The Project Gutenberg eBook of Tienhaarassa, by Santeri Alkio

Herra Penttinen.
Neronleimaus.
Lusiferin muistikirjasta.
Jos.
Jumalan mieliharmi.
Kadonnut lammas.
Koettelemus.
Karjalanniemen Iisakki.
Kala-Kaija.
Hermannintuvan Katri.
Oma koira ja naapurin koira.
Maaseutua ihailemassa.
Karuja maita.
Uusi välikirja.
Yhteisen vaaran hetkellä.
Aasi ja hevonen.
Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.
Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.

Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon tiheämmässä.

Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon useampia.

Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on raskainta laatua synti, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan, koskapa itsepetosta seuraa rangaistuksena kintereillä: onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman kauhu. —

Herra Niilo Penttinen oli rikasmies. Hänen ympäristössään oli paljon ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia. Niin tavoin kertyi hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä pieninä ja niukkoina.

Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylöllistä. Niin oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet omiin mukavuuksiin, — siinä oli kylliksi kun elivät.

Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen, kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti sellaista syntiä jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien ja jonka välttäminen oli niin helppo että vaan harvat kompastuivat ja lankesivat siihen, — silloin oli Niilo Penttinen ensimmäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.

Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä kalvasi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä, ikävää rasitusta, koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat, — mutta se ei kuulu asiaan.

Ijän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt enään ollut niin paljon huolta tulojen lisäämisestä, kuin ennen kootun tavaran sopivasta sijoittamisesta. —

Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli lainannut 100 markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.

Tämä kuolema koski herra Penttiseen ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut, — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän ylönkatsottu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden, — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan, eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.

Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa persoonassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti kuin se hänenkaltaiselleen oli mahdollista ja sanoi:

"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.

Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi ja jälelle jäi alituinen, kalvaava, tuskallinen kuolemankauhu.

Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaasen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun Taivaassa saadaan olla ijankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii…

Sitäpaitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puollustautua kuolemata vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.

Kaikki mitä rahalla voi saada kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi villiä Kuolemata hiukan aisoissa.

Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — ei edes erikoissuhteestaan Jumalan kanssa — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi yhtämyötään oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.

Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että se saattaa seista siellä kyllä vuosikymmeniä, — mutta kohta meni mieleen: se saattaa myöskin astua sisään milloin tahansa.

Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen mikä vaan suinkin saattoi häntä koskea.

Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä ylistävät ja kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin joulunaikoina ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskuriluokkaan!

Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, äänen vapistessa loukatusta omanarvontunnosta.

"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksilla ja myönnytyksillä olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi. Tule ja ala elää meidän tavallamme. Rupee veljeksi. Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty, kuin meillä sinusta. Tuloistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vaan rakkauden vastalahjaksi."

Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein jumalansanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vaan vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enempi niistä, kuin ne hänestä.

Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen kestäessä usein unhoitti olevansa kuoleman sairas. Elämä tuossa uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt sivuilleen katsoa.

Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen elämässä, ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.

Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston. Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia; hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja opastamassa.

Vaan ne kyllästyivät pian siihen, — herra Penttisen seuraan ne vielä pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää häntä uhraavaisuudestaan, — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen kertoivat.

Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään lahja-ropoja ja kotiin päästessä näyttivät omaisilleen aprikoiden:

Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja nauroivat makeasti.

Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi kuinka turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät. Epävarmuuden-tunne siitä, mikä on oikein, mikä väärin, kasvoi ijän kanssa. Kuolema, joka vähänaikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiini ovenrivasta, arvelevaisena aprikoiden: "Astunko mä, astunko mä?"

Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha. Sellainen ikä oikeuttaisi jo lepoon, mutta hän ei voinut levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän tahtoi saada selvyyttä ennen kuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. —

Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.

Herra Penttinen kuulteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle, joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.

"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaasen?" joikui Penttinen kysymään.

"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät viihdy siinä taivaassa mistä Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he hyvin täällä maanpäällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.

"Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta järjestelmästä".

"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla siihen, sanokaamme: köyhäin taivaasen?"

"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan köyhän ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista välittämättömäksi…"

"Se on kyllä raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljon kuin tahansa, kun et vaan niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."

"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat kohtaloaan vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."

"Sepä se!" huudahti hra Penttinen, "se on se sama synti ja tuska kuin rikkaillakin."

"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljon lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —

Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen herkistyneesen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämmensä pohjasta huudahtamaan:

Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimmäinen anomusyritys Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin, huokaisten pyytänyt Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä. Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osoitus Jumalalle, aivan harvinainen rikkaalta ja saiturisekaiselta ihmiseltä.

Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt matkalla tapahtui, mutta lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään vararikon.

Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.

Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli kokonaan syrjään joutuneensa, sitävastoin kuin aina ennen, rikkaana ollessaan, luuletteli itseään Luojansa lellipojaksi.

Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen, — semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.

Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle joitten täytyi pakosta elää hyvin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä, — melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.

Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana osoittamastaan veljellisyydestä.

Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna raotti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli.

Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin rinnalle ja, katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa:

Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema painoi oven hiljaa kiini ja lähti pettyneenä tiehensä.

"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään, huomenna kuolemaan."

"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä".

"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin köyhätkään, ennen kuin oppivat huomauttajaa rakastamaan."

He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi yksi tarpeelliseksi sanoa vielä:

Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt! — he hymyillään toisilleen tulkitsivat.

Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväänsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiata mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.

Luojalla on varmaankin hyvin monipuolisia tehtäviä. Niitä suorittaakseen tarvitsee hän kaikellaisia välikappaleita. Ihmiset, naiset ja miehet, ovat hänen kädessään hyvin tärkeitä aseita.

Luoja käyttelee neroa hyvin säästäen. Muutamille ihmisille lahjoittaa hän sitä sentään hiukan avonaisemmalla kädellä.

Eräs mies oli sattunut saamaan lahjaksi neroa hyvin runsaan annoksen. Otaksuttiin että Luoja aikoi hänestä itselleen asetta toimittaakseen joitakin suuria tekoja. Koko maailma, — niin leveältä kuin tunnettiin, ylisti tätä miestä, jonka nimi oli Neronleimaus.

Arveltiin että Neronleimaus oli aijottu toimittamaan suurtöitään enimmäkseen muiden ihmisten keskuudessa. Mutta tähän asemaan tullaksensa, oli hänellä yksi hyvin ikävä ominaisuus: hän kyllästyi pian seurustelemaan ihmisten kanssa, ne kun olivat niin tyhmiä ja hän oli viisas.

Tuon vuoksi tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja orvoksi. Eikä asia näyttänyt edes paranevan. Mitä enempi hän oli erossa ihmisistä, sitä tyhmemmiksi ne tulivat — hänen mielestään, ja hän viisaammaksi.

Tämä Neronleimaus oli niin nerokas, ettei hän luullut ikänä tarvitsevansa oppia muilta ihmisiltä mitään. Muille hän omia tietojaan kyllä opetti, jos ne pyysivät. Mutta kukaan ei saanut tulla hänen kaltaisekseen, hän tahtoi olla yksin hyvä, yksin nero, mestari tyhmien seassa. Ne saisivat häntä palvella, käsillänsä kantaa, ylistää, kumarrella ja kehua.

Ja ihmiset täyttivät hänen tahtonsa, toisinaan yli reunojen. Sellaisissa tapauksissa näytti joskus siltä, kuin hän olisi pitänyt muitakin ihmisiä järki-ihmisinä: hän hymyili, jutteli ja oli tyytyväinen.

Vaan kerran yksi teki uhallakin muistutuksen Neronleimausta vastaan, eikä pyytänyt sitä anteeksi. Siitä tämä suuttui, hullaantui ja joutui aivan pois toliltaan. Tyhmät ihmiset laskivat nöyrästi alas katseensa, etteivät näkisi Neronleimauksen lankeemusta ja häpeätä. Antoivatpa vielä anteeksikin luuletellen, että kaikki tuokin kuuluu neron laajoihin ihmisoikeuksiin.

Vaan Neronleimaus oli unhoittanut, että "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon." Niinpä kävikin, että kun ei tämä mestari-ihminen tuntenut hullutellessaankaan tehneensä mitään kaduttavia tyhmyyksiä, heitti Luoja hänet kädestään ja kääntyi uudestaan valitsemaan itselleen aseita tavallisten ihmisten joukosta.

Kun Neronleimaus oli aikansa yksinäisyydessä vihannut koko ihmiskuntaa siitä, että yksi oli hänen vikansa paljastanut, esiintyi hän taas ihmisille suurin vaatimuksin ja synkin katsein.

Jännitettyinä odotettiin jotain aivan uutta. Peloissaan, ettei vaan
Neronleimausta suututettaisi riensivät uteliaimmat jo kyselemään:

Neronleimaus otti juhlallisen ryhdin. Hänen sielukkaat kasvonsa, jotka näyttivät olevan kokonaan hermoja täynnä, tulkitsivat, että hän oli koko poissaolonsa ajan valmistautunut juuri tätä tilaisuutta varten.

"Kunnioittakaa minua!" huusi hän vihdoin korkealla, hiukan vapisevalla äänellä. Tuntui siltä, kuin mies olisi koonnut koko elämänsä harrastukset tuohon yhteen ajatukseen.

Ihmiset ällistyivät, eivät sentään viitsineet nauraa suoraan vasten naamaa, mutta kun Neronleimaus poistui, nauroivat katketakseen. Vaan mestarin korviin se kuului aivan samallaiselle kuin kätten taputus…

Silloin kulki Neronleimaus jo omia teitään turhaan haparoiden ja tavoitellen itsekkäille yrityksilleen Luojan ikuista leimaa.

Lusifer oli laiskistunut ja makasi muutaman juoruseuran keskellä uinaillen ja häntäänsä lierutellen. Hänellä oli niihin aikoihin paljon joutilaita lomahetkiä, sillä ihmiset nukkuivat henkisesti, ja ne mitkä valvoivat, valvoivat omia etujaan.

Mutta eräänä päivänä kuuli hän alituisten seuralaistensa, jotka lämpimikseen kantoivat muista ihmisistä juoruja, surkeasti valittavan miten nuorisoseura tekee mullistuksen koko pitäjään kristilliseen elämään.

Silloin tämä, vanha roikale, pörhisti korviansa, kuunteli tarkemmin ja lähti laukkaamaan valitetulle suunnalle, — nuorisoseuraan.

Tuimana ja otsa rypyssä asettui hän katselemaan ympärilleen, etsein ketä hän nielis ja mitä hän tekis.

Terävällä ja tottuneella silmällä huomasi tarkastelija heti, että tässä seurassa vallitsi yksimielisyys, — otti muistikirjansa ja kirjoitti:

Sitten huomasi hän, miten erityisesti innostunutta koolla oleva nuoriso oli, josta koitui hilpeyttä seurusteluun ja iloinen mieliala kuvastui terveillä ja nuorekkailla kasvoilla. Muistikirjaansa kirjoitti vihamies:

Lusifer jatkoi havaannoitaan kaiken iltaa, ja niin ilmestyi hänen kirjaansa seuraavat muistiinpanot:

3:si. Ne raukat eivät ymmärrä edes kadehtia toistensa onnistumista esityksissä, eivätkä pilkata toistensa huonoa onnistumista. Ne pitää saada kadehtimaan ja pilkkaamaan toinen toistansa.

4:si. Missä hiidessä on kunnianhimokin täältä? Pitää synnyttää heissä niin valtaava kunnianhimo, etteivät tee mitään ilman, elleivät voi sillä saada erikoista kunniaa!

Tätä muistiinpanoa tehdessään löi valheenisä reiteensä ja kurkusta pääsi pieni ihastuksen kirkaisu. Koko yleisö hätkähti ja kääntyi katsomaan. Se oli vaan muuan poika, joka juonillaan vihelsi eräälle runonlausujalle. Hänen nimensä kirjoitettiin, kiitollisella kunnioituksella, arvopersoonain luetteloon tarkastelijan muistikirjassa. Mutta neljännen muistiinpanonsa perään kirjoitti Lusifer:

5:si. Jokaista, joka tekee jotain, pitää syyttää kunnianhimosta! — Ja sille keksinnölle hän äsken niin ihastuneesti nauroi, koska tiesi kokemuksesta, että se naula vetää.

6:si. Minun pitää opettaa ne syyttämään ja epäilemään toisiaan. Keskinäinen luottamus — kas se se on, jota minä vasta oikein vihaan! — kihisi hän hammasta purren ja nyrkkiä heiluttaen.

7:si. Ne näyttävät täällä ihmeesti kodistuneilta ja ujostelemattomilta. Jos tuota jatkuu, tulee kaikki nuoriso tänne —. Noh, painetaan muistiin: joka täällä alkaa vähänkin kodistua ja liikkua vapaammin, häntä pitää ruveta toisten moittimaan pöyhkeydestä ja ylpeydestä, — kyllä pian ikävä tulee!

8:si. Niissä pitää synnyttää sellainen tanssikiihko, että kaikki nuo kiusalliset aatteet tulevat pölynä lakaistuksi pois.

9:si, Pitää uskotella sen olevan viisasta, itsenäistä ja periaatteellista, ettei kukaan koskaan hyväksy toisensa esityksiä.

10:si. Heissä pitää synnyttää niin syvä, periaatteellinen itsekkäisyys, että jokainen luulee itsensä toista paremmaksi.

11:ksi. Heidän pitää oppia lyömään laimiin velvollisuutensa, — se on minun joukkoni tärkeimpiä oppiaineita.

Saatuaan nämät yleiset muistiinpanot kirjaansa, alkoi Lusifer tehdä yksityisiä havaannoita. Hän otti selvän johtajain ja johdettavain heikkouksista, tutustui kuhunkin yksitellen. Lusifer huomasi ilokseen, että jokaisessa oli oivallisia ominaisuuksia ja avuja, joita voi käyttää hänen palveluksessaan. Niinpä valitsi tuo mustalainen joukosta aseikseen sopivimmat ja painoi heidän sydämmiinsä omien aatteittensa siemenet.

Kokous loppui. Mutta harvat menivät sieltä nyt tyytyväisinä koteihinsa, mitä mikäkin napisi ja moitti. Syyteltiin ja kannettiin toistensa päälle, itse oltiin virheettömiä, — ainakin pyrittiin siltä näyttämään.

"Ken vaan innokkaasti puuhaa ja toimii seuran asioissa ja muissa hyvissä pyrinnöissä, — tekee tätä ainoastaan itsekkäistä syistä, muista se!"

Eräänä kertana loikoi Lusifer taas muutaman juoruseuran keskellä, missä oli mies- ja naisväkeä. Kun tuli puhe nuorisosta, heristeli Lusifer korviaan kuullakseen, mitä nuorisoseurasta nyt olisi sanottavaa. Mutta siitä ei sanottu mitään, sillä seura oli kuollut, villitys lakannut ja nuoriso taasen palannut nurkkatansseihin.

Tässä eräitten joulunpyhienkin edellä, kun kristityt valmistausivat viettämään Jesuksen syntymäjuhlaa riemulla ja uhrauksilla, liikkui Jesus hyvin ahkeraan keskellämme täällä maailmassa tutkien sydämmiä ja ottaen selvää siitä: valmistausivatko kristityt todellakin juhlimaan hänen muistokseen, vaiko omaksi huvikseen vain.

Aivan aattopäivinä tuli Hän erääsen kaupunkiin. Pukeutunut oli Hän vanhan sydänmaan ukon kansallispukuun, jaloissa suuret pieksut, päällä nukkavieru, hiukan rikkinäinen lampaannahkaturkki, päässä koirannahkainen karvalakki ja käsissä paksut, vaaleanharmaan-kellahtavat rasat. Hevonen oli pikkuinen, vanha, lihava, oikein tyypillinen mökinmiehen hevonen. Reellä oli vanha matkarinni, siellä heiniä ja kaikellaista kapinaa.

Ihmisillä oli jouluvalmistusten vuoksi kiirettä. Ne ajoivat omilla ja ajurien hevosilla kuin vihantiestä. Kaduilla oli sellainen liike, että Jesus oli usein joutumaisillaan hevosten jalkoihin. Mutta suuremmitta rettelöittä päästiin kuitenkin sillä, että kiireisimmät ja toimellisimmat tolkussaan kiljuivat ja kiroilivat "äijärahjusta, joka ei ymmärrä mennä tieltä pois."

Vaan muutamassa kohti olivat ihmiset niin tyyni täyttäneet kadun, että siitä ei mitenkään päässyt läpitse. Jesus astui alas reestä ja sitoi hevosen puistikon aitaan. Se oli viinakaupan edustalla. Kaikenikäisiä ihmisiä siinä oli, kumpaakin sukupuolta, suuria ja pieniä, rikkaita ja köyhiä. Jokaisella oli viina-astioita mukanaan, millä kaksi, kellä kolme. Joukko rähisi ja nurkui viluissaan ja ikävissään. Jesus näki siinä paljon vanhoja tuttuja monista raamatunselitys- ja iltaseuratilaisuuksista, joissa oli yksissä oltu. Hän näki siinä viimesunnuntaillisia kirkkomiehiä, joilta ei silloin, ahtaitten aikojen vuoksi riittänyt muuta kuin penni lippoon, odottelevan nyt suurten nassakkain kanssa viinansaantivuoroaan. Oli siinä kuntain johtavia valistusmiehiä, oli pappien asiamiehiä, oli entisiä raittiusmiehiä, oli nuorisoseurain ja isäntäyhdistysten, naisyhdistysten, työväenyhdistysten ja lukemattomain kristillisten yhdyskuntain jäseniä. Siinä oli neitoja ja nuorukaisia, jotka vaan muutama kuukausi sitten olivat uudistaneet kasteenliittonsa ja vannoneet pyhät valat…

Jesus katsoi kaikkien heidän sydämiinsä ottaakseen selvää siitä mikä asia kullakin oli tässä joulunvarustuspuuhissa sydäntä lähinnä.

Tämän tutkimuksen tuloksia ei kertoja tarkemmin tunne, eikä uskalla siinä suhteessa puhua arveluitaan. Mutta jokainen, joka siinä seisoi, tietää paraiten itse, minkä käsityksen Jesus hänestä sai.

Tosiasia on ainakin se, että Jesus tuli kovin murheelliseksi. Hän istahti rekeensä ja yritti ajamaan joukon läpitse, pujottelemalla. Vaan noin joulun alla eivät ihmiset näyttäneet Häntä ollenkaan suvaitsevan. Kun Hän, lempeästi ja ystävällisesti hiukankin sysäsi käsivarteen, selkään tahi kylkeen, alkoivat ne kirkua ja huutaa, sanoen:

Kyllä siitä päässyt olisi, jos ne olisivat suostuneet hiukankin tekemään Hänelle tilaa. Mutta he puhuivat vaan pilkaten eräästä vähäliikkeisestä syrjäkadusta, johon osoittivat ja sanoivat, että "siellä sinä saisit rauhassa ajella rekinesi."

Kun ei Jesus ottanut huudoista säikkyäkseen, pyrki vaan tunkeumaan joukon läpi, tuli poliisi, otti hevosen ohjaspieleen, käänsi kiukkuisesti takaisin ja sanoi:

"Ei nyt olla korvessa, äijä! Et sinä saa täällä ajaa mistä itse tahdot, vaan mistä me tahdomme. Tuolta noin." Ja hänelle osoitettiin toista syrjäkatua.

Jesus ei tahtonut nostaa riitaa nyt enempää kuin yleensäkään. Hän kyllä käsitti, että kadun ja kulkureitin olivat viinanostajat mielivaltaisesti tukkineet poliisin suostumuksella.

Suuttunut ei Hän, luonnollisesti, ollut yhtään, vaan syvästi murheellinen, sillä mihin tahansa Hän menikin, sysittiin, tyrkittiin ja pilkattiin Häntä.

"Oi isä!" rukoili Hän ajaessaan kaupungin portista maalle päin. "Nämät ihmisraukat ovat tehneet minun syntymäpäivästäni pakanallisen uhrijuhlan itsensä palvelemista varten. Itseänsä varten laittavat he jouluksi koreita ja lämpimiä pukuja, itseänsä varten ylellisyysruokia ja juomia. Rikkaat antavat rikkaille joululahjoja, saadakseen vastalahjoja. Köyhiä muistetaan julkisuudessa, vaan ei salaisuudessa. Viinaa he himoitsevat kaikin. Isä, synnytä heissä palava rakkaus toisiinsa, että he tekisivät jotain toistensakin, eikä ainoastaan itsensä tähden. Opeta heitä rakastamaan köyhää korven ukkoakin ja antamaan arvoa ihmiselle, eikä vaan uljaalle muodolle, komeille puvuille ja yhteiskunnalliselle asemalle. Rakas Isä! Anna heidän oppia ymmärtämään, etteivät he voi pettää Sinua, eikä minua; etteivät he parhaimmillakaan ponnistuksillaan voi peittää tekojaan ja ajatuksiaan Sinulta ja että heidän teeskennelty uskonsa, joka perustuu itsekkäisiin tarkoitusperiin, on suurin este minun tarkoitusteni toteuttamiselle maanpäällä. Taivaallinen Isä! Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Mutta opeta ja ohjaa heitä, ettei kaikki se, mikä ihmiselämässä on parhainta ja jalointa, heidän käsissään niin surkealla tavalla väärentyisi."

Jesus ajoi maaseuduille ja rupesi taasen etsimään ihmisiä yksitellen, kutakin omissa, kotoisissa oloissaan. Missä hän kulloinkin liikkuu, on vaikea tietää, ketä hän milloinkin koettelee ja tutkii — sitä ei asianomainen koskaan tiedä ennen kuin vieras on mennyt pois.

Usein sattuu, että Jesuksen pois mentyä, ihmiset koettavat tehdä asiaa hyväksi.

"Jos minä olisin tietänyt", sanovat he, "että se olit sinä, Herra, niin tottahan minä olisin kylyn lämmittänyt ja parasta pöytään pannut."

"Niinpä niin", saattaisi Hän vastata, "jos minä esiintyisin teidän edessänne herrana ja mahtimiehenä, niin kyllähän te minua silloin pokkuroisitte ja kylyissä käyttäisitte tekin, jotka tasa-arvoa ja rakkautta vaaditte muiden itseänne kohtaan osoittamaan. Mutta kun minä tulen köyhänä, alhaisena, nöyränä ja vaatimattomana, niin ainoastaan harvat tahtovat olla minun tuttaviani, ystäviäni vielä harvemmat…"

Kerran oli tapahtunut sellainen, omituinen ja aivan harvinainen vahinko, että muutamalle hyvin kauniille miehelle annettiin erehdyksessä vaan pieni, aivan mitätön sielu. Kun tämä ikävä erehdys huomattiin vasta sitten kun mies oli jo vallan valmiina, harmistui Luoja ja arveli jo sitäkin, että jos hänet antaisi tulla pois maailmasta. Mutta kun mies oli iloinen ja muuten kaikin puolin elämään päin, eikä näyttänyt itse ensinkään huomaavan että hänellä oli liian pikkuinen sielu, annettiin hänen jäädä tänne maailmaan oman onnensa nojaan ja päätettiin ainoastaan pitää silmällä mitä hän ryhtyisi toimittamaan.

Kun tämä korea mies, joka oli vahingossa saanut liian pikkuisen sielun, aivan valmiina ja omin neuvoin sai sitten alkaa toimensa maailmassa, meni hän ensimäisenä räätäliin ja antoi tehdä hyvin kauniit vaatteet.

Joka päivä, aivan säännöllisesti alkoi hän käydä parturilla käherryttämässä viiksensä ynnä muuten koettamassa parannella ja korjata Luojan laitoksia.

Peilin edessä opetteli hän naureskelemaan aivan erikoisella tavalla semminkin kaikille vakaville ja jokapäiväisille harrastuksille.

Taidetta hän jumaloitsi. Mutta kun pienessä sielussa ei ollut voimia mihinkään taiteilija-alalle, eikä ilennyt ryhtyä mihinkään jokapäiväisempään työhön, rupesi hän taiteen arvostelijaksi seurapiireissä.

Hän valitsi itselleen hienoimmat kävelykepit, hienoimmat sikarit, hienoimmat sikarikotelot ja hammasluut. Hienon kukkaronkin hän laittoi, — kuinkas muuten! — sekä hienot hansikkaat ja silmälasit.

Ja sillä tavoin hän, seuraten vaistoa, joka on pienille sieluille ominaista, kehittyi ja muodostui mieheksi, joka oli taiteellisesti hieno ja muiden tekemä aivan alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän asti.

Kun muut ihmiset sattuivat häntä näkemään, — ja se tapahtui usein, sillä hän, laittautui aina näkyviin yleisille kävelypaikoille, — katselivat he häntä ihmetellen ja hölmistyneinä, kunnes purskahtivat nauramaan ja jupisivat:

Milloin hän jonkun kanssa juttusille rupesi, ei hän juuri koskaan puhunut muusta kuin taiteesta, taideaistista ja taidenautinnosta. Kun näistä puhuessaan johtui myöskin arvostelemaan niiden vastakohtia ja yleistä, poroporvarillista makua, niin hetkittäin näytti jo siltä, kun hänellä olisi ollut suurempikin sielu. Mutta ne ilmaukset olivat niin tilapäisiä ja harvinaisia, että ihmiset alkoivat uskoa näiden ilmiöiden olevan apina-isistä polveutumisen kautta säilyneitä sukutaipumuksia, joilla ei kuitenkaan enää ollut mitään kehittymisen mahdollisuutta.

Kyllähän hänen elämänsä tarjoisi montakin mielenkiintoa herättävää yksityisseikkaa kerrottavaksi, mutta kun aikomuksena ei ole kirjoittaa hänen elämäkertaansa, tyydyn kertomaan vaan näitä yleisiä piirteitä.

Iltasilla, kun hän kotiutui huoneesensa, taiteenharrastaja-poikamiehen yksinäiseen kotiin, toimitti hän siellä kaikellaista joutavata, jota kertoja ei tarkemmin tunne, vaan jonka laadusta saattaa saada aavistuksen seuraavasta:

Se olento, joka häntä oli seurannut päiväkaudet pitkin katuja ja kahviloita, sekä vihdoin uskollisesti taiteenharrastaja-poikamieskotiin, kirjoitti Luojalle menevään raporttiin joka ilta:

Säännöllisesti, joka ilta, tarkasti Luoja itse raportin, hymyillen surullisesti ja mieliharmia ilmaisevalla äänellä virkkoi:

Omalla kyvyllään oli Iiska Simonen koonnut koko joukon maallista tavaraa. Isältään ei ollut saanut periä yhtään mitään sellaista, joka on ruumiista irti pääsevää. Jumalalla niinikään ei Iiskan kokoamishommissa ollut mitään osaa. Sillä kun Isämme huomasi, että mies tarkoituksiinsa mieluimmin käytti niitä keinoja, joita helvetin valtakunnassa mielihyvällä katseltiin, jätti Hän surulla miekkosen oman onnensa nojaan neroansa koettelemaan ja vapaasti pyrkimään siihen suuntaan, kuin tätä itseä parhaiten halutti ja huvitti.

Usein, ja se tapahtuikin hyvin usein, kun Simonen oli jumalisella tuulella, tunnusti ja kehuskeli hän, että Jumala oli siunannut hänen yrityksiään. Vaan kirjanpitäjä siellä ylhäällä merkitsi juuri näistä Iiskan kehumisista hänen kontolleen elämänkirjassa raskaan tekosynnin — jokaisesta kerrasta erikseen. Siellä, näettekös, pidettiin kauheana rikoksena sitä, että Simonen väitti Jumalan olleen osallisena hänen rikkauksiensa kokoamisessa. Nämät rikkaudet oli etupäässä säästetty työväen oikeutetuista palkkaosuuksista, ilkeinä voittoina kaupassa, pienemmillä petoksilla, lainvarjolla, hienolla valehtelemisella ja etupäässä sillä uskolla, että omaisuuden kokoaminenkin sopii kyllä ihmisen varsinaiseksi elämäntehtäväksi.

Sydämmessään Iiska Simonen kyllä ajatteli ja ymmärsi, että koko omaisuus oli koottu hänen omalla hyvyydellään; mutta kun ihmiset enemmän näkyivät pitävän siitä, että antoi kaikista nerotöistä kunnian Jumalalle, päätti Iiska sen antaa, semminkin kun ei siitä ollut mitään todellisia menoja.

Kun Iiska vanheni, viisastui ja rikastui hän yhä; ihmiset ihailivat ja kunnioittivat häntä, kuten ainakin miestä, jonka toimia seuraa Jumalan mielisuosio. Iiska onnistui ja osasi olla niin ihmisten mielenmukaan, että melkein kuka tahansa olisi ollut valmis astumaan hänen housuihinsa ja antamaan siirtää omiin nimiinsä Iiska Simosen kontot — myöskin Jumalan luona. Sillä kun Simosen hiukset alkoivat harmaantua, kehuskeli hän yhä useammin ylhäisestä liittolaisestaan, kuinka tämä oli hänen toimensa siunannut y.m. ja niinpä, saadakseen yhä enemmän ihmisten mielisuosiota, jota hän janosi, sekä löytääkseen omalletunnolleen huokeahintaisen ja mieluisan leposijan, alkoi hän käydä kirkossa ja ripillä, auttaa pakanalähetystä á 10:— markan lahjalla vuosittain ja ravistaa päätä kaikille kotipitäjään valistuksenharrastusta koskeville keräyslistoille. Kun hän näin tuli enempi tekemisiin uskonnollisten laitosten ja asiain kanssa, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua sopivalta ja mieluisalta ajatella oikein todenperään, että Jumala oli seoittanut itsensä hänen ansaitsemisyrityksiinsä. Muuten olisikin ollut vähän vaikea selviytyä omantuntonsa kanssa, joka melkein aina, kun silmä välttyi, nuhteli Iiskaa. Mutta kun saattoi ajatella, että Jumala oli ollut mukana joka yrityksessä liittolaisena, niin omantunnon suorapuheisia muistutuksia sopi pitää viekottelevan valheenisän pirullisena keinona: johdattaa Iiskaa epäuskoon ja epäilyksiin. Hän kilvoitteli voitollisesti tällaisissa tapauksissa ja hymyili riemuiten sisällisestä tyydytyksestä ja onnesta.

Nämät kamppailut tapahtuivat aivan samoihin aikoihin kuin hänen köyhimmät ja tyhmimmät asiatuttavansa rupesivat huomattavammin nurisemaan. Nämät olivat sellaisia ihmisiä, joille Luoja syystä tai toisesta ei ollut antanut minkäänlaatuista asioimisneroa ja joiden työtä, muidenkaan ihmisten mielestä, ei Jumala ollut siunannut edes tyydyttävillä —, ylellisistä tuloista puhumattakaan.

Nämät rupesivat ensinnä hiljaisuudessa napisemaan ja valittamaan, että Iiska Simonen "kiskoo ja kieräilee." Eivätpä ne tyytyneet edes siihen, että täällä maanpäällä koettivat taivuttaa ihmisten myötätuntoa puolelleen, vaan korottivatpa äänensä aina Jumalan luokse: toiset anoivat oikeutta, toiset vaativat kostoa lisäksi…

Jumala on pitkämielinen. Senpä vuoksi saavat kaikki kanne- ja asiapaperit Hänen luonaan aina maata hyvin kauan. Jos eivät riitatoverit maanpäällä voi mitenkään sopia keskenänsä, otetaan siellä vihdoin paperit esiin ja tutkitaan.

Niinpä ne kerran otettiin tutkittaviksi Iiska Simosenkin päälle tehdyt valitukset ja Iiskan omat kirjat.

Mielipahan ilme korkealla otsallaan silmäili Isämme Iiska Simosen konttoa, jossa oli niin kovin useita "posteja" merkitty vastattavan puolelle ja "saldo" siten kasvanut hirvittävän suureksi. Selaillen valituspapereitten paksua pinkkaa, virkahti Hän kysyen:

"Iiska Simonen ei nykyään olekaan valtakuntamme alammainen, sillä hän on vuosikymmeniä säännöllisesti, ilman poikkeusta toiminut helvetin palveluksessa. Hänellä on täällä raskauttavaksi merkitty se rikoslaatu, että hän on teeskennellyt kuuluvansa meihin, kehuskellut siitä, että hän on Sinun avullasi ja siunaamanasi, Pyhä Isä, saanut niin hyvin suoritetuksi kaikellaiset urakkasopimuksensa helvetin palveluksessa, että on päässyt rikastumaan."

"Veljeni, Iiska Simonen, on unhoittanut meidät kokonaan," vastasi Jesus murheellisella äänellä.

"Kyllä", sanoi Jesus vilkkaasti. "Nämät ovat köyhäin valituksia. Heistä useimmat ovat uskollisimpia ystäviämme."

"Niinpä kyllä", sanoi Jesus hiljaa ja vaatimattomasti, "mutta hän on minun veljeni ja minä haluaisin saattaa hänetkin tänne."

"Tee tahtosi mukaan, Pyhä Isä, sillä sinun on valta. Mutta jos nämät köyhät saavat velkansa maksetuiksi, tulee Iiska Simonen houkutelluksi yhä edelleen kehuskelemaan muille ihmisille, että Sinä siunaat hänen kieroja asioimisyrityksiään. Se eksyttää muitakin harhaan ja ihmiset pysyvät yhä edelleen siinä käsityksessä, että he voivat, milloin tahansa kuolevatkin, tulla tänne, vaikkapa kuluttavatkin koko elämänsä mammonan palvelemisessa. Laske minut, Rakas Isä, mennäkseni vielä kolkuttamaan harhailevan veljeni, Iiska Simosen sydämmen ovelle. Minä toivon, että hän parantaa itsensä."

"Sinulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Mene, rakas poikani! Vaan miten nyt autamme näitä valittajia?"

"Vaan jos ei Iiska Simonen sittenkään paranna itseänsä, eikä laske sinua sydämmeensä, mitä sitten hänelle teemme?"

"Sitten rukoilen Sinua, Vanhurskas Isä, rankaisemaan häntä ennen kuin kuolee. Mitämaks', hän sitten tekee parannuksen."

Isän siunatessa, pyhäin ja enkelitten veisatessa ylistysvirsiä lähti
Jesus maanpäälle etsimään Iiska Simosta, joka kadonnut oli.

Talonpoikaisia sekä muita sivistymättömiä ja köyhiä ihmisiä koettelee Jumala usein nälällä ja kalliilla ajalla. Sitävastoin rikkaita, varmoissa asemissa olevia virkamiehiä sekä muita parempia ihmisiä koetellaan paljon hienommilla ja ovelammilla keinoilla, niille kun on vähän vaikea saada toimitetuksi nälkää ja kallista aikaa.

Niinpä tahtoi Isämme kerrankin koetella erästä pappismiestä ja toimitti hänen luokseen yksiin aikoihin Varakosken patruunan ja Mäkiperän Eskon. Tämä patruuna oli yli pitäjän kuuluisa jumalattomuudestaan, Eskoa taasen mainittiin vahvaksi uskovaiseksi.

Varakosken patruuna oli hyvä toveri papin kanssa, maksoi tämän saatavat niinkuin hyvä kristitty ainakin, ja kävi usein pappilassa iltaa istumassa. Pappi taas pistäysi useammin Varakoskella kuin minkään talonpojan luona, tuli sieltä aina hyvällä tuulella ja kiitti Jumalaa siitä, että tässä sydänmaassa oli yksikin sivistynyt sielu, jonka kanssa voi seuraa pitää.

Kun Mäkiperän Esko mainittuna iltana tuossa 5 tienoissa astui pappilan kyökkiin, käytiin hänestä ilmoittamassa papille. Sieltä tultiin sen tiedon kanssa, että jos isäntä olisi niin hyvä ja menisi sinne renkituvan puolelle odottamaan siksi, kuin vieraat menevät pois.

Vaikka Esko olikin jumalinen mies, joka ei mielellään ajatellut pahaa papista, niin kuitenkin, kun hän renkituvassa sai kuulla, että rovastilla onkin vieraana Varakosken patruuna, meni hänen sieluunsa syntisiä ajatuksia. Kolmatta tuntia Esko siellä istui, ajatteli uudestaan ja yhä uudestaan näin: Jos minä olisin tuolla sisällä ja Varakosken patruuna odottelisi täällä renkituvassa, niin mahtaiskohan hänkin saada näin kauan odotella? —

Esko oli hiukan pisteliäällä tuulella kun vihdoinkin pääsi sisään. Pappi taas näytti olevan mitä herttaisimmalla päällä, kutsui oikein eteisestä kanslian puolelle, pani istumaan ovipieleen, yhteiseenkansaan kuuluvia kävijöitä varten asetetulle tuolille.

Esko asetti polvet ristiin, pani karvalakkinsa siihen huippuun, purasi mälliä — ja äkkäsi vasta siinä, ettei täällä ollut oikein sopivia sylkypaikkoja. Rovasti rupesi asioita kyselemään.

"Patruunan kanssako?" nauroi pappi. "Eipä hänen kanssaan juuri niistä asioista kannata puhua."

"Minä odotin kolmatta tuntia, ja jos teillä tuon patruunan kanssa oli vaan joutavia jaarituksia, niin…"

"Sitä vaan, kun ette meikäläisten kanssa koskaan viitsi niin pitkälle jutella autuudenasioista… Aina on teillä kiire ja esteitä."

"Vaan onhan minullakin oikeus puhua mistä tahdon ja seurustella kenen kanssa tahansa? Vai tahtooko Esko tuomarikseni ruveta?"

Ei Esko kehunut tuomariksi tahtovansa ruveta, tunnusti vaan alkaneen vähin käydä syntiselle aatamillensa, kun luuli patruunan ja kirkkoherran täällä joutavia lörpöttelevän sillä aikaa kuin hänen piti hukata kallista työaikaansa tuolla renkituvan puolella odotellen…

"Nämät puheet alkavat olla sitä laatua", kiukutteli kirkkoherra, "että sinun on paras lopettaa ja mennä tiehesi!"

Meidän isämme katseli hetkisen tätä uskovaistensa riitaa, käänsi sitten selkänsä heille, lähti kävelemään pois päin otsa rypyssä ja epämääräinen katse silmissä.

Ne ihmisparat, jotka ovat varustettuina saiturinominaisuuksilla, saavat niin usein kärsiä väärää arvostelua ja heistä puhutaan niin paljon pahaa, että toisinaan tekee mieli heitä oikein puollustamaan.

Ja se on sitä kummallisempaa, kun joku on nuorena, parhaassa naimaijässään saituri, silloin se pidetään erinomaisena avuna. Vaan annas, kun miekkonen vanhenee, niin melkein jokainen, joka hänen kanssaan asioihin joutuu, huokasee:

Vaan se väitös, ettei saiturilla olisi ollenkaan hellempiä tunteita, se on useinkin pelkkää juttua ja vihapuhetta. Niinpä näki sen silloinkin kuin Karjalanniemen Miina otti miehekseen Iisakin, ja Miinan äiti, kyyneleet silmissä, sanoi vihkiäisten aikana:

"Sopisi tuota paria nyt Jumalan siunata, kun ei tarvitse tyhjästä alkaa. Toista se oli meidänkin, kun Mikki-vainajan kanssa aloimme kahdesta tyhjästä kädestä…"

Niin että: eikö tässäkin hellätuntoisuus tullut näkyviin siinä, kun muorin silmistä tulivat kyyneleet näkyviin ajatellessa sitä, ettei noilla nuorilla ole niin suurta vaivaa pitäessään kiini Jumalan siunauksesta, kuin hänellä ja vaarivainajalla?

Tällä Iisakilla, jota sitten kun oli tullut Miinan mieheksi ruvettiin sanomaan Karjalanniemen Iisakiksi, hänelläkin oli tunteita. Miina sai niistä monasti todisteellisia näytteitä.

Niinpä kävi eräänkin kerran sillä tavalla, että kun he olivat olleet ensimäisen vuoden isäntänä ja emäntänä, meni Miina eräänä päivänä Suutarin muorin kanssa saunaan ja paimen lähetettiin hätähypäkällä kutsumaan isäntää kotiin kotohaasta, missä tämä oli aitaa tekemässä.

Iisakilla luultavasti oli jonkullaista aavistusta asiain kulusta, sillä kun poika hohuuttaen selitti, että isäntää oli kotiin kutsuttu joutuin, näytti mies vähän kuin pelästyneeltä ja virkkoi ensi sanoikseen:

Sitä ei poika tietänyt ja Iisakkia se vähän rauhoitti, ettei sentään kaikki talon asiat olleet tuollaisten tiedossa.

Kotiin hän kuitenkin lähti ja tapasi piijan tuvassa emännöimässä, suu kiusoittelevassa hymyssä.

"Kun tuolta lemmolta viitsisi kysyä", ajatteli Iisakki itsekseen.
Etsiessään käsiinsä leivänpalan, pari silakkaa ja piimätuopin ajatteli
hän, että tuossa puuhassa se kysyminen nyt menisi ehkä sivumennen.
Niinpä hän kysäsikin, että missä emäntä on?

Sen pitemmälle ei Iisakki kysellyt. Aivan kuin lyötynä söi hän silakan toisensa perään äänetönnä ja vakavana. Pistäysi sitten pihalle, kävi vajassa, seisahtui talliin, raapi siellä päätänsä ja mietti, että:

"Voi lemppari sentään, kun juuri tänä vuotena piti noiden rukiinoraittenkin niin lähteä." Mutta ei huvittanut pitkälle seisoa tuotakaan miettimässä, joten hän saapasti tupaan ja toimellisena kysyi Maijalta:

"Kuuleppas, onko meillä kyllä leipää leivottuna, että riittää, kun tässä kevättyöt alkavat?" Kehui Maija olevan, vaikka ei uskaltanutkaan vakuuttaa sen koko kevättä riittävän.

"Osaatko sinä tappaa vasikkaa? — sekin eilen jäi emännältä teurastamatta, se mustikeen vasikka", sanoi isäntä. Maija arveli osaavansa kyllä siitä hädästä päästää. Ihastuneena, kun tuo piika edes johonkin kykenee nyt kun emäntäkin makuulle joutui, kysäsi hän vielä, aivan kuin ohimennen:

"Vai on siellä muorikin", virkahti Iisakki hyvillään. Vähän aikaa itsekseen mietiskeltyään kysäsi taas:

Monikertaan käytyään tuvan ja pihan välin jonkunlaisessa kuumeessa, päätti hän vihdoin lähestyä saunaa, pää ja sydän pelkoa ja vapistusta täynnä. Oven ulkopuolelle tultuaan huomasi yht'äkkiä olevansa aivan valmistautumaton ja tietämätön siitä, mitä olisi sopiva sanoa ja millä puheen alottaa tällaisessa tapauksessa. Ovenraosta, sisään katsomatta, sinne pitäisi ensin jotain sanoa, mutta Iisakki tunsi kyllä hyvin suutarin muorin pisteliäisyyden. Ei sille sopisi kovin kömpelösti puhua.

Tästä asiasta miettimään hän istahti saunan kynnykselle. Siinä kyllä muisti olevansa velattoman talon isäntä, jotavastoin teräväkielinen ämmä tuolla sisällä oli vaan melkein ruotilainen, — niin että siihen katsoen kyllä sopisi puhua melkein mitä tahansa. Mutta sittenkin… saamariko sitä voi ämmäin edessä seisoa, kun ne oikein alkavat suutansa soittaa!…

Hänen mieleensä johtui, että Miina tuolla sisässä saattaa hyvinkin olla lohdutuksen tarpeessa ja murehtia sitä vasikan teurastusta ja muita töitä, kun tämä tässä tuli nyt niin kesken kiireen… Kunpa ei siellä olisikaan sitä muoria, niin kyllä Miinan kanssa aina tulisi toimeen…

Vaan siinäpä se vilahtikin mieleen, että mitä hänen tarvitsee muorista välittää. Kun kerran leipäkin riittää viikonpäivät ja jauhoja saatiin myllystä viime viikolla ja Maija osaa vasikan teurastaa, niin kyllähän tässä toimeen tullaan, eikä Miinan ainakaan näiden töiden vuoksi tarvitse murehtia…

Iisakille tuntui nyt helpommalta kun oli päässyt puhelun alkuun. Rauhoittava tyytyväisyyden ailahdus liikahti rinnassa ja lähentäen suutaan uudelleen ovenrakoa kohti, sanoi hän rauhoittavalla, varmalla hellyydensävyllä äänessään:

"Miina, ei sinun tarvitse mitään murehtia, leivät kyllä riittävät, ja jos eivät riitäkään, niin kyllähän leivotuksi saadaan. Siitä uudesta silakkanelikosta ei ole vielä paljon otettukaan, ja Maija osaa kyllä teurastaa vasikan."

Kun ei sisältä kuulunut mitään vastausta, ajatteli Iisakki, ettei häntä täällä kaivata sen enempää, joten lähti tyytyväisenä astelemaan työmaalleen, takaisin kotohakaan.

Ison Erkin Kaisaa sanottiin Kala-Kaijaksi ja pidettiin hiukan höpsähtäneenä. Kerran tuli Kala-Kaija Vihantamäen tupaan kun emäntä parhaillaan tuoretta voita suolasi. Ja kun Kaija haparoitsi juoruja sieltä ja täältä, mielessään aprikoiden mistä tässä nyt alkaisi laskettaa, että saisi niin paksulta voita leivän päälle kuin mieli teki, — silloin jo emäntä, ohukainen voileipä kädessä, hyypötteli Kaijan luo.

"Rehvanata, kun pani ohuelta voita", ajatteli Kaija, mutta ääneen hän virkkoi: "Jäs kosthon, hyvä emäntä, siunatkoon teitä Jumala, kun aina teette köyhille paksuja voileipiä ja kovin paljon hyvää".

"Kuinkas sitten! Kun hyvät ja kristilliset ihmiset antavat tällaiselle raukalle ja pitävät huolta".

"Eipä ole tässä kukaan hyvä eikä kukaan kristillinen, minä olen kaikkein suurin syntinen…"

"Kaikkein suurin syntinen olen, Kaija-parka", väitti emäntä itsestään, heltyi itkua teettelemään ja rupesi rukoilemaan.

Kaijaan tarttui emännän mieliala, hän rupesi itkeä hoilaamaan ja pyytämään että Jumala armahtaisi tätä Vihantamäen emäntää, "kun se on kaikkein suurin syntinen, valehtelija, tappelija, ilkeänvoiton pyytäjä…"

"Koska sinä, kelvoton, olet minun valheisiini kompastunut, koska minä olen tapellut niin, että se sinuun on koskenut, koska minä…

"Josko minä nyt sitte koettaisin teitä kehua Jumalalle?"… ja niin asettui hän jo pitämään Jumalalle koreata puhetta tämän emännän hyvistä töistä ja etupäässä siitä äskeisestä voileivästä.

Vaan silloin emäntä suuttui, varusti käteensä suuren kuparinapon, ja Kaija lähti karkuun minkä kintuista lähti pitäen sellaista älää, josta oli vaikea saada tolkkua, oliko se itkua vai naurua.

Ensin oli huhu hiljaa hiipinyt, sitten vähitellen lisännyt vauhtia, kunnes se lensi suusta suuhun, talosta mökkiin ja siitä julkisesti puhui koko kylä. Ihmisten äänissä oli surullinen sävy, mutta se oli teeskennelty. Tuntui siltä kuin useimmat, semminkin nuoret olisivat jollain tavalla sielussaan nauttineet siitä, että Hermannintuvan Katrin oli sulhonsa hyljännyt ja Katri oli hänen kanssaan jo syntiin langennut. Kerran siitä nuoret keskenänsä juttelivat Isontalon tuvassa ja juttuun ottivat osaa vanhemmatkin ihmiset.

Vanha isäntä kuunteli nuorten kevyttä, hilpeätä puhelua. Hän tarkasteli tyttöjen kasvojen piirteitä: kaikissa oli elävä, huoleton ilme. Ja poikain sitten: niissä oli jotain niin eläimellistä, kun siinä rivoja kokkapuheitaan laskettelivat.

"Kuulkaapa nyt, te nuoret," virkkoi ukko, "teidän tuomionne on oikein, kun se on tällaisessa tapauksessa niin ankara, mutta ainoastaan siinä tapauksessa on se oikein, jos itse olette puhtaita ja viattomia."

"Minä näen monen tytön aikovan vakuuttaa viattomuuttaan ja samaa lie aikomus näillä pojilla tehdä. Saattaapa niin ollakin. Mutta minä sanon teille yhden asian. Tämän Katrin äiti oli tyttönä siihen aikaan kuin minäkin olin nuori. Hän oli ainakin yhtä sievä kuin tämä tytärkin, yhtä iloinen kuin te nyt ja luultavasti ehkä yhtä viatonkin kuin te. Hänkin osasi kyllä tehdä leikkiä vakavista asioista silloin. Mutta menkääpäs nyt puhuttelemaan häntä tästä asiasta."

"Asia on vaan sillä tavalla, että jos te itse vältättekin Katrin kohtalon, niin oletteko varmat siitä, että voitte välttää myöskin Katrin äidin ja isän kohtalon? Yhtä tahtoisin vielä kysyä teiltä: Miksi ei teidän pilkkanne, enempää kuin säälinnekään kohdistu ensinkään Katajaloukon Hemppaan, joka on Katrin lankeemustoveri?"

"Minä vaan ajattelen", jatkoi vanhus, "että jos minä nyt olisin teidän sijassanne, pojat, niin minä en hellittäisi hyvällä, ennen kun Hemppa olisi joko naimisissa Katrin kanssa taikka ihmisten silmissä yhtä rikollinen kuin hänkin."

Nuorten kasvoihin oli nyt ilmestynyt vakava ilme, poikain katseista olivat eläimellisyyden jäljetkin kadonneet. Ja kun he sen jälkeen kokoutuivat pihalla, syntyi siinä kiivas väittely siitä, mitä pitäisi sille Hempalle tehdä, sillä heitä innostutti nyt halu sekautua tuohon juttuun. Päätös tehtiin: annetaan Hempalle joka näkemässä aika selkäsauna siksi kun korjaa asiansa.

Illalla rupesivat he Hemppaa etsimään, ensin kotoa, sitten muualta, kunnes löysivät hänet — morsiamensa luota. Pitkin neniensä varsia katsellen alkoivat he vähitellen puoli leikillä ja ihmeissään raotella asiaa, jonka vuoksi he olivat liikkeellä. Makeammin ei liene saanut moni nuoripari sellaisessa tapauksessa nauraa, sillä koko juttu lankeemuksesta oli pelkkää juorua. Sen todistivat parhaiten Katrin helakasti punottavat neitseelliset posket ja kirkkaat silmät, sekä Hempan raikas, eheä nauru.

Kevättalvella oli Pekka Kiuttunen ostanut koiranpenikan. Ja kelirikkojen aikana, kun ei itse viitsinyt halkometsään lähteä eikä suurin ollut muitakaan touhuja, askarehti hän joutessaan penikan kanssa ja rakastui siihen.

Tuli kevät, lampaat laskettiin laitumille ja kevätkylvöjä alettiin tehdä. Pekka kulki koirineen kylvinmailla eikä muistanut pitkään aikaan niin hauskaa kylvöaikaa, sillä koira oli todellakin matkoilla ja pelloilla sangen hauska toveri. Kun tapasi lammaslauman, lennätti se tuulena niitä ajamaan. Ei se purrut, mutta haukkui ja hohlusi. Kun joku sarvipää sattumalta joskus päin kääntyi, silloin koira löi jalkansa eteensä tueksi, otti siitä takapoukon ja haahitti käpälämäkeen isäntänsä jalkoihin, joka huvitettuna nauroi henkihieverissä. Ihmiset kun joskus sattuivat näkemään, miten tuo koira lampaita myllytti, silloin Pekka sitä aina nauraen pois sesetteli, mutta kehui kaikille, ettei se lampaille pahaa tee, huvikseen niitä hyppyyttää; pelkää ja häntä koipien välissä pakenee jos lampaat päin kääntyvät.

Vanhemmaksi tultuaan koira lakkasi vähemmälle lampaita pelottelemasta ja siitä tuli oikein rauhallinen ja siivo koira, jolla ei ollut muuta virkaa kuin "leipiä uuniin haukkua," kuten sanottiin.

Pekalla oli naapurina Paavo-niminen isäntä. Tämä tottui vähitellen Pekan koiraa suvaitsemaan ja lopuksi tuli hänkin sille mielelle, että heilläkin joutaisi olla koira, "sellainen uunikoira, jota puhutellaan kartanokoiraksi." Hän antoi pojille hankkimaluvan ja nämät nostivat heti koko pitäjään jalkeille kuulustellen mistä saisi "siivon koiranpenikan." Kevätpuoleen se saatiin. Ja kun lampaat laskettiin taas laitumelle, kykeni Paavon koira jo laukkaamaan ja hohluamaan niiden perässä, tietysti aivan yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin ennen Pekan koira.

Sattuipa eräänä päivänä, että Paavon koira osui Pekan lammaslaumaan kujalla ja Pekka itse näki sen omin elävin silmin. Ja miten se lie niin sattunutkin: kun lampaat pyrähtivät lennättämään, julmistui Pekan luonto ja hän lähetti kädessään olevan kirveen tuota koiranpenikkaa kohti. Mutta sepä ei sattunutkaan penikkaan, vaan Pekan omaan lampaaseen, jolta sääri meni poikki. Nyt Pekka kahta julmemmin suuttui. Karjuen ja kiroten juoksi hän ottamaan kirvestään lopettaakseen tuon naapurin koiran. Vaan huutoa peläten lennätti se pakoon. Pekalle jäi jälelle vaan kirveensä ja puolikuollut lammas.

Miten hän siinä aprikoitsikin, niin viha rupesi kiehumaan myöskin Paavo-naapuria vastaan ja yhä selvemmältä näytti, että tämän on korvattava vahinko tuosta lampaasta. Aatami ja karvat pystyssä lähti hän naapuriin käskemään, että koira pitää tappaa ja maksaa hänelle lammas. Paavo otti hänen esityksensä vastaan maltillisesti hymyillen.

"No maksatko sinä lampaan?" kysyi Pekka. "Mitä joutavia minä sinulle omia tappamiasi lampaita maksaisin."

"En ainakaan sinun käskylläsi." Niin he sanailivat ja riitelivät. Koirat leikkivät ja kiistailivat sillä aikaa hartaassa ystävyydessä, vähääkään välittämättä siitä että isäntäin sappi kiehui heidän tähtensä.

Ilman tappelematta miehet erosivat ja Pekka ajatteli, kun kiehuen meni kotiinsa päin, että olispa ollut nyt päässä muutama ryyppy, niin…

Seuraavana iltana ei Paavon koiranpenikkaa löytynyt mistään, ei vaikka pienet pojat miten olisivat sesettäneet, viheltäneet ja ympäri kylän kysellen kulkeneet. Ja kun Pekka kuuli tuon hälinän naapurin kartanolta, hymyili hän itsekseen ja taputteli omaa koiraansa, joka hänen ääressään häntäänsä lierutteli.

Aamulla, kun Pekka astui ulos tuvastaan, kaipasi hänkin koiraansa, joka tavallisesti aina portailla tuli aamutervehdyksille vastaan.

Kun naapurukset päivällä sattuivat vastakkain, eivät he katsoneet toistensa silmiin, eivätkä tervehtineet.

Kyräilemistä kesti siksi, kunnes syyskesällä kerran Paavon miehet aivan pyytämättä tulivat auttamaan ylös ojaan selälleen kaatunutta Pekan lehmää. Siitä lähtein rupesivat isännät taas puhumaan toisillensa.

Pitäjäällä kulkiessaan, kerran sen jälkeen, tapasi Pekka jossain sukulaistalossa sieviä koiranpenikoita. Miete piskahti hänelle päähän: siinä oli kaksi yhtäläistä penikkaa, toisella vähän soukempi, toisella leveämpi valkoinen viiru rinnassa. Ne pantiin Pekalle koppaan ja tämä toi ne kotiansa. Nuorin poika sai viedä niistä toisen Paavo-naapurin pojille.

Kun isännät illalla tapasivat toisiaan piharajalla, eivät he puhuneet sanaakaan koiranpenikoista, mutta heidän juttunsa oli niin elävää ja kesti niin pitkälle, että kumpasenkin emännät kävivät jo porstuan ovesta kurkistelemassa, että mitä ne siellä tekevät.

"Niinpä tosiaanki. Hyvää yötä naapuri." Ja he erosivat oikein kättälyöden.

Koko tuo iloinen seura nauroi aivan katketakseen, sillä maisteri Stormberg, joka oli jo viime vuotena tehnyt kävelyretken maaseuduilla ja nyt oli tässä seurassa matkueen johtajana, oli juuri kertonut, miten hänkin ennen lapsuudessa oli vieras maaseudun elämälle ja oloille siihen määrään, että erään kerran, ollessaan tuossa 8-vuoden tienoilla, oli muutamalta maalaismieheltä kysellyt lehmänpesää. Maalaisrenki oli kertonut, että lehmät tavallisimmin tekivät pesänsä suuriin puihin ja munivat sinne. Tuota vastaan ei pikku-Stormbergilla ollut mitään sanomista, vaan oli hän uutta, suurta tietoaan juossut kertomaan mammalle ja papalle.

Niin, se oli siihenaikaan. Mutta nyt nuori ylioppilas jo tunsi maalaisolot siksi, että muu seurue piti häntä asiantuntijana, johtajana. Ja kun itse Stormberg oli saattanut noin naurettavalla tavalla erehtyä, se heitä huvitti ja nauratti. Siihen liittyi vielä muitakin syitä: Stormberg alkoi lasketella huomioitaan äskeisestä emännästä, joka melkein väkipakolla oli saatu seurueelle laittamaan jotain syötävätä. Tämä antoi matkueen naurulle siksi iloisen luonteen, että pieni viidakko, jonka läpitse heidän tiensä kulki, kajahteli helisten ja humahdellen.

Se atria oli ollut niin erinomaisen naurettavalla tavalla pöytään pantuna. Lisäksi oli kaksi pienoista tytön-tynkkää töllistellyt herrasväen "suuhun" ja niillä oli ollut sormet savessa, jätteenä äskeisestä leikistä ojanreunalla.

Neiti Petterqvistiä jo tahtoi siellä ruveta yököttämään, ja nyt uudestaan kun herra Stormberg asian puheeksi otti.

Mutta pelastajaksi tuli samassa vastaan vanha eukko, joka nöyrästi vetäytyi tiensivuun, suuret pieksut nauhoista yhteen sidottuina ja pieni haarapussi olkapäillä. Stormberg, joka aina keksi, riensi muorin luokse, sieppasi valkoisen lakin päästään ja puristaen muorin kättä tavattomalla riemastuksella huudahti:

"No päivää, päivää, täti kulta! Onpa siitä toki aikoja kulunut kun teidät viimeksi tapasin… onpa totisesti! No kuinka se täti on jaksanut?"

Muori niiasi ja hymyili aivan lakkaamatta, katsoi ystävällistä herraa silmiin, sopersi, ja sai lopultakin siunatuksi:

Tuo tuli niin hiljaa, nöyrästi ja itseänsä nuhtelevalla äänellä, että olisi luullut muorin tahtovan itselleen sanoa: Minä ansaitsisin selkäsaunan. Stormberg riensi ihmettelemään: "Kuinka! Eikö täti minua tunne, minähän olen teidän sisarenne Kreeta-vainajan pojan poika."

Sitten ei hän enään jatkanut, vaan riensi purskuvaa nauruansa pidätellen toisten luo. Hekin olivat taas saaneet kiini naurun päästä, joka nyt raikkaana ja helakkana kaikui iloisen seuran jatkaessa matkaansa ja silmäillessä taaksensa, että mitä se muori siellä hommailee. Nuori maisteri Stormberg ajattelevan ja vakavan näköisenä huokaili:

"Vanhat unohtavat, vanhat unohtavat." Ja tämä, naurettava huokailu, sai seurueen taasen taakseen tähystelemään sinne, missä vanhus vielä nöyränä ja ihmettelevän näköisenä seisoi ja katseli ilosta remahtelevaa nuorisojoukkoa, jolle hänellä oli ollut onni olla niin suureksi huviksi. Mutta sitten hän yhtäkkiä keksi vasta sen, että häntä oli naurettu ja pilkattu. Silloin vanha, rypistynyt poski alkoi vavahdella ja kirkas, suolainen vesi juosta pitkin ryppyjen monihaaraisia poimuja.

"Niidenpä oli hyvä olla", huokasi hän ja pyyhkäsi nutunhelmalla tuota suolaista vettä, jota jo oli muutama pisara tipahdellut suuren ja ruman pieksunkin päälle, joka riippui olalla haarapussin mukana.

Matkueen näköpiiristä muori vihdoin katosi. Viidakko muuttui vähitellen matalaksi korveksi, jonka läpitse maantie pehmeänä, matalana ja syvävakoisena luikerteli. Ympäristön kasvullisuus yhä köyhtyi mitä pitemmälle tie eteni. Näköpiiri oli supistuneena mäntyjen väliin, joiden heikkovartinen, sairalloinen mutta lukuisa seura pyrki kahden puolen tietä pakkautumaan ihan maantielle asti. Masentavaa mielialaa, jonka tämä omituisesti ahdistava ja alakuloinen luonto väkistenkin nostatti äsken iloiseen seurueseen, koettelivat he laulaen karkoittaa. Mutta käveleminen tuntui silloin niin raskaalta. Laulunsäveleet kuulostivat palaavan laulajille itselleen takaisin toivottomina kuin Noan kyyhkynen. Sävel ei soinut. Silloin tällöin loikkasi yli maantien kurainen sammakko. Muuan pikkulintu piipitti jonkun hajanaisen tunnelman, mutta jätti yrityksen kohta siihen ja lensi pois. Suurempaa metsälintua ei näkynyt, ei kuulunut pyyn pillimäistä vihellystä, eikä koppelon komeata, juhlallista siiven kohinaa.

Jo valittivat matkueen heikommat tuskitellen ikävyyttä. Kohta kuitenkin aukeni eteen laveampi kytövainio. Siinä toiset sarat kasvoivat kituista ruista, toisilla vahaiset juurakko-kasat kuumassa auringonhelteessä loivat päältään kuivavaa suorapaa. Näköala ei tässä ollut sen miellyttävämpi ja muuan nuori neiti ilmaisi surullisen mielialansa huokauksella. Siitä kuitenkin joku nuorista herroista sai aihetta uuteen pilaan, jonka avulla päästiin paremmalle tuulelle, kunnes huomattiin aivan lähellä mies kydönojassa savea nostamassa.

Oja oli noin kolme kyynärää syvä. Musta ja kurainen vesi ulottui miehen polveen saakka. Mies seisoi matkailijoihin selin, joten heti omituisesti pisti silmään leveät hartiat ja sinijuovainen paita, joka oli hiestä ihan musta. Lakki oli pellolla kannon päässä ja takkuinen pää näytti ehdottomasti paahtuvan kuumuudessa. Säännönmukaisessa, jutkistavassa tahdissa polkasi hän lapionsa syvään saveen. Savi porahteli ja kurahteli kukkurapäisen lapion jäntevällä varmuudella noustessa miehen pään tasalla olevalle pientareelle. Vesi roiskahti kasvoille ja saventönkäle valahti siihen kuin väsyneenä huokien ja töllistellen.

Se oli raskasta työtä. Ja jos huvimatkailijoille, jollekulle, olisi sattunut mieleen runoilijan säkeet: "Korvet kylmät voimallansa perkailee hän pelloksi," — niin olisi hän saattanut tässä, kun runollisuus oli muuttunut todellisuudeksi, vertailla, innostiko häntä todellisuus samalla tavalla kuin runollisuus. Mutta sitä ei kukaan muistanut. Kun mies likaisen, leveän naamansa käänsi taaksensa ja huomasi tiellä joukon kummastuneita silmiä olevan häneen tähdättyinä, sekä sen enempää antamatta itseään häiritä jatkoi työtänsä, — äännähti äsken huokaillut sievä neitonen: "Hyi!"

Mutta Stormberg, joka oli ojurin katseessa keksivinään ylenkatsetta, otti vakavan, asiantuntijan muodon ja huusi:

"No sano nyt sille miehelle, että hänen pitää laittaa sontaa pellolleen… Siinä kai on lannan puute, kun se on noin huonosti kasvanut. Omistaja on laiska mies, vai kuinka?"

Nyt käänsi ojuri kasvonsa herraan, joka oli astunut kytöpellolle ja likasi siinä tulimullassa koreita vaatekenkiään.

Ojuri ravisti päätään ja katseli kulmiensa alta herraa, että onko se hullu vai viisas? Ja kun ei hän päässyt siitä selville, pani hän leveän suunsa ilvehymyyn ja ryhtyi uudestaan savennostoon.

Mutta Stormberg meni nuivallanenin pois, ilmoittaen ettei hänellä nyt ollut erikoista halua koettamaan.

Iloista mielialaa tavoitellen suuntasi seurue matkaansa edelleen pitkin matalaa maantietä, jonka kahden puolen karu luonto ikään kuin väsyneenä ja nälkäisenä kalpein poskin huokaeli. Ojuri oli siihen kiini kasvanut, tuohon näkyyn ikänsä tottunut. Hän oikasi selkänsä hetkiseksi, pisti puoleksi palaneesen piippuunsa punakukkoja, meni ojankylestä esiin pistävän juurakon päähän istumaan, ja omituinen ilme silmissä, kurotteli katsomaan herrasväen jälkeen. — 61 —

Herra Stormberg puhdisti toimessaan likautuneita kenkiään ja harmitteli itsekseen, kun tuo ojuri oli häntä melkein kuin ivaillen kohdellut… Samassa neiti Petterqvist tuli luokse, laski kätensä olkapäälle ja virkahti:

Herra Stormberg tahtoi kääntää asian leikiksi, mutta se ei onnistunut.
Ikävä mieliala tuli kuin tuoni…

Maaseutu tuntui niin vieraalta, niin kolkolta, että naurukin, tuo terävä, hiottu kaupunkilaisnauru, hetkisen turhaan siipiään koeteltuaan palasi takaisin, poskimaalissaan happamennäköisiä, kyynelten uurtamia jälkiä…

Eräänä sunnuntai-iltana kesällä 1899 aikoi Rutakkalan nuorisoseura viettää vuosijuhlansa kentällä, lähellä kirkonkylää. Valmistuksia siellä oli jo tehty lauantaina sen verran, minkä harvat juhlatoimikunnan jäsenet, jotka olivat viitsineet kokoutua, ehtivät muutamassa iltatunnissa aikaan saada. Kun sunnuntaiaamuna satoi, ei yksikään juhlatoimikunnan jäsenistä lähtenyt liikkeelle jatkamaan kesken jääneitä valmistuksia. Päivemmällä ilma kirkastui ja muuttui poutaiseksi. Mutta k:lo 3 tienoissa ei vielä ketään toimitsijoita kentällä näkynyt, vaikka juhlan piti alkaa k:lo 4.

Juuri k:lo 3 aikana ajoi siitä ohitse kansakoulunopettaja Visulainen, istuen kievarin rätisevillä, rapaisilla kyytirattailla ja silmäili uteliaasti lähellä maantietä olevaa juhlakenttää. Hevonen sai pysähtää, matkustaja jutteli jotain kyytipojan kanssa ja näkyi olevan kahden vaiheilla, jäädäkö juhlakentälle vai jatkaako edemmäksi. Hän päätti nähtävästi ajaa kirkonkylään, sillä hevonen sai lähteä kävelemään.

Visulainen oli keski-ikäinen mies, näytti ensi silmäyksellä hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, jopa synkältä istuessaan tuolla rattailla. Lähempänä kirkonkylää tuli vastaan muuan vanha koulutoveri. Visulaisen katse kirkastui siinä kun etäältä jo tämän tunsi. Tuttava ilostui samoin, huusi jo pitkästä matkasta ja heilutti hattua:

"No terve, terve, Visulainen! Mitä ihmettä sinä täällä saakka matkustelet?"

Oli ehditty jo kättä paiskaamaan ja Visulainen selitti, hiukan ujosti, tahi väsyneesti, että hänen pitäisi pitää puhe täkäläisen nuorisoseuran juhlassa.

"Vaa-i niin", sanoi Lippunen omituisen ontelosti, ikään kuin pettyneenä. "Vai on niillä tänä päivänä juhlat", jatkoi sitten.

Tumma varjo lankesi uudestaan Visulaisen kasvoille ja hän kysyi melkein jyrkästi:

"Enpä… nyt… tiedä… olin muualle menossa, tulen jos ehdin." Hän katsoi kelloaan ikään kuin ottaakseen sieltä selvää.

"Minä en tiedä oikein, kenen luokse täällä poikkeisin. Missähän asuu seuran esimies?"

"Häpeä sanoa", virkkoi hän, "mutta minä, kun asun niin tuolla toisessa päässä pitäjää, niin minä en tiedä kuka on sen seuran esimies."

"Vai niin", naurahti Visulainen ontelosti. "Minun tuloani täällä ei tiedetä odottaa, sillä minut on päätoimikunta lähettänyt tänne, — vaan ehkäpä täällä nyt löytyy edes joitakin asiaan kuuluvia. Hyvästi."

Kumpikin tunsi yht'äkkiä niin tavatonta kyllästymistä toiseensa, että ero tuntui jonkunlaiselta pelastukselta.

II.

Rutakkalan pappilan herrasväki oli pihassa kävelylle lähdössä. Renkituvan puolelta kuului äänekästä puhetta ja Sirkka-neiti tuli sieltäpäin puolta juoksua.

"Riika ja Hilma pakottivat Maijaa pyytämään papalta lupaa, josko he saavat mennä juhlille."

"Eikö Manda ja Sirkka halua sinne?" kysyi mamma. Sirkka venytti huultaan, Manda-täti virkkoi:

"Kuuleppas Sirkka, mene sanomaan niille piioille sinne tupaan, että he pääsevät huomenna kaikin karjanäyttelyyn, jos pysyvät tämän illan kotona."

Maantietä, joka melkein otti kappaleen pappilan pihaa yhdeltä puolelta, meni kävellen opettaja Visulainen Jaakko Huttusen kanssa, joka oli Rutakkalan nuorisoseuran esimies. Visulainen tervehti täti-Mandalle.

"Ellen aivan väärin muista", sanoi Manda-täti muistelevan näköisenä, "niin oli hän opettaja Visulainen. Mutta mitä tekoa hänellä täällä olisi?"

"Kaiketi hän on tullut pitämään juhlapuhetta siihen juhlaan. Hänhän on niiden puhujia."

"Ja sellaisen matkan on tullut! Siinä pitää olla innostusta", ihmetteli rouva.

"Te voitte mennä, jos haluatte", sanoi kirkkoherra, "mutta minä en saata tulla ihmisten tähden. Joutuisivathan ne aivan pyörälle, jos kirkkoherransa nuorison juhlassa näkisivät."

Naisväki tyytyi tähän. Sirkka tuli renkituvasta, kertoi tyttöjen vähän mutisseen vastaan, vaan lopulta suostuneen, kun hän oli huomauttanut, ettei juhlassa nyt ole mitään tanssiakaan ohjelmassa.

"Puheentapaisia ne siellä pitävät, lausuvat runoja, juoksevat kilpaa, laulavat ja…"

"Vai niin!" Ystävällinen tyytyväisyyden hymy levisi kirkkoherran koko olemukseen. Sen ohessa hän alkoi uudestaan ihmetellä opettaja Visulaista, joka niin pitkään matkaan oli viitsinyt lähteä sellaisen asian vuoksi. "Eiväthän ne täällä vielä ymmärrä edes 'valistus' sanan merkitystä. Mitäpä niille osaisi siitä puhua?"

"Tehdä sitä ymmärretyksi, onhan nyt olemassa oikein erityinen kansanvalistus-innostus maassa?" huomautti rouva.

"On, tahi oikeastaan: näkyy olevan", myönsi kirkkoherra, "mutta se kulkee aina vääriä uria silloin, kun se liikkuu pelkän valistus-nimen varjossa. Liike, näettekös, ei voi silloin perustua uskoon. Sen vuoksi en minä antaudu tämän innostuksen virtaan."

III.

Ilma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin sumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole pouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.

Muutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen, surumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja nuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan jäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten syyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy juhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa Visulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei olisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin hartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt saavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle, hän oli toivonut, että se lämpö, jolla hän kotona kuvitteli puhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta uteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä suurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien ja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän… Mutta tänne kokoontui vaan aniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä tuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen toivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi saanut tämän matkan olemattomaksi…

Yhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen poika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne Suomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat "juhlatoimikunnan jäsenet" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta tarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin "sille puheen pitäjälle". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä pois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä…

Visulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain syystä ei nyt ilennytkään…

Kentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia, yksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla…

Jaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi.
Pyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa…
Toimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta oli
kaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.

"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme kamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan viitsi tehdä mitään."

"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä kun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada koskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran vastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä, niin nuoriso tulisi kaikki."

Tätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä alakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli. Se oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon kaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista valmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän vaikutuksen… Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen juhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä…

Jaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin tyhjäksi ja sanoi sitte:

"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!… tahi kun edes joku meistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt tarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun seuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan."

Visulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun huolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen tietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen arka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko Huttunen itsekin aikoo lähteä.

"Nyt pitäisi alottaa", virkkoi Huttunen. "Minun pitäisi pitää avauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä."

Puhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua. Visulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka jollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa olevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — "joka myöskin ensiviikolla menee Amerikkaan." Jossain sopivassa tilassa päätti Visulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa lumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta herättämään; — mutta se jäi tekemättä. —

Jaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja levottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat, toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon tuostakin iloa virittää.

Hän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija ei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka ne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan lämmittää Visulaista. "Tuo poika puhuu sydämmestään", ajatteli hän. Mutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne hanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli polkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin tuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen silmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä sanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.

Eläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan takana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen…

Visulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti nousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja innottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän kuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä vetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa oli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo huomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa…

(Samassa alkoi hanurinsoittaja uskollisesti vetää jotain rekilaulunuottia tuolla, — toisaalla parvi tyttöjä kukersi ja riemuansa piti).

"Oi rakas jumala, auta minua puhumaan näille ihmisille jotain hyödyllistä", vilahti Visulaisen ajatuksissa ja sydämmessä vallitsi palava rukouksen henki, aivan kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Silloin huomasi hän että kuulijainkin huomio oli kiintynyt hanurinsoittajaan ja meluavaan tyttöparveen. Pari miestä lähti liikkeelle nähtävästi niitä suhdittamaan. Toisten silmistä hehkui suuttumus.

Kaikki tämä tapahtui muutamissa silmänräpäyksissä. Visulainen alkoi puhua.

Kun puhe oli päättynyt, kättenpaukutukset laanneet ja Jaakko Huttunen käynyt häntä kädestä kiittämässä, pysähtyi Visulainen istumaan yksikseen erään pensaston varjoon. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja jäseniin laskeusi veltto puutumus. Nuorisoseuran Amerikkaan muuttava kirjuri nousi lavalle ja kehoitti että laulettaisiin yhdessä "Maamme". Kehoituksessa ei ollut mitään sukkelaa, eikä mitään naurettavaa, mutta moni suu vetäytyi hymyyn aivan kuin olisi hyvinkin naurettavaa laulaa "Maamme"-laulu.

Visulainen tietysti nousi laulamaan. Joku sieltä, täältä yhtyi, mutta mitään yhteislaulua ei siitä tullut. Tuskalla saatiin loppuun pari värssyä… laulu ujui ja kuoli siihen aivan kuin väsymyksestä uupuneena… "Saa nähdä, eikö nyt tule katovuosi", kuuli Visulainen takanansa sanottavan, kääntyi ja näki siinä tanakan talonpojan.

"Kovin uhkaa", sanoi talonpoika ja ravisti päätä, "tänä vuonna taitaa tulla Suomessa olemaan kaksinkertaiset hallat."

"Tuo mies tietää jotain!" ihastui Visulainen itsekseen… "Herra Jumala, kun tässä pääsisikin lämpenemään!" vilahti kohottava toivomus hänen ajatuksissaan mennessään kattelemaan miestä ja puhelemaan tämän kanssa.

IV.

Ja emännät lähtivät katselemaan pappilan uljasta karjaa. Tänään oli, näetten, eläinnäyttely Rutakkalan kirkolla. Jotenkin runsas määrä karjaa oli näytteille tuotu. Pappilasta oli kaksi eri sarjaa. Ne olivat pulskeita elukoita! Oikein niitä mielikseen katseli, semmenkin kun kirkkoherra oli itse mukana ja laski sopivia sukkeluuksia. Härkiä ja sonneja ei oltu uskallettu tänne muun karjan joukkoon ryhmittää, vaan oli niitä asetettu huoneisiin, joissa oli varmemmat kiinnipitopaikat.

Päivä oli tänään poutainen. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, liikkui varsin runsaasti näyttelypaikan tienoilla. Kaikkialla oli iloa ja juhlaista mieltä. Eiliseen verraten tuntui siltä kuin vasta tänään olisi oltu oikein juhlatuulella ja juhliminen oikealla pohjalla. Siltä se näytti Visulaisestakin, joka oli jäänyt tänne karjanäyttelyä katselemaan. Nuo miehet ja naiset, ne viihtyivät niin hyvin karjan parissa, nauttiva hymy huulilla siirtyivät naudasta nautaan, tutkivat niiden tuntomerkkiä ja niiden hyvyyksistä väittelivät.

Kokous-talon pihaan oli puhujalavakin rakennettu, köynnöksillä ja kukilla koristettu. Siellä oli istuimia pihalle asetettuina ja lehtimajan sisään virvoitusravintola järjestettynä.

Muuan agronomi nousi lavalle. Hänen oli määrä pitää esitelmä pikkuvasikkain kasvatuksesta ja hoidosta. Kirkkoherralle tuli kiire käteen, kun huomasi agronomin lavalle nousevan.

"Odottakaapa hiukan", kuiskasi ja viittasi hän sinne lavalle käsin, juoksi yli pihan naisjoukkoon ja kuiskasi siellä piikansa korvaan:

"Mene sinä, Hilma, karjan luokse niin kauaksi että Karja-Maija pääsee tänne kuulemaan esitelmää." Kun sitten pappilan Karja-Maija ilmestyi naisten rintamaan, punottavana ja tuoreena, viittasi kirkkoherra agronomille, joka alotti.

Kun esitelmä oli loppunut ja naiset olivat saaneet kyllikseen naureskella sellaisille joutavuuksille, joita agronomi piti vasikkain kasvatuksen elinehtona, — astui puhujapaikalle Visulainen. Hän ilmoitti aikovansa puhua "hetken tapahtumista" tässä, kun kansaa oli niin paljon koossa ja tapahtumat siksi tärkeitä… Ilma oli kaunis, yleisö näytti verrattain tarkkaavaiselta ja puhuja alkoi lämmitä.

Kesken kaikkea hiipi kirkkoherran rouva kuiskaamaan Karja-Maijan korvaan, että hän on "niin kovin levoton jos joku karjasta repisi itsensä irti… että kyllä kai Maijan täytyy mennä sinne…"

"Onhan siellä Hilma. Eikähän ne nyt mitään erityistä, minä vaan kuuntelisin tuon puheen loppuun."

"Eipähän siinä nyt mitään erinomaista tuossa puheessa… Onhan Maija saanut lukea sanomalehdistä… Minä olen Tähden vuoksi niin levoton." Karja-Maijan kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme ja vastenmielisen näköisenä poistui hän joukosta. Rouva käänsi nyt rauhoittuneena ja harrastavan näköisenä kasvonsa puhujaan.

Vaan silloin: Parkumäen suurta sonnia kuletettiin poikki juhlakentän. Sonni mylvi ja mölysi, taluttajat huusivat ja melusivat. Koko yleisö kääntyi katsomaan ja jäi ihailemaan sonnin väkevää ruumista ja runtevia liikkeitä…

Visulainen korotti ääntään huutavan ääneksi, mutta se vavahti kun huomasi, että suurin osa yleisöstä yhä pysyi selin häneen ja seurasi katsein, jopa askelinkin uljasta sonnia. Sana takertui hänen kurkkuunsa… Lavan ympärillä on muutamia ikämiehiä ja nuorukaisia, jotka harrastuksella ovat puhetta seuranneet. Niistä yksi toisensa jälkeen nyt kärsimättömänä katseensa kääntää tuonne ihmisjoukkoon, jonka huomion sonni on niin täydellisesti vetänyt pois puhujasta ja hetken tapahtumista…

Ja Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään kieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.

"No mutta", sanovat miehet, "älkäähän nyt lopettako!" Ja useat lähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni oli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja katsoa Visulaista.

He saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan enään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä sanoja. "Tällaistako onkin todellisuus?" kaikui ääni yhä hänen rinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon. Pettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja sokaisivat innostuksen lähteet.

"Siihenkö se nyt lopettikin?" kyselivät miehet toisiltaan. Mutta
Visulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.

Ruis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi päistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan senvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana varsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa. Sitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin vapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo tänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada vapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi leikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.

Lampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja vaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.

Torppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli huono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.

Tämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän oli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, "ei silloinkaan kun suoranaista vääryyttä kärsi", sanoivat toiset torpparit ja pitivät Pekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.

Oliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä ratkaistu, ettei hän valittanut.

Mutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa sirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka metsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta metsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja, koirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.

Pehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen ja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.

Vaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen löi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.

Pehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi, aivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella koiraansa, hokien:

Vaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka askeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään sanonut, tuli vaimolta:

"Priita-Maija laski minut kotiin kello 3:lta, kun saatiin pyykki valmiiksi ja… ja… kun nuo rukiin vähät pyrkivät varisemaan peltoon."

"On oikein paha, kun ei ole vieraalle tällä kertaa minkäänlaista suunavausta."

"Mitähän jumalan nimessä tästä tulee?" huokasi vaimo ja palasi takaisin leikkuumaalle, jossa ruis rapisten varisi tähkäpäistä peltoon.

Illalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä pehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli edessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon varisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan lepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisiko sopiva leikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan…

Juuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa lakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut ohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:

"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä sanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna otat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan."

Enempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi tiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian katosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:

Kun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11 ikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti puuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.

Pekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi ja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja riensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.

"Päiveä Pietar-veli, ka yöhän tuota jo onkin. Miksi ette päivällä leikkaa?"

Pekka kääntyi ja näki vanhastaan tutun miehen, reppu selässä ja piikkisauva kädessä.

"Ajattelin sinua, että kun sinä tulisit. Sano nyt, joka tiedät, tuleeko siitä maanjaosta jotain?"

"Ka miksei tulisi! Männäh tupah ja pistetäh shaijuks, niin juttu paremmin luistaa."

Tämän kartanon isäntäväki asui enimmät osat ajastaan Helsingissä. Koko maatalous oli pehtorin huostassa, joka tehtäväänsä hoiti rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan.

Torpparit olivat tämän nykyisen pehtorin alkuaikana pyrkineet tekemään valituksia kartanonherralle suvella, kun tämä asui maatilallaan. Mutta kun tilasta oli viimeaikoina yleensä tullut hyvät tulot, ei isännällä ollut erityistä halua ruveta taistelemaan pehtoria "vastaan torpparien puolesta, vaikka ymmärsikin, että pehtori muutamissa suhteissa oli vaatimuksissa mennyt liian pitkälle. Hän koetti arasti huomauttaa pehtorille, että hänen tahtonsa olisi, että torppareita pitäisi kohdella säälien; mutta siitä pehtori riemastui pitämään sellaisen esitelmän että…

Mutta kerran alkoi kartanon torppaloukoilta kuulua aivan uskomattomia juttuja. Helsingissä oleva isäntäväki oikein pelästyi. Rouva ja nuori maisteri lähtivät maalle oikein keskitalvella ja veivät mukanaan 50 markan panoksen kirjasia ja kotikoulutarpeita. Nuori maisteri piti kartanon kansakoululla esitelmiä eräällä viikolla neljänä iltana. Kaksi kotikoulua pantiin kuntoon ja kansakoulunopettaja otti vaivakseen ilman eri palkkiota pitää silmällä niiden toimintaa.

Ja kun kaikki oli näin hyvästi järjestetty, palasivat asiantoimittajat
Helsinkiin.

"Jestande!… kuinka tyhmiä ne ovat!" huudahti rouva ensi sanoikseen, kun oli junalta tultua istuttu perheen teepöytään.

"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan kauheilta… Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!… Koko talvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään… eikä ikänä ole pettua tarvinnut syödä meidän kartanon maalla."

Kartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt huolikkaisiin ryppyihin.

"Kumminkin suhteellisesti", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen mieheensä.

"Minä vaan ajattelen, että… kentiesi pitäisi minun helpottaa torpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta isäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä…"

"Sama ajatus", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. "Sama ajatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta, jos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi, täytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna se ulkomaa-matkakin ja…"

"Siinäpä se juuri on!" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän liikkeen.

"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen tyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta… ja kansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja vaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle veljen maljoja." — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien loikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon saman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.

"Hänestä juuri!" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. "Minä pelkään", jatkoi hän, "että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun kontolleni."

"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle määräykset kohdella hyvin…"

"Hyvin — mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!… Isabella, miksi juuri minun maatilani torpparit antavat aihetta sellaisiin sanomalehtijuttuihin?"

"Ihmiset kyllä ymmärtävät, että siinä on torpparien tyhmyys suurena tekijänä, mutta ne eivät voi vapauttaa minua kokonaan siitä syytöksestä, etten ole pitänyt huolta torpparieni valistuksen kohottamisesta, enkä heidän tilansa parantamisesta."

"Mutta hyvänen aika, vietiinhän nytkin viidenkymmenen markan arvosta kirjoja ja kirjoitustarpeita. Opettajatar arveli…"

"Älä puhu, mamma! — anna anteeksi, että keskeytän. — Puheesi tuntuu näissä oloissa liian yksinkertaiselta. Meidän olisi pitänyt alottaa torpparien kanssa jo 20 vuotta takaperin, — siinä koko juttu."

"Ehkä minä lähden sinne uudestaan, isä", sanoi nuori maisteri ja kiinnitti vakavat silmänsä isään.

"Väli niillä", keskeytti isä. "Ehdotustasi maksaa vaivan ajatella. Kun loppuisi tämä talvikausi pikemmin, niin minä rientäisin itse sinne… Herra Jumala! kun minä olen melkein aivan vieras omien torpparieni kanssa…"

"Mutta minäpä melkein luulen, että sinä menet juomaan heidän kanssaan veljesmaljoja!" nauroi rouva.

"Isabella, minä melkein luulen, että sinä otat asian liian keveältä kannalta."

"No, mutta hyvä Viktor, eihän sitä nyt maksa vaivaa ottaa noin kauhean synkästi! Tietäähän koko Helsinki, että perheemme kuuluu huomattavimpiin tosi-isänmaallisiin perheisiin. Jos torpparit meidän tilallamme — jota eivät monet tiedä, että ne ovat juuri meidän tilallamme, — jos ne yksinkertaisuudessaan antautuvat epäisänmaallisen yllytyksen valtaan, niin emmehän me heitä ole opettaneet."

"Ei, mutta me emme ole tehneet mitään sitä estääksemme ja… No, se ei ole pääasia mitä ihmiset sanovat, vaan se, mitä todella on. Sitä paitsi, minä olen lukenut Työmiestä ja…"

"Minä olen päättänyt ottaa selkoa. Ja sen johdosta olen jo melkein kumonnut yhden tulevan kesän suunnitelmistani."

"Kiitos, minä en katso mitään! Tässä saanen minäkin kohta astua pyykkiä pesemään työmiehen matammin rinnalle, ettei kenelläkään olisi aihetta kadehtia minua."

"Minä vaan tahdoin sanoa, että te kyllä saatte tehdä ulkomaa-matkan, mutta minun tehtäväni on ensi suvena oppia tuntemaan torpparini ja heidän elämänehtonsa."

Myöhemmin talvella, muutamalla hiihtoretkellä, ollessaan maalla osuivat kartanon nuori maisteri ja hänen toverinsa pistäytymään Pekan mökkiin.

Pekka katsoi luihusti, syrjittäin seisovia herroja, joita ei näyttänyt huvittavan istahtaa. Akkakin jo loi kiirehtivän silmäyksen mieheensä. Pekka vihdoin virkkoi:

"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?" ihmetteli vaimo omituisen yksinkertaisesti.

"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja kurjia tuntevat", intti vaimo.

"Kurjia?" kysyi ylioppilas. "Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on oma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan, joka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla enempi. Sitäpaitsi teillä on isänmaa. Käsitättekö mitä se on?"

"Ei tämä ole minun isänmaani", alotti Pekka onealla äänellä. "Minun isäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on sinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti jaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli. Sinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin Simunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon silloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli vähän jälestäpäin…"

"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä kurjuus ole kovinkaan vieras", selitti vaimo.

"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se torpanmaa, jonka päällä on syntynyt", alotti ylioppilas selittää.

Vaimo säpsähti, mutta miehen suu meni salaperäiseen, odottavaan hymyyn. Näki, että tähän kysymykseen sulkeutui kokonaan hänen nykyinen ajatuspiirinsä.

"Ei tule, hyvä mies. Ja toivoisitteko tekin todella…" Hän alkoi jutella lämpimästi ja istahti tolpalle.

"Hätäpä niillä näyttää olevan, noilla… Eipä vaan taidakaan olla niin tyhjää juttua, se maanjakojuttu."

Kesällä, muutamana sunnuntaipäivänä oli kartanon alustalaisia varten hommattu oikein suuret juhlat. Torpparit oli käyty kutsumassa, erikseen joka huonekunta. Ne tulivat, katselivat ja kuultelivat silmät ympyriäisinä. Ja kun muuan puhe oli pidetty, puri Pekka lisää ryssänlehtiä suuhunsa ja sanoi Simunalle:

Kello läheni 11:sta ja juhla lopetettiin. Käsi tukan rajassa läheni
Pekka muuatta torpparia ja kysäsi:

"Ruoat ovat kotona, eikä siellä ole ken toisi. Makaamisen aikaa ei tässä kyllä jää ollenkaan. Kello 4 pitää olla takaisin", jutteli mies synkästi.

Molemmat katselivat varpaisiinsa. Läheni kolmas torppari ja alkoi tosissaan kysellä, vuorotellen toista ja toista silmäillen:

"Eivätpä taida… hyvä kun huomisen saa tässä korvaamattomana heidän kirjoihinsa", arveli Pekka.

Heillä oli kuitenkin ollut jonkunverran hauskaa. Eivät kiirehtineet pois, vaikka ohjelma oli jo loppuneeksi ilmoitettu. Parvi torppareita keräysi siinä yhteen kohti. Ne näyttivät niin väsyneiltä, veltoilta ja toimettomilta ja yhtäkaikkisilta. Kellä oli suupielessä, aivan kuin siihen unohtuneena, hymynkierre, minkä naama oli totinen ja synkkäkin. He katselivat nuorisoa, joka kentällä touhusi. Kaikki tanssijat olivat herrasväkeä, joitakuita mahtavampain talollisten lapsia oli mukana, vaan vahva parvi varsinaista työläisnuorisoa seisoi syrjässä katsellen. Pari nuorta herraa ja yksi nainen kehoittelivat heitä innokkaasti mukaan, vaan he naureskelivat hämillään ja vetäysivät taaksepäin. Vihdoin muuan renki, luonnottomasti nauraen, hurjasti keikaillen, heittäysi tanssimaan ja hänen peräänsä eräs torpanpoika. Katselijajoukko helähti nauramaan, vaan tanssivat naiset vetäysivät pelokkaasti huudahdellen syrjään, ikään kuin tässä olisi ollut todellakin jotain pelättävää. Renki toverineen palasi toisten katsojain joukkoon ja suurta melua pitäen siitä, että "noin ne aina pelkäävät, vaikka niin joukkoonsa tahtovat", — lähtivät tanssilavalle, joka oli siitä muutaman kilomeetrin matkassa. Vanhempi väki katosi myöskin kentältä. Mutta nuoret vallassäätyläiset, joita olikin nyt aivan harvinaisen paljon kokoutunut näille juhlille, pitivät niin hauskaa, että viimeiset vasta aamupuoleen alkoivat kadota kartanon isoon päärakennukseen ja mikä minnekin, — samoihin aikoihin kuin isolla ruokakellolla soitettiin työväki kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.

Syyspuolella kesää käytti kartanon omistaja kuukauden päivät, tutustuakseen perinpohjin alustalaistensa oloihin ja elämänehtoihin.

Ja kun oli tutkimuksensa perinpohjin suorittanut, istui hän konttorissa monta päivää ja kirjoitti kaikille uudet välikirjat. Jokaisen vuokra-ehdot laskettiin noin kolmasosalla ja puolellakin. Velvollisuus vaadittaessa tehdä ylipäivätöitä poistettiin, samoin useita muita epämääräisiä ehtoja sekä määrättiin pisimmäksi kesätyöpäiväksi 13 tuntia. Vaan sitten lisättiin niihin yksi tärkeä lupaus:

"Jos torppari haluaa torppansa lunastaa palstatilaksi, on hänellä siihen oikeus." Hinta ja maksuehdot kullekin erikseen määrättiin.

Kun kaikki oli valmiina, lähti kartanonomistaja kahden vierasmiehen kera kiertämään torppareittensa luona. Niillä oli määräys sinä päivänä olla kaikilla kotosalla, talon työt saivat odottaa.

Kun toinen kartanonomistajan apulaisista oli Pekalle selittänyt käynnin tarkoituksen sekä lukenut välikirjan, joka oikeutti hänet pitämään nykyisen maansa 50 vuotta, sekä vielä laajentamaan sitä vieressä olevaan suohon, ja tämän kaiken lisäksi vuokraehdot olivat melkein puolta helpommat ja lopuksi oikeus lunastaa se ikuiseksi omaisuudeksi, jos niin haluaa, — jo alkoivat kyyneleet tippua Pekan poskille.

Pekka astui kartanon omistajan eteen, kopeloi tämän käden omaansa ja puristi sitä kahden käden, katsoi silmiin kyyneltensä läpi ja virkkoi:

Vaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki Pekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten tullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen ylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:

Poika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni ystävällisenä:

Ja vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen pisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: "Jumala tiunatkoon teitä."

"Ei poika ymmärrä vielä", selitti isä, "mutta jos Jumala elonpäiviä suo, niin kyllä vielä ymmärtääkin."

Ilon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun vieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan juurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.

Muistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta takaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa puolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi luulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme hiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä, joka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan sujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka tavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme mitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta pitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät mielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa todisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili ja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme meitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan johdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli laiska ja me väsyneitä…

Ja hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja söimme katajanmarjoja.

Vaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me sentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein joka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään surisevia paarmoja kupeiltaan, tuli "Kapteeni" vastaamme ratsastaen Valkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko mies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet huomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja yleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme säädyllisesti lakkia. Hän sanoi:

Jaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja — vastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen pelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan meille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan varustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme erinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä, mutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva oli meidän tietämme. Hänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili yhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin luonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että hiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä aitaan ja huusi:

Tätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat häntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi minutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista ja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani tallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi rähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.

Se nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun pääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni välinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän oli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut. Eikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.

Alkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia pilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan kytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä kaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme kiireissämme yksistä neuvoin.

Vaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen hirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti taivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu. Nyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui loppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.

Lähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne, minkä kintuista lähti.

"Mutta Musta?" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me palasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se turvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi ja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat ympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa suutelematta… Meitä oli siinä kolme ajattelevaa olentoa, jotka yhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan ennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.

Ladossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että olisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja sinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.

Yht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa leimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla hehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä pitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi melkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään…

"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset." Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti meitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei tullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.

Hän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin kuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.

Ja miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä kylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen, selittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme. Riidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa juro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta tuntui, että hän piti meitä jonkullaisina tovereina tuossa yhteisessä rajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes erehdys.

Rajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuin kaltaisillensa.

Me emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme aikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala selvisi siitä, että toinen sanoi ensin:

"Hän on oikein sopiva mies." Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten me yhdessä ylistimme häntä, ystäväämme, jolla oli niin paljon vihamiehiä.

Monta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana muistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla milloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.

Ja syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi, pelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot hälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät. Hän oli taas yksin koko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä, raakana kylän herrana.

Kylässä ei ollut ensinkään muita herroja, harvoin niitä kävikin, hän edusti niitä kaikkia alusta loppuun.

Mutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut "ystävyytemme" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt, että se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin, rajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen taasen, kun piti esiintyä "kylänherrana," mökkiläisten ja talollisten kauhuna… Kuinkas muuten, vanha sotaherra!

Karhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti mietteissään päätänsä ja virkkoi:

"Ei se kelpaa, että kotieläimet tuolla tavalla juoksevat, voi mennä jalka poikki, pää halki, tahi saattaisi joku hidasliikkeisempi elukka jalkoihinkin joutua. Ja sitäpaitsi on se liian nopeata eteenpäin menoa."

"Setä, pane hänelle aasi holhoojaksi", kehoitti kettu, joka tavallisuuden mukaan oli karhulla adjutanttina.

"Olisipa hyvinkin", kehui kettu, jonka kieli roikkui suusta lerpallaan siinä kun se syrjittäin, lurjusmaisesti katseli setänsä totista naamaa.

"En viitsi sitä asiaa niin paljon ajatella. Se nyt on vaan estettävä tuo hevosen tavaton juoksu ja kopea käytös. Sellaista en minä kärsi!"

Aasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia täynnä.

"Lurjus!" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa, jos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu purasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois säärensä maltillisesti, ilman potkimatta.

Kettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota ainesta. Itsekseen vaan jupisi:

"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei mitään muita vaatimuksia kuin vatsan… Sitä saa haukkua, pilkata, jopa hutkiakin ilman että suuttuu… Kerrassa oiva kätyri!"

Ja kettu teki aasista hevosen juoksun tarkastajan; tämä otti viran iloiten vastaan.

Miten aasi virkaansa toimitti, ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin. Vaan lopputulos on ollut se, että nykyisellä hetkellä ei enään koko avarassa maailmassa liene yhtään aasia, joka vielä olisi virassaan, hevosten juoksun tarkastajana. He, näettekös, eivät kyenneet estämään hevosten juoksua. Päät pystössä, kaulat sankarillisesti kaarella, jouhet upeasti tuulessa heiluen, — sillä lailla kulkevat nämät uljaat eläimet. Hevosen vauhti lisääntyy vuosi vuodelta ja maine kasvaa. Sitä vastoin aasin maine keskittyy yhä enempi — pitkin korviin.

Eräänä sunnuntaipäivänä käveli Jesus vaatimattomaksi suomalaiseksi talonpojaksi pukeutuneena muutamata Suomen maantietä. Aurinko heloitti kuultavalta taivaslaelta ja paahtoi maantien hiekan niin kuumaksi, että matkamiehen jalkoja poltti ja kuumuus alkoi painostaa ruumista. Hän istahti maantien viereen ruohikolle levähtämään. Hiljakkoin oli satanut, maantien vieressä oleva metsä tuoksui hurmaten, laulurastaat, tiaiset, pajupiiparit, närhit ja sirkut lauloivat metsässä tuhatsävelistä, loppumatonta virttänsä. Maantien toisella puolella levisi avara timotee-niitty, jota hauskasti ja elähyttävästi kirjavoi puna-apilan muhkeat, pehmoiset kukkaset. Lukematon määrä hyttysiä ja metsäkärpäsiä hyräili ja surisi matkamiehen pään ympärillä ja ruohikossa hänen vierellänsä samoilivat ahkerat muurahaiset ristinrastin, osuivatpa joskus kaahimaan paljaille jaloille, housuille ja takinhelmoillekin. Muuan sirkka sirkutti etäämmällä, mutta aivan tuossa vieressä oli pari toukkaa kiertynyt puolukkavarvun ympäri. Jesus katseli ja kuunteli. Kaikkialla niin ihana, suloinen rauha. Hänen suunsa vetäysi nauttivaan hymyyn, sitten pani hän kätensä ristiin, otti pois lakin päästänsä ja — kiitti Isäänsä ihmisten puolesta. Hän oli juuri lopettanut, kun metsästä alkoi kuulua jänistä ajavan metsäkoiran ulina ja haukahteleminen. Kohtapa syöksikin jänes ohitse ja koira perässä. Samassa kuului pamaus, — Jesus tunsi jalkansa puutuvan samassa kuin jänes kiljahtaen otti pitkän loikkauksen ja tupertui henkitoreissa mättäitten väliin. Hämmästyneenä tästä äkkinäisestä tapauksesta, ei Jesus aluksi pannut mitään huomiota jalkaansa, vaan tuijotti säälien jänestä, jota nyt takaa ajava koira raateli. Kohta ilmestyi metsästä aukealle myöskin nuori metsästäjä sesettäen ja miellytellen koiraansa. Mutta kun koira näytti jänestä repivän, huusi metsästäjä täyttä kurkkua: "Anna perhanan elukka sen olla!" Jesus säpsähti sitä ääntä. Nousi ja kävi ampujan luokse. Jalasta, johon pyssystä oli useita hauleja lentänyt, vuosi verta.

Sunnuntaimetsästäjä, joka paraillaan purkasi jäneksen sisälmyksiä koiralleen, kääntyi, myöskin säpsähtäen, ja näki nyt edessään köyhän puoleisesti puetun miehen, joka säälien katseli ei ainoastaan jänestä vaan häntäkin. Tervehdykseen ei hän vastannut mitään.

Jesus aikoi istahtaa muutamalle kivelle siihen lähelle, mutta metsästäjä, joka katsoi itsensä arvokkaammaksi tässä joukossa, virkkoi käskijän äänellä: "Enhän minä ole pyytänyt sinua seuraani?" Jesus punastui korvia myöten. Mitään vastaamatta lähti hän ontuen, omaa tuskaansa valittamatta kävelemään pitkin tietä, johon jokaiseen jälkeen jäi verinen pilkku…

Teidän ylistykseksenne, te valon vakaiset vastustajat, ei ole luullakseni vielä koskaan kiitosvirsiä kirjoitettu, sillä kirjoitustaitoinen maailma ei voi teitä ylistää syystä, että te vihaatte sitä. Mutta te olette kuitenkin maailman pylväitä tänään ja vielä huomennakin, sillä teidän käytettävinänne ovat kaikki väkivallan periaatteet ja sota-aseet. Teidän mielestänne on yksilön persoona asetettava kaiken yhteishyvän yläpuolelle, oma etu elämän korkeimmaksi tarkoitusperäksi, käsivarren voima ja väkivallan kauhu kaiken inhimillisen edistyksen johtavaksi periaatteeksi. Te siunaatte sitä aikaa, jolloin kenenkään katse ei ulottunut oman kaalimaan laitoja ulommaksi, jolloin orjat raatoivat palkatta teidän työnne ja te saitte vaan laiskoina partojanne hoitaa ja "voida hyvin". Te nykyiset valon vastustajat ette kyllä ole itse noita riemuaikoja nähneet, mutta te uskotte niiden olleen onnellisia. Sillä kun kirjain oli ihme itse isännillekin, kun kirjoittaa ei osanneet muut kun pappi ja ruununvouti, — ei kukaan kirjoittanut sanomalehtiin eikä kukaan niitä lukenut. Rauhassa saitte te silloin toteuttaa periaatteitanne elämän korkeimmasta hyvästä. Te kokositte, niinkuin muinoin Joosef, aittoihinne viljaa, riistaa ja rahaa pahaa päivän varalle. Mutta muiden pahat päivät eivät teidän sydämiänne koske, sillä teillä ovat vaan omat päivänne. Ja vaikka teidän ympärillänne sadottain pitäjäläisiänne nääntyy nälkään ja viluun, vaikka kipu ja kärsimykset kaataisivat kokonaisia kyliä, ja vaikka niiden sielut valon ja opastuksen puutteessa kuihtuisivat ja näivettyisivät niiden irvikuvien kaltaisiksi [tarkoitetaan noita inhoittavia kuvia, joita kaikkialla tapaa piirreltyinä huoneitten seiniin], joita he piirtelevät seinillensä, — se ei koske teidän sydämihinne. "Sillä kussa on teidän tavaranne, siellä on myös teidän sydämenne." Mutta kun jossain joku nääntyvän näyttää, te niitä perimään riennätte jo ennen kuin riutuva henki vielä on ehtinyt kituvan kuoren heittää. Sillä teillä on melkein jokaisessa kuolinpesässä saatavia ja velkakirjoja, joiden alkuperä on usein hämärä, mutta lainvoima aina pätevä. Siten te lisäilette aarteitanne, tulojanne ja talojanne, liittämällä omiin sarkoihinne kuolevain maita, hävittäen kiinnekirjat ja perintöoikeudet laillisilta perillisiltä, joista teette mieronkiertäjäjoukon, joilla ei ole kontua eikä "kotia mihin päänsä kallistaisivat."

Jos sitten joku uskaltaa teidän toimianne moittia ja edes ihmetellä teidän suuntanne armotonta tylyyttä, jos torpparien akat ja velallisten lesket asiasta itkussa-silmin toistensa korviin kuiskuttelevat, te hymyillen mainitte siinä kärsimyksestä, jota tekonne synnyttävät, sillä teidän ilonne on ostettu köyhäin kärsimyksillä. Mutta kun parku liian suureksi paisuu, kun sen soraäänet alkavat teidän korviinne tunkea ja häiritä teidän nautintoanne, silloin te julmassa vihassanne "panette kätenne akkain suun päälle". Silloin näiden huulet ajettuvat ja kangistuvat, puhe ei enää suju suulla. Mutta he viittailevat ja puhuvat käsillänsä. Ne viittaukset kyllä usein ovat ilkeämmät kuin se sana jonka he sanoisivat, jos puhua saisivat, mutta te ette usko viittausten levenevän eikä niitä kaikkein ymmärtävän.

Ja niin olette te valtanne kukkuloilla te valon väkevät vastustajat, te luulette että maailmassa on rauha, että köyhälistön ja velallistenne ja lampuotienne mökeissä kaikuvat ylistysvirret teidän viisaista toimenpiteistänne ja kohoilevat ihastuneet ihmetyshuudahdukset teidän rikkauksianne katsellessa.

Jos minulla olisi runoilijan taito ja osaisin vertauksilla puhua, niin minä sanoisin, että teidän rikkautenne ja teidän valtanne muodostavat suuren, pääsemättömän vuoren. Mutta jos minä olisin korppi ja osaisin ennustaa, niin sanoisin, että sillä aikaa kuin aarrevarastonne kasvaa, sen ilmattomassa sisustassa levenee mätä. Te kapuatte yhä korkeammalle vuorenne huippua kohti sen loistavaa pintaa, sen leveyttä ja korkeutta ihaellen, koskaan tutkimatta sen sisuksia ja yrittämättäkään poistaa siellä levenevää mätää. Ken lähelle uskaltaa tulla ja heikkoja puolianne paljastaa, sen palkatut kätyrinne ryöstävät ja vievät vuoristonne sokkeloihin, johon on monta menneitä, vaan harvoja takaisin palanneita. Ja siellä, siellä vallitsee uni, nälkä ja ilman puute luonnonlain rajattomalla voimalla.

Mutta eräänä päivänä mätä puhkaisee reijän valtanne loistavaan vuoreen, vapaa ilma tunkeutuu sinne sisään, uneksivat eläjät aukovat silmiänsä, oikovat jäseniänsä ja kiinnittävät katseensa sinne missä on reikä, josta ilmaa ja elämätä virtaa ja josta Jumalan vapaa aurinko loistaa. Vuosituhansia vangittuina olleet voimat murtavat itsensä vapaiksi ja te kukistutte kuin juurettomat puut. Te tulette näkemään sen ikuisen keväimen, jolloin valon voimat murtavat kaikki luonnottomat esteet, jolloin naisten kielet tulevat laulamaan sorrettujen vapautuksen ihanoita ylistysvirsiä ja anteeksi-annon ja veljeyden sointuvat sävel-luomat sulattavat teidänkin sydämenne ja osoittavat teillekin oikean tien elämän ikuiseen onneen. Silloin on se suuri huomen, jolloin väkivallan voima on vaan kauhea muisto ja ihmiskunta on ottanut omiintuntoihinsa kirjoitetun Jumalan lain ainoaksi ohjaajakseen, jolloin joukkojen murha on yhtä suuri synti kun miestappokin, ja jolloin henkinen murha on suurempi rikos kuin ruumiillinen. Silloin tekevät ihmiset maailman rauhan sen periaatteen vuoksi, että murha on raaka synti ja että ketään ei haluta murhata. Kukaan ei anasta keltään mitään, ei oikeuden varjolla enempää kuin suoranaisella vääryydelläkään. Silloin on valo valtias maan. Silloin hallitsevat ne voimat, jotka nyt ovat lapsina, joiden kasvamista kaikin voimin koetetaan ehkäistä, että pysyisivät pieninä, eivätkä koskaan kasvaisi suuriksi. Mutta samaten kuin Galilein maapallo "pyörii kuitenkin", samaten kasvavat nämät vesat, sillä niitä kasvattavat luonnonvoimat ja luomisen lait, ja niiden käyttäjänä on Jumala.

Sen pituinen on ylistysvirsi teidän kunniaksenne te valon nykyiset ja vastaiset vastustajat, joiden joukko on niin suuri ja valta niin mahtava ja vastustamaton.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIENHAARASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Tienhaarassa

TIENHAARASSA

SANTERI ALKIO

SISÄLLYS:

I.

II.

III.

IV.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE