The Project Gutenberg eBook of Kohtalon koura, by Heikki Välisalmi

Jahvetti Kumpulaisen isänmaa
Kapinoitsija
Sammakonkutu
Häväisty temppeli
Kerran keväällä
Oman onnensa seppä
Ihmisasunto
Isä ja poika
Hullun kirjoissa
Syntymäpäivälahja
Ahkerat kädet
prinsessa
Kohtalo

JAHVETTI KUMPULAISEN ISÄNMAA

TARINA YKSINKERTAISESTA KANSANMIEHESTÄ

Jahvetti Kumpulaista pidettiin aikoinaan seutukunnalla juuri parahiksi sellaisella järjellä varustettuna kuin tavalliselle mökkiläiselle kuuluu. Ainakaan ei yleinen käsityskanta katsonut miehen sen enempää tarvitsevan osatakseen taivaltaa mutkattoman radan, joka täällä matoisessa maailmassa on köyhän kuljettava.

Jotkut ovat pyrkineet nimittämään sellaista hiljaista nujuamista, joka on ollut havaittavissa mökkiläisten kamppailussa eteenpäin pääsemiseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, mutta asianomaiset itse eivät sitä pitkiin aikoihin kutsuneet millään nimellä, siihen kun ei heidän mielestään sisältynyt muuta kuin yksinkertaisen ihmisen elämänosa. Eivät nämä ihmiset myöskään ole isosti vaivanneet päätänsä ympäröivien elämänsuhteiden selvittämisellä. Heille ei ole ollut olemassa muuta kysymystä kuin se, mikä sopii oman aitauksen sisälle.

Tämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa renkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut muuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli saman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä kylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin kuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa kysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin olisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin, nimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä, mutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko jutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä tähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko sujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.

Kun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä, niin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan hänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja hänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen ilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei halkaise aivoja.

Mutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti
Kumpulaisen pään pyörälle.

Kartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa oli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se sellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle. Jahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä isästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä se nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!

Yksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti, eikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän polveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle vain vuokrattua vierasta maata.

Tämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen ihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon ylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista vastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan torjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan, vaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on koetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa esivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.

Siitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa koskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä rauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli ilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään aikaan esiintynyt.

Joka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin kummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen ylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin lupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut keisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä olento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva kuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi, jos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut sitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin; se oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut käsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta asiasta.

Vielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua kahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta, ja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia kyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti takapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin paneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka alle hän toisinaan oli nääntyä.

Sitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen katsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan ei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt heikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen sanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että isänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut sekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.

Kuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti Kumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon ylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja haudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt monta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut, että tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään isänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa.

Sen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä Jahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli annettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse ollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen ylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään ja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista toinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista sosialisteista.

Siitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä voinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin ruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt päivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen sydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti hänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys johtuu.

Nyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain kertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan, joskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa elämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja yhtenäisyyden vuoksi.

Nyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi kaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo joutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei tosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän maassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä ajalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain menoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.

Jahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan. Hän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan tapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että muutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin työväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei välittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat ristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla olevan sitä vähemmän asiaa siihen.

Nyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus tämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten kanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja, joina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta elämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä kumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.

Siellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti ymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin jossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla puhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen joukkoon, mutta syksyllä tuli ero.

Talolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi ollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti; sen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin, eikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut muuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava köyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin sydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään vastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut, enemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli hänen mielestään vihoviimeinen kapine.

Siinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti Kumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne pyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos, minkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko talon ovea avannut.

Vierähtipä taas aikaa muutamia kuukausia ja oli uudelleen kevätpuoli käsissä. Jahvetti oli koko talvenkorvan nuhjannut töitä mökillään kiinnittämättä huomiota maailman menoon sen enempää kuin ennenkään monien vuosien kuluessa. Koko seutukunnalta oli varsinkin nuorempi miehinen väki hävinnyt teille tietymättömille, akat vain kuljettivat kummia sanomia sotaisista melskeistä. Mitäpä Jahvetti niistä! Vähänkö sitä oli ollut sotaa ja meteliä maailmassa viime vuosina. Kylläpähän herkeävät, kun aikansa sotivat. Jahvetin mökille nyt ei vihollinen ainakaan tule!

Mutta sitten tapahtuikin juuri ensimmäisten päivien ilmestyttyä pelloille ja metsän laitaan, että Jahvetti Kumpulaisen mökkiin työntyi eräänä iltana kartanon patruuna kahden eriskummalliseen pukuun puetun ja kivääreillä varustetun miehen kanssa.

Patruuna näytti tuikealta ja sanoi kohta Jahvetin nähtyään äkäisellä äänellä:

Vai täällä tämä punakaartilainen on, ja mukamas kaikessa rauhassa!
Luuletko meitä narraavasi, isänmaan petturi? Missä aseesi?

Nyt se tuli taas esille, se isänmaa-kysymys ja vielä sellaisessa muodossa, että Jahvetti tyrmistyi. Hän tunsi ihan niinkuin syksyllä siinä kaartin kokouksessa, että jotain pitäisi sanoa, mutta sama painajainen, joka oli häntä ikänsä vaivannut, sulki taas suun.

— Jaaha, kyllä tiedetään, mitä joukkoa olet, mars matkaan! — tiuskasi patruuna ja puhui sitten seuralaisilleen jotain semmoista, josta Jahvetti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Jahvetti tajusi vain sen, että hänen on lähdettävä, kun patruuna käskee. Sen pitemmälle ei hänen ajatuksensa kantanut. Anna Loviisakaan ei näyttänyt käsittävän sen enempää ja lapset, joita alkuvuosien hedelmättömyyden jälkeen oli kertynyt puolen tusinaa, olivat saaneet suhinan aihetta oudoista vieraista.

Jos Jahvetin päässä pyssymiesten välissä kulkiessaan yleensä liikkui joku ajatus, niin pyöri se vain sen kysymyksen ympärillä, että tottapahan patruuna tietää; ainahan sitä ennenkin on hänen elämäänsä ohjattu kartanosta käsin.

Metsän laitaan pälveen Jahvetti vietiin. Siellä sanoi patruuna, että hänet ammutaan kapinallisena.

Sana oli outo Jahvetille, eikä hän vieläkään voinut ajatella muuta kuin että kylläpähän patruuna tietää. Sen hän ymmärsi, että nyt oli kuoltava, mutta kuolema ei tuntunut yhtään pahalta.

Patruuna mutisi jotain epäselvästi ja puhui outoja sanoja vieraille, jotka hiukan naurahtivat.

Sitten suoritettiin toimitus, joka sinä vuonna kohdistettiin niin moneen tämän Suomen kansalaiseen.

KAPINOITSIJA

TAPAUS PAHOILTA PÄIVILTÄ

Kuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija, valtio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin, rehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.

Anshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä kaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä, että monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat toimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut työntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut näyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä kättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista asti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin paremmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei Anshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi vuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi huomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että Anshelmin oli vaihdettava ammattia.

Kuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina, ei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja isänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin pahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta hankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen hänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia ennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti perusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä, koska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin nahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui pika-ajurin pukilla.

Niin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki häneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin lupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin ainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka Anshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet. Kaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet, eikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu eksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt, joihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus Anshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen, ettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan tarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa asunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan sänkyyn saakka.

Hyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja kaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka sekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat häntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta luottamusta hän nautti.

Semmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan udeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun asianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli puheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen laiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena muistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle ammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat muutkin miehet.

Anshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin kauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista tarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä heidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin ennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja ja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla sanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.

Jonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti toispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta ja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat kuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten toimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan suhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko touhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi lykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun meni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai sanottiin porvariksi.

Asiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes olot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli vuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.

Kauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä muutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka punakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui koolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli enemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:

Esikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan palvelukseen.

— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka kansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia, niin minä aattelin…

— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet roletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.

— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän köyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen…

— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi maksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja nahkoja kaartin verstaan.

— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja läksi niine hyvineen.

Ja hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin päiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.

Kaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä ollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä huudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin kaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.

— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne.
Meitä on useampia, me ollaan täällä vankina.

— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän kyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!

Sen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin tehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut, mutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa nytkyttelemään kaupunkiin.

Viskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän antoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:

— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun tästä ajat muuttuvat.

Anshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut, vaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä oli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä vanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan, kulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta sisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui olemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli Anshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki heidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla pyydetyt tavarat.

II.

Kapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin, vankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.

Anshelmi oli pannut hevosensa talliin, rahdinveto kasarmille oli loppunut. Oikeastaan ei sitä olisi riittänyt niinkään kauaksi, jos Anshelmi olisi pitänyt kiirettä. Mutta häntä oli haluttanut olla mobilisoituna, koska herrat, joita hän oli tottunut palvelemaan, olivat istuneet kopissa ja tarvinneet hänen apuaan, ja sen vuoksi hän oli pitkittänyt ajoa mahdollisimman kauan.

Anshelmi lepäili nyt asunnossaan ja ajatteli, että antaa tämän vallan vaihdosta seuranneen ensi hötäkän mennä ohitse, niin nousee häntä sitten taas pukille entiseen tapaan ja alkaa kysellä ajoa.

Ja tästä tämä kertomus sitten rupeaakin joutumaan loppuansa kohden ankaralla vauhdilla. Kuten tunnettua, oli vauhti siihen aikaan, jona tässä maassa suoritettiin n.s. kapinan jälkiselvittelyjä, yleensäkin ankara. Ne, jotka kapinan kukistettua pääsivät valtaan ja vaikutukseen, pitivät kapinallisten tilinmaksulla sellaista kiirettä, ettei lähimainkaan aina tullut katsotuksi, oliko palkansaaja edes tehnyt työtä tiliänsä vastaavan määrän.

Mitä muuten tähän entiseen nahkuriin, sittemmin pika- ja kuorma-ajuri Anshelmi Keltaseen tulee, asetettiin hänetkin kapinallisten palkannauttijain luokkaan. Hänen lepäillessään asunnossaan ja miettiessään, että on sentään hyvä, kun palasivat nämä säännölliset olot ja ihminen pääsee taas omaksi herrakseen eikä tarvitse kärrätä ruokaa herroille kasarmille, ne kun ovat jälleen vapaina ja saavat syödä kotonaan, tuli muutamia pyssymiehiä — tuttuja oman kaupungin poikia — ja sanoivat, että punikki lähtee nyt tekemään tiliä niistä kuormista, joita kauppaneuvoksen varastosta veteli.

Anshelmi oli aluksi vähän ihmeissään, sillä hän ei ollut mitään tiliä odottanut, mutta hymähti sitten ajatellen, jotta tehdään tili, parempi vaan kun maksavat vetopalkan. Tarpeenhan se on tässä yleisessä niukkuudessa.

Vartiosto vei Anshelmin raatihuoneelle, jossa vanhastaan sijaitsi myöskin kaupungin poliisilaitos. Siellä hänet tuupattiin putkaan monien muitten joukkoon. Tällainen tilinteko tuntui Anshelmista hiukan omituiselta. Hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut siihen paikkaan, minkä vuoksi mieleen hiipi epäilys, että nyt eivät asiat ole kuvan tolalla.

Tämä tapahtui aamulla, ja illalla sitten vietiin Anshelmi ylös poliisimestarin huoneeseen. Siellä istui muitten joukossa se sama viskaali, joka oli hänet ensiksi huutanut luoksensa kasarmin pihalla ja tilannut ruokia. Anshelmin jossain määrin laskeutunut hyvätuuli kohosi taas. Ahaa, nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kyllä nyt asiat selvenevät, kun tämä mies istuu pöydän takana. Hänhän oli monet monituiset kerrat luvannut muistaa Anshelmia, jota kutsui siellä kasarmilla heidän kaikkien hyväntekijäksi.

— No, Keltanen, sanoppas nyt, kuinka paljon sinä varastit niitä kankaita ja nahkoja kauppaneuvos Blixströmin varastosta? — jyrähti viskaali pöydän päästä. Ja toisetkin herrat katsoivat häntä kuin jotain ihme-elävää.

Viskaali oli nyt aivan toinen mies kuin kasarmilla. Siellä oli hänen silmissään ollut samanlainen ilme kuin usein aikaisemmin, ennen näitä selkkauksia, jolloin Anshelmi oli pitänyt viskaalia kansanmiehenä. Se ilme oli kasarmilla ollut vielä lempeämpikin kuin ennen, viskaali oli aina taputellut Anshelmia, jonka mielestä hän oli vankina ollessaan vaikuttanut vähän »heeseliltä». Nyt oli hänen katseensa kova, melkeinpä raaka.

Ja totta sen täytyy ollakin muuttunut joksikin toiseksi, kun tuollaista kysyy Anshelmilta. Hänkö varastanut? Olisipa luullut tässä kaupungissa tiedettävän, ettei Anshelmi Keltanen ollut koskaan kättänsä toisen omaan laskenut. Rehellisellä työllä hän oli aina koettanut itsensä ja perheensä elättää, ja palvella moitteettomasti toisia, niinkuin oli palvellut kasarmillakin vankina olleita. Ja tuo mies syyttää nyt häntä varkaaksi! Sanoisi sen edes jokin toinen, mutta kun tuo… Anshelmin oli vaikeata uskoa korviansa, mutta kyllä se niin sanoi.

Jonkin toisen veri olisi sellaisesta pahastikin kuohahtanut, mutta Anshelmin mielen tasapaino ei vielä milloinkaan ollut horjahtanut. Jos hän nyt joskus vertaiselleen ärjähtikin, kun asiaa enemmän kertyi, mutta herrojen edessä oli hän tottunut kestämään terävänkin pistoksen. Siksipä hän vastasikin rauhallisesti:

— Eipä ole tarvinnut iässäni varkaissa kulkea. Ja mitäpä minä niillä kankailla… mopilisoivat, niin vedin kasarmille, kyllä kaiketi sen herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin.

Viskaali nyökkäsi omituisesti myhähtäen toisille herroille ikäänkuin tahtoen sanoa, että kyllä nämä pahukset tiedetään… katsoppahan tätäkin vintiötä, kun koettaa tekeytyä viattomaksi.

— Kyllähän te osaatte kierrellä, mutta se ei auta. Nyt tehdään lyhyt loppu varkaista ja roistoista. Sinun puuhasi ovat tiedossa, ja kauppaneuvos vaatii sinulle rangaistusta kankaitten varkaudesta. Tunnusta pois.

Anshelmin sisällä sävähti omituisesti, ikäänkuin olisi pakkautunut ylös jokin iso ja kova kimpale.

Hänen päässään ehti käväistä ajatus, että sanoisiko noille jotain, muistuttaisiko niistä selityksistä, taputuksista ja lupauksista kasarmilla, mutta häntä hävetti mennä sellaista puhumaan, minkä vuoksi hän äänsi vain yksikantaan:

Siitä seurasi sitten kopissa istumista muutamia päiviä, sen jälkeen matka lääninvankilaan, taas odotusta ja lopuksi eräänlainen oikeuden istunto, jossa Anshelmille annettiin kolme vuotta ehdonalaista ja näpistettiin kunnia pois määrävuosiksi. Mutta sen ensimmäisen ja ainoan kuulustelun ja oikeuden istunnon välille sopi sellainen määrä henkistä kidutusta, että puhtaimmallakin tunnolla on sitä vaikea kestää.

Anshelmi Keltanen on nyt jälleen kunniallisten ihmisten kirjoissa. Hän istuu ajurinpukillaan ja häntä kutsutaan taas tuttavallisesti Semmiksi. Hän ajaa herroja ja narreja, jokaista, joka kyytiä tarvitsee, mutta herroihin hän suhtautuu nyt epäilevästi. Hänen mielestään niitten menettelyssä työläistä kohtaan on jotain kieroa ja niitten oikeus ei ole kohdallaan.

SAMMAKONKUTU

SATU

… Kah, olipa kevät taas kuin olikin… Koko lätäkkö samean-sakeana kuin ennenkin… Ja laajalti sitä oli… piti oikein kurottaa kaulaansa, ennenkuin näki toiseen laitaan. Eikä enää juuri luntakaan, etäällä pellon ojassa vain lähjötti ikäänkuin likaantunut ja lytistynyt valkea lakki. Koivukin tuolla tien vieressä on kuin rakastunut neito, joka suunnittelee uutta vihreää kevätpukua… Ja mikä se on tuo sävel: eikö maar kiurunen, Pohjolan aikainen ilonpitäjä koettelekin ääntään. Jopa tottakin… Katsos, katsos, västäräkkikin huiskuttelee saralla ylpeänä hännystakkiaan.

Kevät on… on… Ilmankos niin somasti hykähytti sydäntä. Se vaatii vielä vanhanakin veri osansa…

Vanhan sammakon piti ihan heristää kuulumaan tajutakseen, miten kevät soi ja sirkuttaa. Ja silmää täytyi siristää, ennenkuin erotti huikeasta avaruudesta alas hyppelevät hauraat valonsäteet…

Mutta kun ei kuulu tuttu kurnutus, sammakoitten keväinen kieli… On sittenkin tainnut vanha, raihnas ruumis liian tukevan talviunen ottaa… toiset jo laulunsa laulaneet ja — lakanneet.

Tuossa paistaa punainen seinä. Sen vierellä on entinen kutupaikka. Ei toki elähtäneenkään silmä niin pahasti vikaan katsone.

Ujona pistäytyy pää vedenkalvoon vanhuksen vieressä. Kolmannenkeväinen nuorukainen tämä.

— Mitä nyt, poika, onko luonto poikennut ladultaan, vai onko vanhan uni pettänyt? Miksi ei kuulu keväinen laulu?

— Ei nyt kutemista, ei ilonpitoa, vaari. Tämä meidän maailmamme on mullin-mallin… Ihminen tappaa ihmisiä ja hautaa vainajat tänne meidän suohomme.

— Eikö olekaan enää harmaita tuon punaisen tiiliseinän takana, niitä, jotka huvikseen ja harjoituksekseen ampuivat.

— On harmaita, mutta ei niitä samoja, eivätkä nämä ammu kuvia, vaan eläviä ihmisiä, omaa heimoaan murhaavat.

— Ne palauttavat järjestystä ja juhlivat vapautta. Sitä varten ne veljiään suohon sortavat ja siksi emme me sammakot laula lemmestä. Meillä on suru.

— Mutta kuulehan, poika, kuinka kiuru kilkattaa, ja västäräkki on hännystakissa…

— Ne eivät ymmärrä, mutta me olemme samaa sukua, noidutusta ihmisestä polveutuneita. Nyt ovat luomisen herrat itse noiduttuja: he ovat saaneet vapauden… ihminen on heistä hävinnyt. Meidän sukumme lähtee näiltä lätäköiltä. Me emme kude ihmisen veressä…

Molemmat katosivat punaiselta paistavan rykelmän seinustalta, eikä sen perästä sieltä ole keväistä kurnutusta kuulunut.

HÄVÄISTY TEMPPELI

Se oli ihana paikka. Keväällä pälveili se ennen kuin mikään muu, sillä auringon lämpimät huulet hyväilivät sitä pitkin pituuttaan aina kehrän ylimmillään heloittaessa.

Ajatelkaa: pitkä, korkea harjanne, kapea ja jyrkkä kahtaanne, aivan kuin taltalla muovailtu, taitavan mestarikäden ohjaamalla taltalla.

Sen harjun hongat olivat ryhdikkäitä kuin nuori sulhanen. Väärä käkkyräpetäjä ei sinne uskaltanut asettua; se osasi kaihtaa solakoita valtiaita. Ja sammal sen harjun sivuilla oli pehmeä kuin morsiusvuode, siihen upposi istuja ikäänkuin höyhenpatjaan.

Se oli luonnon suuri temppeli, jossa on pilari pilarin vieressä ja jossa käyskentelevä ihminen tuntee syvästi ja parastaan. Hän tuskin uskaltaa mennä sinne arkivaatteissaan, sillä hän tietää astuvansa pyhättöön, jossa kävijällä pitää olla siisti näkö ja altis mieli.

Ja kun sen harjun kiireelle nousi, levittäytyi alla laakso, joka pienempine pilareineen ikäänkuin kunnioittaen katseli kummun ylhäistä rauhaa, ja siellä laakson pohjalla siinti soikea lampi kuin tummansininen silmä.

Toisella sivulla, vähän matkan päässä, hääräili pieni yhteiskunta omissa puuhissaan, mutta aina juhlapäivinä puki se pyhäpuvun ylleen ja kulki harjulle hiljaisena ja hartaana, silmissä selittämätön riemu ja onni. Pieni yhteiskunta rakasti harjuaan ja mainitsi siitä ylpeydellä, ei kerskailevalla ja kovalla, vaan sisäisen, syvän tunteen kirkastamalla.

Se harju oli keväästä, läpi kesän, syksyyn saakka pienen yhteiskunnan pyhiinvaelluspaikka.

Kaikki Suomen metsien laulajat viihtyivät siellä, ja jo aikaisesta aamusta harju soi ja helisi.

Siellä kävi kanssani vieraan maan mies, vaipui omituisesti ajatuksiinsa ja onnesta säteillen sanoi:

Vieraan maan mies viipyi kauan kanssani harjun rinteellä ja jälkeenpäin omasta maastaan kirjoitti kirjeitä, joissa hän aina palasi sille samalle kukkulalle ja katseli sieltä leppoisaan laaksoon.

Sitten tapahtui jotain kauheaa, sellaista, joka kyllä on piirretty aikakirjoihin, mutta ei ole vielä täydellisesti selvinnyt luettavaksi. Kun me koetamme ponnistaa siitä kuvan eteemme, niin se ehkä onnistuu, mutta me emme osaa sitä kirjoittaa. Toistaiseksi me vain tiedämme tajunnassamme, että hirveä onnettomuus on kulkenut ylitsemme, raastanut, revellyt ja iskenyt meihin haavan, joka ei mene kiinni, vaan polttaa ja pakottaa.

Me saatamme olla sanan ja kynän miehiä, mutta sen kaamean turman edessä meidän kielemme mykistyy ja kynä käy raskaaksi. Me kerromme kukin vain omasta onnettomuudestamme, haastamme oman rintamme haavoista, vaikka meitä yhteinen kipu kirvelee.

Meillä onkin vielä iso urakka siinä, mitä aikaisemman taipaleemme varrelta on jäänyt muistiin merkitsemättä. Älköön siis tuomittako meitä, vaikka olemme ajan ankaran surun edessä heikkoja ja kykenemättömiä, se kun meitä vuorena painaa. Ne, jotka meidän jälkeemme tulevat, osaavat tehdä meille oikeutta ja sanoa sen sanan, joka on salpautunut meidän huultemme taakse.

Mutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei enää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen iloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli elämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei ennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina samat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät ole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.

Pieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin parhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.

Muutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se joskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien uurastaminen.

Sitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua onnettomuuden ja sen muiston välillä.

Se sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen huudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle paikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja tuska.

Vieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin hän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut soittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä alhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.

KERRAN KEVÄÄLLÄ

MUISTIKIRJAN LEHTINEN

Jokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin kuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa ovat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn omituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että kelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia ja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle taivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.

Mutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia, hyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.

Kuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän haluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan entiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt toteuttamatta.

Minä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä suosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja virvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun minä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.

Minua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden keskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja kuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen mitättömän itserakkauden takia.

Niin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan. Ihminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun salainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän pyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin armaan silmä.

Mutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen kerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin luullut näkeväni.

Voi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli rajan idästä Suomen puolelle!

Minä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa kulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa kuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä, vaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen edelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi ollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.

Kansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään nähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli sisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan portille.

Vapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti pahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.

Mutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka kansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja öisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin kotimaahan.

Täällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja samaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — silloin.

Se kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään raskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.

Kansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista saattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja nyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon puhetta.

Minä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella uskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden väliajalla.

OMAN ONNENSA SEPPÄ

Meillä lauletaan ylistystä neroille ja tietoviisaille, jotka tämän maailman kehityksen vauhtipyörää muka liikkeessä pitävät ja joita ilman me ei oltaisi niitä kuin nyt ollaan, vaan kuljettaisiin melkein yhtä mölöinä kuin karhut metsässä. Ja tämä maailma olisi muka tuntuvasti tökerömpää tekoa ilman näitä oppineita ja neroja, joitten älynystyröistä herahtelee viisautta meidänkin puolestamme ja joitten kallosta on kotoisin kulttuuri, sivistys ja valistus, niin että meidän ei muuta kuin piehtaroida niissä.

Hyvä on: ei olla kitsaita, annetaan tunnustus opille ja nerolle, semminkin jos se itsenäisenä ilmaiseikse; eihän tässä olla sivistysvihollisia, ei toki. Mutta mikä on tulla älyniekaksi, kun suuria kouluja käydään ja paljon kirjoja luetaan. Toista se on, kun pitää ottaa oppi omista hyppysistään ja kokemuksen mutkaiselta tieltä tietonsa kerätä.

Ne ovat neroja sellaisetkin, kansanmiehet, jotka eivät päivääkään ole koulun penkkiä painaneet, eivätkä mestarien työpajoissa hihnaa maistaneet opin alkajaisiksi, vaan on heistä sittenkin kehittynyt taito- ja tietoniekkojakin, jotka voivat kerskata, jotta istukoon tuohon opinkäynyt rinnalle, niin katsotaan, onko konstinsa ovelampi.

Voi, kuinka niitä on Suomen pitäjissä paljon sellaisia; kuka niitten luvun tietääkään!

Taavetti oli tämän pojan nimi, ja Taavetti taisi olla isäkin. Siinä oli monta kakaraa pienessä mökissä, jota Särkäksi kutsuttiin, ja Särkkiä se oli sitten koko sukukin. Tuskin tämä Taavetti oli vanhinkaan. Lienee paremminkin ollut siinä keskivälillä, vaikka tästä vasta oli muistettu tehdä isän kaima, jollainen ehdottomasti perillisten joukossa oli oleva. Toisille oli sattunut allakasta löytymään muita mukavia nimiä.

Taavetin elämän juoksu alkoi kuten muittenkin samanlaisten töllien perillisten. Äiti oli jonain iltana lehmän lypsyltä paiskautunut pitkälleen ja käskenyt hakea naapurin muijan saunaa lämmittämään ja avittelemaan siinä puuhassa, jonka oli tuotava uusi suu perheen vähitellen täyttyvään pöytään. Niin tuli sitten Taavetti tähän maailmaan ilman lääkäreitä, kätilöitä ja pihtisynnytyksiä, joista viimemainituista ei varsinainen kansa Suomen saloilla vielä tänäkään päivänä tiedä mitään. Milloin pääsee vähemmällä, milloin ottaa kovemmalle, ja jos on kuollakseen, niin kuolee. Muutaman päivän perästä oli äiti taas lehmää lypsämässä, ja pieni tulokas pilkisteli kapalostaan orteen kytketyssä kakskorvavakassa, joka jo oli ehtinyt erinäisiä muitakin Särkkiä soudatella. Äiti imetti minkä hänen kuivista rinnoistaan herui, ja loppua korvattiin lehmän utarien antimilla. Särkän töllissä ei tunnettu Maitopisaroita ja Lastenseimiä koelaseineen ja komppeineen. Siellä oli vain yksi lehmä, Punikki, ja se oli sekä Maitopisarana että Lastenseimenä.

Särkän mökissä ei myöskään valitettavasti oltu tutustuttu pienten lasten hoitoa käsittelevään kirjallisuuteen eikä luettu uusimpia kasvatusteorioja, vaan meneteltiin näitten asioitten suhteen sillä yleisellä tavalla kuin Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan maaseudulla oli totuttu menettelemään: annettiin lapsen kasvaa, jos on kerran kasvaakseen. Särkän muorin kasvatusteoria ei ollut kovin monimutkainen. Se kun ei yksi akkanen ihminen, jolla on puolitusinaa penskoja ympärillään ja mökin työt hoidettavinaan, kerkeä paljon kasvatusasioilla päätänsä vaivaamaan. Niin pian kuin Taavetin koivet vähänkin rupesivat kannattamaan, pistettiin hänet, kuten kaikki edeltäjänsä iässä, reikätuoliin, jonka Suomen kansan keski-ikään ehtinyt enemmistö lapsuusajoiltaan vielä hyvin muistaa. Tämä reikätuoli on kuulunut Suomen salojen pienten lasten hoitoon välttämättömänä välineenä, vaikka lastenhoidon erikoislääkärit sitä pitänevät vähemmän suositeltavana. Mutta Suomen kansan suurimmalla osalla on kiire, ja se on osannut turvata vekaransa parhaiten pistämällä hänet reikään seisomaan.

Kun Taavetti pääsi reikätuolista ja alkoi pysyä pöydän ääressä, lopetettiin Punikin maitopisara kuin naulankantaan ja hänet siirrettiin yhteisille aterioille. Mökkiläisen ruokalista ei silloin ollut kovin vaatelias, eikä se Savon sydämessä ole vielä nytkään. Siihen kuului leipää, suolakalaa — parhaimmassa tapauksessa muikkua — potattihauvikkaita ja piimää silloin, kun viimemainittua sattui olemaan. Muuten oli ryypättävänä vesi eli, kuten leikkisästi sanottiin, Mustikin maito. Tarpeellinen vaihtelu saatiin sen kautta, että suolakalan puutteessa kannettiin pöytään kalansuolavettä, joka, luojankiitos, oli melkein puuttumaton. Niillä ruoilla sitä elettiin, kasvettiin miehiksi ja naisiksi, naitiin ja kuoltiin, ja kasvatettiin taas uutta polvea samanlaisilla sapuskoilla.

Ja mieheksipä tuo varttui Särkän Taavettikin. Varttui ja oli akoittunutkin, vaikkei Luoja ollut siunannut hänen avioliittoaan pienillä taaveteilla.

Hintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä, että liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen, vai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista muista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne olivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois, niin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.

Isä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä vielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla ehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti ajatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän kitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä paikalla mies pian menehtyy.

Mutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä lapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä paukahti maksamattomista veroista.

Lähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita, pienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen painui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei hän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei hän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan työjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin siihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin tapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle muuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.

Mutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää eteenpäin. Ja Taavetti yritti.

Oli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun kaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä hakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.

Mutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä päivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan paikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas toiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen metrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.

Läpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla suolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton elämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana päivänä toisten luokse helpompaan souviin.

Taavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella, kun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.

— Käyhän se miten käy, mutta ei tässä leiville pääse, — vastasi tukin kaataja, — kovin tiukan urakan annoitte, pitäisi päästä tuonne toisten miesten sakiin.

— Jaa, se on meillä sellainen tapa, että uusi mies saapi aina vähän lujemman eteyksen selvitettäväkseen, — myhähti pomo partaansa. — Kun tässä kuntoasi näytät ja viikon veistelet, niin sittenpähän katsotaan.

Mutta sellaiset kokeilut Taavettia harmittivat. Hän oli saanut jo tarpeensa näistä jättiläishongista. Mikä hän oli, että hänellä kokeeksi kaadatetaan. Pidettäköön mies miehen väärtinä.

— Se on nyt katsottava, — sanoi hän päättävästi, — tämä loppuu heti hakkuu tältä paikalta.

— So so, kuka täällä määrää? — muljautti pomo vihaisesti Taavettiin päin.

— Minä määrään oman työni kohdalta. Lasketaanko toiseen paikkaan vai ei?

— Sitten lyön kirveen tuohon kantoon ja minun puoleltani saa riittää puskemista puulaakin hyväksi. Jos on mitä saamista, niin maksa pois! — tussahti Taavetti ja kiilasi kirveensä kannon päähän.

— Mitä sinä turhista, — puheli hän lauhtuneena — muuta nyt sitten tuonne muitten pariin, koska pääsi pitää tahdot. Eihän nyt toki, tällä tavalla erota.

— Erotaanpahan. Kun kerkesin kirveeni kantoon lyödä ja sanoa, että lähden, niin en puhettani peru. Meillä ei yhtä asiaa moneen kertaan setvitä.

Ja erohan siitä tuli siinä paikassa. Se oli kopeata siihen aikaan köyhäkin väki. Kun mitä sanoi, niin sanassaan pysyi.

Kovin ihmetteli eukko kotona, kun Taavetti niin lyhyen rupeaman perästä loisen karsinaansa talsi. Potattihauvikkaat sentään pyöräytti ja suolavesikupin pöytään kantoi, köyhän särpimen.

Sattui siinä niukan aamuateriansa ahmaisseen käsiin sanomalehti, jota joutessaan silmäili. Työtön mies aina mieluummin ilmoitussivuja tähyilee, jotta jos niinkuin sieltä avun äkkäisi. Ja löysihän se Taavetti ilmoituksen, johon katse pysähtyi. Muuan helsinkiläinen valokuvien suurennusliike haki asiamiehiä jokaiseen pitäjään.

Siinähän se nyt oli. Piti vain lähettää liikkeelle kaksitoista markkaa viisikymmentä penniä mallikuvaa ja näytteitä varten. Sadannen tilauksen lähetettyään saisi sitten summan pois, mutta siihen asti se pidettäisi panttina. Taitaisi tästä hyväkin homma tulla, mutta mistä ottaa rahat? Yhden päivän tili tukinkaadosta ei tehnyt ihmeitä.

Epäillen suhtautui eukko puuhaan, mutta arveli että kun kerran Taavetti tyytyy leipään ja kalansuolaveteen, niin omapa on asiansa.

Taavetti pääsi perunoistaan ja muutamien päivien kuluttua oli hänellä asiamiespaperit käsissä.

Kymmenkunnan kilometrin päässä sijaitsi suuri tehdaslaitos, ja sinne tallusteli Taavetti Särkkä mallikuva kainalossaan. Siitä se sitten varsinaisesti alkoi se oman onnen takominen, joka muutamien vuosien kuluessa antoi Taavetille ammattia loppuiäkseen.

Näytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja hinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta tilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja ja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti kirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna avustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta sai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä tuli vielä prosentit.

Ihan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan hankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli asiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin hyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa kahdeksankymmentäviisi penniä.

Oli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt lepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.

Pian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä samaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt sielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli tiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin ollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa. Sillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä nälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen hommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta kysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi ottaa koko kuvan elävästä mallista.

Eihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta Taavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska kansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.

Tämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että asiat pitää hoitaa äkkinäisesti.

Isällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka oli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan löytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut kiireestä mitään.

Pian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä hyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija valokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi kuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin kuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli mahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:

Ja Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä ja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli tuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on koneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.

Niin tuli kuin tulikin Taavetti Särkästä valokuvaaja verraten pienillä oppirahoilla. Hän on oppinut sen taidon niin hyvin kuin joku toinenkin, ja hänen kopioimaansa naamavärkkiä kelpaa katsella. Vaikkei hän osaakaan kaupunkilaisen kuvaniekan ammattihymyä eikä kumarra näppäämisen päälle yhtä näppärästi, niin tekee hän näköisen turhia sievistelemättä ja kaunistelematta. Ja maalaiskansa on mielissään, kun näkee itsensä ihan Luojan laatimana.

Mutta ei se ollut tämä valokuvaaminen, joka antoi Taavetti Särkälle hänen oikean yhä vieläkin käytännössä olevan ammatillisen arvonimensä. Kohtalo oli näet määrännyt, että hänelle oli kuuluva vielä jalompi ammatti.

Sen varsinaisen tittelin toi mies, jonka nimeä Taavetti ei muista, vaikka tämä oli aseena kaikkivaltiaan kohtalon kädessä.

Kun Taavetti eräänä päivänä askarteli kehittämiensä valokuvalevyjen kanssa, työntyi sisälle mies herätyskello kainalossa ja kysyi:

— Olisikohan kelloseppä hyvä ja korjaisi tämän kellon, kun se on ruvennut ronklaamaan.

Taavetti ensiksi hiukan hölmistyi, ja sitten hymähti, sillä hän ei osannut aavistaakaan, mikä kumma oli miehen hänen luokseen lähettänyt. Hänen päässään kerkesi kuitenkin välähtää ajatus, että tässä saa uuden ammatin, kun ottaa kellon korjatakseen. Ja sen ajatuksen vallassa hän vastasi:

— Nyt tässä tuli tuoreeltaan uusi ammatti, — virkkoi Taavetti muijalleen, kun tämä pyykiltä palasi. — Mies toi kellon ja käski korjata.

— Anna olla kajoomatta, säret kuitenkin vieraan vehkeen, — vastusteli eukko.

Taavetti purki kellon huolellisesti huomaamatta siinä mitään vikaa. Sitten tuli kokoonpanon vuoro. Se olikin paljon kätevämpää puuhaa. Näppipelillä ei saanut kaikkia pieniä muttereita ja vipusimia paikoilleen. Täytyi tehdä ensin pihdit ja meisselit. Hikipäin viilaili mies naulanpätkiä, vanhoja kellonavaimia ja mitäpähän sattui romua kellosepän työvehkeiksi.

Meni siinä päivä ja meni toinenkin, mutta kärsivällisesti näperteli Taavetti vieraan vekkarin kanssa, kunnes sitten yhtenä päivänä, kun kone oli jo melkein koossa, kuului paha parahdus ja pari hammasratasta kimposi lattialle. Niistä olivat hampaat porahtaneet poikki.

Silloin tuli vastaleivotulle kellosepälle hätä käteen. Mutta hätä keksii keinonkin. Taavetti muisti, että eukon veli on kaupungissa kellosepän sällinä.

Mitäpä siinä muuta kuin viisipenikuormaiselle matkalle kello nyytissä. Tulivathan ne siellä rattaat uudestaan hammastetuiksi, ja Taavetti istui koko ajan ulosoppineen sukulaisen vieressä katselemassa, miten se oikein konsti tottuneelta sujuu.

Kalliinpuoleinen tuli tästä Taavetin ensimmäisestä opinnäytteestä. Asiakasta ei tietysti voinut täydestä velottaa, joten mestarille jäi joukko kustannuksia oppirahoiksi.

Mutta kellosta tuli pätö kalu, ja sanoma levisi pian kautta kylien mainiosta kellonkorjaajasta. Työtä tuli tulvimalla, ja työ tekijänsä neuvoo.

Nyt asuu Markkulan pitäjän kirkonkylässä kelloseppä Taavetti Särkkä omassa mökissään. Sinne saa huoleti tuoda kellonsa korjattavaksi ja naamansa jäljennettäväksi, kumpaakaan ei pilata. Kiireellisissä tapauksissa annetaan apua myös muille vikaantuneille masiinoille.

Kelloseppä Särkkä on kunnan luottamusmiehiä, ja hänen harteilleen on laskettu raskas yhteiskunnallinen taakka. Hän ei ole kuitenkaan ylpistynyt, vaan muistaa alati, että hän on oman onnensa seppä. Hänen myötätuntonsa on kokonaan vähäväkisten puolella.

Hänen kunnallisesta toiminnastaan voisi kirjoittaa pitkän luvun, mutta se on toistaiseksi tarpeetonta, koska hän on vielä mies parhaissa voimissaan ja hänen yleishyödyllisen työnsä historiaa piirretään parhaillaan kunnanvaltuuston ja sen alaisten laitosten ja lautakuntien pöytäkirjoihin.

IHMISASUNTO

Siitä on jo lopuilleen toistakymmentä vuotta. Meitä oli kolme nuorta, iloista ja reipasta poikaa sorsastamassa. Oli sellainen huolettoman sees elokuun ensimmäinen päivä, joka tietää vielä täyttä suvea. Heinäkuu on keskikesän kehkeimmän kukoistuksen kuukausi, ja usein on elokuu loppupuolilleen sitä samaa, ainakin keskipäivällä. Elokuun aamussa sensijaan on jo jotain uneliasta, syksymäistä.

Se elokuinen päivä oli tosiaankin kaunis ja kimmeltelevä. Aurinko paistoi kuin omaa riemuaan, ja lahden poukamissa, joita me veneinemme kolusimme, värähteli ihana rauha. Tuulenhenki oli niin hiljainen, että se tuskin kaislaakaan liikutti. Joskus vain vienosti hyväili poskea ja leyhähti avoimesta paidanrinnasta sisälle leikittelemään auringon polttamalla iholla.

Ilmassa leijaili ihmeellinen raukeus. Joku mies souti ohitse, veteli verkalleen tasaisessa tahdissa, pysähtyi meidän kohdallemme ja sanoi:

Meillä oli selkävesi soudettavanamme, kaikki sen puolen poukamat olimme jo kierrelleet.

— Eipä taida, mutta tällaisen hioittavan raukeuden perästä tulee ukkonen myrskyn kerällä.

Me soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä talo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin nahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin annettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja sitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.

Kotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren mustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski hartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen alkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.

Niin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella kohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon me emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman kanssa.

Mutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis muuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän ainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos kasteleekin.

Myötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva oli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa rankkasadetta vastaan?

Kas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa jonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen? Mutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta tuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan kivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!

Eipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen tupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä mies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa, mutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei se ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni kiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä ulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen, joten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä tottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä piirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa musta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa ei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin irtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen sijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka luultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen välistä.

Se on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä Suomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa pitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin — pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä asunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti vanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju- ja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta virsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten lyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon joutunutta.

Mutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä, maanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati valo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei arvaakaan.

Rankkasadetta kesti koko yön. Ukkonen meni ohitse, mutta unohti sulkea taivaan ikkunat lähtiessään. Meidän oli yövyttävä siihen mökkiin. Minä ja toinen toveri otimme haltuumme sängyn lautakasan yhdellä seinämällä — ja kolmas sai oikaista luunsa lattialle, jonnekin sen vanhasta virsikirjasta otetun eukon viereen. Yöllä hän kuitenkin hiipi meidän luoksemme valittaen, että lattialla kulkevat muurahaiset eivät anna hänelle pahaakaan rauhaa.

Mutta ennen maatamenoa kertoi se eukko kasvattaneensa tässä samaisessa töllissä viisi lasta, jotka nyt ovat maailmalla ja lähettävät aina välistä apua. Se oli hyvin lyhyt ja intohimoton kertomus, vanhan virsikirjan nuotilla esitetty. Minä vain ihmettelin mielessäni, miten tässä tuvassa on sopinut asumaan seitsemän henkeä. Ja sen kertomuksen aikana minä katselin, kuinka sammakko ulkona koetti nousta märkää ikkunaa vasten, mutta luiskahti aina takaisin.

— Tästä töllistä on ollut hyvä apu, kun tämä saari ei ole kenenkään kartassa. Tämä on ilmainen asunto. Ja mies on melkein koko ikänsä palvellut renkinä talossa tuolla rannalla. Siellä hän on nytkin.

Viime kesänä minä kävin samassa saaressa. Töllin sijalla oli nyt kuoppa, jossa kalastajat olivat pitäneet yötuliaan. Sen asukkaat olivat muutamia vuosia sitten muuttaneet toiseen maakuoppaan, jossa ei ole takkaa nurkassa.

ISÄ JA POIKA

Se oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa tietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti kummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla jauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli isopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat sivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen harmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet; molemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se säkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti loksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se siinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään häiritsevän.

Tosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti rattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti olevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat kuormineen liikkeelle.

Tämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä. Kesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa ja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin talven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».

Niin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän herroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä pussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.

Heidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas ovat veljekset esillä.

He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset koettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä oli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli, hiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista verryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta kerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.

Sen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä pakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut koskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon: mitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen silmien valottomuuden kanssa.

Mutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve mies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten tavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta, eikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka hän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.

Ukko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla teollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä oli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta hyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä ihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli asunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut taloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen vaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut sattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut. Ja menihän se näinkin.

Sitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla ja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.

Samanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana päivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin mennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi kesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja talouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää näin monen pyöreän työvuoden perästä.

Silloin oli pudonnut hihna vauhtipyörän päältä ja isä oli rientänyt sitä korjaamaan.

Siinä oli tapahtunut onnettomuus. Kukaan ei tiedä, kuinka se oli oikein sattunut. Jos sellaista rupeaisi kuvaamaan, niin kirjailija panisi varmaan omiaan, hän kun on kaikista vähimmän sellaisia onnettomuuksia nähnyt. Eivätkä niistä osaa kertoa nähneetkään; ne vain tapahtuvat, niin äkkiä ja huomaamatta, että tajutaan vasta seuraukset.

Pikku poika sen parhaiten näki, mutta hänkään ei milloinkaan ole osannut siitä kertoa. Hänet korjattiin isän mukana tajuttomana sairaalaan, eikä hän sen koommin ole puhunut juuri muistakaan asioista, saatikka siitä onnettomuudesta. Oli saanut kauan aikaa jälkeenpäin kummallisia puistatuksia ja lopulta jossain määrin selvittyään jäänyt kitukasvuiseksi. Sen pää vain on kasvanut suhteettomasti enemmän kuin muu ruumis.

Isä oli kyllä seuraavana kesänä palannut kotipitäjäänsä, mutta oli tuotu sinne jalattomana ja mukanaan vaitelias poika, joka otettiin yhdessä hänen kanssaan hoitolaan.

Se oli sellainen kohtalo. Yksi silmänräpäys oli tuhonnut koko elämän, jota tosin saattaa jatkua elä pitkällekin, mutta se ei ole oikeata elämää, isälle eikä pojalle, joissa kummassakin elää vain riutuva ruumis. Heidän henkisestä elämästään ei kukaan ole huomannut juuri mitään merkkejä sen perästä, kun heidät kotipitäjänsä hoitolaan tuotiin.

HULLUN KIRJOISSA

Niin hiljaista miestä minä en muista toista tavanneeni kuin oli se Iisakki… niin, hänen sukunimeään minä en milloinkaan kuullutkaan. Kaipa hänellä oli sellainenkin, vaikkei se ole köyhälle mikään tarpeellinen kapine, sillä hänelle riittää paljas Iisakki tai Herkko j.n.e. Sukunimeä vanhempaan aikaan tuskin kaivattiin muualla kuin verokuiteissa ja kauppiaan tilikirjoissa.

Iisakki hän nyt kaikessa tapauksessa oli ja hyvin vaitelias. Hän ei ryhtynyt kenenkään kanssa puheisiin, vaan vilkaisi omituisesti juttusille yrittäjän sivuitse ja vetäytyi arkana syrjään.

Hän oleskeli hoitolassa, pitäjän vaivaistalossa, mutta kävi mielellään ruokapalkkaa vastaan kirkonkylässä töissä, mikäli se sallittiin. Hän ei polttanut edes tupakkaa, joten hänellä ei ollut työstään muita vaatimuksia kuin ruoka. Muuten hän oli erinomainen työmies, pystyi melkein vaikka mihin.

Sanalla sanoen: hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin että hän oli hullu. No, siinäkin kyllä on vikaa kerrakseen, jos hullu on raivopää, mutta Iisakki ei kuulunut riehaantuneen koskaan. Hän oli aina ollut hiljainen ja säyseä.

Hän oli jo ikäpuoli mies silloin, kun minä hänet ensi kerran näin. Joku varotti minua, poikasta, menemästä lähelle Iisakkia, koska hän muka saattoi tehdä pahaa. Ihmisillä on nyt kerta kaikkiaan sellainen käsitys, että kaikki hullut tekevät pahaa. Mutta äitini, joka erinomaisesti tuli toimeen hoitolan hullujen kanssa, sanoi, että Iisakki on peräti siivo mies, kun vain kukaan ei härnää häntä. Minä taas näin pojanvekarain juoksentelevan hänen ympärillään rallattaen:

li… ii… Iisakki, Iisakki verkon varasti, Iisakki vietiin vankilaan kalakeittoa popsimaan.

Mutta Iisakki ei siitäkään suuttunut. Minusta näytti, että hänen kasvoilleen lehahti vielä tavallista pelokkaampi ja syvästi kärsivä ilme ja että hän pyrki mahdollisimman nopeasti pakoon.

Minä olin kuullut hyvin usein tuon saman ratkutuksen poikien suusta ja kysynyt heiltä, mitä se merkitsi, sillä selvästi sillä oli jotain yhteyttä Iisakin kohtalon kanssa.

Vasta myöhemmin sain kuulla hänen tarinansa. Jos se nyt yleensä on mikään tarina. Sehän oli vain tavallinen vastoinkäyminen, vaikka se niin raskaasti koski köyhään ja kunnialliseen mieheen.

Niin, olihan se sanottu tuossa poikien värsyssäkin, sillä todellakin oli Iisakki kerran varastanut verkon ja viety siitä linnaan.

Hän oli ollut mökinmies ja tietysti suuriperheinen, sillä pieniperheisiä mökinmiehiä ei tuonnoisina aikoina juuri tavattu. Eteenpäinpääsyssä oli ollut tietämistä. Yleensä vain kuiva kannikka ja suolakala pöydässä, eikä sitten lopulta enää ollut kalaakaan särpimeksi, sillä edellisenä kesänä olivat verkot hukkuneet myrskyn kouriin. Siihen oli vielä kaiken muun kurjuuden lisäksi eukkokin joutunut vuoteen omaksi, ruvennut saamaan kovia kouristuksia. Se oli juuri keväällä synnyttänyt viimeisen lapsen, eikä ollut saanut kunnollista ruokaa, minkä vuoksi oli potemaan paneutunut.

Ylen oli eukko ruikuttanut, että kun saisi edes kerran tuoreesta kalasta keiton, niin ehkä tästä vielä kuontuisi jalkeille. Iisakki oli aikansa kuunnellut sitä voivottelua, ja lopulta se oli käynyt niin luonnolle, että oli lähtenyt vieraita verkkoja kokemaan.

Mutta kun on ensi kertaa luvattomilla teillä ja vielä semmoinen mies, joka ei halusta toisen omaan koske, niin eipäs osannut ottaa lahnaa tai paria vieraan verkosta, vaan koko verkon hätäpäissään nosti ja kotiinsa kantoi. No, niin oli tullut synti tehdyksi, mutta ei ollut vielä ehtinyt kalakeittoa tulelle panna, vielä vähemmän verkkoa takaisin viedä, kuten oli ollut vakaa aikomus, kun tulivat oikeat omistajat. Miten lienevät heti jäljille päässeet? Vaikka niinhän se on, että köyhää aina epäillään. Omansa saivat, sekä kalansa että verkkonsa, mutta eiväthän ne siihen tyytyneet, vaan lakitupaan veivät ja linna peri.

Eihän se kyllä ollut pitkä, se istuminen, mutta kuitenkin oli vankilassa tullut Iisakista sellainen hiljainen hullu, jollaisena hän yhä hoitolassa ja väliin kirkonkylälläkin esiintyi. Kun oli linnasta palannut, oli eukko jo ollut haudassa. Äkkiä olikin mennyt surusta ja muusta taudista. Lapset olivat kunnan niskoilla, ja itse Iisakki joutui hoitolaan. Sillä tavalla hävisi perhe sen yhden syömättömän kalakeiton takia. Ja parhaan ikänsä joutui Iisakki vähämielisenä vaeltamaan mokoman vaivaisen verkon vuoksi, jota hän ei edes ollut aikonut varastaa. Mutta kun se laki on niin ankara köyhää kohtaan.

Nyt olivat lapsetkin jo kasvaneet suuriksi ja päässeet omille jaloilleen. Joskus kävivät katsomassa hullua isäänsä hoitolassa, kun sattui asiaa kirkolle ja muuten ennättivät. Oli tainnut Iisakki omat lapsensakin unohtaa, koska ei heillekään haastelemaan ruvennut. Eivätkä lapset ottaneet isäänsä luokseen, kun heidänkin elämänsä oli tukalaa, ja sitäpaitsi isä oli hullun kirjoissa.

Vaikka hän minusta hiljaisessa sulkeutuneisuudessaan oli viisaampi kuin moni muu, jota suurenakin nerona pidetään. Mutta hänestä, jolla oikeastaan ei ollut muuta virhettä kuin köyhyys, oli tehty varas. Se oli niin suuri onnettomuus, ettei hän jaksanut sitä kantaa muuten kuin mielipuolena. Siksi hän kivettyi omaan itseensä ja antoi tylyn elämän ympärillä mennä menojaan.

SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA

Hänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen elämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja nousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen elämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?

Hänellä oli nimi, mikähän lie ollut joku Pekka Ovaskainen, jollainen saattaa olla kenellä hyvänsä ja hän teki kuusi päivää viikossa työtä eräässä rullatehtaassa — taisi olla ensimmäisiä sellaisia tehtaita maassamme —, nosti joka lauantai tilinsä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Aivan kuin Isä Jumala, jonka kuva hänkin lienee ollut, vaikka hän sitä ehkä vain lievästi muistutti, sillä Jumala on luultavasti paljon suurempiselkäinen kuin tämä Pekka Ovaskainen, jonka hartiat olivat painuneet kuuruun jo nuoruudessa.

Ne oli työ taivuttanut. Alkuperäisten ja puutteellisten kojeitten ääressä seisominen tuskin oli leikintekoa, ja työpäivä oli siihen aikaan vielä ylettömän pitkä. Vartalo mutkistui sellaiseksi kuin koukkupäinen ryhmäsauva, eikä se enää muutamien vuosien perästä jaksanut oietakaan entiseen suoruuteensa. Oikea käsi alkoi vielä omituisesti nytkähdellä olkapäästään, se oli vain aina pitävinään samaa tahtia kuin tehtaassa. Niin että sellainen ryhmysauvan näköinen ja nytkähtelevä Pekka Ovaskainen oli verraten huono jumalankuva. Häntä tuskin olisi voinut suositella kuvaraamattuun.

Niin olivat vuodet vierineet, Pekka Ovaskainen oli akoittunut ja saanut paljon mukuloita, jotka kulkivat alaspäin tasaisesti pienenevässä sarjassa kuin urkujen torvet.

Ja kun Pekka Ovaskainen oli saattanut runsaasti lisääntyneen perheensä siihen olotilaan, että vanhin tyttö oli jo päässyt edes ja sai pientä palkkaa samassa tehtaassa, eikä enää näyttänyt tavallisin, väliajoin tulevan uusia perillisiä, ja kun hän alkoi toivoa, että tämä puutteenalainen ja kitulias elämä tästä valkenisi, sattui onnettomuus. Sellaisia sattui siihen aikaan hyvin usein, mutta Pekka Ovaskaista oli onni siihen saakka varjellut. Miten lie nyt sitten rusentunut vasen käsi sorvin välissä niin pahasti, ettei siitä enää kunnon kättä tullut tohtorinkaan avulla. Se oikea, joka nytkähteli silloinkin, kun ei olisi tarvinnut, jäi kyllä jäljelle, mutta se oli yksinään vähän honttero, eikä työstä enää sairasvuoteesta noustua tahtonut tulla mitään.

Sitten oli vielä käynyt niin hassusti, ettei se perheenkään lisääntyminen loppunut siihen, vaikka Pekka Ovaskainen oli niin uskonut. Äidistä ei kyllä enää näkynyt olevan tekijäksi, mutta se vanhin tytär oli synnyttänyt pikkuisen kahdeksantoista vuoden iässä. Mikä lie mestari siellä tehtaassa suostutellut tytön puolellensa. No, niinhän ne aina tekivät, mestarit, niillä oli omat konstinsa: jos ei hyvällä ruvennut, niin ottivat pahalla. Eikä niille riivatuille koskaan riittänyt oma akkansa.

Niin että perheeseen tuli taas uusi avuton hoidettava, kun ei sentään raatsinut tyttöä lähettää maailmalle oman onnensa nojaan. Ei suinkaan se siellä olisi ainakaan paremmille jäljille joutunut.

Tehtaan työnjohtajat ja isännistö huomasivat pian, ettei Pekka Ovaskainen enää ollut entisen veroinen työmies, minkä vuoksi heidän ei sopinut pitää häntä tärkeässä kohdassa, vaan annettiin hänelle helpompaa työtä, josta oli vastaavassa suhteessa helpompi palkka. Isännistön puolesta selitettiin, että tämä on oikeastaan armeliaisuutta Pekka Ovaskaista kohtaan, sillä yhtä hyvin hänet olisi voitu kelvottomana kokonaan erottaa tehtaasta. Mutta kun hän oli terveytensä päivinä ohut ahkera ja tunnollinen työmies, niin pidettiin häntä nyt koommin niinkuin tehtaan elättinä ja annettiin hänen kapsehtia keveämpiä töitä.

Lieneekö Pekka Ovaskaiseen vaikuttanut se onnettomuus, vaiko sitä seurannut vielä suurempi puute pienessä mökissä, vai oliko hänelle vain muuten tullut aika vanhentua ja heikontua, sitä ei osaa oikein sanoa, mutta onnettomuuden perästä alkoi hän yhä enemmän, ihan silmissä, painua kokoon. Se omituinen nytkähteleminen oli levinnyt oikeasta kädestä yli koko ruumiin, niin että hän pian oli kuin nuorempien lasten vuoleksima saha-äijä, jonka jokainen jäsen retkahteli nivelistään..

Ja kun hän sitten pääsi viisikymmenvuotiseen syntymäpäiväänsä, ei hänestä enää ollut jäljellä muuta kuin rääsyihin kiedottu luukasa, joka makasi pienen tuvan peräseinäsängyssä.

Mutta sinä päivänä hän sai julkisen tunnustuksen, jollaista hän ei ollut osannut ajatellakaan ja jollaisen hyvin harva työmies saa eläessään. Hänen mökkiinsä työntyi tehtaan isännöitsijä konttoripäällikön kanssa ja toi rullalle käärityn paperin, josta hän luki tehtaan hallituksen onnittelut viisikymmenvuotiaalle sekä tunnustuksen hänen kolmekymmenvuotisesta työstään tehtaassa.

Rääsyinen luukasa peräseinäsängyssä kuunteli lyhyttä puhetta ilmeisellä välinpitämättömyydellä. Lopuksi hän kuitenkin väänsi suutaan melkein yhtä pahasti kuin tehtaan hallituksen edustajat tunkeutuessaan varsin pian ulos pahanhajuisesta mökistä.

Mutta Pekka Ovaskainen oli saanut kunniakirjan, joka samalla oli hänelle niinkuin ulosseteli, sillä hän kuoli viikon kuluttua.

AHKERAT KÄDET

Hän istui vaivaistalon etelänpuoleisen päätyikkunan vieressä. Siinä olin nähnyt hänet monena vuonna, jo aikoja ennen kuin vaivaistalo, jonka nimi soi kunnanmiesten korvissa jossain määrin ikävältä ja pahalta, ristittiin kunnalliskodiksi.

Hän oli nuori silloin, kun minä hänet ensimmäisen kerran näin. Minä menin äitini kanssa hänen luokseen viemään työtä, sillä hän kuului olevan ahkera ja tottunut nypläämään pitsejä ja tekemään kaikenlaista käsityötä. Pitäjän rouvien kesken pidettiin häntä aivan erikoisessa arvossa, ja pakanalähetyksen hyväksi toimiva ompeluseura teetti hänellä paitoja pikku pakanoitten mustien ruumiitten verhoksi. Oikeastaan tämä työ olisi kuulunut rouville itselleen, mutta kun heidän aikansa useimmiten meni juorujen kutomiseen kirkonkylässä niukalti tarjona olevasta ainehistosta, ja kun Hanna — se oli hänen nimensä ei vaivaistalon asukkaana voinut vaatia mitään määrättyä palkkaa, ja kun hän, kuten sanottu, oli vielä näppärä sormistaan, kannettiin hänelle suurin osa ompeluksia. Paitsi pakanalähetyksen töitä, kertyi Hannalle muutakin hienompaa ja sormivikkelyyttä kysyvää puuhaa. Pitäjän rouvien yömyssyihin ja paitoihin tarvittiin pitsejä, vieläpä useimmassa tapauksessa mainitut tarve-esineet kokonaisuudessaankin joutuivat Hannan valmistettaviksi. Hänen luonaan kävi asiakkaita usein, ja vaivaistalon eteläpään ikkunan ohitse kyläilylle kulkevat rouvat pysähtyivät armollisesti puhuttelemaan Hannaa ja kertoilemaan hänelle kuulumisia siitä maailmasta, johon tytöllä itsellään ei ollut pääsyä.

Hän oli näet sidottu paikoilleen sillä tavoin, että molemmat jalat olivat täydellisesti halvatut; Kun häntä puhutteli ikkunan lävitse, ei sitä ollenkaan huomannut. Sisältä katsoivat vain nuoret kasvot, säännölliset ja ilmehikkäät, vaikka monivuotisesta sisällä-istumisesta tavattomasti kalvenneet. Silmät välähtivät välistä hehkuvaa elämänhalua, mutta enimmäkseen niissä asusti surumielinen kiilto. Ja suorastaan synkkä ilme sävähti niihin, jos joku sattui kysymään, haluttaisiko Hannaa tulla ulos näin kauniina kesäisenä päivänä.

Silloin saattoivat muutoin lempeät ja miettivät silmät toisinaan lingota kysyjään suorastaan vihaisen katseen, vaikka mokoma kysyjä sitä tuskin huomasi, kuten yleensä ihminen, jolla ei ole riittävää hienotunteisuutta, ei havaitse epähienoutensa seurauksia.

Mutta pian hiipi jälleen Hannan silmiin tavanmukainen kohtaloonsa tyytyjän ilme. Hän ei ollut tottunut kapinoimaan välttämättömyyttä vastaan, ja hänen kohdalleen oli sattunut sellainen välttämättömyys, että piti istua kytkettynä yhteen paikkaan, vieläpä verraten ikävään.

Kaikki ihmettelivät, miten ahkerasti Hannan kädet tekivät työtä, mutta kukaan ei juuri kysellyt, miten hänestä oli tullut jalaton nuorella iällään. Hän oli tullut useimmille ilmestyksenä sinne vaivaistaloon, valmiina jalattomana, eikähän sinne ehyitä ja terveitä ihmisiä tuodakaan, se kun on vaivaisten koti.

Mutta minä kuulin sittemmin Hannan onnettomuuden tarinan. Siihen oli kuitenkin kulunut aikaa, sillä minusta vasta aikamiehenä tuli siinä määrin utelias, että minä halusin kuulla ihmisten onnettomuudestakin, enkä vain onnesta, josta useimmat ovat kyllä kärkkäitä kertomaan.

Se tarina ei ollut pitkä, ja ehkä Hanna juuri sen vuoksi sen kertoikin. Pitkää onnettomuuden historiaa ei kukaan mielellään haasta julki, vaikka sille kuuntelijoita löytyisikin.

Hän oli aikoinaan ollut pienen mökin pikkuinen tyttö, vanhin suuresta sisaruskatraasta. Varsin tuhoisena hänet jo pantiin paimenelle, ensin kaitsemaan kahta omaa lehmää ja sitten hiukan suurempana pitämään huolta kartanon karjasta. Ne ajat olivat olleet hänen onnellisimpansa. Hän oli rakastanut avaroita laitumia, leppoisia lehtoja, ja kukkulalla oli hän välistä kirkaissut elämänriemusta. Milloinkaan hän ei ollut kadehtinut toisia parempiosaisia, sillä hänen mielestään ei ollut mitään sen parempaa osaa kuin juosta vapaana pitkin maita ja metsiä. Karja ei kovin paljoa orjuuttanut, sillä oli laajat laitumet, ja paimeniakin oli useampia. Niin oli hän pitkät tovit joutanut katselemaan auringon kirkkautta ja ihmettelemään, miten suuri voima sillä oli keväällä ja kesällä ja miten se syksyllä muuttui ikäänkuin vanhemmaksi ja vakavammaksi.

Sitten hänestä oli tullut melkein aikaihminen. Hän oli jo päässyt ripille, ja rouva oli sanonut, että Hanna on näppärä tyttö, nopea ja täsmällinen työssään, hänet otetaan sisälle, siten hän pääsee helpommalle.

Voi, miten omituiset käsitykset herrasväellä on helppoudesta! Hannasta oli hänen uusi asemansa päinvastoin mahdollisimman vaikea. Hän joutui palvelemaan kaikissa herrasväen pidoissa ja kutsuissa, joita oli yhtämittaa. Niin menivät päivät ja kuluivat yöt yhdessä ryöpyssä. Hanna ei juuri milloinkaan kerinnyt kunnolla lepäämään, sillä hän oli vähitellen saavuttanut isäntäväkensä ehdottoman luottamuksen. Ilman häntä ei enää tultu toimeen, piti olla joka paikassa Hanna ja aina vain Hanna.

Tämä luottamus häntä vaivasi. Hän kaipasi metsää ja ikävöi aurinkoa, ja sitten tuli se kaikkein pahin.

Häntä rupesi kummasti väsyttämään. Sitä väsymystä hän itsekin tavallaan häpesi. Nuori ihminen, vasta alun kolmannellakymmenellä, ja nyt jo jalkoja pakottaa. Hän ei edes uskaltanut kenellekään vaivaansa valittaa: olisivat tietenkin sanoneet, että joko Hannaakin laiskoittaa; se on niin yleistä palvelusväellä tähän maailman aikaan, mutta kuka olisi uskonut Hannasta, joka on aina ollut niin reilu ja nuhteeton!

Sitä soimausta hän ei jaksanut kuulla, ja sen vuoksi hän ei virkkanut kellekään halaistua sanaa.

Mutta sitten eräänä päivänä hän kaatui seisovilta jaloiltaan, eikä noussutkaan siitä enää ylös. Haettiin lääkäri, ja tämä, sanoi, että Hannaa on kohdannut jonkinlainen halvaus; saattaa olla, että jalat menevät sen tiensä.

Nyt hän on ollut kaksikymmentä vuotta vaivaistalon hoidokkina, mutta hän tyytyy nöyrästi kohtaloonsa, semminkin kun lääkäri oli vakuuttanut, ettei siihen muuta syytä ollut kuin jalkojen heikkous. Toisen jalat eivät sellaisesta olisi olleet minäänkään, mutta Hanna ei oltu luotu olemaan paljon jalkojensa päällä yhtämittaa.

Kun hänelle nyt sanotaan, että Hannalla on niin erinomaisen ahkerat kädet, myhähtää hän joskus surumielisesti, sillä hän muistaa, että hänellä ovat joskus olleet ahkerat jalatkin, vaikka ne olivat heikot eivätkä kestäneet.

Vain joskus hän, kuten sanottu, hiukan suutahtaa, jos joku kysyy, tahtoisiko hän ulos aurinkoon. Hän oli rakastanut aurinkoa niin rajattomasti ennen pienenä paimenessa juostessaan.

PRINSESSA

Pitäjäläiset muistivat hänet hyvin. Hän oli ollut harvinaisen kaunis, niin hienohipiäinen ja solakkavartinen, jotta häntä ei mitenkään olisi uskonut tavalliseksi palvelustytöksi, jollei hän olisi kantanut kansannaisen pukua ja ollut palvelijana vanhassa aateliskartanossa. Talon neidit katselivat häntä kateellisesti, mutta nuoren herran silmiin tuli aivan toisenlainen loiste, kun nuori tyttö askareitaan toimitellessaan keinui hänen ohitseen. Tämä nuori herra oli joskus ennenkin katsellut piikojaan, mutta kukaan heistä ei ollut vielä milloinkaan vetänyt sillä tavalla puoleensa kuin tämä Anna.

Kansa on viisasta ja harkitsevaa, ja se sanoi Annalle: Ole sinä varovainen, kartanon nuori herra katselee sinua niin, ettei siitä hyvä seuraa.

Mutta Anna loi suuret, ihmeellisen kostean verhon peittämät siniset silmänsä puhujaan eikä sanonut mitään. Siitä pitäen hän kuitenkin alkoi huomata nuoren herran katseen, vaikka kulkikin ohitse niinkuin se ei olisi häneen lainkaan koskenut.

»Sinä olet kyllä kuin prinsessa, mistä lienet sellaiseksi tullutkin, mutta piikatyttö ei pääse hoviin», sanoi viisas kansa.

Anna ei vieläkään puhunut mitään, pyöräyttihän vain päätänsä ja meni menojaan.

Hän oli ennen ollut karjalla, mutta sitten hänet otettiin sisälle. Se johtui siitä, että useat talon lukuisista vieraista olivat huomanneet tytön kauneuden ja sanoneet rouva vapaaherrattarelle: Teillähän on kokonainen aarre navetassa, siirtäkää hänet toki tänne kaunistukseksi, hänhän on aivan kuin prinsessa.

Siitä pitäen oli nuori herra yhtämittaa Annan tiellä, ja hänen katseeseensa alkoi ilmestyä yhä enemmän tulta. Aluksi ei Anna sitä huomannut, mutta kerran oli herra auttanut häntä mattojen kokoamisessa ja kysynyt Annalta, eikö työ ollut hänelle raskasta. Anna oli silloin katsonut ihmetellen herraa silmiin ja ollut sanomaisillaan, että mitäpä tämä nyt on, tavallista työihmisen askaretta. Mutta se tuli oli polttanut häntä, hän oli jäänyt mykäksi ja mennyt omituisesti hämilleen.

Ja sitten oli nuori herra aina ehättäytynyt puhumaan Annalle, että tällainen palvelijan työ ei sovi hänelle, koska hän on niin kaunis kuin prinsessa.

Kului kuukausia ja tuli kevät. Vanha ja viisas kansa alkoi kuiskia, että nyt kuuluu hovin nuori herra kulkevan sen Annan kanssa tuolla lehdoissa; niin se sitten sillekin tytölle kävi. Kovin olikin hieno ja herrashipiäinen. Eivät ne säily tuollaiset kansanlapset, joilla on prinsessan näkö. Mikä heitä sitten meikäläisistä synnyttäneekin…

Sitten tuli syksy. Annan posket olivat painuneet kuopille, varsi ei ollut enää solakka, silmistä oli hävinnyt se kostea kiilto, ne tuijottelivat nyt jonnekin hyvin kauas, menneisyyteenkö vai tulevaisuuteen, sitä on vaikea arvata.

Kerran silloin syksyllä oli Anna ilmestynyt palvelijattarien kamariin hyvin touhuissaan. Sillä kertaa eivät hänen silmänsä olleet tuijottaneet, vaan oli niissä ollut varsin käskevä ilme. Hän oli sanonut, että tästä lähtien ei tarvitse kuulla muuta kuin häntä, koska hän on emäntä talossa. Sitten hän oli mennyt vanhan vapaaherrattaren luokse ja vaatinut avaimia, sillä hallitus siirtyy hänelle, nuorempiin käsiin.

»Se kuuluu Annakin tulleen hulluksi tuolla hovissa», kohisi kansa, »mitä lienee nuori herra sille uskotellut himonsa vallassa; nyt se kuuluu vaatineen vanhalta rouvalta avaimia. Maantielle on kuulemma tullut lähtö. Taitavat sen asiat olla hullusti.»

Sitten kului monta kuukautta, ennenkuin kansa tiesi mitään Annasta. Hän oli hävinnyt seudulta, eikä kansa tavallisesti pidä huolta muusta kuin omasta piiristään. Vasta seuraavana keväänä kertoi joku, että Annaa oli pidetty vankilassa lapsensa surmaamisesta, sitten hänet oli siirretty mielisairaalaan, josta kuitenkin pian päästetty pois hiljaisena ja vaarattomana.

Anna oli huutolaisena eräässä talossa. Hän oli talvisin aina työteliäs, eikä liikkunut minnekään. Mutta keväällä hän meni metsään, sitoi seppeleen päähänsä ja vietti häitä jonkun prinssin kanssa. Syksyllä hän vaati emännältä avaimia, mutta ei pahastunut, kun tämä hyväluontoinen ihminen hänelle selitti, että eihän prinsessan sovi kantaa avaimia, ne kuuluvat emäntäpiialle.

KOHTALO

Suurenpuoleinen, upeasti kalustettu huone. Seinillä tauluja, jotka kiinnittävät huomiota etupäässä koollaan ja paksuilla kultakehyksillään. Lattialla kalliita mattoja. Pöydiltä riippuvat isot samettiset liinat kuin norsun korvat. Uljaissa maljakoissa keinotekoisia kukkia. Koko kalustus tekee sellaisen vaikutuksen kuin olisi se jonkin erikoisliikkeen joulunäyttely, josta hintaliput vain puuttuvat.

Keskellä riippuu katosta sähköruunu, joka on ainoastaan puoleksi sytytetty, joten seinämillä häilyvät tummat varjot. Ruunun alla ylellisesti katettu illallispöytä.

Varatuomari Hallas kävelee kärsimättömänä edestakaisin. Kello on vähän yli yhden yöllä. Hallas näyttää odottavan jotain, astuu väliin ikkunan ääreen, raottaa akutinta ja katsoo talvikuutamoiselle kadulle, kuuntelee, sitten laskee uutimen alas, kävelee, seisahtuu taas ja kuuntelee, sitten kävelee jälleen niin kuulumattomasti, että pieninkin ääni eteisestä saattaisi estymättä yltää hänen korviinsa.

Hetken perästä kuuluu kadulta reen jalasten kitinää ja kulkusten helähdyksiä. Tuomari Hallas rientää eteiseen ja palaa jonkin ajan kuluttua takaisin Elsan seurassa.

Elsa (nuori komea nainen, huolellisesti ja maulla, mutta ei ylellisesti puettu, kaunis, tummatukkainen, säihkyväsilmäinen, kasvoilla puhdas ja rehellinen, joskin hiukan väsynyt ilme). Toistaiseksi ei minun ole tarvinnut rikkoa lupauksiani. Minä en nimittäin vielä milloinkaan ole luvannut sellaista, mitä en voisi täyttää. Minä kyllä hieman viivyin, mutta sille ei mahda mitään; ammatti sen teki.

Elsa. Ettekö te sitten muista, että minä kerran hylkäsin tarjoomanne samanlaisen palveluksen? Te pyysitte lupaa tulla minua noutamaan, mutta minä kielsin. Minä en tahtonut saattaa teitä ihmisten silmätikuksi. Kenties olisi joku sattunut näkemään, ja arvaan kyllä, mitä olisi puhuttu, jos tunnettu asianajaja Hallas olisi nähty ravintolanaisen seurassa.

Hallas. Te liioittelette, Elsa. Mutta minä aivan unohdin pyytää teitä istumaan.

Elsa. Kiitoksia paljon. Sallikaa minun kuitenkin katsoa hiukan ympärilleni. — Ei, herra Hallas, en minä liioittele. Joku vanhempi herra minun seurassani, se nyt vielä ei olisi mitään. Vilkutettaisiin ehkä vain silmää ja kuiskattaisiin: katsos vain vanhaa syntisäkkiä. Mutta te olette nuori ja vielä naimaton, teidän täytyy varoa mainettanne. Muuten teiltä voi sulkeutua tie kunniallisiin perheisiin, joilla on naimaiässä olevia tyttäriä.

Hallas. Neiti Elsa, oletteko huomannut minussa sellaisia ominaisuuksia, joitten nojalla voitte päätellä minun haluavan seurustella kanssanne salapäin.

Elsa (hieman leikillisesti). No no, herra Hallas, älkää unohtako, ettette nyt ole oikeussalissa. Miksi te haluatte tulkita sanojani toisin kuin ne ovat ymmärrettävät? Ette te pelkää minua, vaan minä pelkään teidän puolestanne. Te olette aina kohdellut minua hyvin, enkä minä halua tärvellä teidän nimeänne.

Hallas. Jättäkäämme tämä. Istukaa toki! Tehkää sekin minun tähteni. Minä tahtoisin niin mielelläni istahtaa, mutta eihän minun sovi istua naishenkilön seisoessa.

Elsa. Älkää välittäkö minusta, herra Hallas. Minun tehtäväni on seista. Ettehän te klubissakaan koskaan kursaile istua minun läsnäollessani.

Muuten, voinhan minä nyt jo istuakin. Minä olen saanut käsityksen huoneestanne. Se on ammattitaitoa sekin: voi puhua yhtä ja ajatella toista. (Keveästi huokaisten). Olen jo riittävästi saanut sitä taitoa harjoitella.

Elsa. Olenkohan minä oikeutettu sen sanomaan? Ehkä ei minun makuni ole terve? (Lyhyt vaitiolo.)

Te asutte komeasti. Muistaakseni olette ennen kertonut, että teillä on neljä asuinhuonetta. Ensimmäisestä näkemästänikin voin jo päättää, että tämän talon isännällä on varaa järjestää elämänsä hyvin. Mutta sittenkin täältä puuttuu jotain.

(Taas lyhyt vaitiolo. Hallas nähtävästi haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löydä ilmaisua.)

Puuttuu ymmärtäväisen naisen käden jälkeä. (Hiukan värähtävällä äänellä.) Sellaisen käden, jota ohjaisi sydän ja silmä, etupäässä sydän, toista sydäntä ilahuttaa haluava. — Tämä ei ole koti, herra Hallas, vaan ikäänkuin jäljennös komeasta ravintolasta.

Suokaa anteeksi, että minä puhun näin suoraan, mutta joskus tekee mieli haastella rehellisesti. Sitä kaipaa meikäläinenkin, vaikkei hänellä siihen tavallisesti ole tilaisuutta, ja vaikka hän vähitellen alkaa uskoa kadottaneensa oman mielipiteensä voiman ja osaavansa vain ammattivalheen.

Älkää ottako minun sanojani vallan vakavasti, eiväthän ne suuria merkitse. (Vasten tahtoaan katkeroituen.) Minähän olen ainoastaan ravintolatyttö, jolla ei ole makua eikä kauneusaistia.

Hallas, (joka on katsellut Elsaa ihastuneena, tarttuen tämän käteen). Puhukaa, Elsa, jatkakaa, minä ymmärrän, minä tiedän, että puhutte totta, olen sen itsekin tuntenut. Minä haluan kuulla tuon kaiken juuri teidän suustanne.

Elsa (irroittaen hiljaa kätensä). Illastakaamme toki. Te ette lainkaan näy muistavan huomauttaa, että pöytä on katettu. Palvelijanne on jo varmaankin aikoja sitten mennyt nukkumaan. Te olette huolellisesti noudattanut määräyksiäni. Häntä ei tarvitakaan. Minussa herää heti ruokapöydän nähdessäni ammatti-ihminen, ja minä tunnen vastustamattoman halun ryhtyä tarjoilemaan. Kas niin. — (Kaataa viiniä laseihin ja asettaa Hallaan lautaselle kylmiä ruokia, sitten omalleen. Kaikki tämä tapahtuu keskustelun käydessä.)

Hallas, (joka on vihdoin yrittänyt ottaa asiakseen tarjoilun, minkä Elsa on estänyt). Suokaa anteeksi, neiti Elsa, olen niin hajamielinen, katselen yksinomaan teitä, ja unohdan isännän velvollisuudet.

Elsa. Joutavia, herra Hallas, se on teilläkin tottumus. Miksi poiketa totutuista tavoistaan? Antakaa edelleenkin toisten palvella itseänne niinkuin ennenkin.

Elsa. Älkää pahastuko, herra Hallas. Ehkä teistä tämä juttu on ikävä, mutta minua haluttaa olla nyt rehellinen. Minä puhun totta, enkä yritä ivata, vaikka teistä ehkä siltä tuntuu. Te olette oppinut minut tuntemaan siinä piirissä, jossa ei puhuta yhtään teeskentelemätöntä sanaa. Me näyttelemme siellä kaikki, minä ja vieraani.

Hallas. Kuinka minä olen iloinen, Elsa, että tänään tulitte luokseni. Minä odotin teitä niin levottomana.

Elsa. Miksi ette sano suoraan, että luulitte minun syövän sanani? En minä loukkaannu. Minä tiedän, että meistä ihmisillä yleensä on sellainen käsitys. Mutta sanoinhan minä teille, ettei minun toistaiseksi ole tarvinnut pettää sanaani. Minun ei vielä ole ollut pakko liikoja luvata. (Näyttää odottavan, että Hallas jotain sanoisi, mutta kun tämä yhä vaikenee, jatkaa.) Lupaaminen ja lupauksensa pettäminen kuuluvat myös meidän ammattiimme. Herrat ovat tottuneet siihen, että me myönnymme kaikkeen, vaikka emme tietenkään voi kaikkea täyttää. He uskovat meitä illalla, mutta aamulla ovat he unohtaneet sekä meidät että meidän lupauksemme. Seuraavana iltana palaavat he sitten taas uusina vanhaan helppojen lupausten maailmaan.

Elsa. Ehkä, tähän saakka, mutta pitemmän päälle ei poikkeuksia suvaita. Minunkin täytyy lopulta mukautua yleisiin tapoihin, muuten on tie tukossa.

Elsa. Hyvin paljon mahdollista. Mutta ajatelkaapa, että teidän toverinne saavat tietää minun olleen tänä yönä teidän luonanne. Mitä te luulette siitä seuraavan? (Hallas ei vastaa.) Ettekö te sitäkään ymmärrä? (Lyhyt vaikeneminen.) He vaativat minua seuraavalla kerralla luokseen. Me olemme yhteistä tavaraa, se kuuluu ammattiin…

Hallas (sulkien kiihkeästi Elsan käden omaansa). Elsa, Elsa, älkää puhuko noin, älkää uskoko minusta niin halpamaista, että minä muille lörpöttelisin…

Elsa (sallien kätensä jäädä). Minä olen itse astunut ensimmäisen askeleen sillä tiellä, jota meidän kaikkien lopulta täytyy kulkea, ja siinä on tarpeeksi. (Hän on muutaman kerran täyttänyt viinilasinsa.) Viininne on väkevää, herra Hallas.

Hallas (tarttuen molemmin käsin Elsan päähän ja katsoen häntä tulisesti silmiin). Teidän silmienne tuli, Elsa, on väkevämpi, se huumaa minua enemmän kuin viini.

Elsa. Tarkoitan, että nyt alatte pyrkiä siihen, mitä varten olette minut tänne kutsunut.

Elsa (hieman närkästyen). Mikä yksinkertaisuus! Kuinka hullunkurista, että minun täytyy lukea teidän ajatuksianne. (Hilliten itsensä.) Mutta samapa se, kun kerran olen puheliaalla tuulella.

Ette suinkaan te tahtone uskotella minulle, että kutsuitte minut luoksenne puhellaksenne kanssani ilmoista. Mikäli minä tapoja tunnen, ei säädyllisen perhenaisen sovi tulla nuoren miehen asuntoon edes päivällä, saatikka sitten tällaisena vuorokauden aikana. Eikö niin, herra Hallas?

Hallas (ikäänkuin hämillään). Ehkä olette oikeassa, minä en tunne kaikkia sääntöjä niin tarkoin.

Elsa (katkeruudella). Tämä on yölepakkojen hetki, päivälinnut nukkuvat nyt siveyden hurskasta unta…

Elsa. Ehkä tämä puhe ei teitä miellytä. Ei se minuakaan miellytä, uskokaa pois! Mutta minä olen nyt päättänyt olla rehellinen, vaikkapa vain tämän kerran, rehellinen itselleni ja teille. Kenties on nyt minulla siihen viimeinen tilaisuus.

Elsa (keskeyttäen). Mitä joutavia, enhän minä lainkaan ole loukkaantunut. Hyvänen aika, jospa minun ei milloinkaan tarvitsisi sietää tämän enempää!

Kyllä minä jo tänne tullessani tiesin, millä matkalla olen. Minulle oli täysin selvillä, että minä täältä lähtiessäni olen oppinut viimeisen ammattisalaisuuden. Minä palaan huomisaamulla ulosoppineena, ja kykenen kaikesta keskustelemaan toisten kanssa.

Hallas. Minä en täysin käsitä hämäriä sanojanne. (Tarttuu hänen molempiin käsiinsä.) Mutta luottakaa minuun, Elsa, uskokaa, että minä ihailen teitä, te olette järkevä nainen ja yläpuolella toisten teikäläisten.

Elsa. Kas niin, siinä se nähtiin. Te ette edes ihailunnekaan vallassa voi olla vertaamatta minua toisiin meikäläisiin. Te ette voi unohtaa, mistä piiristä minä olen.

Ehkä juuri senvuoksi, että te uskotte minun olevan jonkin verran ylempänä ammattitovereitani, te käytte asiaan hiukan toista tietä; niin sanoakseni varovammin ja mutkallisemmin kuin tavallista. Jos te olisitte ollut varma, että minä olen tovereitteni tasalla, niin te aivan yksinkertaisesti olisitte ryhtynyt hieromaan kauppaa kanssani.

Elsa (naurahtaen). Jättäkää paatos! Minä myönnän mielelläni, että te olette parempi kuin monet muut, mutta eihän sen seikan tarvitse estää teitä kokonaan kauppaa käymästä. Te vain valitsette huolellisemmin ostoksenne.

Mutta puhukaamme mieluummin yksinomaan minusta, niin ei tule riitaa. Mistä te päätätte, että minä olen parempi toisia meikäläisiä, kuten te suvaitsette sanoa?

Hallas. Minä tunnen sen, tiedän sen, minussa on herännyt sellainen ajatus vähitellen teitä katsellessani, ja tänä iltana on se kehittynyt täydelliseksi varmuudeksi.

Elsa. Odottakaapa, minä ehkä voin määritellä tarkemmin: eiköhän sen vuoksi, etteivät toverinne klubissa ole koskaan voineet kerskata omistaneensa minua? Eikö totta?

Hallas (empien). Ehkä — osaksi. (Sitten leimahtaen.) Mutta kuitenkin on syy syvemmällä, Elsa, vaikka te ette salli minun sanoa ajatustani loppuun. Minä rakastan teitä, Elsa!… Elsa, minä rakastan sinua mielettömästi. Se tunne on minussa syntynyt jo aikoja sitten, ja tänä iltana on se leimahtanut vastustamattomaksi liekiksi.

(Elsa on kuunnellut Hallaan sanoja silmänsä sulkien ja taaksepäin nojautuen. Hän ei ole vastustanut, kun Hallas on kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Näin on mennyt tuokio. Hallaan hyväilyt yhä kiihtyvät ja lopulta Elsa vastaa niihin. — Sitten hän ikäänkuin kokoaa voimansa, irtautuu H:n syleilystä ja nousee.)

Elsa. Sittenkin, sittenkin… Minä luulin, että sellainen nainen minussa oli kuollut, tai että se ei milloinkaan ollut elänytkään. Mutta minä olen erehtynyt… erehtynyt…

Hallas (nousee myös ja siirtyy Elsan luokse). Elsa, miksi sinä pakenet? (Tarttuu Elsan vastustamatta häntä vyötäisistä ja taluttaa hänet takaisin sohvaan.) Älä loittone minusta, Elsa, sinä rakastat minua! Sano!

Elsa (on vähitellen saavuttanut entisen mielenmalttinsa). Mitä varten? Riittänee toki, kun en minä hyväilyjänne vastusta.

Hallas. Ei, Elsa, se ei riitä! Minä tahdon omistaa sinut täydellisesti, koko elämäni ajaksi.

Elsa. Minulle voitte puhua noin, minä en siinä suhteessa ole vaarallinen. Mutta ajatelkaapa itse, kuinka varomattomia te miehet, parhaimmatkin teistä, olette. Intohimonne puuskassa olette te valmiita lupaamaan mitä tahansa, mutta kuinka moni teistä kykenee pitämään sanansa?

Hallas (itserakkaan kylmästi). Jos teillä on huono kokemus miehistä, niin älkää sovittako sitä minuun.

Elsa (myös kylmästi). Minulla ei ole miehistä siinä suhteessa, kuin te luultavasti tarkoitatte, minkäänlaista kokemusta. Jos te katsoitte olevan syytä loukkaantua minun sanoistani, niin eiköhän minulla olisi vielä enemmän syytä panna pahakseni teidän pistävä huomautuksenne, sillä siinä oli liian hyvin tahkottu kärki. Mutta minä en ole siitä millänikään. Minä tiedän, mistä piiristä minä olen kotoisin, ja olen valmis kestämään enemmänkin. Koska te kuitenkin haluatte puhdistautua minun edessäni, mikä muuten on aivan turha vaiva, niin miksi en minä tekisi samaa teidän edessänne. Niin ihmeelliseltä kuin se teistä saattaa kuuluakin, ei minulla ole tähän saakka ollut minkäänlaisia suhteita kehenkään mieheen.

Hallas (kiihkeästi). Elsa, armas, anna anteeksi! En tiedä itsekään, mistä nuo sanat suuhuni tulivat. Elsa, sinä…

Elsa (keskeyttäen). Sanoinhan jo, ettei kursailemisia tarvita, en minä loukkaannu. Minä en ole sen parempi kuin muutkaan, kaikki riippuu vain sattumasta. Ehkä on minun tahtoni joskus ollut toinen ja pyrkimykseni jalompi, mutta ympäristö on jo ehtinyt turmella minun sieluni, vaikka kohtalon oikku on jättänyt ruumiini tähän saakka koskemattomaksi. Älkää kuitenkaan luulko, että minä olisin tätä sattumaa kiittänyt. Päinvastoin. Juopuneet kädet vaanivat joka päivä, tai paremminkin joka yö, kuin suden kynnet, ja monta kertaa olen minä tuntenut niitten kouristuksen jälkeenpäin unettomana vuoteellani viruessani. Minun sieluni ovat ne jo raadelleet verille, ja siksi olen minä melkein kironnut kohtaloa, joka ei ole sallinut niitten kynsien vielä repiä minun ruumistani. Ei mikään ole kauheampaa kuin laskea hetkiä: tänäänkö vai huomenna?

Hallas. Elsa, älä ole katkera. Sinuun eivät pedot saa koskea, minä suojelen sinua. Sinä tulet vaimokseni, sinä olet aarre, jota minulla ei ole oikeutta löydettyäni jättää.

Elsa (hymyillen raukeasti). Ei, ei, älkää puhuko noin. Älkää herättäkö minussa taas naista, sitä entistä ja kaukaista. Jos se tänään herää, on se kuitenkin ehkä jo huomenna jälleen kuollut. Minun elämäni soitto on lasien kilinä, minä elän vain viininhöyryjen huomaavassa ilmassa. Toisissa, raittiimmissa oloissa minä sammun ja jäähdyn. Minulla ei ole oikeutta ajatellakaan sitoa elämääni toiseen, joka ei ole samasta piiristä. Ammattihymyily ei ole sovelias kodin kaunistukseksi.

Hallas. Elsa, sinä suotta kuvailet asemaasi liian synkin värein: Sinä totisesti olet parhain nainen, minkä minä elämässäni olen tavannut.

Elsa. Jokohan? Ja mistä te sen tiedätte? Ettehän te tunne edes minun sukunimeäni. Kummallisia olette te miehet. Te olette valmiita menemään naimisiin tietämättä edes morsiamenne nimeä… Ei, älkää puhuko joutavia. Ravintolanainen ei sovi avioelämään. Hän on ainoastaan Elsa tai Katri tai joku muu, ja sellaisena hänen täytyy pysyä, jollei hän tahdo turmella omaansa ja muitten elämää.

Hallas. Elsa, ajattele toki, mitä puhut. Miksi haluat sinä kieltää onnemme? Sinulla on omat synkät kuvittelusi, mutta minä en usko niihin, ja minä todistan sinulle, että ne ovat paikkansa pitämättömät.

Elsa (hellästi, hyväillen). Minä tiedän, mitä onnea sinä tavoittelet, ja sen minä sinulle lahjoitan. Juuri sinulle, sillä sinä olet parempi muita. (Hiukan katkerasti.) Ken kerran on määrätty kuulumaan yhteiseen omaisuuteen, hänen täytyy siksi tulla, ennemmin tai myöhemmin. Minä en voi välttää kohtaloani, enkä minä pitemmälle tahdokaan. Täydellisesti ammattitaitoinen menestyy aina parhaiten. Se täydellisyys minun täytyy saavuttaa.

(Taas hellästi.) Rakas, minä lahjoitan sinulle ensi kerran onnen. En tiedä, tuottaako se onnea myöskin minulle, mutta ei se ainakaan ole mikään uhri, sillä minä olen jo sielussani aikoja sitten menettänyt sen, minkä sinä nyt ensiksi saat minun ruumiiltani.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOHTALON KOURA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.