RISTIJÄRVEN MUISTOJA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Salomo Pulkkinen

Helsingissä, Suomalaisen Kansan kirjapaino, 1912.

SISÄLLYS:

Alkusana.
Maisemia.
Lappalaiset.
Vainon ajoilta.
Salaperäistä.
Engelsmanni kesä.
Kun kirkkoa ruvettiin rakentamaan.
Kirkko ja seurakunta.
Virkamiehet.
Rovasti F.F. Lönnrot.
Pieniä juttuja rovasti Lönnrotin ajoilta.
Herännäisyyttä.
Jätkäin koulu.
Kunnanmiehiä.
Kylänvanhimmat.
Kauppamiehet.
Sotaopissa.
Mestareita.
Hautahamarit.
Maahenkisiä miehiä.
Perttulin kirkolle.
Entiset elintavat.
Naimisiin meno.
Vanhan virsikirjan käyttämistä.
Ilmojen ennustaja.
Taikuutta.
Kivilintan heittäjät.
Heikki Norppanen.
Rikollisuutta.
Köyhäin hoito.
Nälkävuodet.
Kansakoulu.
Yritteliäisyyttä.
Yhteistä parasta.
Hukkuneita.
Yhtä ja toista pientä.

ALKUSANA.

Miten tämä kirjoitussarjani on syntynyt, pitänee se lukijalle juurta jaksain selvittää.

Lähtiessäni v. 1911 valtiopäiville Helsinkiin, kokoilin matkalaukkuuni kaikki kirjoitetut, mutta jo sanomalehdissä ennen painetut kertomukseni, tarkoituksella saada niille Helsingissä kustantaja. Kun matkalla puhuin aiheistani eräälle hyvälle ystävälleni, neuvoi tämä menemään muutaman miehen luo, joka opastaisi tässä hommassa. Sen teinkin. Tämä mies oli kirjailija filosofiankandidaatti Rafael Engelberg. Yhdessä järjestimme paperit kuntoon, ja hän lähti kauppaamaan niitä. — Ei onnistuttu. Syynä kuului olevan se, että kirjamarkkinoilla nykyään on aikamoista tungosta ja että tusinamestarit tällä alalla jo ovat saaneet tuotteitaan ennestään liiaksikin likoon.

Minä ylenkatseella ajattelin jo koko hommaa, arvellen että kun ei niin ei. Eihän siitä tule mitään vahinkoa, kun kirjoitteleminen ei ole varsinainen leipätyöni.

Mutta Engelberg pysyi edelleen totisena. Hän kehoitta” minua ryhtymään hieman toisenkaltaiseen kirjoitustyöhön, jossa luuli joka tapauksessa voivani jotakin hyödyllistä toimittaa. Viittasi minulle nimittäin kotiseutututkimusalaa, jolle nykyään pannaan jo paljon arvoa. Ymmärsin heti tarkoituksen, mutta samalla pelkäsin, että minun hutiloivalla kynälläni siitä hommasta ei tulo mitään. Edelleen sain Engelbergiltä kehoituskirjeen ja ohjeita työhön. — En ryhtynyt. Pelkäsin vieläkin, että siitä ei tule kalua.

Kului vuosi edellisestä, jolloin taas tapasin Eengelbergin Helsingissä. Pelkäsin jo saavani nuhteita, kun en edes ollut yrittänyt. Nyt lupasin totisesti ja päätin vakavasti alottaa työn. Olinpa jo tältä varalta kotikylässäni puhutellut vanhoja miehiä, kuten Juho Kerästä Ollinvaarasta, Antti Oikarista Kääriöstä ja muutamia muitakin. Tärkeitä muistoja sain niinikään pika-ajuri Aabel Toloselta ja Lauri Härköseltä Helsingissä, molemmat entisiä Ristijärven miehiä. Erinomattain Aabelilla olivat muistot kirkkaat vanhoista tapahtumista.

Muistot ja kuvaukset, joita ainoastaan erinäisissä paikoissa on hiukan kunnan arkiston tiedoilla täydennetty ja tarkistettu, eivät valitettavasti käsittele useampia vuosisatoja jälelle päin. Melkeinpä viimeisen vuosisadan jälkimäiselle osalle ne kohdistuvat. Itse puolestani en vielä tätä pidä suurena vikana. Pelkään vieläkin pahempaa. Pelkään sitä, että kertomukset ovat rakentuneet liian kuivaan ja yksitoikkoiseen asuun.

Kuitenkin kun mielestäni olen täten tulevaisuuden varalta yhtä ja toista unhottuvaa talteen saanut, toivon, että työlläni on sittenkin jotakin merkitystä. Jos näet tulevan ja täydellisemmän historian kirjottajalle olen voinut jotakin alustavaa valmista hankkia, ei työni ymmärtääkseni ole ollut aiheeton.

Herra Engelberg on edellä mainitun ohjauksensa lisäksi tasoitellut ja järjestellyt kirjoitelmani, josta kaikesta olen hänelle erittäin kiitollinen.

Ristijärvellä 25 p. heinäkuuta 1912.

Tekijä.

MAISEMIA.

Ristijärven kunnan rajanaapureina ovat Hyrynsalmi, Puolanka, Paltamo, Sotkamo ja Kuhmoniemi ja on näistä kirkolta lukien Hyrynsalmen ja Puolangan rajalle 15, Paltamon 5 ja Kuhmoniemen yli 30 km. Pisimmät perukat ovat Hiisijärvi ja Mustavaara Kuhmoniemen rajamailla. Kartalta katsoen on Ristijärvi vasikannahkan muotoinen, pisimmät niemet poisleikattuina, siis jonkun verran soikea, ei pitkin kantta juoksevaa emävesistöä, vaan poikittain. Pinta-ala on 884.4 neliömetriä, väkiluku oli v. 1910 2.268 henkeä.

Saukkovaara on laajuutensa ja korkeutensakin puolesta Ristijärven mainittavimpia paikkoja. Eipä liioin tarvitse sanoa, että vaara on pohjasta pinnalle asti kivien kanssa muurattua. Pellon ja kaivon tekijät näin vakuuttavat. Saukkovaaran juuret ovat n.s. Kainuun selänteessä Sotkamon nuolella ja vaaran eteläpäässä pistää Paltamon rajan nurkka vaaran selänteelle asti. — Saukkovaaran latvapuoli on nimeltään Syrjävaara, päättyen kokonaan Pakarilahden kohdalle. Kirkonkylän kohdalta on vaara noin 5 km. leveä. — Vaaralla kasvaa sekametsää, muuten kuusi, koivu ja leppä ovat hallitsevana puulajina. Vaaran poikki molemmilla puolilla on notkelmia ja puroja, joiden kaunistuksena kasvaa tuomia ja pihlajia. Vaara on metsän kasvulle edullinen ja ovat siellä karjanlaitumetkin erittäin hyvät. — Muutamin paikoin vaaran rintamilla on harjoitettu kaskiviljelystä ja erittäin hyvällä menestyksellä, yksillä ahoilla miesmuistiin kolme, neljä eri kertaa. Kaskeamisen jälkeen kasvaa ahoilla leppä erittäin joutuisaan, ja tämä selittää seikan, että sama pohja niin usein joutuu kylvettäväksi. — Saukkovaara muutoin on tunnustettu paksulumiseksi.

Saukko ja Monola ovat Saukkovaaran etelärinteen mainittavimpia numerotaloja. Lakivaaralla ei mainittavasti asutusta ole, mutta pohjoisliepeellä, emävesiin viettävällä rinteellä kyllä. Täällä on kolme eri asutusryhmää, nim. Mustosen, Syrjälän ja Lummenlammin. Alkuaan ovat ne olleet pieniä mökkiläiseläjiä, mutta jo isonjaon aikana saivat yhteisen 1/8 manttaalin numeron.

Saukkovaaran etelärinteellä on Koljatti-niminen paikka. Nimi ehkä johtuu siitä, että paikka on metsätönnä ahona kauvas toisille vaaroille iankaiken paljaana näkyä "koljottanut". Tälle Koljatin rinteelle näkyy koko Pyhännän kylä kuni tauluun maalattuna. Pyhännän kylän pääasutusta voisi melkein verrata Otavan tähtisikermään, jossa sarvina olisi Putkesjärven takapuolelaiset, keskiosana Pyhännänharju ja häntänä Eskola, Liusko ja Karhuvaara. Pyhännänharju on peltoviljelykselle erittäin edullista maata. Ja kalavesi kahden puolen. Pyhäntäjärvi aikoinaan on antanut runsaasti kaloja, mutta kilpakalastus ja ryöstöpyyntitavat ovat kalastuksen saattaneet melkein merkityksettömäksi.

Pyhäntäjärven vedet jakautuvat neljään eri jaksoon. Alhaalta lukien ovat ne: Niskanselkä, Isopyhäntä, Pieniselkä ja Karhujärvi. Sittenkin näiden neljän järven yhteenlaskettu pituus on vain 10 kilometriä.

Pyhäntä saapi vetensä Hiisijärven vesistöstä. Hiisijärven vanhalle järven lietteelle on syntynyt erityinen kylä ja asutusryhmä, joka varallisuudessa kilpailee Pyhännän kanssa. Täällä ovat mainittavampia muinoin tapahtunut Hiisijärven veden laskeminen ja sen seuraukset.

Mustavaaran kylä on Ristijärven kunnan harvaanasutuimpia. Täällä on vaara vaaran vieressä soiden suurien sylissä.

Kulju, vaaroista ylinnä, näyttelee mahtavuuksien pääosaa. Täältä on avara näköala länteen päin. Sotkamon Vuokatti näkyy tänne selvästi.

Onpa Mustavaaralaisillakin oma vesistönsä. Se on 4 km. pituinen
Tervajärvi, joka ikäänkuin salaa laskee vetensä varsin mutkaista
Tervajokea ja lyöpi veljen kättä Pyhännän vesille Jokilammin alapäässä
lähellä Jokikylää.

Ollinvaara ja Pyhännänmäki eivät tästä yhtymäpaikasta ole kovinkaan kaukana, ovat ikäänkuin todistajina millaisilla välipuheilla muinoin kahden eri vesijakson vedet yhtyivät.

Näitten vesijaksojen yhteinen juhlasali on Pienipyhäntä Jokikylässä.

Järvi on vain noin 2 km. pituinen, muuten äärettömiin syvä. On arveltu, että ehkä Isonpyhännän vedet puolestaan ovat pitäneet järven matalampana, mutta kun sekaan joutui itsepäinen Tervajärven vesi, ruoppasi se Pieneenpyhäntään oikein syvän pohjan, ennustaen samalla tälle vesistölle tulevaa pitkää tervansoutukautta. Tervajärven nimi johtuu siitä, että tällä kulmalla en huomattavan paljon keitetty tervaa.

Koko Pyhännän vesien kulku Pienenpyhännän alapäähän asti on ollut päin Hyrynsalmelta laskevia emävesiä. Antavalla ilmalla kuuluukin tänne Seiten-oikea -kosken pauhu. Niinpä Kirnukosken niskalla muuttavatkin Pyhännän ja Mustavaaran yhdistyneet vedet suuntaa Ristijärven kirkonkylää kohti, vähän alempana tehden ikuisen liiton Hyrynsalmen ja Suomussalmen yhteisten vesien kanssa. Piti sanoa, että näissä vesissä on jo Venäjän karjalaistakin vettä nimeksi, mutta, ei juuri muuksi.

Tässä vesien yhtymässä on Jokikylän talojen pääosa. Savimulta on pellon maata, kiviä ei laisinkaan. Jos Jokikylä ei olisi hallaan niin arka kuin se on, niin totisesti Jokikylän talot olisivat onnellisimpia Ristijärvellä.

Vielä yksi nurkka Ristijärven kuntaa, ja se on Uvan kylä. Täälläkin on oma pieni vesistönsä, joka alun pitäen lienee asukkaat tänne houkutellut. Kylän nimi johtuu järven nimestä, sillä järvi on Uvanjärvi. Uvanjärvi on noin 5 km. pituinen suikale ja saapi vetensä kahdelta eri haaralta, Puolangan-puolelta ja Paljakan puroista, sekä Peuravaaran tyynipintaisista lammin pyöryköistä, ja laskee vetensä Torvenkosken kautta Iijärveen.

"Meloa laitaan, Iikosken kihinä kuuluu". Tämä on ikivanha tarina Ristijärveltä. Se lähti alkuun seuraavasta tapauksesta. Venäjän karjalaisia lankunkantajia oli pitkällä veneellä erään kerran matkalla Etelä-Suomeen. He soutivat Iijärveä jo niin kauvan, että luulivat jo olevansa Iikosken niskalla, mutta eivät olleet osanneetkaan oikeaan. Olisi ollut kierrettävä Tihisen niemen ympäri, mutta pitivätkin Iinientä Tihisen niemenä, joka suunta johti sitten Uvalta laskevan Torvenkosken alle. Tämä Torvenkosken kihinä sitten kun Karjalan miehen korvaan kuului, kehoitti toisia asettamaan "meloa laitaan", sillä kosken laskuissa se tarvitaan. Edelleen kerrotaan, että kun mieslasti pääsi Torvenkosken alle, niin että näkivät veden vastaanpäin juoksevan, sanoi yksi kauhistuen: "Vastaanhan tämä perele puhuu."

Uvan kylään kuuluu kaksi mainittavampaa, jotenkin korkeaa vaaraa, toinen Humala- ja toinen Kellovaara. Molemmat vaarat ovat jo kauvan olleet asuttuja, m.m. Humalavaaralla ennen isoajakoa oli Karppila, Ylitalo, Nurmi ja Alatalo. Monen eri kyläkunnan merkkimaisemia näkyy Humalavaaran korkeimmalle kukkulalle.

Tuskinpa tarvinnee mainita, että tällaisten vaarojen liepehillä valoisina kevätöinä lintujen laulu ja purojen lirinä on kadehtittavan kaunista, se on hienon hienoa, loppumatonta runouden juurta, joka ei koskaan vaivojaan valita, säveltä muuttaa vain.

Kirkko ja kirkonkylä on Ristijärvi-nimisen järven etelärannalla. Kirkolla ja järvellä siis yhteinen nimi. Järven nimi taas johtuu siitä, että vedet siinä muodostavat nelisorkkaisen ristin. Keskusjärven kohdalta pistää vastakkaisiin suuntiin lahdet, toinen Pakari- ja toinen Pahjaslahti. Toiset kaksi ristiä tulee kauttajuoksevasta emävedestä.

Ristijärvi ei puoleentoista vuosisataan ole ollut alkuperäisen näköinen, sillä se muinoinen Hiisijärven tulva on tuonut tänne niin paljon multaa, että Pakarilahden kohdalle ja aina Mikkolan talon kohtaan asti pyörrevedelle on muodostunut niemekkeitä ja saaria. Jo isonjaon aikana nämä tulvan muodostamat niemet jaettiin kirkonkylän taloille niittyinä manttaalin mukaan ja kasvavat ne yhteensä noin 200 kuormaa heiniä.

Ristijärven rantamilla monin paikoin on 20—30 cm. vahvuinen, näöltään punainen ja laadultaan hyvä savikerros. Ylempänä mäkirintamilla löytyy taas mustaa, tulenkestävää, rautapitoista linttakiveä. Näistä m.m. on aikoinaan ladottu aita kirkon ympärille. Useissa kirkonkylän taloissa on seurattu esimerkkiä latomalla kiviaitoja peltojen ympärille. Nykyisen katsantokannan mukaan on se jotenkin typerä teko.

Näköala kirkonkylästä katsottuna ei ole kovinkaan laaja, mutta hyvin viehättävä muuten. Etelästä näyttelee mustaa kylkeään jo mainittu Saukkovaara. Pohjoisesta Kellovaara. Tenämänmäki ja Pihlajavaara monine taloineen samoin itäpohjoisesta näyttelevät leveitä peltojaan, vähän ylempänä Lumivaara oksaisine kuusikkometsineen. Lampovaara taas idässä, parin km. päässä möllöttää kuten kumoon käännetty pata, ja sieltä se vasta avara ja kaunis näköala on. Sieltä sen oikein selville saapi miten monimutkainen niemineen, lahtineen, saarineen ja solmineen Ristijärvi on. Lampovaara on ikäänkuin luotu kirkonkylän kaunistukseksi, sillä asutusta sinne ei voi ajatella, niin kivikoleikkoa se on.

Taru kertoo että itse ukko-piru aikoi kerran Putkonsalmeen tehdä kosken, mutta kun se ei käynyt päinsä ilman kiviä, latoi hän konttinsa kiviä täyteen Lampovaaralta. Kuten arvata sopii, kontti ei ollut aivan pieni. Mutta kun ukko rietas pääsikin konttineen nykyiselle kirkkomäelle, puhkesi kontin pohja ja suurin osa kivistä jäi siihen ja ovat siinä tänäkin päivänä. Loput kivistä olisivat soluneet Mikkolan pellolle, joten Putkonsalmen koski puuhaan ei jäänyt yhtään kiveä.

Ristijärven vedet ovat simpukan helmistä rikkaat, tietysti paremman miehen kylvöä.

LAPPALAISET.

Kim lappalaisia kerran on asustanut sekä Kuhmoniemellä että Suomussalmella, niin kyllä laidunmaita etsiessään ovat ne poikenneet myöskin Ristijärvellä.

Parhaammat Ristijärven jäkälämaista ovat Hiisijärvellä, ja siellä otaksutaankin lappalaisten jonkun aikaa pitäneen asuntoa.

Peuravaara-niminen maisema Pihlajavaaran lähellä tosin viittaa siihen että sielläkin olisi kerran lappalaisia asunut. Se ei kuitenkaan liene ollut mahdollista syystä, että Peuravaaralla ja sen lähitienoilta ei ole jäkälämaita eikä kalavesiä.

Siis koko Ristijärven tienoo, Hiisijärven kylää lukuun ottamatta, ei lappalaisten asutukselle ole ollut otollista.

VAINON AJOILTA.

Useamman kuin yhden kerran lienevät rajakarjalaiset myöskin Ristijärvelle tehneet ryöstöretkiään. Yhdestä tällaisesta on tarina kulkenut suusta suuhun, polvesta polveen.

Nykyisen Pappilan, silloisen Tololan olivat ryöstäjät valinneet itselleen majapaikaksi. Asukkaat tietysti joko murhattiin tai pakoon ajettiin.

Koiraniemellä oli silloin ollut pari vahvaa ja rohkeaa veljestä, jotka taistelivat vainolaisia vastaan. Kerrankin kun vainolaiset yrittivät taloon, oli toinen veljeksistä raunion takaa ammuskellut, pitäen heitä näin loitommalla. Sitten oli kartanolla olevalle veljelleen huutanut: minulta loppuvat ruutit. Silloin oli toinen veli tyhjän tynnyrin pannut myötämaata pyörimään, sanoen: ”Ei ole hätää kun täälä on ruutia vielä kokonainen tynnyri”. Tämän kun vainolaiset kuulivat, kääntyivät takaisin pelosta.

Nämä Koiraniemen veljekset sitten aikoivat yön aikana valloittaa takaisin sen mitä vainolaiset päivällä anastivat ja veivät leiripaikkaansa. Tämä kävi laatuun joko yövartian pettämisellä tai surmaamisella.

Eräänäkin yönä pienempi veljeksistä oli saanut tavaraa takaisin, jonka jälkeen pakeni sydänmaalle. Tästä tuli vainolaisten puolelta takaa-ajo. Joukon rotevin mies pantiin takaa-ajamaan kehoituksella ei ennen hellittää kuin miehen on hengiltä saanut pois.

Kun takaa-ajettava näki kohtalonsa, hiihti hän nykyiselle Kääriänvaaralle, 15—16 kilometriä kirkolta. Tänne mennessä oli takaa-ajaja ajettavansa nähnyt ehkä useammankin kerran, jolloin oli sanonut: "Keärität sie miu keärität, vaan soavutan mie siun kuitenkin." Siitä sitten tälle vaaralle on annettu nimeksi Kääriänvaara.

Kääriänvaaralta suuntasi "Kääriäinen" matkansa Jokikylään päin, jossa Rakkineenlammin alapäässä olevasta virrasta joi vettä. Tässä vettä juodessaan näki hän miten veden kalvoon kuvastui hänen takaa-ajajansa kuva. Matkansa suuntasi tästä "Kääriäinen" Lampovaaran kukkulalle vainolaisen saavuttamatta. Lampovaaralta laski sitten suksillaan kirkonkylää kohti jyrkän kallion alle erään puun juurelle, jossa takaa-ajajansa otti vastaan keihässauvallaan.

Kun vainolainen näki näin kohtalonsa ratkaistuksi, rukoili hän "Kääriäistä" ottamaan viimmeisenkin hengen, luvaten palkaksi lumeen kätkemänsä rahakassan, minkä tarkoin neuvoi. Tämä rahakätkö oli etsittävä lukemalla vissistä paikasta lähtien lumeen sauvalla pistetyt sompaukset suksiladun varrella. ”Kääriäinen" lienee takaa-ajajansa toivomuksen täyttänyt.

Voiton riemusta oli "Kääriäinen" sitten Pakarilahdella pistänyt lauluksi. Kun Tololassa (nyk. Pappila) kuulivat viholliset tämän, arvelivat: "Jopahan Iivana sen mokoman saavutti, kun rallatellen palaa."

Näin hävisi Ristijärven Lampovaaran rinteelle silloisen ryöstäjäretkikunnan rotevin mies.

SALAPERÄISTÄ.

Honkavirroilla on pieni saari, mihin hokemain mukaan pitäisi olla kätkettynä joku aarre. Tämä vielä sellaisella uhrilla, että kolmiöisen miehen kolmiöisellä hevosella kolmiöistä jäätä myöten on mentävä tälle saarelle, sitte vasta avautuu.

* * * * *

Jokikylässä vähän alapuolella Seipelän talon Käärmepuron puolella on niemi, jonka nimi on Kalmoniemi. Tämä niemi ei mitään salaperäistä ole vielä näytellyt, vaikka ennen vanhaan kaikki kuolleiden vaatteet ja muut epäiltävät esineet niemellä poltettiin.

* * * * *

Niin ei ole Salin kallion laita, puolivälissä Multiniemeltä kirkolle. Kukaan ei kyllä muista muuta täällä tapahtuneen kuin että Boan Elli kerran oli tieviereen synnyttänyt lapsen. Ei siis mitään muuta. Ja Salin kalliolla moni matkamies, vuosikymmenien väliaikain perästä, kuulee aina sellaista, että täytyy päätellä että se oli tyhjä joka kummitteli.

* * * * *

Hiisijärven Lohiniemi ja Louhenkosken mylly oli ennen olleet peikkojen pesäpaikkoja. Useimmiten vaan kuulunut, ei näkynyt tai tuntunut. Miten lienee. Pitkä matka Hiisijärveltä kuuluu olevan Hiidenhaudalle. Ja niin syrjäisessä paikassa, että hyvin harvat kylän asukkaista ovat sitä edes nähneetkään. Siitä haudasta kai Hiisijärven nimi johtunee ja nimestä päättäen siellä pitäisi kaikkea häjyyttä olla seiväsmäärällä mitaten.

* * * * *

Kukaan ei ole milloinkaan eikä mitään kuullut Sammakkosuolta Mustavaaran kylän liepeellä, vaikka kertomuksen mukaan sinne kerran mies oli haudattu. Se piti olla siihen aikaan kun jauhoja vielä myytiin kuleissa. Että muka mies olisi saanut sellaisen kulin, jossa oli kokonainen partasuu miehen raato. Tämä löytäjä sitten ei huolinut kenellekään löydöstään puhua, vaan pätkäsi suohautaan, tietysti ilman hautauslukuja. Näin on kerrottu, miten sitten lienee. Eikä ole vaarallista, jos huhu olisikin valetta.

ENGELSMANNIKESÄ.

Se oli kevätkesästä v. 1854 kun ensimäiset tervansoutajat Oulusta palatessaan kertoivat Engelsmannin tulleen ryöstämään Oulua. Tämän uutisen tuojat olivat suomussalmelaisia. Tämä sotasanoma sitten Ristijärvellä rupesi kiertelemään talosta taloon, kylästä kylään: vihollinen engelsmanni on jo Oulussa ja pitää mieltä tänne ylöspäin.

Tämä sanoma synnytti yleistä pelkoa. Varsinkin emävesien varsilla olevissa taloissa tehtiin valmistuksia ryöstön varalta. Arvokkaimmat tavarat pantiin säkkiin ja kannettiin niittysaunoihin sydänmaalle. Jolla oli vähänkin jyviä jälellä, piti niiden kätkemisestä hyvän huolen.

Kerrotaan että Pihlajavaaran talossa tämän huhun aikana ei vielä oltu tehty kevätkylvöjä. Tololassakin oli ohran siemenet omassa hinkalossa ja vähän ylikin. Mutta ohrankylvö jätettiin sikseen ja kaikki jyvät ajettiin hevosella Mönkkysen-joen myllyaittaan. Kun sitten ensi huumauksesta oli vähän selvitty, ajettiin siemenjyvät takaisin ja kylvettiin peltoon.

Niinikään kertoo äitini, että hänen isävainajansa Hietavaaran Seppälässä kantoi muutamia riipillisiä jyviä Laulajavaaran metsäsaunoihin pelättyä ryöstöä pakoon.

Jälestä kerrottiin että engelsmanni todella oli meinannut nousta veneellään ylemmäs Oulua, mutta ei päässyt edes ensimäisen korvan päälle. Olivat kehuneet ennen kun yrittivät että vesi ei tule niin voimakkaaksi että he eivät pääse minne tahtovat, mutta toista näkivät kun koettivat. Ensin olivat koettaneet soutamalla, mutta kun tämä näyttäytyi tehottomaksi, olivat veneestään viskanneet ylös koskeen ankkurinsa ja köydestä vetäen haaliuneet ankkuriin asti, mutta kun ankkurin ottivat ylös nakatakseen toisen kerran ylemmäs, oli sillä aikaa vene laskenut saman verran takaisin.

Sitten kerrottiin että Oulun porvarit olivat engelsmannin kanssa tehneet sovinnon, antamalla kaikki aikansa ja muutakin tavaraa.

Kun huhu engelsmannin tulosta Kajaanin tienoille oli parhaallaan kiertelemässä, oli kauppias Berg Kajaanissa sanonut maamiehille: "Olkaa veikkoset huoleti engelsmannin tulosta tänne, se on aivan mahdotonta, sillä se pääsee ainoastaan suvanto- ja merivesiä, meidän koskemme estävät kyllä sen tulon."

Myöhemmin kuultiinkin että kauppias arvasi aivan oikein.

Pelko engelsmannin tulosta oli vieläkin suurempi ollut Oulu- ja Muhosjoen varrella. Kerrotaan että kun tervamiehet Utajärvellä sauvoivat veneitään rantaa ylöspäin, eli eräs pellonkuokkija tullut tervamiehiltä kysymään joko engelsmanni on veneellään päässyt Merikosken päälle. Ja kun turvamiehet häjyyksissään olivat valehdelleet että tuolla niemen takana pahus on jo tulossa, niin kuokkamies oli jättänyt työkalunsa siihen ja pötkinyt pakoon metsään, missä oli piilossa syömättä kolme vuorokautta. Sitten mies pellon ojan pohjia kontaten hiipi kotiinsa, jossa sai tietää että ei ole vielä mitään hätää.

KUN KIRKKOA RUVETTIIN RAKENTAMAAN.

Luultavasti suurin osa kirkon rakennukseen käytetyistä työvoimista suoritettiin talojen yhteisinä päivätöinä. Rakennusmestari sitävastoin kuului olleen, mistä kaukaa lienee ollutkaan. Kun sitten ensimäisiä seinähirsiä oli ruvettu paikalleen sommittelemaan, oli paikkakunnan monista salvumiehistä rakennusmestarin järjestelmä näyttänyt typerältä.

Rakennusmestari kun pohjahirret oli asettanut pystyaidottain ympäri juoksevaksi. Miehet olivat sanoneet, että tämä ei vetele. Pitää ottaa toinen komento. Saukon miehet, jotka m.m. rakennustöissäkin olivat aikansa etevimpiä, olivat kirveensä varsilleen rakennusmestarin eteen kentälle asetelleet siihen järjestykseen kuin he halusivat pohjan ulotettavaksi. Rakennusmestarikin oli siihen sitten suostunut. Saukon miesten rakennusneroa lienee sitten koko rakennusajan käytetty apuna.

Joka suhteessa, varsinkaan sisustukselleen ei kirkosta ihan mallikelpoinen tullut. Jäihän pari oven reikääkin puhkaisematta. Ja lukkarin penkki oli alussa ollut vain lattian tasalla. Monen haukkumisen perästä oli lukkari saanut seurakunnan taipumaan korjaukseen, niin että penkki tuli sitten viiluin ylemmäksi. Sittenkin se jäi perin huonoon kohtaan. Lukkari sai ikäänkuin nurkan takaa huutaa seurakuntalaisille. Numerotaulukin oli niin huonossa paikassa, että yhdellä ristillä pantiin aina arvaamalla mistä virrestä oli kysymys. Se alkuperäinen numerotaulu oli maalattu mustaksi ja numerot olivat valkeat.

V. 1008 kirkonkokous päätti sitten rakentaa lukkarin penkin numerotauluineen parempaan asuun. Niin tehtiinkin. Mutta oven reiät sittenkin jäivät aukisahaamatta.

KIRKKO JA SEURAKUNTA.

Ristijärvi on vielä v. 1912 Hyrynsalmen kappeliseurakunta. Aikaisemmin näillä kahdella seurakunnalla oli yhteinen kunnanhallintokin, mutta useita vuosikymmeniä on se ollut eroitettuna. Tämä eroaminen aikoinaan on arvatenkin ollut mieluista, varsinkin ristijärveläisille, joiden eroamiseen asti kunnallisissa asioissa oli mentävä Hyrynsalmelle tapaamaan kunnan virkailijoita.

Seurakunnalliset asiat sitävastoin ovat näillä kahdella kirkkokunnalla vielä nytkin yhteisiä. Seurakuntain kokoukset ovat yhteisiä, papistolle samoin on yhteisesti palkka maksettava. Seurakuntaa Hyrynsalmella hoitaa kirkkoherra ja Ristijärven kirkolliset tehtävät toimittaa kappalainen. Pappilan virkatalo on molemmissa seurakunnissa, mutta nekin on yhteisesti rakennettu. Sanomattakin on selvää että tämä kahden seurakunnan monenmoisten eri asiain yhteinen hoito on usein tuonut vaikeuksia. Eroakin on joskus pyydetty. Tuomiokapituli lienee lohdutellut, että kun ensikerran muuttuu kirkkoherra Hyrynsalmelle, pääsee Ristijärvi silloin eroon.

Pappien palkkojen maksussa seurakuntain yhdessä oleminen on tuottanut vaikeuksia. Ristijärven isännän on täytynyt kirkkoherran talvisaatavat, m.m. heinäkuorma, ajaa Hyrynsalmen pappilaan ja Hyrynsalmen isännän samoin Ristijärvelle. Samoin Ristijärven tilanomistajan olisi ollut mentävä leikkuu-aikana päivätyöhön Hyrynsalmelle ja Hyrynsalmen torpparin tultava Ristijärven kappalaisen pellolle. Kirkkojen väliä on 2 1/2 peninkulmaa, mutta useamman perukkalaisen matka vieraalle kirkolle voi olla 6—7 peninkulmaa.

Ruumiin-siunauksen molempien kirkkojen papit lienevät toimittaneet ilman tilivelvollisuutta toisilleen, mutta lapsenkasteesta saaduista muutamista kymmenpennisistä on kappalaisen pitänyt osa luovuttaa kirkkoherralle. Avioliittoon meneviä taas kiusattiin Ristijärvellä siten että kappalainen antoi liittoon aikoville esteettömyystodistuksen ja tämän paperilapun kanssa sai sulhasmies, sukat, vanttuut kainalossa, lahnia 2 1/2 peninkulmaa Hyrynsalmelle kirkkoherran luo. Tämä se vasta kirjoitti aviokuulutuksen siihen muotoon että kelpasi Ristijärven kirkossa luettavaksi, saaden tästä työstä sulhaselta nuo sukat ja vanttuut ja vähän rahaa. Pastori Pfaler, ollessaan Ristijärven kappalaisena v. 1909—1911, sai muutoksen tähän kylläkin hullunkuriseen tapaan ja alkoi liittoon meneville antaa aviokuulutuksia lupaa kysymättä kirkkoherralta. Näin helpotettiin sulhasmiehiltä nuo tarpeettomat jalkajuonet.

Kaikista merkillisin tässä kahden eri seurakunnan yhteistyössä on ollut se, että kellotapulit ovat vaihtuneet. Näin kertoo kansa, että kellotapulien piirustukset ovat epähuomiossa lähetetyt. Ristijärven seurakunnan Hyrynsalmelle ja päinvastoin. Tämän huhun todentaa kellotapulien muuhun kirkkoon nähden erilainen muoto, niin että todellakin ne ovat vaihtuneet.

Ristijärven kirkko on rakennettu v. 1811. ja kellotapuli myöhemmin. Kansa kertoo kirkon rakennusmestarin kirkon valmistuttua ennustaneen kerran juhannuksena sen sananjulistajineen ja kuulijoineen palavan poroksi. Tätä ennustusta ei viime vuosikymmenillä ole puhuttu liioin ollenkaan, joten ennustus lienee kokonaan seurakuntalaisilla unehtumaan päin.

Kellotapulin rakennusmestarina mainitaan vieläkin Jaakko Kuorikoskea. Tämä rakennusmestari oli Ristijärven kirvesmiehille kerran näyttänyt, miten pitää osata lyödä kirveellä siihen kohtaan mihin haluaa. Oli asettanut kämmenensä, käsiselkä ylöspäin, sormet hajalleen puun päälle ja toisella kädellään löi kirveellä olan takaa jokaisen sormen väliin ja sanoi: katsokaa. Tämä temppu ehkä kirvesmiesten silmissä kohotti rakennusmestarin puolta pitemmäksi.

Kellotapulin laudottaminen ja maalaus tapahtui paljoa myöhemmin. Tällöin Uvan järveen hukkuneen Esko Kemppaisen pojat Hermanni ja Kalle näyttivät työtovereilleen sen ihmeen, että uskalsivat kellotapulin ristissä seisoa sekä jaloillaan että käsillään.

VIRKAMIEHET.

Kirjoitettaessa virkamiehistä täytyy Ristijärven kohdalla tyytyä melkein yksinomaan pyörittelemään seurakunnan pappeja ja lukkareita ja nimismiehiä, sillä nepä ne muodostavat pääasiassa Ristijärven virkamieskunnan. Tosin aikoinaan mainitaan Putkolassa asuneen nimismiehen, nimeltä Elminki. Samoin asui Kariniemessä pitäjän kirjuri, nimeltä Puumi. Nämä kaksi herrasmiestä lienevät asuneet samaan aikaan kuin Elminki oli ottanut emännäkseen Puumin tyttären.

Elmingin kerrotaan tulleen mielisairaaksi ja lienee senjälkeen siirtynyt pois.

Silloin oli kunnallinen hallinta yhteinen Hyrynsalmen kanssa ja nytkin nämä kaksi eri kuntaa ovat yhtenä nimismiespiirinä ja samoin yhtenä kirkkoherrakuntana. Niinpä Hyrynsalmen kirkkoherrat Appelgren, joka muutti Kemiin, Saksbäck (sanottiin jäkäläparraksi vaalean partansa vuoksi), meni Leppävirralle, Castrén muutti Pielavedelle ja Lindbäck Juuan kirkkoherraksi — nämä papit olivat ristijärveläisten kanssa tekemisissä vain palkkasaataviensa perimisessä ja lukukinkereillä. Ainakin pari kertaa vuodessa saarnasivat Ristijärven kirkossa, talvikinkerien ja Perttulin aikana.

Yksikään näistä papeista oi kuulosta olleen toimeentulemattoman pahankurinen. Kirkkoherra Castrén tosin leikin puhumisen ohella lukukinkereillä tarttui huonolukuisille tukkaan, toisinaan kahdellakin kädellä. Tämä meni kehoituksesta opetella toiseen kertaan paremmaksi.

Ristijärven erityisenä kappalaispappina on ollut Engelberg, Hellin, hänen vävynsä Ervasti ja joku poikapappi n.s. Putiini. Mellinistä on mainittava, että hän eräänä kauniina kesäiltana sitoi kiven kaulaansa ja hukutti itsensä Pakarilahden syvyyteen. Jonkun ajan kuluttua löydettiin ruumis veden päälle kohonneena. Ruumiin avaus toimitettiin pappilan pienemmässä riihessä. Mielenhäiriö lienee itsemurhaan ollut syynä. Mellin oli juoppouden paheisiin syvälle langennut. Ehkäpä tämä oli alkuna mielenhäiriöön.

Yksi Mellinin tyttäristä naitiin Mikkolaan emännäksi. Toisia perillisiä myös on jäänyt tänne ja lisänneet samaa sukua.

Lönnrotista mainitaan eri kirjoituksessa.

Ennen vuotta 1870 oli lukkarina Ristijärvellä Mikkonen, asui Mikkolassa. Ääni Mikkosella oli ollut hyvä kuin kulkusessa, mutta muuten miehiään suuri valehtelija. Kaikki asiat lähtivät lukkarin suusta tereen kanssa, usein niin paksun, ettei niitä kukaan uskonut. Olihan kerran lukkari sanonut Pyhännän joella Tupennientä niittäessään. paitansa povessa veden aallonneen. Hän muka niitti niin kovasti. Samoin Tonämäenkorvessa oli lukkarin sanoin niin paljon lakkoja, että konttia kun kielestä perässään veti, niin pian kontti puolilleen loksahti. Tupakan-purija lienee Mikkonen myöskin ollut kova. Melkein joka vastaantulijalta oli kysähtänyt suuhunsa ja vanha mälli aina talteen oli muljautettu. Näin luullaan lukkari Mikkosen sunnuntaisin saaneen kokoon viikon tupakat.

Lukkari Mikkosella oli emäntä sikäli tylsäjärkinen, että seurakunnan pappi lapsen synnytyksen jälkeen ei katsonut voivansa emäntää ottaa kirkkoon, vaan tämän siunauksen otti aina lukkari itse. Tämä tylsäjärkinen emäntä tavataan sitten kerran riihen parteen kaulastaan hirttäytyneenä. Tämän kamalan tapauksen jälkeen liikkui arveluja ja huhuja, että emäntä itse ei olisi tällaiseen tekoon ryhtynyt. Asiaa ehkä painettiin villasella.

Vaalin kautta tulee v. 1870 Ristijärven seurakunnan lukkariksi Johan Kajander, synt. 15 p. maalisk. 1836 Pielisjärvellä. Ne, jotka vaaliin ottivat osaa, mainitsevat, että seurakuntalaisten omilla äänillä olisi tullut valituksi joku toinen, mutta seurakunnan silloisen papin, Lönnrotin, antamat äänet ratkaisivat vaalin tuloksen Kajanderin eduksi. — Myöhemmin kirkkoneuvosto valitsi lukkari Kajanderin seurakunnan ainoaksi kiertokoulun opettajaksi, ja oli hän tässä toimessaan useamman vuosikymmenen. — Rovasti Lönnrot antoi vielä lukkari Kajanderin opettaa yhden viikon kunakin vuotena rippikoulussa, nimittäin ensimäisen rippikouluviikon.

Paitsi jo mainittua Elminkiä, on Hyrynsalmella asunut nimismiehiä m.m. Teeni, Piipponen, Linner ja Ståhlberg. Nämä kaikki ovat olleet, enemmän tai vähemmän tekemisissä Ristijärven kuntalaisten kanssa. Vieläpä sanotaan muutaman herrasmiehen asuneen Jokikylän Kinnulassa. Lienee hänkin ollut nimismies.

Nimismies Teenin elämänpäivät päättyivät surullisesti. Ryöstömatkoillaan sanotaan hänen joutuneen Kytömäen Naurisahon ukon kiroihin. Naurisahon ukkeli muka oli kuulu velho. Hän nimismies Teeniin suuttuneena pani sitten hänen takapuolilihaksensa elävältä mätänemään, jolle lääkärien konstit eivät mitään auttaneet. Ennenkuin nimismies Teeni heitti henkensä, oli Naurisahon ukko vaan voitonriemuisena ilkkunut: "Kyllä vallesmannin ruumiissa kipua kestää, kun minä leppänaulojani vain lujottelen." — Vieläpä Teenivainajan ruumiin pesijä oli saanut kuolettavan mätätaudin ruumiiseensa.

Nimismies Teeni tunnettiin kansan kesken hyvin kelvottomaksi herraksi. Ei lähestulkoonkaan ollut rehellinen. Yksinpä kyytinsä ja ruokaveronsa maksamisessa riiteli ja heitti mutkaa. Eipä näin ollen ole ihme, jos Naurisahon velhon teki mieli konstiaan kokeilla kelvottoman herran takapuolilihaksissa.

Teenin jälkeen tuli nimismieheksi kansan suosion saavuttanut Piipponen. Tämä kuitenkin lankesi juoppouspaheisiin. Juomatoverit varastivat kruunun kassan, josta meni virka. Kuoli Hyrynsalmella virkaheittona.

Linner oli miehekseen pikavihainen, aivan kuten tuli tappuroissa. Tämän vallesmannin kanssa meni pitäjäläisillä joskus asiat niin kimmille, että piti käsikähmässä kamuta. Toiselta puolen Linner tunsi sääliä niitä talonpoikia kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet kateellisten naapurien kiusattaviksi. Tällaisissa tapauksissa tekaisi Linner omantunnonmukaisen tuomion ja sovitti riitapuolet.

Ståhlberg virkamiesaikoinaan joutui riitaan Tuliniemen Lauri Keräsen kanssa. Keränen ollessaan kruununvoudin puolesta Hyrynsalmella kantamassa tihuntikappoja, nostaa tätä nimismiestä vastaan kanteen liiasta jyväinkannosta kruunun puotiin. Tätä käräjäinkäyntiä kestää monta vuotta, sekaantuen juttuun vielä Ristijärven kunta. Ristijärven kuntakokouksen pöytäkirjoissa Ståhlbergin juttujen käsittely jakautuu vuosille 1886— 1889. Kun tämä riita pisti näin pitkälle, tuhlattiin siinä varoja paljon molemmin puolin, joten jälestä näkyy, miten laihakin sovinto olisi parempi lihavaa riitaa.

Maanteiden syynissä Ståhlberg oli Ristijärven kuntalaisten mielestä aikaantulemattoman häijy. Käräjiä tästäkin käytiin. Ainakin kerran tällaisessa jutussa näyttivät Ristijärven kuntalaiset nimismiehelle kolmen korttelin pituista nenää.

Kunnan luottamusmiehistä mainitaan toisessa kappaleessa.

ROVASTI F.F. LÖNNROT.

Ristijärven seurakunnan papeista puhuttaessa ansaitsee rovasti Lönnrot oman lukunsa jo siitäkin syystä, että hän oli seurakunnan sielunpaimenena kokonaista 47 vuotta. Vieläpä siitäkin syystä, että rovasti Lönnrot on seurakuntalaisiin saanut oman leimansa. Näin ainakin vakuuttavat ne, jotka Ristijärven hengenviljelykseen ovat saaneet tutustua.

Lönnrotin sanotaan syntyneen Sammatin kappelissa 9 p. maaliskuuta 1830, köyhistä vanhemmista. Armoleipää piti pienenä syödä. Neulan ja napin kaupalla nähtiin poika myöhemmin.

Suomen kansan suurmies Elias Lönnrot oli pojan setä. Tämä setä johti pojan koulutielle ja lainasi hänelle rahaa. Lainaehtona oli ollut, että jos poika pyrkii kunnon mieheksi, ei takaisinmaksulla ole niin kovin kiirettä. Päinvastaisessa tapauksessa taas lainaehdot tulevat kovennettaviksi.

Edelleen kerrotaan, että kun rovasti Lönnrot oli Paltamossa pappina ja setänsä Elias Lönnrot Kajaanissa lääkärinä, tahtoi rovasti setälleen maksaa lainaamansa velan. Mutta setä Lönnrot ei vielä silloin taipunut vanhain velkaerien selvitykseen, vaan edelleen otti puheeksi tuon mieheksi tulemisen. Setä Lönnrot arveli: "Sinusta on mies tullut, mutta minä tahdon nähdä, pysytkö sinä miehenä ja siis velka yhä edelleen saapi olla sen panttina."

Ristijärven kappalaisen virkaan astui Lönnrot v. 1860. Hän oli silloin vielä nuori pappi ja lienee itsekin suuresti epäillyt virkaan pääsyään, vaikka pääsikin vaaliin. Niinpä kerrotaan, että kun hän oli matkoillaan ja Mieslahden isäntä, tietäen vaalin tuloksen, tervehti häntä taloon tultua: "Ristijärven pastoripa sieltä ajaa köröttää", niin oli hän tullut niin kovasti liikutetuksi, että oli itkenyt. Tämä osoittaa, että hän oli helläsydäminen.

Rovasti Lönnrot oli Paavo Ruotsalaisen opin tunnustajia, omaksuen n. s. kerettiläisen (körttiläisen) ajatussuunnan, ja tällaisena pysyi hän kuolemaansa asti. Hän oli yksityisessä keskustelussa harvapuheinen, sanansa tarkoin harkitseva, mutta kun niiksi tuli, antoi leikin puhumisellekin tilaa ja laski leikkiä hyvin purevasti.

Saarnamiehenä taas hän oli verraton. Ainoastaan virsikirja oli kädessä kun pönttöön nousi. Sanat olivat selvät, ääni kuuluva, esitystapa mukaansa tempaavaa, puhui voimalla, joka hellytti kovatkin sydämet. Henkisesti heränneenä osasi ohjata sieluja pelastuksen tielle, painostaen usein synnintuntoon tulemisen tarpeellisuutta.

Varsinainen seurustelupiiri omassa seurakunnassa oli Lönnrotilla jotenkin pieni. Tästä huolimatta oli seurakuntalaisilla rajaton luottamus Lönnrotin mielipiteiden oikeaan osumisesta melkeinpä kaikissa asioissa. Niinpä jonkun uuden asian esille tullessa seurakuntalaisien oli tapana kysyä itseltään: "mitähän mieltä tästä rovasti on?"

Kotonaan pappilassa viihtyi Lönnrot mielellään, milloin mitäkin käsityötä kaperrellen. Usein oleskeli renkien parissa ja kaikkea taloustyötä mielellään seurasi, oli talon pehtorina ihan sanan täydessä merkityksessä. Kerran tai pari vuodessa kävi Kajaanin markkinoilla, kinkerimatkoilla pitäjällä, tarpeen tullen sairasmatkoilla ja siinä olivat hänen liikenteensä. Sairaan luo pyytäjältä useinkin tahtoi tietää, onko tämä sairaan itsensä tahto, vaiko jonkin sivullisen.

Myöskin luultiin, että rovasti ei kovinkaan tykkää vieraista, joilla ei ole jotain nimellistä asiaa, siis ei juttusilla olon vuoksi. Olipa tullut tavaksi, että vieras kansliaan mentyään ei puhunut asiastaan mitään ennenkuin rovasti siitä nimenomaan kysyi. Se kuului asiaan.

Varsinkin virkavuosiansa ensimäisillä kymmenillä otti rovasti kunnallisten asiain hoitoon tehoisasti osaa. Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä kysyivät seurakuntalaiset neuvoa. Postiaseman hoito oli myöskin rovastin huostassa jonkun aikaa.

Eipä ollut harvinaista, että monet rahapulaan joutuneet seurakuntalaiset kävivät tuontuostakin pyytämässä rahaa lainaksi, toiset jyviä. Molempia aina auttoi, kuitenkin mieluummin niitä, jotka tunsi erityisen kunnollisiksi. Niinpä oli kerran eräälle Jokikylän isännälle sanonut, kun tämä pyyti 20 markkaa velaksi: "Eikö sinulla enää itselläsi ollut rahaa viinan ostoon?"

Vaikka rovasti Lönnrot ei mielipiteitään erityisissä asioissa päästänyt kyliä kiertämään, tiedettiin hänen uudistuksia monilla eri elämän aloilla vastustavan.

Rivouteen ja muihin paheisiin langenneet saivat niinikään käskyn tulla kahdenkeskiseen keskusteluun rovastin kanssa, ja tämä menettely useinkin näyttäytyi tehoisaksi. Näin seurakunnan ulkonainen järjestys pysyi jotenkin moitteettomana.

Mainitsin jo, että pehtorin tehtävät kuuluivat pappilassa rovastille. Tässä hän onnistui kerrassaan loistavasti. Kerrassaan kadehdittavan hyvä talouden järjestys oli siihen aikaan pappilassa. Työkalut olivat aina hyvässä kunnossa ja talteen järjestettynä. Pellonhoito ja lannoitus toimitettiin erityisellä huolella. Moni seurakuntalainen oli halukas uskomaan, että Luojan sallimuksesta pappilassa kaikki käy hyvin. Miehen tarmolle ei niinkään suurta painoa pantu.

Muutoin pappilan työkaluista otettiin oppia. Yksinpä reenjalaksia ihailtiin ja paininpuusta otettiin kaavoja.

Rovastin arvonimi annettiin Lönnrotille aivan viimeisinä elonvuosinaan. Huhuttiin että tämä suosionosoitus oli hänelle vähemmän mieluinen. Odottamaton ja outo oli tämä itse ruustinalle ja myöskin seurakuntalaisille. Vanhempi väki seurakuntalaisista ja ruustinna uuden arvonimen aikanakin itsepintaisesti nimittivät rovastia "pastoriksi", osoittaen tällä että kyllä se tämä nimi on sittenkin sopivampi.

Monta vuotta ennen kuolemaansa sairasti Lönnrot jotakin päällepäin näkyvää jalkaruusua, joka sitten 9 kuukautta ennen kuolemaansa kaatoi tautivuoteelle. Kyllä puhuttiin niinkin, että tämä tauti olisi ollut aikoinaan leikkauksen kautta parannettavissa, mutta rovasti ei tällaisiin parannusneuvoihin tahtonut turvautua. Kuolema kohtasi hänet 14 p. elokuuta 1907 77 v. 5 kk. ja 5 päivän vanhana.

Kauvan ja kaipauksella muistelee Ristijärven seurakunnan vanhempi väki rovasti Lönnrotia, niin lujat luottamuksen siteet olivat näiden välille kasvaneet.

Ristijärven hautausmaan korkeimmalla kukkulalla seisoo kiiltäväksi hiottu kivinen hautapatsas, jossa, paitsi vainajan nimikirjoitusta, syntymä- kuolinvuosilukua on kirjoitus: "Ps. 130. Seurakuntalaiset pystyttivät kiven."

PIENIÄ JUTTUJA ROVASTI LÖNNROTIN AJOILTA.

Paltamossa oli, Lönnrotin ollessa siellä apulaispappina, eräs mies, joka määrätyllä ehdolla oli myönyt itsensä sielun-viholliselle. Ja sitten kun määräpäivä tuli, ilmestyi rietas noutamaan omaansa. Mies kuitenkin rupesi katumaan entistä kauppaansa ja toivoi papin avulla saavansa sen rikotuksi. Lähetti niin noutamaan pappia manaamaan rietasta pois. Varsinainen virkapappi tuli ja riiteli miehen puolesta parhaansa mukaan. Rietas oli vain itsepäinen, eikä totellut. Arvelipa vielä: "Sinä et ole minua parempi." Niin käytiin paikalle apulaispappi Lönnrot. Tämä teki saman vaatimuksen, perustellen raamatun totuuksilla. Kotvan kuunteli rietas tuppisuuna Lönnrotia, vähän niinkuin hölmistyneenä, mutta jopa oli keksivinään puolustusaseen, sanoi: "Et ole sinäkään aivan viaton, kouluvuosinasi löit painia, revit takkisi ja varastit sitten neulaa ja lankaa, joilla ompelit kiinni." Tähän vastasi Lönnrot: "Tämä kyllä on totta, mutta ne kaikki olen rukoillut ja saanut Jumalalta anteeksi." Peli oli nyt sielunviholliselle selvä: hän oli hävinnyt. Kaikkein nähden pisti nyt rietas päänsä seinähirressä olevaan vääntiönreikään ja siitä mennä vornisti ulos. Mies oli pelastettu.

* * * * *

Kajaanin markkinoilla taas kerrotaan Lönnrotin saaneen useamman kuin kerran nolata puotipalvelijoita siitä että nämä pitivät häntä ulkomuotoon katsoen mustilaisena. Kerrankin olivat puotipalvelijat ruotsinkielellä toisilleen huomauttaneet, että tuota miestä täytyy pitää silmällä, jos se varastaa. Lönnrot silloin oli asettanut papin merkin kaulaansa, jolloin palvelijat huomasivat mustilaisena pidetyn vieraan ymmärtäneen heidän arvelunsa.

* * * * *

Kerran tultiin Lönnrotia noutamaan sairaan luo Hyrynsalmelle. Täällä oli sairastunut 25 vuoden vanha papinpoika tautiin, joka näytti päättyvän kuolemalla. Poika kuoleman kynnyksellä valitti rovastille tuota kovaa iskua, että paljon koulua käyneenä täytyy jättää tämä elämä saamatta nauttia koulunkäynnin hedelmistä. Tähän oli Lönnrot vastannut: "Jos sinä eläisit sadan vuoden vanhaksi ja sitten menisit helvettiin, mitä hyötyä olisi silloin elämästäsi?"

* * * * *

Pyhäntäjärven rannalla Niemelän torpassa asui Esko Kemppainen, kotoisin kirkonkylän Pohjalasta. Lönnrot oli merkille pannut että Esko ei milloinkaan käy lukukinkereillä. Niinpä kerran pappilan pirtissä rippikirjoituksessa Eskon esillä ollessa kutsuu Lönnrot Eskon kammariinsa kahdenkesken neuvotteluunsa. Esko meni. Täällä kysyy Lönnrot: "Minkä vuoksi sinä et milloinkaan tule lukukinkereille?" Esko vastaa: "Minä kun en ollenkaan saata lukea, niin minä on tule ihmisten eteen naurettavaksi." Rovasti Lönnrot huomauttaa tähän, että pitääpähän kerran viimeisenä päivänä kaikkien astua tuomarin eteen, oli asiat miten tahansa. Esko vastaa: "Se on sitte." Esko sai mennä.

* * * * *

Toisen kerran joutui Esko nuhteiden alle silloin kun leskimiehenä ollessaan meni vihille. Kun Lönnrot näki että Esko oli vihkiessä kovasti juovuksissa, käski hän hänet vihkimisen jälkeen kammariinsa kahden kesken ja kysyi: "Minkävuoksi se Esko tuli humalassa vihille, kun vihkiminen on kuitenkin pyhä toimitus?" Esko vastaa rauhallisena: "Joka kerran tämmöiseen reissuun joutuu toisen kerran, ei- se ilkeä olla selvällä päällä". Esko sai nytkin mennä.

* * * * *

Kivikylän Helkiö Mäkäräinen oli monta kertaa Lönnrotin kanssa parrastaan kiinni. Helkiö oli paljopuheinen. Lönnrot kyllä ymmärsi, että Helkiö on laisensa, eikä ojentuen parane; vain sanoi kuitenkin kerran Helkiön porutessa: "Kiven saisit panna Helkiö tuohon suuhusi, jotta eikö vähänkään aikaa olisi vaiti." Helkiö vastaa: "Kaksikin sinne saisi panna, vaan siellä ei pysy. Vaan jos me pastorin kanssa yhdessä mentäisiin kaikkivaltiaan Jumalan eteen, niin eipä tietäisi kummanko suuhun siellä kivi pantaisiin."

* * * * *

Kerran taas Lönnrotilla on kaksi pappia vieraana. He istuvat kansliassa kolmikannassa keskustellen, kun Helkiö tulee sisään ja kysyy: "Mitä ne miehet nyt niin kolmikannassa tuumailevat?" Lönnrot selittää: "Tuumailemme sitä, että Helkiön on ensi kesänä tuotava minulle voinaula kumpaisestakin tammasta." Tämän piti Helkiö pilantekona ja painoi mieleensä.

* * * * *

Hän kutsuu Lönnrotia monta monituista kertaa käymään kotonaan kylässä, mutta Lönnrot ei totellut. Sitten eräänä päivänä lähettää Helkiö suksimiehen noutamaan Lönnrotia, sanoen olevansa sairas. Lönnrot ei aavistanut petosta, vaan suksilla tulee rippilaukun kanssa Helkiöön, hevostietä sinne kun ei ollut. Helkiö täydessä pukineissaan tervehtii pappia ja sanoo: "Tässä minä jo ikävällä odottelin, ja kun ei alkanut näkyä, niin joutessani kävin tietä polkemassa tuonne lehtisuovalle." Nyt hoksasi Lönnrot, että Helkiö on vetänyt nenästä, ja sanoo totisesta naamasta: "Olisit sinä ollut paljon joutilaampi hiihtämään sinne pappilaan, kuin että minun piti tulla tänne."

* * * * *

Rovasti Lönnrot ei uskonut vähääkään taikatemppujen mahtiin. Päinvastoin inhosi kovasti sellaisia, etenkin niitä, jotka aikoessaan käyttivät loitsuja.

Tuskinpa kirkkoherra Castrénkaan suosi loitsuja, mutta näyttää siltä, että pienien temppujen tekemiseen olisi hän vähän hiottanut. Olipahan näet kornin vakuuttanut Lönnrotille, että jos ammuksissa olevan hevosen ristiluiden päälle tehdään tervaristi, noin vain tervaan pistetyllä jäniksen käpälällä vetäen, niin se auttaa.

Castrén tietysti puhui kokemuksesta. Tähän ei sanota Lönnrotin vastanneen mitään. Kai ajatteli, että uskokoon vain tervaristiin ketä huvittaa. Sattui sitten samana iltana, että kirkkoherra Castrén tuskitteli, että kaapin lukko oli joutunut epäkuntoon. Silloin oli rovasti Lönnrot taitavasti huomauttanut: "Tervaristin kun vetää lukon päälle, niin kyllä se auttaa."

* * * * *

Rovasti Lönnrotilla oli vain yksi poika, Eljas. Hänestä pitivät seurakuntalaiset paljon. Eikä vähemmän isä ja äiti. Monta isän ja äidin arvelua pojastaan kierteli satuna ympäri seurakuntaa. Arvelut olivat erittäin mielenkiintoiset Eljaan kosimavuodelta. Niinpä kerrotaan rovastin kysyneen Eljaalta silloin kun hän oli aikeessa lähteä Kannuksesta morsiantaan noutamaan: "Aiotko sinä ajaa Helkiön Paavon tavoin rekiketaralta morsiamen ollessa rekiperällä?" Helkiön Paavo nimittäin oli siten ajanut Ristijärvellä vihille. Eljas oli vastannut: "Kyllä minä meinaan rinnalle istua."

* * * * *

Niistä monista ihmisten liikanimistä, joita Lönnrotin aikaan Ristijärvellä oli, joutui Lönnrot tahtomattaan yhden tällaisen keksijäksi. Lauri Härkönen Helsingissä kertoo asiasta tähän tapaan: Oli kerran keväällä Lönnrot keittänyt karjan keittiössä verkkojen ja rysien värivettä. Silloin oli sattunut olemaan pappilassa eräs kuleksija, köyhä nainen. Kun tämä sai tietää, että karjan keittiössä paraaltaan kiehuu verkkojen värivesi, meni hän sinne ja pisti väripataan hamppusen alushameensa. Samassa tulee keittiöön Lönnrot, ja kun näkee, että nainen on jo väriveden sotkenut hameellaan, sanoo suuttuneena: "Katohan reämetätiä minkä teit!" Tämän sitten sattui kuulemaan eräs rengeistä ja siitä alettiin kutsua tätä naista "Reämetätiksi." Reäme-nimi johtui siitä, että tällä naisella oli heikot silmät, silmät, jotka tekivät aina "reämettä".

* * * * *

Kerran Lönnrot yllätti renkinsä ja piikansa heinähäkin purennan ohella asennosta, jota nämä kaikkein vähimmin olisivat toivoneet toisten näkevän. Nähdessään tämän arveli Lönnrot: "Näin vähällä väelläkö te häitä pidätte?" Samalla kehoitti hän heitä tulemaan kansliaan ja ilmoittamaan itsensä aviokuulutuksille. He menivät, ja Lönnrot teki heistä aviopuolisot.

* * * * *

Kerran taas pappilan renki ulkoaskareillaan vastoinkäymisten ohella tuli ääneen päästäneeksi karkean kirosanan. Tämän kuultuaan Lönnrot oli huomauttanut: "Mitä se nyt sillä parani?"

Muuten on huomattava, että Lönnrotin palvelijat olivat tavallisesti monivuotisia. Jörö Partanen ja Lauri Juntunen, kumpikin palvelivat toistakymmentä vuotta. Sisäkkö Kaisa Liisa Mäkäräinen taas koko ikänsä, ensin ruotilaisena, sitten piikana.

HERÄNNÄISYYTTÄ.

Herännäisyyttä on kyllä ollut Ristijärvelläkin, joskaan ei ehkä suuremmassa määrässä. Onhan kaikkina aikoina tavattu yksityisiä henkilöitä, jotka sydämen surulla ovat katuneet syntinsä ja saaneet tunnonrauhan.

Ei ole minulla tietoa, että Ristijärvellä olisi ollut kansan henkilöitä, joilla herännäisyystyössä olisi ollut merkittävämpi aseina. Puhutaan tosin eräästä Antti Mikkosesta, kirkonkylän Mikkolan Mikkossukua, että häntä pidettiin sikäli johtavana henkilönä, että haastettiin käräjille ja tuomittiin sakkoihin. Mikkonen näet puhui uusilla, tuntemattomilla kielillä uskonveljien kanssa. Tätä herännäisyys-suuntaa nimitettiin villiläisyydeksi.

Kun Mikkonen tuli tuomituksi, lähti hän kerjäten Pietariin pyytämään Keisarilta armoa. Paluumatkalla Helsingissä joutui "kerettiläisten" seuraan ja tämän suunnan tunnustajana palasi Ristijärvelle, viipyen tällä matkalla neljä vuotta. Myöhemmin Antti Mikkoselle annettiin kiertokoulun opettajan toimi.

Sanotaanpa kerettiläissuunnan pääjohtajan Paavo Ruotsalaisen ainakin pari kertaa käyneen Ristijärvellä. Siihen aikaan oli pappina Ristijärvellä ollut joku Pfaler. Tästä papista kerrotaan, että hän oli mainio saarnamies. Oli sopinut hyvästi Ruotsalaisen kanssa uskon suunnasta.

Kun Pfaler oli sitten Ruotsalaisen käynnin välillä mennyt naimisiin, oli Ruotsalainen Pfalerin aviosiippaa hyvin karsain silmin katsonut ja sanonutkin: "Helvetistäkö sinä tuon akan-letukan olot kaivanut?" Näyttää siltä, että Paavo Ruotsalainen, ollen itse perheetön, olisi ystävästään Pfalerista toivonut samaa.

Tämän jälkeen monet vanhoista miehistä ja naisista kantoivat "kerettipukua" merkkinä siitä, että hyväksyvät tämän herännäisyys-suunnan.

Karhulan ja Saukkovaaran Keräset yleisemmin kantoivat tätä pukua, samoin Kemppaisten suku Jokikylässä. Jokikylässä oli miehiä ja naisia, jotka pukeutuivat yhtäläiseen "kerettipukuun", mutta jo edellämainitut erinomattain. Tämä "kerettipukimeella" herännäisyyskantansa määritteleminen on tietysti kasvattanut tavallaan tekohurskautta. Todellisia heränneitä on näiden joukossa nähtävästi ollut vain muutamia.

Myöhemmin nämä körttiröijyt hävisivät pois käytännöstä. Kivikylän Helkiö Mäkäräisellä nähtiin kaikkein viimeisimpänä tällainen. Hän oli ujostelematon ja rohkea ukko. Pisteli kättä kaikille vastaantulijoille ja puhui sekaisin maallista ja hengellistä. Oli uuttera kirkossakävijä, samoin pappilassa. Hänestä oli yhtä lysti istua pappilan keittiön puolella rouvan pakinoilla, kuin kansliassa papin seurassa. Kun Helkiö tarinoiden istui, oli hänellä toinen jalka toisen varassa, jota siinä ahkerasti heippuutti. Kesällä oli Helkiöllä kirkkohousuina sinivärissä pistetyt hurstihousut.

Kuten toisessa kirjoituksessa on sanottu, oli rovasti Lönnrot "kerettiläissuunnan" tunnustaja. Ja kun hän oli hyvä puhuja saarnastuolista, ei hänen aikanaan yksikään saanut kutsumusta nousta uskonasioista julkisesti tunnustamaan, vaikkakin herännäisyys teki salaista työtään, toisinaan ikäänkuin piiloutuen pinnan alle.

Kaikkina aikoina sanotaan olleen henkilöitä, joissa on tapahtunut todellinen mielenmuutos. Toiset näistä ovat pysyneet kiinni alkamassaan uskonelämässä, toiset taas väsyneet.

Kalle Rautiainen, sanottiin Pöllö-Kalleksi, Kuhmoniemen Vieksiltä, kävi usein Lönnrotin puheilla. Kalle puhui uskonasioista yötaloissaan kun sai ruokaa. Pappilan pirtissäkin puhui joskus kirkkovieraille. Kallen puhe näin suuressa joukossa herätti useinkin vain naurua. Kalle Rautiaista siis pidettiin itselaisenaan, kuten liikanimityskin jo osoitti. Erinomaista kiihkoa uskonasioissa hänellä oli, koskapa oli kerran kerjäten kulkenut Helsinkiin pyytämään senaatilta saarnalupaa. Tietysti Kalle saarnasi yötaloissaan jo mennessäänkin. Eivätpä häntä edes kruununpalvelijat pitäneet vaarallisena.

Kun Kalle Rautiainen sitten Helsinki-matkaltaan palasi, kysäisi rovasti Lönnrot häneltä, miltä Helsingin kaupunki noin päältäpäin Kallesta näytti. Tähän vastasi Kalle Rautiainen: "No, kyllähän tuo oli jonkunlainen, vain kalasaunahan se toki vielä on siihen uuteen Jerusalemiin verraten." Tästä näkyy, miten pienen arvon Kalle Rautiainen antoi maalliselle loistolle ja että tämän ohella pani suuren arvon tulevan, mutta vielä näkymättömän elämän loistavuudelle.

Että vaatetuksen mahtiin kovasti uskottiin, näkyy siitäkin, että Jokikylässä oli vanhain ja nuorten välillä ollut monta riitaa. Pojat eivät enää olisi tyytyneet samallaiseen körttiröijyyn kuin isällä oli, ja isä olisi välttämättä tahtonut teettää pojalleen samaa mallia kuin itselläänkin oli. Seipelässä kerrotaan olleen tällaista riitaa. — Leinolan ukkeli taas ei ollut sietänyt, että pojallaan olisi natisevat anturakengät. Poika tällaiset oli ostanut, mutta niitä täytyi pitää isältä piilossa. Lopulta lienee isä natukengät polttanut.

JÄTKÄIN KOULU.

Rovasti Lönnrot ei rippikoululapsiltaan olisi vaatinut kovinkaan suurta lukutaitoa, kunhan nyt olisi jotakuinkin saanut sanan kirjasta. Luetun ymmärtämiselle pani rovasti suuremman painon. Mutta kun rippikouluun tuli joskus kahdenkymmenen vuoden vanhoja miehen jätkylöitä, jotka eivät liioin kaikkia kirjaimia tunteneet, järjesti rovasti ne yhteen laveriin ja lähetti lukkari Kajanderin kouluutettaviksi. Lukkarin pirtti oli nyt näiden jätkien koulusali.

Kerrotaan eräänkin kerran olleen samalla kertaa m.m. Ville Moilanen, "Monnin Vilikko", Aska Härkönen ja Helkiö Härkönen, kaikki partasuu miehiä. Siellä kerran koulutunnilla esittää lukkari Ville Moilaselle, että mahtaisitkohan sinä tuntea iitä, jos se keppikädessä tulisi tiellä vastaan. Ville vastaa: "Satunnan se oisi vielä sinullakin." Lukkari jatkaa: "Viululla sinä kyllä osaat pelata. Minä olen joskus kuullut miten somasti sinä pelata kitkuttelet." Tähän myöntää Ville: "Tarkoitukseni onkin kuta somemmasti kiikutella." Ville näet oli viulunsoittaja.

Kullakin oppilaalla tuli olla oma evankeliumivirsikirja mukana, josta koetettiin sisälukua aivan töikseen asti. Yhteen ääneen jorrittaminen olisi ollut pääasia, kun olisi edes päästy niin pitkälle, että kirjaimista sana olisi ominneuvoin sommistunut.

Sitten kerran sattuu niin, että Helkiön kirjassa yksi sana on toisin kuin lukkarin kirjassa. Lukkari ojentaa, vaan Helkiö ei anna perään. "Minun kirjassani on näin." Lukkari ottaa Helkiön kirjan ja katsoo. Sehän oli niinkuin Helkiö väitti. Lukkari kuitenkin arveli: "Penkin alle tuommoinen kirja joutaisi viskata." Helkiö vastustaa: "Ei tämä kirja ole niin halpa; tämä on paljon vanhempi lukkaria."

Aska oli helläsydäminen poika. Hän ei koskaan vastustellut koulumestarille. Vanhan hyvän tavan mukaan järjestää lukkari lauantai-aamuna pirtin pesemisen. Tämän työn tehtyä saisivat pojat sitten lähteä kotiinsa. Aska Härkönen saapi lukkarilta vanhan paidan ruvetakseen nokitöihin. Toisten oli hommattava veden kantamista, luutain varrehtimista y.m. Aska nousi jo katolle näresutin kanssa nokikolariksi, vaan Helkiö sanoo toisille: "Viedäänhän me kukin konttimine veräjänposki seipääseen valmiiksi, jotta tässä on vähän väljempi työhellä." Kun oli tultu veräjälle, ehdottaa Helkiö toisille: "Jatketaan vaan matkaa." Kun Aska näki kallolta, että toiset karkasivat, joutui hänkin pian alas, viskaten lainapaidan pois päältään. — Mukana ollut Helkiö on itse näin kertonut.

Jätkäin koulussa sanotaan samoihin aikoihin olleen Elli Tiina Tolosen ja Reeta Moilasen, "Pirun kengän". Reeta Moilasta ei ripille laskettu koskaan. Kuoli vanhana mummona kunnan huutolaisena. Ville Moilanen, "Monnin Vilikko", samoin ei päättänyt rippikouluaan. Meni Ouluun ja kerrotaan hänen siellä myöhemmin esiintyneen pienenä timperinä, milloin pannuja tinaten, milloin taas tuulimyllyjä rakennellen. Elli Tiina pääsi ripille ponnistettuaan 5 vuotta koulun penkillä. Ei hän sittenkään osannut paljon muuta kuin ulkoa evankeliumista: "Siihen aikaan." Uskollisuus ja nöyryys olivat Elli Tiinan ominaisuuksia. Siinäpä syy, miksi kovapäisenäkin pääsi ripille.

KUNNAN-MIEHIÄ.

Siihen aikaan kun Ristijärven kunnanhallinto oli Hyrynsalmen kunnanhallintoon yhdistetty, oli Ristijärven kunnan miehillä aivan pienet tehtävät. Veronkanto suurinta ja sekin mitättömän pieni. Kunta silloin ei tarvinnut paljon varoja, sillä vaivaishoito oli ruotilais- ja kiertolaisjärjestelmän pohjalla.

Sanotaan, että seurakunnan pappikin hoiti ensin kunnan virkailijain tehtäviä. Tämä on hyvin ymmärrettävää, kun tietää, että kirjoitustaitoisia oi liioin ollut silloin saatavissa.

Vuosina 1871—76 oli jo kunnanesimiehenä kirjoitustaitoinen Jaakko Mikkonen Mikkolasta 70 markan vuosipalkalla. Jaakko Mikkosen kuoltua siirtyi esimiehen toimi Jaakko Oikariselle Onnenniemestä. Yli 20 vuoden oli sitten Jaakko Oikarinen kunnanesimiehenä 50 markan vuosipalkalla. Oikarisen kirjoitustaito ei suinkaan ollut loistava, mutta nimensä hän paperille kuitenkin kirjoitti. Kunnankokousten pöytäkirjat kirjoitti kunnan kirjuri, lautakunnan esimies ja kuka milloinkin sattui.

Vuodesta 1897 alkaen kolmivuotisjakson oli kunnanesimiehenä Jaakko Keränen Aholasta. Myöhemmin ei tällä Keräsellä ole ollut kunnanesimiehen vaalissa kannatusta.

Alkuaan lienee ollut kunnanesimiehen, lautakunnan puheenjohtajan ja kirjurin tehtävät samalla miehellä, sillä, kuten jo sanottu, tehtävät siihen aikaan olivat hyvin pienet. Kuitenkin jo Jaakko Mikkosen esimiehenä ollessa oli Lauri Keränen, Tuliniemestä, lautakunnan puheenjohtajana. Kirjurin ja kassamiehen tehtävät kuuluivat lautakunnan esimiehelle eli puheenjohtajalle. Palkkaa Keränen sai vuosittain 80 markkaa rahaa ja 3 kappaa jyviä kustakin talosta. Tätä palkkaa Lauri Keränen kuitenkin piti pienenä. Hän pyysi kunnalta palkankorotusta. Asia oli kuntakokouksen käsiteltävänä, josta on tehty näin kirjoitettu pöytäkirja:

"Kulutuksen mukaan vuonna 1871 pitettin Kuntakokos Ristijärven pappilassa Sinä 27 päivänä toukokussa jossa tummiteltiin mökkiläisten päivätyön tevosta tuliniemelle ja seurakunnan miehet pättivät Että varakkain mökkiläisten pitä tehä päivä omin Ruokisa ja Vähävarasten talon Rualla perttulin ja mikkelin välillä Elikkä rahassa 90 penniä taikka jyvissä puoli kappaa hampaista aina vuotelta ja jos Eivät tyty tähän pätöksen niin Savat valitta 30 päivän sisällä Kuvernörin.

Totistavat talokkaat.

 Johan Korhonen Penjam Kemppainen ja Joonas Mäkäräinen ja Johan
 Kemppainen ja Johan Mikkonen Jaakko Kemppainen ja Jonas Oikarinen."

Pöytäkirjasta ei käy selville, kenen esityksestä ja pyynnöstä tämä asia tuli kuntakokouksen käsiteltäväksi, mutta olettaa sopii, että sen oli antanut asianomainen kunnallislautakunnan esimies Lauri Keränen itse ja sai kokouksen, ehkäpä yksimielisen hyväksymisen.

Puheiden mukaan tämä kuntakokouksen päätös jäi vain paperille, sillä tällaiseen veronmaksuun eivät mökkiläiset tuntuneet olleen halukkaita, eikä tällä kuntakokouksen päätöksellä ollut ulosottomiehen perimispätevyyttä. Sanotaanpa eräänkin mökkiläisen tämän päätöksen johdosta arvelleen: "Jos minun pitäisi Tuliniemelle mennä päivätyön tekoon, niin kiviä kontillani kantaisin niitylle ja pellolle."

Tuliniemen Lauri Keräsen kunnan virkailijana oloaika supistui vain yhteen kolmivuotiskauteen, kun v. 1873 valitaan samaan toimeen talonpoika Kalle Tolonen Alangosta. Palkkaakin tuli tuntuvasti lisää, kun päätettiin maksaa 4 prosenttia kaikista perittävistä lainoista. Kalle Tolonen hoiti kunnan tehtäviä moitteettoman hyvästi ja erinomaisella tunnontarkkuudella vuosikymmeniä.

Tällä välin ilmestyy kirkonkylään uusia kirjoitustaitoisia miehiä, jotka ottavat kuntakokouksessa Kalle Toloselta viran pois, selittämällä, että tuo ylöskantoprosentti tulee kunnalle kalliiksi ja ylöskantaja rikastuu kohtuuttomiin.

Kunnan arkisto ja rahavarain hoito siirretään Joona Mikkoselle Mikkolasta, 100 markan vuosipalkalla hoidettavaksi. Kirjurin tehtävät taas tulevat Esko Kemppaiselle Tenämän mäestä. Kolmivuotiskaudeksi oli asiat näin järjestetty ja aikanaan tulee arvostelu tämän ajanjakson toiminnasta.

Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen hoitaa tämän jälkeen näiden edellisen, kahden miehen tehtäviä, eli kokonaisuudessaan kunnallislautakunnan esimiehen tehtävät. Tuomas Härkönen kirjoitti kaikki asiat hyvästi paperille ja oli omintakeinen ajattelija. Olisi muutoinkin pidetty paikkakunnan etevimpänä miehenä, ellei tuo valitettava oman maan profeetta-käsite tässäkin olisi saanut määrätä.

Ei liene ennenaikaista myöskään mainita kunnallislautakunnan tehtävien siirtymisestä Tuomas Härköseltä Antti Oikariselle Putkolasta, joka Kalle Tolosen jälkeen on toimessa pisimmän ja samalla tunnustusta ansaitsevan päivätyön tehnyt. Samoin Lauri Keränen Karhulasta, on kuntakokouksen puhemiehen tehtäviin ollut kelpolailla perehtynyt.. Sanotaan Kusti Kemppaisen, "Muurari-Kustin", myöskin kerran hoitaneen kunnan tehtäviä. Se oli kaiketi silloin, kuin Kemppainen sai perintöosansa Eskolasta ja lähti maailmalle. Kirjoitustaitonsa vuoksi olisi Kemppainen ollut tämän tehtävien tasalla, mutta, kuten sanotaan, häntä enemmän miellytti silloin tukkijätkän kiertolaiselämä ja niin jätti kunnanvirkailijan tehtävät toiselle miehelle. Kemppaista nimitettiin jonkun aikaa tämän jälkeen "kunnattomaksi Kustiksi".

Kunnallislautakunnalla, ainakin myöhempänä hallituskautena, ovat olleet apuna n.s. kylän piirimiehet. Nämä piirimiehet on aina vaihdettu kolmivuotiskauden jälkeen, jos on kylässä ollut vara vaihtaa ja jos entinen ei erittäin halukas ole ollut pitämään toimestaan kiinni. Useinkin ne ovat osoittautuneet haluttomiksi senjälkeen kun aikansa ovat palvelleet. Poikkeuksen tästä kuitenkin teki kerran Mustavaaran kylän piirimies Samuli Heikkinen, "Vihin Samppa". Hän päinvastoin olisi pitänyt loukkauksena, jos piirimiehen toimi olisi siirretty jollekin toiselle. Kokouksissakin kulkemaan oli Samuli moitteettoman uuttera. Kun kokouksessa Samulin piti jotakin esittää, lähti se aina alkuun sanasta: "Tuota ny…". Tämä toisia huvitti.

Talon kunniallisen vanhuksen päiviä ei Samuli saanut nähdä, sillä vävypoika hävitti Samulin elämän niin, että täytyi ikänsä viimeiset päivät maata kunnan vaivaishoitolaisen halveksitulla ravatilla.

KYLÄNVANHIMMAT.

Ristijärven seurakunta on jaettu kuuteen eri lukukinkeripiiriin. Näihin jokaiseen on valittu erityinen kylänvanhin järjestämään lukukinkereitä koskevat asiat ja tarvittaessa antamaan papistolle julki kylässä ehkä sattuvat hairahdukset. Tätä kylänvanhinta on, merkillistä kyllä, iankaiken kutsuttu kirkonmieheksi.

Tämä kirkonmiehen toimi oli aivan palkaton luottamustoimi. Vanhan tavan mukaan sai kirkonmies yhden kerran kinkeritalossa syödä pappien kanssa samasta pöydästä yhtaikaa. Toiset taas eivät ujoudesta tahtoneet mennä rämpimään papin eväitä, kun eivät tunteneet herrain pöytätapoja. Ylitalon kirkonmies Pyhännällä oli kuitenkin niin rohkea, että uskalsi. Hän oli samaa Mikkos-sukua kuin vanha lukkarikin. Puhuttiin, että Ylitalon kirkonmies kerran papinpöydässä oli käsin tempaissut yhteisestä kupista lihapalasen, aivan kuten kotonaankin. Tämän nähtyään oli pappi kauhistuneena huomauttanut: "Elä hyvä kirkonmies kourillasi." Tämä papin lause on sitten Ristijärvellä tullut paljon käytetyksi sananparreksi.

Ylitalon kirkonmies muutoinkin oli huolellinen virkatehtävissään. Hän kantoi kirkonkirjat pirttiin ja vei pois lukkarille avuksi. Samoin piti hyvän huolen siitä, että kaikki ne, joita pappi mainitsi nimeltään ja jotka olivat taloon tulleet, menivät papin eteen. Jota hän ei ollut nähnyt paikalla, sanoi, että en ole nähnyt.

Kerran papin kaivattaessa miestä, joka oli Oulun pataljoonassa palvelemassa, vastasi Ylitalon kirkonmies: "Se on soassa."

Kerran kun Ylitalon kirkonmiehen omassa pirtissä oli lukukinkerit, putosi väen painosta pirtin silta alas juuri silloin kun pappi alussa, ennen muita toimituksia, oli vihkimässä erästä pariskuntaa. Peräpuolelle pirttiä jäi pöydän ja papin jalkojen alle silta paikalleen, mutta "seurakunta" sai loksauksen alas kuoppaan. Niskahirret pettivät. Tätä oli itse kirkonmies moneen kertaan johkaillut, että ei tuota olisi uskonut.

Toisella kerralla kantelee kirkonmies kyläläisten päälle, että häijyyksissään ovat puukolla piirtäneet rumia kuvia hänen porstuansa seinään. Siitä taas on tullut erityinen hokema: "Rumat kuvat, sano kirkonmies".

Ylitalon kirkonmies teki sitten kerran lukukinkereillä ehdotuksen, että kyläläisten pitäisi ruveta maksamaan hänelle palkkaa kirkonmiestoimesta. Tämän kuultuaan ehdottaa joku viisas: "Me maksamme palkan, jos vaan voit kuminallakin jalalla yhtä aikaa potkasta koiraa." Kun kirkonmies tästä urakasta ei tykännyt, jäi palkkakysymys siihen.

Kim Ylitalon kirkonmies hävisi talostaan pois, muuttaen joksikin aikaa Kajaaniin kauppias Bergh'in kartanopehtoriksi, tuli Pyhännällä kysymys uudesta kirkonmiehestä. Ja kun entisen kirkonmiehen kustannuksella oli monta hassunkurista juttua kylän kesken juuri kiertämässä, ei kirkonmiehen paikka kelvannut kenellekään. Siihen ei saatu miestä houkutuksilla, ei uhkauksilla. Papitkin jo ihmettelivät tätä "ministeripulaa". Kysyivätpä usein syytäkin siihen. Vastattiin: "Entiselläkin kirkonmiehellä kovasti on naurettu, niin kuka siihen enää." Pappi murahti tähän: "Itse se naurut päälleen veti."

Kun muutamia vuosia oli oltu ilman kirkonmiestä ja kun entinen kirkonmies oli passitettu Ristijärvelle vaivaishoidon turviin, asetettiin hänet vielä vanhaan virkaansa, jossa oli kuolemaansa asti. Vanhemmalla iällään ei Ylitalon kirkonmies enää pyrkinyt pappien kanssa yhteen pöytään syömään.

Toisten kylien kirkonmiehiä ei ole pidetty tavallista ihmistä pahempana, ei ainakaan kovin naurun alaisena. Kuljun kirkonmies Mustavaaralla tosin oli niin pelkuri, että ei tohtinut Pyhäntäjärven kahden kilometrin pituista vesimatkaa veneen pohjalla istua, peläten hukkuvansa. Muuten oli tolkku äijä.

Rohkeutta ennenkaikkea kysyttiin kirkonmieheltä niissä kylissä, joissa ihmiset niskottelivat tulla lukemaan. Joku poikaviikari joskus juoksenteli kinoksilla kirkonmiestä pakosalla. Mainittiin ennen, että kirkonmiehen tulee olla niin väkevän, että jaksaa niskoittelijat kantaa selässään papin eteen. Ylipäätään ne niin olivatkin.

Hiisijärven Kilpelänvaarassa 60—70 luvulla oli valkiatukkainen talonvanhus Antti Mikkonen, jolla omassa kylässä ja ulkopuolellakin oli suuri merkitys. Oliko hän n.s. kirkonmies, ei ole mainittu, mutta muuten oli hyvälukuinen ja sen lisäksi osasi kirjoittaa. Vanhusta käytettiin hätätilassa lasten kastajana. Kävi tässä toimessa naapurikylissä Pyhännällä ja Mustavaaralla. Vanhusta pidettiin siis varsin suuressa arvossa. Oli kylässä hyvien tapojen suhteen hyvänä esikuvana.

Samaan aikaan eli Pihlajavaaran Juholassa Jörö Pyykkönen. Hänkin oli raamatun moneen kertaan lukenut kannesta kanteen ja osasi kirjoittaakin. Miten se lienee sitten ollut, että Jörö ei moneen vuoteen käynyt herran-ehtoollisella. Ei vielä kuolintautivuoteellakaan halunnut, vaikka pappi kävi häntä puhuttelemassa. Tämän laiminlyöntinsä sanoi Jörö johtuvan siitä, että oli lukenut raamatusta, miten kelvottomat ehtoollisen nauttijat vetävät, suuremman tuomion päällensä.

Että Jörö Pyykkönen kuoli ilman että monena edellisenä vuotena ei nauttinut ehtoollista, seurakunnan papin toivomuksen mukaan haudattiin ilman kellonsoittoa ja lukkarin laulua. Samasta syystä samallaiset hautausmenot sai eräs Heikki Tampin, joka äkkiä kuoli Pihlajavaaralla. Seurakunnan pappina oli silloin Lönnrot.

KAUPPAMIEHET.

Tammikuun 1 p:nä v. 1873 oli Ristijärven kuntakokouksessa kysymys suostutaanko siihen, että joku perustaa kirkonkylään sekatavarakaupan. Päätökseksi tuli, että ei oteta. Syynä vastustamiseen oli luultavasti pelko, että kauppamies kaikenlaisen rihkaman kaupittelemisella vaan köyhdyttää paikkakuntaa. Että kaupasta tullaan ostamaan paljon sellaista, jota taloudessa välttämättömästi ei tarvita. Ehkäpä tämän lisäksi sillä, että kauppamies, asettuessaan asumaan aivan kirkon juurelle, voisi tuoda muassaan huonoja tapoja, jotka tulisivat turmelemaan yksinkertaisen ja paheista vapaan seurakunnan. Parin vuoden perästä, eli v. 1875, tulee kysymys kaupan myöntämisestä kuntaan uudestaan kokouksen käsiteltäväksi. Anoja on Hyrynsalmen lukkari Eeli Juntunen. Kunta tällä kertaa ei katsonut olevan syytä vastustaa. Olihan anoja tunnettu mies, syntyisin Ristijärven poikia, ja olipa takeita siitäkin, että lukkari Juntunen ei voisi kauppansa ohella edistää paheita.

Tämä lukkari Juntusen kauppa oli sitten kirkonkylän Aholassa vuoteen 1904 asti, jolloin se kokonaan lopetettiin. Kauppaa ensin hoiti joku Huotari vähän aikaa, sen jälkeen Ristijärven mies Matti Mikkonen, lopun toistakymmentä vuotta samoin Ristijärven mies Tuomas Härkönen, joka kuoli v. 1904, hoiti kauppaa kuolemaansa asti.

Alangon talossa oli vähän aikaa Hyrynsalmen miehen Perttu Juntusen kauppa. Juntunen teki vararikon.

Sitten oli samassa paikassa Kajaanista kauppias Bergh'in kauppa, hoitajana Ida Heikkinen, myöhemmin Frans Karjalainen.

Kun kauppias Bergh lopetti kauppansa, tuli sijaan A. Rimpiläisen kauppa Kajaanista. Rimpiläisen kaupan aikana vaihtelivat hoitajat usein. Tähän nimiluetteloon tulee Anni Niskanen, Tuomas Vilmi, I.V. Rainio, Heikki Komulainen, Soininen ja Matti Näsänen, kaikki muualta tulleita. Samassa paikassa yritti vielä Renne Korhonen Kajaanista pitää kauppaa, mutta se loppui pian.

Ida Heikkinen Bergh'in kaupasta erottuaan perusti oman liikkeen
Mikkolaan. Liike edelleen jatkui senjälkeen kymmeniä vuosia kun
Heikkinen oli mennyt naimisiin Frans Karjalaisen kanssa.

Roomunsanta ja Jaakko Kemppainen Kärkelän niemellä perusti myöskin oman liikkeen, ensin myyden vähitellen ilman verovelvollisuutta. Myöhemmin kirjoitettiin kauppa verolle ja alkuaikoina oli liikkeellä varma ostajapiiri.

V. 1901 toimeenpantu maamiesseuran yhteisostotoimet ja v. 1904 alkava osuuskauppa ovat osaltaan olleet kauppahommaan nähden suurena tekijänä.

Ei varmaan yksikään enää haluaisi palata v. 1873 oloihin tavaran välittäjiin nähden.

SOTAOPISSA.

Kun v. 1878 asevelvollisuuslain mukaan ensi kerran henkikirjoituksessa merkittiin arvannostoon kuuluvat pojat, ei ennen tätä kaikille ollut selvillä, miten vanhoja asevelvolliseksi merkittävät ovat, eikä sekään, pidetäänkö merkitsemisen jälkeen vielä erityistä lääkärintarkastusta.

Niinpä hyvin muistan, miten neljänkymmenen vanha isäni lähti henkikirjoitukseen, näyttämään henkikirjurille, miten sotaoppiin kelpaamaton hän on vai vasen jalkansa vuoksi.

Sitten kun seuraavana vuonna tuli pojille lääkärintarkastus, huomattiin että on niitä terveitäkin. Antti Joopin poika Kemppainen Ironsaaresta oli niin rohkea, että ilmoitti itsensä vakinaiseen väkeen. Hänestä tehtiin siellä aliupseeri ja palveli jonkun aikaa opettajanakin Kajaanin reservikasarmissa. Sotaopista tulon jälkeen nimitettiin kauvan Anttia Soturi-Antiksi.

Oli toinenkin Antti, joka vakinaisessa väessä pääsi aliupseerin arvoon ja palveli vuosikymmeniä reserviläisten opettajana Kajaanissa. Se oli Antti Keränen kirkonkylän Karhulasta. Moni Ristijärven poika sai siten Kajaanin kasarmilla olla Antin komennon alla, ja kiitettiin, että kyllä se on opettajista parhaimpia. Itse Antti kertoi ensimäisestä pataljoonassa-olo-vuodestaan, että hän oli tavallista ujompi. Ei käynyt kaupungissakaan ollenkaan. Kyllä sitten myöhemmin oli ujous lähtenyt.

Esko Härkösestä, joka hukkui Hyrynjärveen Hyrynsalmen poliisina ja uiton tarkastajana v. 1897, tehtiin myös Oulun pataljoonassa aliupseeri, ja opetti reservipoikia muutamina kesinä tavallisen palvelusaikansa jälkeen Maikkulan reservikasarmilla.

Risto Mulari Muttiniemeltä ja Perttu Heikkinen Pyhännän Ylitalosta
Oulun pataljoonassa oloaikanaan ylennettiin aliupseerin arvoon.

On kaartin pataljoonassa käyneitäkin. Lauri Keränen Karhulan Seppälästä palveli siellä.

Monista muista kolmivuotiskauden sotaopissa palvelleista on huomattu, että "päätään pitempinä" ovat pataljoonasta palanneet. Niin, että typerän sekainen ujous, kömpelö käytös, itsekkäisyys, vieläpä ilkeyden halukin on pojista sille tielle karissut.

Sattuipa sitten kerran niin, että eräs Jokikylän poika joutuneena Kajaanin reservikasarmille ei ruvennut mitään oppimaan. Häntä ei ensin pidetty niin typeränä, vaan luultiin itsepäisyyden siihen olevan syynä. Silläpä juuri komennettiin poika kärsimään naplitsoorangaistusta (kiväärin perä sormien väliin seisomaan) tuntimääriksi. Poika taipui ensin tähän, vaan kun siinä olo tuntui perin raskaalta, viskasi kiväärin niin kauvas kentälle kuin vaan jaksoi, juoksi perässä, otti kiväärin ja heitti vielä toisen kerran edellistä kertaa hurjemmin ja palasi päällikölleen ilmoittamaan, että jos hän kolmannen kerran saapi käydä kivääriä siirtämässä, niin sitä ei sitten löydä kukaan. Päälliköt sitten keskenään olivat neuvotelleet mitä pojalle on tehtävä. Neuvottelun tulos oli, että poika päästettiin kotiinsa. Luultavasti eivät pitäneet häntä täysijärkisenä.

MESTAREITA.

Jo vanhempina aikoina muutamilla yksityisillä henkilöillä on ollut taipumusta käsitöihin. Ne ovat ikäänkuin luontaisen vaistonsa pakottamana antautuneet kukin omalle alalleen.

Siten ainakin sepät ovat kehittyneet, että niistä milloinkaan ei ole puutetta ollut. Sepän talo Hiisijärvellä, Karhulan Seppälä kirkonkylässä ja Hietavaaran Seppälä Mustavaaralla osoittavat, että näissä taloissa on aikoinaan rautaa taottu. Olipa Hiisijärven vanha seppä Esko Härkönen tehnyt raudasta mitä sirotekoisimpia kapineita m.m. suonen avausrautoja. Hän kuoli vasta 1890-luvun jälkeen. Karhulan Seppälässä taas on elänyt seppä-Keräsiä. Varsinkin Jaakkoa on kiitetty hyväksi terässepäksi. Hietavaaran Seppälän seppä oli Juho Tolonen, kuoli jo 1860-luvulla.

Verraton teräseppä niinikään oli Lummenlammin Aato Kemppainen ja Eskolan Esko, joka myös varvaili rukkeja. Karppilassa on myöskin elänyt ikivanha seppien suku. Pojat ovat pajan ahjolla isältään oppineet takomisen taidon, joten talon paja ei ole kylmille jäänyt. Pyssyjäkin korjattiin ja uudesta tehtiin Karppilassa. Ja vielä on ollut seppiä Pyhännän Alatalossa. Vanha Daniel sitäpaitsi oli mestari koristemaalauksissa.

Eipä syrjäiset sopukatkaan, kuten Möttösenvaara, jääneet vasaran heiluttajat” vaille. Heillä oli oma seppänsä, jonka teräntekotaito ei paraimpien rinnalla jälkiin antanut. Mahti onkin siirtynyt pojalle ja edelleen pojan pojalle.

Puuseppiä, ei erittäin kehuttavia ole ollut. Kuitenkin useammassa talossa tehtiin kaikki tarvekalut kotona. Uurreastiat piti ainakin ennen osata joka miehen tehdä. Oli kyllä tälläkin alalla miehiä, jotka kohosivat yläpuolelle toisista, kuten Joel Oikarinen, Joel Tolonen ja Juho Kurkinen Pyhännällä, jotka jotaskuinkin kykenivät höylää juoksuttamaan.

Olipa kerran erityiset puusepän kurssitkin kirkonkylässä. Lukkari
Mikkosen poika oli opettajana. Hän oli Oulussa oppikurssinsa
suorittanut. Nimensäkin oli Mikliiniksi siellä nikkaroinut. Joona
Tolosesta ja Matti Junkkarista silloin tuli nikkari. Juho Mäkäräinen
Hiisijärveltä kävi Mikliinin opin Oulussa myöhemmin. Senjälkeen on
Talous- ja Maanviljelysseuran veistokoulun opettaja Seppänen tehnyt
Ristijärvelle monta uutta nikartajata.

Räätäleistä kaiketi vanhempina aikoina oli kova kipuli, koska mainitaan venäläisten käyneen turkkeja ompelemassa. Huonoja mestareita muutoin kuuluvat olleen. Toisinaan olivat tehneet liian suuren ja toisinaan taas liian pienen. Kun iso oli tullut ja siitä moitittiin, oli venäläinen sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden kitsennäksen." Jos taas liian pieni, oli sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden heitälläksen." Jos taas tuli kiero ja pahatekoinen, Viskautuneena silloin tiuskasi mestari: "Kieron käkrät nahat, pyllypersiet lainpahat, ken näistä sitten suoran turkin loatii." — Voita olivat, kyllä lohnineet niin paljon syödessään, että emännällä monta kertaa oli sääli.

Venäläisräätälit poistuivat sikäli kuin oman kirkon miehet rupesivat neulaa juoksuttamaan. Olihan Vilkko Juntunen opettanut monta poikaa. Vanhempia räätäleitä oli eräs Heikki Mäkäräinen Hiisijärveltä. Myöhemmin oli Pyhännällä Matti Kemppainen, "Räätäli Matti", Antti Oikarinen. "Pieni räätäli", Jussi Kinnunen, "Paasolainen", Pyhännän ylämyllyn entisiä poikia.

Eenokki Rimpiläinen Pihlajavaaralla ja Jokikylällä teki paljon räätälin työtä. Hän kuitenkin keskellä miehuutensa vuosia joutui mielivikaiseksi, vietiin parannuslaitokselle ja kuoli.

Kirkonkylässä on Kalle Rajanteri monelle miehelle monen vuosikymmenen kuluessa uusia pukuja valmistellut. Monta konetta, monta silmäneulaa on siinä leikissä jo hylyksi kihnuttautunut. Hänenkin mahtinsa on siirtynyt pojalle. — Joonas Härkönen on vielä kirkonkylän neulojana mainittava.

Suutarit eivät suuressa maineessa ole milloinkaan Ristijärvellä olleet, eikä niitä ole ollut mistä mainitakaan. Onhan pieksukenkä ollut, tavallinen jalkine ja näitä on tehty joka talossa. Olihan vanha hokema pieksuihinkin nähden ikäänkuin pyhitetty: "Tekemällään se mölkä soutaa." Siis joka miehen on tehtävä pieksut jalkaansa ja omilla tekemillään toimeen tultava.

Oli kuitenkin pari miestä, joita mainittiin suutarin nimellä. Ne olivat Juho Juntunen kirkonkylästä ja Heikki Kemppainen, "Norppanen", Pyhännällä. Juntunen oli suutarintyön oppinut Lappeenrannassa ja kykeni tekemään hyvin anturakenkiä. Heikki ”Norppanen" lienee ollut itseoppinut, vaikka kyliä hän naulaili hyvin kovakantaisia. Monelle hän toimitti narisevat kengät jalkaan.

On vielä monta muuta miestä jotka näppärällä kätevyydellään ovat olleet mukana siinä yhteistyössä, joka on suoritettu vanhemman ajan vaihtuessa uuteen.

HAUTAHAMARIT.

Vaikka Ristijärvellä jo varhaisemmista ajoista asti on tervaa poltettu, ovat sittenkin vain muutamat miehet osoittautuneet varsinaisiksi mestareiksi tervahaudan polttamisessa. Näitä varsinaisia tervahaudan polttajia nimitettiin sitten hautahamareiksi. Tällaisia hautahamareita on sitten kunakin aikakautena ollut, vieläpä joka kylässäkin, niin että pahempaa puutetta niistä ei ole ollut.

Hiisijärvellä, varsinaisella tervanpoltto-alueella, olivat isännät kyllä polttotaidon hyvin oppineet, vaan täälläkin oli ukkoja, joita käytettiin ulkokylissäkin mestareina. Sellaisia olivat Aapeli Tolonen, Heikki Härkönen y.m. Pyhännällä taas olivat Lemetin miehet tervanpolton mestareita. Lemetin Tuomasta käytettiin kylässäkin mestarina. Samoin Putkosen tauksen Alatalon Antti on ollut parhaimpiin luettuna.

Mustavaaralla ei omantakeista mestaria ollut. Tarvittaessa oli se muualta noudettava, ellei itse uskaltanut turauttaa.

Jokikylänsä oli hämäriksi kykeneviä useampiakin. Mainittavampia kuitenkin Kalle Tolonen Kivimäen mökistä. Hänellä toinen jalka oli vähän lyhempi, vaan polttamisessa ei se juuri tehnyt kiusaa.

Kirkonkylässä oli Kalle Heikkinen kuuluimpia polttomestareita. Longin Nalleksi häntä myös sanottiin. Se kai oli niitä vanhoja sotamieshuutonimiä. Kalle Heikkinen kulki hamarimatkoilla ulkopuolella oman kirkon rajojenkin. M.m. Kalle poltti tervahautoja paljon Sotkamossa. Eikä Kallen osaamattomuutta valitettu milloinkaan. Muutoin Kallea pidettiin yleensä liian kallispalkkaisena. Sen ajan hamaripalkat kun tavallisesti vaihtelivat yhden ja kahden markan välillä polttovuorokaudella, Kalle taas taisi ottaa kolme ja joskus neljäkin markkaa. Kerranpa sitten Kallen Sotkamosta hamarimatkoilta palatessa joku Pyhännän Kainuun miehistä kysäsi miten Kalle hirviää määrätä isännän maksettavaksi noin suuren palkan. Kalle oli vastannut, että häntä ei ujostuta laisinkaan suuren palkan määräys, kun ensin panee silmänsä kiini ja sitten yhtäkkiä ummessasilmin sanoa moksauttaa.

Kirkonkylän n.s. Karhulan kylällä on iänkaiken tervaa poltettu ja siellä on aina ollut omat mestarinsa. Näyttääpä siltä että täällä asuva Keräsen suku tähän toimeen olisi erikoisesti kiintynyt ja siis päässyt niiden niksien perille joita tervanpoltossa tarvitaan.

Tätä ajatusta tukee sekin seikka, että Tuliniemen Lauri Keränen, vanhempi, Karhulan Keräs-sukua, hankki heti omantakeisen tervauunin. kuu kuuli sellaisia muuallakin olevan. Tämä sen vuoksi että tervauunin tiedettiin tervaksista, paitsi tervaa, antavan tärpättiä ja pikiöljyä, mitkä aineet maakuopassa polttaen menevät aivan polusta. Tämä tervauunihomma ei kuitenkaan päässyt pitkäaikaiseksi, sillä siinä voittaminen oli niin hidasta työtä. Ja kun itse tervauuni laitteineen tuli kalliinlaiseksi, ei se näyttänyt vastaavan tarkoitustaan. Muutamien vuosien perästä rakentamisen jälkeen onkin se hävitetty olemattomaksi.

MAAHENKISIÄ MIEHIÄ.

Maahengestä ja maanviljelysinnosta puhuttaessa täytyy myöntää että se Ristijärvellä varhaisemmasta ajasta alkaen on ollut yleistä. Sitä todistavat vielä nytkin kivikkovaarain selänteille kuokitut laajat pellot, synkkiin korpiin raivatut niityt. Nähdäänpä vielä järven kuivaushankkeita ja vedenkääntämisiä syvällä ojituksella. Kuitenkin ansaitsee tulla mainituksi eräitä henkilöitä ja sukuja, joilla maanviljelys ja maataloudelliset pyrkimykset ovat olleet sydämen asia.

Hiisijärvellä on asunut kauvan vanha Härkösten suku. Näillä on ollut aina perinnöllistä taipumusta uutteruuteen maatöissä ja sitäpaitsi ovat varustetut hyvillä ruumiin voimilla.

Mainitaan näitä Härkösiä, nimeltään Paavo, tulleen Mustavaaralle. Hän meni Tiikkajan perikunnalle isännäksi, otti huostaansa silloisen Myttylän verotilan, mutta Kuljan paikan katsoi edullisemmaksi peltomaan vuoksi. Paavolla oli sitten neljä leveäharteista poikaa, Paavo, Risto, Joona ja Esko. Näiden miesten käsivarsilla ovat Kuljan suuret pellot kivikkovaaralle kuokitut. Pysyväistä sijaa ei kuitenkaan Härkösille tullut Kuljasta. Ukko Härkönen möi tilansa vieraalle ja pojat jäivät oman onnensa nojaan, kun isä itse rupesi ruokolle.

Samaan aikaan oli Härkösen veljeksillä naapurissa väsymättömät kilpailijat. Karppisen veljekset Karppilassa eivät antaneet Härkösille perään viljelysten laajentamisessa. Karppilassa oli tosin vähäkivisempi peltomaa, mutta pettu- ja olkileipä kuokkamiehen eväänä usein.

Oli kolmaskin suku, joka tahtoi Härkösten malliin pauna toivonsa maahan. Se oli Moilasten suku, asuen aluksi Kunnaalla. Täältä pitäin he alkoivat asutusta ajatella Kuljun naapuriksi Vihiin, sillä Kunnaalla ei voinut pellon takalaitaa juoksuttaa yhtä laajalle kuin Karppilassa oli. Kun sitten Moilanen ensimäisiä kertoja kävi uudella paikalla työssä, kysyttiin kotona tultua, mitä näkyvätä siellä nyt valmistui. Tähän oli Moilanen vastannut: "Teinpähän vaan vähän vihiä." Se on samaa kuin: tein saman verran taloa kun pistellään varpuja linnun pyydyksen vierelle. Siitä tälle uudelle talolle pantiin nimi Vihi.

Jos Härköset leveähartiaisina olivat ruumiin voimista rikkaita, niin kyllä Moilaset taas ahkeruudessa ja väsymättömyydessä olivat kerrassaan voittamattomia. Karppiset taas matalajalkaisina kylän työmyyrinä ampiaisen tavoin suurella luottamuksella unkusivat maassa kiinni. Se oli 19:nnen vuosisadan viidennellä ja kuudennella vuosikymmenellä kun Mustavaaran kylässä tällaisella kolmivaljakolla ajettiin.

Nämä kolme maahengen terästämää sukua ovat vähitellen muuttaneet pois kylästä, niin että nyt enää rippeitä on vain jälellä, ei kuitenkaan niillä tiloilla joilla esi-isänsä tekivät työtä ja uhrasivat voimansa.

Hyrynsalmen Luvan kylän Kypärä on antanut monessa eri erässä Kemppaisia Ristijärvelle. Ja siellä oli mistä antaa. Kypärä nimittäin on ollut aina väkirikas talo. Aina siinä on ollut paljon veljiiksiä ja kullakin näistä paljon lapsia. Pitänee puhua 19:nnen vuosisadan ensimäisistä vuosikymmenistä, kun Kypärästä tuli asukkaat Jokikylän Säkkilään. Kuten nimikin osoittaa, oli Säkkilä pohjaltaan Säkkisten alottama.

Tällä Kypärästä Säkkilään tulleella ukkelilla oli viisi poikaa, Perttu, Paavo, Penna, Matti ja Aato. Nämä Kypärän kivikkovaaralta tulleet Kemppaiset päästessään Jokikylän nepseille maisemille alkoivat näytellä kauneinta osaa maanviljelysharrastuksessa. Kun tämä näin miestalo oli, riitti heillä aikaa huomattavan suuressa määrässä tervan polttoon, mutta pellon ruokintaa ei unhotettu. Niinpä kerrotaan että silloin kun miesvoimat olivat parhaimmillaan, ei saattanut kesähelteellä sytyttää lehmäin savua pellolle, syystä että pelto syttyi palamaan. Niin paljon oli peltoon mehtätörkyä sekoitettu.

Paavo veljeksistä oli sikäli kirjamies, että hyväksyttiin kiertokoulun opettajaksi. Perttu veli kuoli Oulun sairashuoneelle vaikean leikkauksen jälkeen. Kaulasta oli joku kasvannainen poistettava. — Säkkilän jokirannassa oli veljesten aikana viisi vankkaa kuusta. Siis joka veljekselle oma kuusensa. Tuli merkityksi sekin tosiasia, että kun joku veljeksistä aina kuoli, taittoi tuuli heti yhden kuusen joukosta. — Säkkilässä asuu vielä samaa Kemppaissukua, mutta ei ole enää sitä mahtavuutta kun oli niiden viiden veljen aikana.

Mäkäräiset Pyhännällä ovat osoittaneet erityistä maaharrastusta. He ovat myös olleet jättiläismäisiä vartaloltaan, niin että tällaisia ei näe enää tavallisen työn ääressä. Missä enää tällaisia lienee, niin kyllä ne mieluummin otetaan näyttelijäseurueeseen sirkuspainijoiksi.

Näillä Mäkäräisillä oli Pyhännällä oma sukutila Mäkärälä, nyk.
Vanhatalo. Hovilakin oli jättiläis Mäkäräisten hallussa. Nämä
Mäkäräiset olivat työhön tarttuvaa väkeä ja sehän heillä oli vain
leikkiä, kun oli paljon voimaa. Pyhännän harjulla näkyy vielä nytkin
Mäkäräisten suurtyöntuloksia laajana peltona ja ladottuina kiviaitoina.
Mäkäräisten voimakas suku ulettui aina Hiisijärvelle asti.

Samoin Hyrynsalmelta Pyhännälle tullut Heikkisen suku on näyttänyt verratonta osaa maanviljelysharrastuksessa. Ovat kyenneet käytännössä näyttämään miten miesten käsissä maa on ehtymätön ja että se kykenee elättämään ripevuosinakin.

Vielä on Pyhännän Klemetti maahenkisyydestään ja uutteruudestaan tunnustettuna tähän lukuun otettava.

Ukko-Klemetti oli kotoisin Sotkamosta. Hänellä talonostossa tuli paljon velkaa, josta tuli paljon harmia, varsinkin syystä, että kauppalankonsa herrastuomari ulosottotoimin peri saatavansa. Kaikki ponnistukset näyttivät ikäänkuin olisi tuulta vastaan taistellut. Herrastuomari ei armahtanut. Pakkohuutokaupalla oli vain ottanut saamisensa ja siihen oli putipuhtaaksi mennyt koko talon irtaimisto, eläimetkin.

Tästä köyhyyden pohjasta kun Klemetit lähtivät nousemaan, niin se oli huomiota herättävää. Pojat ottivat pellonhoidon sydämenasiakseen ja uutteruutta ei yhdeltäkään puuttunut. Useammalla heistä oli erikoisala, jossa näyttivät suurinta ennätystä, Reeti oli leikannut päivässä ruista ennen kuulumattoman määrän, ja Tuomas kuori mäntyjä kolopuiksi yhdessä päivässä enemmän kuin kukaan ennen häntä. Aapo taas oli yhdessä päivässä yksinään tekassut pystystä metsästä niittyladon.

Muuten kaikki Klemetin pojat olivat sitä mieltä että työt ovat suoritettavat aina ajallaan ja vieläpä etukynteen. Ahkeruus ja täsmällisyys siis aina Klemetissä oli silmään pistävä. Itse ukko-Klemetti taas oli uutteruuden varsinainen perikuva. Hänen tarvitsi nukkuakin vain vähän yösydännä kun lintusen.

Muuten hauska juttu on ukko-Klemetin levähtämistavasta päivällä ja on hänen ahkeruuttaan sattuvasti kuvaava. Kerrotaan hänen olleen kerran Multikankaalla työväkineen tervaruukihommissa. Päivällisen syötyä oli ukko-Klemettikin tapansa mukaan kellistynyt pitkälleen vain vähäksi aikaa. Selkäpiillään keljottaen oli asettanut polvensa pystyyn, jotta kun ne siitä herpaantuvat leviämään, hän heti herää. Mutta työmiehet tekivätkin ukolle niksin, pistäen vitsapannan polvien ympärille. Niinpä ukkelin polvet eivät päässeetkään herpaantumaan ja ukkeli nukkui makeasti lännelle päivin. Herättyään tietysti kovasti harmitteli.

Ukko-Klemetin suurin huoli oli vielä saada pojilleen rikkaita emäntiä.
Siinä hän osaksi onnistuikin.

Ukko-Klemetin täytyi monasti käydä käräjilläkin. Kerran sattui sitten että Klemetti ei riitapuolensa antanut rauhassa puhua. Tuomari sähähti silloin: "Ole sinä Klemetti vaiti." Klemetti vastaa: "Oonnihan minä." Tuomari: "Etpähän oo." Klemetti: "No en enää virka mitään."

Suuri ja valitettava vahinko vain että näiden kovakouraisten pellon repijäin käsiin ei osunut suonviljelys. Heinäviljelystä tavotellessaan he löivät kumoon aarniokorpia ja polttivat, puut roviolla. Tosin tähänkin aikaan hautoi joku mielessään parempia heinänviljelystapoja, mutta ei osannut panna mielihauteita käytäntöön.

Kirkonkylän Aholassa oli sentään rohkea isäntä. Hän kaivatti paljon ojia Siltasuon ja Juuttilan väliselle väleikölle, mutta kun ei osannut lannoituksella auttaa kasvukuntoon, jäi tämä suuri työala mieliharmina ja tuloa tuottamattomana seisomaan. Muutamaksi pahaksi oli tuo ojittaminen tuonut siksi velkaa, että talo oli myytävä toiselle miehelle. Nämä edellisen isännän ojitukset jäivät kauvaksi aikaa unhotuksiin.

Vähän parempaa, joskaan ei viisainta, oli Seppälän Tolosten suoviljelys
Hankasuolla, muutoin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tässä kuitenkin on nyt kysymys miesten uskaltamisesta ja työtarmosta ja ei siis laisinkaan onnistumisesta. Siitä lienee siis jo saatu jonkunlainen kuva, ehkä kylläkin puutteellinen.

PERTTULIN KIRKOLLA.

Ei joulu, pääsiäinen eikä juhannus vedä perttulille vertoja Ristijärvellä. Se on aivan suotta aikojaan muodostunut jonkunlaiseksi kansanjuhlaksi. Mitään syytä siihen ei näytä olevan. Onhan se vain aina ollut ja edelleen on pappien kesäsaatavain kantopäivä, tosin lauvantaina. Kuten luonnollista, on silloin joka talon ja joka mökin isännällä kirkolle asiaa. Pisimmiltäkin perukoilta tulevat isännät, silloin kirkolle vasikannahka kainalossa ja voihulikka toisessa kädessä. Ja kun ennen vanhaan otettiin perttulina rippiväkeä, oli usein emännätkin mukana. Näin ollen jo tästä olisi muodostunut suuri ihmisjoukko, vaan sen lisäksi tulivat kirkolle ja vieläkin tulevat aivan kaikki kynnelle kykenevät nuoret ihmiset, ei ainoastaan omalta kirkolta, vaan sen lisäksi suuret laumat ulkopitäjäläisiä. Ja vielä lisäksi tuli ennen vanhaan voinostajia aina Oulusta ja Torniosta asti. Kajaanista tuli vehnäsen myyjiä, sillä oman paikkakunnan leipurit eivät kyenneet leipomaan vehnästä niin paljon ja hyvää kuin perttulina tarvittiin.

Yhden ainoan kerran tuli joku sirkusseurue ja vuokrasi Aholasta pirtin näytöksihän varten. Rovasti Lönnrot ei tykännyt tästä hommasta. Rippisaarnansa ohella varoitti ihmisiä menemästä sinne. Lähettipä sanan seurueen johtajalle, että on passinsa näytettävä pappilassa. Silloin näet ei ollut poliisia ja vallesmanni oli Hyrynsalmella. Seurueen miehet näyttivät passinsa rovastille ja saivat näytäntöjään jatkaa yhdeksään asti lauvantai-iltana. Silloin kunnan esimies kävi ilmoittamassa että näytännöt on lopetettava paikkakunnan levolle rupeamisen ajan mukaan. Ja se lopetettiin. Sisäänpääsymaksu oli 25 p. kertakäynniltä ja 50 p. koko illan oleskelusta. Viidenkymmenen maksajille painoi ovenvartia merkin paidanhihansuuhun musteleimasimella.

Perttuliksi usein ovat niinikään salaviinan-kauppiaat lyöntäneet tiensä
Ristijärvelle. Sekin on aivan ikivanha tapa.

Jos ihmisiä on paljon ja joku juopunutkin mukana, ei useinkaan elämä pääse sietämättömän rajuksi. Itsensä hillitsemiskyky kullakin on tavallisen suuri. Läpi yön kyllä tavallisesti on liikettä, pimeässäkin on kulkijoita. Pirtistä pirttiin käy matka. Uteliaisuus vetää tirkistämään mitä missäkin näkyy. Poikaviikarit ne tätä tekevät.

Jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana että Ristijärven perttuli on viikkoa jälkeen tavallisen. Se oli siitä syystä, että Ristijärven pappi tavallisena perttulina kävi aina Hyrynsalmella kesäsaataviaan perimässä ja Hyrynsalmen pappi vuorostaan tuli sitten Ristijärvelle. Sitten Hyrynsalmen kirkkoherra Snellman otti tavakseen periä Ristijärvellä viikkoa aikaisemmin tavallista. Mutta kun tämän tiesivät vain Ristijärveläiset, tulvi vielä viikkoa jälkeenkin tavallisen ulkopitäjäläisiä ja muita kaupustelijoita ja tekivät väkirynnäköllä näin ylimääräisen perttulin.

Ennen vanhaan joka emäntä perttulin aikana kirkolla pestasi piian jo tulevaksi vuodeksi. Myöhemmin tämä tapa on jäänyt pois.

Perttulimiehillä aina ennen oli tavallista paremmat eväät. Olihan rieskaa, piirakkaa, voita, linnuntäkkä ja sen lisäksi juustoleipä. Perttuliksi emännät paistoivat paljon juustoleipiä. Pitihän se olla rengille ja piialle, vieläpä isännälle eri päällinen. Sitäpaitsi molemmille papeille vietiin juustoleipä hyvitykseksi. Se ei kuulunut palkkasaataviin. Se annettiin vain mieluisille papeille. Jos oli mielestä joku pappi huono, jäi se ilman.

ENTISET ELINTAVAT.

Myötätuntoisin mielin muistelee nyt vielä elossa oleva vanhempi polvi entisiä aikoja elintapoineen. Eikä ollenkaan ihmettele tätä se, joka vähänkään muistaa, miten viehättävän yksinkertaiset ja koristelemattomat ne olivat. Se oli vain uupumattomalle työlle, kuin vanha väki antoi arvoa. Vaatetus ja ruoka, ne asetettiin toiselle sijalle.

Leivän puutetta sai maistaa useamman kun yhden kerran tuo vanha raataja polvi. Että niin usein sai olkijauhoja ja petäjän kuoria leipätaikinaan sekoittaa, tuli puheet selvästä leivästä oikein miellyttäviksi Rahaa ei ollut ennen paljon, vaan sitä ei usein tarvinnutkaan. Kauppamiestä ei ollut ja sittenkin toimeentultiin. Kasvoihan pelto hamppua ja lampaan selkä villoja. Näistä tehtiin pukineet sekä miehille että naisille. Tällaiset pukineet olivatkin sekä lujat että lämpimät. Myöhemmin ostettiin loimilankoja puolivillaisen kudontaa varten.

Varakkaampien talonpoikien oli sulhasmiehenä ollessa tapana ostaa morsiamelleen silkkihuivi, joka maksoi toista- ja kolmattakin kymmentä markkaa. Tulipa vielä muodiksi ostaa hameeksi "oljannia" ja ”muslimia". Vanhat ihmiset puhuivat vielä outonimisistä vaatelajeista, kuten "salveetista" ja "tanttyykistä". Lienevätkö itsekin koettaneet näitä kotona kutoa.

Miesten pukineisiin edelleen kuului hursti, puolivillainen ja sarka.

Jalkineina olivat tavalliset pieksut. Jos ne menivät rikki, niin ne punontaisella ja äimällä paikattiin. Jos yksi paikka meni rikki, pistettiin selkään toinen ja kolmas. Paikan päälle aina hivautettiin tervaa. Punontaisen mutkat täytyi saada kestävämmäksi. Härän nahkan poskukset ne olivat parhaita paikkanahkoja. Samoin vanhat varren nilkat, kantonahkat ja muut sellaiset. Olihan opittu sananparsi: "jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä."

Nahkat aina itse kotona parkittiin. Karva saatiin nahkasta pois siten, että vietiin virtaan levitettynä tankoon kiikkumaan useammaksi viikoksi.

Anturakenkä oli ennen aivan tuntematon koristus. Myöhemmin se tuli käytäntöön. — Vanhempi väki ei suopein silmin naruanturoita katsellut. Sellaisissa kävelemistä pitivät suurena ylpeyden syntinä. Kyllä se olikin mokoman näköistä, kun mies anturakengistään käänti varren suut alaspäin, jotta näkyi kämmenen leveydeltä punasta "sahvijaani"-nahkaa.

Myöhemmin tuli miesten muodiksi ylpeillä "tyylin mutkalla". Aivan tavallisiin pieksun varsiin tekastiin mutka, sen parempi, kuta lähemmäs nilkkaa sen sai. Olipa tapana, että sukanvarren suuhun oli kudottu kerros punaisella langalla. Mies asetti sitten saappaansa varren suut niin alas, että punainen sukanvarren suu jäi näkymään. Pitipä huolen siitä, että se ei saanut piiloon laskeutua. Tämä kuului pyhätamineisiin kirkkopaikoissa.

Letkavarsipiippu oli nuorten miesten paras ylpeys. Useammalla se oli, sillä tupakoimattomia oli vähän. Vanhemmat miehet vetelivät savuja luuvarsipiipuistaan ja iskivät tulen taulaan tuluksillaan. Tupakka oli nurkantakana kasvanutta. Mällimiehet ostivat venäjänlehteä poskeensa, vaan piipunperät löysivät tiensä aina mukaan. — Onhan tupakkamiesten halulla hartaalla sepitetty runo: "Leikki tuli kun leipä loppui, vaan tuska se tuli kun tupakki loppui."

Tuli jo mainituksi, että selvä leipä oli vanhain miesten paras ihanne. Selvä leipä tehtiin siten, että taikinaan pantiin puoleksi ohria ja toiseksi puoleksi rukiita. Leipoessa tehtiin keskelle sarvella reikä ja pujotettiin tankoon kuivamaan. Se oli nimeltä "jokapäiväinenleipä" eli "arkileipä". Aivan puhtaasta rukiista tehtiin hienompia ja ne pääkammalla päältä kirjailtiin. Näitä sanottiin "kirjoleiviksi", joita syötiin pyhinä ja matkaeväinä. Kerjuuämmät pitivätkin erittäin hyvänä sitä emäntää, joka antoi kirjoleivän, varsinkin jos pani vielä "lujaa" voita päälle.

Tavallisimpina arkikeittoina oli kalakeitto, lihavelli, maitovelli, pottumaito, pottuvoi, lihapaisti, ohra-, pottu- tai naurispuuro. Lauvantai-iltoina talvella marjavelliä. Pyhäaamuna juustoa tai talkkunata. Puoliseksi viiliä. Viili syötiin puulusikoilla, vaan piimä tavallisesti kauhoilla. Samalla kauhalla vuoronperään pytystä ryypättiin, niin että kauha aina oli menossa. Toisinaan kaksikin henkeä tavoitteli kauhan vartta yhtä aikaa, vaan harvoin siitä riita tuli. Yksi ensin, sitten toinen ja kolmas. Kauhan pohjaa ei nuoleksittu, vaan lusikan kyllä.

Kahvinjuonti kuului ennen harvinaisuuksiin. Viinaa maisteltiin useammin. Vielä v. 1890 ei Ristijärven kirkonkylässä myöty kupittain kahvia, eikä kirkkovieraat sitä kaivanneetkaan. Kyllä kotona jo siihenkin aikaan oli pannut käytännössä. Mutta kymmentä vuotta aikaisemmin ei sitä vielä joka mökissä ollut.

Vaikka viinan saanti ennen olikin varsin helppoa, ei kaikki miehet olleet ehta juoppoja. Kohtuuden miehet silloinkin olivat enemmistönä. Muutamat vaan syystä tahi toisesta olivat rietautuneet.

Sunnuntaihartaus kuului vanhoihin hyviin tapoihin. Vähäpätöinen oli se talo, jossa ei ollut saarnakirjaa ja jossa ei saarnaa sunnuntaina luettu. Virsiäkin veisattiin paljon sekä virsikirjasta että Siionista. Kello 10:nestä päivällä puolisiin asti kulutettiin aikaa lukemalla ja veisaamalla. Tämä hyvä tapa on muutamissa taloissa edelleen jatkunut ja tulee luultavasti jatkumaan polvesta toiseen.

Pitkätukkaisuus oli vanhojen miesten erityinen muoti. Eivät millään hinnalla olisi he luopuneet pitkästä tukastaan. Pidettiinpä erittäin suurena häväistyksenä sitä, että Kajaanin linnassa vesileipärangaistusta kärsiviltä oli leikattu tukka ja tehty aivan kolipää. Niinpä arveltiinkin, kun luultiin jonkun joutuvan linnaan, että "pää se tulee kerittäväksi." — Myöhemmin on pään keritseminen tullut aivan tavalliseksi. Ei ole enää monta miestä, joka tahtoisi kantaa pitkää tukkaa.

NAIMISIIN MENO.

Naimisiin menijäin tapa oli ennen pitää aikeitaan näistä asioista ensin salassa. Sivulliset eivät saaneet tästä tietää ennenkuin se kirkon pöntöstä sanottiin. Toiset taas pitivät salassa siksi kunnes ratulat oli juotu.

Rakastavaisten ei ollut tapana seurustella päivällä. Kirkkopaikoissa yhdessä käveleminen muulloin paitsi Perttulin lauvantai-iltana pidettiin häpeänä. Sitävastoin yöseurustelun puolella oli yleinen mielipide. Se kuului asiaan. Kun sanaa ei saanut vaihtaa päivällä, niin se tehtiin yöllä. Sananlaskun: "Valkeus nauraa pimeyden töille" ei luultu sopivan tähän asian tilaan.

Sormus on kihlakapistuksiin aina kuulunut, mutta ennen vanhaan ei sen aina tarvinnut olla kultaa. Hopeasormus kulki myös muodissa, kun se oli kultasormusta halvempi. Köyhäin täytyi usein vihille lähtiessä emänniltä lainata kultasormus, kun puhuttiin, että hopeaisella ei pappi vihkisi. Samalla puhuttiin, että vaskisella ja hätätilassa vitsapantasormuksella kyllä vihkisi. Myöhemmin ostivat talonpojat morsiamelleen kaksikin kultasormusta ja silkkihuivin. Että kolme kultasormusta joku uskalsi ostaa ja sen lisäksi taskukellon, se oli ennen kuulumatonta tuhlausta. Mutta sulhasen sormi se aina on jäänyt tyhjäksi. Ei rikkaankaan morsiamen mieleen ole juolahtanut antaa vastakihloja sulhaselle. Se kun ei ole ollut tapana. Joku kyllä joskus on tiennyt puhua, että niin herrat tekevät, vaan se on heidän omaa hupsuuttaan. Moni köyhä on mennyt ennen naimisiin, että ei minkäänlaista sormusta ole ostettu. Vihkireissulla vaan ollut lainasormus sormessa, sen jälkeen ei mitään. Toiset köyhät taas ovat vihkisormuksensa tarpeentullen vaihtaneet ruokatavaroihin ja syöneet suuhunsa.

Ratuloita ja häitä pitivät ennen vanhaan niin rikkaat kuin köyhät. Rikkailla ne olivat suuremmat ja köyhillä pienemmät. Molemmilla oli päätarkoituksena, että tämä keino tuottaisi voittoa. Siksipä viinaa täytyi olla paljon, jotta päihtyneiden lahjoitukset olisivat suurempia ja voitto sitä paremmin taattu. Lahjoitukset, olipa ne rahaa tai tavaraa, kuuluutettiin julkisesti kaikkein kuullen, levennellen ja kehuen. Ilmoittajain piti nousta peräpenkille seisomaan ja sieltä puhua kauniisti kuinka se mies tai nainen antoi tai lupasi antaa niin ja niin paljon, vaikka ennenkin jo on antanut, eikä liioin ollut viimeinen kerta. Ja tämä keino ajoi toisia antamaan, jotta heidänkin nimensä mainittaisiin auliina lahjoittajana ja samalla kuulisi sivullisen suusta muutkin hyvät työnsä. Sittenkun alettiin puhua tällaisten häitten laittomuudesta, jäi kuulutuskeino pois ja rahaa annettiin noin salavihkaa miten kukin halusi. Useinkin vaan morsianta lattialla pyöritellen. Mutta kun tällaiset annokset olivat vaan viisipennisiä, niin kemut ovat tuottaneet vaan tappiota. Niinpä ne ovat vähenemistään vähenneet ja moni on viime aikoina uskaltanut käydä vihillä ilman mitään juominkia.

Tanssit oli ennen vanhaan pidoissa välttämättömät Pelimanni ja kaksikin piti soitosta huolen. Valitettavasti ei tanssitaito hetikään ollut yleistä, mutta kun muutamiakaan oli, niin ne pitivät siitä puolesta huolen. Toiset katsoivat, miten se menee. Vanhoista ihmisistäkään ei pidoissa soittaminen ja tanssi ollut vastenmielistä, syystä, että se on vanha hyvä tapa. Joskus nähtiin vanhustenkin joukossa köppelehtävän sikäli kuin se nuorempana on ollut mieluista.

Ratulain pidon jälkeen alkoi tavallisesti morsiamen keruu-aika. Sitä ennen oli morsiamen mentävä sulhasen kotiin tutustelemaan. Anoppimuorikin sai nyt nähdä, onko tuleva miniä työihminen, hyväluonteinen j.n.e. Tätä viikkoa aina nimitettiin morsiamen katsantoviikoksi. Toiset sitä pilaa puhuen ovat sanoneet housuviikoksi.

Morsiamen keruu oli ennen vanhaan välttämätön molemmille, sekä rikkaille että köyhille. Rikkaat sittenkin saivat enemmän kokoon, kun heillä oli sukulaispiiri varakasta väkeä. Keräävälle morsiamelle annettiin mitä mikin halusi. Italiana oli 50 penniä tavallisin taksa. Tavarana oli villat pääasiassa annettavia. Köyhemmät saivat sekä villoja että hamppuja. Näinpä morsimelle kyliä kierrellessä syntyi suuri lakanaan kääritty nyyty selkään. Nyytyn suuruus antoi kerääjälle kunniaa. Oma seurakunta kierrettiin tarkoin ja vähän ulkopuolellakin. — Morsiamelta oli mukana kaasomuori, useinkin köyhä leski, jolla oli nyyty myös mukana, johon hyvät emännät pisti villakorin ja muuta apua. Kaasomuorin oli talossa puhuttava kaikkea, selitettävä kenen on morsian, jos sitä kysyttiin, ja mentävä edellä syömään toiseen huoneeseen emännän kehoitettua. Morsian vaan äänettömänä neuloi sukkaa. Ahkerat morsiamet neuloivat tietä kävellessäänkin. Kaasomuori samoin. Ero vaan oli siinä, että morsian neuloi pumpuli- ja kaasomuori villakangasta.

Monta viikkoa tarvitsi morsian valmistuakseen miehelään. Oli kudottava ja neulottava paljon vaatteita. Sulhaselle oli tehtävä keruuvilloista uusi puku, anoppimuorille samoin. Uusia paitoja piti olla paljon, kun niistä piti antaa kappale kullekin anopin perheen jäsenelle, vieläpä puhemiehelle muorineen. Samoin vanttuut ja sukat meni niille kaikille, jotka tavalla tahi toisella olivat "solmua" olleet yhteen päin puristamassa.

Leskien naimisiin meno tapahtuu useinkin ilman varsinaisia valmistuksia.

Lienee ehkä paikallaan liittää tähän muutamia tositapauksia paikkakunnalta, joista näkyy miten yksinkertaisella tavalla vanhat miehet esi-isämme osasivat valita kumppaninsa.

Jokikylässä itsellinen Eeli Karppinen rupesi rakentamaan Junkkosenkosken rannalle omaa taloa, vaikka ei vielä ollut emäntää. Kun hänellä talo oli jo asuttavassa kunnossa, lähetti hän kylälle tietoja, että jos sattuisi olemaan joutilasta ihmistä, niin se saisi tulla emännäksi. Sattui sitten niin että Hyrynsalmen Kytöperältä oli kolme tyttöä Jokikylän kautta matkalla johonkin työpaikan etsiskelyyn. Tyttöjä neuvottiin silloin Junkkoselle että Eeli saisi niistä yhden valita itselleen. Tytöt menivät ja ilmoittivat asiansa. Silloin pyöristyivät Eelin silmät ja täytyi katsoa tyttöjä suoraan silmiin, päästäkseen selville, mikä noista paras olisi. Sitten hän viittaa yhtä kädellään sanoen: "Tämä saapi jäädä." Tyttö jäi ja siitä tuli sitten Eelille emäntä. Mutta ne toiset olivat pois mennessään jupisseet että: "Mies oli ottavinaan joukosta paraan, vain kaikkein huonoimman se sai."

Saukon Juho Karppista oli kerran luultu, että siitä on tullut vanha poika. Niin hän lienee ensin itsekin uskonut, mutta se usko oli horjuvainen. Se oli ollut syksyllä nuotanvetoaikana kun kalakontti selässä oli Putkoselta palattu kotiin. Nuotalla oli ollut paitsi vanhaa poikaa Juhoa myöskin talon piikatyttö Hyrynsalmen Kinnusten sukua. Kun tämä piikatyttö sitten päivän töistä väsyneenä kalakontin kanssa astuu Juhon jälessä, kääntyy Juho pellonveräjällä päin tyttöä ja sanoo: "Minä olen meinannut ottaa sinut eukokseni." Tyttö hämmästyneenä lysähtää säikähdyksestä maahan, mutta kun Juho vakuuttaa vilpittömyytensä asian suhteen, jatkavat he matkaa ja huomen aamulla ovat menossa kirkolle ottamaan kuulutuskirjaa. Juho oli papillekin ihmetellyt moista höperyyttään, mutta pappi oli Juholle vakuuttanut, että joskin tämä jo on vanhapoika, niin ei vielä ole liian myöhäistä. Kahden viikon perästä tämän jälkeen arvelee Juho sunnuntaiaamuna: "Minä sitä lähden kirkolle, lieneekö sinne kellään muulla asiaa." Tästä piti morsiamen hoksata että Juho aikoo nyt mennä vihille ja on lähdettävä mukaan. Siis sulhasella ei morsiamen kanssa ollut mitään kahdenkeskisiä neuvotteluja, olivat ennen vihkimistä toisilleen kylmiä ja vieraita, jotta vihkimisen jälkeen olisi sitä lämpöisempi.

Pihlajavaaran Kukkarovaaralla asui kerran kaksi Karppis-veljestä, joista Anttia sanottiin Puheliaaksi Antiksi. Antti kyllä ei liioin milloinkaan puhunut liikoja ja se mitä sanoi, oli pidettävä totena. Antista kerrotaan, että kun hän ensin oli miettinyt kenen ottaisi ikuiseksi, meni sormustuohisensa kanssa sille penkille istumaan, jossa mieleisensä kehräsi, ja pitkin penkkiä työnti kihlatuohisensa kehrääjän viereen. Sitten jäi äänettömänä istumaan. Kehrääjä ehkä arvasi mitä Antti tuohisineen meinaa, mutta työntipähän vain Anttiin päin takaisin. Antti mitään virkkamatta siirsi taas tuohisen kehrääjän viereen, ja sitten kehrääjä taas takaisin. Silloin Antti ei enää malta olla virkkamatta. Hän ikäänkuin kiivastuneena työntää tuohisensa vielä kerran kehrääjän viereen kysyen: "Eikö luota?" Ottanut kaiketi kehrääjä lopultakin oli tarjotun tuohisen, kun myöhemmin tavataan heidät pappilassa vihillä. — Heti kihlauksen jälkeen olivat veljekset yhdessä olleet metsässä kirvestöissä, jossa Antti oli entistä riuskeminin kirvestä heiluttanut ja sanonut veljelleenkin: "Lipsutetaanhan nyt velimies, sillä nyt ei ollakaan kamman teossa." Veli näet oli kamman tekijä.

Silloin kun Antti meni vihille, oli pappina joku väliajan saarnaaja. Kun pappi kysyi Antilta, otatko tämän aviovaimoksesi, ei Antti virkkanut mitään, naurusuin seisoi vaan ja kieli huulien välistä näkyä lipatti. Kun Antti ei papin toiseen eikä kolmanteenkaan kysymykseen vastannut, pisti pappi kirjansa kiini, arvellen että se hänestä nähden saapi olla semmoisenaan. Silloin puhemies ja morsian häpeästä punastuivat ja pelkäsivät että ei nyt tainnut tulla tolkkua. Vielä kerran kysyy pappi Antilta, jolloin kuuluu myöntävä "niin". Ja siitä pappi sitten taivutteli lauseita ja sovitteli vihkimäkaavaan, joten ikuinen solmu tuli.

Vanha seppä Esko Härkönen Sepän talon Härkösten sukua Hiisijärveltä kun leskimiehenä ollessaan kuuli että Katerman Immolassa olisi vihanta leski, komia ja muutoinkin tykättävä ihminen, lähti aivan asian aikain katsomaan. Vanha seppä toivoi kuitenkin että hän, ennenkuin leski tiesi hänestä mitään, saisi noin salaisesti päälle silmillään vilkaista, jotta miltä tuo ihminen arkieleessä ja aivan kesyttämättömänä näyttää. Hän meni Immolaan talonväen nukkuessa yöllä ja köllistyi pirtin penkille maata. Leski näet aamulla tuli toisista huoneista pirttiin, eikä tiennyt, että siellä on katsomamies. Tuskinpa vanha seppä uskalti tänä yönä ottaa sikiunta, kun odotti kohta näkevänsä sen komian lesken jota toivoi vaimoksensa. Aamulla avautuu ovi ja eräs nainen tulee sisään. Odottavan silmät pyöristyvät, mutta päätöskin on heti valmis: "Jos vaan tämä on se puhuttu leski, niin ei tule kauppoja." Ovi avautuu toisen kerran ja keski-iän nainen istuu sisään. Vieras katsoo tätäkin ja päättää mielessään näin: "Jos vaan tämä on nyt se puhuttu leski, niin se on otettava." Hän otti ja sai myös. Kuulutuksille panemiselle ja vihille menemiselle eivät lesket kuitenkaan pitäneet kiirettä. Kokonaista neljä vuotta asuivat yhdessä kuten aviopuolisot ainakin, ennenkuin tekivät sen lailliseksi pappilassa. Tämä monen mielestä meni jo liian joutavaksi ja sanoivat itselleenkin miten synnillistä on olla noin mustilaisten lailla. Immos-leski oli tähän vastannut: "Jumala ei meille tästä lue syntiä, sillä hän itse on jo liittomme taivaassa vahvistanut, joten pappilassa käynti on vaan tavan vuoksi."

Nämä lesket yhteen mentyään elivät monta vuosikymmentä, vanhuusvuosinaan köyhänä ja kerjäten.

VANHAN VIRSIKIRJAN KÄYTTÄMISTÄ.

Kauvan senjälkeen kun tuli pakolliseksi käyttää uutta virsikirjaa kirkkoveisuussa, oltiin sitä mieltä, että vanhaa virsikirjaa yksinkertainenkin olisi paremmin ymmärtänyt ja sen lisäksi pidettiin uutta ajatustavaltaan peräti kevyenä.

Senpä vuoksi juuri teen muutamia näytteitä miten ennen vanhat vanhaa virsikirjaa ymmärtivät.

Eräältä vanhalta eukolta kun mies kuoli, pesi tämän ensin, pani kelkkaan ja vetäessään riiheen mainitsi virsikirjan sanoja: "Tulet perässäni juuri pikemmin kuin luulet". Eli suorasanaisesti näin: Kun kerran olet kuollut, vedän minä sinut riiheen eikä sinun auta ensinkään vastustella.

Kerran ukkeli kantoi selässään saunaan lapsivuoteessa olevaa eukkoaan ja virsikirjasta mainitsi asiantilaan kuuluvan kappaleen: "Ristiäni minä myös kannan kyllä ylön mielisest." Ukkelin ajatus tietysti oli tämä: Paljon suina ja ristiä tuopi vaimo miehelle, mutta täytyy se tässä tilassa kuitenkin ottaa selkäänsä ja kantaa saunaan.

Useamman kuin yhden kerran veisasi eräs ukkeli virren värsyn erästä kohtaa väännellen: "Rekses luotti vaimonsa päälle, ei se hyväksi tullut hälle".

Silloin kuin joku naimiskauppa oli syntymässä ja se jollekin oli vastenmielinen, etsi hän lohdutusta virrestä: "Moni aviokäskyy laittaa kuin on juuri häjy tapa. Pahahenki heitä siihen taitaa". Tarkoitus oli antaa virren puhua naimiskauppaa vastaan näin: Moni se kyllä naimisiin hommaapi, joka on niin kelvoton ja paha tapa, senvuoksi että pahahenki heitä siihen yllyttää..

Jos taas joku oli sairastunut hyvin äkkiä, otettiin osaa suruun lukemalla virrestä: "Tänäpänä terve, huomenna kirves." Ja kun se siihen jäi, tuli siitä se ajatus, että se ihminen eilen oli vielä terve, mutta tänäpäivänä se on muuttunut kirveeksi.

Kerran kuulin miehen veisaavan aivan tosissaan näin: "Synnissäs olen siinnyt."

Oli taas eräs emäntä, joka luuli naapurien kantavan hänelle ikuista kaunaa. Silläpä hänen lempivirtensä olikin: "Älvös sinä pahakses sitä panko, Jos maailmas’ on pahoi paljon." Sitä emäntä usein mielihyvällä veisasi ja tunsi lohdutusta siitä että sai virren kirjoittajan kanssa osoittaa maailman suurta pahuutta.

ILMOJEN ENNUSTAJA.

Hyrynsalmen ja Ristijärven välisellä Karpinvaaran rinteellä asui saunassaan pieni mustaverinen mies. Paavo Kemppainen, yleisemmin nimitetty Ressa-Paavoksi. Kaiketi ennen nuorempana oli asunut Ressa-nimisessä talossa.

Tämä Ressa-Paavo oli erikoisalakseen ottanut ilmain ennustamisen eteenpäin, pitäen tätä jonkunlaisena ammattina. Selittipä vielä senkin mistä hän nuo tiedot aina saapi. Mikkelin aikaan seesöinä sanoi saavansa merkit tähdistä taivaalta, joista sitten osaa tarkalleen sanoa mihin aikaan keväällä tulee kesä, mihin aikaan sattuu vesisateita, onko hallaöitä ja mihin aikaan kesästä.

Kevättalvella kierteli Paavo tavallisesti kyliä ja oli valmis haluaville kahdenkesken kesänvaiheista ennustamaan. Palkkiokaan ei erittäisen suuri ollut. Kymmenen penniä ennustukselta oli tavallinen taksa, vaan jos ennustaja tinki viiteen penniin, niin ennusti Paavo silläkin. Kun Paavo oli köyhä mies, annettiin hänelle sitäpaitsi aina ruokaa ilmaiseksi.

Mitään suurempaa merkitystä ei Paavon ennustuksille yleensä annettu. Eipä liioin liene tullut muistiin merkityksi miten ne ylipäätään pitivät kutinan. Kuitenkin oltiin taipuvaisia uskomaan että Paavo saunansa katolla Mikkelin aikaisina seesöinä uskollisesti kököttää ja lukee tähdistä salaisia merkkejä.

Olipa Paavo jo merkille pannut senkin, että herrat ennustuksista ovat, aina auliimpia maksamaan. Niinpä usein suurella kunnioituksella puhui Hyrynsalmen lukkari Eeli Juntusesta, että se aina antoi runsaalla kädellä ja käski joka vuosi käydä ennustamassa.

Ristijärven rovasti Lönnrot sitävastoin oli Hyrynsalmen lukkarin vastakohta, kun ei ollut antanut ennustaa, vaikka sen olisi tehnyt hyvästä tahdostaan. Kieltänyt oli. Apua kyllä oli antanut ja oikein runsaalla mitalla.

Paavolle jäi lapsia tyttö ja poika, isän kaima. Näissä kumpaisessakaan oi ollut isän mahtia, ennustajan vikaa. Eikö liene isä opettanut tai eikö opetus liene pystynyt. Summa on vaan se, että Paavo ennustusmahtinsa vei maanrakohon.

TAIKUUTTA.

Ei Ristijärvi tästäkään halveksitusta piirteestä ole osattomaksi jäänyt, joskaan ennätystä tällä alalla ei ole korkeinta saavutettu.

Puhutaanhan vanhan Eskolaisen käyneen Lapissa vartavasten noidantemppuja oppimassa. Siellä Lapissa sitten oli Eskolainen hohoillut näin: "Huomenna olisi kekri kotona ja minä polonen olen täällä." Silloin oli Lapin tietäjä luvannut Eskolaisen toimittaa kotiinsa kekriksi, jos hipaisi mustan härän navettansa peräparresta palkaksi. Ja Eskolainen oli luvannut. Seuraus oli että Eskolan ukkeli seuraavana aamuna löysi itsensä oman pirttinsä penkiltä köllöttämästä. Kun sitten mentiin navettaan, oli härkäkin periparresta kadonnut. Pää oli vaan kytkyeen jäänyt. Näin kertoo tarina.

Sitten myöhemmin näytteli Eskolan ukkeli Lapista saamiaan noidan temppuja siten että venäläisvihollisten tultua taloon ryöstölle oli piiloutunut eri paikkaan kuin vihollisista oli näyttänyt.

Kerrotaanpa Eskolaisen kerran helluntain juhlana toisten kirkossa käyntiaikana tehneen suolle pitkän piustan kurjan siltaa näkymättömien voimien avulla. Kirveitä kyllä oli useampia pitänyt olla mukana.

Tämä Eskolainen oli samaa Kemppaissukua kuin toisessa kappaleessa mainittu Heikki "Norppanen".

Anni Mikkosta Pyhännältä, joka kuoli kunnan vaivashoitolaisena 1890-luvulla, pidettiin yleensä velhona. Hän kuollessaan täytti viimeistä kymmentä sadasta, oli kolme eri kertaa naimisissa, viimeisen kerran Pekka Väisäsen kanssa Multiniemellä ja oli vielä pitkät ajat ennen kuolemaansa leskenä. Viimeisen miehensä poika Joopi Väisänen oli äitipuolelleen Anni Mikkoselle antanut lisänimen "Kosero", joka häntä seurasi aina hautaan asti.

Anni Mikkonen oli vartaloltaan iso ihminen, luonteeltaan hyvänsuopa, muutoin tarmokas ja päättäväinen persoona. Muut tekivät mitä uskalsivat, Anni Mikkonen teki mitä tahtoi. Osasi loitsut ulkoa tulen ja veden lumoamiseksi. Hänen neuvoaan aikoinaan paljon kysyttiin, jos otaksuttiin oltavan naapurin kiroissa. Anni Mikkosen apu taisi olla etupäässä loitsuissa, siis sanan voimassa.

Niin ei ollut Lummenlammin Liisa Reetalla. Hän oli Perttu Romppaisen emäntä sieltä. Hänen neuvojaan ja ohjeitaan paljon kysyttiin. Monella oli asiaa siihen aikaan Lummenlammille. Silloin ei kukaan osannut ajatella että Liisa Reetan lääkitsemisestä laki voisi rangaista. Olihan tavallinen lääkäri vaan Kajaanissa ja silloisista lääkäreistä valiteltiin että milloin olivat sokeita, milloin taas kykenemättömiä mitään apua antamaan.

Liisa Reetan elämän päivät päättyivät hyvin surullisella tavalla. Jalkaan tuli sellainen mätätauti että monta päivää ennen kuolemaa katkosi jalka kokonaan erilleen ja vietiin tanhuan orrelle odottamaan jälkimäistä osaa.

Jo ennen Anni Vesasen Pihlajavaaralla oloa puhuttiin siellä koetetun n.s. "syöttämistä" lemmen nostamiseksi. Niinpä Levämäen Liisa Kinnunen kertoo: Olin kerran koti mökilläni nukkumassa kun sukulaiseni Matti Kinnunen tuli yöllä valittaen että eräs leski Juntunen juotti hänelle sellaista että hänessä heti heräsi vastustamaton himo tuohon leskeen. Liisa Kinnunen kertoo että hän unen töpperössä ei päässyt selville mistä on kysymys, vaan summapäätä neuvoi vaan ryyppäämään lihansuolavettä. Matti seurasi neuvoa ja se oli auttanut. Himo oli kadonnut. — Senkin jälkeen on Pihlajavaaralla koetettu lemmennostokonstia, ehkä useammankin kerran.

Edellä kerrottuna aikana, ennen ja jälkeen on ollut pieniä puoskareita useampiakin, joiden nimiä tulisi melkoinen liuta, mutta ovat yleiselle turvallisuudelle kuitenkin olleet aivan vaarattomat. Useammat heistä ovat voineet vaan kummitella parannuspuuhissa. Yhtenä sellaisena on pidetty m.m. tämän kirjoittajan äitiä. Mikäli niistä tiesin, eivät hänen konstinsa perustuneet juuri mihinkään. Oli vaan tietävinään jotakin siksi että niin teki myös moni muu aikalaisensa. Siinä kaikki.

Monta pientä konstia näin myös isän tekevän, konstia vaan itseään varten. Jos puukolla teki käteensä haavan, niin pureskeli heti puukkonsa terää ja syleskeli sitä rautavettä haavaan. Jos nyt lahtielukka oli navetasta ulostuotava, ei ryhtynyt siihen paljain käsin, vaan otti käsineet mukaan. Harvoinpa nousi saunan lauteille kylpemään ettei pistänyt ensin vastan lehteä suuhunsa. — Jos sattui saamaan jonkun metsän-otuksen, vei sen ensin suoraan aittaan. Myöhemmin vasta toi pirttiin.

Tällaisia pikkutekoja voisi luetella paljonkin, jotka olivat ominaisia, ei ainoastaan isälle, vaan monelle muulle.

KIVILINTAN HEITTÄJÄT.

Kivilintan heittäminen oli ennen vanhaan nuorten miesten mieluista urheilutyötä. Aivan harvat kuitenkin tällä alalla mainetta saavuttivat. Neljää miestä tällä alalla on erikoisesti mainittu.

Aato Tolonen, vanhan sotilaan Matti Tolosen poika, heitti Honkivaaralla asuessaan kivilintalla Honkivaaran ylimmän talon portilta alimmaiseen taloon päin, mikä lenti ja tarttui alimmaisen talon kartanoladon seinään. Otaksutaan että jos kivi esteettömästi olisi saanut lentää, olisi se vielä liitänyt vähintään 50 metriä. Kivellä Aaton heittämällä oli siis noin 300 metrin kantovoima. Aato Tolonen kuoli Pyhännän Sipilässä 1900-luvulla.

Juho Antinp. Heikkinen, nykyinen Rautakyläläisten Pyhännänkosken mylläri, oli nuorena miehenä samoin kova kivenheittäjä. Juhon suurimmat ennätykset ovat sattuneet kirkonkylässä. Kerran heitti Juho kivellä pappilan riihen edestä yli kellotapulin ristin. Riihen edestä tapulin juurelle on 130 metriä vastamaata ja itse kellotapuli 15 vanhaa syltä korkea. Samoin heitti Juho kellotapulin edustalta kahden markan rahalla vedonlyönnin jälkeen, minkä piti lentää pappilan kartanolle. Kaksimarkkanen Johon viskaamana lenti tämän matkan, ja voitti Juho vedon, joka oli kaksi markkaa.

Penna Keränen. Tuliniemestä, ja Taavetti Keränen, Putkolasta, olivat niinikään viidesti viisi talvisisina navakoita kiven heittäjiä. Nämä molemmat viskasivat kivilintalla yli Putkonsalmen, joka monelta muulta siihen aikaan jäi tekemättä. — Putkonsalmen leveys ei tämän kirjoittajalle ole metreissä tarkalleen tiedossa, mutta siinä 200—300 metrin seutuvilla se kai on. — Penna Keränen kuoli Tuliniemen tilalla v. 1911 ja Taavetti Keränen Mieslahdella aikaisemmin.

HEIKKI NORPPANEN.

Kemppainen hän kirkonkirjojen mukaan oli, vieläpä Pyhännän Eskolan ikivanhaa sukua. Oulumatkallaan kerran sitten oli itse itsensä nimittänyt Norppaseksi ja sai sitä nimeä sitten kantaa kuolemaansa asti.

Tähän Norppas-nimeen liittyy äärettömän paljon monenvärisiä juttuja, joiden päähenkilönä Norppanen on ollut. Oulumatkoilla teki Norppanen suurimmat kepposensa. Siellä kun oltiin tuntemattomien ihmisten parissa. Näitä Norppasen lystikkäitä tekoja on pitkä sarja, muisteltu ihmeenä monessa pitäjässä. Mainitsen tässä muutamia niistä.

Heikki Norppanen oli ahkera tervansoutaja Ouluun. Tältä tervansoutumatkalta on kerrottu yhtä ja toista merkillistä. Kerrankin kun vietettiin sunnuntaita Vakliini-nimisessä porvarissa, päätettiin keittää useamman venekunnan kosken yhteinen ryynipuuro. Norppanen mielihyvällä lupasi toimittaa tämän tehtävän sillä aikaa kun toiset käyvät kirkossa. Lieneekö se nyt puuro ennen toisten kirkosta tuloa joutunut syötäväksi vai ei, mutta Norppanen rohkeuttaan näyttääkseen menee kaikissa tapauksissa papin parhaaltaan saarnatessa kirkon sisäpuolelle, sanoen kuuluvalla äänellä: "Vakliinin nuijamiehet kaikki puurolle."

Sanottiinpa kerran kadulla kuvernööriä vastaan sattuessa Norppasen ottaneen käteensä kuvernöörin takin helman ja lonkkaansa kohauttaen siihen karauttaneen, sanoen: "Isä ennen pelotteli että et ikipäivinä saa verkaan päästää, vaan nyt minä sain." Tästä rumasta teosta joutui Norppanen kiini, mutta toisten tervamiesten todistuksella, että tämä mies ei ole täysiälyinen, päästettiin vapaaksi.

Eräästä toisesta pahanteosta kiini tavoteltaessa juoksi Norppanen muutaman tuntemansa keittiöpalvelijan luo ja piilotti itsensä vaatekaappiin. Takaa-ajaja tulee heti perässä ja kysyy palvelijalta, onko täällä näkynyt Norppasta. Palvelija omasta puolestaan olisi vastannut kieltävästi, mutta Norppasen seikkailijaluonne ei anna olla piilossa. Hän itse avaa kaapin oven ja etsijälle ilmoittaa: "Täällä minä olen."

Koko Oulu- ja Muhosjokivarsilla asuville taloille oli Norppanen siihen aikaan tunnettu. Kepposet useinkaan eivät jääneet pieneksi pilanteoksi, vaan päinvastoin ilmeiseksi pahanteoksi, joista Norppanen toisinaan pääsi livistämällä, mutta joita joskus sai sovittaa rahallakin.

Niinpä sanotaan kerran Norppasen repineen verkkoja uhmaten: "Hirii — riksi ja syli!" Tämä lysti oli tullut kalliiksi.

Kerran oli Norppanen vierittänyt joen rannalla muuripadan jokeen, nostanut sisään vasikan ja pannut solumaan virran mukana koskelle. Alaalta tulevilta tervamiehiltä oli sitten viisastellen kysynyt, ovatko he nähneet itselaskevata matkamiestä.

Kaiketi paljon pahaa Norppanen kerrankin oli paluumatkallaan tehnyt, kun kruunun palvelija oli takaa-ajanut ja Muhosperässä saavuttanut Norppasen matkueen. Norppanen tällöinkin pahaa aavistaen oli kätkeytynyt veneeseen purjeen alle, säkkien lomaan. Kruunun palvelija ei voinut esittää nimeä kuka pahantekijä on, vaan Norppasen ulkomuodon kyllä. Ja kun tällaista matkueessa ei näkynyt, alkoi epäillä oliko mies veneeseen piilottautunut. Silläpä juuri kysyy muutaman veneen sisällystä, jota epäili että mitä siinä on. Toiset vastasivat rohkeina että siinä on säkki siemenrukiita. Toinen vielä lisää: "Onkin hyviä siemenrukiita. Poskimäkeen näillä siemenillä on ennen jo kylvetty ja hyvästi ovat itäneet." — Tätä puhetta ei Norppanen jaksanut, kuulla, sillä Norppaselle oli Poskimäen tyttö tehnyt jalkalapsen. Norppanen nousee ylös veneen pohjalta ja sanoo että jos tämä matkue on tehnyt pahaa, niin kyllä miehet nimellään vastaavat tekonsa, joten kirjoitettakoon muistiin kaikki nämä miehet. Pahantekijän etsijä tähän suostui. "Mikä on sinun nimesi?" "Minä olen Heikki Norppanen." Toiset kyllä tiesivät että Heikki Kemppainen se on, vaan eivät oikaisseet. "Entäpä nämä toiset?" Moni toisista olisi nyt ilmoittanut oikean nimensä, vaan Norppanen ehätti väliin: "Näin tärkeässä asiassa ei saa valehdella, vaan on ilmoitettava oikea nimi." Ja jokaiselle toverilleen keksi Norppanen samassa väärän nimen, jotka kirjoitettiin muistiin. Tämän jälkeen saivat matkamiehet mennä. — Sanotaan Hyrynsalmen nimismiehelle sitten tulleen nimiluettelon näistä epäiltävistä henkilöistä, mutta Ristijärvellä ei nimiä tunnettu. Asia raukesi siihen.

Kerran keväällä oli Norppanen mennyt, tukkisavottaan uittotöihin. Nuoret miehet olivat siellä hippailleet uusissa kengissä ja Norppasella oli vaan vanhat talvikengän rehkoset. Sitten yöllä kaikkien nukkuessa leikkeli Norppanen puukolla ensin omistaan ja sitten toisten uusista pieksuista nokat poikki ja asetti pirtin pöydän laidalle nököttämään. Avonokkaiset taas asetti orren päälle paikalleen. Kun sitten aamulla tulee kenkien jalkaan-pano, rupeaa kuulumaan kipeitä kiroja kengän silpomisesta. Norppanenkin on heräävinhän ja ikäänkuin yhtyy meluun: "Eivätkö sitten ole minunkin kengistäni leikanneet!" Sitten kirous ja uhka että jos tietäisi kuka on leikannut niin —.

Sanotaanpa kerran isänsä kotona Eskolassa Norppasen kokeilleen paljonko tervaaminen jatkaa kengän ikää. Toista kenkäänsä oli tervannut ja toista ei ollenkaan. Yhden päivän enemmän oli tervattu kenkä kestänyt. Kerran taas oli päivän pitänyt uusia kenkiä, toisen päivän aamulla ne punontaisella paikannut ja illalla leikannut, terät varsista pois arvellen: "Toisen moin sitä näkyy kenkää paikaten pitävän."

Norppanen oli suutari, teki myöskin anturakenkiä.

Norppanen kuoli harmaapäisenä vanhuksena poikansa luona Väliahon torpassa Eskolan pellonpäässä Pyhännän kylässä 1890-luvulla.

Isä ja äiti kertoivat näkemiään Norppasen kuolinhetkistä. He juuri silloin olivat atimamatkalta paluussa Hiisijärveltä. Norppanen oli ollut tunnotonna ja valittanut: "Elkää sitoko niin lujalle, heittäkää toki helpommalle." Samalla vuorokaudella sitten kuoli. — Äiti arveli että Norppanen sielunsa silmillä näki huutaessaan ne pahat enkelit jotka tulivat häntä noutamaan. Siitä johtui tuo surkea valitus. Olipa sitä mieltä, että Norppasen olotila kuoleman jälkeen pahain tekoinsa tähden tulisi tavallista hirmuisemmaksi.

RIKOLLISUUTTA.

Kaikkina aikoina on Ristijärvi ollut suurista tapahtumista köyhä. Sellaiset kuin murhat ovat aivan tuntemattomat. Että joku on erehtynyt tekemään aina isättömän lapsen, on paikkakunnalla pidetty jo ihmeistä suurimpana. Nämä isättömien lapsien synnyttäjät ovat taas kärsivällisesti kuormansa kantaneet, ylenkatseen ja vaivat syykseen lukeneet.

Yhden ainoan kerran on sattunut tapaus, että synnyttämisen jälkeen kuollut lapsi oli salattu. Tällaisen teon tekijäksi huomattiin eräs leskeksi joutunut talonemäntä Jokikylästä. Linnalla teko kuitattiin.

Aivan harvinaisia, joskaan ei esiintymättömiä, ovat olleet itsemurhat. Onpa todennettu kuitenkin, että tällaiset teot ovat tehdyt aina mielenhäiriössä. Lopettihan päivänsä tuppivyöhönsä hirttäytymällä Kalle-Jaakko niminen mies Sepäntalon veljeksistä v. 1896. Muutamia vuosia aikaisemmin ampui itsensä Kalle Kemppainen Mustavaaran Kunnaalta. Hän oli yksi niistä monista Hyrynsalmen Kypärän veljeksistä, joita yksi oli Sotkamon Sipisillä ja neljä muuta Ristijärvellä. Tämäkin tapaus oli tiettävästi mielisairauden aiheuttama. Samoin muutamia vuosia myöhemmin hirtti itsensä neuloja Juho Kinnunen Kinnulan heinälatoon Pyhännänmäen rinteellä. Juho oli mökkisillä Paasoniemessä Pienenpyhännän rannalla. Eukon kuolema vaikutti häneen niin kovasti että harkitsi parhaaksi itsekin muuttaa tuonen tuville. — Kinnunen jätti jälkeensä vaan kaksi ala-ikäistä lasta. Kemppainen taas useampia. Kemppaisen mielisairauden syynä juoruttiin olleen erään eukon taikomisen päästä avioyhteyteen, molemmat kun olivat leskiä. Ei tepsinyt Tällaiset itsemurhan tehneet haudattiin n.s. hiljaisella hautauksella. Ne vietiin suoraan hautausmaalle ja kuopattiin multaan. Pappi sitten aikojaan myöten kävi haudalla lukemassa lyhyen kaavan mukaisen hautalukujakson. Yleinen mielipide taas oli, että itsemurhan tehneiden sieluilla ei ole osaa tulevan elämän iloista.

Että joku toiselta ottaisi pois hengen, on Ristijärvellä aina ollut tuntematon asia. Läheltä se kuitenkin piti Hietavaaralla lokakuussa v. 1896. Siinä vietettiin silloin talontytön ratuloita. Monista päihtyneistä Kalle Heikinpoika Kurkinen, ent. Tuohilehdon veljeksiä, osottautui silloin toisia julmemmaksi. Hän ilman erityistä syytä löi iltapäivällä Tuohilehdon Pertun rintakehän puhki terävällä tuppipuukollaan. Mutta vaikka haava oli hengenvaarallinen, Perttu monta viikkoa sairastettuaan tointui elämään. Kalle taas tuomittiin 1 1/2 vuodeksi kuritushuoneeseen ja kuoli sinne.

Tappelut ja muut selkään sutkimiset ne taas ovat perin harvinaisia. Eipä usein satu sitäkään, että toinen toista haukkuisi ja soimauksella loukkaisi. On kyllä todistettua, että kaikki rumat teot tehdään useinkin juovuspäissään. Kyllähän sentään Ristijärvelläkin kaikkina aikoina on hienosittain ryypätty, vaan tottapa se on tullut ja koitunut ylipäätään terveydeksi.

Mainitaan vielä että eräs Anni Tuohinen Kirkonkylässä olisi lapsipuolensa hukuttanut vesitynnyriin pirtissä. Sitten lähtenyt kylästä apua noutamaan, sanoen siellä: "Kuu minä lähin juosta rökentämään, niin turskutus kuului." Teko lienee jäänyt rankaisematta.

KÖYHÄIN HOITO.

Tämän kirjoittajan muistiin on jäänyt kuva vanhasta ruotilais- ja kerjäläisjärjestelmästä.

Sehän oli siten, että kunakin vuotena toimitettiin n.s. ruotitasaus. Tehtiin luettelo kaikista kunnan köyhistä, erotellen ne sitten kahteen sarjaan: ruotilaisiin ja kerjäläisiin. Kerjäläiset taas edelleen kahteen osaan: kylän ja ympäri koko kunnan kiertolaisiin. Ruotilaisiksi sijoitettavat olivat etupäässä vanhat ja vaivaiset, eivät enää kyenneet kylän kierrolle, sekä suuriperheisten köyhien lapset. Aikoja ennen oli jo määritelty kuinka monta kuukautta kunkin talon oli elätettävä ruotilaista ja kuinka monta ruokaveroa kerrallaan annettava kerjäläiselle. Kerjäläisille piti antaa vielä talvella hevoskyyti talosta toiseen. Kun kunakin vuotena tuli muutoksia ruotilaisjärjestykseen, niin että joka talo sai uuden j.n.e., luettiin kirkossa kunnallisten, ilmoitusten joukossa koko ruotilista, jotta asianomaiset saavat siitä kuulla miten "tasauksessa" on päätetty.

Kyliin kiertolaisiksi asetettiin ne köyhät lesket, jotka eivät ruotilaisiksi sopineet ja ympäri koko kunnan kiertolaisiksi sellaiset, joiden ei erityisesti yhden kylän kohdalle katsottu kuuluvan. Etupäässä äidit, jotka isättömän lapsen kanssa olivat sortuneet köyhäin kirjoihin, pantiin kiertämään koko kunnan ympäri. Koko kunnan ympäri sai myöskin mennä joku isällinen perhe, joka kylän varaan turvautui, sillä sen monilukuisuutensa vuoksi useinkin katsottiin liiaksi yhtä kylää rasittavan. Ja onhan sitäpaitsi Ristijärven kunta aina kuulunut yhteen vaivaishoitopiiriin.

Sattui sittenkin henkilöitä, joita ei voitu asettaa ruotilaisiksi enempää kuin kerjäläisiksikään. Ne olivat sellaisia raajarikkoja, jotka omin neuvoin eivät kyenneet liikkumaan. Näitä tällaisia jo ruotilaisjärjestelmiin aikana asetettiin n.s. huutolaisiksi. Vähimmän vaativille ne joutuivat rahallista korvausta vastaan.

Myöhemmin kuntakokouksen yhteisellä päätöksellä kumottiin koko ruotilais- ja kerjäläisjärjestelmä. Sijalle tuli rahallahoito-järjestelmä ja muu tilapäinen avustus. Muutamat hyvin paljon epäilivät tämän uuden järjestelmiin mahdollisuutta, siksi että se nielee rahallista rahaa liian paljon. Se on kyllä totta, vaan totta on sekin, että ruotilaisjärjestelmän aikansa eläneenä oli astuttava syrjään.

Tuskinpa milloinkaan vaivaishoitoa voitanee järjestää itseänsä kannattavaksi.

NÄLKÄVUODET.

Vuoden 1867 kato oli niin täydellinen, että talvella 1868 kurjuuden kuva kasvoi suureksi ja saattoi monen köyhän ennenaikojaiseen hautaan. Hätäaputoimet olivat silloin heikot, kunnanhallitus avuton ja valtion auttava käsi peräti lyhyt. Talosta taloon, kylästä kylään kulki nuoria, työhön pystyviä miehiä vailla työtä ja ruokaa. Työtä olisi ollut, vaan ruokaa ei. Joka talossa oli sekoitettu leipään olkijauhoja, toisissa niin paljon, että täytyi leipä leipoessa kyhätä puuvanteen sisään. Taikina oli niin haurasta kuin ruumen ape. Tällaistakaan leipää ei ollut varaa vieraalle tarjota, sillä oman perheen elatuksessa kaikilla oli tarpeeksi huolta.

Kun talvella oli kurjuus ja hätä suurimmillaan, saatiin valtion toimesta kaksi turvakotia nälkäisille, toinen Jokikylän Ritoniemelle ja toinen kirkonkylän Kariniemeen. Näitä turvakoteja silloiset ihmiset nimittivät hotelleiksi. Jälestäkin on puhuttu siitä nälkätalvesta hotellitalvena. Ja kyllä se tuntiin olleen moinen hotelli.

Tänne hotelliin menivät toiset vapaasta tahdostaan, toiset reki-kyydissä kulkevat vietiin, jos eivät olisi tahtoneetkaan.

Täällä hotellikomennossa oli kuollut köyhiä laumottain. Huono ravinto ja vaillinainen sairashoito vei hengen, vaikka paljon silloiset ihmiset olivat tottuneet kestämään. Lieneekö hotellissa edes lapsille selvää leipää annettu. Täysikasvuisille ainakin oli sielläkin sekaleipää.

Hotelliin kuolleille ei sanota olleen varaa tehdä laudoista arkkua ruumiin ympärille. Arkun asemesta käytettiin päreistä yhteen nidottuja liisteitä, jotka pyöreäksi tupeksi käärittiin ruumiin ympärille. Näitä ruumisliisteitä hotellissa rakenteli ne miespuoliset köyhät, jotka vielä kynnelle kykenivät.

Samana talvena oli muutamia nuoria miehiä, jotka nälkäänsä sammuttaakseen olivat varastaneet leipää. Nämä vietiin kunnan miehille rangaistavaksi. Kunnanherrat sitoivat rikoksentekijän käsistä ja jaloista pirtin rahiin ja löivät selkään niin paljon kuin halusivat. Että tällainen rikoksellinen olisi saatettu laillisen tuomioistuimen eteen, ei tullut kysymykseenkään. Olihan kotikuri tarpeeksi mutkaton ja suora ilman rahallisia kustannuksia.

Sanotaan tapaukseksi kuolleen jonkun tielle heinätukko suuhun.

V. 1891 katsoi Ristijärven kunta syytä olevan ryhtyä hankkimaan valtion lainaa syöntiviljan ostoa varten. Sellainen saatiin. Sen, joka tahtoi tällaisen lainan ottaa, piti käydä Oulusta omalla hevosellaan noutamassa. Sekaleipä tähän aikaan oli jo aivan harvinaista, mutta lienee sitä muutamissa taloissa vielä koetettu.

Vuodet 1892—1893 olivat edellistä pahemmat. Jo hyvissä ajoin suunniteltiin laina-anomuksia syöntiviljan ostoa varten, perustettiin paikallinen hätäaputoimikunta j.n.e. Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen sai tuon epäkiitollisen esimiehen toimen.

Turvakoti lapsille oli järjestetty Tenämänmäkeen, toinen poikia varten Pyhännän Eskolaan. Molempien turvakotien hoitajat oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt muualta.

Poikain turvakodissa Eskolassa opetettiin pojille käsityötaitoa, Mäntyhaloista syrjäsyylleen kiskottiin hienoja päreitä, punottiin ne säikeiksi ja kudottiin sellaisiksi ropposiksi. Käsilaukun nimeä nämä parhaiten lienevät kantaneet. Silloin ja vieläpä jälkeenpäin on tätä poikain oppipaikkaa nimitetty kopsakouluksi. Toiset nimittivät taas vellikouluksi. Siellä nimittäin oli keitetty jauhovelliä, joka voilla maustettiin. Sellaista ei ennen oltu nähty.

Muitakin toimenpiteitä nälänhädän poistumiseksi oli järjestetty. Miehet saivat tehdä käsitöitä, valmistella puukaluja ja eukot kehrätä hamppuja. Samoin oli monella eri suolla kanavan-kaivua. Likosuo ja Kariniemensuo kirkonkylässä, Seipisuo, Säkkilänsuo ja Leinolansuo Jokikylässä saivat tällöin viemäriojan. Yksinpä viemäriojaa kaivattamaan oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt miehiä, jotka kuitenkaan ojankaivuun nähden eivät olleet paikkakunnan miehiä viisaammat.

Ojankaivusta ja käsitöistä maksettiin palkka jauhoina. Jauhoja oli kolmea lajia, nim. ruis-, maisi- ja lisei-jauhoja. Nämä lisei- ja maisi-jauhot olivat tarkotetut leipään olen ja petäjänkuoren asemesta.

Tämän kirjoittaja oli itse ojaa jauhopalkalla kaivamassa Likosuolla, Säkkilän-suulla ja Leinolansuolla. Noin 2:50 p. arvosta annettiin työpäiviin osalle jauhoja. Huonommat kaivajat saivat vähemmän. He pyytelivät rotevampia hiljentämään vauhtia, sillä he tiesivät seurauksen, mutta omanvoiton pyyntö tästä huolimatta pääsi määrääjäksi.

Työhön kykenemättömät köyhät saivat lahjaksi vanhoja vaatteita ja jauhoja. Näiden jakaminen tuotti kuitenkin vaikeuksin ja harmia. Jokainen lahjansaaja luuli toisen saaneen enemmän ja parempia. Moitteet, viha ja kiukku kohdistuivat pääasiassa esimieheen Tuomas Härköseen. Moni eukko oli Härkösen edessä purkanut kiukkunsa pohjaa myöten, jolloin sanoja ei valittu. Tällaisissa tapauksissa nimittivät kiukuttelijat Härköstä mieluimmin Verkko-Tuomaaksi, tarkoituksella saada edes näin kostaa. Tuomas Härkönen näet oli nuorempana paljon verkonkudonta-töissä ja silloin kyllä sanottiin kaikella kunnialla Verkko-Tuomaaksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin, siis 1902—1903, uusiutuu sama näytelmä, sillä nytkin ovat tulleet katovuodet. Hätäaputoimikunnan puheenjohtajan ja jauhojen jakajan epäkiitollinen tehtävä annetaan tällöin kunnallislautakunnan esimies Antti Oikariselle Putkolasta.

Nyt ei kaiveta kanavia suolle, mutta miehet saavat kotonaan tehdä puuesineitä ja naiset kehräävät taaskin lankoja. Palkka maksettiin jauhoina. Hätääntyneemmät perheet saavat jauhoja sekä vaatteita ilmaiseksi. Näin saadut käsityöt myydään myöhemmin huutokaupalla ja tappio tilitetään keskushätäaputoimikunnalle eroituksena.

Talvella 1903 järjestetään keskushätäaputoimikunnan toimesta Ristijärven kirkonkylän Aholaan turvakoti köyhiä lapsia varten. Turvakodin hoitajaksi tuli Helsingistä kaksi neitiä, Hilma Juntunen ja Hilja Pekurinen. Edellinen piti huolen lasten vaatetuksesta ja ravinnosta ja jälkimäinen opetuksesta. Ylimäinen pirtti Aholassa oli ruokailupaikkana ja alempi asuntona. Kolmaskin neiti liittyi tähän laupeuden työhön. Hänen nimensä oli Vegelius ja piti hän huolen sairasten hoidosta. Sikäli kun neiti Vegeliusta tultiin tuntemaan, käytiin häneltä kysymässä neuvoa ja lääkkeitä sairaustapauksissa. Niinpä ei kuolevaisuus tänä vuonna ollut tavallista suurempi.

Monet köyhät, jotka näiden laupeuden-sisarten kanssa olivat tekemisissä, kunnioittivat vilpittömin mielin heitä. Mutta oli taas niitäkin, jotka avunsaantiinsa tyytymättöminä parjasivat ja vasten naamaakin olivat käyneet rähisemässä. Tämä piirre muuten johtuu yksinkertaisesti ihmisten tökeryydestä, juuri siitä, kun ei osaa ansioita arvostella ja vieläpä siksi, että ei tahdota pitää huolta naapurin menestyksestä.

Neiti Vegelius oli Ristijärvellä vaan yhden talven. Neidit Juntunen ja Pekuri taas kaksi talvea ja kesän. Kesän ja jälkimäisen talven työ heillä oli Martta-yhdistyksen toimesta. Kesällä he opettivat kyökkikasveja kasvattamaan, marjoista sekä sienistä ruokaa valmistamaan. Olipa syksyllä juurikasvinäyttely, jossa Kokkolan Jussin suuri turnes näytteli pääosaa ja palkittiin 10 markan palkinnolla. Pienin palkinto oli 3 mkaa. Tämä oli laatuaan ensimäinen toimenpide Ristijärvellä juurikasviviljelyksen harrastuksen hyväksi.

Keskushätäaputoimikunnan toimesta keväällä 1903 tuli Ristijärvelle agronoomi Aksel Hahl (Hanola) sekä kuokkia, lapioita, suokirveitä ja ruisjauhoja. Agronoomi Hahl ensin kierteli kunnan kaikki kylät ympäri, neuvotellen torpparien ja koturieläjien kanssa alkuunpantavasta suoviljelyksestä. Yhdelläkään näistä tähän asti ei vielä ollut yhtään metriä kaivettu suolle ojaa, eikä liene ollut aikomuskaan. Agronoomi Hanolan taikasana suoviljelyksen ojentamiseksi oli ruisjauhot. Niinpä Marttayhdistyksen neidit Juntunen ja Pekuri kutsuvatkin Hanolaa Jauho-sedäksi.

Viljelysyrittäjä sai ensin osoituksen, mihin kohtaan on paras ruveta viljelemään. Tämän jälkeen sai mennä Kariniemestä noutamaan jauhoja. Jauhojen hinta merkittiin velkakirjaan, jossa oli määräys, että toinen puoli lainasummasta kuolee, jos uutterasti tekee työtä suolla. Ja tästä puolesta kuolee vielä puoli, jos niskoittelematta suostuu sen muutamien vuosien kuluttua maksamaan. Siis varsin edullisia lainoja. Nimikin oli näillä palkkiolainat. Kuukauden perästä oli aina tehtyjen töiden tarkastus ja uusien lainaerien anto. Moni mökkiläinen olisi toivonut lainain annon kestävän useampia vuosia, mutta se loppui jo samana syksynä. Tämän kirjoittaja oli mukana tässäkin lainaushommassa ja kaivoi ensimäiset ojat suolle.

Kun näitä lainoja alettiin periä takaisin, oli monta sellaista, joilta ei voinut köyhyyden tähden ollenkaan periä. Toiset taas, joilla olisi ollut varoja, niskoittelivat sillä syyllä, että varat olivat lahjaksi saatuja hätäapuvaroja. Tunnustettuun velkakirjaan nähden tämä selitys ei lain edessä olisi ollut tyydyttävä. Silläpä kunnallislautakunta arvioi keneltä lainat, vaikeuksia saattamatta velalliselle, voisi periä. Nämä maksoivat sitten ja keskushätäaputoimikunta oli saanut pienen prosentin takaisin siitä, mitä oli Ristijärven kunnan osalle uhrannut.

Se suunta, mitä palkkiolainahommalla tarkoitettiin, oli kylläkin oikeaan osattu. Tämän toimenpiteen kautta päästiin suoviljelysmakuun. tultiin näkemään, että oikea niitty saadaan notkelmiin ja märille maille ojittamalla ja kuokkimalla ja myöskin se, että tänne tehty työ kannattaa ja on aivan elinehto.

Omavaraiset tilalliset ovat pienten esimerkeistä ottaneet oppia ja alkaneet kokeilla suoviljelystä. Tähänkin nähden palkkiolainoilla on ollut kauvas kantava merkitys.

KANSAKOULU.

Ristijärven kunta koko laajassa kihlakunnassa oli itsepäisesti aikonut olla perustamatta kansakoulua, huolimatta siitä, että läänin kuvernööri useilla kiertokirjeillä siihen kehoitti. Kiertokirjeen johdosta voitiin kyllä asiasta kuntakokouksessa keskustella, mutta aina hylkäävällä päätöksellä. Syyksi esitettiin aina kunnan köyhyys. Opin tarpeellisuudesta ei liioin mainittu ja tuskinpa sellaista tunnettiinkaan. Kuntakokouksissa puhuivat yksinomaan kokouksen puheenjohtaja ja rohkein kirkonkylän isäntä.

Tässäkin kansakouluasiassa uteliaana vainuttiin, mitä pastori Lönnrot asiasta ajatteli. Niin että jos pastori vastustaa, niin on kaikkien vastustettava. Ulkopuolella kunnan rajojen pidettiin aivan varmana, että pastori Lönnrot oli vastustamisen alkusyy. Mikäli kuitenkin jälkeenpäin koulun perustamisvuosilla on käynyt selville, ei Lönnrot nimenomaan koulua vastustanut, jos ei lie sen perustamiseenkaan yllyttänyt. Lönnrot on ensimäisenä miehenä rakennustoimikunnassa ratkaisemassa monin pulmallisia kysymyksiä.

Lokakuun 26 päivänä 1891 äänestetään kuntakokouksessa ensikerran kansakoulun perustamisesta ja kokouksen pöytäkirjaan kirjoitetaan vieretysten puoltajain ja vastustajain nimet. Kokous oli niin kansanvaltainen, että laskettiin mies ja ääni. Tämä kokous sitäpaitsi oli jotenkin mieslukuinen, kun 29 ääntä annettiin koulun puolesta ja 28 vastaan. Tämä yhden äänen voitto ei kuitenkaan aiheuttanut kunnan puolelta enempiä toimenpiteitä.

Mutta läänin kuvernööri ei Ristijärven kuntaa jättänyt rauhaan. Edelleen tuli kiertokirjeitä, joissa kehoitettiin ottamaan tämä koulukysymys tositolkulla käsille.

Asiasta pidetään taas kuntakokous, jossa eräs viisas keksi tempun, jonka kokous yksimielisesti hyväksyy. Päätetään kuvernööriä kouluintoineen vetää nenästä: jos valtio antaa kunnalle, olikohan 40,000 markkaa, niin koulu otetaan. Kokouksen päätöksestä annetaan pöytäkirjan-otteella tieto kuvernöörille, mutta kuvernööri otti tämän asiakirjan suoranaisena härsyttelynä kunnan puolelta ja vaati pitämään uuden kokouksen.

Tämä kuvernöörin halulla hartaalla kunnalle tarjoama karvas pala nielaistaan sitten toukokuun 14 päivä 1893. Ja tässä samassa kunnan kokouksessa on myöskin kysymys valtiolainan pyytämisestä syömäviljan ostoa varten. Hyrynsalmen piirin nimismiehen sanotaan olleen kokouksessa läsnä. Jälkeen kokouksen kierteli huhu, että jos kunta nytkään ei olisi taipunut kansakoulua perustamaan, olisi nimismies samalla antanut tietää että turhaa on pyytää valtiolta syöntilainaakaan, sillä valistuksen vastustajat joutavat kuolla nälkään. Tuskinpa huhussa oli perää, sillä se tuntuu perin lapselliselta.

Saman vuoden marraskuun 13 päivänä päätetään ostaa Alangon tilasta läheltä kirkkoa koulupalsta 350 markan hinnalla.

En tiedä minkä verran valtio sitten antoi kunnalle koulun rakennusapua rahassa, mutta rakennuspuita saatiin kuitenkin Hyrynsalmelta ottaa niin paljon kuin haluttiin ja mitä parasta metsää. Eikä Ristijärven kunta ollut ottaessa tyhmä, vaan tavaran tallentamisessa, sillä kun kunta ylijääneitä puita meinasi kuvernöörin luvalla myydä tukkiyhtiölle rahasta, ilmoittikin kuvernööri nimismiehelle, että ne ovatkin myytävät, valtion hyväksi.

Koulun päärakennuksen seinät pisteli kokoon Moilanen Kajaanista.

Ensimäisenä opettajana koulussa pari ensimäistä vuotta oli maisteri Antero Vuotila Oulusta. Kävi joskus, kirkon pöntössäkin seurakuntalaisille saarnaamassa. — Vuotila oli luonteeltaan reipas, tarinoi paikkakuntalaisten kanssa kaikista asioista mielellään.

Mutta kansakouluhistoriaan liittyy vielä eräs pieni tietämättömyyden piirre. Silloin kun opettajan virka sanomalehdissä päätettiin julistaa avonaiseksi, järjestettiin myöskin opettajan palkkaedut. Peltoa m.m. luvattiin sellainen kaistale, johon ohran siementä kylvettäisiin noin 1 hehtolitra. Kunnan ukot arvelivat, että tällaista pinta-alaa nimitetään hehtaariksi. Kirjoitettiin palkkaetuihin 1 hehtaari peltoa. Monen vuoden perästä koetettiin kieltää ja selittää miten se ajateltiin, vaan se oli myöhäistä. Sitten suostuttiin antamaan peltoa kuten määritelmästä kokouksen pöytäkirjassa näkyy.

YRITTELIÄISYYTTÄ.

Että kova ja uupumaton työnteko on paras maamiehen turva, on kautta aikojen tunnustettu totuus. Ja tuskinpa tämä milloinkaan tulee toiseksi vaihtumaan.

Mutta sitäpaitsi maamiehen pitää olla jonkunlainen liikenero. Että sen pitää osata taloustuotteensa edullisemmin myydä. Tätä seikkaa enemmän harkitsevat isännät Ristijärvellä miettivät jo 1890-luvulla.

Oli Jokikylän Mutkalaan ostettu käsiseparaattori ja muut uudenaikaiset voikirnut. Hyrynsalmelta Mutkalaan muuttanut isäntä Eeli Keränen oli tämän homman esimiehenä, vaan hänellä oli vaan kaksi liikekumppania, nekin lehmittömiä. Tarkoitus oli siis ostaa kermaa ja voittaa voinvalmistuksella. Tämä liikeyritys ei päässyt pitkälle kehittymään, sillä Eeli Keränen hukkui ja talo tavaroineen siirtyi vieraalle.

Kauppias E.A. Karjalainen kirkonkylässä otti senjälkeen kerman oston ja voinvalmistuksen huostaansa. Tämä liike monia vuosia toimi sitten hyvällä menestyksellä. Tähän meijeriin tuotiin maitoa halkaistavaksi ulkokylistäkin. Separaattoria ei yhdelläkään talolla ollut kotonaan; maito piti kulettaa meijerillä edestakaisin.

Mutta tämä kirkonkylän meijeri ei toisia kyliä oikein tyydyttänyt, sillä matkat olivat pitkät, eikä älytty että maidon kulettaminen tehtäisiin yhteiseksi, kukin kävisi vuoron mukaan. Jokikylässä panivat toimelliset isännät tuumansa tukkuun ja hommasivat oman meijerin separaattoreineen ja voikirnuineen. Tähänkin oli aikomus ostaa syrjäisiltä kermaa, niin että antavat, maitonsa halkaista separaattorilla, ja niin voitot kuin tappiot pitää meijeri omanaan. Maitokilon kermasta maksettiin 6—7 penniä. Maidon rasvapitoisuutta tuskin osattiin tutkia. Laihasta ja lihavasta kun maksettiin vain painon mukaan, ei tullut oikein.

Pyhännällä muutamat isännät seurasivat Jokikyläläisten esimerkkiä. Täälläkin oli aikomus ostaa kermaa ja rikastua. Että toiset homman pystyttäjiä kadehtivat, oli selvä asia. Oltiin taipuvaisia uskomaan että meijerin omistajat rikastuvat liian paljon. Silläpä moni ei pitänyt koko hommasta.

Jokikylässä meni homma rempalleen. Kirjanpitokin oli tainnut sotkeutua. Kermanantajat eivät saaneet säännöllisesti tiliänsä. Se isäntä joka sai voiastian Kajaaniin viedäkseen, pääsi rahoihin käsiksi, kun möi sen. Toiset jäivät odottamaan. Olisihan ollut ihme jos näin ollen ei kerman antajat olisi kyllästyneet. Meijeri jäikin tyhjänä seisomaan. Hommaan ryhtyneet isännät maksoivat yhteisesti kaluston. Omavaltaisesti ne lienee jaettukin. Lopullista tiliä ei tule milloinkaan.

Samaa latua kulkivat asiat Pyhännälläkin. Voitto-osinkoja meijeristä ei ole jaettu, mutta meijerinkaluston hintaan pääluvun mukaan on pitänyt lantit lyödä.

Oli vahinko, ettei yhteistoimintaa nykyisessä muodossaan silloin tunnettu. Ei osattu ajatella, että jokaisen pitää osansa mukaan liikevoitosta hyötyä. Tarkoitus oli hyötyä toisten kustannuksella. Se ei käynyt päinsä.

Yritteliäisyys ei niin pitkälle ole kehittynyt Ristijärvellä, että joku tavallinen talonmies olisi hommautunut kauppamieheksi. Siihenhän olisi monta kertaa ollut hyvä tilaisuus. "Suutarit pysykööt lestissään." Tämä neuvo onkin paras elämänohje maamiehille.

YHTEISTÄ PARASTA.

Se oli joku arkipäivä elokuulla v. 1900 kun pastori Kerkkonen tuli Ristijärven kirkonkylään, kutsui eräitä miehiä ympärilleen ja jutteli siitä yhteistoiminnasta, joka heti saadaan lain kautta turvatuksi, jolloin ihmiset vapautuvat keinottelijain holhouksen alta, jos vaan ymmärtävät ruveta tämän lain turvaamia etuja hyväkseen käyttämään. Ensimäisen sinnepäin nojautuvan toimenpiteen sanoi olevan paikkakunnalle maamiesseuran perustamisessa. Tiesipä neuvoa valitsemaan väliaikaisen toimikunnan, joka tulevalle maamiesseuralle hankkii säännöt ja niille vahvistuksen kuvernööriltä. Opettaja A. Jussila ja neuloja Joonas Härkönen saavat nyt tämän ensimäisen ja samalla kunniakkaan toimen tehtäväkseen.

Lauvantaina lokak. 13 p., se oli Mikkelin lauvantai, kutsutaan isäntiä ja emäntiä kansakoululle kokoukseen maamiesseuraan jäseniksi kirjoittautumista varten, jossa samalla valittaisiin varsinainen johtokunta. Nimiä sanottiin jo olevan paljon listalla, jossa Sanna Härkösen nimi kuului olevan ensimäisenä. Niin vakuutti Joonas ja samalla nauroi.

Kun kokous alkoi koululla, puhui Tuliniemen Lauri Keränen muutamia sanoja tämän seuran tarpeellisuudesta. Samalla valittiin hänet seuran esimieheksi.

Ensimäisinä johtokunnan jäseninä saivat kunnian olla opettaja A. Jussila, neuloja Joonas Härkönen, maanviljelijä Taavetti Kinnunen ja torppari Salomo Pulkkinen.

Seuran sääntöjä päätettiin painattaa 60 kappaletta, että jäsenet saisivat siitä lukemalla syventyä seuran suuriarvoiseen tehtävään.

Pastori Kerkkonen oli käydessään puhunut yhteisostoista. Tätä asiaa sitten kaiken syksyä hautoi johtokunta mielessään. Oltiinpa varmatkin miten tullaan menettelemään. Kerran jo vakuutettiinkin että ellei muuta saataisi aikaan, niin ostettaisiin tynnyrittäin lamppuöljyä ja jaettaisiin tynnyrihinnan mukaan ostajille. Niinpä eräs Kirkonkylän isäntä kerran jo naurahtikin että tänä talvena sitä poltetaan huokeahintaista lamppuöljyä. Jopa uskallettiin suunnitella vieläkin pitemmälle. Ajateltiin että lähetetään pari miestä Kajaanin markkinoille ostamaan velaksi kaikenlaista tavaraa jota sitten jäsenille rahalla jaettaisiin ja senjälkeen velka maksettaisiin. Tuumasta toimeen. Kajaanin joulukuun markkinoin edellisen sunnuntain illaksi ilmoitettiin seuran yleinen kokous Pyhännän Eskolaan, jossa Pyhännän isännät itse saisivat rehellisesti määrätä mitä he tahtovat ja tarvitsevat.

Eskolan pirtti oli silloin täynnä uteliasta väkeä. Voitonriemulla ja naureskellen puhuttiin miten ostetaan yhteisesti, sitten itsekullekin jaetaan pienempiin osiin ja hinta niin halpa kun paljottain ostaessa tulee. Kirjoitettiin lista johon kymmenluvulla merkittiin mitä ostetaan. Luetteloon tuli kahvia, sokeria, lamppuöljyä, ryyniä, tupakkaa, saiputta, nahkaa, kaloja, suoloja y.m. y. m. Rovasti Lönnrot oli luvannut riihensä jakelupaikaksi ja neuloja Joonas Härkönen valittiin jakajaksi 1:75 p. päiväpalkalla. Tavaran ostajiksi taas Tuliniemen Lauri Keränen ja Salomo Pulkkinen, josta hommasta kumpaisellekin luvattiin maksaa seuran kassasta 1 markka. Kokouksen pöytäkirja ja jäsenluettelo ostajille valtakirjaksi ja rahaa ei penniäkään.

Vielä hyvin muistan miten m.m. Iisalmen Putkosen lesken valtuutettu Lauri Kärkkäinen nauroi Ristijärven maamiesseuran valtuutettujen pienelle palkalle. Mutta itse asiasta sanoi hyvää. Kun Kärkkäinen viitasi jäsenluetteloon, arveli vain että kyllä kaiketi sitä tuollaiselle joukolle uskaltaa velkaa antaa. Ja antoi myös. Kajaanin kauppiaatkin olisivat kilvalla antaneet ja niin paljon kun vaan olisi ottanut. Mutta Pyhännän Eskolan kokouksen pöytäkirjassa oli tarkat määrät ja sitä oli noudatettava.

Kun tavarakuormat tulivat pappilan riiheen, oli ensimäinen työ saada selville miten tavara hinnotetaan, jotta vähittäin myytäessä saadaan justiin se hinta mitä se rahtipalkkoineen tuli maksamaan. Siinä ei auttanut muu kuin tupakkarulla- ja saippualaatikot täytyi purkaa tyhjäksi, lukea montako kappaletta ne sisältävät sekä jakolaskun avulla etsiä yhden kappaleen hinta. Samoin painotavaroissa.

Nyt jo tiedettiin sekin että kylän kauppamiehet ovat kovasti suuttuneet maamiesseuralaisiin ja erityisesti sen johtohenkilöihin. Tiedettiin lisäksi että jo markkina-aikana olivat pitäneet salaisia kokouksia seuralaisten homman vuoksi, mutta ei vielä tiedetty, mitä oli päätetty. Täyty tyytyä siihen tietoon, että ovat vihassa.

Kim sitten riihestä lauvantaisin ruvettiin tavaraa jakelemaan, oli riihessä ja sen edustalla ääretön ahdinko. Seuraan liittyi yhä uusia jäseniä, että riihessä olisi vieläkin suurempi ahdinko. Kaikki tunnustivat että riihessä on tavara paljon halvempaa kuin kauppamiehillä. Ja tämä taas toi uusia jäseniä.

Jopa tuli ilmi sekin, mitä kauppiaat salaisessa kokouksessaan olivat päättäneet. Vallesmanni näet eräänä päivänä tulee pitämään poliisikuulustelua tämän ennen kuulumattoman menettelyn johdosta. Kauppamiehet olivat niin vaatineet. Vallesmannin eteen levitetään nyt koko komento sääntöineen, kirjanpitoineen ja tavaroineen ja kun tämä tarkastus oli mennyt ohi, luultiin että yhteisostot ovat pelastuneet uhkaavasta selkäsaunasta, mutta myöhemmin tulee lautamies ja haastaa kaikki johtokunnan jäsenet käräjille luvattomasta kaupasta. Sanottiin vielä että vallesmanni ei koko jutusta enää perustaisi, vaan päälle painaa kaupanhoitaja Tuomas Härkönen. Kuten arvata sopii, yleinen mielipide oli tätä Tuomas Härkösen menettelyä vastaan, mutta hän oli siksi itsepäinen, että piti lujasti kiini siitä minkä itselleen oli oikeaksi omaksunut. Käsityksensä hän nähtävästi nojasi voimassa oleviin lakeihin, m.m. kaupan harjoittamisesta maalla, mutta samalla jätti huomioonottamatta sen tosiasian, että yhteisostopuuhan puolella oli myös vasta vahvistettu osuustoimintalaki. Asiasta käytiin Hyrynsalmella käräjiä. Koko johtokunta ja esimies oli yhteisostohommastaan vastaamassa. Tuomas Härkönen vallesmannin kanssa olivat kaatujan puolella. Kanne kokonaan kumottiin ja Härkönen tuomittiin vastaajille maksamaan yhteensä 100 mk kuluja.

Sanomattakin ymmärtää, miten tämä voitollinen taistelu antoi johtokunnalle uutta intoa työskentelemään yhteiseksi hyväksi. Kesän tullen siirrettiin tavaravarasto pappilan riihestä Mikkolan rantamakasiiniin ja talven tullen taas Mikkolaan, entiseen Karjalaisen kauppapuotiin. Joonas Härkösen jälkeen jakeli tavaraa Antti Junkkari, senjälkeen muurari Kusti Kemppainen. Opettaja Jussila piti kassanhoidosta hyvän huolen.

Vaikka yhteisostot menestyivätkin kiitettävän loistavasti, oli maamiesseuran johtokunta kuitenkin sitä mieltä, että yhteisostot ovat muutettavat tavalliseksi osuuskaupaksi. Tämä sillä että kun lain mukaan ei tavaran hinnassa saisi periä edes tavaran jakajan palkkaa ja että kaiken varovaisuuden ohella tahtoi kassaan pyrkiä tulemaan ylijäämää, jota ei olisi saanut tulla. Myöskin siksi, että johtokunta on yksinään kaikesta vastuunalainen. Niin että pahimassa tapauksessa voisi tämä yhteishomma viedä johtokunnan jäsenet taloudelliseen perikatoon. Niinpä osuuskauppa päätettiin perustaa ja avattiin se 1 p. tammik. 1904, nimellä Ristijärven osto- ja myyntiosuuskunta. Maamiesseuran koko tavaravarasto siirrettiin osuuskunnalle. Hinnasta sovittiin hyvin, kun samat henkilöt olivat ostajina ja myyjinä. Ensimäisen vuoden hoiti osuuskauppaa Salomo Pulkkinen, toisen Reeta Mäkäräinen Mieslahdelta, siitä lähtien Aatu Juntunen.

* * * * *

Se oli muutamana heinäkuun arkipäivänä v. 1905 kun istuttiin monissa miehin Mikkolassa osuuskaupan rappusilla. Siinä valitettiin yleensä huonoja raha-aikoja, mutta myöskin sitä että karjanviljalla saapi vain mitättömän pieniä hintoja.

Tässä pienessä joukossa sattui tällä kertaa kuitenkin istumaan mies, joka oli "päätään pitempi" toisia. Hän tiesi suoraan sanoen syyn miksi olemme rahassa köyhiä, miksi voillamme saamme huonoja hintoja, vieläpä senkin miksi meillä on niin vähän tuota karjanviljaa. Tämä viisaampi mies oli J.G. Lagus, nyk. Hirvensalo Iisalmelta. Tiesi esimerkkejä luetella paljonkin, miten tämän asian kanssa on muualla ennen ollut ja miten taas sen jälkeen kun meijerinkomento on lyöty pystyyn. Miesten mielet hytkähtivät ilostu. Olipa joukossa mies, joka toi selvän esimerkin esille aivan kotoisista kokemuksista. Silloin kun Kirkonkylässä oli ostomeijeri, oli aina tarverahat isännän taskussa, mutta kun se lakkasi toimimasta, on kukkarokin asunut tyhjänä.

Tässä pienessä seurassa keskustellen ei ollut puheenjohtajaa, ei kirjanpitäjää, mutta tästä se meijerijuoni alkuun lähti. Tällöin päätettiin, että oikein kunnan esimiehen nimessä kutsutaan kuntalaiset kirkkokuulutuksella pappilan pirttiin 2 p. elokuuta, jossa keskustellaan meijeriasiasta ja jos tarpeelliseksi katsotaan, ryhdytään tuumasta toimeen. Iisalmen mies lupasi tulla mukaan.

Ja sanansa piti Iisalmen mies. Elokuun 2 p:nä ilmestyi pappilan pirttiin silloin kun kokouksen piti alkaa. Ensimäiseksi heitti takkinsa pirtin naulaan ja puseroisillaan sitten kierti pöydän päähän, josta sanottavansa saneli. Samalla luetaan sääntöehdotus tulevalle meijerille, kirjoitetaan väliaikainen hallinto, myöskin nimien keräyslistat. Kaikista tuntui noin erinomaisen hyvältä, mutta moni mahtoi ajatella, että varovaisuuden vuoksi on parasta pitää nimensä näistä kirjoista ensin erillään.

Seuraavan vuoden helmikuun 24. p. on jo meijerirakennuksen omien seinien sisällä meijerin yhteinen juhla. Siitä huolimatta, että kaiken talvea on rakennuksella tehty töitä, ei ole vieläkään valmis. Tämä ei ole kuitenkaan saanut estää juhlimasta, kun sellaisesta kerran on päätelty.

Kun meijerillä juhlaohjelma on alkanut, ilmestyy joukkoon taas Iisalmen mies antamaan rohkeutta ja toivoa meijeriasian esitaistelijoille. Otti taskustaan painetun kirjasen ja luki siitä, miten eräälläkin paikkakunnalla oli ollut yksi mies, joka aatteen lippua oli pitänyt korkealla niin kauvan, että jokainen meijerin jäsen tuli velvollisuutensa meijeriä kohtaan tuntemaan. Ennen kuin tämä oli toteutunut, sai tämä esitaistelija osakseen tunnustustakin. Niinpä eräänkin kerran, kun isännät huomasivat, että meijerialalla oli astuttu onnellinen askel, tarjottiin miehelle käteen 5:den pennin sikaari.

Opettaja A. Jussila oli meijerihomman alkuunpanemisessa koko ajan uskollisesti mukana. Moneen epäilevään isäntään ja emäntään sai hän teroittaa luottamusta ja uskoa homman vastaiseen menestymiseen.

Mari Nikula oli sen meijerskan nimi, joka Ristijärven osuusmeijerillä ensimäiset voit valmisti.

HUKKUNEITA.

Hukkumistapaukset ennen vanhaan Ristijärvellä olivat harvinaisia. Puhutaan vaan kahdesta hukkumistapauksesta, Esko Kemppaisen Uvanjärveen ja joku Tuomaanvaaran Snikkerin veljeksistä Tuomaanjärveen, molemmat heikkoon jäähän sortumalla. Kemppainen oli pudonnut höyläkontti selässä, kevätjää alla murtumalla, ja jäi Uvanjärven pohjaan ikipäiviksi. Uvanjärvi näet on pohjaltaan perin liejuinen. Snikkeri taas, ollen yksin matkalla Kainuun kruunun torpasta Tuomaanvaaralle, putosi heikkoon Tuomaanjärven jäähän, eikä omin voimin päässyt ylös. Kuolleena sitten nostettiin vedestä.

Useamman vuosikymmentä myöhemmin eli syksyllä v. 1903 putosi heikkoon jäähän Tenämäen järvellä ja hukkui torppari Joel Möttönen Jokikylästä. Hän oli lähtenyt suksi jalassa ja kelkkaa perässään vetäen noutamaan kirkonkylästä n.s. palkkiolainajauhoja, mutta, hiihtikin ajattelemattomuuksissaan Vanhansalmen niskalla melkeinpä sulaan. Parin vuorokauden perästä huomattiin vasta tapaus ja saatiin hukkunut ylös.

Samoin syksyllä v. 1907 hukkui heikkoon jäähän putoamalla Iijärven Uvanlahteen torppari Heikki Heikkinen Uvankylästä. Hän oli paluumatkallaan kirkolta luistellut pitkin Uvanlahden rantoja ja iltapimeällä sortunut n.s. vesivalvakkeeseen. Hukkuvan hätähuudot oli kuultu parin neljänneksen päähän Uvankylälle, mutta kukaan ei apuun yrittänyt. Lähes vuorokauden perästä nostettiin hukkunut avannosta.

Vielä syksyllä v. 1911 putosi heikkoon jäähän Jokikylässä Säkkilän venerannan alapuolella entinen talonisäntä Pekka Mikkonen samasta kylästä. Hän oli vävypoikansa hoidettavana Kirnulan talossa ja tervaksen hakkuussa Pienen joen takapuolella. Päivälliselle tullessaan vajosi vanhus jään alle kenenkään näkemättä. Samana päivänä nostettiin jään alta kuolleena.

Joukkohukkuminen Seitsenoikeakoskeen 5 p. kesäkuuta v. 1892 oli aikansa suurimpia ja voipipa sanoa surkeimpia tapahtumia. Oli niin, että viisi miestä, torpparit Herman Möttönen, Jeremi Tolonen ja Matti Kinnunen, sekä talolliset Eeli Mulari ja Jaakko Pyykkönen, kaikki Pihlajavaaran kylästä, lähtivät pitkällä jokiveneellä noutamaan Hyrynsalmelta kevätkylvöä varten ohran siemeniä. Matkueeseen liittyi sitten perillä Eeli Keränen Jokikylän Mutkalasta, tullakseen Hyrynsalmelta kotiinsa. Eeli Keränen oli luottohenkilöitä Hyrynsalmen kunnan hallituksessa ja matkustanut näiden asiain vuoksi.

Oli sitten helluntaiaamu kun lähdettiin kevättulvasta kuohuvalle Seitsenoikeakoskelle Väärälän Matin laskemana. Oli ollut puhetta niskalla miehien vähentämisestä törmälle, mutta kukaan ei ottanut pelkurin nimeä. Täydellä lastilla työnnyttiin vaan koskelle, mutta n.s. Tiikkajan portissa löi aalto sisään ja miehet joutuivat vesivaraan. Laskumies itse pelastui kosken keskellä olevalle n.s. Nilkan karille, vaan toiset soluivat veneen mukana kosken alle. Jaakko Pyykkönen ja Jeremi Tolonen olivat jo koskella sukeltaneet näkymättömiin, vaan toiset olivat päässeet veneen pohjan päälle ja näin pääsivät kosken alle.

Koskenalue kuitenkin oli silloin asumatonta, autiota erämaata, joten onnettomuuden uhrit läpimärkinä jäivät kumollaan olevan veneen pohjalle pyörreveden kierrätettäväksi. Kun apua ei tullut, nääntyivät onnettomat vilusta ja painuivat tunnottomina joen pohjaan.

Toistakilometrin päähän kirkkovaaralle oli tosin hätähuudot kuuluneet, vaan sielläkin oli luultu, että kukapa hänessä helluntaina on matkalla. Olipa arveltu niinkin, että Seitsenoikean "pirut" siellä kummitellevat ja pitävät iloaan.

Myöhemmin päivällä oli kuitenkin pari Kokkovaaran tyttöä lähtenyt joelle ja yhden onnettomista löytäneet selkä vedessä, maalta joelle päin kallistuneeseen kuuseen syliksi käpertyneenä ja aivan tiedottomassa tilassa. Se oli Herman Möttönen, luettelossa ensinmainittu. Hän jäi elämään, mutta toiset viisi hukkuivat.

Jo saman päivän iltana oli Hyrynsalmen kirkonkyläläiset koettaneet hukkuneita naarata, mutta ilman tulosta. Ristijärven puolella taas kuulutettiin mies joka talosta etsimään hukkuneita, naarausvehkeet mukana. Käskyä tarkoin seurattiin ja silloin oli veneitä paljon liikkeellä, kuitenkin aivan vähän kunnollisia naarausneuvoja. Millä oli kuokka, millä kirves, toisilla käpristetty taikonterä, toisilla taas tyhjät sormet. Siitä huolimatta heti nousi Seitenoikean alta Jaakko Pyykkönen ja Eeli Mulari sekä joku jyväsäkki. Toiset löytyivät yksitellen ja monien viikkojen perästä.

YHTÄ JA TOISTA PIENTÄ.

Se työpaikka aina onnellisesti loppuun suoritetaan, josta hurrilastu lähtee kirveeniskusta metsään lentämään. Tämä oli vanhain miesten hokema.

* * * * *

Maailmanlopun merkkinä piti äitini ennen sitä, että notkelmat ja korvet vuosi vuodelta käyvät kuivemmiksi. Sanoi: "Sitten se paremmin palaa."

* * * * *

Emäntä kerran nuhteli miestään alituisesta kiroilemisesta. Mies vastasi: "Minun on pakko paljon kiroilla, kun minulla on tavallista enemmän kiusauksia."

* * * * *

Vanha mummo kakkasi kerran sunnuntaina pirttinsä uuniin polttopuita. Kun tästä häntä muistutettiin, vastasi: "Tätä teen minä kostaessani näin Jumalalle siitä, että hän minulta miehen tappoi."

* * * * *

"Pilkkaa pirua eläkä minua, niin saat kaikki syntisi anteeksi", sanoi usein huutolaismummo Anni Tuohinen kun suuttui.

* * * * *

"Työläs on potkia tutkainta vastaan", sanoi Eljas Väisänen kirkonkokouksessa rovastille, kun tämä peruutti lupauksensa ottaa osaa pappilan puustellin korjauksista johtuvien menojen suoritukseen.

* * * * *

"Jumala varjelkoon toki meidän poikia yhteen akkaan tyytymästä!", sanoi kerran mummo toiselle, kun tämä luuli, että hänen kolmesta pojastaan yhdellä vaan tarvitsee olla emäntä.

* * * * *

"Kerta on Kekriä vuodessa, toinen kerta kellistellä", sanoi kerran mies kun ruumista haudattiin. Sanoi senvuoksi kun völjyyväessä oli eräs nainen, jota haukuttiin Kekri-Vapuksi.

* * * * *

"Kyllähän nuo tuossa päänalusteina menisivät", sanoi sokea-Heikki rovasti Lönnrotille, kun tämä ehdotti, että Heikille olisi hankittava tavalliset sormillaan luettavat sokeain kirjat.

* * * * *

"Tuolla kynnellä on jo monta sären rintaa puhkaistu", sanoi vanha Liuskelainen renkipojille, kun eivät saaneet kellonkuorta kynnellään auki, ja iski kyntensä saranan puolelle, jolloin kellon pohjakuori kokonaan irtautui.

* * * * *

Kerran mies arveli veljelleen, että taitaa olla sittenkin viisainta yhdessä hukuttautua. Se lienee tapahtunut vähän hourupäisenä ollessa. Veli, hänkään ei varsin viisas, arveli: "Ei mennä vielä hukkumaan, monta makiaa keittoa jääpi sitten syömättä."

* * * * *

Kuntakokouksessa oli kerran kysymys lautamiehen kappojen poisjättämisestä. Tämä oli yleinen mielipide, mutta Aholan ukko-vainaja lisäsi varmuudeksi: "Lautamiehen pitää elää virallaan."

* * * * *

"Partamies papin näköinen, parraton pukin näköinen", sanoi kerran pappilassa kerjuumummo, kun näki nuorella Elias Lönnrotilla mustan ja tuuhean parran.

* * * * *

Olipa sitten kerran mökkiläinen ihaillut Rantakylän hyviä niittyjä, virkkaen tämän perään: "Jos minulla olisi noin hyvät niityt, enkä sittenkään saisi piimää syödä, juoksisin äyskissäni järveen."

* * * * *

Mies oli kerran ollut todistajana käräjillä.. Tuomarin monta kertaa uudistettuun kysymykseen mitä hän asiaan tietäisi, ei osannut mitään sanoa. Paluumatkalla kävi kuitenkin huoleksi, että jos hyvinkin lienee liikaa tullut puhutuksi. Niinpä toverilleen arveli: "Herra erehdykset korjatkoon."

* * * * *

"Ei auta ampuneuvot, kun ei ole nuolen noutajata" ja "ei auta Antin neuvot, eikä Tuomaan tulukset", on moni ristijärveläinen sanonut vastoinkäymisten aikana.

* * * * *

Joku rohkeampi on lohdutellut itseään tällä: "Jahka vasta kota palaa — tuohilla se katetaan."

* * * * *

Talon emäntä kerran hoiteli viikon kiertokoulunopettajaa. Se lienee tuntunut perin raskaalta, kun lauvantaina opettajan poismentyä löi yhteen kahta kämmentä sanoen: "Herra Kiesus, nyt minä pääsin vaivoistani."

* * * * *

"Mies musta, leipä valkea", sanottiin silloin kun joku mainehikas tyttö meinasi mennä rikkaalle, mutta samalla ruman näköiselle miehelle.

* * * * *

”Suuri liha voisurille… on tapana usein sanoa, kun yhteisestä lihakupista joku suurimman palan näppiinsä ottaa. Ken lienee sen ensikerran sanonut?

* * * * *

Moni taas vastoinkäymisen hetkinä on muistanut, tuon: "Elä suinkaan kadehti sitä, että jonkun mielivalta täällä menestyy".