Title: Auringon purjeet
Runoja
Author: Lauri Viljanen
Release date: April 6, 2024 [eBook #73343]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1924
Credits: Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
Sonetti maalle
Kevätaamu
Sonetti hyvyydelle
Metsässä
Sonetti suvesta
Laulu tasangolle
Gaia
Syysaamu
Narkissos
Uimari
Metsälähde
Lentotähti
Myrsky kuutamolla
Lentävä hollantilainen
Prometheus
Isänmaalle
Ensi lumi
Uolevin laulu Elinalle
Asepoika
Consolatio
Kevätyö luodolla
Alakuloinen rakkaudenlaulu
Syyslaulu
Kaipaus
Lumi viileä verhoo maata…
Helianthus
Iltasiunaus
Kevättalvi
Helluntailaulu
Tanssiaisunelma
Juhannuslaulu
Sérénade exotique
Purjehtijat
Ma taasen tartuin kevätkuokkahan, ja minkä voiman tunnon sainkaan sulta, sa musta, vakaa, vaatimaton multa, kuin luomisilon hetken ihanan!
Sa annoit lahjan paljon paremman kuin haaveitten ja unten halpa kulta. Ah, onni kaikki vain on virvatulta, sa äidinsyli suuri maailman!
»Sa maaksi tulet, joka maata oot!»
Nuo synkät sanat syvemmin kuin ennen
mun toivonani mieleen painukoot!
Mik' onni iät itsens' unohtain ois kevään, suven, syksyn, talven mennen sun povellasi, multa, luoda vain.
Ma laata katsomasta ja kuulemast' en voi: tään aamun ihme vasta se kevään maille toi! Nyt kuultaa lehdet hennot ja nukka nurmikon: niiss' aamukasteen kennot niin mesikirkkaat on!
Kaikk' ilmat iloon nostain taas linnut livertää, ja karja ääntää jostain myös vangin ikävää! Ja kukon laulu kaikaa viel' aamuun siniseen, vaikk' kyntömies jo aikaa on mennyt pellolleen.
All' auran multa jälleen se kääntyy valohon, kuin ennen kylväjälleen taas avoin, altis on. Oi lapsuuskoti suurin, Maan povi armoinen, vain sinuun syvin juurin ma laulan sydämen!
Lie elämämme aamun unta vain, jos avaat taikka suljet silmäteräs. Oon itselleni ihmislapsi eräs, jot' en ma tunne kesken tuttavain.
Mut' sydäntä, ah, kuunnella ma sain, ja niinkuin kevät huikaiseva heräs ja mullan voimat aurinkohon keräs, niin kypsyi rauha syvä rinnassain.
Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi on kevättaivaan ikikuulas sini ja mullan syvyys sinun povessas!
Sa niinkuin viileä ja hellä käsi. mun kosket polttavaisiin silmihini ja tunnen olevani voimakas.
Vilpoisella ruohovuoteellain maata miehen joutilaan on hyvä. Yllä männynlatvain huojuvain huokaa tuulen tuutulaulu syvä.
Joskus tuokioksi havahdun,
raukeasti silmäluomet avaan.
Katson metsän täyteen riemuhun,
lintuun heleästi laulahtavaan.
Tuuli pitkän riemusäveleen
pihkanpunertaviin oksiin soittaa.
Varkain myöskin miehen uupuneen
suuri, suvenuusi onni voittaa.
Tuoksuvina havut huojuilee
valomeren lainehissa kylpein.
Hiljaa autuudesta vapisee
korkealla honganlatva ylpein.
Rannattomaan poutaterheneen
itse päivän punakehrä hukkuu!
Tunnit antaa kättä toisilleen.
Ruohikossa onnenpoika nukkuu.
On suvi tullut vainioille jälleen. On kupu taivaan laannut kuultamasta eik' enää sadekuuroin maata kasta, vaan hymyy tyynesti kuin ystävälleen.
Ja ruis ehtinyt on täysimmälleen voikukkain, kuminoiden kesken vasta. Nyt punertavan viljan huojunnasta sa näät sen lupauksen isännälleen.
On tuulen huoku lämmin, täyteläinen ja siitepölyn savua se kantaa tuoll' yllä mataroiden kellerväin.
Vain ruislinnun ääni kehrääväinen — vain valkee kirkko vasten taivaanrantaa ja kumpuin aaltoviiva edessäin.
Taas halki vainioiden harhailen ma tulless' aavistavan suviyön. On ilta ihmeen raskas, hiljainen, mun yksin sykkii rinnassani syön. Ah, jostain kunnaan takaa kuitenkin viel' äänet, naurut iltaan heläjää, ja salaa kammottaen humisee siell' arkipauhu suuren kaupungin, Mut unta on ne tääll', ei elämää, Maan syvää äidinääntä sydän kuuntelee.
Jo lännen taivas palaa vaaleten, ja yötä kohden mullat tasangon ne hohteen saavat kullanhämyisen kuin unten loiston mieli rauhaton. Ah, onnenkaihon kaukahinen maa tuoll' aukee luota taloin nukkuvain, miss' illan rusko iät pakenee kuin kauneus yötumman metsän taa ja takaa usvain unihunnun vain sen aatoksista synkkää otsaa suutelee.
Yl' unenraskaan ehtootasangon on päivän mieli meren vuoteeseen, mut konsanaan sen kaipuu rauhaton ei laskeudu lepoon ikuiseen. Ja ylpeyden kalkkiin katkeraan myös sydän levoton ja kuumeinen sa turhaan halaat janos jäähdyttää, kun idän taivas kantaa kasvoillaan vain surun raudankovan ilmehen ja kevätoraan silkki sinertää kuin jää.
Pian valaa kentät nukkuvaiset nuo taas päivä nuolisatein polttavin, ja rauhaisalle tasangolle tuo se huudot kuumesairaan kaupungin. Kuink' aaltoihisi, kaipuu, hukkuukaan, sa virta ikuinen ja levoton, kaikk' onnen kypsyväisen odotus! Mist' intohimo saikaan maailmaan, mist' ilo, tuska, jano nautinnon ja lemmennälkä, viha, kiihko, kateus?
Ah että silmihini milloinkaan myös meri siinsi saavuttamaton! Niin syvään, ihmeelliseen huminaan nyt yhtyy äänet kotitasangon — niin vakaa alla astua on tie, kuin hiljaisesta rikkaudesta Maan vain osa koko olentoni ois, kuin Aika, joka rauhan multa vie, ois täällä seisahtunut matkallaan ja unhottanut yön ja päivän kierron pois.
Oi Gaia, ruumiis elontäyteläisen sa raskain vaipoin vielä verhoat, ja alta nurmihuntus viherjäisen vain salaa kuultaa muotos mahtavat. Sun hymyilyysi vastaa korkeudesta viel' ylväs päivä kuumin suudelmin, siks povestasi onnenhurmaisesta ma turhaan rakkautta rukoilin.
Mut eilen, huomasin, sun huuliltasi jo henki tyyni, illanraitis syys, ja muistohoin niin suurna noustessasi mun täytti riemullinen ikävyys. Oi, kohta tuskan vihurit ne pauhaa, ja alastonna, ruskein jäsenin, mut' silmät loistain syksyn suurta rauhaa sa katsot ylös sineen, tähtihin.
Et kammoo talven pakkasta ja jäätä, sun povessashan kevät uinuu uus, ei kysy rikkautesi päiväin päätä, on suvi täyttyvä jo ikuisuus. Oi, milloin syvän sielunrauhas tapaan, sa elon hengen uskollinen syön, niin että kutsus, lempeän ja vapaan, voin laulaa yli Ajan myrsky-yön?
Sa pyytäin rinnan rauhaa uutta taas astu aamuun hopeiseen — juo taivaan ilmain avaruutta syysäärettömäks auenneen! Nyt syksyn vainioiden yllä on valon suuri sunnuntai, nyt onni on myös hyljätyllä, Maa tyynen armovoiman sai.
Jo malmisoinnuin kutsuu kellot pois hämyyn vanhan temppelin, ja paljaat, kellertävät pellot jää unhoon mullan unihin — ah, ihaniin kuin toivo parhain Maan lapsen aina suruisen tääll' yli elon tyhjäin harhain vain saada voima sydämen.
Oi kylä pieni, yksinäinen — ei pyhäs rauha kuulla voi, kuin syksyn tuuli herääväinen, vihurin viesti, ylläs soi! On pyynnöt turhat Aikaa vastaan, ikuisen voiton unelmin jo myrskyn ääni kutsuu lastaan pois meren suuren sotihin.
Kirkas kevätpäivä ensimmäinen illan tullen peittyi pilvihin. Lankee muisto outo, yksinäinen sydämeeni suurin pisarin.
Virrast' uljaasta näin unen kerta,
joka rannattoman aavikon
kostuttain päin suurta valtamerta
rientää, rientää, mut ei lepohon.
Onnellisna omaan lehteen, kukkaan
puhkee joka ruoho, yrtti, puu:
multa yksin elämä vain hukkaan
syviin, syviin vesiin heijastuu —!
Turhaa kaikki, kauneus ja hyvyys,
turhaa rannan vuokkoin kukoistus,
turhaa tummain sydänvetten syvyys,
turhaa riuduttava rakkaus!
Kevät kesään, syksy talveen vaihtuu, läikkyy, jäätyy, sulaa sydämein. Pisaroina kaikki voima haihtuu, umpihete nielee nuoruutein.
Aaltoja, viileitä aaltoja alla, aaltojen siintoa ympäri vain! Taakseni kuohuja halkomalla jää vana kuplien vaahtoavain.
Valkeat hattarat viittovat yllä
pois sinen polttavan ilohon —!
Luoksenne, luoksenne kaihoon kyllä,
mutta vain eespäin matkani on.
Ääretön ulappa kaikkia kantaa,
harvat taipuvat kuunteluhun:
nousta ja vaipua, anteeks antaa
ensin itselles täytyy sun.
Syvin, kantavin tyrskähdyksin
elämän meri aaltoelkoon —
kuulla ja nähdä, taistella yksin,
siihen vain minä syntynyt oon.
Kiitävä virta se alkuunsa palaa,
yöt yhä päiviä pyytää taas:
matkan ja määrän poveni salaa,
juo, sydän, ikuista unelmaas!
Milloin, Hiljainen Tuomari, milloin velkani maksan ja nukkua saan? Valkeat hattarat, niin olen illoin väsynyt kuohuja kuuntelemaan!
Läpi lehtiholvin kuvaimeesi kuultaa kultaläikät auringon. Mitä kätket mustaan syvyyteesi, metsälähde mykkä, pohjaton?
Suven suomaa onnea et nauti,
silmäsi on itsees kääntyneet,
karvas, uuvuttava unitauti
kietoo suoniesi raikkaat veet.
Yhden suuren, yksinäisen lumpeen
kaihollasi juotat, kasvatat,
sammaleet ja vesiruohot umpeen
samenevan silmäs saartavat.
Ei sen tummaan, pohjattomaan tuskaan
virvoitusta aamun tuuli tuo,
suvipäivän lämmin punerruskaan
ilon syvää vapahdust' ei suo.
Metsälähde, unten kammitsoima, päästä musta muras kuohumaan — avaa suoniesi raikas voima, vyöry vaahtoaalloin halki maan!
Ma vanki kaipuun kumman syysiltaan harhailin. Yö valoi taivaan tumman jo tähdin välkkyvin.
Kuin usein tuskan illoin,
loin katseen niitä päin —
sun valopiirtos silloin
ma leimahtavan näin.
Se halki avaruuden
löi valkein salamoin —:
oi vanki hiljaisuuden,
ma sielus nähdä voin!
Jos sammui liian varhain
sun säihkykatsehes,
kautt' öisten tähtitarhain
teit huiman kaarrokses.
Se hetki vaikka tuhlas kaikk' ilot tähtivyön, sa vietit kerran juhlas, oi liekkisydän yön!
Kiiluu taivas tumma,
välkkyy kuollut maa,
kuu, yön silmä kumma
talveen tuijottaa.
Villi vihuri pauhaa.
Pilvet vasten tuulta
repee, halkeaa,
metsäin harjat kuulta
aaveloiston saa.
Lasinen maailma nukkuu.
Pasuunaan soi suureen
myrskyn puhallus,
tunkee sydänjuureen
tuska, autius!
Yötä ja myrskyä kestää.
Sisintään ei koskaan
sielus antaa voi,
syvin taisteloskaan
sydämiin ei soi.
Kylmät on elämän muurit.
Pakkashanget loistaa —
uhka sydämein
tuulen huudon toistaa
hurjin sävelein.
Myrskylle mieleni annoin.
»Mun poikani, vuossata taasen on vaipunut unhohon, kädenlyöntihin nuorekkaasen niin rakas vastata on. Taas istumme yhdessä pöytään, ja juttu luistamaan! Kai köykäiseksi löytään, mitä teistä on tullutkaan.»
Ja Lentävä Hollantilainen näin haastoi pojilleen, ja partansa hopeainen se tutisi harvakseen. Oli Uudenvuodenyönä hän laskenut satamaan, unet vuossadan vaahtovyönä kun raukeni nukkumaan.
»Isä», virkkoi veljistä toinen, mihin pyrkinyt matkall' oon, avomielin sen kertoa voinen, isä huoleti kuunnelkoon! Ylös vain uni rintani nuoren on maaliin tähdännyt, kuin rinteeltä siintävän vuoren näen maita ja meriä nyt.
Ovat kaukana lapsuuskunnaat, nyt harva mun tuntee vain, minä maksoin kallihit lunnaat, mut määrän ma nähdä sain. Pois kohtalon painon alta, yli tuskan synkeän yhä kutsuvi kaipuun valta mua huipuille elämän!»
Niin ihmeen ääneti kuullut oli veli veljeään, ett' ois hänet kateeksi luullut, mut lausui hän mietteissään: »Ah, isäni, valta ja maine, mitä niiltä sieluni saa, jos musta, pohjaton laine minut kuitenkin upottaa!
Ei huipuille siintäville, vaan vuoren uumeniin ylin kutsumus kaikuu sille, ken usko ei valheisiin. Kaikk' armotta, ansiotta jää edessä kuoleman, ah, kärsimys yksin totta on ajasta aikahan!»
Mut Lentävä Hollantilainen niin kauas katsoi vaan, ja parta hopeainen hänen tutisi puhuessaan, ja vavahti karhea ääni: »Ah, milloin tullut on se hetki, kun vanhan pääni saan laskea lepohon?
Te merelle lähtekäätte nää jättäen kotoiset maat, niin turhiksi kerran näätte kaikk' unelmat nuorekkaat. Yö pimeä yllä, ja alla vedet valtavat vaahdossaan, eikä tähteä taivahalla, joka johtaisi satamaan.
Minä muistelen honkatupaa salon helmassa sinisen, elon rauhan ja suojan se lupaa, jos vielä löytäis sen! Mut ei, niin turha ja pieni on elämä sielläkin, meren tuulet vie minun tieni yhä uusiin tyrskyihin.
Ah, rauhaa ja voimia antaa se tunne ainoastaan: meri ääretön meitä kantaa kuin äiti lapsiaan. Me lapset keinumme yksin vain tähdestä tähtehen yhä iäisin ihmetyksin ja iäti kaivaten.»
Poikani, veljeni, minä hylkään isäinne suvun, sillä he uhraavat Zeulle kultaiset istuimet allaan! Kevätmyrsky viuhuu, ja auringon purjeet palavat kasteisten aamujen yli. Kenestä aika jättää ja kenelle kohtalo nukkuu, hän on tomua ylitse paisuvan mullan. Nuoret, syttyvät, alttiit ja hehkuvat sydämet: minä kastan ja poltan teidät ikuisessa virrassa auringon hengellä!
Niinkuin on itkunne, niin on ilokin omanne! Kalliimpi on se kuin heidän. Syntyen uudesti hetkestä hetkeen sillä on äärettömyyden lupaus. Kotkat liitävät avaruuden kylmässä sinessä, siivissä välke kuin ylpeä nauru, ja mittaavat matkaa huipulta huipulle kuilujen yli. Varjossa, yksin, varmalla oksalla istuvat huuhkajat vaanien samein, unisin silmin läheistä saalista.
Kellä on valta, hän hallita tahtoo ja käyttää herruutta mielensä mukaan. Katselin kauan vuorilta vuosien kiertoa — vanhojen pyökkien alla on paljon kuolleita lehtiä! Leveät lehvät ja lahonneet oksat kaartavat korkean, kuoleman kostean, tappavan siimeen nuorten latvojen yli. Älköön teidän vihanne sammuko tai rakkautenne ruostuko! Nuoret tammet tunkevat juurensa syvälle maahan ja nostavat voittavan elämän voimasta latvansa päivää ja sadetta kohti.
Tyytymystä en teille ma anna, raukean kaihon mieltä en myöskään. Täysi ja syvä tunteenne olkoon! Tyynenä päilyy vierelläni hiljainen, nukkuva vuorijärvi unessa nähden sieluunsa satavan sinisen taivaan ja valkeita pilviä —. Kaukana vyöryvät nousten ja laskien vapaat, väkevät aallot aavan, välkkyvän valtameren matkaten äärettömyyttä kohti.
Siellä on paikkanne! Ikuisen matkan annan minä teille! Te olette itse matka tuskasta tuskaan puhtaampaan, riemusta riemuun kirkkaampaan! Siellä on silmiinne nouseva kerta auringonnousun ja auringonlaskun toisella puolen, ylitse elon ja kuoleman harhan himmeä saari, unenne kaltainen, vapaa ja korkea, henkenne asunto kuolematon.
Kaikki minä annan valituilleni, riemun ja tuskan, sateen ja auringonpaisteen. Kutsun ja valitsen teidät kulkemaan kohti uutta ja ennentuntematonta. Turhaan en tultani taivaasta tuonut lapsille pimeän maan. Turhaan en huutanut ihmisen nimeä ylitse kukkivan maan.
Pois ulapoille, pois! Sa olet vapaa, niin kerskaa perintösi tuhlaajat, ei enää Sua sorron miekka tapaa, kun itses suurempihin uskallat! Mut Sielu, joka epätoivon yöstä vain yksinään voi voiton lunastaa, ei kaikkein pienten huudoista ja työstä Sua tunne, ei, Sua kallist' Uinujaa! Sun havahduttaa vain se, ken voi vuottaa vain tietäjä, ken heimon sielun luo, ken siihen, mitä hiljaa kylvi, luottaa, ja mitä vuosisatain kasvu tuo.
Sa olit neito aamun punertuvan, jok' arastellen syömen unelmaa vait hämärässä pyhäpuhtaan tuvan sai toisen lasta lepoon liekuttaa, tai impi illan — koivuin suhinalle ja vetten apeutehen auenneen —! Niin avaa unesi jo maailmalle ja astu kansakuntain perheeseen! Niin uskollisna tunteellesi hohdat Sa yli intohimon itsekkään ja lailla itse luonnon rauhan johdat meit' yhä Iäisemmän ikävään.
Sa olet tulisielu nuorukaisen, jok' on kuin talvi tyyni, hiljainen — nyt katkeruuden mustan, uhmaavaisen luot kirkkaaks alttiuden onnehen ja vihdoin tunnet kesken murheen, harmin Sa neros kirpoavan kahleistaan! Oi Yksinäinen! Rauhasi on varmin, mut aikas astua on toimintaan! Nyt kantain koko ihmiskunnan surun Sa suureks oman kohtalosi luot ja keskeen ilon ilkkuvaisen turun elämän tuskan, ihanuuden tuot.
Oi Synnyinmaa! Sai vaivaas Golgatalla yösynkkä vuosituhat todistaa, mut valtain herjaavaisen piinan alla Sa kannoit iäisyyden unelmaa. On aika tullut pääsinpäivääs nousta, katoovain toivojemme Messias, Sa jännitä jo valkeuden jousta, suus hengellä Sa tapa pilkkaajas! Suo kuuma sydänveri kaipuullemme ja teon voima voimastasi myös, suo osa ihmisyyden omaksemme ja ikuisuutta varten vaadi työs!
Ensi lumet! Kuinka luo ne kylmän hohteen yli maan! Kuinka suuri kuolinhuone suven toivon sulkeekaan! Kaikk' on uutta. Samaa untaan sydän yksin unelmoi, unho kaikkeen valaa luntaan, murhe vain ei mennä voi.
Syttyy suuret, heljät valot tummain metsäin äärihin, puhteen pitoon mökit, talot vaipuvat kuin ennenkin. Valot vain ei myöhään, varhain syty sieluun kulkijan, ken käy eespäin, kautta harhain, halki aavan maailman.
Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.
Lumet yössä lankee. Ihmisäänt' ei mitään. Läntehen ja itään hiljaisuus niin ankee. Katsoo kaukaa varmaan silmät samettiset, suuret, surulliset Elinani armaan.
Samoin nyyhkytyksin siunattu on tiemme, sielunsairaat, yksin usein, usein liemme. Tupa sentään parhain sulle kodin tavoin myöhään sekä varhain etähäll' on avoin.
Tuska siell' ei paina, kohtalo ei vainoo — kaunein, pyhin, ainoo olet aina, aina…. Aamun suuri rusko, yötä ikuisempi — itse elon usko, toivo sekä lempi!
Olet haltijatar linnan, ma asepoika vain, vain miekan ja hehkuvan rinnan ma isiltä lahjaks sain. Niin tummat on kulmies kaarteet, niin tummat ja korkeat, helyt, kullat ja maailman aarteet sa kaikki omistat.
Kun nouset Sefirin selkään ja auttaa vierellä saan, ma usein kättäsi pelkään, jos viittaasi koskenkaan. Ja yötkin umpeen yhä ma sinust' uneksin, kuin Jumalan Äiti pyhä sa nouset haaveihin.
Pian tulla voi trubaduuri kera harpun linnahan, tuo lempensä liian suuri hänet teiltä maailman. Olen katsonut illoin tulta hänen tummissa silmissään, kun saaden suosion sulta hän koskee kieliään.
Niin pitkä on vuosi, mi vaipuu, ja niin lyhyt kuitenkin, yhä jää poven polttavin kaipuu mun unteni kätköihin. Mut ehkä kalliimpi kerta ma sinulle sentään lien, kun poissa, ah, vuodatan verta ma retkellä ristin tien.
Kunis kunniall' isien miekkaa käsivarteni käyttää voi, kunis astun ma aavikon hiekkaa ja taistelun myrsky soi, sinis pääni on kruunua vailla ja mun rintani rauhaton, sinis pyhän kaupungin lailla kuvas liian kaukana on.
Ikuinen uni, kangastus ikuisen kevään tuo, sen ensimmäinen kimallus jo hanget loistoon luo! Kuink' ilmeen armaan, kotoisen nyt tumma metsä saa ja kylmän huurteen häipyen puunlatvat punertaa!
Mut pirstat nuoren uskon vain, ah, iäks rauenneen nyt syttyy, palaa pilkahtain taas sielun kuvaimeen. Povea kuinka kuuntelen, ei synny sävelet, maan ikikurjuus sointujen vei saatot keväiset.
Ah sinä, jota rakastan enempi elämää, kuin valkeutta taivahan sa taidat ylistää? Jo löytänyt maan tyynen liet, sen saaren kaukaisen, mist' elon häipyy erhetiet ja ilkku ikuinen.
Ikuinen hellyys sydämen, jot' epätoivo syö, jo tykkien, jo tyyntyen sun veres kuumat lyö! Ma syvän lähtees unhotin, ah, vertaust' on vain sen kierrost' yö ja päiväkin, kaikk' kuvat unelmain.
Ikuinen talvi milloinkaan ei kajoo siemenees — kuin keväällä käy ainiaan yöst' aamu kullansees, Hyvyyden voimaan, valohon tuo oman kamppailus Ikuinen Saavuttamaton, Ikuinen Valkeus!
Yö kuvaamaton, hiljainen, maan kuulas kevätyö, vain laineet lyijynraskahat nyt kallioihin lyö ja metsän tummaan huminahan pauhaa. Ei häily haavanlehtikään, hääpuku helee puun, on luonto kaikki vaipunut yön kumman kuunteluun. Mun sydämeni vain ei löydä rauhaa.
Tuoll' läikyntään miss' ulappain yön rusko raukenee ja turviss' siniauteren maan silmää suutelee, tien kaihollensa nuori sydän avaa. Ah, kerran purjein paisuvin pois lähdin maailmaan ma taistoon kaikki kumppanit ja voittoon kutsumaan vain laulain riemun virttä vapahtavaa.
Kas, tuonne kuinka viittookaan mua vilkkuvalo pois kuin mieli saattaa satamaan mun purtein sillä ois ja tuoda poika tuhlaajana kotiin. Ah, turhaan, katse äitisen, yl' öisten vetten käyt, sun valvattis on vaatineet jo kaukorantain näyt, on voima mennyt meren suuriin sotiin.
Oi armahani, ainoain, sun luokses halaan taas, voi sielun terveeks tehdä vain sun kirkas keväänmaas ja ikävöintis onnensaari tyyni! Sun kasvojasi milloinkaan ma enkö nähdä saa ja nuorta olentoas sun ma enkö puristaa saa lujaan, lämpimähän syleilyyni?
Vain laulu aaltoin korvissain soi alakuloinen, mut mieleni mun murheestaan kuin tähti hopeinen nyt lentää siivin kaipuun polttavimman. Pois luokse vuotees valkoisen ma tulla tahtoisin, sun hengitystäs kuunnella vain syömin sykkivin ja tuta unes voiman ihanimman.
Niin lepoos toisin, toivoisin, ma kauniin peittehen, kuin meren aarteist' autuaan, kuin meren ikuisen, kuin tarut kevääs tarhojen ja puistoin! Ma meille aaltoin helmasta maan uuden kohotan, miss' unikot ja liljat kasvaa mullast' unelman ja siemenestä aavistusten, muistoin.
Jos voimat, armas, vaipuu ja nukut multa pois, on unelmaini kaipuu, ne että multas ois! Kuin äidin helmass' suo ne sun tyynnä levähtää, ja ikävöintis huone yön unhohämyyn jää.
Vaikk' kuolee kukat puiston, sun lepoon laulatan kuin suven suuren muiston, sen kaikkein kauneimman. Kun siintää haudallemme taas kevään heleys, niin helkkyin ylitsemme soi toivon liverrys.
Lie, armas, suotu siellä, mi täällä kiellettiin, ah, polttavalla miellä sun suljen suudelmiin! Maan nurmen raskas uudin on meidät kätkenyt, ja povellain sua tuudin kuin unelmaani nyt.
Kun voimat, armas, vaipuu ja nukahdamme pois, maan multaan mun ois kaipuu, sun aurinkohon ois! Niin tullen nuoren kevään sa mulle sätees suot ja muistoon himmenevään elämän kauniin luot.
Taas vuokot avaa luomen ja tummat orvokit, näät jasmiinit ja tuomen, nuo vaikka hylkäsit! Niin hellyytein kuin ennen tuo sulle rauhas tuon ja aikain, Suvun mennen ma sinun kauttas luon.
Ah, Tuskan neito tumma, se maahan juurru ei, ja Unen valta kumma mult' auringon jo vei. Mut voimansa ken hukkaan vain tuhlaa Hyvyyteen, sen kaiho puhkee kukkaan, ah, iki-kauniiseen.
On aamun auer ja loiste lauha yli pellon paljaana vartovan kuin kirkas, kiihkoton sielunrauha, elouhri tuskan suurimman! Maan kasvot autuutta äidin kantaa, jok' on saanut elämän lahjan antaa polttavan ihanan.
Mut arkana auringonvalossa putoo sade syksyn multahan routaiseen, se itkusta kostean harson kutoo yli tunteeni kaipuusta uupuneen. Saa kuolla sen juuri ja kuihtua lehti, kevät siunattu ennenkuin saapua ehti terveine tuulineen.
Ah, turhaan sun tuntehes päivään halaa kun suvi on suurin ja polttavin, pian laskeva aurinko lännessä palaa ja sammuu iltojen usvihin —! Taas syksyn tummalla purppuralla ja kullalla käärityn nurmen alla maata tahtoisin.
(Runebergin mukaan.)
En oksaa, missä lehti ois, ma metsäss' enää nää, on suvi aikaa mennyt pois ja tullut talvisää.
On ympärilläin talvi vain
ja povessani mun,
ja talvi ois mun tullessain
maailman loppuhun.
Jos seestyis ilmat, seutukin
ja lehto vihertäis,
poveeni kylmyys kuitenkin
yht' autiona jäis.
Oi riemu, kevät katsehein,
en sua nähdä saa,
oi aurinko mun sydämein,
et voi sa sarastaa.
Sun elos oli elämäin,
mun tunteheni sun,
vain kaipaamahan yksin jäin,
kun läksit luota mun.
Mun paras on, kun muistellen ma istun lieden luo, eik' avuks illan askarten valoa hiillos suo.
Lumi viileä verhoo maata, kukat nukkui kuolemaan. Et, armahin, tietää saata, miten ikävä polttaakaan!
Miten tunne tunnetta halaa,
sydän sydäntä unelmoi,
miten unet se kullalla valaa,
jok' ei sanoja saada voi!
Kesät kaikki aarteina vaipuu mun unteni kammioon. Ah, ainut, polttava kaipuu, ma sairas sinusta oon.
Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen, taas avaat terälehtes yli maailman! On kevään kevät. Hanki kylmää huokuvainen juo huulin ahnain mesijuomas hehkuvan. Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen!
Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta,
sen teräsuonet elon ydinmahlaa joi,
sun veres punainen lyö säkenöiden tulta,
ja hanget laulaa, pienet kidekellot soi.
Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta.
Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen,
kuink' olet ensi rakkauden kaltainen!
Sun valos vuotaa niinkuin vaahto polttavainen,
kun riemun viini kuohuu yli reunojen.
Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen!
Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa,
kuin onni, joka saapui uneksijan luo,
sun tuoksus hunajainen heleästi huumaa,
se kesän villein kenttäin tervehdyksen tuo.
Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa.
Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat, maa täysin keuhkoin kirkkauttas hengittää. Pois purjein punaisin sa talven usvat kannat päin taivaan rantaa auteressa kylpevää. Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat.
Yö verhoo sinisin harsoin kevättalven taivaan ja lumisen maan. Yks ainoa suuri tähti luo kultaloistettaan.
Jo rukoukseen suljin
ma rakastettuni kaukaisen
niin sanomattoman hiljaa
ja hellästi hyväillen.
Kuin lapsi äitinsä helmaan nuku, syömeni, uutena Jumalaas! Ken saattoi itsensä antaa, se Hänet löysi taas.
Mua kimaltavan vuoren kukkulalle tie halki maaliskuisen metsän toi, miss' aamu hankeen oksaholvin alle niin syvän siintäväisen varjon loi. Kuin merivesi vehryt, suolainen maan sammalpälvet siellä täällä loisti, ja kirkas linnunlaulu helmeillen se läheltä ja kaukaa metsän riemun toisti.
Mun kasvojani raikas tuuli kohtaa! Ja tuolta, missä puoleks peittyen taa tuoreen havumetsän talo hohtaa, nyt kiirii kukonlaulu myöhäinen. Ja kaupungissa, jota aaltoillen kuin huntu verhoo kellahtava sauhu, jo kasvaa häly, kohu kuumeinen, ja tasangolla paisuu aamun raikas pauhu.
Ah tuolla, missä usvan siniharmaan taa häipyy metsänharja kaukaisin, myös katsoo silmät samettiset armaan nyt aamun kimaltaviin ilmoihin! Ah sinfonia suuri, sininen! Pois yli vuorten, taakse taivaanrantain sa hänen korvahansa humisten soi sydämeni onnen, kaipuun äänet kantain!
Nuku armahin, aamussa helluntain, jo vaahterapuistossa peipot laulaa. Kun heräät, poiss' olen, matkallain, vedet kaukana vihreitä vaaroja kaulaa. Nuku, armahin, aamussa helluntain elon huumaava autuus unessa nähden! Olen kulkeva siunaus huulillain sun suuren ja ihanan hellyytes tähden.
Sinä teit minut köyhän armaakses, minut saatoit nuoruudenuntesi linnaan missä ensimmäiset haavehes hämyn verhossa tuoksuvat tuorehinnaan. Suru tumman, tiheän köynnöksen yli kaipuun punaisten ruusujen kutoo, kukat hiljaiset sydämes hellyyden yli linnan muurien valkeina putoo.
Päin kirkasta päivää ma onnemme vien, yön himmeä huuru jo haihtuu ja raukee, maa kasteessa kiiltää ja vartehen tien lumivalkeat mättäät vuokkoja aukee! Kevätraikkahan kimpun kuin mieleni mun viel' lähteä tahtoisin luoksesi tuomaan, ah, vuokoilla peittäisin vuoteesi sun sinut siunaten lempeän Jumalan huomaan.
Taas viulut kutsuen karkelohon yötummaa tahtia toistaa. Sävel valssin niin outo ja hehkuva on kuin etelän henkäys tuntematon, ja lamput riutuen loistaa.
Minut voimaton huumaus valloittaa,
en kättä voi tanssihin antaa —!
Yön mustille siiville sieluni saa.
Pois kauas vuorten ja metsien taa
mua keinuvat aallot kantaa.
Jo äänet ja askelet ympäri mun unen laulavan helmahan hukkuu! Yli karkelon kuuntelen ääntäsi sun. Yli yön, yli maailman unhotetun minun sieluni luoksesi nukkuu.
Ma halki armaani kaupungin kuljen,
ja onnesta paisuen rintani lyö
Sun eilisen kuvas ma poveeni suljen —
sen salaa on sieluuni polttanut yö.
Sadepurjeet kosteat taivaalla liitää,
ja puistojen nurmet kastetta juo,
tuoll' alla siltakaarien kiitää
vaahdonkeltainen kosken vuo.
Tänä aamuna äänes niin kaukana helää,
ja kaipaus kantaa kuin vuosien taa,
mun sieluni ensi aamua elää
ja etsii sun sieluas kuuntelevaa!
Olo täällä on, armas, niin lämmin ja hyvä,
älä anna mun lähteä luotasi pois —
povi riemua kuohuu, kuin korkea, syvä
suihkulähde mun sieluni ois!
Jo tuuli pilviä pakoon ajaa,
maa välkkyy loisteessa auringon,
ja ympäri pienoista puistomajaa
läpikuultavan vihreä siimes on.
Utuhattara pehmeä tuollako hohtaa —?
se taivaalta valahtanut lie!
Hatun, hameen valkean katseeni kohtaa.
Kultaisna hehkuu puiston tie.
Kuin alta aaltojen, korallikalliosta meriheinä kuultaa kostea, pehmoinen, niin välkkyvät hiuksesi hartioitasi vasten. Imi kultahohdetta himmeää auringosta väri helteenhehkuva, kiiltävä, tumma sen ja suolaista tuoksua hyökyjen voimakasten.
Sun silmäs on suljettu järvi korallisaaren, jota valtameren pauhina rannaton ylt'ympäri painaa kuoleman syleilyllä. Mut keskellä hauraan, valkean kalliokaaren vesi vihreä päilyy ja kuvaimessa on hymy polttava taivaan, pilvet palmujen yllä.
Sun poskipääs niin lämpimän ruskeina hohtaa, kuin kaksi hietakinosta pehmeää meren mittaamattoman rannalla aukealla. Jalan jälkeä ainuttakaan siellä ei kohtaa, vain ulapan tuuli ylläsi hengittää ja koskettaa sua lauhalla suudelmalla.
Auringon himmeä kehrä aaltoihin heijastui — halkoen keltaista usvaa purjeeni ääneti ui. Harmaanvihreinä, vaahdoten lyö hyrskyt kalliorantaa, keinuen, verkkaan ne purteni mun valkamas äärehen kantaa.
Korkeat marmoriportaat ylhäältä linnasta tuo murattipengertä pitkin laakean laiturin luo. Valkoisen hunnun jo hulmuvan nään, tukkasi kultaisna hohtaa, helmas on tummia ruusuja täys, jalka kuin tanssihin johtaa.
Orvokintuoksuiset kasvos hienot, kalpeat on — ulappa purttamme vartoo paahteinen, tuntematon. Käännänkö keulan ma aavoja päin, tuulta jo purjeemme halaa! Katso, kuin liekkejä lainehet juo, punainen aurinko palaa!