The Project Gutenberg eBook of Mahatma Gandhi, by Romain Rolland

   Kunnian ja orjuuden, yksipäiväisten valtakuntien
   ja ikuisten ajatusten maalle, kansalle, joka
   uhmaa aikaa,
      Ylösnousseelle Intialle.

Tutkielmani alussa kohdistan sydämelliset kiitokseni uskolliselle työtoverilleni, sisarelleni ja ystävälleni Kalidâs Nâg'ille, jonka laajat tiedot ja väsymätön myötämielisyys ovat opastaneet askeleitani hindulaisen ajattelun viidakoissa.

Samaten kiitän madrasilaista kustantajaa S. Ganesan'ia, joka on käytettäväkseni luovuttanut suuren joukon julkaisujaan.

SUURI SIELU MAHATMA…[1]

Tummat, rauhalliset silmät. Pieni, heikko mies, kasvot laihat, korvat suuret, ulkonevat. Päässä valkea myssy, verhona valkea, karhea kangas, jalat paljaat. Elää riisistä ja hedelmistä, juo vain vettä, makaa lattialla, nukkuu vähän, tekee työtä lakkaamatta.

Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään eriskummallista. Alussa herättää hänessä huomiota vain suuren kärsivällisyyden ja suuren rakkauden ilme. Pearson, joka näkee hänet v. 1913 Etelä-Afrikassa, johtuu muistamaan Fransiskus Assisilaista. Hän on yksinkertainen kuin lapsi, [2] lempeä ja kohtelias, yksinpä vastustajilleenkin, [3] ehdottoman rehellinen. [4] Hän arvostelee itseään nöyrästi, on siinä määrin tunnontarkka, että tuntuu kuin epäilevän ja sanovan: »Olen erehtynyt»; ei peitä koskaan erehdyksiään, ei käytä kompromissia eikä diplomatiaa, karttaa liioiteltua kaunopuheisuutta, ei ainakaan ajattele sitä; [5] hän inhosi kansan mielenosoituksia, joita hänen henkilönsä oli aiheuttanut ja joissa hänen heikot jäsenensä olivat joskus ruhjoutumisen vaarassa, jollei hänen ystävänsä Maulana Šaukat Ali olisi vankalla ruumiillaan ollut suojamuurina hänelle — hän oli sanan täydessä merkityksessä sairas väkijoukon häntä ihaillessa; [6] pohjimmaltaan hän epäilee ja inhoaa hillitöntä rahvasta, hän tuntee olonsa mukavaksi vain vähemmistössä ja itsensä onnelliseksi vain yksinäisyydessä, kuunnellessaan omantunnon hiljaista pientä ääntä, joka käskee ja säätää… [7]

Tässä siis mies, joka on nostattanut kapinaan kolmesataa miljoonaa ihmistä, järkyttänyt Brittein valtakuntaa ja tuonut ihmispolitiikan huomioon mahtavimman kansainliikkeen, mikä liki kahdentuhannen vuoden aikana on kuohuttanut maailmaa.

Hänen oikea nimensä on Mohandas Karamchand Gandhi. Hän syntyi Luoteis-Intiassa, pienessä, puolittain itsenäisessä Porbandar nimisessä valtiossa sen samannimisessä pääkaupungissa eli »Valkeassa kaupungissa» Oman-lahden rannalla lokakuun 2 p:nä 1869. Hänen heimonsa oli tulista, levotonta rotua, vielä äsken kansalaissotien kiihoittamaa. Käytännöllistä rotua, jolla oli liikevaistoa ja joka kävi kukoistavaa kauppaa Arapianmerellä Adenista Zanzibariin saakka. Sekä hänen isoisänsä että isänsä olivat molemmat olleet pääministereitä, mutta molemmat olivat riippumattomuutensa takia joutuneet epäsuosioon ja saaneet paeta, koska heidän henkeänsä uhattiin. Hän oli peräisin rikkaasta, henkevästä, sivistyneestä ympäristöstä, mutta ei ylimmästä kastista. Hänen vanhempansa kuuluivat hindulaisuuden Jain-koulukuntaan, jonka suurimpia periaatteita on ahimsâ. [8] Tämän aatteen hän tuli sittemmin voitokkaasti todistamaan maailmalle.

Džainalaisten mielestä kykenee rakkaus enemmän kuin järki viemään Jumalan luo. Mahatman isä ei antanut yhtään arvoa rahalle ja jätti sitä vähän omilleen, tuhlattuaan melkein kaiken hyväntekeväisyystarkoituksiin. Äiti, ankarasti uskonnollinen, oli hindulainen Pyhä Elisabet, joka paastosi, antoi almuja ja valvoi sairaiden luona. Perheessä luettiin säännöllisesti Râmâyanaa. Pojan ensimmäinen kasvatus oli uskottu eräälle bramaanille, joka pani hänet kertaamaan Višnun lukuja. [9] Mutta myöhemmin hän valitti sitä, ettei hän ollut koskaan oikein hyvin oppinut sanskriittia: siinä yksi syy hänen salaiseen vihaansa englantilaista kasvatusta kohtaan, jonka takia häneltä jäi löytämättä oman kielensä aarteet. Hän tuntee kyllä erinomaisesti hindujen pyhät käsikirjoitukset, mutta Vedoja ja Upanišadeja hän lukee vain käännöksinä. [10]

Jo koulussa ollessaan hän oli elänyt vakavan uskonnollisen murroksen. Kapinoiden epäjumalista ja turmeltunutta hindulaisuutta vastaan hän oli — tai luuli olevansa — vähän aikaa jumalankieltäjä. Tovereinensa hän meni jumalattomuudessaan niin pitkälle, että söi salaa lihaa (hirvein pyhänhäväistys mihin hindu voi tehdä itsensä syylliseksi!) Hän oli sitten vähällä kuolla sen aiheuttamasta kauhusta ja inhosta. [11]

Mentyään jo lapsena naimisiin [12] hän lähti yhdeksäntoistavuotiaana Englantiin Lontoon yliopistoon ja oikeuskouluun täydentämään opintojaan. Äiti ei suostunut hänen lähtöönsä ennenkuin oli häneltä ottanut kolme džainilaista lupausta, jotka velvoittivat pidättäytymään viinistä, lihasta ja sukupuoliyhteydestä.

Hän saapui Lontooseen syyskuussa 1888. Ensimmäisten epävarmuutta ja pettymystä merkinneiden kuukausien jälkeen — hän oli tuhlannut lapsellisesti paljon aikaa ja rahaa tullakseen, kuten hän sanoo, englantilaiseksi herrasmieheksi, — hän pakotti itsensä täsmälliseen elämään ja ankaraan työhön. Ystävät opettivat häntä tutustumaan raamattuun, mutta aika ei ollut vielä tullut sen tajuamiseen. Ensimmäiset kirjat häntä väsyttivät, eikä hän joutunut 2. Mooseksenkirjaa edemmäksi. Sitävastoin hän juuri Lontoossa keksi Bhagavad Gitan kauneuden. Hän juopui siitä. Se oli valo, jota pieni maanpakolaishindu tarvitsi. Se antoi hänelle takaisin uskon. Hän tunsi taaskin pelastuksen olevan hänelle mahdollisen vain hindujen uskonnon kautta.»[13]

Hän palasi Intiaan 1891. Surullinen paluu. Hänen äitinsä oli juuri kuollut, ja uutinen oli häneltä salattu. Hänestä tuli asianajaja Bombayn ylioikeuteen. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli kieltävä tämän toimensa, jonka hän tuomitsi epämoraaliseksi. Jopa hän tätä tointa hoitaessaan pidätti itselleen oikeuden olla jatkamatta asiaa, jos hänestä siinä ilmeni vääryyttä.

Jo tähän aikaan eräät suuret intialaiset luonteet herättivät hänessä aavistuksia hänen omasta tulevasta kutsumuksestaan: Bombayn »kruunuton kuningas» parsi Dadabhai sekä professori Gokhale, jotka molemmatkin hehkuivat uskonnollista rakkautta Intian maahan ja kansaan. Gokhale, isänmaansa parhaita valtiomiehiä ja intialaisen kasvatuksen ensimmäisiä parantajia; Dadabhai, intialaisen kansallisuusaatteen perustaja (Gandhin todistuksen mukaan);[14] molemmat samalla myös viisauden ja lempeyden mestareita. Dadabhai kiinnittäessään huomionsa Gandhin nuorekkaaseen intomieleen antoi hänelle 1892 ensimmäisen käytännöllisen Ahimsâ -opetuksen julkisessa elämässä. Se on sankarillisen ihmisen passiivisuutta jos voi näitä kahta sanaa yhdistää, sielun intohimoista pyrkimystä vastustamaan pahaa ei pahalla, vaan rakkaudella. Me palaamme tähän taikavoi- maiseen asiaan, joka on Intian antama ylevä sanoma muulle maailmalle.

Vuonna 1893 alkaa Gandhin intialaistoiminta. Se jakautuu kahteen ajanjaksoon. Vuosina 1893-1914 hänellä on vaikutuskenttänä Etelä-Afrikka. Vuodesta 1914 hän on toiminut Intiassa.

Se seikka, että tällä kaksikymmenvuotisella toiminnalla Etelä-Afrikassa ei ole ollut enempää kaikupohjaa Europassa, todistaa meidän poliitikkojemme, historioitsijaimme, ajattelijoidemme ja uskonnonmiestemme uskomattoman ahdasta näkökulmaa; sillä se on sielun sankariutta, joka on vailla vertojaan meidän aikoinamme, ei ainoastaan voimansa ja uhrautumisensa kestävyyden, vaan lopullisen voittonsakin puolesta.

Vuosina 1890—91 asusti Etelä-Afrikassa, etupäässä Natalissa, 150.000 intialaista. Tämän vieraan kansan tulo herätti sikäläisissä valkoisissa kansanaineksissa muukalaisvihan, jota hallitus kävi kannattamaan maanpakotoimenpiteilläkin. Se tahtoi kieltää aasialaisten maahanmuuton ja pakottaa niitä lähtemään pois, jotka jo olivat tänne vakituisesti asettuneet. Järjestelmällinen vaino teki näiden elämän sietämättömäksi: rasittavat verot, nöyryyttävät poliisitoimenpiteet, julkiset häväistykset ja piankin omavaltaiset rankaisut, ryöstöt, hävitykset — mikä kaikki tapahtui valkean sivistyksen lipun alla.

Vuonna 1893 Gandhi saapui Etelä-Afrikaan, kutsuttuna Pretoriaan ajamaan erästä tärkeää asiaa. Hän oli täysin tietämätön intialaisten asemasta Afrikassa. Heti ensimmäisillä askeleillaan Matalissa, mutta etenkin hollantilaisessa Transvaalissa, hän teki kauheita havaintoja. Tämä ylhäissäätyinen hindu, jota aina oli kohdeltu hyvin Englannissa ja joka aikaisemmin oli pitänyt eurooppalaisia ystävinään, joutui mitä karkeimpien solvauksien alaiseksi: hänet ajettiin ulos hotelleista, junista, häntä herjattiin, lyötiin korvalle, potkittiin. Hän olisi palannut heti Intiaan, ellei häntä olisi kiinnittänyt asiakkaihinsa kokovuotinen sitoumus. Näiden kahdentoista kuukauden aikana hän oppi hallitsemaan itseään. Mutta kun hän määräajan kuluttua kiirehti palaamaan takaisin, sai hän tietää, että hallitus valmisteli lakiehdotusta, joka riistäisi intialaisilta heidän viimeisenkin turvansa. Afrikan intialaisilla ei ollut voimaa eikä tahtoa taistella, järjestymättömiä ja demoralisoituja kun olivat. He tarvitsivat johtajaa, sielua. Gandhi uhrautui. Hän jäi.

Silloin saa alkunsa omantunnon jatkuva taistelu valtion voimaa ja raakoja joukkoja vastaan. Toimien vielä tähän aikaan asianajajana hän aloitti taistelun osoittamalla juriidisesti laittomaksi asiakirjan, jolla aasialaiset suljettiin pois Afrikasta; ja huolimatta mitä myrkyllisimmästä vastustuksesta hän sai asiansa puolelle kirjaimellisesti, joskaan ei käytännössä, Matalin ja Lontoon yleisen mielipiteen. Hän hankkii allekirjoituksia suunnattoman suuriin anomuksiin, saa pystyyn Matalin intialaisen Kongressin, muodostaa intialaisen kasvatuksen yhdistyksen; vähän myöhemmin hän perustaa lehden Indian Opinion, jota julaistiin paitsi englanniksi myös kolmella intialaisella kielellä. Haluten edelleen varmistaa kansalaisilleen siedettävän aseman Afrikassa, voidakseen paremmin heitä puolustaa, hän teki itsensä samanarvoiseksi heidän kanssaan. Hänellä oli Johannesburgissa tuottava asiakasjoukko;[15] hän jätti sen vihkiytyäkseen köyhyyteen, kuten Fransiskus Assisilainen. Kurjien ja vainottujen intialaisten kanssa hän elää yhteistä elämää, hän kärsii koettelemuksissa heidän kanssaan ja pyhittää heidät: määrää heille »pois vastarinta» -lain. Hän perustaa v. 1904 Phoenixissä, lähellä Durbania, maanviljelyssiirtolan ihailemansa Tolstoin suunnitelmien mukaan. [16] Hän kerää sinne intialaisia, hankkii heille maita ja taivuttaa heidät juhlalliseen köyhyyden lupaukseen. Hän itse ottaa osakseen mitä orjallisimmat tehtävät. Vuosikausia kestää tämä hiljainen kansa siellä vastarinnassaan hallitusta vastaan. Se on vetäytynyt pois kaupungeista; maan teollisuuselämä onkin senvuoksi lamaantunut. Se on uskonnollista lahkoilua, jota vastaan kaikkinainen väkivalta murskautuu, kuten keisarillisen Rooman valtiomahti ensimmäisten kristittyjen yhteistahtoa vastaan. Mutta hyvin harva kristitty olisi anteeksiantamus- ja rakkausopissaan mennyt niin pitkälle, että Gandhin tavoin olisi tullut uhattujen vainoojiensa avuksi. Joka kerta kun Etelä-Afrikan valtiota uhkasivat ankarat vaarat, uhrasi Gandhi intialaisten puolueettomuuden yleiselle hyödylle ja tarjosi heti apuaan. V. 1899, buurisodan aikaan, hän muodosti intialaisen Punaisen Ristin, jota kaksi kertaa päiväkäskyssä kiitettiin taisteluissa osoitetun rohkeuden vuoksi. V. 1904 puhkesi rutto Johannesburgissa: Gandhi järjesti sairaalan; v. 1906 alkuasukkaat Natalissa nousivat kapinaan: Gandhi otti osaa sotaan paariosaston johtajana, ja Natalin hallitus kiitti häntä siitä julkisesti.

Hänen ritarilliset palveluksensa eivät hillinneet muukalaisvihan raivoa. Useat kerrat[17] heitettynä vankilaan — (kerrankin juuri saatuaan julkiset kiitokset Natalin-sodan yhteydessä) — tuomittuna tyrmään ja pakkotöihin, raivoisan kansanjoukon pieksämänä[18], kerran heitettynä kuolemaan, Gandhi tunsi kaikki kärsimykset ja kaikki nöyryytykset. Ei mikään horjuttanut hänen uskoaan. Se kasvoi koettelemuksesta. V. 1908 hän kirjoitti vastaukseksi Etelä-Afrikan väkivaltasuunnalle kuuluisan pikku kirjansa: Hind Swarâj (Intian homerulen), sankarillisen rakkauden evankeliumin.[19]

Taistelu kesti kaksikymmentä vuotta ja saavutti katkeruuden huipun vuosina 1907—1914. Etelä-Afrikan hallitus oli äkillisesti julkaissut uuden aasialaisia koskevan lain, huolimatta Englannin valistuneitten piirien vastustuksesta. Silloin Gandhi järjesti »pois vastarinta» -liikkeen koko sen laajuudessa. Syyskuussa v. 1906 Johannesburgissa kokoontuneet intialaiset vannoivat juhlallisesti »Passiivisen vastarinnan» valan. Kaikki aasialaiset, mitä heimoa, kastia, uskontoa olivatkin, rikkaat sekä köyhät, liittyivät yhteiseen kieltäymykseen; myöskin Afrikan kiinalaiset yhtyivät läheisesti intialaisiin. Heitä vangittiin tuhansittain; kyllin suurten vankilain puutteessa heitä suljettiin kaivoksiin. Mutta vankeus näytti heitä vain houkuttelevan. Kenraali Smuts, joka heitä vainosi, nimitti heitä »omaatuntoaan seuraaviksi lainrikkojiksi». Gandhi vangittiin kolme kertaa.[20] Oli kuolleita ja marttyyrejä. Liike kasvoi. V. 1913 se levisi Transvaalista Nataliin. Hirvittävät lakot, intohimoiset kokoukset, intialaisten joukkomarssi läpi Transvaalin, kaikki ne kiihoittivat äärimmilleen yleisen mielipiteen sekä Afrikassa että Aasiassa. Suuttumus voitti Intian, ja varakuningas lordi Harding ryhtyi itse Madrasissa julistamaan sovintoa.

Suuren sielun kesyttämätön sitkeys ja lumous tekivät vaikutuksensa; voima polvistui sankarillisen lempeyden edessä.[21] Hindujen asian kaikkein kiihkein vastustaja, kenraali Smuts, joka v. 1909 julisti, ettei hän koskaan pyyhkisi riidanalaisesta laista erästä hinduille loukkaavaa kohtaa, tunnusti viisi vuotta myöhemmin olevansa onnellinen saadessaan sen poistaa.[22]

Eräs valtakunnan komissioni teki vaikeutta Gandhille melkein kaikissa kohdin. V. 1914 eräs säädös peruutti intialaisilta kolmen punnan veron ja myönsi oleskeluvapauden Natalissa kaikille hinduille, jotka halusivat jäädä sinne vapaiksi työmiehiksi. Kahdenkymmenen vuoden uhrauksien jälkeen »Pois vastarinta» oli voittanut.

Gandhi palasi Intiaan nauttien johtajan arvovaltaa. Kansallisen riippumattomuuden liike oli siellä ollut kasvamassa jo vuosisadan alusta saakka. Kolmekymmentä vuotta sitä ennen eräät sivistyneet englantilaiset A. O. Hume ja Sir William Wedderburn (vapaamielisiä poliitikkoja) olivat perustaneet Intian Kansallis-Kongressin, jota he kauan säilyttivät luonteeltaan lojaalisena, koettaen sovittaa Intian etuja yhteen englantilaisten ylivallan kanssa. Japanin Venäjästä saama voitto herätti Aasiassa rotuylpeyden tunteen, ja lordi Curzonin yllytykset loukkasivat Intian isänmaanystäviä. Kongressin keskuudessa muodostui äärimmäisyyspuolue, jonka taistelukiihko saavutti vastakaikua maassa. Vanha perustuslaillinen puolue pysyi kuitenkin maailmansotaan saakka J. K. Gokhalen vaikutuksesta rehellisesti isänmaallisena, mutta samalla uskollisena Englannille; ja kansallinen tunne, joka tästälähin elähdytti Intian edustajain kokousta, johti heidät vaatimaan itsehallintoa (Svarâj), mistä käsitteeestä ei ollut siihen saakka päästy yksimielisyyteen. Toiset mukautuivat yhteistyöhön englantilaisten kanssa, toiset halusivat karkoittaa Intiasta eurooppalaiset; toiset tahtoivat ottaa mallia Kanadasta ja Etelä-Afrikasta, toiset Japanista. Gandhi antoi ratkaisunsa, mikä oli vähemmän poliittinen kuin uskonnollinen ja pohjaltaan perinpohjaisempi kuin mitkään muut (Hind Swarâj). Häneltä puuttui, mitä tulee sen sovittamiseen käytännöllisiin tosiasioihin, ympäristönsä täsmällistä tuntemista; sillä vaikkakin hänellä pitkänä oleskeluaikanansa Etelä-Afrikassa oli ollut hyödyllistä kokemusta hindujen sielunelämästä ja ahimsân vastustamattomasta aseesta, oli hän ollut kaksikymmentä kolme vuotta kaukana maastaan. Hän malttoi mielensä ja tyytyi tekemään huomioita.[23]

Hän oli vielä niin kaukana vallankumousajatuksesta valtakuntaa vastaan, että hän maailmansodan puhjetessa v. 1914 lähti Englantiin siellä värvätäkseen ambulanssijoukon. »Hän uskoi rehellisesti (kirjoitti hän v. 1921) olevansa valtakunnan kansalainen.» Hän mainitsi sen v. 1920 monta kertaa kirjeissään kaikille Intian englantilaisille: »Rakkaat ystävät, ei kukaan englantilainen ole enemmän kuin minä pyrkinyt edistämään valtakunnan yhteyttä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden julkisen toimintani aikana. Olen neljä kertaa asettanut elämäni vaaraan Englannin takia. … Vuoteen 1919 saakka olen puhunut yhteistyöstä vilpittömällä vakaumuksella…»

Hän ei ollut ainoa. Koko Intia oli v. 1914 joutunut »oikeussodan» ulkokullatun ihanteellisuuden lumoihin. Yllyttääkseen sitä apuun oli Englannin hallitus välkytellyt sille suuria tulevaisuudenlupauksia. Hartaasti toivottu homerule esitettiin yhtenä sellaisena. Elokuussa v. 1917 Intian asiain älykäs valtiosihteeri E.S. Montagu lupasi Intialle vastuunalaisen hallituksen; Intian kanssa käytiin neuvotteluihin, ja heinäkuussa v. 1918 varakuningas lordi Chelmsford allekirjoitti yhdessä Montagun kanssa julkisen esityksen perustuslain parantamiseksi.

Entente-armeijain vaara oli suuri vuoden 1918 ensimmäisinä kuukausina. Lloyd George oli huhtikuun 2 p:nä ulottanut asevelvolliskutsunnan Intiaankin, ja sotakonferenssi, joka kokoontui Delhissä saman kuun lopussa, julisti Intian riippumattomuuden olevan läheisen ajankysymyksen. Intia vastasi lähettämällä sotajoukkoja, ja Gandhi tarjosi vielä kerran Englannille lojaalista avustustaan. Intia varusti sotaan 950.000 miestä; se teki äärettömiä aineellisia uhrauksia. Ja se odotti luottamuksella uskollisuutensa palkitsemista.

Herääminen oli kauhea. Vuoden loppupuolella vaara oli ohi, mutta unohdettu oli myöskin muisto tehdyistä palveluksista. Kun aselepo oli päätetty, ei hallitus enää vaivautunut näyttelemään hyvän kaitselmuksen osaa. Kaukana siitä, että olisi suonut uusia vapauksia Intialle, se lakkautti entisetkin. Eräät uudet lait, »Rowlatt»-lait, jotka esitettiin Delhin keisarillisessa lakiasäätävässä neuvottelussa helmikuussa 1919, sisälsivät loukkaavaa epäluuloa tätä maata kohtaan, joka oli juuri antanut niin monta uskollisuuden osoitusta. Ne vakiinnuttivat Intian puolustuskin sodanaikaiset säädökset, palauttaen salaisen poliisin, ennakkosensuurin, — kaikki nämä todellisen piiritystilan hirmuvaltaiset toimenpiteet.

Hän oli lujentanut asemansa edellisinä vuosina yhteiskunnallisilla parannuksilla, pyrkien parantamaan etenkin maanviljelystyöläisten olosuhteita. Ja kenenkään huomaamatta hän oli eräissä v. 1918 sattuneissa maanviljelysmellakoissa voitollisesti kokeillut hirveällä aseellaan, jota hän pian tuli käyttämään kansallisissa taisteluissa: tuolla intohimoisella »pois vastarinta»-opilla, joka oli hänestä lähtöisin ja jota myöhemmin tarkastelemme hänen sille antamalla nimellä Satyâgraha.

Mutta hän oli pysynyt vuoteen 1919 saakka ikäänkuin syrjässä intialaisesta kansallisliikkeestä, jonka edistyneimmät jäsenet rouva Annie Borantin v. 1916 yhdistäminä tunnustivat nyt johtajakseen suuren intialaisen Lokamanya Bal Gangadhar Tilakin. Tämä oli harvinaisen tarmokas mies, jossa yhdistyi sitkeäksi rautakimpuksi loistava järki, teräksinen tahdon voima ja ylhäinen luonne; jolla oli laajemmat aivot kuin Gandhilla ja vankemmasti vanhan aasialaisen sivistyksen ravitsemat; tiedemies, matemaatikko, oppinut; mies, joka oli uhrannut kaikki nerokkaat pyrkimykset isänmaansa palvelukseen ja oli Gandhin tavoin vapaa kaikesta henkilökohtaisesta kunnianhimosta; joka odotti vain asiansa voittoa vetäytyäkseen näyttämöltä ja ryhtyäkseen uudestaan tieteelliseen työhönsä. Niin kauan kuin hän eli, pysyi hän Intian tunnustettuna johtajana. Mitä olisi tapahtunutkaan elokuussa 1920, ellei ennenaikainen kuolema olisi häntä kohdannut? Gandhi, joka taipui hänen neronsa johdettavaksi, noudatti aivan toisenlaisia poliittisia toimintatapoja, ja epäilemättä hän olisi säilyttänyt, jos Tilak olisi elänyt, vain jonkinlaisen uskonnollisen johdon liikkeessä. Millainen olisikaan ollut Intian kansojen innostus tämän kaksinkertaisen johdon alla! Ei mikään olisi voinut sitä vastustaa, sillä Tilak oli toiminnan mestari, kuten Gandhi sisäisten voimien hallitsija. Kohtalo oli kuitenkin määrännyt toisin: ehkä vahingoksi Intialle ja Gandhille itselleen. Vähemmistön, siveellisen valiojoukon johtajan osa olisi paremmin vastannut hänen luonnettaan ja salaista mielitekoaan. Hän olisi jättänyt Tilakille mielellään enemmistön johdon. Hänellä ei ole koskaan ollut uskoa enemmistöön, kuten Tilakilla oli. Tämä toiminnan matemaatikko uskoi massoihin. Hän oli synnynnäinen demokraatti. Hän oli myöskin täydellä todella poliitikko eikä sellaisena välittänyt uskonnon vaatimuksista. Hän sanoi: »politiikka ei ollut sadhuja (pyhiä, hurskaita miehiä) varten». Tämä tiedemies olisi uhrannut, niin hän itse väitti, yksinpä totuudenkin maansa vapauden hyväksi. Ja tämä rehellinen kunnon mies, jonka elämä oli tahrattoman puhdas, ei epäillyt sanoa, että politiikassa kaikki on luvallista. Voi ajatella, että tällaisen luonteen ja Moskovan diktaattorin luonteen välillä olisi ajatustenvaihto ollut mahdollinen. Mutta Gandhin ajatus on siinä kohdassa muuttumaton.[25] Vaikkakin Tilakin ja Gandhin väliset keskustelut todistivat heidän henkilökohtaisesti syvästi kunnioittavan toisiaan, vahvistivat ne vain heidän menetelmiensä vastakkaisuuden, — toisin sanoen, rehellisinä miehinä he kumpikin toiminnassaan seurasivat tarkkaan ajatuksen viitoittamia teitä — heidän henkilöllisyyksiään ohjaavien imperatiivien vastakkaisuuden. Gandhi lausuu Tilakille suoraan, että velvoitettuna valitsemaan hän uhraisi mieluummin vapauden kuin totuuden. Ja vaikka hänellä onkin uskonnollista rakkautta maataan kohtaan, asettaa hän uskontonsa vielä korkeammalle kuin maansa.

»Olen avioliitossa Intian kanssa, olen sille velkaa kaiken. Minä uskon, että sillä on kutsumuksensa. Ellei, olisi tämä minulle koettelemuksen hetki, ja toivon, että sittenkin pysyisin horjumatonna. Minun uskonnollani ei ole maantieteellisiä rajoja. Jos uskoni on elävä, voittaa se rakkauteni Intiaankin.»[26]

Suuria sanoja, jotka antavat inhimillisen tarkoituksen taistelulle, jota nyt käymme kuvaamaan: sillä ne tekevät Intian apostolista maailman apostolin, kaikkien ihmisten kansalaistoverin.[27] Meidän kaikkien on otettava osaa taisteluun, jonka Mahatma neljä vuotta sitten aloitti.

On pantava merkille, että hän yksinpä silloinkin, kun ottaa johtaakseen taistelua Rowlatt-lakia vastaan, tekee sen »vieroittaakseen tämän liikkeen pois väkivallan tieltä.»[28] Sillä kapina kuitenkin kaikitenkin tulee ja sitä on ohjattava. Jotta voisi hyvin ymmärtää, mitä nyt seuraa, on muistettava, että Gandhin ajatus toimii kahdessa kerroksessa: alempana ovat hyvin vanhat uskonnolliset perustukset ja niiden yläpuolella yhteiskunnallinen toiminta, jonka hän rakentaa näille näkymättömille maanalaisille perustoille, sovittaen sen todellisiin mahdollisuuksiin ja maansa toivomuksiin. Hän on uskonnollinen luonnostaan, poliitikko välttämättömyyden pakosta. Sitä mukaa kuin tapausten paino ja kansan muiden johtajien poistuminen pakottavat häntä ottamaan tehtäväkseen laivan ohjaamisen myrskyssä, vakiintuu hänen toimintansa poliittinen ja käytännöllinen luonne.

Mutta rakennuksen pääosana pysyy aina maan-alainen perustus: se on laaja ja syvä ja tehty kantamaan aivan toisenlaista temppeliä kuin pakosta hätäisesti kyhättyä; se yksin on pysyvä, kaikki muu on väliaikaista ja määrätty siirryntävuosien käyttöön. On siis tärkeätä tuntea tämä maanalainen kirkko, jossa Gandhin ajatus on saanut vankan asuinsijansa. Sinne hän pakenee joka päivä saadakseen toimeensa uusia voimia ylhäältä.

Gandhi uskoo hartaasti kansansa uskontoon, hindulaisuuteen; mutta ei tiedemiehen tavoin kirjaimeen kiintyneenä; ei myöskään arvostelukyvyttömänä uskonnollisena kiihkoilijana, jollainen sokeasti hyväksyy kaikki vanhat traditiot. Hänen uskonnollaan on kaksinkertainen valvonta: omatunto ja järki.

»Minä en tee uskonnosta itselleni epäjumalaa enkä salli mitään sen nimeen pyhitettyä pahaa.[29] Minulla ei ole mitään halua vetää yhtäkään olentoa mukaani, ellen voi vedota hänen järkeensä. Minä hylkään vanhimpien sâstrojen jumalallisuuden, elleivät ne vakuuta järkeäni…»[30]

Toiselta puolen — ja tämä on pääkohta — hän ei tunnusta eikä tahdo väittää hindulaisuuden olevan ainoa autuaaksitekevä uskonoppi.

»En usko Vedojen yksinomaiseen jumaluuteen. Uskon että Biblia, Koraani ja Zend-Avesta ovat yhtä jumalaisesti innoitetut kuin Vedat… Hinduismi ei ole lähetyssaarnaaja. Siinä on tilaa kaikkien maailman profeettojen ihailulle… Se sanoo jokaiselle, että on ihailtava Jumalaa uskonsa tai Dharmansa mukaan; ja siten se elää rauhassa kaikkien uskontojen kanssa.»[31]

Hän ei ole näkemättä erehdyksiä tai virheitä, jotka vuosisatain kuluessa ovat tunkeutuneet hindulaisuuteen, ja hän ruoskii niitä. Mutta:

…. En voi ruveta enempää erittelemään tunnettani hindulaisuutta kohtaan kuin rakkauttani omaan vaimoonikaan. Hän liikuttaa mieltäni enemmän kuin kukaan muu nainen maailmassa. Ei siksi, että hän olisi virheetön: uskallan sanoa hänellä olevan virheitä paljonkin enemmän kuin mitä minä näen; mutta minulla on tunne siteen katkaisemattomuudesta. Samaa voin sanoa hindulaisuudesta kaikkine sen vikoineen ja rajoituksineen. Ei mikään minua hurmaa niin kuin Gitân ja Râmâyanan musiikki, ne kaksi ainoata hindulaisuuden kirjaa, jotka voin väittää tuntevani…. Minä tunnen todelliset viat, jotka tahraavat suuria hindulaisia pyhättöjä; mutta minä rakastan niitä siitä huolimatta… Niin täydellinen uudistaja kuin olenkin, en sentään hylkää ainoatakaan hindulaisuuden olennaista ajatusta»[32]

Mitkä sitten ovat ne päätotuudet, joihin hän on kiintynyt? Hän luettelee ne nimenomaan eräässä kirjoitelmassaan lokakuun 6 p:ltä 1921, joka on hänen julkinen uskontunnustuksensa:

»1. Uskon Vedoihin, Upanišadeihin, Puranoihin ja kaikkeen, mikä sisältyy käsitteeseen: hindujen pyhät kirjat, ja niinmuodoin uskon Avatâreihin ja uudestisyntymiseen;

»2. Uskon Varnâšrama Dharmaan (kastijärjestykseen),[33] mutta ankarasti vedalaisessa mielessä, eikä nykyisessä, kansantajuisessa ja karkeassa;

3, Uskon lehmän suojelevaan voimaan kansantajuista paljon laveammassa mielessä;

Jokainen eurooppalainen pysähtyy vetämään henkeään lukiessaan näitä uskontunnustuksen rivejä, joista kuvastuva sisäinen ajatus on niin perin erilainen kuin meidän, niin ankarasti suljettu uskonnollisten ja siveellisten oppien kuoreen, niin kaukainen ajan ja paikan suhteen, vailla kaikkea yhteistä mittaa meidän henkemme kanssa, että on turha pyrkiä niitä oikein ymmärtämään. Jatkakoon hän kuitenkin! Hän löytää hieman tuonnempana seuraavaa, mikä on hänelle tutumpaa:

»Minä uskon hindulaisten sananlaskuun, ettei kukaan oikein tunne sâstroja, ellei hän ole saavuttanut täydellisyyttä viattomuudessa (Ahimsâ), totuudessa (Satya) ja itsensähillinnässä (Brahmacharya) ja kieltäytynyt kaikesta rikkauden pyyteestä ja omistuksesta.»

Tässä hindun puhe yhtyy evankeliumin sanoihin. Ja Gandhi tunsi tämän sukulaisuuden. Hänen Ethical Religion'insa loppuu Kristuksen sanojen toistamisella.[34] Englantilaisen papin kysyessä häneltä v. 1920, mistä kirjasta hän oli saanut suurimman vaikutuksen, hän mainitsi ensimmäiseksi Uuden Testamentin.[35] Oman tunnustuksensa mukaan[36] oli hänen ennen kaikkea kiittäminen Vuorisaarnaa, josta hän v. 1893 tapasi passiivisen vastarinnan olemuksen. Hänen haastattelijansa kysyy häneltä hämmästyneenä:

»— Ettekö olleet sitä jo ennen tavanneet hindulaisten kirjoja lukiessanne?»

— En, väittää Gandhi. Minä tunsin aikaisemmin Bhagavad Gîtân ja ihailin sitä. Mutta Uusi Testamentti minut herätti tuntemaan passiivisen vastarinnan arvon. Minä olin ylenmäärin iloinen sitä lukiessani. Bhagavad Gîtâ vahvisti tätä vaikutelmaa; ja Tolstoin 'Taivaan valtakunta on teidän keskellänne' antoi sille kestävän muodon.»

Ei saa todella unohtaa, että tämä aasialainen uskovainen on Toistoilta[37] saanut ravintoa, että hän on kääntänyt Ruskinin ja Platonin teoksia, että hän nojautuu Thoreauhon, ihailee Mazzinia, lukee Edward Carpenteria ja että hänen ajatustapansa on eurooppalaisten ja amerikalaisten ajatusten läpitunkema. Eurooppalaisen ei tarvitse vieroa hänen käsitystapaansa, jos hän vain haluaa vaivautua sitä lähestymään. Silloin hän tulee tuntemaan näiden uskontunnustuksen pykäläin syvän tarkoituksen — pykäläin, joiden kirjaimellinen muoto häntä oudostuttaa. Kaksi asiaa ennen kaikkea näyttää muodostavan ylipääsemättömän muurin Intian ja Euroopan uskonnollisen hengen välille: lehmän palvonta ja kastijärjestelmä. Mutta katsokaamme, mitä ne merkitsevät Gandhin käsityksen mukaan:

On totta, etteivät ne ole hänelle toisarvoisia kohtia uskonopin kokonaisuudessa. Lehmän pyhittäminen on luonteenomaista hindulaisuudelle. Gandhi näkee siinä suorastaan inhimillisen kehityksen korkeimman ilmenemismuodon. Miksi? Koska lehmä on »koko ihmisen alapuolella olevan maailman» symbooli, jonka kanssa ihminen tekee sovintoliiton. Se merkitsee »veljeyttä ihmisen ja eläimen välillä». Ja hänen kauniiden sanojensa mukaan »se vie ihmisolennon ulkopuolelle oman lajinsa rajojen. Se toteuttaa ihmisen yhteenkuuluvaisuuden kaiken elävän kanssa.» Syynä siihen, miksi juuri lehmä on valittu ennen muita olentoja, on se tosiasia, että se on Intiassa ihmisen paras toveri, hyvinvoinnin lähde, ja Gandhi näkee »tässä lempeässä luontokappaleessa oikean sääliväisyyden runoelman.» Mutta sen palvonnassa hän ei näe mitään epäjumalanpalvelusta, eikä kukaan tuomitse jyrkemmin kuin hän Intian tylyä, suvaitsematonta kuvainkumartamista, joka seuraa vain kirjainta eikä tunne sääliä »Jumalan mykkiä luontokappaleita kohtaan». Ken tämän säälin on käsittänyt (ja kukapa sen olisi paremmin käsittänyt kuin Assisin Fransiskus!) — hän ei voi ihmetellä, miksi Gandhi pitää sitä niin tärkeänä. Hän ei ole väärässä sanoessaan, että lehmän pyhittäminen siinä mielessä, minkä Gandhi sille antaa, »on hindulaisuuden lahja maailmalle.» Sillä evankeliumin käskyyn: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän lisää: Kaikki elävät olennot ovat lähimmäistäsi.

Kastijärjestelmää on eurooppalaisen järjen ehkä vielä vaikeampi hyväksyä — (ainakin nykypäiväin Euroopan: sillä Jumala tietää, mitä meidän on tulevaisuudessa odotettava kehitykseltä, joka on demokraattinen enää vain nimeltään!) — En tahdo kuvitellakaan osaavani esittää Gandhin käsitystapaa niin, että saisin hänet tunnustetuksi, eikä minulla ole siihen haluakaan. Mutta selostukset todistavat ilmeisesti, ettei mikään ylpeyden tai yhteiskunnallisen ylemmyyden aate ole tämän uskon elävöittäjänä, vaan aate, että jokaisen on omassa yhteiskunnallisessa asemassaan täytettävä velvollisuutensa.

»Minä olen taipuvainen uskomaan», sanoo Gandhi, »että perinnöllisyyden laki on ikuinen ja että jokainen yritys muuttaa sitä vie täydelliseen sekasortoon… Varnâšrama on juurtunut ihmisluontoon, ja hindulaisuus on vain tehnyt sen tieteeksi…»

Mutta hän rajoittaa luokat vain neljään: Bramaanit (älyllinen ja papillinen luokka), Kšatrijat (sotilaallinen ja hallinnollinen), Vaišyat (kaupallinen luokka) ja Šudrat (työläiset, käsityöläiset). Eikä hän myönnä näiden välillä mitään ylemmyyden tai alemmuuden suhdetta. Ne ovat eri kutsumuksia: ei mitään muuta. Velvollisuuksia: ei mitään etuoikeuksia.[38]

»On vastoin hindulaisen luonnetta, että ihminen ylimalkaan määrää toiset korkeampiin, toiset alempiin luokkiin. Kaikki ovat syntyneet palvelemaan Jumalan luomakuntaa, bramaanit tiedollaan, kšatriyat suojelevalla voimallaan, vaišyat kaupallisella tiedollaan, šudrat ruumiillisella työllään. Tämä ei merkitse sitä, että bramaani olisi vapautettu ruumiillisesta työstä, vaan sitä, että hän on saanut paremmat tietämisen lahjat; eikä sitä, ettei šudra voisi saavuttaa mahdollista tietoa, vaan että hän palvelee paremmin ruumiillaan ja ettei hänen näin ollen ole tarvis kadehtia toisten toimia. Bramaani, joka vetoaisi ylemmyyteensä tietojensa perusteella, olisi tällä teolla langennut luokastaan, eikä hänellä silloin olisi oikeata tietoa… Varnâšramalla on olemisen oikeutuksena yhteiskunnallisen tarmon hyvä jaoitus ja tahdon aikaansaama terveellinen itsepakko…»

Kastijako perustuu siis kieltäymykseen eikä etuoikeuteen. Emme saa muuten unhottaa, että sielunvaellus-uskon mukaan luonto palautuu tasapainoon toisiaan seuraavien olemassaolojen aikana, tehden bramanista šudran ja päinvastoin.

Parioilla (»koskettamattomilla» eli hyljeksityillä yksilöillä) ei ole mitään yhteyttä näiden neljän erilaisen, mutta keskenään yhdenarvoisen kastin kanssa. Me tulemme näkemään, kuinka palavan intohimoisesti Gandhi lakkaamatta taistelee yhteiskunnallista vääryyttä vastaan: ja tämä on hänen apostoliutensa liikuttavin puoli. Hänestä paria-kysymys on hindulaisuuden häpeä, oikean opin epämuodostuma, tahra, ja hän kärsii siitä sietämättömästi:

»Mieluummin näkisin itseni kappaleiksi silvottuna», hän kirjoittaa, »kuin olisin tunnustamatta poljettujen luokkien jäseniä veljikseni… En halua uudestisyntyä; mutta jos se tapahtuu, niin tahtoisin syntyä pariain joukkoon jakaakseni heidän häpeänsä ja tehdäkseni työtä heidän vapauttamisekseen…»

Hän otti omakseen pienen »koskettamattoman» ja puhuu hellästi tästä suloisesta seitsenvuotisesta rajupäästä, joka oli hänen kotinsa sateena ja päivänpaisteena.

Olen jo sanonut kylliksi näyttääkseni hindulaisen uskontunnustuksen verhon alta suuren evankelisen sydämen. Lempeämmän, sovittelevamman kuin Tolstoin ja — jos niin uskallan sanoa — laajakäsitteisessä mielessä luontaisemmin »kristityn»: sillä Tolstoi on sitä vähemmin luonnosta kuin halusta.

Se asia, jossa näiden kahden miehen samankaltaisuus näkyy, jossa Tolstoin vaikutus Gandhiin ehkä on ollut suurin, on jälkimmäisen tuomitseva kanta Euroopan sivistykseen nähden. Rousseausta saakka sivistystä ovat tuominneet yhtämittaa Euroopan vapaimmat henget, ja uudestaherännyt Aasia sai vain ammentaa heidän valituskirjoistaan muodostaakseen hirveän asiakirjakokoelman valloittajiaan vastaan. Gandhi ei ole tässä asiassa mitään laiminlyönyt, ja Hind Swarâj luettelee nämä syytöskirjat, joiden joukossa on suuri määrä englantilaisten kirjoittamia. Mutta aivan kiistaton on se kirja, jonka Euroopan sivistys itse on kirjoittanut sorrettujen, riistettyjen, solvaistujen heimojen vereen valheellisten periaatteiden nimessä; ja sellainen kirja on etenkin ollut räikeä herääminen kaikesta siitä valheesta, siitä ahneudesta ja raakuudesta, jonka viime sota, n.s. »sivistyssota» levitti silmäin eteen kaikessa inhoittavuudessaan. Niin suuri oli Euroopan henkinen sokeus, että se kutsui Aasian ja Afrikan kansat näkemään koko sen alastomuutta. Ne ovat sen nähneet ja tuominneet.

»Äskeinen sota on näyttänyt nykypäiväin Eurooppaa hallitsevan sivistyksen saatanallisuuden. Voittajat ovat rikkoneet julkisen moraalin kaikki lait muka hyveen nimessä. Ei mitään valhetta ole pidetty käytäntöön kelpaamattomana. Kaikkien rikosten aihe on törkeän aineellinen … Eurooppa ei ole kristitty. Se jumaloi Mammonaa…»

Löydätte tällaisia ajatuksia lausuttuina parikymmentä kertaa viiden vuoden kuluessa sekä Intiassa että Japanissa. Nekin, jotka ovat liian varovaisia sanomaan näin ääneensä, ovat tämän vakaumuksen omistaneet ajatuksissaan. Se ei ole vuoden 1918 Pyrrhuksen-voiton vähimmin turmiollinen seuraus. Mutta Gandhi ei ollut odottanut vuotta 1914 nähdäkseen sivistyksen oikeat kasvot: nämä olivat hänelle näyttäytyneet verhottomina jo noina kahtenakymmenenä Etelä-Afrikassa vietettynä vuotena. Ja Hind Swarâjissaan vuodelta 1908 hän julistaa uudenaikaisen sivistyksen »suureksi paheeksi.»

Sivistys, sanoo Gandhi, on sitä vain nimeltä. Se on erään hindulaisen sanontatavan mukaan »musta aikakausi, pimeyden kausi». Se tekee aineellisesta hyvästä elämän ainoan päämäärän. Se ei välitä yhtään sielun parhaasta. Se lumoo eurooppalaisia, alistaa ne rahan orjiksi, tekee ne mahdottomiksi rauhaan, jopa sisäiseen elämäänkin; se on helvetti heikoille ja työtätekeville; se uuvuttaa kansojen elinvoiman. Tämä saatanallinen sivistys tuhoo itse itsensä. Se on todellisempi Intian vihollinen kuin englantilaiset, jotka kukin eriksensä eivät ole pahoja, vaan sairaita sivistyksensä takia. Gandhi vastustaa myöskin niitä kansalaisiaan, jotka tahtoisivat karkoittaa englantilaiset tehdäkseen Intiasta »sivistysvaltion» Euroopan malliin. Se olisi, hän sanoo, »tiikerin luontoa ilman tiikeriä». Ei, »ainoa suuri, todella välttämätön toimenpide on karkoittaa länsimaiden sivistys».

Kolmea ihmisluokkaa vastaan Gandhi nousee erikoisen tuimasti taistelemaan: ne ovat hallintoviranomaiset, lääkärit ja opettajat.

Näiden viimemainittujen vierominen on selitettävissä, koska he ovat saaneet intialaiset unohtamaan oman kielensä ja omat ajatuksensa; he johdattavat lapset kansalliseen alennukseen. He vetoavat vain ymmärrykseen; he eivät tunne sydäntä; he laiminlyövät luonteen oikean kehityksen. Vieläpä he halveksivat käsityötäkin, vaikka on todellinen rikos opettaa yksinomaan kirjatietoa kansakunnalle, josta 80 % on maanviljelijöitä ja 10 % teollisuusväkeä. — Hallintoviranomaisten vaikutus on epäsiveellistä. Oikeusistuimet Intiassa ovat brittiläisten vallan välikappaleita; ne lietsovat eripuraisuutta intialaisten keskuuteen ja tunnettuun tapaan ylläpitävät ja kartuttavat kaikissa maan äärissä väittelyitä ja riitoja. Se on ihmisten huonojen vaistojen tosin taloudellisesti tuottoisaa, mutta kehnoa hyväksikäyttämistä. — Mitä taas tulee lääkäreihin, myöntää Gandhi, että hänen mieltänsä heidän ammattinsa ensin kiinnitti; mutta pian hän huomasi, etteivät he olleet kunniallisia. Lännen lääketiede huolehtii ainoastaan sairaiden ruumiillisten kipujen huojennuksesta eikä ollenkaan pyri hävittämään sairauden syitä, joina ovat suurimmalta osalta paheet; voipa vielä väittää, että se auttaa paheita rehoittamaan opettamalla paheellisille ihmisille keinoja, joiden avulla nämä voivat nauttia haluistaan niin vaarattomasti kuin suinkin. Se siis myötävaikuttaa kansan siveelliseen turmeltumiseen, se veltostuttaa ihmiset »mustan noituuden»[39] resepteillä, jotka vieroittavat heidät pois ruumiin ja hengen sankarillisesta kurista. Tälle väärälle länsimaiselle lääketieteelle, jota Gandhi on usein kohtuuttomastikin solvaissut, hän panee vastakohdaksi todellisen tauteja ehkäisevän lääketieteen, jolle hän on omistanut erään pienistä kansantajuisista tutkielmistaan nimeltä Terveyden opas, joka on kahdenkymmenen vuoden kokemusten hedelmä. Se on yhtä paljon siveydellisyyden kuin taudinhoito-opin tutkielma, sillä »sairaus ei ole ainoastaan töittemme, vaan myöskin ajatustemme tulosta»; ja suhteellisesti yksinkertaista on määrätä säännöt pahan ehkäisemiseksi, sillä »kaikilla taudeilla on sama alkujuuri, se näet, ettemme seuraa terveyden luonnollisia lakeja. Ruumis on Jumalan asuinsija. Se tulee pitää puhtaana». Gandhin määräyksissä on muuten (vaikkakin ne liian itsepäisesti kieltävät koetettujen lääkkeiden hyödyn) paljon tervettä järkeä, mutta samalla äärimmäisen ankaria siveysopillisia vaatimuksia.[40]

Mutta uudenaikaisen sivistyksen sydän (rauta-aika: rautasydän) on kone. Se on hirveä epäjumala. Se meidän täytyy hylätä. Gandhin palava halu on hävittää Intiasta uudenaikainen koneistus. Hän pitää englantilaisten markkinainkin vallanalaista Intiaa parempana kuin vapaata, mutta englantilaisen koneteollisuuden perinyttä Intiaa.

»Parempi on ostaa Manchesterin kankaita Intiassa kuin perustaa Intiaan Manchesterin tehtaita. Intialainen Rockefeller ei ole suurempiarvoinen kuin alkuperäinen amerikkalainen. Koneistus on suuri synti, se orjuuttaa kansat… Ja raha on myrkkyä, kuten sukupuolirikollisuuskin…»

Mutta, kysyvät uudenaikaista ajatustapaa kannattavat intialaiset, mitä tulisi Intiasta ilman rautateitä ja raitioteitä ja suurta teollisuuselämää? »Elihän Intia ennenkin», vastaa Gandhi. »Vuosituhansia on Intia pysynyt järkähtämättömänä, yksin, keskellä valtakuntien vaihtuvaa aallokkoa. Kaikki muut ovat hävinneet. Se on saavuttanut jo vuosituhansia sitten itsehillintäkyvyn ja löytänyt tien onneen. Sillä ei ole tässä suhteessa mitään oppimista muilta. Se ei ole halunnut koneita eikä suuria kaupunkeja. Antiikkinen aura, rukki, vanha omaperäinen nuorisonkasvatus ovat lujittaneet sen viisauden ja sen hyvinvoinnin. Meidän täytyy palata takaisin vanhanaikaiseen yksinkertaisuuteen, tietenkään ei yhdellä harppauksella, vaan vähitellen, kärsivällisesti, jokainen näyttäen toiselleen esimerkkiä…»

Tämä on ajatuksen pohja; ja se on paljosisältöinen. Se edellyttää edistyksen kieltämistä, melkeinpä eurooppalaisen tieteen kieltämistä.[41] Tämä keskiaikainen usko rohkenee siis syöksyä ihmishengen ikuista tulivuoren purkausta vastaan ja tulia pirstotuksi. Mutta ensinnäkin on ehkä varminta sanoa, ei »ihmishengen», vaan »eräänlaisen ihmishengen», sillä jos voi uskoa — (ja minä uskon) — maailmankaikkeuden hengen sinfoniseen yhtenäisyyteen, niin sen täytyy olla tehty monista eri äänistä, joilla jokaisella on aina tehtävänsä; ja meidän nuori Läntemme ei sen rytmin tempaamana kyllin ajattele sitä, ettei se aina ole johtanut sinfoniaa, että sen edistyksen laki on häviämisen, vastakkaisten liikkeiden ja uudesti kehkeytymisen alainen, että ihmiskunnan sivistyshistoria on täsmällisemmin sanottuna sivistysten historiaa, ja jos jokaisessa sivistyksessä toteaa edistystä (vaihtuvaa, kaoottista, rikkoutunutta, joskus seisahtunutta), ei voi kuitenkaan vakuuttaa, että kehitys käy toisesta suuresta sivistyksestä toiseen.

Mutta väittelemättä tässä edistyksen eurooppalaisuudesta voimme yksinkertaisesti todeta, että Intian koko nykyinen liike käy vastoin Gandhin hartainta tahtoa. Ei saa kuitenkaan luulla Gandhin uskon siihen sortuvan. Tällainen luulo todistaisi huonoa orientaalisen hengen tuntemista. Gobineau sanoo: »Aasialaiset ovat kaikissa asioissa paljon itsenäisemmät kuin me. He odottavat vaikka vuosisatoja, kun on pakko, eikä heidän ajatuksensa niinkään pitkän horroksen jälkeen ole milloinkaan menettänyt tuoreuttaan enempää kuin voimaansakaan». Vuosisadat eivät ole omiaan peloittamaan hindua. Gandhi on valmis ottamaan vastaan menestyksen vuoden kuluessa. Mutta hän on yhtä valmis odottamaan sitä muutamia vuosisatoja. Hän ei pakota aikaa väkivalloin. Ja ajan myöhästyessä hän myöhästyy sen mukana. Milloin hän toiminnassaan huomaa Intian riittämättömästi valmistuneeksi ymmärtämään ja käytäntöön asettamaan hänen sille suunnittelemia perinpohjaisia parannuksia, hän osaa pysyttää toimintansa mahdollisuuksien rajojen sisällä. Eikä hämmästytä ollenkaan, kun kuulee tämän »koneellisuuden» leppymättömän vihollisen sanovan v. 1921:

»En itkisi koneiden häviämistä; mutta minulla ei ole tällä haavaa keinoa niiden poistamiseksi.»

»Täydellisen rakkauden laki (poikkeukseton ja tinkimätön) on olemukseni perus. Mutta minä en saarnaa tätä lopullista lakia poliittisin keinoin… Tämä olisi itsensä edeltäpäin tappioon tuomitsemista. Ei olisi järkevää odottaa joukoilta nykyään tämän lain tottelemista. En ole hourailija, minä väitän olevani käytännöllinen idealisti.»

Määritelmä on täsmällinen: hän ei pyydä koskaan ihmisiltä muuta kuin minkä he voivat antaa. Ja tämä ei suinkaan ole vähän, kun on kysymyksessä sellainen kansa kuin Intian. Hirvittävä kansa lukumäärältänsä,[42] kestävyyteensä ja sielunsa syvyyksiin nähden. Tämän kansan ja Gandhin välille on muodostunut heti ensimmäisestä kosketuksesta sopusointu, he ymmärtävät toisensa puhumatta; Gandhi tietää mitä hän siltä voi odottaa, ja tämä kansa odottaa mitä Gandhi siltä milloinkin vaatii.

Näiden kahden välillä vallitsee ensinnäkin sopimus: Swarâj,[43]
Intian Home Rule.

»Minä tiedän», kirjoittaa Gandhi, »että Swarâj on kansakunnan päämäärä, eikä »Pois väkivalta» -aate…»

Ja meneepä hän niinkin pitkälle, että lisää nämä hänen lausumikseen hämmästyttävät sanat:

»Mieluummin näkisin Intian vapaana väkivallankin avulla kuin valtiaiden väkivalloin kahlehtimana orjana.»

»Mutta», hän oikaisee heti, »tämä merkitsee mahdottomuuden edellyttämistä: sillä väkivalta ei voi vapauttaa Intiaa; Swarâjia ei voida saavuttaa ilman sielun voimia, jotka ovat Intian todellinen ase, rakkauden ase, totuuden voima—, Satyâgraha.[44] Ja Gandhin nerous piilee juuri siinä, että hän kaikkea tätä kansalleen saarnatessaan pyrkii kansasta ilmisaamaan sekä sen oikean luonteen että kätketyn voiman.

Satyâgraha -nimityksen on Gandhi keksinyt Etelä-Afrikassa erottaakseen oman toimintansa passiivisesta vastarinnasta. On pyrittävä mitä tarkimmin säilyttämään selvänä tämä ero: sillä eurooppalaiset pitävät Gandhin liikettä juuri »passiivisena vastarintana» (taikka »pois vastarinta» -liikkeenä). Tämä ajatus on väärä.

Ei kellään ihmisellä maailmassa ole suurempaa vastenmielisyyttä passiivisuutta kohtaan kuin tällä väsymättömällä taistelijalla, joka on »vastustuksen» sankarillisimpia edustajia. Hänen liikkeensä ydin on rakkauden lietsoma, uskon ja uhrautuvaisuuden tukema aktiivinen vastarinta. Ja tätä kolminkertaista voimaa ilmaisee sana Satyâgraha.

Kunpa ei vain joku raukka etsisi pelkuruudelleen turvaa Gandhin tapaisen henkilön varjossa! Gandhi karkoittaa sen seurakunnastaan. Suurempiarvoinen on sittenkin väkivaltainen kuin raukka!

»Missä on valittava vain pelkuruuden ja väkivallan väillä, minä neuvoisin turvautumaan väkivaltaan…

Minä harrastan rauhallista rohkeutta kuolla tappamatta. Mutta kellä ei ole tätä rohkeutta, minä toivon hänen viljelevän mieluummin tappamisen ja tapetuksi tulemisen taitoa kuin että asianomainen pakenee häpeällisesti vaaraa. Sillä se, joka pakenee, tekee ajatuksissa väkivaltaa: hän pakenee, koska hänellä ei ole rohkeutta tulla tapetuksi tappaessa… Minä uskaltaisin tuhat kertaa ennemmin valita väkivallan kuin koko heimon veltostumisen… Paljon mieluummin näen minä Intian turvautuvan aseisiin puolustaakseen kunniataan kuin jäävän raukkamaisesti oman häpeänsä todistajaksi…»[45]

»Mutta», hän lisää, »minä tiedän, että »Pois väkivalta» on rajattomasti väkevämpi väkivaltaa, että anteeksianto on miehekkäämpää kuin rangaistus. Anteeksianto on sotamiehen kaunistus. Mutta rankaisemasta pidättäytyminen on anteeksiantoa vain silloin, kun on olemassa mahdollisuus rankaisemiseen. Sillä ei ole mitään merkitystä, jos rankaisija on voimaton… En usko Intian olevan voimattoman. Satatuhatta englantilaista ei voi säikähdyttää kolmeasataa miljoonaa ihmisolentoa… Muutoinkaan ei voima riipu fyysillisistä kyvyistä, se asustaa järkähtämättömässä tahdossa… »Pois väkivalta»-aate ei ole omatahtoista alistumista pahantekijän mielivaltaan. »Pois väkivalta» -aate asettaa kaiken sielun voiman tyrannin tahtoa vastaan. Yksi ainut mies voi täten uhmata koko valtakuntaa ja edistää sen häviötä…»

Mutta millä hinnalla? Kärsimyksensä hinnalla. Kärsimys, siinä suuri laki…

»Ihmisluokan tuntomerkki… Olemuksen välttämätön ehto. Elämä kasvaa kuolemasta. Jotta vilja kasvaisi, täytyy siemenen hävitä. Ei ole kukaan koskaan noussut muutoin kuin käymällä läpi kärsimyksen tulen… Ei kukaan voi siltä säilyä… Edistys on olemassa vain puhdistaakseen kärsimystä, välttäen itse aikaansaamasta kärsimystä… Mitä puhtaampi on omakohtainen kärsimys, sitä suurempi edistys… »Pois väkivalta» on tietoista kärsimystä… Olen rohjennut esittää Intialle antiikkista uhrautumisen lakia, kärsimyksen lakia. Rišit, jotka keksivät »Pois väkivalta» -lain keskellä pahimpia väkivaltaisuuksia, olivat suurempia kuin Newton, suurempia sotilaita kuin Wellington: he ovat toteuttaneet aseiden tarpeettomuuden… »Pois väkivalta» -uskonto ei ole ainoastaan pyhiä varten, se on ihmisten enemmistöä varten. Se on meikäläisten laki, kuten väkivalta on raakalaisten. Raakalaisessa nukkuu henki. Ihmisen arvokkuus kaipaa korkeampaa lakia: hengen voimaa… Tahdon Intian turvautuvan tähän lakiin, tahdon, että se on tietoinen voimastaan. Sillä on sielu, joka ei voi hävitä. Tämä sielu voi uhmata maailman kaikkia aineellisia voimia.»

Suuri ylpeys. Hänen ylpeä rakkautensa Intiaan vaatii hänet hylkäämään ilkeän väkivaltaisuuden ja uhraamaan itsensä. »Pois väkivalta» on hänen aatelis-arvonimensä. Jos juuri tämä kohta pettää, on se arvo hävitetty. Eikä Gandhi voi kestää tällaista ajatusta:

»Jos Intia tekisi väkivaltaisuudesta lain, en välittäisi elää Intiassa; se maa lakkaisi minussa herättämästä mitään ylpeyttä. Minun isänmaanrakkauteni on uskontoni alainen, minä takerrun kiinni Intiaan, kuten lapsi äidin rintaan, koska tunnen sen minulle antavan tarvitsemaani henkistä ruokaa. Tämän ruoan puutteessa tulisin olemaan kuin orpo… Minä vetäytyisin Himalayan yksinäisyyteen siellä löytääkseni suojaa vertavuotavalle sielulleni.»

Mutta hän ei ollenkaan epäile, hän uskoo Intiaan; ja hän tekee helmikuussa 1919 päätöksen aloittaa Satyâgraha -sotaretkensä — ase, jonka voimaa hän oli kokeillut vuoden 1918 maanviljelysliikkeissä.

Poliittisen vallankumouksen luonne oli siitä kaukana. Gandhi on vielä lojalisti. Hän pysyy sellaisena niin kauan kuin hänellä on toivon pilkekin Englannin lojaalisuudesta. Tammikuussa 1920 hän puolustaa — ja Intian kansallismieliset tulevat häntä siitä katkerasti moittimaan[46] — periaatteessa yhteistoimintaa valtakunnan kanssa. Rehellisenä miehenä hän uskoo sen onnistumiseen. Tänä Intian hallitukseen kohdistetun vastarinnan ensimmäisenä vuonna hän voi vakuuttaa kaikella vilpittömyydellä lordi Hunterille näkevänsä Satyâgrahan kannattajissa hallituksen parhaita perustuslaillisia alamaisia. Intian hallitus on tyhmän itsepäinen, jos se pakottaa Intian siveellisen oppaan repimään lojaalisuuden välikirjan, johon Gandhi uskoo olevansa sidottu.

Täten esiintyy Satyâgraha alussa perustuslaillisena vastarintana, joka kunnioittavasti kehoittaa hallitusta. Hallitus on säätänyt väärän lain. »Satyâgrahit», jotka tavallisissa oloissa taipuvat lakien edessä, niskoittelevat tahallansa häpäisevää lakia vastaan; ja jos ei tämä riitä oikeutta aikaansaamaan, he pidättävät itselleen vapauden ulottaa niskoittelemisensa muihinkin lakeihin, vieläpä kieltäytyä täydellisesti yhteistoiminnastaan valtion kanssa. Mutta kuinka erilainen onkaan luonteeltaan niskoitteleminen kuin kaikki se, mitä Lännessä tällä sanalla ymmärretään! Mikä uskonnollisen sankaruuden eriskummallinen vivahdus!

Koska Satyâgrahien ei ole lupa väkivaltaisesti toimia vastustajaa kohtaan — täytyy näet olettaa, että vastustajakin on vilpitön: mikä toisen mielestä näyttää totuudelta, voi toisesta näyttää erehdykseltä; eikä väkivalta voita koskaan[47] — täytyy heidän voittaa vastustaja heidän vakaumuksestaan säteilevällä rakkaudella, kieltäymyksellä, vapaasti, iloisesti kannetuilla kärsimyksillä.[48] Se on vastustamatonta propagandaa. Sitä tietä Kristuksen ja hänen pienen laumansa risti on voittanut itselleen valtakunnan.

Saattaakseen päivänvaloon tämän kansan uskonnollisen pyrkimyksen, kansan, joka tarjoutuu uhrautumaan ikuisten aarteiden, oikeuden ja vapauden takia, Mahatma aloitti liikkeen, määräten huhtikuun 6:nnen päivän 1919 koko Intian rukous- ja paastopäiväksi, Hartaliksi.[49] Tämä oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä.

Ja tämä toimenpide kosketti mitä syvimmin hänen kansansa omaatuntoa. Sillä oli ennenkuulumaton vaikutus. Ensi kerran kaikki luokat ottivat saman asenteen. Intia oli löytänyt itsensä.

Rauhallisuus oli ollut melkein yleinen. Delhissä ainoastaan muodostui joitakin äkkiarvaamattomia kahakoita.[50] Gandhi lähti sinne teroittaakseen kansalle sen velvollisuuksia. Mutta hallitus vangitutti hänet matkalla ja saattoi takaisin Bombayhin. Huhu vangitsemisesta nostatti Punjabissa kansanmeteleitä. Amritsarissa oli ryöstöjä ja muutamia murhia. Kenraali Dyer saapui joukkoinensa yöllä vasten elokuun 11:ttä päivää ja valtasi kaupungin. Kaikki oli saatettu järjestykseen. 13 p:nä oli suuri hindulainen juhlapäivä. Kansanjoukko lähti kokouksen paikkaan nimeltä Jallianwalla Bagh. Kokous oli rauhallinen, ja mukana oli paljon naisia ja lapsia. Kenraali Dyer oli edellisenä yönä kieltänyt kaikki kokoukset; mutta kukaan ei vielä tietänyt kiellosta. Kenraali tuli kuularuiskujen kera Jallianwalla Baghiin. Ei mitään kehoitusta annettu. Kolmekymmentä sekuntia joukkojen saapumisen jälkeen avattiin tuli puolustusta vailla olevaa joukkoa vastaan; se kesti kymmenen minuuttia, kunnes ampumavarat loppuivat. Paikkaa ympäröivät korkeat muurit; pako oli mahdoton. Viisi- tai kuusisataa hindua sai surmansa, vielä useampi haavoittui. Ei välitetty mitään kuolleista eikä haavoittuneista. Maassa julkaistiin sotalaki. Terrorihallitus riehui Punjabissa. Nähtiin lentokoneista heitettävän pommeja aseettomien joukkojen keskuuteen. Kaikkein kunnioitettavimpia kansalaisia raahattiin sotaoikeuksien eteen, piestiin, pakotettiin vatsallaan ryömimään ja asetettiin häpeällisten nöyryytyksien alaisiksi. Olisi voinut sanoa, että hulluuden tuuli puhalsi yli englantilaisten valtaherrain. Oli kuin Intian julistaman »Pois väkivalta»-lain ensimmäinen vaikutus olisi ollut omiaan saattamaan Euroopan väkivaltaiset vihan vimmaan, suorastaan raivoon. Gandhi oli tästä tietoinen. Hän ei ollut luvannut viedä kansaansa voittoon valkeata tietä myöten. Hän oli sille luvannut verisen tien. Ja Jallianwalla Baghin päivä oli vain kastepäivä…

»Meidän on oltava valmiit tasapainoa menettämättä näkemään», hän sanoo heille, »ei tuhannen miehen ja viattoman naisen murhaa, vaan monien tuhansien, ennenkuin Intia saavuttaa maailmassa arvon, jota ei koskaan tulla siltä viemään… Pitäköön jokainen hirttämistä tavallisena elämänasiana!…

Sotasensuurin onnistui muutamien kuukausien ajan estää Punjabin kauhuja tulemasta muualla tunnetuiksi.[51] Mutta kun huhu tästä levisi Intiassa, suuttumuksen aalto kulki läpi maan; ja Englanti itse vavahti. Eräs komissioni aloitti tutkimuksen, jota johti lordi Hunter. Samalla kertaa Intian kansalliskongressi muodosti alikomissionin ryhtyäkseen vastatutkimukseen. Hallituksen silminnähtävä tarkoitus olisi ollut —kaikki älykkäät englantilaiset ymmärsivät sen — rangaista ankarasti Amritsarin verilöylyyn syypäitä. Gandhi ei vaatinut edes niin paljoa. Ihailtavana sovittelevaisuudessaan hän kieltäytyi vaatimasta rangaistusta kenraali Dyerille ja monille syyllisille upseereille, saattaen heidät kuitenkin häpeään. Hän ei halunnut kostoa. Hän ei tuntenut vihaa… »Ihminen ei voi tuntea vihaa hullua kohtaan. Mutta hullulta täytyy ottaa pois keinot tehdä pahaa.»… Hän vaati ainoastaan Dyerin poiskutsumista. Mutta quos vult perdere… Ennen tutkimuksen päättymistä Intian hallitus kiirehti viemään läpi vahingonkorvauslain (Indemnity Act) suojellakseen virkamiehiä; eikä rikollisia upseereita ainoastaan jätetty paikalleen, vaan suorastaan palkittiin.

Intia eli näitä järkyttäviä kohtaloita, kun toinen edellistä vielä paljon vakavampi asia, englantilaisen hallituksen tekemä juhlallisten sitoumusten loukkaus, todellakin murskasi täydellisesti lopunkin luottamuksen, mikä maalla vielä voi olla eurooppalaisten rehellisyyteen, ja aukaisi padot suurelle vallankumoukselle.

Euroopan sota oli asettanut Intian moslemeille ankaran omantunnon-ongelman. Heidän kantansa oli osittain lojaalisuutta valtakuntaa kohtaan ja osittain uskollisuutta uskontonsa päämiestä kohtaan. He olivat päättäneet vasta sitten käydä taisteluun Englannin puolesta, kun olivat saaneet siltä lupauksen, ettei se hyökkäisi sulttaanin tai kalifin ylivaltaa vastaan. Moslemien yleinen mielipide vaati, että turkkilaisille jäisi Euroopan Turkki ja että sulttaani säilyttäisi islamin pyhien paikkojen kaitsijana ylilääniherruuden Arabiassa (siten kuin sen olivat määritelleet oppineet moslemit) ulkoalueineen Mesopotamiassa, Syyriassa ja Palestiinassa. Lloyd George ja Intian varakuningas olivat tehneet muodolliset sitoumukset. Sodan loputtua ei näistä sitoumuksista jäänyt mitään. Kesän 1919 kuluessa Intian moslemit, huolestuneina musertavasta rauhasta, alkoivat napista; ja tämä oli alkuna Khilafatin (Kalifatin) kiihtymiseen.

Se alkoi lokakuun 17 p:nä 1919 (Khilafat Day) mahtavalla rauhan mielenosoituksella, jota seurasi kuukausi senjälkeen (marraskuun 24 p:nä) koko Intian Khilafatin konferenssi Delhissä. Gandhi johti sitä. Nopealla silmällään hän oli heti havainnut moslemien asian sopivimmaksi välikappaleeksi Intian yhteyttämistyössä. Se oli suuri tehtävä. Englantilaiset olivat aina ylläpitäneet hindujen ja moslemien välistä luonnollista vihaa; ja Gandhi heitä suorastaan syyttää siitä, että he ovat tämän vihan suuressa määrin luoneetkin. Joka tapauksessa he eivät olleet tehneet mitään sen vähentämiseksi. Molemmat uskonnot kiihottivat lapsellisesti toisiaan. Hindut eivät laiminlyöneet laulaa kulkiessaan ohi moskeiain, jommoisissa tapauksissa hiljaisuus on sääntönä. Ja moslemeille tuotti huvia haavoittaa hinduja ivaamalla heidän lehmänpalvontaansa. Tästä seurasi riitoja ja jatkuvia tappeluita, jotka ylläpitivät äreyttä. Kumpikaan kansa ei sopinut yhteistyöhön; keskinäiset avioliitot ja ateriat olivat kielletyt. Intian hallitus nukkui varmana tästä ikuisesta jaosta. Gandhin ääni hänen julistaessaan yhteyttä Khilafatin konferenssissa herätti sen äkkiä valveille. Vilpittömän jalomielisesti — ja sitä tehokkaammin — Gandhi selitti, että hindujen tuli olla yhtä mieltä muhamettilaisten kanssa moslemi-asiassa.

»Hinduja, parseja, kristityitä tai juutalaisia», sanoo hän, »ketä lienemmekin, jos haluamme elää yhtenä kansallisuutena, niin kaikkien edun tulee olla jokaisen etu. Ainoa arvostelu, mikä tulee kysymykseen, on, onko asia oikea.»

Muhamettilaisten veri oli jo sekoittunut hindujen vereen Amritsarin verilöyly-kentällä. Nyt tuli sinetöidä liitto. Liitto ilman ehtoja. Moslemit olivat Intian kansan rohkein aines. He juuri ensimmäisinä päättivät tässä Khilafatin konferenssissa kieltäytyä yhteistoiminnasta hallituksen kanssa, elleivät saisi tahtoaan läpi. Gandhi hyväksyi heidän päätöksensä. Hän kieltäytyi kuitenkin, uskollisena sovitteluaatteelleen, vieromasta englantilaisia kauppatavaroita, koska hän tässä asiassa näki samalla koston ja heikkouden merkin. Toinen Khilafatin konferenssi Amritsarissa joulukuun lopulla 1919 päätti lähettää Eurooppaan edustajansa viemään varakuninkaalle uhkavaatimuksen sen tapauksen varalta, että rauha olisi Intian toivomusten vastainen. Kolmas konferenssi Bombayssa, helmikuussa 1920, julkaisi moslemien manifestin, joka suomi englantilaista politiikkaa ja ennusti ukkosta.

Gandhi näki sen lähestyvän, joskaan ei vaikuttanut sen puhkeamiseen, päinvastoin koetti kaikin mokomin estää sitä.

Näytti siltä, että Englannissa viimeinkin ymmärrettiin vaara. Myöhästynein myönnytyksin koetettiin sitä torjua. Asiakirja Intian reformista, perustana Montagu-Chelmsfordin tiedonannot, myönsi Intian kansalle lisää valtaa ja vastuunalaisuutta niin keskushallituksessa kuin maaseutuhallinnoissakin. Kuningas antoi julistuksella joulukuun 24 p:ltä 1919 siihen suostumuksensa, kehoitti Intian kansaa ja virkamiehiä toimimaan yhdessä asian hyväksi ja käski varakuningasta vapauttamaan poliittiset vangit. Aina jalomielisyydelle altis Gandhi näytti liikutetulta ja nähden näissä toimenpiteissä tavallaan Englannin salaisen sitoumuksen tehdä oikeutta Intialle hän neuvoi hyväksymään parannukset; hän arvioi ne kyllä epätäydellisiksi, mutta luuli niiden voivan olla lähtökohtana laajempiin laillisiin valloituksiin ja kehoitti siis niihin vilpittömästi yhtymään. Vilkkaiden väittelyiden jälkeen hänen mielipiteensä pääsi voitolle koko Intian kansalliskongressissa.

Mutta tämä viimeinen toivo petti kuten aikaisemmatkin. Varakuningas välitti viis siitä, että hänen lempeyteensä vedottiin; vankilat kyllä avautuivat, mutta tekoja varten, jotka kiihoittivat Intiaa äärimmilleen. Kävi selville, että parannuslupaukset jäisivät houkutukseksi.

Näihin aikoihin (toukokuun 14 p:nä 1920) Intia sai tietää rauhanehdoista, jotka olivat tuhoisat Turkille. Varakuninkaan lähetti tunnusti niiden kylläkin saattavan olla tuskalliset moslemeille, mutta hän kehoitti heitä kuitenkin tyytymään kohtaloonsa.

Vihdoin näinä samoina päivinä myöhästyneenä julkaistu tutkimuskomissionin Amritsarin verilöylyistä antama julkinen tiedonanto lopullisesti nostatti maan omantunnon.

Se siitä seurasi! Siteet katkesivat. Khilafatin komitea, joka kokoontui Bombayssa toukokuun 28 p:nä 1920, omaksui Gandhin ehdottaman »Pois yhteistoiminta» -tunnuslauseen; ja Allahabadin hindumoslemien konferenssi äänesti yksimielisesti sen puolesta 30 p:nä kesäkuuta; se määräsi varakuninkaalle kuukauden määräajan uhkavaatimuksen miettimistä varten.

Gandhi kirjoittaa itse varakuninkaalle. Hän antaa tietoja »Pois yhteistoiminta» -liikkeestä. Hän selittää, miksi hän siihen turvautuu; ja hänen mainitsemansa syyt ovat ihmeelliset. Vielä tällä tärkeimmällä hetkelläkin hän ilmituo halunsa säilyttää välit Englannin kanssa ja toivonsa saattaa laillisin vastustuskeinoin Englanti katumukseen ja parannukseen:

»Minulle jää», sanoo hän, »vain kaksi ainoata vaihtoehtoa: joko erota Englannista tai, mikäli vielä uskon brittiläisen hallitusmuodon ylemmyyteen toisiin hallitusmuotoihin nähden, pakottaa hallitus tekemään meille oikeutta. Muuten, minä vielä uskon brittiläisen hallitusmuodon ylemmyyteen. Ja siksi minä kehoitan tottelemattomuuteen.»

Tästä selviää, miten suuri on se kansalainen, jota valtakunta sokeassa ylpeydessään ei ole osannut oikein kohdella.

Heinäkuun 28 p:nä 1920 Gandhi ilmoittaa Intialle, että »Pois yhteistoiminta» päätös pannaan täytäntöön elokuun 1 p:nä; ja aatoksi, heinäkuun 31 p:ksi, hän määrää juhlallisen valmistautumis Hartalin paastoin ja rukouksin. Hän ei ollenkaan pelkää kansan raivoa ja yhtyy toimenpiteisiin järjestyksen ja kurin säilyttämiseksi intialaisten riveissä.

»Täydellinen Pois yhteistoiminta» vaatii täydellistä järjestäytymistä. Epäjärjestyksen alku on viha. Väkivalta on kerrassaan hyljättävä. Kaikkinainen väkivalta olisi vain taka-askel asialle, se olisi vain hyödytöntä viattomain elämäin tuhlausta. Ennen kaikkea on noudatettava järjestystä!» —

»Pois Yhteistoiminta» -liikkeen toimintamenetelmän laati kahtena edellisenä kuukautena Gandhi komiteansa kera. Oli päätetty seuraavaa:

3:o. On tehtävä lakko oikeusistuimia ja lakimiehiä vastaan ja järjestettävä riita-asiat yksityisen välityksen kautta;

6:o. On jäätävä pois hallituksen vastaanotoista ja kieltäydyttävä julkisista viroista;

8:o. Swadešin[52] levittäminen: toisin sanoen, ohjelman kielteisen osaston jälkeen rakentavan osaston, uuden järjestyksen, jolle rakentuisi uusi Intia. Palaamme siihen myöhemmin.

Tässä oli vasta ensimmäinen etappi. Pantakoon merkille tämän miehen varovainen viisaus, — hyvin hämmästyttävä eurooppalaisille vallankumouksellisille — miehen, joka panee liikkeeseen hindulaisen vallankumouksen äärettömän koneiston ja pysäyttää sen kuitenkin heti alkuunsa. Tässä ei ole kysymys Siviilitottelemattomuudesta. Gandhi tuntee sen kyllä. Hän on sen oppinut Thoreaulta, jolta hän lainaa erinäisiä kohtia julkaisuihinsa, ja hänellä on uusi huoli erottaa se »Pois yhteistoiminta» -aatteesta. Siviilitottelemattomuus on enemmän kuin kieltäytymistä tottelemasta, se on lakien väkivaltaista loukkaamista. »Se on rikkomista, jota voi käytännössä menestyksellä harjoittaa vain joku valittu, sen sijaan kuin taas »Pois yhteistoiminta» voi olla ja onkin joukkoliike». Gandhi tahtoo valmistaa Intian kansaa tottelemattomuuteen, mutta asteittain; hän tietää sen tähän puolivalmiiksi eikä tahdo hellittää ohjia, ennenkuin on varma, että kansa on saavuttanut kyvyn hillitä itseään. Tässä »Pois yhteistoiminta» -ohjelmassa ei ole kysymys edes siitä, että jätettäisiin verot maksamatta. Gandhi odottaa sopivaa hetkeä.

Elokuun 1 p:nä 1920 hän antaa merkin kapinaan kuuluisalla kirjeellä varakuninkaalle. Hän lähettää tälle takaisin kunniamerkkinsä ja -kirjansa.

»Lähetän alakuloisena takaisin», hän sanoo, »kultaisen Kaisar-i-Hind -mitalin, jonka sain ihmisystävällisestä työstäni Etelä-Afrikassa, hindulaisen vapaaehtoisen ambulanssijoukon upseerina v. 1906 saamani Zulu-sodan mitalin, sekä Buurisodan mitalin, jonka sain intialaisen paarinkantajoukon apuylitarkastajana vuosina 1899-1900… »Mutta», hän jatkaa muistutettuaan Punjabin tapahtumista ja Khilafat-liikkeen alkusyistä, »en voi säilyttää kunnioitusta enempää kuin kiintymystäkään hallitusta kohtaan, jota saastuttaa tällainen moraalittomuus ja tällaiset väärinkäytökset… Hallitus on saatava katumaan… Olen tehostanut »Pois yhteistoimintaa», joka sallii kansalaiselle vapauden olla eri mieltä hallituksen kanssa ja oikeuttaa hänet painostamaan sitä ilman väkivaltaa.» Ja Gandhi lausuu toivomuksen, että varakuningas korjaisi epäkohdat neuvoteltuaan kansan tunnettujen johtajien kanssa.

Gandhin neuvoa seurattiin heti. Sadat virkamiehet jättivät erohakemuksensa. Tuhannet ylioppilaat vetäytyivät pois yliopistoista. Oikeusistuimet tyhjenivät. Koulut jäivät autioiksi. Koko Intian kongressi kokoontuneena erikoisistuntoon Kalkuttaan syyskuun alussa hyväksyi valtavalla enemmistöllä Gandhin päätökset. Ystävänsä Maulana Šaukat Alin kera Gandhi kulki halki maan ihastushuutojen kaikuessa.

Gandhi ei koskaan ole selvemmin osoittautunut miljoonain ihmisten herraksi kuin tänä ensimmäisenä toimintavuotenaan. Hänen täytyi pitää ohjissa väkivaltaisuutta, joka odotti vain hyökkäyksen hetkeä. Häntä kauhistutti etenkin kansanjoukon anarkinen väkivaltaisuus. Hän ei löydä kyllin kovia sanoja suomiakseen »mobokratiaa» (roskajoukkovaltaa),[53] joka hänestä näytti Intian pahimmalta vaaralta. Hän inhoo sotaa, mutta pitää sitä sittenkin Calibanin vimmaa parempana. — »Jos Intia turvautuu väkivaltaan, ryhtyköön se sitten kurin ohjaamaan väkivaltaan, sotaan! Ei missään tapauksessa roskavaltaan!» Hän epäilee tavallisia iloisia, räyhääviä, mutta hämärään vivahtavia mielenosoituksia, joista ei koskaan tiedä, seuraako niistä mielettömyyksiä ja tihutöitä. »Tästä kaaoksesta täytyy saada nousemaan järjestys. Täytyy lukea rahvaalle sen oma laki.» Ja tämä tarkkasilmäinen mystikko, jonka väkevä käytännöllinen äly ei ole huonompi suurten eurooppalaisten mystikkojemme älyä, mystikkojen, jotka ovat järjestöjen luojia ja sielujen valtiaita, antaa ylen tarkkoja sääntöjä kansanjoukon mielenilmaisujen virran kanavoimiseksi.

»Meidän suuri virheemme on se», hän sanoo, »että olemme laiminlyöneet musiikin. Musiikki merkitsee rytmiä ja järjestystä. Pahaksi onneksi on se Intiassa jäänyt pienen ryhmän erikoisomaisuudeksi. Sitä ei ole kansallistutettu. Syvät rivit olisi pantava laulamaan kansallislauluja. Saapukoot suuret soittotaiteilijat kaikkiin kongresseihin opettamaan syvien rivien musiikkia. Mikään ei ole sen helpompaa kuin taivuttaa rahvas, jolla ei ole omaa selvää tahtoa…»

1:o Ei pidä hyväksyä osanottajiksi suuriin kokouksiin nousukasvapaaehtoisia. On asetettava johtoon kaikkein koetelluimmat; 2:o on annettava jokaiselle vapaaehtoiselle pieni yleinen ohjekirja; 3:o on sovittava kokoontumiskutsuvihellyksistä vapaaehtoisten kesken; 4:o on käskettävä joukon tottelemaan vapaaehtoisia ilman vastaväitteitä; 5:o on sovittava kansallisista huudoista ja määrätyistä hetkistä, jolloin ne päästetään; sääntöä vastaan ei saa rikkoa; 6:o on vaadittava kansaa järjestäytymään riveihin siten, että ajoneuvojen kulkutie on vapaa; kiellettävä siltä pääsy rautatieasemille; on kiellettävä sitä kuljettamasta pieniä lapsia väentungoksiin… j.n.e.

Kansa haluaa väkivaltaa vain ajoittain, tai paremminkin, se ei tiedä mitä tahtoo, se antautuu ristiriitaisten kiihtymysten äkillisiin puuskauksiin. Mutta yksi osa hindulaista valiojoukkoa haluaa tahallansa väkivaltaa; se ei ymmärrä Gandhin ajatusta, kaikkein vähimmin hänen valtiollista voimaansa. Gandhi saa nimettömiä kirjeitä, joissa häntä pyydetään olemaan vastustamatta väkivaltaa, tai joissa — (suurin loukkaus!) — ilmenee sellainen kyynillinen usko, että hänen sanansa ovat vain teeskentelyä vihollisen pettämiseksi, ja joissa häntä ahdistetaan antamaan taistelumerkki. Gandhi vastaa tuimasti. Hän väittelee kiivaasti. Hyvin kauniissa kirjoitelmissa hän taistelee »kalpaoppia vastaan». Hän kumoaa väitteen, että hindulaisten pyhät kirjat ja Koraani hyväksyisivät väkivallan. Väkivalta ei ole minkään uskonnon credo. Jeesus on passiivisen vastarinnan ruhtinas. Bhagavad Gîtâ ei opeta väkivaltaa, mutta kylläkin velvollisuuden täyttämistä hengenkin uhalla.[54] »Ihmisellä ei ole voimaa luoda, hänellä ei siis ole oikeutta hävittääkään…» On rakastettava sitäkin, joka tekee pahaa; tämä ei merkitse sitä, että olisi siedettävä pahaa. Gandhi hoitaisi kenraali Dyeria tämän mahdollisesti sairastuessa. Mutta jos hänen oma poikansa viettäisi häpeällistä elämää, »minun rakkauteni vaatisi», hän kirjoittaa, »minua häneltä epäämään ylläpidon, vaikka se merkitsisikin hänen kuolemaansa.» Ihmisellä ei ole oikeutta pakottaa pahaa ihmistä väkivoimalla. Mutta hänellä on velvollisuus häntä vastustaa eroten hänestä millä hinnalla tahansa. Ja vihollisen katuessa hänelle on avattava syli.

Samalla kuin hän hillitsee väkivaltaisia, hän rohkaisee epäröiviä. Hän tukee niitä, jotka arkailevat ryhtyä suoranaiseen tekoon:

»Ei mitään maailmassa ole saavutettu ilman suoranaista tekoa. Olen hyljännyt sanat passiivinen vastarinta niiden riittämättömyyden takia… Juuri suoranainen teko muutti Etelä-Afrikassa kenraali Smutsin mielen… Mikä on suurin yhteisymmärrys, jonka Kristus ja Buddha ovat toteuttaneet? Se on voiman ja lempeyden yhteistyö. Buddha on vienyt sodan vihollisleiriin, hän on pannut polvilleen julkean pappissäädyn. Kristus on ajanut temppelistä myyjät, hän on suominut tekopyhiä ja farisealaisia … Se on suoraa, mitä kiihkeintä toimintaa… Ja samalla on heidän tekojensa takana ääretön lempeys…

Hän vetoaa myöskin englantilaisten sydämeen ja järkeen. Hän kutsuu heitä »rakkaiksi ystäviksi»; hän muistuttaa heille olleensa kolmekymmentä vuotta heidän uskollisena seuralaisenaan; hän pyytää heitä oikaisemaan hallituksensa kierouksia. »Sen kavaluus on murskannut uskoni siihen. Mutta minä uskon vielä englantilaiseen miehuuteen. Intia voi teille panna vastapainoksi nyt ainoastaan siveellisen miehuuden. »Pois yhteistoiminta» on itsensä uhrausta. Minä haluan teidät voittaa kärsimyksilläni…»

Hänen neljä- tai viisikuukautisella kamppailullansa ei ollut tarkoituksena ainoastaan halvaannuttaa Englannin hallitus olemalla mitään hyväksymättä, vaan myös järjestää uusi, itse itseään tyydyttämään kykenevä Intia, joka voisi luoda itselleen sekä aineellisesti että siveellisesti riippumattoman olemassaolon. Ensimmäinen kohta oli sen taloudellisen riippumattomuuden varmentaminen. Tätä Gandhi kutsuu Swadešiksi (tai paremminkin, se on sanan eri merkityksistä vastaavin ja käytännöllisin).

Nähtävästi Intian täytyi oppia kieltäytymään useista aineellisista mukavuuksista, hyväksymään vaikerruksitta monta epäkohtaa. Terveellinen kuri. Tarpeellinen hygienia. Kansan terveys löytäisi siitä hyödyn yhtä hyvin kuin siveellisen lakinsa. Ennen kaikkea täytyi Intialta poistaa »juomien kirous», muodostaa raittiusseuroja, vieroa Euroopan viinejä, saada myyjät kieltäytymään veroistaan.[55] Intia ymmärsi Mahatman äänen. Raittiusaalto kulki yli maan, ja Gandhin täytyi asettua väliin, ettei kansanjoukko väkisinkin salpaisi ja ryöstäisi puoteja. Sillä »ei ole luvallista tehdä väkisin ihmisiä puhtaiksi.»

Mutta jos olikin suhteellisesti helppoa poistaa juomisen maanvaiva, oli muuten vaikeata varmentaa Intian elinmahdollisuudet. Millä se ravitsisi itseään? Miten se pukeutuisi hyljättyään eurooppalaiset tuotteet? Gandhin ohje on äärimmäisen yksinkertainen, siinä ilmenevät hänen henkensä keskiaikaiset pyrkimykset; hän toivoo, että kaikissa Intian perheissä otettaisiin jälleen käytäntöön kotoinen vanha rukkiteollisuus (rukki — charkâ.)

On voitu kääntää pilkaksi tämän yhteiskuntakysymyksen patriarkaalinen ratkaisu.[56] Mutta on pyrittävä ymmärtämään Intian erikoisia olosuhteita ja sitä erikoista merkitystä, minkä Gandhi antaa charkâlle. Hän ei ole koskaan väittänyt kehruuta riittäväksi elinkeinoksi, paitsi aivan köyhille, mutta se menestyisi maanviljelyksen haarateollisuutena tämän ollessa seisauksissa. Kysymys ei ole teoreettinen; se on kipeä ja ylen tärkeä: 80 % Intian väestöstä on maanviljelijöitä, jotka eivät toimi neljänä kuukautena vuodessa. Kymmenes osa kansasta on tavallisesti nälkiintynyt. Keskiluokka ei saa riittävästi ravintoa. Englanti ei ole tehnyt mitään parantaakseen tätä tilaa; se on sitä huomattavasti huonontanut. Englantilaiset yhtymät ovat hävittäneet paikallisen teollisuuden, imeneet Intian varat ja keinotelleet siltä vuosittain kuusikymmentä miljoonaa rupia. Intia, joka valmistaa kaiken tarvitsemansa puuvillan, vie sitä ulos miljoonia paaleja Japaniin ja Lancašireen, josta se palaa valmistettuna kalikoona. Todennäköisesti sen täytyy oppia tulemaan toimeen ilman perikatoon vieviä ulkomaisia palveluksia ja järjestämään viipymättä omat työpajansa; sen on mitä pikimmin löydettävä joku keino hankia jokaiselle työtä ja elatusta! Muuten, kaikkein nopein ja taloudellisin on olkimökin teollisuus, hindujen vanha kehruu- ja kutomateollisuus. Ei ole kysymys siitä, että pantaisiin kutomaan työssä olevia ja hyvin ansaitsevia maanviljelystyöläisiä, vaan sekä joutilaita ja kulkureita että naisia ja lapsia ynnä kaikkia hinduja joutohetkinään. Gandhi määrää siis: 1:o. On vierottava ulkolaisia kankaita; 2:o on kehitettävä ja levitettävä helppoa kehruuopetusta; 3:o on sitouduttava käyttämään vain kotona kehrättyjä ja kudottuja kankaita. Hän uhrautuu tälle propagandalle väsymättömän hehkuvasti. Hän toivoo, että koko Intia pitäisi kehruuta velvollisuutenaan, että sitä opittaisiin koulussa, että köyhät lapset maksaisivat oppinsa rukkitunneilla, että jokainen, mies tai nainen, sillä tekisi tunnin hyväntekeväisyyttä päivittäin. Hän menee mitä tärkeimpiin yksityiskohtiin, antaa teknillisiä neuvoja puuvillan, langan eri kudontatapojen suhteen, käytännöllisiä neuvoja kutojille, ostajille, perheenisille, koululaisille; hän osoittaa numeroilla, miten pienellä pääomalla voi järjestämällä Swadeši-puodin (hindutyön tuotteiden kauppa) saavuttaa 10 %:n voitot j.n.e. Hän käy runolliseksi ylistäessään »rukkimusiikkia», Intian vanhinta musiikkia, sitä, millä itseänsä huvitti Kabir, kutojarunoilija, ja Aureng-Geb, suuri hallitsija, joka itse valmisti lakkinsa… Hänen onnistui sytyttää yleinen mielipide. Bombayssä vallasnaiset ryhtyvät rukkitöihin. Hindut ja moslemit tekevät lupauksen kantaa vain kansallisia kankaita. Muoti innostuu khaddarista ja khadista, joiden hyvän maun tunnustaa itse Rabindranath Tagorekin. Tilauksia tulvii; niitä tulee aina Belutšistanista ja Adenista saakka.

Innostus meni liian pitkälle, kun oli kysymys ulkolaisten kankaitten vieromisesta. Gandhikin, niin itsensä herra kuin hän tavallisesti onkin, näyttää menettäneen harkitsemiskykynsä. Hän määräsi kankaat poltettaviksi orjuuden vertauskuvinapa Bombayssa nähtiin elokuussa 1921, kuten Savonarolan aikaan Christo regnante, hovitorilla rovioita, joissa perheiden loistavia kankaita hävitettiin tulella keskellä meluavaa iloa. Eräs Intian englantilaisia jalomielisiä miehiä C.—F. Andrews, Tagoren ystävä, kirjoitti ihailemallensa Gandhille hehkuvan kirjeen valittaen, että nämä kankaat oli poltettu sen sijaan että ne olisi annettu köyhille, ja että vedottiin heimon huonoihin vaistoihin. Hän nousee tätä natsionalismia vastaan, joka on eräs laji väkivaltaa; hän ei voi sietää, että hävityksestä tehdään jonkinlainen uskonto; hävittää työn hedelmä on rikos. Andrews, joka ensinnä oli hyväksynyt Gandhin parannukset, epäilee nyt käyttääkö khaddaria. Näiden rovioiden näkeminen järkytti hänen uskoaan Mâhatmâ'an. Mutta Gandhi, joka julkaisee hänen kirjeensä ja vastaa siihen lempeästi, liikutettuna tästä tuskaisen sydämen vuodatuksesta, selittää, ettei hän mitään kadu. Hänellä ei ole minkäänlaista vihamielistä tunnetta mitään kansaa kohtaan eikä hän tahdo kaikkien vieraiden esineiden hävitystä, vain niiden, joiden turmiollisuus on ilmeinen. Englantilaiset kangastavarat ovat saattaneet perikatoon miljoonia intialaisia; moni on vaipunut paarian tai palkkasoturin luokkaan, vaimon joutuessa yleiseksi naiseksi. Ei voi syntiä tekemättä käyttää näitä rikollisia kankaita. Intia on liian taipuvainen vihaamaan englantilaisia kiskojiaan. Gandhi kätkee vihansa ja siirtää sen ihmisistä asioihin. Syyllisiä eivät ole ainoastaan englantilaiset, jotka ovat myyneet kankaitaan, vaan myöskin intialaiset, jotka ovat niitä ostaneet. Ei polteta vihasta, vaan katumuksesta. Se on välttämätön kirurginen toimenpide. Ja olisi sopimatonta antaa näitä häväistyjä kankaita köyhille, koska heilläkin on kunniansa.

Aineellisen elämän vapauttaminen ulkomaisesta orjuutuksesta ei olisi vielä mitään. Tulee vapauttaa henki. Gandhi toivoi maansa pudistavan yltään eurooppalaisen kulttuurin ikeen; ja hänen ylpeimpiä pyrkimyksiään oli laskea perusteet tosi-intialaiselle kasvatukselle.

Oli jo olemassa muutamia yliopistoja ja opistoja, joissa olivat säilyneet, englantilaisen holhouksen alla, vanhan aasialaisen kulttuurin kekäleet. Aligarh oli ollut neljäkymmentä viisi vuotta Intian moslemien yliopisto, islamilaisen kulttuurin keskus Intiassa. Khalsan opisto oli Sikh-kulttuurin keskus. Hinduilla oli Benaresin yliopisto. Mutta nämä hiukan vanhanaikaiset skolastiset laitokset olivat hallituksen alaisia, joka avusti niitä rahalla. Gandhi olisi halunnut ne hävittää perustaakseen puhtaampia keskuksia. Marraskuussa 1920 hän vihki Gujeratin kansallisten yliopiston Ahmedabadissa. Se innostui yhdistetyn Intian ihanteista. Sen kaksi uskonnollista pylvästä olivat Hindujen Dharma ja muhamettilaisten Islam. Se pyrki pelastamaan Intian murteet ja löytämään niistä kansallisen uudestisyntymisen lähteet. Gandhi oli sitä mieltä, oikein kylläkin — ja mekin voimme hyötyä hänen sanoistaan — »että aasialaisten kulttuurien järjestelmällinen tutkiminen on yhtä tärkeää täydelliselle kasvatukselle kuin lännen tieteiden tutkiminen. On tutkittava sanskriitin, arabian, persian, palin ja magadhin aarteita, jotta jälleen löydettäisiin kansallisen voiman salaisuudet.» Mutta ei ole kysymys siitä, että toistettaisiin samaa, mitä jo on sanottu tai tehty kuluneina vuosina. »On perustettava uusi, vuosisatain kokemuksien rikastuttama kulttuuri menneen ajan kulttuurin tilalle. Sen tulee olla niiden erilaisten sivistysten synteesi, jotka ovat vaikuttaneet Intiaan ja antautuneet maan hengen alaisiksi. Tätä synteesiä ei saa toteuttaa Amerikan mallin mukaan, missä vallitseva kulttuuri nielee ja musertaa kaiken muun. Jokaisella kulttuurilla on oleva laillinen paikkansa. Päämäärä on sopusointu eikä väkivalloin aikaansaatu yhteys.» Kaikkien ylioppilaiden on opittava tuntemaan Intian uskonnot. Hindut perehtykööt Koraaniin ja moslemit Sâstroihin. Kansallinen yliopisto hylkää ainoastaan syrjäyttämishengen. Koko ihmiskunnassa se ei hyväksy mitään »halveksuntaa». Tosikansallisena murteena tulee hindustani, sanskriitin, hindin, persianisoidun urdun sekoitus olemaan pakollinen.[57]

Henkisille aloille pyrkivät tulevat saamaan ammatillisen kasvatuksen, muut taas kirjallisen. Täten heikkenee luokkien välinen ero. Riippumattomuuden henkeä eivät tule ylläpitämään ainoastaan opinnot, vaan kasvatus, jota Gandhi nimittää »sisäisen kutsumuksen kasvatukseksi».[58] Eurooppalaisen kasvatuksen vastapainoksi, joka pitää vähässä arvossa kätten työtä ja kehittää vain aivoja, Gandhi vaatii tätä työtä kouluissa jo lapsiluokista lähtien.

On hyvä, että lapsi itse maksaa kehruutyöllä kasvatuksensa; siten hän oppii viipymättä ansaitsemaan elatuksensa ja riippumattomuutensa. Mitä tulee sydämen kasvatukseen, minkä Eurooppa täydellisesti laiminlyö, on se alusta alkaen otettava käytäntöön. Ja ennenkuin voi muodostaa oppilaita, tulee muovata opettajat.

Tämä on ylimpäin laitosten tehtävä, laitosten, joista Gandhi haaveilee saatavan uuden opetuksen kulmakiven, — ne eivät oikeastaan ole kouluja, vaan paremminkin luostareita, joihin keskittyy Intian pyhä tuli ja joista se on myöhemmin leviävä, Lännen suurten benediktiläisluostarien mallin mukaan järjestettyjä laitoksia, jotka ovat maan ja sielun uskonnollisia raivaajia.

Meillä on hallussamme säännöt, jotka Gandhi laati Ahmedabadissa sijaitsevalle Satyâgrah Ašram -talolle,[59] suositulle tyttärelleen. Ne tarkoittavat paljon enemmän opettajia kuin oppilaita, ja hän sitoo edelliset luostarilupauksilla. Mutta sensijaan että nämä lupaukset tavallisissa luostareissa ajan mittaan säilyttävät vain kielteisen kurinpidon luonteen, värähtelevät ne tässä pyhiä elähdyttävää uhrausmieltä ja puhdasta rakkautta. Johtajilta vaaditaan seuraavien luostarisääntöjen noudattamista:

1:o. Totuuden lupaus. — Ei riitä olla valhettelematta. »Ei saa lainkaan turvautua valheeseen, ei edes maan edun sitä vaatiessa.» Totuus voi vaatia vastarintaa jopa vanhempia ja iäkkäämpiä kohtaan.

2:o. »Ahimsâ» (olla tappamatta) lupaus. — Ei riitä olla ottamatta toisen henkeä. Ei saa edes haavoittaa sanoilla niitä, joiden luulee olevan väärässä. Ei pidä koskaan olla suuttunut heihin; täytyy rakastaa heitä. On vastustettava tyranniutta, mutta oltava tekemättä mitään pahaa tyrannille. Hänet täytyy voittaa rakkaudella. On kuolemankin uhalla kieltäydyttävä häntä tottelemasta.

3:o. Aviottomuuslupaus, jota ilman on melkein mahdotonta seurata kahta ensimmäistä. — Ei riitä, että välttää himoa, tulee aina tarkistaa eläimellisiä intohimojaan, ajatustensakin. Jos on naimisissa, on pidettävä vaimoaan elämän ystävänä ja säilytettävä hänen kanssaan täydellisen puhtauden suhde.

4:o. »Ruokajärjestyksen tarkistus». — On säännöstettävä ja puhdistettava ravintojärjestys. Hyljättävä vähitellen tarpeettomat ravintoaineet.

5:o. Lupaus olla varastamatta. — Tämä ei koske ainoastaan toisten omaisuutta. »On varastamista, kun käyttää esineitä, joita ei todellisesti tarvitse». Luonto varustaa päivittäin juuri kylliksi, eikä yhtään enemmän kuin mitä joka päivä tarvitsemme.

6:o. Lupaus olla mitään omistamatta. — Ei riitä se, että on omistamatta mitään. Ei pidä säilyttääkään muuta kuin mikä on ehdottomasti välttämätöntä ruumiimme tarpeeksi. On poistettava järkähtämättä liika. On yksinkertaistutettava elämä.

1:o Swadeši. — On oltava käyttämättä esineitä, joihin nähden on pettämisen mahdollisuus. Tämä säädös pidättää käyttämästä ulkoa tuotuja tavaroita. Sillä ne ovat vääryydellä omaksi eduksi käytetyn kurjuuden ja Euroopan työläiskansan kärsimysten tuotteita. Ulkolaiset kauppatavarat siis »kielletyn puun hedelmä» Ahimsân oppilaalle. Siitä pakko käyttää yksinkertaisia kotikutoisia vaatteita.

2:o Pelottomuus. — Joka pelkää, ei voi seurata edellisiä sääntöjä. On oltava vapaa kuninkaiden, kansojen, perheen, ihmisten, villieläinten ja kuoleman pelosta. Peloton ihminen puolustautuu »totuuden voimalla» tai »sielun voimalla».

Rakennettuaan luonteet kerta kaikkiaan tälle rautaperustukselle Gandhi siirtyy nopeasti toisiin opettaviin sääntöihin, joista kaksi huomattavinta ovat nämä: opettajain tulee näyttää esimerkkiä ruumiillisessa työssä (mieluimmin maatyössä); ja heidän tulee oppia Intian pääasialliset kielet.

Mitä tulee lapsiin, ovat he Ašramiin tultuaan — ja sinne heidät voi panna jo nelivuotisina — myös sidotut sinne poismenoonsa saakka. — (Oppikausi kestää noin kymmenen vuotta.)

He ovat erossa kodeistaan. Vanhemmat luopuvat kaikesta tarkastuksesta. Lapset eivät käy vanhempain luona. Heillä on yksinkertaiset vaatteet, ravintona yksinkertainen, pelkkä kasvisruoka, ei mitään lomaa tavallisessa mielessä, mutta puolitoista päivää viikossa jätetään omakohtaiselle työlle ja kolme kuukautta vuodessa pyhitetään jalkamatkoihin Intian halki. Hindikieli ja yksi dravidamurre ovat pakolliset kaikille. Kaikkien tulee vielä toiseksi kieleksi oppia englanti ja viiden intialaisen kielen pääpiirteet (urdu, bengali, tamil, telugu ja devanagari). Heille opetetaan omilla murteillaan historiaa, maantiedettä, matematiikkaa, taloudellisia tieteitä ja sanskriittia. Samaan aikaan he harjoittavat maanviljelystä ja käsinkehruuta. Sanomattakin on selvää, että uskonnollinen henki leimaa koko opetuksen. Kun opinnot ovat lopussa, saavat nuoret miehet valita, tekevätkö he lupaukset, kuten heitä vanhemmat, vai siirtyvätkö pois. Kaikki opetus on ilmaista.

Olen viipynyt hieman kauan tässä opetusohjelmassa, koska se ilmi tuo Gandhin liikkeen korkean henkevyyden ja on tarkoitustensa avulla sen pääasiallisin käyntiinpanovoima. Jotta voitaisiin luoda uusi Intia, tulee luoda uudet vahvat ja puhtaat tosi intialaiset sielut. Ja niiden luomiseksi tulee muodostaa pyhä legiona apostoleja, jotka Kristuksen apostolien tavoin olisivat maan suolana. Gandhi ei ole meidän eurooppalaisten vallankumousmiestemme tavoin lakien ja dekreettien laatija. Hän on uuden ihmisyyden muovaaja…

Englannin hallitus — kuten kaikki hallitukset tällaisessa tapauksessa — ei ollut ymmärtänyt luonnollisesti mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Sen ensimmäinen ilmaus oli mitä suurinta ironiaa. Varakuningas lordi Chelmsford sanoo elokuussa 1920, että »tämä oli kaikista mielettömyyksistä mielettömintä.» Pian hallituksen oli kuitenkin pakko laskeutua näistä ylhäisen ylenkatseen ilmapiireistä. Ja jokseenkin hämmennyksissä ja epävarmana hallitus julkaisi marraskuun 6 p:nä 1920 isällisen ja uhkaavan tiedonannon, jossa sanottiin, ettei se ollut tahtonut järjestää lainkäyntiä rikollisia vastaan, koska liikkeen alkuunpanijat saarnasivat väkivallan poistamista, mutta oli annettu käsky toimia niitä vastaan, jotka ylittäisivät määrätyt rajat ja ryhtyisivät väkivaltaan tai aseelliseen uppiniskaisuuteen.

Rajat ylitettiin pian, mutta sen teki hallitus itse. Liike alkoi huolestuttavasti laajentua. Jo joulukuussa 1920 sattui poikkeuksellisen vakava tapaus. Väkivaltaa kaihtava »Pois yhteistoiminta» -liike oli tähän saakka ollut vain väliaikaista koetaktiikkaa; ja hallitus eli toiveissa, että yleinen intialaiskokous loppuvuoden istunnossa sen kumoaisi. Mutta koko Intian kansallinen kongressi, kokoontuneena Nagpuriin, liitti sen päinvastoin perustuslakiin lain ensimmäisenä artikkelina:

I Artikkeli. »Kansallisen kongressin tehtävä on saavuttaa Intian kansalle Swarâj (Home Rule) kaikin rauhallisin ja laillisin keinoin.»

Se vahvisti »Pois yhteistoiminta» -liikkeen hyväksi toimitetun äänestyksen, jonka oli suorittanut erikoinen istunto syyskuussa 1920, ja se laajensi sen henkeä alleviivaten »Pois väkivalta» -liikkeen perusajatusta; se osoitti, miten välttämätön oli maan eri ainesten yhteisymmärrys voiton saamiseen, ja ylisti hindulais-moslemilaista yhteyttä, vielä enemmän etuoikeutettujen ja sorrettujen luokkien lähentymistä. Se toi ennen kaikkea perustuslakiin oleellisia muutoksia, jotka vakiinnuttivat ratkaisevasti Intian kaikkien puolueiden edustussäännöt.[60]

Kongressi ei salannut ollenkaan sitä, että silloinen »Pois yhteistoiminta» oli vasta ensimmäinen aste alkavassa taistelussa.

Se ilmoitti, että täydellinen kieltäytyminen yhteydestä hallituksen kanssa ja verojen maksusta astuisi voimaan myöhemmin määrättävänä hetkenä. Valmistaakseen odotellessa maata siihen laajennettiin »boikottausta», rohkaistiin Intian kehruuteollisuutta, vedottiin ylioppilaihin, vanhempiin, maistraatteihin; heitä pyydettiin mitä suurimmalla innolla levittämään »Pois yhteistoiminta» -mielialaa. Ne, jotka kieltäytyisivät tottelemasta Kongressin määräyksiä, suljettaisiin pois julkisesta elämästä.

Tämä merkitsi valtakunnan hyväksymistä valtakunnassa, todellisen Intian valtakunnan hyväksymistä brittiläisen hallituksen nähden. Tämä ei voinut enää jäädä toimettomaksi. Täytyi joko hieroa sovintoa tai taistella vastaan. Vähäisellä sovittavalla mielellä yhteisymmärrys olisi vielä ollut mahdollinen. Kongressi oli ilmoittanut saavuttavansa päämääränsä »liitossa Englannin kanssa, jos se siihen suostuisi, ellei, ilman sitä.» Kuten aina Euroopan politiikassa muita heimoja kohtaan, pääsi väkivalta voitolle. Etsittiin tekosyitä. Niitä ei puuttunut.

Huolimatta »Pois väkivalta» -aatteesta, jonka Gandhi ja kongressi olivat vahvistaneet, sattui eri paikoissa Intiaa ankaraa epäjärjestystä, jolla oli vain hyvin kaukainen suhde »pois yhteistoiminta» -liikkeeseen. Yhdistetyissä maakunnissa (Allahabad) oli maanviljelyslevottomuuksia, lampuotien kapinoita tilanomistajia vastaan; ja poliisi sekaantui niihin verisellä tavalla. Sitten Sikhien Akali-liike, alussa puhtaasti uskonnollinen, käytti »Pois yhteistoiminta» -aatteen toimintatapoja, ja lopulta liike vei kahdensadan Sikhin murhaan helmikuussa 1921. Ei voitu, rehellisesti ajatellen, saattaa Gandhia ja hänen oppilaitaan vastuunalaisiksi tästä kiihkoilun murhenäytelmästä. Mutta tilaisuus oli otollinen. Maaliskuun alussa 1921 alkoi puristus ja kasvoi kasvamistaan hamaan vuoden loppuun saakka. Se oli valinnut näyttämölle astuakseen tekosyyksi mielenosoitukset juomakauppiaita vastaan. Juoppous ja eurooppalainen sivistys eivät kulkeneet ensi kertaa parivaljakkona. »Pois yhteistoiminta» -liikkeen vapaaehtoiset järjestöt kiellettiin. Julkaistiin laki kapinallisia kokouksia vastaan. Eri maakunnissa saivat paikalliset poliisit täydet valtuudet murtaakseen liikkeen, jota nimitettiin vallankumoukselliseksi ja anarkistiseksi. Tuhansia intialaisia jo pidätettiin, ei annettu arvoa kunnioitetuille henkilöillekään. Luonnollisesti nämä toimenpiteet nostattivat meteleitä, ja siellä ja täällä oli poliisin ja kansanjoukon välillä taisteluita, tappoja, tulipaloja. Koko Intian Kongressin komitea, kokoontuneena Bezwadaan maaliskuun viimeisellä viikolla, pohti kysymystä, tuliko julistaa siviilitottelemattomuus. Harvinaisen tarkkanäköisestä se huomasi, ettei maa ollut vielä kyllin kypsä ja kuriin tottunut voidakseen tätä kaksiteräistä asetta käyttää; ja se päätti odottaa, ryhtyen eräänlaiseen siviili- ja rahalliseen liikekannallepanoon.

Gandhi ryhtyi entistä suuremmalla innolla sotaretkeensä Intian yhtenäisyyden, uskontojen, heimojen, puolueiden, kastien liiton puolesta. Hän vetosi rikkaisiin parseihin, tukkukauppiaihin, suurteollisuuden harjoittajiin ja enemmän tai vähemmän Rockefellerin hengen mukaisiin ihmisiin. — Hindulais-moslemilaista liittoa uhkasivat lakkaamatta ikivanhat ennakkoluulot, pelko, molemminpuolinen epäily. Hän uhrautuu asialle sieluineen, ruumiineen, haluamatta näiden kahden kansan välistä yhteensulamista, mahdotonta nykyhetkenä, eikä ollenkaan hänen toivomaansa. Sensijaan toivoi hän ystävyyden pohjalle rakennettua liittoa.[61]

Hänen korkein pyrkimyksensä oli saada liittää hindulaiseen yhteiskuntaan hyljätyt kansanluokat. Intohimoinen paariain oikeuksien takaisinvaatiminen, hänen inhon- ja tuskanhuutonsa tämän hirvittävän yhteiskunnallisen vääryyden johdosta riittäisivät saattamaan hänen nimensä kuolemattomaksi. Kärsimyksellä, minkä hänelle tuotti »hindulaisuuden häpeällisin häpeä», kuten hän sanoi, oli alkunsa lapsuuden mielenailahteluissa. Hän kertoo, että hänen pienenä ollessaan eräs paaria tuli hänen taloonsa karkeampia töitä tekemään; lasta kiellettiin koskemasta häneen ilman että heti peseytyi; hän ei sitä ollenkaan hyväksynyt ja kinaili vanhempainsa kanssa. Koulussa hän usein koski »halveksittuihin». Hänen äitinsä neuvoi häntä saastutuksesta pääsemiseksi sen jälkeen koskettamaan moslemia. Mutta kahdentoista vanhana hänen päätöksensä oli tehty. Hän vannoi omassa mielessään hävittävänsä tämän synnin Intian omaltatunnolta. Hän suunnitteli apua alennetuille veljilleen. Ei koskaan hänen henkensä ilmene vapaampana kuin silloin, kun hän palvelee heidän asiaansa. Tästä voi päättää, että hän olisi ollut valmis uhraamaan uskontonsakin, jos hänelle olisi todistettu, että »halveksiminen» oli yksi sen opinkappaleita. Ja tämä ainut vääryys selittää hänen silmissään kaiken sen, mitä intialaiset saavat kärsiä maailmassa…

»On vain ikuisen oikeuden palaamista se, että intialaiset ovat tulleet keisarikunnan paarioiksi. Peskööt intialaiset ensin verentahraamat kätensä… Koskemiskielto on alentanut Intian. Etelä-Afrikassa, itäisessä Afrikassa, Kanadassa intialaisia suorastaan on kohdeltu paarioina. Swarâj (Home Rule) on mahdoton, niin kauan kuin on olemassa paarioita. Intia on syypää. Englanti ei ole tehnyt mitään sen mustempaa. Ensimmäinen velvollisuus on suojella heikkoja ja olla loukkaamatta ihmisen omaatuntoa. Emme ole roistoja parempia hamaan siihen saakka kunnes olemme peseytyneet tästä synnistä. Swarâjin tulee olla oikeuden hallitsemista yli koko maan…»

Gandhi tahtoi, että kansallinen lakialaativa kokous parantaisi mitä pikimmin paaria-veljien kohtalon, että heille suotaisiin suuri joukko kouluja ja kaivoja — sillä yleisten kaivojen käyttö oli heiltä kielletty. — Mutta suo siellä, vetelä täällä … Hänen kärsimättömyytensä, joka ei salli hänen odottaa kädet ristissä, kunnes etuoikeutetut luokat ovat parantaneet vääryytensä, saattaa hänet paariain leiriin; hän asettuu heidän etunenäänsä, koettaa heitä ryhmittää. Hän tutkii heidän kanssaan eri toimintamuotoja: mitä voivat he? Vedota tässä asiassa Intian hallitukseen? Se merkitsisi orjuuden vaihtamista toiseen… Hyljätä hindulaisuus — (huomattakoon tämä suuren hinduuskovaisen ylevä rohkeus!) — ja kääntyä kristinuskoon tai muhamettilaisuuteen? Gandhi olisi valmis sitä ehdottamaan, jos hindulaisuus ja koskettamiskielto olisivat erottamattomat. Mutta hän on vakuutettu, että se on vain hindulaisuuden epäterve kasvannainen, joka täytyy poistaa. Paariain tulee siis järjestäytyä puolustautuakseen. Heillä olisi yksi keino; käyttää »pois yhteistoiminta» -asetta hindulaisuuttakin vastaan, lopettaen kaikki suhteet muihin hinduihin (tämän isänmaanystävän suussa ihmeellisen rohkea neuvo yhteiskunnalliseen kapinaan!). Mutta, Gandhi jatkaa, paariat eivät kykene mihinkään järjestäytymiseen, heillä ei ole johtajia. Yhtykööt he siis — se on ainoa keino, mikä heille jää — yleiseen intialaiseen »pois yhteistoiminta» -liikkeeseen, jonka ensimmäinen ehto on luokkien yhtyminen! Todellinen »pois yhteistoiminta» -aate on puhdistava uskonnollinen toimitus. Ei kukaan voi ottaa siihen osaa hylkäämällä paariat; hän rikkoisi siten raskaasti. Täten Gandhin onnistui sovittaa uskonto, isänmaa ja ihmisyys.

»Poljettujen» luokkien konferenssi (Suppressed Classes Conference), jota Gandhi johti Ahmedabadissa huhtikuun 13 ja 14 p:nä 1921, vihki juhlallisesti nämä ensimmäiset ryhmitysyritykset. Hän piti siellä yhden valtavimmista puheistaan. Hän ei tyydy julistamaan yhteiskunnallisen erilaisuuden lakkauttamista; hän odottaa paarioilta suuria asioita uudestisyntyneen Intian yhteiskunnallisessa elämässä; hän antaa heille takaisin luottamuksen itseensä; hän puhaltaa heihin polttavan toivon, joka häntä itseään elähdyttää. Hän on heissä huomannut, hän sanoo, suunnattomia salaisia mahdollisuuksia. Hän laskee »halveksittujen» viidessä kuukaudessa osaavan arvollaan saavuttaa oikean paikkansa intialaisessa suuressa perheessä.

Gandhia ilahdutti nähdä Intian heltyvän, kun vedottiin sen sydämeen, ja paariain vapauttaminen toteutui lukuisissa paikoissa.[62] Vangitsemisensa aattona Gandhi huolehti vielä tästä asiasta ja kertoili sen edistyksestä. Bramaanit uhrautuivat. Etuoikeutetut luokat antoivat liikuttavia esimerkkejä katumuksesta ja veljellisestä rakkaudesta. Gandhi mainitsee tapauksen nuoresta kahdeksantoistavuotisesta bramaanista, joka ryhtyi lakeijaksi elääkseen paariain kanssa.

Sukupuolikysymys on erikoisen vakava Intiassa, jonka aistillisuus on ylitsevuotavan rikas, rasittava ja huonosti säännöstelty. Lapsiavioliitot ennen aikojaan tyhjentävät kansan ruumiilliset ja siveelliset voimat. Ajatusta painaa lihallinen kiusaus; vaimon arvoa se alentaa. Gandhi julkaisee hindunaisten valitukset siitä alentavasta tavasta, jolla kansallismieliset hindut heitä kohtelevat Hän pitää heidän valituksiansa oikeutettuina. Tässä on, hän sanoo, Intian haava, yhtä kipeä kuin »halveksiminen». Mutta hän lisää: koko maailma kärsii siitä. Kysymys on yleismaailmallinen.

Kuten paariakysymyksessäkin, hän odottaa tässä asiassa raskautettujen edistyvän paljon enemmän kuin rasittajien. Hän kääntyy naisten puoleen neuvoen heitä ensin herättämään kunnioitusta lakkaamalla pitämästä itseään miehen halujen esineenä. Ottakoot he päättävästi osaa julkiseen elämään, uskaltautukoot sen vaivoihin ja vaaroihin. Älkööt he ainoastaan kieltäytykö ylellisyydestään pois heittämällä ja polttamalla ulkolaiset kankaat, vaan jakakoot he kaikki miehen vaivat. Kalkutassa on jo vangittu korkea-arvoisia naisia. Se on hyvä. Kaukana siitä, että vaatisivat lievitystä kohteluun, kilpailkoot he päinvastoin miesten kanssa kestämisessä ja kieltäymyksessä! Tällä alalla nainen voi aina mennä miehen edelle. Älkööt he epäilkö mitään! Heikoinkin voi varjella kunniaansa. Riittää, että osaa kuolla.

Hän ei unohtanut langenneita sisariammekaan.[63] Hän kertoo keskusteluista, joita hänellä oli usean sadan heikäläisen kanssa Andrhan maakunnassa ja Barisalissa. Miten yksinkertaisen ylevästi hän puhuu heille ja he hänelle; he uskovat itsensä hänelle, kysyvät häneltä neuvoa! Hän etsii heille kunniallista ammattia, ehdottaa heille rukkia, he lupaavat ruveta sitä käyttämään jo seuraavana päivänä, jos heitä autetaan. — Ja kääntyen Intian miesten puoleen Gandhi muistuttaa heille naisen kunnioituksesta:

»Meidän vallankumouksessamme ei ole paikallaan tällainen synnillä leikkiminen. Swarâj merkitsee sitä, että pidämme kaikkia Intian asukkaita veljinä ja sisarina… Kunnioitus kaikkia kohtaan! Naissukupuoli ei ole heikko sukupuoli, se on jalompi näistä kahdesta, koska sillä on kyky uhrautua, hiljaa kärsiä, olla nöyrä, koska sillä on usko ja tunto. Naisen intuitio on usein voittanut miehen julkeasti itselleen omistavan ylemmän ymmärryksen…»

Hän löysi Intian naisissa — alkaen omasta vaimostaan — järkeviä apulaisia ja parhaita oppilaitaan.

III

Vuosi 1921 merkitsee Gandhin vaikutuksen korkeinta huippua. Hänellä on ääretön siveellinen voima; ja hänen itsensä sitä tavoittelematta pannaan hänen käsiinsä melkein rajaton valtiollinen mahti. Kansa uskoo häntä pyhimykseksi; hänestä tehdään maalauksia Šri-Krišnana.[64] Ja joulukuussa 1921 koko Intian Kongressi asettaa hänet täyteen arvovaltaan; hänellä on oikeus valita seuraajansa. Hän on Intian kansan kieltämätön johtaja. Hänestä riippuu, päästääkö vai ei valloilleen valtiollinen vallankumous ja luodako vaikkapa uskonnollinen uudistus.

Hän ei sitä tehnyt. Hän ei halunnut sitä. Siveellistä suuruuttako? Siveellistä arkuuttako? Ehkä molempaakin. Jokaiselle on vaikeata (etenkin toisenlaista sivistystä edustavalle ihmiselle) tunkeutua syvälle johonkin omaantuntoon, etenkin kun se on niin syvä ja herkkä kuin Gandhin. On vaikeata arvata tekojen pyörteessä, jotka tänä melskeisenä vuonna kuohuttivat Intiaa kaikin tavoin, onko perämiehen käsi aina ollut varma ja ohjannut jättiläislaivaa hairahtumatta, vapisematta. Mutta minä koetan sanoa sen, minkä luulen saaneeni ilmi tästä elävästä arvoituksesta, tätä nuorta miestä kohtaan tuntemallani suurella kunnioituksella ja vilpittömyydellä, minkä olen velkaa hänen vilpittömyydelleen.

Vaikka Gandhin valta olikin suuri, eivät sen käyttämisen vaarat olleet pienemmät. Sitä mukaa kuin julkinen toiminta laajeni ja värähdytti satoja miljoonia ihmisiä, tuli vaikeammaksi sitä ohjata ja säilyttää oma tasapaino tällä meuruavalla merellä. Oli yli-inhimillinen tehtävä säilyttää hengen hillintä ja samalla laajakatseisuus näiden irtipäässeiden, hillittömien joukkojen keskessä. Perämies, lempeä ja hurskas, rukoilee ja turvautuu Jumalaan. Mutta hänen kuulemaansa ääntä hämmentää myrsky. Kuulevatko muut sitä?

Seikka, mitä hänen vähimmin tarvitsee pelätä, on ylpeyden vaara. Ei mikään ihailu voi panna hänen päätään pyörälle. Se haavoittaa hänen nöyrää mieltään yhtä paljon kuin älyään. Ainutlaatuinen tapaus profeettain ja suurten mystikkojen historiassa on seikka, ettei hän ollenkaan näe näkyjä eikä ilmestyksiä eikä pyri sellaisia itselleen enempää kuin muillekaan uskottelemaan. Tahratonta vilpittömyyttä! Hänen järkensä ei lankea hurmioon eikä sydämensä turhamaisuuteen. Hän on ja pysyy samanlaisena kuin kaikki muut ihmiset… Ei, älköön häntä kutsuttako pyhimykseksi! Hän ei sitä halua. (Ja siksi hän juuri on pyhimys.)

»Hän kirjoittaa: sana Pyhä on pyyhittävä pois nykyisestä elämästä… Rukoilen kuten jokainen kunnon hindu, uskon meidän kaikkien voivan olla Jumalan lähettejä, mutta minulla ei ole ollut mitään erikoista Jumalan ilmestystä. Oma vahva uskoni on, että hän ilmestyy jokaiselle ihmisolennolle, mutta me suljemme korvamme sisäiseltä ääneltä… Minä pyrin olemaan vaatimaton työmies, vaatimaton Intian ja ihmisyyden palvelija (a humble servant of India and humanity…) Minulla ei ole mitään halua perustaa lahkoa. Olen todella siinä suhteessa liian kunnianhimoinen. En esitä uusia totuuksia. Koetan esittää ja seurata totuutta sellaisena kuin sen tunnen. Kylvän uutta valoa moniin vanhoihin totuuksiin.»

Itsensä suhteen hän on siis aina vaatimaton, kaikissa asioissa mitä tunnollisin, omasta kohdastaan mahdoton kaikkeen poikkeukselliseen niin hyvin intialaisena isänmaanystävänä kuin »pois yhteistoiminta» -aatteen pappina. Hän ei hyväksy mitään tyranniutta edes hyvän asian puolesta. »Ei pidä koskaan korvata hallituksen orjuutusta »pois yhteistoiminta» -aatteen miesten orjana olemisella. Hän kieltäytyy niinikään vertaamasta isänmaataan muihin isänmaihin, eikä hänen isänmaallisuutensa sulkeudu Intian rajojen sisälle. »Minun patriotismini sulaa ihmisyyteen. Olen patriootti, koska olen ihminen ja inhimillinen. En ole ahdasmielinen. En tekisi pahaa enempää Englannille kuin Saksallekaan palvellakseni Intiaa. Imperialismilla ei ole paikkaa elämänsuunnitelmassani… Patriootti on isänmaansa ystävä sitä vähemmin, mitä huonompi humanisti hän on.

Mutta ovatko hänen oppilaansa aina olleet yhtä pidättyväisiä? Mitä tulee hänen opistaan joidenkuiden muiden ohjatessa? Ja miten paljon kansa siitä hyötyy heidän välityksellään?

Kun Rabindranath Tagore monien vuosien matkustelun jälkeen palaa Euroopasta Intiaan elokuussa 1921, on hän hämmästynyt mielten muutoksesta. Hänen tuskansa ei näyttäytynyt vasta hänen palatessaan, se ilmeni jo monissa hänen Euroopasta intialaisille ystävilleen lähettämissään kirjeissä, joista useat julaistiin Modern Review'ssa.[65] On välttämätöntä pysähtyä tähän kahden suuren hengen erimielisyyteen, henkien, jotka kunnioittavat ja ihailevat toisiaan, mutta jotka ovat samalla niin kohtalokkaasti erotetut kuin on kreikkalainen viisas apostolista, Platon pyhästä Paavalista. Toisella puolen uskon ja laupeuden nero, joka haluaa olla uuden ihmisyyden hiiva. Toisella puolen taas älyn nero, vapaa, laajakatseinen ja selkeä, joka käsittää kaiken olemassaolevan kokonaisuuden.

Tagore on aina tunnustanut Gandhin pyhyyden; ja olen hänen kuullut siitä puhuvan kunnioituksella. Kun minä esitin Tolstoin olemusta Mahatmana, osoitti Tagore, kuinka paljon Gandhi oli tätä olemusta lähempänä ja hänen mielestään kirkkaamman valon ympäröimä — (ja minä myönnän tämän nyt, kun tunnen hänet paremmin) — sillä Gandhissa on kaikki luontoa, yksinkertaista, vaatimatonta ja puhdasta; ja hänen taistelujansa ympäröi tyyneys. Sensijaan Tolstoilla kaikki on ylpeätä kapinaa ylpeyttä vastaan, vihaa vihaa vastaan, intohimoa intohimoja vastaan, kaikki on väkivaltaa, itse väkivallan vierominenkin… Tagore kirjoitti Lontoosta huhtikuun 10 p:nä 1921: »Olemme kiitolliset Gandhille siitä, että hän antaa Intialle tilaisuuden todistaa uskon jumalaiseen henkeen ihmisessä vielä elävän.» Ja vaikkakin hän jo suhtautui varovaisesti Gandhin liikkeeseen lähtiessään Ranskasta paluumatkalle kotimaahan, oli hän halukas antamaan sille apuansa. Vieläpä muuan huomiota herättävä manifesti lokakuulta 1921, Totuuden vaatimus, jonka myöhemmin tähän lainaan ja joka vahvistaa välien katkeamisen, alkaa suurimmalla ylistyksellä, mitä koskaan Gandhista on kirjoitettu.

Omasta puolestaan Gandhi osoittaa Tagorelle syvää kunnioitusta ja koettaa eri mieltäkin ollessaan pysyttää sen. Tuntuu, että hänestä on työlästä ruveta väittelyihin Tagoren kanssa. Kun hyvät ystävät koettavat kiihoittaa taistelua kantelemalla eräitä yksityislaatuisia puheita, käskee Gandhi heitä vaikenemaan osoittaen, miten paljosta hänen on Tagorea kiittäminen.[66]

Mutta on kohtalokasta, että heidän henkinen eroavaisuutensa vahvistui. Kesästä 1920 alkaen Tagore oli valittanut sitä, että Gandhissa asuva ylitsevuotava rakkauden ja uskon voima suuntautui Tilakin kuoleman jälkeen politiikan palvelukseen. Varmasti Gandhi itse ei ollut siihen ryhtynyt sydämen ilolla; mutta Tilakin kuoltua Intia oli vailla poliittista johtajaa. Täytyi astua hänen tilalleen.

»Jos minun havaitaan ottavan osaa politiikkaan, sanoo hän nimenomaan hetkenä, jolloin hän siinä suhteessa ryhtyy ratkaisevaan päätökseen, teen sen ainoastaan sikäli, että nykyinen politiikka sieppaa meidät kuin käärme kiemuroihinsa… Koetan saada uskonnon leimaa politiikkaan.»

Mutta Tagore valitti tämän seikan tarpeellisuutta. Hän kirjoitti syyskuun 7 p:nä 1920:

»Koko se siveellinen into, jota Mahatma Gandhin elämä osoittaa ja jota maailman kaikkien ihmisten joukossa vain hän voi edustaa, on meille tarpeellinen. On raskas onnettomuus meidän maallemme, että niin kallisarvoinen aarre on asetettu politiikkamme hauraaseen laivaan ja heitetty kiihtyneiden vastasyytösten loppumattomaan aallokkoon, maallemme, jonka tehtävä on sielun tulella antaa uudelleen elämä kuolleille….

Henkisten voimiemme tuhlaus seikkailuihin, jotka siveellisen totuuden kannalta katsoen ovat kehnoja, on kovin surullista. On rikollista muuttaa siveellinen voima sokeaksi voimaksi.»[67]

»Pois yhteistoiminta»-sotaretken raikuvat alkutoitotukset, Khilafat-nimen sekä Punjabin rikosten Intiassa nostattama levottomuus olivat sanelleet Tagorelle nämä rivit. Hän pelkäsi niiden vaikutuksia heikkoon ja hysteerisen raivon puuskiin alttiiseen kansaan. Hän olisi tahtonut sen vieroittaa kostoajatuksista ja teoista, joita olisi mahdoton korjata, saada sen unohtamaan, mikä ei ollut autettavissa, haaveilemaan vain mitä suurimman isänmaan sielun rakentamista. Yhtä paljon kuin hän Gandhin ajatuksessa ja toiminnassa ihaili uhrautuvan hengen palavaa säteilyä (ja sen hän sanoo kirjeessään maaliskuun 2 p:ltä 1921, jonka myöhemmin esitän), yhtä paljon oli hänestä vastenmielinen se kielteinen aines, jonka uusi uskonto sisälsi, — »pois yhteistoiminta». Häntä kauhisti kaikki kielteinen! Ja tässä on hänellä tilaisuus verrata brahmalaisuuden positiivista ihannetta, elämänilojensa puhdistamista, täydelliseen luopumiseen, jota taas buddhalaisuuden kielteinen ihanne vaatii. Tähän tulee Gandhi vastaamaan, ettei hylkäämisen teho ole vähemmän tarpeellinen kuin hyväksymisen. Ihmisponnistuksessa on kumpaakin. Upanišadien viimeinen sana on kielteinen. Ja Brahman määrittelevät Upanišadien tekijät seuraavasti: Neti (Ei tätä). Intia oli liiaksi unohtanut taidon sanoa: »Ei!» Gandhi on sen sille uudelleen opettanut.

Mutta eikö Tagore halua mitään kitkeä? Hänen runollinen mietiskelynsä sopeutuu kaikkeen olevaan ja nauttii sen sopusoinnusta. Hän tuo sen ilmi lauseissa, jotka ovat nerokkaan kauniit, mutta äärimmäisen vapaat toiminnasta. Tämä on mielikuvilla leikkivän Natarajan tanssia:

»Koetan kaikin voimin sovittaa ajatustapani isänmaani yli kulkevaan kiihkoisan innostuksen tunnemyrskyn säveleen. Mutta miksi on olemuksessani tämä vastustuksen henki, vastoin voimakasta haluani välttää sitä? En löydä selvää vastausta, mutta alakuloisuuteni sumuun pilkistää hymy ja ääni sanoo: »Teidän paikkanne on lasten parissa, maailmojen rannikolla: siellä on rauhanne; ja siellä olen minä kanssanne.» Ja siksi olen äsken leikilläni keksinyt uusia rytmejä. Ne ovat vain tyhjiä, mutta iloisia siitä, että hetken virta on tuonut ne mukanaan; ne tanssivat auringossa ja nauravat kadotessaan. Mutta sillaikaa kuin huvittelen, koko luomus huvittelee: sillä eivätkö lehdet ja kukat ole loppumattomia kokeiluja rytmeillä? Eikö Jumalani ole aikojen ikuinen tuhlaaja? Hän heittää tähdet ja planeetat muutosten pyörteeseen; näkyväisyyden virralle hän heittää aikakausien mielikuvitustäydet paperiveneet. Kun minä häntä ahdistan ja häntä rukoilen sallimaan minun jäädä hänen pieneksi oppilaakseen ja hyväksymään muutamia tekemiäni pikku näperryksiä hänen ilolaivansa lastuiksi, hän hymyilee ja minä astelen hänen takanaan hänen takkinsa liepeeseen tarttuen… Mutta missä olen kansanjoukon keskellä, takaa työnnettynä, joka puolelta puserrettuna? Ja mikä on melu, joka minua ympäröi? Jos se on laulu, silloin voi sitarini siepata sen melodian, ja minä yhdyn kuoroon, sillä olenhan laulaja. Mutta jos se on valitusta, on ääneni tukahtunut ja olen itsekin turta. Olen koettanut kaikkina näinä päivinä korvaani heristäen keksiä siinä melodiaa: mutta »pois yhteistoiminta» -ajatus hirvittävine, helisevine vyöryineen, kasattuine uhkineen, kieltäymyksen-huutoineen ei minulle laula mistään. Ja minä ajattelen: »Jos ette voi kulkea yhtä jalkaa kansalaistenne kanssa heidän historiansa suuressa vaiheessa, varokaa sanomasta, että he ovat väärässä ja te itse oikeassa; jättäkää sotilaan osanne, palatkaa runoilijanurkkaanne ja olkaa valmiit ottamaan vastaan kansan iva ja epäsuosio!»[68]

Täten puhuisi joku Goethe — intialainen Goethe Bacchus. Ja näyttää siltä kuin tämä olisi hänen lopullinen mielipiteensä: runoilija jättäisi hyvästit kielteiselle toiminnalle ja kutoisi ympärilleen luomisilon lumokehän. — Mutta Tagore ei tee sittenkään näin, sillä hän kirjoittaa tästä: »kohtalo oli hänet valinnut ohjaamaan venettään juuri vasten virtaa!» Hän ei ollut ainoastaan runoilija; hän oli tällä hetkellä Aasian henkinen lähettiläs Euroopassa; ja hän palasi juuri pyytämästä tätä maanosaa liittoon perustaessaan yleismaailmallisen yliopiston Santiniketaniin.

»Mikä kohtalon iva, että juuri olen saarnannut merten tällä puolen Idän ja Lännen kulttuurien yhteistoimintaa samanaikaisesti kuin »pois yhteistoiminta» -aatetta saarnataan toisella puolen.»

»Pois yhteistoiminta» -aate loukkasi juuri hänen toimintaansa ja henkevää uskoaan: »Uskon todelliseen Idän ja Lännen liittoon.»

»Kaikki ihmiskunnan kunnia on minun… Ihmisen ääretön personallisuus (kuten sanovat Upanišadit) voi toteutua vain kaikkien ihmissukukuntien suurenmoisessa sopusoinnussa… Rukoilen aina, että Intia edustaisi maailman kaikkien kansain yhteistoimintaa. Sille on yhteys totuus ja jakautuminen Mâyâ. Yhteys on jotain, mikä käsittää kaiken eikä siis ole saavutettavissa kieltämisen tietä… Nykyinen pyrkimys viedä meidän henkemme eroon Lännen hengestä on henkisen itsemurhan koe… Nykyaikaa on mahtavasti hallinnut Länsi. Se on ollut mahdollista vain siten, että Lännelle on tullut osaksi joku suuri ihmiselle tarkoitettu tehtävä. Meidän, Idän ihmisten, tulee siitä oppia… On epäilemättä epäkohta, ettemme pitkään aikaan ole olleet kosketuksessa oman kulttuurimme kanssa ja että Lännen kulttuuri on siksi vallannut meidän kulttuurimme oikean paikan… Mutta jos väitetään olevan pahasta jäädä kosketukseen sen kanssa, merkitsee se huonoimman lajisen nurkkakuntaisuuden rohkaisemista, nurkkakuntaisuuden, josta seuraa vain henkistä vajavaisuutta… Päivän kysymys on yleismaailmallinen. Ei yksikään kansa voi menestyä irtautumalla toisista. On joko pelastauduttava tai hävittävä yhdessä.»[69]

Kuten Goethe vuonna 1813 kieltäytyi vihaamasta ranskalaista sivistystä, ei Tagorekaan voi hyväksyä Lännen sivistyksen hylkäämistä. Ja vaikka tämä ei olisi ollutkaan Gandhin ajatus, tietää Tagore intialaisen natsionalismin nostettujen intohimojen antavan tämän sävyn sille. Hän pelkää tämän hengen barbarian tuloa:

»Ylioppilaat tuovat uhriantimensa — mille? Ei täydellisemmälle kasvatukselle, vaan »pois kasvatus» -aatteelle… Muistan, että Swadeši-liikkeen[70] ensi aikoina parvi nuoria ylioppilaita tuli minua tervehtimään; he sanoivat minulle siinä tapauksessa, että käskisin heitä jättämään koulunsa ja kolleegionsa, tottelevansa minua heti. Minä kielsin jyrkästi, ja he poistuivat vihaisina, epäillen äiti-isänmaani rakkauden vilpittömyyttä.»

Juuri näinä kevätpäivinä 1921, jolloin Tagore sai mielipahakseen kuulla, että Intiassa oli alettu vieroa englantilaisia tieteellisiä harrastuksia, hän sai itse Lontoossa kouraantuntuvan esimerkin tästä henkisestä natsionalismista; erään englantilaisen professorin, hänen ystävänsä Pearsonin luennolla intialaiset ylioppilaat ryhtyivät sopimattomiin mielenosoituksiin. Tagore pahastui. Eräässä kirjeessä Santiniketanin johtajalle hän suomii tätä huonoa suvaitsemattomuutta. Hän panee »pois yhteistoiminta» -liikkeen siitä vastuunalaiseksi. — Gandhi vastaa näihin soimauksiin.[71] Tehden huomautuksiaan Euroopan kirjallisen kasvatuksen siveellistä tasoa vastaan, jolla ei ole mitään yhteistä luonteen kasvatuksen kanssa ja jota voi syyttää siitä, että se on vienyt Intian nuorisolta sen miehuuden, hän tuomitsee tehdyt törkeydet ja panee vapaahenkisenä vastalauseen:

»En pidä siitä, että taloni olisi joka puolelta saarrettu ja ikkunani tukitut. Pidän siitä, että kaikkien maiden kulttuurien henki virtaa vapaasti asuntoni halki, mutta kieltäydyn sallimasta sen itseäni valloittaa. Uskontoni ei ole vankilauskontoa. Siinä on paikka pienimmällekin Jumalan luodulle. Sille on vain vierasta eri heimojen, uskontojen ja värien omahyväinen ylpeys.»

Nämä ovat jaloja sanoja. Mutta ne eivät tee tyhjäksi Tagoren huolestumista. Hän ei epäile Gandhia. Mutta hän pelkää gandhilaisia. Ja heti laivasta Intian mantereelle astuttuaan elokuussa 1921 häntä tukahduttaa heidän sokean uskonsa johtajan todistuksiin. Hän näkee henkisen despotismin uhkaavan, ja Modern Review'ssaan hän julkaisee lokakuun 1 p:nä todellisen manifestin: Totuuden vaatimuksen, joka nousee tätä orjahenkisyyttä vastaan. Vastalause on sitä vaikuttavampi, koska sen edellä on loistava kunnioituksenosoitus Mahatman olemukselle. Tagore, muistellen Intian vapausliikkeen alkua v. 1907—1908, sanoo, että Intian poliittisten johtajain yleiskuva oli pysynyt myöntyväisenä; se haltioitui Burken, Gladstonen, Mazzinin, Garibaldin varjoista ja osoittautui kykenemättömäksi syrjäyttämään englantia puhuvaa ylhäisöä.

»Silloin tuli Mahatma Gandhi. Hän on pysytellyt tuhansien osattomain olkikattomökin kynnyksellä, puettuna kuten he. Hän on puhunut heille heidän omalla kielellään. Siinä vihdoinkin kuultiin totuus, eikä mitään kirjoista opittua. Niinikään hänelle annettu nimitys, Mahatma, on hänen oikea nimensä. Kuka muu on tuntenut kaikki Intian ihmiset omaksi lihakseen ja verekseen? Kosketuksesta totuuden kanssa sielun sorretut voimat elpyivät. Heti kun todellinen Rakkaus oli Intian ovella, ovi aukeni selälleen. Kaikki epäily haihtui. Totuus herätti totuuden… Kunnia Mahatmalle, joka on tehnyt näkyväksi totuuden voiman!… Samaten kuin Buddhan kuuluttaessa kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa säälin totuutta, jonka hän oli saavuttanut itsekasvatuksensa hedelmänä, Intia heräsi miehuutensa kukkaan; sen voima levisi tieteisiin, taiteisiin ja rikkauksiin; se on tulvinut tuolle puolen valtamerien ja erämaiden… Ei yksikään kaupallinen tai sotilaallinen toimenpide ole koskaan päässyt samoihin tuloksiin… Rakkaus yksin on tosi. Kun se antaa vapauden, se asettaa sen sisimpäämme.»

»Muutamia nuotteja tästä Intian ihmeellisen heräämisen musiikista on liitänyt luokseni merten halki… Odotellen saavani hengittää uuden vapauden virvoittavaa ilmaa palasin iloa täynnä. Mutta se, minkä palattuani löysin, masensi minut. Painostava ilmakehä vaappui maan yllä. En tiedä, mikä ulkonainen puristus näytti pakottavan jokaista ja kaikkia puhumaan samaan äänilajiin ja heittäytymään saman muulin vedettäväksi. Kaikkialla kuului, että äly ja kulttuuri oli pantava lukon taa, oli tarpeen enää vain tarttua kiinni sokeaan tottelevaisuuteen. On niin helppoa kahlita ulkonaisen vapauden nimessä ihmisen sisäinen vapaus!»

Tunnemmehan tämän tuskan ja tämän vastaanpanon. Ne ovat kaikkien aikojen tuttuja. Katoavan antiikkisen maailman viimeiset vapaat henget ovat samoin vastaanottaneet tulevan kristityn maailman. Me tunnemme itsessämme nousevan tämän vastarinnan inhimillisiä luoteita ja vuoksia vastaan, joita nostattaa tähän aikaan yhteiskunnallisen ja kansallisen uskon sokea virta. Se on vapaan sielun ikuista kapinaa uskonaikakausia vastaan, jotka se itse on esiin manannut: sillä usko — kouralliselle valituita ääretön vapaus — on sitä ihastuksella tervehtiville kansoille yksi orjuutus lisää.

Mutta Tagoren soimaus kantaa kansanjoukkojen kiihkoilun tuolle puolen. Tottelevaisuuden humaltamien ihmisjoukkojen yläpuolella hän saavuttaa Mahatman. Miten suuri Gandhi lieneekään, eikö hänen auktoriteettinsa mene yli yhden miehen voimien? — Sellaista kuin Intian asiaa ei voida antaa yhden johtajan käsiin. Mahatma on totuuden ja rakkauden Mestari. Ja tosiaankin: »kultainen johtosauva», joka voi herättää maamme totuuteen ja rakkauteen, ei ole niitä esineitä, joita voitaisiin teetättää lähimmällä kultasepällä… Mutta Swarâjin (Home Rule) rakentamisen tieto ja taito ei ole pieni asia. Sen polut ovat vaikeat ja aikaa vaativat. Sellaiseen työhön ovat into ja hartaus välttämättömät, mutta vielä enemmän tutkiminen ja tuumiskelu. Sitä varten tulee taloustieteilijän miettiä, työmiehen työskennellä, opettajan opettaa, valtiomiehen harkita. Sanalla sanoen maan siveellisen voiman tulee harjaantua kaikkiin suuntiin. On säilytettävä kaikkialla tutkimuksen henki koskemattomana ja esteettömänä. Ei saa antaa tietoisen tai tiedottoman puristuksen tehdä älyä araksi.»

»Meidän vanhoissa metsissämme asuvat gurut (viisaat) lähettivät moninaisten näkemystensä viisastuttamina vetoomuksen kaikille totuuden etsijöille… Miksei meidän gurumme, joka haluaa meitä opastaa toiminnan teillä, tee samanlaista vetoomusta?»

Mutta guru Gandhi on tehnyt tämän ainoan vetoomisen jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti: »Kehrätkää ja kutokaa!»

»Onko tämä uuden aikakauden vetoomusta uuteen luomiseen? Jos suuret koneet ovat vaara Lännen hengelle, eivätkö pienet koneet ole meille vielä pahempi vaara?»

Ei riitä edes se, että kansan kaikki voimat toimivat yhdessä keskenään, niiden tulee olla yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa. »Intian herääminen on sidottu maailman heräämiseen». »Jokainen kansa, joka sulkeutuu itseensä, kulkee uuden aikakauden hengenvirtaa vastaan.» Ja Tagore, joka juuri on viettänyt useampia vuosia Euroopassa, haltioituu niiden miesten muistosta, joita hän oli siellä tavannut, niiden kunnon eurooppalaisten, jotka ovat vapauttaneet sydämensä natsionalismin kahleista uhratakseen sen koko ihmiskunnan palvelukseen, — maailmankaikkeuden kansalaisten vainottu vähemmistö, — cives totius orbis, — jotka hän laskee Sannyasinein joukkoon,»[72] niiden, jotka sielussaan ovat toteuttaneet ihmisten yhteyden…»

»Ja me, me tyytyisimme yksin lueskelemaan Kieltäymyksen rukousnauhaa, palaamaan lakkaamatta muiden vikoihin, valvomaan Swarâjin rakentamista vihan perusteille!… Kun aamurusko kutsuu lintua uuteen päivään, ei ruuan haku ole valtavin vaisto hänen herätessään. Hänen siipensä vastaavat väsymättä taivaiden kutsuun. Hänen kurkkunsa purkaa ilolauluja uudelle valolle. Uusi ihmisyys on meille lähettänyt kutsunsa. Vastatkoon henkemme omalla kielellään!… Ensimmäinen velvollisuutemme aamuruskossa on muistaa Sitä, joka on Yksi, jolla ei ole luokka- eikä värieroa ja joka erilaisten voimiensa avulla pitää sikäli kuin välttämättömyys vaatii huolia joka luokan tarpeista ja joka luokasta. Rukoilkaamme Sitä, joka antaa meille kaikille viisauden omaksua oikea ymmärtämystä.»[73]

Tämä kuninkaallinen puhe, korkeimpia, mitä mikään kansa on kuullut, tämä aurinkoinen runoelma on yläpuolella kaikkien ihmiskiistojen. Ja ainut arvostelu, minkä siitä voisi tehdä, on se, että se liikkuu ehkä liiankin korkealla. Se lienee totta vuosisatojen taustaa vastaan. Runoilijalintu, kotkan kokoinen pääsky (kuten Heine sanoi eräästä musiikkimme jättiläisestä), laulaa Ajan raunioilla. Hän elää ikuisuudessa. Mutta nykyhetki on kiireinen. Kiitävä hetki haluaa välitöntä vajanaistakin helpotusta katkeriin kärsimyksiinsä, — maksoi mitä maksoi! Ja tähän seikkaan Gandhin, jolta puuttuu Tagoren lentoa (tai joka ehkä Säälin Bôdhisattvana on siitä kieltäytynyt, elääkseen osattomien kanssa), on helppo vastata.

Hän tekee sen tällä kertaa intohimoisemmin kuin koskaan ennen tässä jalossa kiistassa. Hänen vastauksensa ei viivy; se ilmestyy lokakuun 13 p:nä Young Indiassa ja on pateettinen. Gandhi kiittää suurta vahtimiestä[74] siitä, että tämä varoittaa Intiaa erinäisistä vaaroista. Hän on samaa mieltä hänen kanssaan vapaan päättelemisen välttämättömyydestä:

»Ei tule antaa järkeänsä kenenkään säilytettäväksi. Sokea leväperäisyys on usein vahingollisempi kuin pakollinen alistuminen tyrannin piiskaan. Raakuuden orjasta on vielä toivoa; rakkauden orjasta ei ole.»

Tagore on hyvä vahti, joka ilmoittaa vihollisten, toisin sanoen ulkokultaisuuden, horroksen, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden, velttouden lähestymisestä. Mutta Gandhi ei myönnä Tagoren soimauksia oikeutetuiksi. Mahatma vetoaa aina järkeen. Ei ole, hän sanoo, ollenkaan totta, että Intiassa olisi sokeaa tottelevaisuutta. Jos maa on päättänyt ruveta käyttämään rukkia, on se tapahtunut pitkän ja uutteran ajattelun jälkeen. Tagore puhuu kärsivällisyydestä ja tyytyy kauniisiin lauluihin. Nyt on sota! Laskekoon runoilija lyyransa! Hän laulakoon perästäpäin. — »Talon liekehtiessä tulessa jokainen ottaa saavin sammuttaakseen tulipalon…»

»Kun ihmiset ympärilläni kuolevat ruoan puutteesta, niin on ainoa luvallinen toimeni ravita nälkiintyneitä… Intia on kuin talo tulessa. Intia kuolee nälkään, koska sillä ei ole työtä, joka sille tuottaisi ravintoa. Khulna kuolee nälkään… Ceded Districteissä on neljäs nälkäkausi. Orissa kärsii kestävää nälkää… Intia uupuu päivä päivältä yhä enemmän. Sen jäsenissä ei veri juuri ollenkaan enää kulje. Jollemme tätä käsitä, se kukistuu… Nälkiintyneelle ja toimettomalle kansalle uskaltaa Jumala ilmestyä ainoastaan työssä luvaten palkintona ruokaa. Jumala on luonut ihmisen ansaitsemaan työllään ravintonsa, ja hän on sanonut varkaiksi niitä, jotka työtä tekemättä syövät… Ajatelkaamme miljoonia ihmisolentoja, jotka nykyään ovat eläimiä alempana, ihmisiä, jotka ovat melkein kuolleita. Rukki on miljoonille kuoleville elämä. Nälkä se vie Intian rukin ääreen… Runoilija elää huomista varten ja tahtoisi meidän tekevän samoin. Hän esittää haltioituneille katseillemme kauniin maalauksen linnuista, jotka varhain aamulla laulavat ylistyslauluja tai lehahtavat lentoon. Nämä linnut ovat ravitut. Niillä on jokapäiväinen leipänsä ja ne lehahtavat lentoon levännein siivin, joiden veri yöllä on uudistunut. Mutta olen surukseni seurannut lintuja, joilla voimain puutteessa ei ollut edes halua heikosti liikuttaa siipiään. Ihmislintu Intian taivaan alla nousee heikompana kuin silloin, kun se on ollut lepäävinään. Miljoonille olennoille elämä on ikuista valvomista tai ikuista halvausta… Minusta on mahdotonta keventää nälkiintyneiden kärsimystä Kabirin laululla… Antakaa heille työtä, että voisivat syödä!… Mutta miksi, kysytään, kehräisin minä, jolla ei ole tarve tehdä työtä syödäkseni? Koska syön sitä, mikä ei kuulu minulle. Elän imemällä kansalaisiani. Seuratkaa kaikkien niiden rahojen jälkiä, jotka joutuvat taskuumme, ja huomaatte todeksi sen, mitä sanon… On kehrättävä! Kehrätköön jokainen! Kehrätköön Tagore, kuten muutkin! Polttakoon hän ulkolaiset vaatteensa!… Se on tämän päivän velvollisuus. Jumala pitää huolen huomisesta. Kuinka sanookaan Gitâ: Tehkää niinkuin oikein on!»

Synkkiä ja surullisia sanoja! Maailman kurjuus kohoaa taiteen unelman eteen ja huutaa sille: »Uskallapa kieltää minut!» Kuka ei ymmärtäisi Gandhin intohimoista liikutusta ja ottaisi siihen osaa!

Ja kuitenkin tässä niin ylpeässä ja pistävässä vastauksessa on jotain, mikä todistaa eräät Tagoren epäilyt oikeiksi: Sileat Poeta, jokin käskevä vetoaminen taistelun kuriin. Tottele ehdottomasti Swadeši -lakia, jonka ensimmäinen jokapäiväinen velvollisuus kaikille on rukin käyttö.

Inhimillisessä taistelussa epäilemättä kuri on velvollisuus. Mutta onnettomuudeksi ne, joille on annettu tehtäväksi sen käytäntöönpano — mestarin apulaiset — ovat useimmiten ahdasmielisiä: he muodostavat itselleen ja muille ihanteen siitä, minkä pitäisi olla vain keino ihanteen saavuttamiseen; sääntö lumoo heitä juuri ahtaudellaan, sillä he viihtyvät vain ahtaalla tiellä. Heille Swadeši on imperatiivi. Se saa pyhän luonteen. Yksi Gandhin pääoppilaita, professori hänen sydämelleen rakkaimmassa koulussa, Sabarmatin Satyâgrah Ašramissa, Ahmedabadissa, D.B. Kalelkar, julkaisee Swadešin evankeliumin,[75] jonka alkuun Gandhi asettaa hyväksymisensä. Tämä kirjanen kääntyy syvien rivien puoleen. Kas tässä credo, jonka eräs puhtaan opin lähteellä olevista, on kansalle opettanut:

»Jumala tulee lihaksi aikakaudesta aikakauteen maailman lunastukseksi… Ei ole ehdoton sääntö, että hän ilmestyisi ihmisolennon hahmossa…. Yhtä hyvin hän sen voi tehdä abstraktisen periaatteen tai maailmata lumoavan suuren aatteen hahmossa… Uusi ilmestys on Swadeši-Evankeliumi.»

Evankelista myöntää, että voi hymyillä tälle todistukselle, jos Swadešissa näkee vain ulkolaisten kankaiden hylkäämisen. Mutta tämä kysymys on vain laajan, »koko maailmaa sen vihamielisistä riidoista vapauttamaan ja ihmiskuntaa tasa-arvoiseksi tekemään määrätyn uskonnollisen periaatteen» käytäntöönsovittamista. Sen ydin sisältyy hindulaisiin Pyhiin kirjoituksiin. Kas tässä:

»Sinun oma Dharmasi, vaikka vailla ansioita, on paras, Sinulle vieraan Dharman saavuttaminen on aina vaarojen saartama. Pyri vain sellaiseen onneen, jonka ydin on velvollisuus.»

Tämä Swadešin perusajatus nojautuu uskoon »yhteen Jumalaan, joka ikuisiksi ajoiksi on huolehtinut maailmankaikkeuden onnesta. Tämä Jumala on antanut jokaiselle ihmisolennolle soveltuvan ympäristön, hänelle määrätyn erikoistehtävän mukaan. Ihmisen kaikkien toimenpiteitten tulee mukautua hänen omaan elämäntilanteeseensa… Emme voi itse valita kulttuuria enempää kuin syntymäämme, perhettämme, maatamme; meidän on vain hyväksyttävä se, minkä Jumala on meille antanut, meidän on hyväksyttävä perinnäistapamme Jumalalta tulleina, ja meidän ankara velvollisuutemme on niihin mukautua. Niiden pelkääminen olisi syntiä.»

Näistä uskonkappaleista seuraa että yhden maan kansalaisen ei pidä huolehtia muiden maiden kansalaisista.

»Swadešin-palvoja ei ota koskaan osalleen turhaa tehtävää koettaa parantaa maailmaa, koska hän uskoo että maailma on liikkunut ja tulee liikkumaan määrättyjen Jumalan suunnitelmien mukaan. Ei pidä odottaa jonkin maan kansan huolehtivan toisen maan tarpeista ihmisystävällisistäkään syistä; ja vaikkakin tämä olisi mahdollista, ei se ole toivottavaa… Oikea Swadešin -palvoja ei unohda, että jokainen ihmisolento on hänen veljensä mutta hänen on silti pysyttävä syntymässä hänelle määrätyssä tehtävässä… Meidän on palveleva niin hyvin syntymävuosisataamme kuin syntymämaatamme kaikin voimin. On etsittävä sielun vapauttamista oman uskontomme ja oman sivistyksemme pohjalta.»

Onko kansan edes luvallista kehittää vaurastumisensa välikeinoja: kauppaa ja teollisuutta. Ei suinkaan. Inhoittava into pyrkiä armoittamaan Intiaa mahtavilla kutomatehtailla! Tämä olisi samaa kuin mennä turmelemaan toisten Dharmaa. Omien tuotteiden maastavienti on yhtä rikollista kuin vieraiden tuotteiden maahantuonti. Sillä »proselytismi (käännytyskiihko) on Swadešin periaatteiden vastainen». Ja tämän lain johdonmukainen seuraus (vaikkakin eurooppalaisille yllättävä) on, ettei pidä viedä maasta enempää tuotteita kuin ajatuksiakaan.

Seikka, että Intian arvo historian kuluessa on kovasti laskenut, pohjautuu sen Egyptin ja Rooman kanssa kauppaa käyneiden esi-isien rikokseen, joka rikos yhä on uudistunut kaikkien seuraavien sukupolvien aikana. Jokainen maa, jokainen kansanluokka pysyköön omassa kutsumuksessaan, eläköön omista apulähteistään ja perintätavoistaan!

Välttäkäämme olla läheisessä kanssakäymisessä niiden kanssa, joiden yhteiskuntatavat ovat erilaiset kuin meidän. Olkaamme kietomatta elämäämme sellaisten ihmisten ja kansojen elämään, joiden ihanne on ristiriidassa meidän ihanteemme kanssa… Jokainen ihminen on puro. Jokainen kansa on virta. Niiden tulee seurata uomaansa kirkkaina ja tahrattomina kunnes saavuttavat autuuden meren, jossa ne kaikki sekaantuvat.»

Tämä on natsionalismin voittoa. Kaikkein puhtainta. Kaikkein ahtainta. On jäätävä kotiin. Suljettava kaikki ovet. Ei vaihdettava mitään. Kaikki säilytettävä. Ei myytävä mitään. Ei mitään ostettava. On puhdistuttava. Luostarimunkkien keskiaikaista evankelismia.[76] Ja laajasydäminen Gandhi antaa tähän nimensä.

Ymmärtää kyllä Tagoren harmin näiden taantuvan natsionalismin pappien takia, jotka pyrkivät seisauttamaan vuosisatain kulun, sulkemaan häkkiin hengen innon ja katkaisemaan kaikki sillat Länteen.[77] Todellisuudessa tämä ei ole ollenkaan Gandhin ajatus. Hän kirjoittaa suorat sanat Tagorelle: »Swadeši on sanoma maailmalle.» (Siis hän välittää maailmasta eikä hylkää »proselytismiä, käännytyskiihkoa».) »Pois yhteistoiminta» -liike ei ole suunnattu Länttä vastaan. Se on suunnattu aineellista sivistystä ja sitä seuraavaa heikkojen riistämistä vastaan.» (Siis hän taistelee ainoastaan Lännen erheitä vastaan, työskentelee Lännen hyväksikin). »Se on pako omaan itseemme», (mutta väliaikainen pako, kootaksemme voimiamme ja asettaaksemme ne sitten ihmisyyden palvelukseen). »Intian tulee oppia elämään, ennenkuin oppii kuolemaan ihmisyyden puolesta…» Eikä Gandhi kiellä mitenkään yhteistoimintaa eurooppalaisten kanssa, ehdolla, että he sopeutuvat terveelliseen ihanteeseen, jota hän kaikille tarjoaa.

Tämä Gandhin sisin ajatus on suunnattomasti laajempi, inhimillisempi, yleismaailmallisempi[78] kuin hänen lippunsa eli julistettu Evankeliumi. Miksi hän siis on antanut siihen nimensä? Miksi hän sallii sulkea suurenmoisen ihanteensa, joka tarjoutuu koko maapallolle, intialaisen teokratian (jumalaisvallan) ahtaisiin rajoihin? Hirvittäviä oppilaita! — Mitä puhtaampia ne ovat, sitä turmiollisempia ne ovat. Jumala varjelkoon suurta miestä ystävistään, jotka käsittävät vain osan hänen ajatuksestaan! Tekemällä niistä lakikokoelman he hävittävät sopusoinnun, joka on hänen elävän sielunsa pääasiallisin avu!

Tässä ei vielä kaikki. Ainakin ne, jotka elävät aivan lähellä Mestaria, hänen suoranaiset oppilaansa, kantavat yhä hänen siveellisen jaloutensa leimaa. Mutta mitä säilyttävät ne, jotka ovat oppilaiden oppilaita, — ja muut, kansat, joille saapuu vain vääristettyjä kaikuja hänen sisäisen puhdistumisensa ja luovan kieltäymyksensä opista? Ulkonaisimman, aineellisimman seikan: Swarâjin (Home Rulen) messias-tehtävän ja rukin. Tämä on edistyksen kieltämistä. Fuori Barbari! Tagore on syystä levoton väkivallan johdosta, jota »pois väkivalta» -liikkeessä apostolit (eikä Gandhi itsekään ole siitä vapaa) osoittavat ei ihmisiä, vaan Lännen asioita kohtaan. Gandhi kyllä sanoo, että »hän peräytyisi taistelusta, jos tuntisi vihaa englantilaisia kohtaan», että tulee rakastaa niitä, joita vastaan taistelee ja että tulee vihata vain vääryyksiä, »vihata saatanallisuutta, rakastaen kuitenkin Saatanaa.» Mutta tämä on hyvin pulmallista puhetta kansan ymmärrykselle. Kun jokaisessa kongressissa liikkeen johtajat muistuttavat intohimoisesti englantilaisten rikoksista ja heidän vilpistään, Punjabin murhista ja Khilafatista, kasautuu vihaa patojen taa, ja voi onnettomuutta, kun pato murtuu! Kun Gandhi johtaa Bombayssa kalliiden kankaiden polttoa elokuussa 1921 ja vastaa Tagoren ystävän Andrewsin haikeisiin soimauksiin Hävityksen etiikallaan, hän uskoo kääntävänsä kansan vihan ihmisistä asioihin. »Mutta hän ei huomaa, että kansan viha kulkee omia uomiaan, vaan ajattelee: »Ensin asiat! Sitten ihmiset!» Eikä hän aavista, että samassa Bombayssa, ei täyttä kolmea kuukautta myöhemmin, kansa tappaa ihmisiä. Hän on liian pyhä, liian puhdas, liian vapaa ihmisessä piilevistä intohimoista. Hän ei kyllin muista intohimojen piilevän niissä, jotka häntä kuuntelevat ja ahmivat hänen sanojaan. Selvänäköisempi Tagore huomaa »pois yhteistoiminta» -ihmisten varomattomuuden, kun he kaikessa viattomuudessaan lakkaamatta muistuttavat Euroopan tekemistä vääryyksistä, julkisesti opettavat »pois väkivaltaa», istuttaen kansan henkeen kuumeen myrkyn, joka vie väkivaltaan. He eivät sitä epäile, he, apostolit, jotka eivät tunne mitään väkivaltaa sydämessään! Mutta sen, joka ohjaa toiminnan asiaa, tulee kuunnella muiden sydämiä eikä omaansa. Varokaa kansaa! Cave canem! Gandhin kaltaisen henkilön siveelliset käskyt eivät riitä pitämään sitä aisoissa. Ehkä ainut mahdollisuus asian onnistumiseen olisi se, että he tottelisivat horjahtamatta johtajan ankaraa kuria; se, että johtaja suostuisi olemaan Jumala, mihin häntä salaisesti kiihoittavat ne, jotka häntä jo esittävät Šri-Krišnana. Mutta Gandhin vilpittömyys ja hänen vaatimattomuutensa ovat siihen esteenä.

Siis jää ainoastaan mitä puhtaimman ihmisen yksinäinen ääni liitelemään ihmisvaltameren pauhun yllä. Kuinka kauan onnistuu sen saada itsensä kuulumaan? Suurenmoinen ja surullinen odotus!

IV.

Koko vuosi 1921, jolloin toiminta kiihtyy, on täynnä epävarmuutta ja tuimia vastuksia. Gandhi ei jää syrjään niiden heilahteluilta.

Kapina nousi, ja hallituksen raa'at pakkotoimenpiteet kiirehtivät sen rytmiä. Malegaonissa, Nasikin alueella puhkeaa verisiä kahakoita, Giridihissä Beharissa meteleitä. Toukokuun alussa 1921 on vakavampia näytöksiä Assamissa, jossa kaksitoistatuhatta kulia jätti työnsä teeistutuksilla. Itäisessä Bengaalissa rautateiden ja laivojen työväki tekee täydellisen kaksikuukautisen lakon, pannakseen vastalauseen. Gandhi koettaa vielä näytellä sovittajan osaa; hänellä on toukokuussa pitkä kohtaus varakuninkaan, lordi Readingin kanssa; hän tarjoo tälle välitystä Ali-veljesten suhteen, joita syytettiin väkivaltaan yllyttävistä puheista; hän saa moslemi-ystäviltään nimenomaisen julistuksen, etteivät he koskaan tule turvautumaan väkivaltaan.

Mutta liikkeen voima ei tästä vähentynyt; ja Intian muhamettilainen väestö tekee jatkuvasti mitä uskaliaimpia yrityksiä. Heinäkuun 8 p:nä Karachissa koko Intian Khilafatin konferenssi uusii Islamin vastalauseet, selittäen moslemille olevan laitonta palvella armeijassa tai auttaa sotaväenotossa ja uhaten Englannin hallitukselle, mikäli se taistelee Angoran hallitusta vastaan, julistavansa koko Intian kongressin loppuvuoden istunnossa siviilitottelemattomuuden ja Intian tasavallan. — Heinäkuun 28 p:nä Intian kongressin komitea, kokoontuneena Bombayhin (ensimmäinen uuden perustuslain jälkeen valittu komitea), säätää, että kaikkien velvollisuus on kylmästi kohdella Walesin prinssiä, jota odotettiin pian Intiaan, päättää täydellisen ulkolaisten kankaiden vieromisen ennen syyskuun 30 p:ää, rohkaisee ja säännöstelee kansallista kehruuta ja kudontaa, kiihoittaa taistelua juomia vastaan välittämättä hallituksesta, joka suojelee vähittäiskauppiaita. Mutta Khilafatin moslemeja viisaampana se moittii meteleitä ja neuvoo luopumaan tällä hetkellä siviilitottelemattomuudesta, samaan aikaan kuitenkin levittäen propagandaa »pois väkivalta».

Elokuussa pääsee valloilleen moplahsien raaka meteli, joka kestää useamman kuukauden. Gandhi tahtoo mennä Maulana Mohamed Alin kanssa Kalkuttasta Malabariin sitä rauhoittamaan. Hallitus ei sitä salli ja pidätyttää syyskuussa Maulana Mohamedin ja hänen veljensä Maulana Shaukat Alin ja useita huomattavia moslemeja siviilitottelemattomuuden ehdotuksista, joista äänestettiin Khilafatin konferenssissa. Khilafatin keskuskomitea Delhissä toistaa heti Khilafatin päätöksen, jota vahvistavat voimallisesti sadat kokoukset. Lokakuun 4 p:nä Gandhi julistaa itsensä solidaariseksi moslemiveljiensä kanssa. Kongressin viidenkymmenen tunnetun nimen tukemana hän julkaisee manifestin, joka vaatii takaisin jokaiselle kansalaiselle oikeutta lausua mielipiteensä, ottaako vai ei osaa hallitukseen, teroittaa, miten jokaiselle intialaiselle on sopimatonta palvella, olkoonpa siviilivirkamiehenä tai sotilaana, hallitusta, joka on aikaansaanut Intian siveellisen, taloudellisen ja valtiollisen rappeutumisen, ja julistaa jokaisen velvollisuudeksi siitä eroamisen. Ali-veljesten oikeusjuttu tapahtuu Karachissa. Heidät tuomittiin syytettyjen tovereittensa kera kahden vuoden ankaraan vankeuteen. Intia kostaa yhä tarmokkaammin. Gandhin manifestin vahvistaa marraskuun 4 p:nä koko Intian kongressin komitea Delhissä. Komitea ottaa päättävän askeleen; se valtuuttaa joka maakunnan omalla vastuullaan ryhtymään siviilitottelemattomuuteen, alkaen verojen maksun lopettamisesta. Se panee ehdoksi, että vastustavien ensin täytyy antaa laillinen todistuskirja täydellisestä Swadešin ja »pois yhteistoiminta» -ohjelman hyväksymisestä, siihen luettuina käsinkehruu ja »pois väkivalta» -aatteen todellinen velvoitus. — Se koettaa täten Gandhin johdolla sovittaa kapinaa kurin ja uhrautuvaisuuden lain kanssa. Tätä alleviivatakseen se ilmoittaa siviilivastustajille ja heidän perheilleen, ettei heidän pitäisi luottaa kongressin rahalliseen apuun.

Suuri boikottaus alkoi heti, kun Walesin prinssi marraskuun 17 p:nä nousi Bombayssa maihin. Kylmäkiskoisuuden käskyä seurasivat keski- ja aliluokat. Rikkaat, parsit, julkiset henkilöt eivät siitä välittäneet. Rahvas pahoinpiteli heitä säästämättä naisia, ja meteli syttyi nopeasti; taloja ryöstettiin, yltympäri oli haavoittuneita ja tapettuja. Tämä oli ainoa räikeä purkaus koko Intiassa, jossa määrättyä Hartalia (juhlallinen lakko) uskonnollisesti noudatettiin, rauhassa, ilman välikohtauksia. Mutta Gandhi oli sen takia sanainsa mukaan »kuten nuolen lävistämä». Ensimmäisen uutisen saapuessa meteleistä hän kiiruhti niihin paikkoihin, joissa metelöijät ihastushuudoin vastaanottivat hänet; hänen häpeänsä kasvoi siitä kahta suuremmaksi. Hän nuhteli ankarasti kansaa ja käski sitä hajautumaan. Hän sanoi, että parseilla oli oikeus juhlia prinssiä halunsa mukaan ja ettei mikään voinut selittää inhottavia väkivaltaisuuksia. Kansanjoukko vaikeni, mutta myöhemmin selkkaukset syttyivät uudelleen. Pahimmat ainekset olivat nousseet maasta; kaksikymmentätuhatta kapinassa olevaa miestä ei heti anna itseänsä palauttaa järkiin. Meteli pysyi kuitenkin rajoitettuna; pieninkin eurooppalainen vallankumouspäivä jättää enemmän hävitystä. Gandhi lähetti Bombayn asukkaille ja »pois yhteistoiminta»-ihmisille lohduttomia vetoamisia, jotka sanomalehdistö julkaisi. Hän selitti, että sellaiset näytökset tekivät tällä haavaa mahdottomaksi joukkosiviilitottelemattomuuden, ja hän lykkäsi sen täytäntöönpanon toistaiseksi. Itseään rangaistakseen muiden väkivaltaisuuksista hän määräsi itselleen uskonnollisen paaston kahdeksi kymmeneksi tunniksi viikossa.

Intian eurooppalaisia eivät kuitenkaan Bombayn selkkaukset tehneet siinä määrin levottomiksi kuin Hartalin mieltäjärkyttävä yksimielisyys kautta koko Intian. He kiirehtivät varakuningasta toimimaan. Maakuntien hallitukset ryhtyivät moniin väkivaltaisuuksiin, jotka menivät ulkopuolelle laillisuuden. Vedettiin uudelleen esiin vanha laki anarkisteja ja salaisia seuroja vastaan vuodelta 1908; sitä käytettiin kongressin ja Khilafatin vapaaehtoisten yhdistyksiä vastaan. Tuhansia pidätyksiä tehtiin. Seuraus: tuhansia uusia vapaaehtoisia kirjoittautui julkisiin luetteloihin. Maakuntien komiteoille annettiin määräys järjestää vapaaehtoisjoukot ja määrätä näille yhtenäinen kuri. Hartal määrättiin joulukuun 24 p:ksi, prinssin Kalkuttaan tulon päiväksi. Ja sanottuna päivänä prinssi kulki läpi aution Kalkutan.

Näinä hetkinä, joissa tuntui piilevän vallankumousta, avattiin Ahmedabadissa koko Intian kansalliskongressi. Sillä oli vuoden 1789 säätykokouksen liikuttava juhlallisuus. Presidentti oli juuri vangittu. Keskustelut olivat lyhyitä. Kongressi vahvisti uudelleen »pois yhteistoiminta» -opin, vaati kaikkia kansalaisia tarjoutumaan »vapaaehtoisiksi», mikä merkitsi pidättämistä, kehoitti Intian kansaa pitämään kaikkialla kokouksia, julisti uskoansa siviilitottelemattomuuteen, jonka voima on yhtä suuri ja ihmisyys suurempi kuin asestetun kapinan; ja se neuvoi järjestämään siviilitottelemattomuuden heti kun joukko tulisi kyllin opastetuksi »pois väkivalta» -aatteen toimintatavoissa. Aavistaen suurimman osan jäsenistään joutuvan vangeiksi istunnon lopussa kongressi antoi Gandhille kaiken valtansa: teon diktatuurin ja oikeuden valita seuraajansa; se jätti hänet yksikseen Intian politiikan johtajaksi, sillä ainoalla ehdolla, ettei hän saa muuttaa kansallista credoa eikä tehdä rauhaa hallituksen kanssa ilman kongressin komitean suostumusta. Kokouksen osanottajista yksi osa oli jättänyt erään ehdotuksen, joka tähtäsi väkivaltaiseen toimintaan, jotta saavutettaisiin mitä pikimmin Intian täydellinen riippumattomuus. Enemmistö sen hylkäsi, pitäen kiinni Gandhin periaatteista.

Seuraavina viikkoina ilmeni Intiassa yleinen uskonnollinen innostus. 25.000 miestä ja naista tarjoutui riemulla vankeuteen.

Heidän jälessään tuhannet muut nousivat, odottaen vuoroansa, voidakseen osoittaa uskoaan. Uudemman kerran Gandhi valmistautui antamaan määräyksen siviilitottelemattomuuteen. Merkki oli annettava mallimaasta, missä hänen ajatuksensa oli aina löytänyt valiomaaperän: Bardolista, Bombayn maakunnasta.[79] Gandhi ilmoittaa sen varakuninkaalle helmikuun 9 p:nä 1922 julkisella kirjeellä, joka on kohtelias, mutta todellinen sodanjulistus. Hän on, hän sanoo, liikkeen vastuunalainen johtaja. Bardoli on Intian joukkokapinan ensimmäinen liittymä hallitusta vastaan, joka on raa'asti hyökännyt sananvapauden, yhdistys- ja painovapauden kimppuun. Gandhi suo lordi Readingille seitsemän päivää armonaikaa politiikan muutokseen. Ellei hän sitä tee, on käsky annettu: kapina alkaa.[80]

Varakuninkaalle osoitettu kirje oli juuri lähtenyt, kun edellisiä verisempi näytelmä näyteltiin Chauri-Chaurassa, Gorakhpurin alueella. Erään kulkueen aikana poliisit olivat hyökänneet kansan kimppuun. Kun heitä vastaan vuorostaan hyökättiin, he avasivat tulen ja pakenivat Thanaan.[81] Rahvas sytytti sen tuleen. Turhaan piiritetyt pyysivät armoa, heidät surmattiin ja poltettiin. Provokatismi oli alkanut heidän puoleltaan eikä heidän murhaansa yksikään »pois yhteiskunta» -liikkeen vapaaehtoinen ollut ottanut osaa. Gandhilla oli siis oikeus vapautua vastuunalaisuudesta. Mutta hänestä oli todella tullut Intian omatunto. Yhdenkin intialaisen rikos koski häneen verisesti. Hän otti päälleen kaikki kansansa synnit. — Hänen järkytyksensä oli niin suuri, että hän seisautti toisen kerran liikkeen, jonka hän juuri oli määrännyt alkavaksi. Tilanne oli paljon tukalampi tällä kertaa kuin Bombayn metelin jälkeen. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin lähettänyt ultimaattuminsa varakuninkaalle. Miten voida se peruuttaa tulematta naurettavaksi? Ylpeys, »saatana», kuten hän sanoi, kielsi häntä. Tämä oli yksi syy lisää, miksi hän sen kumminkin päätti. Helmikuun 16 p:nä 1922 ilmestyy Young Indiassa yksi tämän elämän ihmeellisimpiä todistuskirjoja, hänen mea culpa'nsa, julkinen tunnustuksensa. Itsesolvauksen pohjalta nouseva ensimmäinen puhe on riemuitsemista ja kiitosta Jumalalle, joka on hänet nöyryyttänyt!

»Jumala on ollut minulle ylenpalttisen hyvä. (God has been abundantly kind to me). Kolmannen kerran on hän minulle ilmoittanut, ettei Intialla ole vielä sitä »pois väkivalta» -aatteen ja totuuden ilmapiiriä, joka voi, joka yksin voi oikeuttaa joukkosiviilitottelemattomuuden, ainoan kyllin arvokkaan kantamaan siviilitottelemattomuuden nimeä, s.o. lempeän, nöyrän, viisaan, vapaaehtoisen ja kuitenkin rakastavan, ei koskaan rikollisen eikä vihamielisen. Hän ilmoitti sen minulle ensi kerran 1919, kun alkoi kiihoitus Acte Rovvlattia vastaan. Ahmedabad, Viramgam ja Kheda ovat erehtyneet. Amritsar ja Kasur ovat erehtyneet. Olen tullut järkiini, olen kutsunut erehdystäni himalayalaiseksi laskuvirheeksi, olen nöyrtynyt Jumalan ja ihmisten edessä, olen pysäyttänyt ei ainoastaan joukkosiviilitottelemattomuuden, vaan omanikin… Toisen kerran se tapahtui Bombayn tapahtumain yhteydessä. Jumala pani minut niiden silminnäkijäksi… Pysäytin joukkotottelemattomuuden, jonka piti alkaa Bardolissa. Nöyryytys oli suurempi, mutta se teki minulle hyvää. Olen varma, että kansa on voittanut tästä siirtämisestä. Täten Intia on pysynyt totuuden ja »pois väkivalta» -aatteen edustajana. Mutta katkerin nöyryytys on tämänpäiväinen… Jumala on puhunut selvästi Chauri-Chauran kautta… Hetkellä, jolloin Intia pyrkii nousemaan vapauden valtaistuimelle »pois väkivalta» -aatteen avulla, rahvaan väkivalta on surullisena enteenä… »Pois yhteistoiminta» -miesten tulee pitää silmällä maan väkivaltaisuutta. Se on mahdollista vain siten, että Intian »huligaanit» kukistetaan…

Hän kutsui kokoon helmikuun 11 p:nä Bardoliin kongressin toimintakomitean, jolle hän ilmaisi levottomuutensa. Useat hänen virkaveljensä eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta taivas oli hänet »siunannut», hän sanoo, »koska hän löysi heissä niin paljon sääliväisyyttä ja kunnioitusta. He ymmärsivät hänen epäilyksensä ja suostuivat hänen vaatimuksestaan lykkäämään siviilitottelemattomuuden pyytäen kaikkia järjestöjä luomaan »pois väkivalta» -ilmapiirin.

»Minä tiedän», lausuu Gandhi, »että tämä näyttää liian vähän viisaalta politiikalta; mutta tämä on uskonnon kannalta ymmärrettävissä. Maa hyötyy minun nöyryytyksestäni ja erheeni tunnustuksesta. Ainoat hyveet, joihin luotan, ovat totuus ja »pois väkivalta». En vaadi mitenkään yli-inhimillistä. En siitä välitä. Kannan samaa lahoavaa lihaa kuin heikoimmat ja olen niinikään erehtyväinen. Minun palveluksillani on paljon rajoituksia; mutta Jumala on tähän saakka niiden vaillinaisuudesta huolimatta niitä siunannut. Erehdyksen tunnustaminen on luudan sipaisu. — Tunnen itseni voimakkaammaksi tehtyäni tunnustuksen, ja asian tulee hyötyä takaisinkimmahduksestaankin. Ei ihminen ole koskaan saavuttanut päämääräänsä ollessaan itsepäinen oikealta tieltä poiketessaankin… Minulle sanotaan vastaan, ettei Chauri-Chaura -rikoksella ole mitään tekemistä Bardolin suunnitelmain kanssa. En sitä ollenkaan epäile. Bardolin kansa on mielestäni Intian rauhaarakastavinta. Mutta Bardoli on vain yksi piste. Sen ponnistus voi onnistua vain silloin, kun sillä on täydellinen yhteisymmärrys Intian muiden osien kanssa… Arsenikkihiukkanen maitoastiassa myrkyttää maidon… Chauri-Chaura on kuin kuolettava myrkky… Se ei ole ainoa eikä eristetty. Se kuuluu sinne tänne levinneisiin rahvaan väkivaltaisuuden ikäviin satunnaisiin symptoomeihin… Oikea siviilitottelemattomuus ei siedä mitään kiihoitusta. Se on valmistusta mykkään kärsimykseen. Sen vaikutus on ihmeellinen, vaikka tuntumaton ja lempeä… Chauri-Chauran murhenäytelmä on osoittava sormi tiellämme. Ellemme halua väkivaltaisuuden nousevan »pois väkivallasta», meidän on kiireesti tultava järkiimme, muodostettava rauhan ilmapiiri, oltava uneksimatta joukkotottelemattomuuden alkamista, ennenkuin ollaan varmat, että rauha säilytetään kaikesta huolimatta… Syyttäköön vastustaja meitä pelkuruudesta! On suurempiarvoista olla väärin tuomittu kuin pettää Jumala…»

»Minun täytyy elää henkilökohtainen puhdistus. Minun tulee kyetä paremmin merkitsemään muistiin keveinkin muutos siveellisessä ilmapiirissä ympärilläni.[82] Rukoukseni tulee olla todellisempi ja nöyrempi. Ei mikään puhdista niinkuin tosi paasto; sen kautta saavuttaa ihminen täydellisemmän itsensä, hengen ylivallan lihan yli…»

Hän määrää itselleen julkisesti jatkuvan viiden päivän paaston. Älköön kukaan sitä rajoittako. Hänen täytyy itse rangaista itsensä. Hän on ollut taitamaton kirurgi. Hänen on joko jätettävä kaikki tai saatava varmempi kokemus. Hänen paastonsa on samalla kertaa katumusta ja rankaisua sekä itsensä että niiden Chauri-Chauran asukkaiden takia, jotka ovat rikkoneet, ehkä hänen nimensä huulillaan. Gandhi haluaisi yksin kärsiä heidän puolestaan; heitä hän neuvoo antautumaan hallitukselle ja tunnustamaan. Sillä he ovat tehneet hirvittävän karhunpalveluksen asialle, jota he tahtoivat palvella.

»Haluaisin kärsiä kaikki nöyryytykset, kaikki kidutukset, täydellisen ostrakismin, jopa kuolemankin, jos vain voisin ostaa liikkeemme tulemasta väkivallaksi tai väkivallan edelläkävijäksi…»

Ihmisomantunnon historiassa on vähän yhtä yleviä sivuja. Sellaisen työn siveellinen arvo on poikkeuksellinen. Poliittisena tekona se on suorastaan hämmästyttävä. Gandhi tunnusti itse, että häntä voitiin pitää »poliittisesti mielettömänä eikä tarpeeksi viisaana.» On vaarallista jännittää kansan kaikki jouset, panna se huohottamaan määrätyn teon odotusta, nostaa käsi määräyksen antoon ja sitten, kun kauhea kone jo järisee, kolme kertaa se pysähdyttää. On vaara, että ratastot kuluvat ja into katkeaa.

Kun Kongressin Komitea kokoontui Delhissä helmikuun 22 p:nä 1922, Gandhi sai suuren vastarinnan jälkeen hyväksytyksi Bardolissa 11 p:nä tehdyt päätökset. Syntyi skisma »pois yhteistoiminta»-miesten kesken. Gandhi tahtoi järjestäydyttävän ankarammin, ennenkuin ryhdyttiin toimiin; ja hän esitti järjestelysuunnitelman. Mutta moni vihastui tästä hitaudesta, pani vastalauseen kapinamääräyksen lykkäämistä vastaan ja väitti, että maan into näin tukahdutettiin. Osa halusi äänestää sensuuria toimeenpanevalle komitealle ja esitti komitean määräykset peruutettaviksi. Gandhi pääsi kuitenkin voitolle. Mutta hän kärsi syvästi. Eipä enemmistökään, joka häntä laumana seurasi, tuottanut hänelle paljoa iloa. Hän tunsi, ettei se ollut vilpitön. Ja usea hänen puolestaan äänestänyt kutsui häntä »diktaattoriksi». Pohjaltaan hän tunsi olevansa eri mieltä maansa kanssa. Hän sanoo sen uljaalla suoruudellaan maaliskuun 2 p:nä 1922:

»Enemmistössä on niin paljon peitettyjä väkivaltavirtauksia, tietoisia tai tiedottomia, että olen rukoillut onnettoman häviön puolesta. Olen aina ollut vähemmistössä. Etelä-Afrikassa aloin yksimielisyydellä, vajosin 64 hengen, jopa 16:n vähemmistöön ja nousin uudelleen suunnattomaan enemmistöön. Parhain ja vakavin työ tehtiin vähemmistön erämaassa… Pelkään enemmistöä. Minua ellottaa arvostelemattoman joukon ihailu. Tuntisin maan vankemmaksi jalkaini alla, jos he sylkisivät päälleni… Eräs ystäväni kielsi minua väärin käyttämästä diktatuuriani… Kaukana siitä, että olisin sitä tehnyt, kysyn pikemmin, enkö itse itseäni salli »väärinkäyttää»! Tunnustan pelkääväni sitä enemmän kuin koskaan. Ainoa pelastukseni on häpeämättömyydessäni. Olen ilmoittanut ystävilleni Kongressissa olevani parantumaton. Joka kerta, kun kansa tekee hairahduksia, tulen heitä jatkuvasti ripittämään. Ainoa tyranni, jonka tunnustan tässä maailmassa, on sisällämme oleva omantunnon ääni (the still small voice). Ja vaikka minun pitäisi nähdä edessäni yhden ainoan hengen vähemmistö, minulla olisi kuitenkin rohkeutta kuulua tähän epätoivoiseen vähemmistöön. Se on ainoa vilpitön puolue. Olen tänään surullisempi ja luullakseni viisaampi ihminen. Näen, että »pois väkivalta» -aatteemme on vain pölyä. Palamme harmista. Hallitus vain lisää tulta mielettömillä teoillaan. Voisi melkein sanoa sen haluavan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen, ryöstöjen raatelemana voidakseen väittää, että se yksin kykenee ne sammuttamaan. »Pois väkivalta»-liikkeemme on mielestäni syntynyt heikkoudestamme: ikäänkuin sydämissämme hyväilisimme halua kostaa heti kun siihen olisi tilaisuutta. Voiko vapaaehtoinen »Pois väkivalta» nousta tästä heikkojen pakotetusta »Pois väkivallasta?» Eikö nykyhetken harrastukseni ole vain turhaa kokeilua?… Ja jos raivon puhjetessa yksikään ei jäisi syrjään, jos jokaisen käsi nousisi lähimmäistään vastaan, mitä hyödyttäisi silloin, että minä paastoan, kuollakseni sellaisen onnettomuuden jälkeen?… Jollette kykene »pois väkivaltaan», hyväksykää rehellisesti väkivalta! Mutta ei ulkokultaisuutta![83] Enemmistö vaatii »pois väkivalta» aatteen hyväksymistä… Tuntekoon se vastuunalaisuutensa! Sen pitää nyt lykätä siviilitottelemattomuus ja tehdä ensinnä rakentavaa työtä… Jollei, hukumme vesiin, joiden syvyyksiä emme aavista…»

»Te ette halua pois väkivaltaa»? Poistukaa Kongressista! Muodostakaa uusi puolue! Lausukaa julkisesti credonne! Valitkoon maa välillämme!… Mutta ei kaksimielisyyttä! Olkaa suorat!…»

Näissä nasevissa sanoissa on katkera, joskin miehekäs surumielisyys. Oli Olivipuistojen yö. Gandhin vangitseminen oli lähellä… Kuka tietää, vaikka hän sisimmässä sydämessään olisi ottanut tapauksen vastaan vapautuksena?…

Hän oli sitä odottanut jo kauan. Marraskuun 10:nnestä päivästä 1920 lähtien hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin. Hän oli sanellut kansalle määräyksensä sen päivän varalta, jolloin hän ei enää olisi heidän keskellään (If I am arrested). Hän palaa siihen uudessa kirjoitelmassaan maaliskuun 9 p:ltä 1922, kun huhu hänen vangitsemisestaan alkoi levitä. Hän ei sano pelkäävänsä minkäänlaista hallituksen väkivaltaa. Hän pelkää vain yhtä seikkaa: kansan väkivaltaisuuksia. Ne häpäisisivät hänet. »Pitäköön kansa vangitsemisen! päivää ilon päivänä! Hallitus luulee, että Gandhin tultua vangituksi Intian asia on lopussa. Osoittakaa sille, että asianlaita on päinvastainen. Mitatkoon se kansan voiman!» Kaunein kunnianosoitus, minkä kansa voi hänelle antaa, on se, että se säilyttää täydellisen rauhan. Gandhia nöyryyttäisi ajatus, että hallitus epäröi hänen vangitsemistaan verisen nousun pelossa. Siis pysyköön kansa rauhallisena, älköön se jättäkö työtään, älköön pitäkö kokouksia! Mutta sulkekoot oikeusistuimet ovensa, jätettäköön hallituksen palveluspaikat, viralliset koulut olkoot autiot, toteutukoon kokonaisuudessaan järjestyksen ja kurin vallitessa »pois väkivalta» -ohjelma! Jos kansa toimii näin, on sillä voitto. Jollei, se sortuu.

Kun kaikki oli valmista, lähti Gandhi rakkaaseen turvapaikkaansa Ašram de Sabarmatiin lähelle Ahmedabadia, siellä odottaakseen, ajatuksiaan kooten rakastettujen oppilaiden keskuudessa vangitsijainsa saapumista. Hän toivoi vankilaa. Hänen poissa ollessaan Intian usko ilmaantuisi paremmin. »Ja hän, hän löytäisi rauhan, jonka ehkä ansaitsi»…

Illalla maaliskuun 10 p:nä, vähän jälkeen rukouksen, poliisimiehet saapuivat. Ašramiin oli ilmoitettu heidän tulonsa. Mahatma antautui heidän käsiinsä. Matkalla vankeuteen hän tapasi Maulana Hasrat Mohanin, muhamettilaisen ystävänsä, joka riensi kaukaa saapuville juuri ajoissa häntä suudellakseen. Hänet saatettiin vankihuoneeseen Young Indian toimittajan Bankerin kanssa. Hänen vaimollaan oli lupa seurata häntä kynnykselle.

Lauantaina maaliskuun 18 p:nä kello kaksitoista alkoi »suuri prosessi»[84] Ahmedabadin aluetuomarin ja tuomioistuimen edessä. Se oli harvinaisen arvokas. Tuomari ja syytetty kilpailivat ritarillisessa kohteliaisuudessa. Ei koskaan Englanti ole noussut taistelussa jalomielisempään puolueettomuuteen. Tuomari, C.N. Broomsfield, sovitti tänä päivänä paljon hallituksen virheitä. Gandhin ystävien antama kertomus oikeudenkäynnistä julkaistiin osassa eurooppalaista sanomalehdistöä, ja huhut siitä saapuivat Ranskaan. Minä esitän sen siis ainoastaan lyhykäisesti.

Miksi hallitus oli päättänyt vangita Gandhin? Miten se oli kaksi vuotta epäröityään voinut valita hetken, jolloin Mahatma oli juuri suistanut kansansa kapinan ja näytti edelleenkin olevan väkivallan välttäjä? Oliko tämä hairahdus? Vai tahtoiko se vahvistaa Gandhin hirvittävän lauseen: »Hallitus näyttää tahtovan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen ja ryöstöjen raatelemana, saadakseen syyn sitä masentaa!» — Todellisuudessa sen asema oli vaikea. Hallitus kunnioitti ja epäili Gandhia. Se olisi tahtonut häntä säästää; mutta Gandhi ei sitä puolestaan ollenkaan säästänyt. Mahatma paheksi väkivaltaa; mutta hänen »pois väkivalta» -liikkeensä oli vallankumouksellisempi kuin kaikki väkivalta. Niinä samoina päivinä, jolloin hän nousi joukkosiviilitottelemattomuutta vastaan, Delhin kongressin aattona, helmikuun 23 p:nä, hän oli julaissut yhden brittiläiselle vallalle uhkaavimmista artikkeleistaan. Lordi Birkenheadin ja Herra Montagun loukkaava sähkösanoma oli juuri antanut Intialle korvapuustin.[85] Gandhi oli harmin pakahduttamana nostanut uudestaan solvaisevan, taisteluvaatimuksen:

»Ei mitään sovittelua valtakunnan kanssa, niin kauan kuin brittiläinen leijona ravistaa kasvojemme edessä verisiä kynsiään!… Brittein valtakunta, joka on rakennettu maan ruumiillisesti heikompain heimojen järjestetylle hyväksikäyttämiselle ja raa'an voiman sovinnaiselle näytteilleasettamiselle, ei voi kestää, jos on olemassa oikeamielinen Jumala maailman kaikkeutta hallitsemassa. On jo koittanut aika, jolloin brittiläinen kansa käsittää vuonna 1920 aletuntaistelun olevan taistelua loppuun saakka, kestäköön se sitten kuukauden, vuoden, kuukausia tai vuosia… Rukoilen Jumalaa antamaan Intialle nöyryyttä ja tarpeeksi voimaa, jotta se jaksaisi kestää ilman väkivaltaa loppuun saakka. Mutta on mahdotonta alistua näihin julkeisiin taisteluvaatimuksiin…»

Syytös perustui tähän ja pariin uudempaan[86] kirjoitelmaan. Gandhia syytettiin siitä, »että hän oli kehoittanut nurjamielisyyteen, kiihoittanut vihaan ja yllyttänyt ylenkatsomaan lakien säätämää Hänen Majesteettinsa hallitusta.» Hänellä ei ollut ollenkaan puoltajia. Hän oli asiassa asianajajana ja samalla kaikkeen syyllisenä.

Yleinen asianajaja, sir J.T. Strangman Bombaysta, kannatti sitä, että syytöksen kolmea eri kohtaa ei käsiteltäisi erillisinä, vaan oleellisina osina jo kaksi vuotta hallitusta vastaan käydystä taistelusta, ja hän todisti sen lainauksilla. Hän myönsi Gandhin suuret avut. Se paha, minkä tällaiset kirjoitukset voivat aikaansaada, oli siitä syystä vain vakavampi. Hän pani Gandhin laskuun Bombayn ja Chauri-Chauran veriset tapahtumat. Epäilemättä Gandhi saarnasi »pois väkivaltaa», mutta samalla kertaa nurjamielisyyttä. Hän oli siis vastuussa rahvaan väkivallantöistä.

Gandhi pyysi sananvuoroa. Hänen omantunnontaistelunsa, hänen tuskansa, hänen viimeviikkoiset epäilynsä niiden ratkaisujen oikeudesta, joita hänen oli täytynyt tehdä, ja niistä heijastuksista, joita niillä täytyi olla hänen kansansa omaantuntoon, olivat häipyneet. Hän oli saanut takaisin sielunsa tyynen herruuden. Hän hyväksyi kaiken, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi välttämättömyydestä, josta hän ehkä voisi olla pahoillaankin, mutta jota hänen täytyi kantaa. — Hän selitti olevansa samaa mieltä yleisen asianajajan kanssa. Niin, hän oli vastuunalainen! Täydelleen vastuunalainen. Hän oli saarnannut nurjamielisyyttä jo paljon kauemmin aikaa kuin syyte sanoi. Se oli hänen intohimonsa. Hän otti päälleen kaiken solvauksen Madrasin levottomuuksista, Chauri-Cauran »pirulliset rikokset» ja Bombayn »mielettömät häväistykset»…

»Yleinen syyttäjä on oikeassa sanoessaan, että vastuunalaisena ihmisenä, koska olen saanut hyvän kasvatuksen osakseni ja saavuttanut suuren määrän tämän maailman kokemusta, minun olisi pitänyt tietää tekojeni seuraukset. Tiesin leikkiväni tulella. Olen antautunut vaaraan; ja jos minut vapautettaisiin, alkaisin uudestaan. Olen tämän kypsäksi harkinnut näinä viimeisinä öinä. Tunsin tänä aamuna, etten olisi tehnyt velvollisuuttani, jos olisin jättänyt sanomatta, minkä nyt juuri sanon. Koetin ja koetan välttää väkivaltaa. »Pois väkivalta» on uskoni ensimmäinen ja viimeinen pykälä. Mutta minun oli valittava; — joko alistua poliittiseen järjestelmään, joka mielestäni on tehnyt maalleni korjaamattoman vahingon, — tai uskaltaa ottaa vastaan kansani mieletön raivo, sen saadessa kuulla huuliltani totuuden. Tiedän kansani aina hetkittäin tulevan hulluksi. Olen siitä syvästi vihainen; ja siksi olen täällä alistuakseni, ei helppoon rangaistukseen, vaan kaikkein raskaimpaan. En pyydä armoa, en esitä yhtään lieventävää asianhaaraa. Olen täällä pyytääkseni ja ilolla hyväksyäkseni suurimman vaivan, mikä voidaan määrätä sellaisesta asiasta, joka lain mukaan on harkittu rikos, mutta joka minusta itsestäni näyttää kansalaisen ensimmäiseltä velvollisuudelta. Tuomarit, teillä ei ole valintaa; erotkaa virastanne tai rangaiskaa minut!…»

Tämän voimallisen improvisation jälkeen, jossa olivat erinomaisesti tasapainossa uskonnollisen omantunnon punnitseminen ja poliittisen johtajan sankarillinen lujuus, Gandhi luki kirjoitetun, Intian ja Englannin yleisölle osoitetun lausunnon. Hän on yleisölle velkaa, sanoo hän, tiedoksiannon, »miksi lojaalisesta ja hartaasta brittiläisen hallituksen työkumppanista on tullut »epäsuosiollinen ja sovittamaton »pois yhteistoiminta» -mies. Hän kuvaa julkisen elämänsä vuodesta 1893 alkaen. Hän muistelee kaikkea, mitä hän on saanut kärsiä intialaisena brittiläisen järjestelmän puolelta, kaksikymmentäviisivuotisia ponnistuksiaan samaisen järjestelmän parantamiseksi, itsepäisesti kuvittelemalla tämän olevan mahdollista irroittamatta Intiaa valtakunnasta. Vuoteen 1919 saakka, huolimatta kaikista vastuksista, hän puolusti yhteistoimintaa, Mutta loukkaukset ja konnantyöt ovat menneet yli rajojen. Ja sen sijaan että hallitus olisi korjannut epäkohtia, on se kunnioittanut, eläkkeillä auttanut ja palkinnut syyllisiä Intian omaatuntoa mitä kipeimmin loukaten. Hallitus on itse katkonut siteet alaisiinsa. Siksi on Gandhi nyt tullut vakuutukseen, että Englannin ehdottamat parannuksetkin ovat kuolettavia Intialle. Hallitus nojaa kansanjoukkojen edukseen käyttämiseen. Laki on tehty tätä riistämistä varten. Lainkäyttö on saastutettu riistäjän palveluksessa. Terrorismin terävä ja tehokas järjestelmä on turmellut kansan ja opettanut sille teeskentelyn. Intia on perikatoon saatettu, nälkiintynyt, alennettu; ja jotkut ovat voineet lausua, että ennenkuin se kykenisi itse itseänsä hallitsemaan dominiona, sen tulisi kehittyä miespolvia. Ei yksikään menneisyydessä Intiaa sortanut hallitus ole tehnyt sille niin paljon pahaa kuin Englanti. »Pois yhteistoiminnan» rikollisuus on velvollisuus. Gandhi on sen velvollisuuden täyttänyt. Mutta sen sijaan, että tähän saakka väkivalta oli ylin turva, hän on antanut kansalleen korkeimman aseen: »pois väkivalta» -aatteen.

Tässä syntyy ritarillinen kamppailu tuomari Broomsfieldin ja Mahatman välillä:

— »Herra Gandhi, tunnustaessanne tekonne, te olette tehnyt tehtäväni jossain suhteessa mukavaksi. Mutta vaikeimpia asioita, mitä tuomari voi ottaa tehtäväkseen, on oikean tuomion määrääminen… On mahdotonta tekeytyä tietämättömäksi, että te olette miljoonain ihmisten silmissä suuri johtaja ja suuri isänmaanystävä. Nekin, jotka ovat toista mieltä kuin te politiikassa, pitävät teitä korkean ihanteen miehenä, jalona, jopa pyhänä elämältään… Mutta minun velvollisuuteni on teidät tuomita vain lainalaisena ihmisenä… Intiassa on luultavasti vähän henkilöitä, jotka eivät vilpittömästi valittaisi, että olette tehnyt hallitukselle mahdottomaksi jättää teidät vapauteen. Mutta näin on asianlaita… Koetan saada tasapainoon yleisen edun kanssa sen, minkä teille olemme velkaa…»

Kohteliaasti hän neuvottelee syytetyn kanssa rangaistuksesta, mikä tälle voitaisiin antaa. Hän ehdottaa Gandhille Tilakille kaksitoista vuotta sitten määrättyä tuomiota: kuusi vuotta vankeutta… »Älkää pitäkö sitä kohtuuttomana. Jos erinäisten tapausten kulku tekee mahdolliseksi lyhentää tätä aikaa, ei kukaan olisi siitä onnellisempi kuin minä…»

Gandhi ei jää jälkeen kohteliaisuudessa. Hän pitää ylpeimpänä kunnianaan nähdä nimensä yhdistetyksi Tilakin nimeen. Tuomio on kevein, minkä tuomari voi hänelle määrätä; ja koko oikeudenkäynnin osaksi hän ei voinut odottaa enempää huomaavaisuutta.[87]

Juttu oli lopussa. Gandhin ystävät heittäytyivät hänen jalkoihinsa nyyhkyttäen. Mahatma jätti heille hyvästit hymyillen. Ja Sabarmatin vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.[88]

Senjälkeen on apostolin suuri ääni ollut vaiti. Hänen ruumiinsa on kuin muurattu hautaan. Mutta haudat eivät ole koskaan sulkeneet ajatusta. Ja hänen näkymätön sielunsa elähdyttää yhä jatkuvasti Intian ääretöntä ruumista. Rauha, »pois väkivalta» ja kärsimys ovat ainoat tiedonannot vankilasta.[89] Hänet on kuultu. Järjestyksen sana on kiitänyt maan äärestä toiseen. Kolme vuotta aikaisemmin olisi Gandhin vangitseminen aikaansaanut verenvuotoa Intiassa. Kun huhu siitä levisi maaliskuussa 1920, nousivat kansanjoukot. Ahmedabadin tuomion otti Intia vastaan uskonnollisesti vaieten. Tuhannet intialaiset antoivat vangita itsensä rauhallisen iloisina. »Pois väkivalta» ja kärsimys… Tämä oli erikoisena esimerkkinä siitä, miten syvälle kansan sieluun jumalallinen sana oli tunkeutunut.

Sikhit, kuten tiedetään, ovat aina olleet Intian sotaisimpia heimoja; heitä oli laumoittain palvellut sodan aikana sotaväessä. Viime vuoden kuluessa nousi vakava riita heidän keskuudessaan. Sen alkusyy oli mitätön (meidän eurooppalaisten silmissä). Uskonnollinen Sikh-renessanssi oli nostattanut Akali-lahkon, joka tahtoi puhdistaa pyhättöjä. Nämä pyhätöt olivat tulleet huonomaineisten vartijain elinkautisiksi paikoiksi, ja he kieltäytyivät edelleenkin muuttamasta niistä. Hallitus ryhtyi heitä puoltamaan laillisuussyistä. Silloin alkoi noin elokuussa 1922 Guru-Ka-Bagh'in[90] jokapäiväinen kärsimys. Akalit olivat omistaneet »pois väkivalta» -opin. Tuhat heistä asettautui pyhätön lähelle, neljä tuhatta Amritsarin Kultatemppeliin. Joka päivä sata vapaaehtoista (suurin osa sotapalvelusiässä, useat viime sodassa palvelleita) lähti Kultatemppelistä tehtyään lupauksen Jumalalle, etteivät käytä väkivaltaa töissä eikä sanoissa ja saavuttavat Guru-Ka-Baghin tai saa heidät muuten tiedottomina tuoda takaisin. Toisesta tuhannesta kaksikymmentä akalia teki saman lupauksen. Eräällä sillalla lähellä pyhättöä odotti brittiläinen poliisi pitkin rautapäisin seipäin. Ja joka päivä kehittyi harhalta näyttävä näky, jota meille kuvaa Andrewsin, Santiniketanin professorin ja Tagoren ystävän unohtumaton kertomus.[91] Akalit, päässä musta turbaani, jota koristi pieni valkokukkainen kiehkura, saapuivat poliisijoukon vastapäätä ja seisahtuivat metrin päähän rukousasentoon hiljaisina, liikkumattomina. Poliisit lyövät heitä ankarasti pitkillä kepeillään. Sikhit kierivät maassa, nousevat uudelleen ylös, jos voivat, alkavat uudelleen; uudelleen heitä lyödään, joskus poljetaan siksi kunnes he menettävät tajuntansa. Andrews ei kuule huutoakaan, ei huomaa yhtään uhmakatsetta. Ympärillä jonkun matkan päässä satakunta katselijaa, kasvot tuskasta jännittyneinä, rukoilee hiljaa, ihailun ja kärsimyksen ilmein.

»He muistuttivat minulle», sanoo Andrews, »Ristin varjoa.» Englantilaiset, jotka kertovat tästä näytöksestä sanomalehdissään, ihmettelevät ymmärtämättä mitään, toteavat vastenmielisesti, että mieletön uhrautuminen on loistava voitto »pois väkivalta» -liikkeen armeijalle ja että Punjabin väestö on sen lumoama. Mutta ylevämielinen Andrews, jonka puhdas ihanteellisuus on oppinut lukemaan Intian sielua, on tässä nähnyt, kuten Goethe Valmyssa, uuden aikakauden alun: »uusi sankaruus, kärsimyksen opettama, on noussut tämän maan päälle; uusi hengen sota…»

Kansa itse näyttää paremmin säilyttäneen Mahatman ajatuksen kuin ne, jotka olivat saaneet toimekseen olla opastajia. Muistamme oppositioina, joka oli ilmennyt Delhin kongressin komiteassa kaksikymmentä päivää ennen Mestarin vangitsemista. Se uudistui, kun kongressin komitea kokoontui uudelleen Lucknowissa kesäkuun 7 p:nä 1922. Vallitsi suuri tyytymättömyys Gandhin määräämään kärsivällisen rakentamisen ja odotuksen ohjelmaan nähden; halu siirtyä tästä siviilitottelemattomuuteen vahvistui. Asetettiin tutkimuskomissioni tarkastamaan, oliko maa riittävästi valmis tottelemattomuuteen. Komissioni kulki ympäri Intian; ja sen syksyllä antama tiedonanto oli masentava: se ei ainoastaan väittänyt, että tottelemattomuus oli sillä kertaa mahdoton, vaan puolet jäsenistä (miehiä koetelluin uskoin) tahtoi luovuttavan itse »pois väkivalta» -liikkeen gandhilaisista menetelmistäkin, poliittisten virkojen vieromisesta, ja että Swarâj-(Home Rule)-puolue muodostuisi hallituksen neuvostojen helmassa, lyhyesti, että »pois väkivalta» -liikkeestä tulisi itse asiassa parlamentaarinen oppositsioni. Täten Gandhin opin olivat rikkoneet toiselta puolen väkivaltaiset, toiselta pidättyvät.

Mutta Intia pani vastaan. Intian kansalliskongressi vuotuisessa kokouksessaan Gayassa joulukuun lopulla 1922 vahvisti uudelleen painavasti uskollisuutensa vainottua Johtajaa kohtaan ja uskonsa »pois väkivalta» -oppiin. 1740 äänellä 890:tä vastaan se hylkäsi ehdotuksen osanotosta lakiasäätäviin neuvostoihin.[92] Ja lopuksi päästiin uudelleen yksimielisyyteen poliittisen lakon jatkamisesta vain pienin yksityiskohtaisin poikkeuksin menetelmissä. Hyljättiin ainoastaan ehdotus kaikkien englantilaisten kauppatavarani hylkimisestä, viisaasti kylläkin huolehtien siitä, ettei herätettäisi eurooppalaisten työntekijäin vastustusta. Aina rohkeampi Khilafatin moslemien konferenssi oli äänestänyt tämän hylkimisen puolesta suurella enemmistöllä.

Tässä historiankohdassa meidän tulee keskeyttää kertomuksemme gandhilaisten suuresta liikkeestä. Huolimatta muutamista myönnytyksistä joita ei voitu välttää mestarin ja hänen parhaimpien oppilaittensa, varapäällikköjen (erittäin Ali-veljesten), vangittujen kuten hänkin, poissa ollessa, se on kestänyt voitollisesti ensimmäisen opasta vailla vierineen vuoden epäilyttävän koetuksen. Ja englantilaisten lehtien tunnustama pettymys Gayan kongressin jälkeen osoittaa, miten tärkeä tämä voitto oli.[93]

Mitä tästä tulee lopulta? Eikö Englanti menneiden virheiden opettamana osoittaudu taitavammaksi kansan innon hillitsijäksi? Eikö tämän kansan järkähtämättömyys väsy? Kansoilla on vähän muistia; ja epäilen kovasti, säilyttääkö Intian miesten muisti kovinkaan kauan Mahatman opetuksia, elleivät ne ole olleet jo kauan aikaa sitten kirjoitetut heimon sisimpään. Sillä jos nero on ainoastaan suuruutensa takia suuri, olkoonpa sitten tai ei ympäristönsä kanssa sopusoinnussa, hän on toiminnan nero vain rotunsa vaistojen, aikansa tarpeiden ja maailman odotusten ilmaisijana.

Sellainen on Mahatma Gandhi. Hänen Ahimsâ (»Pois väkivalta») periaatteensa oli uurrettu Intian sydämeen jo kaksituhatta vuotta sitten: Mahâvira, Buddha ja Višnu-kultti olivat olleet näiden miljoonien sielujen olemuksena. Gandhi on siihen ainoastaan vuodattanut sankarillisen verensä. Hän loihtii esiin jättiläisvarjoja, menneisyyden voimia, jotka olivat jo jäykistyneet ja vaipuneet kuoleman horrokseen. Ja hänen äänestään ne ovat nousseet. Sillä ne tuntevat itsensä hänessä. Hän on enemmän kuin sanat, hän on esimerkki. Hän on heidät ruumiillistuttanut. Onnellinen mies, joka on koko kansa, — hänen hautaan pantu kansansa ylösnousee hänessä!

Mutta nämä ylösnousemukset eivät koskaan tapahdu sattumalta. Ja jos Intian henki nousee sen temppeleistä ja sen metsistä, merkitsee tämä, että se tuo maailmaan edeltä määrätyn vastauksen, jota maailma odotti.

Vastaus on tosiaankin ihmeellisempi Intiaa. Ainoastaan Intia on voinut sen antaa. Mutta se sisältää maalle yhtä paljon suuruutta kuin kärsimystä. Siitä on vähältä tulla sen risti.

Näyttää siltä, että yhden kansan on aina uhrauduttava, jotta maailma uudistuisi. Juutalaiset uhrattiin Messiakselle, jota he vuosisatoja toiveillaan kannatettuaan ja elätettyään eivät tunnustaneet, kun hänet vihdoin verisellä ristillä kruunattiin. Onnellisemmat intialaiset, jotka ovat omansa tunteneet! Ja he menevät iloisesti uhraukseen, joka heidät vapauttaa.

Mutta kaikki eivät ymmärrä tämän vapautuksen todellista luonnetta kuten ensimmäiset kristityt. Kauan nämä odottivat maassaan adveniat regnum tuum. Suuren osan toiveet Intiassa eivät näe kauemmaksi kuin että Svarâj hallitsisi Intiaa. Ja minun luullakseni tämä poliittinen ihanne saavutetaan pian. Sotien ja vallankumouksien runtelema, köyhtynyt ja väsynyt Eurooppa, jolta arvovalta on riistetty sen sortaman Aasian silmissä, ei enää kauan kykene olemaan Aasian kamaralla heränneitten Islamin, Intian, Kiinan ja Japanin kansojen johtajana.

Mutta merkitsisi vähän se, että joitakin kansoja tulisi lisää, — niin rikkaat kuin ihmissinfoniaa täydentävät uudet soinnut voisivatkin olla, — tuo merkitsisi vähän, elleivät nämä Aasian voimat olisi vaikuttimena uuteen elämän ja kuoleman ymmärrykseen ja (mikä eniten merkitsee!) ymmärrykseen työskennellä koko ihmiskunnan hyväksi, elleivät ne toisi uupuneelle Euroopalle uutta evästä.

Väkivallan tuuli on laassut maailmaa. Tässä rajuilmassa, joka hävittää sivistyksemme laihot, ei ole mitään odottamatonta. Vuosisatojen raa'an vallankumouksen epäjumalaisen aatteellisuuden kiihoittaman, kansan valtojen sokean apinoinnin levittämän kansallisen ylpeyden, — ja huippuna: epäinhimillisen industrialismin ja ahneen rahavallan vuosisadan, orjuuttavan koneellisuuden, taloudellisen materialismin, jossa sielu kuolee tukahtuen, — täytyi tietysti viedä näihin kohtalokkaihin myllerryksiin, joissa Lännen aarteet häviävät. Ei ole kyllin sanoa, että tämä oli tarpeen vaatimaa. Tässä on kohtalon sormi. Jokainen kansa syöksee turmioon toisen kansan samojen periaatteiden nimessä, jotka ohjasivat Kainin pyrkimyksiä ja vaistoja. Kaikki, — niin natsionalistit, fascistit kuin bolsevikit, niin sorretut kansat ja luokat kuin sortajakansat ja -luokatkin, — vaativat itselleen, kieltäen sen muilta, oikeutta väkivaltaan, joka niistä näyttää oikeudelta. Puoli vuosisataa sitten voima kävi ennen oikeutta. Nykyhetkellä on asia pahempi: voima on oikeus. Se on sen niellyt. Tässä vanhassa vierivässä maailmassa ei ole mitään turvaa, mitään toivoa. Ei yhtään suurta valoa. Kirkko antaa annoksittain typeriä hyveellisiä neuvoja, varovaisesti valvoen, ettei se joutuisi eripuraisuuteen mahtavien kanssa; muuten se vain neuvoo, antamatta itse esimerkkiä. Laimeat rauhanmiehet määkivät toivovasti, ja ihminen tuntee, että he epäröivät; he puhuvat uskosta, jonka omistamisesta he eivät ole varmoja. Kuka koettelisi tätä heidän uskoaan? Ja kuinka, keskellä tätä maailmaa, joka sen kieltää? — Millä sitten usko itsensä todistaa? Toiminnalla!

Tässä Sanoma maailmalle, kuten Gandhi sitä nimittää, Intian sanoma:
»Uhrautukaamme!»

Ja Tagore on sen toistanut lumoavin sanoin, sillä tässä ylpeässä periaatteessa Tagore ja Gandhi ovat yhtä mieltä!

»… Toivon voimakkaana kasvavan tämän uhrautumishengen, tämän suostumuksen kärsimykseen. Se on oikeata vapautta… Ei yksikään arvo ole korkeampi, — ei edes kansallinen riippumattomuus… Lännellä on järkkymätön uskonsa voimaan ja aineelliseen rikkauteen: huutakoon se siis rauhan ja aseistariisumisen puolesta, sen julmuus on muriseva aina vain kovemmin. Se on kuin kala, jota haavoittaa veden puristus ja joka tahtoisi lentää: loistava ajatus! Mutta aivan mahdoton kalan toteuttaa. Meidän, intialaisten on näytettävä maailmalle, mikä on totuus, joka ei tee ainoastaan mahdolliseksi aseista riisumista, vaan muuttaa sen voimaksi. Se, että siveellinen voima on suurempi raakaa voimaa, on aseettoman kansan todistettava. Elämän kehitys osoittaa, että se on vähitellen heittänyt hirvittävän aseiden taakan ja kauhean lihajoukon, siihen päivään saakka, jolloin ihmisestä on tullut raa'an maailman valloittaja. Tulee päivä, jolloin heikko, täydellisesti aseista vapaa sydämen-ihminen osoittaa, että lempeät ovat maan perijät. On siis johdonmukaista, että ruumiiltaan heikko ja kaikkia aineellisia lähteitä vailla oleva Mahatma Gandhi herättää lempeiden ja nöyrien äärettömän voiman, joka odottaa loukatun ja sivuutetun Intian inhimillisyyden sydämen kätköissä. Intian kohtalot ovat valinneet liittolaiseksi Nârâyanan, eikä Nârâyani-senâa, sielun voiman, eikä lihaksen voimaa. Sen tulee kohottaa ihmishistoria aineellisen sekamelskan likaiselta tasolta hengen taistojen huipuille… Vaikka Lännestä oppimamme lauseet johtaisivat meidät harhaan, Swarâj (Home Rule) ei ole päämäärämme. Meidän taistelumme on henkistä taistelua. Se on taistelua Ihmisen puolesta. Meidän tulee vapauttaa ihminen niistä verkoista, joita se on ympärilleen kutonut, kansallisen itsekkyyden järjestöistä. Meidän tulee vakuuttaa perhoselle, että taivaan vapaus on suurempiarvoinen kuin kotelon suoja… Meidän kielestämme puuttuu kansallisuutta merkitsevä sana. Kun lainaamme tämän sanan muilta kansoilta, niin ei se meille ollenkaan sovi, sillä meidän tulee liittyä Nârâyanaan, korkeimpaan olentoon; ja meidän voittomme ei anna meille muuta kuin voiton Jumalan maailmalle… Jos voimme uhmata voimakkaita, rikkaita, aseita, paljastaen maailmalle kuolemattoman hengen voiman, syöksyisi Lihan jättiläisen koko linna tyhjyyteen. Ja silloin ihminen löytäisi todellisen Swarâjin. Me, Idän ryysyiset kerjäläiset, me valloitamme vapauden koko ihmiskunnalle…»

Oi, Tagore, Gandhi, Intian virrat, jotka Induksen ja Gangeksen kaltaisina suljette kaksoissyleilyynne Idän ja Lännen, — toinen sankarillisen toiminnan murhenäytelmä, toinen laaja valon unelma, — molemmatkin Jumalasta virraten, levittäkää hänen kylvöään väkivallan auran kyntämän maailman ylle!

»Meidän taistelumme saavutuksena», selittää Gandhi, »on ystävyys koko maailman kanssa. »Pois väkivalta» on saapunut ihmisten keskeen, ja se pysyy. Se on maailmanrauhan julistaja…»

Maailmanrauha on kaukana. Meillä ei ole harhakuvia. Olemme runsaasti nähneet puolen vuosisadan kuluessa ihmisen valheita, ilkeyksiä ja raakuuksia. Tämä ei silti ollenkaan estä sitä rakastamasta. Sillä huonoimmallakin on jotain nescio quid Dei… Me tunnemme sen aineellisen kohtalokkuuden, joka lepää raskaana XX vuosisadan Euroopan yllä, Euroopan, jota puristavat taloudellisten ehtojen murskaava determinismi ja intohimojen sekä kivettyneiden erheiden vuosisadat, jotka muodostavat aikamme sielujen ympärille kovan, valoa päästämättömän kuoren. Mutta me tunnemme myöskin hengen ihmeet. Historioitsija, me olemme nähneet näiden ihmeiden salamain läpäisevän paljon pimeämpiä taivaita kuin meidän. Erinäisinä hetkinä me kuulemme Intiassa Šivan rummun: »Mestari-tanssija peittää hurjan katseensa ja ohjaa askelensa pelastaakseen kuilusta maailmankaikkeuden»…[94]

Väkivallan (vallankumouksellisen tai taantumuksellisen) realipoliitikot pilkkaavat tätä uskoa ja he osoittavat täten tietämättömyyttään syvistä totuuksista. Pilkatkoot! Minulla on tämä usko. Näen sitä Euroopassa solvattavan ja vainottavan; ja omassa maassa meitä on kourallinen… (Onko meitä korallistakaan?…) Mutta vaikka uskoisin aivan yksin, välipä siitä? Uskon ominaisuus on — kaukana maailman vihamielisyyden kieltämisestä — nähdä tämä vihamielisyys ja uskoa kuitenkin, sen uhalla, mikä on vielä parempi! Sillä usko on taistelua. Ja meidän »pois väkivalta» -aatteemme on raskainta taistelua. Rauhan tie ei ole heikkouden tie. Vihaamme enemmän heikkoutta kuin väkivaltaa. Ei mikään tule arvoonsa ilman voimaa; ei paha eikä hyvä. Ja enemmän arvoinen on täydellinen paha kuin salvettu hyvä. Voihkiva rauhanaate on rauhalle kuolettava: se on pelkuruutta ja uskon puutetta. Ne, jotka eivät usko tai jotka pelkäävät, peräytykööt! Rauhan tie on itsensä uhrausta.

Tämä on Gandhin opetus.[95] Siltä puuttuu vain Risti. Jokainen tietää, että ilman juutalaisia Rooma olisi sen kieltänyt Kristukselta. Ja brittiläinen valtakunta on Rooman valtakunnan veroinen. Mutta into on annettu. Idän kansojen sielua on se liikuttanut syvyyksiä myöten, ja sen värähtelyt leviävät yli koko maan.

Suurilla uskonnollisilla ilmiöillä Idässä on rytminsä. Tapahtuu jompikumpi kahdesta: joko Gandhin ilmiö voittaa tai se toistuu, — kuten ovat toistuneet vuosisatoja ennen Messias ja Buddha — kuolevaisena puolijumalana täydelliseen lihaksitulemiseen saakka, mikä vie uuden ihmiskunnan uuteen levähdyspaikkaan.

[1] Intian kansan Gandhille antama nimi merkitsee kirjaimellisesti: Mahâ, suuri, Atmâ, sielu. Sana on peräisin Upanišadeista, jossa se merkitsee korkeinta olentoa sekä — tiedon ja rakkauden sopusoinnun kautta — niitä, jotka yhtyvät häneen.

    Se on loistava yksilö, Kaiken Luoja, Mahâtmâ,
    Aina kansojen sydämissä asuva,
    Sydämen, välittömän näkemyksen ja järjen ilmentämä.
    Ken sen tuntee, saa kuolemattomuuden.

Tagore lainasi nämä kauniit säkeet kohdistaen ne tähän apostoliin käydessään joulukuussa 1922 Ašramissa (Gandhin mieluisin oleskelupaikka).

[3] »Harvat ihmiset voivat vastustaa hänen olemuksensa tenhoa. Hänen suuri kohteliaisuutensa on lauhduttanut ankarimmatkin vastustajat.» (Joseph J. Doke.)

[4] »Kaikki poikkeaminen totuudesta, vaikkapa vain ohimennen, on hänelle sietämätöntä.» (C.-F. Andrews).

[5] »Hän ei ole intohimoinen kaunopuhuja, hänen tapansa puhua on rauhallinen ja hidas; hän vetoo etupäässä järkeen. Mutta hänen rauhallisuutensa luo asioihin mitä selkeimmän valon. Hänen äänensä vivahteet ovat vähäiset, mutta ehdottoman välittömät. Hän ei liikehdi koskaan käsillään, liikuttaa harvoin sormiaankaan puhuessaan. Hänen selkeät sanansa, jotka soinnahtavat pontevin mietelauselmin, vakuuttavat. Hän ei hellitä rahtuakaan ennenkuin varmasti tietää tulleensa ymmärretyksi.» (Joseph J. Doke).

[6] Young India, maalisk. 2:sena 1922. (Tämän tutkielman sivujen alle merkityt päivämäärät tarkoittavat Gandhin Young Indiassa julkaisemia kirjoitelmia).

[8] A: kieltopartikkeli; Himsâ: tehdä pahaa. Siis: ei milloinkaan herjausta eikä väkivaltaa. »Väkivallan välttäminen on hindu-uskontojen vanhimpia periaatteita, niinkuin eritoten Mahâvira, džainalaisuuden perustaja, ja Buddha sekä Višnun palveluksen mestarit ovat todistaneet, ja se oli suuresti vaikuttanut Gandhiin.

[9] Hän opiskeli seitsemänteen ikävuoteen saakka Porbandarin alkeiskoulussa, sitten Radškotin keskikoulussa; kymmenvuotiaasta alkaen Kathiavarin korkeakoulussa, vihdoin 17 vuoden vanhasta Ahmedabadin yliopistossa.

[10] Hän on tuttavallisessa muodossa kuvannut lapsuuttansa Intian halveksittujen luokkien (paariain) konferenssissa huhtikuun 13 p:nä 1921.

[11] Myöhemmin hän puhui näistä kauhuista Joseph J. Dokelle; hän oli menettänyt sentakia unensa; hän piti itseään murhaajana.

[12] Kihloissa kahdeksanvuotiaana, naimisissa kahdentoista. Sittemmin hän taisteli lapsiavioliittoja vastaan, joissa hän näki syyn ihmisen perikatoon. Kuitenkin, hän lisää, poikkeuksellisesti sellainen elämänliitto, joka on alettu ennen luonteen muodostumista, voi saada aikaan puolisoiden kesken ihmeellisen sielujen yhteyden. Hänen oma avioliittonsa oli ollut ihailtava esimerkki siitä. Rouva Gandhi on jakanut kaikki miehensä koettelemukset osoittaen uskollisuutta ja rohkeutta, jotka eivät koskaan ole pettäneet.

[14] Hänen edelläkävijänsä, joitten poliittista rohkeutta on ylistetty, ovat saaneet osakseen kiittämättömyyttä ja unhoa myöhempien sukupolvien puolelta. Mutta Gandhi on pysynyt heille uskollisena, etenkin Gokhalelle, johon hän oli hellästi kiintynyt. Useat kerrat kehoittaa hän nuorta Intiaa kunnioittamaan tätä sekä Dadabhaita.

[15] Hän ansaitsi, sanoo Gokhale, 5—6,000 puntaa vuodessa Myöhemmin hän eli kolmella punnalla kuukaudessa.

[16] The Golden Number of Indian Opinion, joka ilmestyi Phoenixissä v. 1914, julkaisi Tolstoin vähän ennen kuolemaansa Gandhille kirjoittaman pitkän kirjeen. Tolstoi oli lukenut Indian Opinionia ja iloinnut siitä, mitä sai tietää intialaisista »pois vastarinta»-aatteen kannattajista. Hän rohkaisee liikettä ja sanoo, että »pois vastarinta» on rakkauden laki, toisin sanoen, ihmissielujen pyrkimystä uskonyhteyteen. Se on Kristuksen ja koko maailman viisaiden julistama laki.

Ystävämme Birjukoff on löytänyt Tolstoi-arkistossa Moskovassa toisia
Tolstoin kirjeitä Gandhille. Hän julkaisee ne, samalla kuin muut
Tolstoin kirjeet aasialaisille, yleisellä nimellä: Tolstoi ja Itä.

[17] Hän on itse rauhallisen hyväntahtoisesti kertonut vankilakokemuksistaan erinomaisessa artikkelissaan, joka on painettu kirjassa: Speeches and writings of M.K. Gandhi, Natesan, Madras, sivut 152—178.

[18] V. 1907 hänen omat kansalaisensa: hänen tuli samalla kertaa kärsiä sekä sortajain että sorrettujen väkivaltaa; ja viimemainittujen mielestä Gandhin sovittelupyrkimys oli epäilyttävää ja hallitus teki voitavansa häntä soivatakseen.

[20] Joseph J. Doke, jonka keskustelut Gandhin kanssa Transvaalissa ovat niin valaisevat, lopettaa kirjansa kuvauksella Gandhista, miten hänet vangin puvussa vietiin Johannesburgin linnaan ja heitettiin pimeään vankityrmään yhteen inhoittavain kiinalaisten rikollisten kanssa.

[21] Kahden vaikutusvaltaisen englantilaisen C.-F. Andrews'in ja W.W. Pearsonin väliintulo auttoi tehokkaasti Gandhin ponnistuksia.

[23] Hänen rakastettu mestarinsa Gokhale, joka oli juuri kuollut, oli saanut hänet lupautumaan olemaan sekaantumatta vaikuttavaan politiikkaan, ennenkuin hän olisi vähintään yhden vuoden ajan kulkenut ympäri Intiaa ja nähnyt läheltä kansaansa, jonka kanssa hän oli kadottanut yhteyden.

[25] Hän on suoraan lausunut tuomitsevan mielipiteensä bolševismista. (24 p. marrask. 1921).

[27] Ihmiskunta on yksi. On rotueroavaisuuksia, mutta mitä korkeammalle rotu on kehittynyt, sitä suuremmat ovat sen velvollisuudet.» (Ethical Religion).

[30] Heinäkuussa 1920. — »Minun uskoni ei vaadi minua pitämään pyhien runojen kaikkia säkeitä jumalaisen innostuksen tuotteina. Minä en tahdo olla sidottu mihinkään tulkintaan, olipa se vaikka kuinka korkeaa oppia, jos se on ristiriidassa järjen ja siveellisen tunteen kanssa…» (lokakuun 6 p:nä 1921.)

[31] Samaten. — »Kaikki uskonnot ovat eri teitä, jotka vievät samaan päämäärään». (Hind Swaràj) — »Kaikki uskonnot ovat perustetut samoille siveyslaeille. Minun siveellinen uskontoni on kokoonpantu laeista, jotka yhdistävät kaikki maailman ihmiset.» (Ethical Religion).

[33] Etymologisesti: Varna: väri, luokka tai kasti, ašrama: kurinpidon paikka; dharma: uskonto. Yhteiskunta esitetään luokkien kurinpitolaitoksena. Se on hindulaisuuden perustus.

[34] »Etsikää taivaan valtakuntaa ja totuutta, niin kaikki muu teille annetaan.»

[37] Hän sanoo vielä Joseph J. Dokelle: »Jumala on tullut lihaksi eri muodoissa aikojen kuluessa. Gĩtâssa Krišna sanoo: Kun uskonto vaipuu rappiotilaan, kun uskonnottomuus voittaa, silloin ilmoitan itseni. Hyvän suojaamiseksi, pahan hävittämiseksi, Dharman vahvistamiseksi minä synnyn uudestaan iankaikkisesti.

»Kristinusko on osa jumaluusopistani. Kristus on jumaluuden loistava ilmaantuminen. Mutta ei ainoa ilmaantumismuoto. En näe häntä yksinään valtaistuimella…»

[38] Kasteista 8 p:ltä jouluk. 1920, 6 p:ltä lokak. 1921. — Kun vuosien kuluessa alkuperäiset luokat kivettyivät ylpeiksi kasteiksi, Upanišadit nostivat vastalauseensa.

[39] Ei pidä unohtaa, että Gandhin pääasiallisimmat hyökkäykset Euroopan lääketiedettä vastaan aiheutti tämän lääketieteen turvautuminen vivisektsioniin (elävien eläinten kokeiluleikkelemiseen), »tähän ihmisten kaikkein mustimpaan rikokseen.»

[40] Etenkin sukupuolisuhteita koskevissa kysymyksissä hänen ankara oppinsa muistuttaa paljon apostoli Paavalin elämänkatsomusta.

[41] Gandhi koettaa, eurooppalaisen tieteen osoittautuessa vajavaksi, teroittaa tieteellisten tutkimusten tarpeellisuutta ja ehdotonta tarkkuutta. Hän ihailee eurooppalaisten tieteilijäin intoa ja uhrautuvaisuutta, jota hän usein pitää uskovaisten hindujen vastaavia ominaisuuksia korkeampana. Hän kunnioittaa henkeä; hän vieroo vain sitä tietä, minkä se on valinnut. Tällaisin rajoituksin pysyy hän kuitenkin vastustavalla kannalla. Ja tämän takia Tagore, kuten tulemme näkemään, kohottaa äänensä Gandhin keskiaikaisuutta vastaan.

[43] Etymologia: Swa: »Self», itse; Râj: hallitus, autonomia. Sana on yhtä vanha kuin Vedat; mutta Dadabhai, Gandhin parsi-opettaja, otti sen uudelleen valtiolliseen sanakirjaansa.

[44] Etymologia: Satya: tarkka, oikea; Agraha: yritys, koe; oikea koe. Sitä sovitettiin etenkin vääryyttä torjuttaessa. Gandhi määrittelee sen (marraskuun 5 p:nä 1919) seuraavasti »Totuudessa pysyminen; totuuden voima; rakkauden voima tai sielunvoima;» ja vihdoin: »totuuden voitto sielun ja rakkauden voimin.»

[45] Elokuun 11 p:nä 1920. Yksi Gandhin perustaman Satyâgraha Ašram-nimisen koulun noudatettava sääntö on pelottomuus, »sielun on oltava vapaa kuningasten, kansojen, kastien, perhesuhteiden, ihmisten, villipetojen, kuoleman pelosta.»

Se on myöskin väkivallattoman vastarinnan neljäs ehto Hind Swarâjssa.
(Kolme muuta ehtoa ovat: siveys, köyhyys, totuus.)

[46] Vielä muutamia kuukausia ennen vangitsemistaan Gandhi vastaa voimakkaisiin soimauksiin, jotka häneen suunnattiin hänen politiikkansa epäjohdonmukaisuuden takia. Muistellaan ivallisesti apua, jonka hän on antanut Englannille Etelä-Afrikassa ja maailmansodan aikaan. Toistaiseksi hän ei kiellä mitään kohtaa entisessä käytöksessään. Hän luuli rehellisesti, hän sanoo, olleensa valtakunnan kansalainen, hänen asiansa ei ollut tuomita hallitusta; hänestä olisi kiusallista, jos jokainen tekisi itsestään hallituksen tuomarin. Hän on luottanut englantilaiseen älykkyyteen ja rehellisyyteen niin kauan kuin on voinut. Hallituksen hairahdus vei häneltä luottamuksen. Kanta- koon hallitus siitä vastuun (marraskuun 17 p:nä 1921.)

[47] Se tekee pahinta jälkeä. Se alentaa sen, joka sitä käyttää. Liittoutuneiden väkivallasta Saksaa kohtaan, sanoo Gandhi, on ollut tuloksena se, että he ovat tulleet saksalaisten kaltaisiksi, joiden töitä he mustasivat sodan alussa (kesäkuun 9 p:nä 1920).

[48] »Miten kova lieneekään luonne, se sulaa rakkauden tulessa. Ellei se sula, niin tuli ei ole kyllin voimakas.» (maaliskuun 9 p:nä 1920). Satyâgrahan jäsenet allekirjoittavat joukolla sitoumuksen, jossa he kieltäytyvät tottelemasta Satyâgrahan komitean luettelemia huonoja lakeja ja lupaavat seurata uskollisesti totuuden ääntä ja pidättyä kaikesta väkivallasta elämään, henkilöön ja omaisuuteen nähden.

[49] Tämä hindustanilainen, joskin alkuaan moslemilainen sana merkitsee »työn seisausta».

[50] Delhi muuten erehtyi päivästä; se oli aloittanutHartalinsa jo maaliskuun 30 p:nä.

[51] Gandhi puolestaan siirsi liikkeensä toistaiseksi, huhtikuun 18 p:ään 1919, rauhoittaakseen kuohuntaa sen sijaan että olisi kiihoittanut sitä, kuten jokainen vallankumouksellinen olisi tehnyt.

[52] Etymologia: Swa: self, itse; Deši: maa. Kansallinen riippumattomuus. »Pois väkivalta» -aatteen salaisuuksiin vihityt käsittävät sanan ennenkaikkea ahtaassa mielessä Taloudellinen riippumattomuus. Mutta myöhemmin tulemme näkemään, minkä »Sosialisen evankeliumin» Gandhin oppilaat siitä loihtivat.

[54] Sellainen on ainakin Gandhin selitys. Uskaltaneeko eurooppalainen väittää näkevänsä Bhagavad Gîtâssa edes tyyntä välinpitämättömyyttä tehtyä ja kärsittyä väkivaltaa kohtaan?

[55] Huhtikuun 23 p:nä 1920, heinäkuun 8 p:nä ja syyskuun 1 p:nä 1921. Kirjoitelmassaan Kirje Parseille, jotka ovat suuria kauppamiehiä, Gandhi rukoilee heitä sulkemaan juomakauppansa. Kirjoitelmassaan Kirje kohtuullisille hän pyytää heitä, vaikkeivät olisikaan yhtä mieltä hänen kanssaan loppu-ohjelmasta, tukemaan hänen ponnistuksiaan tässä kohden. Samaan aikaan hän taistelee myös lääkkeiden kauppaa ja opiuminpolttotupia vastaan.

[56] Gandhi tietää itse, että hänelle tullaan nauramaan. Mutta, hän sanoo, onko neula jättänyt paikkansa ompelukoneelle tai käsi kirjoituskoneelle? Rukki ei ole mitään kadottanut tarpeellisuudestaan. Ja se on nykyään kansallinen välttämättömyys, ainut mahdollinen tulolähde miljoonille nälkiintyneille (24 p:nä heinäk. 1920).

[57] Englannin kieli ei ole syrjäytetty (enempää kuin mikään muukaan eurooppalainen kieli). Se jätetään ylimmille kursseille, oppiajan loppuun. Murteita sensijaan käytetään kaikilla yliopistonasteilla. Gandhi haaveilee yleisen olemassaolon korkeinta tilaa, missä kaikki erilaisuudet kestävät kokonaisuutena, ei eri osastoina, vaan »ikäänkuin saman jalokiven eri särminä.» (kesäkuussa 1920).

[60] Nagpurin kongressiin otti osaa 4726 edustajaa, joista 469 moslemia, 65 sikhiä, 5 parsia, 2 »halveksittua», 4079 hindua, 106 naista.

Uusi perustuslaki määräsi, että oli nimitettävä yksi edusmies 50.000:ttä asukasta kohden: tämä tekisi kaikkiaan 6173 edustajaa. Koko Intian kansallinen Kongressi kokoontui istuntoon kerran vuodessa (joulun aikaan). Koko Intian Kongressin komitea, joka käsitti noin 350 jäsentä, sai tehtäväkseen Kongressin politiikan toimeenpanon, tulkitsemalla sen päätöksiä; sillä on Kongressin istuntojen väliajalla sama arvovalta kuin edellisellä. 15-jäsenisellä Toimeenpanevalla komitealla on Kabinetin suhde Parlamenttiin; sen voi Kongressin komitea lakkauttaa.

Nagpurin Kongressi teki suunnitelmat, että muodostettaisiin Maaseutukongressin komiteat, jotka edustaisivat maakuntaa ja 12 kieltä, ja niiden alaisia Paikallisia kongressikomiteoja kaikkia kyliä ja kyläryhmiä varten työläis- tai virkamiesarmeijoineen (Intian kansallinen sotapalvelus), joita ylläpitäisi koko Intian Swarâj-rahasto Tilakin muistoksi.

Jokainen täysikäinen mies tai nainen, jolla on neljä annaa, on valitsija sillä ehdolla, että on allekirjoittanut Perustuslain credon. Vaalikelpoisuusikä on 21 vuotta. Ehtona on se, että hyväksyy Perustuslain ensimmäisen pykälän, kongressin asetukset ja toimenpiteet.

[61] Pannen esimerkiksi läheisen ystävyytensä moslemi Maulana Mahomed Aliin hän todistaa kummankin pysyvän uskollisena uskonnolleen. Gandhi ei antaisi tytärtään naimisiin Alin pojille, hän ei jakaisi ruokaa ystävänsä kanssa; ja hänen ystävänsä tekisi samoin. Tämä ei estä heitä pitämästä toisistaan ja olemasta varmat toisistaan. Gandhi ei väitä ollenkaan, että hindujen ja moslemien väliset avioliitot ja yhteiset ateriat olisivat tuomittavat, mutta tarvittaisiin vuosisata tähän yhteensulamiseen pääsemiseen. Käytännöllisen politiikan ei pidä harrastaa sellaista uudistusta. Gandhi ei pane sille estettä, mutta hän pitää sitä ennenaikaisena. Tässä taas ilmenee hänen todellisuusvaistonsa.

[62] Huhtikuun lopusta v. 1921 halveksinta vähenee. Useissa kylissä paariat elävät toisten hindujen kanssa ja nauttivat heidän oikeuksiansa. Sitä vastoin toisissa paikoin, etenkin Madrasissa, heidän asemansa pysyi surkuteltavana. — Kysymys on vastaiseksi kirjoitettu intialaisten Kansallisten Kokousten päiväjärjestykseen. Nagpurin Kongressi oli jo joulukuussa 1920 luvannut hävittää »halveksintasynnin.»

[63] Erään hänen kirjoitelmansa otsakkeena on: Our fallen sisters (syyskuun 15 p:nä 1921).

[65] Lettres from Abroad. Kolme kirjettä maaliskuun 2:selta 5:nneltä ja 13:nnelta päivältä 1921 on julaistu Modern Review'ssa toukokuussa 1921. Tagoren Intiaan palattuaan kirjoittama Totuuden vaatimus ilmestyi Modern Review'ssa lokakuun 1 p:nä 1921.

Näiden kiistakirjoitusten lisäksi tiedämme Tagoren palattuaan henkilökohtaisesti tavanneen Gandhin. Kukaan ei ole julkaissut siitä kuvausta. Mutta C.-F. Andrews, sen todistaja, on hyväntahtoisesti ilmoittanut meille väittelyn aiheet ja vastakkaisuuden pääkohdat.

[66] Hän mainitsee juuri tästä eräässä viimeisimmistä kirjoitelmistaan, jota hän nimittää: »Liian pyhä tullakseen painetuksi» (helmikuun 9 p:nä 1922). Tagore ja Gandhi ovat tunteneet toisensa jo pitkän aikaa, Gandhi oli useasti oleskellut Tagoren luona Santiniketanissa. Hänellä oli lupa, sanoo hän, pitää tätä taloa turvapaikkanaan; ja hänen ollessaan Englannissa hänen lapsensa olivat siellä kasvatettavina.

[67] Ja myöhemmin: »Kaikki kunnia Mahatmalle! Mutta poliitikkomme eivät voi luopua halustaan saada käytellä häntä salaisen ja viekkaan šakkipelinsä siirtonappulana.»

[69] Maaliskuun 13 p:nä 1921. Uusittu ja kehitetty kirjoitelmassa: Kulttuurin yhteys (Modern Review, marraskuussa 1921).

[70] Ensimmäinen Home Rule-liike Intiassa, Bengaalin divisionan nostattama vuosina 1907—1908.

[72] S.o. ne, jotka ovat luopuneet persoonallisesta elämästään tuodakseen ykseyden ihmisille.

[74] The great sentinel, lokakuun 13 p:nä ilmestyneen artikkelin pääkirjoitus.

[76] Siellä täällä muuten ihailtavia siveellisiä säädöksiä! »Mikä on mennyt, on mennyt. Mennyt on peruuttamaton, siitä on tullut osa iäisyyttä, eikä ihmisellä ole enää mitään vaatimusta siihen. Älä haudo kostoaikeita vääryyksille ja olleille loukkauksille! Kuollut menneisyys haudatkoon kuolleensa! Toimikaamme elävässä nykyajassa, ohjaajinamme sydämemme ja Jumala!» Kirjan alusta sen loppuun jäätikön puhtaus.

[77] Tagore oli kai sitäkin herkempi tällaisille kirjoituksille, kun Gandhin Ašramin (mistä tämä Evankeliumi on kotoisin) ja Tagoren Santiniketanin välillä oli syntynyt kilpailu, jota molemmat johtajat koettivat välttää. Sen näkee eräästä kirjoitelmasta helmikuun 9 p:ltä 1922 Young Indiassa: Gandhi valittaa siinä, että joku sanomalehtimies oli Ašramin asiassa hänen omikseen pannut sanoja, joilla oli Santiniketania loukkaaava luonne. Hän todistaa kunnioitustaan Tagoren taloa kohtaan — kylläkin vissillä peitetyllä huumorilla: »Jos minun tulisi päättää toisen tai toisen paremmuudesta», hän sanoo, »huolimatta Ašramin kurista ja aamunoususta, minä äänestän Santiniketania. Se on vanhempi veli, paljon vanhempi iältään ja myös viisaudeltaan. »Mutta hän lisää ilkeästi: »Varokaa, Santiniketanin asukkaat, kilpailua pienen Ašramin kanssa!»

[78] Minun mielestäni Gandhi on yhtä yleismaailmallinen kuin Tagore, mutta toisella tavoin. Hän on sitä siveelliseltä tunnoltaan, Tagore järjeltään. Gandhi ei sulje ketään pois rukouksen ja jokapäiväisen työn yhteydestä. Täten ei apostoli ensimmäisistä ajoista saakka erottanut juutalaisia pakanoista; mutta kaikille hän määräsi saman siveellisen kasvatuksen. Näin tahtoo Gandhi. Mutta juuri tässä on hänen ahdasmielisyytensä: ei sydämessä, joka on yhtä laaja kuin Kristuksen, vaan älyllisen asketismin ja köyhyyden hengessä. (Tämä on niinikään Kristusta.) Gandhi on keskiaikainen universalisti. Vaikka häntä kunnioitammekin, olemme Tagoren puolella.

[80] Samana päivänä eräs julistus Young Indiassa ilmoittaa Intialle samaisen ultimatumin vielä suuremmalla voimalla. Jollei varakuningas mitään vastaa, on käsky epäämätön; siviilitottelemattomuus on saatava täytäntöön kaikin mokomin, vaikkakin nykyään enemmistö panisi vastaan.

[82] Pantakoon merkille tämä valo, joka valaisee tämän sielun salaperäistä voimaa, sielun, jossa hänen kansansa värähtelyt heijastuvat!

[83] Gandhille oli tullut selväksi, että osa hänen enemmistöään, joka kannatti »pois väkivalta» -aatetta, näki siinä vain piilevän poliittisen keinon, joka oli naamiona väkivallan valmistelulle. Gandhi sanoo heidän puhuvan imelästi väkivallattomien iskujen antamisesta. Gandhi oli käsittänyt vaarallisen kaksimielisyyden, minkä Tagore oli jo kauan sitten havainnut. Ja se häntä tukahdutti. Ankarammin kuin Tagore hän nyt sen ilmiantaa ja lausuu vasten silmiä.

[85] »Jos keisarikuntamme olemassaolo on asetettu vaaraan, jos estetään brittiläistä hallitusta täyttämästä vastuunalaisuuksiaan Intiaa kohtaan, jos kuvitellaan meidän aikovan vetäytyä pois Intiasta, niin Intia turhaan uhmaa maailman kaikkein päättävintä kansaa, joka kyllä vastaa kaikella tarpeellisella tarmolla.»

[86] Syyskuun 19 p:ltä ja joulukuun 15 p:ltä 1921. Ensimmäinen Ali-veljeksiä vastaan suunnatun syytöksen johdosta, toinen vastaukseksi lordi Readingin kiihoittavaan puheeseen. Niissä löytää saman julistuksen sodan loppuun saakka.» — »Tahdomme kukistaa hallituksen, pakottaa, sen alistumaan kansan tahtoon. Me emme pyydä armahdusta, me emme sitä odota…»

[87] Suuri Banker, joka jutun aikana oli seurannut uskonnollisesti Mahatman esimerkkiä, yhtyen kaikkiin hänen puheisiinsa, tuomittiin vuoden vankeuteen ynnä sakkoihin.

[88] Rouva Kasturibai Gandhi ilmoitti tuomion Intian miehille ja naisille hyvin arvokkaassa tiedonannossa, joka kehoittaa kansaa rauhassa keskittäytymään Gandhin rakentavaan ohjelmaan.

Gandhia ei jätetty Sabamratin vankilaan, missä häntä kohdeltiin hyvin. Hänet siirrettiin salaiseen paikkaan, sitten Yeravdaan, lähelle Poonaa. Eräs N.S. Hardikerin kertomus: Gandhi vankilassa (Unity, toukokuun 18 p:nä 1922), vakuuttaa, että hänet pantiin tavallisen rikollisen ravintojärjestelmään ilman mitään erikoisoikeuksia ja että hänen heikko terveytensä siitä kärsi. Mutta me tiedämme, että kohtelu on nyt taasen tullut inhimillisemmäksi. Gandhin on sallittu lukea ja kirjoittaa.

Sen mukaan mitä C.-F. Andrews on minulle sanonut, on Mahatma onnellinen vankilassa, hän on pyytänyt, etteivät toverit tulisi häntä katsomaan, vaan kunnioittaisivat hänen yksinäisyyttään; hän puhdistautuu, hän rukoilee ja on vakuutettu, että hänen toimintansa täten on tehokkain Intian asialle. — C.-F. Andrews vakuuttaa, että gandhilaisten puolue on todellakin paljon voittanut tästä vangitsemisesta. Intia uskoo Gandhiin innokkaammin kuin koskaan; se näkee itsepäisesti hänessä šri Krišnan lihaksitulon, joka tarun mukaan voitollisesti kestää vankilan koetukset. Ja Gandhi on, vangittuna varmemmin kuin vapaana, estänyt väkivallan purkauksen, jonka vaaran läheisyyden hän tunsi.

[89] Aikakauskirja Unity on julaissut (elokuun 3 p:nä 1922) erään uudenaikaista sivistystä vastustavan Kirjeen vankilasta, mikä kirje minusta näyttää hämäräperäiseltä. Olen siinä huomaavinani vanhojen sivujen jäljennöksiä, osia Hind Swarâjista.

[91] The Akali Struggle, ilmestynyt Madrasin Swarâjyassa ja julkaistu erikseen syyskuun 12 p:nä 1922.

[92] Mitä tulee väkivaltaisiin vallankumouksellisiin aineksiin, oli niitä vähän Gayassa, ja ne näyttelivät siellä vain toisen asteen osaa.

[93] Eräs Blanche Watsonin artikkeli (Unity, marraskuun 16 p:ltä 1922) luettelee »ne edut, mitkä Intia on saavuttanut väkivallattoman vastarinnan taistelusta.» Hän vakuuttaa, että Intian sisäiset tulot ovat vähenneet 75 miljoonalla dollarilla ja että englantilaisten kankaiden hylkiminen on tuottanut Englannille vuodessa 20 miljoonan dollarin menetyksen. Hän arvioi 30.000:ksi niiden intialaisten lukumäärän, jotka tänä kuukauden päivänä olivat vangitut, ja osoittaa hallituksen johtavan koneiston täydellisesti kelvottomaksi. Mutta Blanche Watsonilla, gandhilaisuuden innokkaalla ihailijalla, on itsetiedoton pyrkimys liioitella sen menestystä. On muita todistuksia, jotka näyttävät vähemmän lupaavilta Ne sanovat, että uhrautumisliike kompastuu kauppias- ja varakkaiden luokkien itsekkyyteen ja että monta ensi innossa tehtyä eronpyyntöä on sittemmin peruutettu. Ei olisikaan inhimillistä otaksua vastakkaista. Kaikessa vallankumouksessa jää moni kehityksestä jäljelle tai palaa järkiinsä. On tärkeätä tietää, pysyykö virta syvissä uomissaan. Kas tässä todistus, jonka tärkeyttä ja puolueettomuutta on mahdoton epäillä: Manchester Guardian, jonka älykkään vapaamielisyyden tunnemme, mutta joka edustaa voimakkaita etuja, jotka gandhilainen »pois yhteistoiminta» on suorastaan vienyt perikatoon, on juuri ryhtynyt tarkkaavaiseen lailliseen tutkimukseen kautta Intian. Tämä tutkimus on julkaistu kirjoitelmasarjassa. Huolimatta siinä ilmenevästä (aivan luonnollisesta) sympatian puutteesta intialaisen liikkeen suhteen ja huolimatta, että se koettaa sitä halventaa, toteaa lukija rivi riviltä kasvavalla huolestumisella tilanteen vakavuuden Englantiin nähden. Minä esitän lyhykäisesti loppukirjoitelman, joka ilmestyi helmikuun 16 p:nä 1923 (Manchester Guardian Weekly). Tutkija tahtoo luulotella itselleen, että gandhilaisten taktiikka on kärsinyt kovan tappion ja että »pois yhteistoiminta»-liikkeen on uudelleen järjestäydyttävä toisin suunnitelmin. »Mutta», hän lisää, »pois yhteistoiminta» -henki pysyy. Joka puolella on, jollei gandhilaisuutta, niin ainakin vieraan hallituksen epäilyä ja palavaa halua päästä siitä irti. Sivistyneet luokat ja kaupunkilaiset ovat tämän hengen läpitunkemat. Ryotia (talonpoikaa) tämä liikuttaa vasta jokseenkin pintapuolisesti; mutta olosuhteet kylissä ovat sellaiset, että hänetkin lopulta voitetaan. Armeija näyttää vielä puolueettomalta; mutta se on majoitettu kyliin; ja ennemmin tai myöhemmin se tulee seuraamaan liikettä. Usein parhaimmilla, jopa pidättyneimmillä tämä »pois yhteistoiminta» -henki on voimakkain. Ainoastaan hillityillä on vastenmielisyys vallankumoustapoihin; mutta tätä vastenmielisyyttä ei tunne maa. Se tuntee myötätuntoa »pois yhteistoiminta» -miesten uhkarohkeutta enemmän kuin hillittyjen varovaisuutta kohtaan.» Englantilainen huomioitsija arvioi kymmeneksi vuodeksi ajan, mikä tarvitaan sellaiseen intialaisten talonpoikain järjestäytymiseen, että kieltäydyttäisiin veroa maksamasta ja käytäisiin vallankumoukseen. Mutta sillä aikaa tilanne lakkaamatta pahenee; on mahdotonta enää pitää intialaisia aisoissa vankilan pelolla: tätä pelkoa ei heillä enää ole olemassa; siihen tultaisiin ankarammilla pakkotoimenpiteillä, mutta nämä vain lisäisivät vihaa. »Ainoa rauhallinen ja mahdollinen selvitys, jos sellainen on olemassa, on seuraava: »Englannin on tehtävä aloite intialaisiin uudistuksiin. Ei enää puoliparannuksia, niinkuin tapahtui v. 1919, jolloin sellaisia koetettiin sovittaa käytäntöön vajaan vuoden ajan. Ne eivät enää riitä, ja aika kiiruhtaa. Kootkoon Englanti intialaisen kansallisen konventsionin, jossa olisivat edustettuina Intian edut ja kaikki ajatusvivahdukset: yhtä hyvin Gandhi oppilainensa kuin intialaiset prinssit ja eurooppalaiset kapitalistit, moslemit, hindut, parsit, eurasinit, kristityt, halveksitut… valmistakoon tämä konventsioni valtakuntaan kuuluvalle autonomiselle Intialle perustuslain ja määrätköön tämän Home Rulen toimeenpanon määräasemat! Täten ja ainoastaan täten voi torjua valtakunnan hajautumisen.

En tiedä, missä määrin Intian hallitus ja englantilainen byrokratia hyväksyvät tällaisen suunnitelman, jota Manchester Guardian kirjeenvaihtajansa mukaan puoltaa tarmolla. Minun on vähän vaikeata uskoa, että Gandhi ja »pois yhteistoiminta» -miehet suostuisivat yhtymään samaan intialaiseen kokoukseen eurooppalaisten ja intialaisten kapitalistien kanssa! Mutta varmalta näyttää vain, ettei Intian Home Rule ole enää kysymyksenalainen. Muodossa tai toisessa se on välttämätön. Eikä mikään ole hämmästyttävämpää kuin Englannin äänensävyn muuttuminen Intian suhteen Gandhin toiminnan alusta laskien. Eurooppalaiset eivät enää halveksi intialaisia, yritetään puhua heistä kunnioituksella, ja suostutaan välttämään kömpelöitä väkivaltaisuuksia, joihin tätä ennen pahimmassa pakossa turvauduttiin, joskus ensi keinonakin. Intia on siveellisesti voittanut.

[94] Palanen vanhimmasta Šiva-rukouksesta Višâkha-dattan näytelmässä Mudrâ-Râkšasa.

[95] Tämä on myös Consciencious Objectorsien esimerkki, jotka Englannista parveilevat kaikkiin Euroopan maihin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHATMA GANDHI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mahatma Gandhi

MAHATMA GANDHI

SUURI SIELU MAHATMA…[1]

I

II

III

IV.

V.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE