The Project Gutenberg eBook of Suomen historia, by Juhana Fredrik Cajan

             Jumalalla onnen ohjat,
             Luojalla lykyn avaimet;
             Vaan ei Kateen kainalossa,
             Pahansuovan sormen päässä.

Tässä annetaan nyt Suomen rakkaille asujamille ensimmäinen yritet kotimaan muinaisten asiain kertomiseen omalla kielellä ja vähän pitemmässä järjestyksessä. Ennen ei ole tiettävästi kotohistoriallisessa aineessa Suomalaisille Lukijoille kirjoitettu muuta, kun aivan vaillinaisia Ajantietoja, joita Virsikirjoissa ja joskus erittäinki on präntätty, paitsi sitä lyhykäistä osotusta entisissä Turun Viikko-sanomissa.

Syy tähän koetteeseen oli seuraava. Kun Mehiläisen toimittaja, Herra Tohtori Lönnroti, kuukauskirjassaan tahtoi antaa Suomalaisille maanmiehillensä tietoja kotimaan tapahtuneista asioista, ensimmäisistä ajoista ja nykyiseen aikaan asti, eikä ollut hänellä itsellään, muilta Suomen kielen ja muinaistiedon karttumista tarkoittavilta teiltänsä, tähän tilaa ja joutoa, niin vaati hän minua asiaan ryhtymään. Samalla antoi hän valmiiksi kirjoitettuna avuksi, mitä Historiassa sivv. 1-12 ja 65-71 löytyy luettavana, joka siis on hänen tekoa, paitsi muutamia muutoksia sanain kirjoittamisen laadussa. Alkutarkoituksena oli suomentaa v. 1832 Turussa präntättyä ruotsinkielistä opetuskirjaa, nimellä: Lärobok i Finlands Historia och Geografi, ja siihen lisäillä muista kirjoista, mitä olisi asiaan sopivaista ja maanmiehille tietä tarpeellista. Alakirjoitettu, joka ei katsonut voimainsa määrää, rupesi työhön. Mutta työn alla havaitsi hän, kuinka oli vaikeata solmeta yhteen muista kirjoista otetuita tietoja suomennettavan kirjan kanssa, ja hänen täytyi melkein kokonaan poiketa mainitun kirjan kerrontalaadusta ynnä ruveta tavallaan uutta umpitietä puhkomaan. Turun pispat pantiin kokoonpitäväksi perusteeksi, ja Ruotsin ynnä Venäjän Historian päätapahtumat ylisen Maanhistorian kanssa yhdistäväksi siteeksi, niinkuin senlaista Suomen Historian kirjoituslaatua jo kotvan onki pidetty asianomaisimpana. Paitsi kirjan sisässä nimitetyitä lähteitä, joista Porthaani, Tengströmit ja Hippinki erittäin ovat mainittavat, ovat kerrotut tiedot Reinin, Arvidssonin, Ryhsin, Lehnbergin ynnä muittenki tänne koskevista kirjoituksista keksityt ja kootut. Niin on tämä historiallinen koetet syntynyt, aina joka kuukauden Mehiläis-osaksi kokoonajateltu ja valmistettu, eikä ole pitemmän ajan mietintä hänellä ollut osana. Sentähden onki siinä epätasaisuus ja horjuva järjestyksen hakeminen tavattava, jota olemme kirjoituksessa Suomen Historian Pääkappaleista kokeneet oikasta, osottain siinä samalla, alkavaisen hyväksi, lyhykäisen silmänteen koko Historian sisälläpidosta. Muuten on tämä Historia loppupuolella, jossa sen pitäisi olla pisimmän, kuitenki lyhykäisimmästi kerrottu, johonka on syynä, että tahdoimma viimmevuodella lopettaa koko Historian ja että aika ja sia ei pitempätä lausetta suvannut eikä sietänyt.

Valmistaissa tätä tekoamme ovat, niin asiain tutkiminen ja järjestäminen, kun kielenki taintumattomuus tämänlaisiin kirjoituksiin, ja vielä lisäksi osaamattomuus ja tottumattomuus kirjoittajan puolelta, ottaneet valistä hyvinki kovaan, eikä ole tässä voitu kun asioita vähän sinnepäin suunnitella. Virheitä nimein suomentamisessa, pränttivirheitä ja muita vikoja on monta, ja niistä ovat tähdellisimmät työn lopulla parannetut, sitä myöten kun ne ovat silmään pystyneet. On ehkä muitaki tähdellisiä, joit'ei ole havattu. Edellämainituista ja muistaki syistä emme pidä tätä Historiata vielä tässä tilassaan aivan soveliaana Suomen yhteiselle kansalle luettavaksi; vaan olkoon hän paremman, soveliaamman edelläkävijänä. Minkä olisimma mielellämme suoneet on, että ne vaikutukset ja uudistukset, kun Jumalan Henki on evangeliumillisessa Seurakunnassansa tuon tuostaki aina matkaansaattanut, ja jonka ainoastaan ennättäväiset vaikutukset pakanaisen ja paavilaisen ajan pimeydessä ovat tavattavat, paremmin olisivat tulleet silmäin eteen pannuksi. Ne, ja niiltä siitetty sisällinen Seurakunta, ovat Historian ytimeksi luettavat; niistä on kaikki laitokset, tapahtumat, kansalliset menestykset ja rasitukset ymmärrettävät; ne ovat ne, kun elähyttävät koko Historian ja antavat sille oikian arvonsa. Mutta niitä asioita ei ole tässä kun lyhykäisimmästi viittailtu, sillä niihin tarvittaisiin suuri valo ja tarkka tutkiminen, eikä ole meissä ollut sen täyttäjätä, ja olemme sentähden ennemmin vaikenneet, kun niin korkioista asioista pahasti ja ikääskun tuulta pieksäin puhuneet. Sen vaan tiedämmä, että missä Seurakunnassa Kristinusko puhtaana elää ja vaikuttaa, sen Historiasta, jos se oikein kirjoitettaisiin, olisi määrättömästi oppia saatavana.

Lopuksi tulee mainita, että Suomen Historiassa oppineimpia miehiä on tarpeellisten kirjain lainaamisella, joskus neuvoillansaki, tätä yritystä edesauttaneet, josta heille tässä sydämellisen kiitoksen kannamme.

SUOMEN HISTORIAN PÄÄKAPPALEET.

Tietämättömiltä ajoilta ennen Vapahtajan syntymätä niin vuoteen 1157 jälkeen Vapahtajan. Usko on pakanainen ja seisoo Luonnon jumaloittamisessa. Suomalaisten muutot ja asettaumiset. Heidän ensimmäiset tapaukset ja elämänlaatu.

Suomalaisia kansoja peittää aikanansa koko Pohjais-Aasian lakeuden. Mitenkä niitten oli laita muitten Aasialaisten kansain suhteen. Mitenkä ne arvattavasti levesivät, joko itäänpäin Amerikaan (e. m. Gröönlannilaiset), eli länteenpäin Euroopaan, elikkä myös jäi heistä joukkoja Siperiaan. Syy heidän eroamiseen. Mitenkä nämät kansat Hunnein, Avarein, Hunkarilaisten ja Suomalaisten nimellä kulkevat kunne kuki Euroopassa, ja mitenkä Lappalaiset ynnä varsinaiset Suomalaiset, jotka asuskelivat pohjaisimpina kaikista, nykyisen Venäjän maan läpi lähenevät nykyisiä asunmaitansa, jättäin Uralitunturin ja Volkajoen seuduille pienempiä lahkokansoja jälellensä.

Varsinaiset Suomalaiset, joista Lappalaiset alusta pitäin jo näyttävät olleen eroitettuna, jakautuivat kahtehen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin. Hämäläisten laumaan kuuluivat nykyisen Turun puolessa asuvat Suomalaiset eli Sumit, ja myskin luultavasti Virolaiset alkuperäsin. Karjalaisille näyttävät Permiäläiset ja Kainulaiset (ynnä myöhemmäiset Savolaiset) olleen lähimpiä kansalaisia. Mitenkä nämät nimitetyt kansalahkot asettautuivat. Ketä ennen esivanhempaimme tännetuloa asui Suomen niemellä. Permiäläisten tila.

Hämäläiset (Jämit) ynnä Suomalaiset (Sumit) ja heidän ensimmäiset sodat, enimmiten Novgorodin kanssa.

Heidän maata kutsuttiin ulkokansoissa Kväänlanniksi. Eriäminen
Karjalaisista ja asettuminen kahdenpuolen Pohjanlahta. Sodat Ruotsia
(ja Norjaa) vasten Karjalaisten kanssa, sittä Karjalaisia vasten
Norjalaisten kanssa. Faravidi. Thuorolfi Kveldulfssoni. Anundi sodittaa
Kainulaisia.

Sen lyhykäinen osotus. Mitenkä se meihin asti säilyneistä loihtu-, tarina- ja laulurunoista ynnä muistaki tiedon lähteistä on tutkittava ja saatava.

Mitenkä ne olivat heidän senaikuisen uskonsa kanssa yhtäpitäväiset. Monesta nykyisen Suomen kansan tavasta voipi taappäin päättää heidän senaikuisehen elämänlaatuun. Mistä muut tiedot tähän tutkintoaineeseen ovat saatavat. Kauppa Skandinavilaisten ja Slavjanein ynnä muittenki kanssa.

Tämä aika kestää vuodesta 1157 vuoteen 1523, niinmuodoin 366 vuotta.
Kristinusko tulee Suomeen, ehk'ei vielä puhtahassa muodossansa. Ruotsi
panee Suomen allensa ja tuopi sinne oman maansa lait ja asetukset.
Paavinusko muodostaa kaikki luontonsa mukaan.

Mitenkä pakanallisuus vielä on vallallansa, jota vastaan Kristinusko sotii. Suomalaisten nimi alkaa tulla yhteiseksi kansan nimeksi. Ruotsin tila kun lätee Suomea valloittamaan.

a) Ensimmäisestä Ruotsalaisten valloitusretkestä Thuomas pispaan saakka (v. 1157-1209.)

Hän on pispa Upsalasta ja tulee Suomeen Kuningas Erikki IX kanssa, joka valloittaa osan maastamme sekä rakentaa Turun linnan. Erikki muuttaa tänne Ruotsalaisia. Henrikki saarnaa Kristinuskoa ja murhataan v. 1158.

Kaarle Sverkerssoni (k. 1168) Voitti Danskan Prinssin Maunus Henrikssonin, Erikki IX tappajan, joka jo oli vähän aikaa ollut hallituksissa. Knuuti Erikssoni (k. 1195). Löi Kaarle Sverkerssonin ynnä Vastakuninkaat Kolin ja Burislefin.

Novgorodin ruhtinas Sviatoslava lyöpi Ruotsalaiset vuonna 1164
Voronajoen luona. Novgorodilaiset yllyttävät pakanoita Suomen
kristiseurakuntaa hävittämään. Paavi Aleksanderi III:nen bulla.
Rudolphi tapetaan v. 1178 Kuureilta (Karjalaisilta).

Viissata Vasileivitsa käypi v. 1186 Jämein maata hävittämässä. Heti perästä Karjalaiset Määlarijärven seuduilla Ruotsia rosvomassa. Tappavat pääpispan Johanneksen. Tukhulmia aletaan rakentaa tämänlaisten rosvomisten esteeksi.

Novgorodilaiset hävittävät hirmuisesti Suomensa v. 1191 (eli 1198), polttavat vastaperustetun Turun kaupungin ja sortavat pian kokonaan sen vielä heikon kristiseurakunnan maassamme.

b) Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka Suomeen (v. 1209-1249.)

Erikki XI Erikssoni (Sammalkieli ja Nilkku). — Vastakuningassa: Knuuti Johanssoni (Pitkä). Folkungein kapina lakkaa v. 1248. Erikki XI kuolee v. 1250.

Englannista, oli ennen jo työskennellyt Suomessakun saapi Paavi Innocentius III:lta v. 1109 vahvistuksen pispanvirkaan. Paavi Honorius III:nen v. 1221 kirjoitetusta bullasta nähdään, mitenkä pakanat jo heti alusta väijyvät Suomen seurakuntaa. Vasilei Vsevolodovitsa Novgorodista käypi v. 1227 Suomea hävittämässä. Hämäläiset puoleltansa karkaavat 3000:nen miehen kanssa Venäjälle Issadya ja Aunusta vasten, mutta meneytyvät sillä matkalla. Thuomas levittää innolla Kristinuskoa ja perustaa sen uudestansa Suomessa. Paavi Gregorius IX:nen bullat. Ne osottavat, mitenkä pakanat väijyvät Suomen kristiseurakuntaa ja mitenkä Paavi piti sen asioista huolta. Pispanistuin muutetaan Nousiosta Räntämäelle. Gregorius kehoittaa ensistä Kalpaveljejä Virosta, sittä Skandinavian asujamia, ristisotaan Suomen pakanoita vasten. V. 1240 karkaaki Ruotsalaisia, Norjalaisia, Suomalaisia ja Hämäläisiä Venäjälle, mutta Ruhtinas Aleksanderi lyöpi heidät Nevajoella ja saapi siitä Nevskin kunnianimen. Saksan Ritarit perustavat Koporin linnan. Thuomas saapi anottuansa päästön pispanvirasta v. 1245, pakenee Venäläisten ja Karjalaisten käsistä Gotlanniin ja kuolee v. 1148 Visbyyssä.

c) Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen saakka (v. 1249-1293.)

Folkungein sukukunta. Valdemari (k. 1302.) Hänen isä Birgeri Jaarli, Riikin hallitsijana kuolemaansa asti v. 1266, jakaa Herttuakuntia muille pojillensa.

Ennen Beeron aikoja oli sisällinen heikkous estänyt Ruotsin Kuninkaita Suomea auttamasta. Nyt tulee v. 1249 Birgeri Jaarli Suomeen, perustaa Hämeenlinnan ja jättää Ruotsalaisia Uusmaahan asumaan. Hämäläiset tunnustavat Kristinuskon. V. 1256 käypi sotajoukko Suomesta ja alkaa rakentaa linnaa Nevajoen suulla; mutta Aleksanderi Nevski ajaa heidät matkoinsa ja lähtee vielä seuraavana talvena Hämeeseen, jota hävittää. Beero antaa osan tuloistansa Ruotsin Kuninkaalle ja kuolee noin v. 1258.

Suomalaisten täytyy antaa ruvanapua (maatskottia) papistollensa.
Ragvaldi kuolee v. 1266.

Maunus Laduloosi (k. 1290.) Nosti kapinan veljeänsä Valdemaria vasten.
Kuningas Svealaisten yli v. 1276 ja koko Ruotsin vallassa v. 1279.

Pohjassa käyvät Karjalaiset ja Kainulaiset sotia Norjalaisten kanssa. Pirkkalaiset saavat v. 1277 Kuningas Maunus Laduloosilta luvan panna Lappalaiset Pohjanmaalla allensa. Samaan aikaan tulee myös Pohjanmaa Turun hiippakunnan alle, s.o. täytyy ottaa Kristinuskon ja antauta Ruotsin alamaiseksi. Karjalaisiaki ruvettiin nyt Ruotsin alle saamaan. Paavi Gregorius X:nes kehoittaa syntein anteella ristisotaan niitä vasten. Katillus rupeaa ystävyydessä heitä houkuttelemaan, joka onnistaaki niin, että Venäläiset vihastuvat Karjalaisiin ja alkavat heitä sodittaa. V. 1284 tulee Ruotsalaisia Suomesta Karjalata varsin allensa panemaan, mutta ajetaan pois Novgorodilaisilta. Samaan aikaan tule Bengtti, Birgeri Jaarlin poika, Suomen Herttuaksi. Katilluksen loppu v. 1286.

Hän ja hänen jälkeenseuraajat valittiin Suomen Tuomiokapitulilta. Ennen olivat Kuninkaat asettaneet pispoja maahamme. Johannes muutettin v. 1290 pääpispaksi Upsalaan.

Birgeri Maunussoni (k. 1321.) Marski Thorkeli Knuussoni Siahallitsijana v:teen 1303. Birgeri, v. 1306 veljestensä Erikin ja Valdemarin vankina, jakaa v. 1310 heidän kanssa valtansa, ottaa heidät vankeiksi ja surmaa v. 1318; ajetaan Kuningasvallasta.

Tämä on ensimmäinen Suomesta kotoperäinen pispa. Ennemmäiset olivat enimmästi Vestgööthiläisiä. Novgorodilaiset käyvät v. 1292 Hämeessä ja hävittävät Aksporin linnan. Samana vuonna karkaa 800 Ruotsalaista Venäjälle, jossa tulevat meneytymään. Hämäläisten veroa helpotetaan. Karjalan valloitus tulee nyt tapahtumaan.

d) Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen rauhaan saakka Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323). Maunuksen ollessa pispana lähtee Thorkeli Knuutssoni v. 1293 Karjalata valloittamaan. Pispa Petrus Vesteroosista on hänen seurassa. Thorkeli rakentaa Viipurin linnan. Panee Ruotsin alle 14 Karjalaisten kihlakuntaa ja kääntää ne Paavinuskoon. Novgorodilaiset tulevat v. 1294 Ruotsalaisia Viipurista poisajamaan, ehk'ei heidän yritys menesty. Ruotsalaiset ottavat Venäläisiltä Käkisalmen. Sigge Laaka. V. 1295 ottavat Venäläiset Käkisalmen takasin ja tappavat Ruotsalaiset siinä. Thorkeli Knuutssoni lähtee v. 1300 uudellensa Karjalaan suurella laivastolla. Rakentaa Landskruunan. Novgorodilaisten kanssa sota. Haraldi. Matti Kättilmundssoni. Ruotsalaiset palaavat laivoillansa, jättäin Steenin linnanhaltijaksi Viipuriin. Hävittävät mennessään Inkerinmaata. Pääruhtinas Andrei Aleksandrovitsa tulee ja hävittää Landskruunan v. 1301. Pispanistuin on v. 1300 muutettu Räntämäeltä Turkuun. Valdemari Suomen Herttuana. Suomi jaetaan noin v. 1306 Turun, Hämeen ja Viipurin linnojen välillä. Maunus pispa kuolee noin 1308.

Venäläiset tahtovat saada Karjalata jällensä. Rakentavat Käkisalmen
uudestansa ja uudelle paikalle v. 1310. Ruhtinas Dmitrei
Aleksandrovitsan retki Jämein maahan v. 1311. Ruotsalaiset polttavat
Laatokankaupungin. Karjalaiset tulevat v. 1314 Käkisalmeen ja tappavat
Venäläiset, jotka vuorostansa tulevat ja tappavat siellä olevat
Karjalaiset. Ruotsalaiset hävittävät Laatokkajärven seuduilla v. 1317.
Seuraavana vuonna hävittävät Venäläiset Turun kaupungin (Lyderevin).
Kuusiston vasta rakennettu hovi poltetaan. Ragvaldi kuolee v. 1321.

Maunus Erikssoni (Liehakko, k. 1374). Valittu kolmivuotiassa
Kuninkaaksi v. 1319; samana vuonna Norjassaki. Matti Kättilmundssoni
Siahallitsijana vuoteen 1333.

Ruotsalaiset piirittävät v. 1322 Käkisalmea ja Juri Danilovitsa Viipuria; ehk'eivät tuumat kummankaan puolen menestyneet. Mainittu ruhtinas Juri rakentaa v. 1323 Pähkinälinnan Pähkinäsaarelle. Siellä saapi, 8:na p. Syyskuuta, ensimmäinen rauha Ruotsin ja Venäjän välillä aikaan, jonka kautta Karjala enimmäksi osaksi joutuu Ruotsin alle ja valloittamisen sodat päätyvät. Rajaksi tulee Rajajoki. Rauhan ehdot.

Benediktuksen aikana aletaan Suomen maata raivata. Hän rupeaa myös papiston voimaa ja rikkautta varsin kartuttamaan. Narimontti Lithoviasta on v. 1333 saanut Nevajoen ympäristöt allensa. Riitoja rajalla Paavin- ja Greekanuskoisten Karjalaisten välillä. V. 1337 Karjalaiset Venäjätä hävittämässä, ja Novgorodilaiset seuraavana vuonna sitä kostamassa. Sen perästä käyvät Ruotsalaiset ja Venäläiset vuorotellen toistensa maata hävittämässä. Maunus Liehakko estää nämät rajasodat ja uudistaa Novgorodin kanssa Pähkinäsaaren rauhan. Benediktus kuolee v. 1339.

Pyytää lyödä, minkä voipi, papiston ja kirkon alle. Edesauttaa loistavaisuutta jumalanpalveluksessa. Viipurilaiset menevät v. 1343 Viron talonpoikia auttamaan. Ruotsalaiset asukkaat Pohjanmaalla saavat v. 1348 luvan käydä kappaa koko Pohjanmaan rantamailla. Samana vuonna lähtee Kuningas Maunus Venäjätä Paavinuskoon käännyttämään. Kastaa Issorilaisia uskoonsa. Ottaa Pähkinälinnan, jonka Venäläiset seuraavana vuonna saavat ryntämällä takasin. Novgorodilaiset käyvät v. 1351 Viipurissa, hävittävät maata. Maunus kulkee Viroon. Lahjoittaa Porvon pitäjän, Pernon ja Sipoon kanssa, Paadisten luostarille. Tekee 23:ksi vuodeksi rauhan Dorpatissa (Tartolinnassa) v. 1351. Kauhia rutto hävittää maata (Suuri kuolema). Bengti Algotssoni, jolla Suomi on ollut läänityksenä ja tullut häneltä kovasti rasitetuksi, menettäa sen veromaansa. Kuningas Erikki, Maunuksen poika, panee Niilo Thuuressoni Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Kuningas Hookani antaa v. 1362 Suomelle saman oikeuden Kuningasvaaleissa, kun muillaki Ruotsin maanosilla on ollut. Tästä seurasi yhtäläinen oikeus Riikin kokouksissa, ja on se Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi luettava. Albrekti Meklenburista piirittää Turun kaupungin ja saapi Niilo Thuuressonin ynnä pispa Hemmingin puolellensa. Pispa saapi siitä moninaisia etuja. Ulvilalle (Porille) annetaan v. 1365 kaupunkioikeus. Hemminki kuolee v. 1365.

Maunus Erikssonin vanhin poika, Herttua Erikki, ottaa väkisellä v. 1350 kruunun isältänsä. Kuolee v. 1359. Toinen poika Hookani, Kuningas Norjassa, tulee v. 1362 Ruotsissakivalituksi. Lasketaan isänsä kanssa v. 1363 pois vallasta.

Kuninkaita vieraista sukukunnista omakansaisten seassa: Albrekti Meklenburista (k. 1412). Kuningas Maunus Erikssonin sisaren poika. V. 1363 Kuninkaaksi. Vankina v. 1389. Irtaalla v. 1395.

Saapi Paavilta huostakirjan Suomen kirkolle. Kokemäessä rakennetaan linnaa, vaan se tulee Kuninkaan käskystä puretuksi. Henrikki kuolee noin v. 1368.

Lyöpi Viipurin linnanhaltijan Suuno Hookanssonin pannaan. Kuolee v. 1370. Sivu 82.

Suomi on (sitte vuoden 1369) Boo Jönssoni Griipillä läänityksenä. Mainittu mies rakentaa v. 1371, elikkä seuraavana vuonna, Raaseporin, jonka linnan alle maata määrätään kuuluvaksi. Boo Jönssoni lähtee v. 1374 Viipuriin Dorpatin rauhaa pitentämään. Paavi Urbani VI:nen bulla vuodelta 1378 näyttää, että vihollisuuksia Venäjän kanssa ainaki oli heti noussut. Riita pispa Johanneksen ja Upsalan Pääpispan Birgeri Gregorinpojan välillä hiippakuntansa rajoista. Kuningas Albrekti tuomitsee asian Pääpispan eduksi, mutta Turun pispa voittaa kuitenki Boo Jönssonin avulla. Johannes pispa kuolee v. 1384.

Margareta (k. 1412) Valittu Ruotsissa v. 1388. Tekee Kalmariyhdistyksen v. 1397. Erikki XIII Pommerista (k. 1459). Valittu Ruotsissa v. 1396. Margaretan kanssahallitsija.

Enimmästi rauha Venäjän puolelta. Simeoni Olgerdovitsalla ja Juri Sviatoslavitsalla ovat, Patrikei Narimantonvitsan perästä, Narimontin perintömaat. Suomi otetaan pois Boo Jönssonin perillisiltä, jotka siaan saavat Viipurin lääninensä. Ulkomaalaisten sotamiesten ja Vitaliveljein rasitukset Suomessa. Kirkon ja pappissäädyn voimat aina kasvamassa. Beero Balkki laittaa Arkhidiakonin viran tuomiokapitulissa. Kuninkaalliset ovat hyväntahtoiset Suomen pispaa ja kirkkoa vasten. Nunnaluostarin rakentaminen Koroisissa on tuumassa. Tämä pispa kuolee v. 1412.

Tämä on paavinajan paraimpia pispoja. Hänen kautta tehdään jumalanpalvelu ja muu kirkon kohta sen ajan vaatimuksia myöten täysinäiseksi. Ostaa Paadisten luostarilta v. 1428 Porvon pitäjän jällensä Turun hiippakunnalle. Kuusiston hovi rakennetaan kivestä. Porvon kaupungin alku näiltä ajoilta. Sen kivikirkko rakennetaan v. 1418. Rauma saapi v. 1441 kaupunkioikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443 ja sen vierellä syntyy kaupunki. Maunus Tavastin toimesta saapi Suomi Kuninkaallisilta moninaisia etuja, samalla ajalla kun Ruotsissa on suurin kurjuus. Erikki XIII jakaa maamme Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen Lakikuntaan. Turkuun asettaa hän Maanoikeuden. Erikki Puuke Korsholmasta kapinoipi Pohjanmaalaisten kanssa v. 1433 ja yhdistäypi Engelbrektin kanssa. Kaarle Knuutssoni saapi v. 1440 läänitykseksi koko Suomen, jota hänen läänitystä sittä aina vähennellään. Kuningas Kristopherin Lakikirja annetaan v. 1442. Sinä vuotena käypi miehiä Suomesta Pleskovan alustaa hävittämässä. Ruotsalaiset liittouvat v. 1447 Valkin kaupungissa Saksan Ritarein kanssa Venäjätä vasten. Seuraavana v:na sotivat he Nevajoella. Kapina Satakunnassa. Maunus Tavasti heittää vanhuutensa vuoksi pispanarvon jälkeenseuraajallensa v. 1450 ja kuolee kaksi vuotta myöhemmin.

Engelbrekti Engelbrektssoni (k. 1436) laskee Erikin Kuningasvirasta
v. 1434 ja pitää sittä valtaa Ruotsissa. Erikki tulee jällensä
Kuninkaaksi; mutta lasketaan v. 1439 kaikissa riikeissään pois
Kuningasvallasta.

Kaarle Knuutssoni Valittu v. 1448 Kuninkaaksi Ruotsissa. Pakenee Dantsigiin v. 1457. Jällensä Kuningassa v. 1464: jällensä kruunuhoittana v. 1465; mutta vielä sittäki Kuningassa v. 1467.

On hyvin oppinut mies. Asuu Kuninkaallisten armoissa. Erikki Akselssoni
Totti ottaa Suomen linnat Kaarle Knuutssonin puollukselta Kristiani
I:mäiselle. Pispa Olaus kuolee v. 1460.

Kristiani I (Oldenburista, k. 1481). Valittu Ruotsin Kuninkaaksi v. 1457. Laskettu siitä virastansa v. 1464. Sillä välillä:

Jönssi Bengtssoni (Oksenstierna) v. 1457,65,66, Kettili Kaarlssoni (Vaase) v. 1464 ja Erikki Akselssoni (Totti) v. 1466,67 valtakunnan hallitsijoina.

Kivikirkkoja rakennetaan tämän aikana monet. Tuomiokapitulin jäsenet muutetaan v. 1486 Turussa asumaan. Suomen hiippakunnan Messukirja präntätään v. 1488. Kun Ruotsissa kapina Kuningasta vasten tapahtuu, tavataan pispa Konradi Kristianin puolella. Kaarle Knuutssoni elää köyhänä Raaseporin linnansa. — Venäläiset ovat v. 1463 karanneet Suomeen ja Kuningas Kristiani tullut heitä kaijoittamaan. Venäläiset ovat sittäki hävittäneet Joutsenossa ja muuallaki. Mutta v. 1468 tehdään heidän kanssa uusi sotilakko viideksi vuodeksi. Niitten kuluttua ovat Venäläiset v. 1473 Suomea hävittämässä. Erikki Kaarlssoni Vaase sotii Novgorodilaisia vasten. Erikki Akselssoni Totti saapi Viipurin lahjoitukseksi. Varustaa muurit sen ympäri. Rakentaa Savonlinnan. Saapi v. 1479 apuväkeä Steeni Stuurelta. Käypi Venäjätä hävittämässä. Erikki Akselssonin kuoltua v. 1480 ovat hänen läänitykset Suomessa langenneet veljillensä Iivarille ja Laurille. Steeni Stuure omistaa ne sittä itsellensä. Ruotsalaiset lyövät rauhan Saksan seuran Mestarin Freytagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Papinsaarella uudistetaan liitto Venäjätä vasten. Samana vuonna Venäläisiä Karjalassa. Pispa Konradi kuolee v. 1489.

Steeni Stuure Vanhempi (k. 1503) Ruotsin Riikinhoitajana vuodesta 1471-1497 ja v. 1501.

Viholliset hävittävät koko Paavinajan koreuden: ensistä Venäläiset, sittä Danskalaiset.

Iivana III Vasileivitsa hallitsee itsevaltiaasti Venäjätä sitte v:n 1462. Valtaa v. 1470 Novgorodin joka pian menettää voimansa.

On saanut Saksan Keisarilta Pfaltsigreivin arvon. Hänestä lähin eivät sodat Venäjän kanssa ole paljaita rosvoretkejä, niinkuin ennen enimmästi, vaan Venäjän valtiasten ankaroita sotia. Suuri Venäläissota alkaa v. 1490. Koko Suomi, paitsi Turun puolta, tulee hävitetyksi. Sota näyttää seuraavinaki vuosina pitkittäneen, vaikk'ei ole siitä täysinäistä tietoja. Danskan Kuningas käypi liittoon Iivana Vasileivitsan kanssa. V. 1495 hätyyttää Iivana kovasti Suomea. Vasilei Shuskoi. Savonlinnaa ja Viipuria piiritetään. Knuuti Posse linnanhaltijana. Viipurin pamahus. Venäläiset pötkivät pakoon. Steeni Stuure tulee sotalaumalla Suomeen. Vasilei Kossoi sotii voitolla Suomea vasten v. 1496. Steeni Stuure palaa Ruotsiin. Jättää Svantte Stuuren sotajoukon kanssa Suomeen. Svantte Stuure ajaa viholliset maastamme, karkaa Viroon, ottaa Ivangorodin ja palaa Suomeen. Steeni Stuure vuoden lopulla taas Suomessa. Svantte palaa suutuksissa Ruotsiin. Steeni Stuure heti hänen perässä. Steeni menettää valtikkansa ja saapi Danskan Kuninkaalta Johani II:lta Suomen läänitykseksi, josta häneltä kuitenki suurin osa pian otetaan pois. Pispa Maunus Särkilahdesta laittaa Dekaanin viran Tuomiokirkolla ja yhteisen atrioitsemisen Turussa. Kuolee v. 1500.

Johani II (k. 1513). Valittu Ruotsin kuninkaaksi jo 1483, mutta tulee valtaan vasta v:na 1497. Lasketaan Kuningasvirastansa Ruotsissa v. 1501.

Svantte Nilssoni Stuure. Riikinhoitajana Ruotsissa v. 1504 kuolemaansa asti v. 1512. Iivana III Vasileivitsa kuole v. 1505. Vasilei IV. Hallitsee v:teen 1533.

Danskalaista Maunus Frilleä piiritetään Turun linnassa, joka v. 1502 tulee Steeni Stuure Vanhemmalle otetuksi. Muuki Suomi luopuu Stuureen. V. 1504 tekee Svantte Stuure Venäjän kanssa sotilakon 20:ksi ajastajaksi, jonka kautta 14 vuotta ennen alkanut Venäläissota loppuu. Pispa Laurentius Suurpään aikana jaetaan Karjalan ja Savon pitäjiä. Hän halvataan ja kuolee v. 1506.

Täytyy ostaa Kuusiston linnan edellisen pispan väeltä. Danskalaiset alkavat Suomea hävittää. V. 1509 rosvovat he rantamaita ja 2 p. Elok. ryöstää sekä tappaa Otto Ruuthi Turussa. V. 1510 ottaa SeveriniNorbyy Kastelholman linnan. Samana v:na läkähtyy pispa Suomessa ruokapalaan.

Steeni Svantessoni Stuure ( Nuorempi ). Riikinhoitajana Ruotsissa vuodesta 1512 kuolinvuoteensa 1520.

Kristiani II Tyranno (k. 1559). Kuningas Ruotsissa v:na 1520.
Poisajettu Ruosin Kuningasistuimelta v. 1521.

On kelpo mies. Sotilakko Venäjän kanssa tulee (v. 1510 eli 1513) pitennetyksi 60:ksi ajastajaksi. Kristiani II:nen kiihdyttää Suomen päälle Venäläisiä, jotka v. 1515, ja kahtena sitä seuraavanaki, käyvät Suomessa hävitäntäretkellä. Kristiina Gyllenstiernan puollusmiehinä Suomessa ovat: Pispa, Ooke Jöranssoni Totti, Tönnes Erissoni Totti, Niilo Eskilssoni Baneeri. Suomen Herroja kutsuu Kristiani Tukhulmiin. Eivät lähde. Hemminki Gaddi ottaa v. 1520 Suomen Kristianille. Suomen Herroja mestataan, ja Hemminki Gaddi niitten seassa. Gustavi Vaase lähettää v. 1521 Suomeen Niilo Arvidssoni Vestgööthen ja Henrikki Jönssonin Haagasta, joitten kanssa Niilo Moonssoni Grabbe Grabbakasta yhdistyy. Ne miehet piirittävät Thuomas Volffia Turun linnassa. Kastelholma antaupi Gustaville. Erikki Fleminki pääsee Turun linnasta, jota aina piiritetään. Severini Norbyy tulee keväillä Volffia auttamaan. Ruotsalaiset pakenevat Hämeen sisälöille. Pispa Arvidi menee Pohjanmaalle, paeten Ruotsiinpäin, mutta hukkuu merellä v. 1522. Hän on viimmeinen Paavinajan pispa. Sivu 107-112.

Norbyytä Hämeeseen paenneet Suomen Herrat jakautuvat. Erikki Fleminki Gustavi Vaasen luo. Niilo Grabbe hätyyttää pienellä laivastollansa Danskalaisia, jotka hävittävät Suomen rantamaita. Thuomas Volffi, kun lähtee ruokatarpeita viemään Tukhulmiin, otetaan Gustavi Vaaselta kiini ja hirtetään niiniköydellä tammeen. Kuningas Gustavi I, ajettuansa Danskalaiset Ruotsista, lähettää Iivari Flemingin Erikki Flemingin kanssa sotajoukolla Suomeen, ottamaan maamme Danskalaisilta. Kuusiston, Turun ja muutki linnat saavat Gustavin miesten käsiin. Danskan sotajoukko pakenee Hämeenlinnan kautta Viipuriin ja sieltä maahansa. Suomi on vapautettu v. 1523.

Kirkollisuuden puoli. Paavi ja Kardinaalit. Priimaspispat, Pääpispat ja pispat. Suomen Primaspispa Lundissa, ja Pääpispa Upsalassa. Tuomiokapituli ja sen jäsenet. Pienemmät pappisvirat. Legaatit ja Bullat. Luostarit ovat Munkki- ja Nunnaluostareita. Virat niissä. Mitä lajia luostareita Suomessa löytyi ja mitenkä monta. Koulut maassamme. Nuorukaiset käyvät ulkomaalla syvemmältä oppimassa. Johannes Budde eli Rääki. Kirkkoja. Paavinuskon harjoituksia ja uskonaineita.

Kansakuntaisuuden puoli. Saksan Keisari. Maallinen hallitus Suomessa ensistä pispoilla, sittä maallisilla Herroilla. Linnanhaltijat. Tuomioistuinten ja Keräjäin kohta. Suomalaisia ei tehdä orjiksi niinkuin Virolaisia. Mitä lajia maita löytyi Suomessa. Tihunti eli Kymmenekset. Karjalan ja Helsingin laki. Verojen laatu.

Kaupan asiat. Hansalaisten kauppa Missä järjestyksessä kaupungit maassamme syntyivät. Kalanpyynti Pohjanmaalla. Pirkkalaisten kaupat.

Uskon ja Tapain tila. Kumpanenki huono. Miten pakanallisuus tällä ajalla sekausi Kristinuskon kanssa. Veljeykset.

Tämä aika kestää vuodesta 1523 nykyiseen aikaamme asti. Puhdas Evangeliumi sotii sotimistansa Pakanallisuutta, Paavinuskoa ja muita lihallisia oppeja vasten. Sodat Ruotsin ja Venäjän välillä kestävät siksikun Suomi joutuu jälkimäisen Vallan alle, alkain siitäpitäin käydä uutta tietä. Valistus ja hyvät kansalliset laitokset ovat rotovasti nousemassa.

1. Suomi Ruotsin Vallan alla Evangeliumin Uskon Aikana (v. 1523-1809, eli 286 vuotta).

Pakanaisen, Paavilaisen ja, Lutheruksen Opinparantamisen kautta puhdistetun, Evangeliumin Uskon luonto keskenänsä.

a) Suomen vapauttamisesta Danskalaisista niin Stolbovan rauhaan saakka (v. 1523-1617.)

Vasilei IV:äs Ivanovitsa hallitsee Tsaarina sitte v. 1505. Valipispa Erikki Svenssoni hoitaa, erään pispanarvoisen miehen Vincentiuksen avulla, Suomen kirkon asioita. Petrus Särkilahti tulee Vittembergistä ja alkaa saarnata puhdasta Evangeliumia Suomessa. Johani Vestgööthe Veksööstä kantaa pispantuloja Kuninkaalle. Rauha Venäjän kanssa tulee Novgorodissa v. 1524 vahvistetuksi. Erikki Svenssoni lasketaan Kuninkaalta v. 1526 virastansa. Vesteroosin Riikinkokous v. 1527.

1. Martiinus Skytte, Suomesta syntysin, vihitään v. 1528 kotimaamme pispaksi. Hän on ensimmäinen evangeliuminen pispa. Hänen aikana häviää paavikunnan rakennus Suomessa. Vuonna 1529 pidetään Riikinkokousta Öörebruossa. Suomalaiset eli Ruotsalaiset kirkonmenot tulevat latinaisten siaan. Luostarit häviävät. Kruunu vetää kirkon omaisuuksia allensa. Pispa Martiinus toimittaa erinäisillä ajoilla nuoria miehiä Suomesta ulkomaalle oppimaan. Niitten miesten seassa on Thuomas Fransinpoika, Mikhaeli Agrikola. Paulus Juusteni, Erikki Härkäpää ja Jaakko Teitti (Finno?), jotka kotiuttuansa parantavat koulujen tilaa ja levittävät Evangeliumia. Mikhaeli Agrikola kääntää suomeksi suuren osan pyhästä Raamatusta, joka siihen asti oli ollut aivan suomentamatoin. Greivi Johani Hoijasta, jolla on läänityksiä Suomessa, menee v. 1533 Kuninkaan vihollisten, Lybekkiläisten, puolelle. Ruotsi tulee v. 1540 perintöriikiksi. Kuningas pyytää edesauttaa kauppaa Suomessa ja sinne vetää Venäjän kartuttavan kaupan. Kun ei tämä hänen tuumansa onnista Viipurissa, niin päättää hän sentähden laittaa uuden kauppapaikan Santahaminassa, lähellä Helsingforsia, joka kaupunki häneltä v. 1550 tulee perustetuksi. Se oivallinen pispa Martiinus vaipuu v. 1550 kuoleman uneen. Sivu 128-134.

2. Mikhaeli Agrikola, joka ennenki oli edesseisonut pispanvirkaa, tehdään v. 1554 Turun hiippakunnan pispaksi. Kuningas on nimittäin mainittuna vuonna eroittanut Turusta Viipurin hiippakunnan, asettain jälkimäisen pääksi Paulus Juustenin. Pirkkalaiset ovat v. 1551 menettäneet valtansa Lappalaisten yli. Edelläkäyneistä rajariidoista syttyy v. 1555 ankara sota Venäjän kanssa. Iivana Gregoreivitsa Bibikova tulee hävittäin Suomeen sotalaumalla. Amiraali Jaakko Bagge vastustaa vihollista. Kuningas tulee itse Suomeen sodan asioita taluttamaan. Vuoden 1556 alulla tulevat taas Venäläiset suurella sotalaumalla, hävittävät Savonlinnan ja piirittävät Viipuria, joka tapahuksesta kuitenki tulee pelastetuksi. Sotilakko tehdään kesäkuussa, ja miehiä, joitten seassa pispa Agrikola, lähetetään Venäjälle rauhaa tekemään, joka v. 1557 solmitaanki 40:ksi vuodeksi. Paluumatkallansa Venäjältä kuolee Agrikola viimmeksi mainittuna vuonna. Tähän aikaan tehdään koko Suomi Pääruhtinaskunnaksi, ja Kuninkaan poika Johani saapi Turunpuolen maata, Satakunnan ja Ahvenanmaan kanssa, herttuakunnaksi allensa.

3. Petrus Follingius, kotosin Ruotsista, asetetaan v. 1558 pispaksi Turkuun. Hän on pahankurinen mies ja kokee sortaa Suomen kieltä. Vuonna 1560 pidetään Riikinkokousta Arbogassa. Viron maa antaupi Ruotsin alamaiseksi, josta seuraa kauan kestäviä vihollisuuksia Puolan ja Venäjän kanssa. Kuningas Erikki laskee Follingiuksen v. 1563 pispan virastansa. Hän kuolee ei kauan jälestä.

Erikki XIV (k. 1577) tulee, isänsä Gustavi I:sen v. 1560 kuoltua,
Kuninkaaksi.

4. Paulus Juusteni muutetaan Follingiuksen perästä Viipurista pispaksi Turkuun. Viipuriin pannaan Kanuutus Johaninpoika pispaksi, ja kun hän jo v. 1564 kuolee, saapi Erikki Härkäpää saman viran. Kunigas Erikin hallitusaikana käydään sotaa Livossa. Venäjän kanssa saapi sotilakko aikaan. Herttua Johani elää Turussa, naipi Puolasta ja käyttäypi ynsiästi veljeänsä Kuningas Erikkiä vastaan. Kuningas lähettää Suomeen sotalauman, joka piirittäin ottaa Turun linnan v. 1563, ja Herttua joutuu vankeuteen, josta hän vasta v. 1567 pääsee. Johani yhdistäypi sen perästä nuoremman veljensä Herttua Kaarlen kanssa Kuningas Erikkiä vasten, joka vuorostansa v. 1568 otetaan vangiksi. Johanin nostua Kuninkaaksi syttyy Venäjän kanssa sota. Ruotsin lähettiläiset Venäjälle, joitten päänä pispa Juusteni oli ja joilla oli tarkoituksena Tsaarin kanssa rauhan asioista keskustella, otetaan v. 1569 kiini. Heitä rääkätään vankeudessa pari vuotta. Vuonna 1571 karkaavat Venäläiset Suomeen ja hävittävät Äyräpään, Jääsken ja Lappeen tienoilla. Rutto liikkuu samalla. Mutta v. 1575 tehdään kaksivuotinen sotilakko Suomen puolesta, ehkä sota yhä kestää Virossa. Juustenin aikana tulee Oulun linna v. 1570 rakennetuksi. Laurentius Petrinpojan Kirkonjärjestys säätään v. 1571, ja Johani alkaa toden perästä Paavinuskoa jällensä maahan pakkaamaan. Juusteni on kotimaan kieltä harjoittava mies ja Suomen ensimmäinen nimeltä tuttu historioitsija. Hän kuolee v. 1576.

Johani III anastaa v.1568 veljensä Kuningasistuimen. Hallitsee kuolemaansa asti v. 1592.

Paulus Juustenin perästä sanotaan Turun Kirkkoherran Henrikki Knuutinpojan Superintendentin eli Tuomioprovastin arvolla toimittaneen Turun, ja Erikki Härkäpään v. 1578 kuoltua arvattavasti Viipurinki, hiippakunnan asioita. Tällä ajalla on taas sotimista Venäjätä vasten. V. 1577 karkaa Tatarilaisjoukko Suomeen, vaan tapetaan maan asukkailta. Seuraavanaki vuonna tulee lauma Venäläisiä Suomeen, käypi Helsingforsiin asti, sieltä Viroon. Ruotsi liittoupi Puolan kanssa. Henrikki Klaavunpoika Horni sotii voitollisesti Livossa. V. 1579 sotii Ruotsin armeia kolmelta paikalta vihollista vasten. Mutta v. 1580 saapi Franskalainen Pontus de la Gardie esimiehyyden Venäjätä vastaan, ja siitä alkaa sota kokonaan toisin luonnistamaan. Samana vuonna ottaa hän Käkisalmen ja Karjalan, joka saa oman Maanherransa (Pähkinälinnan lääni). Seuraavana vuonna voittaa hän koko Inkerinmaan. Kun hänell'on mielessä mennä Novgorodiaki ottamaan, niin tapahtuu sotilakko Venäjän kanssa v. 1583. Näillä ajoilla elää se hengellinen virsiniekka Jaakko Finno, noin v. 1580.

Sigismundi, Kuningas Puolasta, tulee isänsä Johani III:nen kuoltua
Ruotsinki kuninkaaksi.

Herttua Kaarle on Riikinhoitajana Ruotsissa, kun Kuningas elää Puolan maassa. Sigimundi kuolee v. 1632.

Hänen alle yhdistetään v. 1583 jällensä Turun ja Viipurin hiippakunnat. Kuningas Johanin aikana rientää hän saada paavilaista lithurgiata Suomessa levitetyksi. Näyttää olleen enemmin kavalata laatua. Tämän aikana on suuri kurjuus Suomessa. Ensivuosina hävittävät alituiset karkausretket, niin pohjassa kun etelässä, maatamme. Rauhan keskustelemisia on tapahtunut useimmasti Plussajoen suulla, lähellä Narvaa; niin myöskin v. 1592. Kun siihen aikaan Herttua Kaarle Sigismundin siasta tulee Riikinhoitajana Ruotsia hallitsemaan, ottaa hän varjelukseensa ja suojaansa evangeliumisen uskonsa vuoksi ahdistetut papit. Ne vaikuttavat yhteisen kokouksen Upsalassa v. 1593, jossa usko tulee paavilaisista lisäyksistä puhdistetuksi ja Evangeliumi Ruotsin valtakunnassa kaikeksi ajaksi perustetuksi. Siinä kääntyy pispa Erikki Erikinpoika Evangeliumin puolelle. Klaavu Fleminki on nyt Guvernöörinä Suomessa. Hän estelee Sigismundin puolesta kaikella tavalla Kaarle Herttuan tuumaa. Herttua lähettää Kaarle Steenbokin Suomeen Fleminkiä Kuninkaasta vieroittamaan. Vaan Fleminki ei ole hevillä viekoteltu. Hän alkaa nyt lyödä vankeuteen Kaarlen ystäviä. Kuningas antaa hänelle yhä suuremman vallan. Rauha Venäjän kanssa päätetään viimmen Teusiinassa, lähellä Narvaa, v. 1595. Viro tulee Ruotsille; rajat käydään. Samana vuonna Söderkyöpingin Riikinkokous. Fleminki saapi uuden hallitusmuodon Suomelle Riikinhoitajan arvon kanssa. Hän pitää siellä suuria sotalaumoja, joitten ruokkiminen käypi rahvaalle niin vaikiaksi, että Pohjanmaalaiset lähettävät Bengti Poutun, Kyrön pitäjästä, Herttualle siitä valittamaan. Herttua kehoittaa kapinaan, joka on Nuiasodan nimellä tuttu ja jossa 11,000 Suomalaista arvellaan henkensä menettäneen. Kapina leviää Karjalaan asti. Jaakko Ilkka ja Hanno Krankka, Abrahami Melkhiorssoni, Israeli Laarssoni ja hänen kanssa olevat talonpojat lyödään Flemingiltä v. 1597 Ilmajoen varrella, jonka perästä kapina alkaa asettua. Fleminki kuolee samana vuonna ja Arvidi Stoolarmi tulee hänen siaan Sigismundin uskolliseksi puoltajaksi Suomessa. Herttua löytäypi sotajoukolla Suomessa, ja Fleminki pakenee maan sisään. Turun linnaa piiritetään ja sitä puoltaa Flemingin leski miehullisesti. Se tulee viimmen Danieli Hiortin viekkaudella otetuksi. Herttua palaa vankijoukolla Ruotsiin. V. 1598 tapahtuu Suomalaisten, makkararetkeksi kutsuttu, karkaus Ruotsiin. Kaarle voittaa Stongebruon tappelussa samana vuonna Sigismundin, joka nyt oli Puolasta tullut sotalaumalla Ruotsiin. Näiltä ajoilta on Sigismundin vallan loppu Ruotsissa. V. 1599 soditaan ainaki vielä Suomessa. Joakhimi Skeli valtaa Herttualle Kastelholman. Herttua itse tulee Suomeen, ottaa maan allensa, piirittää Viipurin. Sigismundin puoltajia rangaisee hän kovasti. V. 1600 pidetään Linkyöpingissä Riikinkokousta, jossa Herttua antaa tuomita hengiltä pois monta yläistä Ruotsin herraa. Pispa Erikki Erikinpoika, joka oli jällensä pyörähtänyt paavinuskon puolelle, tulee samana vuonna menettämään tulonsa ja viisi vuotta myöhemmin virkansaki, jonka hän vasta v. 1612 tulee saamaan takasin Gustavi Adolphilta. Kaarle menee Livoon sotimaan Puolalaista vastaan. Sieltä palatessansa matkaa hän v. 1602 Turusta Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. V. 1604 pidetään Riikinkokousta Norkyöpingissä, jossa Ruotsin valtakunnan kruunu annetaan Kaarle IX:nelle. Oulun kaupunki perustetaan v. 1605 ja Kajaanan linna v. 1607. Sotaa käydään yhä Livossa vaihettelevalla onnella. Kaarle tekee v. 1608 Viipurissa liiton Vasilei Shuskoin kanssa Puolaa vastaan. Jaakko de la Gardie, Pontuksen poika, lähtee sen perästä v. 1609 Venäjälle ja sotii siellä miehen tavalla, vaikka onki paljo vastoinkäymisiä. Monta linnaa lankiaa hänen käsiinsä, yksin Novgorodiki. Nyyenskantsia aletaan rakentaa. V. 1611 perustetaan Vaasan kaupunki. Samana vuonna kuolee Kaarle lX, ja Gustavi Adolphi tulee hänen siaan. Tila on silloin maassa sisällisesti ja ulkonaisesti peljättäväinen. Sigismundi Puolasta alkaa hyväillä nuoren Kuninkaan kruunua, vaan hän tulee estetyksi. Rauha Danskan kanssa Knäärödissä v. 1613. Sota leimahtaa Venäjän kanssa. Gustavi Adolphi tulee Suomeen sitä taluttamaan. Jaakko de la Gardie ja Evertti Horni voittavat sodassa erinomaisen kunnian. Ruotsi on voittopuolella. Kuningas kutsuu Suomen Säädyt kokoukseen Helsingforsiin v. 1616. Helmikuussa v. 1617 päätetään Stolbovan rauha, jossa Suomen raja Laatokkajärven asti siirretään.

Boris Godunova nousee lankonsa Feodori Ivanovitsan perästä Venäjän valtijaksi.

Hän tulee Epä-Dmitreiltä niin ahdistetuksi, että myrkyttää itsensä v. 1606.

Vasilei Ivanovitsa Shuskoi tulee Boris Godunovan perästä Venäjän valtijaksi. Häntä vastaan ilmantuu uusi Epä-Dmitrei.

Kaarle IX nousee veljen poikansa Sigismundin siaan, jonka hän on voittanut, v. 1600 Kuninkaaksi. Hallitsee kuolemaansa asti v. 1611.

Gustavi II Adolphi nousee isänsä kuoltua peritylle istuimelle. Ammutaan v. 1632.

Mikhaeli Feodorovitsa Romanova valitaan v. 1610 ehdotellun Ruotsin prinsin Kaarle Philipin siaan Tsaariksi. Hänen huonet hallitsee vielä Venäjällä. Mikhaeli Feodorovitsa kuolee v:na 1645.

b) Stolbovan rauhasta Uuskaupungin rauhaan (v. 1617—1721). Kuningas Gustavi Adolphi eroittaa v. 1618 Turun hiippakunnasta jällensä Viipurin, johonka hän asettaa Olaus Elimääuksen pispaksi. Kuningas valloittaa Livon maan. Hän perustaa Suomessa kaupunkeja: v. 1617 Uuskaupungin, v. 1620 Joensuun ja Kokkolan kaupungit, ja v. 1621 saapi myös Tornio kaupunkioikeuden. Sisällinen meno maassa alkaa kaikin tulla parempaan järjestykseen. Hovi-Oikeus Turussa laitetaan v. 1624. Pispa Erikki Erikinpoika, joka edelläkävijänsä mukaan on Suomen kieltä kirjoituksissa harjoitellut, kuolee v. 1625.

6. Iisakki Rothovius, Ruotsista syntysin tulee v. 1627 Turun pispaksi. Hän nostaa Kristillisyyden Suomessa huonosta tilastansa parempaan asuun. Kuningas voittaa Kuurinmaan. Sigismundin täytyy suostua Ruotsille etuisaan rauhaan Altmarkissa v. 1629. Vuonna 1630 laitetaan Gymnasiumi Turkuun. Suomalaiset seuraavat suurta Kuningastansa 30-vuotiseen sotaan. Gustavi Adolphi ammutaan siellä v. 1632, jonka perästä Akseli Oksenstierna, Kristiinan alaikäisyyden aikana, saapi toimen sodan asioista osaksensa. Rothovius ja Greivi Pietari Braahe vaikuttavat tällä ajalla yhdessä kotimaamme hyväksi epäuskon sekä järjettömän elämän hävittämisellä ja hyväntekeväisten laitosten matkaansaamisella. Braahe on v. 1637 saanut Suomen Guvernöörinä hallittavaksi, mutta kutsutaan v. 1640 muihin virkoihin Ruotsiin. Mainittuna vuonna 1640 tulee hänen kautta Suomen Akademia Turussa, entisen Gymnasiumin siaan, asetetuksi. Triviali-kouluja laitetaan moneen kaupunkiin. Suomen Lappalaiset saavat omituisia pappeja. Pyhä Raamattu suomeksi annetaan v. 1642 ensikerran täysinäisenä präntistä. Samana vuonna saapi Akademia omituisen kirjanpränttääjän. Brömsebruon rauha v. 1645. Kolmetkymmentävuotinen sota loppuu v. 1648, Vestphalisen rauhan kautta, Ruotsin voitoksi. Samana vuotena tulee Pietari Braahe taas Suomen Guvernööriksi, jota virkaa hän vuoteen 1654 asti hoitaa. Sortavalan kaupunki perustetaan v. 1640, Braahen eli Salosten ynnä Kristiinan kaupungit v. 1649, Kajaana v. 1650. Rothovius kuolee vuonna 1652.

Kristiina, edellisen tytär, Drotninki v. 1632, ottaa itse hallituksen vastan v. 1645, jättää kruununsa v. 1654, k. 1689. Hän on viimmeinen hallitsija Vaasen kuningassuvusta.

7. Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa, tulee Rothoviuksen jälkeen pispaksi Turkuun. V. 1653 perustetaan Pietarsaaren kaupunki. Drotninki Kristiina poisluopuu Ruotsin kruunusta v. 1654 ja Kaarle X:nes Gustavi nousee kuninkaaksi. Kuningas sotii Puolassa erinomaisella menestyksellä. Tämä sota rasittaa Suomea miesotoilla ja muutenki. Venäläiset hyökäävät v. 1656 maahamme, hävittävät Karjalata ja polttavat Nyyenskantsin. Pohjanmaallaki käypi Venäläisiä. Gustavi Leevenhaupti vastustaa vihollista ja ajaa sen viimmen pois maasta. Sota muuttaupi Livoon. Pispa Peträäus on harjoittanut Suomen kieltä. Hän kuolee v. 1657 ruttotautiin, joka silloin taas Suomessa liikkuu. Sivu 175-178.

Pfaltsi-Tsveibrykkenin kuningas suku: Kaarle X Gustavi, Gustavi
Adolphin sisarenpoika, Kuningas v:na 1654, k. 1660.

8. Johannes Terseerus, Daalareissa syntynyt, seuraa Peträäusta pispanvirassa. Matkustaissansa Saksanmaalla tiedon etsinnössä, tulee hän tutuksi Kalikstuksen kanssa, jonka vapaampia ajatuksia sitten seuraakin. Ennen pispaksi tultuansa elää hän viroissa Turun ja Upsalan Akademioissa. Kuningas Kaarle X:nen sodat kestävät yhä. V. 1657 käypi hän Danmarkkia vasten, jonka täytyy v. 1658 suostua rauhaan Roskhildissä. Samana vuonna matkaansaattaa Leevenhaupti Vallisaaressa sotilakon Venäjän kanssa. Danska alkaa sodan uudestansa ja Kaarle X:nes kuolee v. 1660. Hänen poikansa Kaarle XI alaikäisyydessä tekevät Ruotsin pääherrat rauhan valtakunnan vihollisten kanssa: Danskan kanssa Kyöpenhaminassa v. 1660, Puolan kanssa Oliivassa v. 1660 ja Venäjän kanssa Kardiksessa v. 1661. Mutta toiselta puolen sekautuu Ruotsi vieraisiin sotiin ilman syytä. Terseeruksen aikana alkaa Suomen rahvas jo suureksi osaksi kirjanlukemiseen harjaantua. Tätä pispaa, joka luonnollista vapaamielisyyttä harjoitteli, vihaavat vainomiehet Turussa, varsinki se tuima Svenonius. He saattavat v. 1664 pispan pois virastansa Suomessa. Lopulla kuolee hän pispana Linkyöpingissä. Sivu 178-181.

Kaarle XI, edellisen poika Kuningas v. 1660, ottaa itse hallituksen vastaan v. 1672, k. 1697.

9. Johannes Getselius Vanhempi, talonpoikaisista vanhemmista Vestmanlannissa, on ensistä Dorpatin Akademiassa Professorina, sittä pastorina Daalareissa, sittä Superintendenttinä Livossa. Kutsutaan Terseeruksen perästä pispaksi Turkuun. Kuningas Kaarle XI ottaa v. 1672 itse hallituksen vastaan. Hänellä on ensistä kovat sodat käytävinä, sillä vihollisia nousee kaikilta haaroilta Ruotsia vastoin. Viimmen saadaan rauha muittenki vihollisten kanssa ja Danskan kanssa v. 1679 Lundissa. Tämän perästä alkaa Kuningas sisällistä tilaa valtakunnassansa kaikilla keinoin parantamaan. Hän hankkii itsellensä täyden yksivallan riikissänsä. Alkaa toimittaa Reduktiuonia s.o. lahjoitettuin kruununomaisuutten jällenottamista. Kaikkinaiset keinot tulevat Suomessa edesautetuksi. Getselius, joka virkansa puolesta samalla on Akademian Siakanslerina, parantaa kaikella tavalla Suomen Korkiopiston tilaa. Toiselta puolen pitää hän tarkan huolen rahvaanki opettamisesta. Hän varustaa heille kirjanpräntistään täysin määrin kirjoja. V. 1685 annetaan uusi ylöspano suomalaisesta pyhästä Raamatusta, jonka Henrikki Floriinus on alkukielen jälkeen parantanut. 1686-vuoden kirkkolaki annetaan suomennettuna samalta Floriinukselta valkeuteen. Getselius Vanhempi kuolee vuonna 1690. Sivu 181-185.

Pietari I Alekseievitsa (Suuri). Tsaari v. 1682. Hänellä ovat alussa sisarensa Sophia Alekseievna ja veljensä Iivana V Alekseievitsa kanssahallitsijoina. Yksinään hallitsija v. 1689, Keisari 1721, k. 1725.

10. Johannes Getselius Nuorempi, vanhemman Getseliuksen poika, tulee, kotona ja ulkomaalla opittuansa ynnä oltuansa Professorina Turussa ja sittä Superintendenttinä Inkerinmaassa, isänsä perästä pispaksi. Sen mainion, isältänsä jo v. 1674 aljetun, Raamattutyön päälle tekee hän aina ahkerasti työtä. Kärsii yhdessä isänsä kanssa väijymisiä vihamiehiltä. Hänen aikana ovat Suomella kovat päivät. Vuosina 1695, 1696 ja 1697 ovat varsin ankarat nälkä- ja kuolinvuodet. Kuningas Kaarle XI kuoltua v. 1697 vastaanottaa hänen poikansa Kaarle XII valtakunnan hallituksen. Nyt nousevat kauhiat sodat. Danska, Venäjä ja Puola yltyvät heti Ruotsia vastoin, jotka kaikki nuori kuningas alussa jalosti voittaa. Se kuuluisa Narvan voitto Venäläisten yli v. 1700. Suuri Pietari perustaa v. 1703 Venäjän uljaan pääkaupungin Pietarporin. Puolan valta joutuu Karlen käsiin. Rauha Alt-Ranstatissa v. 1706. Venäläiset piirittävät Viipuria v. 1706 ja polttavat Porvon v. 1708. Suuri Pietari voittaa Karlen Pultavan tappelussa v. 1709. Venäläiset piirittävät taas Viipuria v. 1710 ja ryntävätki sen Kesäkuussa. Viimmeinen Viipurin pispa Davetti Lundi pakenee heitä Ruotsiin. V. 1712 tapahtuu Sarkasota. Se mainio Maunus Steenbokki kukistuu sankarillisesti sotien Saksanmaalla v. 1713. Samana vuonna alkaa Tsaari täydellä todella ryntää Suomea. Generaali Lybekkeri ei voi häntä vastustaa. Armfeltti, joka Lybekkerin perästä tulee sodan päämieheksi Suomessa, vastustaa Venäläisiä Pälkäneellä, ja olisi Ison Kyrön tappelussa (v. 1714) ehkä voittanutkin, jos ei de la Barre olisi voittoa menettänyt. Samana vuonna 1714 palaa Kaarle XII Turkinmaasta, jossa hän sitte Pultavan tapon on elellyt, Straalsundiin ja sieltä Ruotsiin. V. 1715 piirittävät Venäläiset nälkään Kajaanan linnan, joka oli ainoa Ruotsalaisten käsissä vielä löytyvä paikka Suomessa. Sittä on Suomi, rauhaan asti, 6 vuotta Venäjän sotamiesten käsissä. Edellinen vaino on Ison Vihan nimellä hyvin tuttu. Baruona Görtsi toimittaa rauhan keskustelemiset Venäjän kanssa Loföön luodolla v. 1718, mutta ne herkiävät kun kuningas Norjassa ammutaan samana vuonna. V. 1718 kuolee myöskin Getselius Nuorempi Ruotsissa, jonneka hän muitten kanssa on vihan aikana paennut. Näihin aikoin ovat suuret hengelliset liikunnot Suomensa, vaikutuksia siitä elävän uskon voimasta, joka Saksanmaalla Speenerin perästä liikkui. Getselius vainoaa lopulla näitä ennen häneltä itseltään halattuja liikunnoita, ehtien mukamas vielä kuitenkin opin puhtautta.

Getseliuksen kuoltua on Suomi pispatoinna rauhaan asti, ja
hiippakuntain asioita hoitavat maanpastoreista tehdyt Konsistoriumit.
Yksivalta Ruotsissa herkiää, ja Vapausaika alkaa, kun Kaarle XII sisar
Ulriika Eleonuora nousee hallitsevaksi Drotningiksi veljensä perästä.
Tsaari Pietari antaa laivastonsa hävittää Ruotsin rantamaita. V. 1720
antaa Drotninki valtakunnan hallituksen aviomiehellensä Fredrikki
I:selle, joka ostaa rauhan muiltaki vihollisilta ja Venäjältä v. 1721
Uuskaupungin rauhassa, antain entiset voittomaat, ja Suomen pian
Haminata myöten, Venäjälle. Sivu 185-195.

Ulriika Eleonuora, edellisen sisar, valittu Ruotsin Drotningiksi v. 1719, jättää v:na 1720 hallituksen aviomiehellensä.

11. Hermannni Vitte, Livosta syntysin, asetetaan heti rauhan perästä pispaksi Turkuun. Silloin asetetaan myöskin Viipurin entinen pispanistuin Gymnasiumin kanssa Porvoon, jonka ensimmäiseksi pispaksi Johani Getselius Pojanpoika tulee pannuksi. Akademia, sodan aikana hävinnyt, uudistetaan Turussa v. 1722. Vihan perästä on surkeus Suomessa, jonka katovuodet v. 1722 ja 1723 vielä enentävät. Vitte kuolee v. 1728. Sivu 195, 196.

12. Lauri Tammeliini, syntyänsä Suomalainen, tulee Akademian Professorista pispaksi. Sisällinen riitaisuus Ruotsin valtakunnassa alkaa tähän aikaan jo aina enemmin ilmautua. Tammeliini kuolee v. 1733. Sivu 196.

13. Juonas Fahlenius, Ruotsalainen, seuraa Tammeliinin jälkeen. Hattuin ja myssyin edellisellä ajalla jo ilmautuneet seuruukset riitelevät Ruotsissa keskenänsä, ja Riikinkokouksia pidetään pian yhtäläiseen. Myssyin seuruus, joka halusi rauhaa Venäjän kanssa, on ensistä päälläpäin. Mutta 1738-vuotisessa Riikinkokouksessa pääsevät Franskalle ystävälliset Hatut voitolle, ja v. 1740 päätetään jo sota Venäjätä vastoin. Sen kanssa käypi hullusti. V. 1741 voittaa se vihollinen Generaali Vrangelin ja ottaa Lappeenrannan. Tauti ja eripuraisuus vaivaa Ruotsin leiriä. Lyhykäisen sotilakon perästä karkaavat Venäläiset Suomeen ja Ruotsin armeian täytyy häpiällisesti antauta vihollisille Helsingforsin tykönä v. 1742. Sodan päämiehet Buddenbrokki ja Leevenhaupti saavat sen häpiän vuoksi varrettomat päät. Turussa tehdään v. 1743 rauha Venäjän kanssa, jossa se vasta linnoituksilla varustettu Hamina, ynnä Lappeenranta ja Savonlinna, maan kanssa Kymenjokea myöten, annetaan Venäjälle. V. 1745 perustetaan Loviisa rajakaupungiksi. Samana vuonna tulee Fahlenius niin kivuloiseksi, ett'ei voi itse hiippakuntaansa hallita. Hän kuolee v. 1748. Tämän, ja kahden häntä edellisenki, pispan aikana on Uskon harjoitus himottavana ja tiedon tutkinnot laiminlyödyt.

Eliisabethi Petrovna, lapsukaisen Iivana Antonovitsan ja hänen äitinsä
Annan poissorrettua, Keisarinna v:na 1741, k. 1762.

14. Johani Brovallius, hänki Ruotsista, on Fahleniuksen sairaudessa jo edesseisonut pispantoimituksia ja tulee hänen kuoltua siihen virkaan pannuksi. Tämän aikana aletaan v. 1749 Sveaporia rakentaa. Fredrikki I:sen v. 1751 kuoltua tulee Adolphi Fredrikki Kuninkaaksi. Hän matkaa v. 1752 Suomessa, josta parannuksia maallemme seuraa. Brovalliuksen elämä päätyy jo v. 1755.

15. Kaarle Fredrikki Mennanderi, syntynyt vihan aikana Tukhulmissa Suomalaisista vanhemmista, tulee Turun Professorista pispaksi. Hän ja Brovallius ovat Luonnontutkijoita, joka taito von Linneen kautta Ruotsissa oli tullut rakastetuksi. Jumaluusoppi alkaa jäädä syrjään. V. 1758 annetaan suomalainen Pyhä Raamattu, taas parannettu Brovalliuksen ja Professori Kleevbergin kautta, ulos präntistä. Riidat Myssy- ja Hattu-seuruuksen välillä kestävät yhä. V. 1764 päätyy se Pommerin sota joka alkoi v. 1757. Sisämäistä tilaa Suomessa koetaan parantaa. Kuningas Adolphi Fredrikin v. 1771 kuoltua nousee Gustavi III:mas hallitsemaan ja hänen kautta päätyy v. 1772 se riitasa Vapausaika. Kuningas hankkii itsellensä suuremman vallan. Tämä Kuningas kulkee v. 1775 ensikerran Suomessa, josta maalle seuraa parannuksia. Pispa Mennanderi (k. 1786) muutetaan v. 1775 pääpispaksi Upsalaan.

16. Jaakko Haartmanni, syntynyt hänki vihan aikana Tukhulmissa, tulee Mennanderia seuraamaan.

Näiltä ajoilta alkaa keviämielinen sivistys ja tieto aina enemmin
Suomessaki ihmisiä jumalisuudesta poisluovuttaa.

Uusia kaupunkeja perustetaan: v. 1779 Kuopio ja Tamperi, v. 1785
Kasköö; ja Hämeenlinna muutetaan v. 1788 soveliaammalle paikalle.

17. Jaakko Gadoliini, Suomalainen ja Turun Professori, tulee sittä pispaksi. V. 1788 alkaa Kuningas sotaa Venäjätä vastoin. Meritappelo Huoglannin tykönä 17 p. Heinäkuuta. Sen vuoden sotiminen herkiää Anjalan kapinaliittouksen tähden. V. 1789 saavat Ruotsalaiset Parkkumäen tykönä voiton, mutta luotolaivasto tulee Ruotsinsalmen luona lyödyksi. Saman vuoden Riikinkokouksessa saapi Kuningas Yhdistys- ja Vakuutuskirjan kautta yhä suuremman vallan. V. 1790 voittavat Ruotsalaiset Valkialan tykönä. Kuningas tulee laivastolla salvatuksi Viipurin lahteen, josta hädin tuskin pääsee selviämään, mutta saapi taas voiton meritappelussa Ruotsinsalmen tykönä. Siitä solmitaan rauha, 14 p. Elokuuta, Värrölän kylässä, jossa kaikki pannaan entiselleen. V. 1792 ampuu Ankarströmi Kuninkaansa. Gustavi IV:s Adolphi tulee isänsä perästä Kuninkaaksi, ehkä Herttua Kaarle alaikäisyydessä vielä hoitaa riikiä vuoteen 1796. Gustavi Adolphin hallitus on alussa ei moitittava. Sisällinen tila Suomessaki on paranemassa. Suomen Huoneenhallituksen Seura alkaa v. 1797 töitänsä. Kuningas käypi usiammasti Suomessa, viimmekerran v. 1802 Drotninkinsa kanssa. Pispa Gadoliinin kuolema tapahtuu myös v. 1802.

Gustavi IV Adolphi, edellisen poika, Kuningas v. 1792, ottaa itse hallituksen vastaan v. 1796, lasketaan kuningasistuimelta v. 1809 ja lähtee perehinensä Ruotsista, k. 1837.

18. Jaakko Tengströmi, syntynyt Kokkolassa, valitaan Jumaluusopin Professorista pispaksi (k. 1832). Isoja oppineita löytyy tähän aikaan Suomen Akademiassa, joista Porthaani on erittäin nimitettävä. Viha Napuoleoniin tuottaa Gustavi Adolphille sodan Venäjän kanssa, joka muuttaa Suomen tilan. V. 1808 karkaa Venäläinen maahan. Suomen armeia tappelee miehullisesti, mutta ei voi maatansa varjella. Olkijoen sovinnon perästä, Marraskuussa, jättää armeia Suomen ja asettaupi Tornion paikoille. V. 1809 karkaavat Venäläiset Ahvenanmaahan ja Kurkun yli Uumioon. Suomen armeian jäännökset antauvat Kaaliksessa Venäläisille ja saavat palata kotiinsa. Vähäistä ennen lasketaan Kuningas Ruotsalaisilta arvostansa, ja Kaarle XIII nostetaan siaan. Suomi on Venäläisten vallassa.

Keisari Aleksanderi I kutsuu Suomen Säädyt v. 1809 Herrainpäiville Porvoon, jotka 25 p. Maaliskuussa alkavat. Siellä vakuuttaa hän heidät entisen Uskon ja perustuslakien muuttumattomasta pitämisestä. Säädyt tunnustavat Keisarin korkeimmaksi Pääksensä, Valtijaksensa ja Pääruhtinaaksensa. Suomen Hallituksen järjestys toimitetaan. Kesäkuussa, 19 päivänä, päättää Keisari Herrainpäivät. Syyskuussa, 17 päivänä, tapahtuu Haminan rauha, jossa Ruotsi antaa oikein muodollisesti Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan ja Tornion, niin että Muonio- ja Torniojoet tulevat rajaksi. Suomen Hallitukseksi asetettiin Hallitus-Seura Turkuun, joka v. 1816 on saanut nimen: Keisarillinen Senaatti Suomessa, ja v. 1819 on muutettu Helsingforsiin, joka kaupunki jo ennen oli Suomen pääkaupungiksi määrätty. V. 1811 yhdistetään Viipurin lääni muun Suomen kanssa. Samana vuonna laitetaan Seura Suomen asioille Pietarporissa. V. 1812 kulkee Keisari Suomen kautta Turkuun. V. 1817 pidetään riemujuhlaa Lutheruksen Opinparantamisen muistoksi. Silloin tulee Turun hiippakunta Päähiippakunnaksi ja sen pispa, joka eroaa Siakanslerin virasta, pääpispaksi Suomessa. V. 1819 matkaa Aleksanderi koko Suomen läpi aina Tornioon asti. Hän kuolee 1 p. Joulukuuta v. 1825.

Kaikkeinarmollisin Keisarimme muuttaa heti Seuran Suomen asioille Pietarporissa Kansliaksi Valtakunnan Sihteerille. Turun palon perästä v. 1827 muutetaan Korkiopisto Helsingforsiin, ja se saapi uudet säännöt sekä uuden järjestyksen. Turkuun laitetaan Gymnasiumi. V. 1831 tulevat läänit uudestansa järjestytetyksi. Hovi-Oikeus on laitettu Viipuriin, ja muutamia uusia kaupunkeja perustettu. Näillä ja monella muullaki laitoksella on kansallista järjestystä kartutettu. Muutoin toivottaa sisältäpäin katsoin, halajaminen paremman kristillisyyden ja Suomalaisuudenki perään, uuden, iloisemman ajan lähenemistä.

SUOMEN HISTORIA.

Itsekkullaki kansalla on ylen vähä tietoja ensimmäisistä ajoistansa. Sillä kun kirjoitusoppi vielä oli tuntematoin, piti merkillistenki asiain ja tapausten jäädä unhotuksiin, paitsi mitä runoissa ja tarinoissa säilytettiin. Mutta runoissa ja tarinoissa asiat ensialkuansakki paremmin kuvaillaan, kun järkkää totuutta myöten selvitetään. Ja kun niillä sitten ei olekkaan parempata säilyttäjätä, kun ihmisen muisto, niin ne polvi polvelta, joko peräti unhotetaan, eli kuitenki muuttuvat semmoisiksi, että tarkimmallaki työllä ei aina tulla tuntemaan, mikä niissä olisi totta, mikä muuta.

Niin on meilläki Suomalaisilla vähä muinaisista ajoistamme tietoja. Arvattavasti oli itse elämälaatuki sillon paljo yksikertaisempi ja harvon mihinkään muuhun ylettyvä, kun jokapäiväisihin elatustarpeisiin. Semmoisina jouduttiin paremmin sivistyneitten kansain, Venäläisten, Saksalaisten (Tavallisesti kutsutaan Saksalaiseksi, Saksan maaksi, mitä tässä kirjassa tulemma Saksaläiseksi ja Saksan maaksi [Saksaksi] nimittämään. Saksa on ainoastaan osa Saksastä ja sentähden ei sovelias koko maan nimitykseksi.) ja Ruotsalaisten keskelle. Uudet opit, tiedot ja muistoaineet alkoivat levetä Suomeen, omat vanhat, mitä löytyiki, joutuivat aina enemmin unheelle. Suomalaiset niitä ei pitäneet sen arvoisina, että erittäin muistella; muukalaisille olivat vieläki vähäpätöisempiä ja muuten ymmärtämättömiä. Niin katosivat muinaisajan ilmanki vaillinaiset tiedot muistosta; kirjassa niitä ei ollutkaan. Mitä muukalaisten kansain kirjoituksissa hyvin harvoin löytään Suomen muinaisaikohin koskevaista, se myös useinki ei taida olla todenmukaista. Sillä kun tavallisesti elivät vainossa Suomalaisten kanssa ja vaan harvon muussa tapauksessa heitä nimittävätkään, niin arvattavasti eivät mainitsekkaan hyvää heistä, sillä eipä vieläkään ole totuttu viholliselle oikiata arvoansa antamaan. — Sama köyhyös muinaisajan tiedoissa kohtaa myös Virolaisia, Lappalaisia ja muita Suomen heimokansoja, ett'ei tule siitäkään toivottua apua. Mitä itse Suomen kielestä, vanhoista sanalaskuista ja tavoista voisi muinaiselämää kohtaan päättää eli arvata, sitä ei vielä ole oikein tarkasti tutkittu. Tarinoita siitä ajasta asti ei löydy, tuskin nimeksikään, ja runot, mitä vielä löytyy, lienevät aikaa myöten niin muuttuneet, että työläästi voi eroittaa, mikä niissä on alkuperäistä, mikä myöhemmin lisäksi tullutta. Ompa vielä niiden syntymäaikaki melkein tuntematoin. Niin on kaikelta kohdalta työläs ja mahdotoinki tarkempata ja täydellisempätä tietoa Suomen muinaisajasta saada. Se aika, jonka paremmin tunnemma, ei ulotu, kun 700 vuotta taaksemme, ja ompa alkupuoli siitäki hyvin laiha tiedoiltansa. Tarkoituksemme tällä kirjalla on, lyhyeltä kertoa, niin hyvin, mitä Suomen muinaisajasta puuttuvaisemmasti, kun seuraavaisista liiatenki nykyisemmistä ajoista täydellisemmästi tunnemma, ja toivomma, että Suomalaiset lukiat, nähden missä vaivoissa, vainoissa, sodissa ja muissa rasituksissa esi-isämme sekä uskonsa että muun kohtansa puolesta enimmiten elivät, oppisivat oikein tuntemaan nykyisen rauhansa, onnensa ja aikansa, ja sen niin itsensä, kun jälkeistensä hyväksi käyttämään.

Aasian maanosan keskeltä ja itäpuolelta lähti muinaisaikaan moninaisia kansoja länteenpäin vaeltamaan. Ne matkallansa hajausivat, kunne kukin utautuin, vieläki vuosituhatten jälkeen joitakuita jälkiä yhteisestä peräsuvustansa osottain. Semmoisia Aasiasta kotiperäisiä kansoja sanotaan Hunnit, Avarit, Turkit, Hunkarilaiset ynnä monet muut olleen, joiden seassa myös Suomalaisetkin kansakunnat, jotka epäilemättäki ovat Hunkarilaisten heimolaisia.

Se on saatu jotenki tutkituksi, että Suomalaisten kansain esi-isät monia vuosisatoja ennen Vapahtajan syntymätä elelivät itäpuolella Uralin tuntureita, jotka juoksevat pitkin Euroopan ja Aasian väliä, toisen toisesta eroittain. Täällä, monia satoja penikuormia nykyisestä Suomesta itäkaakkoista suuntaa, olisi heillä Aasian länsiseuduilla, Urali- ja Himalaiatunturein välillä, Obi- ja Siirijokein latvoilla sekä varsilla, ollut laajat asuntoperänsä Hunnilaisten kansain nimellä, joiden jälkeisiä, ja ainaki heimolaisia, seuraavan ajan Hunnit, Hunkarilaiset ja Suomalaiset olisivat. Vähä ennen Vapahtajan syntymätä lähtivät Suomalaiset erille ja siirtyivät pohjaiseenpäin Kyöttiläisiltä [sillä nimellä ymmärretään samaa kansaa, jota muutoin Götheiksi, Göthiläisiksi on kutsuttu] ja muilta kansoilta pakotettuna. Elivät sen jälkeen jonkun ajan länsipuolella Uralitunturia, Volka- ja Kaamajokein varsilla, siirtyivät siitä länteen ja pohjaiseen päin, siksikun neljännen vuosisadan lopulla Vapahtajan syntymästä näyttävät tulleen nykyisille asemamaillensa.

Ketä maassa ennen Suomalaisten tännettuloa asui, siitä ei ole vielä oikein selvää tietoa saatu, ehkä onki paljo ja kauan siitä keskusteltu. Se on tietty asia, että Suomen rantamailla sitä ennen eli ihmisiä, ja että näitä Suomen perivanhoja asukkaita nimitetään Juuteiksi, mutta ei ole vielä voitu selvittää, mitä kansasukua nämät Juutit olivat. Enimmiten on luultu niiden olleen Suomen kansan heimoa. Mutta sitä luuloa vastoin löytyy usiampia asianhaaroja vanhoissa tiedoissa, joista pikemmin voisi päättää, Juuttein olleen heimolaisia niille kansoille, jotka asuivat länsipuolella merta. Myös näyttää Suomalaisista tarinoista, kun olisi maassa ennen nykyisiä asukkaistansa ollut ihmisiä, joiden kanssa elivät vainossa. Semmoisia luultavasti olivat Hiisi, Vuorenväki, Juuttaat ja muut sitä laatua. Luulisi myös semmoisista yli koko maan löytymistä paikkojen nimista, kun Hiidenvesi, Hiidenkangas, Hiidenselkä, Hiitola ynnä muiden omat, näitä paikkoja Hiiden mäeltä asutuiksi. — Näyttää kun olisi Suomalaisten tännettulon aikana maa enimmästi ollut autiona, paitsi meren rantoja, joilla asuttiin. Sillä jos olisi Maan keskessäki asujoita löytynyt, niin arvattavasti eivät olisikkaan ilman suuritta soditta heittäneet asuntojanssa Suomalaisille, mutta semmoisista sodista ei juuri mitään muistella kansan tarinoissa eikä muissa tiedoissa. Tiettävästi olivat myös kauan aikaa jälkeen maan sisemmäiset paikat ilman vakinaisia asukkaita, eikä kun kalastajilta ja metsämiehiltä jollonkullon majailtuina.

Siirtomatkallansa näille pohjaisille maille elelivät Suomalaiset aikansa Venäjän ja Preussianki maassa, sillä yhtä lähtöänsä he eivat kulkeneetkaan. Tästä heidän pitemmän eli lyhemmän ajan niillä paikoin asunnostansa löytyy vielä läpeensä jälkiä Kaspiamerestä aikain ja Jäämereen asti. Jo ikivanhuudesta näyttää heidän erouneen kahteen lahkoon, Lappalaisiin ja Suomalaisiin, joilla nykyjään kielensä, tapainsa ja elämänsä puolesta on suuriki eroitus. Suomalaiset taasen jakausivat kahteen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joista Hämäläiset kulkivat ja elelivät länsipuolella, Karjalaiset itäpuolella toinen toisestansa. Kulkunsa ajalla pohjaisille maille Lappalaiset aina siirtyivät Suomalaisten edellä, ja nämät heitä seuraten levesivät länteen ja pohjaiseen päin, itää kohti levenemästä vastasivat Uralitunturit. Sillä tavoin joutui Hämeen lahkokunta Livon ja Viron maihin, eteläpuolella Suomenmerta, ja saman meren pohjaispuolellenki aina Pohjanlahteen asti. Itäpuolella näitä asuivat, kuin jo sanottiin, Karjalaiset, leveten aina Viena- ja Jäämeren rannoille asti. Siitä sitte siirtyivät pian koko laajuudeltansa länteenpäin, niin että tulivat pohjaispuolelle Nevajokea ja Suomen mertaki, eroittain tällä tavalla Virolaiset Hämäläisistä; vielapä ulousi osa heistä Kainunki maahan ja Lapin rajoille. — Tällä tavalla tulee ymmärrettaväksi, kuinka Hämäläiset kahdelta puolen, idästä ja pohjaisesta, joutuivat Karjalaisten väliin, joka muulla tavalla tulisi vaikiammaksi selvittää.

Ilman näitä kahta suurempata lahkokuntaa, jotka Suomeen ja sen
rajamaille vihdoin asettuivat, on monta pienempätä kansan lahkoa
Venäjän maalla saanut Suomalaisista alkunsa. Semmoisia ovat
Inkeriläiset ja Issorilaiset Inkerin maalla, Virolaiset ja Livolaiset
Virossa ja Livossa, Permiäläiset ja Syrjäläiset Permiässä, Tseremissit,
Tsuvassit ja Mordviinit Volkajoen tienoilla, Voguulit kahdappuolin
Uralitunturia, Votiakit ja Ostiakit Siperiassa; y.m.

Kaikista Suomalaisista kansoista tulivat Permiäläiset vanhaan aikaan kuuluisimmiksi. He asuivat Vienajoen varrella Volka- ja Kaamajoesta alkain aina Vienamereen asti. Eteläpuolella asuvain rajakkojensa kanssa kävivät kauppaa, josta heille lankesi paljo rikkautta. Indiasta ja muista Aasiaisista maista kävi, kuin vastaki nähdä saamma, valtakauppatie Kaspiameren rannalta Polkari kaupunkiin, Volkajoen rannalla, ja siitä Permiän kautta mereen, jossa Skandinavian laivat niitä odottelivat. Tämä kaupankäynti sekä rikastutti että sivistytti Permiäläiset yli muiden Suomalaisten kansojen siihen aikaan. Permiäläisten elosta ja tavaroista mainittiin lavialti ei ainoastaan pohjaisilla mailla, mutta Greikalaistenki seassa Konstantinopolissa, vieläpä Arabiassa ja Persiassaki.

Senaikuinen Suomalaisten pakanallinen usko ja Jumalan palvelu muodostui erittäin Permiän maassa täydellisempään pukuunsa. Ei tietä muissa Suomalaisissa löytyneen Jumalan kuvaa, niinkuin Permiässa. Pohjoispuolella Vienajokea niemellä oli Jumalan kuvalla erityinen pyhitetty paikkansa, ja korkia tarha sen ympäri tehty, jossa yöt päivät pidettiin vahtia, ett'ei pääsisi kenkään pakanoitsemaan tätä korkiata pyhitystä. Tänne vedettiin puoli, kolmas osa eli vähempi kuollutten tavaroista, joita säilytettiin suurissa multalajissä. Onnellisesti päättttyin matkain jälkeen ja luultavasti muissaki onnellisissa tapauksissa tuotiin myös Jumalalle lahjoja. Loitompanaki asumain Suomalaisten kansojen luullaan tässä pyhityksessä Jumalanpalvelunsa tähden toisinaan käyneen ja samassa kauppaa Permialäisten kanssa harjoittaneen, joka aina enemmin mahtoi kartuttaa Permiäläisten voimaa ja muita etuja. Oliki tämä Jumalanpyhityspaikka aina Skandinavilaisten merenkäviäin mielessä, jotka sen ryöstämällä toivoivat saada kuuluisata nimeä rohkeudestansa ja muutenki sen tavaroista rikastuvansa.

Suomeen tultuansa jakausivat Suomalaiset, kuin jo on edelläki nimitetty, kahteen kansalahkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joilla kielenmurteessansa on selvä eroitus, vaikka ei niin suurikaan, ett'ei helposti ymmärtäisi toinen toista. Hämäläiset asettuivat länsipuolelle Kymenjokea ja Päiänettä, pitkin Suomen merta ja Pohjanlahta Pohjanmaan rajoille asti, Karjalaiset taasen valtasivat itäpuolen maata, levesivät siitä Pohjanmaalle Kainulaisten nimellä, ulousivat sieltä toiselle puolelle Torniota eli länsipuolelle Pohjanlahta Ruotsin maahan, josta kuitenki jälle poiskäännytettiin Ruotsalaisilta, ken niihin ei itse sekautunut ja viimmein sukunimensäkki unhottanut. Monta sataa vuotta jälkeenpäin oli Hämäläisten ja Karjalaisten välillä maa vielä enimmiten autiona taikka muuttelehtavaisilta Lappalaisilta asuttuna. Myöhemmin pakotettiin Lappalaiset näiltäki seuduin poismuuttaumaan, ehkä lienee heistäki moni Suomen kansaan yhdistynyt.

Suomalaisilla näyttää jo ikivanhuudesta olleen tieto yhdestä, korkeimmasta, olennosta, jota palvelivat ja nimittivät Jumalaksi. Hän itse pilvein päällä taivaassa asuva ei juuri alentanut itseänsä maallisihin toimituksiin, joista piti huolen allansa kuuluvain erityisten olentojen eli haltiain kautta. Ainoastaan eräisimmissä tapauksissa taisi itsekki näihin ryhtyä. Kun näitä maalla, vedessä, ilmassa j.n.e. löytyviä haltioita myös tavallisesti Jumaloiksi huudettiin, niin siitä ruvettihin korkeinta Jumalata eroittamaan nimityksillä Ylijumala, taivaallinen Jumala. Ja koska häntä pidettiin muita vanhimpana, sanottihin häntä siitä ukoksi, isäksi, taatoksi j.n.e. Pilvistä lähetti eli loi hän tuulet, sateet, leimaukset toisinaan hyödyksi, toisinaan vahingoksi ihmisille. Häneltä rukoiltiin hyvää vuodenkasvua ja hänen maljaansa, Ukon maljaa, juotihin kevätkylvön tehtyä, josta toivottiin paremman menestyksen seuraavan. Merimiehet rukoilivat häneltä säätä ja metsämiehet monastikki pyysivät hänen kultaisella kurikallansa eli nuialla metsän eläviä säikähyttämään ja näkyville ajamaan. Pahansuopia, noitia, kateita ja muita vihollisia pyyttiin hänen myös useinki nuolillansa ampumaan. Ja tavallisesti, jos mitä tahansa pienemmiltä Jumaloilta rukoiltiin, niin Ukkoa samassa ei unhotettu, josta näyttää hänellä päätoimi ja valta kaikissa olleen.

Pienempiä Jumaloita erityisillä toimituksillansa olivat Ahti, veden isäntä, Vellamo, veden emäntä, Tapio, metsän kuningas, Miiritär, Hongatar, metsän emäntä, Tellervo, Tapion tytär, Maanhaltiat, Noronneiti, Kekri (Keuru eli Köyri), jota pidettiin karjaonnen ja maankasvuin suojeliana, Lempi, naimisonnen hallitsia, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret ja muut Tähdettäret, Tuulettaret, Ilmattaret Etelättäret, Luonnottaret, Kukattaret, Sinettäret, Runottaret, Kantelettaret ja muut semmoiset, joilla itsekkullaki oli lähin huoli ja toimensa siitä, mitä nimensä merkitsevät. Ylehensä ei näytä löytyneen mitään niin suurta eikä pientä kohdelmata maailmassa, jolla Muinais-Suomalaisten uskossa ei olisi erityinen lähin haltiansa ollut. Semmoisia lähellä olevia varjelioita kyllä tarvittiinki itsekkussakki paikassa, sillä löytyipä pahojaki olentoja, pahoja Jumaloita, joilta aina oli vaaroja ja vahingoita peljättävänä. Semmoisia oli erittäinki Lempo ja Piru, jota mastoin Hiisi, Juuttaat j.n.e. lienevät myöhemmin tulleita pahalaisten nimityksiä. Perkele näyttää olevan joku nimimuutos Pirusta ja semmoisena uuteen uskohon otettu, samatekkun entinen Jumalaki nimi.

Jumalan nimisinä esivanhemmillamme olivat myös useinki Väinämöinen, Ilmarinen y.m., vaikka näyttääki, kun olisivat alusta tavallisia ihmisiä olleet ja vasta myöhemmin taitonsa ja muun paremmuutensa suhteen Jumaloiksi verraillut. Väinämöinen oli onnellinen sodissa, mahtava monissa taidoissa ja käyttää joitakuita sääntöjä eli lakeja Suomalaisille antaneen. Hän teki (ensimmäisen) kanteleen ja soitti sillä itse niin, ett'ei sitä ollut metsässä, ilmassa eikä vedessä, joka ei tullut kuulemaan. Itse ilman neitsyetki, metsän ja veden emännät riensivät kuulemaan uutta kanteleen iloa. Väinämöisen itsensä kävi soitanto niin mielelle, että liikutuksestaan itki karpalonsuurempia kyyneleitä soittaissansa. Runoissa nimitetään häntä ylehensä vakaaksi ja vanhaksi. Sodissa ja muissa vaikioissa tiloissa turviteltiin usein hänen nimeensä, niinkuin muinenki Jumalan.

Ilmarinen tuli mainioksi sepintätaidostansa, jossa hänellä ei löytynyt vertoja. Luullaan myös hänen olleen ensimmäisen, joka opetti Suomalaisia rautaa laittamaan ja takomaan. Väinämöiselle oli hän sodissa, matkoissa ja muissa tiloissa usein suureksi avuksi. Häntää kunnioitettiin toisinaan Jumalan nimellä jälkeläisiltänsä.

Maailman alkuluomisesta luetaan muutamassa vanhassa runossa, sen munasta syntyneen, taivaan yläisestä puolesta tehdyksi, maan alapuolesta, ruskiaisesta auringon, kuun valkiaisesta ja tähdet muista muruista. Tällä munalla esi-isämme ehkä kuvailivat sitä muodotointa alkuolentoa, josta Jumala maailman loi, ja jota raamattu nimittää tyhjäksi. Vettä mainitaan vanhimmaksi, tulta jälkeen syntyneeksi, rautaa tulenki jälkeen. Maa olisi alusta ollut vedellä peitetty, josta sitte mätäs nousi kuivempata maata, ja mättähällä kasvo paju ensimmäiseksi puusi. Muuten mainitaan runoissa suuresta pouta- eli tulivuodesta, jona koko maa paloi, ett'ei jäänyt kun suurimman tunturin laella palamatointa paikkaa. Ensimmäisen tulen muistellaan taivaasta tulleen. Ensimmäisiä ihmisiä nimitetään itselöiksi, ilman tarkempata tietoa niiden ilmaumisesta. Muuten on usiammilla aineilla syntykertonsa runoissa luettava, vaik'ei arvattavasti enäa semmoisena, kun se alkutiedoissa mahtoi olla.

Tulevaisestaki elämästä oli Muinais-Suomalaisilla jonkunlainen pimiä tieto. Tuonelaksi, myös Manalaksi nimitetään sitä paikkaa, johon vainajat joutuivat. Se oli Tuonenjoen takana, jonka poikki vainajoita soudeltiin. Tuoni itse, eli Manalainen, oli paikan haltia ja kävi vainajoita keräämässä. Ketä hänen matkassansa ei tullut, sitä tuskin vastaan otettiin. Kun Väinämöinen kerran lähti itseppäällensä Manalansa käymään, tutkittiin häneltä tarkoin syytä, minkätähden tuli. Se sitte tieltä saatua laskettiin rautaverkko jokeen, ett'ei uimallakaan pääsisi takasin, sillä ken kerta oli sisälle päässyt, sitä vaan ei enää mielellään pois laskettu. Muuten elämä Tuonelassa luultiin olevan jotenki tämän elämän mukainen, jos kuitenki kaikesta laadusta vähän kehnompi. Muuta rangaistuksen ja palkinnon tilaa ei kyllä luultu olevankaan, kun että pahat sielläki elivät pahempina, hyvät parempina, ehkä muuten toinen toisensa seassa. Sillä näistä kahdesta erinimityksestä, Tuonelasta ja Manalasta, ei millään sovi päättää, että olisi kaksi eriasuntoaki vainajoilla ollut. — Eroitettu Manalasta eli Tuonelasta oli Kalmisto, jossa erityinen haltia Kalma vastaanotti ja hallitsi ruumiita. Sillä kun kuollessa henki ruumiista erosi, lähti se sillänsä eli jossain uudessa ruumiinmukaisessa puvussa Tuonelaan, eikä entisen ruumiinsa kanssa, joka Kalmalle annettiin.

Tästäki lyhyestä ja vaillinaisesta kertomisesta muinaisuskon pääasioista on nähtävä, Suomalaisilla silloinki olleen jonkun tiedon yhdestä korkeimmasta Jumalasta, joka muilla alaisilla haltioillansa piti huolen maailmasta. Paljo luultiin kuitenki ihmisen taidoillansa voivan, liiatenki alhaisempain Jumalain rinnalla, joita sentähden millon uhreilla ja lupauksilla, millon kovilla sanoilla ja uhkauksilla koettiin myönnytellä. Tästä ihmisellä olevasta, mahdolliseksi luullusta, suuresta voimasta Jumalain rinnalla, ruvettiinki muutamia Jumaloiksi, Puolijumaloiksi j.n.e. nimittämään, jolla ennestäänki puuttuvainen tieto Jumalasta vielä enemmin hämmentyi. Tytyväisyyttä ja onnellisuutta ei tainnut semmoinen usko ajattelevaiselle antaa.

Tiedon Muinais-Suomalaisten uskosta ja muusta elämästä saamma Suomen vanhoista, meihin asti säilyneistä runoista. Näitä runoja laulellaan vielä nykyaikoinaki kyllä, tavallisesti Karjalaisilta asutuilla paikoilla. Niitä on kolmesta erilajista, nimittäin tarinarunoja, loihturunoja ja lauluja. Kaikista niistä, vaan erittäinki tarina- ja loihturunoista saadaan joitakuita tietoja muinaisesta elämästä. Niiden ikä ei ole tarkon tuttu, vaan uskottavasti ovat muutamat niistä päälle tuhannenki vuoden vanhoja ja usiammatki ennen Kristinuskon maahan levenemistä syntyneitä. Näyttää, kun olisi niiden syntymäaikoina Karjalaiset jo olleet Hämäläisistä erillään, vaan kuitenki vielä asuneet pienemmillä tiloilla, ei niin laajalta kun jälkeenpäin ja nykyaikoina. Sillä jos olisivat syntyneet nämät runot ennen Suomalaisten toisistaan eroamista, niin olisi Väinämöinen, Ilmarinen ja muut, joista niissä yhtäläiseen mainitahan, muissaki Suomen lahkokansoissa tuttuja nimiä; jos taas olisivat vasta sitte syntyneet, kun Karjalaiset jo asuivat nykyisessä laajuudessaan, niin kaiketikki eivät olisi yhdet runot niin ylehensä tutut. Miten ovat tämänaikuiset runot myöhemmin, niinkuin Paavinuskon aikoina muodostuneet, siitä saamma vasta tilaisuuden puhua.

II.

Edellisessä on sanottu, kuinka Suomalaiset muuttelivat nykyisille asumapaikoillensa ja miten siellä asettuivat. Nyt tahdomma, ennen kertomista maamme tilasta sen valloittamista edelläkäyvillä ajoilla, aluksi vähän silmäillä, mimmoinen oli luonnet ja elämälaatu kummallaki voimakkaalla ja vierasheimoisella kansasuvulla, Skandinavilaisilla ja Slavjaneilla, joiden välille esivanhempamme olivat joutuneet.

Skandinavilaiset, nykyisten Ruotsalaisten ja Norjalaisten ynnä muidenki esi-isät, olivat jo vuosisatoja ennen Suomalaisia tulleet maahansa ja siellä kansakuntihin yhdistyneet. Väkevä ja sotasa kansa, ei heillä pitänyt halu niin paljon rauhallisiin töihin antauta, kun pikemmin sotaretkillä eräillä. Melkein kaikki Euroopan rantamaat heiltä seuraavilla ajoilla rosvoiltiin ja veroteltiin. Meritse tavallisesti kulkein, olivat he Normannein, Vareegein ja Viikingein nimellä ylehensä tutut ja peljätyt. Pakanallinen uskonsa heitä tähän elämälaatuun aina enemmin kehoitti, luvaten sodassa kuolleille isoimman autuuden tämän elämän perästä. Muutoin ei pahaluontoiset, oli heillä ilkeys ja kaikkinainen riettaus vihattu, vaan se mahdotoin sodan ja tavarain himo, se heitä pilaili. Tähän ja tämmöiseen kansahan alettiin Kristinuskoa Saksan maalta pitäin levittää, ja ehkä kauan vastustelivatki, voitti heidät kuitenki evangeliumin lempiä totuus. Vasta vuonna 1000 jälkeen Vapahtajan syntymätä otettiin heiltä yleisemmästi Kristinusko vastaan, ja siitäpitäin alkoi heidän raaka luonnetkin vähitellen taltua. Rohkeus heillä ainaki on ollut jälellä, ehkä aikaa voittain Kristillisyydeltä lemmitettiin. Tämä kansasuku ensin Suomalaisten tavaroita vainoili; sittemmin Kristinuskolla on meidät sivistänyt.

Slavjanit, joissa nykyiset Venäläiset ja muut heidän heimolaisiksi luettavat kansat juurraksen, Suomalaisia kaakkoiselta ja eteläiseltä suunnalta ahdistivat ja aina enemmin pohjaiseen pakottivat. Ehk'ei voimatoin kansa, kuitenki heillä ei, niinkuin Skandinavilaisilla, halu palanut sodan askareihin, vaan sen siaan oli kauppakäynnin kautta saatu voitto ja rikkaus heille mieluisampi. Seitsemennellä vuosisadalla näyttävät jo Suomenmeren likitienoille tulleen. Ennenkö, vaiko vasta jälestäpäin, sit'ei tarkoin tuta, vaan se ainaki on tiettynä, että näihin aikoihin vikevä kauppakäynti Aasian ja kaakkoisen Euroopan kanssa näillä tienoin alkoi syttyä. Tämmöisistä kauppateistä ovat nämät merkillisimmät. Yksi kävi Suomenmerestä Nevajokea ylöspäin Laatokkaan; siitäpitäin eteläistä suuntaa Volkkovijoen, Ilmajärven ja Lovajoen vesiä myöten; siitä maakannaksen yli Smolenskiin ja Dnieperijokea alaspäin, Kiijovan sivutse, Mustamereen; siitä Konstantinopoliin ynnä muihin eteläisiin paikkoihin. Toinen valtakauppatie, niinkuin ennenki (siv. 6) jo on mainittu, kävi Kaspiamerestä ylöspäin Volkajokea, jonka latvoilla erkani, ja kulki taikka Vienajokea alaslaskein Vienamereen tai maitse Laatokkaan. Edellisempätä kauppatietä kävivät paraasta päästä Slavjanit, vaan luultuvasti moni Laatokan seuduilla asuma Suomalainenki; toinen näyttää olleen paremmin Permiäläisten käsissä, joiden likimmäisiä heimolaisia Karjalaiset arvatahan olleen. Pohjaisilta mailta vietiin enimmiten metsän riistaa, niinkuin kalliita turkkinahkoja, eteläisille; eteläisiltä taas korennuskaluja ja muuta semmoista pohjaisille. Volkatiellä tuotiin kauppakaluja aina Indiasta ja Persiasta; Dnieperiä myöten Konstantinopolista ja muista senpuoleissista maista. Sekä Suomen- että Vienamerta purjehtivat Skandinavilaisten ja muidenki laivat saadaksensa etelämaiden kaluja, joita vaihtoivat itsellensä näiden maiden tarpeisiin. Vaan eivätpä näitä kaluja aina vaihtamalla tahtoneet itsellensä hankkiakkaan. Pian kylläki kiihtyivät nimitettyjä maita sotamukaisesti ryöväilemään ja verottelemaan; jommoisista heidän sotayrityksistä, sekä Jää- ja Vienameritse Permiaan, että Suomenmeretsekkin senseutuisiin maapaikkoihin, heidän vanhoissa tarinoissa on paljonki puhetta. Tämmöisestä kohdelmasta kertoo Nestori, Venäjän vanhin historioitsia alkupuolelta 12:ta vuosisataa, melkein tällä tavalla: "Vuonna 859 tuli Vareegejä (Ruotsalaisia) toispuolen merestä ja verottivat Slavjaneja, Suomalaisia (Tsuudeja, jolla nimityksellä Venäläiset Karjalaisia ja muita Suomalaisia kansoja ymmärtivät) ynnä muita. Vuonna 862 nostivat Slavjanit ja Suomalaiset kapinan Vareegejä vastaan, ajoivat heidät pois yli meren eivätkä veroa pitemmältä maksaneet. Nyt alkoivat itseksensä hallita, ja varustuslinnoja rakennella. Vaan heillä ei ollut ei lakia, ei oikeutta; yksi suku toistansa vainoili; riita ja tora oli yleensä vallallaan; ja vieläpä alkoivat keskenänsäkki sotia. Niin tulivat koolle, keskustelivat toinen toisensa kanssa ja sanoivat: Hankkikaamme Ruhtinas, joka meidät hallitsee, pitää kurin ja järjestyksen sekä oikein tuomitsee. Niinpä menivät yli meren Vareegi-Ryssäin luo, ja sanoivat heille: Suuri on maamme, hyvä ja kaikella siunattu, vaan ei ole yhtään järjestystä; tulkaatte, olkaa Ruhtinaamme ja hallitkaatte meitä. Niin tuli kolme veljestä ynnä suuren joukon heimokansalaisiansa, rakensivat Laatokka nimisen varustuslinnan, jossa vanhin näistä, Ruurikki, asettausi elämään. Näistä Vareegeistä ja näiltä ajoilta Ryssän nimi on alkuansa." — Tässä Nestorin kertomuksessa nimitetyt Suomalaiset, mahtoivat olla Laatokan seuduilla ja liki Venäläisiä asuvia; sillä ylipäätä olivat vielä Suomalaiset omin valtoinensa, ja Permiäläiset varsinki onnellisessa ja kukoistavassa tilassa. Ryssän nimi tuli näistä Vareegeistä, jotka luultavasti olivat Ruoslagin (eli Ruuslagin, josta muukalaiset: Ruskii, Russ y.m.) paikkakunnasta Ruotsin maalla. Samasta Ruoslagista, joka olisi ollut ensimmäinen Suomalaisille tuttu Ruotsin paikkakunta, arvellaan koko Ruotsin maan nykyisen Suomalaisen nimensä saaneen. — Venäjän vallan alku ja ensimmäinen tila näyttää olleen seuraavata laatua. Kun ensin Laatokka- ja Ilmajärvein ympäristöillä kauppakäynti sai alkunsa, rupesi aina enemmin luonnistamaan, sekä rikkauksia kokousi, eikä ollut varsinaista ja yhteistä hallitusta, joka kaikki täkäläiset kauppiaiskansat olisi kurissa pitänyt; niin alkoi riitoja, kapinoita ja muita vallattomuuksia tulla vallallensa, ja vieläpä kävi merirosvojaki, enimmiten Skandinaviasta, yhtäpäätä näitä rasittamassa ja näiden hyvyyksiä persomassa. Siitä koolle tultua, näkivät paraimmaksi kutsua järjestyksen hoitajiksi Ruurikki ja hänen seuransa, jotka olivat sodassa kuulusaita miehiä ja kentiesi jo ennenki tuttuja. Niinpä tulivatki, ja Ruurikki muutti pian Laatokankaupungista Novgorodiin, joka jo ennen oli asuttu kaupunki, vaan jonka nyt linnoilla varusti. Siitä alkoi Ruurikki enemmin valtiaan kun maavartiaan tavoin menetellä, pani laajalta maata allensa, pakotti kansat itsellensä veroa (aprakkata) maksamaan, puollusti sekä voimastutti omalaisiansa ja sorti maan alkuasukkaita. Kuitenki oli tämä täkäläisten kansain tila siitä kohdasta samanlainen, kun ennen Ruurikin tulemistaki, että elivät kihlakansallisuuksissa omin esimiehinensä ja kävivät kauppaa ynnä sotiaki, miten miki halusi; se vaan oli eroituksena, että jokainoan täytyi Pääruhtinaalle aprakkata maksaa. Kauan aikaa olivat nämät maat jälestäki tällä asemella. Myöyhemmin muutettiin pääkaupunki Kiijovaan. Kuitenki oli Novgorodi voimakkaimpia ja rikkaimpia Venäjän kaupunkeja, ja vastaki oli sillä omat Ruhtinaansa, jotka, kun vaan veronsa Pääruhtinaalle maksoivat, itseppäällensä saivat muita, niinkuin Hämäläisiäki, vainoilla ja soditella. Oli tällä kaupungilla ainaki kaikista Venäjän Ruhtinaskunnista enimmästi Suomalaisten kanssa tekemistä. — Venäjän valta oli sitte Ruurikin aina ollut isonemassa. Pääruhtinas Vladimiri 1:mäinen, jota Suureksi hokevat, otti Kristinuskon v. 988, ja pian alamaisensakki tätä hänen esimerkkiä seurasivat. Pappeja tuli Konstantinopolista, jonka tähden Kristillisyys Venäjällä Greekanuskon laatuiseksi muodostui. Siitä tuli kirjoitusoppi, kouluopetus ja vähitellen muuki sivistys maahan. Tämä Ruhtinas jakoi Venäjän kaupungit pojillensa, josta hirmuiset veliriidat syttyivät. Jaroslavi 1:mäinen laati sääntöjä maallensa, joiden varjossa Novgorodi varsinki voimastui. Kun tämäki Ruhtinas ennen kuolematansa jakoi maan poikainsa välillä, niin siitäpä vasta velisotia, siitäpä vasta hämminkejä. Yhteys katosi, maa hajousi, ja tämä onnetoin tila kesti monta vuosisataa. Niinpä nousi muutaman ajan perästä (v. 1157) uusi Pääruhtinasvalta Vladimirissä, joka ei nimeksikään Kiijovan alle kuulunut. Niinpä väheni aina enemmin Novgorodinki kuuluvaisuus Pääruhtinasten alle. Näihin aikoin alkoivat myös vainot Venäläisten (— enimmiten Novgorodilaisten —) ja Ruotsalaisten välillä. Entinen ystävyys ja tihiä kanssakäyminen näiden keskellä oli sitte Jaroslavi 1:mäisen ollut lakkaamassa, vaan katkesi nyt sikseen. — Venäjän sisällisesti irtauttua rupesi pian ulkonaisiaki vihollisia ahdistamaan. Ensisti hätyyttivät Polovtsit; mutta kahdennellatoista sataluvulla (Vuosisata ja sataluku näin eroitetaan: Nykyinen vuosilukumme 1839 on e.m. esimerkiksi, kahdeksannellatoista sataluvulla, vaan yhdeksannellätoista vuosisadalla.) tulivat Monguolit, jotka voittivat Venäläisten sotajoukot, valloittivat pian koko maan ja hävittivät sen paraimmat kaupungit tulella. Novgorodi tuli kyllä näistä rasituksista säästetyksi, vaan täytyi ajan pitkään kuitenki veroa Monguoleille vetää. Permiäläiset, jotka jonkun ajan näyttävät Novgorodia totelleen, kadottavat myös näihin aikoin voimansa ja alenevat vähäpätöiseksi alamaiskansaksi. — Maa allensa pantua antoivat kuitenki Monguolit sen omilta Ruhtinailtansa hallittaa, joista moni, niinkuin vasta nimitettävä Aleksanderi Nevski, viisaudella ja miehuudella koki isänmaansa onnettomuutta huojentaa ja auttaa. Kuitenki oli tila siitäki kohdasta mitä huonoimpia, että sisällisiä kapinoita alituisesti kuohui. — Tämmöisenä täytyy meidän Venäjä tällä kerralla jättää.

Suomessa asuvain Suomalaisten kansalahkot olivat Hämäläiset ja Karjalaiset. Näihin voipi vielä lukia Kainulaisetki, vaikka kylläki on luultava, että alkuperäsin Karjalaisten laumaan kuuluivat. Kainulaisilla oli eriasuntonsa ja muut erityiset tapahtumansa, ja vieläpä aikaa voittain taisi kielimurret ja tavatki vähitellen muuttua; sentähden on myös sovelias heistäki tässä erittäin tiedustella.

Tämä kansalahko asui isommassa laajuudessa, kun mitä nykyjään Hämeeksi kutsutahan; sillä sen asunnot ulottuivat Suomenmereen ja Pohjanlahteen asti. Kaikista Suomen maan nykyisistä kielimurteista on Hämäläisten murret Virolaisten kieleen likinnä, joiden heimoisia he näyttävät alkuperäsin olleenki. Ruotsiksi kutsutaan Virolaiset Esteiksi, ja Hämäläiset, kuten vieläki Tavasteiksi, muutamassa vanhassa kirjoituksessa Tavesteiksi (Tav — Esteiksi), jossa alkusana Tav Iislannin kielellä merkitsee soista ja vetistä maata, niinkuin Virolaisella sanalla Häm, josta Hämäläisten nimen arvellahan tulleen, on sama merkitys. Näyttää kun olisi kutsuttu nykyisen Turun seuduilla asuvia Hämäläisiä Suomalaisiksi. Kun sittemmin maan hallitus siihen puoleen asetettihin, mahdettiin heistä koko maata ruveta Suomeksi kutsumaan. Tämän todistuksena on, että Venäjän vanhat aikakirjat ei harvoin nimittämät Suumeja (Suomalaisia), jotka Hämäläisten ja Ruotsalaisten kanssa yhdistyneinä kävivät sotia. Sanotaan myös Turun seuduilla asuvata väkeä vieläki erinomaisesti Suomalaisiksi kutsuttavan. Aina on seki merkittävä asia, ett'ei pohjaispuoli Venäjän Karjalata vieläkään Suomen nimeä ymmärrä, vaan kutsuu meitä Ruotsalaisiksi ja itsiänsä Karjalaisiksi, välistä, ehkä harvoin ja paremmin juhlanimeksi, Kalevaisiksiki.

Melkein ainoat tiedot Hämäläisten ensiajoista saadaan Venäjän vanhoista aikakirjoista, joissa heitä Jämein nimellä osotetaan. Yhtäpäätä he sotivat taikka Novgorodilaisten, tai Karjalaisten kanssa. Muutoin luullaan heidän, kuten Virolaisista ja myös Karjalaisista on tietty, merirosvomistaki harjotelleen. Sotasalta ja ei aivan vähä jo yhteytyneeltä väeltä näyttävät he mainituissa kirjoissa, vaikka on kylläki arvattava, ett'ei vihollisensa, Vänäläiset, heille missään ansiollista arvoa antaneet. Ensikerran mainitaan Jäämejä vuonna 1042, jolloin Novgorodin Ruhtinas Vladimiri Jaroslavitsa (s.o. Iaroslavin poika) voitollisesti heitä maassansa vainoili. Mutta pianpa sotajoukossansa alkoi rutonlaatuinen tauti rymytä, joka hänen pakoitti kiireesti kotiinsa palaamaan. Vuonna 1124 soditti Novgorodin Ruhtinas Vsevolodi Mistislavitsa Jäämejä, vaan oli sillä matkallansa nälkään nääntymässä, koska kevättulvat pilasivat tiet, että ruokatuonti ja muidenki tarvetten saalis estettiin. Jäämit tulivat v. 1142 Novgorodilaisten Laatokan seuduilla olevihin maanääriin, polttivat ja hävittivät maata; mutta sieltä he pian kaijotettiin. Seuraavana vuotena sodittivat heitä Karjalaiset heidän omassa kotimaassa, ja voittivat. Kuitenki tuli v. 1149, arvattavasti jään yli, 1000 Jäämiä Vatialaisten maata vainomaan. Se lahkokunta asui Narova- ja Inkerijokein välillä ja oli Novgorodin vallan alamainen. Tälläki kerralla ryöstivät ja hävittivät, vaan pakotettihin, Novgorodilaisten avulla, pian palaamaan. — On pengottu tässä ensisti nimitettyin sotayritysten Jäämejä vastaan osottanehen ainoastaan Laatokan itäpuolelle Hämäläisistä sekaunutta lahkokuntaa. Jos hyvin olleeki; vaan se on ainaki tietty, että tässä viimmeiseksi nimitetty sotaretki, ja seuraavatki vasta nimitettävät, osottivat Eteläis-Suomessa asuvia Hämäläisiä.

Tämän perästä Hämäläisistä ei neljäänkymmenehen vuoteen Venäjän aikakirjoissa mainita mitään, ja syy siihen on, että Ruotsalaiset näihin aikoin alkoivat valtaansa ja uskoansa heidän seassa levittää, joiden kanssa heillä siis oli täysi tekeminen, ett'eivät muihin sotiin kerenneet ruvetakkaan.

Karjalaisilla oli asuntonsa pohjoispuolella Laatokkata, Nevajokea ja Suomenmerta, aina Vienamereen asti. Heidän maan sisemmäiset tilat näyttävät olleen harvassa asutut; mutta meripuoli ja Laatokan seutu oli arvattavasti rahvakkaampi. Arvellaan heidän paljo karjaa pitäneen ja siitä syystä Karjalaisten nimen saaneen. Savolaiset olivat myö alkuperäsin tähän Karjalaisten lahkokuntaan kuuluvia; eikä näitä nimiä vanhimmilla ajoilla vielä toisistaan eroitetakkaan.

Scandinavian vanhat tarut antavat meille aikuisimmat tiedot Karjalaisista. Niinpä puhuvat jo Iivari Vidsadmen (s.o. Laajavaltaisen) kuudennella sataluvulla Viron, Livon ja Karjalan vallanneen. Niinpä tiedämmä melkein yhdenlaista Erikki Eemundssonista, Ruotsin Kuninkaasta. Tämä mahtaa olla sama mies, jota Tuulilakiksiki hokevat, koska hänellä aina, minne vaan purjehti, sanottihin myötätuulen olleen. Mainittu Kuningas kukisti Finlannin (Suomen; — eli mahdettasiinko tässä ainoastaan Hämäläisten maata osottaa? -), Karjalan, Viron ja Kuurin maan, ja laajalta muitaki itäisiä maita. Hän oli paraissa voimissaan keskitienoilla yhdeksättä vuosisataa. Edelläkirjoitettua Nestorin kertomata myöten oli Vareegejä yksillä ajoilla käynyt verottamassa Suomenmeren ja Laatokan seuduilla asuvia kansoja, niin Suomalaisia kun Slavjanejaki. Nämät kahtalaiset tiedot osottavat epäilemättäki samaa valtaamista. Ei saa niin ajatella, kun olisivat esivanhempamme jo näihin aikoihin vapautensa menettäneet. Nämät valtaamiset eivät maan valloittamista osottaneetkaan, eivätkä muutoinkaan olleet pysyväisempiä, kun että, milloin ei ylivoimainen sotajoukko käynyt päälle, verot myös jäivät maksamatta.

Venäläisten kanssa elivät Karjalaiset enimmiten hyvässä sovussa. Keskinäinen kauppakäynti ja keskinäiset tarpeet mahtoivat tehdä heitä niiden ystäviksi, niin että mielisuosiosta taisivat yhteisen rauhallisuuden ylöspitäjille (— ensisti Ruurikille ja sittä muillenki Ruhtinaille —) lahjoittaa jotaki hyvyyksistänsä. Siitäkö se tulleeki, että Novgorodin aina enemmin rikastuttua ja voimastuttua, Karjalaisetti heidän alamaisten seassa nimitetään. Tällä alamaisuudella ei muussa olleen peränsä, kun mainitussa mielisuosioisessa annossa, tekee seki asia uskottavaksi, ett'ei Karjalaisissa, niinkuin muissa Novgorodin alle kuuluvissa paikkakunnissa, näytä Venäläistä hallitusmiestä löytyneen. He olivat, kuten muistaki Suomalaisista kansoista on tietty, kihlakuntihin yhteytyneet ja tulivat koolle milloin halu ja tarvet vaati. Eikä näytä tämmöinen heidän kihlakuntaisuus olleen aivan löyhällä jälellä, koska he tavataan usein yhdistyneinä ei ainoastaan omain tupainsa varjelemiseksi, vaan myös pitemmille sotaretkille, niinkuin Venäjään, Viroon, Ruotsiin ja muunnekki. — Jos elivätki ystävyydessä Venäläisten kanssa, niin oli heillä sen siaan Hämäläisten kanssa yhtäpäätä sotia ja vainoja. Siitäkö se mahtanee tullakki, että vielä tänäki pänä Hämmäläisten nimi on maamme pohjaisilla ja itäisillä seuduilla haukkumanimenä, jota toista ärsyttäissä käytetään.

Venäjän aikakirjoissa nimitetään jo sangen vanhaan aikaan Tsuudeja. Mutta kun tällä nimellä ei aina osoteta Karjalaisia, vaan useimmiten muitaki Suomalaisia kansoja, niin ei voi siitä päättää mitään puheessa olevaan kansalahkoomme. Karjalaisten nimi kohtaa meitä vasta v. 1143, jolloin nähdään heidän Jäämejä hätyyttäneen, voittaneen ja kaksi alustaki heiltä ottaneen. Tällä kerralla näyttävät olleen yllytetyt Novgorodilaisilta kostamaan Jämein edellisenä vuotena Laatokkakaupungin seuduilla tehtyä hävitystä. Tästäpitäin mainitaan usein Karjalaisia, ja välistä tavataan he osamiehinäki Venäjän vallan sisämäisissä riidoissa ja kapinoissa. Niinpä muutamastikki sattui, että Rostovin ja Susdalin Ruhtinas Juri Dolgoruki (s.o. Pitkäkäsi) oli syöstänyt Jsäslavi Mistislavitsan Kiijovan pääruhtinaalliselta istuimelta, jonka itse tahtoi anastaa, ja että Jsäslavi meni apua hankkimaan pojaltansa Jaroslavilta, joka oli Ruhtinaana Novgorodissa. Novgorodilaiset suostuivat tähän apuantoon, ottivat heidän Ruhtinaskuntaan kuuluvista kansoista lisäväkeä, joiden seassa Karjalaisiaki nimitetään, tulivat v. 1149 vihollistensa maisemille, polttain ja hävittäin kaikki mitä eteen sattu, valtasivat monet kaupungit, ja, ennenkun Juri, teiden ja kelin kehnoudelta estetty, ennätti tulla alamaisiansa auttamaan, oli jo Pääruhtinas sotajoukkonensa seitsemellä tuhannella vangilla Novgorodiin palaamassa. Sinne tultua erosi kuki kansa, runsaalta ryöstösaaliilta rikastettuna, kotiinsa. Tämä tapahtui samana vuotena, jona Hämäläiset kävivät Vatialaisten maata hävittämässä. (Olisivatko ehki nämät siitä uhmistuneet, että tiesivät miesten olevan poissa ja maan siis turvatoinna?)

Kun Ruotsalaiset alkoivat pysyväisempätä valtaa Suomessa perustaa, ja siitä sotia syttyi heidän ja Venäläisten välillä, niin näemmä Karjalaisten vielä kauan aikaa yhtä seikkaa vanhain liittolaistensa kanssa ajavan.

Ennen vanhaan kävi sanoma muissa maissa, Pohjais-Euroopassa muka löytyvän kokonaisen kansan, jossa ei muuta kun naisväkeä elänyt. Näitä nimittivät Amatsuoneiksi ja maata Amatsuonein maaksi eli Kväänlanniksi. Muutamilta näytti tämä puhet kuitenki liian mahdottomalta, jonka tähden sen niin selvittivät, että arvelivat vaimon tässä maassa valtaa pitävän, siitä satuisen sanoman tulleen. Viimmein sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja, joka muutamalta pohjaisia maita matkustaneelta mieheltä oli saanut tarkempia tietoja, tästä kummasta kohastaan seuraavilla sanoilla: "Eteläisen Norjanmaan vierellä on Ruotsi, ja saman Norjan pohjaispuolen vierellä on Kväänlanni. Kväänit vainovat välistä tunturein yli Norjalaisia; ja Norjalaiset välistä Kväänejä. Siellä (Kväänlannissa) on sangen suuria järviä makialla vedellä; niinpä vetävät Kväänit aluksiansa maan yli näihin järviin ja vainovat Norjalaisia: heill'on alukset vallan sieviä ja vallan keviöitä." — Tästä näemmä nimitetyn kansan eläneen nykyisessä Norlannissa. Että oli asuntoa Helsinglannissaki, on muista syistä arvattava. Sen myös asuneen itäpuolella Pohjanlahta todistavat monet syyt, e.m. seki, että eräs vanhanaikuinen Iislannilainen taru sanoo Kväänlannin löytyvän itäpuolella Pohjanlahta, ja vieläpä olevanki saman maan, kun mitä Finlanniksi (Suomeksi) nimitetään. Välistä mainitaan myös Lännis-Kväänlannista ja Itäis-Kväänlannista, jotka olivat Pohjanlahdelta eroitetut. — Satuisa sanoma naiskansasta näyttää tulleen siitä, että kun Kainulaisten nimi muukaloittiin Kvääneiksi (Kvääniläisiksi), ja tämä nimi näyttää tulevan vaimon Iislannilaisesta nimityksestä quen (quaen), niin siitäpä he heti tehtiin naiskansaksi, siitäpä sitte Greekalaistenki satu Amatsuoneista heihin arveltiin käyttävän. Botnin (Öster-Norja Vester-Botnin) nimi, joka heiltä asutuille paikoille ruotsiksi annetaan, on yhtäpitävä kun vieläki tavalliset Suomalaiset nimitykset Alamaa, Pohjanmaa ja Kainunmaa, merkiten nämät kaikki alaista maata.

Kainulaiset olivat luultavasti alkuperäsin Karjalaisten kansalahkoon kuuluvia. Tämän luulon näyttää todistavan se, että heidän jälkeisten kieli on monessa Karjalan eli Savon kielimurteen laatuinen, ja seki, että Karjalaisten kanssa, kuten nähdä saamma, yksituumaisesti kävivät sotia, ehkä myöhemmin, jo toisistaan vierastuttua, välistä keskenänsäkki ottelivat. Arvelevat muutamat heidän Karjalasta yli Maanselän tulleen nykyiseen Kajaanan maahan, siitä sittä Pohjanlahden rannoille ulouneen aina Norlanniin asti. Sillä keinoin olisi Lappalaisia tullut heidän eteläpuolellaki Suomen sisälöillä olemahan, joissa näitä myös kauan jälestä tavataan. Kun elivät erillä heimolaisistansa, toisilla asemilla ja toisissa tiloissa, sekä Skandinavilaisten ja Lappalaisten parissa; niin alkoivat vähitellen itsestyä ja erota Karjalaisista, varsinki kun Hämäläisiä heihin myöhemmin sekausi. — Syynä, että Kainulaisten täytyi Norlannista paeta, oli väestön Ruotsissa ja Norjassa aina enäneminen, ja muutenki sisällisten kapinoitten ja rauhattomuutten kotimaassa kuohuminen, sekä uuteen, pakanoilta tuimasti vihattuun uskoon pakoittaminen, jotka yhteisesti alkoivat raakaa vapautta ahdistaa. Siitäpä rupesi väkeä pohjaiseenpäin tunkemaan; eikä niiden edessä Kainulaiset kestäneet. Tämä tapahtui yhdeksännellä vuosisadalla ja heti seuraavillaki.

Minkä Kainulaisten sotayrityksistä tiedämmä, se löytyy vanhoissa Skandinavian (eli Iislannin) taruissa, joita, ehkä välistä näyttävätki melkein satuisilta, emme kuitenkaan saa siksehen tyhjiksi ja perättömiksi laskea. Niinpä mainitaan Sigurdi Ringin, Ruotsin ja Danskan Kuninkaan aikoina, seitsemennellä sataluvulla, Kainulaisten yhdessä tuumassa Karjalaisten kanssa Ruotsin maata sodittaneen. Noin 100 vuotta tämän jälestä sanotaan Kainulaisten Halogalannissa, Norjan maalla, sotaa käyneen. Ovat seuraavatki tiedot meihin saakaa säilyneet. Aikuisin oli jo Norjasta pitäin kauppakäyntiä Finmarkin (Ruian- Lapin) kanssa harjoitettu, ja varsinki oli Haleyeiksi kutsuttu kauppiaisseura sillä rikastunut ja voimastunut, samatekkun Pirkkalaisista meidän maassa vasta saamma nähdä. Kun se tuli aina kartuttavaisemmaksi, niin löivät Norjan Kuninkaat sen allensa ja pahtasivat asetettuhun maksoon haluavalle. Haraldi Hoorfagerin (s.o. Kaunotukan) päästyä Kuninkaaksi, lahjoitti hän sen voimakkaalle ja rikkaalle miehelle, Thuorolfi Kveldulfsonille. Kun tämä Thuorolfi muutamasti oli käymässä kauppamaillansa Finmarkissa, niin havaitsi toispuolen tunturein asuvia miehiä (arvattavasti Kainulaisia) sinne tulleen ja kauppaa sikäläisten kanssa käyvän. Siitä karkasi hän heidän päälle, tappoi heidät ja otti kaiken heillä myötänsä olevan tavaran. Vuonna 877 lähti Thuorolfi taasen Finmarkkiin, ottain mukaansa 100 miestä. Tällä kerralla kävi kaukana maassa. Kun tuli loitos itäänpäin, niin saivat Kainulaiset tiedon hänestä, ja heidän Kuningas Faravidi lähetti miehiä Thuorolfia apuhun pyytämään, sillä Karjalaiset hävittivät Kainunmaata. Lähettiläiset lupasivat Thuorolfille yhden verran voittosaaliista, kun Kuninkaansakki sai; ja jokainoalle Thuorolfin miehistä kaksivertaisesti, mitä yhdellä Kainulaisista oli odotettavana. Oliki sääntönä Kainulaisilla, että Kuningas voittotavarain jaossa sai kolmannen osan. Niinpä päätti Thuorolfi, keskusteltua miestensä kanssa, lähteä Kainulaisten tykö, sillä luvassa olemat tavarat häntä houkuttelivat. Taru, josta nämät tiedot ovat otetut, kertoo tästälähin näiden maiden olosta. Idässä Naumdalista on Jämtlanni, sittä Helsinglanni, sittä Kväänlanni, sittä Finlanni (Suomi) ja vielä sittäki Karjala; mutta näiden kaikkein yläpuolella on Finmarkki. Vaan Thuorolfista mainitaan, hänen tulleen itää kohti ja tavanneen Faravidin. Nämät matkasivat sittä yhessä 400:dan miehen kanssa, joista sata oli Norjalaisia ja muut Kainulaisia, vihollistensa asuntamaille Karjalaan, ja saivat siellä voiton ynnä määrättömiä rikkauksiaki. Sittä palasivat jälleen Kainunmaahan, ja Thuorolfi erkani hyvässä ystävyydessä Kuninkaasta, poiketen Finmarkkiin. Vielä mainitaan Thuorolfin sittäki kerran käyneen Faravidin kerallisena Karjalaisia sodittamassa. — Tässä nimitetyt Karjalaiset mahtoivat asua likitienoilla Vienamerta, jota Karjalan mereksiki (Karelastrand) välistä taittiin kutsua. Jos se olisi sanallisesti ymmärrettävä, kun tässä Suomalaisten Kuninkaasta puhutaan, niin pian olisimma selvät koko kertomastamme, sillä tiedämmähään esivanhemmillamme kuningasvaltaa ei löytyneen. Muutenki näyttää oudonlaiselta, kun Faravidin nimi ei ollenkaan tunnu suomalaiselta. Mutta jos sitä huomaitsemma, esi-isillämme ainaki sotaretkillänsä täytyneen olla joku päämiehenä, muutenhaan kaikki heidän yritykset nähtävästi olisivat tyhjään rauenneet, ja että muitaki mahtavaisempia uroita, kun varsinki tämmöisiä pää- eli esimiehiä, usein vanhaan aikaan kuningasnimellä kunnioitettiin; niin ei se kuningasnimi meitä tästä kertomasta vierastuta. Faravidin nimi saattaa olla muukaloittu jostaki suomalaisesta omanimestä, sillä niinpä tavallisesti muukaloittiinki suomenkielisiä nimiä tuntemattomaksi. — Kerrotaan myöski Anundista, Eedmundi Gammalin (s.o. Vanhan) pojasta, hänen isältänsä lähetetyn Kainunmaahan Ruotsin valtaa enentämään. Vaan tämä hänen yritys sai onnettoman lopun, sillä niin Anundi, kun kaikki miehensäkki menetettiin lähteitten myrkyttämällä asukkailta. — Muuten sanotaan, varsinki Norlannin Kainulaisista, heidän olleen hyvin sotasia, niin että he, millon ei jäykkä vastus pidättänyt, likimaitansa yhtäläiseen kävivät vainomassa.

Tässä on melkein kaikki, mitä Kainulaisten ensiajoista tiedämmä. Kun Pohjanmaa Ruotsalaisilta valloitetaan, tulevat myös Kainulaiset Ruotsin vallan alle.

Tällä ajalla, joka on merkillisimpiä maamme muistokirjoissa, alkavat erityisten Suomalaisten kansalahkojen tapahtumat aina enemmin yhtehen hämmentyä, heidän erityiset nimet yhteisessä Suomalaisten nimessä vähitellen yhdistyä, samalla tavalla kuin pienoiset purot toinen toisensa perästä vetensä suurempaan jokeen kantavat ja siitä alkain yhteisellä nimellä juoksevat. Kummastuttaa kylläki asiain juoksun miettijätä, katsellessa esivanhempaimme tilaa tällä aikajaksolla. Uusi usko leveni Pohjaisessa, he olivat kahden vieraan, Kristillisyyden alkusiemenillä jo lahjoitetun kansasuvun keskellä, eivätkä kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan jakautuivat. Hämäläiset, sitä myöten kun kristiytyivät, menivät Ruotsalaisten puolelle; ja Karjalaiset, jotka kauemmin pakanallisuudessansa pysyivät, olivat Novgorodilaisten ystävinä. Näiden kansalahkojen vanha eripuraisuus sai aina enemmin sytykettä, ja sotia alkoi alituisesti kuohua. Vaan nämät sodat eivät olleet ainoasti heidän ryöstösodat, ne olivat paremmin Kristinuskon sodat. Mutta totuus voitti, pakanallisuus meni alle, Karjalaiset ja Hämäläiset yhdistyivät.

Ruotsista pitäin käytiin uusi siemen Suomen maahan kylvämässa. Ehkä nimitety Ruotsin maa jo oli, noin v. 1000, Olavi Sköötkonungissa saanut ensimäisen kristityn Kuninkaansa ja Kristinoppia niihin aikoihin varsinki siellä levitettiin, niin löytyi kuitenki vielä paljo epäjumalisuuden puoltajia ja rakastajia. Eteläis-Ruotsissa eli Gööthein tykönä oli Kristinusko jo vallallaan, vaan Pohjais-Ruotsissa eli Svealaisten maassa vanha usko rakastettu ja kristityt paremmin sorretut. Siitä nousi mainittujen Ruotsin kansalahkojen välillä (— samatekkun meidän Hämäläisten ja Karjalaisten —) keskinäisiä riitoja, sillä yhdistävä sidet, vanha usko, oli katkennut. Kiinnitys näiden välillä kesti siihen saakka, kun Erikki IX, Pyhän nimellä kunnioitettu jälkeisiltä, tuli Gööthein ja Svealaisten Kuninkaaksi. Hänen aikaan, kolme vuosisataa Kristinuskon ensimmäisestä saarnaamisesta Ruotsissa Ansgariukselta ja puolitoista vuosisataa Olavi Sköötkonungista, tuli, varsinki Englannista, paljo lähetysmiehiä henkensä vaaralla uskoa Svealaistenki seassa levittämään. Niinpä vakautuu nyt tämä oppi Ruotsissa ja vanha usko vaikenee uhrinensa ja puoltajinensa.

a). Ruotsalaisten ensimäisestä valloitusretkestä Suomeen Thuomas pispaan saakka (v. 1157-1209).

Syitä tutkeissa minkätähden Ruotsalaiset nyt rupesivat Suomea ahdistamaan, havaitsemma niiden olleen kahta laatua. Ensimäinen syy oli heillä maansa ja valtansa puolesta; sillä esivanhempamme taisivat, heki kohdastansa, välimmiten merirosvomistensa retkillä käydä Ruotsia hävittämässä, ja olivat myös vanhastaan Ruotsalaisille veroa maksaneet, ehkä ei pysyväisesti eikä nyt pitkään aikaan. Toissa ja kylläki etevämpänä syynä oli se yli koko kristikunnan tähän aikaan leveynyt halu uskonsa seikan edesauttamiseen, nähtävä, niin hyvin Ristisodiksi kutsutuissa yrityksissä pyhää Palestinan maata Mahometiläisiltä jällevoittamaan, kun myöski erinäisten, epäilemättäki usein sulasta rakkaudesta palavain miesten lähetykset pakanoita Pohjais-Euroopassa erhetyksistänsä valkeuden tielle kääntämään. Näiltä syiltä vaikutettu, ja muutoin itsekki oman aikansa jumalisuuteen hartaammasti mielistynyt, lähtee Erikki IX, noin v. 1157, Suomea käännyttämään. Hänellä oli myötänsä suuri sotajoukko ja pappejaki, joiden seassa pispa Henrikki. Laivoilla tuli hän meren yli, ja Turun seuduilla arvellaan hänen maalle nosneen sekä panneen ensiperustuksen sittemmin mainioon Turun linnaan. Suomalaiset, jotka olivat aivan varustamattomat, voitettiin helposti. Siitä näyttää Eteläis-Suomen rantamaat valloittaneen ja miekan terällä, sen ajan laatuun, pakoittaneen asukkaita Kristinuskoa tunnustamaan. Tällä kerrallako, eli heti prrästä lienee Eteläis-Suomen luodoilla ja mantereella löytyvät Ruotsalaiset uutisasukkaat tänne muutettu. Ne olivat Helsinglannin paikkakunnasta, niinkuin monet nimet (e.m. Helsinki) vieläki todistavat. Tähän aikaan mahdettiin myös ensimäinen Suomen kaupunki Aurajoen (Avarajoen) rannoilla perustaa, ehkä se alussa mahtoi olla kehnon kylän tapainen ja muutoinki oli vähäistä ylempänä nykyistä Turkua, Räntämäessä ja Maariankirkon paikoilla.

Vielä samana kesänä purjehti Erikki takasin kotimaahansa, jättäin jälelle Suomeen Henrikki pispan pappein ynnä sotajoukonki kanssa. Tämä Henrikki oli Englannista syntysin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän hyvin intoisesti Suomalaisia maan sisemmäisilläki paikoilla uuteen uskoon käännyttämään. Näyttää kun olisi hän jo alusta alkain ollut valmis henkensäkki tässä työsä, jos niin suotaisiin, menettämään. Ja niinpä tapahtuiki talvella perästä. Tästä hänen martyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa (Niin kutsutaan munkkein kertomisia Pyhäin elämästä, Paavinuskon ajoilta. Niissä ei ole tavallisesti paljo totuutta ja se vähä, mikä onki, rumennettu.) säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehenmurhaajalle kirkon rangaistusta päättäneen, ja siltä sentähden tapetun. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki tapasi matkallansa Köyliön pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiintiä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista ja vieläpä päätteeksi ei tahtonut häntä huoneessansa sallia, eikä antanut ruokaa nälästyneelle miehelle. Henrikki käski tulkkinsa väkivallalla ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähettyänsä kaikista kolmikertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon mies, Lalli, kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta, lisäten vielä pispan muutaki siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi minkätähden tämänlaista oli tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti. Samassa sivalsi Lalli häntä kirveellä päähän, niin että paikalla kuoli. Lalli otti pispan hiipan, pani päähänsä; leikkasi sittä häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekkaan. Henrikki oli aavistanut kuolemansa ja lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä talosta noutamaan härkäparin, jota ei vielä millonkaan oltu auran edesä käytetty. Näiden härkäin piti vetää hänen ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä kolmannen kerran seisahtivat, siinä piti hauta pispalle kaivettaman ja kirkko rakennettaman. Niin seisahtivat Nousiksessa, ja sille paikalle rakennettiinki kirkko ja hauta pispalle. Nousiksesta muutettiin sitte Henrikin luut Turkuun, josta ne myöhemmin Venäjälle vietiin. — Kun Lalli oli päässyt kotiin, niin tapahtui kummia, joista ei tainnut murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kun rupesi päästänsä ottamaan, niin ei lähtenyt muuten, kun että päänahkaki ja tukka kiskottiin irti; samate ei sormus lähtenyt kädestä muuten, kun sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava erään paimenen Lallilta, hänen kotiin tultua, kysyneen:

    "Kusta Lalli lakin saanut,
    Mies paha hyvän kypärin,
    Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kun Lalli lakkia päästänsä tavotti, niin "hiukset himahtelivat" ja kun sormuksen sormesta veti, niin "sormen suonet luikastelit."

Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi ja luetaan ensimäiseksi Suomen pispaksi, vaikka hänellä luultavasti ei ollutkaan muu mielessä, kun panna Suomenki Upsalan hiippakunnan alle. Suomen Apostoliksi häntä pikemmin voisi verrailla. Turun Tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu sormi sormuksenensa kuvattuna.

Henrikkiä seuranneista pappismiehistä mahdettiin seuravaki pispaksi kutsuttu, ehk'ei Paavilta sillä korkonimellä vielä koristettu, Vestgööthiläinen Rudolphi ottaa. Kuningas Erikin käännytäntäinnosta on arvattava, tämän heti Henrikin tapettua Suomen kristiseurakunnan hoitajaksi ja vielä edespäin levittäjäksi valitun.

Kun näin olivat tulleet Ruotsalaiset Suomeen ja ruvenneet sitä täysin tuumin allensa panemaan, niin näyttävät Novgorodilaiset, joilla oli moninaisia etuja Suomalaisista odotettavina, sitä karsain silmin jo alusta alkain katselleen. Joko lienevät Novgorodilaiset nyt heti käyneet Ruotsin voittomaata vainomassa, eli olisivatko ainoastaan pakanoita likimaissa siihen kiihdyttäneet; sillä Ruotsalaiset nähdään v. 1164 lähtevän sotahan heitä vastaan. Mahtoiki olla tarkoituksena tällä sodalla, saada viholliset niin peljästymään, että eivät vasta uskaltaisi käydä Ruotsalaisten rauhaa rikkomassa. Ei kaiketi voi ymmärtää, mikä hyöty Ruotsalaisille olisi siitä lähtenyt, jos olisivat yltyneet vihollisuutten alkajiksi ja tahallaan suututtaneet voimakkaita naapureita. Venäjän aikakirjat sanovat Ruotsalaisten tulleen 55:llä aluksella Laatokankaupunkiin, joka oli lähellä Volkkovijoen laskupaikkaa Laatokanjärveen. Mutta kun ei heidän yritys tätä kaupunkia vasten onnistanut, niin menivät Voronajoen luokse, joka taas on Volkkovi- ja Svirrijokein välillä. Vaan pianpa joutuiki Ruhtinas Sviatoslavi Novgorodista, ja voitti heidät 28 p. Toukokuuta. Ruotsalaiset menettivät 33 alusta; muut alukset pääsivät pakoon, vieden haavoitettuja myötänsä. — Siitä ett'ei Ruotsin aikakirjat mainitse tästä sodasta mitään, on päätetty tämän, ilman Kuninkaan avutta, ainoastaan Suomessa asuvilta, eli sinne muuttaneilta Ruotsalaisilta tehdyn.

Kun oli tämän yrityksen näin pahasti käynyt, niin ei siitä ollutkaan mitään hyvää, vaan sen siaan kiihtyivät viholliset tuhatta enemmin. Pakanat, niminomaisesti Karjalaiset, Vatialaiset ja Hämäläiset, rupesivat vielä ankarammasti kun ennen vaivaamaan ja ahdistamaan. Tähän oli Novgorodilaisten yllytys suurena syynä. Niin olivat he myös yllyttäneet Kuureja ja Virolaisia vainomaan Ruotsalaisia heidän omassa kotimaassa. Muutoin ei tietä Novgorodilaisten itsensä tällä kerralla käyneen kostamassa. Näiltä ajoilta on vielä jälellä bulla (Niin kutsutaan Paavein lähetyskirjoja, joissa tavallisesti jostaki allensa kuuluvain seurakuntain asiasta säätävät. Ne ovat näillä vanhoilla ajoilla sangen paljo valaisevat meidän, niinkun muidenki, historiata.) Alexanderi III:nelta, kirjoitettu Tuskulumista vuotten 1170 ja 1172 välillä, jossa sanoo Suomalaisten, kun viholliset ovat tulemassa, lupaavan pitää Kristinuskon ja hartaasti opettajia pyytävän; mutta, kun vihollinen on poikennut, saarnaajia ylönkatsovan ja vieläpä kovasti vainovanki. Sentähden kieltää Paavi Ruotsalaisia heille apua antamasta, "jos eivät ennen jätä heillä mahdollisesti löytyviä linnoituksia Ruotsalaisten halttuun, eli kuitenki aseta jonkun muun rauhan pantin; niin ett'eivät enää voisi Ruotsalaisten valppautta pettää." Tässä nimitetyillä Suomalaisilla osotetaan Suomenniemen lounaisperukan asujamia, joita erinomaisesti kutsuttiin Suomalaisiksi, ja jotka jo olivat, ainaki nimeksi, ottaneet Kristinuskon sekä Ruotsalaisten vallan alle antauneet. — Rudolphi, joka tällä rauhattomalla ajalla oli ollut Suomen seurakunnan päänä, sai viimmen onnettoman lopun. Muutamata vanhaa tietoa myöten otettiin hän v. 1178 vangiksi, poisvietiin sekä tapettiin Kuureilta. On kuitenki luultava näiden Kuureiksi nimitettyin vainojain olleenki Karjalaisia; sillä nämät kansanimet sekoitetaan usein Ruotsin vanhoissa kirjoituksissa.

Rudolphin jälestä tavataan Folkviinus seurakunnan hallitsiana. Kurjassa tilassa oli Ruotsalaisten seikka Suomessa tämänki aikana. Arvattavasti ei ole meihin saakka säilynyt tietoja kaikista tapahtuneista rasituksista, näiltä niinkuin ei muiltakaan ajoilta; vaan on ainaki vähä nähteeksi säilynyt. Vuonna 1186 vaelsi joukko nuoria miehiä Novgorodista, johdatetut Viissata Vasileivitsalta, Jämein maahan, jolta retkeltä palasivat onnellisesti ja paljoin vankein kanssa. Koska tätä kertoissansa Venäjän historioitsiat eivät ollenkaan nimitä Ruotsalaisia, niin on siitä päätetty heidän vallan näihin aikoin ei vielä olleen lavialta Suomessa levitetyn. Seuraavana vuotena, elikkä vasta v. 1188, nähdään Karjalaisten Ruotsiin purjehtivan, polttavan Sigtunan kaupungin ja tappavan Pääpispan (Arkhi-Pispan) Johanneksen talossansa Almarstäkissä. Määlarijärven ympäristöillä, jossa Karjalaiset nyt olivat käyneet hävittämässä, löytyivätki Pohjais-Ruotsin rikkaimmat kylät ja kaupungit. Pidättääksensä merirosvoja sinne vasta pääsemästä, ja niiden hävityksiä karttaaksensa, alkoivat Ruotsalaiset tästäpitäin rakentaa ja asututtaa Tukhulmia, jonka kaupungin mainitaan olevan "avaimen Määlarin järveen." Viimmimainittuhun Karjalaisten hävitysretkeen mahtoi kentiesi Novgorodilaisten yllytys olla syynä. Muuten todistaa seki asia tämmöisestä Novgorodilaisten ja Ruotsalaisten aina kiihtyvästä eripuraisuudesta, että samaan aikaan vihollisuus nousi ja kauppa katkesi Novgorodin ja Gotlannin välillä, joka tila kesti aina vuoteen 1201, ja aukasi uuden kauppatien Dyynajoen ja Pleskovin kautta Venäjän sisälöille. Vuonna 1191 kävivät Novgorodilaiset, yhessä Karjalaisten kanssa, Hämettä ja Ruotsin uutismaata vainomassa ja hävittämässä. Tällä kerralla näyttävät tahtoneen Ruotsin vallan ja Kristinuskon alkeet Suomessa supi menettää. Lieneekö se ollut tällöin, eli, niinkuin toinen tieto osottaa, vasta v. 1198, kun äsken perustettu Turun kaupunkiki heiltä poltettiin.

Viimmimainitun vainon kautta oli Kristillisyys ja Ruotsia valta Suomessa niin sortunut, että olisikko sitä nimeksikään enää ollut jälellä. Lieneekö Folkviinus siinä tullut surmatuksi, eli olisikko hänellä ollut joku muu loppu; siitä ei ole meillä ollenkaan tietoa.

b). Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka Suomeen (v. 1209-1249).

Nyt olemme Thuomas pispan ajoilla. Lähes puolen vuosisadan ahkerat työt Kristinuskon levittäjiltä olivat pian siksehen turhautuneet ja pakanallisuus jälleen päässyt vallallensa, kun tämä mies tuli Suomeen. Tilan olleen semmoisen näemmä siitä, että Paavein kirjoituksissa, joita löytyy monta näiltä ajoilta, sanotaan Suomalaisten hänen kauttaa "uudestansa tullehen totuuden tuntoon." Thuomas oli Englannista kotoperäsin ja oli ennen ollut Tuomioherrana Upsalassa. Eräs bulla, annettu Paavi Innocentius III:nelta Lundin Pääpispalle v. 1209, on niin kauniisti valaiseva hänestä muutoin hämärätä tietoa, että sen tässä tahdomma sisälläpidoltansa mukailla. Paavi kirjoittaa: "maan, jota Suomeksi (Fialanda) nimitetään, valkeuden Isän avulla ja muutamain vapasukuisten toimen kautta, käännytetyn Kristinuskoon, vaan että, — sittekun pispa siellä, (tässä osotetaan Folkviinusta), vietettyä elämänsä kathoolisen uskon levittämisessä, on tullet kutsutuksi taivaallisen palkinnnon ottoon, — ei toista hänen siaan vielä ole asetettu; siis — koska niin hyvin istuituksen uuteuden tähden, kun asukkaitten uppiniskaisuuden ja maan kovan sekä kylmän luonnon tähden, siihen virkaan asetettu näyttää vähemmin tulleen jollekkulle kunniaistuimelle koroitetuksi, kun pikemmin martyrikruunulla uhatuksi, — ei ole kukaan muu tämän hiippakunnan hallitusta tahtonut, kun se, joka, palavasta innostansa pyhän sanan levittämiseen, on valmis Kristuksen tähden kärsimään vaivaa ja tuskaa. Mutta kun nyt on tapainsa ja vanhuutensa suhteen vakaunut, taidoista ja avuista hyvin ansainnut mies, — joka Jumalan sanan tähden, jota pitemmän ajan jo on saarnannut tälle kansalle, on monta vaivaa kärsinyt, — tullut kutsutuksi siihen virkaan, eikä Lundin Pääpispa ole uskaltanut sitä vaalia vahvistaa, koska mies olisi muka syntynyt laittomasta aviosta, vaan täytynyt lykätä asian Paavin päätettäväksi, ja pyytää pääsölupaa (dispenssiä) edesosotetulle; — niin on Paavi myös, pakoittavan täytymisen ja selvän voiton vuoksi, nähnyt hyväksi siihen antaa suostumuksensa." — Tästä näemmä pispanistuimen Folkviinuksen perästä olleen jonkun ajan asettamatoinna. Ansainnut mies, josta puhutaan, oli Thuomas, joka tämän kautta, (niinmuodoin v. 1209,) pispaksi vahvistettiin. Hän oli jo aikansa Suomessa työskennellyt, kun tämä vahvistus tuli. Ehkä hän oli syntynyt semmoisesta aviosta, ett'ei Paaveilta säätyn kanuonisen lain jälkeen olisi saanut pispaksi korotettaa; niin annettiin hänelle kuitenki tämä korkovirka, koska hän oli taitava ja nerokas sekä evangeliumin levittämistä innoitseva mies, ja vieläpä oli jo tottunut maan luontoon ja tapoihinki.

Vuonna 1221 kirjoittaa Paavi Honorius III, saaneensa Upsalan Pääpispalta tietä, kuinka "Thuomaalle uskottu seurakunta on uudestansa tullut totuuden tuntoon, vaan kuinka likinäisiltä raakalaiskansoilta, jotka rientävät repiä juurinensä tämän uuden istuituksen, kärsii paljo ahdistusta ja vaivaa; ja koska näiden hirmuinen menetys tulisi estetyksi, jos kauppa heidän kanssa herkeäisi, niin kielletään kaikki kristityt heidän tykö purjehtimasta, ja eloa sekä muita tarpeita heille viemästä." Tästä näemmä mitenkä pakanat telmivät. Mutta Novgorodilaisiltaki oli Suomen seurakunnalla rasituksia kärsittävänä. Niinpä tiedämmä Ruhtinas Jaroslavi Vsevolodovitsan Novgorodilaisten kanssa v. 1227 meren yli purjehtineen Hämäläisiä ja Suomessa olevia Ruotsalaisia (Nemtsejä) vastaan, maata hävittäneen ja paljoin vankein kanssa palanneen. Tämä kostettiin Hämäläisiltä, jotka seuraavana vuotena laivoilla, 3000:nen miehen kanssa, seilasivat Laatokanjärveen ja piirittivät sen kaakkoisella rannalla olevata Issadya ja Aunusta (Olonetsiä). Paljon ottivat vankeja; mutta palatessa ajoi heitä perästä näiden paikkain päämies, Volodislavi. Tappelu oli kiintiä, kesti yöhön asti; vaan viimmen voitettiin Hämäläiset. Samassa pöhkäsi Volodislavi muutumalle saarelle, (- se oli luultavasti Pähkinäsaari Nevajoessa -), katkastaksensa paluumatka vihollisilta. Hämäläiset anoivat rauhaa; mutta kun tätä ei heille suotu, tappoivat he kaikki vankinsa, jättivät laivansa kostoksi, ja pakenivat metsäin sisään. Siellä meneysi iso osa heistä, ja vielä suurempi surmattiin Issorilaisilta (Inkeriläisiltä) ja Karjalaisilta, joita Novgorodilaiset olivat usuttaneet. Harvat näkivät kotimaitansa.

Ihmeteltävä on nähdä, millä innolla ja menestyksellä pispa Thuomas kartutti ja levitti Kristillisyyttä, vaikka sotia ja hävityksiä ympärillä alituisesti kuohui. Niin ihantelee muutamassa kirjoituksessa Paaviki, "kuinka yksi Herran viinamäen työmiehistä, Suomen pispa, oli nykyjään uudestansa Kristukselle, Suomessa ja likinäisissä maissa (- Hämeessä ja kentiesi Karjalassaki -), voittanut suuren kansan, joka tähän asti epäjumaloita oli palvellut." Lisäksi sanoo, että "Venäläiset, jotka ovat heidän naapurit, heitä vastaan moninaisella tavalla kuohuvat, sentähden että ovat kathoolisen uskon tunnustaneet, ja että ne kokevat kaikesta voimastansa syöstä heitä poloon." Tämä bulla on kirjoitettu v. 1229 Paavi Gregorius IX:neltä. Vuodelta 1230 löytyy bulla, jossa sama Paavi sanoo kuulleensa Karjalaisista, Inkeriläisistä, Virolaisista ja Vatialaisista, "heidän siihen määrään hirmuisuuksia harjoittavan kristittyjä vastaan Ruotsin valtakunnassa, että, jos ei oikioppisen uskon tunnustajat miehullisesti heitä vastaanseiso, syystä on itse uskon sortuminen nimitettyhyn valtakuntaan lähinäisissä maissa (Suomessa) peljättävä." Sentähden kieltää Paavi, kirkon rangaistuksen uhalla, nimitetyille pakanoille viemästä "sotiaseita, laivanaineita, eli muita kaluja, joilla voisivat kristittyjä vainota, samalla tavalla kun on yhteisessä kirkonkokouksessa kieletty yksiä kaluja Saraseeneille (Mahometiläisille) viemästä." Ennemmäisenäki vuotena oli Paavi yhdenlaisia kieltoja antanut.

Jos edellisestäki kyllä havaitsemma Paavein tähän aikaan aina ottaneen tarkan tiedon Suomen tilasta, niin pystyy se vielä enemmin silmäämme kun näemmä heidän pienemmistäki seurakunnan asioista huolta pitävän. Otettua v. 1229 Suomen pispan, papiston ja muunki väestön Roomin paavisistuimen erinomaisehen suojaan, antaa Gregorius IX apostolisen vahvistuksensa niihin, pakanallisen jumalanpalvelun harjoituksiin muinen kuuluvihin lehtoihin ja pyhiin maihin, joita äskenkäännytetyt pakanat olivat seurakunnan omaisuudeksi lahjoittaneet. Samaan aikaan muutettiin pispanistuin Maariankirkolle Räntämäellä, arvattavasti Nousisista.[1] Thuomas oli siihen pyytänyt lupaa Paavilta ja pannut syyksi, että entinen paikka oli hankala, vaan tämä sovelias. Vuonna 1232 lahjoittaa edellämainittu Paavi "Maskuun maanalan, jota Liedoksi (Lundoksi) sanotaan," eräälle pappismiehelle Nousisissa, ja hänen kautta Kirkolle.

Kun rauhattomuudet lakkaamatta kuohuivat Suomessa, eikä Paavein ja pispa Thuomaan huolenpidot ja toimet sitä voineet parantaa; niin alkoi Gregorius IX:äs toista tuumaa tämän surkeuden auttamiseksi pitää. Samaan aikaan levitettihin Virossa ja lähinäisissä maissa Kristinuskoa, ja tätä oppia edesauttamaan oli varsinainen ritariseura (v. 1202) syntynyt, jonka jäseniä kutsuttiin Kalpaveljiksi. Näille lähettää Paavi kehoituskirjan lähtemähän Suomen Kirkkoa auttamaan. Mutta kun ei siitä lähdöstä näytä tullehen mitään, niin kirjoittaa hän v. 1237 bullan, jossa Ruotsalaisia ja lähinäisten saaristojen asujamia kehoittaa ottamaan ristinmerkin ja lähtemähän varsinaiseen Riistisotahan pakanoita vastaan. Siitä bullasta nähdään, "mitä hirmuisuuksia pakanalliset Hämäläiset harjoittivat, varsinki ne, jotka olivat Kristinuskosta jällensä langenneet. Siinä sanotaan, kuinka Hämäläiset, ristin vihollisten viettelyksestä, olivat osiksi palanneet entisihin turhuuksiinsa, ja kuinka he muiden raakalaisten kanssa peräti kristillisen seurakunnan istuituksia hävittävät. Pienoisia lapsia, joille Kristuksen valo kasteessa jo oli loistanut, surmaavat he kauhialla tavalla; täysikasvuisilta raatelevat ja repivät he sisukset, ja teurastavat niitä epäjumalillensa, toisia ajavat he pyhäin puittensa ympäri, siksikun ne henkensä heittävät. Papeilta puhkovat silmät, eli silppovat heidän käsiä ja muita jäseniä; toisia peittävät oljilla ja heittävät tulen tuhottavaksi." Sittä lupaa Paavi, itsiotetusta vallastaan, kaikille, jotka tähän sotaan menevät, "syntein anteen ja muutenki samoja etuja, kun jos itse lähtisivät Pyhässä maassa sotimaan." — Tällä Paavin kehoituskirjalla näyttä olleen seurana se, että Ruotsalaisia parin vuoden perästä hankkiusi sotaan. Venäjän valta oli siihen aikaan sangen kovasti Monguoleilta rasitettu ja ahdistettu (k. siv. 17). Sentähden mahtoivat arvella nyt saada Novgorodi helposti kukistetuksi. Vaan mitenpä kävi? — Näin kertoo eräs Venäjän aikakirja: "Vuonna 1240 tuli Ruotsalaisia, Norjalaisia, Suomalaisia ja Hämäläisiä monten laivain kanssa Neva- ja Issorajokein suulle, ja tahtoivat valloittaa Laatokankaupungin, Novgorodin ja koko Novgorodin alustan. Ruotsalaisilla oli myötänsä päämies ja pispojaki. Ruhtinas Aleksanderi ei silmäräpäystä viivytellyt, vaan kiirehti Laatokan ja Novgorodin asukkaitten kanssa vihollisten päälle karkaamaan, ja voitti heidät, pyhän Sophian voimalla ja Jumalan äitin, sen puhtahan Neitsy Maarian esirukouksilla, 15:ta päivänä Heinäkuuta. Ruotsalaisten päämies, Spirodoni, kaatui, ja muutamain puhetta myöten yksi pispaki, paitsi mitä alaisemmista surmattiin. Kaksi laivaa lastasivat Ruotsalaiset yläisempäin miesten ruumeilla, ja lähettivät ne edeltäpäin meren yli. Muun joukon sysäsivät kaivettuhun kuoppaan. Monet haavoitettiin. Tappelu kesti kello 6:desta aamulla yöhön saakka. Ennenkun aamu koitti, vetäysivät viholliset sieltä hävynalaisina." — Sotajoukko ei ollut tällä kerralla Ruotsin Kuninkailta hankittu, vaan kokoonpantu vapaehtoisista. Mahdollisesti oli Thuomaski seurassa. Koska tappelu tapahtui Nevajoen vierellä, niin sai Aleksanderi siitä Nevskin (s.o. Nevalaisen) kunnianimen. Samana vuotena kävivät Saksan Ritarit[2] Virossa ja Vatiassa, ja rakensivat Koporin kaupungin, jonka edellänimitetty Aleksanderi kuitenki hetiseuraavalla vuodella, yhessä Karjalaisten ja muidenki kanssa, kävi hävittämässä, poisvei osan Saksalaisista ja toisen päästi irtaalle.

Surulla luemma eräästä paavibullasta, kuinka Thuomas, tämä Suomesta niin ansainnut mies, joka oli sortuneen Kristillisyyden uudestansa isänmaassamme ylösauttanut, eikä siinä työssä vaaroja ja vaivoja kammonut, loppuelämässänsä oli kovia rikoksia tehnyt; silponnut ihmisen, että se siitä kuoli, ja muutoinki vääristänyt paavillisia kirjoituksia. Omasta anomuksestansa antaa hänelle Paavi pääsöluvan pispanarvosta. Tämä tapahtui v. 1245. Heti jälestä näyttää Venäiäisiä ja Karjalaisia[3] Suomea taasen häirittäneen, jonka tähden Thuomas pakeni Gotlanniin, jossa kuoli v. 1248, arvattavasti murheilta ja omantunnon vaivoilta ahdistettuna, ja haudattiin Visbyyn kaupungissa. Tämmöinen oli sen miehen loppu.

Thuomaan jälestä tuli Beero l pispaksi, joka ennen oli ollut Kuningas Erikki XI:ta Kansleri ja muutenki ole hänelle sukuja. Hänellä oli, niinkun näyttää, paljo ahdistusta kärsittävänä; ja se on seuraavalla tavalla ymmärrettävä. Kun Ruotsalaisten sotayritys ei ollut v. 1240 onnistanut, vaan he täytyneet Nevajoelta pötkiä pakoon, niin uskaltuivat sen kautta viholliset vielä enemmin vainoissansa kristittyjä vastaan Suomessa. Ei tosin ole meillä tästä asiasta täysinäisiä tietoja, vaan siitä vainosta, joka Pispa Thuomaan ajoi Suomesta pakoon, havaitsemma sen kuitenki. Nyt mahtoi, Beeron ensimmäisinä pispavuosina, Suomen seurakunnan tila tulla vielä vaarallisemmaksi, koska Ruotsin Kuningasten täytyi rientää apuhun.

c). Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen saakka (v. 1249-1293).

Sitä ymmärtääksemme minkätähden Ruotsin Kuninkahat olivat jättäneet valtansa seikan Suomessa lähes kokonaisen vuosisadan ilman varsinaisetta avutta, on Ruotsin tila sillä aikavälillä katseltava. Erikki IX:ttä edellisen Kuninkaan nimi oli Sverkeri. Nämät miehet olivat kahta erityistä sukukuntaa, ja heidän jälkeiset riitelevät nyt kuningasvallasta, jonka vuorotellen tulevat saavuttamaan. Erikki IX oli jonkun ajan yhteisesti hallinnut Svealaisia ja Gööthejä, vaan Gööthit tahtoivat hänen siaan Kaarle Sverkerssonia Kuninkaaksensa, ja sanotaan tämän kaksi vuotta ennen Erikin kuolemata jo siksi tulleenki. Erikki tapettiin v. 1160 Danskan Prinssiltä Maunus Henrikssonilta, joka tehtiin Kuninkaaksi, vaan jo seuravana vuotena siitä arvosta poistettiin kansalta ja Kaarle Sverkerssonilta. Tämän Kaarlen mainitaan ilman vastuksetta olleen aikansa Svealaisten ja Gööthein yhteisenä Kuninkaana. Mutta hän voitettiin v. 1167 Knuuti Erikssonilta (Erikki IX:nen pojalta), joka sen perästä tuli hallitukseen. Siitä syttyi viisivuotinen sisällinen kapina tämän ja Kaarlen puolluksen välillä. Knuuti Erikssoni kuoli 1195. Sittä tuli Kaarle Sverkerssonin poika, Sverkeri II, Kuninkaaksi. Vaan hänki ei saanut elää rauhassa, sillä Knuutin pojat nostivat kapinan, joka niin päätyi, että hän maastansa ajettuna viimmen menetti henkensäkki tappelussa heitä vasten, v. 1210. Niinpä tuli nyt hänen vastustaja Erikki Knuutssoni Kuninkaaksi, jonka seitsenvuotisena hallitusaikana oli rauha (k. 1216). Jälkeenseuraava Kuningas, Johani, oli valittaissa vielä lapsi, ja tämä nuoruus mahtoiki häntä sodista pidättää. Hän oli viimmeinen Kuningas Sverkerin sukukunnasta. Tämän kuoltua koroitettiin (v. 1222) Erikki XI, Sammalkieli ja Nilkku liikanimeltä, hallitusistuimelle. Hänen kanssa sammuu Erikki IX:nen sukukunta Ruotsin kuningasistuimella. Kun Sverkerin ja Erikin sukukunnat näin hallituksesta kamppailivat, niin alkoi ylimyksiä siinä sivulla nousta kunniaan ja voimaan. Näistä on varsinki merkillinen mainio Folkungein sukukunta, joka pakoitti Erikki XI:ta kerran Danmarkkiinki maastansa pakenemaan. Vaan kuitenki tuli hän jällensä hallitukseen. — Tästä siis näemmä, että Ruotissa pian lakkaamatta rymysi keskinäisiä sotia, että rauhanajat olivat lyhykäisiä, ja että Ruotsin Kuninkahat sentähden eivät saattaneet valloitusta Suomessa ahkerammasti ajaa, eikä auttaa sielläolevaisia kansalaisiansa.

Mutta kun Folkungein kapina oli v. 1248 lakannut, niin päätti Erikki XI saada pakanalliset Hämäläiset kukistetuksi, jotka Suomen kristiseurakuntaa olivat vainoneet. Tähän on pantu syyksi siihen aikaan Ruotsin kirkollisuuden järjestäjäksi Paavilta lähetetyn pispa Vilhelmin Sabiinasta ja Upsalan Pääpispanki kehoitukset. On myöski luultava pispa Beeron, joka Suomessa nyt kovasti ahdistettiin pakanoilta, kutsunehen sukulaisensa, Ruotsin Kuninkahan, apuun. Ennemmäisillä kerroilla, kun olemme sitte Erikki Pyhän nähnehet Ruotsalaisia tulevan Suomen seurakuntaa auttamaan, olivat ne, taikka Paavein luvatusta syntianteesta, tai, mikä myöski on luultava, Suomen pispain kutsumisesta, vapaehtoisesti lähteneet; mutta nyt lähettää itse Kuningas sotajoukon. Se kokoonpantiin yläisemmistä ja alaisemmista, ja mainitaan sen olleen sangen suuren. Pääksi asetettiin Birgeri Jaarli, joka oli koko Ruotsin maassa virkansa ja mahtinsa puolesta Kuningasta lähin mies.

Niinpä purjehtii Birgeri v. 1249 Suomeen. Paikasta, jossa hän maalle laski, ovat arvelot toisistaan eroavaiset. Mainio Ruotsin historioitsia Messenius, (16:ta sataluvulta), sanoo tästä Birgerin sotaretkestä, "hänen ensisti tulleen (nykyisen Vaasan seuduilla) Pohjanmaalle, voittaneen sekä tappaneen melkein kaikki häntä vastustavan tahtovat Pohjalaiset, niiden siaan hankkineen uusia asukkaita Ruotsista, käännyttäneen jälelle jääneet Pohjalaiset Kristinuskoon, maan kahtehen seurakuntaan, Pietarsaareen ja Mustasaareen, jakaneen, ja vielä Korsholman (Niin kutsutaan tätä paikkaa tavallisesti Suomalaiseltaki väeltä; mutta mahdollisesti on sillä suomenkielinenki, ehkä harvemmin käytetty, nimityksensä. Kun tämmöisiä paikkain suomalaisia nimiä ei vielä löydy missään kirjassa täydellisesti koottuna, vaan niistä olemme kyselemällä täytyneet selvän saada; niin taitaa joskus erhetyksiä tapahtua, joita, niinkuin muitaki virheitä, aivomma työmme lopulla mahdollisuutta myöten oikoa.) linnan rakentaneen, elääksensä sillä pakanoita kapinata nostamasta; siellä laivastonsa heittäneen, Hämeen metsän (Maanselän) kautta painaneen Hämeesehen, helposti voittaneen siellä asuvaiset, jotka vaati Kristinuskoa ja Ruotsin valtaa tunnustamaan; vielä päätteeksi Hämeenlinnan rakentaneen, sillä Hämäläiset kurissa pitäneen." Usiammat ovatki Messeniuksen jälkeen asian tällä tavalla selvittäneet. Mutta nykyisimmillä ajoilla on Suomen historiasta hyvin ansainnut Professori Reini joksiki jäykillä syillä näyttänyt, Vaasanseudun ja eteläisen puolen Pahjanmaata vielä kauan jälestäki, saati sittä näihin aikoin, olleen synkkänä erämaana ilman vakinaisitta asukkaitta, ja siis nykyisten Ruotsalaisten uutisasukkaitten silloin ei vielä sinne saatetun muuttaa eikä Korsholma, jota vasta puolitoista vuosisataa jälempätä mainitaan, rakennettaa; ja niinmuodoin näillä ja muillaki syillä tehnyt uskottavaksi, että Messenius on tästä asiasta kertonut paremmin arveloa kun tarkempata tietoa myöten, varsinki kun kaikki häntä vanhemmat tarujat eivät siitä mainitse mitään. Moniahat ovat luulleet Birgerin nykyisen Porinkaupungin seuduilla maalle laskeneen, siitä Kokejokea eli Kokemäen jokea (muukalaisesti: Kumo) myöten Hämeesehen tunkeuneen; vaan ei sekään näytä todenmukaiselta. Kaikkian luontevin on edellänimitetyn Professorin selvitys, joka osottaa, että Birgeri oli Eteläis-Suomessa maalle nosnut, luultavasti Hankoniemen (muuk. Hangöudd) ja Puojolahden (Pohjanlahden Pohjan pitäjässä) seuduilla, josta oli vesiä myöten varsin sievä pääsö häneltä tällä kerralla perustettuhun Hämeenlinnaan. Kun vanhimmat tiedot sanovat hänen Hämäläisten maan kristityillä asututtaneen, niin onki arvattava Ruotsalaisia tällä kerralla nykyisehen Uusmaahan (Uutehen maahan, Nylanniin) muutetun. (Edellisessä olemme sanoneet, Eteläis-Suomen uutisasukkaitten Erikki Pyhän aikoina tänne muutetun; eikä kylläkään saa epäillä, ett'ei niitä silloin olisi muutettu, sillä sen todistavat monet syyt. Mutta luultava on, että Uusmaan ruotsalaiset uutisasukkaat vasta Birgeriltä tänne tuotiin, ja että ne olivat Hesinglannista kotosin. Vaan tämä asia ei ole vielä täysin määrin tutkittu. Katso Reinin jutelmahan: De loco, quo arma Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux, joka on näitä sangen valaiseva kirja.) Nyt, kun Birgeri vielä oli Suomessa, sanotahan myös koko Hämeenmaan Kristinuskoa tunnustaneen; eikä nähdä sen siitä tämän perästä enämpi luopuvankaan.

Birgerin Suomessa vielä ollessa kuoli Kuningas Erikki XI (v. 1250), ja palattuansa havaitsee Birgeri vähäikäisen poikansa Valdemarin Kuninkaaksi valitun, itsensä Riikinhoitajaksi, jonka vallan piti kuolemaansa asti v. 1266. Hän oli säännöillänsä vakuuttanut Kotirauhan, Vaimorauhan, Kirkkorauhan ja Keräjärauhan, sekä väärää kostoa kieltänyt. Valdemarin nyt päästyä omin päinsä hallitsemaan, antausi hän himojen ja huvitusten orjaksi, vähän huolein mistään muusta; niin että veljensä, joille isä oli kappaleita maasta osittanut, nostivat kapinoita häntä vastaan, jotka niin päätyivät, että Valdemari menetti valtansa ja Maunus tuli v. 1276 siaan Kuninkaaksi. Tämä Maunus hallitsi kuolemaansa asti (v. 1290, ja laitti säännöillään järjestyksen sekä rauhan maahansa, niin että hän siitä sai kunnianimen Laduloosi, s.o. Latolukko, sillä hän oli lajeilla ikääskun pannut lukon talonpojan latohon ja aittaan.

Mutta Suomessa hallitsi Beero seurakuntaa. Alkupuolella hänen pispanaikaa olemme jo nähnehet sotia palaneen, ja niinpä näyttää loppupuolellaki ollehen. Vuonna 1256 tuli suurella sotajoukolla Ruotsalaisia, Hämäläisiä ja Suomalaisia, autetut Saksan Ritariseuran Mestarilta, ja alkoivat rakentaa linnaa Narovajoen suulla, (samoilla tienoin, jossa myöhemmin Narvanlinna rakennettiin); mutta kun Novgorodilaiset kokosivat sotaväkeä ja lähettivät Aleksanderi Nevskiä apuhun noutamaan, niin pötkivät viholliset meren yli pakoon. Seuraavana talvena matkasi nimitetty Ruhtinas Aleksanderi Hämeesehen, vaan tämä retki oli sangen vaivaloista. Talvipäivät olivat lyhyet ja taivas pimiä, niin ett'ei tietty oliko se päivä vai yö, ja tämä pani monen seurassa olevan poloon; mutta Novgorodilaisia, niitä varjeli Jumala. Osan Hämäläisistä (Jäämeistä) tapettua, toisen vangiutettua, palasivat Novgorodilaiset Ruhtinas Aleksanderin kanssa hyvästi varjeltuna kotiinsa, palvellun ristin ja pyhän Sophian voimasta. Näin kertovat Venäjän aikakirjat.

Beero kuoli v. 1258 (?) ja haudattiin Räntämäessä. Vielä löytyy hänestä mainittuna, että oli työntänyt Suomesta lähtevät tulot sukulaisellensa Ruotsin Kuninkaalle käsihin. Ne maksettiin vanhaan aikaan nahkoissa ja pispat olivat tätä ennen niitä omiksi ja Kristinuskon levittämisen tarpeiksi käyttäneet. Mutta kun viinamäen työmiesten aartehet olivat tällä tavalla vähenneet, niin näyttää jälkeenseuraava pispa, Ragvaldi I., siitä syystä säätäneen, että kansan piti sieluhoitajillensa antaa ruvanapua (ruotsiksi: matskott), josta pispaki alussa otti osansa. Mainittu Ragvaldi kuoli v. 1266 ja hänen jälkeen tuli Vestgööthiläinen Katillus pispaksi.

Katilluksella oli aikanansa paljo Karjalaisten kanssa tekemistä. Siltä osalta tätä kansalahkoa, joka asui Vienameren tienoilla, eli Pohjais-Karjalaisilta, niinkuin myös muilta Pohjaisessa eläviltä kansoilta, käytihin näihin aikoin keskinäisiä sotia, joilla ei ollut vähäistäkään yhteyttä Eteläis-Suomessa kuohuvain metelein kanssa. Sen näyttävät meille seuraavat tiedot. Venäjän Ruhtinas, usein mainittu Aleksanderi Nevski, lähetti v. 1247 miehiä keskustelemaan Norjan Kuninkaan Maunus Hookanssonin kanssa keskinäisten hävitysten karttamiseksi Finmarkin asujanten ja Venäjän vallan alle kuuluvain Lappalaisten sekä Karjalaisten välillä. Yhdenlaisen lähetyksen tiedämmä viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen. Vuonna 1271 käyvät Karjalaiset ja Kainulaiset Norjan paikkakuntaa Helgelannia hävittämässä. Vuonna 1279 menevät Karjalaiset ja ottavat vangiksi erään Thorbjörni Skaunin, joka oli tuntureilla (Ruian-Lapissa) veroa Norjan Kuninkaalle kantamassa. Nämät tiedot osottavat meille senki, että Pohjais-Karjalaiset Venäläisiltä jo pidettiin alamaisina, eli ainaki puollustettavina liittolaisina. Samanlainen oli muidenki Karjalaisten jälki, joista tiedämmä, että olivat v. 1253 käyneet Venäläisten kanssa hävitäntäretkellä Virossa, kostamassa Livon Ritarein karkausta Pleskovin kaupunkia vasten. — Mutta paitsi näitä Karjalaisten sotia, jotka eivät Suomen seurakuntaa ollenkaan koskeneet, tiedämmä eräästä Kuningas Valdemarin aikoin kirjoitetusta Paavi Gregogorius X:nen bullasta, heidän välimmiten käyneen Suomen kristittyjäki vainomassa. Gregorius sanoo "surulla kuulleensa, kuinka Karjalaiset ja muutki pakanat likinäisissä maissa kovasti runtelevat ja ahdistavat Jumalan Valtakunnan oikiuskoisia jäseniä (Suomessa). Niin on tänäki vuotena tapahtunut, että ovat hirmuisesti muutamihin sen maan paikkoihin karanneet, tappaneet monta uskovaista, tulella hävittäneet taloja ja perukoita, pakanoittaneet pyhityksiä ja muita paikkoja, jotka Jumalan palvelukseksi ovat aivotut, myötänsä vieneet monta pyhässä kasteessa vastuudesta syntynyttä lasta, ja niitä pakanallisiin menoihin ja kovimpaan orjuuteen pakoittaneet." Vielä lisää Paavi kehoituksia Ristisotahan näitä vastaan, luvaten syntein anteen ei ainoasti itse sinne lähteneille, vaan myöski niille, jotka varoillansa semmoista yritystä edesauttivat ja puoltivat. Mutta ei tietä näistä kehoituksista mitään sotaa seuranneen. Sen siaan taisi Katillus ja hänen apumiehet Suomen seurakunnan hoidossa, kun pitkällisellä koetuksella olivat tullehet näkemään, ett'ei pakko ja vihollisuus Karjalaisten jäykkää luonnetta voinut masentaa, ruveta rauhallisella tiellä heidän ystävyyttä hakemaan ja kentiesi katholiseen uskohonki heitä houkuttelemaan. Tällä tuumalla mahtoi olla ei aivan huono menestys, koska Venäläiset nyt alkavat pitää Karjalaisia uskottomina liittolaisina. Semmoisesta syystä oli Ruhtinas Jaroslavi Jaroslavitsalla v. 1269 mielessä, lähteä heitä kurittamaan, vaikka hän siitä pidätettiin Novgorodilaisten rukouksilta. Epäilemättä olivat Karjalaiset tällä kerralla täytyneet luvata uskollisuutta Jaroslaville, vaan kuinka vähä se oli heille mieluista, nähdään siitä, että seuraavana vuotena jo kävivät Novgorodilaisten kanssa nimitettyä Ruhtinasta sodittamassa. Edellämainitusta syystä lähtee myös Ruhtinas Dmiitri Aleksandrovitsa v. 1278 Novgorodilaisten ja muidenki Venäläisten kanssa Karjalaan, rangaisee kovasti asukkaita ja hävittää heidän maata. Mutta tämän menetyksen perästä mahtoi Karjalaisten ystävyys Venäläisiin vielä enemmin kylmetä, jos toiselta puolen eivät vielä Ruotsalaisihinkaan taipuneet. Seuraavain aikain tapaukset osottavat meille keskinäisen tilan. Ruotsalaiset purjehtivat v. 1283 Laatokanjärveen, tappavat Obonesisiä [Novgorodin aluet oli jaettu viiteen osaan, joista itäpuolella Onieka- ja Laatokanjärviä oleva nimitettiin Obonesiseksi Viisosaksi (Oboneschkaja Pjätina).] kauppamiehiä, ottavat heiltä tavarat ja palaavat runsaalla voittosaaliilla kotiinsa, tapeltua vähäsen Laatokankaupungin asukkaitten kanssa Nevajoella. Tällä kerralla eivät näytä tahtoneen tehdä mitään pahaa Karjalaisille; mutta seuraavana vuotena tulevat he, johdatetut eräältä Trundalta, varsinaisesti veroa Karjalaisilta pyytämään, mikä sen ajan puheenlaadussa merkitsee samaa, kun panna heidän maata allensa. Mutta koko yritys tehtiin mitättömäksi Novgorodilaisilta, sillä Ruotsalaiset voitettiin Nevajoella ja täytyivät ilman verotta pötkiä matkoinsa. Niin nähdään kuinka Ruotsalaiset (- ne olivat arvattavasti Katillukselta hankittuja miehiä Suomesta -) jo likenivät Karjalaisiin ja kärhentivät saada niitä allensa, vaan kuinka Novgorodilaisetki kokivat sitä estämällä omaa etuansa katsoa.

Katillus oli pispana vuoteen 1286 asti. Tätä ennen olivat Ruotsin Kuninkahat enimmiten panneet pispoja maahamme, jonka tähden usiammat olivatki Kuninkaan Kanslereja ja niinmuodoin uskollisimmia ja päälleluotettavimmia miehiä, jommoisia tosin yhtäpäätä ahdistettu Suomen seurakunta tarvitsiki. Mutta Katillus oli asettanut Tuomiokapitulin, jonka jäsenet (- niitä oli alussa 4 -) vasta tulevat pispoja valitsemaan (Oli tosin pispoilla ennenki ollut jonkunlainen Kapituli, mutta nyt tuli se vasta oikiaan arvoonsa, kun sai esimiehiänsä ruveta valitsemaan. Tämän vallan hankki Katillus, noin v. 1275, Tuomiokapituiille.) Sentähden näemmäki seuraavain pispain ei olevan Kanslereja eikä muita Kuningasten likimmäisiä, vaan pappissäätyyn kuuluvia miehiä. Niin oli e. m. heti Katilluksen perästä valittu pispa, Johannes I, Priiori (s.o. päällysmies) Vadstenan luostarissa. Ensimmäiset pispat olivat saaneet melkein itsevaltiaisesti hallita Suomen asioita. Sittä pani Birgeri Jaarli poikansa Bengtin, Kuningas Maunus Laduloosin veljen, Suomen Herttuaksi, ja tämä onki ensimmäinen tietty maallinen hallitusmies isänmaassamme. Kun semmoisia hallitusmiehiä vastaki pantiin Suomeen, niin taisi pispain suuri valta sen kautta tulla vähän lyhennetyksi. Johannes kutsuttiin neljän vuoden perästä (v. 1290) Pääpispaksi Upsalaan, ja hänen jälestä koroitettiin Maunus I pispanarvoon. Tämä oli syntynyt Ruskon kappelissa, Märtälän talossa, ja oli ensimmäinen suomenkansainen pispa, valittu edellämainitulta Tuomiokapituliita.

Maunuksen pispanaika oli monen merkillisen tapauksen alainen. Novgorodilaiset, joilla oli täysi syy peljätä Ruotsalaisten Karjalan omistamista tarkoittavia yrityksiä, lähtevät v. 1292 Hämeseen, hävittävät maata ja ottavat sisälle Aksporin, joka arvattavasti oli joku linnoitus nykyisessä Akkasten pitäjässä. Tämä Novgorodilaisten menetys taisi olla sangen rasittava Hämäläisille, koska Maunus pispan täytyi huojentaa heidän veron neljästä nahkasta joka jousimiestä kohtaan (joka miestä, kun jousta kykeni pitelemään) kolmeen nyt ainoastaan maksettavaan nahkaan. Kun pispat sittemmin tahtoivat saada jälleen tämän joksikuksi ajaksi myönnitetyn neljännen veronahkan, niin syttyivät siitä pitkälliset riidat heidän ja Hämäläisten välillä. Mutta ei Ruotsalaistenkaan mieli edellisestä hävityksestä hämmästynyt, vaan he lähtivät vielä samana vuotena 800:dan miehen voimalla Nevajoelle, sen likimaita allensa panemaan. Neljäsataa miestä lähti Karjalaisia kukistamaan, ja toiset neljäsataa Inkeriläisiä, vaan Venäjän aikakirja sanoo, että he kummallaki paikalla taikka tapettiin tai vangiutettiin. Ja tämän perästä tapahtuu Thorkeli Knuutssonin sotaretki.

d). Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen, rauhaan saakka Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323).

Ennemmäisten vuotten Karjalan valloitusta tarkoittavat sotayritykset olivat Ruotsalaisille täydesti näyttäneet, kuinka sitä ei ollut mahdollinen saada aikaan jos ei heillä olisi joku vahva paikka Karjalassa, josta saattaisivat häirittää viholllsia ja jonka muurein sisälle vastoinkäymisen päivänä saisivat toivotun turvan ja varjelluksen. Ruotsissa oli Kuningas Maunus Laduloosi (v. 1290) vaipunut ja kuollessansa pannut Marskin Thorkeli Knuutssonin hallitusta pitämään kruunun perijäksi valitun poikansa Birgerin ala-ikäisyydessä, niinkun myös Birgerin veljesten, Erikin ja Valdemarin nuoruutta hoitamaan. Thorkeli Knuutssoni mietti tarkasti Suomen asiat, näki edellämainitun puutteen selvästi ja päätti, saadaksensa kunniaa ja arvoa riikinhallituksellensa, lähteä sitä auttamaan ja niinmuodoin lopettamaan Erikki Pyhältä ja Birgeri Jaarlilta aloitetun työn — Suomen valloittamisen. Koottua sotajoukon purjehtii hän v. 1293 Karjalaan ja rakentaa siellä Viipurin linnan. Hänellä oli myötänsä Vesteroosin pispa Petrus, joka nyt saarnasi Karjalaisille katholista uskoa, niinkuin muinen Pyhä Henrikki Hämäläisille. Tosin näyttää Kristinusko jo olleen Karjalaisille ennen tuttu, sillä Venäjän aikakirjat sanovat, että Ruhtinas Jaroslavi oli v. 1227 lähettänyt pappeja kastamaan Karjalaisia, niin että "pian koko kansa tuli kastetuksi"; mutta kun tämä ei ollut katholinen, vaan Greekan usko, niin pitivät paavilaiset sen yhdenarvoisena, kun pakanallisuuden, jonka tähden niin Karjalaiset kun Venäläisetki heiltä vanhoissa kirjoituksissa pakanoiksi nimitetään. Ja ei se mahtanut ollakkaan, mitä Karjalaisiin suinkin tulee, paljo parempi pakanallisuutta; joku nimikristillisyys, jonka sivulla entisiä jumaloitansa estämättä palvelivat. — Tämän tehtyä palasivat Thorkeli ja Petrus pispa vielä samana kesänä Ruotsiin. Viipuriin jätettihin sotajoukon kanssa eräs päälleluotettava ja uljas mies, jonka nimi ei löydy missään mainittuna, Karjalan valloitusta ajamaan. Tähän aikaan mainitsee Riimikhronika (Kirja, jossa riimeillä Ruotsin muinaisasioita kerrotaan.) 14 Karjalaisten kihlakuntaa (Gisslalag) Ruotsin vallan alle pannun, jotka täytyivät ottaa katlholisuskon ja tulivat, niinkuin vasta koko valloitettu Karjalaki, Turun hiippakunnan alle kuulumaan.

Tiettävä oli, ett'ei Novgorodilaiset tätä Ruotsalaisten likenemistä kylmällä sydämellä katselleet, vaikka heidän tällä ajalla rasitettu tila ei myötenantanut heti lähteä vihollisten aivoituksia estämään. Mutta seuraavana vuotena (1294) kokosivat he vähäisen sotajoukon, minkä saivat, ja tulivat 8:tena p. Maaliskuuta Viipurin linnaa hävittämään. Vaan ei ollut heillä onnea. Paitsi sitä, että korkia tulva nousi ja hevoisilla ei ollut ruokaa, niin vastustelivat Ruotsalaisetki niin miehullisesti, että paljo Venäläisistä tapettiin eli haavoitettii, ja jääneet täytyivät vetäytä kotiinsa.

Ruotsalaiset rupesivat nyt Viipurista pitäin Karjalata laajemmalta allensa saamaan. Vuoksijoen suulla, missä se laskee Laatokanjärveen, löytyi linnoitus, Käkisalmi, joka oli Venäläisten hallussa. Tätä lähti eräs Sigge Laaka piirittämään, otti sen sisälle, lähetti vangit Viipuriin ja alkoi vahvistaa linnan linnoituksia, ett'eivät Venäläiset saisi sitä jällensä; vaan ne tulivat ei kauan tämän jälestä (v. 1295), voittivat linnansa takasin, tappoivat kaikki Ruotsalaiset, siinä Siggenki seassa, niin että ainoastaan kolme miesta pääsi pakoon, viemähän Viipuriin surullisen tiedon tästä tovereinsa surmasta.

Kun tämä Käkisalmen onnetoin tapaus tuli Torkeli Knuutssonin korviin, niin pani hän sen hyvin pahaksi ja rupesi mielessään pitämään, saada linna rakennetuksi Nevajoella, joka olisi tehnyt koko Karjalan valloituksen vissiksi ja Novgorodin vallan sortumista vaikuttanut. Mutta Kuningas Birgerin naimiset olivat ennen pidettävät, ja mahtoi olla muitaki syitä, että tämä tuuma vasta v. 1300 sai aikaan. (Muutamat Ruotsin tiedot sanovat sen tapahtuneen v. 1298, joka ei sovi yhteen muitten tietoin kanssa. Venäjän aikakirjat näyttävät tässäki päälleluotettavammilta, joita siis olemme seuranneet.) Marski hankki kauniimman laivaston, mitä Ruotsissa vielä oli nähty, 1100:lla aluksella, ja purjehtii Nevajoelle. On Okhta niminen puro, joka pohjaispuolelta laskee Nevajokeen, ja siinä laskupaikalla on niemi. Tälle niemelle, jossa rannat olivat niin syvät, että laivat pääsivät juuri kiini maahan, laskee Thorkeli maalle ja rupeaa linnaa rakentamaan, jonka nimitti Maan Kruunuksi eli Landskruunaksi. Arvaat sen, miten tämä oli Novgorodilaisille mieleen. Pääruhtinas ei ollut sillon Novgorodissa, vaan kuitenki hankittiin niin suuri sotajoukko, että sen mainitaan olleen aina 31,000 miestä, joiden piti kaikesta voimasta tätä Ruotsalaisten peljättävätä yritystä estää. Mutta kun Ruotsalaisille tuli sanoma, että Venäläisiä oli laivoilla Laatokanjärvessä, niin lähettivät he 800 miestä, eräs Haraldi päämiehenä, niitä tulemasta pidättämään. Vaan kun lähetetyt tulivat Laatokanjärveen, niin nousi ankara tuuli, joka heidät ajoi Karjalan rannoille. Myrskyn pitkittäissä kävivät he Karjalaisten kyliä hävittämässä ja polttamassa, ja vasta kuudennella päivällä tyveni ilma, niin että pääsivat palaamaan, ja tulivat Pähkinäsaareen, jossa tapasivat esijoukon omasta sotalaumastansa. Sinne tultua näkivät kaukana Laatokanjärvessä 1000 Venäläisten laivaa purjehtivan saarta vasten. Tässä ei ollut viipyminen sellaista paljoutta vasten, vaan he vetäysivät pikaisesti Landskruunaan, päälauman luokse. Venälaiset tulivat heti perästä, ja olivat kuivasta puusta korkioita lauttoja rakentaneet, joita sytyttivät palamaan ja antoivat virran viedä Ruotsalaisten laivastoa vasten, sitä sillä polttaakansa. Mutta Ruotsalaiset ennättivät vetää rautavitjan joen yli, joka esti mainitut virralta viedyt tulitornit vahinkota tekemästä. Nyt tulivat Venäläisetki päivässä kimaltelevilla kypäreillä ja kilvillä. Landskruunassa oli saatu kahdeksan tornia varustiminensa rakennetuksi, ja näiden ympärillä oli syvä estohauta. Yhtä näistä torneista rupesivat Venäläiset väkirynnäköllä ottamaan sisälle, vaan Ruotsalaiset vastustelivat niin urhollisesti, esimiehityt Matti Kättilmundssonilta, Henrikki von Kyrniltä ja Pederi Posselta, ett'eivät Venäläiset voineet mitään. Viimmein menivät Ruotsalaiset hautansakki yli, ulos linnastaan, ja siitä alkoi kauhia tappaminen ja verenvuodatus. Toisellaki paikalla oli 1000 Venäläistä asettunut. Matti Kättilmundssoni meni rohkeutensa innossa niiden tykö ja haastoi niitä valitsemaan uljaimman miehensä hänen kanssa tasapäässä tappelossa miekkailemaan; mutta eivät Venäläiset siihen antauneet. Koko päivän tapeltua ja verta kummanki puolen runsaasti vuodettua täytyivät Venäläiset viimmen vetäytä sieltä pois ja antaa Ruotsalaisten päättää sen linnan rakennuksen, joka osotti Novgorodin vallan sortamista.

Saatua Landskruuna valmiiksi rakennetuksi jättivät Ruotsalaiset siihen vartoväkeä, panivat Steenin päällysmieheksi ja lähtivät iloiten kotiinpäin. Mutta ennenkun pääsivät Ruotsiin, pidätettiin he Nevajoen suulla vastatuulilta, jolla ajalla Matti Kättilmundssoni kävi Inkerinmaata hävittämässä ja sen rauhallisia asukkaita tappamassa. Mutta ei ylimielisyyden kostokaan kauan viipynyt. Vartoväki, joka oli Landskruunaan jätetty, alkoi tulla huonolle jälelle vastamuuratussa linnassa, jonka kosteus sekä pilasi ruoka-aineet että myös saattoi keripukin ja muitaki tauteja miesten sekaan, jotka alkoivat kuolla toinen toisensa perästä. Nyt tahtoi moni ajattelevampi mies lähettää sanaa Marskille Ruotsiin tästä tilasta ja pyytää ruokaa sekä tervettä sotaväkeä; vaan päällysmies Steeni sano ei tahtovansa murehduttaa Marskin sydäntä, ja niin jäi se tuuma tekemättä. Venäjan Pääruhtinas Andrei Aleksandrovitsa oli, kuultuansa Ruotsalaisten tulosta ja Landskruunan rakentamisesta, minkä pikimmän voi, hankkiunut sitä estämään. Nyt, kun Landskruunan vartoväki oli siinä huonossa tilassa, tulee hän sotajoukolla. Sotapetollisesti houkuttelee hän Ruotsalaiset linnastansa tasaiselle kentälle, karkaa niiden päälle; mutta ne pääsivät kuitenki tappelemalla jällensä linnaan. Siitä rupesi Andrei kaikella voimalla linnaa ryntämään. Nyt sanotaan siinä ei olleen enämpi kun 13 miestä täydessä voimassa vastustelemaan, koska muut taikka sairastivat tai olivat kuolleet. Kun vielä huoneet linnassa sytytettiin palamaan, niin ei siinä tosin ollut vastustelioilla paljo toivoa. Steeni rupesi nyt antamisesta puhujaan Venäläisille, pyytäin henkensä pelastusta, muuten saisivat tehdä hänen vaikka orjaksi. "Älä murehduta Marskin sydäntä" huusi nureksivalla äänellä hänelle silloin huutama, paraaltaan kun moniaassa kellarissa miekka kädessä koki vihollisia vastustella. Vaan mitä se vastusteleminen enää auttoi. Linna otettiin 19:ta p. Toukokuussa v. 1301, jälelle jääneet miehet vietiin vankina Venäjälle, ja Maan Kruunu makasi rauniona maassa. "Niin päätyi ilo ylimielisestä voitosta. Saman peljätköön jokainen, kun ei ajoissa tiedä varustaatse" sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja tästä tapahuksesta.

Pispa Maunus oli hyvin hiljaista ja lempeätä luonnetta eikä sekaunut näihin sotiin ja muutenki ei muihinkaan riitaseikkoihin. Sen siaan näyttää hänellä hiippakuntansa sisämäiset asiat olleen huolena. Pispanistuin muutettiin v. 1300 nykyisen Turkuun (Tätä paikkaa näyttää ennen pidetyn hautausmaana, koska sitä Unikankahaksi mainittiin.), joka kaupunki näiltä ajoilta juontaaki varsinaisen alkunsa. Myös laitti hän siellä ensimmäisen Dominikani-luostarin. — Mitä Suomen maallisen hallitukeen tulee, niin olemme jo nähneet Bengtin Herttuaksi sen yli tehdyn, vaan hänen perästä tulee Valdemari, Kuninkaan veli, samaan arvoon (v. 1302) koroitetuksi. Suomessa löytyi nyt kolme linnaa, Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, joiden välillä koko maa (noin 1306) jaettiin. Linnain päällysmiehillä näyttää olleen joku Maaherran valta ympäristön asujanten yli. — Maunus kuoli noin v. 1308 ja hänen jälkeen tuli Ragvaldi II Suomen pispaksi.

Mutta käännämmäkö nyt silmämme Ruotsiin päin. Siellä olivat Herttuat Erikki ja Valdemari riitauneet veljensä Kuningas Birgerin kanssa ja kun siitä sovittiin, niin tuli Thorkeli Knuutssoni sovinnon veriseksi uhriksi, jonka pää v. 1306 katkesi mestausmiehen kirveellä. Samana vuotena ottivat Herttuat Kuninkaan vangiuteen, josta hän parin vuoden perästä kuitenki pääsi ja otti vuorostaan v. 1317 heidät kavalalla tavalla kiini sekä tapatti nälällä, vaan menetti samalla itsekki kruununsa. Semmoiset olivat veliriitain kauhistukset! Nyt valittiin Erikki Herttuan kolmivuotias poika Maunus, sittemmin Liehakoksi kutsuttu, Kuninkaaksi. Tämän nuoruuden ajalla hallitsevat ylimykset Ruotsia, joiden seassa Karjalan sodasta meille tultu Matti Kättilmundssoni.

Niinpä nyt taas Karjalan sodista. Saatua Viipuri rakennetuksi oli Karjalan valloitus jo nähtävä, vaikka muutamia vuosikymmeniä kului, ennenkun se varsinaisessa rauhassa Novgorodilaisilta annettiin. Landskruunan hävitettyä olisi ehki Ruotsin valta Suomessa tullut huojuvaan tilaan, jos Novgorodilaiset olisivat heti käyneet päälle; mutta sisällinen heikkous esti heitä siitä. Vasta vuonua 1310 lähtivät Novgorodilaiset Karjalaan, purkivat Käkisalmen entisen linnan ja rakensivat uuden vahvemman Vuoksijoen suulla olevalle luodolle. Tällä näyttävät Karjalaisten kurittamasta osottaneen. Mutta vuotena jälestä lähti toinen sotajoukko, johdatettu Ruhtinas Dmiitri Romanovitsalta, Hämettä kukistamaan. Venäläiset näyttävät purjehtineen Puojolahteen, jota aikakirja nimittää Kauppajoeksi; siitä menneen Karisjokea, Lohjajärveä ja Hiidenvettä myöten; siitä kulkeneen Hämeenlinnaan, joka poltettiin; siitä viimmen tulleen Pernon pitäjän paikoille, josta sittä seilasivat kotiinsa. Tällä retkellä hävitettiin Hämettä (Jämein maata, joka nimitys meitä tässä viimmekerran kohtaa) laajalta. Kaksi vuotta tämän perästä aikoivat Novgorodilaiset lähteä uudestansa Suomeen, mutta "ne hullut Nemtsit (Ruotsalaiset)", niinkuin aikakirjan sanat kuuluvat, ennättivät ennen ja tulivat polttivat Laatokankaupungin. Ne olivat arvattavasti Viipurista. Karjalaiset, yllytetyt Ruotsalaisilta, tulivat v. 1314 Käkisalmeen, ottivat linnan sisälle ja tappoivat jokainoan Venäläisen. Mutta pian tulivat Novgorodilaiset sinne, johdatetut eräältä Feodorovalta, ottivat jälleen linnan ja tappoivat vuorostansa kaikki Ruotsalaiset ja kapinoitsevat Karjalaiset. (Kuitenki tavataan Karjalaisia vielä, ei monta vuotta jälestä, apumiehinä Venäjän sotajoukoissa.) Nyt oli lyhykäinen rauhanaika. Mutta v. 1317 tulivat Ruotsalaiset, hävittivät Laatokanjärven tienoilla sekä tappoivat Obonesisiä kauppamiehiä. Tämä kostettiin seuraavana vuotena Venäläisiltä, jotka tulivat Aurajoelle (aikakirjassa: Polnaja) ja valtasivat sekä polttivat "Suomalaisen Ruhtinaan kaupungin Lyderevin". Lyderevi on Turku, niin kutsuttu senaikuisen päällysmiehen Lyderi von Kyrnin nimeltä. Tällä kerralla poltettiin myös edellisenä vuotena Maunus pispalta rakennettu Kuusiston hovi (ruots. Kustö). Näissä paloissa tulivat maamme vanhimmat kirjalliset muistomerkit hävitetyksi, jonka tähden tiedot vanhimmista ajoista ovatki niin vaillinaiset. Vuonna 1322 nähdään uuden kopakan nousevan. Ruotsalaiset piirittävät taasen Käkisalmen linnaa, jota eivät kuitenkaan voi saada sisälle. Tästä tiedon saatua lähtee Pääruhtinas Juri Danilovitsa vuorostansa Viipurin linnaa piirittämään, hankkii nakinkeinoja, joilla kaupunkia pahasti pelmuuttaa, vaan kun kuukauden perästä rupeaa linnaa väkirynnäköllä ottamaan, niin ei voi saada. Ei tiedä kuitenkaan, miten lopulla olisi käynyt, jos eivät tähdelliset asiat olisi pikaisesti kutsuneet Ruhtinasta kotimaahansa. Mutta kun seuraavana vuotena sai joutoa omista asioistansa, niin ei lähtenytkään jälleen Viipuria hätyyttämään, vaan rakensi Pähkinäsaarella Pähkinälinnan (muuk. Nöteborg, Orechovets). Tämä linna esti nyt Ruotsalaiset Laatokanjärvestä, ja jos se olisi ennen saanut aikaan, niin olisivat tosin Novgorodilaisten asiat Karjalassa tulleet paremmalle jälelle.

Tällä tavalla olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset enemmin kun puolitoista vuosisataa sotineet Suomen omistamisesta, ja nyt kääntyvät heidän asiat rauhaan, 8:tena p. Syyskuuta v. 1323. Sotain pitkittäissä oli sen voimakkaan Hansaseuran kauppa Venäjän kanssa tullut estymään, jonka tähden se näyttääki tämän rauhan aikaansaamista kiirehtineen. Ruotsin Kuninkaalta tuli mainitussa asiassa lähettiläisiä Pähkinäsaareen, ja ehdoista sovittua solmittiin siellä ikuinen rauha Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä. Pääehtona oli, että kaupan Novgorodilaisten kanssa piti saada ilman esteettä käydä. Narvan kaupunkia eivät Ruotsalaiset saaneet auttaa; eikä saatu rajoilla kummankaan puolen linnoja rakentaa. Karkurit piti ulosannettaman; yksinäisten loukkaukset ei kummankaan vallan rauhaa rikkoman; eikä yhden riikin alamaisten toisen maassa omaisuuksia ostaman. Raja asetettiin sillä tavalla, että puoli Karjalata tuli Venäjän vallan alle jäämään[4] ja toinen puoli, nimittäin kihlakunnat Äyräpää, Joutseno (Jäskis) ja Savo, Ruotsalaisille annettamaan. Muuten kulki raja näin: Rajajoesta (?) Sääjoen kautta Vuoksijokeen, (jossa Päiväkivi, ja Utenkivi Hirvisaarella, olivat rajamerkkinä); siitä Andrien ja Räisälän pitäjäin kautta Torsajärveen, Rautjärvin kappelissa; siitä Puroveteen ja Oriveteen ja, Juojärven kautta, Kajanan rajoille, jostapitäin raja luultavasti seurasi, niinkun nytki, Maanselkää aina mereen asti.

Sillaikaa oli pispamuutoski Suomessa tapahtunut: Ragvaldi II v. 1321 kuollut ja Benediktus siaan tullut valituksi. Myös tavataan vielä jälkejä Pohjais-Suomenki sodista tällä aikajaksolla. Paitsi mitä Pohjanmaalla taisi tapahtua, niin mainitaan Karjalaisten taikka Venäläisten, vuosina 1301, 1316 ja 1323, vainoneen Norjanmaan pohjaispuolta. Ja niin nyt lopetamma tämän jakson kertoman.

Edellisessä olemme nähneet, kuinka Kristinusko ja Ruotsin valta oli, ehkä kovain kiistojen vaiheella, vähitellen tullut maahamme ja ikääskun särkenyt ensimmäisen kuoren kovan raakuuden. Mutta se oli vielä aivan päällinäisesti meidän tykönä, ja esivanhempamme pian yhdenlaiset tavoiltansa, kun ennenki; — päällinäisesti oli ruotsalaisuus, sisämäisesti pakanallisuus. Nyt tahdomma lähteä katselemaan tätä heidän sisämäistä menoa, johonka pääsemmä valloitussodista soveliasti kääntymään, jos ensisti puhumma heidän

Isänmaamme muinaisaikaiset kauppateiden haarat ovat enimmästi niin vähän tietyt, että niiden hämärässä saa kyllikseen haparoia, hyvä jos sittenkään saapi vähäisen selvän oikiasta jälestä.

Jo olemme ennen lyhykäisisti puhuneet muinaisajan kauppakäynnistä Venäjällä, josta monen kansan, yksin Persianki, vanhat tiedot pitivät todistusta. Silloin olemme senki maininneet, että Skandinavilaiset ja heidän heimokansat kävivät Suomenmeren ja Nevajoen kautta kauppaa Slavjanein kanssa. Niiden kansain kauppakäynti tuli niin kartuttavaksi, että sen edesauttamiseksi yhdistyivät seuraan, jota Hansaseuraksi kutsuttiin, ja jonka laivat harjoittivat tihiätä kauppaa, varsinki Novgorodin kanssa. Mutta Suomenniemen sivu purjehtiissansa kävivät nämät Hansalaiset Suomalaistenki tavaroita, asetetuilla eli tavalliseksi tulleilla paikoilla, itsellensä vaihtamassa. Semmoisia paikkoja Eteläis-Suomessa olivat, paitsi Nevajoen rantoja, Koivistosaari (muuk. Björkö), lähellä Viipuria, ja Hämeensatamaksi kutsuttu paikka, joka mahtoi olla Hankoniemen ja Puojolahden seuduilla, jota jälkimäistä Venäjän aikakirja nimittääki Kauppajoeksi. Näihin paikkoihin toivat Suomalaiset kalujansa, jotka enimmäksi osaksi olivat metsän eläväin nahkoja,[5] ja saivat niitä vasten vierailta kauppamiehiltä suolaa ja muita tarpeita. Muuten näyttää Koivistosaaren kauppapaikka, ennen Viipurin rakentamista, kuuluneen Rovgorodilaisten alle. Myöhemmin alettiin muillaki paikoilla, e. m. Aura- ja Kokejokein suulla, yhdenlaista kauppaa harjoittaa.

Nyt ovat meillä vielä Pirkkalaisten kaupat, muutot ja valloitukset edessä, ja siinä samassa paha päästö päästettävänä. Näistä arvelemma seuraavalla tavalla. Kun vanhin ja päälleluotettavin tieto sanoo, että Birgeri Jaarli, pannessansa Hämeen v. 1249 Ruotsin alle, oli "asututtanut sen maan kristityillä (Ruotsalaisilla) miehillä," niin mahtoi Ruotsalaisia Hämeenlinnaanki ja sen likiseuduille tulla asumaan. Kun vielä toinen tieto sanoo, että 28 vuotta sen jälestä (v. 1277) Kuningas Maunus Laduloosi oli antanut "Pirkkalaisille, jotka asuivat Pirkkalan pitäjässä, omaisuudeksi kaikki Pohjanmaalla majailevat Lappalaiset, jos he panisivat ne Ruotsin kruunun alle;" niin on kyllä arvattava, että nämät Pirkkalaiset olivat niitä Birgeriltä Hämeenlinnan seuduille muutettuja Ruotsalaisia, jotka jo asuivat Pirkkalassaki ja kävivät kauppaa Lappalaisten kanssa. Saatua sen kuninkaallisen luvan rupesivat he rikkauksien kiimassa kovin rääkkäämään Lappalaisia, jotka vielä asuivat heitä likellä, niin että ne pakenivat ulemmas pohjaiseen. Mutta Pirkkalaiset, — joiden rikastuttava kauppa Lappalaisten kanssa niiden siirtymisellä pohjaiseen tuli hankalaksi, joidenka tavarat sen aikuisilla asuntopaikoillansa olivat (e. m. vuonna 1292) tulleet ryöstetyksi Venäläisiltä ja joille meren rannalla oleva sekä kalaisilta joeilta kuurnailtu eteläinen Pohjanmaa näytti kyllä soveliaalta asuntapaikalta — muuttivat sinne majansa. Nämät mahtoivat ollakki ensialkuna nykyiseen Ruotsaseen uutisasuntoon Vaasan läänissä, ehkä Ruotsalaisia myöhemminki, varsinki Korsholman rakettaissa, saattoi sinne muuttaa elämään. (Tarkemman tiedon puutteessa olemme tämän arvelon tähän panneet. Löytyisi siihen kyllä vähän todistuksia, vaan ei sia anna myötä niitäkään vähiä tähän panna. Sen vaan tahdomme mainita, että tämä arvelo sopii, muutamassa tarkoituksessa, niin sen kanssa, kun Messenius sanoo Pohjanmaan uutisasunnon tulosta Suomeen Birgeri Jaarlin kanssa, kun senki, kun muutamat arvelevat Pirkkalaisten olleen vaan Helsinglannisia kauppaa käypiä talonpoikia, sillä Birgeriltä muutetut ruotsalaiset näyttävät olleenki Helsinglannista kotosin. Pohjanmaan untisasunnon täytyi tulla taikka suoraan Ruotsista, tai Eteläis-Suomesta, ja jälkimäiseen luuloon löytyvät paraimmat todistukset.) — Tultua uusille majoillensa rikastuivat Pirkkalaiset mahdottomasti Lappalaisten kautta, joita verottelivat. Mutta Lappalaiset pakenivat Tornion ja Kemin seuduille, ja kun Pirkkalaiset sielläki kävivät heitä ryöstämässä, niin täytyivät he vetäytä niille tienoille, missä nytki asuvat. Kahdenpuolen Pohjanlahden päätä asui Kainulaisia. Näiden asumamaitten sivu olivat Lappalaisetki pohjaiseen paenneet, jossa tapasivat lahkoveljijänsä. Kuitenki pantiin Lappalaiset Pirkkalaisten kautta viimmen Ruotsin vallan alle, ja samassa pöläkässä (- jos lienee Ruotsinpuoleltaki autettu -) täytyivät myös Kainulaiset Ruotsin ylivaltaa tunnustaa. Ja näin arvelemma Pohjanmaan, samoilla ajoin kun Karjalanki valloitusta tuumiteltiin, tulleen Ruotsin alle.

Tähän tutkintoaineeseen saadaan johdatus muutamista kielessä löytyvistä nimityksistä ja rinnalla pitäin, mitä Suomalaisten heimokansoissa löydämmä näihin asioihin kuuluvaksi. Tässä tahdomma olla lyhytpuheiset.

Jotain paremmin järjestynyttä hallitusmuotoa ei näytä olleen muinaisilla Suomalaisilla. Perheen vanhimmalla oli valta huoneessansa ja hänen ei tarvinnut kuulla, jos ei koko heimon päällystä. Tämä päällysvalta itsekkussaki heimokunnassa arvattavasti annettiin sille, joka ikänsä, rikkautensa ja neronsa puolesta oli muita etevämpi. Vanhuus pidettiin ilmanki suuressa kunniassa. Vainon aikoina piti usiampien heimokuntain ruveta jonkunlaiseen yhteyteen eli liittoon keskenänsä. Usiampia semmoisessa liitossa olevia heimo- ja kyläkuntia näyttää vanha sana kihlakunta alkuansa merkinneen. Kihlakuntien piti toisinaan keräytä kokoon, neuottelemaan yhteisistä asioista ja näitä kokouksia sanottiin keräjiksi, jolle sanalle nyt on toinen, tavallinen merkityksensä annettu, ikääskun kihlakunnallenki, joka ei enää mitään erityistä liittoa merkitse. Sanat juttu (process) ja jututa (processa) näyttää, kun olisi silloinki muutamia riitoja lain edessä ratkastu, jota myös sana sakko merkitsee, jos ei lienekki tämä jälkimmäinen sana myöhemmin Venäjän kielestä saatu. (Venäläinen sana: законъ laki.) Semmoisia keskinäisiä juttuja ja riitoja taittiin kyllä näissä keräjissä päättää, joiden päätarkoitus kuitenki taisi olla muista yhteisistä asioista neuotella, niinkuin kotimaansa varjelemisesta peljättävältä viholliselta, sodista, rauhan päättämisistä ja muista senlaisista. Niinkuin rauhanki aikana osotettiin joku alammaisuus perheen vanhimmille, heimojen päällyksille ja ehkä muillenki esivalloille taikka esimiehille, joista kuitenkaan ei mitään paremmin tietä, kun että itse nimitykset osottavat semmoisia olleen; niin näyttää sodissaki enin valta yhdelle eli muutamille valituille annetuksi, joita sanat päämies, pällikkö, hallitsia, linnan vanhin, linnan isäntä j.n.e. merkitsevät. Sanat vero, veto, maarahat tekevät myös uskottavaksi sen asian, että jo sillonki oli joitakuita yhteisiä maksoja Suomalaisilla. Sanoista orja ja vapaa näyttää, kun olisi joku muuki eroitus ollut erinäisten ihmisten välillä, paitsi esimiehyyttä ja alammaisuutta, jos ei kuitenki liene orjiksi sillon kutsuttu, mitä myöhemmin palvelioiksi, rengeiksi, piioiksi j.n.e. Se merkitys on orjan nimellä usein vieläki.

Suomalaisten Jumalanpalvelu sillon oli melkein yksinkertainen. Kirkkoja ei löytynyt, eikä tiettävästi kuvia, paitsi mitä Permiässä, ja seki avoimen taivaan alla, ehkä muuten tarhan sisässä. Eikä ollut pappeja, vaan jokainen oli oma pappinsa ja liiatenki vanhimmat, jotka pyhissä laksoissa, pyhitettyin puitten juurella, koskilla, hetteillä, kalmistoissa, korkioilla vuorilla j.n.e. palvelivat Jumalata eli Jumaloita, rukoilivat onnea ja menestystä, niin rauhassa, kuin sodissa, uhrasivat ja toisinaan — ihmisiäki.

Muutamat paikat ja seudut näyttää olleen erinomaisessa arvossa, joita vanhastaan vieläki pyhiksi huudetaan nk. Eräpyhä, Pyhämaa, Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhäkoski j.n.e. Jos nämät olivat yhteisiä uhripaikkoja, taikka muita juhlallisempia kokouspaikkoja, elikkä mistä lienevät pyhän nimensä perineet, sitä ei tiedä sanoa. Muutamia kyllä huudetaan uhripaikkoja olleen, esimerk. Eräpyhän niemen Oriveden pitäjässä, mutta lienee ehkä silläki ollut pyhän nimensä jo ennen, kun siinä uhraamaan ruvettiin, sillä pyhä muinaisaikoina ei näytä merkinneen muuta, kun jotakuta pelvolla, vapistuksella ja kauhistuksella lähestyttävätä eli koskettavata.

Mutta vaikka ei ollutkaan Suomalaisilla muinen erityisiä pappeja, niin löytyi kuitenki sillon paljo semmoisia ihmisiä, joilla oli joku pian papinmukainen arvonsa. Semmoisia olivat erinimillänsä tietäjät, loihtijat, lukijat, laulajat, lumoajat, noidat, velhot, poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet ja muut semmoiset, joita toisinaan puolijumaloiksi ja koko jumaloiksi nimitettiin. Heillä ainoastansa oli tieto luonnon salaisimmista vaikutuksista ja voima saada niitä tahtonsa jälkeen käymään. Itse paikasta liikkumatta lähettivät henkensä tutkimaan ja ilmisaattamaan, mitä kaukana muissa paikoissa tapahtui. Sanoillansa ja muulla tiedolla panivat käärmeet, metsänpedot ja muut semmoiset vahingoitsemattomiksi, eli nostattivat niitä vihamiehiä vasten, sanoillansa paransivat taikka saattivat tauteja j.n.e. Tämä taika, eli kelvotoin sekä perätöin luulo tietäjistä ja loihtioista, ei ole vieläkään Suomen kansassa peräti herjennyt. Mahtoi siis muinaisaikana olla paljo suurempi ja siitä oman kansan turhasta uskosta muutki kansat ruveta Suomalaisia suurina noitina ja tietäjinä pitämään, niinkuin pitivätki.

Sodissa olivat Suomalaiset muinaisaikaan kuuluja ja urhoollisia. Olemma myös jo maininneet heidän monista sotayrityksistänsä. Heidän miekkansa ja nuolensa olivat parahimmia, mitä löytyi, ja ulkokansoissaki suuressa arvossa pidetyt. Toisenlaisia sota-aseita eli varustimia olivat kalpa, keihäs, kilpi, kypäri, sotisopa, nuija, jousi j.n.e. Nuolista eroitetut olivat vasamat, joilla myös ammuttiin, vaan enimmiten metsässä. Luultavasti sotivat he ratsahinki, koska runoissa vieläki muistellaan sotiorosista. Että he myös ymmärsivät varustaa asunpaikkansa vihollista vasten, sen luulisi voivan arvata omituisesta sanasta linna, joka semmoista varustusta merkitsee, ja myös niistä monista jäännöksistä Suomessaki, joissa muinaisaikaan joitakuita varustuksia näyttää olleen. — Vesillä mahtoivat he muinen kylläki liikkua, niinkuin ne monituiset venehen nimetki osottavat. Semmoisia nimiä ovat ruuhi, kuutti, karvas, pursi, laiva, alus ja muita niihin kuuluvia: airot, mela (viiletysmela), teljot, tuhto, purjet, purjetpuu j.n.e.

Vanhuudesta alkain viljelivät Suomalaiset maata ja pitivät karjaa, niinkuin niihin toimituksiin kuuluvat perivanhat moninaiset sanat ja nimet kielessä sen vielä todistavat. Toinen tavallisin elatuskeinonsa oli metsänkäynti ja kalanpyynti, joihin moninaiset, sillon vielä erämaina löytyvät, laajat metsät, korvet, joet ja järvet heitä runsaalla annillansa maanittelivat. Raudan teko ja takominen olivat myös vanhuudesta tuttuja keinoja. Rautansa tekivät järvi- ja suomalmista. Muita tuttuja, omituisilla sanoilla nimitettyjä metalleja olivat vaski, hopia, kulta. Sillä että kulta olisi ulkokielistä lainattu nimi, sitä ei taideta todeksi näyttää, ja jos taittaisiinki, niin siitä ei vielä seuraa, että kulta vasta myöhemmin tuli tutuksi. — Tavallisimmat maakasvu-aineet olivat ohra (otra, osra), nisu eli vehnä, herne eli rokka, nauris (nakris), ruis ja kaura (kakra). Rukihin ja kauran nimet luullaan kuitenki myöhemmin ynnä itse ainetten Ruotsalaisilta ja Venäläisiltä tutuiksi tulleen, jota ei sentähden voida todistaa. Vaan ne kahtalaiset nimitykset nisuilla ja herhehillä todistanevat, että Suomalaiset niitä alkumajoillansa ei tunteneet, niinkuin muutki erinimet yksille aineille, esimerk. pirta, kaide, sukkula, syöstävä, levet, kielamusta, mellitsä, mylly j.n.e. näyttänevät, että ne vasta Suomalaisten erilahkohin saatua tulivat tutuiksi. Nyt unhotuksiin saanut taito mehiläisten (mettiäisten, kimalaisten) pidosta ja korjuusta näyttää aikoinansa olleen hyvin tuttu Suomen kansalle. Eräässä, ei niinkään vanhassa, (v. 1595 tehdyssä) rajakirjassa Suomalaisten välillä Venäjän ja Ruotsin puolella kielletään vielä kovasti rajakkoin toisensa mehiläispesiä vahinkoitsemasta. Tätä mehiläiskorjuuta myös todistavat monet kielessä vielä löytyvät sanat mehiläinen, mettiäinen, mesiäinen, mesiläinen, kimalainen, mesi, sima, vaha (vaksi) j.n.e. Toiset sanat näyttävät oluenpanonki Suomessa olevan perivanhan taidon. Semmoisia sanoja ovat olut (olo, olonen), kalja, taari, hiiva, käyte j.n.e.

Mutta usiammilla käsitöillä ei ole omia nimityksiä, jonka tähden ne arvattavasti vanhaan aikaan osittain olivat tuntemattomia osittain toimitettiin itsekultaki. Ainoastaan värttinällä eli kehrävarrella kehrääminen, jonkunlainen kankaankutominen, vaatetten ja kenkien ompelu, niinkuin myös tavallisten tarvetkalujen valmistaminen puusta ja raudasta olivat sillonki hyvin tuttuja. Niitä, jotka erittäin puusta eli raudasta mitä osaavasti valmistivat, sanottiin sillon yhteisellä nimellä sepiksi. — Erityiset tähtein nimet niinkuin otava, otavan sarvet ja pursto, seuloinen, pohjantähti, kointähti, linnunrata j.n.e. muistuttavat heidän jonkun tiedon niistäki keksineen.

Luku ja kirjoitus mahtoivat kyllä olla kuultuja asioita ehk'ei ilman paremmin tuttuja, vaikka niillä on vanhat omituiset nimensä. Lukemiseksi alkuansa sanottiin, niinkuin vieläki, kaikenlaista räkinöimistä ja kirja merkitsi ylehensä jotain moniväristä taikka jota nyt kirjavaksi sanotaan. Kun puustavia ennen sanaksi saatua piti ikääskun lukea, niin siitä tuli lukemiselle uusi, nykyään tavallisempi merkitys. Ja kun olivatki mennehen ajan kirjat näköänsä hyvin kirjavat, mikä mustalla, mikä punasella, mikä muulla painettu, niin siitä saivatki nykyisen nimensä.

Runoille ja lauluille oli Suomen kansa muinen erinomattain harras. Laululla ja soitolla vietettiin pitkät talviset illat kotona, lyhennettiin työt ja matkat ulkona, enennettiin ilo häissä ja muissa kokouksissa. Niin niitä, jotka laittoivat uusia, kuin, jotka lauloivat ennenkuultuja runoja, sanottiin runoniekoiksi, runosepiksi. Laulaja lauloi runojansa joko yksin eli käsi kädestä toisen kumppalin kanssa, jota sanottiin puoltajaksi eli säistäjäksi ja aina kertoi laulajalta kuullun kokonaisen värsyn, jonka alla toinen muistutteli sanoja uudeksi värsyksi. Laulanta kävi kyllä yksitapaisesti, mutta oli kuitenki kaunis ja suloinen kuulla, ehkä keralla vähän surullinenki. Paras ja kuuluisin soittoneuvo oli kantele, jolla sekä yksin, että lauluäänen avulla soitettiin. Sillä oli muinaisaikaan 5 vaskista kieltä, vaan nykyaikoina monasti 8, 10, 12 ja usiampiaki. Toista laatua oli jouhikantele, kahdella monikertaisella jouhikielellä, jota myös erityisellä jousellansa soitettiin, ei kun vaskikanteletta, sormilla. Muita soittoneuoja olivat torvi, huilu, pilli ja sarvi.

Oli myös tapana, huviksi ja ajanvietteeksi laskea toinen toisellensa arvoituksia, joista moniki on kyllä mieltä täynnä. Muuten haasteltiin satuja, tarinoita, kaskuja ja muita loruja, joita vanhalla sanalla vielä paikoin yhteisesti saarnoiksi nimitetään. Tanssin ilo ei myös ollut tuntematoin. Sillä on vieläki kielessä löytyvät erityiset nimityksensä kisa (karkelo), tanhu, tanhuaminen, hypintä, hyppy j.n.e. Näiden ohessa oli paljo muitaki huvituksia, joissa nuori väki harjoitti ruumiinsa voimaa ja vikkelyyttä, liiatenki joutoiltoina ulkosessa. Semmoisia vanhanaikaisten huvitusten jäännöksiä taitavat nykyiset kiekan nakkuu, hiipanjuoksu, lymyäminen, karhusilla olo ja muut sitä laatua alkuansa olla.

Suomalaisten uskosta tällä ajalla, mimmoinen se vielä enimmästi oli kansassa, olemme jo ennen (siv. 7 seur.) puhuneet.

III.

Kolmella valloitusretkellä olivat Ruotsalaiset saaneet Suomen valtansa alle, ja joka kerralla oli linna (- Turun, Hämeen ja Viipurin linnat -) rakennettu voitettua maata kurissa pitämään ja vihollisilta varjelemaan. Siitä oli ikuisessa rauhassa Suomi Novgorodilaisilta annettu Ruotsalaisille, joka rauha kuitenkaan, niinkuin nähdä saamma, ei tullut aivan pitkä-ikäiseksi. Tämän aikakauden tapahtumat pyörivät nyt sillä kannalla, että mainittu rauha aina rikotaan ja jällensä uudistetaan, ynnä että Paavinusko juurtuu meidän maahan ja muodostaa kansan tavat ja mielenlaadun toisenlaiseksi. Venäjän valta pysyy vielä kauan entisessä kurjassa tilassansa, ja Ruotsin sisällisesti riitaunut valta ei ole ollenkaan paremmalla jälellä. Vaan siinä huonoudessa valmistuu vähitellen uusi, iloisempi aika kummallenki kansalle, ja myös meille.

Ensisti puhumma varsinaisesta Historiasta tällä ajalla, ja sen jälkeen kansan sisämäisistä menoista, tavoista ja muista senlaisista.

Benediktus on nyt pispana, ja onki yhdestoista sitä arvoa maassamme. Hänen aikaan rupeaa sekä maamme että pispainki luonto muuttumaan. Synkkiä metsiä perkattiin viljaviksi kasvinmaiksi; uusia siemenlaatuja, niinkuin on pellava, hamppu ja humala, tuotiin näinä ja ennemmäisinä aikoina maahan, ja rahvas opetettiin niitä viljelemään; uusia pitäjiä kirkkoinensa ja pappinensa laitettiin monella perukalla. Mutta pispaki rupeaa omaa ja virkatovereinsa etua tarkasti katsomaan. Dominikanimunkit Turussa saivat Priiorin ja järjestyneen olon; Tuomiokapituli sai lisää jäseniä; tihunnin makso pispalle ja papeille, jossa esivanhempamme näyttävät vähän sitkastelleen, kiinnitettiin kovilla käskyillä; sitte Maunus pispan ajoin ajettu riita Hämäläisten kanssa neljännestä veronahkasta lopetettiin pappissäädyn voitoksi; Kirkon omaisuudet kartutettiin kaikella tavalla. Ja kun Upsalan Pääpispa Petrus Philipinpoika v. 1335 kävi Suomessa visiteeringillä, niin matkaansaatti Benediktus, omaksi ja pappeinsa hyväksi, tulojen enentämisen. Silloin hankki hän myös itsellensä luvan hiippakuntansa aluetta käydä visiteeraamassa, joilla matkoilla hyvyyksiä hänelle arvattavasti karttui. Syyskuussa piti myös pappein tästedes vuosittain kokouta Turkuun; eikö liene silloinki aina joku kenkki pispalle lentänyt. Kaikki näyttää, ett'ei pispa ja papit enää, kuten ensimäisinä aikoina, niin hyvin uskon karttumista ja levenemistä huolineet, kun rikkauksien hankkimista itsellensä.

Tämän pispan ajalla tuli jo Pähkinäsaaren rauha ensikerran rikotuksi,[6] ehk'ei Ruotsin Kuninkaan suostumisella. Venäjän ja Ruotsin vallan välillä asuvain Karjalaisten kesken, joista Ruotsin vallan alle kuuluva osa tunnusti Paavinuskoa, ja toinen Venäjän alle kuuluva Greekanuskoa, syttyi kiistoja ja toria, joita paavilaiset papit, uskoninnostansa muka, vielä enemmin kiihdyttivät. Neljätoista vuotta rauhan jälestä, eli v. 1337, menivät Suomen Karjalaiset, esimiehityt Ruotsalaisilta, rajan yli, ja tappoivat suuren joukon Venäläisiä, Novgorodilaisia ja Laatokankaupungin kauppamiehiä, ynnä jokainoan Greekanuskolaisen, kun tapasivat. Tämän tehtyä vetäysivät he Viipuriin, jossa sama verinen leikki uudistettiin sinne hädissään paenneitten greekanuskoisten Karjalaisten kanssa. Keväillä seuraavana vuonna (1338), kun sanoma näistä tapahtuneista rauhattomuuksista oli tullut Novgorodiin, laittausi Feodorova, kaupungin Posadnikka (Posadnikaksi kutsutaan Venäjällä kaupunkein päällysmiehiä.), rohkiain sotasankarein kanssa Pähkinälinnaan, uhkaavata vaaraa estämään. Sieltä lähettivät ne miehiä Viipuriin, jossa päällysmiehen nimi näyttää olleen Steeni, syytä tutkimaan tähän rauharikkoon ja kostamista pyytämään. Vaan ei siitä tullut sen parempata. Ruotsalaiset lähtivät heti Nevajoen kautta Laatokanjärveen, hävittivät Obonesin seuduilla, piirittivät Laatokankaupunkia, jota eivät kuitenkaan voineet saada otetuksi. Silloin tuli nuoria Novgorodilaisia esimiehinänsä Karjalaan ja Viipurin seuduille, kostamahan kärsittyjä rasituksiansa. Suuri osa maata hävittettiin autioksi, kyliä poltettiin, elävät tapettiin ja, otettua ison joukon vangiksi, palasivat nämät Novgorodiin. Mutta samaan aikaan, eli heti perästä, lähti taasen Ruotsalaisia Viipurista, hävittivät Venäjän Karjalata ja Vatiata, vaan voitettiin sillä kerralla, vaikka Venäläisiltäki paljo miehiä kaatui. Vähäistä ennen näitä aikoja (v. 1333) oli sen voimakkaan Lithovian Herttuan Gediminin poika, Narimontti, saanut Novgorodilaisilta lahjaksi Venäjän Karjalan ynnä Nevajoen likimaat, niinmuodoin samat paikat, joilla sodat nyt olivat kuohuneet. Mutta sodan kiihtyissä pakeni Narimontti Lithoviaan ja heitti alamaisensa vihollisten raasteltavaksi, jonka tähden Novgorodilaiset täytyivätki niitä puoltaa.

Kuten ennenki on sanottu, niin oli Ruotsin Kuningas Maunus Erikssoni (Liehakko) valittaissa vielä lapsi, jonka tähden Matti Kättilmundssoni hallitsi riikiä. Mutta v. 1333 otti Maunus itse hallituksen vastaan. Kun edellämainitut metelit Suomessa tulivat hänen korviin, niin pani hän ne hyvin pahaksi ja lähetti miehiä Novgorodilaisille selvittämään, että kaikki tapahtuneet vihollisuudet olivat vasten Kuninkaan tahtoa käyneet ja että Viipurin päällysmiehen, Steenin, itsepäisyys oli niihin ollut syynä. Silloin solmesivat Novgorodilaiset uudestansa rauhan Ruotsin kanssa, samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaressa oli tapahtunut, paitsi että Kobilitskisestä Karjalasta piti Kuninkaan itsensä kanssa vielä tuumiteltaman. (Emme voi selvittää, mitä osaa Karjalasta tällä nimityksellä osotetaan. Sana "Kobilitskinen" antaa tietä, että hevoiskorjuu oli siinä kansassa hyvässä voimassa, elikkä että he olivat ratsumiehinä sodassa kuulusaita.) Sentähden lähettivätki Novgorodilaiset miehiä Maunuksen tykö, joka nyt myös kirjoitti rauhakirjan alle. Mutta Kobilitskisestä Karjalasta sanoivat Venäjän lähettiläiset tällä tavalla: "Jos joku meidän alamaisista karkaa teidän puolelle, niin anna rangaista eli hirttää hänen, saman aivomma me tehdä jos joku teidän miehistä tulee meidän tykö; mutta näitä samauskolaisiamme emme ylönanna, ne ovat kerran uskohomme kastetut ja paitsi sitä ei heistä olekkaan enää monta jälellä elossa. Niiden tähden on Jumala meille vihastunut."

Benediktus kuoli v. 1339 ja Hemminki valittiin pispaksi. Vielä enemmin kun edellinen pispa kartuttaa tämä Kirkon ja pappissäädyn sekä mahtavaisuutta että tavaroita, ja Suomen seurakunnan ulkonainen muoto tulee varsinki hänen kautta järjestytetyksi. Pispanistuin ja Tuomiokirkko saapi, joko testamenteillä eli lahjoituksilla, välistä ostamallaki, paljo omaisuuksia allensa; jumalanpalvelussa aletaan harjoittaa mahdotointa kopeutta ja loistavaisuutta, varsinki Tuomiokirkossa, joka saapi oman Provastinsa (Tuomio-Provastin); ja Paavi lahjoittaa 40:nen päivän syntianteen niille, jotka asetetuina juhlapäivinä käyvät Turun Tuomiokirkossa ja sitä lahjoittavat. Hemminki laittaa Turussa ensimmäisen opiston ja kenkkäämällä joukon kirjoja Tuomiokirkolle perustaa hän siellä ensimmäisen kirjaston. Papit, joiden tulot lisätään, saavat tärkkiä sääntöjä, kuinka jumalanpalvelua pidettämän tulee, mutta kielletään ilman pispan luvatta seurakunnastansa minnekkään reisumasta, ja pitämästä salavuoteudessa saatuja lapsiansa tykönään sekä niitä elättämästä, johonka jälkimäiseen kieltohon pispa panee syyksi, "että kirkon tavarat sillä tavalla vähenevät" — ei hänellä siis näytä turmeltuin tapain parantaminen olleen niin aivan huolena. Tihunnin makso kiinnitetään usein uudistetuilla käskyillä ja Paavi vahvistaa sen papeille annetun luvan panna ne sanankuulioistansa pannaan, jotk'eivät tihuntia tahdo maksaa. Maata koetaan tälläki ajalla saada aina enemmin perkatuksi ja viljavaksi; ja uusia pitäjiä laitetaan ennen olemattomille paikoille. Pohjanmaalla saavat Nääräpään (Närpisten), Mustasaaren ja Pietarsaaren pitäjästen asukkaat (v. 1348) luvan käydä kauppaa koko Pohjanmaan rantamailla. Semmoisia muutoksia tapahtui pispa Hemmingin aikana, ja toisista saamma vasta tilan vielä lisäksi puhua.

Mutta tapahtuipa sotiaki ja muita rasituksia tämän pispan aikana. Niiden edelläkävijänä on seuraava yritys. Virossa olivat talonpojat v. 1343 nostaneet kapinan Saksan Ritareita vastaan ja lähettäneet Viipurista ja Turun pispalta apua pyytämään, luvaten palkinnoksi antaa heille Reevalin kaupungin. Viipurista lähteki muutamia laivoja apuun, mutta kun ne tulivat Reevaliin, niin olivat talonpoikain tuumat Ritarein valppaudella jo mitättömäksi tehdyt ja estetyt, jonka tähden Viipurilaiset täytyivät olla ystävinä sinne tulevinaan ja heti palata kotiinsa. Niin meni se yritys tyhjään.

Mutta Venäjän kanssa nousee nyt uusi sota. Kuningas Maunus Erikssoni oli Paavilta saanut kehoituksia ja Kirkon tavaroista apua sotahan Venäläisiä vastaan, joita nyt toivottiin saada käänytetyksi katholiseen uskoon. Tätä Paavin ja arvattavasti koko pappissäädyn tahtoa täyttääksensä ja muutenki ilkiällä elämällään saatua pahaa nimeä parantaaksensa alkaa hän värvätä sotaväkeä, jota tyhmästi kyllä enimmiten hankki ulkomaalta, ja lähtee sen perästä v. 1348 matkaan. Ensisti purjehtii hän Koivistosaareen, lähellä Viipuria, ja lähettää sieltä miehiä Pähkinälinnaan, kehoittamaan Venäläisiä lähettämään tykönsä oppineita miehiä, jotka tulisivat hänen kanssa keskustelemaan kummanki uskon paremmuudesta. Kuitenki panee hän möytä uhkauksia kaikella voimalla Venäläisten maahan karata, jos eivät he mielineet ottaa sitä uskoa, jota hän tunnusti. Siihen vastasivat Venäläiset seuraavalla tavalla: "Jos tahdot tietä kumpika usko, sinunko vai meidän, on parempi, niin lähetä Patriarkhalta Konstantinopolissa kysymään, sillä sieltä me olemme saaneet puhdasoppisen uskomme, vaan sinun oppia emme pidä puhtahana emmekä oikeana. Kenell'on vääryys, niin antakoon sittä myöten." Ainaki lähettivät Novgorodilaiset miehiä tästä asiasta Kuninkaan kanssa puhelemaan, vaan Maunus uhkasi heitä, niinkuin ennen. Silloin menivät Venäjän lähettiläiset Pähkinälinnaan ja sulkivat sen portit Kuningas Maunukselta. Nyt rupesi Kuningas kastamaan Issorilaisia katholisehen uskoon, ja joka ei antanut kastaa itseänsä, se tapettiin. Tästä tiedon saatua lähettivät Novgorodilaiset miehiä Issorilaisia auttamaan ja 500 Ruotsalaista tapettiin eli vangiutettiin, jonka perästä miehet palasivat Novgorodiin. Sen jälestä kokosivat Novgorodilaiset sotaväkeä ja lähettivät vielä apua Pääruhtinaaltaki anomaan, jota he eivät kuitenkaan saaneet. Siitä lähtivät sotajoukkonensa, minkä olivat saaneet kokoon, Laatokankaupunkiin. Sillaikaa oli Maunus piirittänyt Pähkinälinnan, ottanut sen väkirynnäköllä sisälle, tehnyt Venäläisen vartoväen vangeiksi, joista muutamia kuitenki päästi irtaalle, ja jättänyt vartoväkeä linnaan, jonka perästä itse oli lähtenyt sieltä pois. Mutta nyt lähtevät Novgorodilaiset Laatokankaupungista liikkeelle ja asettauvat Pähkinäsaaren ympärille. Siellä olivat kaiken talvea, siksikun he, 24 p. Helmikuuta v. 1349, ryntämällä valtasivat linnan, tappoivat osan Ruotsalaisista ja toisen vangiuttivat. Seuraava vuosi kului ilman mitään merkillisyyttä, mutta v. 1351 lähtivät Venäläiset Ruotsin Karjalaan. Maaliskuussa 21 p. tulivat he Viipuriin, jonka esikaupungit poltettiin. Päivänä jälestä kävivät Ruotsalaiset ulos linnastaan, mutta Novgorodilaiset karkasivat heidän päälle, ajoivat heidät jällensä linnaan ja tappoivat osan heistä. Sen perästä hävittivät lähinäisiä maanääriä, tappoivat vaimoja ja lapsia, ja tulivat viimmen vankijoukon kanssa jällensä Novgorodiin. — Maunus oli samana vuotena Turun kautta, jossa hänen nähdään vapauttavan Kirkolle kuuluvat omaisuudet veromaksosta, kulkenut Viroon. Siellä vaihettiin vankeja Dorpatissa, ja rauha 23 vuodeksi näyttää myös silloin saaneen aikaan. Samalla matkallansa lahjoitti Kuningas Paadisten luostarille Virossa Porvon pitäjän, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ja kun Suomen pispat vasta tahtoivat saada niitä jällensä allehen, niin nousivat pitkälliset riidat. —

Nyt on tässä välillä sanottava siitä hirmuisesta ruttotaudista, joka näihin aikoin kulki maan halki. Ensin alkoi se Indiassa ja tappoi matkallansa Pohjaiseen hirmuisesti väkeä kaikista kansoista. Sinne tuli se erinomaisella tavalla. Muutamana päivänä näkivät Bergenin kaupungin asukkaat, Norjassa, satamaansa ajeltavan aalloilta laivan, jossa ei löytynyt yhtäkään ihmistä, sillä ne olivat kaikki kuolleet. Bergeniläiset veivät hoksaamatta lastin maalle ja siitä tarttui heti rutto, joka niin kauhiasti kuoletti Norjassa, että enemmin kun joka kolmas henki surmausi. Muutamissa pitäjissä kuoli jokainoa ihminen, niin että sanotaan kauan jälestä synkkäin metsäin sisässä löydetyn kirkkoja, joiden olosta ei kukaan silloin enää tiennyt mitään. Ei Ruotsin käynyt paljo huokiammasti, kun Norjan. Näissä maissa surmasi tauti v. 1350. Venäjällä mainitaan sen olleen v. 1352. Tiettävä on, ett'ei se aivan Suomenkaan sivu mennyt. Tämä tauti alkoi pistoksella, veren sylkemisellä ja paisumilla, ja kuoletti sangen vähässä ajassa. Samanlaisia ruttoja kävi vastaki (e. m. vuosina 1413 ja 1427) myös meidän maassa. Tautia nimitettiin hirmukuolemaksi eli suureksi kuolemaksi (ruotsiksi: Digerdöden, Stordöden). Samoilla ajoilla olivat myös kovat nälkävuodet.

Kuningas Maunuksen nuorempi poika, Hookani, tuli v. 1350 Kuninkaaksi Norjassa. Samaan aikaan valittiin myös vanhempi poika, Erikki, tytymättömältä kansalta isänsä siaan Kuninkaaksi Ruotsissa. Siitä syttyivät sodat isän ja poikansa Erikin välillä, ja Maunuksen täytyi antaa pojallensa koko Suomen ynnä osan muustaki vallastansa. Bengtti Algotssoni oli tätä ennen tullut Maunukselta saamaan koko Suomen veromaaksensa, ja siellä mahdottomilla veroilla sangen kovasti piinannut rahvasta; mutta nyt menetti hän veromaansa, ja Erikki vähenti, Suomessa käyessään, talonpoikain maksettavat, antoi vielä maamme asukkaille luvan entistä myöten viedä kalujansa myötäväksi Tukhulmiin ja Pohjanmaalaisille vahvistuksen ennen saatuhun kauppaoikeuteensa, ynnä suositsi pappissäätyä ja pani Niilo Thuuressoni Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Mutta Erikki kuoli v. 1359 ja Maunus sai jällensä koko vallan. Ryt yltyi toinen poika, Hookani, kiihdytetty Ruotsin mahtavilta, Maunusta vasten, otti hänen (v. 1361) vangiksi; mutta sopi kuitenki kohta isänsä kanssa, jonka perästä nai Danskan Prinssessan Margarethan. Seuraavana vuotena valittiin Hookani Upsalassa isänsä Valtakeralliseksi Ruotsissa, jolloin Suomalaiset myös saivat oikeuden olla läsnä Kuningasvaalissa, joka oikeus sittemmin jatkeni siihen, että saivat Riikikokouksien päätöksissä ottaa osaa. Maunus ajoi nyt pois riikistään kaksikolmatta mahtavata miestä, jotka menivät Albrektin Meklenburista tykö ja tarjosivat hänelle Ruotsin kruunun. Albrekti purjehtiki ajettujen Herrain kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmissa, josta Maunus oli paennut, v. 1363 Kuninkaaksi. Niilo Thuuressoni Bjelkke Suomesta oli mennyt Albrektin puolelle. Mutta siinä maassa oli vielä Maunuksellaki puoltajia, jonka tähden Albrekti (v. 1364) lähti sinne, piiritti Turun linnan ja veti lahjoilla pispa Hemmingin puolellensa. Semmoisia lahjoja olivat: ennen pispalle lahjoitettujen hyötyjen vahvistaminen, muutamain pispan palveliain vavapauttaminen kaikesta veromaksosta kruunulle ja luvan antaminen pispalle (ja hänen jälkeenseuraajille) tehdä tihunnin maksossa kiikastaville, mitä tahtoi ja näki hyväksi. Albrekti antoi käskyn virkamiehillensä ylöskantaa pispan tulot kruunun maksettavain kanssa ja viedä kannetut omistajallensa käsiin. Myös jätti hän 40 kalpamiestä (armigeri) Suomeen ja sääsi, että jos mainitut kalpamiehet sakotettaisiin jostaki rikoksesta, niin pitäisi pispan saada käyttää sakot omaksi hyväksensä. Siinä kyllä Hemmingille! Albrekti antaa seuraavana vuotena (1365) Ulvilan kylälle kaupunki-oikeuden, josta nykyisen Porinkaupungin alku onki luettava. Pohjanmaalaiset saamat häneltäki vahvistuksen kauppaansa. — Maunus ja Hookani Kuninkaat olivat Albrektin tultua menettäneet Ruotsissa valtansa. Ainaki toivoivat he saada sen vielä takasin, kokosivat sotajoukon, vaan voitettiin Enkööpingin tappelussa (v. 1365). Maunus saatiin kiini ja pidettiin kauan vankeudessa, josta hän kuitenki aikaa voittain pääsi irti ja hukkui viimmen (v. 1374) Norjassa. Hänen kanssa sammuu Folkungein suku Ruotsin hallitusistuimella; ja vieraista kansoista peräisiä Kuninkaita, (joiden sivulla omakansaisia miehiä pyrkii ja pääseeki maansa valtioiksi), tulee nyt Ruotsia hallitsemaan. Albrekti on niistä ensimäinen.

Noin v. 1365 kuoli Hemminki ja sai jälkeenseuraajaksi Henrikki II Hermanninpojan. Tämä lähti käymään Paavin luona Avignonissa[7] ja sai häneltä huostakirjan Suomen Kirkolle sekä itsellensä luvan, ilman Paavilta kysymättä ja kenelle hyväksi näki, jakaa pienempiä pappitiloja. Tämän pispan aikana valittavat Satakuntalaiset Kuningas Albrektille vaikeudesta heidän perukalla nyt laitettavan Kokemäen linnan rakentamisessa ja ruokkimisessa, jonka tähden Kuningas käskee linnan sortamista. Henrikki kuolee v. 1368 (?). Sittä tulee Johannes II Petrinpoika pispaksi, joka ennen oli ollut opettajana (Magister regens) Pariisin Korkiopistossa. Tästä on mainittuna, että oli pannut pannaan Viipurin linnan päällysmiehen Suuno Hookanssonin, arvattavasti siitä syystä, että tämä ennen oli Kuningas Albrektin käskystä lyönyt kruunun alle muutamia Turun Tuomiokirkolle kuuluvia omaisuuksia. Ei ollut siis hyvä Kirkon tavaroihin koskea! Mainittu päällysmies näyttää kuitenki ennen kuolematansa — hän murhattiin Uusmaassa — päässeen pannasta, koska hän sai tulla haudatuksi Tuomiokirkossa, jota vähä ennen oli "oman, vaimonsa ja lastensa sielujen autuuden vuoksi" lahjoilla rikastuttanut. Vielä hankki Johannes pispa, niin Kuninkaalta kun Paaviltaki, vahvistuksia Kirkkonsa oikeuksiin. Hän kuoli v. 1370.

Nyt tulee Johannes III Vestfaali pispaksi, syntynyt Turussa, jossa oli ollut Kaniikina (Tuomioherrana). Vuotta ennen kun tämä pääsi pispaksi, tapahtui, että Albrekti hätyyttettiin Norjan Kuninkaalta Hookanilta ja että hänen siinä hädässä täytyi antaa Boo Jönssoni Griipille pian yhtäsuuren vallan, kun itsellensäki oli. Tämä Boo Jönssoni oli rikkain ja mahtavin mies koko riikissä. Paitsi suuria omaisuuksia Ruotsissa, oli hänen alle koko Suomi joutunut, jossa hän hallitsi pian itsevaltiaasta. Siellä rakenti hän nykyisessä Karjan pitäjässä Raaseporin linnan, ja jonku ajan perästä näyttää länsipuoli Uusmaata tulleen Viipurista irrotuksi ja pannuksi Raaseporin linnan alle kuulumaan.

Jo olivat Dorpatissa Venäjän kanssa (v. 1351) uudistetun rauhan vuodet loppumassa, ja sen tähden lähtee Boo Jönssoni v. 1374 Viipuriin, niitä rauhajatkolla pitentämään. Mutta pian taisi kuitenki vihollisuuksia nousta, sillä kun Urbani VI v. 1378 kirjoittaa kehoitusbullan ristisotahan Venäläisiä vastaan, luvaten tavallisuutta myöten runsahan syntianteen lähtiöille, niin mainitsee hän myös edelläkäyneistä vihollisuuksista.

Johannes pispa hankki Paavilta vahvistuksen Kirkon omaisuuksille, ett'ei niitä kukaan (- niinkun Albrektilla ja hänen miehillä oli ennen ollut suuri halu -) saisi vähentää. Tiedot mainitsevat vielä kahdesta riitaseikasta, jotka tähän aikaan olivat kysymyksessä. Yksi oli Uusmaalaisten kanssa, joiden Ruotsalaiset asukkaat ruvanavun (maatskotin) maksosta mukisivat, vaan pispa sai sen selvälle jälelle. Toinen riita oli Upsalan Pääpispan kanssa hiippakunnan rajoista. Sen asian laita on tämmöinen. Vanhaan aikaan oli Hesinglanni, niinkuin myös koko Lappi ja Pohjais-Suomi Kantalahtea ja Oulujokea myöten, kuulunut Norjalaisten alle, jotka siellä matkasivat kauppimassa ja veroa ottamassa (Katso: Schlözer, Allgemeine Nordische Geschichte, ja myös mitä siv. 25 seur. olemme jo ennen sanoneet. Kainulaiset maksoivat siis jonkun ajan veroa Norjalaisille?) Sill'aikaa olivat Turun pispat saarnanneet Kristinuskoa Pohjanmaalla ja panneet sen Torniota myöten hiippakuntansa alle kuulumaan. Mutta kun Ruotsalaiset tulivat saamaan Helsinglannin, jonka raja silloin ulettui Oulujoelle asti, niin jäi kuitenki koko Oulu- ja Torniojokein välillä oleva maa, jossa ei löytynyt kun yksi ainoa Kemin kirkkokunta, Suomen pispalle, ja muun osan Hesinglannia otti Upsalan Pääpispa. Kun pispa Hemminki myöhemmin (noin 1350) kävi Pohjanmaalla, niin tapasi hän Torniossa samanimisen Upsalan Pääpispan. Silloin oli tullut puheeksi rajoista ja sovittu sillä tavalla heidän kesken, että Tornion piti kuuluman Upsalan, ja Kemin Turun hiippakunnan alle. Nykyinen Pääpispa Upsalassa, Birgeri Gregorinpoika, ei ollut kuitenkaan siihen tytyväinen, vaan tahtoi vielä allensa ne lohirikkaat Ii- ja Oulujoen tienot. Sentähden hankki hän sekä vanhoista kirjoituksista kun myös silloin eläviltä vanhoilta miehiltä todistuksia, että mainitut paikkakunnat kuuluivat Helsinglanniin. Sen näytti hän niin selvästi, että Kuningas Albrekti (v. 1377) antoi hänelle niihin vahvistuksen. Mutta Johannes hankki myös puoleltansa todistuksia, "että mainitut maat, vanhain miesten Pohjanmaalla, Ulvilassa ja Pirkkalassa sanaa myöten, olivat sata vuotta ja enämpiki kuuluneet Turun hiippakunnan alle",[8] ja kun vielä Boo Jönssoniki oli hänen puolella, niin meni Kuninkaan vahvistus mitättömäksi, ja Suomen pispat saivat vastaki pitää riidassa olleet maanalat. Tämä riita on siitä merkillinen, että siinä kaivettiin esiin kaikki vanhat tiedot useinmainittuin paikkain entisestä olosta, josta meillekki on sillä keinon tieto säilynyt.

Jahannes Vestfaali kuoli v. 1384, jonka perästä Paavi Urbani VI aikoi itse hallita Suomen hiipakuntaa; mutta maamme kaukanaisuuden tähden Paavin asunnoilta valitsee hän kuitenki Beero II Balkin pispaksi, joka oli syntynyt Suomessa, vaan ulkomaalla opastunut Maisteriksi.

Beero Balkin aikana oli maallisen hallituksen kohta tämänkaltainen. Se mahtava Boo Jönssoni kuoli v. 1386. Sen perästä alkoi Kuningas Albrekti rohkiammasti Ruotsin ylimysten kanssa menetellä ja tahtoi saada kolmannen osan heidän käsiin joutuneista kruunu-omaisuuksista jällensä kruunulle, jolla varsinki tarkoitti niitä Boo Jönssonille lahjoitettuja äärettömiä omaisuuksia. Mutta perilliset tämän miehen kuolihuoneeseen nostivat kapinan ja tarjosivat v. 1388 Ruotsin hallituksen Margarethalle, joka jo ennen oli aviomiehensä Hookanin jälkeen perinyt Norjan, ja Danskan isänsä jälkeen. Margaretha tuli Ruotsiin, löi Abrektin v. 1389 Falkööpingin tappelussa ja otti hänen vankeuteen. (Vankeudesta pääsi hän vasta v. 1395 ja kuoli sittä kruunuheittona v. 1412.) Nyt täytyivät Ruotsin Herrat suostua tälle vaimolle niihin vaatimuksiin, joita eivät Albrektille ollehet mielineet täyttää; sillä kaikki, mitä sitte Albrektin tultua hallitukseen oli kruunun omaisuuksista tullut poisannetuksi, piti nyt jällen annettaman. Boo Jönssonin perilliset saivat Viipurin läänin ja kaupungin ynnä muutamia paikkoja Ruotsissa, vaan täytyivät antaa kaikki muut omaisuutensa jälelleen kruunulle. Margaretha antoi nyt valita sisarensa tytönpojan, Erikin XIII Pommerista, jonka Danska ja Norja jo oli ennen ottanut valtiaksensa, Ruotsin Kuninkaaksi. Kun sittä uusi Kuningas Kalmarin kaupungissa kruunattiin, niin yhdisti Margaretha Danskan, Norjan ja Ruotsin kruunut yhden hallittaviksi, sillä keinoin, että kaikenaikainen rauha piti oleman niiden kolmen riikin välillä, jotka kuki omituisilta lajeiltansa hallittiin ja pitivät yhteisesti valita Kuninkaita sekä toinen toistansa puoltaa. Tämä on se niin mainio Kalmarin yhdistys, joka tapahtui v. 1397. Margaretha pitäysi kuitenki hallituksessa aina kuolemaansa asti v. 1412, jolloin Kuningas Erikki pääsi yksinään hallitsemaan. — Näillä ajoilla oli Ruotsin ja Suomenki tila mitä kurjimpia ja rauhattomimpia. Albrekti ensistä, ja sittä muutki Kuninkaat, toivat paljo Saksalaisia ynnä muita ulkonaisia hallittavahan maahansa, joille linnojen hallitus ja kaikenlaisia etuja annettiin ja jotka sangen kovasti kansaa rasittivat. Mutta eivät Ruotsin ylimyksetkään olleet muukalaisia parempia; kaikki kunnia ja jumalanpelko oli heiltäki kadonnut. Nälkävuosia kävi päälle ja se vähä, mikä maasta saatiin, syötiin sekä ryöstettiin ryöväreiltä ja kurittomalta sotaväeltä. Siihen tulee vielä niin kutsuttujen Vitaliveljein ryöstöt. Niillä oli alussa ollut tarkoituksena viedä Saksan maalta ruokaa Kuningas Albrektin Tukkulmissa piiritetyille puoltajille, mutta rupesivat sittä sillä nimellä merirosvoiksi, jotka kävivät Suomessaki rantamaita hävittämässä ja ryöstämässä.

Venäjän ja Ruotsin hallitsiain välillä näyttää nyt sattuneen se keskinäinen kohta, että kumpanenki, asioilta omassa maassansa estetty, ei huolinut toiseltansa maapaloja kiskoa, vaan ainoastaan pitää ennen saadut huostassansa. Sentähden, kun tällä ajalla mainitaan rajameteleistä, niin ovat ne, ilman hallitsiain tahdotta, hurjapäisiltä veitikoilta matkaansaatetut. Narimontilla olivat Nevajoen likimaat ja osa Venäjän Karjalata olleet omaisuutena, ja hänen poikansa Patrikei Narimantovitsa tuli v. 1383 niitä sittä hallitsemaan. Mutta kun tämä rupesi asukkaita kovasti vallikoimaan, niin kävivät Karjalaiset Novgorodilaisille valittamassa, jotka sentähden ottivat häneltä pois suurimman osan maistansa. Vuonna 1389 tuli Narimontin veljenpoika, Simeoni Olgerdovitsa, ja sai mainitut paikat allensa. Silloin lähti Ruotsalaisia v. 1392 Nevajoella hävittämään, mutta lyötiin Simeonilta, ioka tämän perästä palasi Lithoviaan. Sittä sai vallastansa ajettu Ruhtinas Juri Svätoslavitsa Novgorodilaisilta mainitut maat, jotka hänen kohta kuitenki täytyi pelvosta jättää. Nyt tuli v. 1395 Ruotsalaisia Jaamakaupunkiin, josta he heti kaijotettiin; mutta vuotena perästä oli heitä taas liikkeellä, ja hävittivät Venäjän Karjalassa kaksi pitäjästä ynnä polttivat monta kirkkoa, eikä tietä muuta tästäkään kerrasta, kun että Ruhtinas Konstantini ajoi heidät matkoinsa ja antoi leikata kielen niiltä, jotka olivat hänen käsiin joutuneet. Vuonna 1407 tuli Simeoni Olgerdovitsa jällensä Nevajoen tienoille ja otti entiset maansa hallitakseen. Eikö liene se asia ollut Ruotsalaisille mieleen, eli mikä lie ollut syynä, koska he v. 1411 karkasivat hänen alustalle ja ottivat Tiverskin kaupungin. Tästä tiedon saatua kävi Simeoni heitä jälelleen ajamassa. Mutta ei sillä hyvä. Hän karkasi myös Ruotsin Karjalaan, poltti ja hävitti sitä laajalta, ja varsinki saivat Ruotsalaiset hänen hirmuista kostoa kärsiä. Hän tuli aina Viipuriin asti, poltti sen esikaupungin ja vei myötänsä paljo vankeja. Mutta kaksi vuotta sen perästä meni Simeoni kaiken väkensä kanssa Lithoviahan jälelleen.

Beero Balkin ja kolmen häntä ennemmäisen pispan aikoina olivat Kirkon ja pappissäädyn voimat aina olleet karttumassa, uusia kirkkokuntia laitettu ja täysi pakanallisuus ruvennut etempätä (Suomen sisäisemmiltä ja pohjaisemmilta tiloilta) katselemaan. Hänestä muistellaan, että oli käynyt Roomissa Paavia miellyttämässä, ja Tuomiokapituli hänen kautta saanut uuden Arkhidiakonin viran. Margaretha ja Kuningas Erikki näyttävät olleen hänelle aivan hyväntahtoiset, koska antoivat lahjaksi Maskuun pitäjän Piikkiön kanssa. Siitä hyväntahdosta tuli se hyöty Suomen kirkolle, että nimitetyt kuninkaalliset persoonat (v. 1403) kenkkäsivät 300 hopiamarkkaa iankaikkiseksi messuksi, jota Turun Tuomiokirkossa piti "aina Tuomiopäivään asti" pidettämän. Beerolla oli myös tuumassa saada Koroisissa, lähellä Turkua, nunnaluostari rakennetuksi, vaan lieneekö siitä tullut valmista, kosk'ei sitä sen perästä enämpi muistella. Muuten oli hänenki aikana isänmaamme erämaitten asututtamisesta ja perkkaamisesta paljo huolta asianomaisilla.

Maunus II Tavasti tulee nyt, Beero Balkin v. 1412 kuoltua, Suomen pispaksi. Hän oli syntynyt Mynämäen (Virmon) pitäjässä, tullut Praagissa Maisteriksi, ollut ennen Arkhidiakonina Turussa ja Kuningas Erikin Kanslerina, sittä tullut Roomissa vihityksi pispanarvoon. Muutama kirjoitus paavinuskon ajolta sanoo: "Turun Seurakunnassa Hemminki ja Maunus Tavasti pispoille (pyhän Henrikki pispan perästä) ei löytyneen koskaan vertaisia, jotka ajallansa olisivat tehneet niin paljo ja niin suuria töitä." Ja tosin näyttääki tämä pispa, sillä ajalla kun eli, Suomelle paljo hyvää vaikuttaneen. Sen hänestä voipi sanoa, että oli kaikella muotoa kelpo paavilainen, vaan ei enempätäkään. Hänen jumalisuus, jota senaikuiset ihmiset paljo ylistävät, ei näytä olleen puhtahana aikansa erhetyksistä. Sen innossa lähti hän pyhässä Palestinan maassa käymään, jolta matkaltaan toi koristuksia Tuomiokirkolle. Usein hankki hän Roomista taikka muualta syntianteita niille, jotka lahjoillansa muistivat Tuomiokirkkoa eli koululaitoksia. Hänen kautta tehtiin jumalanpalvelun loistava meno ynnä muutki Kirkon askareet paavinuskon vaatimuksia myöten täysinäiseksi. Ison osan päivästä veisattiin ja pidettiin jumalanpalvelua Tuomiokirkossa, jossa myös, pispalta ja muiltaki lahjoitetulla tavaralla, nyt laitettiin alttareita neljäänki toista asti. Tuomiokapitulin jäseniä lisättiin 6:desta 10:neen ja palkkoja enennettiin. Kirjasto Tuomiokirkossa kartutettiin pispalta kenkätyillä kirjoilla. Kirkon oikeuksia puollustettiin ja uusia saatiin. Porvon, Paadisten luostarille lahjoitettu, pitäjäs, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ostettiin (v. 1428) jällensä Turun hiippakunnalle. Rasituksiksi tähän aikaan ovat luettavat: ruttotauti, joka usiamman kerran oli liikkeellä, ja Turun palo v. 1429. Sen palon perästä annettiin syntianteita "7:meksi vuodeksi ja 7 kertaa 40:neksi päiväksi" niille, jotka Tuomiokirkkoa lahjoittivat. — Seurakuntain luku maassamme enentyy tämänki pispan aikana. Kuusiston hovi taikka linna rakennetaan häneltä kivestä, kun oli ennen ollut puusta. Näiltä ajoilta alkuansa mahtaa myös Porvon kaupunki olla, jonka kivikirkko, (nykyinen Tuomiokirkko,) taisi tulla noin v. 1418 rakennetuksi. Rauma saapi v. 1441 kaupunki- ja heti perästä kauppa-oikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443, jonka vieressä oleva kylä saapi Kuninkaalta kaupunki-oikeuden. Ja muuta senlaista uudistusta.

Mutta enin kiitos on meillä Maunus Tavastille siitä kannettava, että hän, milloin kapinat ja hämmingit kiehuivat Ruotsissa ja rahvas oli rasittajoiltansa pian meneytymässä, aina pysyi valtiain ystävänä ja kehoitti niitä Suomen hyvää katsomaan. Kuningas Erikki XIII Pommerista, joka rienteli kaiken hallitus aikansa saada sukunsa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kävi pitkällisiä sotia Slesvigin omistamisesta, tuli Ruotsia vierailla nälkäisillä hallitusmiehillä ja ylönpaltisilla veroilla ja maksoilla vaivaamaan. Mutta Suomessa käski hän oikeuden rikkomatointa pitämistä, kielsi kovasti asetettuin verojen enentämistä ja jakoi vielä v. 1435 maamme kahtehen, Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen, Lakikuntaan. Myös sääsi hän, että Maanoikeuden, niinkuin korkeimman Suomessa olevan Oikeuden, piti vuosittain Juhannuksen aikoina kokouta Turkuun, lykätyitä riitaseikkoja ja kanteita virkamiehiä vastaan ratkomaan: ja piti sen olla kokoonpannun Pispasta ja muutamista Tuomiokapitulin jäsenistä, ynnä kaikista maassa asuvista Riiki-Raateista, Lakmanneista, Kihlakunnan Tuomareista, ja Fouteista, joiden velvollisuus myös oli huolta pitää kaikista Kuninkaan ja maan hyväksi tulevista asioista. — Ruotsissa oli Kuningas Erikki pannut foutiksi Daalarin maahan erään Danskalaisen miehen, Jösse Erikssonin, joka rupesi kovin mielettömästi elämään, hirtti talonpoikia, piinaten heitä savussa, ja valjasti raskaita vaimoja heinäkuormain eteen. Silloin valitsivat Daalarilaiset nerokkaan vuorimiehen, Engelbrekti Engelbrektssonin, tästä ja muusta pahasta menetyksestä Kuninkaalle valittamaan. Mutta kun ei valituksesta seurannut parannusta, niin nuosi Daalarin maassa v. 1433 kapina. Engelbrekti oli päämiehenä ja pian kävi koko Pohjais-Ruotsi hänen puolelle, sittä muukin osa maata. Erikki Puuke, jolla oli Korsholman linna (Ei ole tietoa, milloin tämä linna rakennettiin. Vanhoissa kirjoituksissa mainitaan siitä ensikerran v. 1398, eli ainaki alkupuolella viidettätoista vuosisataa.) allansa, oli noussut Pohjanmaalaisten kanssa ja antanut Johani Folkessonin kautta ottaa Ahvenanmaan ynnä siellä olevan Kastelholman linnan. Vieraat ja pahanilkiset hallitusmiehet ajettiin pois maasta; Kuninkaalle lähetettiin sana, ett'ei enää ollut mieli häntä kuunnella; Engelbrekti valittiin v. 1345 Riikihoitajaksi. Nyt rupeavat ylimykset Kuningasta likenemään ja sovintoa hänen kanssa tuumimaan. Viimme mainittuna vuotena kävi Kuningas Tukhulmissa, jolloin Kaarle Knuutssoni (Bonde) tehtiin Marskiksi ja Kristeri Nilssoni Vaase Drotsiksi. Mutta pian tekivät Herrat uuden Riikihoitajan vaalin ja valitsivat siksi Kaarle Knuutssonin. Hänen täytyi kuitenki, kun kansa rupesi kovin nurisemaan, jakaa sen arvonsa Engelbrektin kanssa. Vuonna 1436 lopetti Engelbrekti kuulut päivänsä, murhattu petollisesti. Nyt oli Kaarle Knuutssonilla yksinänsä Ruotsi hallussa, vaikka Erikki vielä kantoi Kuninkaan nimeä. Mutta v. 1439 laskettiin Erikki XIII kaikeissa riikeissään pois viralta ja vallalta. — Kaarle Knuutssoni ei saanut tällä kerralla kauan hallita Ruotsia, sillä Kristopheri Bayerista valittiin v. 1440 Kuninkaaksi. Kaarle sai Kuninkaalta omaisuudeksi melkein koko Suomen, joka hänellä ennenki jo oli ollut, vaan josta hänen nyt täytyi antaa Raaseporin ja Korsholman linnat Drotsille Kristeri Nilssoni Vaaselle, jolla taas Viipuri oli ennen ollut ja jonka vuoden perästä kuoltua hän sai ne jälelleen ja asettausi Viipurissa elämään, täytyen ainaki antaa Turun ja Hämeen linnat Kuninkaalle. Niin sekavasti linnoja näihin aikoin mahtavain välillä vaiheteltiin! Kristopherin aikana olivat virat Ruotsissa omakansaisten käsissä, joita Kuningas heille myömällä jakoi. Ankaroita nälkävuosia kohtasi, niin että rahvaan täytyi syödä silkkaa petäjäistä, ja siitä ruvettiin Kristopheria Petäjäiskuninkaaksi hokemaan. Muuten annettiin Yhteinen Lakikirja v. 1442, kutsuttu Kuningas Kristopherin Lakikirjaksi, ja Kirkon oikeudet vahvistettiin. Vuonna 1446 lähti Kuningas Gotlannia vasten sotaan, johonka Kaarle Knuutssoniaki oli Suomesta kutsuttu. Gotlannissa oli Vitaliveljein rosvonpesä, joiden parissa kruunuheitto Kuningas Erikki vielä eli.[9] Mutta ei siitä sodasta tullut heille hävittäjätä. Loppuelämässänsä tarkotti Kristopheri saada Lybekki haltuunsa; mutta ei saanut, ja kuoli samana vuonna 1448. Kaarle VIII Knuutssoni tuli silloin 800:dan Ritarin kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmin Riikikokouksessa Kuninkaaksi. Kaarle lähti heti Gotlannia allensa saamaan, mutta sekin yritys meni mitättömiin.

Kun Venäjän Karjala ja Nevajoen likimaat olivat Simeoni Olgerdovitsalta tulleet jätetyksi, niin näyttävät Novgorodilaiset tahtoneen ottaa niitä jällensä allehen, josta Lithovian Ruhtinasten kanssa tuli heillä riita. Se ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Novgorodilaiset, joilla yhdeltä puolelta oli pelkäämistä Ruotsalaisia ja Saksan Ritareita, toiselta puolen Moskovan Pääruhtinasta, pyysivät Lithovian ystävyyttä ja liittoa, jota heidän nyt myös nähdään usiammasti uudistavan. Tältä ajalta mainitaan, että miehiä Suomesta oli v. 1442 käynyt Pleskovan alustalla hävittämässä ja että ne otettiin vankiksi ja hirtettiin Venäläisiltä. Kaarle Knuutssoni ottaa siihen siaan Venäläisiä Pleskovasta vankiksi, mutta vapauttaa heidät kuitenki, ottain lunnahia. Mutta seuraavana vuotena tuli Iivana Volodimirovitsa, Simeonin nepain, Novgorodiin, ja sai Rarimontin entiset perintomaat. Kun hän v. 1444 kävi Narvanlinnaa piirittämässä, niin karkasivat Saksan Ritarit Inkerinmaahan ja hävittivät kauhiasti. Vaan he taisivat itsekki kärsiä siinä paljo tappoa, koska pyysivät Ruotsalaisten apua ja liittoa. Kristopheri Kuningas lähettiki heidän tykö miehiä, ja Valkin kaupungissa liittousivat Ruotsalaiset v. 1447 Ritarein kanssa, yksituumaisesti Venäläisiä hätyyttämään. Ja niin tavataanki seuraavana vuotena Livon ja Preussian Ritareita yhessä Ruotsalaisten kanssa Nevajoella Venäläisiä vasten sotimassa.

Pispa Maunus Tavasti, joka, paitsi muita ansiollisia töitänsä, oli myös aikanansa asettanut Satakunnan rahvahalta nostetun kapinan, heittää vanhuudelta vaivattuna pispanviran v. 1450 ja kuolee kaksi vuotta sen perästä lähellä Naantalin luostaria olevassa kartanossansa 95:den vuoden vanhana, oltuansa 38 vuotta pispana. Hänen siaan valittiin sukulaisensa Olavus Maunuksenpoika, seurakunnan pääksi, ja vihittiin Roomissa. Hän oli vanhan pispa Maunuksen kostannuksella ollut ulkomaalla oppimassa, tullut Pariisissa Maisteriksi ja Jumaluusopin Bakkalaureukseksi, ollut Pariisin Korkiopiston Rektorina ja sittä suuressa arvossa pidettynä opettajanaki mainitussa opistossa. Hänen mainitaan olleen kaikesta kohdasta korkioppisen ja varsin kaunopuheisen miehen.

Kaarle Knuutssoni Kuningas riensi kaikesta voimasta tulla Norjanki Kuninkaaksi. Hän pääsi kyllä siksi; mutta Kristiani Oldenburista oli Danskalaisilta tullut valituksi, ja hän sai pian Kaarlelta edun Norjassaki, tahtoi myös saada Ruotsin. Kaarle hankki sotaväkeä, ja siitä sodittiin monta vuotta, vaikka Kaarlella ei nöytä olleen täyttä neroa seikkansa puoltamisessa. Silloin oli suuri nälkä ja kurjuus Ruotsissa. Viimmen tuskausi Kaarlelle rahvaski, koska hänen foutit olivat yhtä ylimieliset ja kavalat, kun ulkomaisetki olivat olleet; ja kun hän tahtoi kieltää testamenttein vastaista antamista Kirkolle, niin närkästyivät papitkin. Upsalan Pääpispa Jönssi Bengtssoni (Oksenstjerna), jolla oli vanhaa vihaa Kaarlelle, sai nyt helposti rahvasta puolellensa, nosti v. 1457 kapinan häntä vasten, ja Kaarlen täytyi paeta Dantsigiin. Heti tuli Kristiani I Oldenburista laivastolla Danskan maalta, ja hän kruunattiin Tukhulmissa. Mutta Suomessa oli Kaarle Knuutssonilla vielä miehiä, jotka pitivät hänen puolta ja uhkasivat kernaammasti antauta Venäläisille, kun laillisen Kuninkaansa valapatollisille pettäjille. Mutta Erikki Akselssoni (Totti), joka ennen oli ollut linnanhaltiana Turussa, tuli Suomeen ja sai petoksella ja väkivallalla sen maan linnat ja osat allensa, ja vastustelevat Herrat täytyivät viimmen antaa myötä. Viipuri valloitettiin vasta, sittäkun tapahtunut tulipalo oli pakoittanut asukkaita myönnittämään. Ja niin tuli Suomiki vielä samana vuotena ottamaan Danskalaisen Kuninkaaksensa.

Olavus pispa oli Kuningas Kaarlelta ollut rakastettu ja nimitettiinki hänen Neuvonantajaksi, mutta Kristianissa sai hän yhtä hyväsuosioisen Kuninkaan, joka myös antoi Kirkolle ja pappissäädylle täyden vahvistuksen heidän oikeuksiin. Hänen aikaan tapahtui tulipalo Turussa ukonleimaukselta. Hän kuoli v. 1460.

Konradi Bitsi, joka äitinsä puolelta oli vähän sukuja edellisen pispan kanssa, oli Leiptsigissä tullut Maisteriksi ja ollut Tuomioprovastina Turussa, hän vihittiin nyt Sienassa (Italian maalla) pispaksi Suomeen. Paitsi isompain pitäjästen jakamista, Kirkon järjestystä ja puoltamista, tihunnin makson kiinnittämistä, jotka asiat tälläki pispalla olivat huolena, niin rakennettiin hänen aikaan monta kivikirkkoa, ja Sairashuonet laitettiin papeille. Vadstenan luostarista tuli (v. 1462) munkkeja Naantalin luostarissa kovempata järjestystä matkaansaattamaan ja asettamaan muutamia pispan ja munkkein välillä sattuneita riitoja. Tuomiokapitulin jäsenet, jotka ennen olivat asuneet seurakunnissansa siellä täällä maalla, muutetaan v. 1486 Turkuun pysyväisesti asumaan ja saavat sen vuoksi lisää palkkaa. Vuonna 1488 präntättiin Leiptsigissä Suomen hiippakunnan Messukirja (Missale). Se on ensimmäinen Seurakunnan hyväksi präntätty kirja meidän maassa. Myös muistellaan kaksi tulipaloa tämän ajalta, Turussa (v. 1473) ja Kuusiston linnassa.

Alussa oli Ruotsin tila Kuningas Kristianin aikana onnellinen, mutta sittä rupesi hän lisätyillä veroilla ja muillaki keinoilla siitä maasta itsellensä rahaa kiskomaan, jolla suututti kansan. Vuonna 1463 kävi sanoma, että Kaarle Knuutssonin piti Dantsigistä tuleman sotalaumalla Ruotsiin, joka puhet vaikutti Kristiania tulemahan Tukhulmiin. Silloin käski hän uuden veropanon, jonka ylöskantajaksi asetti ennen jo mainitun Pääpispan Jönssi Bengtssonin, ja lähti itse Suomeen Venäläisiä sodittamaan, niinkuin heti nähdä saamma. Mutta talonpojat Ruotsissa vihastuivat veropanosta ja nostivat kapinan. Kuningas, Suomesta palattuansa, sanoo Pääpispan olevan siihen syynä ja ottaa hänen kiini. Siitä intousi rahvas, karkasi Tukhulmia vasten, mutta voitettiin ja paljo heistä tapettiin. Silloin tavataan pispa Konradiki Tukhulmissa Kuninkaan puolella, jolta oli saanut omaisuuksia lahjaksi, ja kun tällä tavalla oli tullut virkaveljejänsä vastaan olemaan sekä muutenki rikkonut Kirkon lakeja, niin oli hän joutunut pahaan huutoon ja omantunnon nuhteisiin, josta hänen eräs Paavin kirjoitus vapauttaa. (Siitä kirjoituksesta nähdään, että pispain täytyi valalla luvata asetettuin vuotten perästä itse eli jonku asiamiehen kautta käydä Paavin tykönä Roomissa, ja hänelle viedä lahjoja; jota valaa vasten Konradi oli, estetty köyhyydeltä ja Suomessa kuohuvilta sodilta, tullut rikkomaan.) Kuningas otti nyt Ruotsista tavaroita, mitä vaan voi saada, ja purjehti Danmarkkiin, vieden Jönssi Bengtssonin vankina myötänsä. Mutta heti nousi Linkööpingin pispa Ketteli Kaarlssoni (Vaase) kapinan päämieheksi ja antoi v. 1464 tehdä itsensä Riikihoitajaksi. Kuningas tuli kyllä tätä estämään, vaan voitettiin. Nyt tahtoivat talonpojat kiivaasti Kaarle VIII Knuutssonia jällen Kuninkaaksensa, ja hän tuliki samana vuotena Dantsigista, mutta ajettiin puolen vuoden perästä hallituksesta nyt irti päästetyltä Jönssi Bengtssonilta. Sittä ulousi Kaarle Suomeen ja asui Raaseporin linnassa puolineljättä vuotta suuressa köyhyydessä ja puutteessa. Raaseporin linna oli ollut pispa Konradi Bitsin omaisuus, vaan hänen täytyi kauan vastusteltua jättää sen Kaarlelle. Nyt oli ensistä pispa Kettili, hänen kuoltua useimainittu Pääpispa, ja viimmen häntä vastaan Erikki Akselssoni (Totti) Riikihoitajana. Mutta v. 1467 kutsuttiin Kaarle VIII Knuutssoni kolmannen kerran Ruotsin Kuninkaaksi. — Valkin kaupungin liiton perästä ei tietä miten asiat muutamaan aikaan olivat Venäjän kanssa. Mutta v. 1463 nähdään Venäläisen taas maahamme karanneen, ja se oli silloin kun Kuningas Kristiani tuli Suomeen ja esti vihollisen aivoituksia. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset kuitenki Joutsenossa ja monessa muussaki Karjalan pitäjässä hirviästi tappamassa, polttamassa ja hävittämässä. Mutta v. 1468 tehtiin Venäjän kanssa sotilakko viideksi vuodeksi.

Kaarle Knuutssonilla oli paljo sotimista vihamiehiä vasten, mutta Stuuret puoltivat häntä ja pitivät hänen nyt hallitusistuimella kuolemaansa asti, joka tapahtui v. 1470. Kalmari-yhdistys oli jo ennenki muuttunut tyhjäksi nimeksi mieltä vailla, ja nyt muuttui se vielä enemmin, kun Stuuret tulivat hallitsemaan. Steeni Stuure Vanhempi valittiin v. 1471 Riikihoitajaksi, sillä kuningasnimeä hän ei tahtonutkaan. Mutta kun Kristiani tuli Danskasta, saamahan jälelleen Ruotsissa menetetyn kruununsa, niin tapahtui kiintiä tappelu Brunkkebergillä, juuri Tukhulmin vieressä, jolla oli se seurana, että Kristianin täytyi paeta, ja Steeni Stuure sai rauhassa hallita miehuudella ja valppaudella voitettua maatansa. Siitä löihen hän rauhallisia töitä tekemään, ja Ruotsilla oli nyt onnellinen aika. Niin lopetti hän sen meidänki maassa olleen tavan, että suurempain kauppakaupunkein Magistraatissa piti puoleksi oleman Saksalaisia. Niin laitti Upsalan Korkiopistonki v. 1477. — Mutta v. 1473 olivat Venäjän kanssa tehdyn sotilakon vuodet loppuneet, ja nämät naapurit olivat Suomea taasen hävittämässä. Novgorodilaiset olisivat sittä kyllä taipuneet rauhaan, vaan Erikki Kaarlssoni (Vaase), joka oli tullut Suomen avuksi lähetetyksi, ei huoli siitä ja pitkittää sotaa vielä kolme vuotta. Vuonna 1475 saapi Erikki Akselssoni (Totti) Viipurin lahjoitukseksi, ja laittaa muurin kaupungin ympäri, ett'eivät Venäläiset sitä hevillä saisi polttaa. Savossa laittaa hän Venänäläisten varalle samana vuotena Savonlinnan (ruotsiksi: Olofsborg, Nyslott,) jonka ensistä teki puusta, mutta kaksi vuotta jälempätä laitti vahvemmaksi ja seisovammaksi. Miten rauhatoin sitä rakettaissa aika oli, nähdään muutamasta Erikki Akselssonin kirjoituksesta, jossa sanoo, "että kun työmiehet lähtivät santaa, kiviä ja kalkkia noutamaan, niin täytyi minulla olla joka proomun kanssa sotamiesjoukko ja 12 eli 14 omista palvelioistani rintalastasissa ja miekoissa Venäläisten vuoksi." Samana vuotena lähti myös Erikki Akselssoni senaikuisen Tuomioprovastin Maunus Niilonpojan Särkilahdesta kanssa Ruotsiin, saamahan apua Venäläisiä vasten; vaan eivät saaneet ollenkaan sotaväkeä, kun ainoastaan sotitarpeita. Kuitenki sai Erikki Akselssoni v. 1479 Steeni Stuurelta apuväkeä Ruotsista, ja nyt "lähti hän Venäjälle, 20 eli 30 penikuormaa, ja teki siellä suurta vahinkota: tappoi niin ihmisiä kun eläimiä, miehiä kun naisia, vanhoja kun nuoria, moneen tuhanteen."

Ruotsin entinen Kuningas Kristiani I kuoli v. 1481 ja hänen poikansa Johani (Hanssi) tuli hänen perilliseksi Danskan kuningasistuimella. Mutta Ruotsi ja Norja eivät tahtoneet häntä omanansa tunnustaa, niinkun Kalmari-yhdistys vaati yhteistä Kuningasta. Ainaki uudistettiin mainittu yhdistys niin kutsutun Kalmari-Recessin kautta v. 1483, jota myöten Johanin piti tulla Kuninkaaksi, ehkä vallan oleman mahtavilla papeista ja maallisista. Mutta Riikihoitaja Steeni Stuure esti tämän tuuman aikaansaamista, ja niin jäi se tuumaamisiin vielä neljätoista vuotta. Hän joutui sittä riitaan niiden voimallisten Akselssonein (Tottein) kanssa, jotka olivat hänelle sukuja ja ensistä olivat auttaneet Riikihoitajaksi, ja samassa vierausi hänestä muitaki mahtavia, että hänen tila nyt oli joksiki huojuvainen. Entinen Riikihoitaja ja Savonlinnan rakentaja Erikki Akselssoni oli kuollut v. 1480 ja jättänyt lahjoituksensa Suomessa, Viipurin, Raaseporin, Hämeen ja Savon linnat, veljillensä Iivarille ja Laurille, jotka eivät aikoneet niitä jättää, ennenkun kaikki velivainajansa tehdyt kostannukset Suomen varjelemisessa vihollisilta heille maksettaisiin. Mutta kolmen vuoden perästä täytyi Iivari Akselssonin, veljensä Laurin jo kuoltua, antaa muut linnat Suomessa Steeni Stuurelle, paitsi Raaseporin, jota vasten hän sai Ruotsissa siaan maata allensa. Sittä menetti hän v. 1487 Ruotsissa kaikki lahjoituksensa, Raaseporin otti Knuuti Posse Steeni Stuurelle, ja hänen täytyi paeta Danmarkkiin.

Venäjän kanssa ei näytä nyt olleen sotia. Mutta Ruotsalaiset olivat auttaneet Riigan kaupunkia Saksan Ritareita vasten ja niinmuodoin tulleet heidän kanssa riitaan. Nyt tekivät he rauhan uuden Seuramestarin Freitagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Samalla sanotaan keskinäisen liitonki Venäläisiä vastaan tulleen taas tehdyksi Papinsaareksi (Prestholmen) nimitetyllä saarella Uusmaassa. Ja tokipa tarvittiinki, sillä kohta nousevat Venäjältä hirmuiset ukonpilvet, tulen ja leimauksen kanssa. — Samana vuotena oli Venäläisiäki ollut taas Karjalassa, mutta tulleet Knuuti Posselta kaijotetuiksi.

Maunus Niilonpoika Stiernkorssi Särkilahdesta tulee nyt, Konradi Bitsin v. 1489 kuoltua, pispaksi; syntynyt Suomessa, Maisteri Pariisissa, Tuomioprovasti Turussa, Saksan Keisarilta Fredrikki III:nelta valittu Saksan riikin Pfaltsigreiviksi, (joka arvo piti oleman perimöinen kaikille vastaisillenki Turun Tuomioprovasteille,) ja nyt pispaksi. Hänen ajan saamma nähdä olevan Suomelle sangen rauhattoman.

b.) Suuresta Venäläissodasta Suomen vapauttamiseen Danskalaisista (v. 1490-1523).

Tällä nyt kerrottavalla ajan jaksolla tulee häviämään, mitä Suomi oli edellisinä rauhanaikoina, pispain ja muitten huolen kautta, rikkaudessa ja voimassa kasvanut. Minkä osan maata Venäläinen jättää hävittämättä, sen rosvoaa Danskalainen. Mutta maallisen turvan kadottua tulevat esivanhempamme sen perästä saamaan uuden, hengellisen lohdutuksen, — evangeliumia puhtahassa kirkkaudessansa ruvetaan sittä heille saarnaamaan.

Venäjälle ovat ensin silmät nakattavat. Siellä olivat Monguolit laskeneet kaikki Ruhtinaskunnat verolliseksi allensa ja kovassa orjuudessa pitäneet sitä, kuitenki omilta Ruhtinailtansa hallittua, maata, jonka tila oli sangen onnetoin kaikesta kohdasta. Vähitellen olivat Moskovan Ruhtinaat saaneet jonkutapaisen edellisyyden muitten Ruhtinaisten rinnalla, ja heistä syntyiki sankari, Dmitri IV Donskoi, joka ensikerran uskalsi Monguoleja sodittaa, ja löi heidät Kulikovan kentillä, Donijoen varrella, v. 1379. Ei kuitenkaan tämä voitto vielä voinut Venäjän vapauttamista vaikuttaa. Mutta Iivana III Vasileivitsa nousee v. 1462 Moskovan Ruhtinasistuimelle, ja nyt tapahtuvat hänen kautta suuret muutokset Venäjän tilassa. Monguoleille, jotka lähes puolikolmatta vuosisataa olivat Venäjätä orjuuttaneet, ei hän maksanut enää veroa ja irtausi heistä kokonaan. Se monihin Ruhtinaskuntiin jaettu Venäjän valta yhdistettiin häneltä vahvalla kädellä Moskovan alle, ja hän nimittiki itsensä Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi. Myös täytyi se ennen niin ylävä Novgorodiki, jonka sisälliset riidat jo olivat viimmeisinä aikoina huonontaneet, antauta v. 1470 hänen alamaiseksi: menetti muutamia vuosia jälempätä kaiken itsinäisen valtansa, ja pian hävisi sen kauppa ja rikkauskin.

Mitä sotihin Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tulee, niin olivat ne tähänasti käydyt ainoastaan Novgorodilaissilta, usein yksinäisiltä rosvoveitikoilta siitä kaupungista, ja jos joku muukin Ruhtinas joskus niihin ryhtyi, niin tapahtui se aina Novgorodin puolesta. Mutta nyt, kun Venäjä on yhdistetty yhden valtiaan alla, ja koko maan voimat hänelle ovat altisna, niin tulevat ne Suomelle ja Ruotsille paljoa vaikiammaksi ja peljättävämmäksi. Se havaitaan jo siinä ankaruudessa, jolla se sota käytiin, kun alkoi v. 1490 ja on pitkällisyydestänsä sekä kovuudestansa tullut kutsutuksi suureksi Venäläissodaksi. Mainittuna vuotena karkasivat Venäläiset Pohjanmaalle, hävittivät Kemissä, Iissä ja Limingassa miekalla ja tulella. Ei muitakaan isänmaamme paikkoja säästetty. Miten kauhia tämä menetys muillaki paikoin oli, nähdään Riimikhronikan sanoista, "että Karjala, Savo ja puoli Hämettä oli autiana enemmän kun 80:nen peninikuorman laveudelta." Jos siinä olisikki vähän lisätty, niin ei mahtanut tosin olla helppo se vuosi Suomelle. Ei tietä jos sota aina oli kuohumassa hetiseuraavina vuosina, vaan v. 1492 valitsi Ruotsin Riiki-Raati Knuuti Possen, Lakmannin Erikki Ragvaldssonin ja kaksi hengellistä Herraa, nimittäin Maisterit Maunuksen ja Henrikin, (toinen Dekaanus, toinen Kaniiki Tuomiokirkolla,) sodankäynnin taluttajoiksi ja huolenpitäjiksi. Danskan Kuningas Johani kävi seuraavana vuotena liittoon ja ystävyyteen Iivana III:nen Vasileivitsan kanssa, ja Ruotsalaiset sanoivat, että hän oli Iivanata yllyttänyt Suomea sodalla vaivaamaan. Vuotena sen perästä taisiki jo Venäläisiä käydä Suomessa, vaikka siitä ei ole meillä täysinäistä tietoa. Mutta v. 1495 tuli kova aika maallemme. Iivana Vasileivitsa oli koonnut 60,000 miestä sotaväkeä ja lähettänyt niitten kanssa Vasilei Shuiskoin Viipuria piirittämään, samalla kun toiset laumat karkasivat Itäis-Suomen pohjaisemmille paikoille ja piirittivät Savonlinnaa. Knuuti Posse oli linnanhaltiana Viipurissa. Kolme kuukautta piiritettiin sitä linnaa, Venäläiset olivat jo tulleet muureihin asti sekä ampuneet ne suurilla kanuuneilla rikki, ja 30:tenä Marraskuuta alettiin varsinainen ryntäminen. Mutta hirmuisella pauhinalla kiitivät yhtäkkiä ne ryntävät viholliset ylös ilmaan, eloon jääneet pötkivät peljästyksissä pikaisesti pakoon, ajetut perästä aseutuneilta talonpojilta, joiden sanotaan heistä tappaneen vielä 9000 miestä. Samoin täytyivät Venäläiset jättää Savonlinnan ottamattomaksi, sillä Savolaiset kaijoittivat heidät maanääristänsä ja löivät kuoliaaksi kenen heistä vaan tapasivat. Maa oli tällä tavalla tullut puhtaaksi vihollisista. — Se kumma tapaus, jonka kautta Viipuri pelastettiin, tuli arvattavasti siitä, että muurin alle kaivettuhun kuoppaan oli pantu ruutia, joka vihollisten ryntäissä sytytettiin sekä lennätti ne ilmoihin; ja sitä on kutsuttu Viipurin paukaukseksi. Heikkoluuloinen rahvas arveli tämän tapauksen taijoilla matkaansaatetuksi Knuuti Posselta, jota suurena velhona pidettiin, ja kummia puheita kävi siitä jälestäpäin kansan suussa.

Sill'aikaa kun Knuuti Posse näin miehullisesti puolti Suomea, kokosi Riikihoitaja Steeni Sture isoimman sotajoukon, kun Ruotsi hänen päivinä oli nähnyt. Se nousi enempään kun 40,000:teen mieheen. Hän rupesi itse sen pääksi, mutta viivytteli niin kauan lähtöänsä Suomeen, että oli jo myöhä' syksyllä kun hän tuli matkaan, ja iso osa miehistä meneysi merihädässä ja vilussa. Kun Riikihoitaja viimmen tuli Suomeen, niin olivat jo viholliset kuulumattomissa, ja hän jakoi ruanpuutteen vuoksi sotalauman talvikortteleihin ympäri maata. Mutta talvella seuraavana vuotena 1496 leimahti sota taas korkeimmalleen. Venäläiset tulivat jälelleen talvisydämellä. Stuure ei voinut niin heti saada kokoon ympäri maata olevan sotalaumansa, ja hän ei ollut vielä päässyt liikkeelle Turusta, kun Vasilei Kossoi oli painanut rajan yli, lyönyt joukon Ruotsalaisia, piirittänyt Viipurin, kostaaksensa enemmäisen vuoden tappoja hävittänyt Karjalan, Savon ja Hämeen maan, samonnut Turun lääniin asti ja tappanut noin 7000 ihmistä. Ja kun Steeni Stuure lopulla Helmikuuta sai sotalaumansa koolle ja marssi rajaa vasten, niin olivat Venäläiset jo suuren voittosaaliin kanssa palaamassa. Danskan puolelta pelottavat asiat vaikuttivat Steeniä heti lähtemähän Ruotsiin ja ottamaan osan sotajoukosta myötänsä. Svantte Stuuren jätti hän muun sotalauman päämieheksi Suomeen; ja nyt karkaavat Ruhtinaat Iivana ja Pietari Ussatoi, jotka olivat Pääruhtinaan käskystä koonneet verestä sotaväkeä Vienan tienoilla, Kajaanan maahan, Pohjanmaan äärille, (jota Veläläiset nimittivät Kymmenisen joen maaksi,) ja Jokkasten pitäjähän, jolloin maata hävitettiin aina Torniojokea myöten. Sillon sanotaan Limingan asujanten, vasta välttääksensä tämänlaista rauhattomuutta, antauneen Venäjän vallan alle, josta asiasta olivat lähettäneet miehiä Pääruhtinaan kanssa Moskovassa keskustelemaan. Mutta Venäläiset ajettiin pakoon Svantte Stuurelta, joka meritse karkasi heidän maahan, otti lähellä Narovata löytyvän Ivangorodin linnan ja palasi Suomeen vankein ja runsaan voittosaaliin kanssa, tarjottua voitetun Ivangorodin Livon Ritareille ja sen sorrettua, kun Ritarit eivät huolinneet sitä lahjaa häneltä ottaa. — Vuoden loppupuolella tuli Steeni Stuure taasen Suomeen uudella sotalaumalla, mutta ei saanut Svantte Stuurea lähtemään talviretkelle Venäjän maahan, niinkuin oli toivonut, sillä Svantte oli suuttunut hänelle siitä, että luuli itsensä jätetyksi viimmekerralla vihollisten syötiksi. Suutuksissaan jättää Svantte äkisti sotajoukon ja palaa Ruotsiin. Riikihoittaja menee myös Svanten perästä, kun oli ensin hankkinut vartoväkeä Viipurin ja Savonlinnan varaksi ynnä laittanut vartolinnoituksia Uusmaan ja Hämeen puollukseksi. Hän olisi hyvin mielellään tehnyt rauhan vihollisten kanssa, jos olisi siinä tapannutkin, koska hänen voimat eivät tässä sodassa varsin riittäneet ja hänellä muuten oli Ruotsissa paljo huolta Danskan Kuninkaan ja voimakkain ylimysten juonten tähden; mutta Ruotsin Raati oli semmoista tuumaa vastaan. Niin olivat sen vuoden sotayritykset lopulla.

Sit'ei voi kieltää, ett'ei Steeni Stuure joksiki huolettomasti käyttänyt Suomen puoltamisessa. Siitä asiasta ja, muut mainimatta, siitäki, että hän oli liitollansa Livon Ritarein kanssa ärsyttänyt Venäläisiä sotaan, syytti häntä Ruotsin Riiki-Raati ja kutsui Danskasta Kuningas Johani II:sen Ruotsiin. Kuningas tuli. Silloin ulousi Riikihoitaja Daalareihin ja sai talonpoikia puolellansa, joiden kanssa kävi Kuningasta vasten; mutta ei onnistanut. Siitä tuli hän saamaan Suomen, Ahvenanmaan ja monta paikkaa Ruotsissa läänitykseksi, mutta täytyi heittää vallikan Kuninkaalle, joka kruunattiin vielä samana vuonna 1497. Steeni Stuure sai kuitenki vielä olla yksi neljästä Ruosia hallitsevasta Riiki-Raatista. Mutta pian vaikuttivat vihamiehet, että hänen täytyi lahjoituksistansa antaa Turun, Hämeen ja Savon linnat sekä läänit takasin Kuninkaalle.

Maunus III Stiernkorssista, joka nyt oli ollut pispana, ei löydy paljo muuta mainittuna, kun että häntä kiitetään, että hänellä oli Kirkon puolta pitäissänsä paljo vastuksia ja mielikarvaita, ja että hän oli laittanut Dekaanin arvon Tuomiokirkolla, sekä muutenki pappivirkain tuloja lisäillyt. Myös tietään hänen toimittaneen yhteisen atrioitsemisen säätyveljillensä ja muillenki köyhille Turussa. Sammui v. 1500.

Tämän perästä tulee Laurentius Mikhaelinpoika Suurpää pispaksi. Hän oli kotosin Turusta ja Pariisis-Maisteri. Vihittiin vasta vuoden perästä, Upsalassa, saatuhun arvoonsa. Hänen aikana tapahtui, että Herrat Ruotsissa luopuivat jällensä pois Kuningas Johannista ja valitsivat v. 1501 Steeni Stuure Vanhemman uudellensa Riikihoitajaksi. Silloin oli Suomessa Danskalainen mies, Maunus Frille, joka piti Johanin puolta, eikä tahtonut Steeni Stuuren ystäville antaa Turun linnaa. Mutta ne piirittivät sitä yli kolme kuukautta, jonka perästä linna, Saksalaisen vartoväen petoksesta, joka tahtoi saada käsiinsä muutaman siellä löytyvän suuren rahasumman, annettiin, 6:tena p. Syyskuuta v. 1502, Steeni Stuurelle. Muu osa maata taisi vastustelematta häneen luopua. Riikihoitajalla oli vielä taistelemista Danskalaisia vastaan ja kuoli v. 1503, myrkystä niinkuin sanotaan. Vaikka Danskan Kuningas nyt tahtoi saada Ruotsin valtaansa, niin valittiin kuitenki, Hemminki Gadin nerosta, Svantte Stuure Riikihoitajaksi seuraavana vuotena. — Samana v. 1504 tehtiin sotilakko Venäjän kanssa 20:neksi ajastajaksi, josta on nähtävä, että sotatila oli kestänyt aina siihen saakka, vaikk'ei siitä ole tietoja, ja se mahtoi olla huokiampi Suomelle loppupuolellaan, Venälaisten sodan tähden Livon Ritariseuran ja Lithovian kanssa. Suuri Venäläissota oli siis pitkittänyt 14 vuotta. — Nyt seuraavat rasitukset Danskalaisilta.

Pispa Laurentius Suurpään aikana jaettiin, varsinki Karjalassa ja Savossa, jossa pitäjät olivat niin laajat, että oli muutamilla 15 penikuormaa ja enempiki kirkolle, seurakuntia pienemmiksi; ja muutamassa Tukhulmin Riikikokouksessa päätettiin uutten kirkkojen rakentamista isänmaassamme. Tämä pispa tuli, visiteerinki matkallansa Ahvenanmaahan, yhtäkkiä halvatuksi ja kuoli muutaman ajan perästä v. 1506. Sittä valittiin Johannes IV Olavinpoika, hänki Suomalainen syntymältänsä ja Pariisis-Maisteri opiltaan, jälkeenseuraavaksi pispaksi ja vihittiin vasta seuraavana vuotena Upsalassa, saatua ennen Paavilta vahvistuksen vaaliinsa. Hänen täytyi ostamalla saada Kuusiston linna edellisen pispan väeltä, jotka eivät mielineet sitä antaa, ennenkun saivat 200 markkaa.

Riikihoitaja Svantte Stuure oli erityistä (nimittäin Natt- och- Daagin) sukua, kun Steeni Stuure Vanhempi oli ollut, ja hänen aikana tapahtui alituisia kapinoita Danskalaisten kanssa. Hänell'oli auttajana ja ystävänä Hemminki Gaddi, mies hengellisestä säädystä, mutta useimmin tavattu sota- ja hallitusasioista, kun alttarilla, ja palava vihasta Danskan nimeen. Mutta isoin osa Raatista ja melkein kaikki pispat olivat Danskan puolella ja aikoivat aina kutsua Kuningas Johania takasin, jota Svantte ja Hemminki estivät. Kun nämät viimmeksi mainitut miehet vielä saivat Hansaseuran puolellensa, niin alkoivat he Danmarkkia kovemmasti hätyyttää ja kostaa sen hävitäntäretkiä Suomeen. Danskalaiset olivat nimittäin rosvoneet ja hävittäneet Suomen rantamaita v. 1509. Saman vuoden 2 p. Elokuuta, kun kaikki Turun asukkaat nukkuivat unen levossa, tuli sydänyöllä yhtäkkiä Otto Ruuthi Danskalaisten kanssa suurella rymäkällä ynnä torvein ja sotasoitinten pauhinalla kaupunkiin, ja alkoivat ryöstää ja murhata hirviästi. Tuomiokirkosta ryöstettiin kaikki kirjat, korennukset ja irtain omaisuus; samoin yksinäistenki huoneista. Ryöstötavara kannettiin Danskalaisten laivoille. Yläisemmistä murhattiin monta, ja toinen osa vietiin vankina Danmarkkiin. Nämät voret viipyivät vielä muutaman ajan Turussa, pitkittäin ilkiätä työtänsä. Vuotena perästä oli myös Amiraali Severini Norbyy liikkeellä ja otti Kastelholman linnan Ahvenanmaalla, tehden linnanhaltian frouanensa vankiksi.

Arvidi Kurkki valittiin pispaksi, kun Johannes Olavinpoika, palattuansa visiteeringiltä Karjalassa, oli v. 1510 kuollut suuresta ruokapalasta, joka hänellä oli kurkkuun tarttunut ja hänen läkähyttänyt. Arvidi oli ulkomaalla tullut Maisteriksi ja ollut Dekaanus Turussa, valittuansa pispaksi lähtenyt Italiaan saamahan Paavilta vahvistuksen vaaliinsa, ja vihittiin vuoden kuluttua Strengnääsissä. Isänmaansa hyvää tarkoittava mies oli tämä pispa. Hänen valintavuotena, elikkä Venäjän tietoja myöten vasta 9:tenä Toukokuuta v. 1513, pitennettiin se vähää ennen 20:nesi vuodeksi sovittu sotilakko, Novgorodissa 60:neksi ajastajaksi, samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaren rauhassa Maunus Liehakon aikana.

Mutta Riikihoitaja Svantte Stuure oli kuollut pikaisesti v. 1512 ja Ruotsin kansa siaan valinnut hänen pojan, Steeni Stuure Nuoremman, riikiä hoitamaan ja vartioimaan, ehkä Raati ja ylimykset tahtoivat siihen virkaan Erikki Trollea. Danmarkin Kuningas Johani II oli myös kuollut v. 1513, ja poikansa Kristiani II, Tyranno (Hirmuvaltia) ansaitulla liikanimellä, tullut hallitukseen. Hän oli jo isänsä eläissä tullut Ruotsissa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kun ei hän heti päässyt siihen arvoon, niin sanotaan hänen, samalla tavoin kun isänsä ennen, yllyttäneen Venäläisiä Suomehen karkaamaan. Vuonna 1515, ja kahtena sitä seuraavana, mainitaanki Venäläisen hävittäneen Suomea eli Norbotnia, jolloin siis vasta käyty sotilakko heti rikottiin. Sota oli myös v. 1516 noussut Steeni Stuuren ja Danskan välillä, Pääpispan Gustavi Trollen juonilla, joka viimmen tuli arvonsa menettämään ja hänen auttaja, Kristiani, voitettiin Bränkyrkan tappelussa, lähellä Tukhulmia, v. 1518. Nyt asetettiin Paavin käskystä hengellinen oikeus Danmarkissa, ratkasemaan virastansa lasketun Pääpispan kanteita Riikihoitajata vasten, ja Steeni Stuure kaikkine puoltajinensa tuomittiin pannaan. Siitä rupesi Kristiani sotajoukkoa kokoamahan, joka v. 1520 lähti Ruotsia kurittamaan. Boogesundin tykönä tuli tappelu, jossa Steeni Stuure Nuorempi voitettiin, ja kuoli muutaman ajan perästä haavoistansa. Riikihoitajan kuoltua tuli hämmästys Ruotsin kansaan, eikä kukaan tiennyt mitä nyt oli tehtävänä, kun Danskalainen miekalla ja tulella läheni pääkaupunkia. Ainoastaan Steeni Stuuren leski, se rohkia Kristiina Gyllenstierna, piti uskalluksensa tallella ja puolti Tukhulmia, joka Kristianilta piiritettiin, vaikka jo oliki suuri osa Ruotsin Herroja tunnustanut Kristiania Kuninkaaksensa. Mutta kun Hemminki Gaddiki nyt meni Danskalaisen puolelle ja houkutteli Kristiinata samaan, niin antoi viimmen tämä vaimo (7:tenä Syyskuuta) Tukhulmin Kristianille, joka hänelle lupasi antaa omaisuudeksi Hämeenlinnan ja sen läänin ynnä Kokemäen kartanon. Myös luvattiin Ruotsalaisille kaikkinainen rauha, sekä Kristiinan ystäville ja puoltajille Suomessa, joiden seassa nimitetään pispa Arvidi Kurkki, Ooke Jöranssoni Totti, Tönnes Erikssoni Totti ja Niilo Eskilssoni Baneeri, täysi vapaus kaikesta rangaistuksesta ja vainosta. Mutta pian näytti Kristiani, mitä hänelle oli mielessä ja mitenkä hän aikoi lupauksiansa täyttää. Luvattuja omaisuuksia ei annettu Kristiinalle. Marraskuussa 8:tena päivänä, kun uuden Kuninkaan kruunaamisen juhlaa pidettiin Tukhulmissa, suljettihin portit Tukhulmin linnaan, jossa tiettävästi nyt löytyi paljo kansaa, ja muutamain edelläkäyneitten syyttämisten perästä ruvettiin mestaamaan kaikkia, kun ei luultu olevan Danskan ystäviä, ei ainoastaan Herroja, vaan myös muita läsnäolevaisia alhaisempia, ilman armoa ja oikeutta. Olaus Magnus, joka on kirjoittanut kirjan Pohjaisten Kansain elosta, jossa Suomestaki tulee paljo puhumaan, näki omilla silmillään 94 ihmistä mestattavan. Toisia hirtettiin eli piinattiin kuoliaaksi. Tämä on se mainio Tukhulmin verilöyly. Mutta tulipa Suomellenki vuoronsa. Heti Ruotsiin tultuansa oli Kristiani lähettänyt käskyjä sen maan Herroille, tulemahan Ruotsiin riikin asioista keskustelemaan. Mutta lienevätkö Herrat jotaki petosta aavistaneet, slllä ei heistä yksikään käskyä totellut. Sittä oli Kristiani lähettänyt Hemminki Gadin sotajoukolla, Suomen maata kukistamaan ja sen linnoja ottamaan. Linnat antausivat hänelle vastustelematta, sillä ei arveltu vastuksen enää mitään auttavan; entiset linnanhaltiat laskettiin viroistansa, joihin Saksalaisia ja Danskalaisia miehiä pantiin. Turun linnaan asetettiin vasta mainittava Thuomas Volffi. Mutta nyt tuli Kristianilta verinen käsky, jota myöten Ooke Jöranssoni Totti mestattiin Hämeenlinnan ulkopuolella (27 Marrask.). Hemminki Gaddi sai myös vanhoilla päivillään havaita, miten Kristianin laatuiset miehet palkitsevat ystäviänsä; sillä hän ja Niilo Eskilssoni Baneeri mestattiin Raaseporin etuloilla (16 Jouluk.) Pispa Arvidi säilytti henkensä; joko hän lie Kuusiston linnassa saanut turvansa, eli muuten tiennyt paeta vainojiansa. Sillä keinoin menetteli Kristiani Ruotsissa, ja yli 600 ihmistä oli hengeti nutistettu, kun hän seuraavan vuoden alulla palasi Danmarkkiin.

Kun nämät kauhistukset paraaltaan tapahtuivat Ruotsissa, tavatahan Gustavi Erikssoni Vaase, karattuansa vankeudesta Danmarkissa Lybekkiin ja sieltä lähettyänsä Ruotsiin, eräilemässä Danskalaisten pelvon tähden Daalarein metsissä, puimassa talonpoikain riihissä, piiloutuneena vainojiltansa muin heinäkuormassa, muin kaatuneitten puitten alla, muin kuopissa ja kellareissa: hän se nuori aatelismies, jonka rehellisessä sydämessä ajatukset Ruotsin vapauttamisesta olivat nousseet, ja jonka aikeensa hän nyt tulee, niinkuin hänellä oli itsellänsä tapana sanoa, "Jumalan ja Ruotsin talonpoikain kautta" täyttämäänki. Hän sai Daalarilaiset ja sen perästä talonpojat muillaki paikoilla puolellensa, sittä vapasukusia Herrojakin; piiritti Tukhulmia, jossa kaupungissa Magistraati pyysi Suomesta avuksensa miehiä ja sotitarpeita; ja valittiin Syyskuussa v. 1521 Herrainpäivillä Vadstenassa, Riikihoitajaksi. Nyt alkoi hän Suomenki vapauttamista miettiä; lähetti sinne Niilo Arvissoni Vestgööthen ja Henrikki Jönssonin Haagasta, sotamiesjoukon kanssa, ja näihin yhdistyy Niilo Monssoni Grabbe Grabbakasta ynnä monta muuta vapasukuista Suomalaista. Nämät miehet alkoivat 24 Marraskuuta piirittää Turun linnaa, jossa Thuomas Volffi oli haltiana, ja löytyi hänellä siellä paljo vartoväkeä sekä runsaasti sotitarpeita. Siihen siaan oli piirittäjillä sota-aseista ja ruutista suuri puutet, jota pispa Arvidi ainaki koki heille varustaa. Vaan ei tahtonut piiritystyö Ruotsalaisilla menestyä. Eräällä karkauskerralla otettiin muutamia Ruotsalaisista, joiden seassa Niilo Arvidssonin veli Bengti vangiksi. Volffi antoi hirttää kaikki tyyni linnanmuurin ulkopuolella. — Ahvenanmaahan lähetti Gustavi Hemminki von Brokkenhuusin, ottamaan Kastelholman linnaa, jota Lyyderi Friimanni Kristianin puolesta hallitsi; ja vaikka Ruotsin päämies tapettiin viimmenimitetyltä kaksitappelossa, niin taisi linna kuitenki hetimiten tulla otetuksi.

Seuraavana vuotena 1522 kävi Tammikuussa Kristianilta kaikille linnanhaltioille Suomessa käsky, jossa heitä haastetaan tappamahan ne kiini saadut ja linnoissa säilytetyt Herrat Gustavin puolluksesta. Sentähden antoi Volffi ottaa hengen kaikilta Turun linnassa löytyviltä Suomen Herroilta, joiden seassa oli Tönnes Erikssoni Totti ja Lakmanni Pohjais-Suomessa Henrikki Steenssoni. Samanlainen surma olisi myös tullut Erikki Flemingille, mutta hän oli ajoissa saanut tiedon Kuninkaan käskystä ja mietti keinoja, mitenkä pelastaa itsensä ja muitaki maanmiehistänsä. Hän tekeysi siis Kristianin paraaksi ystäväksi, jonka kautta sai Volffin hyväsuosion itseensä, hän tarjousi karkaamaan piirittäjöitten päälle, johonka vaaralliseksi katsottuun yritykseen linnassa olevat Ruotsalaiset sotamiehet piti pantaman, sillä heidän kuolemasta ei paljon huolittu. Tämä lauma piti lisättämän Danskalaisilla, jotka pitäisivät Ruotsalaiset kurissa. Fleminki sai salaa sanan Ruotsin päämiehelle aikomisistansa, ja kun hän oli käynyt ulos linnasta, niin rupesivat karkaajat ja päällenkarattavat yhessä tappamaan niitä muassa olevia Danskalaisia, ja Fleminki miehinensä oli vapautettu. — Turun linnaa piiritettiin aina keväimeen asti, jolloin Severini Norbyy tuli sen avuksi. Niilo Arvidssoni ja Ruotsalaiset, joilla oli kovin vähä voimia vastukseksi, täytyivät nyt vetäytä pois Turusta. Heidän lähtiissä kirposi tapaturmaisesti tuli yhteen ruutitynnyriin, ja siitä syttyi tulipalo kaupunkiin, joka palaissansa Danskan sotaväeltä ryöstettiin. Ruotsalaiset pakenivat maan sisälöille Hämeeseen, jonnekka Danskalainen ei heitä ajanut perästä. Pispa Arvidi Kurkki, joll'ei enää ollut Kuusiston linnassa turvapaikkaa, pakeni Danskalaisten edellä Raumaan, sieltä meritse Ulvilaan, sieltä Nääräpäähän, ja sieltä aikoi tulla Ruotsiin, mutta hukkui merihädäässä monen vapasukuisen miehen kanssa Suomesta, jotka olivat perehinensä hänen seurassa olleet. Sinne meni Suomen 23:mas ja viimmeinen paavinuskoinen pispa. Hämeesehen paenneista miehistä, joilla ei enää ollut toivoa saada maata puollustetuksi, jakaupi sotalauma: Erikki Fleminki menee isoimman joukon kanssa ja yhdistäypi Gustavi Vaasen laumoihin; Niilo Grabbe jääpi Suomeen, varustaa itsellensä pienen laivaston, hätyyttää sillä Danskalaisia, missä vaan heitä tapaa pienemmissä joukoissa, ilmautuu välistä Raaseporissa, Porvossa elikkä Kokemäessä (Kuusistossa?), pakenee hädän tultua Vironki puolelle, ja tekee sillä keinon paljon pahaa Kristianin väelle. — Danskalaiset hävittävät rantamaita Suomessa; Kuusiston linna otetaan heiltä sisälle; Norbyy purjehtii sinne tänne Ruotsin ja Suomen välillä, auttain ahdistettuja linnoja rualla ja väellä. Niinpä käski hän Thuomas Volffinki Suomesta ottaa ruokatarpeita, minkä voisi saada, ja viedä niitä Tukhulmiin. Volffi lähtiki suurella laivajoukolla anottua apua viemään. Mutta Gustavi Vaase oli Lybekkiläisten avulla saanut sotalaivoja, jotka piilivät Ruotsin luotojen välillä ja nyt tulivat ottivat koko Volffin laivaston sisuksinensa, ynnä Volffin itsensä vankiksi, ja sitte hirtettiin hän tammeen, ansaituksi kostoksi monista hirmutöistänsä.

Gustavi Vaasella kävivät toimet hyvästi Ruotsissa: yksi linna toisen perästä otettiin häneltä, yksi etu seurasi toistansa. Tukhulmi oli vielä Danskalaisilla. Sitä piiritettiin monelta haaralta, ja Norbyyn apuanto estettiin. Kristianilla ja hänen puoltajilla ei näytä olleen ollenkaan tointa ja tolkkua muuhun kun hirmutöihin ja ilkeyksiin. Se vaikutti, että Danskanki Raati ja Herrat jo rupesivat häntä pelkäämään ja vihaamaan. He antoivat kruunun Fredrikki 1:mäiselle, joka teki liiton Hansalaisten kanssa. Kristiani ei uskaltanut vastustaa, kokosi tavaroita, minkä sai, ja purjehti v. 1523 Huhtikuussa muutamilla laivoilla pois Danmarkista, heittäin ijäksi päiväksi kruununsa. Sittä eli hän kruunuheittona, pidettiin lopulla 27 vuotta vankina ja kuoliki siinä tilassa. Tässä oli hänen oman mielettömyytensä kosto! Mutta Fredrikki otti Danskan kruunun ja tahtoi hänki Kalmari-yhdistyksen ehdoilla saada Ruotsi allensa, josta hän kirjoitti Ruotsiin. Vaan sieltä vastasi Raati: että he olivat valinneet Gustavi 1:sen Erikssonin Ruotsin Kuninkaaksi. Se oli tapahtunut Strengnääsin Riikinkokouksessa, 7:tenä päivänä Kesäkuuta. Niin päätyi Kalmari-yhdistys, jonka onnettomuus oli kestänyt 126 vuotta. Samassa kuussa antausi Tukhulmiki Gustaville, ja pian oli koko Ruotsi hänen hallussa ja vapaana.

Kun Kuningas Gustavi 1:nen oli saanut Ruotsin perkatuksi Danskalaisista, niin tuli Suomen vuoro. Elokuussa v. 1523 lähetti hän sinne vahvan sotalauman Ruotsalaisia, Saksalaisia ja Suomalaisia, Amiraalin Iivari Flemingin myötä, jonka piti veljensä Erikki Flemingin kanssa ajaa Danskalaiset matkoinsa. Armeia nousi maalle Kuusiston linnan tykönä ja otti sen toissa päivänä välirynnäköllä. Sitte meni se Turkuun, jonka linna 12:ta päivän perästä saatiin otetuksi. Alussa kävi Danskan sotajoukko Ruotsalaisia vastaan, mutta vetäysi pian Hämeenlinnan kautta Viipuriin, kun oli saanut tarkempia tietoja vihollistensa voimasta. Ruotsalaiset jakausivat nyt pienempiin joukkoihin, jotka vähitellen ottivat Hämeen, Raaseporin, Savon ja Viipurin linnat Danskalaisilta; jälkimmäinen otettiin Niilo Grabbelta. Ennen Joulua oli koko Suomi tempastu vihollisten kourista. Kun ei ollut Danmarkista apua odotettavana, niin menetti Danskan puollus rohkeutensa, ja eivät he tahtoneet eivätkä voineet pitemmältä vastustella. Näin tuli Suomi vapaaksi Danskalaisista.

Kukin aika on, omituisen luontonsa ja laatunsa puolesta, muista eroitettu: niin myös Paavinuskon aika. Tässä tahdomma nyt sovitella muutamia ennen mainimatta jääneitä eli jo mainittujaki asianhaaroja yhteen; sillä täydellisempätä osotusta tämän monesta syystä kyllä merkillisen ajan elämään emme voi antaa.

Ensisti tahdomma Kirkollisuuden puolta katsella. Siellä kohtaa meitä heti Paavikunnan rakennus. Roomin seurakunnalla, joka Apostolein aikana perustettiin, oli, niinkuin muillaki, pispansa. Kun muutamain vuosisatain perästä Kristinusko oli pilaumassa, ja sen opettajat maallista kunniata ja rikkautta rupesivat halailemaan, niin syntyi Roomin valtakaupungin pispain päässä se ajatus, että he muka olisivat Apostoli Pietarin jälkeenseuraajat virassa, joille taivaan avaimet olisivat jätetyt. Sentähden rupesivat he muitten Kristikunnan Pispain sivulla edellisyyttä tahtomaan. Heitä kutsuttiin paapoiksi, josta sanasta Paavi muukaloimalla on tullut. Tämä tuuma onnistikin. Roomissa kasvoivat Paavit aina enemmin kunniassa ja voimassa; mutta siinä samassa kasvoi heidän maallinenki, Kristillisyydestä erkaneva ja maallisia tarkoittava, mielikin. Sillä keinoin oli Paavi pian saanut koko Kristikunnan allensa, paitsi Greekan kirkkoa, joka hänestä erkani eikä tahtonut häntä totella.

Kun Kristinuskoa ruvettiin Suomeen levittämähän, oli Paavein valta jo täydessä voimassaan, ja he hallitsivat ikääskun mahtavat Kirkkoherrat, joitten pitäjän alle puoli Euroopata kuului ja maksoi heille tihuntia. Heillä oli Roomissa Konsistoriumi, jonka jäseniä kutsuttiin Kardinaaleiksi, ja niiten piti olla Paavein neuvonantajina ja auttajina Kristikuntaa hallitessa. Myös piti heidän valita Paaveja, kun entinen oli kuollut. Tämän Roomin kirkkovallan alle kuuluivat ensistä Pääpispat (Arkhipispat), jotka tavallisesti vihkivät allensa kuuluvia Pispoja ja pitivät jotaki komentoa heidän yli. Valittu, vaan vielä vihkimätöin, pispa sai nimen Elektus (Valipispa). Mutta Pääpispainki yli oli välistä asetettu Priimas eli Priimaspispa. Suomi, niinkuin Ruotsikin, kuului Lundin Priimaspispan ja Upsalan Pääpispan alle. Samatekkun Paavilla oli myös pispoilla Konsistoriuminsa eli Tuomiokapituli, joka heitä valitsi ja auttoi hiippakuntaa hallitessa. Tuomiokapitulin jäseniä löytyi Suomessa lopulla 12, joista Tuomioprovasti (Archipraepositus), Arkhidiakonus ja Dekaanus olivat muita etevämmät, ja niitä muita kutsuttiin alhaisemmiksi Tuomioherroiksi (Kaniikeiksi). Tuomiokapitulilla oli alussa tuomitsemista useimmissa rikosseikoissa, ja myöhemminki oli sillä monessa asiassa ratkasemisen oikeus, vaikka Lakmanneja ja muita Tuomareita jo löytyi meidän maassa. Papit olivat alhaisempia hengellisiä ja toimittivat jumalanpalvelua seurakunnissa maalla ja kaupungeissa. Papeilla oli välistä vierellä Kappalainen (Capellanus), eli edestänsä virkaa toimittava Sialainen (Vicarius). Muita papillisia virkoja olivat Diakonein ja Khuoripappein (Chorales) virat. Ilman sitä löytyi alhaisempia, lukkarintapaisia kirkonvirkoja monesta lajista. Kun Paavi tahtoi saada jotakin toimitetuksi kaukana Roomista olevissa maissa, niin kirjoitti hän siitä Bullia pispoille eli muille; vaan kun asia vaati, niin lähetti hän Legaateja edestänsä seikan selvittämään. — Paitsi näitä maallisia pappeja löytyi myös muita, jotka suuremman pyhyyden perään pyörivät ja elivät yhteydessä Luostareissa (Kluostareissa). Niitä laitoksia löytyi erityisiä miehille ja naisille, eli munkki- ja nunnaluostareita. Päällysmies kutsuttiin Apotiksi (naisluostareissa Apetissaksi), ja sitä lähin virka oli Priorin (Priorinnan eli Naispriorin), muista alhaisemmista mainimatta. Tämmöisiä luostereita oli erilajista, joilla oli itsekkullaki omituiset asetuksensa, tarkoittavat puhdasta, kaikesta irstaisuudesta ja ylöllisyydestä vapaata, jumalisuuden harjoituksille vihittyä, elämätä. Suomessa löytyi luostareita kolmesta munkkiseurasta eli ordenista, nimittäin: kaksi Dominikaniluostaria, joista yksi oli Turussa ja toinen Viipurissa: kolme Franciskani- luostaria, joista yksi oli Viipurissa, toinen Raumassa, ja kolmas oli Köökarin luostari Ahvenanmaalla: yksi Brigittiniluostari Naantalissa, jossa oli munkkeja ja nunnia yhessä ja joka oli Vadstenan luostarista Ruotsissa saanut alkunsa. (Kahden ensiksi nimitetyn munkkiseuran perustajat olivat Dominikus, Hispaniasta, ja Franciskus, Italiasta. Kumpiki seura sai vahvistuksensa Paavilta v. 1215 ja levisi heti sen perästä pohjaiseenki. Brigittinein perustaja oli se mainio unien näkijä Pyhä Brigitta Ruotsista, joka kuoli v. 1373.) Kun Kristinuskoa ensin ruvettin Suomessa saarnaamaan, niin tarvittiin arvattavasti pappeja, jotka maan omalla kielellä voisivat pakanoita opettaa ja saada heitä erhetyksistänsä luopumaan. Mutta semmoisia saatettiin ainoastaan sillä tavalla saada, että kääntyneitä pakanoita papeiksi opetettiin. Sentähden onki arveltu jo aikuisin koululaitoksen löytyneen pispanistuimen tekönä, jossa papiksi aivotut miehet saivat vähän opetuksensa. Pispanistuimen muutettua Turkuun pitkitti tämä koulu, Turun kathedralikoulun nimellä, oloansa. Sillä oli Tuomio-kapitulin jäseniä opettajina, ja se sai vanhaan aikaan niin suuren arvon, että Ruotsistaki tuli nuoria miehiä siinä oppimaan. Paitsi tätä löytyi jokaisessa luostarissa koululaitos, joista Rauman koulu (Collegium Raumense) oli varsin mainio Paavinajan loppupuolella. Näissä kouluissa tehtiin erinomattain papinalkuja virkaansa mahdollisiksi. Mutta jos joku tahtoi saada täydellisemmän ja laveamman opin, niin täytyi hänen ulkomaisissa opistoissa, niminomaisesti Pariisin ja sittä Praagin ynnä Leiptsigin Korkiopistoissa, keksiä tietoja, niinkuin monesta pispasta olemme jo nähneet. Alhaisempain pappein ei näytä tarvinneen maatansa ulempana käydä oppia hakemassa. Oppineilta Suomessa kokoonpannuista kirjoista ei löydy paljo mainittavata, paitsi että eräs Johannes Budde eli Rääki, joka Paavinajan loppupuolella asui välistä Vadstenan, välistä Naantalin luostarissa, on kirjoittanut usiampia kirjoja jumalisesta sisälläpidosta. Rahvasta ei opetettu lukemaan, vaan ainoastaan muutamia rukouksia ulkoa taitamaan.

Sitä myöten kun Kristillisyys levesi maassa ja asukkaita lisäysi, rakettiin myös Kirkkoja. Nousion ja Räntämäen kirkot taisivat olla kaikkian ensimmäiset; Hämeessä taisi Hattulan kirkko, Karjalassa Viipurin ja Savilahden eli Mikkelin, Pohjanmaalla Mustasaaren, Pietarsaaren, Salon ja Kemin kirkot olla ensimmäiset. Seurakuntia jaettiin sittä aikaa myöten pienemmiksi, ja jokainen sai tiettävästi pappinsa, joka kirkonmenoja toimitteli, kasti ja jakoi Sakramentit. Ulkonainen koreus oli kirkoissa tarkoitettu, varsinki Tuomiokirkossa, jossa Alttareita oli kyllin rakettu Pyhäin kunniaksi ja muistoksi. Kirkonmenoista oli Messu etevin temppu: vähemmässä arvossa pidettin Sakramentit, joita oli silloin seitsemän, ja Saarna, joka useimmiten, niinkuin muukin jumalanpalvelu, tapahtui latinaksi, ilman että kuunteliat mitään siitä ymmärtivät. Messuamalla toivottiin saada sielut Kiirastulen (eli Perkantotulen) piinasta pelastetuksi, ja semmoisia messuja eneni lopulla niin, että papit saivat melkeen päivät päästänsä kirkossa veisata ja loilotella. Kaikki jumalisuus oli täytetty ulkonaisten menoin harjoituksella; Raamattu oli papeillenki tuntematoin kirja; ja jos joku vähän vapaammasti uskalsi ajatella, eli käytti itseänsä jotenki Kirkon asetuksia ja tapoja vastoin, niin joutui hän Pannaan s.o. suljettiin Kirkon yhteydestä. Siihen siaan olemme nähneet, kuinka Aneita, eli syntianteen vakuutuskirjoja, jaettiin niille, jotka Kirkkoa rikastuttivat. Pyhiä miehiä pidettin aivan epäjumalisessa kunniassa, ja heille pidettiin omituisia juhlapäiviä, jonka kautta tiettävästi joutopäivät enenivät ja työpäivät vähenivät. Näitten Pyhäin lukuun kuului e. m. Suomen ensimmäinen pispa Pyhä Henrikki: ja pispa Hemminkikin tehtiin v. 1514 Pyhäksi, vaan se tapahtui kovin myöhä, ett'ei hänellä ollut siitä pitkällistä kunniata. Tämmöisten Pyhäin sanottin tehneen paljo Ihmettöitä kuolemansaki jälkeen; ja toivottiin heidän ei ainoastan esirukouksillansa taivaassa, vaan myöskin liikanaisten hyväin töittensä lahjoittamisella, voivan hankkia anteeksi saamisen syntisille ihmisille, vaikka on kylläkin epäiltävä asia, jos moni näistä Pyhistä itsekkään oli taivaassa saanut siaa.

Nyt ovat Kansakuntaisuuden asiat silmäiltävät. Niinkuin Paavi hengellisillä siteillä hallitsi Kristikuntaa ja oli pispain päänä, niin piti myös Roomin eli Saksan Keisarin olla Kuningasten ja Ruhtinaien yhteisenä päänä: edellisellä piti hengellinen valtikka, jälkimäiselle miekka siinä Kristikunnan yhteisessä valtakunnasa oleman. Tämmöisen näemmä kaiketi tarkoituksen olleen yhteisen Historian keskiajalla, vaikk'ei se koskaan saanut varsin aikaan; sillä ensistä nousi pian yhtäläisiä riitoja Paavein ja Keisarein välillä, ja toiseksi eivät Kuninkaat ja muut Ruhtinaatkaan usein paljo Keisaria totelleet. Erinomattain olivat pohjaiset riikit omin päinsä. Ainaki olemme siv. 99 nähneet esimerkin senlaisesta Saksan Keisarin luullusta ylinäisyydestä Suomenki perukan yli. Ruotsin Kuninkaat elikkä, oikeimmin sanottu, Kuninkailta läänityksillä lahjoitetut ylimykset, pitivät siis maallisen hallituksen Suomessa Paavinuskon ajalla. Mutta ei alussa vielä niin. Suomi oli Paavein ja Turun pispain toimella, eli ainaki Kristinuskon levittämisen tarkoituksessa, tullut valloitetuksi; ja sentähden saivatki pispat ensiaikoina pian yksinään hallita ja vallita isänmaassamme, niinkuin myös käyttää kaikki tulot omaksi ja Kirkon hyväksi. Vasta Beero I:mäinen antoi osan maarahoista Kuninkaalle, ja noin 1284 tuli vasta Birgeri Jaarlin poika Bengtti, Herttuan korkonimellä, Suomen ensimmäiseksi maalliseksi haltiaksi. Siitä lähin löytyi aina mahtavia Herroja, jotka Kuninkaalta olivat saaneet, joko Suomen kokonaan eli osia siitä maasta, lahjaksi allensa. Näihin ovat myös Linnanhaltiat luettavat, joilla oli jokuntapainen komento linnan alle kuuluvan maan yli, ja joitten nimet ovat osiksi meihin asti säilyneet tiedossa. Vasta Pähkinäsaaren rauhan perästä tavataan (v. 1324) ensimmäinen Lakmanni maassamme. Sen perästä jaettiin Suomi v. 1435 kahteen Lakikuntaan, ja silloin asetettiin myös Maanoikeus (katso siv. 90), mutta tämä oikeus herkesi heti asettajansa kuoltua. Muuten tavataan Suomessa tällä ajalla Kihlakunnan Tuomareita, Fouteja j.n.e. Talonpoikaisista valittiin silloinki ymmärtäviä miehiä Lautamiehiksi, jotka Tuomarin kanssa istuivat oikeutta. Lykätyt asiat menivät kihlakunnan oikeudesta Lakmanniin, sieltä Tutkintakeräjihin (ruots. Räffteting), joita Kuningas itse eli jonku siaisensa kautta piti kerran vuodessa. Muuten oli lupa heti edestuoda asiansa korkeammanki tuomio-istuimen eteen, ilman sen käyttämättä alemmassa oikeuspaikassa. Kuningas piti myös erinomaisissa tapahuksissa jonkutapaista kihlakunnan oikeutta, jota kutsuttin Oikasukeräjiksi (ruots. Rättareting).

Näin olivat Ruotsalaiset tuoneet oman maansa asetukset Suomeen. Se oli myös määräämättömästi hyvä asia, ett'eivät he, niinkuin Virolaisten kanssa tehtiin, laskeneet Suomen rahvasta orjuuteen, vaan antoivat sen omituista maata viljellä ja omaisuutta itsellensä hankkia. Ennen isännättömille erämaille raketuista taloista tuli Veromaita, vaan kun kruunu oli sittemmin laskenut allensa kaikki erämaat, niin tulivat siellä raivatut tilukset Kruununmaiksi. Paitsi näitä löytyi Kuninkaankartanoita, (Kuninkaan ja hänen miesten ravinta- ja asuntapaikat,) Maallisia Vapaamaita, Hengellisiä Vapaamaita, (Kirkon alle kuuluvat talot,) y.m., jotka eivät varsinaisesti veroa maksaneet. Isoin vero oli maksettava papistolle. Tämä oli Tihunti eli Kymmenekset, maksettu ensistä metsän eläinten nahkoissa, myöhemmin jyvissäki, mutta Ruotsalaisilta uutisasukkailta lehmänannilla nk. voilla, juustolla ja muulla senlaisella. Edellisessä tapauksessa sanottiin makson tapahtuneen Karjalan ja jälkimäisessä Helsingin lakia myöten. Verot olivat alussa sangen pienet, vaan niitä lisättiin ajan kuluissa. Viimmen ruvettiin niitä rahassaki kantamaan, kun se oli kauppiasten kautta tullut maassa tavalliseksi, ehkä oli alussa lupa kahdeksan talonpojan arvion jälkeen antaa rahan siasta kalujaki. Muutoin oli työnteko linnoissa ja kuninkaankartanoissa sangen painavainen velvollisuus talonpojalle.

Mitä Kauppaan Paavinuskon ajalla tulee, niin olemme jo ennen (siv. 62 seur.) puhuneet siitä, kun Hansalaiset kävivät Novgorodin kanssa. Mutta Karjalaiset ja Ruotsalainen vartoväki Viipurissa taisivat välistä ryöstämisillänsä sitä kauppaa estää, koska mainittu seura pyysi ja saiki ensistä v. 1295 Kuningas Birgeriltä, sittä muillaki ajoilla ja muiltaki Ruhtinailta, suojakirjoja kaupankäyntiinsä Nevajoella. Siellä ja muillakin paikoilla vaihtoivat he Suomalaisten kaluja itsellensä. Muuten asettausi heitä, kaupan vuoksi, maassaki asumaan, jonka tähden, koska he usein taisivat olla kotosin Saksasta Saksanmaalla, kauppamiehiä vieläki paikoin kutsutaan Saksoiksi ja Saksalaisia tavallisesti Saksalaisiksi. Kaupungit ja linnat, joissa heillä taisi olla varsinaiset kauppapoikkansa, olivat Suomessa syntyneet seuraavassa järjestyksessä: Turku, Hämeenlinna, Viipuri, Ulvilan eli Porin kaupunki, Raasepori ja Korsholma, Porvo, Rauma, Naantali, Savonlinna, paitsi Käkisalmea, Landskruunaa ja Pähkinälinnaa, joitten alustat Pähkinäsaaren rauhan perästä kuuluivat Venäjän alle. Näistä oli Turku mahtavin kaupallansa ei ainoastaan Suomessa, mutta koko Ruotsin vallakunnassaki oli se mahtavimpia: sitälähin oli Viipuri. Pienempäin kaupunkein täytyi viedä kalunsa Tukhulmiin, mikä ei paikalla tullut Hansalaisten asiamiehiltä ostetuksi. Pohjanmaalla oli lohen ja silahkan pyynti hyvin tuottavainen keino, ja jokein suilla kokousi siellä vuosittain kalan ostajia Tukhulmista ynnä muistaki Ruotsin ja Suomen kaupungeista, ja varsinki Torniossa tavattiin Juhannuksen aikana ulkomaalaisiaki, niinkuin Venäläisiä ja Norjalaisia, käymässä. Emme tiedä minkä osan Pirkkalaiset ottivat tässä kaupassa, vaan on ainaki syy arvella sen ei olleen aivan vähäisen. (Oikeemmasti kutsuttaisiin nämät kentiesi suomeksiki Birkaarleiksi, joka sana merkitsee porimiestä eli linnamiestä, sillä Pirkkalan pitäjäs taisi saada heistä nimensä, eikä toisappäin; sekä muutenki erotteeksi mainitun pitäjän asukkaista.) Vuonna 1328 eräältä Kuninkaan mieheltä kirjoitetusta kirjasta nähdään, että mainitun kauppiaisseuran miehiä oli silloin jo tullut Norlanniinki asumaan. Samassa kirjoituksessa seisoo myös kielto, "ett'ei kenenkään pitänyt estää Lappalaisia metsänkäynnissänsä, ei Pirkkalaistenkaan, jotka tulevat niitten Lappalaisten asuntapaikoille, viipyvät heidän luona, elikkä palaavat heidän tyköä tavaroinensa." Muuten näyttävät Pirkkalaiset tällä ajalla käyneen aina Satakunnassa ja Turussa asti kauppimassa ja keinottelemassa.

Tapain perustehena on kullakin ajalla Uskon eli jumalisuuden hyvempi eli huonompi tila. Kristillisyys oli tällä Paavinuskon ajalla menettänyt kaiken koko ihmistä parantavan luonteensa ja muuttunut ulkonaiseksi harjoitukseksi, jonka sivulla ihmisen sydän sai olla alallaan luonnollisessa pahuudessansa, joka usein ulkonaisilla töillä vielä tuli peitetyksi ja kaunistelluksi; — ja niin olivat tavatki sitä myöten. Ehkä tiettävästi joukossa aina löytyi parempiaki, (niinkuin e.m. voisi arvella monesta oman hyötynsä ja henkensäki vaaralla Kristinuskoa levittävästä miehestä valloittamisen ajalla,) on kuitenki tämän ajan muoto siltä kohdalta sangan kamala tarkemmin katsovalle. Papit olivat tavallisesti, joko ulkokullatuita pyhiä, jotka hyvillä töillänsä ja pyhyytensä harjoituksilla tahtoivat taivasta itsellensä kiskoa, elikkä rypivät he ulkonaisestikki suurissa synneissä. Heille oli e. m. tullut Paavilta kielto, ett'eivät saisi naida; mutta sen siaan tavataan heillä jalkanvaimoja, joitten kanssa synnyttivät lapsia. Samate oli juopumus ei harvassa löyttävä vika. Maalliset Herrat rasittivat talonpoikia väkikestingeillä ja muutenki, käyttivät väärin oikeutta, ottivat lahjoja ja elivät hekin usein pahasti ja törkiästi. Kun maakunnan päämiehet ja opettajat olivat senlaisia, niin mahtoi tila olla ei aivan kaunis rahvahassakaan, ehk'ei liene samaan määrään ollut; sillä raaka kansa tulee usein luontonsa vereksiltä voimilta pelastetuksi elämän irstaisuuteen aivan syvältä tahraumasta. Eteläis-Suomessa taisi Paavinusko syvemmältä juurtua rahvaaseen ja ajaa ulos pakanalliset tavat ja muistot, (jonka tähden Hämäläisten vanhimmat Runot ovatki siksehen unhotuksiin kadonneet); vaan selvän pakanallisuuden siaan tuli epäuskollinen pakanallisuus Kristinuskon nimellä ja muodolla. Maamme pohjaisemmilla paikoilla näyttää pakanallisuus vielä olleen joksiki voimissaan ja kukistamatoinna, jos kohtaki lie rahvas ylipäätä siellä myös ollut kastettu. Sen todistavat siltä ajalta peräiset ja meihen asti säilyneet Karjalaiset Runot, joissa Kiessus, Neitsyt Maaria, Santti Pietari j.n.e. tavataan yhdessä arvossa Ukon, Väinämöisen, Ilmarisen, ynnä muitten jumalain ja sankarein rinnalla. Vanha pakanaisusko lisättiin Raamatussa tavattavilla persoonain nimillä, joitten toimituksihin sommiteltiin entisten jumalain työt, kaikki sekasin ja kamoittavassa hämmennyksessä. Niin on e.m. Vapahtajakin sillä keinoin saatut omanlaatuisen elämäkertansa, joka on, osiksi präntätyistä osiksi pränttäämättömistä, Runoista nähtävä. — Lopuksi tahdomma vielä mainita Veljeyksistä (ruotsiksi: Brödraskap, Gilden), joita laitettiin jonkun Pyhän eli pyhityksen muistoksi. Niihin yhdistyi mies- kun vaimoväkeäki, omituisten asetusten alla jumalisuuden harjoituksia ja rakkauden töitä täyttämään, niinkuin myös määrätyillä ajoilla kestinkiä ja kemua pitämään. Semmoisia tietään kaksi löytyneen Suomessa, nimittäin Pyhän Annan ja Kolmen Kuninkaan Veljeykset (Fraternitates S:tæ Annæ & Trium Regum), jotka pispa Maunus Tavastin aikana saivat alkunsa, paitsi mitä meikäläisillä saattoi olla Ruotsin kanssa yhteyttä senlaisissa laitoksissa.

IV.

Tähänasti on kirjoitettu Suomen olosta Pakanallisuuden ja Paavinuskon aikana: edellisemmästä ajasta sangen lyhyesti, jälkimäisestä vähäistä pitemmältä, ehkä siitäki vaillinaisesti. Pakanallisuudessa tavataan esivanhempamme upotetut ja vaipuneet Luonnon typeryyteen, jonka moninaiset voimat heiltä tehdään jumalallisiksi Haltioiksi, ja kuvaillen laulavatki he yhteyttänsä sen jumaloitetun Luonnon kanssa: Paavinuskon kautta tulee Kristillisyys ulkonaisesti heidän sekaan, alkaa päältäpäin särkeä heidän luonnollista eloa ja oloa — sillä ei opetus käynyt varsinaisesta luonnon muutoksesta, vaan oli päältäpäin pakoitettu ja sisäänkuritettu heihin — ja siitä tulee omankaltainen ulkoa kullattu sivistys, joka kyllä saa kansan luonnollisesta tilastansa siirretyksi, vaan ei voi sitä parantaa. Parannuksen siaan turmeltuvat tavat vielä enemmin: se luonnollinen kauneus, kun on kukkaisella tavattava ja on pakanallisuudelle antanut sen, vanhimmista Runoistansa meitä vastaan vieläki huohtavan, yksikertaisen ihanuutensa, katoaa kokonaan ja muuttuu ilkiäksi Kristillisyyden ja pakanallisuuden sekannukseksi. Hengelliset ja maalliset esimiehet, itse petetyt, pettävät tällä ajalla kansaparkaa, pitäin sitä pimeydessä. Mutta Totuuden Henki on ensin siinnyt ja syttynyt Saksanmaalla Lutheruksen (Lutherin) rinnassa ja ruvennut sittä siitä v. 1517 puhaltamaan ympäri maan mantereen. Se on pian tullut Pohjaiseenki — ja Antikristuksen istuin alkaa huojua ikääskun kaatuakseen. — Ajalla, kun sittä seuraa, on ensijaksossa Evangeliumin sota Paavinuskoa vastaan, joka viimmen voitetaan, tavattava. Ainaki pysyy meidän päiviin asti kansassa jäännöksiä ennen mainituista Paavilaisuuden ja pakanallisen uskon turhuuksista, joitten kanssa uudenmuotoisia Totuuden vihollisia yhdistyy liitoon, ja niitä vasten saamma nähdä Evangeliumin sotivan sotimistaan. Mitä maalliseen kohtaan tulee, niin pitkittävät Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä sodat Suomen omistamisesta (- joka on niitten sotain ainaki oleva päätarkoitus, ehk'eivät riitaveljet sitä näytä aina niin selvästi tienneen itsekkään -) koko tämän aikakauden läpi, sillä tavalla, että Ruotsi tulee ensistä saamaan Inkerin ja Vironki maat allensa, mutta menettää sittä vastanimitetyt maat, ajan perästä osan Suomestaki, ja aikakauden lopulla koko Suomen, joka Venäjän Keisarilta otetaan. Kummanki riitakansan tila paranee, ja valistus on rotovasti nousemassa, ensistä Ruotsissa, sitte Venäjälläkin.

a). Suomen vapauttamisesta Tanskalaisista niin rauhan saakka Stolbovassa (v. 1523—1617).

Kun Kuningas Gustavi 1:mäinen, (Vaasen sukua, joka nyt tulee aikansa Ruotsia hallitsemaan,) oli ajanut Danskalaisen Suomesta ja ottanut sen maan valtikkansa alle, niin lähetti hän hengellisiä ja maallisia Herroja Suomesta, entisiltä Ruotsin valtioilta Venäjän kanssa solmittua rauhaa vahvistamaan, joka vahvistaminen myös tapahtui Novgorodissa 3:tena p. Huhtikuuta v. 1524. Sen perästä, kun pispanistuin Arvidi Kurkin kuolemalla oli tullut autiaksi, tavatahan Suomessa eräs Ritaimies, Johani Vestgööthe Veksööstä, pispan tuloja Kuninkaalle kantamassa. Pispan virkaa edesseisoi, Elektuksen eli Valipispan arvolla, Maisteri Erikki Evenssoni, Dekaanus Linkööpingistä. Mutta kun ei tämä ollut vielä pispaksi vihitty, ja paavilainen laki ei luvannut semmoisen tehdä kaikkia pispanviran toimituksia, niin oli hänellä apuna eras Vincentius, joka oli vihitty pispa ja sai siis kaikki toimittaa. Tähän aikaan tuli Tyskan maalta Vittembergistä, jossa Lutherus oli opettajana Korkiopistossa, hänen koulussa oppinut ja Evankeliumin puhdistettuun totuuteen mieltynyt mies, Maisteri Petrus Särkilahti, Suomeen ja rupesi innolla Evankeliumia saarnaamaan. Ei ole meillä tästä asiasta laveampata tietoa, kun että edellämainittu Erikki Svenssoni oli häntä vastaan ollut, ja että tämä Erikki v. 1526 laskettiin Gustavilta virastansa, kun oli ruvennut Kuninkaanki aivoituksia vastustelemaan, eikä tahtonut suostua siihen, Turun, hiipakunnan papistolle maksettavaksi päällenpantuhun, 3000:nen markan ulosantamiseen. Kuningas oli nimittäin tullut Lutheruksen oppiin mieltymään, josta hän jo Lybekissä ollessaan oli saanut tiedon, ja piti mielessään sen mukaan parantaa hengellisen kun maallisenki tilan riikissänsä. Sentähden antoi hän saarnata Evangeliumia Ruotsissa (— veljekset Olaus ja Laurentius Petrinpojat tekivät sitä varstnki menestyksellä —) ja vaikka siitä tuli ankara tora ja huuto vanhan uskon ja tilan puoltajilta, niin rupesi hän kuitenki erinomaisella rohkeudella Kirkon ja papiston mahdottomista tavaroista ottamaan täytettä suuriin, valtakunnan hyvää tarkoittaissa ilmautuneihin, tarpeisiinsa. Seuraavana vuonna 1527 tapahtui Vesteroosin Riikinkokous, jossa papit ja muut Kuninkaan vastustajat täytyivät myöntää, ja silloin päätettiin, että kaikki Kirkoille ja Luostareille lahjaksi annetut omaisuudet pitivat Kruunulle ja Aatelille jällensä annettaman. Aatelin piti vähin ylöspitää Luostareita, siksikun niitten senaikuiset asukkaat saisivat muualla tilan elättää päätänsä. Kymmeneksistä piti myös kolmas osa Kruunulle tuleman, sitä myöten kun Kaniikit, joilla oli niistä palkkansa saatava, ennättäisivät kuolla. Tämmöisistä muutoksista nousi kapinoita, yksi toisensa perästä, erinäisissä Ruotsin paikkakunnissa; mutta ihmeteltävällä nerolla ja voimalla sai Kuningas kuitenki ne kaikki asettumaan ja tahtonsa sekä aikeensa täytetyksi.

Lähes kuusi vuotta oli Suomi nyt ollut ilman varsinaisetta pispatta. Mutta alulla vuotta 1528 vihittiin Martiinus Skytte, joka edellisenä vuotena jo taisi olla valittu, isänmaamme pispaksi. Se tapahtui Kuningas Gustavin suostumisella, joka myös nyt kruunattiin. Samana vuotena tuli myös Kuusiston linna, pispain entinen turvapaikka, Kuninkaan käskystä sorretuksi. Tämä pispa Martiinus oli syntynyt vapasukuisista vanhemmista Suomessa, saanut Rauman ja Turun kouluissa ensimmäisen opetuksensa, lähtenyt sitte Ruotsiin, jossa kävi Sigtunan Dominikani- munkkein seuraan, joitten Prioriksi ja koko sen munkkiseuran Päavisiteeraajaksi. Ruotsissa hän, käytyä oppimassa Saksanmaalla ja matkustettuansa aina Italiassa, tuli otetuksi, ja jonka virkansa han kiitettävallä toimella edesseisoi, siksikun tuli korkeampaan arvoon nostetuksi. Häntä kiitetään hyvin jumaliseksi, puhdastapaiseksi, köyhille ja kaikille ihmisille hyväntekeväiseksi mieheksi. "Niinkuin muitten pispain aikoina," kirjoittaa Juusteni aikakirjassaan, "papiston voimat ja arvo olivat kasvaneet ja kukoistaneet; niin rupesivat ne pispa Martiinuksen ajoilta muuttumaan, vähenemäan ja, lakastumaan, siksikun tulivat kokonaan, toisenmuotoisiksi." Vuonna 1529 oli Kuningas pitänyt kokousta Öörebruossa, jossa monen paavilaisen tavan poispaneminen päätettiin. Kaikki tämänlaiset muutokset pitivät, Kuninkaan tahdon jälkeen, tapahtuman vähitellen, eikä aivan äkistä. Kaksi vuotta myöhemmin pidettiinki jo ensimmäinen ruotsinkielinen messu Turun Tuomiokirkossa. Ennen tavallinen latinainen messu ja muuki jumalanpalvelu alkoi tästäpitäin hävetä maalla kun kaupungeissa, varsinki Kuninkaan annettua v. 1538 siitä käskyn, ja suomalaiset eli ruotsalaiset kirkonmenot tulivat siaan. Sitä myöten kun Vesteroosin Riikinkokouksessa oli päätetty alettiin nyt Suomessa hävittää luostareita: Turun Dominikaniluostari paloi (v. 1537) ja siinä oliki sen loppu; Franciskani-luostari Raumassa herkesi ja tehtiin Kirkkoherran maaksi (v. 1538); kumpanenki luostari Viipurissa sorrettiin (v. 1541) ja niistä käytettiin kivet ja tiilet kaupungin sekä linnan muurein parantamiseksi. Munkkeja muutettiin tavallisesti papeiksi maaseurakuntihin. Myös nähdään pispan ja Tuomiokapitulin jäsenten vievän osan saatavistansa rahassa, jyvissä, suola- ja kapakalassa j.n.e. Kuninkaalle Tukhulmiin, ynnä alhaisempainki pappein antaman osan tuloistansa kruunulle; ja Kuningas muistuttaa uudistetuilla käskyillä rahvasta tihunnin tarkasta maksamisesta. Kirkon omaisuuksia ja vapaamaita vedetään kruunun alle. Kaikki nämät omat myös seuroja viimmemainitun Riikinkokouksen päätöksestä.

Näin oli jo Suomessa ruvettu kaikkinaisia muuttamaan, mutta ennenkun itse perustus ja päämaali näille muutoksille saatettiin saada varsin käymään, niin oli tarves saada hyviä opettajia maahan. Paraimmat laitokset, joissa opettajia kansalle varustettiin, olivat Turun ja Viipurin koulut, ehkä vielä sangen vaillinaisessa tilassa kumpiki. Turussa oli Teinein eli koulupoikain luku sangen suuri. Ne olivat enimmäksi osaksi täysikasvuisia talonpojanpoikia ja kävivät lupa-ajoilla ympäri pitäjissä, opettain lapsia ja apua kerjäten. Näillä matkoillansa, jotka kauan aikaa jälestäki ja lähemmä'meidän aikoja vielä ovat olleet tavallisina, elivät he usein hyvin irstaisesti ja pahasti, pettivät yksikertaisia talonpoikia j.n.e., jota järjettömyyttä vasten pispat usein antoivat käydä kovia kieltoja. Mutta saadaksensa uskon parantamisen seikan menestymään oli pispa Martiinus Skytte, Kuninkaan suostumisella, lähettänyt erinäisillä ajoilla kahdeksan nuorta miestä, joitten seassa nimitämme Kanuutus Johaninpojan, Thuomas Franssinpojan, Mikhaeli Agrikolan, Paulus Juustenin ja Erikki Härkäpään (Herkepæus), ulkomaalla ja varsinki Vittembergissä oppimaan. Niitten miesten avulla levitettiin nyt puhdas Evangeliumi ympäri koko Suomea ja koululaitokset maassa parannettiin. Thuomas Franssinpoika (Keyoy?), Maisterina palattuansa Vittembergistä, taisi noin v. 1535 tulla Turun koulun Rektoriksi, jota hän paljo paranti ja edesauttoi. Hän kuoli Pastorina Satakunnassa. Mutta erinomattain on Mikhaeli Agrikola muistettava. Hän oli syntynyt Pernon pitäjässä, saanut Viipurin koulussa ensimmäisen oppinsa, sitte tullut Turkuun, jossa hän otettiin pispa Martiinuksen kirjoittajaksi ja sen perästä hänen Kansleriksi eli Sihteeriksi. Ja koska hän Petrus Särkilahden saarnain kautta oli rakastunut Evangeliumin puhdistettuun oppiin, niin vihki pispa hänen papiksi, jonka perästä hän rupesi vireästi saarnaamaan niin Turussa, kun myöskin, pispaa visiteeringeillä seuratessansa, maalla. Tämän perästä tuli hän lähetetyksi Vittembergiin, laveampia tietoja saamaan. Sieltä Maisterina palattuansa sangen kauneilla todistuskirjoilla Lutherukselta ja Melankthonilta Kuninkaalle, asetettiin hän Rektoriksi (Thuomas Franssinpojan perästä?) Turun kouluun, jota virkaa hän lähes 10 vuotta toimitti kiitettävällä innolla. Hän vaikutti sillä ajalla paljo hyvää ei ainoastaan koulupoikain opettamisella, vaan myöskin saarnoillansa, joita hän tiheästi piti. Mutta v. 1548 täytyi hänen, Kuninkaan käskystä, jättää sen virkansa Paulus Juustenille, jonka perästä Agrikola oli, niinkuin ennenki, pispan Kanslerina ja neuvonantajana. Kun pispa Martiinus vanhoilla päivillänsä ei enää voinut virkaansa toimittaa, näemmä Agrikolan Kanuutus Johaninpojan kanssa, joka silloin oli Kirkkoherrana Turussa, käyvän pispan asemesta hiippakuntaa visiteeraamassa. Varsinki on Agrikola kiitollisessa muistossa pidettävä siitä, että hän oli tiettävästi ensimmäinen, joka Suomen kieltä rupesi tutkimaan ja sitä kirjoituksissa käyttämään. Rektorina ollessansa Turun koulussa oli hän jo pränttäyttänyt muutamia suomalaisia kirjoja, nimitäin: Aapisen, Kathekismuksen ("Alku Opista uskoon") ja v. 1544 Rukouskirjan. Tässä Rukouskirjassa tavataan vielä jäännöksiä paavinuskosta e.m. rukouksia Pyhille ja Enkeleille. Sen perästä antoi hän v. 1548 Uuden Testamentin suomeksi, ja seuraavana vuotena "Käsikirjan, Messun ja Passion" — kolme erityistä kirjaa. Pispa Martiinuksen kuoltua olivat Agrikolan kirjalliset työt seuraavat. Davidin Psaltari suomeksi kävi ulos v. 1551. Juusteni sanoo aikakirjassaan tämän kirjan sillä keinoin syntyneen, että kun hän (Juusteni), Rektorina ollessansa Turun koulussa, oli antanut koulupoikain, opetellaksensa kirjoittamaan, kääntää psalmeja suomeksi sen jälkeen kun Lutherus oli alkukielestä ne tulkinnut, niin oli hän jälestäpäin ne käännökset parantanut ja oikassut. Sittä kävi myös Agrikola arvattavasti ne läpi ja antoi parannettuna pränttiin. Samana vuonna kävi präntistä: "Veisut ja Ennostuxet Mosesen Laista ja Prophetaista uloshaetut", jossa kirjassa löytyi Mooseksen Veisut, valitut luvut Isommista Prophetaista ja yhdeksän ennemmäistä Vähempätä Prophetaa. Viimmeiset kolme Vähemmistä Prophetaista, ynnä muutamia kappaleita Mooseksesta, tulivat seuraavana vuotena valkeuteen. Kaikki nämät kirjat präntättiin Tukhulmissa. Jos Suomen kieli vieläki on kankia kirjoituksissa käyttää, niin oli se silloin tiettävästi vielä enemmin, josta Agrikola Uuden Testamentin esipuheessa kirjoittaa (- kun vähän muutamma sen aivan vaillinaisen ja väärän sanain kirjoittamisen laadun -) seuraavalla tavalla: "Että tämän maan kieli on ennen näitä aikoja, juuri vähä, ja lähes ei mitäkän kirjoisa eli pockstavisa pruukattu taikka harjoitettu; niin ota nyt tämä, ehkä kuinga kaltainen hen olis, otollisesta, Herran puolesta." Koko Raamatun pränttäyttämisestä estivät Agrikolata isänmaamme vähäiset varat, josta hän toisen kirjan esipuheessa riimilöien sanoo:

    "Ettei me Suomalaiset saa
    Prentettu koko Biblia;
    Että me olemma köyhät sangen
    En senvuoksi epäuskon langen."

Näitä kirjoja pranttäyttäissä ei näyttää Agrikolalla olleen Kuninkaalta apua, vaan omalla huolella ja rahan menekillä, — ehkä kukatiesi, niinkuin pian olisi mieli muutamista syistä arvata, suomenkielen hyljääjitten väijymistenki vaiheella, (jossa kyllä saattoi kiusauksia "epäuskoon lankeemiseen" koko työnsä otollisuudesta ilmautua,) — niitä toimittaneen. Mikä hyöty siitä lähti, kun esivanhempamme nyt saivat tilan itse Raamatuista totuutta tutkia, ja mikä kiitollisuus meillä sen edun varustamisesta Agrikolalle on kannettava, sen tuntenet itsestäsi maanmieheni! Erikki Härkäpää, syntynyt Pernossa, tuli vasta v. 1551; kun pispa Martiinus jo oli kuollut, Maisterina Vittembergistä kotiin, kauneilla todistuksilla Lutherukselta ja Melankthonilta. Hän oli myös kelpo opettajitten kelpo oppilainen. Hän tuli noin v. 1556 Turun koulun Rektoriksi (Juustenin perästä?) ja rupesi Greekan kieltä (Uuden Testamentin alkukieltä) siellä Teineille opettamaan, mutta vihamiehet saattoivat hänen sen innon vuoksi viralta pois. Ainaki tulee hän, niinkuin kaikki muutki tässä nimitetyt miehet paitsi Thuomas Franssinpoikaa, lopulla pispaksi Suomeen koroitetuksi.

Pispa Martiinuksen aikana Ruotsissa tapahtuneista asioista ovat vielä seuraavat mainittavat. Hollannilaiset olivat kateesta Lybekkiläisten kauppaoikeuksiin Pohjaisissa riikeissä, ja haluten saada tämän kartuttavan kaupan itsellensä omituiseksi, varustaneet sotalauman kruunuheitto Kuninkaalle Kristiani II:selle, joka asui heidän maassa. Siihen yhdistyi Ruotsista pakolaisia Herroja. Nyt lähti Kristiani v. 1531 menetettyjä riikijänsä jälelleen voittamaan, purjehti ensistä Norjaan, sai sen maan puolellansa ja allensa, mutta voitettiin sittä yhteytyneiltä Ruotsin ja Danskan Kuninkailta, ja otettiin loppupäiviksensä (v. 1532) vankeuteen, niinkuin ennenki jo on mainittu. Silloin sai myös rauha aikaan Pohjaisten riikein ja Hollannin välillä, josta Lybekkiläiset alkoivat peljätä kauppansa etujen menettämistä mainituissa riikeissä. Sentähden alkoivat he sotaa Ruotsia ja Danmarkkia vasten. Siinä tohussa tuli Kuningas Gustavin lankomies, Greivi Johani Hoijasta, joka oli Kuninkaalta saanut omaisuudeksi Viipurin lääninensä, Satakunnan ja suuren osan Uusmaata, vietellyksi menemään Lybekin puolelle. Hän jätti linnanhaltian Viipuriin ja purjehti itse v. 1533 Lybekkiin; mutta läänitys Suomessa otettiin seuraavana vuotena Erikki Flemingiltä ja Niilo Grabbelta Kuninkaalle. Siitä sodittiin mutaman aikaa, siksikun Lybekki teki rauhan ensistä Danmarkin ja sittä Ruotsinki kanssa. Nyt menetti Norja itsinäisyytensä ja tuli Danskan alamaiseksi. Mutta tämän perästä oli Kuningas Gustavilla viimmeinen ja vaikein meteli Ruotsissa asetettavana. Se oli Dakkekapina, joka kesti monta vuotta ja herkesi vasta v. 1544. Riikinkokouksissa v. 1540 ja 1544 tehtiin Ruotsi perintö-riikiksi, ja Kuninkaan vanhin poika Erikki katsottiin jälkeenseuraajaksi. Tämän perintöyhdistyksen kautta tuli Danmarkki suljetuksi vastaisesta oikeudesta Ruotsin kruunuun; mutta sitä oikeutta ei heittääksensä rupeaa se vasta pitämään kolme kruunua, joka on Ruotsin riikin merkki, riikinsinetissänsä, ja siitä tulee pitkiä riitoja.

Näitä ja muitaki muutoksia sai Martiinus Skytte aikanansa nähdä tapahtuvan, ja varsinki mahtoi, niinkuin Juusteniki sitä viittaa, se asia olla hänelle outoa, että koko paavilainen usko asetuksinensa ja laitoksinensa, jota nuoruudessansa oli nähnyt koko Kristikunnassa pidettävän suuressa arvossa ja kunniassa, hänen vanhoilla päivillä oli hävitettynä ja kadonnunna. Mutta hän oli itse kiitettävällä mielen vapaudella ja tahdon hyvyydellä semmoista muutosta vaikuttanut. Hän vaipui juuri vuoden 1550 lopulla kuoleman uneen, kun viimmeiseltä huolet ja murheet jo olivat hänen heikontaneet.

Mikhaeli Agrikola, jonka nuoremman ijän elämänvaiheista jo olemme puhuneet, oli Martiinus Skyten viimmeaikoina pispanvirkaa toimittanut ja taisi tehdä sitä heti hänen kuolemansaki jälestä. Tähän aikaan oli Kuningas ruvennut Ruotsissa jakamaan hiippakuntia. Suomesta oli yläisempiä pappeja kutsuttu Tukhulmiin ja kun he v. 1554 tulivat Kuninkaan puheelle, niin sanoi Gustavi pispain ei enää tarvitsevan Roomista hankkia itsellensä vahvistusta, jakoi silloin Suomen kahteen hiippakuntaan ja asetti Agrikolan pispaksi Turkuun, mutta Viipurin hiippakunnan pääksi (Ordinariukseksi) asetti hän Paulus Juustenin, jonka alle Karjala, Savo ja itäpuoli Hämettä ynnä Uusmasta tuli kuulumaan. Että pappein vihkiminen saatettaisiin juonnettaa ensimmäisestä Kristiseurakunnasta, antoi Kuningas vihkiä nämät eräältä pispalta, joka itse oli Paavilta tullut hengelliseen virkaan siunatuksi. Agrikolan paras työ- ja vaikutusaika oli ennen pispaksi tultuansa, sillä hänen pispanaika on alituisilta sodilta häiritetty, ett'ei ole enää rauhallisiin töihin tilaa.

Venäjällä oli Pääruhtinas Iivana III Vasileivitsa, 44 vuotta hallittuansa, kuollut v. 1505 ja poikansa Vasilei IV:jäs sen perästä hallinnut vuoteen 1533 asti. Sittä oli Vasilein mainio poika, Iivana IV Vasileivitsa, noussut Moskovan pääruhtinaalliselle istuimelle. Vasilein kanssa oli Gustavi v. 1524 Novgorodissa tehnyt sotilakon, joka v. 1537 oli tullut vahvistetuksi. Ainaki nousi ei kauan sen perästä tavallisia metelejä rajalla, jotka mieliä vihastuttivat. Siihen tulee vielä, että Pirkkalaiset olivat Lapissa kantaneet veroa Venäjän vallan alamaisilta ja että Ritariseura Livossa ja Puolan Kuningas tahtoi Gustavia kanssansa liittoon ja avuksi Venäjän Pääruhtinasta vasten, joka heidän maata halaili. Nämät asiat vaikuttivat sodan Venäjän kanssa, johonka Gustavilla ei ollut ollenkaan halua antauta, vaan hän tuli vähän väkiselläkin vedetyksi. Suomalaisten sanotaan kalastaneen, heinää tehneen ja kylväneen Venäjän puolella, ja Venäläisten polttaneen heidän touvot (Se paikka, josta nyt taisteltiin, kutsuttihin Riitamaaksi.), jonka perästä Suomalaiset v. 1554 polttavat kyliä Venäjällä ja tappavat ihmisiä. Seuraavan vuoden alulla tulee 8000 Venäläistä hävittäin Suomeen, piirittävät Viipuria, mutta ei heillä asiat onnistu. Keväimen tultua marssii isompi Venäjän armeia, johdatettu Iivana Gregorevitsa Bibikoffilta, Suomeen ja jakaupi neljään osaan, joista yksi voitetaan Jönssi Moonssonilta, mutta muu osa hävittää Karjalata ja Pohjanmaata. Rutonlaatuinen tauti tappaa tähän aikaan Ruotalaisten sotalaumassa. Amiraali Jaakko Bagge tulee syksypuoleen laivaston ja vereksen sotaväen kanssa Ruotsista Viipuriin, marssii Venäjän alustalle, lyöpi vastaan tulleen sotalauman ja piirittää Pähkinälinnaa (Syyskuussa 15-29 p.), mutta täytyy jättää piirittämisen, hätyytetään Venäläisiltä, jotka häneltä ajetaan takaperin, ja palaa tapolla Viipuriin. Kuningas Gustavi oli itse, poikansa Johanin kanssa, tullut Turkuun (13:ta Elok.) ja tavataan Viipurissa 25:na Syyskuuta. Hän asettaa siellä päämiehiä sotalaumalle, käskyllä ett'eivät kävisi vihollisiin käsiksi, vaan sotisivat ainoastaan vastustellen ja varustaisivat esihakkauksia soveliaille paikoille. Sen perästä lähtee Kuningas Turkuun. Venäläiset tulevat vuoden 1556 alulla Suomeen armeialla, jonka sanotaan nousseen 150,000:ten mieheen, ottavat Kivennavan linnan (Kivennavan pitäjässä löytyi silloin Kuninkaankartano linnoituksen kanssa, mahdollisesti sama paikka, jota nyt Pontuksen linnaksi kutsutaan.), polttavat ja hävittävät sen seudun, voittavat Ruotsalaiset, jotka pakenevat Viipuriin, joka piiritetään. Toinen joukko oli nakkautunut Savoon, hävittänyt Savonlinnan kaupungin ja palannut runsaalla voittosaaliilla. Pelko ja hämmästys oli Ruotsin leirissä vallallaan ja Gustavi aikoi jo paeta koko maasta, jonka arveli olevan menemässä. Mutta Viipuri tuli tapahuksesta pelastetuksi. Piiritys oli siellä kestänyt kolme päivää, kun Ruotsin sotaväki yönaikana veti heiniä linnaan. Kärryjen rätinästä puusillan yli luulivat Venäläiset vihollisen saaneen lisäväkeä ja nyt rupeavan kovasti heitä hätyttämään. Sentähden vetäysivät he pikaisesti sieltä, ja Bagge ajoi heitä takaa. Ainaki olivat Venäläiset saaneet suuren voittosaaliin ja ynnältä vankeja. Kuningas, jolle ei sota eikä maan asukkaatkaan olleet mieleen, oli tuskautunut koko oloonsa Suomessa ja tahtoi rauhaa. Sotilakko tehtiin, 4:nä Kesäkuuta, kuudeksi kuukaudeksi, ja Turun Kirkkoherra, Kanuutus Johaninpoika, lähetettiin Moskovaan suosiollista matkaa ja vastaanottamista Ruotsin lähettiläisille tahtomaan. Kun nämät paraaltaan tapahtuvat, tulee käsky ottaa joka kymmenes mies Ruotsissa ja Suomessa maalta, aseilla ja puolen vuoden monttumilla, ja kaupungeista niin paljo miehiä, kun vaan voitaisiin saada. Savossa ja Pohjanmaalla varustetaan joukko hiihtajoita, joitten pääksi Klaavu Fleminki asetetaan. Koko sotalauman yli saapi Herttua Johani, Kuninkaan toinen poika, esimiehyyden. Kuningas jätti nyt Johanille Herttuakunnaksi Turun läänin, Satakunnan ja Ahvenanmaan, ja hänen piti hoviansa Turussa pitämän. Nyt sanotaan myös Suomen tulleen Pääruhtinaskunnaksi. Kun Kanuutus Johaninpoika oli hyvällä vastuulla tullut Venäjältä kotiin, niin lähti miehiä, joitten seassa Upsalan Pääpispa Laurentius Petrinpoika ja Turun pispa Agrikola Moskovaan rauhasta keskustelemahan. Silloin, 2:nen p. Huhtikuuta v. 1557, asetettiin raja, niinkuin ennen Pähkinasaaressa, ja rauha 40:neksi vuodeksi sai aikaan, joka kesällä ristisuutelulla vahvistettiin. Paluumatmatkallansa Moskovasta kuoli Agrikola samana vuonna 1557 Kyröniemen kylässä, Uudenkirkon pitäjätä ja Viipurin lääniä. Hänellä oli jo ennen ollut heikko terveys. Hän oli ensimmäinen pispa Suomessa, joka oli nainut.

Kuningas Gustavi oli elämänsä lopulla tullut hyvin kivuloiseksi ja kärtyseksi. Hän kuoli v. 1560 Syyskuussa, ja Erikki XIV nousi isänsä istuimelle. Mutta ennenkun heitämme Kuningas Gustavin, on kaupan ja muutamain muittenki sisämäisten asiain kohta hänen aikana katseltava. Suomen kauppa oli Paavinuskon aikana ollut kovissa siteissä, jotka sitä loistamasta estivät. Gustavi otti tämän seikan tarkalle silmälleen, mutta ne muutokset, joita hän sen edesauttamiseksi koki matkaansaattaa, eivät näytä siinä kohdassa suurempata vapautta vaikuttaneen. Hänen mielensä teki erinomattain saada Venäjän kartuttava kauppa, joka Novgorodista oli muuttaunut Narvaan, Reevaliin, Riigaan ja muihin senpuoleisihin kaupunkeihin, Suomeen vedetyksi ja talutetuksi. Viipuri näytti häneltä soveliaalta paikalta, jossa kaikki kaupan haarat juoksisivat yhteen. Sentähden kielti hän jo v. 1525 Savolaisia ja Viipurin läänin asujamia käymästä kauppaa muualle kun Viipurissa, ja varsinki kiellettiin kaikki kauppa suorastaan Venäjän kanssa. Myös antoi hän mainitulle kaupungille moninaisia muitaki vapauksia ja oikeuksia, niinkuin oikeuden pitää 4 vapaamarkkinata, nimittäin Äyräpäässä, Jääskessa, Lappvedessä ja Vekkelahdessa elikkä Viipurissa itsessään. Kaikella muotoa koki hän saada Viipurin voimassa ja rikkaudessa nousemaan. Mutta kun ei Venäjän kauppa, niinkuin hän oli toivonut, ruvennut ainakaan siellä loistamaan, niin päätti hän sen kaupungin syrjäisen tilan olevan siihen syynä ja rupesi Santahaminassa (Sandhamn) semmoista kauppapaikkaa laittamaan. Hän pakotti asukkaita Porvosta, Ekenääsistä, (jotka häneltä v. 1546 olivat saaneet kauppakaupungin oikeuden,) Raumasta ja Ulvilasta sinne muuttamaan. Santahamina on saari lähellä Helsingin kaupunkia, jonka Gustavi oli v. 1550 perustanut sillä paikalla, missä nyt Vanhakaupunki (Gammelstad) on tavattava. Saaren tila oli siis sangen soveliaalla paikalla. Mutta heti nousevat sodat Venäjän kanssa tekivät senki tuuman aikaansaamattomaksi, ja Ulvilasta sekä Raumasta sinne muuttamaan käsketyt asukkaat saivat jo v. 1557 luvan mennä takasin kotikaupunkiinsa asumaan. Semmoisia kaluja kun suola- ja kapakala, terva ja laudat ovat, kielti Kuningas kovasti muualle viemästä kun Tukhulmiin. Hänellä oli aikomisena saada kaikki kauppa ainoastaan kaupunkein asujamilta harjoitetuksi, jonka tähden talonpoikia, pappeja ja muita virkamiehiä Suomessa kiellettiin kauppaan ja laivankulkuun ryhtymästä. Pohjanmaalla ei saatu muualla harjoittaa kauppaa kun Tornion, Kemin, Iin ja Oulun satamoissa. Pirkkalaisten tila tuli myös nyt muuttumaan. Heitä tavataan tähän aikaan Pohjanlahden päässä asentoa pitämässä, jossa kantavat veroa Lappalaisilta ja kulkevat aina Jäämeren rannoille asti kalastamassa. He maksoivat vanhastaan jonkun vähän Kuninkaalle oikeuksistansa, vaan Gustavi enenti paljo sitä maksoa. Mutta ei he ainoastaan kantaneet veroa, vaan hallitsivat myös ja ratkasivat riitoja Lappalaisten seassa. Kun he sen valtansa kautta tulivat varsin rikkahaksi ynnä kovin kovasti ja ylpiästi Lappalaisten kanssa menettelivät, josta valituksia Kuninkaalle kannettiin, niin otti Gustavi heiltä (v. 1551) pois sen valtansa Lappalaisten yli, ja lähetti Lappiin omia hallitusmiehiänsä, jotka Lappalaisilta saivat nimen: Konunga Olmai s.o. Kuninkaan miehet. Pirkkalaisten vallan Lappalaisten yli herettyä, ei heidän kauppa vielä kuitenkaan tauvonnut, vaan he ostelivat jokein suilla löytyvillä kauppapaikoilla kaluja ulkonaisilta kauppiailta ja veivät niitä Lappalaisten tykö myötäväksi ja vaihetettavaksi. Semmoista kauppaa harjoittivat myös Pohjanmaan talonpojat, vaikka Kuningas oli heitä kaupankäynnistä kieltänyt. — Kuningas oli Suomessa käydessään nähnyt paljo puutoksia maamme hallituksessa ja tilassa. Erinomattain olivat kruunun virkamiehet ylimielisiä ja rasittivat talonpoikia. Matkoillansa vaativat he rahvaalta kyytiä ja ylöspitoa maksotta. Sitä vallattomuutta estääksensä käski Kuningas maanteitten varsilla laittaa kestikivareita, eikä sietänyt virkamiehiä ilman maksamatta kulkia, muuten kun virantoimituksillansa. Kato- ja nälkävuodet, taudit, tulipalot (e. m. Turussa) lisäsivät tälläki ajalla esivanhempaime tilan onnettomuutta. — Suomen luostareista oli Naantati ollut rikkahin. Mutta v. 1559 anasti kruunu sen tulot, jonka kautta hän tuli saamaan 105 taloa. Vanhoille ja kivuloisille luostariväästä annettiin kuitenki ruokko aina kuolinpäivään asti.

Agrikolan jälkeen oli Ruotsista kotoperäinen Maisteri, Petrus Follingius, tullut v. 1558 pannuksi Turkuun pispaksi. Hänen mainitaan olleen hyvin oppineen miehen; mutta mieleltänsä ja tavoiltaan oli hän kokonaan toista laatua, kun Agrikola. Siihen aikaan mahtoi löytyä Ruotsissa mahtavia miehiä, jotka eivät mielellään nähneet Suomen kieltä kirjoituksissa käytettävän ja jumalisuuden harjoitusten kieleksi nostettavan, vaan olisivat suoneet koko kielen hävenevän ja Ruotsinkielen tulevan siaan. Näitten pahansuopaisten juonista tuli tämä ummikko Ruotsalainen Suomeen pispaksi, ja hän taisiki voimiaan myöten kokia isänmaamme kieltä sortaa. Jos näitten tuuma olisi menestynyt, niin olisi Suomen kansa epäilemättäki vielä tänäkin aikana tietämättömyyden ja epäuskon pimeydellä sokaistu, niinkuin paavinuskon aikana; mutta toisin oli päätetty. Tämän pispan mainitaan muuten olleen kavalata ja viekasta luonnetta, ja papit valittivat paljo hänen itaruutta ja ahneutta. Lopulla joutui hän Kuningas Erikin vihaan, joka arveli hänen pitävän Herttua Johanin kanssa yhtä itseänsä vasten. Erikki laski hänen sentähden v. 1563 pois viralta, mutta asetti hänen kaksi vuotta jälempätä pispaksi Reevaliin. Vaan kun hän oli Turussa kapineitansa muuttamassa, niin tapasi hänen kuolema. — Paulus Juusteni muutettiin nyt pispaksi Turkuun. Viipuriin, jossa hän ennen oli ollut, asetettiin Kanuutus Johaninpoika pispaksi, mutta kun hän pian (v. 1564) kuoli, niin pantiin Erikki Härkäpää hänen siaan (v. 1568). Juusteni oli syntynyt Juustilan kartanossa, Viipurin pitäjässä, talonpoikaisista vanhemmista. Hän oli kotikaupunkinsa koulussa saanut ensimmäisen oppinsa. Sittä oli hän nautinnut Turun koulussa opetusta Thuomas Franssinpojalta, joka myös neuvoi ja juohdatti koulupoikia Kristinuskoon. Kaksi vuotta Turussa opeteltuansa, kutsui pispa Martiinus hänen tykönsä ja teki hänen esilukiaksi atriallansa; ja samalla sai hän opetustyötä Turun koulussaki. Sen perästä vihki Martiinus Skytte hänen (v. 1540) papiksi. Ehkä hänellä ei ei ollut vielä laviata oppia, pantiin hän kuitenki Viipurin koulun Rektoriksi. Siinä virassa oltuansa kaksi vuotta, lähetettiin hän Vittembergiin syvemmältä oppimaan, jossa hänellä oli tilaisuus kuunnella Lutherusta, Melankthonia ja muita mainioita opettajia. Sen jälkeen kävi hän muissaki Saksanmaan Korkiopistoissa. Palattuansa Suomeen, oli hän ensistä Rektorina Turussa, sittä pispana Viipurissa, josta hän tuli Turkuun. Hän oli taas Suomen kieltä taitava mies, ja on kirjoittanut sillä kielellä Kathekhismuksen, siinä suuressa vankeudessansa, josta heti tulemma puhumaan. Hän on Suomen ensimmäinen nimeltä tuttu historioitsia ja on koonnut aikakirjaan kaikki tiedot Suomen pispoista itseensä asti, kun hänellä oli tila saada.[10] Hänen aikana rakettiin Oulun linna v. 1570, tuli Pääpispan Laurentius Petrinpojan, meidänki maassa seurattu, Kirkonjärjestys valkeuteen (v. 1571) ja alkoi Kuningas Johani (v. 1574) tahtoa saada Paavinuskon jällensä maahan.

Erikki XIV oli nyt Kuninkaaana Ruotsissa. Hänen veljet, Johani ja Kaarle, olivat isältänsä saaneet Herttuakunnaksi maata allensa. Johanin Herttuakunta oli Suomessa ja piti sisällänsä Turun läänin, Satakunnan ja Ahvenanmaan kanssa, joihin vielä tuli Raaseporin lääni. Arbogassa v. 1561 pidetyssä Riikinkokouksessa asetettiin Hertuitten kohta Kuninkaan ja riikin suhteen. Kun he saivat Kuninkaalta vähemmän perintöä isänsä perästä, kun olivat toivoneet, niin alkoi heidän mieli vierauta hänestä. Tähän aikaan ahdistettiin Viron ja Livon maata Puolan Kuninkaalta, ja Venäjän Pääruhtinaalla teki sitä myös mieli. Siinä hädässään antausi pian koko Viro Ruotsin alle, joka omaisuus tuotti Ruotsille koko Erikin hallitusajan ja vastaki puolitoista vuosisataa kestäviä sotia. Puola tuli sillä keinoin Erikin viholliseksi. Venäjän kanssa oli sama korppu tapahtumassa, vaan Erikki lähetti Pääruhtinaan tykö miehiä, jotka saivat sotilakon kahdeksi vuodeksi aikaan, ja se vahvistettiin v. 1564. Johani eli Herttuakunnassansa aivan omin päinsä, ei totellut missään Kuningasta, eikä sietänyt hänen sotaväen kulkea maansa läpi. Vielä lisäksi kävi hän Puolasta naimassa Kuninkaan sisaren, Kathariina Jagellonikan, ja lainasi langolleen suuren rahasumman. Erikki, suuttunut Herttuan ystävyydestä valtakunnan vihollisen kanssa, kutsui Riikinkokouksen yhteen, joka tuomitsi Herttuan hengeltä pois. Johani puolestansa kutsui Suomalaiset kokoukseen Turkuun, joka oli hänen asentopaikka, ja saiki ne kanssansa yhdistymään Erikkiä vasten. Kuningas lähetti nyt sotajoukon Suomeen, joka piiritti Johania Turun linnassa. Linna antausi kahden kuukauden perästä, 12:ta p. Elokuuta v. 1563, Kuninkaan puollukselle. Sen perästä vietiin Herttua vankina Ruotsiin ja pidettiin Griipsholman linnassa. Sittä oli Erikillä vielä sota Danskanki kansa käytävä. Vankeudestansa pääsi Johani v. 1567, jonka perästä hän yhdistyi Herttua Kaarlen ja monen mahtavan Herran kanssa Erikkiä vasten. Kuningas otettiin v. 1568 vankiksi, pidettiin Turun, Kastelholman ja monessa muussaki linnassa, siksikun hänen kurjat päivät v. 1577 myrkyllä lopetettiin. Hän oli alussa hallinnut hyvästi, mutta lopulla ruvennut kovasti, välistä mielipuoleisestaki, alamaistensa kanssa menettelemään, joita oli joskus omalla kädellänsäki murhannut. Johani III:mas, anastettuansa Kuninkaallisen istuimen, kävi ensistä sotaa Danmarkin kanssa, joka päätyi Stettinin rauhan kautta v. 1570, ja sen perästä oli Ruotsilla siltä puolen 40:nen vuotinen lepo. Mutta Venäjän kanssa tulivat asiat epätietoisemmiksi. Johanin ystävyys ja sukulaisuus Puolan Kuninkaan kanssa, jonka maan ja Venäjän välilla riita oli yhtynyt, teki hänen Iivana IV:neltä Vasileivitsalta vihatuksi. Iivana kehoitti häntä ainaki lähettämään miehiä Moskovaan, kanssansa kummanki valtakunnan rauhanasioista keskustelemaan. Lähetys tapahtuiki v. 1569. Pispa Paulus Juusteni oli sen päänä. Kun hän ja muut hänen kerallisensa tulivat Venäjälle, niin ryöstettiin heiltä tavarat ja he otettiin kiini vankeuteen, jossa saivat huonolla ruokolla ja korjuulla kitua kaksi vuotta. Vasta v. 1572 pääsivät he kotiinsa palaamaan. Tämän oli Pääruhtinas antanut tehdä heille, kostaaksensa sitä kun Venäjän lähettiläiset vähää ennen, Tukhulmin otettaissa Herttuilta, olivat Ruotsissa kärsineet sotaväeltä yhdenlaista menetystä ja heitä Turussa pidätetty 8 kuukautta. Sillä välillä oli jo sota noussut Venäjän ja Ruotsin kesken, ehkä se enimmiten telmi Virossa. Vuonna 1571 olivat Venäläiset karanneet Suomeen, hävittäneet Vironlahdessa ja muillaki paikoilla Helsingforsia myöten. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset hävittämässä Äyräpään, Jääsken ja Lappveden tienoilla. Ruotsalaisilla ei ollut tarpeeksi miehiä, varsinki ratsumiehiä, ja kaikkinainen muuki puutet kävi päälle, eivätkä he sentähden voineet estää vihollisia eestymästä. Rutto oli samalla liikkumassa. Mutta v. 1575 tehtiin kaksivuotinen sotalakko Venäjän kanssa Suomen puolesta, jota vastoin sota vielä pauhasi Livossa, jossa Ruotsalaiset menettivät kaikki linnansa, paitsi Reevalia.

Pispa Juustenilla oli ollut senlainen onni ja luonnon sujuvaisuus, että hän oli voinut pysyä kahden niin kiukkuisen ja muutenki erimielisen Kuninkaan armoissa, knn Erikki ja Johani olivat. Hän kuoli v. 1576. Hänen perästä sanotaan Kirkkoherran Turussa, Henrikki Knuutinpojan, Superintendentin eli, niinkun toiset tahtovat, Tuomioprovastin (- hänen olisi pitänyt olla ensimmäisen sitä arvoa evangeliumisen opin aikana -) arvolla Turun hiippakunnan asioita toimittaneen. Kun Viipurin pispa, Maisteri Erikki Härkäpää, myös oli kuollut v. 1578, niin taisi senki hiippakunnan hallitus tulla häneltä toimitetuksi. Mutta kun Kuningas Johani koki saada Paavinuskon laatuisia kirkonmenoja valtakunnassansa otetuksi, ja Henrikki Knuutinpoika paneusi sitä tuumaa vastaan, niin laski Kuningas hänen ammatistansa. Sen perästä yhdistettiin taas v. 1583 Turun ja Viipurin hiippakunnat Erikki Erikinpojan[11] alla. Hän oli syntynyt Livosta kotoperäisestä mutta Laitilassa (Letalassa) pastorinvirkaa toimittavasta isästä, oli ulkomaalla tullut Maisteriksi ja sangen aikaisin pitänyt Ruotsissa paavinmessua eli lithurgiata. Geeflen kaupungin koulun Rektorista tuli hän pispaksi otetuksi, ja oli luvannut Kuninkaalle tehdä mainitun lithurgian Suomessa harjoitetuksi. Muuten ei ole paljo tietoja hänen hallituksesta, vaan ainaki näyttää kun olisi häntä ei aivan ilman syyttä tavarain liikanaisesta himosta laitettu. Tämän aikana eli Maisteri Jaakko Finno (noin v. 1580), joka on suomenkielisten virsien kirjoittamisesta tullut mainioksi.

Vuonna 1577, kun se vähää ennen käyty sotilakko jo oli lopulla, karkasivat 1200 Tatarista ratsumiestä Suomeen, mutta maan asukkaat kävivät niitten päälle ja tappoivat ne. Seuraavana vuotena tulivat Venäläiset Suomeen, samosivat Säkjärven ja Uusmaan kautta Helsingforsiin asti, sieltä jäätä myöten Viroon. Ruotsi yhdistyi nyt liittoon Puolan Kuninkaan Stephani Bathorin kanssa, Venäjän varalle. Henrikki Klaavunpoika Horni pitää nyt voitollista sotaa Livossa, ottaa monta linnaa ja käypi Inkerinmaata hävittämässä. Vuonna 1579 jakausi Ruotsin sotalauma kolmeen: yksi osa kävi Inkerinmaan kautta Novgorodia vasten, toinen Viipurista Pähkinälinnaa ottamaan, kolmas joukko meni Savonlinnasta Aunuksen maata hävittämään. Sillä keinoin oli sodittu ilman varsinaista mieltä ja päätarkoitusta. Mutta v. 1580 sai Franskasta kotoperäinen sankari, Pontus de la Gardie, Kuninkaalta esimiehyyden sodassa Venäjätä vasten. Heti ilmausi hän Käkisalmea piirittämässä, jonka linnan otti Marraskuussa samana vuonna. Sen perästä seurasi kohta koko Karjalan eli Pähkinälinnan läänin valloitus, johonka omituinen Maanherra asetettiin. Seuraavana vuonna kävi Pontus jään yli Narvaa kohen, otti monta linnaa, ja ennen vuoden loppua oli koko Inkerinmaa Ruotsin alla. Pähkinälinna tuli myös otetuksi, mutta menetettiin heti perästä. Novgorodi oli vielä valloitettavana, mutta teitten kehnous esti sinne pääsemästä. Nyt sattui Venäjän Valtialle tekemistä omassa riikissään, johonka hän tarvitsi kaikki sotavoimansa. Hän halusi siis rauhaa, joka myös sai v. 1583 aikaan kolmeksi vuodeksi, Plussajoen suulla lähellä Narvaa. Tämä sotilakko uudistettiin v. 1585 neljäksi vuodeksi, ja sitä toimittaissa hukkui myös Pontus de la Gardie. Puolan kanssa oli Venäläinen jo v. 1582 tehnyt rauhan. Pontuksen nimi elää vielä rahvaan muistossa koko Karjalassa ja Inkerissä, jossa muistomerkkejä hänestä vielä tavataan. Vuonna 1586 tuli lähettiläisiä Plussajoen suulla taas koolle, rauhaa Venäjän ja Ruotsin välillä tekemään, mutta kun ei ehdoista saatu sovituksi, niin vahvistettiin entinen sotilakko ainoastaan. Ainaki käyvät talonpojat Iistä, Pohjanmaalla, hävitäntäretkellä Kantalahdessa ja Vienameren tienoilla, ja Venäläiset puoleltansa heidän maassa, v. 1588. Seuraavana vuonna on 3000 Venäläistä Limingan seudulla hävittämässä, mutta Ruotsalaiset käyvät taasen, Kajaanan maasta pitäin, sitä Vienan ja Vardöhuusin (?) tienoilla kostamassa, jolla retkellä heidän sanotaan saaneen puolen miljuunaisen hopiarupiloita voittosaaliiksi. Nämät taisivat olla paremmin yksinäisten retkiä. Mutta v. 1590 tuli 300,000 Venäläistä Ruotsin valtaa vasten: osa hävittää Suomea Turkua myöten, toinen Vironmaata, ja kolmas valloittaa linnat Inkerinmaasa. Seuraavana vuonna kävivät Ruotsalaiset Venäjälle, hävittivät Jaaman, Koporin ja Novgorodin seuduilla, mutta kun kuulivat suuren armeian Venäläisiä olevan tulossa, niin palasivat he, ja paluumatkalla meneysi paljo heistä vilulta ja taudeilta. Toinen osa Ruotsalaisia karkasi Gdovin tienoille. Samana vuotena (1591) kävi myös lauma Ruotsalaisia Kajaanan maasta Venäjälle, otti Sumski-ostrogiksi (Suomen linnaksi) kutsutun linnan Vienameren tykönä, ja hävittää niillä paikoin muutamia luostareita. Mutta he ajettiin Venäläisiltä pakoon, jotka Kajaanan seuduilla nyt taas hävittivät. Vuonna 1592 tuhoivat Venäläiset Suomea ilman vastuksetta Turkua myöten, ja 8000 Venäläistä kävi Pohjanmaalla. Niin nähdään näistä, mikä veren paljous taasen oli vuotanut Suomessa ja sen likimailla. Viimmenimitettynä vuotena oli jo miehiä Plussajoelle lähetetty, rauhasta keskustelemaan. — Nyt kuoli Kuningas Johani III:mas v. 1592. Hän oli v. 1578 poisvannounut Evangeliumista ja ottanut katholisen uskon, jonka tahtoi saada Ruotsissaki jällensä tunnustetuksi. Hän vainosi siis niitä pappeja, jotka siihen eivät suostuneet. Mutta uskonsa tähden vihatut hengelliset otti Kaarle Herttua turviinsa. Vielä tahtoi Kuningas saada uuden messujärjestyksen Kaarlenki Herttuakuntaan. Mutta tästä ja muistaki asioista tuli riita Kuninkaan ja Herttuan välillä, josta yhden aikaa oli jo sotaki nousemassa, vaan ei kuitenkaan noussut. Venäjän kuuluisa Ruhtinas Iivana IV Vasileivitsa, joka oli kutsuttanut itseänsä Tsaariksi ja Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi, ja jonka aikana Kaasanin, Astrakhanin ja Siperian äärettömät maat pantiin Venäjän alle, oli kuollut v. 1584. Sitte tuli hänen poikansa, Feodori Ivanovitsa, Venäjän Valtiaksi. Puolan Kuningas Stephani Bathori oli myös kuollut, ja koska hän oli nainut Kuningas Johanin naon, niin otettiin hänen perästä Johanin katholiseen uskoon kasvatettu poika Sigismundi Puolan Kuninkaaksi. Tämä tuli myös isänsä kuoltua Ruotsin Kuninkaaksi, ehkä Kaarle Herttua, Sigismundin vielä poissa ollessa, Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia. Niin olivat uudet miehet nyt hallituksessa.

Kuningas Sigismundin aikana tavataan kolme erityistä seuraa Ruotsin valtakunnassa. Yksi oli Jesuitain ja Paavinuskoisten Herrain seura, joka piti Kuninkaan puolta ja koki matkaansaattaa vihaa Raatin ja Herttuan välillä. Toinen oli Ruotsin ylimysten seura, jotka olivat valinneet Sigismundin Kuninkaaksi, saadaksensa hänen Puolan maassa elellessä omin päinsä hallita Ruotsia. Näitä kumpaistaki vasten oli Herttua Kaarle, joka piti Evangeliumin puolta, ja sentähden vääntiki Ruotsin rahvas yhtä köyttä hänen kanssa. Kun hän heti Kuningas Johanin kuoltua Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia, oli se maa täynnä uskonsa tähden ajetuita eli vangituita pappeja. Nämät tahtoivat Kaarlea Kirkonkokouksessa uskon seikkaa vahvistamaan ja varjelemaan. Semmoinen kokous tapahtuiki Upsalassa v. 1593, jolloin evangeliumisen uskon puhdistaminen Ruotsissa ja Suomessa jällensä vaikutettiin. Suomesta oli siinä kokouksessa läsnä pispa Erikki Erikinpoika neljän Tuomiokapitulin jäsenen ja suuren joukon kanssa papillisesta säädystä. Paitsi sitä oli paljo maallisia virkamiehiä maastamme mainitun kokouksen päätöksessä. Silloin sai myös papisto jällensä sen menetetyn oikeutensa valita päämiehiänsä. Seuraavana vuonna tuli Kuningas itse Ruotsiin. Hän ei tahtonut mielellään vahvistaa edellämainitun kokouksen päätöksiä, mutta pakoitettiin siihen Kaarlelta ja Raatilta Upsalassa, jossa kaupungissa hän myös tuli kruunatuksi. Kun Sigismundi sen perästä lähti takasin Puolaan, niin jätti hän riikinhallituksen Ruotsissa Kaarlelle ja Raatille. Heti kävi kuitenki Herttua sovintoon Raatin kanssa, jota myöten hänen piti Riikihoitajana, perintöyhdistyksen, Kuningasvalan ja Upsalan kokouksen päätösten jälkeen, Ruotsissa hallitusta pitämän.

Jo on ennen mainittu, että Venäjältä ja Ruotsista oli Kuningas Johanin kuolinvuotena miehiä kokoontullut Plassajoella rauhaa tekemään. Niitten seassa oli Klaavu Fleminki. Saatua tiedon Kuninkaan kuolemasta oli tämä mies jättänyt rauhan toimitukset muitten käsiin ja Pää-Guvernöörin asemesta palannut Suomeen. Hän oli siellä asettanut teille ja lauttapaikoille sotamiehiä, ett'ei kukaan hänen tietämättä päässyt maassa liikkumaan, antanut sotaväen valalla vahvistaa uskollisuuttansa Sigismundille, johonka oli pyytänyt kirjoituksilla kehoittaa Ruotsalaisiaki; sillä ja kaikella tavalla kokenut puoltaa Kuninkaansa seikkaa ja sortaa Kaarle Herttuan häneltä kyllä havatuita aivoituksia. Seuraavan vuoden (1593) Tammikuussa oli Johani Sparre, Kuninkaan käskystä, tullut Turkuun, kokoutuneilta Suomen Säädyiltä ottamaan valaa uskollisuuteen Sigismundille, heitä uskonharjoitusten vapaudesta vakuuttamaan ja linnoja Kuninkaan puolta pitäville miehille antamaan. Samana vuotena Helmikuussa oli jo sotilakkoki kahdeksi vuodeksi saatu Venäjän kanssa aikaan. Myös oli Kaarle Steenbookki Herttualta tullut Suomeen lähetetyksi, Fleminkiä pakoittamaan itsellensä kuuliaiseksi, eli muussa tapahuksessa ottamaan laivaston ja sotalauman hänen hallusta; vaan tämä mies meni maahan tultuansa Flemingin puolelle, joka asetti hänen linnanhaltiaksi Käkisalmeen. Siitä pani Fleminki muutamia Kaarlen ystäviä vankeuteen Turun linnaan, piti laivaston ja sotalauman Suomessa, vaan täytyi niitten ylöspidon tähden rasittaa rahvasta korkioilla maksoilla, joka sentähden alkoi kapinoita, vaan saatiin asettumaan. Tämmöisillä toimillaan oli Fleminki saanut senlaisen luottamuksen Kuninkaaltansa, että Kuningas oli antanut hänelle täyden oikeuden tehdä Suomessa, mitä hänen, Kuninkaan, hyväksi olla mahtaisi. Fleminki oli myös laivastollansa tuonut Kuninkaan Ruotsiin, silloin kun hän kävi kruunautumassa, ja sieltä häntä jällensä kaimannut. Rauhan aikaansaminen Venäjän kanssa oli aina ollut tuumassa, ja sitä kiiruuttamaan oli armeiaki Viipuriin koottu. Vuonna 1595 saiki se aikaan Teusiinassa, lähellä Narvaa, niillä ehdoilla, että Ruotsi tuli pitämään Narvan ja Vironmaan, mutta Venäläinen saamaan takasin Käkisalmen lääninensä. Rauhan piti oleman ikuisen ja rajan vanhaa jälkeä myöten kulkeman. Seuraavana vuonna asetettiin pohjainen raja Pisanvuoresta, Nilsiällä, pohjaista suuntaa Keurittujärveen ja Tiilikanjärveen, sittä Maanselänmäen, Suomensuon ja Maanselänlammin kautta Tipasvaaraan, Sotkamassa, sittä Korpilammin. Selkäsuon, Kalliojärven ja Vuokinlatvan ynnä Savitaipaleen kautta Iivaaraan ja Inarijärveen niin Jäämereen asti.

Samana vuonna kun Teusiinan rauha tapahtui, ja uuden Kirkonkokouksen Upsalassa päätettyä, jossa opistojen kohta parannettiin, kävi Ruotsin valtakunnan kansa yksiin Riikinkokoukseen Söderkööpingissä. Siellä päätettiin, ett'eivät Paavinuskoiset saisi jumalanpalveluansa vapaasti harjoittaa riikissä, että Kaarle Herttuan piti Riikihoitajana, Sigismundin poissa ollessa, kuninkaallisella mahdilla käyttämän oikeutta, ja ett'ei yhtään Kuninkaan sääntöä saataisi ilman Herttuan ja Raatin suostumisetta maassa julistaa. Klaavu Fleminki Suomesta, ehkä kutsuttu, ei tullut siihen kokoukseen. Kuningas, jolle sen päätökset tiettävästi eivät ollehet ollenkaan mieleen, antoi Flemingille uuden hallitusmuodon Suomea varten Riikinhoitajan arvon kanssa, ja vaikka sota Venäjän kanssa jo oli herennyt, niin piti Fleminki kuitenki sotalauman Suomessa, Kuninkaan valtaa sillä puoltaaksensa ja ylöspitääksensä, ja siihen yhdistyi edellämainitun Riikinkokouksen kanssa tytymättömiä miehiä. Mutta sotamiesten ylöspitäminen kävi raskaaksi rahvaalle, jonka tähden Pohjanmaan asujamet lähettivät Kyrön pitäjästä kotoisen talonpojan, Bengtti Poutun, Herttualle tästä valittamaan. Herttua kehoitti pahaa pahalla kostamaan ja miekalla poisajamaan sotamiehiä. Poutu palasi Ruotsista Pohjanlahden ympäri, matkallansa kehoittain kaikkia Pohjanmaalaisia kapinoitsemaan, tappamaan Kuninkaan sotamiehiä ja ryöstämään hänen ystävittensä omaisuuksia. Kapina leveysi Karjalaan asti. Jaakko Ilkka eli Ilkainen, talonpoika Ilmolan (Ilmajoen) pitäjästä, oli Eteläis-Pohjanmaalaisten esimiehenä, kävi Hämeeseen, ajoi Kuninkaan ratsumiehet pakoon ja ryösti hänen puoltajitten kartanoita. Vuoden lopulla lähti Fleminki Turusta liikkeelle, yhdistymään muun sotaväen kanssa kapinoitsioita vasten. Flemingin ratsuväki tavoitti v. 1597 Pirkkalan pitäjässä Jaakko Ilkaisen seuranensa, jonka täytyi tapolla vetäytä siihen metsään, kun eroittaa Hämeen Pohjanmaasta (Hämeenkankaalle). Puolalainen Abrahami Melkhiorssoni, Kuninkaalta asetettu hallitsiaksi Pohjanmaalla, sai Jaakko Ilkaisen muutamain puoltajittensa kanssa vangiksi ja antoi tappaa hänen. Bengtti Poutu vietiin vankina Turkuun, jossa hän kuoliki. Mutta talonpoikain viha kiihtyi tästä tuhatta enemmin ja he karkasivat, johdatetut Hanno Krankalta, takatuupasta Abrahami Melkhiorssonin päälle, tappoivat paljo hänen väkeä ja ajoivat hänen itsensä pakoon. Sillä pakomatkallansa otettiin hän Kaarlebyyssä talonpojilta kiini ja lähetettiin Tukhulmiin, jossa Herttua antoi kuolettaa hänen. Sen perästä karkasivat talonpojat muun Kuninkaan väen päälle Pohjanmaalla, jonka osiksi hukuttamalla osiksi muullaki tavalla surmasivat. Herttua lähetti Foutin Israeli Laarssonin talonpojille esimieheksi, jotka sentähden eivät enää kuunnelleet Hanno Krankkaa. Mutta Fleminki tuli 2500:dan miehen kanssa Pohjanmaalle, tarjosi talonpojille vapautta kaikesta edesvastauksesta, jos he nyt tahtoisivat Kuningasta totella ja maksaa verojansa; vaan kun eivät siihen suostuneet, niin kävi Fleminki heihin käsiksi Ilmajoen varrella, kierrätti heidät ja tappoi eli hukutti heistä 5000 miestä. Vangeutetuista talonpojista kärsivät muutamat ruumiinrangaistusta, toiset vietiin vankina pois, toiset taas päästettiin kovilla uhkauksilla irtaalle. Kirkkoherroja Pohjanmaalla, jotka olivat talonpoikia yllyttäneet, kovuutteli Fleminki ankarasti, ja Kyrön pappila ryöstettiin. Fleminki palasi sen perästä Hämeeseen ja pani sen maan järjestykseen ja rauhaan. Muutamasti tapettiin 300 Hämäläistä, jotka aseittensa poisnakattua rukoilivat armoa. Tässä kapinassa sanotaan 11,000 Suomalaista henkensä menettäneen. Siinä sotivat talonpojat, täydellisempäin aseitten puutteessa, viikatteilla, nuijilla, y.m., josta koko meteliä on ruvettu Nuiasodaksi kutsumaan, jolla nimellä se vieläki elää kansan muistossa.

Puolasta oli Kuninkaan lähettiläisiä tullut Ruotsiin Söderkööpingin päätöksiä laimimaan, ja nämät vaikuttivatki, että kun Herttua tahtoi sotajoukon voimalla saada Suomen allensa, niin paneusi Raati sitä vastaan. Sentähden tahtoi Herttua jättää Riikinhoitajasuutensa, jonka aikoi Arbogan Riikinkokouksessa antaa Säätyjen käsiin. Tämän kokouksen päätös, johon ei Raati antanut suostumustansa, piti sisällänsä, että Herttua Säädyiltä oli tullut houkutelluksi vielä Riikinhoitajana olemaan, että Kuninkaan piti riikiin kutsuttaman ja Suomen sotajoukon voimalla otettaman. Sen perästä lähti Kaarle Herttua Elokuussa sotajoukolla Suomeen. Siellä oli Klaavu Fleminki jo kuollut 13:ta p. Toukokuuta, luultavasti myrkystä, eikä noidan nuolilla niinkuin siitä höpistiin, ja Arvidi Stoolarmi hänen siaan tullut Kuninkaan seikan pääksi siinä maassa. Kaarlen tultua pakeni Stoolarmi Hämeeseen. Turun linnaa piiritettiin. Sitä puolti Flemingin leski, ja vaikka hänellä ei ollut apua odotettavana, ei Stoolarmilta eikä Kuninkaalta, ja Herttua päällen päätteeksi oli saanut lisäväkeä Pohjanmaalta, niin ei hän ainakaan vastustelemista heittänyt. Kun Herttua oli turhaan pyytänyt väkivallalla saada linna otetuksi, niin lähetti hän viimmen erään Studentin, Danieli Hiortin, joka usein oli ollut Flemingin talossa, linnaan, ja tämä viekotteliki nyt osan vartoväestä luopumahan Herttuaan, jonka perästä linnan täytyi lopulla Syyskuuta antauta. Kaarle anasti nyt Suomessa olevan laivaston ynnä sotitarpeet, jätti linnan ystävillensä haltuun ja purjehti Ruotsiin vankijoukon kanssa, joitten seassa Flemingin leskikin oli. — Seuraavana vuotena 1598 oli Sigismundi päättänyt sotajoukolla itse karata Ruotsiin ja kehoitti sentähden Suomalaisia hänelle avuksi joutumaan. Niinpä purjehtiki 3000 miestä Ruotsiin ja riipottivat ankkurinsa Grööneborin satamassa, lähellä Enkööpinkiä. Tässä kävivät Uplannilaiset, esimiehityt kahdelta Jumaluusopin Professorilta Upsalasta, heidän päälle yhdeltä ja Ruotsin laivasto toiselta puolen. Suomalaiset ajettiin pakoon, menettivät 300 miestä, jotka Ahvenanmaalla saatiin kiini ja hirviällä tavalla surmattiin. Koska näitten laukuissa paljo makkaroita, niin kutsuivat Ruotsalaiset pilalla tätä yritystä makkararetkeksi. Sillaikaa oli jo Sigismundiki sotajoukon kanssa joutunut Kalmariin. Ruotsin laivasto purjehti nyt Ahvenanmaalta Herttualle avuksi. Suomalaiset taasen seilasivat puoleltansa Stoolarmin kanssa Tukhulmiin ja vapauttivat enimmäksi osaksi ne mennytvuonna Herttuan ottamat vankit, aikoivat myös karata Kaarlen omaan Herttuakuntaan. Sillä välillä tuli Kaarlen sotalauma Sigismundilta kierrätetyksi ja tappasi Steegeborin tykönä, vaan Kuningas käski sotimisen lakata, säästääksensä Ruotsalaisia. Keskusteleminen oli sen perästä matkassa, vaik'ei siitä tullut mitään. Uudessa tappelossa Stongebruon luona, lähellä Linkööpinkiä, voitettiin Sigismundi. Hän kotiutti nyt Suomalaiset, jätti Riikinhallituksen Kaarlelle ja lähti jällensä Puolaan. Sieltä varoitti hän vielä Suomalaisia pysymään itsellensä uskollisina ja lupasi lähettää heille apua Herttuata vasten. — Vuonna 1599 käytiin sota taas Suomessa. Ruotsin Säädyt kieltivät kuuliaisuuttansa Sigismundilta, ehkä he lupasivat hallituksen hänen pojalle Vladislaville, jos tämä määrätyn ajan sisällä tulisi Ruotsiin ja siellä kasvatettaisiin. Tältä ajalta onki Sigismundin hallituksen loppu Ruotsissa luettava, ehkä hän vielä hallitsi Puolan maata aina vuoteen 1632. Sota oli tämänkaltainen. Kastelholman linnan otti Sigismundin puollus. Pohjanmaalla yllytti eräs Herttuan Fouti rahvasta Kuningasta vasten, mutta Stoolarmin laivat karkasivat Mustasaaren tykönä hänen päälle, ja hän menetti kaikki aluksensa. Sigismundi lähetti 300 ratsumiestä avuksi Suomeen, (joka oli ainoa häneltä saatu apu,) ja he tulivat Viipuriin. Herttuan Amiraali, Joakhimi Skheeli, valtasi sen vähää ennen menetetyn Kastelholman, purjehti sen perästä Turkuun ja piiritti sen linnaa, jonka ulkopuolella hän mestautti muutamia vankeja, säikyttääksensä sillä vartoväkeä. Itse Herttuaki tuli Suomeen, marssi Paimion sillan yli, karkasi muutaman Suomalaisten lauman päälle ja voitti sen, josta jäännökset vetäysivät Viipuriin. Herttua otti Helsingforsissa kaikki laivat, paitsi kahta, jotka pääsivät Reevaliin pakoon. Sittä kävi hän Viipurin päälle, jossa ei ollut kun 1300 miestä vartoväkeä. Herttualla oli ystäviä kaupungissa, jotka erään portin kautta päästivät hänen sotaväen kaupungin sisään. Vartoväen täytyi silloin vetäytä linnaan, joka myös pian antausi. Kova tuomio kohtasi päämiehiä, jotka osiksi tapettiin, osiksi vietiin vankina Ruotsiin, mutta ulkomaalaiset pääsivät vapaasti menemään. Stoolarmi tuli Skheeliltä pakoitetuksi antamaan hänelle Turun linnan, ja Herttuaki tuli Turkuun, jossa menetteli kovasti Kuninkaan puollusmiesten kanssa. Ne joko mestattiin, joitten seassa oli Klaavu Flemingin vasta Puolasta tullut 21-vuotias poika, eli muutoin surmattiin ja vankeudessa rietattiin. Kun Herttua oli sillä keinoin tehnyt Suomen kuuliaiseksi itsellensä, niin palasi hän jällensä Ruotsiin.

Ruotsin valtakunnan Säädyt kokousivat Helmikuussa v. 1600 Linkööpinkiin. Siellä matkaansaatti Herttua senlaisen päätöksen, että iso osa Ruotsin Riiki-Raateja ynnä muitaki mahtavia Herroja hengeltä tuomittiin, joka tuomio myös isommaksi osaksi tuli täytteeseen. Prinssi Vladislaville päällenpantiin viiden kuukauden sisällä tulla Ruotsiin, muutoin tulisi Herttua kruunun ottamaan vastaan. Riikinkokouksen perästä lähti Kaarle Livon maahan. Hän tahtoi siellä käydä Puolalaisten päälle, ett'ei sota tulisi Suomea eikä Ruotsia vaivaamaan, vaan käytäisiin vieraassa maassa. Tässä sodassa voittivat Ruotsalaiset ensimältä monta linnaa ja kaupunkia. Muutaman ajan perästä lähti Herttua sieltä pois, jättäin muille esimiehyyden armeian yli. Turusta pitäin lähti hän v. 1602 matkaamaan Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. Hän oli ensimmäinen Ruotsin Kuningas, kun kulki sitä matkaa, ja katsoi sillä soveliaita paikkoja kaupungeille, joita hän aikoi rakennuttaa Pohjanmaalla. Vuonna 1604 pidettiin Riikinkokousta Norkööpingissä, jossa kruunu annettiin Kaarle IX:nelle ja perintöyhdistys jatkettiin osiksi vaimollisellenki polvelle. Ehkä sota alussa oli menestynyt Livossa, niin menettivät kuitenki Ruotsalaiset siellä viimmen kaikki vahvat paikkansa. Tämä vaikutti Kuningasta itse lähtemähän sinne sotimaan. Mutta ei tahtonut sittäkään oikein onnistaa ja paljo sotaväkeä meneysi (v. 1695) Kirkholman tappelussa lähellä Riigaa, jossa tilassa Kuningaski oli henkensä menettää. Sittemmin tuli Ruotsi Venäjänki asioihin sekaumaan. Siinä maassa oli Feodori Ivanovitsa kuollut v. 1498 ja Boris Godunova noussut Tsaariksi, mutta tuli Epä-Dmitreiltä (eräs munkki, joka sanoi itsiänsä Feodorin jo kuolleeksi pojaksi Dmitreiksi, ja sai apua Puolalta) niin ahdistetuksi, että hänen v. 1606 täytyi myrkyllä lopettaa päivänsä. Epä-Dmitrei menetti mielettömän käytöksensä tähden pian henkensä ja arvonsa. Sittä valittiin Vasilei Ivanovitsa Shuskoi Venäjän Valtiaksi, ja häntäki vasten ilmautui uusi Epä-Dmitrei, joka myös sai apua Puolalaisilta ja voitti pian suuremman osan Venäjätä puolellensa. Ruotsi, jonka sota-asiat Livossa taas olivat ruvenneet paremmin luonnistamaan, teki v. 1608 Viipurissa liiton Shuskoin kanssa, jota myöten Shuskoin piti Ruotsin Kuninkaalta saaman apua vainojatansa vasten, mutta tämän palkinnoksi antaman sen v. 1599 jällensä Venäjän alle joutuneen Käkisalmen linnan lääninensä takasin Ruotsille. Sitä liittoa myöten lähti Jaakko de la Gardie, Pontus de la Gardien Suomen sotaväen pääksi asetettu poika, Maaliskuussa v. 1609 Venäjälle, ja hän marssi kohti Novgorodia, kun oli sitä ennen turhaan koettanut saada Koporin linnan käsiinsä. Mutta hänen sotajoukko oli enimmästään kokoonpantu ulkomaalaisista, jotka, kun eivät heti saaneet täyttä palkkaansa ja toivottua voittosaalista, eikä Shuskoi antanut luvattua Käkisalmea ja muita apukeinoja, alkoivat äkäytä ja tahtoa pois. Siitä pahasta tilasta pääsi de la Gardie sillä keinoin, että hän viimmen sai rahaa ja lähetti vastahakoisimmat sotaväestä takasin. Hän alkoi nyt ryöstämällä ottaa Venäjän laivoja, joita tapasi Nevajoella, niin oman käden oikeudella ottaaksensa sitä luvattua apua, jota ei hyvällä voinut saada. Sitte lähti hän Käkisalmea väkirynnäköllä ottamaan, jonka yrityksensä hän toivoi menestyvän, koska Laatokankaupunkiki oli vähää ennen antaunut Ruotsin valtaan (v. 1610). Mutta ei ollut hyvä ottaa sitä kovasti vastusteltua Käkisalmea, ja siihen tuli vielä sanoma, että Venäläiset olivat jättäneet Shuskoin, yhdistyneet Puolalaisten kanssa ja valinneet Puolan Prinssin Vladislavin Valtiaksensa. Nyt näytti kyllä vaikialta de la Gardielle saada aikomisiansa satuun. Mutta hän mietti sen, että jos Ruotsin vihollinen, Puola, pääsisi yhdistymisensä kautta Venäjän kanssa yhä vahvistumaan, niin tulisi siitä varsin kovat ajat hänen isänmaalle. Hän koki siis kaikista voimistaan estää senlaista yhdistystä ja lähti sentähden Suomesta noutamaan lisäväkeä. Viipurissa ollessaan sai hän ilahuttavan tiedon, että Käkisalmi jo oli antaunut Ruotsalaisten armoihin (v. 1611). Itse kiirehti hän Ruotsin valtaa niillä tienoin vakuuttamaan ja antoi Nevajoella rakentaa linnoituksen, joka vasta kohtaa meitä Nyyenskantsin nimellä. Novgorodinki sai hän valtaansa, jonka asujamet nyt ehdottelivat Venäjän kruunun Kaarle IX:nen pojalle Kaarle Philipille. Moskovaki yhdistyi Novgorodin kanssa hyvässä tahdossa Ruotsia kohden. Monta linnaa ottivat Ruotsalaiset, mutta tuon tuostaki tahtoivat sotamiehet äkäytä. Ankara sota alkoi nyt myös Ruotsin ja Danmarkin välillä. Samana vuonna kuoli Kaarle IX:säs, 30 p. Lokakuuta v. 1611. Tämä Kuningas oli aikanansa vastustellut Paavinuskon jällentuomista Ruotsiin, mutta erkani itse Lutheruksen opista, tahtoin Kalviinin uskon puoleen nojauta. Muuten oli hän kovuudellansa, joka usein hirmuisuuksiinki häntä vietteli, pilannut sitä hyvää nimeä, kun hänen nerokkaat toimet itsestänsä ansaitsisivat.

Kuningasistuimelle nousi nyt Gustavi II:nen Aldolphi, Kaarle IX:nen poika, joka isänsä eläissä jo oli asetettu Pääruhtinaaksi Suomeen. Kun tämä verratoin mies tuli Kuninkaaksi, oli, paitsi sotia Danskan, Venäjän ja Puolan kanssa, (jota jälkimmäistä tällä haavaa ei kuitenkaan käyty,) ei ainoastaan Suomessa, Vaan Ruotsissaki höyhyys, kurjuus ja kaikkein asiain hämmennys vallallansa. Suomi oli siihen aikaan, (paitsi Ahvenanmaata, joka oli omituisena lääninä,) jaettu viiteen hallituskuntaan, nimittäin Turun, Viipurin, Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Kajaanan. Meidän maasta piti de la Gardien sotajoukon saada rahaa ja ylöspitoa, mutta ei voitu saada kokoon kun vähäpätöisen rahasumman. Se suuri puutet kun Livossa oli, piti myös Suomesta autettaman. Paljon meiskeen perästä lähetettiin viimmen jyviä Helsingforsista Narvaan. Puutet oli niin suuri ett'ei ees voitu kureereille täysiä matkatarpeita hankkia. Sisämäinen tila maassamme oli mitä huonompia. Isot läänitykset olivat siihen määrään vähentäneet kruunun omaisuudet, että aivan vähä oli jälellä. Läänitysten omistajat piinasivat ja köyhyttivät talonpoikiansa niin, että ne olivat vähällä tulla samaan orjalliseen tilaan, kun heidän lahkoveljetki eteläpuolella Suomenmerta. Verot, päällenpanot, kyyti- ja päivätyö-velvollisuudet lisättiin heiltä omin tahtoinsa. Väkinäisyyksiä tehtiin monesta lajista, eikä ollut missään tila saada oikeutta, kun yksin Kuninkaan virkamiestenki täytyi läänitysten omistajilta kärsiä vääryyttä. Papit enentivät myös tihuntiansa ja rasittivat kaikella tavalla kuuntelioitansa. Sotamiehet käyttivät itseänsä yhdenlaisella tuimuudella, kun jos olisivat eläneet vihollisten maassa. Yhteinen onnettomuus lisättiin vielä katovuosilta ja muiltaki luonnollisilta turmioilta. Talonpoikia vaelsi silloin suurissa joukoissa maasta pois Venäjälle ja Livoon. Niitä majamuutteloita koettiin väkisellä estää. Myös alkoi Kuningas jo kaikenlaisen kurjuuden juurta vastustaa ja parantaa. Entisiin onnettomuuksiin tuli vielä uusi sodanpelko, joka Suomea ahdisti. Sigismundi Puolassa luuli nimittäin aikomisensa Ruotsin kruunuun Kuningas Kaarlen kuoltua helpommasti menestyvän. Siinä toiveessa antoi hän levittää kapinakirjoituksia Gustavi Adolphia vasten. Näitä hänen pauloja koetettiin ainaki Ruotsin puolelta kaikella tavalla estää. Saadaksensa enemmin voimia sotaan Venäjätä ja Puolaa vasten oli Kunungas, ehkä tapolla, tehnyt Danskalaisen kanssa rauhan Knäärödissä v. 1613. Jo mainittiin ennenki, että osa Venäjän kansaa tahtoi Kuninkaan nuorempata veljeä, Herttua Kaarle Philippiä, Tsaariksensa. Herttua tuliki nyt siinä toivossa Viipuriin, mutta Venäläisten mieli oli muuttunut ja he itsellensä jo valinneet omakansaisen Tsaarin, Mikhaeli Feodorovitsan Romanovan, jonka sukua nykyinen armollisin Keisarimmeki on. Tästä asiasta tuli kiintiä sota. Kuningas päätti itse lähteä Suomeen sotaa taluttamaan ja sen maan tilaa parantamaan. Riikinkokousta pidettiin v. 1614 Öörebruossa, jonka päätettyä Kuningas vasta pääsi lähtemään, kulki hänki pohjaisen puolen Pohjanlahta ja tuli ensin Turkuun, jossa koki kaikenlaista järjettömyyttä parantaa. Venäjän sodan vuoksi lähti Kuningas itse Narvaan, ja vihollisuudet saivat alkunsa. Erinäisiä Venäjän joukkioioita kävi Pohjanmaata ja Karjalata hävittämässä, mutta kaijotettiin pian Ruotsalaisilta. Laatoka-järvessä oli kummallaki riitaveljellä laivoja, joilla välistä pientä merisotaa käydä natistettiin. De la Gardie löi sekä ajoi pakoon, ensistä Heinäkuussa Bronitsin ja sittä syksypuoleen Staraia-Russan tykönä, ne suuret Venäläisten sotalaumat, kun nyt olivat rajalle kokoutuneet. Kuningas itse voitti Gdovin. Seuraavana vuonna tuli Gustavi taas sotalaumansa tykö, ja vainotietä käytiin yhtä tuimasti kun ennen. Kuningas piiritti tällä kerralla Pleskovia, ja se erinomainen sankari Evertti Horni, joka miehuudellansa oli Ruotsin menestystä tässä sodassa paljon vaikuttanut, tuli silloin ammutuksi. Ehk'ei linnaa saatu otetuksi, niin teki tämä monta kuukautta kestävä piirittäminen ainaki sen verran, että Venäläiset, jotka ilman sitä ahdistettiin Ruotsalaisilta ja Tataarilaisilta sodalla, nyt suostuivat Englannin välimiehyyteen ja rauhan tekoon. Jo oli usiammasti ennenki keskusteltu rauhasta, ja koko seuraava vuosi 1616 oli täynnä senlaisia toimia. Siinä sivulla oli Kuningas hankkinut varoja ja tarpeita sodan pitkittämiseksi. Hän oli myös kutsunut Suomen Säädyt viimmeiseksi mainittuna vuonna kokoukseen Helsingforsiin. Siellä lupasivat Suomalaiset Gustaville uskollisuuttansa sodassa Puolaa vasten, uuden kyytijärjestyksen ottamista, ja sodanavun antamista, niin paljon kun vaan voisivat saada. Kaikki Säädyt lupasivat panna jos henkensäki Kuninkaan puolesta, milt'ei olisi mahdollinen saada rauhaa vihollisten kanssa, jota he ainaki toivottelivat. Vielä lähettivät he kirjojaki Ruotsin Säädyille, joissa heitä kehoittivat Kuningasta kaikella tavalla auttamaan ja heidän esimerkkiä seuraamaan. Kauan keskusteltua päätyi viimmen Venäjän sota, 27 p. Helmikuuta v. 1617, rauhaan Stolbovassa, joka on kylä ei kaukana Laatokasta. Siinä antoi Ruotsi Venäjälle takasin joukon voitettuja linnoja, mutta sai pitää Käkisalmen lääninensä, ynnä Pähkinälinnan ja sen osan sitä lääniä, kun on Laatokanjärven ja Suomenmeren välillä. Siihen tuli vielä Inkerinmaa Ivangorodin, Jaaman ja Koporin linnojen kanssa, niinkuin koko Livon maaki. Paitsi sitä sai Ruotsi 20,000 Rupilata. Muuten uudistettiin se Teusiinassa tehty ikuinen rauhaki, ja keskinäisen kaupan oikeus saatettiin matkaan. Niinpä oli nyt Ruotsi voittanut sen, mitä kauan oli toivonut, nimittäin saanut luontevan, vesiltä, soilta ja vahvoilta linnoilta turvatun rajan voimallista naapuriansa vasten, jonka tällä tavalla oli sulkenut Itämerestä. Niin kauan kun raja oli senlainen, oli Ruotsilla myös toivo saada pitää Suomen, joka maa muussa tapauksessa kävi vaikeaksi varjeltaa. Mutta Mikhaeli Feodorovitsa, jonka Gustavi rauhassa oli tunnustanut oikeaksi Venäjän Valtiaksi, ei tahtonut mielellään jättää kaikkia luvatuita paikkoja Ruotsille, josta oli vähällä sota uudelleen nosta. Vasta v. 1621 tuli raja asetetuksi, kun Gustavi oli antanut takasin pari kylää.

Nyt tahdomma vielä sanoa, minkä vähän tiedämmä Erikki Erikinpojasta, joka tällä ajalla Suomen Kirkkoa oli hallinnut. Me näemmä hänen Johani III:nen aikana rientäneen saada paavilaisen messujärjestyksen Suomeen, mutta sen Kuninkaan kuoltua muuttaneen mielensä ja Upsalan Riikinkokouksessa v. 1593 tunnustaneen entisen erhetyksensä, ruveten siitälähin sen kokouksen päätöksiä saamaan Suomessa täytteeseen, josta hyvästä Klaavu Fleminki oliki muutamasti pieksäin ajaa hänen Turun Tuomiokirkosta. Mutta miten lienee ollut, sen vaan näemmä, että tämä pispa oli uudelleen kääntynyt paavinuskon ja Sigismundin puolelle, jonka tähden Kaarle IX:säs taisi jo v. 1600 ottaa häneltä tulot ja noin 1605 pispanviranki, jonka hän vasta vuoden 1612 tienoilla näyttää saaneen jällensä Gustavi Adolphilta. Sittä oli hän loppuelämänsä Evangeliumin puolelta vaikuttava.

Tässä jälestäpäin on myöski mainittava muutamista sisämäisistä asioista sittä Gustavi I:mäisen ajoin. Erikki XIV:ta hallitessa utausi kirkonviina loppumaan maassa, jonka tähden kysymys nousi pappein seassa, jos ei viinan asemesta jotaki muuta juomaa saataisi Sakramentissä käyttää. Johani III:nen aikana oli tulipaloja usiammasti Turussa, ja tautejaki maassa liikkeellä, joita muinaki aikoina tavataan. Hänen hallitessa tuli käsky suolahetteitten perkkaamisesta ja Salpeterin teosta Suomessa. Silloin toimitettiin myöski Naantalin luostarin jällensä korjaamista. Sigismundi Kuningas ei elänyt itse lähellä Suomea, eikä olekkaan hänen ajalta paljo merkittävätä. Mutta Kaarle IX:nen kautta tapahtui monta muutosta meidän maassa. Hän koki parantaa Lappalaisten tilaa, ja antoi v. 1607 Kajaananlinnan rakentamisen alkaa, erinomattain auttaaksensa sillä kauppaa Lapin kanssa. Oulun kaupunki perustettiin v. 1605, mutta sai viisi vuotta jälempätä vasta oikeutensa. Mustasaaressa perustettiin v. 1611 kaupunki, jonka Kuningas sukunsa nimeltä kutsui Vaasaksi. Muitaki kaupunkeja oli aikeessa, mutt'eivät vielä ennättäneet saada satuun. Pohjais-Savosta ja Rautalammin tienoilta muutettiin Suomalaisia Ruotsiin, Vermlannin erämaita huuhtaamalla raivaamaan, jossa niitten jälkeisiä vieläki tavataan ja ovat levenneet muihinki Ruotsin ja Norjan paikkakuntiin. Virkamiehet olivat muuten Kaarlen aikana Suomessa hyvin vallattomia, jota kohtaa hänki voimiaan myöten koki parantaa.

b). Stolbovan rauhasta Ison Vlhan loppurauhaan saakka Uuskaupungissa. (v. 1617—1721.)

Edellisellä ajalla oli Evangeliumin saarnan kautta totisen valistuksen aamurusko jo alkanut koittaa Suomessa ja maallinenki tila ollut järjestymässä. Mutta välein oli tullut hirmuisia sisällisiä kun ulkonaisiaki sotia, tautein ja katovuotten kanssa; Kuninkaita, jotka rientivät saada Paavinuskon jällensä otetuksi; pappeja, jotka huolimattomuudessansa eivät, niinkuin olisi pitänyt, urhoollisesti antauneet pimeyttä vastahan sotimaan: ja Evangeliumin ilahuttavat alkuvaikutukset meidän maassa olivat taasen tukehtumassa, josta tapain turmellus ja moninainen onnettomuus seurasi. Nyt aukenevalla ajan jaksolla ovat Ruotsin valtakunnan voimat korkeimmallaan ja Suomenki rajat leveimmällään, ja nyt tavataanki meidän maassa pispoja ynnä muita valistuksen edesauttajia, jotka, — ehkä usein vielä itsekki oman aikansa epäuskollisten luulojen turhuuksissa kiini ja siis sen iloisen ja puhtahan vapauden puutteessa, jonka Kristinuskon luonnet itsestänsä tuottaa — kokevat kansan opettamalla pimeyttä hajoittaa ja kiitettävällä toimella kaikenlaista hyvää matkaansaattaa. Siihen tulee suuria Kuninkaita ja Hallitusmiehiä, jotka isänmaamme järjestystä sekä voimaa erinomaisesti kartuttavat. Niinpä saavat nyt opistojen, oikeuspaikkain ja muitten hyväntekeväisten laitosten kohdat vähitellen parempaan ja kylläki hyvään asemeen. Sotia ei ole niin paljo eikä niin hävittäviä kun ennen. Mutta lopulla nousee Ison Vihan kautta hirviä tuisku, joka hävittää entisen tilan ja elämän, vaan tuottaa myötänsä puhdistetun siemenen, josta uusia uskon ja taidon hedelmiä alkaa vähitellen Suomellemme kasvaa. —

Se mies, jonka huolen kautta Kristillisyys tällä kertaa alkoi huonosta tilastansa tulla paremmalle jälelle, oli Iisakki Rothovius (Katso tästä miehestä edesmenneen pispan Jaak. Tengströmin kirjaan: Diss. acad. Vitam et Merita Isaaci Rothovii expositura.), pispa Turun hiippakunassa. Kuningas Gustavi Adolphi oli nimittäin v. 1618 jällensä eroittanut Viipurin hiippakunnan Turusta ja asettanut pispaksi ensiksi nimitettyyn muutaman kelpo miehen, Maisterin Olaus Elimääuksen, jonka hiippakuntaan myös Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa tuli kuulumaan. Saman miehen oli Kuningas v. 1619 jo katsonut pispaksi Turkuunki, mutta ei tullut siitä mitään, sillä se vanha pispa Erikki Erikinpoika, (jonka huonoon hallitukseen Kuningas oli tainnut tuskauta,) sai ainaki vielä armon hallita Turun alle kuuluvata puolta entisestä hiippakunnastansa kuolemaansa asti, joka näyttää tapahtuneen v. 1625; ja sen perästä tuli Rothovius tämän viran saamaan (Katso A.O. Rhytseliuksen: Episcoposcopia Sviogothica, Osa II, siv. 54.) Jo oli kulunut 42 vuotta sittäkun Erikki Erikinpoika oli tullut pispaksi Suomeen, ja sillä ajalla oliki Kristillisyys maassa turmeltunut. Hän oli epärehellistä ja ylpeätä luonnetta, joka tuotti hänelle lopulla monta ilkeätä riitaa. Muuten oli hän hyvin oppinut mies, ja on kirjoittanut suomeksiki muutamia kirjoja, joista nimitämmä, Upsalassa v. 1593 pidetyn kokouksen päätösten jälkeen tehdyn, Kirkon Käsikirjan, niinkuin myöski suomenkielisen Postillan kahdessa vahvassa osassa. Mutta Rothovius oli syntynyt köyhistä vanhemmista Ruotsissa, opastunut ensistä kotimaassansa ja sittä syvemmältä ulkomaalla, josta palattuansa hän 23 vuotta oli ollut pastorina Nyykööpingissä, ja muutettiin sieltä kelvollisuutensa vuoksi v. 1627 pispaksi Turkuun. Sinne tultuansa kutsui hän heti hiippakuntansa papit koolle ja alkoi kaikella tavalla kansan valistusta toimittaa. Sitä edesauttaaksensa vaikutti hän, että Kuningas v. 1630 laittoi Gymnasiumin Turkuun, jossa opettajia kansalle koulittiin. Mutta muista tämän pispan teoista saamma vasta tilan puhua, kun ensinnä olemme katselleet lyhykäisimmästi Kuninkaan ja hänen miesten suuria töitä.

Gustavi Adolphi oli isältänsä perinyt kolme sotaa ja niistä jo päättänyt kaksi, nimittäin Danskan ja Venäjän kanssa. Mutta kolmatta, eli Puolan sotaa, ei hän voinut niin pian saada loppumaan. Sigismundi piti vielä aikomisensa Ruotsin kruunuun tarkasti mielessään, vaan oli Kuningas Gustavin ensimmäisinä hallitusvuosina vähiltä maansa voimilta, ja sodilta muitten kanssa, estetty Ruotsia vasten kamppailemasta. Sota oli kuitenki aukinainen, sillä ei Gustavi voinut saada häntä rauhaan. Ainoastaan sotilakkoja tehtiin tuon tuostaki kahdeksi vuodeksi. Mutta v. 1621 lähti Gustavi toden perästä tätä vihollistansa vasten sotimaan ja saarti suurella sotalaumalla Riigan kaupungin, jonka saiki otetuksi. Samalla oli koko Livon maa valloitettu. Sittä seurasi kaksivuotinen sotilakko. Mutta v. 1625 alkoi sota uudelleen, ja Gustavi sai parannetuilla sotikeinoillansa isoja voittoja ynnä Kuurinmaanki allensa. Hän rupesi sen perästä Puolan alle kuuluvata Preussian maata valloittamaan, sai Ruotsista suuria apuja vapaehtoisesta Aatelin ja kansanki tahdosta. Siitä sodittiin monta vuotta, Ruotsin puolelta enimmiten voitolla. Gustavi lähti itse aina talviksi kotiinsa; kesällä oli hän sotimassa. Viimmen tuli Sigismundin tila niin ahtaaksi, että hän suostui sotilakkoon 6:ksi vuodeksi Altmarkissa v. 1629, jossa sai jällensä muutamia linnoja, mutta Ruotsi piti suurimman osan voitettuja maita haltussansa. Tämän kautta tuli Puola, niinkuin Venäjä Stolbovassa, suljetuksi Itämerestä. Sigismundi tunnusti nyt viimmen Gustavi Adolphin Ruotsin lailliseksi Kuninkaaksi, mutta ei jättänyt sittäkään valkkauksiansa Ruotsin kruunuun. — Tämän sodan herettyä joutui Gustavi Adolphi uuteen sotaan Saksanmaalla, jolla oli sangen painava merkitys maailman asiain juoksussa. Paavilaiset ja Saksan Keisari ahdistivat nimittäin Evangeliumin uskon tunnustajia varsin kovasti, ja sota näitten välillä oli jo sitte vuoden 1618 ollut käytävissä, kutsuttu Kolmetkymmentä-vuotiseksi sodaksi. Kun Evangeliumin puoltajat juuri olivat kukistumassa, lähti Gustavi Adolphi, ehkä hänen valtakunnan asiat kyllä olisivat rauhaa vaatineet ja voitto oli sangen epätietoinen, kuitenki v. 1630 heitä ja niinmuodoin Evangeliumin seikkaa auttamaan. Tämä sankari löi nyt Keisarin suurimmat sotalaumat ja kuuluisimmat Generaalit, mutta menetti itsekki henkensä Lytsenin tappelussa 6:tena p. Marraskuuta v. 1632. Tälle Kuninkaalle haetaan vaivoin vertoja maailman suurintenki Valtiasten seassa. Hän oli eris muista ei ainoastaan urhoollisuutensa ja viisautensa puolesta niin sodassa kun hallituksessa, mutta mielenlaatunsaki kohdalta, sillä hänen syvä, oman syntisyytensä ja huonoutensa tunteva ja sentähden kaikissa Jumalaan ainoaan turvaava, jumalisuutensa teki hänen totiseksi Kristityksi korkiassa säädyssänsä — ja niin oliki hän välikappaleena Herran suuria ja ihmeteltäviä töitä täyttämään. Hänestä on somasesti sanottu, että hän oli alottanut kaikki työnsä rukouksella ja sentähden ne aina kiitosveisuilla lopettanut.

Mutta tätä suurta miestä paremmin tutaksemme olisivat ne moninaiset laitoksetki, joita hän valtakuntansa sisämäisen tilan parantamiseksi matkaansaatti, lueteltavat. Vaan ei ole tässä tilaa enempään, kun että muutamilla esimerkeillä osotamma, mitä hyvää hänen hallitus Suomelle tuotti. Uusia kaupunkeja rakennettiin ja entistenki kohta tuli paranemaan uutten oikeuksien lahjoittamisella elikkä entisten suurentamisella. Vuonna 1617 perustettiin Uuskaupunki (ruotsiksi: Nystad) ja 1620 Joensuun (Ny Carleby) ynnä Kokkolan (Gamla Carleby) kaupungit, ja seuraavana vuotena sai Tornio kaupunkioikeuden. Kauppa tuli paljon edesautetuksi. Usiammat vanhat kaupungit saivat luvan käydä sitä ulkomaallaki. Käsityöntekijät eli Hantvärkkärit kaupungeissa saivat järjestyksen keinoissansa sillä että heidän yli asetettiin päällysmies, jonka Oltermannin kanssa piti kullakin ajalla määrätä yhteisen hinnan kaluille. Kaikki tienokeinot olivat olleet pahalla jälellä, mutta niitä koettiin kaikella tavalla edesauttaa, niinkuin myöski talonpoikain maanviljelöä. Vapasukuisten ja virkamiesten itsivaltaisuus ja rasittavaisuus oli noussut sangen korkiaan määrään. Tämänlainen pahuus oli jo niin juurtunut, ett'ei Kuningas kaikella toimellaan kyennyt sitä sikseen parantaa. Ainaki teki hän, mitä voi. Vuonna 1624 lähetti hän Riikinmarskin Gyllenhielmin Suomeen, fouteilta ja muilta virkamiehiltä tilintekoa vaatimaan, ja sanomaan, ett'ei Kuninkaallinen Majesteeti ollut heitä tänne pannunna tyhjäntekijöiksi. Tämän piti myös estämän Aatelia kruunulle kuuluvata maanomaisuutta pitämästä ja väärillä päällenpanoilla rahvasta vaivaamasta. Tuomioistuimet olivat rappiossa ja niitä parannettiin. Väärän oikeuden käyttämisen esteeksi ja koska asioissansa sorretuilla oli joksiki hankala Ruotsista saada oikeutta, asetti Kuningas v. 1624 Suomelle omituisen Hovi-Oikeuden Turussa, josta vielä oli tila Kuninkaaki eteen lykätä asiansa. Nyt asetettiin myös raja maallisen ja hengellisen oikeuden välillä. Pispan ja hänen Kapitulin alle tulivat kuulumaan senlaiset asiat kun juopumus ja muunkilainen elämän irstaisuus ovat, paitsi hengellisiä asioita, jotka tiettävästi myös olivat heidän ratkastavina. Turun Gymnasiumin laittamisesta on jo ennen mainittu. Terveyden hoidoksi laitettiin hospitaleja. Sotamiehet tulivat parempaan asuun ja järjestykseen, ynnä saivat paljo kunniata miehuutensa vuoksi Kuninkaan sodissa, jota he eivät harvoin olleet voittamahan auttaneet. Ja paljo muuta senlaista. Kun nyt sitä muistelemma, että ne alituiset sodat vaativat erinomaisia kostannuksia siitä jo entisestään köyhästä Ruotsin valtakunnasta, niin on tosin ihmeteltävä, mistä juuri tällä ajalla saatiin tilaisuutta ja varoja näitä töitä täyttämään. Mutta ainaki tuli tauti- ja nälkä-vuosien ynnä sen paljon miehenoton kautta, kun sotiin tarvittiin, isänmaamme tähän aikaan puolittain autiahan tilaan. Paljo rahvasta muutti myös pois koko maasta, eikä voitu sitä estää. Näihin ei ollut Kuninkaan vaan aikain kovuuden syytä, sillä jos nyt olisi ollut huonompi hallitus, niin olisi kansa tainnut johonki joutua.

Kuningas Gustavi Adolphin kuoltua tuli hänen 6 vuotias tytär Kristiina Ruotsin Valtiaksi. Tämän alaikäisyyden aikana piti viisi valtakunnan korkeinta virkamiestä hallituksesta huolta. Niistä tuli se kuulu Akseli Oksenstierna, edesmenneen Kuninkaan rakastettu ja häneen kelvollisuutensa vuoksi pian verrattava ystävä, saamaan huolen Saksanmaan sodanasioista päällensä. (Mainittava asia on, että pispa Rothovius oli ollut tämän miehen nuoruuden opettajana ja hänen johdattajana Saksanmaalla oppimassa käydessä. Hän piti miehenäki entistä opettajatansa kunniassa, ja tästä keskinäisestä kohdasta tuli paljo hyvää Suomelle vuotamaan.) Sitä sotaa käytiin erinomaisella kunnialla ja onnella Baneerin, Lenartti Torstenssonin ja Vrangelin esimiehitessä, jotka kaikki näytäksen Gustavi Adolphin kelpo oppilaisiksi. Vuonna 1648 loppui tämä 30-vuotinen sota Vestphalisen rauhan kautta, jossa Ruotsi sai Pommerin ja moniaita muitaki paikkoja Saksanmaalla ynnä suuren rahasumman sotakuluketten peittämiseksi. Sillä aikaa oli se entinen sotilakkoki Puolan kanssa tullut v. 1635 jatketuksi 26:ksi vuodeksi Stuhmsdorffissa, jossa Ruotsi antoi Preussiassa valloitetut maat takasin Puolalle. Myös oli sota Danskan kanssa taas ollut käytävissä, joka oli v. 1645 päätynyt Brömsebruon rauhan kautta, ja siinä oli Ruotsi tullut muutamia maanpaikkoja ja etuja saaman. Samana vuotena oli Kristiina Drotninkikin jo ottanut itse hallituksen vastaan. Hänen nuoruudessa riikistä huolta pitäväin Herrain hallitus oli siis loppunut, ja ehkä sillä ajalla kunniata oli Ruotsille runsaasti karttunut ja monta hyvää laitostaki saanut aikaan, niin olivat, toiselta puolen katsoin, tavarat ja voimat maasta kadonneet ynnä Vapasukuisten sääty itsellensä liikanaisia oikeuksia vallannut, josta epätytyväisyys oli kansaan tullut.

Mutta nyt lähdemmä Suomen Kirkon ja kansallisen hallituksen kohtaa Drotninki Kristiinan alaikäisyyden kun itsehallituksenki aikana katselemaan. Me tapaamma kaksi erinomaista miestä, jotka yhessä ja kumpiki puoleltansa tällä ajalla kokevat Suomen tilaa parantaa ynnä pimeyden ja epäuskon valtaa hävittää. Ne ovat pispa Rothovius ja Greivi Pietari Braahe. Miten paljo heillä oli parantamista ja minkälainen pimeys voitettavana, näyttäköön seuraava lyhykäinen maamme senaikuisen tilan osotus. Tavat olivat varsin turmeltuneet niin rahvaassa kun rahvaan vartioissa ja paimenissa. Juopumus, huoruus, vääryys ja muut sitä laatua, olivat jokapäiväisenä harjoituksena. Turhat, epäuskolliset luulot sokasivat mielen maan oppineimmiltaki miehiltä, saati sittä muilta. Niinpä luetaan tämän ajan tiedoissa keräjöimisistä noitia vastaan ynnä semmoisiaki, jotka varsinaisesti olivat lupautuneet Perkeleelle ja hänen kanssa liittoon antauneet. Niin oli myös tähtiennustelman (astrologia) epäuskollinen taito harjoitettuna maan korkeimman opetuspaikan opettajilta ja muiltaki oppineilta miehiltä. Raamatun suomentaja Martiinus Stodius, tuli Konsistoriumin edessä syytetyksi taioista, joilla hän muka olisi muita pilannut ja viekotellut; vaan lopulla nähtiin, että nämät syyttämiset olivat siitä saaneet perustuksensa, että hän tarkemmin kun muut senaikuiset tunsi luonnon vaikutukset, e.m. oli kupevalla lasilla tulta ottanut taivaasta, jota konstia pidettiin Perkeleen taikana (Yksin pispa Rothoviuski, joka ei ollut kaikissa irti aikansa epäluuloista. Braahe näki näissa asioissa selvemmästi.) Näin muitaki syyttömiä taikauksesta paituutettiin keräjihin. Virkamiesten käytös oli sangen epärehellinen, sillä pitkällisten sotain vuoksi ei ollut valtakunnan Hallitus saanut tilaa heitä tarkasti silmällä pitää, eikä joka aika kovaan tilintekoon vaatia. Pienimmästä niin korkeimpaan tekivät virkamiehet vääryyttä: tuomioistuimen edessä ei saanut rahvas oikeutta, varsinki maan ylimyksiä vasten, jotka tekivät mitä tahtoivat, ottivat lahjoja, ryöstivät rahvasta laittomilla päällenpanoilla, asettivat tuomareiksi kenen halusivat käskyläisistänsä j.n.e. Braahe tuli Marraskuussa v. 1637 Suomeen, sitä maata Guvernöörin asemesta hallitsemaan. Ahvenanmaa ja Venäjän Karjala kuuluivat myöskin hänen alle. Samana talvena matkasi hän vielä frouanensa maan läpi aina Viipuriin, Käkisalmeen ja Savonlinnaan, sotaväkeä myönstäröien ja kaikkinaista järjettömyyttä parannellen. Kesällä samana vuonna kävi hän Turun ja Porin puolessa hallituskuntaansa tuntemaan oppimassa. Tämän matkan päätettyä lähetti hän Ruotsiin Hallitukselle kirjallisen kertoman Suomen peräti kurjasta tilasta, parannuksia edespannen. Hallitus vastasi niitten olevan tehtävänä, mutta ennen kaikkia olevan tarpeellisen koululaitosten kautta kelvollisempia opettajia sekä virkamiehiä kansalle varustaa, sillä kaikki viimmen paranevan. Pispa Rothovius oli puoleltansa kaikista voimistaan kokenut tätä samaa kaunista tarkoitusta edesauttaa, sekä kirjoitusten ja alinomaisten maanitusten kautta papeille, kun myös kiivasten saarnainsa kautta Turussa. Seurakuntia jaettiin pienemmiksi, uusia kirkkoja rakennettiin, ja Suomen Lappalaiset saivat omituisia pappeja. Kiivautensa ja intonsa vuoksi sai Rothovius, niinkuin on maailman tavallinen meno, vihollisia. Hänen kanssa yhdessä tuumin taisi Greivi Braahe vaikuttaa, että Hallitus päätti laittaa triviali-kouluja useimmissa Suomen kaupungeissa, ja varsinki, että se laitos sai aikaan, josta valistuksen ilahuttavat säteet pitivät levetä ympäri Suomea. Tämä oli Turun Akademia, joka vähää ennen perustetun Gymnasiumin siaan v. 1640 laitettiin, ja jonka Kansleriksi Braahe itse tuli pannuksi. Asetukset olivat sillä samanlaiset, kun Upsalanki Akademialla olivat. Rothovius oli Siakanslerina. Tähän asetettiin kymmenen Professoria, ja koko laitos jaettiin neljään Taitoluokkaan eli Fakulteetiin, nimittäin Jumaluusopin, Lainopin, Tiedotsemaopin ja Lääkkiopin. Viimmeiseksi mainittuun asetettiin seuraavana vuotena uusi, yhdestoista Professori, ja vasta pantiin kahdestoistaki Tiedotsemaopin luokkaan. Ensimmäisenä Akademian vuotena ei ollut kun 44 oppivaista Turussa, joista ainoastaan kahdeksan olivat Suomalaisia. Muut kaikki olivat Ruotsista, josta maasta vastaki kävi paljo nuorukaisia meidän Akademiassa. Seuraavana vuonna nousivat oppivaiset jo kolmeen sataanki. Vuonna 1642 sai Akademia Kirjanpränttääjän Turkuun, joka oli ensimmäinen meidän maassa. Seuraavana vuonna aukeni iso aarret Suomen kansalle. Se oli Koko Pyhä Raamattu, Vanha ja Uusi Testamentti, joka nyt ensikerran täysinäisenä kävi suomeksi valkeuteen, präntätty Tukhulmissa. Mitä Agrikola oli aikanansa Raamatusta suomentanut, se oli jo sotain ja muitten hätäpäiväin kautta tullut kateeseen, elikkä olivat hänen käännökset enää hyvin harvassa tavattavat. Pispa Rothovius ja Suomen papisto olivat sentähden siitä suuresta puutteesta usein muistuttaneet valtakunnan Hallitsijoita, anoin että se tulisi kruunun kostannuksella autetuksi. Hallitus otti tämän viimmen korviinsa. Neljä miestä valittiin käännöstä valmistamaan, nimittäin Gymnasiumin Lektorit, sittä Professorit Akademiassa, Eskhillus Peträäus ja Martiinus Stodius, ynnä lähellä Turkua olevat pastorit Henrikki Hoffmanni ja Gregori Matinpoika Favoriinus, jotka olivat niin Raamatun alkukielissä kun myöski Suomen puheessa oppineita miehiä. Valtakunnan Hallitsijain tahto, kirjoituksessansa Rothoviukselle, oli, että näitten miesten piti "läpikatsoa, mitä muilta erittäin saattoi olla jo kirjoitettu ja käätty, sekä parannella siinä vikoja; mutta mik'ei ollut ennen käännetty, sitä uskollisesti suomentaa, kaikissa seuraten Lutheruksen viimmeistä käännöstä ja muutenki itse alkukieliä, sitä tarkoittain, että Suomen kieli tulisi selvää ja hyvää, jota kaikissa Suomen maanpaikoissa voitaisiin ymmärtää, ja että kirjotuslaatu olisi yleensä yhdenkaltaista." Nimitetyt miehet parantivat siis elikkä kääntivät uudellensa Agrikolan (ja mahdollisesti muittenki) ennen tehtyjä käännöksiä ynnä suomentivat ennen vielä suomentamattomat Raamatun kirjat, ja he tekivät sitä työtänsä niin kiivaasti, että Raamattu Lutheruksen esipuheitten sekä muitten vieläki suomalaisissa Täysibiblioissa tavattavain apukirjoitusten kanssa tuli muutamain vuotten kuluttua, elikkä v. 1642, kansan käsiin. Tästä kalliista tavarasta piti jokaisen kirkon ottaman yhden kappaleen tarpeeksensa. Näillä laitoksilla ja toimilla oli siis kansan valistumista erinomaisesti vaikutettu. — Greivi Braahe oli v. 1640 tullut kutsutuksi muihin virkoihin Ruotsiin, jonka tähden hän tällä kerralla jätti Suomen, mutta tuli v. 1648 jällensä Guvernööriksi meidän maahan ja edesseisoi sitä virkaansa vuoteen 1654 asti. Vuonna 1650 oli hän Tornion kautta matkannut Drotningin kruunaamisen juhlalle Ruotsiin. Kansallisessa päällenkatsannossa hänen kautta tehdyistä muutoksista ja parannuksista ovat seraavat muisteltavat. Viipuriin ja Hämeenlinnaan pantiin erityiset Maanherrat, saadaksensa sillä tavalla niin virkamiehet kun rahvaanki paremmin kurissa pysymään; sillä itäpuolella maata oli elämä varsinki raaka ja vallatoin ynnä parannukset enimmän tarpeeseen. Maksettavat kruunulle laitettiin selvemmälle jälelle. Tuumassa oli yhdistää Päiäneen järven muitten suurten järvein ja merenki kanssa, jota työtä Braahen piti teettää ja josta sisämäiselle kaupankäynnille toivottiin verrattomia etuja; mutta ei tullut siitä valmista. Uusia kaupunkeja rakannettiin, ja vanhemmat saivat lisätyitä oikeuksia. Vuonna 1649 perustettiin Braahen eli Salosten kaupunki, jolle perustaja antoi sukunsa nimen, ja Kristiinan kaupunki, jonka Braahe nimitti vaimonsa Kristiina Katariina Steenbokin muistoksi. Vanhan Helsingin kaupungin aikoi hän muuttaa sen kaupungin ja Porvon välillä olevalle Santasaarelle (Sandö), ynnä Kuopiossaki laitattaa kaupungin; vaan eivät nämät tuumat tulleet täytteeseen. Muuten tuli Sortavalan (v. 1640) ja Kajaananki kaupunki (v. 1650) tällä ajalla perustetuksi; niinkuin myös Brahelinnan jäännökset, Kristiinan pitäjässä, vielä muistuttavat tästä suuresta miehestä. Sotamiesten kohta tuli Braahen kautta parempaan asuun, ja hän oli ensimmäinen, kun sai ne vastahakoiset Savolaiset sotamiehiä oikein antamaan. Virkamiesten vallattomuuksia oli tämäki kokenut estää, ehk'ei hän saanut sitä pahaa sikseen paranemaan. Hän kuoli vanhana Ruotsissa v. 1680.

Rothovius vaipui v. 1652 kuoleman uneen, oltuansa 25 vuotta pispana. Häntä seurasi pispanvirassa Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa, jossa oliki ensimmäisen oppinsa käsittänyt, mutta sittä useimmiten Kuninkaallisten kostannuksella käynyt ulkomaalla tietoja saamassa.[12] Hän asetettiin ensistä Lektoriksi Turun kouluun, sittä Gymnasiumiin, ynnä Tuomioprovastiksi mainitussa kaupungissa. Jo olemme maininneet hänestä Raamatun suomentajitten seassa. Ehkä Ruotsalainen, oli hän kuitenki lukemalla niin oppinut isänmaamme kieltä, että hän kykeni Raamattua suomentamaan ja vieläpä kirjoittamaanki ensimmäisen opetuskirjan Suomen kielen luonnosta.[13] Akademian laitettua tuli hän Jumaluusopin Professoriksi ja ensimmäiseksi Rektoriksi. Sittä valittiin hän Turkuun kokoutuneilta papeilta sen hiippakunnan pääksi. Vaikka tämä mies ei näytä olleen niin nerokasta ja asiaan ryhtyvätä luonnetta, kun moni hänen edelläkävijöistä ja jälkeenseuraajista, niin koki hän ainaki kohdaltansa parantaa kansan tapoja sekä vastustella epäuskollisia luuloja. Vaan ei ole paljo hänen töistä tietoja.

Drotninki Kristiinan aikana perustettiin v. 1653 Pietarsaaren kaupunki (ruotsiksi: Jakobstad). Mainittu Drotninki oli hallitessansa tuhlannut sen pitkällisten sotain kautta muutenki köyhtyneen Ruotsin valtakunnan tavaroita. Viimmein päätti hän jättää koko kruununsa ja muuttiki pois maastansa v. 1554, vaikka sitä tuumaa koettiin Ruotsissa kaikella tavalla estää. Vapasukuisten ja vapaattomain säätyjen välillä oli tällä ajalla ollut suuri eripuraisuus. Kristiina oli erinomaisesti oppinut ihminen, josta kuitenkaan, hänen suuren kevytmielisyytensä tähden, ei tullut alamaisille hyötyä. Hän eli sittä enimmiten Italiassa, jossa kuoliki v. 1689. Tämän kanssa sammuu Vaasen sukukunta Ruotsin hallitusistuimella. Nyt tuli Gustavi Adolphin sisaren poika Kaarle X:nes Gustavi, Pfaltsi-Greivi Tsveibrykkenistä, Kuningasistuimelle nostetuksi. Hänen hallitusaikana oli alituisia sotia. Puola ei tahtonut häntä Kuninkaaksi tunnustaa, josta tuli heti vihollisuus. Kaarle purjehti meren yli Puolaa vasten, joka tähän aikaan oli monelta haaralta ahdistettu, ett'ei ollut hänessä varsinaista vastustajata. Kaarlen asiat menestyivät niin hyvästi, että hän muutamain kuukautten sisällä oli voittanut uuden riikin itsellensä Puolassa. Mutta ei ollut se voittomaa pysyväinen. Puolalaiset nostivat kapinan, ja ehkä Kaarle soti urhoollisesti heitä vasten, voittain heitä useimmassa tappelussa, niin täytyi hänen ainaki jättää kaikki siltään, kun Danskalainen nosti sodan Ruotsin varalle ja Österriikin Haltija antoi apua Puolalle. Kaarle lähti nyt (v. 1557) sotalaumanensa Danmarkkia vasten, voitti Danskan armeian, otti vähässä ajassa Juutlannin allensa, marssi sittä talvipakkasella sen muuten ei hevillä matkattavan Pienen ja Ison Bältin salmen yli ja seisoi yhtäkkiä sotajoukollansa Kööpenhaminan porteilla. Tästä tuli kiiret Danskalaisille, että he antausivat rauhaan Roskhildissä v. 1658, jossa Ruotsalaiset tulivat Skandinavian eteläisen puolen, merta myöten, muutamia paikkoja Norjasta ja moniaita luotoja haltuunsa saamaan. — Sillä aikaa oli Suomellaki taas rasituksensa. Ne alituiset sodat ja miesotot tulivat sangen painavaksi meidän köyhälle maalle. Ainaki kokivat niin vapasukuiset kun muutki viimmeisiä voimiaan myöten Kuninkaan tahtoa täyttää ja valtakunnan ahdistettua tilaa auttaa. Mutta Venäläisetki olivat taas meidän maata vasten liikkeellä. Se rauhanen Tsaari Mikhaeli Feodorovitsa oli kuollut v. 1645 ja hänen poika Aleksei Mikhaelovitsa noussut hallitsemaan. Tämä tahtoi saada jällensä ne maat, kun hänen isänsä oli Stolbovassa antanut Ruotsille, jonka tähden hän teki toran sitä monelta haaralta ahdistettua Ruotsia vasten. Venäläiset hyökkäsivät ensistä Karjalaan v. 1656, jonka ilman vastuksetta saivat hävittää. Silloin yhdistyivät ne Ruotsin alle kuuluvat greekanuskoiset Karjalaisetki Venäläisten kanssa ja tappoivat sekä tuhoivat kansalaisiansa vielä pahemmin kun vihollinen, joka oli myös päättänyt tappaa kaikki maan asukkaat, kutk'eivät tahtoneet Greekan uskoa ja Tsaarin ylivaltaa tunnustaa. Se Nevajoella rakennettu Nyyenskantsin linna poltettiin, ja enempi kun 70,000 tynnyriä jyviä ynnä suuri määrä suoloja tuli siinä hävenemään. Pohjanmaallaki kävivät Venäläiset Kajaanaa myöten polttamassa ja tappamassa. Mutta Gustavi Leevenhaupti oli saanut esimiehyyden Suomessa, ja hän pidätti viisaudellansa vihollista etemmäs pääsemästä. Viimmemainitun vuoden lopulla pakoitti hän sen vetäymään oman maansa rajain sisälle. Sen perästä kääntyivät Venäläiset päävoimansa kanssa, jonka sanotaan nousseen 100,000:teen mieheen, Livon maahan. Siellä saivat käsiinsä muutamia pienempiä linnoja, mutta Riigaa piirittäissä menettivät he ison osan miehistöstänsä ja täytyivät siltään heittää sen kaupungin sekä palata kotimaahansa. Sittä ei ollut muuta sotaa kun muutamia rosvoretkiä, siksikun sotilakko Vallisaaressa, 20:tenä Marraskuuta v. 1658, Leevenhauptin kautta kolmeksi vuodeksi saatiin aikaan.

Niinkuin usein muutoinki, oli tällä aikaa rutto taas ollut liikkeellä Suomessa, ja pispa Peträäus oli sitä pakoon muuttanut Turusta maalle asumaan; mutta sielläki tapasi hänen mainittu surma, syksyllä v. 1657. Seuraavana vuonna asetettiin Johannes Terseerus[14] häntä pispanvirassa seuraamaan. Syntytyt Daalareissa oli hän koulutaidot käsitettyänsä[15] ollut Ruotsissa maapappina ja sittä Gymnasiumin Lektorina, sen perästä lähtenyt (v. 1633) Saksanmaalle syvempätä oppia saamaan ja siellä viipynyt neljä vuotta, kuunnellen aikansa kelvollisimpia opettajia Jumaluusopissa, joitten seassa oli se vapamielinen Kalikstus. Kun oli sieltä kotiutunut, tuli hän muutaman ajan perästä Jumaluusopin Professoriksi silloin perustetussa Turun Akademiassa. Seitsemän vuotta oltuansa siinä virassa, muutettiin hän yhdenlaiseen ammattiin Upsalassa. Täällä eli hän Drotninki Kristiinan erinomaisissa armoissa; mutta joutui pappissäädyn ja Vapasukuisten vihoin, joitten aikomisia hän oli vastustellut. Pispana Turkuun muutettuansa alkoi hän niin itse, tapaansa myöten, kaikkinaista järjestystä noudattaa, kun myöski muilta samaa vaatia. Ahneesti teki hän työtä ja talutti viisaasti kaikki asiat. Visiteeringeillä, kehoituksilla ja kaikella tavalla koki hän hiippakuntaansa parantaa ja saada opettajat kun muutki pahoista tavoistansa luopumaan. Mihin määrään valistus rahvaassa jo oli eestänyt, näyttävät Terseeruksen omat sanat, "että Pohjanmaalla, varsinki sen pohjaispuolella, Ahvenanmaalla ja Turun luodostossa on jo pappein ahkeruudella niin kauas päästy, että kaikki 20:nen eli 30:nen vuoden alla olevat ihmiset taitavat hyvästi lukea äidinkieltänsä." Sitä oli tähänasti pidetty mahdottomana asiana, "ilman kouluun lähettämättä opettaa Suomalaisia lapsia lukemaan;" mutta hän toivoo jo tapahtuneista esimerkeistä, että kaikki pian saataisiin opastumaan. Muutoin olivat entiset epäluulot vielä kansassa jälellä. Terseerus ei ollut itsekkään niistä vapaa, joka näytäksen silloin, kun erästä Studenttia Konsistoriumissa syytettiin liitosta Perkeleen kanssa. Tämän arveltiin siitä seuraavan, että Studentti oli vähassä ajassa erinomaisesti kasvanut tiedoissa ja vieläpä muitaki yhtä pian oppiin auttanut j.n.e. Miesparan olisi vireytensä tähden täytynyt mennä kuolemaan, milt'ei Greivi Braahe, joka vielä Ruotsiin muutettuansa pysyi Akademian Kanslerina, olisi asian paremmin ymmärtänyt ja hänen pelastanut. Kuitenki oli Terseerus paljon koroitettu sen epäuskon ja sirneyden yli, kun paadutti hänen aikalaistensa sydämet, ja hän koki myös sitä pahaa hävittää. Tämän vapaamman mielenlaatunsa tähden tuli hän, vihamiesten väijymisistä, virkansaki menettämään. Syy saatiin muutamasta Selityksestä Lutheruksen Kathekismuksen yli, jota hän pappein hyväksi v. 1662 pränttäytti Ruotsin kielellä, sillä eivät kaikki taitaneet latinata. Siinä hakivat hänen vihamiehet, varsinki Jumaluusopin Professori Turussa Svenonius, kaikki paikat esiin, joista vääntelemällä häntä vääräoppiseksi saattoivat syyttää. Terseeruksen asiata tutkittiin Ruotsissa, jossa hänen kanssa niin armottomasti meneteltiin, että tuli v. 1664 viraltansa pois lasketuksi. Sen perästä eli hän muutaman ajan virkaheittona, mutta tuli sitte saamaan Kirkkoherran tiloja Tukhulmissa ja lopulla pispanviran Linkööpingissä, jossa hän oli 7 vuotta ja jossa hänen päivät v. 1678 päätyivät.

Kuningas Kaarle X:lle Gustaville oli Roskhildin rauhan perästä vielä tullut sota Danskalaisen kanssa, joka ei ruvennut täyttämään niitä ehtoja, kun oli luvannut. Tässä sodassa tappasi Kaarle enimmiten, ja monta riikiä nousi Danskan puolesta Ruotsia vasten, niin että tila tuli sangen peloittavaksi, siksikun Englanni ja Franska joutui auttamaan. Mutta samassa kuoli Kuningaski v. 1660. Hän oli ollut sodassa ja muutenki miehekseen kiitettävä, mutta alituiset metelit estäneet häntä parannuksia valtakuntansa sisämäisissä asioissa tekemästä. Nyt tahtoi Kristiina saada kruununsa rakasin, vaan turhaan, sillä edesmenneen Kuninkaan poika Kaarle XI:ta nostettiin isälliselle istuimelle. Koska hän vielä oli pieni lapsi, niin piti hänen alaikäisyyden aikana viisi valtakunnan korkeinta Herraa, Leski-Drotningin kanssa, hallituksesta huolta. Hallituksen ensimmäinen toimi oli saada viholliset sovintoon. Puolan kanssa lyötiin rauha Oliivassa (v. 1660), jossa se tuli saamaan kaikki paikkakunnat niinkuin ennen sotaaki, mutta täytyi jättää aikomisensa Ruotsin kruunuun ja Livon maahan. Danskan kanssa tehtiin rauha Kööpenhaminassa, jossa Ruotsi tuli saamaan kaikki ne paikat kun viimmerauhassaki, paitsi Trondhiemiä ja Bornholmaa. Vallisaaren sotilakon perästä oli Venäjän kanssa rauhasta keskusteltu, ja se saiki aikaan Kardiksessa v. 1661. Siinä laitettiin kaikki samalle jälelle, kun oli Stolbovassa päätetty. Nyt oli Ruotsin valtakunnalla kaikilta puolin lepo, mutta Hallitus oli niin kelvotoin, että antoi ulkomaalaisen lahjoilla viekotella itsensä sekaumaan vieraisiin riitoihin ja sotiin, joissa paljo valtakunnan varoja hupeni. Muuten hallitsivat he enimmästään pahasti ja ainoasti omaksi hyväksensä. Mutta v. 1672 vastaanotti Kuningas itse hallituksen. Hänen alaikäisyydessä oli Ruotsi tullut liittoumaan Franskan kanssa, joka nyt tuotti Kaarlelle muutamain vuotten perästä ankaran sodan. Siinä lyötiin Ruotsalaiset Brandenburin Kuuhri-Ruhtinaalta, ja vielä lisäksi nousivat Hollanni, Hispania, Österriiki ja Danmarkki Ruotsia vasten, niin että Ruotsalaiset ennen vuoden 1678 loppua olivat sikseen poisajetut Saksanmaalta. Sillä aikaa oli Danskalainen v. 1676 karannut Ruotsiin, ja vaikka ei ollut Kuninkaalla paljoksi väkeä viedä häntä vasten, niin lisäsi hätä ainaki urhoollisuudessa sen, mikä paljoudessa puuttui, ja hän voitti vähillä sotamiehillään vihollisen suurimmat laumat. Merellä ei ollut samanlaista onnea, sillä Ruotsin laivasto tuli pian sikseen tuhotuksi. Viimmen saatiin rauha matkaan muittenki vihollisten kanssa, ja Danskan kanssa v. 1679 Lundissa, jossa valloitetut paikkakunnat kummanki puolen annettiin takasin. Tämän Ruotsille määrättömiä maksavan sodan perästä rupesi Kaarle XI:ta Valtakuntansa sisämäistä tilaa kaikella huolella parantamaan, jonka kautta hän on itsellensä ikuisen muistomerkin perustanut. Saattaaksensa kenenkään estämättä tehdä parantavia muutoksiaan, tahtoi hän alamaisiltansa täyttä itsevaltaa, joka 1680:n vuoden kokouksessa hänelle myönnettiinki, ja se tuli seuraavissa kokouksissa tarkemmin määrätyksi ja asetetuksi. Tällä mahdilla varustettu, rupesi hän ylimyksille lahjoitettuin kruununomaisuutten jällenottamista eli Reduktiuonia toimittamaan, samalla tavalla kun Gustavi I:mäinen oli ottanut papistolta heidän määrättömät omaisuutensa ja tavaransa. Sen kautta tuli Suomessaki Braahesuvun, ja muittenki, suuret omaisuudet jällensä otetuksi kruunulle, joka tämän kautta taas sai hyvään voimaan. Alaikäisyydessä hallitsevien Herrain kanssa piti Kuningas kovaa tilintekoa, ja heidän täytyi selvittää kruunulle ne kostannukset, kun se oli heidän tähden tullut tekemään. Sotamiehet jaettiin maantiloilla elämään, ja uusi laivasto rakennettiin valtakunnalle. Paljon tehtiin huoneenhallituksen auttamiseksi, ehkä siinä joskus väärinki toimia käytettiin, niinkuin kaupan asettamisessa. Tervankauppa annettiin Suomessaki yksinäiselle seuralle käsiin, josta Pohjanmaalaiset ja Viipuri kantoivat valituksia, kun sillä tulivat häviämään. Kumpaisetki vasta rakennetut Braahen ja Pietarsaaren kaupungit estivät vanhempain naapurikaupunkein nousemista, eikä yksikään näistä päässyt rikastumaan. Sentähden käski Kaarle v. 1680 asukasten nimitetyistä paikoista muuttaa Oulun, Kokkolan ja Joensuun kaupunkeihin. Mutta ei tullut siitä muutosta estetten tähden mitään, ja ne saivat olla alallansa. Kauppa oli kasvamassa. Ennen oli tarvetkapineita enimmästi ostettu ulkomaalaisilta, yksin ne karkeat hatutki, joita talonpoikaiset kantoivat; mutta nyt ruvettiin kaikkea senlaista kotimaassa askaroimaan. Pohjanmaalla ja Viipurissaki rakennettiin laivoja, ja ulkoa hankittiin taitavia tekomestareita talonpoikia tämmöiseen työhön opettamaan. Muuten oli tämä aika rikas lakein laatimisestaki. Meri-, Sota-, Hovi- ja Kirkkosäännöt, niinkuin myöski Käytösorteleita virkamiehille, annettiin järjestyksen edesauttamiseksi.

Joka Terseeruksen perästä Kuningas Kaarle XI:ta aikana Turun hiippakuntaa hallitsi, oli Johani Getselius, lisänimellä Vanhempi erotteeksi pojastansa.[16] Syntymäpaikkansa oli hänellä Ruotsissa, Vestmanlannin maakunnassa ja Getsalan rusthollissa, jossa hänen isänsä eli talonpoikana ja josta hän otti Getseliuksen nimensä. Koulut käytyä tuli hän Upsalassa Studentiksi, josta lähti silloin perustettuun Dorpatin Akademiaan.[17] Siellä tuli hän Professoriksi, oli kuuluisa opiltansa ja kirjoitti monta kirjaa, varsinki Greekan kielessä. Vuonna 1649 joutui hän saamaan Skedevin pastorintilan Daalareissa, jossa hän hiljaisuudessa vaikutti 10 vuotta, ja pantiin sittä Livonmaan Superintendentiksi. Sitä virkaa edesseisottuansa kolme vuotta Seurakunnan hyväksi, asetettiin hän v. 1664, kun Terseerus pantiin viralta pois, pispaksi Turkuun, jossa hän vaikutti 25 vuotta aina kuolemaansa asti. Kaikissa, missä hänellä oli tekemistä, jätti hänen järjestävä ja parantava kätensä tässäk ammatissansa hyväntekeväisiä jälkejä. Pispanviran kanssa oli Akademian Siakanslerin arvo yhdistetty. Korkiopiston rahanasiat olivat sangen huonolla jälellä hoitajittensa huolimattomuuden kautta, jota kohtaa Getselius pyysi saada selvemmäksi. Tämän kaikkinaisten hyväin taitojen levityspaikan kasvu ja kunnia oli hänellä tarkasti sydämellä. Varsinki piti hän papinalkujen johdattamisesta huolta ja opetti heille asianmyötäisemmän saarnauslaadun, kun oli muuten siihen aikaan jo tullut tavaksi saarnata ei kansan hyväksi, vaan oman oppinsa näytteeksi. Kouluja koki hän saada parempaan asuun ja neuvoi opettajille mukavampia opetuskeinoja. Rahvaan valistuminen oli hänen hellimpänä murheena. Siinä tarkoituksessa piti hän visiteerinkejä ja papinkokouksia useammasti kun joku muu Suomen pispa, lähetti tiheästi kirjallisia kehoituksia papeille, aina ja joka paikassa neuvoin Katekhismuksen vireään ja soveliaahan harjoittamiseen. Ja tältä ajalta onki se Suomen kansan erinomainen etu varsin juonnettava, että rahvas on pian yleensä kirjanlukemiseen harjautunut ja siis hänellä siltä kohdalta Raamatun avarat ja rikkaat yrttitarhat avoinna. Mutta se laitos, jolla hän sai toimensa varsin menestymään, oli omituinen kirjanpräntti, josta verrattomasti hyvää Suomen Seurakunnalle vuoti.[18] Akademialle, kouluille ja rahvaan ylösrakennukseksi präntättiin siinä runsaasti kirjoja, joitten puutet oli tähänasti ollut suurena valistuksen esteenä. Suomalaisia kirjoja alkoi tähän aikaan joksiki löytyä. Getseliuksen präntistä toimitettiin v. 1685 uusi ylöspano Pyhästä Raamatusta, jonka Paimion Provasti Henrikki Floriinus oli alkukielten jälkeen taas parantanut. Sama mies suomenti myös sen v. 1686 säätyn Kirkkolain, jossa Getselius oli ollut yhtenä tekijänä ja joka Suomessaki tuli seurattavaksi. Tähänasti oli, pispa Juustenin aikana tehty, Laurentius Petrinpojan Kirkonjärjestys ollut ojennuksena, ja pispat olivat aikain vaatimuksen jälkeen siinä tehneet parannuksia ja muutoksia hiippakunnallensa. Näillä ja muilla töillänsä on Getselius Suomalaisten ikuisen kiitollisuuden ja muiston ansainnut. Mutta hänen elämänjuoksua katsellessa täytyy kyllä murheella havaita, kuinka hänellä suurten lahjainsa sivulla oli suuria vikojaki. Mahtinsa vietteli häntä ylpeyteen, joka taas tuotti monta vihamiestä. Tässä mainitsemma ainoastaan, että hän eli Akademian Professorein kanssa pian alinomaisissa riidoissa, joita Kanslerilla Greivi Braahella oli täysi työ saada asettumaan. Joskus vei viha hänen kelvottomiin kostamisen koetuksiinki. Ett'ei hän ollut epäluuloistakaan aivan vapaa, näyttävät moniahat esimerkit.

Vanhemmalla Getseliuksella oli poikansa Johani Getselius Nuoremman kanssa,[19] joka häntä myös tulee pispanvirassa seuraamaan, monta yhteistä asiata. Tämä oli, käytyänsä koulut ja Akademiat Ruotsissa, vanhempainsa kanssa muuttanut Livoon ja sieltä Turkuun. Upsalassa oli hän vielä sittäki käynyt opettelemassa, ja lähti sieltä, varustettu kuninkaallisella rahanavulla, v. 1670 reisumaan ulkomaalle, siellä oppineemmaksi ja kokeneemmaksi tulemaan. Hän matkasi Danskan, Hollannin, Englannin ja Franskan maat. Sittä palasi hän Saksanmaan kautta, jossa, niinkuin muillaki paikoin, hän tekeysi tuttavaksi oppineimmille ja kuuluisimmille miehille, joitten kanssa kotiuttuansaki vielä kirjoituksia vaihetteli. Turkuun tultua neljävuotiselta matkaltaan, asetettiin hän Jumaluusopin Professoriksi, jossa hän vaikutti niin opettajana, kun myöski siinä mainiossa Getseliusten Raamattutyössä, jonka isänsä oli v. 1674 alottanut ja jonka päälle poikaki melkeen kaiken aikansa teki ahkerasti työtä. Täällä kirjoitti hän myös vuosittain saarnoja Rukoussunnuntaitten tekstein yli, ja niissä tavattava vapaampi sekä elävämpi henki vihastutti niin sen ajan puustaimeen takertuneita oikioppisia, että rupesivat isää ja poikaa niistä vainomaan sekä vääräoppiseksi kaikella kurin saamaan. Sen näyttävät Getseliusten riidat Svenoniusta ja Andreeas Peträäusta vasten, ehkä niitten yltyminen on osiksi muistaki syistä juonnettava. Vuonna 1681 pantiin Getselius Nuorempi Superintendentiksi Inkerinmaahan, jossa vaikeassa virassa hän senlaisella innolla ja menestyksellä vaikutti, että se sivistys, joka siinä maassa meidän päivinä tavataan, enimmäksi osaksi on hänen työksi luettava. Siinä ammatissa pääsivät hänen sisälliset voimat, vastuksilta kiinnitetyt, vasta oikein vahvistumaan. Mutta vanha Getselius, toivossa saada pojan jälkeenseuraajaksensa Turun hiippakuntaan, toimitti että hän muutettiin pispan apulaiseksi Turkuun, yhtä vuotta ennen isän kuolemata, joka tapahtui v. 1690. Heti sai Johani Getselius Nuorempi Kuninkaalta vahvistuksen pispanvirkaan Turussa. Hänen aikana ovat Suomella varsin kovat päivät.

Ensimäinen kova rasitus, joka alkupuolelta Getselius Nuoremman pispanaikaa, mutta Kuningas Kaarle XI:ta viimmeisinä hallitusvuosina, tapahtui Suomelle, oli ne monet sangen hirviät nälkä- ja kuolinvuodet, kun nyt perätysten seurasivat rangaistukseksi sille, enemmäisten hyväin vuotten aikana kansaan levenneelle, ylpeydelle ja ylellisyydelle. Vuonna 1695 pani halla touot, ja v. 1696 kylmi kaikki selväksi. Kun seuraavanaki vuonna 1697 kylvämättä jääneitten peltojen ja kylmänki kautta tuli nälkävuosi, niin nousi surkeus rahvaassa jos jonnekki. Petäjäis-, olki- ja vehkaleipä tuli yleensä syötäväksi. Hevoisia, koiria ja eläinten raatoja nielivät nälästyneet ihmiset hyvinä herkkuinaan. Vaan senlaisesta luonnottomasta ruuasta seurasi kivuloisuus; ihmiset vaelsivat hahmojen kaltaisina ja alkoivat kuolla tukulta. Kuolleitten luku oli monta kertaa suurempi, kun syntyneitten. Mikkelistä v. 1696 Juhannukseen seuraavana vuonna, oli yksinään Turun hiippakunnasta kuollut yli 60,000 hekeä. Nälkää pakoon muutti paljo rahvasta vieraisiin maihin elämään. Suuri osa maita jäi sillä tavalla autiaksi; ainoastaan Uusmaan ja Hämeenlinnan lääneissä luettiin ei vähempätä kun 857 senlaista autiataloa. Kaarle XI:ta koki kyllä kiitettävällä toimella tätä Suomen kurjuutta auttaa, vaan mitä ne vähät avut koko maalle tehoitsivat. Mainittu valtakunnallensa hyväntekeväinen ja elämälleenki ylistettävä Kuningas kuoli v. 1697, paraaltaan kun tämä onnettomuus maata painoi, jättäin hallituksen Neuvoille (Raatille) ja pojallensa Kaarlelle.

Se toinen vitsa, kun vastamainitun onnettomuuden perästä nyt kohtasi isänmaatamme, oli Kaarle XII:ta sodat, jotka joko suorastaan telmivät Suomessa, elikkä ainaki vetivät sieltä miehiä ja varoja ulkomaalla tuhottavaksi. Mainittu Kuningas otti 15-vuotiassa isänsä perästä hallituksen vastaan ja halusi kaikesta sydämestänsä rauhaa, mutta kun eivät naapurit sitä hänelle suoneet, niin syntyi hänessä se vallatoin sodanhimo, joka oli vähällä viedä Ruotsin valtakunnan kadotukseen. Vuonna 1700 nousi ensistä Danskalainen Ruotsia vasten, mutta se nuori Kaarle kuritti hänen pian raahaan Traventhaalissa, samana vuonna. Silloin nousi myös Venäjä Ruotsin varalle. Aleksei Mikhaelovitsa oli siinä valtakunnassa kuollut v. 1676 ja hänen poikansa Feodori I:mäinen hallinnut vuoteen 1682, jonka perästä Feodorin sisar Sophiia tuli veljeinsä Iivanan ja Pietarin puolesta hallintoa pitämään, siksikun Pietari I:mäinen, Suureksi kutsuttu, v. 1689 otti valtikkansa ja rupesi yksinänsä hallitsemaan. Tämä Tsaari Pietari, nykyisen Venäjän valistuksen perustaja, oli jo vahvistanut Kardiksen rauhan ja luvannut pysyä rauhasena, mutta lausui ainaki Moskovassa sodan Ruotsia vasten, samoilla ajoin kun Kaarle oli Danskan sodan päättänyt. Hän oli myöskin karannut sotajoukolla Inkerinmaahan. Tästä tiedon saatua lähti Kaarle pikaisesti häntä vasten ja voitti monikertaisen Venäläisten sotalauman Narvan tappelussa. Kaksi vihollisistansa jo voitettua lähti tämä nuori sankari v. 1701 kolmattaki eli Puolan Kuningasta kurittamaan, jonka niin pani ahtaalle, että sen täytyi Alt-Ranstatin rauhan kautta (v. 1706) vahvistaa uuden Kuninkaan laillisuutta, jonka Kaarle oli hänen siaan asettanut Puolalaisten pääksi. Sillä aikaa oli Tsaari Pietari, jonka voimat yhden, ehkä suurenki, tapon kautta eivät vielä masenneet, jo v. 1702 ottanut Pähkinälinnan, (nyt Shlysselporiksi nimitetty,) ja seuraavina vuosina saivat muutki senseutuiset linnat hänen käsiin. Vuonna 1703 oli hän ruvennut Nevajoen suulla uutta pääkaupunkia Venäjän vallalle rakentamaan, jonka nimeltänsä kutsui Pietarporiksi, ja lähellä olevalle Retusaarelle rakennettiin Kruunstadti. Ruotsalaisten voimat Suomessa olivat kovin vähät näitä Tsaarin tuumia estämään, eikä niitä pidetty sen veroisina, koska toivottiin Kuninkaan, Puolasta palattuansa, ne pian tyhjäksi tekevän. Tsaari kävi tuon tuostaki Ruotsalaisten alustata vainomassa: Viipuria piiritettiin v. 1706, ehk'ei se yritys menestynyt, ja Venäläiset kävivät v. 1708 sekä polttivat Porvon kaupungin. Mutta Kaarle XII:ta, elettyänsä voitollisesti monta vuotta Puolassa, lähti sieltä viimmen Venäjälle marssimaan. Tsaari kävi häntä vastaan ja voitettiin ensimmältä, mutta Pultavan tappelussa, Ukräänin maakunnasa, voitti hän v. 1709 Kaarlen, joka pääsi hädin tuskin pakenemaan Turkin maahan ja tulee siellä monta vuotta viipymään. — Tästä Pultavan taposta on varsinainen Ruotsin vallan onnettomuuden alku luettava. Vihollisia rupesi kaikilta puolin päällen painamaan. Danskalainen hyökkäsi Skoonen maakuntaan Ruotsissa, mutta voitettiin Maunus Steenbokilta, joka myös Pommerissa, Saksanmaalla, soti voitollisesti Saksalaisia (Saksenilaisia) ja Danskalaisia vasten, joitten kanssa Venäläisiäki oli yhdistyneenä; vaan hän kukistui siellä viimmen v. 1713. Pultavan tapon perästä alkoi myös vaino Suomeaki vasten varsin. Maaliskuussa v. 1710 tulivat Venäläiset ja rupesivat Viipuria piirittämään. Tsaari oli itse paikalla. Vartoväki ja kaupungin asukkaat vastustelivat hyvin urhoollisesti, mutta muurit ammuttiin heiltä rikki, ja neljäntoista viikon perästä täytyi kaupungin antauta vihollisten käsiin, 14 p. Kesäkuuta. Heti perästä otettiin myös Lappeenranta ja Käkisalmi. Nyt ruvettiin Suomessa vasta innolla hankkiumaan vastuuseen; miehiä nostettiin tukulta ja nostoväki kävi Viipuria jällensä ottamaan, jost'ei ainakaan tullut mitään valmista. Mutta Tsaari ei hätyyttänyt enää maata sinä eikä seuraavana vuonna, ja aika oli melkein levollinen. Vuonna 1712 oli myöskin rauha, paitsi että Raja-Venäläiset kävivät Kajaanan kaupungin supi hävittämässä. Tämä tapahtui siitä syystä, että tullimiehet olivat omistaneet ne sarkapakat, joita Venäjän markkinamiehet ennemmäisenä vuonna olivat jättäneet kaupunkiin tuleviksi markkinoiksi varjeitavaksi. Sentähden on tämä vaino saanut Sarkasodan nimen. Vaan v. 1713 tuli Tsaari täydellä todella Suomea kukistamaan. Generaali Lybekkeri oli täällä sotajoukon päämiessä, ja hänellä oli käsky välttää päätappeloa sekä ainoastaan estellä vihollista. Mutta ei ollut hänessä täyttä tolkkua siihen virkaan. Hän vetäysi vähitellen taappäin ja antoi ne tilat mennä käsistänsä, joissa olisi saattanut voitolla vihollisen päälle käydä. Venäläinen otti Helsingforsin, jossa löytyi suuria varahuoneita ja jonka Ruotsalaiset lähettyänsä sentähden sytyttivät palamaan. Nyt oli vihollisilla avonainen tie Turkuun. Ne tulivat sinne, josta paraat virkamiehet ja tavarat jo olivat Ruotsiin muutetut, ja kaupunki ryöstettiin. Sen perästä tuli yleinen epätytyväsyys Lybekkerin päämiehyyteen, ja hänen virka annettiin nyt Armfeltille. Tämä asettautui Pälkäneen järven tykönä soveliaalle paikalle, jossa Venäläiset, 6:tena Lokakuuta, kävivät hänen päälle. Armfeltti vastusteli kyllä urhoollisesti paikastansa ja löi Venäläiset pakoon, mutta täytyi kuitenki lähteä sieltä Pohjanmaalle vetäymään. Venäläiset tapasivat hänen sittä Isossa Kyrössä, jossa kova tappelu tapahtui, 19 p. Helmikuuta v. 1714. Armfeltin jalkaväki ajoi miehullisesti vihollisen pakenemaan, ja voitto näytti jo olevan hänen käsissä, kun Generaali de la Barre lähti pakoon ratsuväen kanssa. Tämän kautta tappasivat Ruotsalaiset kokonaan, ja Armfeltin täytyi paeta Kokkolaan. Huhtikuussa valtasivat sekä hävittivät Venäläiset Ahvenanmaan, ja Kesäkuussa antausi Savonlinna. Neuvotki Ruotsissa katsoivat jo turhaksi työksi enää tahtoa vastustaa vihollista Suomessa. He käskivät sentähden Armfeltin vähän sotalaumansa kanssa tulla Ruotsiin, ja Lokakuussa oli jo koko maa jätetty puoltajiltansa. Kajaana oli ainoa paikka, joka oli vielä Ruotsalaisten hallussa, mutta kuukaudessa piirittivät Venäläiset senki linnan nälkään v. 1715. Suomi oli tämän perästä 6 vuotta Venäjän sotaväen hallussa, siksikun rauha sai aikaseksi. Tämän pitkän sodan aikana, joka Ison Vihan nimellä vielä elää kansan puheessa, oli isänmaamme kärsinyt verrattomasti. Rahvasta oli joukoissa noussut vihollista vastustamaan ja kokenut, missä vaan sai, sitä surmata. Vihollinen sitä vastoin ei myöskään säästänyt, vaan murhasi, poltti ja ryösti armottomasti. Iso joukko maan asujamia muutettiin Venäjälle, siellä olevia autioita maanääriä asututtamaan. Todenmukaisen laskun jälkeen arvellaan Suomessa tämän vainon lopulla ei löytyneen kun 200,000 henkeä jälellä. — Kun nämät paraaltaan Suomessa tapahtuivat, eleli Kuningas Kaarle XII Turkin maassa, kehoittain Turkkilaista sotaan Tsaaria vasten. Viisi vuotta siellä oltuansa lähti Kuningas v. 1714 kotiinpäin, ja tuli ratsastain kahden seurakumppalin kanssa Straalsundiin. Tätä paikkaa ahdistivat viholliset niin ankarasti, että hänell'ei ollut muuta, kun päästä kotimaahansa Ruotsiin, josta hän nyt oli ollut 15 ajastaikaa poissa. Ruotsin valtakuntaa hätyytti vihollisia kaikilta haaroilta. Venäläinen, Danskalainen ynnä Preussian, Saksenin ja Englanniki, (tämä Hannoverin tähden,) Valtiaat olivat nyt Ruotsia vasten. Kaarlen riikissä oli vielä rahan ynnä kaikkinaisten tarvetten erinomainen puutet, johonka Baruona Görtsi ihmeellisellä viisaudellansa ja nerolla löysi ainaki apukeinoja. Sama mies toimitti myös, että Loföön luodolla, lähellä Ahvenanmaata, ruvettiin v. 1718 Venäjän kanssa rauhasta keskustelemaan; ja oliki siellä Ruotsille nykyisessä tilassansa etuisa rauha aikaan saamassa, kun Kuningas Kaarle, joka nyt oli Danskaa vasten sotimassa Norjassa, petollisesti ammuttiin samana vuonna, ja rauhantoimitukset jäivät siltään. Heti nousi Kaarlen sisar, Ulriika Eleonuora, hallitusistuimelle. Hän jätti Neuvoille ja kansalle sen yksivallan, kun hänen isällä ja veljellä oli ollut. Tästälähin on siis pitkään aikaan Kuninkailla aivan vähä sanomista Ruotsin valtakunnassa. Tämän Drotningin aikana rehtiin rauha Englannin ja Preussian kanssa. Tsaari Pietari halusi myöskin rauhaa, mutta kun ei Ruotsin puolelta ollut täyttä totta sen matkaansaamisessa, niin vihastui hän ja antoi laivastonsa hävittää mainitun riikin rantamaita, aina pohjaisimpia ääriä myöten. Mutta Drotninki jätti v. 1720 koko hallituksen aviomiehellensä, joka Fredrikki I:mäisen (Hessenistä) nimellä nousi kuninkaalliselle istuimelle, ja hänen ensimmäinen toimi oli saada rauha Danskan ja Venäjän kanssa. Kumpanenki sai pian aikaan. Rauha Venäjän kanssa lyötiin, 30 p. Elokuuta v. 1721, Uuskaupungissa, jonka kautta Ison Vihan onnettomuus loppui. Siinä jätti Ruotsi Venäjälle Livon, Viron ja Inkerinmaan, ynnä Viipurin läänin Karjalassa, jossa rajat käytiin. Sitä vastoin piti muu osa Suomea jällensä annettaman Ruotsille, ja Venäjän vielä lisäksi maksaman kaksi miljuunaa rahassa. Ja niin oli nyt Ruotsi tämän kautta menettänyt kaikki ne edut, kun suuri Gustavi Adolphi oli voittanut. Suomen vastainen onni oli myöskin jo nähtävä.

Tämän lyhyen ja vaillinaisen osotuksen perästä Kaarle XII:ta sodista ja Suomen kärsityistä rasituksista, tahdomma nyt vähän silmäillä Seurakunnan tilaa sillä ajalla. Niinkuin kansallisessaki päällenkatsannossa, oli myöskin kova hengellinen sota kuohumassa meidän maassa. Se alussa elävä Evangeliumin oppi oli jo paatunut opettajitten sydämessä kovaksi kuoreksi, ja tästä syntyi kovakiskoinen laillisuus ynnä siitä seuraava vihollisuus kaikkea vapaampata yritystä kohden. Niinkuin Kalikstus Saksanmaalla, niin oli myös meidän tykönä Terseerus vapaamman ja mielevämmän käytöksen sekä tiedon oikeutta puoltanut ja saanut sen edestä kärsiä väijymisiä. Sama oli Getseliuksillenki, isälle ja pojalle, tapahtunut. Mutta tämä paremmin luonnollinen vapaus, vaikka kyllä totuutta aavistava, ei käynyt ainakaan ulos siitä määrättömästä vapauden syvyydestä, jonka tosi elämä Jumalassa tuottaa. Saksanmaalla oli myöhemmin, Speenerin kautta ja hänen jälestä, senlainen Henki ruvennut liikkumaan, kun lyöpi supi maahan kaikki luonnon hyvyydet sekä niin tyhjentää ihmisen, että, jos mieli päästä pahan luontonsa poluksi jäämästä, hänen täytyy kaikista voimistansa ja kaikesta sydämestänsä ruveta Totuuteen ynnä siihen perustettuun elämähän rientämään, jonka kauneudesta hän ennättävän Armon kautta jo on saanut tiedon ja esimaun. Tämä Hengen vaikutus, jolla Herra joka aika on uudistanut itsestään luopuneen Seurakuntansa, oli heti tullut Suomeenki. Ehkä siinä uuden elämän sodassa muutamia, niinkuin näyttää olleen Pietari Shääferin ja Lauri Ulstaadiuksen laita, oli joutunut väärälle tielle horjahtamaan, ja he sentähden tulleet vainoa kärsimään, niin vihasivat tämän ajan sokiat oikean Opin puoltajat yhtä kovasti niitäki, jotka olivat voineet ijankaikkiseen Totuuteen perustauta ja kilvoittelivat elämän tietä, niinkuin Pudasjärven papin, Johani Vegeliuksen ja muitten esimerkit kyllin osottavat. Samalla tavalla kun opettajatki, jakausi myös kansa tähän aikaan kahtehen osaan, ja Evangeliumi tuli, luontoansa myöten, riidan ja vainon alla aina enemmin tutuksi ja puhdistetuksi. Getselius Nuorempi oli alussa itsekki ollut Speenerin ystävänä sekä elävämmän kristillisen menon levittäjänä, vaan mitenkä lie vanhemmuuten tullut hairaumaan, ja liekkö toisellaki puolen ollut joskus syytä, että hän alkoi peräti vihata ja väijyä tätä uutta tietä. Niinkuin hän vainosi vapaampata Kristillisyyttä, niin esteli hän myöskin tiedon vapaampia kokemia, jotka perustuksensa, ehkä harvemmin seurantojensa suhteen, ovat edelliselle sukuja. Muuten oli Getselius Nuorempi, ei ainoastaan intosan ja järjestystä rakastavan luonteensa, mutta myöskin suurten taitoinsa kautta Suomelle hyvää vaikuttanut. Tiheästi kävi hänen, isältänsä peritystä, präntistä kirjoja Seurakunnan hyväksi, joista nimitämmä uuden suomenkielisen Virsikirjan, ja ne itseltänsä vuosittain kirjoitetut Rukoussunnuntaitten saarnantekstein selitykset, joilla hän edespani parannetun saarnauslaadun esimerkkejä. Siitä suuresta Raamattutyöstä tuli hänen elinaikana jo Uusi Testamentti valkeuteen, mutta Vanha Testamentti vasta hänen kuoleman jälestä. Ennenki jo oltua maastansa pakosalla, lähti hän v. 1713 muitten muassa vihollisen käsistä Ruotsiin, jossa eli loppupäivänsä, ajellen riitoja Generaali Lybekkeriä ynnä niitä uskonsa vuoksi tuomioistuinten eteen nyt vedettyjä vasten. Getseliuksen toimesta asetettiin myöskin Tukhulmissa erityinen Seura, uskonasioista tulleita riitoja ratkasemaan. Murheella täytetyt olivat Getseliuksen elämän viimmeiset päivät, kun näki kaikki vasten tahtojansa lopulla käyvän. Vuonna 1718 meni hän ijankaikkisuuteen.

Viipurin pispoista emme ole pitkään aikaan maininneet mitään. Ehkä hekin kokivat hiippakuntansa valistumista edesauttaa, niin ei heillä ainakaan ollut sitä mahtia, kun Turun pispoilla, joille huoli Akademian asioista antoi suuremman vaikutustilan isänmaan hyväksi.[20]

Kun Venäläinen v. 1710 otti Viipurin, niin pakeni pispa Davetti Lundi Ruotsiin, ja hiippakunnan kirkollinen järjestys jäi aina rauhaan asti hoidettavaksi maanpastoreista tehdyiltä Konsistoriumeilta. Samalla tavalla hallittiin Turunki hiippakuntaa, ehkä Getselius muutaman aikaa Ruotsista pitäin piti huolta kummanki yli. Venäjän kiitollisesti meiltä muistettavan Ruhtinaan Galitsinin toimista tuli sodan aikana kirkollinen järjestys pysymään.

c). Uuskaupungin rauhasta niin Suomen valloittamiseen Vennåläisiltä. (v. 1721—1809.)

Iso viha oli, niinkuin kova ja hävittävä rajuilma, käynyt yli Suomen maan. Surkialta näytti sen perästä meidän tila. Ihmiset olivat tuiki vähässä, suuria maanääriä oli autiana, kaupungit hävitetyt, kaikki kauppa väsäytynyt, hevoiset ja juhdat sangen kalliit ja harvassa tavattavat, ja pellot eivät olleet muokassa eivätkä kylvetyt. Tämä tuli vielä pahemmaksi, kun v. 1722 ja 1723 tapahtuivat katovuodet. Ruotsista lähetettiin jyviä ja koettiin kaikella tavalla ylösauttaa meidän maata. Veroja helpotettiin, ja vapaavuosia annettiin niille, jotka tahtoivat uudestaan ylösottaa autiamaita. Itäisen rajan puoltamiseksi vahvisti Kuningas Fredrikki I:mäinen linnoituksilla sen entisen Vehkalahden kaupungin, joka nyt sai Haminan nimen (ruots. Fredrikshamn).

Rauhan perästä asetettiin myöskin pispoja Suomen hiippakunnille. Turkuun pantiin v. 1721 Hermanni Witte,[21] joka oli Livossa syntynyt ja opastunut Wittembergissä. Jälkimäisestä paikasta oli hän tullut poisajetuksi ja sen perästä elänyt korkioissa papillisissa viroissa. Turkuun tultuansa uudisti hän v. 1722 sen sodan aikana herenneen Suomen Akademian. Kuoli jo v. 1728. Sittä koroitettiin pispanvirkaan Suomalainen Lauri Tammeliini. Hän oli ollut Professorina Turussa, ja siellä Ison Vihan aikana totuttanut sodan temppuihin Oppivaisia, joita myöskin vaadittiin isänmaata puoltamaan. Muuten ei ollut silloin joutoa rientämisiin tiedon tiellä. Tammeliini oli elänyt kauan pakosalla Ruotsissa ja saanut sillä aikaa siellä edesseisoa virkoja. Hän kuoli v. 1733, ja hänen parästä tuli Juonas Fahlenius, kotosin Ruotsista, pispaksi. Oltuansa Upsalassa opissa ja sitte viroissaki siellä, tuli tämäki mies ensistä Professoriksi Turussa ja sen perästä pispaksi. Näitten pispain hallitessa oli senlainen aika, jona Usko ainoastaan asuu ihmisten sydämissä eikä ole vielä päässyt kaikkia hedelmiänsä näyttämään. Pian kaikki tiedon tutkimiset olivat heidän aikana pysähtyneet.

Kun Viipuri oli tullut viimmerauhassa Venäjän alle jäämään, niin muutettiin nyt itäisen hiippakunnan pispanistuin Porvoon, ja Johani Getselius, Pojanpoika erotteeksi esi-isistänsä Turun pispoista, sai jo v. 1721 tämän viran. Viipurin entinen Gymnasiumi, joka sodanaikana oli ollut suljettu, tuli myöskin Porvoon muutetuksi.

Tuskin olivat ne haavat kerenneet vähän parata, jotka Suomea entisestään olivat vaivanneet, kun sota uudelleen nousi meidän maassa. Asia oli tämmöinen. Ruotsin Kuninkaalla oli valtakunnassansa aivan vähä sanomista, ja kun talonpoikain sääty tahtoi antaa hänelle enempi valtaa, niin paneusivat kolme muuta säätyä sitä vastaan, ja hänen asia paheni pikemmin, kun parani. Riikissä ilmautui kaksi seuruutta, Hattuin ja Myssyin seuruukseksi nimitetyt, joitten välillä mielet jakautuivat kahteen osaan, ja se tuli usein kohtaavissa Riikinkokouksissa nähtäväksi. Välistä oli näistä yksi voitolla, välistä toinen. Myssyin seuruus, joka halusi rauhassa elää Venäjän kanssa, oli voitolla 1738-vuotiseen Riikinkokoukseen asti. Mutta silloin pääsivät ne Franskalle ystävälliset Hatut valtaan, ja Suomessa ruvettiin heti sotajoukkoa varustamaan. Vuonna 1740 päätettiin sota Venäjätä vasten Riikinkokouksessa, ehkä mieletöintä se oli nykyisessä tilassa, ja seuraavana vuonna Heinäkuussa kävi sodanlauset, vaikka ei ollut vielä sotajoukkokaan koolla. Ei siitä siis hyvää tullutkaan. Esimiesten välillä oli riitoja, ja kun vihollinen kävi (3 p. Syysk. v. 1741) Lappeenrannan luona Generaali Vrangelin päälle, ja hän kutsui Buddenbrokkia apuun, niin ei tämä lähtenytkään, vaan Vrangeli tuli vähällä joukollaan lyödyksi sekä kaupunki vallatuksi. Tauti alkoi myöskin nyt kovasti tappaa Ruotsalaisten lierissä. Mutta Venäjällä oli muutoksia tapahtunut, jotka tuottivat toivon etuisasta rauhasta. Suuri Pietari I:mäinen oli kuollut v. 1725, ja Venäjän Keisarinkruunu jäänyt hänen puolisolle Kathariina I:mäislle, joka kuoli v. 1727. Sittä oli Pietari II:nen hallinnut vuoteen 1730 ja Anna vuoteen 1740. Sen perästä oli kruunu ollut Iivana III:nella, kun Pietari I:mäisen tytär, Eliisabethi, v. 1741 anasti sen häneltä kapinan kautta. Tämän kapinan tapahtuisa kävi Leevenhaupti, jolla oli päätoimi Suomen sodasta, sotilakkoon kolmeksi kuukaudeksi Venäjän kanssa, ja rauhasta alettiin tuumata. Mutta Leevenhauptin toivoa vastoin laiminlöi Keisarinna, kun oli ennättänyt valmiiksi varustauta, koko sotilakon, ja vaino alkoi uudelleen. Leevenhaupti menetti tästä kaiken tolkkunsa, ja vaikka ei olisi niin aivan pakkoa ollut, vetäysi hän kuitenki taappäin yhdestä paikasta toiseen. Helsingforsin tykönä tuli hän kaikilta puolin saarretuksi, ett'ei päässyt päkähtämään. Siinä tapahtui Ruotsalaisille se suuri häpiä, että koko armeian täytyi antauta viholliselle (4 p. Syysk. v. 1742). Ruotsin sotamiehet vietiin laivoilla kotimaahansa, mutta meneytyivät enimmästi matkalla. Suomalaiset saivat myöskin palata kotiinsa, kun heidän rekimentit olivat ennen tulleet puretuksi. Nyt ei ollut Ruotsilla muuta, kun anoa rauhaa. Saadaksensa se helpommasti menestymään, tuumattiin ottaa Herttua Adolphi Fredrikki perintöruhtinaaksi, joka tapahtuiki, vaikka Daalarilaiset olivat siitä nostaneet kapinaan. Keisarinnan armeia oli juuri Suomesta Ruotsin maahan karkaamassa, kun sana tuli Herttuan valitsemisesta ja vaikutti rauhan. Se lyötiin, 7:tenä p. Elokuuta v. 1743, Turussa, niillä ehdoilla, että Venäjä sai Haminan, Lappeerannan ja Savonlinnan haltuunsa, ynnä Kymenjoki tuli rajaksi Venäjän ja Ruotsin välillä. Tämä sota oli maksanut paljo Ruotsille, mutta ei ollut aivan rasittavainen Suomelle, sillä Venäjän sotalauma pysyi hyvässä kurissa. — Kun olivat tämän rauhan kautta Ruotsin rajalinnat saaneet Venäjän alle, niin perusti Fredrikki I:mäinen v. 1745 Loviisan kaupungin ja antoi Ehrensväärdin v. 1749 ruveta Sveaporin linnaa rakentamaan.

Turun pispa Fahlenius joutui v. 1745 loppuelämäkseen siukaksi ja kuoli v. 1748. Nyt tuli Ruotsalainen Johani Brovallius, joka oli Fahleniuksen kivuloisuudessaki Turun hiippakuntaa edesseisonut, pispaksi. Sitä ennen oli hän ollut Professorina Turussa. Hän kuoli 48 ajastajan vanhana v. 1755. Hänen jälkeenseuraajaksi pantiin Kaarle Fredrikki Mennanderi, jonka isä oli ollut Pohjanmaalla pastorina ja vihan aikana elänyt pakosalla Tukhulmissa. Opasteltua Upsalassa ja Turussa, tuli Mennanderi Professoriksi jälkimäiseen paikkaan. Tähän aikaan oli von Linneen kautta Luonnontutkinto tullut Ruotsissa erinomaisesti rakastetuksi. Niin Brovallius kun Mennanderiki olivat Linneen ystäviä ja itsekki kelpo Luonnontutkijoita. Mennanderi on ilman sitä vielä monen kirjoituksensa kautta Suomen Historiata selvittänyt ja sen muistomerkkejä kokoillut. Mutta Jumaluusoppi, jota ennen Isoa Vihaa oli niin paljon rakastettu, aikoi jäädä syrjään, ja siitä alkoi uskokin muuttua luonnolliseksi Jumalan ihmettelemiseksi töistänsä. Painavasta arvosta on se tällä ajalla toimitettu suomalaisen Raamatun uudistus. Brovallius ja Professori Kleevbergi olivat tehneet paljo työtä sen parantamisen päälle, jonka perästä Mennanderi antoi sen v. 1758 ulos präntistä. Tämän parannuksen perästä on se luettava paraimmiksi Raamatun käännöksiksi. Seuraavana vuonna tuli myöskin Ruotsin Valtakunnan Laki suomennettuna valkeuteen.

Brovalliuksen aikana tapahtui muutos hallituksessa. Fredrikki I kuoli v. 1751 ja se ennen jo jälkeenseuraajaksi katsottu Adolphi Fredrikki (Holsteinistä) nousi hallitsemaan. Vähän hänellä itsellänsä sanomista ollen, riitelivät hänen aikana ennen mainitut seuruukset keskenänsä, ja Riikinkokouksia oli tiheästi. Hattuseuruus oli vähän päässyt vallalle, kun heti tuli sota, Pommerin sodaksi kutsuttu, jota ei täydellä todella käyty ja joka päätyi v. 1762, viisi vuotta kestettyänsä. Sen perästä oli Myssyseuruus päälläpäin, ja oliki niin melkeen koko tämän Kuninkaan hallitusajan. Adolphi Fredrikki oli v. 1752 matkannut Suomen läpi ja siitä kulustansa antanut Neuvoille kertomisen ynnä parannettavain puutetten osotuksen. Ehkä se Ruotsin valtakunnassa tapahtunut rahanseikan sekannus oli Suomellenki suureksi tapoksi, niin laitettiin toiselta puolen katsoin, tällä ajalla ainaki parannuksia maan sisämäiseksi eduksi. Suomeen tuotiin väri- ja lääkkikasvuja istutettavaksi, kaupunkein kauppaoikeuksia levitettiin, ja uutten fapriikein eli tehtaitten nousemista toimitettiin. Kuningas Adolphi Fredrikki kuoli v. 1771.

Gustavi III:nen kautta, joka heti isänsä perästä otti kruunun, tulee se aika päätymään, kun on vuotten 1720 ja 1772 välillä, kutsuttu Vapausajaksi ja merkitty Kuningasten aivan vähän vallan ynnä siitä seuraavan sisämäisen hämmennyksen kautta. Viimmeiseksi mainittuna vuonna vaikutti Gustavi sen muutoksen, joka pelasti Ruotsin valtakunnan monivallan riidoista, antoi jällensä Kuninkaalle oikean mahtinsa ja tuotti laillisen hallitusmuodon. Tämän Kuninkaan ensimmäiset vuodet olivat Suomelle, niinkuin Ruotsillenki, siunatut hyvällä sovulla ja menestyksellä. Gustavi kävi v. 1775 ensimäisen kerran meidän maassa ja teki monta laitosta, joista paljon hyvää on seurannut. Ennen oli hän jo jakanut Suomen 6:teen lääniin ja määrännyt Maanherrain asuntopaikat lääneinsä keskeen. Nyt alettiin suurella innolla toimittaa maantilusten jakamista ison jaon kautta. Vaasaan laitettiin Hovi-Oikeus, joka 28 p. Kesäkuuta v. 1776 tuli Tukhulmissa vihityksi. Kihlakuntain rajat tulivat tarkemmin käydyiksi, Tuomarein alustoita jaettiin pienemmiksi, teitä tehtiin uudesta, ja koskenperkkaukset saivat alkunsa. Uusia kaupunkeja perustettiin: Kuopio v. 1779, Tamperi 1779, ynnä Kasköö 1785; ja Hämeenlinna tuli v. 1788 soveliaammalle ja raittiimmalle paikalle muutetuksi. Kauppa alkoi kukoistaa, ja sota Englannin ja Pohjas-Amerikassa olevain uutisasuntojensa välillä, oli Suomen laivankulkua erinomaisesti kartuttava isojen vuokratavarain kulettamisella ja korkealla tervan ynnä kaikenlaisten laivantarpeitten hinnalla. — Tämä oli parempi ja rauhaisempi puoli Gustavi III:nen hallituksesta. Mutta sen loppupuolella nousi maakunnassa suuri epätytyväisyys moneen Kuninkaan toimeen, ja oliki tähän usein hänen itsensä syytä, ehkä ne laittomaan vapauteen harjautuneet ylimykset myös toiselta puolen hakivat syitä vihaansa ja uppiniskaisuuteensa häntä vasten. Tämä viha puheksi kapinaan siinä sodassa, jonka Gustavi v. 1788 nosti Venäjätä vasten. Mainittu valta, — jossa, Keisarinnan Eliisabethin v. 1762 kuoltua ja Pietari III:nen muutamia kuukausi hallittua, uusi Keisarinna Kathariina II:nen oli saanut kruunun, — sattui silloin olemaan sodassa Turkin kanssa ja kaikki hänen sotalaumat siellä etelässä. Sentähden toivoiki Gustavi nyt saada tämän naapurinsa kukistetuksi ja ne maat, kun se oli ennen Ruotsilta voittanut, jällenotetuksi. Hänen sotajoukko kävi rajan yli, ja pienempiä tappeloita tapahtui. Meritappelosta Huoglannin tykönä, 17 p. Heinäkuuta, ei seurannut mitään. Itäpuolella Haminata nousivat Ruotsalaiset maalle, ja sen kaupungin piti kaikilta puolin tulla piiritetyksi, kun joukko upseerejä ja sotamiehiä äkäysi, eivätkä tahtoneet totella Kuningasta. He sanoivat sotaa vasten riikin lakeja alotetuksi. Tällä kovakorvaisuudella oli siinä perustuksensa, että ne ylimykset, kun 1772-vuoden hallitusmuodon muutoksen kautta olivat menettäneet valtansa, nyt olivat vahvistuneet ja vannouneet kapinaliittoon, joka Anjalan liittouksen nimellä on tuttu. Kun Kuningas oli tästä tiedon saanut, käski hän armeiansa marssia takasin ja lopetti sen vuoden sotimiset; mutta mainitun liittouksen päämiehet tulivat kovan rangaistuksen kärsimään. Seuraavana vuonna tapahtui vähempiä metelejä, vaihettelevaisella onnella. Ruotsalaiset saivat voiton Parkkumäen tykönä; vaan heidän luotolaivasto tuli Ruotsinsalmen luona lyödyksi. Mutta vuoden 1790 sotaan varustausi Gustavi III:mas kaikista voimistansa. Varain keväistä alkoivat nyt metelit, vaan ei tullut mitään päättävätä toimeen kummankaan puolen, vaikka suurella vihastuksella sodittiin. Ruotsalaiset saivat voiton Valkialan tykönä; vaan Savitaipaleen ja Anjalan luona ajoi vihollinen heidät peräytymään. Sillä aikaa oli Kuningas itse suurella laivastollansa tullut Viipurin lahteen ja vihollinen salvannut hänen sinne niin pahasti, että hän ainoastaan suuren tapon kanssa pääsi lyömään itsensä sieltä läpi ja pois. Sitä vastoin sai hän heti perästä suuren ja painavan voiton meritappelussa Ruotsinsalmen tykönä. Se voitto vaikutti, että rauha, 14 p. Elokuuta, lyötettiin Värrölän ( Niin kutsutaan tätä paikkaa kylän keskuudessa. Kirjoissa tule se Verelän nimellä esiin.) kylässä, jossa kaikki päätettiin samalla asemella pysymään, kun ennen sotaaki. Ei ollut Suomella ollut pahasti rasitusta tästä sodasta, vaan sen siaan suuria rahasummia tullut liikkeelle maassa, ja kaikki saaneet kalunsa korkeaan hintaan menemään. Ainoastaan muutamat sotaa seuraavat taudit olivat tappaneet ihmisiä, ja väestötä maasta vähentäneet. — Tämän sodan aikana oli Kuningas Gustavi 1789:vuoden Riikinkokouksessa kaikenlaisilla keinoilla pakoittanut kansaa suostumaan siihen niin kutsuttuun Yhdistys ja Vakuutuskirjaan, joka tuotti Kuninkaalle yhä suuremman vallan. Riikin Neuvot tulivat myös herkeämään, ja Kuninkaan Korkein Tuomioistuin siaan. Mutta viha Kuningasta vasten kiihtyi tämän kautta aina enemmin, ja vaikutti, että hän tuli v. 1792 ammutuksi eräältä Ankarströmiltä. Hän oli aikanansa rakastanut paljon kirjallisia taitoja sekä kehoittamalla niitä sytyttänyt.

Suomen läntisellä Seurakunnalla oli Gustavi III:nen aikana, paitsi Kaarle Fredrikki Mennanderia, joka 1775 muutettiin Pääpispaksi Upsalaan (k. 1786), seuraavat kaksi pispaa. Jaakko Haartmanni, syntynyt Tukhulmissa paon aikana, oli yksi. Hän tuli, oltuansa Professorin viroissa Turussa, Mennanderin perästä pispaksi. Kuoli v. 1788, jonka perästä Jaakko Gadoliini, Suomesta syntysin, tuli siihen virkaan, hänki Turun Professorista. Tällä ajalla olivat Suomessa kirjalliset taidot nousemassa, ehkä Usko usein vähenemässä.

Gustavi IV:jäs Adolphi ei ollut vielä täydessä ijässä, kun isä tapettiin. Hänen setä, Herttua Kaarle hoiti riikin asioita siksikun Kuningas v. 1796 itse rupesi hallitsemaan. Gustavi Adolphin ensimmäisinä hallitusvuosina olivat valtakunnan voimat nousemassa, vaikka katovuosiaki silloin tapahtui. Hänen hallitus oli siihen aikaan ei moitittava. Tarkkuudellansa koki hän parannella sen isänsä tuhlauksien kautta velkautuneen Ruotsin riikin varoja. Koskenperkkausta toimitettiin innolla Suomessa. Huoneenhallitus siellä tuli myös nyt paljo karttumaan. Sitä edesauttamaan yhdistyi 1 p. Marraskuuta v. 1797 taitavia miehiä Huoneenhallituksen Seuraan, jonka kautta paljo hyödytystä on isänmaalle tullut. Soita on sen neuvosta ruvettu muuttamaan kasvavimmiksi maiksi, rokonpanon ja potakan kylvön ensimmäinen toimittaminen on sen työtä, ynnä paljo muuta senlaista. Kuningas otti tämän Seuran huostaansa ja vaikutti sen kautta maan hyväksi. Hän kävi useammasti Suomessa, viimmekerran v. 1802 Drotninkinsa kanssa, ja näki ahkeruuden sekä menestyksen yleensä olevan kasvamassa. Mutta syvään juurtunut viha Franskan Keisaria Napuoleonia vasten vei häntä sotiin, joissa Ruotsi tuli verrattomasti tappaamaan. Tämä tuotti myöski sen sodan, joka eroitti koko Suomen maan Ruotsin valtakunnasta. Venäjällä oli Kathariina II:nen v. 1769 kuollut ja Pauli I:mäinen hallinnut vuoteen 1801, kun hänen poika, se erinomainen Aleksanderi I:mäinen, otti Keisarinkruunun vastaan. Tilsitin rauhassa oli Aleksanderi ruvennut ystäväksi Napuoleonin kanssa Englannia vasten. Tästä tuli heti Aleksanderille sota Ruotsin kanssa, jonka Kuningas oli Englannin ystävä, ja, niinkuin jo sanottiin, vihasi Napuoleonia. Tammikuussa v. 1808 karkasivat Venäjän sotalaumat kolmelta paikalta rajan yli Suomeen. Ne nousivat 30,000:teen mieheen. Suomessa ei ollut kun kolmas verta sotijoita, joitten siis täytyi vetäytä taappäin pienten nappailemisten vaiheella. Ei ennen kun Siikajoessa paneusi Suomen armeia oikein vastahakaan, 18 p. Huhtikuuta, ja sai kovan tappelun perästä voiton. Heti jälestä voittivat Suomalaiset myöskin Revonlahdessa. Venäläiset rupesivat nyt vuorostaan pakenemaan, ajetut perästä Suomen armeialta. Sittä tapahtuivat Suomalaisten voitot Pulkkilan, Joensuun, Lapuvan, Kauhajoen, Alavon tykönä, ja Venäläinen pakeni Saarijärveen asti. Savossa pidätettiin se Toivolan lauttapaikassa. Mutta Venäläiset saivat lisää väkeä ja Suomen tappeloissa sekä tautein kautta vähenneen armeian täytyi vetäytä jällensä pohjaiseen päin. Oravaisten kappelissa tapahtui Syyskuussa kova ja verinen tappelu, jossa yö eroitti sotivaiset, vaan Suomalaisten täytyi paeta aina enemmin Pohjaan. Samassa kuussa, 29 p., tapahtui vähäinen sotilakko, jonka kautta maa Himankata, ynnä Koljonvirtaa Iisalmessa, myöten jäi Venäläiselle. Sodan uudelleen alettua saivat Suomalaiset Iisalmessa kunniallisen voiton. Tämä tapahtui Marraskuussa, jossa uudestaan Olkjoen sovinnon kautta sota tuli taukoamaan pariksi kuukaudeksi, ja Suomen armeia jätti koko Oulun läänin sekä asettausi Tornion paikoille. Niin oli nyt Suomi jätettynä, eikä sen sisällä enää tapeltu. Sittä karkasivat Venäläiset talvipakkasella v. 1809 Ahvenanmaalle, ynnä Kurkun yli Uumioon, ja Suomen armeian vähäisten jäännösten täytyi Kaaliksessa antauta viholliselle sekä saivat palata kotiinsa. — Mikä lie tämän sodan aikana ottanut Kuningas Gustavi Adolphilta mielen, kun ei hän lähettänyt apua Suomen armeialle. Ainoastaan Eteläis-Suomeen tuli Ruotsalaisia, jotk'eivät ainakaan tehneet paljo mitään. Tämän sodan aikana oli Danmarkkikin yltynyt Ruotsin viholliseksi, josta vaara yhä suureni. Valtakunnan suurimmassa hädässä ei auttanut muu keino, kun että Ruotsalaiset, Maaliskuussa v. 1809, ottivat mielettömän Kuninkaansa vankeuteen ja nostivat Kaarle XIII:ta hallitusistuimelle. Tämä muutos oli tapahtunut pari viikkoa ennen kun Suomalaiset Kaaliksessa antausivat. Uusi Kuningas tahtoi vielä sodalla parantaa riikinsä ahdistettua tilaa, vaan ei auttanut mikään, ja hänen piti suostua Haminan rauhaan, se 17:ta Syyskuuta v. 1809. Siinä täytyi Ruotsin antaa Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan ja Tornion, niin että Muonio- ja Torniojoet tulivat rajaksi. Tässä päätyvät nyt monisatavuotiset sodat Suomen omistamisesta. Ei kauan jälestä sai Ruotsi myöskin rauhan Franskan ja Danmarkin kanssa.

Joko nyt taas silmäämme, kutka tällä ajalla olivat Suomen Kirkkoa hallinneet. Jaakko Gadoliini oli ensistä pispana Turussa vuoteen 1802, jolloin hän kuoli ja Jaakko Tengströmi hänen perästä tuli siihen virkaan. Tämä erinomaisilla luonnon ja tiedon lahjoilla koristettu mies oli syntynyt Kokkolassa Pohjanmaalla. Ennenkun tuli pispaksi, oli hän ollut Jumaluusopin Professorina Turussa. Tällä ajalla kukoisti tiedon tutkinto Suomen Korkiopistossa. Gadoliini ja Tengströmi olivat siltä kohdalta kehuttavat, jälkimmäinen historiallisten ja muittenki kirjoitustensa vuoksi. Mutta paitsi näitä löytyi monta muutaki korkeassa arvossa pidettävätä miestä. Niistä nimitämmä ainoastaan Professorit Porthaanin ja Kaloniuksen, joitten kuuluisat nimet ovat ulkomaallaki kaikkuneet. Porvon hiippakunnassa, (josta Viipurin puoli Ison Vihan perästä oli tullut jäämään Venäjän alle,) oli Johani Getselius Pojanpoika kuollut v. 1733 ja hänen perästä Danieli Juslenius, joka on kirjoittanut Suomalaisen Sanakirjan, tullut pispaksi. Hän pakeni sodanaikana v. 1742 Ruotsiin ja jäi sinne. Sittä seurasivat Johani Nylanderi (k. 1761), Gabrieli Fortelius (k. 1788), Paavali Krogius (k. 1792) ynnä Sakharias Cygnääus Vanhempi, joka kuoli 1809 ja sai Maunus Jaakko Alopääuksen jälkeenseuraajaksensa. Mainitut miehet vaikuttivat, kukin taitojaan myöten, hiippakuntansa hyväksi.

Tässä sanomma sydämellisen jäähyvästin Ruotsille, jonka kanssa Suomi oli 650 vuotta, moninaisten vaihetten alla, kulkenut käsi kädessä, ja jonka kautta Kristinusko ynnä siitä seuraavat edut ja laitokset olivat tulleet meidän osaksi. Nyt on tästälähin uusi tie meiltä astuttavana, uuden kumppalin parissa. Venäjän kanssa yhdistyttyämme ovat rauha, rikkaus ja kaikenlaiset hyvät laitokset jo moninaisesti näyttäneet, että tästä uudesta tilastamme on kaikkea menestystä vastakin toivottavana, jos vaan itse tahdomma onellisina pysyä.[22] —

Venäläisten v. 1808 karattua Suomeen, säästivät he nähtävästi tätä maatamme, maksoivat kaikki tarvittavansa rahalla ja antoivat kaikki asiat käydä entistä uraansa. Ainoastaan niillä paikoin, jossa asukkaat olivat kapinoineet heitä vasten, tuli maa kovaa kuritusta kärsimään. Kun mainitun vuoden lopulla Suomen armeia oli jo paennut maastansa Ruotsiin, ja Keisari Aleksanderi jo ennen, (julistuksen kautta 5:tenä p. Kesäkuussa,) oli tietäantanut Suomen Pääruhtinaskunnan muuttumattomasti tulleen Venäjän vallan kanssa yhdistetyksi, niin kutsui hän neljästä Suomen Säädystä, (nimittäin Vapasukuisten, Pappein, Porvarein, ja Talonpoikain,) miehiä Herrainpäiville Porvoon maan asioista keskustelemaan. Tämä kokous piti 22 p. Maaliskuuta v. 1809 tapahtuman. Säädyt tulivat, ja 25:tena päivänä alkoivat Herrainpäivät, joka oli sama päivä, jona Suomen armeia Kaaliksessa antausi. Heti alussa antoi Keisari, joka itse oli tullut Porvoon, Säädyille kirjallisen vakuutuksen näillä sanoilla: "Että sittäkun Me, Esikatsannon suomisesta, olemme ottaneet Suomen Pääruhtinaskunnan haltuumme, niin olemme Me tämän kautta tahtoneet vakuuttaa ja vahvistaa maan Uskon ja perustuslait ynnä ne edut ja oikeukset kun kullakin Säädyllä nimitetyssä Pääruhtinaskunnassa erittäin, niinkuin myös kaikilla sen asukkailla ylimalkaa, yläisemmillä kun alhaisemmilla, tähänasti, Konstitutiuonia myöten, on ollut: Luvaten pitää kaikki nämät edut ja säännöt muuttumattomina ja täydessä voimassaan." Tämä vakuutus annettiin jo se 27 mainitussa kuussa, ja kahden päivän perästä tunnustivat Säädyt, jokaiselta erittäin uudistetun uskollisuuden valan kautta, Venäjän Keisarin korkeimmaksi Pääksensä, Valtiaksensa ja Pääruhtinaaksensa. Keisari lähti heti Turkuun, antain Säätyjen sillä aikaa keskustella neljästä häneltä eteenpannusta asiasta: 1:ksi Maan sotamiehistön laitoksesta; 2:ksi Selvemmästä Kruunun maksettavain ylöskannosta; 3:ksi Suomen myntti- ja rahaseikan selvittämisestä; 4:ksi käski Keisari heidän tutkistella siitä häneltä, Hallitus-Seuran (Regerings Conselj) nimellä, Suomen Päähallitukseksi määrätystä laitoksesta. Näistä ynnä moniaista muistaki asioista keskustelivat Säädyt, ja 19:ta p. Kesäkuuta päätti Keisari, joka nyt oli taas paikalla, Herrainpäivät. Vähän sen perästä vahvisti hän melkeen kaikki päätökset, kun Säädyt olivat hänelle eteenpanneet. Asukkaat vapautettiin, erityistä maksoa vasten rahassa ja jyvissä, 50:ksi vuodeksi täyden armeiansa ylöspanemisesta: kaikki entiset verot tulivat pidettäväksi muinaisessa laskussansa, ja Keisari oli sanonut ei tahtovansa erityistä voittoa ottaa Suomen yhteisistä tuloista: Pankko, Säätyjen edesvastauksen ja hoidon alla, piti laitettaman j.n.e. Syyskuussa tapahtui Haminan rauha, jossa Ruotsi antoi Suomen Venäjälle ja niinmuodoin vahvisti sen, mikä Suomalaisilta itsiltään, jo sodan alussa valalla ja nyt viimesi Herrainpäivillä, oli tullut tehdyksi.

Tästälähin on Suomi osa Venäjän Vallasta, ja Venäjän Keisari on aina samalla Suomen Pääruhtinas. Muutoin ovat Suomella ne lait, kun sen tullessa Venäjän alle olivat Ruotsin Valtakunnassa ojennuksena, perustuslakina. Niitä ei saa muutoin muuttaa, kun yhteisellä Säätyjen suostumisella, joita Keisari kutsuu Herrainpäiville keskustelemaan Hänen Majesteetiltänsä edesasetetuista asioista. Muissa kaikissa on Keisarilla korkein niin lakilaativa kun täyttäväki valta. Se Aleksanderilta Turkuun laitettu Hallitus-Seura kokoonpantiin, asetustansa myöten, Pääguvernööristä ja 14:ta jäsenestä, joista puoli on vapasukuisten säätyä, toinen puoli muuta. Mutta kun Viipurin lääni v. 1811 Keisarilta jällensä yhdistettiin muun Suomen kanssa, niin tuli mainittu Hallitus- Seura lisätyksi kahdella sieltä kotoisella jäsenellä. Tähän laitokseen kuuluu myöskin Prokuraatorin virka, jonka velvollisuus on pitää silmällä, että laki ja oikeus niin Hallitus-Seurassa kun muissaki paikoissa käytetään. Tämä samanen Seura sai v. 1816 nimen: Keisarillinen Senaatti Suomelle, ja muutettiin v. 1819 Helsingforsiin, joka ennen jo oli määrätty Suomen pääkaupungiksi. Aleksanderi oli myöskin v.1811 laittanut Seuran Suomen asioille Pietarporissa, jonka työ oli Valtakunnan Sihteerin kanssa valmistaa Keisarin eteen tuotavat asiat. Samalla tavalla pantiin Aleksanderin aikana muutki maan hallitukseen kuuluvat virat ja Seurat oikeaan järjestykseensä. Virkamiesten palkkoja lisättiin, ja kaikkityyni alkoi saada uuden muodon. Mainittu Keisari kävi uudellensa Suomessa silloin kun hän v. 1812 kulki Turkuun. Mutta v. 1819 tuli hän kolmannen kerran meidän maahan, kulki Karjalan ja Savon kautta Pohjanmaalle aina Tornioon asti, josta palasi rantatietä takasin Pietarporiin. Tällä matkallansa voitti hän isällisellä lauhkeudella ja alasantavalla käytöksellään kaikkein Suomalaisten rakkauden. Kun hän 1 p. Joulukuuta v. 1825 kuoli, tuli hänen veljensä, meidän nykyinen kaikkeinarmollisin Keisarimme Nikolai 1:mäinen, kruunun ottamaan. Heti sen perästä tapahtui muutos Suomen asiain edestuomisessa Keisarin eteen, sillä tavalla, että se entinen Seura tuli herkeämään ja muutettiin Kansliaksi Valtakunnan Sihteerille. Läänit tulivat nyt v. 1831 uudestaan järjestytetyksi. Hovi-Oikeus Viipuriin on laitettu v. 1839. Muuten on uusi kaupunki tullut Jyväskylässä ja Mikkelissä perustetuksi, ja Ahvenanmaalla rakennettu uutta linnaa y.m. Kaikkein meidän maassa seurattavain lakein ja asetusten järjestämisen päälle tekee myöskin, erittäin sitä vasten valittu, Seura paraaltaan työtä.

Kirkollinen järjestys on, vähemmin kun kansallinen, tullut Venäjän alla muuttumaan. Kun Viipurin lääni yhdistettiin Suomen kanssa, niin tuli se Porvon hiippakuntaan liitetyksi. Suomen Korkiopisto tuli jo alusta alkain monta etua saamaan. Vuonna 1811 annettiin sille lisää palkoissa opettajille ja varoja uusiksi laitoksiksi. Aleksanderi käski v. 1817 pitää riemujuhlaa Lutheruksen Opinparantamisen muistoksi, ja silloin tehtiin Turun hiippakunta Päähiippakunnaksi. Silloin tuli myös sen pispa, joka erousi Siakanslerin virasta, Pääpispaksi ynnä pappissäädyn korkeimmaksi pääksi Suomessa. Kun Turku v. 1827 paloi ja siinä kaikki Akademian tavarat hävenivät, muutettiin Korkiopisto Helsingforsiin ja sai siellä uudet säännöt sekä uuden järjestyksen. Turkuun laitettiin Gymnasiumi. Koululaitosten parantaminen meidän maassa on myöskin ollut tuumassa, ehk'ei se ole vielä saanut valmiiksi.

Hallituksen toimen kautta on maamme sisämäinen tila karttunut koskenperkkausten, vuorityön, maanpruukin, käsityön j.n.e. edesauttamisella. Muuten on kansassa itsessään mukaunut Seuroja niin Kristillisyyden kun myöski yhteisen Tiedon ja Suomen Kirjallisuuden sekä Luonnontuntemisen edesauttamiseksi, jotka ulkonaisesti osottanevat, että uusi Uskon ja Tiedon aika on lähenemässä.

Lopuksi ei muuta, kun rauhaa, menestystä Suomellemme, ja että sen tie aina olisi totuuteen päin, eikä huikentelevaisuuteen!

Muist. Nimilehti, esipuhet ja parannukset tulevat tälle Historialle 1840-vuoden Mehiläisessä annettavaksi.

VIITESELITYKSET:

[1] Ensimmäisen kirkon maassamme olleen Nousisissa, viittaa edellämainittu (siv. 31) legendan kertoma, ja muutk syyt.

[2] Palestinassa, jossa tähän aikaan Ristisotia käytiin, oli ritariseuroja sairasten ja kurjain hoidoksi ilmautunut, ja niiden seassa Saksan ritariseura v. 1190. Tämä kutsuttiin sittemmin Preussian maata Kristinuskohon käännyttämään. Vuonna 12227 yhdistyi se Viron käännyttämiseksi laitetun Kalpaveljein ritariseuran kanssa, ja tulee välistä meidän historiata koskemaan.

[3] Alkutiedot nimittävät tässä Karjalaisten siaan Kuureja. Mutta niinkuin edellisessäki jo on viitattu, niin sekoitetaan nämät kansanimet usein.

[4] Se jäi Venäjän alle, varjelemaan meille Muinaisaikain runoissa ja tavoissa säilytetyt muistomerkit, jotka koko Karjalan nyt Ruotsin alle tultua, olisivat nähtävästi ijäksi päiväksi unhotuksiin joutuneet.

[5] Raha merkitsi vanhassa Suomenkielessä, kuten vieläki Lapissa, samaa kun eläväin nahkaa; ja koska nahkoja rahan asemesta pidettiin, niin sai se sana siitä sittä nykyisen merkityksensä.

[6] Näiden sotain kertomisessa tulemma niinkuin usein mutoinki, paraasta päästä seuraamaan, mitä Provasti Hippingin kirjassa: Neva och Nyenskans intill S:t Petterburgs anläggning, löytyy Venäjän vanhain aikakirjain tiedoista (jotka ovat paljo tarkemmat ja päälleluotettavammat, kun ruotsinpuoleiset tiedot,) näihin asioihin koskevaista kirjoitettuna.

[7] Paavit asuivat tavallisesti Roomissa. Mutta kun Franskan Kuningas Philippi Kaunoinen oli laittanut miehen omasta kansastansa Paaviksi, niin muutti se v. 1309 asuntonsa Avignoniin, Franskan maalla. Siellä asuivat Paavit vuoteen 1378, jolloin Roomissa valittiin toinen, omituinen Paavi. Nyt oli siis Kristikunnalla kaksi Paavia, jotka pannaamisella kokivat toisiaan sortaa. Viimmein löytyi niitä kolmekki yhtaikaa, siksikun Kostnitsin Kirkonkokous (v. 1414) teki lopun näille sekannuksille.

[8] Sen sanoo, ehk'ei juuri samoilla sanoilla, muutama todistuksista (katso: Porthan, Chron. Episc. Finl. pag. 374. not. 332). Sitä myöten olisi Pohjanmaa saanut Kristinuskon noin pispa Katilluksen aikoina.

[9] Gotlannissa eli Erikki 10 vuotta ja muutti sittä isänmaahansa Pommeriin, jossa kuoli v. 1459.

[10] Tämän aikakirjan on Kanslii-Raati ja muinan Professori Turussa, kiitollisesti muistettava Henr. Gabr. Porthaani, antanut präntistä uloskäydä, itseltänsä kootuilla lisäyksillä jokaisen siinä mainitun pispan aikaan ja elämäkertaan, nimellä: Pauli Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus & Sylloge monumentorum illustratum. Siinä kirjassa ovat pian ainoat tiedot Suomen pispoista koolla, ja siitä olemmeki ottaneet, mitä tähänasti olemme kertoneet. Mutta tämän perästä on kertomamme lähdet jokaisen pitemmältä muisteltavan pispan elämäkerrassa, aina paikallansa ja erittäin tietä annettava.

[11] Mitä tästä pispasta tulemma sanomaan, on otettu Professorin Joh. Jaak. Tengströmin jutelmasta: De viris in Fennia peritia literarum Græcarum claris, siv. 9-30.

[12] Katso tästä miehestä Professorin Joh. Jaak. Tengströmin edellisessä meiltä osotettuun kirjaan, siv. 34-47.

[13] Nimeltä: Linguæ Fennicæ brevis Institutio, joka v. 1649 ensimmäisen Kirjanpränttääjän Pietari Waldin tykönä präntättiin.

14] Katso tästä miehestä pispavainajan Jaak. Tengströmin: Minne öfver Johannes Elai Terserus; Turussa v. 1795.

[16] Pitempiä tietoja saadaan tästä miehestä Professorin Joh. Jaak. Tengströmin kirjassa: Biskopen i Åbo Stift Johan Gezelii den äldres Minne; Turussa v. 1825.

[18] Akademian kirjanpräntti oli hyvin rappiossa, ett'ei sillä saatettu tarpeita täyttää.

[19] Tästä miehestä ja hänen merkillisistä ajoista löytään opettavaisia tietoja Professorin Joh. Jaak. Tengströmin kirjassa: Gezelii den yngres Minne; Helsingissä v. 1833.

[20] Tässä hiippakunnassa seurasivat Olaus Elimääusta, joka v. 1627 kuoli, Maisterit Nikolaus Maunuksenpoika, joka taisi kuolla v. 1632, Gabrieli Melartopääus (k. 1641), jonka perästä Inkerinmaa sai omat Superintendentinsä, Petrus Juonaanpoika Biugge (k. 1657), Nikolaus Laurinpoika Malmenius eli Nykopensis (k. 1664), Petrus Laurinpoika Brommius (k. 1671). Sittä seurasi Doktori Abrahami Thauvonius (k. 1679) ja Maisteri Henrikki Karstenius, joka kuoli 1683, oltuansa jo kaksi vuotta pispanvirasta vapaana. Näitten perästä tulivat Doktorit Petrus Bongi, sangen vihainen oikioppinen (k. 1696), Petrus Laurbekkius (k. 1705) ja Davetti Lundi, joka paettuansa tuli pispaksi Skaaraan. Näitten ja sittä Porvonki pispain elämästä saadaan lyhykäisiä tietoja Rhytseliuksen kirjassa: Episcoposcopia Suiogothica, ja aina nykyisiin aikoin asti kirjassa: Förteckning på Biskopar i Sverige och Finland ifrån Reformationen till närvarande tid; Khristiansstaassa v. 1830. Muuten on M. J. Alopääuksen: Borgå Gymnasii Historia, tämän hiippakunnan asioita paljon valaiseva kirja.

[21] Tästä ja seuraavista Turun pispoista saadaan vähän pitempiä tietoja v. 1836 Helsingforsissa präntätystä kirjasta: Chronologiska Förteckningar och Anteckningar öfver Finska Universitetets fordna Procancellerer samt öfver Faculteternas Medlemmar och Adjuncter, från Universitetets stiftelse inemot dess andra sekularår. Se kirja pitää myös sisällänsä osotuksia Tiedon kasvamisesta Suomessa.

[22] Päällenluotettavia tietoja tästä meidän nykyisestä kansallisesta tilasta saapi Lukija Professorin Gabr. Reinin kirjasta: Statistische Darstellung des Gross-Fürstenthums Finnland; Helsingforsissa 1839.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HISTORIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.