TYTTÖ JA OMENA

Romaani

Kirj.

LASSE ENNER [Raoul af Hällström]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

1.

Lääketieteen kandidaatti Ensio Vaahti haukotteli ja nojasi veltosti toisen luokan vaunun sohvanselustaa vastaan. Hän oli jo istua kyyköttänyt junassa kolmisen tuntia, ja vielä hänellä oli puolen päivän matka edessään, ennenkuin hän ehtisi Helsinkiin.

Hän haukotteli uudelleen ja selaili vielä viimeisen kerran läpi Veli Giovannin viimeisen numeron, jonka vitsit hän matkan varrella jo oli ehtinyt lukea niin moneen kertaan, että osasi ne melkein ulkoa. Suomen Kuvalehden filmikaunottarien ja vuosia täyttävien kansalaisten kuvatkin olivat jo täydellisesti syöpyneet hänen mieleensä, ja Urheilulehdestä hän muisti tarkalleen suomalaisten urheilijain kaikkein viimeisimmät maailmanennätykset.

Ei ollut enää mitään muuta neuvoa kuin koetella psykologista kykyään tutkimalla kanssamatkustajien kasvonpiirteitä ja olemusta. Mutta nämä tutkimukset eivät olleet nuoren medisiinarin mielestä erikoisen satoisia. Muut matkustajat olivat totisesti varsin jokapäiväisiä ja mielenkiinnottomia ihmisiä. Pari hyvinvoipaa kauppamatkustajaa, jotka pelasivat korttia ja juttelivat afääreistään. Teräväpiirteinen, tarmokkaan näköinen majuri, joka tällä haavaa kuorsasi nurkassaan ja jonka pitkät sääret aina olivat tiellä. Keski-ikäinen herra ja hänen turkiksiin kääritty rouvansa, jotka eivät koko matkan varrella olleet vaihtaneet kahta sanaa keskenään. Rouvaa vastapäätä istuva maalaisisäntä oli hautaantunut sanomalehtensä taakse, ja tämän vieressä istuva nuori neiti katseli haaveksivin silmin ulos ikkunasta ihaillen nopeasti ohikiitävää isänmaansa luontoa.

Ensio Vaahtikin koetti katsella luontoa — koivuja ja kuusia ja kivisiä mäkiä ja puhelinpylväitä. Mutta vähitellen hänen katseensa siirtyivät ihailemaan nuoren neidin punertavia poskipäitä ja supisuomalaista pientä nenännypykkää. Mutta hänen silmäilemisensä ei osunut otolliseen maaperään — kun neiti huomasi, että häntä katseltiin, käänsi hän nyrpeänä kasvonsa pois ja rupesi lukemaan Courths-Mahleriansa.

— Voi miten tyttäret täälläpäin rakasta isänmaatamme sentään ovat maakalaisia! huoahti Ensio Vaahti itsekseen. — Kunpa nyt vain istuisi raitiovaunussa Helsingissä. Silloin olisi lupaava silmäkurtiisi ilman muuta tiedossa!

Ensio Vaahti sytytti savukkeen ja rupesi ajattelemaan Helsingin neitosia… Hän oli komean näköinen, tummatukkainen ja vilkassilmäinen nuorukainen — osakuntansa onnistuneimpia kavaljeereja. Ainakin omasta mielestään hän oli sangen vastustamaton naisten hurmaaja. Siksi Courths-Mahleria lukevan neidin ilmeinen välinpitämättömyys saattoi hänet huonolle tuulelle.

Hän imi hartaasti savuketta ja murjotti nurkassaan.

Samassa juna pysähtyi jollekin asemalle. Ensio Vaahti ei ikkunastaan nähnyt aseman nimeä, mutta pieni ja vaivainen se hänestä oli.

Vaunun ovi avattiin kolisten, ja sisälle ryntäsi nuori ylioppilasneitonen kantaen kapsäkkiä sekä hänen jäljestään harmaaviiksinen ja komearyhtinen herra, joka kantoi painavaa koria.

— Täällähän on tilaa, pappa! huudahti tyttö ja paiskasi kapsäkkinsä sohvalle vastapäätä Ensiota.

Vanha herra asetti korin ylös verkkohyllylle ja silmäili kriitillisesti ympärilleen.

— Tämä on tupakkavaunu, tyttöseni, huomautti hän.

— Kittiä minä siitä, pappa kulta, huudahti tyttö. — Sitä parempi vaan, niin eivät laahaa tänne kirkuvia kakaroitansa. Ei mutta hyvästi nyt, isäukko, juna lähtee tuossa paikassa. Hyppää alas nyt vaan ennenkuin se lähtee käyntiin, muuten taitat koipesi. Kyllä minä toimeen tulen, älä ole ollenkaan huolissasi. No, hei nyt vaan, ja sano terveisiä mummulle ja Liisulle ja renki-Kustaalle ja…

Tyttö muiskautti äänekkäästi herraa poskelle ja työnsi hänet ovesta ulos.

Juna lähtikin kohta liikkeelle, ja tyttö heilutti nenäliinaansa ulos ikkunasta, kunnes asema jäi näkyvistä. Sitten hän istuutui paikalleen ja rupesi järjestelemään matkatavaroitaan.

Ensio Vaahti oli, samaten kuin muutkin vaunussa-istujat, seurannut peittelemättömällä mielenkiinnolla äskeistä kohtausta. Nyt hän kuitenkin vasta sai tilaisuuden tarkastella tyttöä lähempää.

Helkkari sentään, hänhän oli oikein sievä tuo pikkuinen! Silmät loistivat, huulet olivat houkuttelevan purppuranväriset ja poskipäät punoittivat. Tummanruskeat kiharat pilkistivät esille ylioppilaslakin alta. Mikään kaunotar hän kriitillisen medisiinarin mielestä tosin ei ollut — nenä oli hieman liian lyhyt, leuka liian tarmokas ja luja nuorelle tytölle — mutta hän näytti somalta ja miellyttävältä ja tyttömäisen terhakalta. Hänen hipiänsä oli tuore ja maalaisen raitis, kädet kuitenkin vähän liian voimakkaat ja punaiset.

Ensimmäisen vuoden ylioppilas, päätteli Ensio Vaahti, viime keväänä koulunpenkiltä päässyt, tuskin seitsemäätoista vuotta vanhempi tyttönen.

Oiva makupala, saakeli soikoon!

Tyttö nousi seisomaan nostaakseen matkalaukkunsa sohvalta verkkohyllylle.

Ensio ponnahti nuolena ylös.

— Saanko ehkä luvan tarjota apuani, neiti?

Nyt tyttö vasta huomasi hänen läsnäolonsa ja loi häneen nauravan silmäyksen.

— Voi, älkää turhia vaivautuko, jaksanhan minä nyt tämän tämmöisen yksinkin.

Hän nosti laukun kevyesti ilmaan, eikä Ensio ennättänyt kuin hieman tukea toista syrjää, ennenkuin tyttö jo oli singahuttanut sen verkkohyllylle.

— Kiitos kaunis, sanoi tyttö. — Olettepa te ystävällinen.

— Ei mitään kiittämistä, neiti, sanoi Ensio kavaljeerimaisen kohteliaasti. — On suuri ilo saada hieman auttaa nuoria suloisia daameja.

Tyttö ei punastunut tai joutunut miellyttävän hämilleen mairittelusta, kuten Ensio oli odottanut. Mutta hän — remahti äänekkääseen nauruun!

— Kylläpä te osaatte! Hahahaa!

Hänen raikuva naurunsa täytti koko vaunun.

Nuori lääketieteen kandidaatti, joka ei ollut osakunnassaan tottunut siihen että hänen kohteliaisuuksilleen naurettiin, ällistyi ensiksi hieman, jopa suutahtikin. Mutta sitten tytön tarttuva hilpeys sai hänetkin vastustamattomasti valtaansa. Hän sanoi hymyillen:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, jos kohteliaisuuteni ei miellyttänyt teitä. Se oli vakavasti tarkoitettu, sen vakuutan.

Tyttö koetti väkipakolla hillitä naurunpuuskaansa.

— Päinvastoin, se miellytti minua vallan tavattomasti. Minä muuten vain sain äkkiä sellaisen vietävän halun ruveta nauramaan. Minä olen sellainen, nähkääs.

— Niinkö? sanoi Ensio venytellen sanaa hieman ironisesti.

Olen jo tehnyt häneen vaikutuksen, ajatteli hän itsekseen. Nyt on parasta olla diplomaattinen.

Hän poltteli siis savukettaan ääneti ja katseli hajamielisesti ulos ikkunasta. Hän oli näennäisesti kokonaan unohtanut vastapäätä istuvan matkatoverinsa.

Ei tyttökään puhunut mitään. Hän tarkasteli uteliaasti muita matkustavaisia: seurasi mielenkiinnolla kauppamatkustajien kortinlyöntiä ja katseli Courths-Mahleria lukevaa nyrpeännäköistä neitiä. Kun hän oli huomioinnut kaiken, mitä vaunussa huomioitavissa oli, rupesi hänkin katsomaan ulos ikkunasta.

— Ulkona sataa, sanoi tyttö.

— Hm.

— Aamulla oli vielä kaunis ilma, kun ajoimme hevosella asemalle.

— Niinkö?

— Olimme vallan myöhästyä junasta, sillä Liisu rupesi ontumaan. Liisu, se on minun tammani.

Ensio painoi savukkeensa sammuksiin tuhkakupissa.

— Tahdotteko omenan? huudahti tyttö äkkiä ja kapusi ylös sohvalle sekä kaivoi koristaan esille kaksi suurta punertavaa omenaa.

— Ne ovat meidän omasta puutarhastamme, vakuutti hän ja ojensi Ensiolle toisen. Toisesta hän itse haukkasi aimo palan ja rupesi syömään, silmät nautinnosta loistaen.

— No, ettekö huoli?

Ali right, ajatteli Ensio itsekseen, tyytyväisenä. — Eeva tarjosi miehelle omenan. Ja mies otti ja söi.

— Eikös maistukin hyvältä, vai mitä?

— Maistuu aivan erinomaiselta, kehui Ensio. — Kerrassaan paratiisilliselta.

Ja hän ryhtyi hakkailemaan tyttöä taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Hän koitteli hakkailua kerrassaan ensiluokkaisesti, omasta mielestään.

Ennenkuin juna oli ehtinyt Helsinkiin, oli hän jo saanut ongituksi, että tytön nimi oli Kyllevi Selin, että hänen isällään oli Joutsenlahti-niminen maatila, että hän oli ensimmäistä kertaa matkalla Helsinkiin, jossa hän asuisi tätinsä luona, ja että hän aikoi ruveta harjoittamaan lainopillisia opintoja.

2.

Maisteri Elvi Lackson istui pienen valkean rococo-kirjoituspöytänsä ääressä ja korjasi oppilaittensa ranskankielenkirjoituksia. Ranskankielen epäsäännöllisten verbien taivutus ei ole leikintekoa, kuten varsin helposti saattoi todeta VII-luokkalaisten poikien ja tyttöjen vihoista. Opettajatar sai piirtää marginaaleihin toisen punaisen pukin toisensa jälkeen, eikä hänen mielentilansa sen johdosta käynyt erikoisen keveäksi.

Vihkojen vieressä pöydällä oli Elinor Glynin romaani puolittain aukileikattuna, ja Elvi Lacksonin himoitseva katse eksyi silloin tällöin sen korealle kansilehdelle. Hän torjui kuitenkin vakaasti kaikki »The Great Momentin» viekoitukset ja tarttui seuraavaan vihkoon.

Silloin hän kuuli ulko-oven käyvän ja eteisestä vilkasta puhelua.
Toinen ääni oli hänen veljensä Nissen, ja toinen…?

Hän nousi äkkiä ja meni ovelle kurkistamaan.

— Veikko-Ilmari! Hyvää ehtoota. Kas kun sinäkin kerran muistat meidän olemassaoloamme!

Luutnantti Launo kumarsi ja suuteli hänen kättään.

— Hyvää iltaa, Elvi. En suinkaan vain tule häiritsemään työtäsi?

Veikko-Ilmari Launo oli hyvin hienokäytöksinen ja hillitty nuori mies. Hänen somat, säännölliset kasvonsa ilmaisivat tyyneyttä ja mielenmalttia, hänen siniset silmänsä olivat uskolliset ja syvät. Hänen pehmeä suunsa teki tuntehikkaan ja hieman lapsellisen vaikutuksen.

— Tulit juuri sopivaan aikaan, sanoi Elvi Lackson. — Aloin juuri kyllästyä ranskan vihkoihin.

Hän katseli luutnanttia tutkivasti:

— Mutta sinä näytät kovasti kalpealta, Veikko-Ilmari. Olet varmasti taas työskennellyt liikaa.

Nisse Lackson naurahti.

— Elvi nähtävästi on ottanut elämäntehtäväkseen pitää äidillistä huolta sinusta, Veikko-Ilmari. Rasittuneen näköinen! Sinä tietysti olet ollut hummaamassa koko viime yön, vai mitä?

Luutnantti Launo pudisti päätään ja hymyili.

— Minulla on todellakin ollut sangen paljon kansliatöitä viime aikoina, sanoi hän.

Nisse meni saliin ja sytytti lamput.

— Käykää sisälle istumaan, älkää huoliko eteisessä flörttailla.

Hän istuutui mukavasti nojatuoliin ja tarjosi savukkeen luutnantti
Launolle.

— Paljon työtä, mukamas, venytteli Nisse hieman epäilevään äänensävyyn. — Noo, ehkäpä. Sellainen jöröjukka hän joka tapauksessa on, että meille hän ei tule ellei tuoteta. Niinpä niin, Elviseni, ettäs nytkin saat ilahuttaa sieluasi hänen rakkaalla persoonallaan, siitä saat yksinomaan kiittää jaloa ja uskollista velimiestäsi, joka sattumalta tapasi hänet Espiksellä ja melkeinpä väkipakolla laahasi hänet tänne ylös.

— Kiitos ja kunnia sinulle siitä, veliveikkoseni, sanoi Elvi.

Luutnantti Launo oli koomillisen onnettoman näköinen.

— Vakuutan sinulle, Elvi, että Nissen ryövärijutut väkipakolla laahaamisesta ynnä muista minun upseerinarvoani alentavista seikoista eivät ole vähimmässäkään yhteydessä puhtaan totuuden kanssa. Olin juuri tulossa tänne, kun tapasin Nissen Kämpin kulmassa, vaikkakin tulin hieman epäröivin mielin — sinähän, Elvi, muistaakseni eilen oopperassa sanoit, että sinulla on paljon vihkoja korjattavana tänään.

— Kyllä minä ne vielä ennätän, sanoi Elvi huolettomasti. — Odotamme sitäpaitsi muitakin vieraita tänä iltana.

— Niin, sehän on totta, sanoi Nisse. — Eikö tuo meidän serkkutyttömme Joutsenlahdesta ole vielä saapunutkaan? Sitä Kylleviä katselemaan minä tämän luutnantin tänne oikeastaan töinkin.

— Maire on häntä juuri asemalta hakemassa. Heidän pitäisi olla täällä tuossa tuokiossa.

— Elleivät haljuile jossain pitkin katuja. Sellaisesta rasavillistä kuin Kyllevi ei voi koskaan olla aivan varma, sanoi Nisse.

— Kyllevi on tosin aina ollut tavattoman lapsellinen, myönsi Elvi. — Mutta siitä on jo sentään toista vuotta kun me hänet viimeksi näimme, hän on siis tällä ajalla jo voinut paljon muuttua parempaan päin.

— Hän on täydellinen pyryharakka, intti Nisse. — Täysiverinen ingénue. Ja sellaiset eivät kehity asteittain ja verkalleen, niinkuin me muut kuolevaiset, vaan he ovat ja pysyvät samanlaisina västäräkkeinä siksi kunnes se suuri rakkaus saapuu heidän elämäänsä ja herättää heidät kuin yhdellä iskulla.

Elviä nauratti:

— Rakas Nisse, säästä meitä tehdastuoteteorioiltasi!

— Etkö sinä tunne kaikkia romaanien ja teatterikappaleiden pikkuhupakoita? Mikä heidät kehittää tytönletukasta naiseksi, ellei rakkaus…

— Rakkaus ja aina vain rakkaus! huudahti Elvi hieman kiivaasti. — Niinkuin ei tässä maailmassa olisi mitään muita elinehtoja naisille kuin vain tuo iankaikkinen erotiikka! Pitäähän ihmisillä olla hiukan älyllistä elämääkin eikä vain pelkkä aistillinen puoli.

Luutnantti Launo huomasi keskustelun liukuneen vaaralliselle alalle ja yritti siksi johtaa sen uusille urille.

— Olen varmastikin kerran maailmassa tavannut tuon teidän Kyllevi-serkkunne, hän, sanoi. — Muistan erään kesäillan teillä Rantakartanossa noin viisi tai kuusi vuotta sitten. Olin silloin eräällä polkupyörämatkallani poikennut teille. Teillä oli juuri silloin sukulaisia vieraina. Heillä oli mukanaan noin kaksitoistavuotias punapukuinen tyttö, joka näytti olevan hyvin innostunut pyörääni. Ja kerran, kun käänsin selkäni, oli pyörä yht'äkkiä kadonnut. Kaukana maantiellä vain näin vilaukselta jotakin punaista, joka meni ankaraa vauhtia ahdetta alas, teki yhtäkkiä kuperkeikan ja — makasi ojassa.

Nisse nauroi täyttä kurkkua.

— Tuo oli kyllä täysin kyllevimäistä, myönsi hän.

Launo jatkoi:

— Kun ehätin apuun, oli tyttö jo omin neuvoin ruvennut kömpimään ylös ojasta, ja muistan panneeni merkille, miten hän ei tavallisten nuorten tyttöjen tapaan surrut pilaantunutta punaista pukuaan tai kuperkeikan aiheuttamia vammoja, jotka epäilemättä olivat sangen tuntuvia — sanoi vain puolittain itkunsekaisella, puolittain riemuitsevalla äänellä jotenkin tähän tapaan: »Minulla oli sentään hiivatin hyvä vauhti, eikö ollutkin? Ja saamari soikoon, ellei tuota kirottua ahdetta olisi ollut, niin…»

— Ja polkupyöräsi? kysyi aina käytännöllinen Nisse.

— Pyörä! Se oli luonnollisesti alkutekijöissään. Oi, hyvää iltaa, rouva
Lackson!

Luutnantti Launo nousi seisomaan ja kumarsi.

— Hyvää iltaa, luutnantti. Hauskaa että ette unohda meitä.

Hovineuvoksetar Lackson oli ilmestynyt ruokasalin ovelle ja soi kaikkein ystävällisimmän maailmannaisen hymyilynsä luutnantille, joka oli hänen kuten hänen vanhemman tyttärensäkin erikoinen suosikki.

Rouva Lackson oli hyvin komea ja tumma nainen, ei vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta paljon nuoremman näköinen. Hän oli entinen kaunotar, sen saattoi hänestä varsin hyvin vieläkin huomata. Hän näytti yhä varsin nuorekkaalta ja hyvin säilyneeltä — hän oli »kuin tytärtensä vanhempi sisar», sanoivat luonnollisesti kaikki ne herrat, jotka tahtoivat häntä mairitella, ja sellaisia herroja oli hänellä vielä oikein paljon.

Nyt hän istuutui sohvalle plastillisen kauniiseen asentoon, järjesteli tulipunaisen liinansa mustan silkkipukunsa yli ja varoi samalla että hänen kasvoillensa lankesi edullinen valaistus kirjavan silkkipäällystimen himmentämästä lattialampusta. Hän huokasi hieman ja rupesi tietysti heti keskustelemaan voinnistaan.

— Minulla on tänään ollut niin hirveä päänsärky, oi, ette osaa aavistaa, luutnantti, miten hirveä!

Hän loi kauniit, tumman surumieliset silmänsä Launoon, ja hänen äänensä vetosi toisen myötätuntoon.

— Kaikki muutokset elämässäni hermostuttavat minua, jatkoi hän, — Ja nyt me juuri odotamme miesvainajani sisarentytärtä tänne maalta.

— Niin, äitihän on aina niin konservatiivinen, pisti Nisse väliin.

— Kyllevi Selin, tunnetteko te hänet, herra Launo?

Veikko-Ilmari katseli hymyillen Elviä ja Nisseä.

— Luulen kyllä kerran tehneeni tuttavuutta hänen kanssaan noin viitisen vuotta sitten. Mutta sen koommin en ole häntä valitettavasti tavannut. Hän on kaikesta päättäen varsin mielenkiintoinen persoonallisuus.

— Liiaksikin huomiotaherättävä, aivan liiaksi, huokasi hovineuvoksetar.
— Hänellä on merkillinen kyky saada aikaan jännittäviä tapahtumia.
Minä en ainakaan koskaan ole voinut tuntea itseäni levolliseksi hänen
seurassaan.

— Noo, mutta äitihän ei ole nähnyt häntä vielä ylioppilaana, sanoi
Elvi levollisesti. — Nyt hän varmasti on tullut järkeväksi ja oppinut
tuntemaan naisenarvonsa, kun hän on saanut valkoisen lakin päähänsä.
Sellainen velvoittaa.

Hovineuvoksetar rauhoittui hieman. Hänellä oli oikeastaan rajaton luottamus älykkääseen ja järkevään vanhempaan tyttäreensä, joka johti häntä kaikessa.

— Niinkö luulet, Elvi, sanoi hän. — Mutta eikö kello jo ole paljon?
Hänen pitäisi kai oikeastaan olla täällä jo.

Veikko-Ilmari katseli rannekelloaan.

— Puoli kymmenen, jotakuinkin.

— Jumala varjelkoon, ja junan kun pitäisi olla täällä jo puoli yhdeksältä!

— Se on ehkä myöhästynyt, sanoi Elvi levollisesti.

— Mutta eihän tänne Kapteeninkadulle ole kuin enintään puolen tunnin matka. Ja minä juuri sanoin Mairelle, että ottaisivat ajurin. Siellä sataakin vielä noin kovasti!

— Ehkä he eivät ole saaneet hevosta, esitti Nisse.

Mutta hovineuvoksetar ei ottanut rauhoittuakseen.

— Voi minuakin, kun laskin Mairen sinne yksin. Mutta kun minulla oli niin kova päänsärky!

— Eikö Mairen ensin pitänyt mennä jonnekin ulos muutamien tovereidensa kanssa? kysyi Elvi. — Hehän kävivät täällä häntä hakemassa. Irja Heimo ja joku kavaljeeri, kuka lie ollut.

Nisse vihelsi.

— No, silloin en minä ihmettele, vaikka Maire olisi unohtanut koko asian ja istuisi tällä hetkellä kaikessa rauhassa elävissäkuvissa tai jossain kahvilassa.

— Minä myöskin ankarasti epäilen, sanoi Elvi.

Rouva Lackson väänteli käsiään epätoivoisena.

— Ja minä kun juuri varoitin… Laupias taivas, mitä meidän nyt on tehtävä?

— Neiti Selinhän voi pahimmassa tapauksessa ottaa ajurin ja tulla yksin tänne, koetti Veikko-Ilmari lohduttaa. — Jos hän kerta tietää osoitteen, niin…

— Mutta se juuri ei ole lainkaan varmaa, että hän muistaisi meidän osoitteemme. Hän ei ole milloinkaan ennen käynyt Helsingissä. Ja hänen tulostaan tänne kirjoitti hänen isänsä ja pyysi että olisimme asemalla vastassa sillä ja sillä junalla. Oi, mikä skandaali! Voi, minun päätäni, minun päätäni, nyt se minun päänsärkyni taas alkaa!

Rouva Lacksonin hermot olivat nähtävästi täydelleen lopussa. Hän nousi sohvalta ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla.

— No, mutta sanokaa nyt edes, lapset, mitä meidän pitää tehdä! Te kun aina olette niin viisaita.

— Äiti rauhoittuisi nyt, eihän vielä mitään ole tapahtunut, sanoi Elvi.

Ja Nisse jatkoi:

— Odottakaamme ainakin, kunnes Mairen omatunto herää. Eihän hän voi koko yötä istua Fazerilla.

— Maire istuu mieluummin Palatsikahvilassa, oikaisi Elvi kuivasti.

Hovineuvoksetar pysähtyi kesken kävelyhän.

— Älkää nyt aina Mairea soimatko! Olen varma siitä, että hän on ihan oikeaan aikaan tullut asemalle, mutta Kyllevi itse on varmaankin taas tehnyt jotain huomiotaherättävää, hypännyt alas junasta sen ollessa täydessä vauhdissa tai jotain muuta samankaltaista. Häneltä voi odottaa mitä hyvänsä. Minä en todellakaan jaksa ymmärtää Edvardia, mitenkä hän saattoi lähettää tytön yksin niin pitkälle matkalle.

— Äidin ajatukset Kyllevistä eivät ole liioin korkeat, selitti Nisse hymyillen Launolle, — sen jälkeen kuin Kyllevi kerran, kun äiti ja tytöt saapuivat Joutsenlahteen, tuli heitä asemalle vastaan puolikesyllä varsalla, joka sitten kuormineen päivineen lähti juoksemaan hurjaa vauhtia yli ojien ja peltojen, koska se pelästyi äidin sinipunaista parasollia.

— Oli ihme ja kumma, että siitä hengissä pelastuimme.

Hovineuvoksetarta värisytti vielä pelkkä muistokin tästä kammottavasta tapahtumasta.

— Minä puolestani luulin jo viimeisen hetkeni lyöneen.

— Mutta, äiti kulta, eiväthän rattaat edes kaatuneet, sanoi Elvi.

— Olkoon, mutta joka tapauksessa hän on vaarallinen henkilö. Hän hankkii viattomille ihmisille päänsärkyä.

— Eihän tuo nyt vielä mitään, sanoi Nisse. — Pahemmin minun kävi, kun minä viimeksi olin Joutsenlahdessa. Kyllevi oli nimittäin minun sänkyyni pannut lakanan alle ison vadin täynnä kylmää vettä. Kun heittäydyin nukkumaan, olin luonnollisesti vähällä upota siihen veden paljouteen, joka äkkiä tulvi yli vuoteen. Kun sitten vihdoin olin saanut oloni jotakuinkin kuivaksi ja juuri olin nukkumaisillani, rupesi jokin hirveästi surisemaan tyynyssäni. Kyllevi oli piilottanut sinne elävän heinäsirkan! Enkä saanut sitä millään pois, se surisi siellä koko yön…

Samassa ovikello äkkiä soi. Pitkään ja kiivaasti.

3.

Kaikki ponnahtivat pystyyn kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.

— Tuo oli Mairen soitto, sanoi Nisse.

— Jumalan kiitos, nyt he tulevat, huusi hovineuvoksetar.

Nisse juoksi avaamaan oven, ja Maire ryntäsi sisälle eteiseen, vettä vuotava sateensuoja kädessään ja hameenhelmat likomärkinä.

Maire katseli ympärilleen villein silmin ja huusi jo heti ovelta:

— Onko Kyllevi tullut?

— Herranen aika, Maire, sinunhan hänet piti noutaa, sanoi rouva Lackson onnettomana.

Ja Elvi kysyi ankarasti:

— Maire, missä sinä olet ollut?

Maire polki raivostuneena jalkaansa.

— Sanokaa nyt toki, kun minä kysyn: onko Kyllevi täällä vai ei?

— Etkö sinä häntä tuonut sitten? kysyi Nisse.

Ja Elvi sanoi hermostuneesti:

— Sinunhan hänet piti asemalta tuoda, sinä kai siis parhaiten tiedät, onko hän saapunut vai ei.

— Eikö hän siis ole täällä? kysyi Maire vielä viimeisen kerran.

— Näetkö sinä häntä täällä missään? Minä en näe! vastasi Nisse ivallisesti.

— No ei, lapsikulta, ei hän ole täällä, sanoi hovineuvoksetar. — Etkö sinä käynytkään asemalla?

— No kävin, vakuutti Maire puolittain itku kurkussa. — Mutta kun minä tulin muutaman minuutin liian myöhään. Juna oli jo saapunut ja melkein kaikki ihmiset menneet. Ajattelin, että hän oli ottanut ajurin ja tullut tänne.

— Voi voi, missähän se tyttöparka nyt harhailee? sanoi rouva Lackson vaikeroivalla äänellä. — Sataakin vielä noin armottomasti.

— Kuinka ihmeessä sinä saatoit myöhästyä sitten? kysyi Elvi ankarasti.
— Tiesithän sinä milloinka junan piti tulla.

— Istuit kai Palatsissa tai haljuilit Espiksellä, kuten tavallisesti, pisti Nisse väliin.

— Suu tukkoon siinä, huusi Maire raivoissaan. — En minä ollut kuin vain pikkuruikkusen kävelemässä Irja Heimon ja Tauno Aavikon kanssa, ja sitten me menimme Chaplinin poikaa katsomaan Kinopalatsiin. Enkä minä yhtään tiennyt, että kello oli niin paljon, ennenkuin yht'äkkiä muistin ja jätin nuo lapset kahden, vaikka minun juuri piti heitä förklata, ja juoksin suoraa päätä asemalle…

— Juoksit? kysyi Nisse ivallisesti.

— Niin juuri, juoksin, enkä välittänyt ylioppilasarvostani mitään, vaikka ihmiset kuinka olisivat tuijottaneet. Ihan maratonia painelin pitkin Hakasalmenkatua. Ja siellä tuli meidän inspehtori professori Dahlius rouvineen vastaankin, mutta minä vain juoksin.

— No, mutta ajattelisit nyt sentään vähän…

Elvin kulmakarvat ilmaisivat paheksumista, ja hänen äänensä oli nuhteleva.

Mutta Maire ei jäänyt vastausta vaille:

— Ajattele itse, kun sinulla on kova kiire. Juoksithan sinä itsekin, niin kolmen laudatuurin maisteri kuin oletkin, tässä yhtenä päivänä ulos kadulle niin että hameet hulmusivat, kun näit akkunasta Veikko-Ilmarin kulkevan ohitse poikkeamatta meille.

— Vaiti! komensi Elvi.

Mutta Veikko-Ilmari hymyili ja kääntyi äkkiä Elvin puoleen:

— Todellako?

Elvi punastui hieman.

— Älä usko Mairen juttuja. Enhän minä oikeastaan sitä varten. Minunhan piti viedä muuan kirje postiin.

— Niinkö? sanoi Veikko-Ilmari.

— Hm, sanoi Nisse.

— No niin, jatkoi Maire, joka tapauksessa oli juna jo tullut, enkä minä enää nähnyt Kylleviä, vaikka kuinka olisin katsellut.

Rouva Lackson rupesi taas vääntelemään käsiään.

— Voi taivas sentään, mitä meidän nyt on tehtävä?

— Ei kai muuta kuin odotetaan sitten, kunnes hän tulee, sanoi Maire välinpitämättömästi ja meni huoneeseensa kuivaamaan vaatteitaan.

— Mutta jos hän ei löydä meille.

— Jestapoo, aikaihminen! huusi Maire huoneestaan. — Voihan sitä sitäpaitsi kysellä.

— Taikka soittaa puhelimella, esitti Veikko-Ilmari.

— Mistä hän soittaisi, puodithan ovat jo aikoja sitten kiinni.

— Telefoniputkasta, äitiseni, sanoi Nisse.

— Onhan niitä joka toisessa kadunkulmassa, kaikeksi onneksi.

— Hän nyt sellaisia ymmärtäisi, sanoi Elvi. — Luuletko sinä, että myöskin Peräkulmalan asemayhteiskunnassa kasvaa telefoniputkia joka toisessa kadunkulmassa? Parasta on lähteä häntä uudelleen hakemaan.

— Jos minä voisin jollakin tavalla auttaa, niin kyllä minä olen valmis, sanoi Veikko-Ilmari.

— Mutta ethän sinä edes tiedä, minkä näköinen hän on, sanoi Elvi.

Ja Nisse lisäsi:

— Ei hän ole enää mikään kaksitoistavuotias tulipunakukka. Toivotonta kai häntä on muuten pitkin katuja hakeakin näin keskellä yötä. Ja rankkasateessa vielä.

Hovineuvoksetar istuutui sohvalle täysin masentuneena.

— Oi, miten kauheata! Mitä ihmettä se Edvard ajatteli, kun lähetti tytön yksin matkustamaan.

— Ei äiti nyt huoli turhia. Kyllä Kyllevi sentään tuntee naisenarvonsa, lohdutteli Elvi.

Nisse naurahti:

— Mutta voi olla toisia, jotka eivät tunne miehenarvoansa! No, nyt minä joka tapauksessa lähden Mia-tädin luokse, jos Kyllevi ehkä olisi mennyt sinne. Tätihän asuu paljon lähempänä asemaa. Ikävää, ettei hänellä ole puhelinta, muuten voisi soittaa.

Rouva Lacksonin kasvot kirkastuivat.

— Tee se, Nisse! Tätä en tullut ajatelleeksikaan. Sinä olet aina niin käytännöllinen, poikani!

Elvi rykäisi, mutta ei sentään sanonut mitään.

Ja Nisse puki ylpeänä päällystakin ylleen sekä lähti menemään.

On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, sanoi rouva Lackson. — Hän on varmasti mennyt Mia-tädin luo.

Samassa kuin hovineuvoksettaren mieli keventyi, heräsivät hänen perheenemännänvaistonsa.

— Mutta Elvi! huudahti hän. — Emmehän ole tarjonneet luutnantti
Launolle mitään koko iltana!

— Oi, ei mitenkään, kiiruhti Veikko-Ilmari estelemään.

— Mutta pitäähän meidän juoda iltateemme! Lähden hommaamaan, meidän
Mimmillä nimittäin juuri nyt sattuu olemaan vapaailta.

— Äiti menisi lepäämään mieluummin, sanoi Elvi. — Kyllä minä teen hommaan.

Ja hän kääntyi nauraen Veikko-Ilmarin puoleen.

— Tahdon näyttää sinulle, että vaikka olenkin maisteri, niin on minussa kuitenkin hieman perheenemännäntaipumuksiakin.

Veikko-Ilmari hymyili.

— Eivätköhän ne sentään toistaiseksi mahda olla hieman uinailevassa tilassa?

— Oi, ei yhtään, vakuutti Elvi. — Minäpäs näytän.

Rouva Lackson kääntyi ovelta.

— Elvi osaa laittaa oikein hyviä pikkuleipiä, sen vakuutan, sanoi hän ja lähti huoneeseensa.

— Oli hyvä, että sain äidin hieman lepäämään, kuiskasi Elvi
Veikko-Ilmarille. — Sillä missä Kyllevi lieneekään, niin ei hän
Mia-tädin luona ainakaan voi olla.

— Eikö? Kuinka niin?

— Siksi että siellä ei ole ketään kotona. Mia-täti lähti juuri tänään palvelijattarensa kanssa veljensä luo Grankullaan. Unohdin onneksi kertoa siitä kotona.

— Ja sinä annoit Nissen juosta sinne, vaikka tiesitkin…

— Se oli ainoa tapa saada äiti hieman rauhoittumaan, sanoi Elvi. — Täytyy olla valtioviisas, näes. Ja Nisselle tällainen pieni kävelyretki vain tekee hyvää.

— Nisse parka.

Elvi nousi tuoliltaan.

— Nyt minä menen harjoittamaan niitä uinailevia taipumuksiani, sanoi hän. — Toivottavasti suot anteeksi, että jätän sinut pariksi minuutiksi yksin.

— Luonnollisesti. Ellet tahdo, että tulen auttamaan?

— Älä nyt ole noin myrkyllinen, Veikkoseni, sanoi Elvi nauraen. — Etkö usko että minä osaan keittää teetä omin neuvoin? Minäpäs näytän. Mutta millä sinä saat aikasi kulumaan sillä välin?

— Älä välitä minusta. Onhan tässä Iltalehti.

— Ja tässä on Die Woche ja Illustration ja Filmiaitta.

Elvi työnsi touhukkaana lehdet Launolle ja lähti itse talouspuuhiinsa.

4.

Veikko-Ilmari Launo otti Iltalehden ja katseli hymyillen Elvin jälkeen.

Saakeli soikoon, oliko tuosta Elvistäkin tullut koketti? Joka tapauksessa hän oli viime aikoina hieman muuttunut. Hänen käytöksensä oli tullut naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi, jotenkin. Hän oli tosin yhtä toverillinen ja suora kuin aina ennenkin seurustelussaan Veikko-Ilmarin kanssa, mutta hänen olemukseensa oli silti varmasti tullut jotakin uutta. Ja se uusi puki häntä! Kuten esimerkiksi nyt tämä äkillinen innostus taloustoimiin. Ennen Elvi ei olisi ikänä alentunut teetä keittämään. Sapperment, ei suinkaan tyttö vain ollut rakastunut häneen?

Luutnantti Launo hymyili hieman itserakkaasti.

Ei, jumaliste, ei se sentään voinut olla mahdollista. Elvi ja hän olivat olleet hyvät ystävykset jo lapsuudesta asti, eikä koskaan heidän välillään oltu puhuttu sanaakaan rakkaudesta. Ei Elvin ylioppilasaikana Helsingissä, jolloin he kuitenkin olivat kulkeneet kaikki tanssiaiset, teatterit ja konsertit yhdessä, eikä edes Parisissakaan, jossa he olivat molemmat olleet, Elvi ranskankieltä opiskelemassa ja Veikko-Ilmari komennuksella sota-akatemiassa. Ja Parisissa, huvien ja rakkauden kaupungissa, toki olisi luullut tunteiden heräävän, jos missään. Parisissakin oli Elvi ollut sama luotettava ja uskollinen toveri, seurustelu hänen kanssaan oli varjellut Veikko-Ilmarin lankeamasta Montmartren ja Moulin-Rougen moniin suloisiin viettelyksiin, joiden ansaa nuoret elämäniloiset muukalaiset tuskin muuten kykenivät välttämään.

Yhdessä Elvin kanssa hän muuten juuri oli tutkinutkin nämä Parisin jännittävimmät ja mielenkiintoisimmat nähtävyydet. He olivat yhdessä käyneet Montmartren kuuluisimmissa taiteilijakabareteissa ja ylioppilaskapakoissa ja uteliaina seuranneet suurkaupungin syntistä yöllistä elämää. Lankesi luonnostaan, että he molemmat, viisaat ja järkevät pohjoismaalaiset, eivät itse ottaneet tähän vallattomaan menoon osaa. He seurasivat sitä vain sivultapäin, objektiivisesti, ottivat kaiken turistin näkökannalta. He katselivat sitä samoin ihmettelevin, intohimottomin silmin kuin esimerkiksi Eiffel-tornia tai Père Lachaisen hautausmaata tai Mona Lisaa Louvressa. Parisin yöelämän tutkiminen kerta kaikkiaan kuului pohjoismaisen matkailijan velvollisuuksiin.

Ei, mitään ystävyyttä hellempää suhdetta heidän välillään ei ollut koskaan ollut, eikä Veikko-Ilmari milloinkaan ollut sellaisen tunteen mahdollisuutta ajatellutkaan. Älykäs ja itsenäinen maisteri Elvi Lackson, mitä hän rakkaudella ja avioliitolla tekisi? Elvihän oli aina ylenkatsonut keimailemista ja pikkurakastelua.

Luutnantti Launo ei viitsinyt asiaa enää ajatellakaan. Hän levitti
Iltalehden eteensä ja ryhtyi lukemaan.

Yht'äkkiä jokin kova esine ponnahti sanomalehteä vastaan ja luisui hänen syliinsä. Se oli iso, kaunis, punaposkinen omena.

Veikko-Ilmari katseli äkisti ylös, kun samassa toinen samanlainen omena osui lehteen ja putosi lattialle.

Mitä hittoa, kummitteliko täällä?

Eteisen pimeästä oviaukosta kuului vallatonta naurunkikatusta, ja nuori tyttö hyppäsi riemuiten sisälle saliin.

Mutta Veikko-Ilmarin nähdessään hän äkkiä pysähtyi keskelle lattiaa ja jäi suu auki tuijottamaan häntä. Tytöllä oli päässään märkä ylioppilaslakki, ja hänen päällysvaatteistaan valui vettä salin hienolle turkkilaiselle matolle.

Hänellä oli vielä kolmas omena kädessään, mutta sen hän hämmästyksissään pudotti lattialle, keskelle vesilätäkköä.

— Mitä hittoa! huusi tyttö. — Minä luulin että se oli Nisse!

Veikko-Ilmaria rupesi hymyilyttämään. Tytön ilmeinen hämminki teki hänet sitäpaitsi aika sieväksi. Hänessä on ujoa aito maalaisuutta, ajatteli Veikko-Ilmari ja nousi seisomaan.

— Ei, minä en nähtävästi kylläkään ole Nisse, minun nimeni on Launo. Te olette luultavasti neiti Kyllevi Selin?

Kyllevi ei vieläkään ollut toipunut hämmästyksestään. Hän katseli
Veikko-Ilmaria kuin ilmestystä.

— Kiitos omenasta muuten, sanoi Veikko Ilmari. — Se on aika hyvän näköinen.

Häntä rupesi kovasti naurattamaan.

Silloin tyttökin purskahti nauruun. Hän nauroi kauan, makeasti ja heleästi.

— Voi jusupoffi sentään, kun minä luulin teitä Nisseksi! Mutta mitä myrkyn pakanaa teidän piti mennä piiloon sinne sanomalehden taakse. Oma syynne!

— Ei se mitään tee, nauroi Veikko-Ilmari. — Tämähän on hyvin miellyttävä tapa tutustua. Toivottavasti ette aivan kovasti pettynyt, kun sanomalehden takaa ei ilmestynytkään Nisse, vaan ainoastaan minun vähäpätöisyyteni.

— Mitä vielä, sanoi Kyllevi ja puristi hänen kättään. — Te olette nähtävästi visu poika, tekin.

— Toivottavasti, sanoi Veikko-Ilmari ja purskahti uudelleen nauramaan.

— Ei mutta teillähän on oikein univormu! huusi Kyllevi samassa. — Kas kun en heti hoksannutkaan. Luulin teitä vain tavalliseksi siviiliaasiksi.

— Niinkö?

— Taidatte olla korkeakin herra? Antakaas kun syynään.

Tyttö oli tarkasti katselevinaan hänen pukuaan.

— Sanokaa nyt kaikin mokomin, mikä raali te oikein olette.

— Raali? kysyi Veikko-Ilmari.

— Niin, että kenraali vai korpraali vai mikä raali te olette? Minä olen nimittäin niin juupelin intreseerattu sotilashenkilöistä.

— Arvatkaa!

— Ehkäpä vääpeli! tokaisi tyttö.

— Kuinka niin?

— Meillä Peräkulmalassa oli nimittäin korkein saavutus eräs vääpeli. Mutta voi herran pieksut, kyllä sillä pojalla oli sitten kanssa heiloja perässään kuin Vilkkilässä kissoja!

— Te ette siis tunne mitään korkeampaa militääriä kuin vääpelin? kysyi
Veikko-Ilmari ihmetellen.

Mutta itsekseen hän ajatteli: ilveileeköhän tyttö kanssani vai mitä?

— Juu, tunnen, sanoi Kyllevi, ja Veikko-Ilmari oli huomaavinaan veitikan hänen silmäkulmassaan.

— Tunnenhan minä sentään yhden majurinkin. Mutta hän on vain sellainen vironsankari…

— Vai vironsankari!

— Niin, sellainen otus, joka oli Virossa muonitusmestarina tai minä lienee ollut. Sellainen rintamantakainen, ymmärrättehän — joka ei yhtään tapellut.

— Vai sillä lailla. Mutta en minäkään sodassa yhtään tapellut, valitettavasti.

— Mikä kumma te sitten oikein olette? kysyi tyttö, ja hänen silmänsä välähtivät taas veitikkamaisesti.

— Minkä te mieluimmin soisitte minun olevan? Ei suinkaan vain majurin?

— Ei toki. Antakaas, kun minä ajattelen. Kapteeneista minä en tykkää, sillä niillä on tavallisesti viikset… Niin, älkää naurako, kuvissa kumminkin kaikilla kapteeneilla on viikset — kyllä minä nyt niin paljon strategiasta tiedän. Siis kapteeni te ette saa olla, ettekä myös vänrikki, sillä kaikki vänrikit ovat vain tavallisia poikanulikoita.

— Kuuluuko sekin strategiaan?

— No, ettekö te sitä tiedä? Minä en ainakaan piittaa vänrikeistä. Mutta luutnanteista! Voi, jos te olisittekin luutnantti!

— Mitä sitten tapahtuisi?

— Silloin minä vissiin — rakastuisin teihin!

— Oho! No hyvä, minä olen todellakin luutnantti!

— Hallelujaa! huusi Kyllevi ja tanssi pari polkkakierrosta salin matolla taputtaen samalla käsiään ihastuksesta.

Veikko-Ilmari nauroi huvitettuna.

— Mutta kuten sanottu olen siinä suhteessa sen vironsankari-majurin kaltainen, etten minäkään koskaan tapellut sodassa.

— Ihmeitäkö te sitten teitte?

— Minä lensin.

— Lensitte?

— Niin. Liitelin ilmassa. Olen ilmailuluutnantti.

Veikko-Ilmari odotti nautinnolla tiedonantonsa aikaansaamaa vaikutusta.
Ja se ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.

Kyllevi tuijotti nimittäin häntä ensin vähän aikaa, ja sitten — hyppäsi suoraa päätä hänen kaulaansa!

— Voi nyt Luojan lykky! Minä siis tunnen lentäjäluutnantin!

Samassa ilmestyi hovineuvoksetar eteisen ovelle ja Elvi ruokasalin ovelle. He jäivät kumpikin hämmästyksestä sanattomina katselemaan kuvaelmaa.

Kyllevi ei huomannut mitään, mutta Veikko-Ilmari luonnollisesti punastui korviaan myöten ja koetti irroittaa Kyllevin kädet kaulastaan.

— Heleijaa! sanoi Kyllevi vielä.

Mutta sitten hän äkkiä huomasi.

— Kas täti. Hyvää iltaa, täti, huusi hän kadottamatta mielenmalttiaan ja juoksi syleilemään rouva Lacksonia. — Terveisiä Joutsenlahdesta.

— Hyvää iltaa, lapseni. Hyvä, että löysit tänne. Jaha, herrasväki näkyy jo tehneen tuttavuutta.

Hovineuvoksettaren ääni vaikutti hieman happamelta, ja hän kääntyi jäykästi Veikko-Ilmarin puoleen.

— Suokaa anteeksi, luutnantti Launo, hän on niin lapsi vielä…

— Ei, se ei ole totta, en minä enää mikään kakara ole! Ai jes sentään, olenkohan minä ehkä taas käyttäytynyt sopimattomasti? Isäkin sanoo minua aina silloin lapseksi, kun minä olen käyttäytynyt sopimattomasti.

— Oi, ei mitään, rouva Lackson, minä vakuutan, sanoi Veikko-Ilmari. —
Syy oli kokonaan minun puolellani, minä vain yllytin neitiä tässä.

— Ohoo, huusi Kyllevi. — Älkää te yhtään ruvetko uhrilampaaksi! Minä otan kyllä tämänkin syyn päälleni. Täällä niitä on entisiäkin.

Nyt tuli Elvikin esille ruokasalin ovesta.

— Sinä et ole todellakaan yhtään muuttunut, Kyllevi! sanoi hän kuivasti. — Terve tuloa Helsinkiin muuten.

Elvin perästä tuli Maire, joka oli saanut kuivat vaatteet ylleen.

— Kyllevi, hei! sanoi hän. — Missä sinä lapsikulta olet honglannut näin kauan?

— Niin, kysykää sitä, kun ei kukaan ollut asemalla vastassa, sanoi
Kyllevi.

— Maire, senkin tomppeli, luonnollisesti myöhästyi. Sanoi tulleensa vain muutaman minuutin junan tulon jälkeen. Sinulla arvatenkaan ei ollut malttia odottaa, sanoi Elvi.

— Hittoako minä siellä sateessa olisin jurottanut. Oli siellä junassa muuten muuan lääketieteen kandidaattikin, joka olisi mielellään tullut minua saattamaan, mutta kun hänen mammansa tai tanttansa, mikä lie ollut, oli häntä asemasillalla vastassa, niin minä sanoin, että menköön vaan, kai minä yksinkin osaan.

— Lääketieteen kandidaatti? kysyi Maire uteliaana. — Tutustuitko sinä häneen junassa? Mikä hänen nimensä oli?

— Jukolauta, sitä minä en yhtään muistanut kysyä, sanoi Kyllevi. — Nätti poju se joka tapauksessa oli, ja minä lupasin mennä sen kanssa leffandeen, jahka seuraavan kerran tavataan.

— Eläviin kuviin vieraan herran kanssa! Ei mutta Kyllevi.

Rouva Lackson oli kauhuissaan.

— Mitä pahaa siinä muka olisi? Ei suinkaan hän minua syö. No niin, nyt hän ainakin meni matkoihinsa sen tantan kanssa, ja kun minä olin siellä asemalla aikani odotellut, otin kapsäkkini toiseen käteen ja omenakorin toiseen ja lähdin luikkimaan… Ai, olin ihan unohtaa, tädille lähetettiin korillinen Joutsenlahden omenia, oikein hyviä, siitä isosta puusta, joka on salin ikkunan alla. Ne ovat korissa tuolla tampuurissa, jassoo, näkyy niitä pari täällä lattiallakin olevan…

— Kiitos, lapsukaiseni, sanoi rouva Lackson, nyt jo ystävällisemmin. —
Ja tätä kamalaa koppaako sinä olet kantanut koko kaupungin läpi?

— Luonnollisesti, kun minulla se kerran oli mukana vaunussa, niin että sain eväitä siitä matkalla. Sen lääketieteen kandidaatin kanssa jo söimme aika lailla.

— Sinä siis muistit osoitteemme? kysyi Elvi.

— Mitä vielä! Siinähän se tikki juuri olikin. Niin, minä nimittäin kyllä muistin niin paljon kuin että sen kadun piti olla jonkin upseerin niminen, mutta kun en minä varmasti tietänyt, minkä arvoinen se oli, oliko se Luutnantinkatu vai Kapteeninkatu vai ehkä Majurinkatu. Mutta koska minä tykkään eniten luutnanteista, niin päätin, että se olisi Luutnantinkatu.

— Hm, hm! pani Veikko-Ilmari.

— Varjele, siunaa sitä tyttöä, naurahti rouva Lackson.

Mutta Kyllevi jatkoi rauhallisesti:

— Kysyin siis torille päästyäni yhdeltä hyvin reilunnäköiseltä herrasmieheltä, missä Luutnantinkatu sijaitsee.

— Käännyitkö sinä tuntemattoman herran puoleen? huudahti Elvi. — Lapsi parka!

— No mutta en suinkaan nyt vanhojen muijienkaan! Ei ämmät koskaan tiedä yhtään mitään.

— Olisit nyt edes poliisilta!

— Pyh, pollareista minä viis, kun parempiakin on tarjolla. Ja se oli hyvin kunnianarvoisen näköinen herrasmies, oikein gentlemanni! Sillä oli niin kauniit ruskeat silmät ja pehmeä haaveellinen suu…

— Säästä meitä yksityiskohdista, minä pyydän, sanoi Elvi. — Sinä siis käännyit hänen puoleensa ja…

— Ja kysyin, että voisiko hän neuvoa minulle tien Luutnantinkadulle. Hän hymyili. Olisitte nähneet hänen hymyänsä, hänellä oli niin autuaallisen sielukas hymy… Ihan presiis niinkuin teillä nyt juuri, luutnantti! Aivan sama enkelimäinen väre huulien ympärillä.

Veikko-Ilmari punastui taas.

— Mutta minä pyydän, neiti Selin, sammalsi hän.

— No, no, ei siitä tarvitse punastua. En minä mitään pahaa tarkoittanut.

— Ehkä sinä olisit hyvä ja jatkaisit kertomustasi, sanoi Elvi hieman terävästi. — Sinä siis kysyit siltä tuntemattomalta herralta…

— Että missä Luutnantinkatu on. Ja hän hymyili minulle ihan kuin tuo tuossa äsken, siitä ei päästä mihinkään.

— Ja sitten? Hän kai puhui jotakin myöskin. Vai ilmaisiko hän ajatuksensa pelkillä hymyilyillä?

— Oi, hän puhui paljon. Hän sanoi, ettei sellaista katua ollut olemassakaan. Minä kysyin, oliko Majurinkatua, mutta hän kertoi, ettei ollut sitäkään. Johon minä sanoin, että tämä on huono kaupunki. Hän hymyili taas autuaallista hymyään ja ehdotti Kapteeninkatua. Niin me sitten lähdimme talsimaan Kapteeninkatua kohti, ja hän oli tavattoman kohtelias ja pyysi saada kantaa kapsäkkiäni. Mutta minä annoin hänelle omenakorin, koska kapsäkissä oli kaikki minun mammonani. Ja sitäpaitsi omenakori painoi enemmän. Se taisi muuten painaa hänelle vähän liian paljon, sillä jonkun ajan perästä hän pani sen kadulle ja sanoi että hyvästi nyt, hänellä oli pikkuisen kiire, ja nosti hattuaan ja lähti luikkimaan.

— Mikä roisto! Hyvä että pääsit hänestä niin vähällä, sanoi Maire.

— Ensin hän kyllä kovasti ehdotti, että voisin tulla hänen luoksensa yöksi, kun emme muka löytäisi Kapteeninkatua pimeässä. Hän kehui itsellään olevan yksinäisen poikamiehen asunnon, oli huone ja alkoovi, minä kyllä saisin nukkua alkoovissa hänen sängyssään ja hän menisi sohvalle maata.

— Hirveätä! huudahti hovineuvoksetar. — Mitä sinä siihen sanoit?

— Minä sanoin, että haetaan Kapteeninkatu ensin, kyllä minä numeron sitten tiedän, kun vain katu löytyy. Mutta itsekseni ajattelin, että voisihan sitä sinne sen herran luoksekin mennä, ellen löytäisi tänne.

— Kauheata! Olisitko sinä uskaltanut? kysyi Maire silmät selällään.

— Hyväinen aika, enhän minä olisi ruvennut kadullekaan nukkumaan. Ja minulla oli vietävän uni, minut herätettiin jo puoli viideltä tänä aamuna.

— Ei mutta lapsi, sinä et tiedä mitä sinä puhut, huokasi hovineuvoksetar.

— Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Kyllä minä nyt aina yhden miehen aisoissa pidän.

— Mutta…

— Nyt siitä kumminkaan ei tullut mitään, sillä minä löysin tänne ja eteisen ovikin oli vielä auki, joten pääsin vallan komiasti sisälle. Minua kai jo vähän odotettiin? Jassoo, Nisse, hyvää iltaa, mitä kuuluu?

Nisse oli tullut kotiin ja tervehti Kylleviä.

— Morjens, Kyllevi. Vanha rauha. Hauskaa että löysit tänne. Sinulla on, näemmä, omenia mukanasi. Jaha, hyviä vaan ovat, niinkuin Joutsenlahden omenat ennenkin.

— Vanha hyvä makunsa niissä on, vakuutti Kyllevi. — Ottakaa tekin, luutnantti. Kas tuossa on oikein hemasevan punainen ja kypsä…

5.

— Kyllä tämä lain lukeminen on sentään vietävän haljua! sanoi Kyllevi ja paiskasi muistiinpanovihkonsa pöydälle. — Oletteko te kahden kotona?

Hän oli juuri tullut yliopistolta luennolta ja tavannut ainoastaan
Nissen ja Mairen ruokasalissa kahvipöydän ääressä.

— Äiti on ulkona visiitillä ja Elvi on vetäytynyt huoneeseensa. Hän kirjoittaa esitelmää, sanoi Maire.

— Olet siis jo ehtinyt suuttua juridiikkaan, sanoi Nisse. — Annahan kuppisi, niin kaadan kahvia.

— Kyllä se on vissiin vihoviimeistä. Ja minä kun vielä niin kovalla touhulla tänä aamuna laitoin itseni prosessiopin luennolle. Enkä sitä sitten ymmärtänyt, en viiden pennin edestä. Se oli sitten kuivaa kuin Saharan erämaa! Vähän kermaa vielä, kiitos.

Ja ajatelkaas, Arma Walli, senkin kenokaula västäräkki, vakuutti että laki on hänestä mielenkiintoista ja jännittävää!

— Hm, sanoi Nisse. — Hän ajatteli kai sitä kohtaa lakikirjassa, jossa puhutaan avioliitosta ja avioerosta ja niiden yhteydessä olevista seikoista.

— Onko siinä jotakin jännää sitten? kysyi Kyllevi uteliaasti.

— Varmasti, siellä on semmoisia paikkoja, jotka eivät ainakaan ole sopivia nuorille tytöille.

— Voi juutaksen kanahäkki, silloin minä tahdon lukea sen ihan viivana.
Onko sinulla se kirja täällä, Nisse?

— Ei mutta Kyllevi! sanoi nuhtelevasti Maire. Hän oli aina yhtä hyvinkasvatettu.

— Ei minulla sitä ole, mutta kysy Arma Wallilta. Et sinä muuten noin ilman muuta pääse lakikirjoja tenttimään, sinun pitää ensiksi tutkia historiaa ja filosofiaa ja kansantaloutta.

— Pyh pihkaa, mitä minä niillä teen, sanoi Kyllevi ja kaatoi itselleen toisen kupin. — Avioliittolakia minä tahdon lukea.

— Älä huoli ollenkaan ruveta sen juridiikan kanssa, neuvoi Maire. — Lukisit kieliä ja estetiikkaa mieluummin, niinkuin minäkin. Se on niin yleissivistävää.

— Tai menisit keittokouluun saman tien, sanoi Nisse. — Naimisiin sinä kumminkin joudut.

Kyllevi veti kulmakarvansa yhteen ja oli miettiväisen näköinen.

— Voi lapsikullat, jos te tietäisitte, mitä tavattomia ristiriitoja olen saanut kärsiä tämän uranvalitsemisen tähden, niin ette nauraisi. Itse olisin kaikkein mieluimmin tahtonut mennä sirkukseen…

— Sinne sinä kyllä olisit sopinutkin!

— Mutta isä tahtoi, että lukisin agronomiaa, koska minä kuitenkin tulevaisuudessa perin Joutsenlahden, ja silloinhan minun täytyy osata hoitaa sitä.

— Senhän voi sinun tuleva miehesi tehdä.

— Mitä myrkyn pakanaa sinä Nisse aina keskeytät minua! Ellet pidä suutasi vähän soukemmalla niin…

— Tapelkaa sovinnossa, lapset! sanoi Maire.

— Kun tuo Nisse aina mokottaa. No niin, minä tahdoin sirkusratsastajattareksi ja isä tahtoi minua agronomiksi. Renki-Kustaan mielestä taas autonkuljettajalla oli kaikkein mukavin ammatti. Ajattelin siis vähäisen sitäkin, mutta sitten minä tapasin Arma Wallin kesällä laulujuhlilla. Hän pääsi ylioppilaaksi keväällä samalla kertaa kuin minäkin, ja hän ehdotti että rupeaisimme molemmat lukemaan lakia. Se oli muka niin tyylikästä. Ja nyt minä viime viikolla kirjoittauduin lainopilliseen tiedekuntaan. Mutta kyllä se sittenkin oli vähän vajaa, etten minä mennyt sirkukseen. Harmitti monta päivää sitten perästäpäin. Elvi hei! Mitä sinun rauhaasi kuuluu? Olet kuin nukkuvan rukous. Tai kuin kuollut kiinalainen.

Elvi oli tullut huoneestaan silmät sumeina ja tukka epäjärjestyksessä.

— Antakaa minulle vähän kahvia, lapset. Olen kirjoittanut koko päivän, niin että silmiä kirvelee. Illalla on osakunnan kokous, ja silloin minulla pitää olla alustus keskustelukysymykseen valmiina.

— Mistä siellä sitten nyt taas pitäisi plärrättämän?

— Mutta Kyllevi, etkö sinä ollenkaan seuraa aikaasi! Luonnollisesti siitä katalasta seurasta, jonka muutamat alaikäiset pojannulikat yliopistossa ovat perustaneet ja jota vastaan meidän kaikkien akateemisten naisten on yhtenä miehenä noustava.

— Ahaa, sanoi Nisse. — »Naiset pois yliopistosta»! Siitähän tulee juhlallinen keskustelu. Sitä minunkin pitää tulla kuulemaan. Vaikka ei meillä Polyteekissä sellaista seuraa kaivata, meillä kun on niin vähän naisia.

— Minä en käsitä, miksi siitä seurasta viitsitään pitää niin tavatonta melua, sanoi Maire. — Haihtukoon omaan mitättömyyteensä.

Elvi kiihoittui.

— Etkö sinä sitten ymmärrä, että sellaisen seuran pelkkä olemassaolokin on suoranainen loukkaus meitä naisylioppilaita kohtaan. Meidän täytyy nujertaa ne poikaviikarit.

— Mutta kuule, Elvi rakas, älä huoli kirjoittaa sitä esitelmääsi tai alustustasi, mikä se on, aivan kovin pitkäksi, sillä muuten ei jää ollenkaan aikaa tanssiin sitten perästäpäin, sanoi Kyllevi rukoilevalla äänellä.

— Sinä häpäiset itsesi, Kyllevi! huusi Elvi. — Eikö sinulla ole yhtään aatteellisia harrastuksia? Oletko sinä tosiaankin niin tylsä, että sinä tulet osakuntaan vain tanssimaan ja melua pitämään, niinkuin sen pahempi niin monet keimailunhaluiset ja tyhjät helsinkiläiset perhetytöt tekevät? Jos sinä todellakin luulet…

— Mutta enhän minä niin tarkoittanut, sanoi Kyllevi onnettomana. — Minä olisin tahtonut vain pikkuruikkusen…

Mutta Elvin sanatulva ei ollut enää estettävissä.

— Jos sinä todellakin luulet, että osakunnan kokoukset ovat vain tanssimista ja flörttailemista varten, niin silloinhan ne vain saavat vettä myllyynsä, jotka juuri julistavat, että nainen ei sovi yliopistoon. Tiedätkö, en olisi todellakaan uskonut, että sinä olet noin pintapuolinen ja…

— Hyvästi nyt, tyttäret, sanoi Nisse.

— Minä lähden lavistamaan Pölyyn. Minä en kestä tätä enää.

Ja Nisse lähti.

— Säästä puheesi osakuntaa varten, älä sitä nyt jo meille pidä, sanoi
Maire. — Vai onko tämä ehkä jonkinmoinen kenraaliharjoitus?

Elvi nousi.

— Nyt minä menen lopettamaan sen alustuksen, ja teen sen niin pitkäksi että keskustelukysymys kestää koko yön, eikä kukaan ihminen ehdi tanssia kierrostakaan, sen takaan.

— No hyvä! julisti Kyllevi. — Silloin minä en tule koko osakuntaan. Menen mieluummin sinfoniakonserttiin, koska minulla on sinne ylioppilaslippukin jo valmiiksi jonotettuna.

— Ole tulematta sitten, sanoi Elvi ovelta. — Ei suinkaan sinua siellä liioin kaivatakaan.

Mutta silloin Kyllevi äkkiä muisti jotakin.

— Elvi, kuulehan! huusi hän. — Tuleeko sinne se luutnantti?

— Kuka luutnantti?

— No älä nyt ole olevinasi. Se lentäjä tietysti, jolla oli niin autuaallinen hymyily.

— Vai Veikko-Ilmari! Tulee hän, tulee tietystikin minun puhettani kuulemaan, sanoi Elvi ja meni huoneeseensa.

— Hei hellumarei! huusi Kyllevi. — Kyllä minäkin silloin sinne tulen.
Ja ihan viivana vielä!

6.

Kyllevi istui osakunnan kokoussalissa Elvin puhetta kuuntelemassa. Tai oikeastaan hän ei paljoa kuunnellut, istui vain tuolillaan ja väänteli päätään koko ajan. Hän katseli sivulleen ja taakseen ja tähtäsi katseensa ovelle päin joka kerta kun se aukeni ja joku myöhästynyt kansalainen tuli varovaisesti sisään. Mutta hän ei kaikesta päättäen nähnyt sitä henkilöä, jota hän haki, sillä sitä myöten kuin aika kului, kävi hän yhä nyrpeämmän näköiseksi.

Lopulta hänen oli enää mahdotonta hillitä itseään, ja kun Elvi samassa lopetti lennokkaan alustuksensa ja keskustelu rupesi kankeasti ja verkalleen pääsemään käyntiin, nousi Kyllevi varovaisesti tuoliltaan ja hiipi klubihuoneen ovea kohti.

Aivan ovensuussa istui Nisse, ja Kyllevi kuiskasi hänelle ohimennessään:

— Eikö sen luutnantin pitänyt tulla tänne, vai kuinka?

— Piti kyllä, sanoi Nisse. — Mutta hän soitti äsken, ettei hän pääsekään Santahaminasta ihan kokouksen alkuun. Hän lupasi tulla vasta vähän myöhemmin. Mitä sinä hänestä tahtoisit?

— Enpä juuri mitään erikoista, sanoi Kyllevi välinpitämättömästi ja luisui nokkelasti ovenraosta klubihuoneeseen.

Klubihuoneen sohvapöydän ympärillä istuivat Irja Heimo, Arma Walli ja Maire. He olivat ottaneet huolehtiakseen tarjoiluhommista ja pitivät itseään senvuoksi etuoikeutettuina istumaan kokouksen aikana klubihuoneessa rupattelemassa.

— Morjens tytöt! sanoi Kyllevi. — Minun täytyy tulla tänne vähän huokaamaan. Siellä sisällä rupesi jo maistumaan sangen pöpörältä. Mitä te hommaatte?

Kyllevi istuutui sohvalle siten että saattoi nähdä avoimesta ovesta suoraan eteiseen.

— Me perustamme yhdistystä »Miehet pois yliopistosta», sanoi Arma. —
Toivottavasti sinäkin liityt jäseneksi.

— No ihan viivana vaan, sanoi Kyllevi.

— Saako sen yhdistyksen kokouksissa tanssia?

— Kyllevi, sinä olet patentti! julisti Maire.

— Totta kai siellä tanssitaan, sanoi Irja Heimo. — Nimittäin jos siihen ylipäänsä liittyy miesjäseniä.

— Muuten minä en vaan piittaa koko yhdistyksestä, sanoi Arma.

Kassahuoneen puoliavoimesta ovesta tunkeutui samassa neitosten sieraimiin sakeata tupakansavua. Osakunnan piintyneimmät vanhatpojat istuivat siellä kuten tavallisesti ja polttelivat piippujaan.

Kuuluipa sieltä hiljaista laulunhyrinääkin:

    Kun Jerikon muurit ne valloitettiin,
    ei naisia tarvittukaan.

— Tuo oli Jukka Jakkulan ääni, julisti Irja Heimo. — Hävytöntä laulaa tuollaisia.

Osakunta kun naisilta valloitettiin, ei suutamme soitettukaan, vaan yksin me nurkassa murjotettiin ja poltimme piippua vaan.

Tytöt katselivat ovelle päin vihasta leimuavin silmin. Vain Kylleviä nauratti. Kertosäkeet tunkeutuivat heidän korviinsa selvinä ja voimallisina:

Hiis vieköhön naiset nyt vaan, hiis vieköhön naiset nyt vaan!

— Ihan sappi kiehuu, kun tuollaista täytyy kuulla, sanoi Arma.

Ja Maire virkkoi levollisesti:

— Halveksikaamme heitä viisi minuuttia.

— Tarvitsisivat selkäänsä joka sorkka ja sormi, julisti Kyllevi.

Samassa ilmestyi Jukka Jakkula klubihuoneeseen jotakin lehteä hakemaan sanomalehtihyllyltä. Hän hymyili ja nyökytti ystävällisesti päätään neitosille, mutta he eivät olleet häntä huomaavinaankaan.

— Kuinka siellä sisällä on asiat? kysyi Jakkula Tauno Aavikolta, joka juuri tuli kokoushuoneesta.

— Ilmari Kielo par'aikaa pitää suuren puheensa naisylioppilaita vastaan. Mutta Elvi Lackson ja Tellervo Ilokeimo pitävät urhoollisesti puoliansa. Ilma suorastaan väreilee intohimoisesta väittelystä.

— Aijai, tuumi Jakkula joviaalisesti. — Pitäisiköhän sitä Kielon poikaa mennä auttamaan…

Silloin tyttöjen parissa syntyi levottomuutta. Jakkula tunnettiin taitavaksi puhujaksi, jonka ironisia letkauksia kaikki pelkäsivät.

— Jos Jakkula oikein rupeaa myrkyttämään, niin hän saa kaikki naurajat puolelleen, kuiskasi Maire touhukkaana. — Ja kuinkahan Elvin silloin käy?

— Hänet täytyy estää menemästä sisälle, keinolla millä hyvänsä, sanoi
Irja.

Jakkula oli juuri menemäisillään kokoushuoneen ovesta sisälle. Tytöt istuivat neuvottomina.

Silloin Kyllevi äkkiä keksi keinon. Hän katseli Jakkulaa mielistelevin silmin ja rupesi laulamaan:

Tule tänne, poika kulta, anna suuta mulle! Ei tuo mamma torune, ja ei tuo synti olle!

— Ei mutta Kyllevi! sanoi Maire kauhistuneena.

Mutta Jakkula kääntyi ovella eikä mennytkään sisälle ottamaan osaa keskusteluun.

— Tahdoin vain osoittaa, että kyllä täälläkin osataan eri viisuja, sanoi Kyllevi Jakkulalle. — Te kun lauloitte niin hemasevan kauniisti tuolla kassahuoneessa äsken.

Irja teki tilaa Jakkulalle viereensä sohvalle.

— Istukaa nyt kiireimmäksi aikaa, kehoitti hän suloisesti hymyillen.

Jakkula vilkuili sivulleen eikä oikein tiennyt mitä tekisi, mutta sitten hän kuitenkin istuutui tavalliseen flegmaattiseen tapaansa.

Tytöt huoahtivat helpotuksesta.

Mutta kassahuoneesta kuului taas piippuapolttavien vanhojenpoikien surunvoittoinen sävel:

    Siks tyttöjen turha on aatella meit'
    ja hurmaten katsella päin.

Jakkula loi kaipaavia silmäyksiä ovelle päin. Hän oli unohtanut piippunsakin sinne pöydälle. Mutta tytöt piirittivät hänet joka taholta.

On syömmemme kylmä kuin jää, on syömmemme kylmä kuin jää, ei hehkumahan sitä voi sytyttää, se kylmä vain on niinkuin jää.

Sanat kuuluivat taas kiusallisen selvinä kassahuoneesta. Ja Jakkulasta rupesi tuntumaan hieman kuin hän olisi kavaltanut vanhat uskolliset veljensä jäädessään tänne neitosten pariin.

— Onko totta, herra Jakkula, kysyi Irja Heimo, — että osakunnan kaikki kaikessa, meidän yhteinen ystävämme Viljo Holm on joutunut sotaväkeen?

— Totta on, kruunun pöksyissä paseerailee poika nykyään. Osakunnassa on jo pantu toimeen rahankeräyskin, jotta hänelle tilattaisiin »Sotahuuto».

— Mainiota! huusi Irja.

— Minäkin avustan viidellä pennillä, jahka tästä rikastun ja köyhtymästä lakkaan, sanoi Kyllevi.

— Hyvä on, sanoi Jakkula. — Pienimmätkin avustukset otetaan kiitollisuudella vastaan. Kestääköhän kovinkin kauan, ennenkuin te täytätte lupauksenne? Tarkoitan vain, että jos se Holmin poika olisi vähän niinkuin päässyt pois armeijasta silloin jo.

— Ei ole tietoa, sanoi Kyllevi. — Kun on niin haljusti käynyt, että Jumala unohti ne markanlantit minun kelkastani. Hei hellumarei, olisipa minulla miljoona markkaa, niin mitäs muuta kuin ostaisin auton, ottaisin äijän ja lähteä huristaisin ulos maailmalle!

Kyllevi oli innoissaan hypännyt pöydälle istumaan. Huoneeseen oli vähitellen kokoontunut useita osakuntalaisia, jotka eivät viitsineet mennä keskustelukysymystä kuuntelemaan, vaan olivat tulleet osakuntaan vain huvitellakseen ja tavatakseen tuttavia. Ja Kyllevi näkyi olevan jokaisen huomion esineenä.

— Vai autoko se teidän päämääränne tässä elämässä on? kysyi Jakkula.

— Niin justiinsa. Hyvässä kunnossa oleva vähänkäytetty auto. Ostettu vanhanpiian huutokaupasta. Mitäs minun on paremmalla väliä, vanhan ryssänlesken. Ja se mieskin voisi sitten samalla olla sofföörinä, eli kuinka sitä hienosti sanotaan, minä nähkääs olen vähän niinkuin maakalaistunut siellä Peräkulmalan puolella.

Jakkula nauroi katketakseen.

— Jaaha, hyvä tietää, sanoi hän. — Nykyaikaisen nuoren siivettären korkein toivomus on siis mies ja auto. Luvut jätetään luonnollisesti kesken, kun nämä päämaalit on saavutettu. Varsin havainnollinen esimerkki keskustelukysymystä varten tuolla sisällä.

— Miten mielenkiintoista, neiti Selin! puuttui Tauno Aavikko puheeseen. — Te siis avoimesti tunnustatte tahtovanne niin pian kuin suinkin päästä naimisiin.

— Kyllä vallan, mutta en tietenkään teidän kaltaisenne poikaklopin kanssa. En minä pikkuisista mammanpojuista ja räkänokista piittaa. Ei, minusta ei mies ole mies eikä mikään, ennenkuin se on kolmekymmentä täyttänyt!

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Aavikko lensi tulipunaiseksi.

Mutta Kyllevi tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän istui tyytyväisenä pöydällä ja heilutteli jalkojaan ilmassa.

— En minä vaan kenenkä kanssa tahansa naimisiin mene, älkää luulkokaan. Kyllä sillä minun tulevalla miehelläni pitää olla kreivinkruunu ja häntä perässä, muuten minä heitän hänet huuthelkkariin. Ei ränttää rookkia sitä räämiä, kun ei se muutenkaan miltään maistu.

— Rakas Kyllevi, älä viitsi huutaa noin kovasti, kuiskasi Maire hänen takanaan. — Sinun meluamisesi kuuluu varmasti kokoussaliin.

— Älä sinä Maire häiritse minun räkninkini sekoitusta. Minä olen niin pirunmoisen riehaantuneella päällä juuri nyt!

— Se on oikein se, ei saa häiritä häntä, huusi Kosti Kaipiakin. — Tiedättekö te, neiti Selin, te olette suurenmoinen! Lyön vetoa siitä, ettei osakunnalla moniin aikoihin ole ollut niin hauskaa kuin nyt.

Osakunnan pojat piirittivät kilvan Kyllevin. Hän oli täydelleen voittanut heidät.

— Kesyttämätön villivarsa jostain Peräkulmalasta, kuiskasi Kosti Kaipia
Jakkulalle. Ihastuttavan alkuperäinen. Kerrassaan hurmaavan maakalainen!

— Hm, hm, sanoi Jukka Jakkula. — Vaarallinen otus. Suuren maatilan ainoa perijä. Saa nähdä kuka meidän osakuntamme pojista hänet sieppaa.

— Kun ei vaan jonkin vieraan osakunnan hurmaaja ehtisi väliin, sanoi Kaipia synkkänä. — Näin jentan tässä yhtenä päivänä Fazerilla sen adonismaisen medisiinari Vaahdin kanssa. Tiedäthän, se pitkäkoipinen, suloisesti hymyilevä nulikka, johon kaikki böönat pihkaantuvat.

— Aijai, sanoi Jakkula ja kävi murheellisen näköiseksi.

Kokoussalista työntyi vähitellen yhä lisää osakuntalaisia. Jakkula rupesi jo pelkäämään että sinne vähitellen ei jäisi keskustelua jatkamaan muita kuin inspehtori ja kuraattori sekä alustaja itse.

Kyllevi oli kaiken keskustana. Hän lausui peittelemättä julki suuttumuksensa sen johdosta, että keskustelukysymyksen pitkittymisen tähden ei saatu tanssia. Hän innostui opettamaan muille erästä tanssia, jonka hän vakuutti olevan tavattomasti muodissa Peräkulmalassa ja jota tanssittiin laulun säestyksellä. Sen nimi oli »Kerenski».

Kerenski se leipoi hapantaikinan, suolaksi hän aikoi köyhän Suomen maan. Ai ai, Kerenski…

Silloin Kyllevi äkkäsi luutnantti Launon, joka hänen huomaamattaan oli tullut sisälle ja jäänyt seisomaan ovensuuhun.

Kyllevi pysähtyi keskelle lattiaa ja huusi yli huoneen:

— Hei hellumarei, luutnantti!

Kyllevi harppasi Launon luokse ja puristi kättä.

— Hyvää ehtoopäivää, pruukataan sanoa.

— Hyvää ehtoota, neiti Selin. — Mitä teille kuuluu?

— Siinähän se minun elämäni roikkuu kuin hantuuki naulassa, sanoi
Kyllevi. — Entä mitä teille yläilmoihin kuuluu?

— Vanha rauha! Kaunis ilma ja vähän kärpäsiä.

— Eikös sentään tunnu jukran jännältä liidellä siellä korkealla pilvien yläpuolella? kysyi Kyllevi silmät loistaen vilkasta mielenkiintoa.

Luutnantti Launo hymyili. Kyllevi ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka teki hänelle samanlaisen kysymyksen.

— Sitä tottuu kaikkeen, sanoi hän. — Kuten ehkä tiedätte, on ensimmäinen päivä hirressäkin aina pahin.

— Mutta ajatelkaa miten hirveätä, jos sattuisi jokin onnettomuus! sanoi
Kyllevi silmät suurina.

— Mitä vielä. Ei niitä niin vain satu.

— Juu-u, intti Kyllevi. — Sanomalehdissä puhutaan ehtimiseen lento-onnettomuuksista. Minusta ei mikään ole niin kauheata kuin ajatella nuoren soman upseerin makaavan ruhjottuna maassa koneensirpaleiden alla.

Kylleviä värisytti. Mutta Veikko-Ilmari naurahti.

— Tiedättekö te, neiti Selin, että kun kaikki ympäri käy, niin kyllä täällä maan päällä on paljon vaarallisempi olla kuin ilmassa. Ainakin minua peloittaa paljon enemmän maata omassa sängyssäni kuin liidellä jossakin yläilmoissa.

— Ohoo?

— Sillä täytynee kai teidän tunnustaa, että kuolee paljon enemmän ihmisiä sängyissä kuin lentokoneonnettomuuksissa. Eikö totta?

Tämän sanottuaan luutnantti Launo lähti kokoushuoneeseen kuuntelemaan keskustelukysymystä.

Kyllevi seisoi hieman nolona ja katseli hänen jälkeensä. Pitääköhän tuo minua narrinaan, ajatteli hän ja suutahti.

Mutta hetkistä myöhemmin hän jo taas kieppui ylinnä klubihuoneessa, missä osakunnan pojat kilvan koettivat saada häntä riehaantumaan.

— Sanoitte että »Kerenski» nykyään on muodissa Peräkulmalassa päin, sanoi Tauno Aavikko. — Ettekö te osaisi mitään muuta hauskaa laulua sieltäpäin?

— Voi jusupätkä, kyllä minä niitä osaan, ja niin vesmoja, että te varmasti kuuntelisitte vaikka viikon syömättä. Esimerkiksi »Luostarin kellot», joka on niin liikuttava että minua aina rupeaa itkettämään, tai »Isontalon Antti» tai »Melperi lähti sotaan».

— Mutta ei noin surullisia. Tahtoisimme kuulla jotakin hauskaa.

— Kyllähän minä hauskojakin osaan. Tästä laulusta minä etenkin kovasti tykkään…

Kyllevi hyppäsi tuolille seisomaan ja aloitti laulunsa kuulijakuntansa suureksi riemuksi:

Sielläpä vasta hauskaa oli Kilu-Kallen häissä, sielläpä vasta hauskaa oli, morsiankin oli päissään…

Kukaan ei ollut huomannut, että keskustelukysymys juuri oli loppunut ja kokous julistettu päättyneeksi. Ovi kokoussaliin oli Kyllevin laulaessa avattu, ja kynnykselle jäivät inspehtori, professori Dahlius, sekä kuraattori ja osakunnan muut pomot hämmästyneinä seisomaan.

Kyllevin laulu katkesi äkkiä kesken. Hän tuijotti inspehtoriin ja inspehtori tuijotti häneen. Mutta vielä enemmän kuin inspehtorin kunnianarvoisa professorinnaama kauhistutti häntä se sanomatonta paheksumista kukkuroillaan oleva katse, jonka Elvi professori Dahliuksen takaa tähtäsi häneen.

Huoneessa oli äkkiä syntynyt haudanhiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään. Kunpa he edes sanoisivat jotakin, toruisivat tai huutaisivat, ajatteli Kyllevi itsekseen. Mutta tämä kammottava vaitiolo!

Kyllevin entiset kuulijat olivat noloina vetäytyneet sivullepäin ja yrittivät näyttää siltä, kuin ei heillä olisi mitään koko asian kanssa tekemistä. Kyllevi huomasi äkkiä seisovansa tuolillaan ihan ypöyksin keskellä huonetta, kaikki hirveän vakavat katseet kohdistettuina itseensä. Hän jähmettyi kauhusta ja silmäili ympärilleen ikäänkuin jotakin apua anoen, mutta kaikkien kasvot ilmaisivat tylyä säälimättömyyttä.

Kyllevin silmät täyttyivät vähitellen kyyneleillä.

Silloin apu äkkiä tuli. Luutnantti Launo tunkeutui hitaasti mutta varmasti esille Elvin ja inspehtorin ohitse ja suuntasi askeleensa Kylleviä kohden. Veikko-Ilmarin kasvot olivat hieman kalpeat, mutta levolliset. Hän tuli suoraan Kyllevin luo ja sanoi rauhallisella äänellä, kuin ei mitään olisi tapahtunut:

— Tahtoisin näyttää teille erään Pekka Halosen talvimaiseman. Se on tässä viereisessä huoneessa.

Hän tarjosi kätensä Kylleville, ja tyttö hyppäsi alas tuoliltaan. He menivät yhdessä kassahuoneeseen, ja Kyllevi oli pelastettu.

Puolisen tuntia myöhemmin hän tanssi shimmyä luutnantti Launon kanssa kokoussalin parketilla ja oli yhtä iloisen ja huolettoman näköinen kuin aina ennenkin. Hän nauroi heleästi ja ääneensä kavaljeerinsa keskustelulle, ja hänen silmänsä loistivat lapsellisen viattomina. Mutta kun Elvi tanssi Kosti Kaipian kanssa heidän ohitseen, painoi hän äkkiä katseensa lattiaan. Hän ei uskaltanut kohdata Elvin katsetta!

7.

Seuraavana päivänä oli Kyllevi Selinillä ja Veikko-Ilmari Launolla kohtaus Ateneumin edustalla. He olivat nimittäin tutkiessaan Halosen talvimaisemaa osakunnassa yht'äkkiä havainneet, että heidän teki mieli katsella enemmän Halosen maisemia ja paljon muitakin kauniita tauluja. Ja Kyllevihän ei ollut koskaan ennen käynyt Ateneumissa…

— Kyllä te olette sentään huissin visu, kun tahdotte minua hiukan sivistää, sanoi Kyllevi porraskäytävää ylösnoustessaan. — Nämä »Haaksirikkoiset» minä kyllä muuten olen jo ennen nähnytkin, niin että katsellaan mieluummin näitä muita. Jos nimittäin teillä sattuisi olemaan vähän niinkuin kiire lentämään…

Veikko-Ilmari vakuutti, ettei hänen tarvinnut tänään lentää ollenkaan.
Hän ylipäänsä teki paljon kaikenlaista muutakin kuin lensi.

— No, totta kai, kyllä minä sen ymmärrän. Katsokaa, en minä sentään niin kollo ole kuin päältä näyttää. Jaaha, tässä on sitten ne Ruotsin kuninkaat ja heidän arvoisat prouvansa. Kylläpä ovat totisen näköisiä. Tuokin pitkänaamainen herra tuossa ihan kuin professori Dahlius eilen illalla. Ai niin, oli koko lailla metkaa eilen osakunnassa, eiköstä?

— Metkaa?

— Niin juuri, sitten loppupuolella nimittäin, kun saatiin tanssia. Minä en yhtään uskalla ajatellakaan sitä, mitä aikaisemmin tapahtui. Se oli pöyristyttävää. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan olen semmoinen hunsvotti, että minä aina panen maailman kirjat sekaisin. Ja kun ne toiset vielä hassuttivat minua hoilaamaan. Senkin hävyttömät koirankuonolaiset jättivät minut sitten vielä sinne yksin tuolille keskelle lattiaa. Selkäänsä tarvitsisivat, ja oikein isän kädestä. Niin, se vasta oli makkaratemppu, se minkä teitte, kun pelastitte minut kliisteristä. Kiitos ja kunnia teille siitä, luutnantti. Te olette jukulauta ainoa kenslemanni koko sakissa.

Ja Kyllevi puristi lujasti Veikko-Ilmarin kättä.

— Älkää viitsikö turhia, sanoi Veikko-Ilmari ja säilytti Kyllevin kättä omassaan. — Ei suinkaan se asia lopultakaan niin kovasti vaarallinen ollut. Mutta älkää sentään toiste huoliko laulaa sellaisia lauluja seurassa, ettehän? Kättä päälle, eikö niin?

Kyllevi punehtui hieman. Mutta katsoi sitten suoraan Launon sinisiin silmiin ja sanoi:

— Olkoon menneeksi sitten. Koetan ainakin parastani. Taisi se olla vähän pahasti tehty eilen, vaikka en minä tässä suotta viitsi murhettakaan kantaa. Elvi tietysti on raivonnut koko aamupäivän, kun minun piti olla semmoinen tomppeli. Vihdoin julistin hänelle, että nyt minä lähden lavistamaan kaupungille, sillä minulla on treffi teidän kanssanne, ja sitten minä paiskasin oven kiinni hänen nokkansa edestä.

— Kerroitte siis Elville…

— Että minulla oli möötti? No totta kai, ihan viivana. Minua rupesi lopulta harmittamaan, kun hän istui kuin pataässä sen rokokoo-kirjoituspöytänsä ääressä ja vain haukkui. Oli ihan oikein, että hän sai tietää sen, hän kun kuulemma on niin hassun pihkaantunut teihin.

— Mitä?

— Niin Maire ainakin väittää. No, herranpieksut, kannattiko tuosta nyt noin punastua. Vai ehkä tekin olette pihkassa häneen?

— Tämä Rembrandtin vanha munkki on suurenmoisen hieno, eikö teistäkin? sanoi Veikko-Ilmari.

Ja sitten he kulkivat ääneti parin huoneen läpi.

— Taide on sentään huissin intresanttia, julisti Kyllevi viimein. — Paljon mukavampaa kuin juridiikka. Minä rupeankin lukemaan taidehistoriaa ja heitän pellolle koko lain.

— Onneksi olkoon, sanoi Veikko-Ilmari. He olivat pysähtyneet Munchin uimakuvan eteen.

— Hyi olkoon, sanoi Kyllevi. — Nuo herrassöötingit tuossa ovat niin apposen alasti, ettei niitä ilkiä katsellakaan.

— Erinomaisen etevä taulu, minun mielestäni, sanoi Veikko-Ilmari. — Mutta taiteen ja siveyden suhteesta en tahdo mennä väittelemään, siinä asiassa voitte ammentaa itsellenne oppia dosentti Kaunosen luennoilla.

Kyllevi lensi kuin perhonen taululta taululle, ihastui välittömästi nähdessään jotakin oikein kaunista ja lausui peittelemättä julki paheksumisensa, jos jokin taideteos ei ollut hänen mieleensä.

Luutnantti Launo ei lopulta saanut paljonkaan aikaa taulujen katselemiseen, hänen täytyi alituisesti seurata katseellaan tuota reipasta ja elämäniloista pientä olentoa, joka kieppui västäräkkinä hänen edessään.

Edelfelt-salin keskellä oli sohva, ja he kävivät siihen istumaan. Vahtimestarit olivat äkkiä kadonneet, ja mitään muuta yleisöä kuin he tuskin galleriassa näin arkipäivänä olikaan.

Luutnantti painautui hyvin likelle tyttöä ja osoitti hänelle seinällä riippuvia naisten muotokuvia.

— Tiedättekö te, että te olette minulle paljon elävämpi kuin kaikki nämä ihanat naiset tässä ympärillä. Teidän punaiset huulenne ovat monta vertaa houkuttelevammat kuin heidän maalattu hymyilynsä. Te olette minusta monta vertaa kallisarvoisempi kuin kaikki nämä kallisarvoiset taideteokset täällä. Teidän silmänne, jotka kimaltelevat kuin elävät tähdet, teidän poskenne, jotka punoittavat kuin hienot omenat, teidän ruskea tukkanne…

Kyllevi katseli häneen suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tavoin ei kukaan mies ollut hänelle vielä puhunut! Tämähän kuulosti ihan kuin runolta, niin kaunista se oli. Ja luutnantin ääni väreili niin pehmeänä ja kiehtovana. Se ääni soi Kyllevin korvaan melkein kuin musiikki.

Mutta sitten luutnantti kietoi kätensä tytön vyötärön ympäri, ja hänen huulensa lähentelivät tytön huulia. Lähentelivät ja lähentelivät, kunnes oli vain pari millimetriä jäljellä.

Silloin Kyllevi äkkiä riuhtaisi itsensä irti.

— Joku varmaan tulee. Kuulin askelia. Veikko-Ilmari heristi korviaan.
Ei kuulunut askelia.

Hän tavoitteli uudelleen tyttöä.

— Kyllevi!

Kyllevistä tämä oli niin oudon juhlallista, ettei hän tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän päätti nauraa.

— Hahahaa! Mitäs vielä, sanoi puotipoika ja pani taas sokeria suuhunsa!

— Mutta Kyllevi, kuulkaahan toki.

Luutnantin ääni oli rukoileva.

— Kyllevi, tiedättekö te, että parin viikon perästä minä matkustan ja…

— Niinkö? No, jos ikävä tulee, niin paiskatkaa postikortilla.

— Mutta minä lähden…

— Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuvat valokuvilla, jatkoi Kyllevi säälimättömästi.

— Mutta minä lähden lentokoneella, ja siitä voi tulla aika vaarallinen matka.

Kyllevi kävi äkkiä vakavaksi.

— Mitä? Ette suinkaan vain tarkoita, että voi sattua jokin onnettomuus?

— Kuka sen tietää! Täytyy aina olla valmistunut kaikkeen. Ja mitä tavatonta siinä olisi, jos jotakin sattuisikin. Yhden luutnantin henki ei ole niin kovin kallisarvoinen kapine, että sitä kannattaisi surra. Jos joskus syöksyn alas, niinkuin epäilemättä ennemmin tai myöhemmin teenkin, niin tuskin siitä kukaan välittääkään.

Luutnantin ääni oli hyvin, hyvin murheellinen.

— Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo! Hyi, kuinka te olette häijy, kun puhutte tuollaisia. Minä rupean itkemään.

Kyyneleet kohosivat jo Kyllevin silmiin.

Silloin Veikko-Ilmari hätääntyi.

— Älkää nyt sentään huoliko. Enhän minä sitä tarkoittanut. Naurakaa taas, niin en koskaan enää puhu näin.

— Lupaatteko?

— Lupaan. No, kas noin.

Tyttö hymyili taas veikeästi.

Luutnantti taivutti tytön luokseen, huulet lähenivät taas huulia, pari millimetriä oli taas vain väliä…

Silloin kaikuivat taas askeleet, tällä kertaa todelliset, proosalliset vahtimestarin askeleet.

— Kello on neljä. Galleria suljetaan.

He olivat molemmat kavahtaneet pystyyn. Kyllevi katsoi rannekelloaan.

— Juupeli sentään! Noin paljon. Ja minun kun piti puoli neljältä… Nyt minä lähden lavistamaan, ja ihan viivana!

— Odottaakahan nyt, minä tulen saattamaan.

— Kittiä vielä! Minun täytyy lähteä oikein sassiin nyt. Älkää unohtako tädin syntymäpäivää ylihuomenna. Hei!

Kyllevi huristi jo portaita alas. Äkkiä hän kääntyi ja huusi ylöspäin:

— Minulla on nähkääs möötti yhden toisen pojan kanssa nyt. Fazerilla.
Moints.

8.

— Oho, olettepa te nyt myrtyneen näköinen, sanoi Kyllevi ja istuutui hieman hengästyneenä marmorilevyisen pöydän ääreen eräässä Fazerin ikkunakomerossa.

Ensio Vaahti puhalsi taiturimaisen savukiehkuran ilmaan.

— Tuskittelen vain sitä, että minun kelloni näkyy ruvenneen käymään niin perhanasti edellä…

— Hyi, kuinka te voitte käyttää noin rumia sanoja naisen läsnäollessa, nuhteli Kyllevi ystävällisesti. — Voin muuten ilmoittaa teille, että olin Ateneumissa, joten minä tuota noin olen taasen tiedoissa ja taidoissa vähän edistynyt, jos niin passaa sanoa. Minä nimittäin aionkin ruveta lukemaan taidehistoriaa.

— Mitä hittoa! sanoi Ensio Vaahti. — Jos kerta muutatte alaa, niin ruvetkaa sitten lukemaan lääketiedettä. Se vasta jotakin on.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi.

Mutta Ensio Vaahti innostui.

— Vakuutan teille, että te sopisitte erinomaisesti lääkäriksi. Te olette päättäväinen ja tarmokas, teillä on tarkka huomiokyky ja hyvä supliikki. Ja ajatelkaa, miten mielenkiintoisille aloille lääketiede viime aikoina on ulottanut tutkimuksensa. Psykoanalyysi esimerkiksi on jotakin tavattoman hauskaa. Ja suggestioni-ilmiöt sitten! Suggestioni on tulevaisuuden taidetta, jos niin saa sanoa. Tulkaapas, neiti Selin, ylihuomenna minun kanssani kuuntelemaan tohtori Lo Mahran esitelmää suggestionista ja katselemaan, miten koko Helsinki antautuu hänen kokeiltavakseen. Vakuutan, että se on mielenkiintoisempaa kuin mikään taidenäyttely konsanaan. Tulettehan?

Kyllevi oli Vaahdin kaunopuheisten sanojen aikana hajamielisesti silmäillyt ulos Kluuvikadulle. Näytti siltä, kuin hänen kavaljeerinsa innostunut puhe olisi mennyt kokonaan ohi hänen korviensa. Vähitellen hän irroitti katseensa vastapäätä katua olevan kellokaupan kylttikellosta ja suuntasi hajamielisen haaveilevat silmänsä Vaahtia kohti.

— Sanoitteko te jotakin?

Ensio Vaahti hymyili enkelimäisen kärsivällisesti.

— Kysyin, haluatteko tulla kanssani ylihuomenna tohtori Lo Mahran esitelmää kuuntelemaan.

— Ylihuomenna? sanoi Kyllevi uneksivalla äänellä. — Ei, silloin minä en voi tulla.

— Niinkö? sanoi Vaahti surullisesta, ja hänen kauniit kasvonsa synkkenivät. Hän oli hemmoitellun lapsen näköinen, jolta kielletään namusia.

Syntyi hetken vaitiolo. Kyllevi silmäili taas itsepintaisesti Kluuvikatua. Ja Ensio Vaahti poltti savukettaan maailmantuskainen ilme suupielissään.

Ylä-Fazerin kaikilta pöydiltä kuului kuppien kilinää ja iloisten äänten sorinaa. Mutta eräässä ikkunakomerossa vallitsi haaveellinen hiljaisuus.

Vihdoin Vaahti katkaisi äänettömyyden.

— Tahdotteko te kahvia vai suklaata? kysyi hän.

— Suklaata luonnollisesti, vastasi Kyllevi. — Sen te muuten varsin hyvin tiedätte.

— Minulla on muuten jo vähän kiire, sanoi Ensio. — Pitäisi mennä luennolle.

— Kiire! sanoi Kyllevi halveksivaisesti. — Jumala loi aikaa eikä puhunut kiireestä mitään. On muuten epäkohteliasta, että herroilla on kiire, kun he ovat ulkona naisseurassa.

Kyllevi avasi palttoonsa napit ja pani turkiskauluksensa tuolinselustalle. Sitten hän otti muhvistaan käsilaukun ja käsilaukustaan pienen peilin ja rupesi järjestelemään hatun alta esiinpistäviä kiharoitaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut asettautua asumaan Ylä-Fazerille loppupuoleksi päivää.

Ensio katseli häntä silmät onnettoman rukoilevina.

— Mitä varten te ärsytätte minua?

— En minä ärsytä.

— Juu.

— Ei.

Keskustelu päättyi uudelleen. Kyllevi katsoi taas ulos ikkunasta. Hän ei oikein voinut käsittää, miksi hänen ajatuksensa koko ajan kieppuivat sen Ateneumin Edelfelt-salin ympärillä. Hänen silmissään väikkyi koko ajan jotakin sinistä, hän näki edessään sinisen lentäjän-univormun ja uskollisen siniset silmät, jotka anoivat ja pyysivät…

Sitten hän äkkiä havahtui, kun tarjoilijatar asetti suklaakupin hänen eteensä ja leivostenmyyjätär lähestyi kukkuroillaan olevan tarjottimensa kanssa. Ei, hiisi vieköön koko haaveilemisen. Ei nyt ollut sellaiseen aikaa.

Hän katseli Ensiota ja huomasi, että tämäkin oli ruvennut silmäilemään ulos ikkunasta. Silloin hän raivostui. Nuoret tytöt tahtovat kyllä mielellään istua ja katsella unelmoiden ulos ikkunoista. Mutta he suuttuvat vallan kauheasti, jos heidän kavaljeerinsa menettelevät samoin. Ja Ylä-Fazerilla on kavaljeerilla kaikkein vähimmin lupa olla hajamielinen ja haaveksivainen.

Siksi Kyllevi tähtäsi murhaavimman katseensa Ensiota kohti ja sanoi ääni oikeutetusta kiukusta ja ivasta väristen:

— Teille taisi varmaankin jäädä puheenkerä taskuun, herra lääketieteen kandidaatti.

— Mitä varten te olette tänään noin julmettuneen tuppisuu, jos saan luvan kysyä?

Ei vastausta. Ensio Vaahti silmäili vain yhä tarkkaavaisemmin
Kluuvikatua.

Silloin Kyllevi löi nyrkkinsä pöytään, niin että lusikat kilahtivat ja kermavaahto läikkyi kupista teevadille.

— Mitä te oikeastaan mulkoilette, häh?

Ensio käänsi hitaasti silmänsä Kylleviä kohti ja katseli levollisesti, joskin samalla hieman hajamielisesti hänen kiukusta punoittavia kasvojaan.

— Seurasin vain neidin taidehistoriallisen katseen viitoittamaa suuntaa. Ja minun täytyy ihmetyksellä tunnustaa, että Kluuvikatu on todellakin satumaisen kaunis juuri tässä valaistuksessa. Nuo ihmeelliset valöörit, nuo valojen ja varjojen vaihtelut…

Nyt Kyllevin kärsivällisyys räjähti kokonaan.

— Suu tukkoon, ja vähän sassiin! Älkää enempi nokkaanne naputtako!

Hän kokosi kuumeisella vimmalla kauluksensa ja muhvinsa ja käsilaukkunsa.

— Nyt minä lähden! Moints!

Ensiolla oli täysi työ saadessaan hänet rauhoittumaan.

— So so, sanoi hän lepyttävällä äänellä. — Älkää nyt huoliko. Leikillänihän minä vain… Istutaan rauhassa ja puhutaan mukavia. Eikös niin? Esimerkiksi siitä uudesta Valentino-filmistä. Mitenkäs olisi, jos menisimme sitä tänä iltana katsomaan. Vai eikö teillä ehkä ole aikaa?

— Valentino! — Kyllevin silmät loistivat ja hän istuutui innoissaan uudelleen paikalleen. — Totta kai me lähdemme katsomaan Valentinoa, ja ihan viivana vielä. Voi jukrapoo, hän on hurmaava! Tiedättekö te, minä suorastaan jumaloin häntä, hän on minun ihant…

Ensio naurahti ja silitteli hellästi Kyllevin kättä. Kyllevi ei ollut mitään huomaavinaankaan, vaan antoi hänen silitellä.

— Te jumaloitte häntä, sanoi Ensio ymmärtäväisesti. — Luonnollisesti te jumaloitte häntä. Mutta voitteko selittää minulle miksi? Voitteko te antaa psykologisen analyysin tunteittenne motiiveista?

— Psykologisen analyysin! Kyllä teidän kanssanne käskee. Mitä varten teidän oikeastaan aina pitää olla niin riivatun psykologinen, sitä en käsitä. Ettekö te tiedä, että me tytöt emme jaksa olla psykologisia?

Ensio hymyili.

— Anteeksi. Unohdin kokonaan. Kun te tytöt ette jaksa olla edes yksinkertaisen loogillisia, niin tietysti ette kykene olemaan psykologisia, mikä on paljon monimutkaisempaa. Mutta antakaahan kun yksinkertaistutun asian. Mikä teitä Valentinossa erikoisesti viehättää?

Kyllevi tuumi hetkisen.

— Ulkonainen…

— Oletteko te todella niin pinnallinen?

— Älkää keskeyttäkö minua. Ulkonainen ja sisäinen olemus yhdistettyinä. Hänen mystillisesti välähtelevät silmänsä, hänen vakava ja hieno hymyilynsä, hänen joustava vartalonsa, hänen ratsastamisensa, hänen tanssinsa ja hänen suutelemisensa. Hänen ritarillisuutensa, hänen kuuma intohimonsa ja hänen romanttinen surumielisyytensä. Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys koko hänen olemuksessaan, missä ulkonainen kuvastaa sisäistä ja missä voi lukea sielun väreilyt kuin avoimesta kirjasta. Tuota aivan erikoista miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmää, sitä me tytöt rakastamme. Ymmärrättekö te mitä minä tarkoitan?

— Kiitos. Täydellisesti. Teillähän on kerrassaan loistavat retoriset lahjat! Te olette sitäpaitsi aivan vastustamattoman suloinen, kun te innostutte noin.

Kyllevi katsoi hetkisen kriitillisesti Ensiota.

— Teillä on muuten paljon samoja ominaisuuksia kuin hänellä, sanoi hän kuin ohimennen.

Ension kasvot kirkastuivat.

— Todellako? Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys, sielun väreilyt kuin avoimessa kirjassa, miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmä?

— Top tykkänään! Parasta että työnnymme nyt ulos, muuten tulette vielä enemmän itserakkaaksi kuin mitä te jo muutenkin olette.

He painuivat alas Fazerin rappusia, ja Ensio haki päällysvaatteensa naulakosta.

— Hei hellumarei! huudahti Kyllevi. — Teillähän on uusi tyköistuva päällystakki! Ja knalli sitten vielä. No, nytpä te vasta näytätte filminäyttelijältä. Teihin voisi oikein pihkaantua!

Ensio suorastaan säteili. Hän saattoi Kylleviä kotiin Esplanaadia ja Erottajaa pitkin kuin nuori lumoava satuprinssi pientä Tuhkimoansa. Hän jutteli ja nauroi, ja hänen valkeat hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään. Hän oli varma siitä, että kaikki tytöt kääntyivät taakseen ja katselivat häntä.

Hän seurasi Kylleviä sisälle porraskäytävään saakka. Siellä hämärässä hän äkkiä kumartui Kyllevin puoleen hymyillen vastustamatonta ja voitonvarmaa hymyilyään.

— Mitä te ajattelette? kuiskasi Kyllevi pelokkaana. — Jokuhan voi koska hyvänsä tulla.

Mutta Ensio kietoi käsivartensa lujasti ja määrätietoisesti hänen vyötäistensä ympäri.

— Kyllevi, äänsi hän hiljaa ja hänen silmänsä välähtivät. — Pikku
Kyllevi!

Kyllevi pysyi hiljaa kuin hiiri hänen syleilyssään.

Hänen raikkaat, pyytävät huulensa lähenivät Kyllevin passiivisen epävarmoja huulia, ne lähenivät lähenemistään, kunnes oli vain muutaman millimetrin ero.

Silloin katuovi äkkiä aukesi ja joku tuli sisälle.

Kyllevi huudahti säikähtyneenä ja työnsi Ension luotaan. Sitten hän huomatessaan kuka tulija oli syöksyi vinhaa vauhtia rappusia ylös. Ensio tyköistuvine palttoineen ja knalleineen hävisi jonnekin porraskäytävän hämärään.

Tulija oli Elvi.

9.

Hovineuvoksetar Lacksonin syntymäpäiväkutsuilla oli paljon arvokkaan näköisiä ja kunnioitusta herättäviä tätejä ja setiä, joten Kyllevi pysyi alussa hyvin hiljaisena ja harvasanaisena. Päivällispöydässä Veikko-Ilmari istui häntä vastapäätä Elvin vieressä, mutta hän ei uskaltanut sinne juuri vilkaistakaan. Elvin paljonpuhuva katse oli ollut hänen kauhistuksensa sitten toissapäivän, jolloin tuo onneton porraskäytäväkohtaus sattui.

Kyllevi huomasi kuitenkin, että Elvillä ja Veikko-Ilmarilla oli tavattoman hauskaa keskenään. Elvi rupatteli ja nauroi koko ajan, ja Veikko-Ilmari katseli häneen herkeämättä sivultapäin kauniine sinisine silmineen ja suu hellässä hymyssä, kuten Kyllevistä tuntui. Elvillä oli uusi tummansininen silkkipuku, joka puki häntä erinomaisesti. Hänen paljaat olkapäänsä ja käsivartensa loistivat valkeina ja täyteläisinä, hänen kapeat kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, hänen intelligentit silmänsä täynnä eloa ja vilkkautta.

Hänellä on kypsän naisen kaikki houkutuskeinot, ajatteli Kyllevi katkerasti, vaikka hän kuitenkin varsin hyvin tiesi, ettei Elvi ollut kuin kahdenkymmenenkuuden ikäinen. Mutta kun itse on vasta seitsemäntoista vanha, niin silloin kaksikymmentäkuusi on jo kypsä ikä.

Kyllevi huomasi, miten Mia-täti koko ajan paikaltaan pöydän päästä katseli Elviä ja luutnantti Launoa noin erikoisen suojelevasti ja siunaavasti, ymmärtäväinen hymy huulillaan, niinkuin vanhoilla tädeillä usein on tapana katsella nuorta ihmisparia, joka heidän luulonsa mukaan on »löytänyt toisensa». Mia-tädin suopea ja myhäilevä katse raivostutti Kylleviä vielä enemmän. Hän tunsi, miten kiukku ja mustasukkaisuus kasvamistaan kasvoivat hänen povessaan.

Olihan Launo tosin toissapäivänä Ateneumissa yrittänyt suudella häntä, mutta samaahan oli Vaahtikin kohta sen jälkeen yrittänyt tehdä rouva Lacksonin paraatirapuissa. Ja Kyllevin vaisto sanoi hänelle, että nuoret miehet ylipäänsä varsin kernaasti tahtovat suudella pieniä kokemattomia tyttölapsia, tällaisilla suudelmilla kuitenkaan tarkoittamatta mitään erikoisen vakavaa. Ja kun Kylleville itselleen hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli suhteissaan nuoriin herroihin viime aikoina menetellyt hieman häilyväisesti, niin eihän hän saattanut olettaakaan muuta kuin että nuoret herrat tavallisesti maksoivat tytöille samalla mitalla takaisin.

Päivällisen jälkeen, kun muut joivat kahvia salissa, Elvi vei Veikko-Ilmarin omaan huoneeseensa hieman erilleen muista. Kyllevi seurasi tarkasti heidän hommiaan avonaisesta ovesta. He keskustelivat vilkkaasti ja istuutuivat molemmat vieretysten Kyllevin sohvalle.

— Noo, mitä varten pikku Kyllevi on niin miettiväisen näköinen tänään? kysyi Mia-täti hyväntahtoisesti ja istuutui hänen viereensä.

— Minun sydämeni on kovasti ylösmurheellistutettu, sanoi Kyllevi hieman hajamielisesti, irroittamatta katsettaan pariskunnasta Elvin huoneen sohvalla.

— Lapsi parka, sanoi Mia-täti hellästi. Hänen alituinen hellyytensä kiusasi Kylleviä.

— Olen nimittäin tässä jauhanut erinäisiä kysymyksiä, mutta mitäpä minusta mullikasta on niitä asioita selvittelemään.

— Pikku Kyllevi on tainnut opiskella kovin vakavasti viime aikoina, sanoi Mia-täti.

— Kittiä vielä, täti kulta! En minä ole opiskellut yhtään. Olen vain istunut Fazerilla ja leffandessa kaiket päivät. Olen suuttunut koko opiskelemiseen. Se on minusta ihan yhtä turhaa kuin että sialla on sarvet ja torpparin hevosella kaksi häntää.

— Ei mutta Kyllevi, kuinka sinä tuolla tavalla puhut, sanoi Mia-täti moittivasti. — Pitää harrastaa hyödyllisiä ja vakavia asioita.

— Minä harrastan Valentinoa nykyään, sanoi Kyllevi. — Täti menisi vain kerrankin häntä katsomaan, niin täti pihkaantuisi heti paikalla. Tietääkös täti, hänellä on sellainen autuaallinen pususuu, niin että oikein hemasee. Justiinsa niinkuin tuolla luutnantilla tuolla Elvin sohvassa.

— Elvi on niin kovasti iloisen näköinen tänä iltana. Oikein sydäntä lämmittää, kun hänen onneaan katselee, sanoi Mia-täti hempeästi.

— Mitä myrkyn pakanaa täti oikein meinaa? Minusta Elvi on aika retkunsekainen katsella, kirjava kuin kanan kylki.

Ja Kyllevi nousi päättäväisesti seisomaan.

— Nyt minä lähden tästä travaamaan, silmät killillä katselen kaikki mitä talossa hommataan.

Kyllevi lähti hitaasti luovimaan ympäri salia, Elvin huone salaisena päämaalinaan.

Elvi ja Veikko-Ilmari keskustelivat juuri kaikessa rauhassa autosuggestionista, kun Kyllevi lähestyi.

— Tohtori Lo Mahra on nero, kerrassaan nero, sanoi Elvi. — Ihailen häntä aivan tavattomasti. Suren kovasti, etten päässyt hänen esitelmäänsä tänään, mutta seuraavalla kerralla varmasti menen. Varmasti sinäkin innostuisit, Veikko-Ilmari, jos vain tahtoisit.

— Tuskin, sanoi Veikko-Ilmari hajamielisesti.

Hän oli huomannut Kyllevin ovella.

— Tulisit vain kerrankin häntä kuuntelemaan, sanoi Elvi rukoilevasti. — Minua surettaa, että sinä tässä asiassa olet niin välinpitämätön, meillä molemmilla kun aina muuten on ollut niin samanlaiset mielipiteet… Jassoo, Kyllevi. Haetko sinä jotakin.

— Tulin vain katsomaan tätä sinun mielenkiintoista sohvaasi, Elvi-kultaseni, sanoi Kyllevi hieman pisteliäällä äänellä. Tahtoisin nimittäin niin hiivatin mielelläni tietää, onko se rokokoota vai rousseauta, vai mitä tyyliä se on.

— Se on empireä, sanoi Elvi. — Se sinun varsin hyvin pitäisi tietää, sinä kun olet lukevinasi taidehistoriaa.

— En minä enää lue taidehistoriaa. Se on jo voitettu kanta. Olen päättänyt muuttaa alaa ja lukea lääkäriksi.

— Niinkö? naurahti Elvi. — Kolmannen kerran tänä syksynä! Mitähän sinä, lapsikulta, vielä ennätätkään, ennenkuin lukukausi päättyy!

Myöskin Veikko-Ilmari nauroi.

— Kun yliopiston tiedekunnat loppuvat, niin te kai menette talouskouluun ja käsityökursseille, sanoi hän. — Sitenhän loppuu niin monen siivettären yliopistollinen odysseia.

Kyllevi loi Veikko-Ilmariin vihaisen katseen. Uskaltaakin, senkin mokoma, ajatteli hän itsekseen, mutta ei sanonut mitään. Seisoi vain ovenpieleen nojaten ja tuijotti pariskuntaa sohvalla.

Elvi löi Veikko-Ilmaria kepeän leikillisesti poskelle.

— Herra luutnantille tietysti kelpaisi parhaiten juuri sellainen talouskurssin läpikäynyt rouva, joka osaisi laittaa hyvää ruokaa, vai kuinka? Mutta minäpä näytän, ettemme me naismaisteritkaan niin vallan takapajulla ole, mitä taloudellisiin avuihin tulee. Odotahan, niin käyn hakemassa sinulle kahvia sekä mokkatorttua, jonka todistetusti itse olen valmistanut alusta loppuun saakka.

Elvi loi koketin silmäyksen Veikko-Ilmariin ja lähti saliin.

Kyllevi murjotti yhä ovensuussa. Häntä harmitti, kun Veikko-Ilmari ei puhunut mitään.

— No, mitäs varten te istutte siinä niin tuppisuuna ja killitätte kulmienne alta? kysyi Kyllevi viimein.

— Minäkö? sanoi Veikko-Ilmari ikäänkuin äkisti havahtuen mietelmistään.

— No te juuri, kukas muu. En suinkaan minä tässä seiniltäkään kysellyt.

Kyllevi istuutui hänen viereensä sohvalle.

— Sanokaahan minulle, mitä te pidätte Arma Wallista, kysyi hän hetken kuluttua.

Veikko-Ilmari katsoi häneen hieman ihmetellen.

— Arma Wallista! Kuinka niin?

— Kysyin nyt muuten vain, noin lystikseni.

— Onhan hän aika hauska tyttö, sanoi Veikko-Ilmari.

— Jaaha, sanoi Kyllevi. — Mitä te sitten pidätte Irja Heimosta?

— Kyllä hänkin minusta on noin kokolailla mukava.

— Entä Mairesta?

— Hän on suloinen. Ehdottomasti.

— Jassoo, no hyvä! sanoi Kyllevi ja istui hetkisen totisen näköisenä.

Sitten hän äkkiä kysyi, kuin ohimennen, mutta hieman väreilevällä äänellä:

— Mitä te pidätte Elvistä sitten?

— Elvistä! Tietysti minä hänestä pidän. Kuinkas muuten.

— Niin mutta kenestä tytöstä te pidätte kaikkein eniten? intti Kyllevi.

Veikko-Ilmari hymyili salaperäisesti.

— Kaikkein eniten? Tiedättekö te, sitä minä en todella osaa sanoa. Minä pidän heistä kaikista.

— Pidättekö te kaikista? Herran pieksut sentään, silloinhan te olette oikea don Quixote!

— Don Quixote?

— Niin juuri, ettekö te tiedä. Se espanjalainen setä, josta Mozart on tehnyt oopperan. Kai te hänet tunnette? Minä en tosin ole nähnyt sitä oopperaa, mutta minä luulen, että hän oli kanssa semmoinen joka — joka — joka piti heistä kaikista!

Veikko-Ilmari nauroi täyttä kurkkua.

— Ahaa, te tarkoitatte don Juania! Kiitos kunniasta!

Elvi palasi tuoden kahvia.

— Ole hyvä, Veikko-Ilmari, sanoi hän. — Jos sinäkin tahdot, Kyllevi, niin saat mennä salista noutamaan. En saanut kuin kaksi kuppia kulkemaan.

— Kiitos, Elvi kultaseni, join juuri äsken, kun istuin rakkailemassa
Mia-tädin kanssa.

Elvi nauroi.

— Saako luvan kysyä, mistä kantasanasta »rakkailla» johtuu, kysyi hän.
— Tuleeko se sanasta rakas vai sanasta rakkari?

— Molempi parempi, sanoi Kyllevi.

Veikko-Ilmari selaili Elvin valokuva-albumia, ja Elvi nojautui tuttavallisesti hänen ylitseen katsellen hänkin Parisin-matkalla ottamiaan kamerakuvia.

— Muistatko, Veikko-Ilmari, tuota suloista pientä puistoa Montmartressa? Siellä vietimme ihanan kevätillan, muistatko? Kastanjat kukkivat ja läheisestä kahvilasta kuuluivat tangon sävelet. Sinä olit ostanut minulle vanhalta kukkienmyyjättäreltä pienen orvokkikimpun, joka tuoksui lumoavasti…

Kyllevi pani merkille, miten Elvin ja Veikko-Ilmarin katseet kuin muistojen kyllästyttäminä upposivat toisiinsa.

— Ohoo, tokaisi Kyllevi, teillä näkyy olleen yhteinen menneisyys, huomaan minä!

Elvi rypisti otsaansa, mutta Veikko-Ilmari käänsi nauravat kasvonsa
Kylleviä kohti.

— Siitäkö tuntuu, pikku Kyllevi-neiti! Mutta ehkä sen sijasta meillä molemmilla, teillä ja minulla, on yhteinen tulevaisuus! Mitä te siitä arvelette?

— Hahahaa! nauroi Kyllevi täyttä kurkkua. — Kylläpä te osaatte!

Kyllevin silmät loistivat. Ja hän rupesi äkkiä innostuneena hoilaamaan:

Hamppari loikki maantien poikki, ja lakki oli kaheliansa, juu!

— Niin meillä Joutsenlahdessa päin lauletaan, selitti hän. — Ja sitten siellä lauletaan yhtä toista kaunista laulua, jota punakaarti aina veisasi, nimittäin että »Köyhä Suomen kansa…» No, mitä te nyt minuun noin tuijotatte niinkuin lehmä uutta navetanovea?

— Ehkä olet ystävällinen ja hieman hillitset itseäsi, pikku Kyllevi, sanoi Elvi. — Kuten ehkä kuulet, soittaa Mia-täti juuri Schumannia salissa, joten vieraittemme mielestä sinun punakaartilaislaulusi varmasti vaikuttaisivat häiritseviltä.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Sinä nyt aina olet noin nokka solmussa, kun minä yritän pitää hauskaa.

— Älä huoli kiivastua, sanoi Elvi rauhallisesti. — Tahdoin vain varoittaa sinua, ettet uudelleen tekisi samanlaista skandaalia kuin silloin osakunnassa. Tai kuin toissa päivänä meidän rappukäytävässä.

— Elvi! huusi Kyllevi ja sävähti tulipunaiseksi.

— Niin, ajatteles, Veikko-Ilmari, jatkoi Elvi mitään piittaamatta. —
Tulin kotiin päivällisille ja tapasin äkkiarvaamatta paraatirapuissa
Kyllevin suutelemassa erästä tuntematonta herraa, jolla oli tyköistuva
musta palttoo ja knallihattu. Mikä skandaali! Ennenkuulumatonta!

Nyt se pamahti!

Kyllevi kalpeni äkkiä ja katseli Veikko-Ilmariin. Hän kohtasi Veikko-Ilmarin ällistyneen, surullisen, sinisen katseen. Kyllevistä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jähmettynyt hänen rinnassaan, kun hän näki tuon katseen. Nyt oli kaikki lopussa!

Kyllevi ei yrittänytkään puhua mitään, ei selitellä. Hän jätti Elvin ja
Veikko-Ilmarin vieretysten istumaan empire-sohvalle ja juoksi tiehensä.
Hän hiipi läpi salin, missä Mia-täti yhä soitteli Schumannia, ja päätyi
lopulta Nissen huoneeseen.

— Mikä sinun on? kysyi Nisse, joka käväisi savukkeita noutamassa. —
Mitä varten sinä täällä yksinäsi murjotat?

Kyllevi yritti nauraa.

— Minun rupesi tekemään niin hassusti mieli laulaa sitä laulua. Ja Elvi sanoi, että minä häiritsin. Mutta täällähän ei kukaan kuule.

Ja Kyllevi alkoi:

Köyhä Suomen kansa raappi varpaitansa. Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on!

— Eikös ollutkin hauska viisu, vai mitä, Nisse? Ja tämän punakaartilaisten lauluun valkoiset lisäsivät:

    Kärsimysten malja
    on täynnä rapakaljaa!

— Eikös ollutkin nerokasta, vai mitä, Nisse? Hahahaa!

— Kyllevi, sinähän olet hullu!

10.

— Meine Damen und Herren, bitte, kommen Sie hierher!

Tohtori Lo Mahra loi hypnoottisen, voimakkaan katseensa kuulijakuntaan, ja siellä täällä rupesi henkilöitä nousemaan mennäkseen lavalle kokeiluvälineiksi.

— Tämä on huiman intresanttia, sanoi Kyllevi. — Mutta en minä sentään uskalla mennä.

— Te olette varmasti erinomainen meediumi, vakuutti Ensio Vaahti. —
Tulkaa te mukaan vaan.

— Enkä tule. Olen ihan varma että epäonnistun ja Lo Mahra lähettää minut takaisin paikalleni. Ajatelkaa, miten hirveätä! Silloinhan koko yleisö luulisi, että minä olen idiootti.

— Kuinka niin?

— Ettekö te kuullut, miten Lo Mahra juuri äsken selitti, että kaikki terveet ihmiset ovat hypnotismille alttiit, mutta eivät idiootit ja mielenvikaiset.

— Mitä turhia. Saattaahan epäonnistuminen johtua myöskin tilapäisestä indispositsionista tai jostain muusta sellaisesta. Ei teidän yhtään tarvitse pelätä olevanne idiootti silti. No, lähdemmekö?

— Ei kuulkaa, totta puhuen, minä en tule. Olen ihan varma, että kesken kaikkea purskahdan nauruun ja pilaan kaiken. Ja minä olen mielestäni matkaansaattanut kyllin monta skandaalia viime aikoina.

— Ahaa, teistä on tullut varovainen ja kiltti, huomaan minä, sanoi
Ensio ja katseli Kylleviä hymyillen hiukan ivallisesti.

— Minä olen kehittynyt kovasti viime aikoina, sanoi Kyllevi. — Uskokaa pois, se on ihan totta!

— Hm.

— Ellette usko, niin olkaa herran nimessä uskomatta sitten. Eihän se mikään uskonkappale olekaan.

— Hyväinen aika, jos te vakuutatte, niin…

— Minä olen äskettäin saanut kokea vakavia ristiriitoja, sanoi Kyllevi surullisella äänellä. — Ja sieluntuskat kehittävät aina ihmistä.

Ensio silitteli hellästi hänen kättään.

— Pikku Kyllevi, sanokaa, onko ehkä minulla — tuota noin minulla mitään syytä noihin sieluntuskiin.

Kyllevi katseli häntä hieman hämmästyneenä.

— Teillä? Miksi juuri teillä?

— Ajattelin vain…

Silloin Kyllevi äkkiä purskahti nauruun.

— On, onhan sitä syytä teilläkin! Juur' vissist'. Tehän se juuri oikeastaan kaiken alku ja juuri olettekin. Hahahaa! Mitä varten te tulitte noin nolon näköiseksi, sanokaa?

— En oikein ymmärrä… Kun te nauratte noin kovasti.

— Teistä ne ristiriidat kyllä oikeastaan johtuvat, mutta ei sillä tavalla kuin te luulette, ei, ei ollenkaan!

— Millä tavalla minä sitten luulen?

— Että minä… Hahahaa, se on liian hassua, oikein naurattaa, kun sitä ajattelee. Että minä muka olen — olen pihkaantunut teihin! Niin te luulette. Hahahaa! No, ei teidän silti tarvitse olla noin nöyrtyneen näköinen. Erehtyväthän sitä suuremmatkin psykoanalyytikot.

Ensio Vaahti ei sanonut mitään. Istui vain paikallaan ja jurotti.

Tohtori Lo Mahra kokeili lavalla erään harvinaisen elegantin nuoren naisen kanssa. Daami oli hyvin kaunis ja kauneudestaan tietoinen. Hän hymyili hempeästi ja loi suuren kallisarvoisen hattunsa alta keimailevia silmäyksiä katsojiin päin. Hänellä oli hieno kävelypuku, upeat silkkisukat ja kiiltonahkakengät. Tohtori Lo Mahra vaivutti hänet hypnoottiseen uneen ja käski hänen riisua kengän jalastaan. Neitonen teki itsetiedottomasti työtä käskettyä, ja katso, hienossa silkkisukassa oli iso, ammottava reikä!

Koko yleisö remahti raikuvaan nauruun, ja daami herätettiin.

— Voi jusupätkä! En minä vaan nyt tahtoisi olla hänen pöksyissään, sanoi Kyllevi.

— Nyt on vuorossa eräs minun toverini, muuan medisiinari, sanoi Ensio innostuneena. — Saa nähdä, miten hänen käy.

Tohtori Lo Mahra suggeroi medisiinarin uskomaan, että hän oli velkaa tohtorille kaksikymmentä markkaa. Ja medisiinari veti kuuliaisesti lompakon taskustaan ja avasi sen, mutta — hänellä ei ollut kuin kymmenen markkaa! Enempää ei löytynyt, vaikka hän olisi kuinka etsinyt.

— Kyllä minä nyt kuitenkin menen, sanoi Ensio ja riisui palttoonsa. —
Tehkää te miten haluatte.

Ensio kiipesi lavalle, jossa useita muita kokeiluihin tarjoutuvia jo istui tohtori Lo Mahran takana pitkässä rivissä. Kyllevi tarkasti heitä lähempää ja huomasi, että Elvikin oli mennyt sinne. Elvi oli istunut Nissen kanssa jossain etupenkillä, vaikk'ei Kyllevi ollut heitä aikaisemmin huomannut.

Tohtori Lo Mahra tunsi Ension vanhastaan hyväksi kokeiluvälineeksi ja valitsi heti hänet joukosta. Hän totteli sokeasti kaikkia tohtori Lo Mahran määräyksiä. Kun tohtori käski häntä palelemaan, niin koko hänen ruumiinsa värisi vilusta ja hän käänsi takinkauluksensa korville. Sitten tohtori määräsi, että hänen tuli olla lämmin, ja Ensio rupesi heti aukomaan takkinsa nappeja ja läähätti kuumuudesta.

Sitten tohtori määräsi:

— Sie sollen einer Dame eine Liebeserklärung machen!

Ensio katseli häntä hieman epätietoisena.

Mutta tohtori Lo Mahra upotti fanaattisen käärmeenlumoojankatseensa Ension katseeseen, hänen tiukasti yhteenpuristetut kapeat huulensa vavahtivat, ja verisuonet paisuivat hänen ohimoissaan.

— Hören Sie nicht was ich sage! Sie sollen eine Liebeserklärung machen!
Sie lieben eine Dame hier, und Sie sollen es uns beweisen.

Kyllevin sydän lensi kurkkuun.

— Herran pieksut, nyt hän varmasti taas tulee minua pussaamaan, ajatteli hän. — Nyt tulee taas skandaali. Mitä ihmettä minä nyt teen! Juoksisinkohan minä tieheni? No voi nyt kauhistuksen kanahäkki!

Mutta Ensio ei huomannut Kylleviä. Hänen katseensa liukui hänen ohitseen ja harhaili kuin etsien pitkin lavalla istuvien naisten riviä. Lopulta se pysähtyi Elviin.

Ension kasvot kirkastuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Elvin eteen ja tarttui hänen käteensä suudellakseen sitä.

Silloin tohtori Lo Mahra herätti hänet hänen hypnoottisesta tilastaan, ja Ensio nousi seisomaan. Mutta hän ei pitkään aikaan hellittänyt katsettaan Elvistä. Lopulta hän kääntyi verkalleen ja kävi istumaan paikalleen Kyllevin viereen.

Kokeiden loputtua he tapasivat Elvin ja Nissen vestibyylissä. Kyllevi esitteli Ension, vaikkakin hieman pamppailevin sydämin. Mahtoikohan Elvi tuntea hänet siitä kohtauksesta porraskäytävässä? Onneksi ei, sillä Elvi suhtautui Ensioon varsin ystävällisesti ja rupesi heti vilkkaasti keskustelemaan hänen kanssaan suggestioni-ilmiöistä. Vaara näytti siis menneen ohitse.

No niin, oikeastaanhan Helsingissä oli varsin monta herraa, joilla oli knalli ja tyköistuva musta päällystakki…

Pitkänsillan luona Kyllevi otti Nisseä käsivarresta ja antoi Elvin kavaljeereineen kulkea edellä.

— Noo, pikku Kyllevi, mitä sinä oikein tuumiskelet? kysyi Nisse.

Kyllevi huokasi.

— Ajattelen vain tämän elämän rasvaisuutta, sanoi hän. — Kyllä se minun elämäni ainakin on niinkuin mädäntynyt aidanseiväs, kuten meillä Peräkulmalassa päin sanotaan. Mutta kun odottaa, niin ehkä se vielä lähtee tästä luistamaan, noin himphamppua ja vähän toista trallia. Ja vähän parempaa kuin tähän asti.

— Tarkoitat, että ilmassa luistaa paremmin kuin maalla?

Kyllevi nauroi.

— Piru sen tietää, mutt'ei sekään mitään sano.

11.

Minä meripojast iloisesta laulun tein, hän paljon kulki meriä, hei ja vei, hän Japanissa neitosia rakasti ja Kiinan tytöt tarkallensa tarkasti.

Kyllevi riisui laulaen päällysvaatteet yltään eteisessä ja meni ruokasaliin.

— Vaiti, Kyllevi, vaiti! kuiskasi Maire häntä vastaan. — Sinä et saa hoilottaa noin kovasti.

— Miks'en? kysyi Kyllevi ihmetellen. — Ei suinkaan täällä keskellä päivää kukaan nuku. Ja tämä on aika viaton laulu, ainakin minun mielestäni.

Mutta Maire viittasi salaperäisesti Elvin huoneen ovea kohti.

— Ei saa häiritä Elviä, kuiskasi hän.

— Niinkö? Kirjoittaako hän taas jotain esitelmää osakuntaa varten?

— Ei, mutta hänellä on vieraita!

Kyllevi vihelsi.

— Ahaa! Jotain tärkeätä?

— Hurjan tärkeätä! Ja ajatteles, minä kun en mitään aavistanut.

Kyllevi heristi korviaan.

— Mitä täällä sitten oikein on tekeillä? Eihän kukaan aamulla, kun minä lähdin luennolle, puhunut yhtään mitään.

— Siellä sisällä on hän! kuiskasi Maire innostuneesti.

— Jaa että kuka »hän»? Puhu suusi puhtaaksi, senkin aasi!

— Älähän kiivastu, Kyllevi kultaseni. Kohta saat tietää. Ai jes sentään, kuka olisi sitä meidän Elvistä uskonut!

— No mutta puhu sitten, jumalanluoma, äläkä siinä kenkkuile kuin väärä aisa.

Maire istuutui mukavasti nojatuoliin ja aloitti:

— Juu, katsos, Elvi on…

Rouva Lackson tuli samassa sisään. Hän oli hymyilevän ja myhäilevän näköinen ja vilkutti tytöille silmää.

— Täällä te tytöt vain istutte ja lörpöttelette ettekä välitä minun puuhistani mitään. Auttaisitte nyt edes minua koristamaan kahvipöydän oikein sieväksi. Laupias taivas, onko kello jo noin paljon, ja se Ekbergiltä tilattu kaakku ei ole vielä tullut! Pitäisiköhän sinne soittaa ja kiirehtiä…

— Ei äiti huoli olla levoton, kyllä se tuossa paikassa tuodaan, sanoi
Maire rauhallisesti.

Rouva Lackson asetti kukkamaljakon pöydälle ja tuli ohimennen taputtamaan Kylleviä poskelle.

— No, pikku Kyllevi, mitä varten sinä olet noin totisen näköinen? Etkö sinä iloitse Elvin onnesta?

— Elvin onnestako?

— Niin, kun Elvi on saanut niin peräti hauskan ja miellyttävän sulhasen. Minun ymmärtääkseni sinäkin, Kyllevi, olit kovasti mieltynyt siihen nuorukaiseen.

Kyllevi kalpeni ja ryntäsi ylös tuoliltaan. Veikko-Ilmari! välähti hänen aivoissaan. Veikko-Ilmari! Se on siis sittenkin totta.

— Mutta Kyllevi, mikä sinun oikein on? Oletko sinä sairas?

Nisse tuli samassa sisälle ruokasaliin.

— Eikö täällä jo kohta saada kihlajaiskahvia? kysyi hän. — Minun pitäisi nimittäin juuri lähteä Santahaminaan. Soitin äsken Veikko-Ilmarille, ja hän lupasi, että mahdollisesti pääsisin lentämään, koska oli sopiva ilma.

Kyllevin silmät menivät selkoisen selälleen.

— Mitä hittoa! Eikö hän sitten olekaan täällä?

— Täällä? Mitä hän täällä tekisi?

Kyllevin katse harhaili neuvottomana rouva Lacksonin, Nissen ja Mairen välillä.

— No, mutta kuka sitten…? En ymmärrä…

Kyllevi riensi äkkiä eteiseen. Tosiaankin, siellä ei näkynyt tuttua upseerinpalttoota ja lakkia eikä vyötä. Mutta sen sijasta siellä riippui — voi juutaksen kanahäkki! — knallihattu ja tyköistuva musta palttoo!

— Heleijaa!

Kylleviä rupesi äkkiä aivan tavattomasti naurattamaan.

Maire ja Nisse seurasivat häntä eteiseen.

— Ei mutta Kyllevi, sinähän olet aivan hassahtanut!

Kyllevi rupesi hyppimään yhdellä jalalla pitkin eteistä.

— Hahahaa, nauroi hän. — Kyllä tämä elämä on sentään lystikästä! Ja se maailma on kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.

Kyllevi juoksi takaisin ruokasaliin ja kumartui kurkkimaan Elvin huoneen oven avaimenreiästä.

— Mutta Kyllevi! sanoi Maire nuhtelevasti.

Kyllevi nauroi.

— Kittiä vielä, ei sieltä mitään näkynyt. Mutta muiskaus kuului, se on sitten vissi kuin aamen kirkossa. Ja Vaahti osaa kyllä pussata!

— Puhutko sinä ehkä kokemuksesta? kysyi Nisse hymyillen vähän ivallisesti.

— Ei saa sanoa, vastasi Kyllevi.

Hän oli mennyt ikkunan luo ja silmäili miettiväisenä ulos kadulle.

— Kuulehan, Nisse, sanoi hän hetkisen päästä. — Joko sinä kohta lähdet sinne Santahaminaan?

— Noin puolen tunnin päästä täytyy lähteä, jotta ennätän laivalle.
Kuinka niin?

Kyllevi kääntyi pois ikkunasta ja tuli Nissen viereen sohvalle, siepaten ohimennen pikkuleivän kahvipöydästä.

— Ajattelin vain vähäisen, että jos minä mahdollisesti olisin tullut mukaan, sanoi hän ja pureksi välinpitämättömän näköisenä pikkuleipäänsä. — Launo lupasi kerran, että minäkin joskus pääsisin lentämään. Ja muuten, niin olisihan hauskaa kerran nähdä tuollainen lentokone vähän lähempääkin. Ei mutta nämä pikkuleiväthän ovat harvinaisen hyviä ja onnistuneita! Kyllä huomaa, ettei Elvillä ole tänään ollut aikaa olla kyökissä söhrimässä.

— Käyhän se päinsä, sanoi Nisse hyväntahtoisesti. — Minäpä soitan Veikko-Ilmarille, niin saadaan nähdä, miten asia järjestyy — Ahaa, sanoi Maire nauraen. — Nyt ymmärränkin yskän. Kun sinä, Kyllevi, olet kadottanut yhden ihailijasi, niin ryhdyt heti tarpeellisiin varokeinoihin, ettei toinenkin menisi.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Kyllä niitä minulla piisaa. Niinkuin laulussakin sanotaan, että:

Jos harakat ja varikset ja kuusikkonärhit ne olis minun lintujani, niin linnun lihalla ruokkisin minä kaikkia hilsujani.

Rouva Lackson tuli sisälle ruokasaliin.

— No nyt se kaakku vihdoin tuotiin Ekbergiltä, sanoi hän ja laski komeuden pöydälle. — Uskaltaakohan niitä rakastavaisia häiritä? Kahvi muuten aivan jäähtyy.

Mutta Elvin huoneen ovi aukenikin samassa, ja Elvi itse ilmestyi ovelle käsivarsi kiedottuna Ensio Vaahdin käsivarren ympäri.

— Nyt saamme varmasti kahvia, koska Kyllevikin noin iloisesti hoilaa, sanoi Elvi nauraen. — Noo, pikku Kyllevi, etkö sinä onnittele meitä.

Kyllevi astui juhlallisin askelin heidän luokseen ja paiskasi kättä.

— Onneks olkoon ja poikalaps tulkoon! sanoi hän. — Tohtori Lo Mahran suggestionako meidän on tästä liitosta kiittäminen?

— Tavallaan ehkä, mutta ei yksinomaan, sanoi Ensio nauraen. — Minä ainakin rakastuin Elviin jo kun ensimmäisen kerran hänet näin.

— Ohoo, milloinka se sitten oli?

— Silloin yhden kerran porraskäytävässä, kun saatoin Kyllevin kotiin
Fazerilta.

Kyllevi punastui hiukan.

— Mitä ihmeitä?

— Ole rauhallinen, Kyllevi, sanoi Elvi hymyillen. — Minä tiedän kaiken. Ensio on tunnustanut. Ja olen antanut anteeksi, sillä silloinhan hän ei vielä tuntenut minua.

Ja Elvi loi rakastuneen katseen ylös Ension kauniisiin kasvoihin.

— Vai niin, onko Kyllevilläkin ollut eroottisia kokemuksia tänä syksynä? kysyi Nisse. — Sitä en olisi aavistanut.

— Kuinkas muuten? sanoi Kyllevi. — Minä olen kokenut paljon tänä ensimmäisenä syyslukukautena Helsingissä. Olen opiskellut kolmessa tiedekunnassa. Ja olen maistellut omenia siitä hyvän ja pahan tiedon puusta, josta Aadam ja Eevakin söivät.

— Oikeinko totta? sanoi Elvi ja taputti häntä ystävällisesti poskelle. — Silloin sinä mahdat tuntea itsesi sangen kylläiseksi tällä haavaa, vai kuinka?

— Huihai, kittiä vielä! vastasi Kyllevi. — Vielä minulla on kaikkein makosin pala siitä omenasta haukkaamatta. Nisse, kuule, emmekö me jo kohta lähde?

12.

— Heleijaa, tämäpä vasta kivaa on! huudahti Kyllevi, kun hänet survottiin lentokoneeseen kiinni, sen jälkeen kuin hän ensiksi oli saanut paksut turkit ylleen ja suuret silmälasit silmilleen.

— Oletteko all right? kysyi Veikko-Ilmari ja kääntyi taakseen katselemaan häntä ohjaajanpaikaltaan.

— Valmis kuin lukkari sotaan, vastasi Kyllevi iloisesti. — Morjens nyt sitten, Nisse, nyt tämä flikk' reissaa!

— Onnea matkalle! huusi Nisse. — Ja koetakin käyttäytyä siivosti, pikku Kyllevi, ettet vielä tipahda alas ja putoa Nikolainkirkon tornin katolle.

— Ole huoleti, minä pidän lujasti kiinni. Ja Launo on sitäpaitsi luvannut, ettei hän tee mitään looping the loop'eja tällä kertaa.

Kone lähti liikkeelle, mutta Kyllevin kummastukseksi se ei heti kohonnutkaan ilmaan, vaan liukui eteenpäin pitkin merenpintaa.

— Mitä ihmeitä, sanoi hän. — Eikö se punkshuneeraa?

— Hieman kärsivällisyyttä vain, sanoi Veikko-Ilmari. — Kohta kohoamme ilmaan.

— Parasta onkin, sanoi Kyllevi hieman nyrpeästi. — Sillä minä tulin todellakin tänne saadakseni lentää enkä uidakseni kuin ankka vesilätäkössä.

Kone nousi hitaasti ylöspäin, kaarteli ja kierteli ilmassa ja kohosi kohoamistaan.

Ja Kyllevi ilmaisi tyytyväisyytensä.

— Aina petraa kuin sika juoksuaan! Nouseeko tämä tämmöinen kapine korkeallekin?

— Breguet-kone saattaa lentää noin kolme- tai neljätuhatta metriä korkealle, vastasi Launo.

— Aijai, ei mennä sentään niin korkealle, eihän? Jos vielä rupeaa pyörryttämään.

— No hyvä, pysytään vähän matalammalla sitten. Pääasia on, että saatte nähdä rakkaan Helsinkimme lintuperspektiivissä, ylhäältä alaspäin.

Ja kohta Kyllevi näki kaupungin kadut ja rakennukset kirjavana karttana allaan.

— Hei hellumarei! huusi hän. — Miten hassua! Tuossahan on Nikolainkirkko ja Senaatintori! Ja nyt me olemme espiksen yläpuolella. Voi jukulauta, jos kaikki minun tuttavani, jotka liikkuvat tuolla alhaalla murheenlaaksossa kuin pikkuruiset kärpäset, tietäisivät että minä täällä heidän yläpuolellaan lennän! Sepä vasta olisi jukraa, eiköstä? Hei, poika, ettekö te kuule? Vai onko täällä ehkä jonnekin naulattuna sellainen plakaatti, että keskustelu kuljettajan kanssa kielletty, niinkuin ratikassakin?

— Ei, jutelkaa te vain mielin määrin. Vaikka kone kyllä surisee niin hemmetisti, että täällä on vähän vaikea kuulla. Viisainta kyllä olisi säästää puhelu siksi kunnes taas olemme maan päällä.

Kyllevi huokasi.

— Hyvä, ei puhuta sitten enää. — Mutta yhtä asiaa minun kuitenkin vielä täytyy kysyä.

Hän kumartui niin likelle Launoa kuin suinkin pääsi ja huusi hänen korvaansa:

— Veikko-Ilmari, rakastatko sinä minua?

Veikko-Ilmari kääntyi äkkiä taakseen ja hänen siniset silmänsä välähtivät, kun katse hänen silmälasiensa läpi osui Kyllevin silmälaseihin.

— Kyllevi! huudahti hän. — Kyllevi, mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan, että minä rakastan sinua ihan hurjasti, sanoi Kyllevi.

— Rakas, rakas Kyllevi! Tahdotko todella tulla minun vaimokseni?

— Mitä? huusi Kyllevi. — En oikein kuule. Kone surisee niin hirveästi.
Etkö voisi pysäyttää sitä vähäksi aikaa?

— Mitä sinä ajattelet?

— Vain pariksi minuutiksi! Rakas Veikko-Ilmari!

Kyllevi kumartui Launon puoleen ja hänen punaiset huulensa lähestyivät houkuttelevasti luutnantin huulia, lähestyivät lähestymistään.

— Mitä sinä teet, Kyllevi. Ei lentokoneessa saa suudella.

— Yksi ainoa pusu vain!

— Kärsivällisyyttä, lapseni. Oma syysi, miksi kielsit silloin Ateneumissa. Minä puolestani rakastan sinua ihan yhtä paljon, vaikka en ylety suutelemaan.

— Kyllä minä vielä otan vahingonkorvausta, uhkasi Kyllevi. — Jahka pääsemme maan päälle.

— Kohta minut ylennetään kapteeniksi, sanoi Veikko-Ilmari. — Ja silloin kai menemme naimisiin, vai mitä, rakas Kyllevi?

— Kii' veti! sanoi Kyllevi. — Minusta tulee siis kapteenska. Hyvä on.
Kun aina arvossa ylenee, niin poliisin rouvana kuolee.

Ja hänen silmänsä vilkuilivat suurten lasien takaa.

Sitten häntä äkkiä puistatti.

— Huh sentään, kun täällä tulee kylmä. Olemme vissiin jo hiivatin korkealla. Helsinkiä tuskin enää näkyykään.

— Palatkaamme alas sitten, sanoi Veikko-Ilmari. — Mikä tässä muu auttaa.

Kone rupesi hitaasti solumaan alemmaksi.

— No, Kylleviseni, mitä sinä mietit?

— Ajattelen vain, että eiköhän sittenkin olisi parasta, jos minä jättäisin yliopiston ja menisin sinne keittokouluun? Niin pääsemme kohta naimisiin.

Veikko-Ilmari hymyili.

— Aivan kuten haluat, pikku Kyllevi.

Kohta oltiin taas aivan Helsingin yläpuolella. Kyllevi pelkäsi jo, että kone ihan hipaisisi Kansallismuseon tornia.

Kyllevi imuroi täyttä kurkkua.

— Hei vaan, tästedes minä tahdon lentää jokaikinen päivä.

Veikko-Ilmari ohjasi konettaan Santahaminaa kohden.

— Niinkö, Kyllevi? Sinusta on siis hauskaa olla lentäjän morsian?

— Se on huissin jännää, huusi Kyllevi. — Hei hellumarei!