The Project Gutenberg eBook of Suontaan Heikin koti, by Juho Koskimaa

Syksyiset tuulet ovat jo aikoja sitten riipineet viimeisetkin lehdet puista, monta kertaa on maa jo ollut lumen peittämänä, mutta aina on lumi sulanut pois jättäen jäljelle vain kosteutta ja kuraa.

Yöllä on taas satanut lunta ja aamu tuntuu raikkaalta ja kylmältä. Ilma on sinertävän kirkas ja ihmisten käynti on kuin reippaampi ja heidän kasvojensa väri terveempi.

Suontaan Heikki on hakemassa emäntäänsä kaupungin sairaalasta. Kaupunki on jo jäänyt jälkeen, esikaupungit sivuutettu ja takanapäin, metsän takana, nousevat kirkkojen tornit ja tehtaitten savupiiput.

Aamu on vielä jotenkin varhainen, mutta tie esikaupunkien tuolle puolelle on jo ajettu likaiseksi. Yhä valkoisemmaksi se kuitenkin käy, yhä luettavammiksi kärryjen jäljet ja hevosen askeleet, ja kun saavutaan Mölsän kartanon portin tuolle puolelle, lepää tie edessä valkoisena ja koskemattomana.

Suontaan Heikkiä näky huikaisee eikä hän voi olla hiljentämättä juoksijansa vauhtia. Mutta sitten hän taas panee hevosensa juoksuun ja katsoo taakseen. Heidän kärrynpyöriensä jäljet ovat nyt ainoat koko pitkällä, valkoisella tiellä ja seuraavat kiinteästi kantapäillä. Taas hän hiljentää vauhtia, jopa pysähdyttää hevosen kokonaan, kiihoittaa sen uudelleen juoksuun ja katsoo taakseen: tarkkaavainen kulkija voi helposti päätellä, minkälainen vauhti hevosella on ollut. Niin, ja jos hän on sattunut näkemään heidät syrjästäpäin, saattaa hän sanoa: "Tuosta ovat menneet Suontaan Heikki ja Saaren Helmi ja tuossa ovat heidän jälkensä."

Ikäänkuin ällistyneenä tästä havainnosta ja ajatuksesta lyö hän hevostaan selkään, — nyt heidän jälkiään voi seurata kuka tahansa, mutta kun ne yhtyvät toisiin, kun tullaan paikoille, missä maantie on ravalle ajettu, mene siinä ja ota selvä, kuka tai millainen menijä on ollut. Ohimennen hän vilkaisee vaimoonsa. Hän ei ole pitkään aikaan muistanut, että tätä edes hänen rinnallaan onkaan. Mutta Helmiltä jää huomaamatta, että hänen miehensä häneen katsoo. Hänen kasvonsa ovat käyneet pieniksi ja kellertäviksi ja hänen vartalonsa on kutistunut kokoon, se ikäänkuin häpeää muhkeammille mitoille ja muodoille tehtyjä päällysvaatteita.

Suontaan Heikki kääntää katseensa pois, hänen kasvonsa kovenevat ja hän yllyttää hevosen yhä nopeampaan raviin. Ne kasvot, joihin hän äsken oli katsonut, eivät olleet entiset. Piirteet olivat tosin samat, joskin kalvistuneet ja laihtuneet, mutta niihin oli tullut jotakin uutta, kirkasta ja melkein lapsellista.

Silmänräpäyksen ajaksi pistäytyy Suontaan Heikin sydämessä säälintapainen, mutta vain silmänräpäyksen. Sillä kun järjellä ajatteli, niin eihän tässä oikeastaan enää ollut sijaa millekään säälille eikä muullekaan hentomielisyydelle. Tuo tuossa vieressä oli häntä viisaasti harkiten ja järjestelmällisesti pettänyt. Se oli ollut rakastunut ryssään ja tullut sille raskaaksi. Mutta kun se ei syystä tai toisesta voinut ryssää ottaa ja tuli tietämään hänen, Suontaan Heikin, heikkouden, asetti se niin, että uskotteli olevansa paksuna hänelle. Mitäpäs hän ymmärsi, ja silleen kai asia olisi jäänytkin, ellei ryssä olisi tullut ja hirttänyt itseänsä ovipieleen. Kummakos, että silloin tulee nöyräksi ja hullunsekaiseksi.

Suontaan Heikki rypisti kulmiansa. Tällainen oli pyöreä, kaikenpuolinen totuus, siitä ei päässyt ylitse eikä ympäri. Hänen ainoaksi viakseen jäi se, että hän oli tuota rakastanut. Ja rakastaisi tietysti vieläkin, ellei ryssä itsemurhallaan olisi tullut ja ilmaissut koko entisyyttä.

Nainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei sitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.

Katuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä jotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut saanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi edes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan oli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen vapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai sitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?

Tultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti, ikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa taas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan puhuu.

"Vihaatko sinä minua — kovin?" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa kuin maan alta.

Menee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa, mutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja tarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin hänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut, ettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut, ei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.

"En", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, "en minä sinua vihaa".

Jo ennen puoltapäivää ollaan päästy ohi Nikulan. Aurinko tulee esiin ja maisemat käyvät aivan kuin kodikkaammiksi.

Suontaan Heikin pitäisi sanoa Helmille, että nyt kun tullaan kotiin, niin ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitään muuta sanomista hänellä ei olekaan ja hän avaa monta kertaa suunsa sen sanoakseen, mutta sanat takertuvat kurkkuun.

Hän ei voinut unohtaa, kuinka monta hikipisaraa hän oli saanut vuodattaa, kuinka monta kirousta kirota ja kuinka monta huokausta niellä, ennenkuin oli saanut ihmiset uskomaan, että kyseessä oli hirveä erehdys, — jos he nyt ylimalkaan vieläkään valhetta uskoivat. Mutta olivat ainakin uskovinaan ja se oli pääasia.

Hänen täytyy vieläkin ummistaa silmänsä ja purra hampaansa yhteen muistellessaan kaikkea silloin tapahtunutta.

Ryssä löydettiin hirttäytyneenä hänen ovipielessään rinnallaan Helmin kirjoittama kirjelippu. Se ei itsessään ollut mikään todistuskappale, mutta Helmi oli tunnustanut kaiken. Saaren vanhat haltijat olivat kertoneet sen, minkä tiesivät, — olivat luulleet Helmin sen jo aiemmin tehneen eivätkä sen vuoksi olleet tahtoneet asiaan sekaantua. Ja vasta silloin hän, Heikki, oli lopullisesti raivostunut. Sitä silmittömyyttä oli kestänyt sittenkin kun Helmi oli joutunut sairaalaan.

Mutta sitten hän oli kuin herännyt unesta. Kun ihmiset tulivat häntä surkuttelemaan, oli hän yksinkertaisesti ajanut heidät pellolle. Luulivatko he häntä niin tolloksi, ettei hän tiennyt, miten lapsia tehdään. Ja eikö ryssä ollut jo Saaressa ollessaan näyttäytynyt hiukan omituiseksi. Nyt oli ruumiinavauksessa käynyt selville, että hänellä oli pitkällisen juomisen turmelema elimistö. Selväähän oli, ettei se voinut olla täysipäinen, ja mitä Helmin kirjeeseen tuli, niin se vain vahvisti otaksumaa. Kerranko sitä nyt puhutaan mitä tahansa, mutta kun Niku oli ottanut kaiken todesta, niin mitä Helmi muuta voi kuin varoittaa.

Ja hän oli toimittanut Nikolai Sarkalle kunnialliset hautajaiset ja tilannut kiven hänen haudalleen.

Niin hän oli lopulta ihmiset selvittänyt ja he saivat uskoa tai olla uskomatta. Pääasia oli, etteivät puhuneet, eivät paljon edes keskenään. Mutta sillä välin Saaren emännän ruumis kuihtumistaan kuihtui, vaikka sielu eli, ja Helmi virui ruumiin ja sielun tuskissa sairaalassa.

"Paras olisi", oli Saaren emäntä kerran lausunut, "että Helmi kokonaan kuolisi pois".

Muistaessaan nämä vaimonsa äidin sanat ei Heikki voi olla katsahtamatta Helmiin. Aurinko paistaa nyt suoraan vasten kasvoja, ja Helmi varjostaa silmiään. Kasvot näyttävät entistä kalpeammilta ja kuihtuneemmilta, ne ovat ilmeettömät kuin kuolleen kasvot. Samalla Heikki huomaa, että silmiä varjostava käsi vapisee, eikä hän viitsi sitä kauempaa katsella, vaan kääntääkseen ajatuksensa muualle lyö hevosta selkään.

Nyt hänen mieleensä myöskin palaa, että tuo ilmeettömyys on Helmille luonteenomaista. Silmät voivat loistaa tai synketä, suu voi hymyillä, vieläpä nauraakin, mutta kasvot palaavat pian entisiin juonteisiinsa ja ilmeen vaihtelu jää kuin unennäöksi.

Viime aikoina on hän tähän asiaan useinkin mielessään palannut. Hän on muistellut ensimmäistä ujoa kosimistaan Saaren yliskamarissa ja muistaa, kuinka Helmin suu oli nauranut, mutta silmien katse ollut kylmä ja pistävä. Niin, olihan keskustelukin ollut senluontoista. Edelleen hänen mieleensä tulee, mitä muuatta tuntia myöhemmin oli tapahtunut ja silloin Helmin kovuus, laskelmallisuus ja viekkaus kaikkein selvimmin kävi selville. Mutta myöhään, Herra paratkoon, hän oli sen huomannut.

Suontaan Heikki kiihtyy omista ajatuksistaan. Millainenhan sen ilme oli ollut kun se rakasteli sen ryssän pojan, Sarkan Nikolain, kanssa! Taisi naama silloin olla toisin päin mujullaan.

Katse, jonka hän nyt luo vaimoonsa, on synkkä ja uhkaava, se on niin peloittava, että toinen säikähtäisi, jos sen huomaisi, ja käsi vavahtaa tahdottomasti. Mutta hän puree taas hampaansa yhteen ja samassa on kaikki ohi ja sijalle astuu vain viiltävä kylmyys. Eihän hänellä enää ole muuta sen ihmisen kanssa tekemistä kuin että asuu saman katon alla. Ja siitäkin pääsen milloin vain tahtoo. On vapaa kuin kulkurisälli tai taivaan lintu, — mene, tule, tee mitä tahdot, elämä on edessäsi kokonaisena ja avonaisena, elämä, jota sinulla tähän asti ei oikeastaan ole ollutkaan. Se on ollut vain harmajaa työn tekoa ja tyhjää uneksimista, joka lopulta pani ottamaan suuren kulauksen myrkkymaljasta.

Mutta nyt on toista. Hänellä on nyt pientä, värisyttävää esimakua elämästä sellaisena kuin se on kotinurkkien ulkopuolella. Eihän kannattanut surra eikä tulla synkäksi, eihän hän ollut mitään tehnyt. Ja kun hän tulee tähän, ei hän voi olla tuntematta pientä kiitollisuutta, kummallista ja sekavaa kiitollisuutta siitä, mitä on tapahtunut.

Lyhyt metsätaival on loppunut, ensimmäiset vainiot ovat jo silmäin edessä ja niiden keskellä vauras kylä kuin kylpee kelmeän auringon hohteessa.

"Kun nyt tulet ihmisten pariin", sanoo hän, "niin ole niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Olet ollut sairas muutaman hullun jätkän aiheettomasti tuottamasta mielenliikutuksesta. Et muuta."

Se on nyt sanottu. Hän panee hevosen raviin, niinkuin tapa kylien kohdalla vaatii, tuimaan, reippaaseen raviin. Siinä tuo Saaren nuori isäntä emäntäänsä lasareetista. Sellainen on kuva. Eikä hän huomaa, että hänen vaimonsa silmiin nousevat vedet ja ruumis alkaa vavista.

"Mitäpä minä sinulle… Pidä kylmä ilme, kylläs sen taidon osaat. Jos sinulla jotakin on tunnossasi, itsepähän sen kannat ja — yksin."

III

Saaren talon erottaa kaupungista vajaa kolmen peninkulman matka. Tapana ei ole ollut, että hevosta välillä syötetään tai muutenkaan levähdetään, mutta nyt Helmi näkee, miten Heikki sanaa selitykseksi puhumatta kääntää isoon harmahtavaan taloon vievälle kujalle.

Vasta lähemmäksi tultua hän talon tuntee ja muistaa joskus itsekin vanhempiensa kanssa sinne poikenneensa. Mutta muuta erikoisempaa hän ei muista. Se on Syrjän Ranta-Konkkala.

Olisiko Heikillä sinne asioita vai poikkeaako hän muuten vain. Helmi on jo aikeissa tätä kysäistä, mutta samalla hän muistaa, ettei hän ole enää se, jolle tehdään tiliä, ja pitää suunsa kiinni. Eikä tämä tietoisuus täytä häntä millään katkeruuden tunteella.

Mitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä, nöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan, mitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti ja varmasti.

Suontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan hevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä katselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu siltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen lempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa, muodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin häviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja kovemmiksi.

Viimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä. Helmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut hevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein, kuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa, että se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi kaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.

"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä… On meille hiukan niinkuin sukuja.
Vaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä."

Helmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen, ja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa poikenneensa.

Sitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka varallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka lisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu ruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä hänestä vain tuntuu siltä.

Tämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän mitään lisättävää.

Eihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät hevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta Heikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.

Jotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan tuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä, äiti ja hän itse pikku tyttönä.

Hän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona Saaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole hämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa kiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon, jossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä vielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin tarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä on istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä oikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.

Ensin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka hän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä oli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin paljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.

Hän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on tullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.

"Siinä taisi löytyä tuttavia." Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös. Hänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja kimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja itsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa enemmän pilkkaa vai sääliä: "Vai siinä sinä nyt olet, Saaren Helmi-tytär."

Tulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa esiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.

Toisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että hän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan edellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Talon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta puolittain kovalle katseelle.

Salavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa, jota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen poskipäilleen.

Helmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu pelastaa hänet pälkähästä.

"Niin", myöntää hän, "Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se jo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta sairastuukin."

Se tulee rauhallisesti, "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", mutta tuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein kuin hymyä.

"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies", lopettaa nainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.

Heikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku, Niku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus kohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö iankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten seuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan, mutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas ja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi, hän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa häneen, sitten hän painaa päänsä alas.

Samassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. "Ei puhuta tästä asiasta enää", sanoo Heikki, "on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä".

Hän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä kohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.

Keskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin se loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.

"On emäntä täällä ennenkin käynyt", puhuu talon tytär. "Ette ehkä muistakaan? Viivyitte kylläkin vain hetkisen."

"Kyllä minä muistelen", vastaa Helmi avuttomasti, "mutta pää tahtoo olla sekaisin ja muisti huonontunut".

"Arvaa sen. Ei siitä muuten vallan pitkä aika olekaan. Te olitte äitinne kanssa matkalla kaupunkiin."

On kuin nuijalla olisi lyöty päähän. Yhä vaan! Se oli silloin kun hän aavisti olevansa raskaana Sarkan Nikolaille… vainajalle… muuatta kuukautta ennen kuin se lapsi syntyi, jonka isäksi maailma Heikkiä luuli. Hänen kasvonsa käyvät palttinanvalkeiksi ja hänen silmänsä katsovat rukoilevasti miestä: Heikki, miksi toit minut tänne, ole jalomielinen, lähdetään, rakas, lähdetään minne tahansa!

Ranta-Konkkalan Aili katselee Helmiä säälien, ja hänen pehmeässä äänessään soi syvä myötätunto.

"Olettehan te vielä väsyneen näköinen". puhelee hän, "mutta kyllä te pian virkistytte kun pääsette Saareen ja pojan luo…"

Se oli viimeinen läjähdys. Maailma tummenee Helmin silmissä, ja sitten hän ei enää tiedä mitään.

Mutta kun hän taas saavuttaa tajuntansa, kohtaa hän ympärillään vain pelkkää myötätuntoa, vain paljasta huolenpitoa ja sääliä.

"Mitä sinä tuolla tavalla…", kuulee hän Heikin äänen sanovan, "tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa".

"Voinko minä sitä arvata", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin äskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.

"Kyllä, kyllä minä jaksan", vastaa Helmi päättävästi ja nousee seisomaan.

Hänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee. Minne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa tahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.

Sitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan kärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee Helmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu, kuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton ylenkatse ja kylmä, hillitty viha.

"Kyllä", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, "kyllä on mennyt huonon näköiseksi".

"Itsepä lienee vuoteensa rakentanut", vastaa hän ja kääntyy mennäkseen sisään.

Kaikki äskeinen on Helmistä kuin unta, Ranta-Konkkala ja sen tyttären silmät. Hän koettaa ajatella, mutt'ei tahdo saada järjen päästä kiinni.

Viimein ollaan kylän viimeisetkin talot sivuutettu ja lyhyt metsätaival on edessä. Silloin hän hiljaa koskettaa miehensä käsivartta ikäänkuin pyytäen anteeksi, että rohkenee niin tehdä.

"Siksi", kuuluu viimein tylysti, "että oppisit olemaan ihmisten parissa. Niiden joukossahan kuitenkin on elettävä."

Ja kun tämän taipaleen ohi päästään, niin alkavatkin jo Hirvijoen aukeat ja on opittava elämään ihmisten parissa.

Kun sitten maantieltä käännytään Saaren taloon, valtaa Helmin taas eräänlainen pelko. Miehen kiristäessä ohjaksia tarttuu hän häntä hiljaa käteen.

Hän ei juuri muista lähtöä kotoaan, palaaminen täyttää hänet tuskalla.
Minkälaista siellä nyt on ja kuinka häntä katsellaan. Sydän jyskyttää
kuuluvasti ja rinnassa on ahdistusta. Hänellä olisi halu puhua jotakin
Heikille, mutta suu ei saa sanotuksi.

Mies vilkaisee häneen syrjäsilmällä ja hiljentää todellakin vauhtia. Hänellä on omat ajatuksensa. Hän muistelee, kuinka monella mielellä hän on tätä samaista tietä kulkenut ja ajatellut ja kuinka hän nuorukaisen haaveellisin silmin oli maantieltä katsellut tulen heijastusta Saaren yliskamarista silloin kun Helmi ei ollenkaan vielä tiennyt hänen ajatuksistaan. Eikä siitä pitkiä aikoja ollutkaan. Entä nyt! Hän kyyditsee ei vaimoaan, vaan jotakin kulkurille antautunutta naista, joka sitten valitsi hänet uhrikseen.

"Joko minä saan ajaa?" kysyy hän töykeästi ja nykäisee ohjaksista.
"Katselevat muuten, että mikä murheen kulkue tämä on."

Ja vauhdin mukana hänen ajatuksensa saavat nopeamman tahdin. Eihän Helmi ollut tosin häntä millään tavalla lähennellyt, hän itse sitä oli tehnyt, mutta olisihan Helmin pitänyt olla rehellinen. Ei muuta kuin sitä. Olihan hän Helmiä rakastanut siksi paljon, mutta Helmi oli käyttänyt hänen tunnettaan vain rikoksensa peittämiseen.

"Muista nyt", sanoo hän kerran, "että pidät kylmät kasvot etkä enempää anna ihmisille puheenaihetta".

Hevonen pysähtyy kuin naulittu vierasportaiden eteen, renki juoksee pitämään sitä suupielistä ja Heikki auttaa itse emäntänsä kärryiltä alas.

Mutta ne seinän suojaksi lyödyt laudat, joihin Niku hirtti itsensä, ne on revitty pois.

Ja teeppäs nyt tiliä elämäsi askeleista, Saaren ainoa tytär ja Suontaan Heikin emäntä. Sinä astut tupaan, sillä väenkin tähden on sinun niin tehtävä. Nyt sinä kernaastikin lankeaisit polvillesi ja itkien tunnustaisit syyllisyytesi, nyt sinä mielelläsikin, keventääksesi omaatuntoasi, antaisit maineesi mennä, mutta nyt on niin, että kunnia ja maine ovat muillakin kuin vain sinulla eikä sinulla ole pienintäkään aihetta saattaa vielä miestäsi häpeään.

Pitäjäläiset ovat nyt kahden vaiheilla, eivät he oikein tiedä, kumpaa uskoa. Eivät he entisestä Saaren Helmistä niin huonoa uskoisi, eivät muutenkaan ja vielä vähemmän nyt, kun hän on Suontaan Heikin emäntä. Mutta kirkkaimmassa kunniassa kaikkein ensiksi pilkku havaitaan. Ah, kuinka paljon ja moninaista puheenaihetta ihmisillä olisi ollut, ellei Heikki olisi ruvennut sotkemaan asioita. Sinusta nyt lopulta riippuu, Helmi, jaksatko pitää pääsi pystyssä.

Väki on juuri päässyt päivälliseltä, tuvan ilmassa viipyy ruoan lemu, ja astioita korjataan syrjään. Mene sinne, niinkuin hyvä tapa vaatii, kättele kaikki ja kestä heidän katseensa.

Ettäkö olet väsynyt, ettäkö pitää suoraan vuoteeseen. Ei pidä uskotella. Saat vain puheet uudelleen alkuun, puheet, joiden kaiku tuskin koskaan loppuukaan. Kun jaksoit ajaa kaupungista tänne, niin jaksat hyvin tervehtiä neljä piikaa, kolme renkiä ja ajopojan. Ja sitten ovat vielä jäljellä isä ja äiti.

Säpsähdät kun kuulet pikkulapsen parahduksen viereisestä huoneesta. Älä ole huolissasi, sillä on hoitaja, on koko ajan ollut, minkä sinä olet ollut poissa. Sen nimi on Heikki ja sinä teit sen sen kulkumiehen kanssa, jota rakastit. Heikki sen nimi on ja puoliryssä se on tai ehkä vain neljännekseksi, mutta nyt se on Suontaan Henrikin poika ja Saaren perillisiä. Ainoa. Ellei muita tule.

Kasvosi, Saaren Helmi, kalpenevat ja punastuvat, hengityksesi käy raskaaksi ja kätesi menee sydämellesi. Näyttää kuin aikoisit vaipua siihen paikkaan. Mutta sinunhan pitäisi tietää, että tämä ei käy. Täällä auttavat vain tyyneys ja harkitseva asiallisuus. Tämä on Saari, ettäs sen tiedät. Käy reippaasti toimeen vaan, pikemmin siitä pääset. Sinulla on koko loppuikäsi katuaksesi ja monet yöt jäljellä itkeäksesi.

Eikä Helmi huomaa, kuinka se kaikki lopuksi tapahtuu. Hän huomaa vain seisovansa kamarista tupaan vievällä ovella. Kymmenkunta silmäparia suuntautuu häneen, ja hän näkee, että väki on ikäänkuin säikähtynyt, kun hän siihen yht'äkkiä ilmestyy heidän keskelleen. Ja hän pakottaa itsensä eteenpäin. Ojentaa kätensä ensin emäntäpiialle, sitten isäntärengille. Itsensä pakottaminen, se on hänelle tuttua. Mutta ennen hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä väkisin työntänyt eteenpäin ja hän itse pannut vastaan, nyt hän saa ponnistaa kaikki hengen- ja ruumiinvoimansa.

Väki ahmii hartaudella jok'ainoan sanan. Katseet ovat totiset ja uteliaat, joku pää kurkottautuu eteenpäin. Mutta siihen keskustelu päättyykin, Helmi väen silmissä ikäänkuin haihtuu pois, ja laajassa tuvassa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus.

Vaan Helmi ei enää siekaile eikä mietiskele. Tullessaan tuvasta hän kyllä seisahtuu kamarin ovelle, mutta sitten hän suoraa päätä rientää vanhempiensa luo. Hänen täytyy tunnustaa kaikki omalla suullaan, hänen täytyy saada anteeksi, muuten hän ei saa rauhaa. Tulkoon sitten vaikka kuolema.

Mutta Saaren talon seinät järkyttävät hänen päätöstänsä. Hänellä ei ole mitään sanottavaa, jota vanhemmat eivät tietäisi.

Eikä Saaren isäntä ole aluksi huomatakseen tyttärensä tulleen.
Mutta sitten hän kohottaa katseensa, joka on käynyt kiillottomaksi.
Suonikasta, laihtunutta kättään hän ei ojenna.

Ja illalla sanoo Heikki, että koska Helmi on heikko ja väsynyt, niin saa hänelle, isännälle, tehdä vuoteen eri huoneeseen. Jos Helmi tahtoo, voi pojankin tuoda sinne, että saa nukkua rauhassa. Se on jo tottunut pois rinnalta.

Maa on kyllä valkoisen lumen peittämä, mutta ilma on leuto ja öinen taivas on tähdetön. Aidat, rakennukset, metsä häämöttävät sieltä vain mustansinistä pimeyttä vastaan, eikä mikään ääni halkaise yön hiljaisuutta.

Helmi istuu puoleksi riisuutuneena leveän vuoteensa reunalla. Äsken hän jo sammutti tulen, mutta sytytti sen hetken kuluttua uudelleen. Vaikka silmiä poltti ja ruumista raukaisi, niin uni ei tahtonut tulla.

Tuolla seinän takana nukkuu Heikki, saattaa nukkua hyvinkin rauhallisesti ja miks'ei niin tekisikin. Ja toisesta viereisestä huoneesta kuuluu Sannan, lapsenhoitajan, tasainen, rauhallinen kuorsaus. Koko talo, koko seutu nukkuu rauhallista unta, hän yksin vain valvoo.

Nyt kuuluu koiran haukahdus Sarvakon kylän taholta, kajahtaa läpi pimeyden ja jättää jälkeensä tyhjän hiljaisuuden. Olisiko siellä ollut joku kulkija tai liekö joku isännistä yötä myöten palannut kotiin kaupungista.

Helmi muistaa, kuinka usein hän on kuullut öisiä ääniä ja niitä säikkynyt. Nyt ei häntä mikään uhkaaja miksi uhkaisikaan: kenellekään hän ei merkitse yhtään mitään.

Hän kumartuu lapsensa vuoteen yli. Lapsi tuntee, kuinka kasvoja peittävä verho nostetaan syrjään, sen pikkuinen käsi haparoi tyhjää ilmaa ja suu mutruilee. Mutta sitten se saa tutin suuhunsa, imee sitä aikansa ja nukahtaa taas rauhallisesti.

Helmi koettaa mielessään selvitellä suhdettaan tähän lapseen. Vihaako hän sitä, toivooko hän, että se kuolisi? Ei, se on rakkaudessa tehty ja tuskalla kannettu ja synnytetty. Hän rakasti sen isää niinkuin rakastaa sitäkin, jonka nyt toivoisi olevan sen isä.

Kuinka tällainen voi olla mahdollista? Jos hän voisikin sen sanoa, niin sittenhän asia olisikin selvä. Mutta jos hän yrittää sitä jatkuvasti ajatella ja selvitellä, niin hän menee vielä enemmän sekaisin. Hänen ensimmäinen rakkautensa ei ollut syntiä, hän itse sen oli synniksi tehnyt. Ja Heikki, hän tuntee sen, Heikki, joka oli pelastanut hänen maineensa ensi kerran tietämättään ja toisen kerran tietoisesti, olisi kyllä antanut anteeksi ja rakastanut häntä, kun hän vain olisi ollut rehellinen.

Helmin ilmeetön katse tuijottaa vastapäiseen seinään, ja kasvot ovat liikkumattomat kuin kuolleen.

Mutta sitten huulet alkavat värähdellä, silmiin nousevat kyynelet ja hän lysähtää polvilleen vuoteensa viereen. Tuolla, pimeän avaruuden takana asuu Jumala, joka katsoo häneen niinkuin muihinkin rikkoneisiin.

Ja Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan ei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä kurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin syntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja sitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman synnit.

Tähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään sarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on tullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun. Hänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee kysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen osakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.

Hän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi kärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee, niin hän puhuu Heikin kanssa.

VII

Aamulla Heikki tuleekin Helmin huoneeseen, joka ennen oli isän ja äidin, sitten hänen ja Heikin, nyt vain hänen.

Heikin katse ei pysähdy Helmiin. Se liukuu ympäri huoneen pysähtymättä suorastaan missään. Ja Helmiin menee varmuus siitä, että mies tulee vain muodon vuoksi, — ettei kenelläkään olisi mitään sanomista.

Mies seisoo epätietoisen näköisenä keskellä lattiaa, mutta sitten hän menee lapsen vuoteen luo, kohottaa peitteen ja ottaa vielä märän lapsen käsiinsä.

Tekeekö hän senkin muodon vuoksi? Helmin katse lepää liikkumattomana miehen kasvoissa. Erehtyykö hän vai onko se näköhäiriö? Heikin kasvot ovat kuin pehmenneet, ja silmänurkat näyttävät värähtelevän.

Helmi ei voi sitä katsoa, hänen täytyy kääntää päänsä poispäin. Sillä jos hän tulee tunteelliseksi, niin Heikki menee pois eikä hänellä ole tilaisuutta puhua.

"Sano Sannalle, että muuttaa kuivat vaatteet", sanoo hän selin Helmiin, "eihän se miten passaa, että tuolla tavoin…"

Mies jää odottavaan asentoon ja katse kääntyy vaimoon. Se on outo ja vieras katse.

Ei tule lähemmäksi, ei paikaltaan värähdä, ei pieninkään juonne osoita edes mielenkiintoa.

Näin yksin on Helmi heitetty, näin avuttomaksi saa hän itsensä tuntea. Mutta hänen ei auta muu, hänen on koetettava pysyä tyynenä ja toimittaa asiansa.

"Minä olisin vain puhunut sinun kanssasi", jatkaa hän katkonaisesti, "siitä asiasta…"

Mies seisoo hetken katsellen kattoa ja sen näköisenä kuin koettaisi hän palauttaa mieleensä jotakin erinomaisen tärkeää.

Helmi katsoo hänen jälkeensä silmät laimeina ja suu raollaan. Ellei hänellä ole toivoa, niin onpa Jumala taivaassa.

VIII

Ei tahdo Suontaan Heikiltä käydä työ samalla vauhdilla kuin ennen. Saihan hän tosin silläkin aikaa, minkä Helmi oli sairaalassa, usein pysähtyä ja ruveta miettimään, mutta se oli sittenkin toista kuin tämä. Silloin oli Nikolai Sarkan kuolema aivan takana ja Helmi oli kuin jotakin sovittamassa. Kaikesta huolimatta oli ilmassa kuin jotakin kuulasta ja vapauttavaa. Eikä se suinkaan johtunut siitä, että ihmiset oli saatu osapuilleen uskottavasti selvitetyiksi, eikä siitäkään, että kukaan lopultakaan olisi odottanut Helmin kuolevan, vaan siitä, ettei kukaan ollut syyllinen tapahtuneisiin.

Mutta nyt oli Helmi kotona, ilma oli raskas ja läkähdyttävä, ja joka kerta kun näki Helmin, muisti Heikki, kuinka kylmästi ja harkiten tämä oli hänet pettänyt. Kuitenkaan ei hänelle tuottanut pienintäkään vaivaa olla siitä Helmille muistuttamatta. Päinvastoin hänestä oli kaikkein paras, kun hänen ei tarvinnut puhua mitään.

"Olen ajatellut", oli hän verkalleen aloittanut, "että ehkä sittenkin olisi paras, kun te eroaisitte".

"Ajattelin sitä aluksi itsekin", oli hän vastannut, "mutta tokko siitä olisi hyötyä Helmille sen enemmän kuin minullekaan. Ja puheet taas yltyisivät uuteen vauhtiin."

"Sitä ei auta katsoa. Totuudesta emme kuitenkaan pääse minnekään. Etkä sinä siinä aineellisesti tule kärsimään häviötä. Pidän sen varan kyllä."

"Enhän minä Helmiä tavaran takia ottanut, kyllä sen tiedätte", oli hän vastannut. "Hyvin olisin elänyt muutenkin."

"Sitä minä en tarkoita. Ajattelin vain, että jos elämäsi käy kovin raskaaksi, kun sinun aina täytyy nähdä hänet silmiesi edessä."

Saaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä. Heikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman näköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko itsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä olisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt hänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin muutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän tytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt olla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos olisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.

Sitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään lisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja ihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä pistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.

Tästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri talon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut Helmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen sen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja käymättä tuvassa hän rientää kylälle.

Seuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat rakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.

Jotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on masentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän sanookin:

"Sehän on siinä enää aivan joutilas. Siitä tehdään uusi läävä sioille."

Jos Saaren Helmin silmissä näkyi välähdys entisestä uhmasta, niin samassa se kuitenkin raukesi hillittömään, katkeraan itkuun.

Iltaisin Suontaan Heikki istahtaa hetkisen vaimonsa huoneeseen, toivottaa sitten hyvää yötä, painaa oven kiinni ja menee huoneeseensa, jonka hän on varannut itselleen.

Mutta unesta ei tule mitään, vaikka hän kuinka moneen kertaan päättäisi olla ajattelematta mitään ja nukkua.

Saattoihan se Helmin lutinkin purkaminen olla raaka teko, mutta hän ei todellakaan voinut sitä joka päivä katsella ja joka kerta sen nähdessään muistaa, mitä siihen liittyi. Parempi, että se oli poissa, parempi Helmille itselleenkin. Mutta siinä, että oli sanonut teettävänsä siitä läävän, siinä hän oli tehnyt huonosti. Hänhän oli sille tohtorille luvannut, ettei muistuttaisi vaimoaan menneestä, ja hän oli velvollinen sen pitämään.

Suontaan Heikki koettaa kykynsä mukaan tähän kysymykseen syventyä. Hän muistelee jostakin lukeneensa tai kuulleensa, ettei rakkaus tunne ehtoja. Ja hän muistelee omaa rakkauttansa, kuinka se melkein huomaamatta oli alkanut ja kasvanut. Sitten hän muistaa, miten Helmi oli ollut kartteleva. Mutta hänen ei olisi tarvinnut kartella, hänen olisi tarvinnut sanoa vain: "Minun on käynyt huonosti enkä minä sinua rakasta, mutta jos haluat minut saada, niin tulen ja tahdon koettaa oppia sinua rakastamaan." Kun Heikki koettaa mennä itseensä, tulee hän siihen johtopäätökseen, että hän kaikesta huolimatta olisi Helmin ottanut.

Mutta hän ei voinut Helmiin enää luottaa. Jos Nikolai olisi elossa ja tulisi, niin hän, Heikki joutuisi syrjäytetyksi. Se olisi aivan varmaa. Hän voi jo mielessään kuvitella, miten se tapahtuisikin.

Mitä hänellä siis enää oli täällä virkaa? Eikö olisi selvintä ottaa ero ja lähteä?

Yht'äkkiä hänen mieleensä muistuu Ranta-Konkkalan Ailin muhkea olemus ja hänen tummat silmänsä. Hän oli jo melkein rippikoulun iästä alkaen niin kulkenut Helmin lumoissa, että tuskin oli huomannut muita naisia olevankaan. Eikö hän nyt ollut vapaa? Ja eikö Ailin puhe ollut koko ajan tämän tapauksen jälkeen ollut omituisen verhottua ja viittailevaa.

Lyhyen, levottoman unen jälkeen Helmi herää. Jossakin kuuluu kello lyövän kahta.

Hän painaa päänsä päänalaiselle, vaikka tietää jo edeltäkäsin, että pitkiä tunteja tulee kulumaan ennenkuin hän pääsee aamu-uneen. Mutta taaskin on sellainen yö, ettei hän pääse edes puolihorroksiin.

Silloin hän nousee istumaan ja sytyttää valon. Hän koettaa uudelleen ja yhä uudelleen selvitellä itselleen asioita, mutta hänen aivonsa ovat liiaksi rasittuneet. Mutta Heikin luo hän voi hiipiä silloin kun tämä nukkuu. Ei hän muuta kuin silittää hiljaa sänkistä poskea ja palaa sitten takaisin. Heikki on niin hyvä, mutta hänellä on syytä olla sellainen kuin on.

Mutta Heikki ei nuku. Huoneessa on vielä valo, ja harmaja, totinen katse kohtaa vaimon säikähtyneet silmät. Helmi pysähtyy epätietoisena ovelle.

Suontaan Heikillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Helmin käynti tarkoittaa. Hän tuntee melkein kammoa eikä vastaa mitään.

"Olen jo lukemattomia kertoja pyytänyt, ettet millään tavalla muistuttaisi siitä asiasta."

Miehen huulet puristuvat yhteen. Se pienikin hellyys, jota hän on tuntenut, katoaa tyyten.

"Kyllä sanon sinulle, jos löydän toisen. Silloinhan on täysi aihe eroonkin."

"Sitten minä haluaisin vielä kysyä sinulta yhtä asiaa. Et suinkaan sinä vihaa lasta?"

"En kai." — Ja Suontaan Heikki naurahtaa. — "Kuinka minä sitä voisin vihata? Syytönhän se raukka on. Ja voisihan se olla minunkin."

Enempää ei Helmi enää voi kuulla. Itku tulee melkein väkisin. Hän toivottaa hätäisesti hyvää yötä ja menee huoneeseensa.

Leudot ja alakuloisen harmajat syystalven päivät vaihtuvat sentään lopultakin vähitellen pakkasiksi. On jo hyvä aikakin, sillä tärkeät vetämiset ovat taloissa vielä vetämättä ja nyt kulkevat heinä- ja halkokuormat pitkin maantietä kivistyneen lumen vinkuessa reen jalaksia vastaan. Ja on toinenkin syy: joulu on pian lähettyvillä. Kansan mielikuviin ei sisälly lumeton joulu.

Suontaan Heikki valjastaa hevostansa. Hänen on mentävä kaupunkiin ostoksille ja muillekin asioille. Mielessään hän tuntee omituista levottomuutta ja rauhattomuutta aivan kuin olisi hänellä kovin kiire ja kuin odottaisi hän jotakin. Helmille hän ei ole puhunut lähdöstään mitään, mutta kun hevonen jo on aseissa ja kun hän jo on pukenut turkit ylleen ja vyöttänyt itsensä, menee hän sisälle.

Helmin siniset silmät saavat kuumeisen, poissaolevan ilmeen, ja hän empii silminnähtävästi. Mutta viimein hän ratkaisee asian:

Heikki seisoo vielä hetken paikallaan kuin aikoisi pyytää Helmiä toisen kerran, mutta painaa sitten lakin päähänsä ja rientää portaita alas. Hän tuntee itsensä jollakin tavalla keventyneeksi ja vapautuneeksi, mutta samalla jää häntä vaivaamaan Helmin vaivautunut, tuskallinen katse.

Tultuaan Ranta-Konkkalan kohdalle Heikki hiljentää vauhtia. Hänen katseensa on kuin jonnekin haihtunut ja hän muistelee nyt toista, kimaltelevaa ja kiehtovaa. Mutta sittenkin hän ajaa ohi. Sillä hänen mieleensä tulee taas Helmi sellaisena kuin tämä oli voimainsa päivinä.

Heikin tapoihin ei kuulu ilman aikojaan viivytellä kaupungissa. Toimittaa mitä on toimittamista, pitää huolen siitä, että hevonen saa kunnollisesti levätä, ja palaa takaisin sitten. Mutta tällä kertaa toimet sujuvat verkkaisesti ja viivytellen. Koskaan ei hän muista olleensa siinä mielentilassa asioilla ollessaan, ei edes silloin kun Helmi oli sairaalassa.

"Onko minulla suru?" kysyy hän itseltään. Mutta sitä, mikä surua tavallisesti seuraa, tuskallinen ja pakahduttava, alaspainava tunne, sitä hän ei tunne. Päinvastoin hänestä tuntuu siltä, kuin hänet olisi hylätty ja yksin heitetty keskelle tätä hyörinää ja kuin hänellä olisi valta mennä mihin ikinä hän tahtoo.

"Mikähän siinä on", ajattelee hän itsekseen, "että ne, joille sattuu jokin kolahdus, melkein aina rupeavat juomaan".

Heikki ei jaksa ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Hän ei ole koskaan maistanut väkeviä, eikä hänestä ole minkään näköistäkään, kun ihminen on silmät sameina ja kontturoi sinne ja tänne. Mutta kai viinassa täytyy olla jotakin, joka lämmittää ja antaa puhtia ja heilahdusta ajatusmeiningille. Ja kun saisikin ajatuksen päästä kiinni, niin sittenhän se jotakin olisikin. Välipä tuolia, vaikka olisikin hiukan päissään.

Oikeastaan Suontaan Heikkiä pohjimmaltaan kammottaa koko viina, josta hän ei tiedä mitään hyvää. Eikä hän ole niitä miehiä, jotka tietävät, mistä sitä on otettavissa.

Mutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka kaupungissa, ja menee hänen luokseen.

Toinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki puoliujosti esittää.

Eihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää odottelemaan.

Kun Suontaan Heikki seuraavana aamuna ajelee kotiin päin, ei hän tahdo tuntea maailmaa entiseksi. Aamu on jo pitkälle kulunut ja päivä vaikuttaa odottamattoman kirkkaalta, mutta sittenkin hänestä tuntuu, kuin kaiken takana olisi jotakin painostavaa ja uhkaavaa. Kääntäessään tullista maantielle on hänen vilkaistava taakseen, on aivan niinkuin joku häntä seuraisi.

Eikä hän ole sairas eikä tunne tehneensä mitään, jota olisi pakko katua. On vain koettanut sitä, mitä viisaat ihmiset sanovat murheeseen ryyppäämiseksi, on koettanut, mutta on epätietoista, tuleeko koettamaan enää. Sillä eipä tuo niin erinomaiselta ollut tuntunut: suu vain kävi vilkkaammin kuin tavallisesti ja monet asiat olivat unohtuneet ja näyttäneet valoisammilta kuin tavallisesti, mutta pohjalla oli asunut tietoisuus siitä, että nyt minä olen humalassa, mutta kylläpä tästä selviänkin.

Onko hänellä sitten murhe? Murhe kai on jotakin sellaista, joka tekee alakuloiseksi ja raskasmieliseksi, niinkuin silloin kun joku omainen kuolee tai on saattanut asiansa huonosti eikä voi niitä auttaa. Mutta hänestä tuntuu vain, kuin olisi hän siinä pisteessä, mistä alkuaan on lähtenytkin, ypöyksinään ja autiuden ympäröimänä, autiuden, jolle ei näy äärtä eikä rajaa. Lukemattomia kertoja on hän koettanut tätä kysymystä itselleen selvittää, yhtä monesti on hän tullut tähän samaan johtopäätökseen. Ja turhaa oli sitä sen enempää vatvoskellakaan. Häntä oli vain rakkaudettomasti petetty, sitten kai häntä oli ruvettu rakastamaankin, mutta nyt kun hän etsi omaa rakkauttansa, ei hän sitä enää löytänyt. Siinä on sitten sinun murheesi. Suontaan Heikki haukottelee ja tuntee itsensä väsyneeksi. Onkohan sekin viinan vaikutusta vai liekö muuta. Tässä hän nyt vain ajelee kotiin päin.

"Jos sinua sitten matkalla rupeaa ramaisemaan tai muuten tekemään pahaa, niin kumaise tästä itseesi paremmanpuoleinen tujaus. Niin myös jos muuten tunnet itsesi alakuloiseksi tai surunvoittoiseksi."

Suontaan Heikin suu vetäytyi hymyyn. Sai kai häntä neuvoa niin tässä niinkuin muissakin asioissa. Mutta antaapahan pullon vielä olla koskemattomana.

Matka kuluu, mutta kuluu hitaasti. On tämäkin nyt merkillistä velttoutta ja ryhdittömyyttä, ettei saa edes hevostaan hoputetuksi. Mutta Suontaan Heikki lojuu reen perällä kuin horroksissa ja antaa hevosen mennä miten se itse haluaa. Ennätetäänpähän tästä toki vähemmälläkin.

Vasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo aikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista näkyvät tulet.

Heikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen, että hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä juoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.

Mutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin hummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä tuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se vähän niinkuin kuuluu asiaan.

Äkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen ja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja kun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten tavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.

Sitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista ja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.

XII

Mutta Suontaan Heikki ei huomaa ensinkään, mikä tässä olisi sopimatonta. Hän riisuu reippaasti turkit yltään ja hänestä näyttää, kuin koko laaja rakennus tulvehtisi valoa ja lämpöä.

"Minulla on se tapa", vastasi hän, "että aina tulen sopimattomalla ajalla. Siihen aikaan kun kuljin kosiomiehenä, kuulin joka kerta kun tulin, että olin tullut epäotollisena aikana."

Heikki säikähtää itsekin sanavuolauttaan. Nainen katsoo häneen kummastuneena, mutta sitten hänen silmiinsä ilmaantuu loistetta ja suu menee hymyyn.

"Vai sanottiin sinulle niin", naurahtaa hän. "Minä tarkoitin vain sitä, että äiti ja veli ovat molemmat kaupungissa. Kumma, ettet heitä nähnyt."

"En minä nähnyt", vastaa Heikki totuudenmukaisesti, "ja vaikka olisinkin, niin olisin sittenkin tullut".

Hänen poskensa punastuvat hiukan, mutta omituinen, hillitty loiste viipyy hänen silmissään ja hän kääntää katseensa pois. Sitten hän kysyy:

Heikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman minuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä tavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä keksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen äänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:

"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä aikaa kun käyn sanomassa kahvista."

"Mikä helvetin nauta minä olen", ajattelee hän itseksensä. "Ja olen aina ollut."

Vaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen mieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja hän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.

Suontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän epävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen valo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan kysellä, Ranta-Konkkalan Aili!

Eikä hänen tarvinnut pitkiä aikoja odottaakaan. Naisen katse kiinnittyy taas häneen, katse, joka tällä kertaa on tutkiva ja hiukan kylmä.

"Sanoit, että olisit joka tapauksessa tullut", kertasi hän. "Eikö se niin ollut?"

Suontaan Heikin veret ovat käynnissä. Hän voisi hyvin vastata: "olenhan täällä niin monesti ennenkin käynyt" tai jotakin siihen tapaan, mutta hän huomaa, että se tällä kertaa olisi liian vähän. Ja hän miettii yhä. Silloin hänestä tuntuu, kuin joku kuiskaisi vastauksen hänen korvaansa ja se vastaus tulisi kuulumaan seuraavasti: "syöttämään hevosta". Sanat ovat jo tulemassa hänen huuliltaan, mutta ennenkuin hän saa edes ensimmäistä tavua lausutuksi, niin hän jo kauhistuu. Niihin sisältyisi loukkaus ja ne ratkaisisivat hänen suhteensa tähän taloon, mutta oliko hänellä varaa mitään menettää. Ei, mahtoikohan tuo paljon lisätä hänen syntitaakkaansa, jos hän sanoi asian niinkuin se todellisuudessa oli.

"Tulin vain nähdäkseni sinut", vastasi hän. Ranta-Konkkalan Aili ei tästä näy paljoa hämmästyvän. Värit hänen kasvoillaan käyvät ehkä tummemmiksi ja huulet puristuvat hetkeksi tiukempaan, mutta katseensa hän salaa alaspainuneiden luomien alle.

"Sinähän tiedät vallan hyvin", sanoo hän viimein, "että sinulla on nähtävyys kotonakin".

Suontaan Heikki ei nyt tunne itseään. Ei hän älyä, miksi hän suuttuu, eikä sitäkään, mistä niin pian löytää sanat vastatessaan:

Mutta nyt nainen kohottaa katseensa ja hänen silmänsä näyttävät totisilta ja mustilta kuin pohjaton syvyys, kun hän kylmällä ja kirkkaalla äänellä sanoo:

"Luulen, että kyllä Saaren tyttäressä on pitämistä — kaikesta huolimatta."

Sitten hän nousee ikäänkuin aikoisi lähteä. Mutta otettuaan jo jonkin askelen ovea kohden hän vielä kääntyy ympäri.

Suontaan Heikissä menee kaikki sekaisin. Millon ja missä välissä tähän on tultu? Ei, ei hän rakasta Helmiä, mutt'ei hän rakasta ketään muutakaan. Piru, kun kaikki käy ympäri, voi tuolla olla samanlainen historia takanaan. Kuinka se muuten niin kuluttaisi aikaansa hänen kanssaan? Mikä hän, Suontaan Heikki, muu on kuin lelu ja taitaa olla vähän herkkäuskoinen ja tyhmänsekainen siksikin.

Sillä hetkellä Suontaan poika tuntee vihaavansa itseään ja kaikkia muitakin. Mutta hänen katseensa tapaa taas naisen, suoran, ryhdikkään ja korkean. Koskaan tuo nainen ei ole tehnyt hänelle muuta kuin ollut hyvä ja hienotunteinen ja nytkin hän katsoo häneen lämpimästi ja kysyen. Onhan hänellä toki oikeus kysyä ja Heikillä valta olla vastaamatta, jos niin tahtoo. Aika kuluu, nainen odottaa, tuleeko vastausta ensinkään, Suontaan poika sitä miettii. Huone tuntuu hänen silmissään pimenevän ja käyvän ikäänkuin pienemmäksi ja kylmemmäksi, lopulta jää hän tarkoituksettomasti tuijottamaan naista.

Ja kuitenkin se jää sanomatta. Hänen täytyy vain katsoa, katsoa niinkuin ei olisi edessään seisovaa naista koskaan ennen nähnyt.

Viimein Ranta-Konkkalan tytär näyttää riistäytyvän irti jostakin vaivaavasta ajatuksesta, ja hänen äänellään on erikoinen sävy, kun hän taas kysyy:

"En minä siitä pidä, mutta toiselta puolen, kun niin täytyi tapahtua, ihmettelen ettet ole tehnyt sitä jo aikaisemmin."

Mitähän Luojan nimessä tämä oikein merkitsi! Sanoiko hän lisäksi: "Voi miesparka!"

Taisi sanoa, taisi olla sanomattakin, saattoi olla jotakin muutakin lisäksi. Mikä muistaja hän on! Hän näkee vain punehtuvat posket ja liekehtivät silmät ja tuntee, kuinka hänen huulensa kuin ohimennen hipaisevat naisen poskea. Suontaan Heikki havahtuu vasta kun hän kuin takaa-ajettuna kiidättää pitkin maantietä.

XIII

Saaren talon ympärille ei ole päässyt muodostumaan pikku-asumuksia. Joku tönö vain vainioiden ulkolaidassa, joka ainoastaan alleviivaa talon suuruutta ja yksinäisyyttä, sitten on vain yhtä ainoata Saarta maantiestä metsänreunoille, järvenrantaan ja Sarvakon kylään asti. Kaupungista päin tultaessa mahtuu Saaren rakennusryhmä näkymään kauas maantielle, ja kun Heikki kääntyy taloon johtavalle kujalle, huomaa hän muutamissa talon ikkunoissa tulet.

Hän ei tällä kertaa ollenkaan välittäisi siitä, että häntä odotetaan. Eihän hän kyllä ole tehnyt mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä, mutta sittenkin hän nyt veisi hevosen talliin kaikessa hiljaisuudessa ja jakaisi ostokset aamulla.

Pihalla on hiljaista ja autiota, onkin tainnut jo mennä yö sivu puolen. Hän saa hakea avaimet sisältä, huoltaa hevosen ja itse kantaa sisään tavaransa.

Heikki ei tahtoisi olla Helmille ynseä, mutta nyt hänen valvomisensa ja huolehtimisensa häntä tuskastuttaa.

"Uni sinulle olisi ollut kaikkein paras", sanoo hän. "Älä vasta ainakaan minun takiani valvoskele."

"Aika oli niin myöhäinen, etten voinut palvelijoitakaan pitää ylhäällä.
Ja kyllä minä mielelläni valvon."

Helmin nöyryys liikuttaa ja suututtaa Heikkiä, tekee hänet aseettomaksi. Mitä hänellä on sanomista, — jos tahtoisikin sanoa, — kun toinen aina ehtii edelle. Onko se nyt sitten oveluutta vai katumusta?

Se tulee kuin nyyhkytys, mutta vaikuttaa mieheen yhtä vähän kuin kuuroon. Pitkiä aikoja kuluu hiljaisuuden vallitessa. Mutta sitten Heikki nousee lähteäkseen ja hänen katseensa iskeytyy tuimana Helmiin.

"Sanon sinulle vain yhden asian, Helmi", sanoo hän miltei vavisten, "ja se on se, että heitä pois tuo vetinen nöyryys ja tuo pelko ja passaileminen".

Helmi tahtoisi heittäytyä miehensä kaulaan tai vaikka jalkoihin, mutta hänen on tyydyttävä nielemään kyyneleensä.

"Enhän minä tahdo olla sinulle paha", jatkaa Suontaan Heikki, "mutta joka kerta kun näen surkean ilmeesi, muistuu mieleeni jotakin. Minun on vaikea sitä sanoa, mutta enhän voi uskoa sinua. Miks'et voi olla niinkuin ennenkin?" Saaren Helmi purskahtaa itkuun. "Rukoilen Jumalaa, että vielä uskoisit", nyyhki hän.

"Parasta on rukoilla, että se tapahtuisi aikanaan", sanoo hän, toivottaa hyvää yötä ja sulkien oven.

Mutta kun hän heittäytyy vuoteelleen, ei hän saa unta silmiinsä. Hänestä tuntuu kuin olisi hän tehnyt moninkertaisesti huonosti. Olihan hänellä oikeus olla uskomatta Helmiä, oli totisesti, mutta hänen ei ollut pakko mennä sitä sanomaan. Jos olikin oikeus olla rehellinen, niin silti ei tarvinnut lisätä toisen tuskia. Mikä mies hän lopultakaan oli sanomaan, miten suuret ne olivat. Eikä hän voinut muuta kuin nousta ja mennä Helmin luo.

"Ei se äskeinen ollut niin pahasti tarkoitettu", sanoi hän lempeästi, "niin että älä siitä välitä".

Oikeuskin! Tähän ei miehellä enää ollut mitään sanomista. Siinä hän seisoi sanattomana ja neuvottomana.

"Hyvää yötä", sanoo hän taas, mutta se tulee niinkuin hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutt'ei keksinyt mitä sanoa.

Kun hän toisen kerran sulkee oven, tietää hän edeltäpäin, että ellei hän pääse selvyyteen ajatuksistaan, ei hänen tarvitse unta tänä yönä havitellakaan.

XIV

Tapaninpäivänä ajelee Suontaan äijä Saareen. Hän on pukeutunut parhaimpiinsa ja kasvoiltaankin hän on ajellut sängen pois, mutta sittenkin näyttää siltä, kuin loistaisi vahingonilo hänen naamastaan ja hänen puhetapansa on vielä kiertelevämpää ja hänen äänensä vielä kitsaampi ja vikisevämpi kuin ennen.

Ja hän karttaa tulemasta pääasiaan. Hän syö aamiaista hyvällä ruokahalulla, juo kahvia päälle, juttelee päättymässä olevasta vuodesta ja on huolissaan Saaren vanhan emännän terveydestä.

Vai Helmi ja Heikki. Tämä ei ollenkaan soveltunut Suontaan äijän asioihin. Mutta hän puhuu edelleenkin. Ei se joulukirkkohommakaan ole niinkuin ennen. Kokoontuvat sinne lehterille vain, pirkaleet, juttelemaan saarnan ajaksi eivätkä kuuntele sanaa.

Saaren vanhanisännän kulmakarvat kohoavat, ja ohut hymynhäive viivähtää hänen huulillaan.

"Epäkristilliseksihän se on mennyt", jatkaa hän samaan tapaan. "Eivät pane, pirkaleet, sanaa mieleensä, maallisia vain ajattelevat."

Suontaan äijä häkeltyy ja menee kauaksi aikaa sanattomaksi. Näillä Saaren asujamilla on erikoinen taito olla vähän parempia kuin muut ja — niinkuin sanotaan — hienolla tavalla vääntää aseet käsistä. Onpas nähty, et tule heidän kanssaan millekään. Siinä vain istuu Saaren ukko niinkuin ei olisi mitään sanonut.

"On se Helmikin tainnut tulla ennalleen", jatkaa Suontaan äijä tovin kuluttua. "Olemme odotelleet että kun kävisi katsomassa."

"Kyllä kai se on ennallaan", vastaa hän viimein, "vaikk'eihän ruumis aina ennätä seurata henkeä. Monesti on päinvastoinkin."

"Sepäs, sepä juuri", keskeyttää Suontaan äijä vilkkaasti. "Teillä onkin se henkipuoli, meinaan se ajatuksen meininki, teillä onkin se erikoisen valvova ja valmis…"

"On se, kyllä me pitäjällä sen tiedämme. Ja siitäpä se juuri lähteekin se homman jämttiys ja piskuinen kopeus, niinkuin sanotaan."

Eikä Saaren vanhaisäntä taas muista, että hänellä vieraita onkaan. Hän ajattelee, että turhaa on kaikki inhimillinen järjesteleminen, korkeammat voimat niistä päättelevät, ja että kopeus on kopeutta, kantakoon se mitä kylttiä tai päällekirjoitusta tahansa, ja rankaisee lopuksi itse itsensä. Hän on sen itse kokenut ja nähnyt, mihin muuhun päätökseen hän voisi tulla.

"Kyllä kai", vastaa hän hiukan rasittuneesti. "Siellä kai se on kamarissaan. Mene sinne."

Suontaan vanhalla rikkaalla on ollut valmiit suunnitelmansa ja valmiit ehdotukset, jotka hän noin vain latelee pojalleen pöytään. Mutta istuminen Saaren ukon kanssa on saanut hänen aikomuksensa sekaisin ja hän tuntee itsensä omituisen pieneksi ja epävarmaksi. Mene ja tiedä miten paljon tätä Saaren henkeä jo oli tarttunut poikaankin. Vaikka nyt parhaillaan istuisi ja halakaulassa haastelisi Helmin kanssa. Mutta Heikki on yksin ja hämmästyy hiukan nähdessään isänsä tulevan. Ja papereita hänellä on edessään juhlapäivänä ja paperossia hän polttaa.

Suontaan äijä melkein säikähtää. "Ei, en minä nyt", sanoo hän hätääntyneesti, "sinulle vain minulla olisi asiaa".

Suontaan poika ei vastaa mitään. Hän panee syrjään paperinsa ja odottelee. Tosin hän tästä asiasta, minkä nyt tietää olevan tulossa, ei keskustelisi mielellään, mutta velvollisuudentunto käskee kuunnella, mitä isällä on sanomista.

"Eikö se ollut sillä tavalla, että jollekin olitte kertonut neuvoneenne minua vaikka väkisin ottamaan Helmin, ja Helmi oli sattunut sen kuulemaan?"

Nyt Suontaan äijällä on sanomista vielä vähemmän kuin äsken. Kovin näkyy Saaren henki lopultakin tarttuneen poikaan. Mitäs tässä enää menet toimittelemaan.

"Te kai ajattelette nyt", kysyy poika odottamattakaan vastausta, "että meistä pitäisi tulla ero?"

"Olen tainnut. Vaan se on ihminen sellainen, että tekee kärpäsestä härkäsen."

"Pöyreessä puhui, minkä lie puhunut. Saakaa te joku halju, jonka päälle joskus on katsottu, hirttämään itsensä Suontaan ovipieleen, niin kyllä ensi tunnit puhutte mitä puhutetaan."

"Onko? Se kai merkitsee sitten sitä, että tällainen vävymies maksaa vielä vähemmän kuin teidän miniänne. Maksetaan kun päästään eroon. Te kai maksatte vielä enemmän kun pääsette Helmistä eroon."

Suontaan rikas ja saita äijä vaipuu mietteisiinsä. Tätä tietä hän ei minnekään pääse, sen hän jo hengessään tuntee.

"Minä ajattelen vain", sanoo hän, "että jos tästä teidän elämästänne ei mitään tule. Että jos olette vain vaivaksi ja taakaksi toisillenne."

"Kuulutte olevan kuin vieraita toisillenne. Makaatte eri huoneissa ja niin poispäin."

Suontaan Heikki, Saaren nuori isäntä, ei katso asiakseen vastata.
Keskustelu on kääntynyt uralle, josta hän ei välitä kuulla.

"No, jos mukamas ero olisi tullut", kysyy hän, "niin mitä sitten olisi pitänyt seurata? Takaisin kotiin vai?"

Poika jää tuijottamaan ihmeissään isäänsä, — mitä se ukko on oikein puuhaillut vai onko kulkenut urkkimassa.

"Teidän isänrakkautenne on suorastaan liikuttava", lopettaa hän, "ja erittäinkin te pidätte erikoisella huolella meidän aineellisten etujemme puolta. Mutta kyllä minä nyt tämän asian hoidan itse eikä teidän tarvitse tähän enää puuttua."

Eivät Suontaan äijän asiat olleet milloinkaan Saaressa sujuneet niinkuin hän itse oli aikonut.

Lyhyt talvinen päivä painuu illaksi, ja kulkusten kilinästä Heikki kuulee, milloin hänen isänsä ajaa pois. Mutta hän ei saa sytytetyksi valoa, hänen täytyy miettiä yksikantaista keskustelua isänsä kanssa ja omaa elämäänsä, miettiä taas ja uudemman kerran, vaikk'ei tahtoisikaan.

Sillä mitä tämä paikallaan astuminen, jota oli muutamia aikoja kestänyt, mitä se hyödytti ja minne se vei? Kun kerran edellytykset avioelämään ovat loppuneet, niin ne ovat. Eikö silloin olisi selvintä antaa vapaus toiselle ja ottaa itse omansa. Elämä oli vielä pitkänä edessä, ja kai sillä oli tarjoamista hänellekin.

Viereisessä huoneessa kuului lapsi kirkaisevan. Se ei ollut hänen, oli hän opetellut sitä vihaamaankin, mutt'ei ollut oppinut. Hän tunsi päinvastoin omituista hellyyttä sitä kohtaan, sen ilme ja koko olento oli niin liikuttavan avuton ja pelokas.

Niin, se edessä oleva elämä ja mitä siihen kuuluu. Hän ei salaa itseltään, että hän nyt käsittää Ranta-Konkkalan liittyvän sen yhteyteen. Kuta enemmän hän sitä ajattelee ja unohtaa kaiken muun, sitä enemmän hän lämpenee.

Sitten hän tulee eroon. Mitä se oikein on? Pieni muodollisuus ja sen jälkeen lähtö. Mutta se lähdön kalseus. Hyvästellä Saaren isäntä, jonka leuka vavahtaa ja silmät katsovat poispäin, nähdä emännän laaja, tuskallinen katse ja sitten Helmi…

Sillä rehellisessä mielessään hän ei tule ajatelleeksi, että hän yhtä hyvin voisi jäädä jollekin kaupunkimatkalleen ilman sen enempiä hyvästijättöjä.

Saaren Helmi alkaa tuntea samanlaista tunnetta kuin joskus ennenkin on tuntenut, ja silloin kun hän itse on tietoinen tästä, se häntä kauhistuttaa. Hän koettaa paeta sitä, ottaa osaa toimivaan elämään, olla aktiivinen, ja hän onnistuu siinä joskus, mutta lopultakin se tunne hänet valtaa ylivoimaisena, maahanpainavana ja hervottomaksi tekevänä.

Silloin hän ajattelee, että jos joku nyt tulisi ja sanoisi hänelle: "Helmi, jos sinä katselet elämääsi, niin sinä huomaat, että sinä et ole tuottanut kenellekään onnea etkä iloa, et vanhemmillesi, et Heikille, et Nikolaille etkä lapsellesi. Ja varmaa on, ettet pysty tuottamaankaan. Mutta katso: tuolla on järvi ja järvessä on avanto. Hyppää sinne! Se on siellä kuin sinua varten, vaikkakin Sarvakon kyläläiset hakevat sieltä vetensä, tilava, syvä ja joka suhteessa mallikelpoinen avanto. Sinua muistellaan hellyydellä, joku ehkä muistoasi rakastaakin, lastasi hoidetaan hyvin ja hän saa periä paljon. Niin, ehkäpä joku tekee elämästäsi laulun."

Hän avaisi haalistuneet ruiskukansiniset silmänsä, katselisi puhujaa kysyvästi ja kysyisi: "Pitääkö minun hypätä?"

Ja kun puhuja vastaisi: "pitää", niin hän menisi ja hakisi huivinsa ja rientäisi talvista polkua järvelle.

Se puhuja olisi piru, hän tietää sen kyllä, ja johdattaisi hänet suoraa päätä avannon kautta helvettiin. Mutta nyt on ja pysyy iankaikkisuus iankaikkisuutena, ja ihmisen synnyttämälle lapselle on jotenkin yhdentekevää, onko hän siellä muuatta vuotta vähemmän tai enemmän.

Kuitenkaan ei kukaan tule ja puhu hänelle tuolla tavoin. Hän on talon emäntä, saa tehdä mitä tahtoo, hänelle annetaan se kunnioitus, mikä hänelle kuuluu. Ja oikeastaan paljon enemmänkin. Kukaan ei kajoa hänen asioihinsa eikä tee hänelle kysymyksiä. Hän saa itse harkita ja päätellä miten parhaaksi näkee.

Helmi tietää, että hänen yksinäisyytensä on yhtä avutonta kuin se pinnalta katsoen on turvallista. Hän ennen vaikka ulkonaisesti kärsisi, mutta enää ei hänelle suoda sitäkään, sillä hänelle ollaan hyviä sillä tavoin, ettei olla pahoja.

Ja yhä vahvempana hänet valtaa tietoisuus siitä, ettei hän ole yhtään mitään.

Kunnes hän havahtuu siihen huomioon, että hän oikeastaan on jo pitkät ajat ollut ajattelematta. Päivät ovat menneet, käyneet kirkkaammiksi ja kuulaammiksi, on sattunut yksiä ja toisia pieniä tapauksiakin, mutta hän on kaiken ulkopuolella elänyt omaa elämäänsä.

"Muutetaan pois Saaresta, ylimalkaan koko Hirvikylästä. Ostetaan toinen tila, onhan meillä siihen tilaisuutta."

Ja Heikki oli kauan katsonut eteensä, niinkuin hyvin, hyvin tarkoin olisi miettinyt asiaa.

"On se asia joskus tullut minunkin mieleeni ja olen minä kuullut, että olojen muutos ja paikkakunnan vaihdos kyllä… tuota… olisivat tällaisissa tapauksissa edullisia. Mutt'en minä tiedä, olemmeko me sellaisia, että ne meihin vaikuttaisivat."

Ja oli hän koettanut toisenkin kerran. Silloin oli ollut yö, niinkuin aina muulloinkin, milloin nämä asiat raskaimmin tulivat hänen mieleensä. Heikki oli nukkunut, mutta Helmi oli hänet herättänyt.

"En enempää kuin ennenkään. Mutta jos sinä kaikesta huolimatta tahtoisit minusta eron."

"No minä sanon sinulle sitten: kun huomaat aihetta olevan, niin ala itse hakea eroa."

"Niin, jos sinulla on jotakin syytä, niin saathan ruveta siihen puuhaan vaikka huomispäivänä."

Tällaista se oli ollut. Iskit miltä puolelta tahansa, kallioon iskit joka tapauksessa. Ei mitenkään pahaa, mutt'ei hyvääkään, samaa kiveä vain joka puolelta. Ja se sinun piti jo alusta alkaen tietää.

Ja nyt Helmi oli kuin kuollut. Hänellä ei ollut syytä pitää edes uhmamieltä niinkuin silloin kun hän kantoi tuota vuoteessa makaavaa lasta. Mikään vaara ei häntä uhannut, hän oli turvallisemmassa asemassa kuin milloinkaan ennen.

Joskus häneen menee vihlovana ajatus, että Heikki rupeaisi rakastamaan jotakuta toista. Se ei saisi vihlaista, mutta se kirvelee kuitenkin. Hän läpikäy mielessään naistuttavansa, ja ajatus pysähtyy Ranta-Konkkalan tyttäreen. Miksikä Heikki on ruvennut siellä käymään? Onko ehkä niin, että hän sieltä on hankkinut itselleen tuon tyynen pidättyväisyyden ja varmuuden? Ei, kyllä se on ollut jo aikaisemminkin, ja vielä tyynempi ja kylmempi lienee hän itse, Helmi, ollut. Hän on itse Heikin kasvattanut. Kuitenkin hän tällä hetkellä tuntee vihaavansa tuota Konkkalan mallikelpoisen ja komean näköistä tytärtä, voi Luoja sentään… Mutta jos hänen on pakko Heikin tähden häntä vaikka rakastaa, niin hän vannoo sen tekevänsä.

Hänen katkonaiset mietteensä käyvät yhä sekavammiksi, ja niin hän vaipuu horroksentapaiseen uneen, valmiina joka hetki havahtumaan. Ja yhä vaalenevalta kevättalven taivaalta katselee häntä kylmä kuu niinkuin sen toimeen kuuluu katsella sekä rauhallisia että niitä, jotka eivät löydä rauhaa.

Se, että hän on rakastanut Nikolaita, mutta rakastaa nyt Heikkiä, niinkuin kuolevainen ihminen voi toista rakastaa.

Kuinka hän kuitenkaan voi järkiperäisesti ja uskottavasti selvittää toiselle asiaa, jota ei edes itselleen saa selvitetyksi.

XVI

"En minä ymmärrä, mitä se niinsanottu onnettomuus on. Sen vain tiedän, että vielä toista vuotta sitten olin onnellinen. Jos uskaltaisin käyttää sellaista sanaa kuin autuas, niin melkein sanoisin, että olin sitä."

"Kysy sitä paremmilta, älä yksinkertaiselta maalaismieheltä. Mutta jotakin sen tapaista se oli, kuin olisin ollut maailmassa Helmin kanssa vain kahden ja kaikki muu olisi lakannut olemasta. Olin, katsos, niin monta vuotta häntä kuin varkain itseltäni ajatellut ja kai haaveillutkin kaikenlaista."

Suontaan Heikki nosti katseensa. Koska ja milloin hän oli tänne tullut ja mitä varten? Ah niin, aivan äsken, itsetietoisesti ajanut portista sisään ja kujaa ylös. Siinä oli vain muutamien itsestään tulleitten ajatusten tulos, mielikuvien, joiden vallitessa kaikki muu oli poistettu.

"Ja tämä sinun nykyinen olotilasi, johtuuko se siitä, että sinua on järjestelmällisesti, ehdoin tahdoin petetty?"

Ranta-Kolkkalan tyttären ääni soi kuin jostakin kaukaa, soi tummana, hiljaisena ja hyväilevänä.

Ymmärrä! Suontaan Heikki ei tarvitsekaan mitään ymmärtämyksiä. Hän tarvitsee ja on hakenut jotakin muuta. Mutta mitä se on, sitä hän ei osaa sanoa.

Keväinen aurinko paistaa huoneeseen täydellä voimallaan, ja ulkona tippuvat räystäät. Ulkoilman uho tunkeutuu sisällekin lämmitettyihin huoneisiin ja saattaa ihmiset hajamielisiksi, mutta täällä kiertelevät ajatukset tiukasti määrättyä asiaa.

Miten kauan hiljaisuutta nyt oikeastaan on kestänyt? Joko alkaa hämärrellä? Ei, se oli vain pilvi, joka hetkeksi varjosti auringonsäteet, mutta kumpainenkin toivoo, että hämärä hiukan jatkuisi. Hämärällä on se ominaisuus, että se lähentää ihmiset toisiinsa.

Taaskin on talonväki poissa ja aikaa on yllin kyllin. Ranta-Konkkalan tytär ei millään tavalla koeta kiiruhtaa miehen ajatuksia. Antaa niiden hautua ja kypsyä, ne tulevat pakostakin päätekohtaansa, ja elleivät tule, ei vahinko ole suuri. Häntä ei voida mistään syyttää.

Kuitenkin hän tuntee lämpöä Suontaan Heikkiä kohtaan. Enemmänkin kuin lämpöä. Ennen hän ei ole arvannut pitää häntä monia muita kummempana, ei muuten kuin että on rikkaasta ja suuresta talosta. Vasta sen jälkeen kuin Helmin, sen puhutun Saaren Helmin petos tuli ilmi, vasta sen jälkeen Suontaan Heikki kasvoi ja tuli joksikin. Ei tunnusta tulleensa petetyksi, eivät värähdä kasvot, kulmat vain rypistyvät, mutta suu hymyilee. Sellainen on mies. Sellaisen hän tahtoo saada.

Naisen silmäluomet rävähtelevät. Nyt hän jo ajattelee toista, palauttelee mieleensä Saaren Helmin. Kun hän ajattelee Helmiä sellaisena kuin tämä oli tyttö-aikanaan ja jälkeenkinpäin, tulevat hänen mieleensä vaaleat, rauhalliset kasvot ja puolikylmät ruiskukkasilmät. Tylyä, rauhallista, muille suljettua. Ja kun hän viimein ajattelee edessään istuvaa miestä ja Saaren Helmiä yhdessä, naurahtaa hän mielessään: "On siinä vakka kantensa valinnut. Mihin ne toisistaan pääsisivät."

Eikä häntä todellakaan enää hymyilytä. Onko niin, että Saaren Helmistä ei enää voida vapautua. Toinen palaa hirttämään itsensä hänen ovipieleensä, toinen tulee synkkämieliseksi koko iäkseen, mutta Helmi itse saa puuhailla mitä tahtoo, puuhailla ilman rangaistusta. Jos tuomion ääni hetken soi hänen ylitseen, niin se seuraavassa hetkessä vaimennetaan: "Ei se mitään ollutkaan, se oli vain erehdystä." Niinkuin ei tiedettäisi. Ja niinkuin Saaren kunnia olisi parempi kuin muiden samanarvoisten.

"Varmasti ja ennen kaikkea juuri sitä. Sinä oletat, että Saaren Helmi on ainoa nainen maailmassa."

Johonkin tämä on päättyvä, mutta mihin? Suontaan Heikki tuntee taas verensä käyvän samalla tavalla kuin joskus yksin ollessakin, kun ajatuksista on poistunut kaikki muu. Ranta-Konkkalan Aili! Hänen silmänsä saavat hehkua ja hänen poskilleen nousee puna, hän nousee jo ja ottaa askeleen naista kohden, mutta käsi tarttuu pöydän syrjään ja hän tuntee, kuinka se vapisee. Siinä hän seisoo katse palaen ja kasvot hehkuen. Mitä hän empii, eikö hän ole vapaa, enemmänkin kuin vapaa, petetty ja poisheitetty?

Nainen seuraa kuin koneellisesti, tummat silmät ilmeettöminä, hänen liikkeitään. Mies, sellainen jonka hän tahtoo saada. Häneen menee mieletön ajatus: saada vaikka vain hetkeksi. Onko hän huonompi kuin se puhuttu Saaren Helmi, joka muka on jotakin huonoudessaankin. Eikö hän ole vielä, ainakin Heikkiin nähden, enemmänkin: puhdas ja koskematon, omassa arvokkuudessaan kitunut. Äh, Saaren kalvas tyttö, rankaisematta et tee niinkuin teet, ja millä mitalla olet mitannut, sillä sinullekin mitataan. Ei Ranta-Konkkalan tytär enää ajattele, ei hän punnitse eikä laske. Äsken elottomissa silmissä alkaa näkyä kajastusta palosta, poskille syttyy puna, ja hengitys muuttuu huohotukseksi. Arvottomampikin se voisi olla kuin Saaren Helmin mies. Hän nousee ja astuu askeleen miestä kohden. Jotakin hän sanoisi, mutta huulet jäävät puoliavoimiksi. Samalla hän tuntee, kuinka miehen käsivarret kiertyvät hänen ympärilleen.

Ja tämä on kirkkaan keväisen päivän aurinkoisimpia hetkiä. Auringon lämpö on tuntuva, tomuhiutaleet karkeloivat valojuovassa. Pihamaalla puuhaillaan kuten tavallisesti, eikä ovien takaa kuulu kahinaa eikä kuisketta. Ne saadaan huoletta avata säpistä. Tavallinen maailmanjärjestys ei pienimmässäkään määrässä ole muuttunut.

Ranta-Konkkalan Ailin silmät loistavat ja suu on tyvenessä hymyssä, mutta Suontaan Heikin hiukset ovat epäjärjestyksessä ja hengitys käy puuskuttaen.

"En mitään. Sinä menet koreasti Helmin luo ja olet hänelle hyvä. Minä menen huomenna kihloihin."

"Sano minulle sitten", — ja Suontaan Heikin ääni vapisee epävarmuuttaan, — "sano minulle sitten… rakastatko minua?"

Hän odottaa vastausta joka hermollaan, hengitystään pidättäen. Ei hän toivo myöntävää mutt'ei kieltävääkään, jotakin vain ylimalkaan. Mitään hän ei ymmärrä, hän on kuin lyöty. Ja Ranta-Konkkalan Aili miettii, kasvot käyvät totisiksi, katse jää luomien alle, rinta nousee ja laskee. Mutta sitten kasvoille nousee hymy ja täyteläisiltä huulilta kuuluu iloisesti:

Silloin Suontaan Heikki raivostuu, hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään, eikä hän ole ulkonaisella tavalla osoittanut vihaansa kuin kerran elämässään, muutamana kohtalokkaana syysaamuna.

"Mitä tämä peli sitten on?" huutaa hän. "Vai oletteko te, perkeleet, kaikki samanlaisia?"

Naisen kasvot eivät värähdäkään. Hiljaisesti ja hyväntahtoisesti hän vastaa:

XVII

Helmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät käyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän koettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin hän sen menettääkin.

Näinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö hän voi mitään muuta tehdä kuin olla?

Häntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee, valoa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja antoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset, repivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman nähtäväksi.

Eikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu parhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa paatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut sitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.

"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne meidän hautausmaahan."

"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin, mutta isäntä tahtoi niin."

Kuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei tunne ääntään, kun hän jatkaa:

Päivisin ovat hanget jo sulamistilassa, mutta öisin kovettaa. Hautausmaan pääkäytävä on lapioitu auki, mutta sivukäytävät ovat tukossa, mikäli niitä ei ole tarvittu. Ja aurinko huikaisee silmiä.

Emäntäpiika jää taakse, — hän ei tiedä miksi, — ja näyttää vain sormellaan:

Patsaan ympärillä oli ennenkin kuljettu, lumi sen joka puolelta oli aivan tallattu. Mutta Helmi unohtaa kaiken muun ja varjostaa silmiään.

Alla olivat syntymä- ja kuolinpäivät. Eikä sitten mitään muuta. Patsas oli aivan yksinkertainen harmaakivimöhkäle, jonka etusivu oli kiilloitettu.

Emäntäpiika vartioi hänen jokaista liikettään. Eikö kyynel tule silmään, eikö rinnasta puristaudu esiin huokaus, eikö edes silmä rävähdä. Mutta ei. Illalla hän voi varmasti ja totuudenmukaisesti kertoa väelle, että emäntä oli ollut yhtä tyly ja kylmä kuin patsas itse. "Ja mitäpäs se emäntä sellaisesta, piti se arvata."

Hän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka hänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä sitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain perustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä viimeiseen asti pettänyt.

Samalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta erillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen tielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä oli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki sydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi muuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut enää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat…

Tultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen täytyy nukahtaa.

XVIII

Suontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää hänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi paistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.

Hän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei hänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on sabatti.

"Ah", sanoo hän sitten itsekseen, "mitäs tässä nyt. Pitää olla mies eikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän paremmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa. Kummallakaan ei pitäisi olla sanomista."

Annahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin kirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja monikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä ja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren nykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia ajatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi hänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.

Suontaan Heikki puree hampaitansa niin että ne kirskahtavat. Tämäkö oli mukamas elävää elämää sitten, tämä niljakkuus, haljuus? Kun olisi aina pakkanen ja aina katovuosi, aina köyhyyttä ja surkeutta, niin emmekö, piru vie, ajattelisi muutakin kuin itseämme ja tunteellisuuksiamme. Köyhä saateri, sillä ei ole muuta hupia kuin se, että illalla mässähtää akkansa viereen ja alkaa katsoa, eikö taas saataisi jotakin tenavaa maailmaan. Mutta meille pitää olla rakkautta ja sen sellaista ylellisyyttä. Ensin käy joku Niku Helmissä ja Helmi ottaa Suontaan pojan ja sitten Suontaan poika pistäytyy Ailissa ja Aili ilmoittaa, että juu, huomenna minä menen kihloille. Kun ei sulhasmieheni ole mikään mallikappale, niin on minunkin koettava jotakin voidakseni tarpeellisella viileydellä kestää hänen mahdolliset tulevat harhapistonsa. Jotenkin niin kai se oli, on niin mukava olla, kun voi ajatella, että olen minä itsekin, äijäparka… vaan siitä ei kannata sinulle puhua. Tämä se on järjestystä.

Mutta vähitellen Suontaan Heikin ivallinen, kapinallinen mieliala laskee ja vaihtuu toiseksi.

Minne hän nyt on menossa? Kaupunkiin. Mitä sinne? Niin, jospa hän sen tietäisi. Hänen kotinsahan on Saaressa.

Saaressa se on, mutta onko hänellä sinne mitä asiaa tämän jälkeen, kelpaako hän enää Helmille?

Etteikö kelpaa, nythän sitä vasta pitäisi sovelias ja kelvollinen ollakin. Ja huulet puristautuvat yhteen ja kulmakarvat rypistyvät. Niin, nythän sitä pitäisi vasta kelvollinen ollakin.

Mutta päivä painuu illaksi, kaupungin valojen kajastus alkaa jo näkyä, ja Suontaan Heikki tuntee olonsa äiteläksi, likaiseksi ja niljakkaaksi. Nyt saisi olla Saaressa, turvallisessa ja isossa Saaressa.

Tulee viimein yö. Valot palavat kaduilla ja kuumottavat läpi alaslaskettujen uudinten. Ohikulkevien puheensorina kuuluu huoneeseen. Silloin tällöin ajaa ohitse reki.

Eikä Heikki saa mennyksi levolle. Siisti vuode valkoisine lakanoineen vaikuttaa hänestä kylmältä ja poistyöntävältä. Mutta pöydällä on kirjoitusvehkeet. Jos hän ottaisi ja kirjoittaisi Helmille.

Hän pitää kynää kädessään ja miettii. Koettaa sommitella sanoja, mutta sanoja ei löydy. Sitäkö, että hän nyt on täällä? Ja sitäkö, ettei häntä tarvitse odottaa takaisin?

Entä mitä hänelle sitten jää, — yksinäisyys. Hän on puhunut yksinäisyydestä, mutta vasta nyt, tässä hyvässä, mutta kolkossa ja persoonattomassa, aivan kuin kuolleessa hotellihuoneessa, hän vasta vaistoaa, mitä se oikein on. Hän itse on luonut itselleen yksinäisyyden. Hänellä on koko ajan ollut Helmi. Hänellä olisi pitänyt olla vain hiukan lämmintä sydäntä ja Helmi olisi hänellä vieläkin.

Ah, hän muistaa, kuinka Helmi oli nauranut hänelle vasten kasvoja, kun hän ensi kerran oli tullut hiljaisine rakkauksineen. Hän muistaa senkin, kuinka Helmi oli tahtonut purkaa heidän kihlauksensa. Ja sitten hän muistaa, kuinka hän oli sanonut: "Minä vien sinut vaikka toisen sylistä."

Niin hän oli sanonut ja niin hän sananmukaisesti oli tehnytkin. Helmi oli sanonut: "Minä muistutan sinua siitä joskus." Mutta oliko hän muistuttanut? Ei ollut, ei, kärsinyt vain, että hänen, Heikin, olisi hyvä, vaikka oli vienytkin toisen sylistä. Ellei häntä olisi ollut, niin tietysti Helmi olisi tullut toimeen ilmankin häntä.

Helmin viaksi jää vain se, että hän ei ollut puhunut asioita heti alussa suoraan, mutta nyt Heikki senkin koetti ymmärtää. Eihän ollut pakkokaan: "Vaikka toisen sylistä." Olihan Heikille jo ennen avioliittoa tarjottu ero, hänen olisi pitänyt siitä ymmärtää.

Ja nyt Heikki palauttaa mieleensä Helmin kuvan viime kuukausilta, alati kuihtuvana, alati nöyränä ja vaiteliaana, alati kärsivänä. Helmi oli rakastanut ja rakasti häntä, hän tunsi sen joka hermollaan, hän oli nähnyt sen jokaisesta hänen liikkeestään, eikä hänen oma rakkautensa ollut kokonaan sammunut, mutta hän oli koettanut sitä tappaa, keksien syitä ja vastasyitä. Ja tässä nyt oltiin.

"Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.

Mutta kun aamun hämärä vaihtuu valkeudeksi, jättää hän kirjeensä panematta postiin.

XIX

Saaren vanhaisäntä katsoo emäntäänsä ja emäntä katsoo isäntään, mutta kumpainenkaan ei sano mitään. Kumpikin vain ajattelee itseksensä: "Selvää. Tämähän tästä täytyi tulla." Ja kumpainenkin syyttää itseänsä.

Eikö Helmi ole alakuloinen, eikö hän itke? Ei, ensimmäisenä päivänä hän on kalpea ja näyttää vanhenneen vuosia, mutta toisena päivänä hän nostaa päänsä ja hänen kasvoillaan on melkein kuin kajastusta onnesta. Ja kolmantena päivänä hän menee tupaan ja sanoo rauhallisesti:

Saaren emännän silmät ovat entisestään laajenneet. Vasemmalla kädellään hän pitää tytärtään kädestä.

"Voi, äiti hyvä. Enhän minä voi syyttää muita kuin itseäni. Olihan minulla vapaan ihmisen tahto."

"Ei äiti sitä pelkää. Itsehän minä olen itselleni ristin rakentanut ja minunhan se on kannettavakin."

Saaren emännän tuskallinen, laajentunut katse lepää tyttäressä ja terve käsi ei tahdo päästää otettaan.

Mutta Saaren Juhani katselee näköjään tunteettomana sulavia hankia. Hän puristaa huulensa tiukasti yhteen, mutta leukaansa hän ei voi estää vavahtamasta.

Niin, hänenhän piti etsiä Heikki. Täällä tiedetään, missä hän on. Heikin ei ole pakko varastaa itselleen onneaan; jos niin tarvitaan, niin hän, Helmi, kyllä hiljaisesti vetäytyy syrjään, vetäytyy eleittä ja sanaa puhumatta. Sehän on hänen velvollisuutensakin.

Näin minun siis on haettava miestäni. Hänessä käväisee nöyryytyksen ja suuttumuksen tunne, mutta samalla hän jo lauhtuu: hän itsehän on näin asettanut.

"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin
Heikistä."

Aurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja Ranta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin katse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin pysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja kasvot kovenevat.

Ranta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa vasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa uutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun hän kysyy:

Saaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta kysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat yhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava kysymyksensä.

"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä", sanoo hän yksinkertaisesti.

"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä ja lähti sitten jonnekin."

"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin onnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen tilaisuus."

Se oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja kuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta puolestaan voi.

Ranta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat jossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa. Älä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli luonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain minua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että hiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet omakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit kuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani, minullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa paikata.

"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan onni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta."

"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te miestäni?"

"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa.
Siihen sisältyy jo kaikki."

Ranta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen päätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.

"Älkää kysykö minulta enempää", sanoo hän nopeasti. "Ja sitten, emäntä, toivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi."

Seisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky katosi kuin varjo.

Ah, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten olisit haudassa.

Paista nyt, Luojan aurinko, sulakaa, välkkyvät hanget, ja soikaa, tiu'ut. Vielä kerran lähden nöyryytyksen retkelle, mutta se onkin vain kerran.

XXI

Kolmannen päivän ehtoopuolella vetäytyy taivas hiukan pilveen ja raskaita lumihiutaleita alkaa leijailla maahan.

Suontaan Heikki tuntee olonsa orvoksi ja yksinäiseksi. Kaikki järkevät ajatukset hän oikeastaan on jo jättänyt, ajattelee mitä mieleen sattuu tulemaan ja antaa hetkien kulua. Välillä hän käy toimittamassa hevosensa säilyyn. Sitä on ruokittava hyvin ja kävelytettävä tai ajettava joku tunti päivässä.

Ja hän kulkee taas pitkin katuja. Joku tuttava tulee häntä vastaan ja ihmettelee.

Mistä hän nyt keksiikään vastaukset kaikkiin kysymyksiin? Ennen hänen kekseliäisyytensä ei ole ollut niitä erinomaisimpia. Vai olisiko niin, että pakko on opettanut. Muutamassa vuorokaudessa.

Kotiin, kotiin vaan. Kun voisikin mennä niinkuin monesti ennen, mennä vain ja sanoa: "anna anteeksi!" Mutta tässä on se yksi asia, jota hän ei mitenkään osaisi selvittää ja joka kuitenkin, jos tahtoo olla rehellinen, olisi kerrottava.

Ja käsi hypistelee taskuun jäänyttä kirjettä ja ajatukset käyvät entistäkin utuisemmiksi. Tarvitseeko hänen suinpäin juosta synnintekoon sen vuoksi, että toinen on rakastanut jotakuta ennen kuin on häntä, Heikkiä, kunnolleen tuntenutkaan.

Alkaa jo tulla ilta ja kaduilla hämärtyy. Auttaako tässä muu kuin elää tylsässä katumuksessa ja odottaa, että joku päivä toisi vapauttavan ajatuksen tai palauttaisi tekoihin johtavan miehuudentunnon: "Tällainen minä olen. Ja jos minut tällaisena vielä tahdot, niin anna minun olla ja anna anteeksi."

Eikä hän edes käänny katsomaan, kuka tulija on. Missään tapauksessa ei kenelläkään pitäisi voida olla hänelle erinomaisempia asioita.

"Tulin vain katsomaan", jatkaa hän, "tuletko kotiin. Vai etkö aio enää tullakaan?"

Suontaan Heikki tahtoisi sulkea vaimonsa syliinsä, mutta kuinka hän voi enää, tällaisin käsin. Nyt on vain sanottava totuus, — itsellään ei hänellä ole mitään kyseltävää.

Mutta häneltä ei tahdo sana tulla suusta. Sitä on niin hyvä vaatia muilta, mutta kun itse joutuu tilivelvolliseksi, niin istu nyt tässä ja koeta esittää asiasi mahdollisimman edullisessa valossa.

Siihen lause keskeytyy. Helmi odottaa koko olemuksellaan, ja äskeinen loiste silmistä on himmennyt.

Nyt Suontaan Heikki nostaa katseensa. Eikä Helmi ole koskaan nähnyt siinä niin tuskaista ilmettä.

"Katsos", jatkaa Heikki taas. "Se on ihminen tällainen. Nyt en minä olisi missään niin mielelläni kuin sinun luonasi. Mutta nyt en minä enää voi."

Sanat soivat Helmin korvissa kuin musiikki, mutta silmät pysyvät himmeinä. Hänellä on aavistus, vaikk'ei varmuutta, jostakin tapahtuneesta. Ja tämä on omaatuntoa ja kunniantuntoa. Mutta keneen tämä etupäässä kohdistuu? Eikä Helmi voi kysellä. Ei hän myöskään ole anteeksiantajan asemassa.

"Minä kirjoitin sinulle", sanoo Heikki taas, "mutta se taisi jäädä lähettämättä. Tässä se olisi."

Kirje vapisee Helmin kädessä kauan aikaa. Mutta viimein hän avaa. Ja nyt hän saa varmuuden siitä, mistä on kysymys. Hänen sydäntään pakahduttaa, hän on kauan aikaa vaiti, mutta sitten nousevat silmiin kyyneleet ja ahdistava tunne muuttuu vapahduttavaksi.

"Älä siitä itseäsi syytä", sanoo hän hiljaa ja laskee kätensä miehen olalle.

"Sinua! Eikö sinua ole jo tarpeeksi syytetty ja etkö ole jo tarpeeksi kärsinyt."

"Ellei minulla olisi ollut mitä on ollut, niin et sinä olisi uhitellut itseäsi tuollaisiin kiusauksiin."

Tällaista puhetta ei Suontaan Heikki varsin ymmärrä. Ei hän myöskään ymmärrä sitä, että tällaisia teitä päästään selvyyteen ja kirkkauteen. Hän vain näkee, kuinka Helmin kyyneleet kasvavat täydeksi itkuksi, ja tuntee, miten käsivarret kiertyvät yhä kiinteämmin hänen kaulansa ympärille, ja sanomaton onnen tunne täyttää hänen mielensä.

"Anna anteeksi", kuiskaa hän. "Tästedes minä olen sinulle oikein hyvä, niin hyvä kuin voin."

"Ethän sinä minulle ole koskaan paha ollutkaan, niinkuin olisin ansainnut. Ja tämäkin on minun sinulta anteeksi pyydettävä. Voi, Heikki, minulla on sinulle niin paljon selvittämistä, sellaista, joka nyt vasta on itsellenikin selvinnyt."

Suontaan Heikki nousee seisomaan, tarttuu Helmiä olkapäihin ja katsoo häntä lujasti silmiin.

"Sinä lupasit kerran muistuttaa minua siitä kun sanoin vieväni sinut vaikka toisen sylistä", sanoi hän, "etkä kuitenkaan ole muistuttanut, vaan kärsinyt. Tarvitsenko sen enempiä selityksiä! Mutta anna sinä minulle anteeksi."

"Pitäisihän sinun tietää se, etten muuta voi vaikka tahtoisinkin. Voi, Heikki, rakasta minua tällaisena, vain tavallisena, puutteellisena ihmisenä."

Siinä on kyyneliä ja huokauksia, mutta kyynelten takaa näkyy hymy, joka antaa aavistuksen kirkkaudesta ja hiljaisesta, valoisasta onnesta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUONTAAN HEIKIN KOTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.