsuttaa silmäkolojaan ja räkättää. Arvaa naapurien sairastavan samaa tautia kuin hänenkin väkensä.

— Tervankusta… iii… ei se muuta… tahi elävä sammakko… rengin housuihin. Laiskottelevat!

— Niin justiin, vahvistaa Asari. — Kun minua tässä kemmersi, niin nämäkin muka… Tiina Lovisa antaa teille roppeja.

Aamiaisen jälkeen painostaa koko Rämekorven väkeä. Jooseppikaan ei viitsi reuhkasta, ja silloin ei muutkaan, toisissa taloissakaan.

Kun on talojen niityt siinä lähekkäin, tulevat Kenkkulan väetkin Hameniemen ladolle, ja Joosepilla on puteli mukanaan ja antaa sen kiertää.

Jooseppi on saanut virolaista pirtua ja sotkenut sitä Turakan viinan sekaan ja virnistelee nyt miehille, kun ähkävät sen väkevyyttä.

— Tuota… piimää… sen sekaan, tätä pirua, mitä lieneekään, keksii
Asari Hiertiäinen, viisain joukosta.

— Tosiaankin… piimää, jumalanviljan kanssa!

— Antakaahan, tytöt, se leili!

Sitten ryystetään.

Ihmetellään, miten saattaa joskus ilma painostaa. Ihan turvalleen vetää nurmeen.

— Ukkosta ilmassa, kaasua, todistaa Hiertiäinen ja vetäytyy latoon, tuoksuville heinille.

Siellä saa sykäyttävän ajatuksen: Tanssittava, lupsutettava piikojen kanssa, hii!

Kähnii ladosta ja ottaa tytön, Selman.

— Tanssitaan, reputetaan… antaa heinien kuivaa.

Tanssiraivo tarttuu toisiin, ja ladon edustalla hypitään, reutoillaan, viinapiimän hulluuttamina. Jooseppi suu selällään rallattaa ja lyö kepillä tahtia maitohinkin kylkeen.

Ukkonen on jyrähdellyt, mutta kukapa sitä jouti kuulemaan.

Tulee sade, vettä ropisee kuin kaatamalla.

Heinäväki latoon, suinpäin heinien sekaan, henkihieverissä huohotellen.

Kastui kolmen talon heinät, minkäpä sille… Kuivaavathan ne haasioilla.

* * * * *

Hörödiin on pitänyt lähteä tuomaan rämekorpelaisille uhkavaatimusta käräjiin, jotka nyt on määrätty yksinomaan rämekorpelaisia varten.

Katselee todistajineen salaa pensaan takaa niittyväen tanssia.

Haistettuaan pulloja ja piimäastioita ilmestyy Hörödii ladon ovelle, kun ollaan siinä asettumassa lepäämään ja sadetta pitämään.

Kun huomaa Joosepin, sanoo kiireesti sanottavansa ja lisää siihen omistaan iskevää höystettä:

— Tasavallan ja resitentin nimessä käsken viikon perästä pidettäviin käräjiin, ryyppäämisestä, maistamisesta ja keitättämisestä. Raudoissa haetaan, jos ei muuten tulla.

— No, ala sitten painella, sanoo Jooseppi niskaharjakset pystyssä ja heittää piimätuopilla poliisia.

— Kyllä, mutta sakon saat piimätuopilla heittämisestäkin, uhkaa Hörödii ja menee menojaan.

Istutaan ja mietitään, sen kuin päätä viipottavalta humalalta jaksetaan.

— Taitaa olla nyt kova paikka, helvetin tuli ja leimaus, arvelee
Käkkä-Antti.

— Taisipa, tuota… kun resitentin jo veti, heh, tämä Hörökki.

— Ja tasavallan… se tuota… tiukka pykälä… on tästä lupsuteltava sinne syötinkilöihin, irvistelee Asari. — No, kun tästä heinät… ei kiirettä, hätää mitään. Maksetaan… rahalla… hii..

Painosti se asia, vai ilmako lienee. Kohta kuitenkin alkoi kuulua mahtava kuorsahtelu ladosta.

* * * * *

Päivän laskettua palattiin niityltä.

— Heinien kanssa siellä häärättiin näin myöhäiseen, lekersi Asari Tiina
Lovisalle tosissaan.

— Heh, olithan tuota nyt kerran sinäkin työssä, sanoi Tiina Lovisa hyvillään.

KYMMENES LUKU.

Bertil on ohikulkiessaan nähnyt sen rähjäämisen ladon edessä. Katsonut, mutta ei mennyt joukkoon.

Se yhtämittainen turaaminen on käynyt hänelle jo vastenmieliseksi. Vaikka siitä löytää aiheita, on siinä väliin kuin näkymättömän käden tuomio korven huumorin häviöstä hulluuteen.

Bertil istuu rantakivellä auringonlaskua katsellen ja koettaa tutkia syytä vastenmielisyyteensä, jota poskipäissä näkyvä ainainen viinan punerrus synnytti.

Hiertiäinen, korven ilmetty piru, ja Käkkä-Antti, ne nyt, mutta kaikki muut. Ne kaksi, Aatami kolmantena, olisivat menneet mukiin, mutta Joosepinkin, jättiläisen, silmissä kiilsi jo hulluus.

Hän on pari päivää sitten tehnyt muutamien päivien pyörämatkan pitäjälle, etsiäkseen uutta ja nähdäkseen, ovatko ihmiset siellä niinkuin täällä Rämekorvessa kuin hyviä jumalia.

Käynyt taloissa ja torpissa ja palannut pettyneenä. Harvapuheisia, ilottomia, vain muutamilla pila silmäkulmassa.

Korvessa melkein yhtämittaa tippuva viinako antoi näille, rämekorpelaisille, iloisuuden, loppumattoman hyvyyden, mutta samalla jälkiseurauksen: hulluuden?

Rämekorpi? Mikä se oli ihmisineen? Arvoitus, jota hän ei pystynyt selvittämään.

Eikä tahtonutkaan.

On aikansa ja nauttii, menee ja tulee takaisin silloin kun tahtoo, jos haluttaa. Täältä löytää ainakin yhden, Kyllin, korven kukan, huumaavan yöhuilun, jota ei voi pian unohtaa, tuskin milloinkaan.

Hänkö rakastunut? Tuskin. Nykyaikaiseen naiseen ei kannattanut, eikä voinutkaan, hän ainakaan, rakastua. Siten kuin hän sen sanan käsitti.

Kylliin kuitenkin kaikista eniten.

Tyttö ei koskaan kysellyt hänen entisyyttään, ei edes vanhempiaan, eikä viitannutkaan mihinkään vastaisiin. »Menet ja unohdat pian», sanoi, ja siinä oli surua, mutta ei valitusta.

* * * * *

Aurinko laskee. Vesillä ja mailla palaa illan punerrus. Tyyntyy.
Ruohikko vain vähän vielä nuokkuu.

Siinä rantakivellä, äsken menneitten päivien tuntemuksia ja kuvasarjoja muistaen, voisi istua määräämättömät ajat, unohtaen, missä on syntynyt, kasvanut ja elänyt.

Hänen suonissaan on nyt korven voimaa, olemuksensa Kyllin nuoren veren huumaa tulvillaan. Ja kuitenkin täytyy hänen jättää tyttö ja tämä korpi, ehkä jo piankin.

Vain sellaisten naurettavan vähäpätöisten seikkojen vuoksi, että sai polkea väsyneenä suurkaupungin katukäytäviä, istua jaarittele vien toverien kanssa kapakoissa ja nähdä inhoittavia kinttutaiteilijoita, kuulla muka mieltäylentävää musiikkia ja huomata päiviensä kuluvan hukkaan.

Mökki, työpaja tuolla lahden rannalla, maan ja metsän tuoksut ympärillä.

Niin oli sitä aurinkoisina päivinä ja hämyisinä iltoina suunniteltu.
Kylli siihen ei luottanut, eikä hänkään.

Hän pelkäsi eroa, mutta ei voinut sitä välttää. Kirottu, raajarikko ihminen!

* * * * *

Kylä asettuu lepoon. Pihoista kuuluu ääniä, joku soutaa järvellä. Saunotaan, turistaan, mennään makuulle. Onnellisia ihmisiä, jotka eivät tiedä mistään muusta.

Pilviä ja illan punaa kuvasteleva vesi kohahtaa. Kylli ui siellä mitään tietämättä hänestä, Bertilistä.

Huomaa ja huudahtaa:

— Sielläkö sinä, ja minä kun etsin sinua! Menetkö saunaan, odottavat?

— En.

— Tule sitten tänne. Vesi on lämmintä, uidaan unholaan.

— Minä tulen!

Rinnan uivat Bertil ja Kylli taivaan sineä ja pilvien kultaa kuvastelevalla pinnalla.

— Uidaanko yli selän?

— Miten vain.

— Pois jokapäiväisyyksien maailmasta.

— Yhtämittainen sunnuntaihan meillä on ollutkin, sanoo Bertil, heittäytyen lepäämään. — Pian taitaa kuitenkin tulla arki…

— Miten niin? Tai kyllä minä sen jo arvaankin. Sinä lähdet?

— Tiedäthän että täytyy.

— Niin, niin. Olisit kuitenkin jättänyt sen sanomatta tänä iltana.

Iloinen Kylli muuttuu surulliseksi, pysyy tuskin veden pinnalla.

Käännytään rannalle. Bertil aloittaa vesisodan, ja kisaten mennään maihin. Luonto auttaa heitä, ihmislapsia, unohtamaan.

* * * * *

Ukkoja istuu saunan jälkeen aittojen portailla, hurstisissaan, huolettomina jaaritellen, kaskuja, joille yhdessä nauretaan.

Hiertiäinen on taas tullut Kenkkulaan saunomaan ja valehtelemaan.

Puhuu linnustamisestaan:

— … se lintuasia vetää, näätsen, ja kun on oikea metsämies, niin ei tarvitse pyssyä. Minäkin kerran reuhasin tetrilöitä makuuksesta… poikamiehenä kun oltiin… ei muuta kun seipäällä peppuun tökkilöin. Lentävät ja kotkottavat, no, eihän siinä muuta kuin konttiin.

— Tais olla tetrilöitä.

— Piikoja ne olivat, mutt’ei Asari muista.

Hohotetaan Hiertiäisen linnuille, vaikka yö jo alkaa olla puolessa.

YHDESTOISTA LUKU.

Koko Rämekylän väki on oikeudessa.

Hörödii on hyvillään, että on saanut heidät tulemaan, Hiertiäisenkin, ja Käkkä-Antin, jotka hänen mielestään ovat niitä pahimpia.

Aatami istuu pöydän päässä niinkuin iso isäntä ainakin. Pohahtaa väliin ja polttelee sikariaan, naamassa viinan punerrus, niistäpä eväsviinoista, joita on kirkonkylään tullessa maisteltu.

Käkkä-Antti ja Hiertiäinen istuvat vierekkäin penkillä, ja
Hiertiäisellä on kourassaan iso piippunsa, jota sytyttelee ja rassailee.

Ja löyhkää niin vietävästi. Ihan pitää jo Antin siitä huomauttaa:

— Minkä tähden sinä… niin… hitosti… pölyät?

Asari hymähtää. Hiisiäkö se Anttia liikuttaa … tässä omaksi ilokseen, tuhnailee… Höröläisen nokkaan, joka siinä permannolla paseerailee ja räpistelee kuin kukko tunkiolla.

Antin kolmikulmaiset silmäkolot ovat kovin punaiset, ja sääriäkin kolottaa.

Taitaa se pelko — Antin silmäräpylät lupsahtelevat avuttomasti — noihin sääriin…

Asari ei sano pelkäävänsä tyhjiä, mutta kyllä häntä peloittaa, ne syötingit, vallesmannit ja — kirkkokin. Oli kovin uhkaavan näköinen, kun tultiin.

Vaikka mitäpähän tuosta… eivät kai ne linnaan vie maistamisesta. Ja kun ei sano maistaneensa, muuta kuin voidelleensa reumattia.

Sanottava kai se on, että Turakalta on saanut. No, minkä sille…

Turakka on taas missä lienee. Eivät saaneet taaskaan käsiinsä. Eivät
Patrakkata sen paremmin.

Hiertiäinen ei piittaa niin mitään koko käräjistä, ei sano piittaavansa, vaikka vähän tuntuu oudolta… nämä vieraat paikat, kirkot ja tapulit. Ei ole niissä käynyt kun nuorna miesnä, pappiloissa ja muissa Herran huoneissa. Ei hautuumaallakaan. Se hänen luontonsa kun aina vain sinne korpiin.

Kun siellä on kuitenkin parasta… lekettää, talvella pirtin sängyssä, kesällä saunan lavoilla, luodolla ja muissa mukavissa, kotoisissa. Nyt nämä lakinsa, ettei saa olla rauhassa, piru, vaikka omistaan elää ja tinkimättä veronsa maksaa.

— Käy jo vähän nurkan takana tuulettamassa, sanoo Antti Asarille. Kun siinä… iii… että ihan nenä halkeaa, hänenkin… vaikka ei vähistä…

— Piruako se siinä… kyllähän tähän… mahtuu.

Sivupenkillä istuu renkilöitä ja muita, akkaväkeä, Syllykkä ja Hameniemen piiat, kirkkotamineissaan, nauraa virskutellen Hiertiäiselle, joka siinä iskee silmää heille, piioilleen.

Odotetaan tuomaria, sitä syötinkiä, joka näitä käräjöitä, oikeuksiloita kuuluu istuvan.

Rengit pitkästyvät jo siihen vuottamiseen ja käyvät nurkan takana… maistamassa, salaa, ettei Hörödii näe. Palataan röyhtäytellen tupaan, neilikkapurua jauhaen, ettei henki haise väkeville.

Pistetään piippuun ja Hörödiin kiusaksi sysätään joku suuruspommi, hihitetään.

Sillä mitäpä väliä heille, renkilöille, vaikka linnassakin, niistä pommiloista ja muusta, ryyppäämisistä.

Jooseppi istuu ikkunanpielessä, ukko- ja akkaväen vaiheella, kuparinvärinen naama hiessä ja silmät muljahdellen.

Hänetkin tänne, vaikka töitä olisi pitänyt puskea. Häntäkin neuvottu, miten sanoa, mutta hänpä sanoo niinkuin on, että omastaan on ryypännyt eikä toisen omaan koskenut, ja jos on rikos omaansa ottaa, niin viekää vaikka helvettiin, mutta laittakaa Kenkkulaan neljä miestä hänen tilalleen töihin ja varatkaa semmoiset raudat kynkkiin, että kestävät.

… kele! Tässä pitää istua ja noljottaa, herrojen silmätikkuna.

Jopa tulee vallesmannikin ja hymähtää nähdessään Rämekorven järeät ukot penkkilöillä. Käy siitä kamariin Hörödiin kanssa, ja Nuutti, joka istuu kuin vaivainen peltovaris kamarin oven pielessä, kuulee keskustelun.

— Tiedä pitää kitasi kiinni siitä keväällisestä Rämekorvessa käynnistä, sanoo nimismies Hörödiille.

— Mutta jos asia vaatii… eihän siitä nimismiehelle sakkoja…

— Vai ei, sinä hölmö, kun akka, Pyllykkä, todistaa, että olen ostanut. Jos vaan nokkasi avaat, niin minä varmasti nujerran niskasi. Jätän koko viran — elän minä muutenkin — ja sitten katkasen vaikka kaulasi.

— Helvetti… on siinä…

— Mikä? Pidä nyt jo turpasi, tahi kun minä loksautan tuolla nyrkillä… et jumaliste minua paina. Täytyyhän tässä ajaa sitä asiaa, mutta menköön miten tahansa, se on sama.

— Niinhän se… silläpä ne taisivat viinakuninkaatkin päästä livistämään ja aina pääsevät.

— Haista sinä… ja herkeä loksuttamasta suutasi, tahi sylkäsen sinne.

Keskustelu loppuu, kun tuomari tulee, ja istunto aloitetaan.

— Kaikki asialliset sisään, huutaa Hörödii tuvan ovelta, ja ukot lähtevät valumaan käräjäsaliin.

Mällit poskessa seistään ja kuunnellaan nimismiehen kannevaatimusta.

Keitättäneet viinoja… heh… kuka sen on nähnyt… luuli tässä pahemmastakin, miettii Asari.

Aatami seisoo rinta pystyssä, niinkuin syytön ainakin, silmäillen musertavasti tuomaria ja lautakuntaa.

Todistajat käsketään ulos ja asiallisten kuulustelu alkaa. Asari ja
Käkkä-Antti saavat jäädä ensiksi tiliä tekemään maistamisistaan.

Tuomari:

— Kumpi teistä on Asari Hiertiäinen?

— Tämähän se…, viittaa Käkkä-Antti.

— No Hiertiäinen on sitten keitättänyt viljoistaan viinaa ja tarjonnut sitä muillekin, aloittaa tuomari.

— Eikös… valepuheita…, virkkaa Asari ja sylkeä tirskauttaa. — Ja jos sitä sattuisi saamaankin, viinoja, ryypättäviä, niin voiteena toki sitä… vai tarjoamaan. Eipä ne herratkaan nykyisin… latkivat omaan suuhunsa… tuota… en minä nyt tässä syötinkiä…

— Jo toki voiteena, niinkuin minäkin, sanoo Antti ja kekkerehtii paininpuillaan.

— Mutta siellä on kuitenkin keitetty viinaa, Turakka ja se toinen, sanoo nimismies.

— Jos lienevät, mikä heidän puuhiaan… sitä kun on Hameniemessäkin työtä… heijän puuhiaan syynäämään ja henkiä haistamaan, kun se tämä Hörödii sitä varten…

— Haisteleeko Benjaami Hörödii henkeä? kysyy tuomari, ja poskilihaksia vähän nykii.

— Jo toki se haistelee, vaikka mitä, todistaa Asari. — Ja penkoo ja puurtaa, vaikka eihän siellä mitään Rämekorvessa, taloissa ainakaan…

— Mutta kun tämä Hörödii on semmoinen nuuskija, häntäkärpänen, eikä anna rauhaa, teristyy Antti, mutta keskeytetään.

Hörödii siitä kertomaan mitä on nähnyt. Sanoo viimeksi rämekorpelaisten juoneen viinojaan piimänkin kanssa, kun ei kai enää muuten kurkkusesta valunut.

— Vai piimän, naurahtaa Hiertiäinen. — Kun oli talvellista piimää ja haisi väkevältä, niin tämä luulee, että viinoja…

Hörödii sanoo olevan todistajat.

— No mitä tämä Antti Tanula tietää? On kai keitättänyt niinkuin muutkin isännät viinoja?

— Vai minä… köyhä mies… ei riitä penikoillekaan leipä. Peukalonpiäkön verran sai tässä… siitä on nyt jo toista vuotta… taitaa… kinttujen voiteeksi, kun ovat tämmöiset.

Ja Antti näyttää paininpuitaan.

— Kun reumatti, piru, väänteli ja koukisteli.

Hörödii todistaa Antinkin olleen niityllä hutikassa ja muulloinkin.

— Ei pitäisi puhua konstaapelin… kun ei tiijjä… vissisti…

— No Antti samoin kuin Asarikin ovat nähneet Turakan ja Patrakan korvessa viinaa keittävän?

— … häntä niin muista… taisi tuo tässä keväällä, mutta ottakaa kiinni, ilkkuu Hiertiäinen. — Minkäpä me niille, jos missä keittävät… hii… kun tässä pitäisi poliisiksi.

— Niin, ihan vahtimaan jos kuka missä keittäisi, vahvistaa Anttikin.

Ukot seisovat hikisinä, mälliä suussaan ahkerasti kääntäen. Asari jo tarttuu piippuunsa ja massiinsa, mutta muistaa missä ollaan ja työntää ne housujensa taskuun.

Tuomari tuhistaa nenäänsä ja avaa ikkunan. Lautakunta naurahtaa. Ilma olikin käynyt jo kovin vahvaksi.

Tulee toisten vuoro, ja Aatami pohahtelee kuin tuuliaispää.

Syytetään Aatamia siitä, mistä toisiakin. Aatami sanoo saaneensa toisilta repijäisen voiteeksi.

Kun näissä jaloissa on semmoinen tauti, rimputtaja… leini vai reumattiko lienee… sitä voidellut… muuta ei… tämä Hörödii on pakana… tulee hänen kamariinsa ja istuu lakki päässä, kun hän veisaa… uskostaan ja Herran armo töistä… häntä näin kuljetellaan ja ahdistellaan.

— Mutta… Herra varjelee minua ja antaa ne häpiään tulla, jotka tahtovat minun niellä, sanoo Aatami ja sulkee sitten visusti suunsa.

Ei muuta kuin tohahtelee raskaasti, näittenpä vainoojiansa jumalattomuutta, eikä enää vastaa tuomarin tekemiin kysymyksiin.

Käsketään ulos.

Jooseppi tulee sisään vanhimman veljensä kanssa hirveästi mulkoillen. Joosepin pää hipoo käräjäsalin kattoa,- ja tuomari sanoo melkein nöyrästi:

— Nuutti ja Jooseppi Kenkkula?

— Niin.

— Mitä tietää Jooseppi, onko viinoja keitetty, ostettu ja…

— On keitetty ja juotu, että nyrkit kankaassa. Muihen asioihin en tiedä, mutta omastani puhun, että olen keitättänyt välistä omistani ja väliin ostanut, mutta omilla hankkeillani, ja maksan rikkeen rahalla tai istun linnassa, jos miehiä laitetaan yhden miehen töitä vastaamaan.

— No teissä on miehuutta, kun tunnustatte, sanoo tuomari. — Mitä Nuutti sanoo?

Nuutti räpistelee kuin uitettu koira, niistää nenänsä ja vilkuilee pelokkaasti ympärilleen.

— Onhan sitä, Herra paratkoon, tullut rähjätyksi, kun se syntinen liha vetää ja viekottelee. En kiellä, vaan kadun katkerasti, kun on tullut tässä vielä esivaltaa vastaan rikotuksi.

Nuutilta kysytään, kuka on keittänyt, mutta Jooseppi karjasee:

— Et puhu siitä mitään, kun tässä kerran ei kenelläkään syytettä keittämisestä, muuta kuin juomisesta.

— Siellä Rämekorvessa on siis joka mies nauttinut?

— Kysykää itseltään, joka on ryypännyt, kivahtaa Jooseppi.

No minkä sille… näiltä juupeleilta ota selvää.

Kuulustellaan vielä kerran todistajia ja Hiertiäistäkin.

— Mistä te olette kotoisin? kysyy tuomari Asarilta.

— Heh… eikö tuota tuomari tienne… mistä tämmöinen oikea
Hiertiäinen… ne olinpaikat tiietään…

Jauhetaan juttua iltamyöhäiseen ja sakotetaan vain Nuuttia ja Jooseppia.

Nämä toiset hyväkkäät osaavat nahkansa suojella. Aatamillakin Uusi testamentti taskussa ja Hiertiäisellä se viisautensa.

Lähdetään ajelemaan kotinurkille, viisastellen ja maistellen, harjakaisia, kun siitä niin selvittiin.

Hämyiseen heinäkuun yöhön haihtuu maantiellä ajavien rämekorpelaisten loilotus.

Kotiin päästyä jysketään aamun koittoon, auringon nousuun. Saunotaan ja syödään.

Ryypätäänkin, käräjäin kunniaksi.

Haetaan Perttelikin mukaan ilonpitoon, hohotetaan ja nautitaan olosta, ja heinäkuun yöstä.

Kun ei tämän ihmeempää, tässä jutussa. Päivä vain meni niihen herrojen, syötinkilöihen kanssa.

Mutta onpa päiviä, kun heinäkuu on vasta puolitiessä menossa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Bertilin, helsinkiläisherran, läksiäisiä vietetään.

Perttelin lähtö on tullut yhtäkkiä ja odottamatta rämekorpelaisille.

Kun ihan jo ystäviä näätsen, tälle maalarille, rikkaalle herralle, joka sanoi niin heistä tykkäävänsä, rämekyläläisistä.

Hiertiäistä se varsinkin surettaa.

Kun jo niin monet kerrat turistiin… kaikista asioista… kalat keitettiin ja tytöt halattiin… hänkin, vaikka tällainen länttähousu, puruturpa… narrattiin ahvenia ja paistatettiin päivää rantakivikolla.

— Kyllä Perttelin pitäisi jäädä vielä elotalkoisiin, sanoo. — Silloin sitä jysketään, piru, kun uutisen mehu kiertää suonissa,… uutisviinatkin maistettu, ja tanssitettu tyttöjä, lupsuteltu.

— Täytyy nyt tällä kertaa jättää.

Bertil järjestelee maalauksiaan, joita on karttunut kesän kuluessa.

— Näitä kuvasia vissiin sinne kaupuntloihin … heh… herroille. No, tulet sitten kun saat nämä kaupatuksi, näytellyksi.

Bertil kuuntelee sitä lökertämistä ja hymyilee surullisesti. Miks'ei, piru vie, hän voi jättää kaikkea, tauluja ja kuvasia, ja jäädä iäksi korpeen! Miks'ei hän voisi jäädä tänne mökkiläiseksi, maamieheksi, opetella kylvämään ja kyntämään, niinkuin Aatami on jo hänelle esitellyt.

Ottaisi Kyllin vaimokseen ja jättäisi humisevat kaupungit.

Tuvassa tanssitaan ja jysketään. Ikkuna on auki, ja surunvoittoinen sävel tulvehtii sieltä pihamaalle, hedelmällisyyttään raskaana nuokkuvan ruispellon yli rantaan, jossa hän odottaa Kylliä, sanoakseen tytölle jäähyväiset.

Kylli tulee hiljaisena ja alistuvana, kyynel silmäkulmassa.

Laskeutuu Bertilin jalkojen juureen ja painaa kultakiharaisen päänsä hänen syliinsä.

Ei kuulu valitusta tytön huulilta. Koettaa tukahduttaa huokauksensakin, ettei toinen niitä kuulisi.

Bertil lupaa kirjoittaa, tulla katsomaan, lähettää kuvansa, jos Kylli haluaa.

Lupaa, ja samalla häpeää, että tällaisilla koettaa hyvittää ja lohduttaa tyttöä, joka on kaikkensa hänelle antanut eikä mitään pyydä.

Illan punerrus mailla ja vesillä on sammunut. On vain hämyinen yö.
Värit ovat sulautuneet toisiinsa, ne tuntee, mutta ei erota.

Kuivuvan heinän ja kypsyvän rukiin tuoksua. Ruisrääkkä vain ääntää pellon laidassa.

Kaikki tämä ja Kylli tuossa, ja pihasta kuuluva hanurin mollisävel viiltää haikeasti…

Monet kylätanssit käyty Kyllin kanssa, tällaisina öinä, metsäpolkuja taivaltaen, onnellisena, kaikki unohtaen.

Valoisina iltoina ja öinä Kylli vain hänen polveensa nojaten istumassa tyvenien vesien partaalla, vakavana ja hiljaisena, paljastaen kauniita ajatuksiaan hänelle.

— Jospa minä vielä tulenkin tänne kokonaan. Laitetaan pieni mökki tuonne lehtoon järven rannalle.

— Voi, älä puhu siitä… et sinä tule… se suuri maailma vetää sinua… tuskinpa näen enää milloinkaan.

Niin, se vetää häntä, se siellä ja tämä täällä. Jos hän väsyy siellä ja kyllästyy niinkuin jo kerran ennen, palaa varmasti tänne, terveeseen maaperään, Kyllin luokse, joka häntä varmasti odottaa, vaikk'ei sitä sano.

Ei, totisesti hän ei voi nyt lähteä, jollei koeta vapautua tytön ja tämän yön lumoista.

— Tyttö, lähtään vielä kerran tanssimaan, pyytää Bertil.

— Mennään. Siellä on minunkin helpompi ollakseni.

Syntyy riemu, kun he menevät pirttiin. Bertil kuulee heidän ohimennessään portailla kuiskuteltavan:

— Komea pari.

— Ovat varmaankin salakihloissa.

Kyllikin kuulee sen ja punastuu.

He aloittavat, ja toiset parit väistyvät syrjään. Tyttö painautuu häneen, ja he lentävät melkein, kaiken katkeran unohtaen, eronkin.

Kun he lopettavat, juoksee Kylli ulos, jonnekin aittaansa tahi kamariin, kun ei jaksa olla siinä… jokaisen katseltavana.

Bertil jää.

Ukot alkavat lökertää. Anttikin toikkaroi hutikassa ja sanoo tulevan julman ikävän… tätä Pertteliä… kun herroista ihan mukavin… vaikkei enää maistakaan, mutta muuten olossaan eläväinen ja… piru vie, häntä ihan itkettää.

— Mitä sinä Käkkä… annahan kun minä…

Hiertiäinen työntää Antin syrjään.

— Se on niin, että ensi kesänä, jos eletään… niin reistataan, piru, luodolla ja muualla… haukia ja kuhia semmoisia kuin sikoja… paistetaan.

Tänne jouluksi… jos passaisi. Laitettaisiin oikeat oluet, jos ei enää näistä viinoista… kynttilät ja kuuset, perr-setti!

— Niin, jouluksi! Tulkaa jouluja tänne viettämään, pyytää jokainen.

Bertil saa riemastuttavan ajatuksen. Hänpä tuleekin talvella tänne korpeen. Jouluksi todellakin, syömään maalaisten jouluruokia, maalaamaan.

— Ne joulusaunat… ja muut… maalataan … kähnitään…

— Minä tulen, lupaa Bertil.

— Ihanko varmasti?

— No ihan varmasti… tuohon käteen.

Paiskataan kättä ja remutaan.

Bertil lähtee etsimään Kylliä, sanoakseen hänelle päätöksestään.

Kylli on mennyt aittaansa ja pielukseen nojaten siellä nyyhkyttää.

— Pyytävät tulemaan tänne jouluksi. Lupaan tulla, jos sinäkin pyydät.

Tyttö kavahtaa hänen kaulaansa, suutelee, loppumattomiin.

Bertilin yhtäkkiä leimahtanut ilo sammuu, omaansa ja tytön haikeaan ikävään.

Niin, nehän olivat vain lupauksia, mutta tämä, nykyhetki oli todellisuutta. Tuolla nurkissa oli vielä juhannusyön kukkia, keskikesän henkeä, pitkä, kiihkeä satu ja kuitenkin lyhyt kuin kesäyö.

Ulkona jo vaikenee. Tuvan räystäällä visertelee pääsky.

Bertil avaa aitan oven. Molemmin jäävät siihen vielä hetkiseksi, aamun sarastukseen.

— Kuule, Bertil, yhden asian minä lupaan sinulle, vaikka et tahdokaan.
Tämän jälkeen ei… saa enää kukaan toinen koskea minuun.

Bertil on kuullut jo ennenkin tällaisia vakuutuksia, mutta ei ole uskonut. Tätä hän ei saata epäillä, siksi hän jo tuntee tytön.

— Kylli, sinun on tultava iloiseksi jälleen. Tule saattamaan minua. Onhan meillä vapaus, minullakin, tulla tänne milloin haluan, ja tulen ehkä piankin.

Bertilin tavarat ovat jo rattailla, ja Salomo odottaa pihaportilla. Läksiäisväki hajoaa kyläteille, ja Perttelille toivotellaan onnea matkalle ja kärtetään pian tulemaan.

Aatami seisoo hajasäärin tuvan kuistilla ja räpyttelee silmiään. Ovat kosteat, mistä lienevät. Bertilin kapea käsi ihan hukkuu hänen isoon kouraansa.

— Tule vain pian tänne… pidän kuin omaa poikaa, parempanakin.
Ostetaan talo, jäät asumaan. On rahaa ja tavaraa, olla miten vain.

— Tottahan tuota edes kirjeen laittanet, sanoo emäntäkin.

Kylli on ottanut ylleen raitaisen pukunsa, joka hänellä oli juhannusyönä ensikerran. Sanoo lähtevänsä laivarantaan, ehkä siitäkin edelleen.

— Vie tytön matkassaan, hii… tämä Perttuli, nauraa Hiertiäinen.

— Eipä tiedä, jos jäänkin tälle tielleni, naurahtaa Kylli jo vapautuneena.

— Eikö hiisilöissä, toimittaa Käkkä-Antti, joka uskollisena vieraalle on jäänyt lähtöä katsomaan. — Pitäähän toki… vaikka kihlajaiset täällä… ja muut kemut… Kyllä vuotellaan.

Bertil nostaa tyttönsä rattaille, istuu viereen ja viittoo vielä kerran niille heikkouksistaan huolimatta hyville ihmisille, joiden veroisia ei ole ennen löytänyt.

Huiskutetaan ja viitotaan. Hiertiäinen huitoo naulan painavalla piipullaan ja kohottelee housujaan.

Kyllin nauru kuuluu iloisena rattailta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Hameniemen saunasta tuprahtelee sankka savu kuulakasta elokuun iltataivasta vasten. Turakka heittää sylyksen vielä halkoja uuniin ja puuskuttaen tutkii kiukaan kuumuutta. Tänään on rämekorpelaisilla uutisen juhla, ja ukot aikovat sitä viettää Hiertiäisen saunassa, erillään muista, viinoineen ja viisauksineen.

Hiertiäinen istuu alassuin käännetyllä pytyllä ja syljeksii Tanulan Antin paljaille varpaille. Aatami on sijoittanut ruhonsa vanhaan korvoon tukkimilleen heinille ja nousuhumalassa laulahtelee: »… tuolla puolen Jordanin». Patrakka, mustaparta, vilauttelee silmää Asarille, vatsallaan loikoen tuoksuvassa saunakukkarykelmässä, käden ulottuvilla puteli, josta maistaa ja tarjoaa toisille.

Turistaan kaikesta joutavasta. Hiertiäinen katselee metsän takaa nousevaa kuuta ja viisastelee:

— On se tuokin… toisen kerran kutistuu ja sitten taas kasvaa… ihan kuin… heh, heh, mikä lie pahulaisen pallo… kiekuttaja siellä taivaalla … kun se Pertteli kerran valehteli olevan sillä satumaisella näitäpä kiekuttajia kokonaista kaksitoista… hii… soma poika…

— Jumalan luoma se on kuukin, sanoo Aatami ja nikottelee Patrakan vahvasta uutisviinasta. — Mutta se on vale, että niitä muuta on kuin tuo yksi.

— Joo… hiton pitkä vale se on, että… hii… tämäkin maa on ymmyrkäinen, pannukakku, pallo tahi muu semmoinen piru. Kyllä Hiertiäinen tietää sen asian.

Turakka istuu synkkänä ja kuuntelee ukkojen jaarituksia. Syysilta painaa käsittämättömästi häntä, korven huuhkainta, jota lain koura haparoi, saamatta kynsiinsä, turmanlintua, paikasta paikkaan lentävää.

Patrakka kynii partaansa eikä sure tämän matoisen maailman kierouksia eikä kehnouksia. Juo silloin kun janottaa ja on taas pitkät ajat maistamatta. Keittää vain isännille ja käärii rahaa liiviinsä. Jättää kohta koko puuhan ja ottaa sen tytön sieltä eräästä kylästä ja laittaa mökin. Suonien kiivas sykintä on alkanut jo asettua, ja kulkurielämä ei enää viehätä. No, se onkin sen tytön, pellavahiuksisen ja punaposkisen ansio.

Saunasta on lakannut savu tuprahtelemasta, ja valtava hiilos hehkuu ja lämmittää avonaisesta ovesta nurmella istuvia miehiä, jotka siinä jaarittelevat ihmeitään, viinan punerrus naamassa.

— … minultakin kerran käytyä siellä Helsingissä, helevetissä, — valehtelee Hiertiäinen silmät kiiluen, — ja sielläkös vasta… hii herratkin kuin harakoita, pyrstönutuissa ja muissa hepenissä. Heh, ryötöillä niin rento kaula, että semmoisten valkoisten lastojen varassa. Ja akat niinkuin riikinkukot… hyvältä haisevia, piiatkin, pyntätyitä ja rasvatulta… hii… minä heitä tunnustelemaan tällä suonisella kouralla, että ovatko lihavia, niin suututaan ja säkätetään. Minä en kuin nauran niille ja sanon, että on tässä ennenkin jo akkojen kanssa lupsuteltu… osataan tanssittaakin… hii… poliisi hätyyttelemään, häikäle, ja komentamaan… minä ryypyt sille tästä litteästä matista, tätä ryytiviinaa, niin paikalla kuin lammas… neuvoo ja viittilöi… ei muka keskikatua kävellä, kun ne sähköt ja säkyttimet… heh… herroja ja hempukoita siellä niinkuin itikoita, pythyi! Parempi täällä omassa saunassa, enkä tätä heijän helesinkilöihinsä vaihtaisi.

Sauna alkaa joutua. Maistetaan. Nostetaan kokonainen viinatynnyri saunan eteen ja istutaan vielä ympärille. Kerkiääpä sinne saunaan vielä. On elokuista iltaa, kun kerran kuukin paistaa. Puhutaan näistä maaliman asioista, viisaillaan.

Hiertiäinen suu mareessa miettii. Sanoo:

— On nekin rautatiet… sätkyttimet…juoksutettu seernoja kuin vasikan suolia pitkin teitä, ja sitten nämä herrat ajaa… suurilla rahoillaan… heh… ja sitten kaupuntloita laitetaan, pesiä .. hii.. jossa hempukoihen kanssa heiskataan… eipäs ollut ryötöillä ryytiviinaa… kuuluvat nekin lakiherrat pulituuria juovan… ii… Annahhan, Antti, se puteli tänne, kun lekkeristä lirutetaan.

Aatamikin nikottelee:

— Ne sähköt ja vaunut… hik… niitä viimeisen lopun merkkejä… tämän maaliman ruhtinas… hik… perkele… niitä laitattaa ja ajattaa… lapsillaan, luoduilla ja lunastetuilla. Mutta kun näitä… hurskaita… niin säästetään … jos tekisivät parannuksen… armon ajassa.

Aatami on nauttinut jumalanviljaa niin, että silmät alkavat painua kiinni ja ääni marittaa ja naukuu kuin keväisen kissan. Hiertiäinen, korven piru, ei tietääkseenkään. Nauraa Kenkkulaiselle, joka aina sitä uskoaan ja vanhurskauttaan, näinkin uutisviinojen juhlassa. Törisee Aatamille, toisten jo saunaan riisuutuessa:

— Elä sinä Aatu aina sitä samaa… armosta ja muusta… tuntuu pahalta… ii… kun kerran meillä kummallakin näissä piioissa ja puteliloissa ne armot ja muut… hii… yhtä hupsu kuin herratkin… sinä Aatami… puhut paskia.

— Saunaan siitä!

Turakka karjasee, niin että Antti lysähtää takasilleen ja konttaa nelijalkaisena saunaan.

Joutuvat siitä jo toisetkin, ja Patrakka valelee viinaa kiukaalle.

— Annetaan saunan haltialle uhrinsa ja nostakaa te muut se viinalekkeri tuohon keskelle lattiaa, kun nyt kerran uutisen juhla, ja juokaa, juokaa niin, että huomisen päivän vielä mehiläisiä kuuntelette, ja sittenpä sinäkin Aatami osaat oikein sitä vanhurskauttasi taas, kun on päästy uutiseen ja saatu tätä rukiisen nestettä suoniin, ja sinä Antti anna sille reumatille ja kintun kiskojalle niin, että tulet yhtä nuoreksi kuin viinan jumala, ja sinä Hiertiäinen, korven punanaamainen piru, ota niin, että suonesi pullottaa kuin lehmän suolet ja että jaksat vielä sata vuotta lekertää Tiinasi ja piikojesi kanssa, ja sinä Turakka, uskon veli ja ystävä, vedä henkeesi yrttiviinan lemua ja lennä taas kuin kulo pitkin kyliä, kunnes oikaiset sääresi korpikuusen juurelle ja kuuntelet sitä iankaikkista itikkain laulua. Ja jos nyt sitten laulettaisiin.

Patrakka aloittaa jätkien junttalaulun:

»Iitin Tiltu kun kahvia keitti, niin kasakka kantoi vettä vaan, hei jei jekkakkaa, kasakka kantoi vettä vaan.»

Muut kaikki, paitsi Aatami, yhtyvät lauluun, ja saunan seiniä tärisyttää neljän miehen voimalla:

»On sitä oltuna saunassa sekä saunan takana, hei jei jekkakkaa, sekä saunan takana.»

Hiertiäisellä on piru mielessä. Hän kähnii lavoilta alas, kaataa lekkeristä viinaa kippoon ja heittää sen kiukaalle, kaataa toisen ja tyhjentää senkin pihiseville ja paukkaville kiville.

— Elä perkuloita!

— Nyt tuli helvetti!

— Polttaa kuin tuli… ää… vettä…

Saunassa kiertää viinan väkevä, tukahduttava löyly, ja Hiertiäinen hekottaa alhaalla. Miehet köntistyvät ja putoilevat alas, ensin Aatami ja sitten Antti, muutaman kerran kolmikulmaisia silmäkolojaan lupsauttaen ja vetäen viimeisen henkäisyn, Aatami puuskuttaen kuin uupunut eläin ja viinakuninkaat tajuttomina, lavojen alla rähmällään.

Hiertiäinen hätääntyy, hoippuu ulos ja kantaa kylmää vettä sangollisen rannasta, syytää sitä vuorotellen jokaisen päähän ja punoittavalle ruumiille. Viinakuninkaat näyttävät virkoavan, mutta Aatamin ja Antin vaellus on lopussa.

* * * * *

Hörödii on saanut taaskin nimismiehen lähtemään korpeen, ja nytpä heillä on varma saalis saunassa, josta viinakuninkaat eivät jaksa eivätkä arvaa lähteä pakoon.

Hörödii on hyvillään, ja kun kipeäjalkaisen, korpiteillä äkäilevän nimismiehen kanssa ovat päässeet Asarin saunalle, sanoo hän:

— Jopahan viimeinkin veti kuin naulan päähän. Pitää varoa, etteivät pääse karkaamaan.

Hörödii jää ase kourassa saunan ovelle, ja nimismies työntyy ovirenkkanasta sisään.

— Ää… onpa täällä hajua…

Hiertiäinen huomaa ruununmiehet, ottaa vaatteensa ja mitään puhumatta kähnii ulos. Hörödii estelee, mutta Asari teristyy:

— Mitä sinä… tässä… selvää miestä…

Asari katoaa pihaan, sieltä heinäluuvaan ja tirkistelee katon kolosta saunalle. On hyvillään, että on päässyt karkuun, no, piru, selvä mies kuin… minkä ne hänelle…

Nimismies kantaa ensiksi saunasta viinalekkerin varmaan talteen ja antaa poliisin tehtäväksi kovistella miehiä mukaansa, viinakuninkaita, joita ei enää käyne laskeminen vapaalle jalalle.

— Ei niissä taida olla enää henkeä jälellä, sanoo Hörödii nimismiehelle.

— No minkä minä sille… kuuntele korvasta … tai mistä tahansa…

— Tulkaa auttamaan, että saadaan vaatteet päälle.

— Vai minä heissä käsiäni pilaamaan. Miehinen mies… apua tuommoisessa.

Nimismies käy maistamassa salaa uutisviinaa ja tulee paremmalle tuulelle.

— Hohooi näitä reisuja… pitää hommata toinen hevonen, että saadaan nämä Turakat ja Piirakat mukaan. Aatamiko ja Antti hengetönnä? No, jääkööt sinne, piru heistä huolen pitäköön.

Hörödii lähtee hankkimaan hevosta, ja nimismies jää saunaa vartioimaan.

Turakka on jo äsken selvinnyt, mutta ollut viisas ja sanoo nyt hiljaa
Patrakalle:

— Pysy nyt piru vetelänä. Kun päästään maantielle, niin karataan… hevosella… toisiin pitäjiin.

Nimismies löytää Hiertiäisen putelin, liruttaa siihen lekkeristä viinaa ja solauttaa poveensa. Lekkerinkin aikoo hän viedä kotiaan lääkkeeksi ja muuten maistiaisiksi kirkonkylän herroille, suntiolle, kauppiaalle ja papille. Vähän kammottaa ne viinaan kuolleet siellä saunassa, mutta talosta ei uskalla tulla kukaan rantaan, kun on nähty sinne poliisien menevän. Kuu vielä paistaa niin ilkeästi ja näyttää nauravan hänelle, nimismiehelle, joka tässä maistelee rämekorpelaisten viinoja ja alkaa olla aika viuhkassa. Tulisi vain Höröläinen, että saisi näyttää voimiaan… ää… mitä perkuloita se siellä viipyy…

Nimismies pönkittää saunan oven auki. Mutisee:

— Vai jo nämä tarttuivat… Höröläisen ja monen muun juoksettajat…

Ja seinää vasten nojaavan Turakan korvan juuressa:

— … äää… korpipiru… nyt sinä tartut… näihin kouriin…

Nimismies heltyy samassa ja istuu rahille Turakan viereen.

— Ei vainkaan, eihän tässä mitä… ilmanhan minä… aikojani… kyllä minä ymmärrän, mutta kun tämä virka saatana… en olisi nytkään lähtenyt, mutta Hörökiltä ei saanut rauhaa.

Kuun valossa välähtävät Turakan silmät, ja rintaa paisuttaa pidättyvä hengitys. Olisipa hän nyt yksin, niin tuohon jäisivät ruununmiehet. Hän itse pakenisi Lappiin, pois koko mailta, läänistä, jossa on tullut niin paljon rehjanneeksi ja jossa oikeat ihmiset häntä kiroavat… Hörökki tuo hevosen… maantiellä karataan Patrakan kanssa, sysätään poliisi maantienojaan… nimismies nukkuu rattailleen… mennään yhdessä Karjalaan… lopetetaan koko puuha…

Hörödii tuo hevosen, apurimiestä ei ole saanut, vaikka mitä olisi luvannut.

Nimismies suuttuu.

— Vai et saanut. Jo häntä on vasikka! Poliisi sitten muka… huusin alle omansa!

— No, ei haukuta, otetaan nämä miehet rattaille, tulkaahan auttamaan.

Retuutetaan Turakkata rattaille. Turakan povuksia nauru viiltelee, mutta hän on hiljaa ja lupsauttelee silmiään. Nimismies on jo siksi hiprakassa, ettei kykene kunnolla auttamaan. Ähelletään ja pusataan.

— Hae akkoja nostamaan… en minä jaksa… saatana… hirttää pitäisi tuommoinen poliisi.

Vallesmanni istuu mättäälle ja maistaa varaamastaan putelista.
Laulahtaa:

    »E-elä sinä he-eilani mii-inua sure,
    vaikka o-onkin tuukki-jätkä.»

— Taas se on juonut… niihen viinoja, alkaa Hörödii torailla.

— Mitä sinä… räkätät… korodii… annan turpaasi, ellet tuki sitä.

— Sattuisi maaherra tietämään.

— Vaikka mahaherra. Hae se toinen rattaille, niin tähtään… Tässä koko yötä…

* * * * *

Päästään vihdoinkin lähtemään, ja nimismies ajaa edellä, viinalekkeri polvien välissä. Jonkun matkan päässä alkavat viinakuninkaat kuorsata, ja Hörödii jättää hevosen yksin kävelemään ja menee nimismiehen rattaille.

— Ota sinäkin ryyppy. Kyllä se kannattaa… harjakaisiksi… kehoittelee nimismies.

Mutta lekkeri onkin kääntynyt alassuin ja liemi valunut kärryjen koriin, maantielle. Nimismies huomaa vahingon ja alkaa syyttää poliisia.

— Konipoliisi… kaataa viinat… harjakaiset. Nyt sinä tarttisit jo klaniisi.

— Itse olette kaatanut. Näkyi viina tippuvan tielle, kun tulin. Se olikin paraiksi.

— Haista sinä nyt jo hapan ja ala painella siitä… omaan hevoseesi.. hengenhaistaja… harakka.

Turakka on kääntänyt hevosen maantiellä, ja poliisi ei sitä huomaa nimismiehen kanssa riidellessään. Turakka lyö hevosta selkään ja on kohta toisessa pitäjässä, aamun valjetessa kai kolmannessakin.

Aikansa hasattuaan nimismiehen kanssa katsoo Hörödii jälelleen ja kiroaa:

— … kele, nyt ne karkasivat!

Vallesmannikin seisauttaa koninsa.

— No siinä on poliisi… päästää karkuun monivuotiset haalattavansa.
Nyt sinulta toki menee virka… lemmon hörökki.

Nimismies lähtee ajelemaan ja Hörödii juoksemaan vastaiseen suuntaan, jos saisi muka kiinni vielä viinakuninkaat, jotka olivat ovelina kuorsanneet kärryjen pohjalla.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Bertil Hög, helsinkiläisherra, loikoo riippumatossa ja katselee, miten hänen kotiaan rakennetaan. Elokuinen aurinko helottaa lehvien lomasta ja väreilee järven pinnalla, joka alempaa kuvastelee puitten välistä ja kutsuu rannoilleen.

Bertil Hög on matkannut kaupunkiin, ja Kylli ei ole malttanut erota laivalaiturilla, vaan on lähtenyt hänkin mukaan. Bertilistä on tuntunut kesäinen pääkaupunki entistä kuivemmalta ja kuolettavan väsyttävältä. Hänen rinnallaan sipsutteleva yksinkertainen Kylli on ollut kuin välittäjänä siihen maailmaan, jonka hän on taaksensa jättänyt aikoessaan jatkaa humisevan kaupungin hermosairasta elämää.

»Mitähän kaupunkituttavani sanovat tytöstä?» on Bertil miettinyt ja hieman pelännytkin, osaako maalaistytti olla hänen mielikseen oudossa paikassa. »Mikä tuo sievä tyttö on sinun matkassasi?» on häneltä kysytty. »Sepä on oikea herkkupala, varmaankin maalta löytämäsi», ovat toverit sanoneet. »Etköhän antaisi meille, kun itse kyllästyt», ovat jatkaneet. »Pidän itse», on hän heille sanonut ja tytölle:

— Mitäs sanot, jos mentäisiin ostamaan kihloja?

Kyllin silmissä on välähtänyt hetkellinen ilo, mutta sitten on tyttö alakuloisesti sanonut:

— Mitä varten sinun tarvitseisi maalaisystävääsi pitää narrinasi.
Minähän olen antanut sinulle kaikki.

Seuraavana päivänä Bertil on sanonut tytölle:

— Kyllä se nyt on kuitenkin niin, että meidän pitää ostaa ne kihlat. Minä palaankin sinun kanssasi korpeen ja me rakennamme sen mökin sinne rannalle. Minä en jaksa enää hengittää tätä valheellista ilmaa täällä.

Kultapuodissa on Kylli ollut hämillään. Bertil on saanut paljon rahaa kuvasillaan, ja hän tahtoo valikoida kaikista kauneimman sormuksen tytölleen. »Oikeastaan tarpeeton kapine, mutta soma tuollaisen tyttösen sormessa», miettii Bertil ja tuntee olevansa onnellinen. Kirjoitetaan Rämekorpeen ja lähetetään aviisi, jossa Kyllin ja Bertilin nimet koreilevat, ja sitten jatkuu satutunnelma, jonkalaista Bertil ei viime talvena ole osannut enää odottaakaan, luullen kaiken sellaisen kuuluvan nuoruusvuosien menneisyyteen.

Rämekorpeen tultua on tavattu ensiksi Hiertiäinen, ja tämä on ollut kuin voita ja vehnästä.

Naulan painava piippu on pudonnut hampaista, ja housujaan kohotellen on
Asari lökertänyt:

— Sanoinhan minä, että se vie sen tytön, piru, ja ottaa ihan oikeaksi eukokseen. Et usko, Pertteli, miten tuntui mukavalta, kun luettiin se kirjeesi, kehveli. No, piru, lupsutellaan sitten täällä korvessa ja kähnitään, härnätään ahvenia ja mietitään mukavia.

Pojat ovat lähteneet katsomaan rakennuksen paikkaa ja lahjoittaneet kokonaisen maakappaleen Bertilille, kun oli niin mukava, että tuli takaisin korpeen ja otti sen tytön.

Emäntä Karulienakin liikkuu ripeämmin kuin ennen ja tomuttelee talon lukuisia ryijyjä, joita Bertil on ihaillut ja nyt nuoret yhdessä sanoneet vievänsä niitä uuteen kotiinsa. Oli tämä herra mukava, kun nai tämän Kyllin, talon tyttären, eikä niitä kaupuntlaisia.

Rakennusmiehiä on hankittu ja pantu miehiä kaatamaan hirsiä ja ajamaan niitä rakennuspaikalle. Salomo on lähetetty hakemaan rahaa kirkonkylän pankista, ja eräänä aamuna tulee Nuutti Bertilin kamariin rahatukku pivosessaan ja laskee sen pöydänkulmalle.

— … tässä tätä rahaa aluksi… otetaan lisää, jos tarvitaan. Pitänee se muurari hakea kaupunnista, että tulee kunnollista?

Bertil sanoo olevan sitä rahan puolta itselläänkin. Jos tarvitsee, niin pyytää.

* * * * *

Bertil katselee rakennuksen nurkkia ja sopukoita. Kylli näkyy soutavan salmen poikki, kaipa tuomaan päiväkahvia. Kirveet kalkkavat, sahat surisevat. Vesikattoa maalataan, ja se hohtaa järvelle kauniin punaiselta lehvien lomasta. Kun pesä valmistuu, niin hauskapa siellä niitä kuvasia… ja muuten oleilla, rauhassa maailmalta.

Helsinkiläisherra tahtoo olla maamiehenäkin, ja pari ukon jurria puskee ojaa syvemmällä metsässä, jossa on ollut sileä niitty, pelloksi sopiva.

— Hyvä pelto tästä herralle tuloo. Mutaa on kuin läskiä sian selässä.

Se, mikä Aatami-ukkelin viinakuolemalla on menetetty, on nuorten naimapuuhalla saatu monin kerroin takaisin.

Niin, olihan se sekin ukko, uskostaan jaarittava, maisteleva ja repijäistä voiteleva, mutta nyt on nämä nuoret, ja ne saavat kaikkien ajatukset.

* * * * *

Päivä paistaa, ja korkean taivaan alla, pelloillaan ja niityillään ja metsissään liikkuvat onnelliset ihmiset. Kuhilaita korjataan riiheen, huudetaan ja hoilataan. Kylli seisoo rannalla ja varjostaa kädellään silmiään. Bertil piirtää häntä siinä ja tuntee ruumiissaan voimaa, jota on saanut täällä korvessa, tuolta tytöltä tuossa, ilmasta ja tuosta väreilevästä vedestä.

* * * * *

Talossa on jo asetuttu levolle, ja pihamaalla on hiljainen hämärä. Kylli nukkuu aitassaan, juhannusöiset pihlajankukat pieluksen alla, ja odottaa Bertiliä, joka viipyy vielä hetken siellä hämärällä pihalla.