The Project Gutenberg eBook of Valkea talo, by Herman Bang

— Lapsuus antaa pohjavärin koko elämälle, äiti. Muut värit vain heijastuvat siitä. Kun minä tahdoin saada elämältä jotakin, sain minä sinun taistelusi, sinun tuskasi. Yleisessä sekavuudessa merkitsi minulle onnea vain se, minkä tiesin sinut onnelliseksi saattavan: Rauha, rauha. Jo lapsena. Ja nuorukaisen syvin elämys, nainen, ei tullut minun silmäini eteen. Minähän niin rakastan elämää, äiti, minä tiedän kuinka väkevä on elämä ja hengin hiljaa rakkauden kukkaistuoksua, mutta parhainta on kuitenkin kaihoni — minä seison kerjäläisenä tiellä, kun tytöt astuvat ohitseni ulos kevääseen.

— Entä teoksesi, poikani, etkö ole elänyt mitään, minkä voisit ihmisille antaa?

— Olen antanut heille tuskistani; se on liikuttanut heitä — minulle se ei ole ollut mitään; minä tuhlasin siinä sydämeni saamatta mitään, iloa tuntematta — — —

YSTÄVÄLLE.

Lapsuuteni päivät, tahdon kutsua teidät takaisin. Suloiset ajat, jolloin en kateutta tuntenut, teitä tahdon muistella.

Äitini kevyet askeleet kaikukoot valoisissa huoneissa, ja ne, jotka nyt ovat harmaantuneet elämän taakan alla, hymyilkööt niinkuin hymyilee se, joka ei kohtaloaan tunne. Vainajat puhukoot hellällä äänellä, ja vanhat laulut soikoot muistojen kuorossa.

Mutta tulkoon kuuluville katkeriakin sanoja, raskaita sanoja, joita puhuu se, joka on tehnyt katkeran tilin raskaan elämän kanssa.

[Kerro minulle sadut, jotka olivat minulle niin rakkaat kauan, kauan sitte. — Suom.]

Varjot pitenivät pitenemistään kimmeltävällä lumihangella. Piharakennukset ja korkeat poppelit häipyivät näkyvistä. Jens renki lyhty kädessä kulki yksinään tallin vaiheilla.

Me lapset istuimme sisällä kukin jakkarallaan. Huone oli suuri, nurkat kaukana. Pimeyskö siihen oli syynä, että piilotimme päämme uutimen taakse?

Äidin ääni kaikui niin vienona, harpun helähdyksenä soivat klaverin kielet:

Laulu taukosi. Ääntä ei kuulunut. William, joka istui lähinnä äitiä, oli vaipunut uneen jakkaralleen.

Kynttilöistä levisi valkeille koskettimille ja huonekaluille hiukan valoa, mutta muuten oli pimeä. Jens renki tassutteli hiljaa lyhtyineen akkunoiden ohi.

Täynnä Petterin lauluja veen oli syli, pien' Helle astunut siit' oli yli. Ja ankkurins' urho nosti, sai tuulen myötäisen, pois purjehti Tanskanmaasta, pois luota neitosten. Sanat sorjat useasti luo riemun, tutuks tuskien vie mun sanat sorjat.

Äänettömyys vallitsee. Varjona näkyy äiti, hentona ja suorana. Kun varjo vaikenee, kuuluu suuren seinäkellon naksutus.

Sanat sorjat useasti luo riemun, sanat sorjat tutuks tuskien vie mun, sanat sorjat.

Ulkona nostetaan hiljaa oven säppeä. Palvelustytöt tahtovat kuunnella. Keskellä pöytää palaa kynttilä messinkisessä jalustassa. Sen ympärillä istuvat tytöt kuunnellen, kun "rouva laulaa".

Isäntärenki hiipii sisään. Puukengät on hän varovasti asettanut ulkopuolelle ovea ja nojautuu vesisaavin vieressä olevaan pielukseen.

Äiti korottaa ääntänsä, lyö hiukan voimakkaammin herkkiä koskettimia ja laulaa taas:

Hiukan pimeän arkoina kaikuvat äidin johdolla lasten äänet yhä hämärtyvässä huoneessa.

Keittiössä istuvat palvelustytöt vielä äänettöminä palavan kynttilän ympärillä.

— Äidin varjo on vielä vaiti. Sitten kaikuvat — mutta heikommin — harpuntapaiset säveleet.

    Tell me the tales,
    that to me were so dear
    long, long ago
    long, long ago.
     ‒ ‒ ‒ ‒

Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin — suloiset viattomat ajat, jolloin sydän ei kärsinyt. Herttaiset päivät, jolloin kyyneleet eivät olleet katkeria.

Muistan päivän, jolloin olimme poimimassa karhunmarjoja. — Äiti, me lapset ja koulun Tine.

Me lapset takerruimme köynnöksiin ja huusimme. Kasvomme olimme tahranneet, niin että muistutimme Lauri sepän vekaroita.

Mutta Tine oli saanut käsiinsä pitkän köynnöksen täynnä punaisen hohtavia marjoja. Äkkiä kiersi hän sen äidin hartioiden ympäri.

— Voi kuinka rouva on kaunis, sanoi hän. Äiti seisoi aidalla, köynnös kierrettynä rinnan ympäri. Solakkana hohtavaa taivasta vasten. Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin.

VALKEA TALO.

Ovet huoneiden välissä olivat aina auki, talvellakin, kun puut uuneissa paloivat.

Mahonkihuonekalujen välissä oli marmoripöytiä ja valkeita jalustoja, jotka oli tuotu Augustenborgin linnan huutokaupasta. Vanhojen muotokuvien ympäri oli kierretty kuihtumattomia kukkia, ja muratit kasvoivat vaaleita seiniä pitkin, sillä niitä äiti rakasti.

Sitä huonetta lapset rakastivat, ja puutarhaportaita, joiden kaidepuita pitkin oli niin hyvä luisua.

— Lapset, lapset, älkää nojatko, huusi äiti, älkää nojatko kaidepuihin.

— Herra Jumala, sanoi hän Tinelle, koulumestarin tyttärelle: tuo päättyy vielä siihen, että ne taittavat niskansa.

Mutta puutarhaan vievä ovi lukittiin varhain, sen taakse pantiin luukut, ja viheriät uutimet ripustettiin valkeiden uudinten päälle, jotta huone tuntuisi rauhalliselta. Sillä rouva ei pitänyt puutarhasta eikä suuresta puistokäytävästä, kun aurinko, loistava kesäaurinko ei enää paistanut.

— Herra tiesi, miltä vihannestarha nyt näyttää, sanoi hän äkkiä koulumestarin Tinelle, istuessaan iltapäivällä kahvipöydässä.

Lapsetkaan eivät saaneet juosta sinne, jotteivät jalat kastuisi. Mutta kerran syyssateiden ollessa pahimmillaan, kun koko pihamaa oli rapakkona, tahtoi rouva nähdä vihannestarhan.

Miehevän-Marin puukengät jalassa ja hameenhelmat nostettuina kulki hän pihan poikki.

— Lapsikullat, lapsikullat, huusi hän; eikä hän päässyt montakaan askelta liikkumaan, ennenkuin puukengät juuttuivat rapakkoon.

— Tine kulta, sanoi hän koulumestarin tyttärelle, miksi eivät kaikki ihmiset pysy sisällä talvella.

Lapset leikkivät matolla. Se oli punainen ja harmaa ja siinä oli monta suurta ruutua. Ruudut olivat kuningaskuntia, joita lapset hallitsivat ja joista he taistelivat. He riitelivät ja kyyneleet vuotivat. Kuningaskunnat he linnoittivat huonekaluilla. Koko arkihuone oli kuin hävityksen partaalla oleva Babylon.

— Näkyvätpä lapset jaksavan telmiä, sanoi äiti palvelustytölle (itse hän heitä siihen kiihoitti):

— Kas vaan, Stellan mamelukit taas putoovat. Ne eivät olleet milloinkaan kunnossa. Joko ne rypistyivät tai putosivat kuningaskuntien sodassa.

Ikkunoiden ulkopuolella lepäsi lumi. Vouti, renki ja karjakko askartelivat kukin omissa hommissaan. Hitaasti ja mietiskelevinä he kulkivat tallin ja navetan väliä.

Sattuipa joskus — herran ollessa kotoa poissa — että rouva pyysi karjakkoa laskemaan lehmät valkealle pihamaalle "hetkiseksi vain". Ja siinä ne sitten juoksentelivat kaikki neljätoista, punaiset, valkoiset ja täplikkäät, edes takaisin valkealla lumella, lasten kirkuessa.

— Portti kiinni, portti kiinni, huusi äiti. Hänen naurunsa kaikui ylinnä portailta.

— Näittekö kuinka se juoksi, sanoi äiti. Häntä pystyssä se juoksi niin kauas, että se saatiin kiinni vasta pitäjänvoudin luona.

Mutta "herran" saapuessa kotiin oli navetan ovi lukossa ja pihamaa entisellään.

— Herra varjele, tuothan talvipakkasen sisään, sanoi äiti, jota aina paleli ja jota kylmi, kun vain ovea avattiin.

— Tine, hampaitani särkee, sanoi hän. Äidin kuvastin pantiin keskelle suurta pöytää.

Muutamia pieniä oksia, jotka oli tuotu koulumestarin puutarhassa kasvavasta pensaasta, sytytettiin palamaan. Kaikki lapset, Tine ja sisäkkö seisoivat katselemassa.

Koko makuuhuone oli täynnä katkua äidin kumartuessa suu auki savuavien oksien yli.

Tine oli tehnyt parhaansa ja pieni palanen hampaan kiillettä putosi kuvastimen eteen.

Äiti oli varmasti vakuutettu, että se oli mato, ja jos sieltä olisi pudonnut pari kolme matoa, olisi hänen hammassärkynsä ollut ikiajoiksi parannettu.

Mutta Tine oli ainoa, joka osasi kaivaa ne esille. Huolellisesti hän ne kaivoi kaikkien lastenkin hampaista.

— Hyvä ystävä, sanoi äiti isälle, joka asettui epäilevälle kannalle, näenhän madot omin silmin.

— Mutta on savuutettava suopursuilla. Sönderborgin piirilääkäri sanoi koulumestarin pensaan olevan aika myrkyllistä.

Tuollainen hammassäryn hoito saattoi kestää puolen iltapäivää, hämäriin asti.

Hämärässä oli pesutuvassa ihana olla. Lämmin höyry täytti huoneen ja tuli kattilan alla loisti kuin suuri punainen silmä. Tytöt läiskyttivät pestyjä vaatteita kartulla niin että seinät kaikuivat.

Ei ollut sitä paikkaa maailmassa, missä palvelijoiden suu olisi ollut niin ahkerasti käynnissä kuin pesutuvassa.

Äiti saattoi kuunnella tuntikaudet kolmijalallaan, kunnes äkkiä juoksi sisään taas.

— Ne kun ovat niin huvittavan hullunkurisia, sanoi äiti ja matki palvelustyttöjä.

Mutta useimmin hän vietti hämärän hetket arkihuoneessa. Siellä hän lauloi. Toisinaan hän taas istui kädet helmassa korituolissa korokkeella.

Mieluimmin hän silloin kuvaili vanhuuttaan, kun hänellä olisi harmaat, oikein harmaat hiukset.

Illallispöydällä ei olisi muuta kuin voita ja juustoa vanhassa kristallikuvussa.

Ja hän kertoili, kuinka pöytäliina olisi valkoinen ja kuinka lapset tulisivat työstään juomaan teetä hänen luokseen. Itse hän istuisi pöydän ääressä harmaana, hiljaisena, vanhana ja köyhänä. Sillä köyhyys kuvastui hänen mieleensä uneksivana huolettomuutena.

Muita "köyhiä" ei hän kai ollut nähnytkään kuin kylätien varrella asuvat mökkiläiset.

Kun tee oli juotu ja "herra" oli lähtenyt ulos, tulivat parhaat hetket.
Silloin otettiin nuket esille. Ruokapöytä vedettiin niin pitkäksi kuin
olisi vieraita odotettu ja äiti ylvästeli pahvikoteloittensa keskellä.
Niihin hän oli piiloittanut nuket.

Sadoittain niitä olikin. Muotilehdistä hän oli ne leikannut ja kiinnittänyt puupalikkoihin. Jokaisen taakse oli kirjoitettu nimi; kaikki järjestettiin pöydälle. Ja näytelmä alkoi äidin johdolla.

Toiset nuket pitivät vieraskutsuja, ja toiset menivät "kylään". Ne keskustelivat, kumarsivat ja niiasivat. Äidin posket hehkuivat kaikista ponnistuksista, hän järjesteli ja liikutteli nukkeja käsivarret pöydällä.

Lapsillakin oli omat nukkensa, samoin palvelijoilla. Mutta ne evät koskaan osanneet käyttäytyä äidin mielen mukaan, ja hän puhui kaikkien puolesta.

"Neiti Löwenskjold" oli jäänyt paikalleen, vaikka hänen olisi pitänyt liikkua. Äidin mielestä ne eivät olleet nukkeja. Hänestä ne olivat ihmisiä. Ne puhuivat, liikkuivat ja lauloivat. Ne esittivät satoja näytelmiä. Joskus oltiin kylpylaitoksessa, toisen kerran taas Parisissa.

Me lapset katselimme kuin olisi koko maailma liikkunut hienona ja ylhäisenä tuossa pöydällä.

Kaikki palvelijat tulivat lopulta sisään. He ihailivat näitä näytelmiä. He eivät ymmärtäneet sanaakaan, mutta seisoivat siinä suorina, kädet esiliinojen alla. Nukkien surullisille kohtaloille he itkivät.

Mutta keskellä näytelmää hypähti äiti pystyyn, kaikki nuket syydettiin mullin mallin esiliinoihin ja koteloihin.

Lapsille ja palvelijoille tuli kiire. Äiti ei pystynyt mihinkään pelkästä kauhusta.

Mutta äiti istui keskellä sohvaa, jonka kummassakin päässä oli mahonkikaappi. Hän oli sellaisen pelon vallassa, että hänelle täytyi tuoda marjahilloa ja leivoksia …

Oli ilta, äiti ja lapset olivat yksin kotona. Ulko-ovea koputettiin kovasti, sisäkkö meni avaamaan ja tuli huutaen takaisin.

Maankiertäjä tuli sisään ja äitikin huusi minkä jaksoi. Kamalan näköinen oli kulkuri ja lapset kirkuivat. Mutta äkkiä huomaa eräs pojista, että se onkin "iso Mari."

Tämän perästä tarjosi äiti Marille ryypyn, eikä siinä auttanut vastusteleminen, sillä nyt piti Marin näyttää olevansa oikea mies.

Valkea talo, valkea talo, riemuiten tulvivat luokseni muistosi — tulvivat ja keskittyvät yhden ympärille.

Kunpa voisin vain sanoista muodostaa katoamattoman kuvan — kuvan, joka olisi nuoruutta ja naurua, suloa ja surua, iloa kyynel silmäkulmassa, raskasmielisyyttä, joka hymyilee; avuttomia käsiä, jotka auttoivat muita hädässä, hentoja jäseniä, jotka lämpenivät auringonpaisteessa, mutta joita paleli kun aurinko laski.

Harvinainen hienokuituinen kukka, kärsivällisen puutarhurin hoidossa kehittynyt; moniväriset terälehdet, jotka loistavat päivän valkeudessa, mutta illan tultua sulkeutuvat arkoina…

Riemulaulu, jonka tuska tukahdutti… Muukalainen maan päällä, jota harvinaisena vieraana kuitenkin rakastettiin.

Mutta syksy loppui ja joulu läheni. Äiti ja koulumestarin Tine valvoivat myöhään, ja lapset saivat viskunoita, jotta menisivät ajoissa levolle.

Vanhat vaunut vierivät joka toinen päivä portaitten eteen, ja koko käytävä oli täynnä jalkapusseja. Äiti tarvitsi aina niin monta jalkapussia, kun hänen piti ajaa jonnekin. Eikä Sönderborgiin päässytkään yhtä helposti kuin Augustenborgiin, jonne pääsi oikotietä myöten. Sönderborgiin oli kaksi penikulmaa, oikea matka.

Mutta kotiin tullessaan äiti nauroi ja lörpötteli ja piilotti tavaroita. Lapset teljettiin makuuhuoneeseen, etteivät saisi mitään nähdä. He kuulivat vain rengin kulkevan edestakaisin, raahaten arkkuja. Ne tulivat Kööpenhaminasta. "Se" oli siis saapunut.

Suurella jännityksellä odotettiin aina, saapuisiko "Se" — kaikki isoisän lahjat. Elleivät ne tulleet, olivat joulupöydät tyhjinä. Eräänä vuonna oli paljon jäätä ja lunta, silloin eivät arkut tulleetkaan. Äiti lähetti sanan Sönderborgiin, äiti ajoi sinne itse, äiti antoi isän sähköttää — sähkölennätinlaitos oli silloin ensi vuotta käytännössä — mutta arkkuja ei saapunut.

Äiti itki ja oli neuvoton. Satoja kertoja hän tarkasteli tyhjän rahakukkaronsa sisällystä. Siinä oli reikiä, joiden kautta rahat vierivät taskuun. Viimein hän pani kuusenoksia joulupöydille, ja silloin ne eivät enää näyttäneet tyhjiltä.

Mutta nyt olivat arkut saapuneet, ja makuuhuoneesta saattoi kuulla, kuinka Tine hakkasi ne auki.

— Katso, Tine, nyt irtaantui lauta. Lapset hyppäsivät vuoteista, mutta avaimenreiässä oli paperia.

Arkihuoneessa oli äiti polvillaan arkun ääressä — kertoivat palvelijat.
Lattiamatto oli tulvillaan kääröjä, olkia ja muita tavaroita.

Ja yhä hän vain haki olkien ja paperien seasta. Joka ikinen paikka oli mullin mallin.

— Herra varjelkoon, minkälaisen sekamelskan rouva aina saa aikaan, sanoivat palvelustytöt.

Hekin kulkivat paikasta toiseen jännityksessä ja uteliaina. Vasta yömyöhään hekin saivat työnsä valmiiksi. Makkaroita piti täyttää, taikinoita sotkea ja kaikki talon vaatteet oli pestävä jouluksi.

Äiti istui keskellä makkaroidentekoa pesutuvassa hameen helmat ylösnostettuina ja johti laulua.

— Sillä katsoppas, tyttökulta, sanat ovat sittenkin liian rumat, sanoi hän Tinelle.

- Mutta, sanoi äiti, joulun aikana luulen, ettei Maren itsekään tiedä mitä laulaa.

Sillä arkioloissa ei pesu-Maren koskaan laulanut muuta kuin Schleswigin sodasta ja kuningas Fredrik seitsemännestä…

Viimeisenä päivänä leivottiin. Koko talo oli täynnä omenoiden ja leivosten tuoksua, ja siniseen vierashuoneeseen johtavaa ovea avattiin yhtä mittaa. Sillä siellä säilytettiin omenat ja ryydit ja viskunat ja kaikki mikä vain hyvälle maistui. Mutta Tine juoksi portaissa niin että hameenhelmat heiluivat:

Lapset leipoivat ukkoja ja akkoja ruskeasta taikinasta, joka lopuksi tuli aivan mustaksi.

Äidillä oli valkoinen esiliina edessä, ja isä kulki edestakaisin huoneissa peläten, että hänen kätensä jotenkin pilaantuisivat.

Äiti tahtoi aina viimeistellä kaikki, hän voiteli leivokset munanvalkuaisella ja pisti silmät ruskeihin ukkoihin. — Nyt on minun vuoroni, nyt, nyt, sanoi hän.

Valkoinen esiliina heilui kiireessä, ja kaikki lapset juoksivat hänen kintereillään.

Minkälainen höyry täyttikään huoneen; ja ryytien tuoksu ja paistinpannujen kolina ja uuninovien loksahdus; sillä uuninovia avattiin ja uuninovia sulettiin ja leivoslevyjä työnnettiin sisään ja leivoslevyjä vedettiin ulos taas. Mutta koulumestarin Tine vispilöi valkoista taikinaa, savivati polvien välissä, sillä tällaisiin leivoksiin tarvittiin voimaa, ja munia oli vispilöitävä tuntimääriä.

Ja hän rupesi laulamaan, istuessaan hakkuupölkyllä keskellä höyryä posket hohtavina, mieli iloisena.

    Lisbet! Lisbet!
    Miten sievät on muotosi nuo.
    Ah mulle lempeä silmäys suo,
    Lisbet! Lisbet!
    Miten sievät on muotosi nuo!

He lauloivat kaikki yhdessä, keskellä höyryä ja käryä, palvelustytöt, lapset ja Tine, mutta äiti oli jo ennättänyt arkihuoneeseen:

Kaikki ovet olivat selkoselällään, leivän käry tunkeusi sisään, vispilät olivat käynnissä ja uuninovet loksahtelivat.

Kirjeet tuotiin kirjoituspöydän laatikosta, kaikki äidin nuoruudenkirjeet, jotka hän oli saanut äidiltään, ystävättäriltään ja isältään. Kellastuneet, sirosti taitetut kirjeet, niiltä ajoilta, jolloin ei vielä kirjekuoria tunnettu, olivat nauhoilla sidotut pinkkoihin. Niiden välissä oli kuihtuneita orvokkeja.

— Isästään, vanhasta postimestarista korkeine kaulahuiveineen. — Hän oli oikea virkamies, yksi niitä, jotka pitivät välttämättömänä näyttää kiukkuisilta ollessaan virantoimituksessa. Talonpojat kutsuivat häntä "isäksi", mutta vapisivat, kun tulivat häntä "vaivaamaan".

Ja hänen äitinsä, joka luuvalon takia oli kytketty pyörätuoliinsa, niin hieno ja hento, kuin ei hänellä ruumista olisikaan. Kasvot olivat kalpeat, kerrassaan värittömät, ja suu ei puhunut, sillä se oli väsynyt puhumiseen ja nyt se säilytti salaisuutensa.

Aika oli tuleva, jolloin hänen omat kauniit himmeäkiiltoiset silmänsä tuijottaisivat suureen tuskaan, mutta suu olisi vaiti.

Meidän huoneemme olivat korkealla tornissa, sanoi hän, ja kun aukasimme ikkunamme, näimme siintävän meren…

— Niin, Jumala yksin tietää syyn, sanoi hän, mutta onnettomasti on heidän käynyt, kaikkien.

Huonoihin naimisiin he olivat joutuneet, vaikeihin olosuhteisiin, ja hajonneet ympäri maailman.

Joskus tuli kirjeitä maista ja kaupungeista, joissa heidän miehensä, kreivit ja paroonit, asuivat maanpakolaisina tai pelaajina.

— Toiset sanovat, että mies on lordi, toiset taas että hän on ollut suutari.

Tämä oli kai syntynyt säännöttömissä olosuhteissa, sitten oli äidin täytynyt matkustaa pois ja oli joutunut naimisiin Pohjois-Italiassa lordin tai suutarin kanssa.

Oli kuin elämisen tuska olisi lähestynyt häntä, milloin tästä ystävättärestä tuli puhe.

Ystävättären isä tuli silloin tällöin, aina odottamatta, eikä hän koskaan viipynyt kauan.

Kookas, laiha mies, ryhti kuin sillä, joka selkää taivuttamatta on tottunut liikkumaan hovissa.

Vieras tuli sisään ja kumarsi niin ihmeellisen syvään ja niin ihmeellisen liikutettuna äidille, joka tuli häntä vastaanottamaan. Hän istuutui aina pitkän matkan päähän ja ääni kaikui kuin olisi se tullut jostain kaukaa, surun sortamana.

Mutta äiti itki hänen lähdettyään ja lapset olivat pelon vallassa, kuin olisi siellä käynyt aave.

— Teki vain mieli nähdä teitä, sanoi hän mennessään, kumarsi taas ja suuteli äidin kättä.

… Mutta äiti jäi istumaan keskelle joulukäryä, nuoruuden kirjeet helmassa. Koulumestarin Tine istui jakkaralla hänen vieressään.

Hän oli tullut maaseudulta, mitään ei hän ymmärtänyt eikä ketään tuntenut ja vieras hän oli hänen ylhäisyytensä vanhassa talossa.

Kaikki oli uutta ja pelottavaa, uunit ja seinäpaperit huoneissa; toisen kerroksen salissa oli Oehlenschlägerin kuva.

Siellä oli vasta elämää, kynttilät säteilivät alinomaa ruunuista, anoppi kulki mustassa sametissa, ja vanha sukuvaakuna oli kirjailtu joka tyynylle, pöydillä oli hopeakannuja, seinillä tauluja kuin taidekokoelmassa.

Mutta kihlajaisissa, kun maljoja juotiin ja Hänen Ylhäisyytensä itse oli sepittänyt juhlarunon, silloin hiipi äiti alas portaille, niille, jotka johtivat Oehlenschlägerin luo ja sinne hän istuutui itkemään; kasvot käsissään hän itki itkemistään.

Kirjeet helmassa hän jatkoi kertomustaan nuoruudestaan ja menneistä päivistä.

Sitten hän juoksi ulos leivoksia katsomaan. Nyt ne varmaan olivat valmiit. Tai piti hänen äkkiä panna laakerinlehtiä sianlihalle.

— Sillä kaikkea täytyy, sanoi hän ja alkoi juosta paikasta toiseen.
Sillä välin piti Tine huolen joka asiasta — —

Ajat lapsuuden — paennut olen luoksenne jälleen kenties siten tuskani lieventyis. Lue kenkään ei kyyneliä, jotk' kernaasti vuodattaisi mun silmäni kuivat. Te lapsuudenpäivät, ah, lapsuudenmuistot, sydäntuskaani lieventäkää.

Ah, äiti, mi kärsit itse kuin kukka hento, mi äkkiä taittuu, ah, äiti, mi itse lemmit, jää luokseni nyt, suru sydäntäni kun jäytää.

Etähälle käy ihmisen tie, kovat askeleens' olkoot — Ah, lapsuudenmuistot, kera riemunne tulkaa ja lieventäkää — edes tuokioksi — sydänsuruni kaikki. Ah, lapsuudenmuistot, anon hartaasti teiltä: sydäntuskani lieventäkää.

Aamusta alkaen — tämä oli varmasti vuoden ainoa päivä, jolloin hän nousi näin varhain — pani äiti riisiryynejä pusseihin, kahvipapuja ja sokeria paperitötteröihin.

Vääryyttä ei saanut tehdä kenellekään, ja yhtä paljon oli pantava joka pussiin.

Kun kaikki pussit olivat täytetyt, ei talossa ollut enää sokeria eikä kahvipapua.

Iltapäivällä tulla köpittivät mökkiläiseukot. Ikäänkuin hiipimällä he tulivat taloon. Puukengät jätettiin riviin eteiseen ja eukot tulivat sisään sukkasillaan, sanomatta sanaakaan, saivat vain lahjansa, antoivat veltosti kättä ja sanoivat:

Lastenkamarissa ei ollut montakaan tarpeetonta riepua mökkiläiseukkojen lähdettyä.

Hän vaipui nojatuoliin, pyysi avaamaan kaikki ikkunat, pirskoittamaan hajuvettä huoneisiin.

— Sillä nähkääs, lapsi kullat, sanoi hän: puhtaimmassakin on vihreän suovan haju.

Vanhemmat moittivat toisiaan lempeästi. Isä väitti äidin nyt lahjoittaneen pois viimeisen omaisuutensa. Mutta äiti ei jäänyt vastausta vaille:

Eikä hän saanutkaan. Sillä omaisuutensa jakamisesta oli isä kuuluisa: kaikki seudun kulkurit leikkasivat haavan ikeniinsä, ennenkuin menivät apua pyytämään, jotta voisivat sylkeä verta ja kertoa isälle, että heissä oli rintatauti.

— Fritz kulta, sanoi äiti, muistan mainiosti sinun antaneen Jens rengille silkkiset alushousut.

Äidillä ei ollut sitä vaatepartta, jota ei myöhemmin nähty jonkun mökkiläiseukon yllä.

… Seuraavana päivänä katettiin joulupöydät. Vaivaloista se oli, ja äidiltä meni siihen paljon aikaa, sillä jokaisen piti saada yhtä paljon. Koko päivän kulki äiti mitaten pöytiä silmillään; jos jollakin pöydällä oli liian vähän, varasti hän siihen lisää toiselta.

Joulukuusen kynttilät sytytettiin. Tine seisoi tikapuilla sytyttämässä. Hopeata, hopeata oli kaikki ja valkeita kynttilöitä. Äiti käveli kuusen ympärillä.

— Tuossa on vielä yksi, sanoi hän ja osoitti sytyttämätöntä kynttilää.

Hänen mielestään ei kuusessa milloinkaan ollut kylliksi kynttilöitä, ja hän asetteli niitä liiankin tiheästi oksille.

Yht’äkkiä se leimahti ilmi liekkiin. Kaikki hopea syttyi palamaan ja kärventyi. Äiti katseli sitä, kasvot liekkien punertamina.

— Niin tuleekin, sanoi Tine, juoksi eteiseen ja toi sieltä kaksi villavaippaa, jotka hän heitti palavan puun yli.

Mutta äiti asetti useampia kynttilänjalkoja pöydille, ja lapset saivat tanssia mustuneen puun ympärillä.

— Fritz, sanoi hän, ja nosti päätään kuin olisi hän vielä nähnyt ihanan, leimuavan puun:

Muita ei enää ollutkaan. Kaikki kynttilät olivat sytytetyt kimmeltävän hopean keskellä. Äiti seisoi äänettömänä säteilevän kuusen vieressä.

— Tämä on kolmastoista joulu, jolloin sytytämme kynttilät täällä, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä väsähtäneenä.

— Mutta pöydät, Tine, sanoi hän ja äänensävy muuttui, hänen luodessaan nopean katseen valkoisten pöytäliinojen yli:

Hän seisoi miettiväisenä isäntärengin pöydän ääressä. Isäntärenki ei ole saanut kylliksi lahjoja.

— Tine, sanoi hän juosten Fritzin huoneeseen. Me varastamme kymmenen sikaria.

— Jumalan kiitos, sanoi äiti huoaten, kuin olisi vapautunut raskaasta taakasta.

— Minulla ei ole mitään nauhaa, sanoi Tine. Äiti tarkasteli kaikkia pöytiä:

Pitsikauluksen oli äiti saanut lahjaksi neiti Jesperseniltä. Siinä oli lukemattomia pieniä punaisia silkkinauhasolmuja.

— Äiti, äiti, huusivat he, nyt se, mikä on puussa — nyt se mikä on puussa.

Äiti ryömi pitkin lattiaa hakiessaan ne puun alta ja kokosi kääröt helmaansa.

Ja äkkiä, silmissä hellyyden — tai ehkä vain ihailun — hetkinen välähdys, meni hän äitiä kohti:

Äiti loi katseensa maahan. Näytti melkein siltä kuin olisi hän sulkenut silmänsä hetkeksi.

He olivat jo kokoontuneet eteiseen. Palvelustytöt olivat sukkasillaan, miehillä oli saappaat jalassa.

He tulivat sisään kaikki yksitellen, aivan verkalleen, hypäten kynnyksen yli kuin olisi se ollut vallitus. Kasvot vakavina kuin alttarille astuttaissa.

He saivat lahjansa ja kiittivät — mitä he sanoivat ei koskaan kuulunut — ja vilkaisten salakähmää toistensa lahjoihin veivät he omansa talteen huoneen nurkkiin.

Etumaisena kulki hän itse Jens-rengin kanssa, lapset ojensivat kätensä palvelustytöille ja miehille.

Hitaasti pyöri piiri kuusen ympäri, äidin virittäessä jouluvirttä hiukan vapisevalla äänellä:

Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohden matka vie.

Vähitellen yhtyivät siihen kaikki, äidin ääni kohosi heidän hitaasti kulkiessaan kuusen ympäri.

Kaikkien kasvot olivat kääntyneinä ylöspäin joulukuusen kynttilöitä kohti.

Puolipimeästä yhtyi äkkiä lauluun isänkin ääni niin ihmeellisen tummana kuin olisi se tullut jostakin kaukaa.

Äiti lakkasi kuullessaan hänen äänensä. Sitten jatkoi hän jälleen, tuijottaen kuusen kynttilöihin.

— Niin, eikö rouva tahtoisi laulaa yksin, sanoi miehevä Mari, jolta tietämättään kyyneleet lakkaamatta valuivat.

Ja irroittamatta katsettaan joulukuusen kynttilöistä, lauloi hän puoliääneen — hän yksin, toisten liikkuessa vieläkin hitaammin:

Tänäpäivänä riemu käy vieraaksi maan kera pienoisen valtiaan taivaan, polo varpunen, käy alas katolta vaan ilon jouluhun, et vilun vaivaan!

Kera äityen, lapsonen karkeloi, ilon päivä nyt meille hohtaa. Vapausajan päivä tää meille soi, tie löytyi, mi taivohon johtaa.

Ja hän pani Jens-rengin laskemaan laukkaa, niin että kaikkien oli pakko seurata, äidin laulaessa ja lasten siihen yhtyessä "puusta, jota katsellaan, ja sitten namusia maistellaan".

Lattialla, nojaten päänsä äidin polvia vastaan, istui vanhin poika kynttilöiden sammuessa vähitellen joulukuusesta ja hopealankojen loiston himmetessä.

- Niin, poikaseni, sanoi äiti, ja kaunis käsi vajosi helmaan pojan pään päältä:

Hiljaa astui hän lumen peittämille puutarhaportaille. Tine seurasi häntä. Heidän edessään uinui puutarha, valkoisena ja äänettömänä. Äiti seisoi kauan, kasvot ylöspäin, katsellen tähtiä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä valkoisessa puutarhassa. Hiljaiset kentät nukkuivat. Äänettöminä vaelsivat tähdet niiden yllä.

Joulun jälkeen tuli lukemisen aika. Tine tuli hämärissä ja sai kuulla kirjojen sisällyksen.

Äiti istui lieden ääressä, valkoiset kädet ristissä polvien ympärillä. Hän kertoi ja sepitti uudestaan. Ei ainoakaan kirja voinut sanoa sitä, mitä hän ajatteli.

Oehlenschläger oli sidottuna mustiin, juhlallisiin kansiin, ja sen sivuilla oli monta merkkiä. Äiti osasi murhenäytelmät melkein ulkoa, mutta hän luki niitä kuitenkin yhä uudestaan. Kun hän nosti katseensa kirjasta lasten kuunnellessa, näyttivät hänen silmänsä kahta suuremmilta.

Hänen äänensä oli hellä kuin surullinen hyväily, ja silmissä oli kyyneleitä.

Usein luettiin Christian Wintheriä. Tavallisesti "Hirven pakoa". Runon poljento kutoutui niin hellästi hänen ääneensä.

— Kukaan ei lue niinkuin rouva, sanoi sisäkkö. Hän kuunteli kirjakaapin nurkasta.

Silloin ne itkivät ja saivat viskunoita, jotta kiltisti seuraisivat hoitajaansa.

Tähtikirkkaina öinä hän kulki siellä kauan. Hän piti niin paljon tähdistä. Pitkät ajat saattoi hän seisoa laskien, kuinka monta näkyisi yhdessä kohdassa.

— Ja tuossa on Alicen tähti — näettekö sen. Sillä se on niin surullinen.

— Katselen vain tähtiä, sanoi äiti. Hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan valkeat kasvot ylöspäin kääntyneinä:

Hän saattoi Tineä kirkkomaalle, muttei kauemmaksi. Sillä hän pelkäsi kummituksia. Niihin hän uskoi täydellä todella, ja varmaa oli, että kotona sinisessä huoneessa kummitteli.

Mutta sinisen huoneen kummitus oli valkoinen nainen, ja jos hän näyttäytyi, oli jonkun kuolema lähellä.

Muuten hän tiesi monta kummitusjuttua ja kertoi ne hämärissä lasten väristessä kauhusta.

Mieluimmin hän kertoi Aaholmin kummitusjutun, sillä sen hän tiesi todeksi, koska se oli tapahtunut eräälle hänen tädeistään.

Aaholmissa on aina kummitellut, mutta tämä kertomus on tosi, sanoi äiti, sillä Olivian istuessa kampaamassa tukkaansa ennen tanssiaisiin lähtöä, näki hän äkkiä naisen tulevan ulos seinästä — ilmielävänä — kuvastimessa näkyi kaikki… Puettuna harmaaseen silkkipukuun, suuri ruusukimppu kädessä, pysähtyi hän Olivian tuolin taakse.

— Mutta Olivia hypähti pystyyn, syöksyi ulos käytävään ja huusi huutamistaan.

Mutta hyvä oli, ettei nainen saanut kiinni hänen kädestään. Sillä sellaista oli tapahtunut eräälle seuranaiselle … Tämä juoksi käytävään, ylös portaita, kreivittären luo ja huusi: seinästä tuli nainen, suoraan minun luokseni, otti minua kädestä — ja pyöritti…

Mutta hän kertoi vielä, että viimein oli Aaholmin kreivi kaivattanut muuria, ja salaisesta komerosta oli löytynyt luuranko.

Kummitusjuttujen saattoi lopulta olla miten oli. Mutta enteet, niitä ei voinut epäillä. Ja koirat ja pöllöt tiesivät enemmän kuin ihmiset.

— Kirkontornin pöllötkin huusivat vain, kun joku seurakuntalaisista oli kuoleva.

Talvi-iltapäivinä kulki äiti lasten kanssa kylässä. Kaikki lapset lörpöttelivät äidin ympärillä, heidän kulkiessaan puistokäytävää pitkin, niinkuin linnun poikaparvi.

Hieno ja kaunis oli talo, suuri ja leveä keskellä valkeata kenttää, viheriäksi maalatun veräjän takana.

Hän tervehti kuulumattomalla äänellä, ojensi kostean käden, josta ei saanut otetta ja meni keittiöön huolehtimaan ruuasta. Kymmentä minuuttia ei oltu pitäjänvoudin luona, ennenkuin pöydät notkuivat. Siellä sai aina kylkipaistia, sianlihaa ja punajuuria. Leivänviipaleet olivat suuria kuin kartat.

Pitäjänvouti oli lihava ukko, joka käytti takkia käydessään kerran ehtoollisella tai markkinoilla Augustenborgissa, muuten oli hän paitahihasillaan. Ei hän milloinkaan puhunut, mutta nauroi aina niin että koko ruumis hytkyi.

Mutta kotiintullessaan täytyi hänen aina saada lasillinen punaviiniä, jotta rasva painuisi.

Vuodet olivat vierineet, ja aina olivat vierailut pitäjänvoudin luona samanlaisia, vaimo meni keittiöön hyvää päivää sanottuaan, ja ukko alkoi heti äidin nähtyään hohottaa, niin että pieni välihuone tärisi.

Mutta sitten eräänä päivänä, hämärissä, laahautui raskas vaatekäärö arkihuoneeseen kotona. Eikä vaatekäärössä ollut muuta kuin esiliinoja ja suuri vaippa ja pieni vaippa. Se ei päässyt pitemmälle kuin kirjakaapin viereiselle tuolille, mutta siihen se vaipui kuin raskas tyyny, ja vaatekäärö itki itkemistään.

Vaatekäärö oli pitäjänvoudin vaimo. Hänen poikansa oli kuollut tapaturmalaukauksesta.

Äiti polvistui hänen viereensä ja koetti päästä häntä lähemmäksi — vaippojen läpi, voidakseen häntä lohduttaa.

Ja vaatekäärö kulki lattian poikki pastorin puheille, valittaen niin hiljaa ja raskaasti kuin se, joka ei enää elä.

— Sitä itkua, sanoi äiti, sitä itkua, — kunpa vain olisi saanut kaikki vaipat hänen yltään.

Oli kuin koko talo olisi ollut äänetön. Koira ei haukkunut, ja siipikarja oli teljetty navettaan.

Hän oli mustassa takissa ja huokasi, eikä puhunut mitään äidin ja pojan hiljaa kulkiessa huoneiden läpi. Kaikki ovet olivat auki.

Kotona renkituvassa sanottiin Anders Nielsin saattaneen monen tytön onnettomuuteen:

Äiti katseli kauan kuolleen kasvoja. Sitten hän itse peitti ne. Liina kohosi suoran, korkean nenän päällä.

Pitäjänvoudin vaimo ei ollut sisällä. Sukkasillaan hän liikuskeli keittiössä.

Äidin ja pojan tullessa etummaiseen huoneeseen oli pöytä katettu. Se oli täynnä ruokia.

Pitäjänvouti söi hartaasti. Palan palalta. Hän tarvitsi paljon ruokaa näinä murheen aikoina. Ei puhuttu sanaakaan.

Poika sai mustaa viinimarjarommia ja tyhjensi lasinsa — äidin huomaamatta — niin että päätä alkoi huimata.

He istuivat kauan pöydässä. Pitäjänvoudin vaimo oli istuutunut oven suuhun. Hän oli ollut vaiti koko ajan.

Mutta äidin tehdessä lähtöä ja sanoessa hänelle hyvästi, huomasi hän vaimon koko ruumiin vapisevan.

Hän tuijotti maahan ja yrittäessään puhua, ei hän saanut sanoja suustaan …

— Oli niin monenmoista, sanoi hän… mutta hän olisi tahtonut pyytää, että rouva laulaisi vähän… Tahtoisiko rouva laulaa vähän ruumiin ääressä.

Hän riisui vain hiljaa päällysvaatteet yltään taas, ja he menivät sisään kaikki neljä — keittiön ja, välikamarin läpi, sisään kellertävään valoon.

Kun kuolemaani aattelen, mi koittava on kerran, ma linnun lailla iloitsen, kun paistaa päivä Herran. Ah päivä tuo, mi levon suo jäljestä taiston hurjan. Ma riemuiten luo Jeesuksen käyn mailta elon kurjan.

Nyt iloita sa sielus suo, mi ennen vihas, suuttui! Näät kuolo, synnin palkka tuo, pelastajakses muuttui.

Vapisi povi sit' ennen, ovi nyt on se iloon taivaan. Kuin uni vain on kuolemain, ei vie se tuskaan, vaivaan.

— Ihmisten pitäisi aina saada elää vanhoiksi ennenkuin kuolevat, sanoi hän.

— Tarkoitan totta. Sillä silloin olisi kärsimys aina antanut jonkinlaisen sielun.

… Mutta kun oli kuljettu pitäjänvoudin talon ohi, näkyivät mökkiläisten tuvat aitojen takana. Ikkunanpielet olivat vihreäksi maalatut, ovet olivat vihreät, mutta mökit olivat valkoiset lumikinosten keskellä.

Äiti nyökäytti päätään jokaista ikkunaa kohti ja lapset samoin, vanhin poika juoksi joka lumikinokseen tien vieressä:

Hän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin hiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai ehkä se oli unohtanut sen taidon.

Sillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi aukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän paljonkin asioita.

Mutta nyt oli rukki pantu syrjään. Se seisoi pieluksen vieressä. Se oli kuin pysähtynyt kello.

Kissa liikahti vähän ja äiti vilkasi siihen — sillä kissaa äiti pelkäsi: se ei pitänyt vieraista, se tahtoi olla Elsebethin kanssa kahden.

— Mutta se ei hyödytä heitä, rouva, eikä muitakaan. Sillä veri on veri, ja se tahtoo kuohua, kunnes väsyy tai jäähtyy.

Elsebeth katseli vanhinta poikaa — hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, mutta syvällä —:

Tuvassa oli äänetöntä. Kellokin oli pysähtynyt. Elsebeth ei sitä enää vetänyt. Naapurin vaimo tuli määrättyinä aikoina — auringon mukaan — auttoi Elsebethiä vuoteesta ja taas levolle.

— Sitä, rouva, että Jumala on liian suuri, eikä hänkään voi meistä välittää.

— Niin se kuitenkin on, rouva, sillä me olemme liian pieniä, eikä
Jumalalla voi olla aikaa meistä huolehtia.

Mutta vanhempi poika, ollessaan yksin ulkona, meni aina, tultuaan Elsebethin mökin kohdalle, toiselle puolen tietä. Oli kuin olisi häntä pelottanut.

Talo oli aidan takana ja sinne oli kiivettävä pitkin portaita, joissa oli vain yhdet kaidepuut. Eteisen lattialle, oli sirotettu hiekkaa ja siellä tuntui neitsyeellisyyden ja lavendelin tuoksu.

Rouva Jespersen istui korokkeella ja kutoi suojusliinoja. Siinä hän oli istunut siitä saakka kuin perhe oli kylään saapunut. Suojusliinat loistivat valkoisina joka huonekalulta ja joka tuolilta.

Minne ikään lapset asettuivatkin istumaan, oli heidän sieltä noustessaan suojusliina tarttunut harvoin mainittuun ruumiinosaan.

— Poika kulta, sanoi äiti ja asetti suojusliinan taas paikoilleen. Joka tuolinistuin oli päällystetty Helena neidin kirjailemalla kanavakankaalla. Helena neiti ompeli aina monivärisiä tähtiä erilaatuiselle kankaalle.

Rouva Jespersen puhui holsteinilaista murretta — sillä sieltä hän oli kotoisin.

— Joskus maailmassa oli hän ollut kamarineitsyenä Rantzau'illa. Kukaan ei tiennyt, minkä vuoksi hän heistä erottuaan oli asettunut juuri tähän kolkkaan.

Hänellä oli aina läikesilkkinen puku yllä ja hän täytti kokonaan leveänojaisen mahonkituoIin. Tukanlaite oli kuin valtaistuin, lapset luulivat, että se oli samanlaisena hänen nukkuessaankin. Käsivarsissa oli meripihkaiset rannerenkaat.

Hän astui alas korokkeelta vain kirkkoon lähteäkseen. Silloin pukeutui hän silkkiseen viittaan, jonka päällä oli kudottu liinanen.

Kun kahvi tuotiin pöydälle, täytyi Helena neidin aina työntää syrjään monet pukukaavansa.

Ne olivat harmaasta käärepaperista. Hän tarvitsi niitä täydentääkseen alati vajavaista vaatevarastoaan. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa Flensburgissa ja palasi sieltä pää täynnä puseronmalleja, joista hänellä sitten riitti työtä seuraavaksi puolen vuoden ajaksi.

Puvun alaosat saivat jäädä jotakuinkin entiselleen. Silloin tällöin ommeltiin niihin uudet reunakoristeet.

Kahvileivokset otettiin arkusta rouva Jespersenin sängyn alta. Rouva
Jespersenin sänky oli vuoren korkuinen.

— Oi, oi, täytyy olla kärsivällinen, sanoi rouva Jespersen ja antoi käsivartensa vaipua alas. Hänen käsiään olivat joskus koristaneet monet kamarineitsyen sormukset, mutta ne olivat nyt kadonneet lyhyiden sormien lihavuuteen.

Stina neiti pisti vain kulmikkaat kasvonsa oven raosta tervehtiäkseen.
Hän ei päässyt ompelukoulustaan.

Mutta Stina neiti oli kadonnut taas eteisen pohjakamariin, jossa seitsemän saparopäätä tyttöä ompeli liinaompelua huulet yhteenpuristettuina.

Hänellä oli aapiskoulu aamupäivällä ja ompelukoulu iltapäivällä. Hän sai markan kuukaudessa päätä kohti ompeluoppilailtaan.

Helena neiti järjesti leivokset pienelle posliinivadille; joka leivoksen asettamiseen tarvitsi hän senkin seitsemän pientä kädenliikettä.

Kahvia keittäessään hän juoksi yhtämittaa keittiöön ja takaisin taas ja laverteli lakkaamatta. Helena neiti laverteli taukoamatta koko vuoden, eikä ollut sitä siunattua sielua, joka viimeisenä päivänä joulukuuta olisi voinut sanoa mitä hän oli puhunut.

Kun kahvi oli tuotu pöytään, ilmestyi Stina neiti äkkiä, istuutui mahonkituolille oven viereen; tällaisia tukeva-istuimisia tuoleja oli kolme, — muut istuimiksi kelpaavat esineet olivat hontelot juuresta punotuin selkänojin — sillä Stina neiti istuutui painavasti ja tarvitsi jotain kestävää alleen.

Hän hörppäsi kahvinsa ja katosi taas. Leivosvadilta katosi aina muutama rinkeli. Ne jaettiin palkintoina ompelukoulussa. Stina neidin ei ollut tapana varastaa, mutta leivoksia hän varasti tilaisuuden sattuessa. Jos se oli mahdotonta, osti hän sokeririnkilöitä leipurilta.

Äidin tultua eteiseen, pisti Stina neiti päänsä ulos kouluhuoneesta — vähän ummehtunutta ilmaa tulvahti pienestä, valkeaksi kalkitusta huoneesta — hän tahtoi aina suudella äitiä ennenkuin lähdettiin. Äiti oli ainoa aikaihminen, jota hän suuteli.

Stina neiti jäi seisomaan kynnykselle ja nyökäytti päätään, mutta Helena neiti taivutti sirolla kädellään syrjään akkunalla olevat kukkaset ja hymyili vain.

— Äiti, sanoi vanhin poika, heidän tultuaan tielle, Stina neidillä on samanlaiset kulmakarvat kuin isäntärengillä.

Äiti kuunteli mielellään nuorimman poikansa puhetta. Hän puhui aivan äidin omaan tapaan; samat lauseet, sama sanajärjestys, pikkuvanhan arvokkaaseen tapaan, jota olisi voinut pitää viisautena. Ja alituisesti näkyi hänen päänsä, joka oli liian suuri ruumiiseen verrattuna, äidin hameen vieressä.

Heidän tullessa kotiin lastenkutsuista, tahtoi äiti aina kuulla juhlaa kuvattavan.

Hän istuutui lempituoliinsa keskelle arkihuoneen lattiaa, kuin olisi istuutunut herkullisen pöydän ääreen.

Ja poika hypähti pystyyn samettinutussaan ja matki jokaisen äänensävyä ja eleitä, tyttöjä ja poikia, ja äiti oli pakahtua naurusta tuolillaan.

Poika jatkoi juttujaan. Hän osasi koko seuran ulkoa. Hän matki ja juoksi edestakaisin kuin russakka. Viimein sanoi äiti:

— Tässä maassa ei milloinkaan opita syömään, sanoi hän. Herra Jumala, mitä he tuovatkaan pöytään!

Lastenkutsuissa nyt ei koskaan muuta tarjota kuin voileipiä ja mantelivanukasta.

— Stella, sinä turmelet sen pojan täydellisesti, sanoi hän. Eihän lasten sovi arvostella kaikkea kehdosta pitäen.

Melkein aina oli se lukossa, ja lapset tuskin tiesivät, miltä sen takana näytti. Sillä he tulivat sinne niin harvoin ja siellä oli pimeä. Huone oli pohjoisen puolella eikä aurinko koskaan paistanut sinne. Huonekalut olivat tummaa mahonkia. Isä astuskeli enimmäkseen — edes takaisin lattialla.

Hän rakasti kuumia huoneita, ja hänen kätensä olivat kuitenkin kylmästä valkeat.

Päivällispöydässä, kun joku lapsista puhui, saattoi hän äkkiä herätä ajatuksistaan. — Hän istui aina hienon punalakkisen punaviinipullon takana —:

— Hyvä ystävä, lapset ovat lapsia, mitä he eivät kuule täällä, sen he kuulevat väentuvassa.

Se olikin totta. Iloisimmat hetkensä lapset viettivät väentuvassa. Siellä oli niin tulisen kuuma, että päät hehkuivat punaisina heidän istuessaan nurkissa kuuntelemassa. Sinne kokoontui koko kylän väki; sillä kukaan ei pitänyt lukua, kuinka usein oluthaarikoita täytettiin.

Isäntärenki rehenteli pöydänpäässä. Muut rengit istuivat pitkin seinävieriä. Miehevä Mari seisoi nauraen ovensuussa.

Ja hän istuutui itse uunin viereen. Nyt puhui vain isäntärenki, muitten vilkuillessa haarikoitaan.

Isäntärenki oli ollut talossa niin kauan kuin muistettiin. Kaikki talon palvelijat jäivät taloon määräämättömiksi ajoiksi. Äiti valitti isälle yhtä mittaa heidän käytöstään. Isä sanoi:

Sisäkköä vaivasi päänsärky. Hän kietoi päänsä moneen käsiliinaan, niin että muistutti vaikeasti haavoittunutta, ja kulki huoneesta huoneeseen valitellen. Parannuskeinona oli taukoamaton kahvivirta, eikä hän koskaan puuttunut mihinkään.

Rouvan apulainen istui ikkunan vieressä korko-ompelua nypiskellen. Hän oli pitkä, haluton olento, joka alinomaa oli jostakin loukkaantunut, jotta olisi syytä laiskotella…

Äiti katseli häntä äärimmilleen ärtyneenä, ja kysyi joka ikinen päivä, eikö häntä haluttanut lähteä vaunuilla Sönderborgiin.

— Kaikki minun apulaiseni hienostuvat niin, etteivät pysty muuhun kuin korko-ompeluun.

Nuorimmalla lapsella oli ollut imettäjä. Hänen nimensä oli Rosa, ja pian selveni, että hän oli kuuluisa koko saarella. Lakattuaan imettämästä, kävi hänen asemansa jotenkin epämääräiseksi, koska talossa entuudesta oli lastenhoitaja.

— Hyvä ystävä, sanoi äiti: voitko sanoa, millä keinoin minä hänet lähetän.

Hän ei tietänyt oven olevan avoinna isän huoneeseen. Tämä ilmestyi kynnykselle lumivalkeana kasvoiltaan:

— Hanna, olkaa ystävällinen ja pyytäkää muut palvelijat tänne, sanoi hän.

Kaikki sisäpalvelijat kokoontuivat pojan vavistessa ja isän odottaessa.
Kaikkien saavuttua löi isä vanhinta poikaansa korvalle muitta mutkitta.

— Hanna, olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Poika totteli itku kurkussa, jonka jälkeen palveluskunta lähetettiin pois.

Jonkinlainen kohteliaisuus alempia kohtaan — sillä kukaan lapsista ei muistanut muuten saaneensa isältä kuritusta — meni tästä hetkestä lähtien heidän veriinsä.

Ehkäpä lapset tätä "kovuutta" ajattelivat arvostelevasti: sillä kotona hallitsivat yksistään palvelijat.

He ottivat pari vaippaa, menivät veräjästä puutarhan jäätyneelle lammelle. Sen rannoilla oli lunta kuloheinässä.

Poppelien takana levisivät laajat niityt. Äkkiä kävi äidin mieli murheelliseksi ja valituksena kaikui hänen ihana äänensä.

Pitkään ja surumielisenä katseli hän niittyjen jäätä ja lunta, hän, joka rakasti vienoa tuulta ja auringonpaistetta.

Hän katseli huvimajaa valkeine pylväineen. Kesäkuussa hänen syntymäpäivänään kiertyivät vihreät seppeleet näiden pylväiden ympäri.

    ‒ ‒ ‒
        Emo, pääs joka painoit,
        kun saapui murhe,
        ja silmäsi suljit,
        kun lankesi hämy
        liki sua sekä meitä —
        Ah äiti,
        sidotaan yhä ruusuja siellä,
        sidotaan sulokukkia, ruusuja
        pilareiden valkeiden ympäri —
        ah, kiedotaan kukkia,
        äiti —
        vuoks toisten.

        Mut talven valtaa
        et kestää voinut;
        et aikaa, kun kuolleet
        oli maa sekä sydän.
        Sä läksit.

        Kohoaa toki siellä
        heleät ruso-ruusut —
        Toki toisille kasvaa
        siell' loistavat ruusut.
    ‒ ‒ ‒

Kun Jesperseniltä oli tultu vähän eteenpäin, teki tie mutkan kirkon edustalla.

Siinä oli majatalo, valkoinen kuten naapurinsa, kirkkokin. Sen ovi oli vihreä, kirkonovi taas oli musta.

Vasemmalla puolelle oli paja. Se oli omituisen neliskulmainen, katto kuin musta patalakki. Mutta pajan sisässä oli yötä ja liekkejä.

Vanhin poika pujahti usein pajaan sunnuntaisin. Silloin siellä oli äänetöntä ja rauhallisen tyyntä, seinät olivat kuin seinät ikään, ovi oli vain ovi ja kivet kiviä, sepästä oli tullut oikea valkoinen mies, joka iloisena ja pyylevänä istui pajarakennusten ulkopuolella.

Mutta maanantaina oli paja taas täynnä mustaa yötä ja punaista tulta. Eikä poika ikinä olisi uskaltanut mennä sinne, jossa sanottiin sepän liikkuvan mustana varjona palkeitten mustien aaveiden keskellä.

Oikealle kädelle mennessä tultiin koululle. Se näytti saavan tukea kirkolta, turvautuen sen ystävälliseen huolenpitoon.

Koulun portaille oli siroteltu hiekkaa. Ovi liikkui niin kevyesti saranoillaan. Jo eteisessä kiilsi kaikki. Seinät, katto ja lattia kiilsivät. Ei kukaan muu saanut paikkoja niin häikäisevän puhtaiksi vihreällä suovalla kuin koulumestarin Tine.

Oikealla puolella oli kouluhuone. Sieltä kuului alituinen sorina. Lapset istuivat riveissä aapiskirjojensa ja katkismustensa ääressä, kummallakin puolella käytävää kuin miesväki ja naisväki kirkossa. He hikoilivat ja tuoksuivat kaiken tietorikkautensa ääressä. Vanha koulumestari poltti piipussaan väkevää tupakkia ja hikoili hänkin. Hän hikoili taukoamatta, ja uunin piti kuitenkin olla hehkuvan kuuma.

Äiti sulki oven. Käytävän toiselta puolelta oli Tine jo kuullut hänen äänensä ja avannut kamarin oven.

— Jumala varjelkoon, minkälainen kuumuus siellä kouluhuoneessa oli, sanoi äiti vaipuen tuolille istumaan. Ei mihinkään ollut niin helppo vajota kuin koulumestarin tuoleihin. Ne olivat niin leveät ja avosyliset kuin olisivat vain istujaa ikävöineet.

Mutta sisällä kamareissa tuntui vain kuivattujen ruusunlehtien ja puhtauden tuoksu.

Äiti oli jo keittiössä. Hänen täytyi saada nähdä se. Koulumestarin keittiö oli hänen alituinen ilonsa ja ihmetyksensä. Niin monet kiiltävät kupariastiat — pannuja, patoja ja muotteja pitkin seiniä.

— Luojankiitos… onhan meillä tuttuja. Koko seudun väki tuli koululle.
Kaikki pysähtyivät oven ulkopuolelle ja "pistäysivät" sisään.

— Sinne täytyy pakostakin mennä, sanoi äiti, tuntuu kuin he aina odottaisivat.

Lapsilta riisuttiin päällysvaatteet, ja he olivat hippasilla isossa kamarissa. Toista niin sopivaa lattiaa ei tähän tarkoitukseen ollut. Sillä huone oli niin avara kuin sali ja tuolit olivat seinissä kiinni eivätkä juoksua estäneet.

- Lapsikullat, sanoi äiti kotona: en ymmärrä mikä koulumestarin huonekaluissa on, mutta ne ovat niin ystävällisiä.

— Tine, mitä teette pöytäliinoillenne? sanoi äiti, joka taas oli vajonnut uuteen tuoliin. Niihin hän aina vajosi koulumestarin luona ollessaan.

— Minä en milloinkaan saa liinojani noin valkoisiksi, sanoi äiti ja pudisti epätoivoisena päätään.

Hänen omansa olivat aivan yhtä valkoiset, mutta koulumestarin pöytäliinat näyttivät hänestä aina valkeammilta. Kaikki oli hänen mielestään valkeinta ja kauneinta koulumestarin luona — sänkyjä lukuunottamatta. Ne olivat korkeimmat koko kylässä.

— Ihme, että voivat sellaisissa vuorissa nukkua, sanoi hän kotiin tullessaan.

Sängyt olivatkin todellisia vuoria, niissä oli lukemattomia punaisella päällystettyjä tyynyjä ja kotikutoiset lakanat.

Lukkarin muori oli ylpeä sängyistään. Morsiuslakanansa hän näytti kaikille. Hän oli alkanut kutoa niitä tyttönä ollessaan, ja Tinen ristiäisissä ne olivat kehdolle levitetyt.

— Sellaista se on, sanoi muori silittäen lakanoita, kun katselee omien kättensä töitä.

— Saammeko vohveleita? sanoi äiti nostaen olkapäitään. Tämä oli hänen tavallinen eleensä — äkkinäinen ja kevyt — milloin hän odotti saavansa jotain hyvää syödäkseen.

Ensimäiset vohvelit tuotiin sisään ja kahvi höyrysi. Äiti istahti hevosjouhiselle sohvalle aivan kuningas Fredrik seitsemännen kuvan alle. Siinä hän riippui molempien laillisten aviopuolisoittensa välillä.

Lapset pantiin istumaan tuoleille pöydän ympäri. Kahvi poltti heidän kieltänsä. Vohveleita he tuijottivat lakkaamatta.

Äiti ravisti päätään. Hän on yhtä saamaton kaikissa elämän kohtaloissa.
Siitä tulee hänen onnettomuutensa.

Mutta äiti nauroi ja nosti kauniit kätensä, joissa täydet verisuonet sinersivät.

— Ei, totta se onkin, kädet ovat kauniit, mutta niissä on peukalo keskellä kämmentä.

— Ei, sanoi hän, ja sitten melkein muuttuneella äänellä: sellaisilla käsillä ei voikaan itseään puolustaa.

— Ei, mutta katsokaa Tinen käsiä, sanoi hän ja katseli ihaillen Tinen ahkeraa kättä, joka taas jakoi vohveleita lapsille. Se oli niin voimakas, vaikkei ollutkaan suuri.

Kreivitär Danner oli seudun tavallinen puheenaihe. Gottorpin linnahan oli lähellä, ja Gottorpista tulivat kuningas ja kreivitär silloin tällöin Sönderborgiin. Kreivitär toivoi aina pääsevänsä jonnekin, jossa häntä ihailtaisiin.

Kreivittären saapuessa Sönderborgiin, kutsuttiin kaikki saaren virkamiehet rouvineen hänen luokseen päivällisille. Virkamiehet noudattivat kutsua, mutta heidän rouvansa ilmoittivat olevansa estetyt.

Isä ja äiti menivät sinne, eikä heitä otettu erittäin armollisesti vastaan. Kreivitär tiesi heidän olevan sukua Sjaellandin piispan kanssa, jonka hän hyvin muisti vihkiäisistään. Kerrottiin, että heidän oli täytynyt pitää piispaa melkein vankina Fredriksborgissa, ennenkuin he saivat hänet pakoitetuksi toimittamaan vihkimisen.

— Mutta Herra Jumala, kuinka hän on avokaulainen … ja mitä hän asettaa näkyville? … sellaisia lihaläjiä ei voi paljastaa edes peilinsä edessä…

Koulusta kuului laulua. Vanha lukkari johti laulua ja lapset veisasivat monessa äänilajissa, Se oli hautausvirsi.

Maan yrtit kukkivat vain hetken, on kaikki täällä katoovaa, on lyhyt aika maisen retken se vaikka Herrast alkuns' saa; ylhäällä minkä Luoja soi kukoistaa iäti se voi.

Äiti tiesi monta juttua kreivittärestä. Hän oli kuullut ne appiukoltaan. Hänen ylhäisyydeltään, joka vihasi tätä "henkilöä" sydämensä pohjasta.

Äiti kertoi jutun Fredriksborgin kanavalta. Kuningas ja hänen rouvansa olivat soutelemassa. Silloin Hänen Majesteettinsa Vapaudenkuningas äkkiä raivostui.

— Heittäkää hänet veteen, huusi kuningas: — Heittäkää akka veteen, kirkui hän.

Ja majesteetin rouva sai "mennä järveen" ja kahlata rantaan. Äiti nauroi pakahtuakseen. Koulussa laulettiin yhä. Se kaikui niin murheellisena

Jokainen, jonka toivo palaa aarteisiin taivaan ylhäisen, se, joka korkeuteen halaa maailman loiston hyljäten. Hänelle taivas majan soi, jot' aika hävittää ei voi.

— Niin, sanoi lukkarin muori keskellä kreivitärjuttua — hän ajatteli hautausvirttä —:

Hän kertoi, kuinka kuningas valtakunnanneuvostossa oli heittänyt asiapaperit suoraan pääministerin kasvoihin, ja ne olivat lentäneet oikeusministerin korvan ohi, Mutta hulluinta on sentään kreivittären.

Hän kertoi taukoamatta juttuja kreivittärestä, Lukkarinmuori kuunteli ja Tine nauroi. Koulussa alettiin laulaa isänmaallisia lauluja. Vanha lukkari korotti aina ääntänsä, kun ehdittiin "isänmaahan."

Ei mikään maailmassa ollut tehnyt niin valtaavaa vaikutusta äitiin kuin
Louise Rasmussenin käytännöllinen kyky.

Oli kuin lapset koulussa olisivat vironneet. Laulu kaikui bassoäänen johtamana

On äidinkielemme kaunis, sen kaiku lempeä on; mihin voisin verrata sitä, ylistää kera kantelon? Jalosyntyinen neitsyt, impi, kuninkaallinen morsian, näen nuorena, miellyttävänä hänen sulonsa puhkeevan — näen nuorena, miellyttävänä hänen surunsa puhkeevan.

Laulakaa lapset, sanoi äiti, ja alkoi itsekin. Ukko kuuli sen ja yhä voimakkaampana kaikui laulun sävel. Äidin kirkas ääni kuului ylinnä muita:

Joka voimakkaan, jalon sanan kukin hältä lahjaksi saa, rukouksena lemmen se riutuu, sodan voittoa kuuluttaa, halut jos sydämemme täyttää, sävel jos surun siinä soi, me hältä soinnun saamme, keventää joka rintaamme voi.

— Ei, ei pysykää siellä sanoi hän: minä laulan täällä. Silloin on todella laulua koko talossa.

Ja jos idänmaat sekä lännen me kuljemme etsien ikiviisautta vanhaa maan äärten kaukaisten, hän houkuttaa ja kiehtoo, me kuulemme häntä vain, näet hän on nuori ja kaunis, hän on niin uhkea ain.

Pajassa vaikeni kaikki äänet. Nyt sinnekin kuului, että "rouva laulatti koululapsia".

Seppä kulki pajastaan kirkon ohi koululle. Hän seisoi lukkarin akkunoiden alla kuunnellen.

— Mutta nyt jäämme tänne, huusi äiti ja kaikki juoksivat "isoon kamariin".

Poika oli lapsista vanhin. Hänen äänensä oli kirkas kuin soittorasian ja runoja hän osasi. Kaikki, mitä äiti luki, tarttui hänen korviinsa.

Poika näytteli Haakonia ja myöskin kavaljeeria Ninon'issa. Hän sekoitti säkeistöt, hän huusi ja kuiskasi. Uuni oli vastanäyttelijänä. Lukkarin vanha uuni seisoi leveämahaisena ja vakavana. Poika lensi sen edessä, vannotti sitä ja lausui runojaan.

Ulkona kuului lasten puukenkien kolina. Koulupäivä oli päättynyt. Äiti juoksi ikkunaan katsomaan: Valkealla pihamaalla temmelsivät ja tappelivat lapset:

— Pirun vekaroita, sanoi koulumestari sisääntulossaan ja nakutti otsaansa hiukan käyrällä piipunvarrellaan.

Kirput olivat hänen lempieläimensä kaikissa vertauksissa — ne olivat kerrassaan hänen lempieläimiään. Jos joku lapsista nosti hartioitaan, sanoi äiti heti paikalla ja pyhällä innostuksella: Sinussa on kirppuja. Ja hän riisui lapsen alastomaksi, tarkasteli hänen ruumistaan, joka vaateparren ja joka laskoksen. Kirppua ei löytynyt. Mutta ajojahti tuotti hänelle huvia.

— Pue vaatteet yllesi taas, sanoi hän, inhoittava eläin on päässyt karkuun.

Mutta jos pieni musta eläin todella löytyi ja hän oli saanut sen kauniiden kynsiensä väliin, katseli hän sitä mielellään kauan ja sanoi:

… Lukkari istuutui suureen nojatuoliinsa ikkunan ääreen. Äiti istuutui häntä vastapäätä, hämärän hiljaa laskeutuessa.

— Laulakaa vähän, sanoi vanhus. Hänelle tuotti suurta iloa, kun "rouva" lauloi.

"Se rakkauslaulu" oli irlantilainen sävel. Sanat olivat unohtuneet.
Äiti yksin osasi ne. Ehkäpä hän oli ne itse sepittänyt. Hän lauloi:

Valo auringon kaunis on, kilo kuun voi sorea olla, kun yössä äänettömässä yli vierivän virran se valuu. Valo auringon kaunis on.

    Toki on
    valo lemmen kaikista kaunein,
    mi kasvoilla lempivän loistaa,
    kun äkkiä, tietämättänsä,
    hän kohtaa armahansa.

Mut kun alas aurinko käy, maan kaiken pimeä kattaa, tuli lemmen myöskin sammuu — ja saapuu yö.

Mut ah, Isän taivaisen pyhä päivä laupias on, se uudelleen yhä nousee. Tuli lemmen, mi kerran sammu, ikipäiviks se sammui pois.

Petä toinen toisiansa ei lapset ihmisten, he toinen toistaan ei hylkää, toist' uhriks tee rakkauden. Tuli sammui lemmen liekin yht’äkkiä vain — ja yö levis maailman ylle.

Valo auringon kaunis on, joka päivä sen soihtu syttyy, kaikk' katsoo kehrää sen. Mut hän, joka milloinkaan ikiliekkiä lemmen nähnyt palavan sekä sammuvan ei, hän päivän valtaa ei tunne, ei ymmärrä yön pimeää.

— Niin, rouva kulta — totta se onkin. Se tulee ja menee. Mutta on sellaisiakin, joilta se sulkee oven, koska heillä ei ole kärsivällisyyttä, sen ollessa kotoa poissa… odottaa, kunnes se palaa taas…

Mutta vähän ajan perästä hän lauloi taas — ja silloin olivat hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet ja loistivat kalpeina pimeässä; hänen kasvoihinsa saattoi joskus tulla ilme, joka muistutti ristiinnaulittua —:

Mut Luojan aurinko, ah on laupias, lempee, sen loisto ei lakkaa. Valo rakkauden, joka sammui, se ainiaaks sammui.

- Tine, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä reippaana: nyt tahtoisin mennä hautuumaalle.

Sinne hän aina meni hämärissä tai illan tullen, mutta silloin olivat aina Tine ja lapset hänen kintereillään.

He pukivat päällysvaatteet ylleen ja kulkivat häikäisevän puhtaan keittiön läpi puutarhaan.

Lumi peitti puutarhan. Puissa oli huurretta. Pakkasessa kimaltelivat lumikiteet.

Kaikki oli aivan äänetöntä. Mustia ja valkeita ristejä kohosi valkealla lumella. Nimiä ei näkynyt pimeässä.

Teitä oli luotu lumeen. Ristit näyttivät hautojen paikat. Lumen keskestä kohosi kirkko valkoisena ja suurena.

Tine ja äiti puhuivat niistä, jotka olivat kuolleet viime vuoden kuluessa ja jotka nyt lepäsivät haudoissaan. He puhuivat pitäjänvoudin pojasta.

— Hänessä oli kai lemmenhuumaa, sanoi äiti, ja hän oli hetken vaiti.
Sitten sanoi hän kuin itsekseen: Eikä muuta.

Mutta Tinelle hän sanoi, ja kasvot olivat käännetyt ylöspäin tähtiä kohden, joille hän oli antanut monta nimeä.

He menivät kotiin, lapset äidin vieressä. Oli aivan äänetöntä, ja kaikkien asumusten ovet olivat lukitut. Ihmisiä he eivät nähneet ja koirat tunsivat heidät.

Heidän kotiin tultuaan, ei kynttilöitä sytytetty, eikä äiti puhunut mitään. Hän istuutui vanhan klaveerin ääreen. Koskettimet loistivat valkeina pimeässä, ja hän lauloi:

On koittava aika, kun mielin ankein elon tiedämme arvon. On koittava aika, kuin kaiken kalliin me menetämme.

On koittava aika, kun aatokset kulkee kuin kuolinsaatto. On koittava aika, kun kaipuukin uupuin unehen vaipuu.

Isä ei liikahtanut. Mustassa pimeydessä hän näytti seisovan kuin musta pylväs.

On koittava aika, kun muistotkin muuttuu pelkäksi pilkaks. On koittava aika, elo meillä kun ehtyy — kun kuolohon käymme.

Mutta saattoi tulla aikoja, jolloin äiti luki. Kirjakaapin ovea avattiin yhtämittaa. Äiti otti sieltä kaikenlaisia kirjoja. Renki ajoi Sönderborgiin ja renki toi kirjoja.

Äiti istui aina samalla paikalla, akkunan vieressä ”omassa tuolissaan” liikkumattomana. Kirja oli ompelulippaalla, äiti nojasi päänsä käsiinsä. Lasten puhetta hän ei kuullut, taloudesta hän ei välittänyt. Hän vain luki kirjan toisensa jälkeen.

Hän jatkoi lukemistaan ja käsi käänsi lehtiä. Kului tunti. Kului tunteja. Lapset hiipivät huoneissa.

Mutta joskus pani äiti avatun kirjan polvilleen ja kädet puristettuina lujasti ristiin tuijotti hän eteensä — mykkänä, sitten hän taas luki.

Hän otti kirjoja isän hyllyltä. Hän luki luonnontiedettä ja dogmatiikkaa. Hän luki lukemistaan.

Hän luki kuin juoppo, joka päihtyy päihtymistään, ja joka pitkittää humalaansa eikä tahdo herätä.

Mutta äkkiä saattoi hän puhjeta valituksiin, pitkään ja katkerasti syyttäen lukemiaan kirjoja, jotka eivät sammuttaneet hänen janoaan: Mistä ne kirjoittavat? sanoi hän, ja valkean ääressä, jossa he istuivat, pani hän valkoiset kätensä, joita tulen hehku punersi, ristiin polviensa ympäri: ne kirjoittivat kauniita ja typeriä sanoja asioista, jotka me kaikki muutenkin tiedämme ja joita olemme tottuneet ajattelemaan… muusta ne eivät kirjoita.

— Ei, siinä ne juuri väärentävät elämän ja vievät meiltä rohkeuden katsoa totuutta suoraan silmiin.

Hän vaikeni hetkiseksi. Vanhin poika makasi hänen jalkojensa juuressa ja katseli hänen ihania kasvojaan:

— Minä tunnen sen, sanoi hän, mutta nuo — runoilijat — (ja hän lausui sanan ylpeällä ivalla) niilläkö olisi rohkeutta sanoa se…

- Etsin, olisiko maailmassa ollut yhtäkään, joka olisi uskaltanut sitä sanoa.

— He kirjoittavat elämäkertoja, joita itsekin voisimme tekaista, he sepittävät runoja, joita me itse osaisimme klaveerin ääressä laulaa … Mutta totuutta he eivät sano … Niin, kirjansitojat ovat ainoat, jotka tuntevat heidät. Ovathan he olleet runoniekkojen kanssa tekemisissä Aatamin ajoista asti ja ovat oppineet kultaamaan heidän vaiheittensa selät… Niinpä kai, jatkoi hän puhettaan ja hymyili hiukan: Kirjakauppiaatkin taitavat olla niiden perillä — he hymyilevät aina niin ystävällisesti, kun myyvät kirjoja, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: Kas, kun et ole jo viisastunut… mutta ole hyvä — ja osta vain uusi valhe… Hän jäi istumaan kädet ristissä, ja äkkiä puhui hän aivan rauhallisesti:

— Minua vain ihmetyttää, että kaikki ovat niin tyhmiä, ettei ole yhtäkään niin viisasta, että antaisi kivittää itseään ilmaistuaan totuuden.

Minkä totuuden? sanoi Tine, joka äidin lukupuuskan kestäessä oli käynyt aivan toivottomaksi.

— Oi, sanoi hän, pitäjänvoudin poika tunsi sen. Mutta hän ei osannut edes tavata ja oli niin veltto, ettei hänestä ollut runoilijaksi.

— Hän ei saattanut heitä onnettomuuteen, sanoi äiti, hän rakasti ja lakkasi rakastamasta — — — kun se oli ohi…

— Sillä siinä on salaisuus: muuta ei ole kuin vietti, ja se yksinään on herra ja mestari.

— Mutta, ja äiti teki liikkeen kädellään: ei puhuta tästä enää… minkä vuoksi minä sanoisin totuuden?

Lepo vainaille anna, lepo vainaille anna — elämään älä muistoja konsana kutsu, sydämelleni kuolleelle ah lepo anna, levon, lohdun kuolema yksin antaa. sydämelleni kuolleelle ah, lepo anna.

Kevätaamuin ennen, kun syreenit tuoksui, kun paahteessa päivän oven tempasit auki ja kuiskasit riemusta säteillen: "Suo vielä päivä, elämään viel' yksi suo ainoa päivä."

Me iltoina tyyninä, hiljaisina esikaupungin puiden siimeksessä kävelimme riemuiten, äänettöminä. Unelmoiden ja vuoroin kyynelöiden.

Sydämelleni kuolleelle suo lepo, rauha, älä unta sen häiritse. Levon, lohdun kuolema yksin antaa. Elämään älä muistoja konsana kutsu, älä häiritse kuolleen syämeni unta. — — —

Päivät pitenevät, ja äidin ompelupöydällä oli lumipisaroita lasissa. Tine löysi niitä yhtämittaa lumen alta. Hän tiesi, paikat missä ne kasvoivat ja hän kaivoi kaivamistaan kunnes löysi niitä.

Lumipisarat kasvoivat aivan seinän vierustalla, Tine oli polvillaan maassa ja kaivoi näppärillä käsillään, kunnes ne tulivat punaisiksi.

Koko talo tuli täyteen lumipisaroita. Palvelustytölläkin oli täysi lasi ikkunassaan. (Siinä oli ristikko edessä; palvelustytöt asuivat kuin vankilassa, mutta miehet pääsivät sisään oven kautta) ja kerran juoksi äiti ulos ja pani kukkavihkon rengin vanhaan hattuun.

Hän tuli aina hiipien, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä karjan ruuan märehtimistä. Äiti istui ikkunansa ääressä. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn ja juoksi ulos.

Jens renki ihan pelästyi. Mutta äiti tempaisi hatun hänen päästään ja pisti lumipisarat nauhan taakse.

Kevät teki tuloaan. Pääskyset palasivat ja sinivuokot puhkesivat lehdossa rouvan huvimajan takana.

Äidin mielihuveja oli niityillä kahlaaminen. Jäitä uiskenteli siellä vielä särkyneinä kappaleina.

Äiti katseli näkyä hetkisen. Pojan lyhyeksi leikattu pää oli ainoa, mikä näkyi vedestä:

Äiti hyppeli lautalta lautalle ja heilutti käsiään kuin lentoon lähtevä lintu.

Miehet ja karjakko tulivat katsomaan. Jens nauroi niin että piippu putosi suusta.

Mutta isäntärenki sanoi, että rouva totta totisesti juoksee yhtä taitavasti kuin renkaiden läpi syöksyjät.

Mutta Jens-rengillä oli omat mielipiteensä. Hänestä rouvan sääret olivat hoikat kuin vuohen.

Sitten hän ja Tine istuutuivat penkille tienviereen. Sen takana kasvoi poppeleita.

Äiti katseli kauan hiljaa huojuvia poppeleita; ne kuvastuivat siinä suorina taivasta vastaan.

— Ovatkohan pinjat hyvinkin toisen näköisiä. He nousivat molemmat.
Portailla tapasivat he isän.

— Oletpa sinä punaposkinen, sanoi hän, sillä äidin kasvot hehkuivat vielä.

Kaikissa huoneissa oli pimeä, ovet niiden välillä olivat auki. — Istukaa tänne, Tine, sanoi äiti, ja Tine istuutui hänen jalkojensa juurelle nojaten päänsä klaveerin tuolia vastaan.

— On kummallista, mutta on kuin en voisi kestää iloa kuin tunnin kerrallaan.

Joka lapsi, mi tänne syntyy, hän syntyy vain kurjuuteen. Joka lehti, mi puuhun puhkee, se puhkee vain kuihtuakseen.

    Joka kerta kun rakkaus huumaa
    olemuksemme, tuskaa se tuo.
    Heti kun sana lemmen syntyi
    ei enää se hehkua luo.

Kudos onnen, min kätemme kutoi, kudottaissa se murtui jo. Joka kerta suudeltaessa toist' tarkoitti suutelo.

— Se laulu on niin surullinen, sanoi Tine. Äiti oli hetken vaiti, sitten hän sanoi:

— Ei, sanoi hän, sillä ei ole kuin yksi onni. Isä kulki hämärissä huoneen läpi kuin varjo.

— Nyt pannaan pasianssia, sanoi äiti ja unohtui korttiensa ääreen tuntimääriksi.

— Korteista löytyy aina "onnen prinssi" sanoi hän. Tine katseli, kunnes hänen silmänsä painuivat umpeen väsymyksestä.

Viereisestä huoneesta kuuluivat lakkaamatta isän askeleet, edes takaisin, edes takaisin.

Kylminä ja kirkkaina iltoina harhailivat äiti ja Tine niityillä, joissa hento ruoho kasvoi, mäillä ja kukkuloilla, mistä oli laaja näköala.

Ilma oli vielä kylmä ja puri poskiin, auringon laskiessa kalpenevaan ruskoon. Hän seisoi nostettu käsi silmiä varjostaen, suorana taivasta vastaan kuin tähystäen kevään tuloa.

Mutta päivät kävivät leudommiksi, ja kotona olivat kaikki maljat täynnä tuoksuavia orvokkeja. Ja vihannestarhassa puhkesi hentoja lehtiä karviaismarjapensaiden pitkiin riveihin.

Pellot tulivat loistavan mustiksi, multa lepäsi hedelmällisenä ja kostean kiiltävänä — äiti saattoi iltasin kulkiessaan polkuja pitkin pysähdyttää Tinen ja lapset.

Kevättouko versoi, mutta rukiin laiho kasvoi ylpeänä ja suorana ja täytti illan nuoren vihreän vahvalla tuoksulla.

Puihinkin tuli lehtiä, ja kaikki silmut puhkesivat, mutta ilma kävi kylläiseksi ja raskaaksi; ja elävän maan povesta nousi höyry kohden taivaan sineä, joka pimeni ja tummeni.

Puutarhassa puhkesivat liljat, korkeina ja solakkoina ne seisoivat ja niiden makea hengähdys täytti hämärtyvän yön.

Lammikosta nousi höyry mullan tuoksusta kylläisenä, kuin maan henkäysten kuuma virta. Kiiltävät ruusuköynnökset kiertyivät pitkin valkean huvimajan seiniä, ja lehdet puhkesivat levittäen aisteja huumaavan tuoksunsa.

Ja kaikkialla, joka katolla lensivät valkeat kyyhkyset parittain, ja poppeleissa ja pensaissa kutsuivat linnut toisiaan.

Hän ja Tine kulkivat kirkon takaa lehdon läpi — sitä kutsuttiin paratiisiksi — ja sieltä kukkulalle.

Kaikki oli jo viheriäistä, ja pelloista, lehdoista ja kaikista soista kumpuili usva pimenevää taivasta kohti.

Taloja ja asumuksia näkyi heidän jalkojensa juuressa ja valkea kirkko, jonka ääriviivat näyttivät kadonneen maasta lähtevän höyryn raskaaseen kosteuteen.

Kaikki lehdet olivat puhjenneet pensaihin ja pensaiden puksipuu loisti. Oli kuin kukkien tuoksu olisi tiivistynyt valkeiden muurien sisäpuolella. Siellä täällä seisoivat ristit mykkinä.

Äiti pysähtyi ristejä katselemaan. Ja keskellä kevätkylläistä ilmaa seisoi hän lukien ristien nimiä ja kirjoituksia:

Hän kulki käytävää pitkin ja taivutti liljat syrjään kuin ei olisi niiden tuoksua kestänyt.

Hän kumartui alaspäin ja varovaisesti asetti kukkakimppunsa tuoreelle hautakummulle:

Leppäkertut vain sirkuttivat pesutuvassa ja uunin luona. Äiti avasi pesutuvan ovea.

Hän sulki oven ja kulki hiljaa sisään. Ruuduista lankeavassa valossa näyttivät hänen kasvonsa kalpeilta.

Äiti ei liikkunut, mutta nojaten niskansa seinään, sanoi hän katsoen suoraan eteensä:

— Mitä enemmän minä mietin, sitä selvempänä näen, että vallitsee yksi ainoa laki, elämän jatkumisen laki.

— Päämäärää? Päämääränä on että taas uutta elämää synnytetään.

— Emmekö ole halvimmat palvelijat suuressa talossa, jonka vartijain kasvojen eteen emme milloinkaan joudu?

— Ja koko elämäsi todistaa omia sanojasi vastaan; etkö luule minun tietävän, että elämäsi on kauttaaltaan uhrausta?

— Fritz, kun kerran on tajunnut elämän tyhjyyden, niin se on täytettävä jollakin… yhdentekevä millä.

— Tai — hän puhui rauhallisesti kuin se, joka tekee viimeisen kysymyksensä — tekeekö nyt sitten minun uhraavaisuuteni oikeastaan sinun elämäsi rikkaammaksi?

Ehkä hän silmänräpäyksen ajan odotti vastausta. Mutta isä pysyi vaiti ja pimeässä vavahtivat ehkä äidin kädet.

— Ehkä eletään vain varjoelämää monilla aloilla, taiteessa, uhrauksessa, työssä, ystävyydessä, toiminnassa; mutta elämä on vain siinä — missä luonto on sen määrännyt olemaan.

— Minun täytyi tulla tänne, tässä ovat ensimmäiset mansikat. Äiti poimi ne tänä iltana; ja hän ojensi punaiset marjat ikkunaa kohden.

— Viime vuonna ne eivät puhjenneet, sanoi äiti, eivätkä mansikat kypsyneet.

Ja he istuivat valkealle penkille ja katselivat lammikkoa ja puhuivat siitä, minkälaista oli viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä ja monta syntymäpäivää sitten.

— Voi herrajumala! Teillä oli punaruutuinen hame yllä; minkä näköinen te olittekaan. En ole milloinkaan nähnyt niin punaposkista olentoa kuin te pienenä.

Äiti nauroi yhä ja kertoi Tinestä lapsena. Mutta hulluinta oli sinä syntymäpäivänä, jolloin rouva Jespersen putosi lammikkoon.

— Lapsi kullat, sanoi äiti, siinä hän istui äärimmäisellä reunalla, ja yht’äkkiä on kuin Isäjumala takaapäin olisi tarttunut sekä rouvaan että hänen tuoliinsa, ja hän kaatui taaksepäin, Herra Jeesus, nurin niskoin suoraan veteen.

— Niin, silloin minä juuri olin päässyt ripille, sanoi Tine. Syntymäpäivän aattopäivänä oli kiire kuin joulun edellä. Tine sotki taikinoita ja Tine leipoi.

Kaikki keittiön ikkunat olivat selko selällään, ja Pesu-Mare, jolla oli yllään omakutomansa hame, hikoili niin että vesipisarat tippuivat. Miehet tulivat vuorotellen ovelle katsomaan.

— Mene matkoihisi, Lars, sanoi Tine. Hän lensi ulos ja sisään taas ja vispilöi rusinakaakkua vadissa, joka oli niin suuri, että koko lähiseutu olisi voinut siitä syödä mahansa kylläiseksi.

— Tine, tuleekohan vain kylliksi syötävää. Tiedättehän, mitä kaikkea
Jespersenin joukko jaksaa poskeensa pistää kylässä.

Kermavispilät läiskyivät savivatien reunoja vastaan ja miehevä Mari lisäsi puita uuneihin, niin että ne hehkuivat.

Lapset syöksyivät sisään pesutuvasta ja täyttivät toisen puolen huoneesta; he tahtoivat maistaa taikinaa.

Lapset ajettiin ulos, äiti samoin. He kuulivat vain pihalle asti, kuinka vispilät läiskyivät ja Tine piti komentoa.

Pesu-Maren alkoi laulaa kenraali Ryestä. Äiti juoksi puistokäytävää pitkin kaikki lapset kintereillään.

Ennenkuin he olivat ehtineet puistokäytävän päähän, kohtasivat he posetiivin soittajan.

Mies alkoi soittaa keskellä pihaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään sanoen:

Ja lehmuksen alla alkoi hän itse vääntää nauraen täyttä kurkkua, sillä hän soitti kenraali Bertramin jäähyväislaulua.

Palvelustytöt juoksivat ulos, Tine etummaisena, ja alkoivat tanssia, hikoillen ja avopäin, keskellä pihaa, posetiivin ympäri: Pesu-Marenin hame ulottui vähän polvien yli.

Mutta isäntärenki oli ainoa, joka uskalsi; hän hiipaili vähän hämillään alas, otti puukengät jalastaan ennenkuin pyysi Tineä tanssimaan ja pyörähteli sitten sukkasillaan nurmikolla.

— Tanssikaa, tanssikaa, huusi äiti, ja lapset juoksivat. Mutta ontuva posetiivin soittaja seisoi rauhallisena ja haisteli tuoreen leivän tuoksua.

Isäntärenki oli pyörittänyt Tineä niin että karttuunihame heilui — sen alla ei liikoja ollut — ja nyt hän kumarsi jäykästi posetiivin edessä.

Tine juoksi posetiivia vääntämään ja äiti pyöri kaikkien lasten huutaessa:

Sukkasillaan tanssien piteli isäntärenki niin varovaisesti hentoa äitiä kuin olisi hän ollut posliinia.

— Tine, huomennahan on syntymäpäiväni, ei hän silloin raski mitään sanoa.

Pihalla tanssivat palvelijat, ja lapset kirkuivat villiintyen omasta meluamisestaan.

— Pelottakaa niitä, pelottakaa niitä, sanoi äiti ja heilutti itse nenäliinaansa.

Mutta isä sulki ikkunansa, ja äiti sanoi hiljaa Tinelle, kohottaen olkapäitään kuin olisi nauttinut jostain hyvästä:

Posetiivin soittaja tuli väentupaan, ja äiti kuunteli hänen puhettaan tuntimääriä.

— Entä sitten, posetiivin soittaja, entä sitten, sanoi äiti ja siirtyi yhä lähemmäksi ukkoa penkillä.

— Tine, sanoi äiti innostuneena: se mies osaa valehdella. Hänen juttunsa ovat samanlaisia kuin lukukirjan kertomus neekerikuningattaresta, joka antoi polkea vatsaansa, jotta ruoka paremmin sulaisi.

— Sen olen lukenut saksalaisesta lukukirjasta ja se on tosi, vaikka
Fritz väittää minun valehtelevan.

Ilta oli tyyni ja valoisa, ja lammikko lepäsi peilikirkkaana.
Ensimäiset ruusut tuoksuivat pensaissa.

— Tine, sanoi äiti, täällä tahtoisin mielelläni kuolla. Ja nojaten valkeita pylväitä vasten ruusujen langetessa hänen hiuksilleen katseli hän lammikkoa, niittyä ja metsää.

— Minkä tähden on elämän kehys niin kaunis, sanoi hän. Ja väsyneenä vaipui hänen kaunis kätensä alas.

Ensi työkseen hän lukitsi äidin huoneen oven. Hän kiersi avainta kaksi kertaa molemmissa ovissa — vaatekammionkin ovessa.

Sillä kolme vuotta sitten oli äiti syntymäpäivänään hiipinyt vaatekammion läpi ullakolle, ja äkkiä seisonut keskellä huvimajaa: — Herra Jumala, siinä on rouva, oli Tine sanonut: — ja yöpaitasillaan.

Äidilläkään ei ollut rauhaa vuoteessaan. Hän hypähti lattialle paljain jaloin ja jyskytti lukittua ovea.

Sille oli levitetty lumivalkea liina; ruusuista oli tehty S kirjaimia, ja S oli puhallettu syntymäpäivärinkilälle.

Se puhallettiin paperitötteröstä, joka oli täynnä vettä ja valkoista sokeria.

Tine seisoi keittiössä puhaltaen taideteosta, kaikki lapset ympärillä katsomassa.

— Niin, niin, huusi Tine juosten rinkilää viemään, pysykää vain siellä.

He lahjoittivat rouvalle syntymäpäivälahjaksi joka vuosi kultalekkoja, jotka olivat kasvaneet palvelijoiden huoneessa ylenpalttisessa yölämmössä.

Kaikki lahjat olivat paikoillaan pöydällä, ja Tine ja lapset tarkastelivat komeutta.

Valkoisissa mekoissaan juoksivat lapset äidin edellä vihreiden pensasten välillä, valkoista huvimajaa kohden.

Ja kaikki lapset tempasivat lahjansa pöydältä ja antoivat ne äidille, kädet ylöspäin ojennettuina.

Hetken seisoi äiti valkoisena, valkeiden lastensa ympäröimänä. Hän katseli niin kauas yli kesäisten niittyjen. Kaikki oli valoa: taivas, ilma ja maa.

Yht’äkkiä hän kohautti kättään. — Tyras nuoleskeli hänen sormiaan ja paneutui makaamaan hänen jalkojensa juureen.

Ja auringonpaisteessa seisoi hän ruusujen keskellä, lasten ympäröimänä,
Tyras jalkojen juuressa maaten.

He tulivat kuin hiipien lammikon ympäri, pitkässä jonossa, niskat ja polvet koukussa — he näyttivät siltä kuin menisivät uhrattaviksi. Äiti otti heitä kädestä yksitellen.

Takimmaisena tallusteli Jens-renki. Hänen housunsa riippuivat takaa niin surkeasti kuin olisi hän tullut surua valittamaan.

— Tuntuu niin kummalliselta toivottaa sinulle onnea, mutta toivotan sinulle parasta, mitä elämä voi antaa. Fritzisi.

Hän ei itsekään huomannut, että hänen kätensä vähitellen hävittivät kukkaisnimen pöytäliinalta.

— Kiitos ystäväni, sanoi hän tarttuen isän käteen. Ja hetken he seisoivat monien lahjojen edessä — molemmat vaiti.

Viideltä iltapäivällä saapuivat pitäjäläiset. Tine oli käynyt kotona noutamassa lukkarinmuoria, jolla oli käsissään valkeaan pääliinaan kääritty kaakku.

Kun Jespersenin perhe oli nähnyt lukkarin perheen sivuuttavan pitäjänvoudin talon, lähti rouva Jespersen liikkeelle molempine tyttärineen. — Rouva Jespersenillä oli juhlallisen tukanlaitteensa päällä diadeemin muotoinen hattu, johon oli kiinnitetty kaksi jäljennettyä kamelikurjensulkaa.

Stina-neidillä oli yllään musta kirjosilkkihame, josta sai sen vaikutuksen, että tässä kehyksessä oli hän ensi kertaa mennyt ripille. Stina-neidin puvuille oli muuten ominaista, että ne aina olivat liian lyhyet ranteiden ja helman kohdalta. Rouvan syntymäpäivä oli — lukuunottamatta laissa määrättyjä loma- ja juhlapäiviä — ainoa päivä, jolloin Stina oli vapaana.

Hän lahjoitti hajuvesipullon, jonka sisällyksen äiti jälkeenpäin kaasi kahteen pienempään pulloon ja antoi ne palvelustytöille.

Helena neiti oli valkopukuinen ja vilkas kuin nuori vuohi. Hänen lahjansa oli käärittynä ruusunpunaiseen silkkipaperiin. Se oli kanavakankaalle ommeltu korutyö, joka oli tarkoitettu satulasepän kehystettäväksi.

Helena neidin lahjat lähetettiin säännöllisesti seuraavana vuonna
Sönderborgin hyväntekeväisyysmyyjäisiin arvottaviksi.

Pitäjänvoudin vaimo oli ensimmäistä kertaa ulkona pojan kuoleman jälkeen. Hän oli juhlallinen kuin virsikirja. Aamulla hän oli lähettänyt voiruukun.

Jespersenin perhe istuutui keskelle huvimajaa, jossa rouva Jespersen lupaa kysymättä hetken kuluttua oli tarkastellut lahjat.

Stina-neiti painoi miesmäisen suunsa äidin poskea vastaan niin kovasti että melkein teki kipeää.

Ja hämillään mumisten jotain, joka puoleksi oli onnentoivotus, puoleksi anteeksipyyntö, pisti hän hajuvesipullon äidin taskuun.

— Hyvä Jumala, sanoi hän, tuskin itsekään tietäen mitä puhui, mitä onkaan elämä.

Ei ollut sitä lahjaa, jota hän ei olisi viehkeästi sovitellut omaan pukuunsa.

Lukkarin muori, joka istui Stina-neidin vieressä, kertoi, että rouva
Esbensen oli ajanut ohi Ulkeböliä kohden.

— Tietysti Sörensenille, sanoi lukkarin muori. Minähän näin selvästi, miten hän viimein ohi ajaessaan täytti vaununistuimen.

Kaikki puhuivat, lukuunottamatta pitäjänvoudin vaimoa, joka mustassa vaipassaan istui suorana ja sanaakaan sanomatta tyhjensi kolme suklaakuppia.

— Mutta onhan ihmeellistä, rouva Jespersen, että kullakin pitäjällä on oma kuukautensa. Täällä on toukokuu.

Stina neiti sanoi, että hänen koulussaan olivat useimmat syntymäpäivät joulukuussa.

Äiti rupesi puhumaan imettäjistä. Sill’aikaa sitoi Helena-neiti korallinauhan kaulaansa ja leikki huvimajan edessä Tyraan kanssa.

Stinan hajuvesipullo löi äidin sääriä vastaan, kunnes hän sai sen taskustaan ja asetti sen nurmikolle lammikon viereen.

Juostessaan muistutti Stina selvästi kanakauppiaan pattijalkaista hevoskaakkia.

Äkkiä istuutui äiti nurmikolle; kaikki muut heittäytyivät hänen viereensä.

Ja kaikki heittivät murusia lammikkoon, jossa rantakalat uiskentelivat vilkkaina auringonpaisteessa.

Vanhukset istuivat kolmisin huvimajassa. Rouva Jespersen oli kaikessa rauhassa tutkinut lahjoja.

Mutta Stina-neiti jäi istumaan leuka käsien nojassa, ja äidin nauraessa ja lasten juostessa — vanhin poika joi tähteet laseista — lausui Stina-neiti hiljaa itsekseen runon vanhasta saksalaisesta almanakasta.

Hän näytti laseja ja lautasia ja vaiti hän istuutui huvimajan perimmäiseen soppeen.

Hän tarkoitti lahjoja, ja äänestä kuului, kuin olisi niiden pelkkä näkeminen koskenut kipeästi hänen silmiinsä.

Äiti käänsi kirjan lehteä, ja, kuin itsekseen lukien lausui hän runon uudelleen:

Omituista näin kerran unta: Erämaata ma kuljin. Ylt'ympäri hiekkaa pelkkää, ei muuta kuin paljasta hiekkaa. Mut silmäni säikkyvä näyn peljättävän näki silloin. Erämaan petojen loputon tuli saattue silloin esiin. Jalopeurat valkea-hampaat edell' astuivat; seurasi sitten suku tiikerin täplikästaljan ja pantterien. Arat astui lopuks raatoja rakastavaiset hyeenat saattueen päässä.

    Uni muotoa sitten muutti.
    Kamaralla maan mahtavan seisoin
    ma yksin.
    Mut maapallo oli tuo maa.
    Ja pimeys ainainen
    maan kaiken vaippaansa kattoi —
    mut pimeydessä
    kohos risti niin suuri
    kuin ois käsivarret sen valtavat
    sylihinsä sulkeneet maan sekä taivaan.
    Oli hiljaista.
    Vain tuolloin tällöin
    pisara putos ristiltä alas,
    ja taas oli hiljaista kaikki
    siks kuin putos pisara toinen,
    ja kaikki taas mykistyi
    siks kuin veripisara seuraava putos.
    Oli vertasi se,
    sa ristillä riippuva ihmiskunta.

Nojaten päätänsä huvimajan seinää vastaan, hän tuijotti mykkänä ja valkeana kesäillan ihanuutta.

— Tine, sanoi hän äkkiä, ja Tine vavahti, sillä äiti oli sanonut hänen nimensä melkein kuin apua anova.

Mutta äiti jäi istumaan paikoilleen ja kuiskasi itsekseen muutamia sanoja, joita Tine ei ymmärtänyt:

— Tine, on aivan totta — jos joku voisi luoda katseen sieluuni, niinkuin ikkunanruudusta katsellaan huoneeseen, ei hän siellä löytäisi kaikkien tavaroiden seasta yhtäkään halua, ei ainoatakaan toivetta, ei unelman varjoa.

— Kuolema, Tine, ei olekaan raskainta — — — on paljon raskaampaa joka päivä koettaa elää…

Hän jäi istumaan vaiti, pitäen käsiään ristissä polvien ympäri; ja kuten äsken liikkuivat hänen huulensa kuiskaten sanoja, joita Tine ei tuntenut:

Ah, kammiossansa mykäss', äänettömässä mun syämeni lepää — ah, kuolleena lepää.

    Ei yksikään itke
    mun syäntäni kylmää:
    sitä ainoastaan
    näet yksi vain lempi.

    Mut hän, joka kuoli,
    sydämensä kun kuoli,
    ei itkeä voi
    sydäntään elotonta.

Ah kammiossansa mykäss', äänettömässä mun sydämeni lepää — ah kuolleena lepää.

Iltasin ei enää laulettu, eivätkä lapset enää saaneet kuten ennen tanssia arkihuoneessa paitasillaan ennen maata menoaan.

He puhuivat matalalla äänellä, istuivat suorina kuin kynttilät, käsissä heillä oli puolihansikkaat.

Heillä oli alituinen huoli ilmasta ja he kulettivat aina sateenvarjoa mukanaan peläten sadetta.

— Hyvä ystävä, sanoivat he äidille, ei tarvita muuta, kuin että jalassa on märkä sukka puoli tuntia, niin saa yskän, joka kestää viikkoja.

Äiti, joka parantola-aikana oli kalpeana pelosta, myöntyi kaikkeen ja käytti musliinipukuja. Koko päivänä ei hänen päässään ollut kuin yksi ainoa ajatus, etteivät lapset taas pääsisi saattamaan epäjärjestystä tätirykmentin kalosseihin.

Oli kuin olisi tehty sellainen sopimus, että Tine katoasi talosta tätikautena. Äiti ja hän tapasivat toisensa melkein kuin kaksi salakuljettajaa. Mutta aamulla täytyi Tinen tulla äitiä ajamaan vuoteesta.

Tätien parantolasäännöt vaativat, että he nousisivat aamulla kello seitsemältä, ja he olivat täsmällisiä kuin tuomiokirkon kello.

Tullessaan alas tätien luo oli hänellä edessään suuri valkoinen esiliina, ja näytti siltä kuin hän olisi askarrellut talossaan jo kello viidestä, jolloin voi kirnuttiin.

Molemmat tädit istuivat, selät tavattoman suorina, kummallakin puolella pöytää puutarhasalissa ja odottivat teekuppiaan. Aamukävelylle lähtiessään tekivät he erittäin matkavalmiin vaikutuksen. Hameen helmoja kannatti erikoinen järjestelmä hakasia, ja päässä oli hatut, joiden suuruus oli verrattava koreihin, joissa postissa lähetetään hautaseppeleitä.

- Herra Jumala, he sanoivat pitsejä tarkoittaen, ennen kaikkea täytyy ajatella silmien suojaamista.

He eivät kävelleet oikeassa puutarhassa sammakkojen takia, joita he inhosivat.

— Niitähän vilisee joka paikassa, sitäpaitsi ne hyppivät… sehän on melkein kamalampaa kuin viime vuonna.

Sitäpaitsi oli tie vihannestarhan läpi, kun sen oli kulkenut kuusi kertaa edes-takaisin, juuri heidän määränsä. Kävellessään he eivät puhuneet.

— Geneven lääkäri on oikeassa, sanoi Bothilde täti, ei pidä puhua.
Pitää kävellä ja antaa hermojensa levätä.

— Sveitsiläinen suklaa on siitä mainiota, että se antaa voimia, viemättä ruokahalua. Meidän kotoinen suklaamme sitävastoin on, kuin saisi möhkäleitä suuhunsa.

— Hyvä ystävä, sano Bothilde täti, villa on villaa. Ranskalaiset, jotka tahtovat säilyä kuntokykyisinä, nukkuvat villapatjoilla.

Ateriat olivat hänen kauheimmat hetkensä. Ei hän voinut sanoa, että lapset istuivat moitteettomasti pöydässä.

— Täytynee toki myöntää niiden tärkeys, sanoi Bothilde täti. Ja ellei niitä opi lapsena, niin ei sitten milloinkaan …

— Vakuutan sinulle, että syynä siihen, ettei Storkfeldt päässyt valtionministeriksi — tädit kutsuivat aina neuvostoministeriä valtioministeriksi — oli hänen tapansa syödä veitsellä.

Äiti istui vieressä ja lastenhoitaja hankasi sienillä lasten ruumiita, kuin olisi hän höylännyt uusia lautoja.

Anna Margarethe harjasi kynsiä, niin että nahka oli vähällä lähteä sormenpäistä.

— Ne eivät ole vieläkään puhtaita, sanoi äiti: Herra tiesi missä ne kuopivat…

— Ja kun ne lopulta saa puhtaiksi, sanoi hän epätoivoisena, niin ne rupeavat punoittamaan.

Isä talutti tädit pöytään. Heidän pukunsa olivat valkean- ja mustanjuovikkaasta silkistä — heidän kylpylaitoksen aikaiset päivällispukunsa — ja sormissa oli monet sormukset, jotka kilahtelivat tavattoman laihoissa käsissä. He asettivat kumpikin pulverirasian lautasensa viereen.

Äiti keskusteli johtaakseen huomion muualle — niin että poskissa hehkuivat punaiset täplät — he puhelivat Kööpenhaminasta ja kaikista tuttavista.

— Niin, sanoi Bothilde-täti, onhan Jane erittäin herttainen. Mutta hänellä on omituisuutensa. Tuskin on ennättänyt istahtaa hänen pöytänsä ääreen, ennenkuin hän alkaa keskustella uskontunnustuksista.

— Kultaseni — hän kääntyi äkkiä vanhimman pojan puoleen — hyväntapainen poika työntää aina rinnan eteenpäin ja hartiat ylöspäin syödessään. Siten pysyy suorana …

— Ja minun mielestäni — hän jatkoi taas keskusteluaan Janesta ja uskontunnustuksista kuin ei olisi muusta puhunutkaan — ei sellaisista asioista sovi aterioidessa keskustella.

— Voi syödä piispan luona ensimäisenä joulupäivänä, eikä siellä sanallakaan kosketella uskontoa ja muuta senkaltaista …

Anna-täti rupesi puhumaan lasista ja posliinista ylipäänsä. Hän puhui lasitehtaasta Etelä-Ranskassa:

— Sieltä, sanoi hän isälle, saa todella erittäin hienoja esineitä… Mutta, hyvä ystävä, nyt se vasta johtuu mieleeni, minkä vuoksi sinun kauniita, hiottuja karahvejasi ei tänä vuonna näy missään.

— Niin, Margarethe — muistathan hänet — särki, tuli särkeneeksi toisen…

— Niin, missä on Margarethe? Tuo sievä tyttö, muistan mainiosti tuon sievän, vilkkaan pikku henkilön, sanoi Bothilde-täti.

— Hänen kävi hullusti, valitettavasti, niin että hänen täytyi muuttaa pois talosta …

Tämä ainoa sana "No" kaikui, kuin olisi rautaportti pamahtanut lukkoon.
Eikä karahveista sen enempää puhuttu.

— Pikku Stella — tämä seurasi sekunti "No" huudahduksen jälkeen — pikkunen tyttö ei istu jalat ristissä pöydän ääressä.

- Kas niin, nyt tahraat hameesi, sanoi täti, ja kääntyen äidin puoleen sanoi hän kuin puoleksi anteeksi pyytäen:

— Ystäväni, sellaisia asioita täytyy alinomaa muistuttaa, jotta ne mieleen painuisivat.

— Kun totuttaa lapsia istumaan ruokapöydän ääressä, täytyy totuttaa heitä pitämään kyynärpäät ruumiissa kiinni syödessään.

Lapset olivat syösseet ulos ruokasalista niin että kompastuivat toisiinsa käytävässä.

— Mutta, sanoi Anne-täti — hän oli tuskin ehtinyt istuutua — en voi unhoittaa Margaretheä, tuota kaunista, vilkasta, pientä tyttölasta.

— Kauneimmille käy aina huonointen, sanoi äiti kaataessaan kahvia kuppeihin.

— Mutta, sanoi Bothilde-täti, tässä pitäjässähän tapahtuu sellaista joka vuosi.

— Eihän meikäläinen voi sellaista käsittää. Mutta Jumalan kiitos, eihän meillä ole sellaisen kanssa mitään tekemistä. Anne-täti sanoi:

— Tapahtuu kai elämässä monenmoista. Paras on, ettei ole sitä näkevinään… silloin tuntuu kuin ei sitä olisikaan. Mutta sellaiset ihmiset eivät olekaan saaneet kasvatusta …

— Mahtaneeko se sitten auttaa? sanoi hän. Ja tätejä ajattelematta sanoi hän äkkiä:

— Onnettomuus on vain siinä, että luonto on julmuudessaan luonut eläimiä, jotka ajattelevat. Ensin parittuu eläin ja sitten ihminen sitä inhoo.

Levättyään he lukivat. Sisarukset lukivat vuorotellen. He tutkiskelivat kolmella suurella sivistyskielellä kirjoitettuja teoksia, jotteivät niitä unohtaisi.

— Hyvä ystävä, se mies opettaa meille paljon ihmisistä. Onhan Goethelläkin puolensa. Mutta minuun hän Weimareineen tekee kivisen vaikutuksen.

Anne-täti piti enemmän naiskirjailijoista, ja siitä kysymyksestä syntyi todellinen tora:

— Voihan kieli tosin olla kaunista, sanoi Thilda täti; mutta sisällys, ystäväiseni, aina vain sitä alituista rakkautta.

— Ja senhän asteen, Jumalan kiitos, pian sivuuttaa. Sitäpaitsi on elämässä rakkautta kylliksi.

Ennen teetä kävelivät tädit taas. Mutta tällä kertaa puistokäytävällä.

Teenjuonnin jälkeen he istuivat puoli tuntia puutarhan portailla ja joivat ilmaa.

— Puhutaan vedestä ja vedestä, sanoivat he, mutta ensi sijassa tulee ilma. Jos ihmiset olisivat niin viisaita, että nukkuisivat ikkuna auki, he eläisivät sadan vuoden vanhoiksi.

Kuuden viikon kuluttua oli jälkiparannuskausi lopussa. He matkustivat samana päivänä kuin se päättyi.

Äidin ystävättäret tulivat vierailulle. He olivat sen kartanon tyttäriä, jossa äiti oli saanut kasvatuksensa. He olivat kuin kirjavia pitkämatkaisia lintuja.

Ikkunat olivat auki, niin ettei taloa ja puutarhaa mikään erottanut; outoja nimiä kuuli kaikkialla, ja posti toi kirjeitä, joiden päällekirjoituksia ei kukaan keittiössä osannut lukea.

Ystävättärillä oli yllään vannehameet, jotka lasten mielestä muistuttivat Amaliegadin ylösalasin käännetyitä kynttiläkruunuja, ja pitkäliepeiset vaipat. Lähtiessään ajelemaan oli heillä kamelikurjensulat päässään kuten Zampalla, pienellä hevosella, jonka lapset olivat nähneet Augustenborgissa, ja joka osasi istua pöydän ääressä ja soittaa pienellä kellolla kun halusi ruokaa. Kaikki ystävättäret puhuivat taukoamatta, eniten kuitenkin lady Lipton.

Hän asui kaukana vieraassa maassa ja hänellä oli monta rikasta ja ylhäistä tuttavaa. Isä talutti aina häntä päivällispöytään.

Mutta syötyään joivat he kahvia puutarhasalissa, ja lady Lipton puheli. Hän kertoi Rachelista, jota rakasti, ja Tuileriain keisarihovista ja kaikista kaukaisista ja ihmeellisistä ihmisistä — äidin kuunnellessa.

— Kerro vielä, sanoi äiti, ja lady kertoi; suuren maan runoilijoista, joiden joukossa hän eli, sen taiteilijoista, joiden taideteoksia hän omisti, ja varsinkin nuoresta ihmeellisestä itämaisesta runoilijasta, jonka hän oli tavannut suuressa kaupungissa, missä monet ihmiset tapaavat toisiansa, ja jonka valokuva oli hänen pöydällään vierashuoneessa. Hänestä tahtoi äitikin mieluimmin kuulla.

— Kultaseni, sanoi lady, luulen että elämä on sivuuttanut hänet. Hän on unohtanut olemisen taidon. Hän ei enää osaa silittää korkeata hattuansa eikä viitsi napittaa käsineitään lähteäkseen vierailulle; hän ei pysty enää kaikkiin koneellisiin pikkutoimiin, jotka muodostavat elämän: esim. parturilla käymiseen, kahvin juomiseen kahvilassa tai seurusteluun pöytätoverinsa puuterikaulaisen naisen kanssa . ..

— Hän ei varmaankaan tunne surua, sanoi lady — eikä pettymystä, sillä hänen esi-isänsä ovat jo hänenkin puolestaan kokeneet turhien toiveiden raukeamisen.

— Sanoisin ennemmin hänen kuuluvan ryhmään "les désinteressés", välinpitämättömät. Elämän arvot ovat kuihtuneet yhdentekeviksi ja naurettaviksi tai suorastaan hämmästyttäviksi.

— En voi milloinkaan unohtaa sitä päivää, jolloin hän tuli luokseni ja levitti äkkiä "Le Figaron" pöydälleni kapealla kädellään sanoen tavattomalla kauhulla — ei kauhulla, vaan jonkinlaisella väsyneellä hämmästyksellä:

— Ei siinä puhuta muusta kuin Kiinan sodasta. Lady vaikeni hetkeksi, sitten hän sanoi:

— Asian laita taitaa olla se, että hänelle on kaikki vähitellen muuttunut Kiinan sodaksi.

— Kaikissa suurissa maissa on ihmeellisiä ihmisiä, joille rakkauden — miten sen sanoisinkaan? — suorastaan ruumiillinen puoli on voittamattoman vastenmielistä. Heistä tulee liikahienostuneita askeetteja, he himoitsevat lakkaamatta, mutta kiroovat tyydytystä.

— Hän tuntee vetovoimaa naisia kohtaan, mutta tuskin he ovat hänen sylissään, ennenkuin hän syytää suustaan haukkumasanoja.

Lady nojautui taaksepäin tuolillaan, ja hiukan vierasvoittoisella kielellään, joka antoi sanoille harvinaisen soinnun, lausueli hän hitaasti:

Sua lemmin kuin meri lempii aavaa rannikkoa, jota aallot sen huuhtoo, sitä suojaten, peittäin sen ainaisella, iankaikkisella suutelolla. Kuten suudella lempivä voi, mi kantapäästä ain kiireelle asti sulohuulin ruumista lemmittynsä siks koskettaa, kokonaan sen että omistaa vois autuudess' ainaisessa. Niin sinua lemmin ma — niin.

Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.

Ja samassa asennossa, liikkumatta, lausui hän, ja hänen alttoäänensä kaikui pehmeämpänä:

Yöt pitkät kun yksin ma vuoteella lepään eik' kasvojain kenkään nää, ei silmiäni, jotk' kuivat ovat — Ma aattelen silloin: Minut kuolo jos korjais, kenties tulisit sa ja polvistuisit leposijani ääreen, kävisit kätehein, jota kaihdat nyt, kätehen, mi on kylmä, ja korvaani, joka ei kuulla voi enää, sa kuiskaisit kuten kuiskit ennen: Miten sentään sua lemmin — Leviäis hymy huulille vainaan.

Äiti oli istuutunut ja silmät suurina hän tuijotti eteensä kädet ristissä polvilla. Sitten hän sanoi:

Ja äärettömän hellästi, melkein kuulumattomasti, lausui hän uudelleen vieraat sanat. Kädet olivat yhä ristissä polvilla:

Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.

Ja hiljaisella äänellä, melkein kuin olisi kehtolaulua hyräillyt, lausui hän pienen runon, joka oli kirjoitettu kuvalle — vieraan ja tuntemattoman runoilijan kuvalle:

Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu, siten kuihdun ja kelmenen ma, kun et mua lemmi.

— Lapsikullat, ei olisi hulluinta, jos joutuisi sen miehen rakkauden esineeksi.

He nauroivat kaikki ääneen, äiti ylinnä, juoksivat puutarhaan ja heittäytyivät nurmikolle, niin että vannehameet nousivat korkealle.

Ystävättärillä oli ilotulitusvehkeet mukana ja he sytyttivät sinisiä ja vihreitä liekkejä kaikkiin pensaihin, niin että koko puutarha oli vähällä syttyä palamaan.

Kaikissa pensaissa leimusi sinisiä ja punaisia liekkejä ja äiti seisoi itse keskellä kenttää. Valkeat kasvot olivat ylöspäin kääntyneet ja hänen kätensä olivat koholla.

Ja ilotulituksen hitaasti sammuessa ja pensaitten pimetessä, katselivat he ylöspäin elokuun tähtiä.

Hän jäi seisomaan ja ystävättäret olivat hekin vaiti. Vähitellen he menivät sisään. Huoneissa oli pimeä ja kylmä. He istuutuivat kaikki arkihuoneeseen, eikä kukaan puhunut. Vihdoin sanoi äiti:

— Luulen, että tähdet ovat olemassa murheellisia varten; jotta he huomaisivat, ettei sureminenkaan hyödytä, sillä surummekin on liian pieni.

Mutta äiti nousi seisomaan, ja pimeässä huoneessa hän istuutui klaveerin ääreen.

Valkeat kädet liukuivat koskettimilla ja hitaasti — vallan hitaasti — kaikuivat muutamat akordit hänen puoleksi laulaessaan nuo vieraat sanat. Sävelen hän oli itse sepittänyt.

Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu, siten kuihdun ja kelmenen ma, kun et mua lemmi.

Ystävättäret matkustivat ja elonaika saapui. Raskaat elovaunut vierivät pihaportista sisään, äiti ja Tine istuivat kuormalla palvelustyttöjen vieressä ja lapset heittivät kirkuen kuperikeikkaa täyttyvässä luuvassa.

Elonaikakin meni, ja syyskuun hiljaiset, seesteiset päivät saapuivat, ja puutarha oli loistava ja aivan äänetön. Ei hyttynenkään laulanut lemmelle.

Äiti istui enimmäkseen valkeilla portailla auringon paisteessa ja Tine askarteli puutarhassa hänen jalkojensa juuressa. Puistokäytävän poppeleihin tuli keltaisia lehtiä; näytti siltä kuin ne olisivat pidentyneet kuulakkaassa ilmassa. Äiti kyyristyi kokoon kylmässä:

Mutta äiti tuijotti aurinkoisia kukkalavoja, joissa mikään ei värähtänyt, kaikki vain loisti, lehdet, asterit ja myöhäiset ruusut. Hän virkkoi:

Tuli varhain pimeä. Tine, äiti ja lapset menivät puiston läpi, vainioiden yli, joiden ojat olivat täynnä karhunmarjaköynnöksiä.

He eivät nähneet ketään. Kaikkialla oli äänetöntä. Heidän takanaan syttyivät valot kylän mökkien ikkunoissa. Samassa kaikuivat iltakellot.

Äiti pysähtyi; lapset hiipivät lähemmäksi häntä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyivät vain laajat kentät ja tuolla, hämyssä, kylän hiljaiset valot. Taivas oli pimeä ja tähdetön.

Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Sitten sanoi äiti, joka näytti niin pitkältä pimeässä:

Mutta vähän ajan perästä hän sanoi — ja ääni oli äärettömän väsynyt —:

— Eikä se kumminkaan auttaisi. Luulen, että maan kauneus vain lisää sielun kärsimyksiä:

He kulkivat eteenpäin hämärän peittämien vainioiden yli. Kellojen soitto oli tauonnut, eikä kuulunut muuta ääntä kuin parin koiran haukuntaa. Sitten sekin vaikeni.

Mutta kotiin tultuaan leikkivät lapset yöpaitasillaan sirkusta keskellä arkihuonetta.

Lähiseudun papit tulivat korttia pelaamaan. Heidän vanhat vaununsa
vierivät pihalle. Etuistuimella istuivat paksut punanaamaiset ajurit.
Pelipöytä vedettiin esille isän huoneessa ja peli oli käynnissä.
Pitkistä piipuista tuprusi savu, niin ettei kättä siinä voinut eroittaa.

Vanha Fangel manasi ja kirosi, niin että kirjahyllyt tärisivät ja Mynsterin saarnat hyppivät. Lapset, joiden oli mahdotonta nukkua, hypähtivät vuoteistaan ja saivat viskunoita, jotta menisivät taas nukkumaan.

Isän huoneessa papit kiihtymistään kiihtyivät. Totilaseja täytettiin ja vanha Fangel kiroili.

Papit nousivat tuoleiltaan — jalat olivat hiukan epävarmat — ja menivät arkihuoneen läpi.

He hoipertelivat puutarhaportaita alas, totilasit asetettiin nurmikolle, ja he pelasivat maaten mahallaan ja takoivat ruohoa suurine käsineen.

Äiti istui puutarhaportailla ja nauroi nauramistaan. Mutta villavaipan hän levitti vanhan Fangelin yli.

Päivät lyhenivät lyhenemistään, lehdet harvenivat puissa ja viimeiset ruusut paleltuivat valkean talon seinämillä.

— Huomenna me ne poimimme, sanoi hän Tinelle. Seuraavana päivänä hän sai tikapuut esille ja kori kädessä seisoi hän ylimmällä astuimella ja poimi rikkaat tertut.

Ylinnä hän seisoi. Leikillään piteli hän rypäleterttua tumman hohtavia hiuksiaan vastaan, toinen terttu riippui ojennetussa kädessä. Aurinko valaisi häntä, kimaltelevia rypäleitä ja kiiltävää tukkaa.

Isäntärenki meni ohi ja pysähtyi. Samassa heitti äiti rypäletertun suoraan hänen kasvojaan vastaan.

— Kauniilta mahdan näyttää, sanoi hän ja tuli alas tikapuilta. Ne vietiin pois ja Tine rupesi laskemaan terttuja.

Hän meni sisään katsomatta rypäleitä ja jäi kauvan pimeään istumaan omaan tuoliinsa. Kädet helmassa.

Keittiössä kuului Tine askartelevan viinirypäleiden korjaamisessa ja väki tuli sisään satoa katsomaan. Tine tuli sisään kertomaan montako terttua poimittiin.

Äiti nousi paikaltaan. Varjon tavoin kulki hän läpi huoneen hämärän.
Hän istuutui pianon ääreen.

— Tiedättekö, olen istunut ja miettinyt miten ihminen voisi olla onnellinen.

— Ei, Tine, minä olen sanonut sen Teille ennen: on vain yksi onni ja se lienee onnellisin, joka ei sitä milloinkaan ole tuntenut.

Oli hiljaa hetkisen, kunnes äidin kauniit kädet liukuivat yli koskettimien, ja hillitysti isän, varjon lailla, näyttäytyessä ovellaan, lauloi äiti:

Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu,

- Sytytä lamppu, Tine, sanoi hän. Lasten pitää mennä nukkumaan ja väestä täytyy pitää huolta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA TALO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Valkea talo

VALKEA TALO

HERMAN BANG

YSTÄVÄLLE.

VALKEA TALO.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE